900 000 SUOMALAISTA

9 tarinaa rahapelaamisesta

Julkaisija:Sosped säätiö – Sosped stiftelsen – Sosped Foundation

Elimäenkatu 25-27, 00510 Helsinki www.sosped.fi | pelirajaton.fi

Toimitus: Jari Hartikainen, Jouni Saarelainen, Pirita Tiusanen ja Emma SjölundTekstit: Pelirajat’on-hankkeen vertaiset ja ohjaajat

Mallit: Anna, Miikka, Merja, Mikko, Pasi, Siru, TapioKuvaaja: Johanna Viljakainen, Kari Väisänen

Kuvastudio: Studio Skaala Kuvankäsittely: Pasi Savoranta

Taitto: Mikko Hänninen

Painos: 2000 kplPainopaikka: Printlanti

Kannet: Galerie Art Volume 250gSisäsivut: Galerie Art Volume 135g

ISBN 978-951-98657-8-2 (sid.)ISBN 978-951-98657-9-9 (PDF)

Miksi pelasin jälleen liikaa, vaikka toisin päätin ja lupasin?Miksi läheiseni pelaa, vaikka se aiheuttaa niin paljon kärsimystä?

Miten tästä eteenpäin?

Yli 100 000 suomalaista pelaa rahapelejä ongelmallisesti. Seurauksista kärsivät myös läheiset, puolisot, vanhemmat ja lapset. Rahapeliongelma koskettaa jopa 800 000 läheisen elämää. Pahimmillaan liiallinen

pelaaminen johtaa umpikujaan, josta ei näytä olevan ulospääsyä.

900 000 suomalaista -julkaisu nostaa esille ja keskusteluun rahapelaamisesta aiheutuvia haittoja. Siinä olevat selviytymistarinat tuovat toivoa niille, jotka kamppailevat ongelmien kanssa.

Ette ole yksin.

”Tiedän että kaikesta voi selvitä - myös peliongelmasta!”

900 000 SUOMALAISTA

5

PEKKA

O len ollut kiinnostunut rahapeleistä pikku- pojasta lähtien. Ala-asteen luokkaretkellä pelasin vähät rahani 50 pennin pajatsoon.

Teini-ikäisenä pelasin peliautomaateilla, sekä korttia rahasta. Myös Ässä-arpoja raaputin. Lukioaikana kävin bingossa. Täysi-ikäisenä pelasin ravintolassa kasinopelejä: rulettia ja Black Jackia. Pelaaminen oli silloin kuitenkin vielä hallinnassa. Kaikki muuttui vuoden 1988 alussa, kun kaupun-kiin tuli Jokeri Pokeri -peliautomaatti. Se oli rak-kautta ensi silmäyksellä. Olin huoltoasemalla töissä ja kokeilin työvuoron päätyttyä peliä, ensin muuta-malla markalla, myöhemmin muutamalla kympillä. Pelistä teki koukuttavan sen nopeatempoisuus, tup-lausmahdollisuus ja kuvitelma siitä, että pelin lop-putulokseen voi vaikuttaa.

Sitten vaihdoin työpaikkaa toiselle huoltoasemalle. Siellä ei ollut Jokeri Pokeria, joten pelasin pajatsoa, hedelmäpeliä, rulettia, raaputin Ässä-arpoja ja pela-sin Veikkauksen pelejä. Vuoden 1988 lopussa tälle-kin huoltoasemalle tuli Jokeri Pokeri, ja sitten se oli menoa.

Asuin vielä kotona isän ja pikkuveljen kanssa. Elä-mä alkoholisoituneen isän kanssa oli jatkuvaa tais-telua, eikä kotiin huvittanut mennä kuuntelemaan naljailua. Työvuoron jälkeen oli helpompi jäädä vähäksi aikaa pelaamaan ja rentoutumaan. Peli oli ystävä, joka ei moittinut. Aluksi pelasin muutamalla kympillä. Joskus voitin, mutta enimmäkseen hävi-sin. Pikku hiljaa panokset nousivat, ja käytin pe-laamiseen yhä enemmän aikaa ja rahaa. Tilannetta ei helpottanut se, että työpaikalta pystyi ottamaan

ennakkoa seuraavasta tilistä. Pian seuraava tili oli-kin jo edeltä käsin pelattu. Rahapulassa tein siivous-hommia keikkaluontoisesti. Kymmenet kerrat läh-din pennittömänä itku kurkussa kotiin ja vannoin, etten enää ikinä pelaa, mutta aina löytyi syy pelata. Jos oli hyvä mieli, palkitsin itseni pelaamisella, pa-haa mieltä taas pahensin pelaamalla. Yhteydenpito ystäviin väheni. En tarvinnut heitä, koska pelikone oli paras ystäväni.

Hetkellinen ryhdistäytyminen

Keväällä 1989 veljeni lähti armeijaan ja hankimme yhteisen kimppakämpän, jonka ylläpito ja kalustus lankesivat minulle. Tämä pakotti hetkellisesti hil-litsemään pelaamista, mutta pelasin silti jokaisen markan. Veljen kotiuduttua pidin pelaamisessa pie-nen tauon, jotta sain talouden tasapainoon. Pelihi-moon hain helpotusta viinasta. Siihenkin menivät kaikki rahat. Sitten ajattelin, että nappaan pelistä mukavat voitot, joilla kuittaan nekin rahat. Toisinhan siinä kävi. Jotenkin selvisin ti-lipäivästä toiseen. Otin pankista lainaa ”autoremonttiin”. Syksyllä sain mää-räaikaistililtä vapautuneet säästöt käyttööni ja suurin osa niistä meni peleihin. Maksoin myös pankkilai-nan, hankin jotain pientä ja kävin ulkomailla.

Jossain vaiheessa olin vaihtamassa työpaikkaa, jotta pääsisin pelaamisesta

6

eroon parisuhteenkin takia. Pomo ei kuitenkaan ha-lunnut päästää minua menemään, vaan sai kunnon palkankorotuksella minut jäämään. Parisuhde meni saman tien karille. Mitäpä iloa oli palkankorotuk-sesta, kun kaikki rahat menivät peleihin.

Mopo karkaa käsistä Keväällä 1991 muutimme veljen kanssa kumpikin omiin asuntoihimme samaan rivitaloyhtiöön. Pela-sin nyt sekä vapaa- että työaikana yhä isommin pa-noksin. Koetin päästä omilleni – niin kuin se muka olisi ollut mahdollista. Tilin pelasin ennakkoon ja kun rahaa ei ollut, otin pankkitilille pari tonnia nostovaraa, joten tili oli kaiken aikaa pari tonnia miinuksella. Laskut jäivät rästiin ja menivät lopulta ulosmittaukseen. Ensimmäisellä kerralla se vähän pysäytti, mutta siihenkin tottui. Postista tuli vain karhukirjeitä, joten lopetin postilaatikon tyhjentä-misen.

Erään pitkän pelirupeaman jälkeen yritin itsemur-haa hirttäytymällä saunan oveen. Se ei kuitenkaan onnistunut, koska köysi oli liian ohut, se sinkui ja oven saranat pettivät. Heräsin kylpyhuoneen lattial-ta naru kaulassa ja ovi kaatuneena niskan päälle. En mennyt seuraavana päivänä töihin, koska olin hen-kisesti aivan romuna. Ruuvasin oven takaisin pai-koilleen ja jatkoin elämää.

Kohta tämän jälkeen veli huomasi postilaatikkoni pursuavan ja tuli käymään. Selvittelin laskusumaa ja huomasin, ettei tilanne ollut aivan toivoton. Jo-tenkin sain raha-asiat järjestymään hetkellisesti,

mutta heti kun ne olivat kunnossa, pelasin ne taas kuralle. Seurustelukuviotkin menivät

sekaisin, kun vietin mieluummin aikani pelikoneen parissa.

Sitten tuntui, etten jaksa enää yksin miettiä asioita, joten varasin ajan mielenterveystoimistoon. Saihan siellä purkaa sydäntään, mutta var-sinaista apua ongelmaani ei löytynyt.

Peliriippuvuus tuntui olevan outo asia heillekin. Päätin pärjätä omin päin.

Paha vuosi

Tein töitä hullun lailla saadakseni mahdollisimman paljon rahaa ja pekkaspäivätkin otin rahana. Kaikki meni peleihin. Laskut jäivät maksamatta, ja ulosot-tomies tuli tutuksi. Puhelinliittymä suljettiin ja vä-lillä sähkötkin olivat poikki. Luotto- ja pankkikortit otettiin pois ja nostovara peruttiin. En saanut pan-kista edes automaattikorttia. Sen jälkeen olin jonkin aikaa pelaamatta ja yritin maksaa laskuja ja pank-kitilin plussan puolelle. Pian taas kuitenkin pelasin. Häätö asunnosta uhkasi, ja se pysäytti. Henkisesti olin lamassa, enkä jaksanut pitää yhteyttä sukulai-siin. Itsemurha oli mielessä. Viimein siskoni tuli käymään ja kysyi, kuinka asiani oikein ovat. Ro-mahdin ja kerroin tilanteen. Selvittelimme yhdessä laskupinoa. Laskuja oli rästissä yli 16 000 markan edestä. Sisareni lainasi minulle rahaa, ja sain laskut maksettua ja häädön vältettyä.

Lupasin sisarelleni olla pelaamatta ja sen lupauksen aioin pitää. Pidinkin sen lähes koko vuoden 1993. Rahaa jäi säästöön mukavasti. En sortunut pelaa-maan, vaikka heinäkuun lopussa työt loppuivat. Purin energiani metsätöihin ja veljen rakennustyö-maalla. Kaikki menikin hyvin siihen asti, kunnes veljen rakennusprojekti oli valmis. Sen jälkeen mi-nulla ei ollut mitään tekemistä ja joutilasta rahaa oli pankkitilillä. Olisin voinut lyhentää sillä velkaani siskolle, mutta ajattelin tuplata rahat pelissä ja päästä siten velasta kerralla eroon. Pelasin enemmän kuin koskaan ennen. Lottoakin isoilla järjestelmillä. Uu-denvuodenaattona olin lopulta rahaton ja romuna. Kun sisareni tulivat käymään, murruin täysin ja avauduin.

Siinä minä istuin ja odotin kuolemaa.

”

7

Muutto isän luoIsä sairasteli ja oli jäämässä eläkkeelle. Alkuvuo-desta 1994 mietimme tilannettani ja joku esitti, että muuttaisin isän luo asumaan. Niinpä muutin takaisin kotiin. Toinen sisareni lainasi minulle ensi hätään 1000 markkaa, että saisin ostettua tupakkaa. Lähdin käymään veljen luona kylässä ja paluumat-kalla pysähdyin entiselle työpaikalle tankkaamaan. Ostin tupakkaa ja ajattelin pelata hieman. Loppu-tulos oli se, että pelasin loput rahat ja auto jäi tank-kaamatta.

Viimeisen markan pelattuani olin sekaisin ja vi-hainen itselleni: olin taas pettänyt kaikki minuun uskoneet ihmiset. En nähnyt elämälläni mitään suuntaa ja päätin tappaa itseni. Ajoin kotiin ja auton talliin. Kytkin pakoputkeen muoviputken ja ohjasin putken toisen pään auton sisälle. Käyn-nistin auton, ja pakokaasu virtasi autoon. Siinä minä istuin ja odotin kuolemaa. Lopulta menetin tajuntani. Muutaman tunnin päästä heräsin kyl-myyteen ja hirvittävään päänsärkyyn. Autosta oli loppunut bensa ja se oli sammunut ennen kuin ehdin kuolla. Tästä itsemurhayrityksestä ei juuri keskusteltu. Isä käski lopettamaan moisen pellei-lyn.

Pelaaminen loppui?Pelaaminen loppui, kun ulosottomiehet vierailivat taas luonani. Tällä kertaa ulosmitattiin auto ja pe-räkärry. Toinen sisareni ja tätini lainasivat minulle rahaa, jotta saisin velat maksettua. Päätin lopettaa pelaamisen lopullisesti. Palloilin työttömänä, koska laman aikana töitä ei ollut tarjolla. Viimein pääsin kuitenkin töihin ja elämä alkoi hymyillä. Pystyin maksamaan lainat takaisin.

Neljän ja puolen vuoden pelaamattoman jakson aikana sain talouteni hyvään tasapainoon. Jostain syystä aloin kuitenkin taas pelata ja alussa sain ihan mukavia voittoja – taas oltiin samassa liemessä. Pe-laaminen pysyi nyt kuitenkin hallinnassa, enkä pe-lannut talouttani sekaisin, vaan pystyin maksamaan laskut ajallaan.

Kaikki muuttui syksyllä 2001. Olin työtön, pelasin enemmän ja mieliala oli muutenkin maassa. Seuraa-vaan kevääseen mennessä raha-asiat olivat taas sekaisin ja niin olin itsekin. Sisareni ja veljeni toimittivat minut hakemaan apua ammattiauttajilta ja auttoivat myös raha-asioiden selvittämisessä. He lainasivat minulle rahaa, jotta sain perintätoimistot niskastani. Mieliala koheni lääkityksellä, ja pelaaminen jäi taas hetkeksi.

Viimeinen pelirupeamaSyksyllä 2002 aloin pelaamaan, koska oli niin hyvä olo. Summat pysyivät kohtuullisina. Alkuvuodesta 2003 sairastuin psykoosiin ja yritin itsemurhaa. Sen jälkeen olin 2,5 kuukautta psykiatrisessa sairaalassa. Isä kuoli, kun pääsin sairaalasta pois. Kevät ja kesä menivät jonkinlaisessa sumussa.

Syksyllä toimintakykyni oli jo parempi. Aloin taas pelata reippaasti ja mieliala sukelsi synkkyyteen. Tuntui, että jokainen pelaamisen jakso oli aina edel-listä pahempi. Viimeisen pelipäivän jälkeen tuntui, ettei pelaaminen enää ollut hauskaa, vaan tuskaa, josta oli päästävä eroon. Pelkäsin kuitenkin, etten selviä tilanteesta yksin, vaan että teen itselleni pahaa. Siksi hain apua ammattilaisilta. Onneksi sain mie-lenterveystoimiston kautta lähetteen päihdeklinikal-le kolmen viikon hoitojaksolle. Se ei ehkä ollut aivan oikea hoitopaikka itselleni ja päihdeongelmaisten kanssa olo oli orpo. Sain kuitenkin sieltä apua. En-simmäistä kertaa sain tehtäväksi miettiä, mikä oli syynä siihen, että pelaaminen muuttui hauskanpi-dosta ongelmaksi. Huomasin, että vuonna 1988 syksyllä hain pelikoneelta hyväksyntää, jota en kotona saanut. Nyt kun isäni oli kuollut, en tarvinnut enää hänen hyväksyntäänsä.

Päihdeklinikan jakson jälkeen jatkoin asioiden pohtimista terapeuttini kanssa mielenterveystoimistossa. Koska pelaaminen oli vienyt paljon aikaa, jouduin miettimään, mitä te-kemistä keksisin sen tilalle. Aluksi yhdistystoiminta antoi muuta ajatte-lemista ja siellä sain myös hyväksyn-tää. Syksyllä aloitin hoiva-alalle valmen-

8

tavan kurssin ja vuoden 2004 alusta aloin opiskella iltakoulussa myynnin ammattitutkintoa. Seuraavan vuoden alussa aloitin opiskelut päiväkoulussa lähi-hoitajaksi. Niihin keskittyminen vei ajatukset pois pelaamisesta. Samalla jouduin oppimaan elämään ihan uudella tavalla.

Ehkä tärkein opeteltava asia oli tapa reagoida eri-laisiin elämän vastoinkäymisiin. Tähän asti olin reagoinut niihin pelaamalla. Opettelin myös pal-kitsemaan itseni muutoin kuin pelaamalla. Se oli vaikeaa. Alkoholi tuli ensimmäisenä mieleen, mutta eihän se ollut juurikaan pelaamista parempi vaihto-ehto, joten siirryin suklaaseen ja hyvään ruokaan. Se on toiminut hyvin.

Pelitön elämäPelaaminen loppui 30.9.2003. Ensimmäinen pelaa-maton viikko meni helposti, koska olin raivoissani itselleni pelaamisesta. Sitten raivo unohtui ja mie-leen tuli toive mahdollisista tulevista voitoista. Kun jaksoin taistella sen vaiheen yli, helpotti. Tämän jäl-keen pelaaminen tuli mieleen ajoittain, ajan myötä harvemmin.

Kannan peliriippuvaisen leimaa loppuikäni. Lottoa, Viking Lottoa ja Eurojackpottia pelaan viikoittain pari riviä. Niissä arvonta on kuitenkin vain kerran viikossa. Kenoa, Pitkävetoa, Monivetoa ja Tulosve-toa olen myös joskus pelannut, mutta olen huoman-nut, että niiden pelaaminen herättää halun pelata

peliautomaatteja. Tämän vuoksi on hyvä vält-tää kokonaan näitä nopeatempoisia pelejä.

Ajatusmaailmaa olen joutunut muut-tamaan paljon. Olen hyväksynyt sen, että pelaamani rahat on lop-puiäksi menetetty eikä niitä saa mitenkään takaisin. Joskus mieleeni tulee, että ei kai se niin pahasta ole, jos pelaisin pari euroa ja lopettai-

sin siihen. Onneksi järki on sanonut muuta. Jokainen pelattu euro olisi vain

lisää turhuuteen syydettyä rahaa ja itselle aiheutet-tua mielipahaa.

Olen opiskellut uuden ammatin ja saanut vakituisen työpaikan. Siinä en todennäköisesti olisi onnistu-nut, jos olisin jatkanut pelaamista. Pelatessaan ih-minen syyllistää itseään ja tuntee olevansa huono. Se syö itsetuntoa, mikä vuoksi ei uskalla ottaa uusia haasteita vastaan.

Näin jälkeenpäin ajateltuna elämäni pyöri lähes ko-konaan pelaamisen ympärillä. Se oli ajatuksissani kaiken aikaa. Harrastukset ja ystävät jäivät. Myös perheen perustaminen jäi, koska pakenin parisuh-teen ongelmia pelien luo.

Käännekohta parempaan tapahtui vuonna 2003, kun lopetin pelaamisen. Otin vastuun elämästäni ja annoin hyvien asioiden tapahtua. Paikallisen mie-lenterveysyhdistyksen rohkaisemana menin työvoi-matoimiston järjestämälle kurssille. Siellä huomasin, että minusta on vielä johonkin: minussa on jotain hyvää ja voin antaa tälle yhteiskunnalle vielä jotakin. Ensin suoritin ammattitutkinnon ja sen jälkeen jat-koin opiskelua. Olin ahkera ja pärjäsin hyvin, vaikka kävin iltaisin ja viikonloppuisin töissä. Valmistuin uuteen ammattiin ja pääsin heti töihin. Vuoden ku-luttua työsuhteeni vakinaistettiin.

Koska olin aikoinani itse saanut tukea mielenter-veysyhdistyksestä, päädyin sinne vertaisryhmänoh-jaajaksi. Huomasin heti pitäväni tehtävästä, koska samalla kun auttaa ja tukee toista, saa myös itse tukea. Samankaltaiset elämänkokemukset yhdistä-vät, ja muiden kanssa jaettuna murheetkin tuntuvat pienemmiltä. Kun kuulin ensimmäistä kertaa Pelira-jat’on-toiminnasta, päätin ryhtyä ryhmänohjaajaksi.

Kun pelasin, pystyin suunnittelemaan tulevaisuutta vain seuraavaan pelirupeamaan asti. Nyt suunnit-telen asioita pidemmällä tähtäimellä. Viihdyn työs-säni ja toivon, että pystyn jatkamaan sitä mahdol-lisimman pitkään. Haaveilen myös, että löytäisin itselleni elämänkumppanin. Ihmisen ei ole hyvä olla yksin. •

9

MERJA

T utustuin uuteen ihmiseen vuonna 2008. Tavallisen oloinen reilu kaveri, joka ei te- kisi pahaa kärpäsellekään. Sosiaalinen, äly-

käs ja hauska. Aloitimme seurustelun ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Puhuimme menneestä ja tu-levasta. Ohimennen puhuimme myös hänen velois-taan, joita oli aiemmin kertynyt ”maksamattomista verorästeistä”.

Seurustelusuhteen edetessä muutimme yhteen. Arki sujui ja maksoimme elämisestä tulevat kulut puo-liksi – tai niin me sovimme. Uusi kumppanini kävi vuorotyössä. Tilipäivänä rahaa tuli, mutta myös meni, enkä ehtinyt nähdä kumpaakaan tilannetta. Tarinoita ja selityksiä oli monia. En tiennyt mitä uskoa, ja järki kertoi jonkin olevan pielessä. Riite-limme rahasta ja sen käytöstä. Puolisoni mielialat vaihtelivat. Toisinaan kotona oli hyväntuulinen, vi-heltelevä puoliso, toisinaan masentuneen oloinen ja sulkeutunut ihminen – tai sitten minä olin menossa sekaisin ja kuvittelin vain. Myös itse olin tunteiden vuoristoradassa. Arki oli omaani tai toisen tunne-myllerrystä. Yritin ottaa selvää, missä menem-me, mikä on hätänä ja kuka tässä on hullu.

Asiat alkoivat hiljalleen valjeta puolison istuessa yhä enemmän ja enemmän koneella, nettipokerin ääressä. Toi-sinaan hän viipyi kaupassa tai R-ki-oskilla tuntikausia pelaten kolikko-pelejä. Minä raivosin, itkin, käskin, vaadin ja neuvoin loputtomiin kaikilla voimillani. Rukoilin ja toisinaan kiro-sin. En ymmärtänyt häntä.

10

Vielä vähemmän ymmärsin itseäni ja omaa käytös-täni. En ymmärtänyt, miksi yritin hallita toisen käy-töstä enkä hallinnut omaa käytöstäni. Omien voimie-ni väheneminen näkyi fyysisinä oireina, vatsakipuina ja unettomuutena. Siirryin raivoamisesta itsesääliin. Rajansa kaikella.

Minä korjaan tilanteen!Sääli on sairautta, niin sanotaan. Myös itsesääli. Keksin tarttua ammattiapuun – omaan apuuni. Hienoa! Koska työskentelin ihmisten parissa auttaen muita, päätin auttaa myös meitä. Ryhdyin puolisoni hoitajaksi, terapeutiksi, lääkäriksi, ammattiauttajak-si, tukihenkilöksi, taloudenhoitajaksi ja ystäväksi. Toimin ”periksi ei anneta ennen kuin sydänkäyrä on suora” -ajatuksella. Poltin itseni loppuun.

Samaan aikaan puolison peliongelma paheni. Ym-märsin, ettei sillä ole merkitystä, mitä sanon tai teen, ellei hän itse halua lopettaa pelaamista. Ymmärsin myös, että tarvitsen itsekin apua ja olen uupunut. Vedin omia rajojani. Tärkeiksi kysymyksiksi nou-

sivat, mitkä ovat omia ja mitkä toisen tunteita? Miten paljon olen käytettävissä? Lainaanko

rahaa? Yritänkö auttaa itseäni vai muita? Otin puheeksi puolisoni kanssa eroami-

sen mahdollisuuden.

Elämä muuttui oman ajatusmaail-mani myötä. Olin lopussa, voimieni äärirajoilla ja silti kaiken alussa. En edes osannut aavistaa, kuinka alussa

olinkaan! Soitin perheasiainneuvot-telukeskukseen ja pyysin apua. Vas-

taus oli tyrmäävä. Minulta kysyttiin,

mitä minä siellä tekisin. Puolisollani oli ongelma, joka tulisi hoitaa ennen parisuhdeterapiaan tuloa. Soitin työterveyshuoltoon, kerroin ongelmista ja pyysin apua. Vastaus oli jälleen tyrmäävä. Työter-veyspsykologilla käyntejä oli rajoitetusti, ja siellä käsiteltiin lähinnä työhön liittyviä asioita. Soitin Peluurin auttavaan puhelimeen, kerroin ongel-mista ja pyysin apua. Peluurin päivystäjä kuunteli, mietti hetken ja kertoi sitten, ettei hänellä ole tie-dossa yhtään läheisille tarkoitettua ryhmää. Päivys-täjä osasi kuitenkin kertoa Pelirajat’on-hankkeen ryhmänohjaajakoulutuksesta, joka oli juuri alka-massa, ja antoi yhteystiedot. Haluaisinko siis itse ryhtyä ryhmänohjaajaksi? Päivystäjä lupasi lähettää myös paljon tietoa ja materiaalia peliriippuvuudes-ta ja hoitotahoista. Jäin jälleen itsekseni, mutta olin saanut oljenkorren.

Puoli vuotta kului. Opettelin elämään omien voi-mavarojeni kanssa. Tein selväksi itselleni ja puoli-solleni, mitä haluan ja toivon. Selvitin myös, mikä ei kerta kaikkiaan käy. Opettelin pitämään kiinni rajoista, joita olin asettanut, kuten sen, etten enää lainaisi rahaa. Pidin kiinni pienistä hyvistä asioista. Etsin tietoa peliriippuvuudesta. Etsin itseäni, toivoa ja voimia. Sitten olin valmis ottamaan yhteyttä Peli-rajat’on-hankkeeseen. Siitä alkoi uusi ajanjakso ver-taistuen antamisen ja saamisen parissa.

Olen kiitollinen tuesta, jota olen saanut muilta oh-jaajilta, sekä peliriippuvaisilta että heidän läheisil-tään. Opettelen elämään peliriippuvaisen rinnalla ja olen kiitollinen siitä, että puolisoni elämässä on tapahtunut suuria muutoksia ja myös hän itse on löytänyt vertaistuen voiman. Tänään voimme käydä yhteisiä keskusteluja peliriippuvuudesta ja silti kas-vaa omina ihmisinä. •

Tärkeiksi kysymyksiksi nousivat, mitkä ovat omia ja mitkä toisen tunteita? Miten paljon olen käytettävissä? Lainaanko rahaa? Yritänkö auttaa itseäni vai muita? ”

11

NASU

O len kai aina ollut jollain tavalla koukussa voittamiseen. Siitä tulee hyvä tunne ja saa epäsuoraa kiitosta itselleen. En ollut vielä

15 vuottakaan, kun osasin jo upottaa kolikot kaup-pojen peliautomaatteihin. Usein sieltä sai tuplattua rahansa, välillä enemmänkin.

Vuoden 2009 alussa lähdin RAY:lle töihin. Olin pe-lipöydissä jakamassa kortteja. Sain koulutusta ongel-mapelaamisesta. Näin pelinhoitajana monia tapauk-sia ja harmittelin mielessäni ihmisen heikkoutta. Silti minusta tuli riippuvainen, ja jäin kiinni voittamisen tunteeseen pelatessani kolikkoautomaateilla.

Pelaaminen hallitsi pian elämääni. Ajauduin velka-kierteeseen. Ihmissuhteissa työnsin kaikkia kauem-maksi enkä halunnut kenenkään tietävän, että olin veloissa korviani myöten. Se oli todella häpeällistä. Valehtelu oli osa jokapäiväistä elämääni. Pahinta oli, että valehtelin itselleni. Jotenkin uskottelin, että seu-raavan kerran, kun voitan, saan hävittyjä rahoja takai-sin. Kuten arvata saattaa, kaikki vähäiset voitetut rahat löysivät tiensä melko nopeasti takaisin pelikoneisiin.

Olin todella levoton, jos tilillä tai kukkarossa polt-teli raha – se viimeinen kymmenen euroa-kin oli pakko päästä pelaamaan. Ystävät ovat jälkikäteen sanoneet, että minuun ei saanut kontaktia. Olin äreä, jos hävisin. Jos voitin, en ajatellut muu-ta kuin pääsyä takaisin pelaamaan. Kaupassa suunnittelin aina ostok-seni niin, että jäisi mahdollisimman paljon rahaa pelattavaksi. Pidin vii-den euron juustoa liian kalliina, mut-ta viidessä minuutissa saatoin hävitä peliin 50 euroa.

12

Peli tuli töihinOlin töissä paikallisessa baarissa vuonna 2010. Töi-den jälkeen suljin baarin ja jäin työpaikalle pelaa-maan. Kuvittelin, että kukaan ei näe tai tajua sitä. Suhteellisuudentajuni hämärtyi. En uskaltanut avata kirjeitä ja laskupinot hirvittivät. Työnsin ne si-vuun ja jatkoin samaa rataa. Uskoin sokeasti siihen, että vielä voitan ja saan talouden kuntoon.

Ahdistus alkoi kasvaa suureksi, kun ulospääsyä ti-lanteesta ei ollut näkyvissä. Ystäville tai edes omalle äidille en uskaltanut kertoa asian todellista laitaa. Otin pikavippejä niin kauan kuin sain – maksamat-ta niistä lopulta yhtäkään takaisin. En välittänyt. Kaikki energiani meni siihen, että yritin saada rahaa pelaamiseen. Jälkeenpäin jopa naurattaa kaikki kek-simäni selitykset, miten esimerkiksi lainasin kuudel-ta eri kaverilta rahat ajokortin kakkosvaihetta varten tai sukulaisilta koulukirjoja varten. Monet sähkölas-kutkin jäivät maksamatta, vaikka rahoja niihin oli hankittu usean kerran kuussa.

Syksyllä 2010 lainasin työpaikaltani rahaa salaa. Mi-nulla oli tarkoitus maksaa ne takaisin ennen kuin ku-

kaan huomaa, mutta se huomattiin ennen kuin olin ehtinyt palauttaa rahat. Häpeä oli suuri,

enkä pystynyt myöntämään asiaa töissä. Juttua alettiin tutkia, ja jatkoin töitä normaalisti. Aavistin kyllä esimiehen ja työkaverin epäluulon minua koh-taan, mutta jotenkin suljin sen pois mielestäni.

Tammikuussa 2011 todisteet kerrot-tiin työpalaverissa. Minun tiedettiin

ottaneen rahat. Se hetki pysäytti ensim-

mäisen kerran aidosti katsomaan nöyränä totuutta silmiin. Myönsin asian ja kirjoitin erotodistuksen. Muistan ikuisesti, kun astelin palaverista ulos. Maa-ilmani oli romahtanut, sanan jokaisessa merkityk-sessä. Luottotiedot olivat jo menneet aiemmin, enkä saanut lainaa mistään. Nyt meni elämän ainut oljen-korsi, työpaikka! Ajoin autolla niin lujaa ja pitkälle kuin pääsin. Mielessä pyöri tuhat asiaa. Päällimmäi-senä se, miten tämän selitän sukulaisille ja kavereille. Pystynkö vielä pitämään kulisseja pystyssä? Mietin jo hetken, pääsisinkö helpommalla, jos ajaisin auto-ni täysillä metsään.

Esimies sanoi uskovansa nuoruuden hölmöyteeni ja antoi asian olla siinä mielessä, että maksoin ainoas-taan takaisin ottamani rahat. Yksi murhe oli siis selätetty, enkä saanut syytettä kavaltamisesta. Juorut liikkuivat nopeasti pienessä pitäjässä. Jokainen vas-taantulija vaikutti katsovan minua oudosti tai pu-huvan minusta selän takana. Se tuntui kurjalta. Sen lisäksi, että työpaikka oli mennyt, tunsin, etten ollut toisten silmissä enää uskottava.

Kaksi viikkoa lopputilin jälkeen menetin ajokortti-ni, koska pelaamisen takia en ollut jaksanut huoleh-tia edes lopulta saamaani kakkosvaiheen todistusta ajoissa poliisiasemalle. Muistan jutelleeni hyvän ystäväni kanssa, joka kysyi minulta, että mitä aion tehdä seuraavaksi. Aionko nyt lopettaa hölmöilyn? Kaikki oli mennyt, työpaikkaa myöten. Pohja oli lähellä.

Häpeä oli sanoinkuvaamattoman suuri. En osaa sa-noa, mistä löysin positiivisen kantavan voiman si-sältäni. Ehkä se osin johtui siitä, että vihdoin olin rehellinen itselleni, en yrittänyt olla mitään muuta tai pitää kulisseja pystyssä. Olin vihdoinkin vain ja ainoastaan oma itseni. Myönsin peliongelmani ja

Pahinta oli, että valehtelin itselleni. Jotenkin uskottelin, että seuraavan kerran, kun voitan, saan hävittyjä rahoja takaisin.”

13

selvittelin sen seurauksia ja vaikeuksia, mitä siitä oli ehtinyt koitumaan. Otin yhteyttä ulosottomieheen ja kävin velkaneuvojalla. Sielläkin kerroin rehellises-ti, miksi laskuja oli maksamatta ja miksi olin vuok-rakämpässä häätöuhan alla.

Nyt se loppuu!Päätin lopettaa pelaamisen. En halunnut antaa peli-en hallita elämää, vaan halusin olla itse oman elämä-ni suunnannäyttäjä. Marssin työvoimatoimistoon ja päädyin vanhainkodille työharjoitteluun. Ihastuin työhön ja hain kouluun. Töitä riitti heti työharjoit-telun jälkeen, ja se antoi voimia jaksaa kahlata eteen-päin talousahdingossa. Syksyllä 2011 aloitin opiske-lut lähihoitajaksi. Rakastin työtäni ja edelleenkin lähden joka päivä hymyilevänä töihin.

tenkin kaikista hölmöilyistäni oppinut – olin kai-kesta huolimatta rehellinen.

Näin ongelmaniEräänä elokuisena yönä ajoin autolla ja taas poltteli se tunne, että pelaamaan olisi päästävä. Aiemmin päivällä olin pelannut kaupassa käydessäni. Soitin kaverilleni, jonka tiesin sanovan asiat minulle suo-raan ja rehellisesti. Hän kysyi, miksi pelaan. En osannut vastata kuin vähättelevästi: ”Muuten vaan.” Hän muistutti kaikesta aiemmasta, jolloin päästin elämän valumaan sormien välistä. Nyt minulla olisi mahdollisuus saada asiani kuntoon.

Jokin loksahti kohdalleen. Siinä hetkessä päätin, että nyt saa pelaaminen loppua kokonaan. On parempi, etten pelaa sitä yhtäkään euroa kiusatakseni itseäni. Elokuun 2012 lopulta lähtien olen ollut kokonaan pelaamatta. Päätös on pitänyt vaikeinakin hetkinä. Häpeän kanssa painin pitkään yksin. Joinakin päivi-nä on yhä vaikea antaa anteeksi itselleen. Kävin läpi pitkän itseinhon. Tuntui, että olin kaikille valehte-lemilleni ihmisille velkaa. Vaikeinta on ollut löytää jotain korvaavaa pelaamisen tuomaan mielihyvään. Osa kavereista, jotka pysyivät rinnalla vaikean ajan yli, ovat entistä rakkaampia ja tärkeämpiä. En osaa sanoin kiittää kaikista kannustavista sanoista ja het-kistä.

Työssäni pystyn auttamaan muita, mistä tulee hyvä mieli. Jollain tavalla nautin siitä ja tunnen itseni niin vapautuneeksi, että uskallan rehellisesti puhua on-gelmistani. Vaikka kyse onkin ”vain” peliongelman selättämisestä, minusta tuntuu, että olisin kiiven-nyt Mount Everestille. Niin pitkä ja jyrkkä on matka ollut.

On ihana todeta, että pystyn ny-kyään seisomaan omilla jaloillani olematta mitään muuta kuin oma itseni. Elämänasenteeni on muut-tunut, enkä nykyään muserru ongelmien edessä ja pakene pe-laamaan, vaan olen vahva kohtaa-maan ne. Tiedän, että kaikesta voi selvitä – myös peliongelmasta! •

Vaikka kyse onkin ”vain” peliongelman selättämisestä, minusta tuntuu, että olisin kiivennyt Mount Everestille.

Repsahdin kuitenkin useasti ja pitkän lähes pelaa-mattoman ajan jälkeen aloin taas keväällä 2012 pelata pieniä summia kolikkopeleihin. Hiljalleen summat kasvoivat. Olin saanut velkoja maksettua, ja elämä näytti aurinkoista puoltaan, mutta edelleen rahat kukkarossa polttelivat.

Elokuussa 2012 romahdin ja pelasin useampaan otteeseen päivän palkan alle puolessa tunnissa. Asia nolotti ja ajattelin, että taasko alamäki alkaa. Olin jälleen poissaoleva ja äreä läheisille. Jotain olin kui-

”

14 Mietin, mitä olen tehnyt väärin ja miten en ole nähnyt tätä tilannetta. ”

15

TARJA

O man poikani pelaaminen tuli minulle täytenä yllätyksenä. Pojallani oli toki ol- lut pari vuotta aiemmin maksamattomia

vuokria. Ne olivat jo menneet ulosottoon, minkä vuoksi hänelle oli tullut merkintä luottotietoihin, mutta itselleni ei tuolloin tullut mieleen ongel-mapelaaminen. Pojallani oli ollut aivoverenvuoto 18-vuotiaana, ja ajattelin, että kaikki johtui siitä. En halunnut nähdä hänen ongelmaansa. Vyyhti alkoi purkautua, kun sain eräänä lauantai-iltana teksti-viestin, jossa hän kertoi lähteneensä ulkomaille eikä tiennyt, koska tulee takaisin. Hän ei vastannut pu-heluihin eikä tekstiviesteihin. Suuri tuska ja ahdistus vyöryivät päälleni. Mitä nyt? Missä mennään? Mitä tämä on? Ajatukset täynnä kysymyksiä lähdin hä-nen asunnolleen. Seuraava järkytys oli se, että hänen asunnossaan asuivat vieraat ihmiset. Sanoivat asu-neensa jo kaksi kuukautta. Missä minun poikani on ollut tai on nyt? Hän vastasi puheluuni, kun uhkasin tehdä katoamisilmoituksen poliisille, ja kertoi, ettei hänellä ole hätää.

Se yö meni valvoen ja itkien. Vastassa oli pitkä sun-nuntai, jolloin ei voinut tehdä mitään muuta kuin istua ja ihmetellä, elänkö omaa elämääni. Toivoin, että joku tulisi herättämään minut tästä unesta. Seu-raavalla viikolla sain viranomaisilta epävirallisesti tietoa. Hän oli käynyt töissä, mutta ottanut lomaa, asunto oli mennyt ja maallinen omaisuus oli kaato-paikalla.

Pitkä ja tuskainen kuukausi kului epätietoisuudes-sa, kunnes hän tuli hyväntuulisena takaisin synty-mäpäivänäni, tuoden suklaalevyn ja onnitellen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olin aivan ymmälläni ja otin heti yhteyttä mielenterveystoimistoon. Psykolo-gi soitti. Hän kartoitti tilanteeni valitellen, ettei voi

ottaa minua vastaan, mutta heidän sairaanhoitajansa ottavat pikapuolin yhteyttä. Meni tasan kuukausi, ennen kun sain itselleni ajan.

Takelteleva terapiaTunnin keskustelun aikana kerroin tilanteen. Pe-laamisesta en silloin vielä tiennyt. Minulle varat-tiin uusi aika, samoin pojalleni. Poikani kävi tasan kerran ja muut kerrat kertoi käyneensä, kuvaili kes-kusteluja ja terapian etenemistä – pelkkiä valheita. Omalta elämältäni putosi pohja, olinhan kasvatta-nut lapseni rehelliseksi. Valehtelua en itse hyväksy, ja nyt oma poikani pystyi siihen ilmeenkään värähtä-mättä. Minulle nousi raivo, pettymys ja sen jälkeen itsesyytökset. Mietin, mitä olen tehnyt väärin ja mi-ten en ole nähnyt tätä tilannetta. Olenhan kuitenkin nähnyt poikaani joka viikko.

Poikani muutti luokseni asumaan, kun muuta paik-kaa ei ollut. Luottotietojen menetyksen takia hän ei saanut vuokra-asuntoa eikä olisi pystynyt maksa-maan takuuvuokraa. Veneen alle en häntä halunnut. Sitten hän jäi kiinni rahan varastamisesta veljel-tään. Pakolla sain hänet luovuttamaan pank-kitunnuksensa minulle ja veljelleen, ja silloin totuus valkeni: hän pelaa rahan-sa. Anteeksipyyntöä hän ei esittänyt veljelleen eikä minulle. Tuntui siltä, että omassa päässä asiat surrasivat yötä päivää. En nukkunut kuin nu-kahtamislääkkeellä, vaelsin paikasta toiseen enkä tiennyt, miten pääsen ulos tilanteesta. Totuus oli karmea. Minun lapseni valehtelee, varas-taa, pelaa rahansa ja kaiken lisäksi tuo

16

valehteleva paketti asuu kanssani saman katon alla. Miten pystyn siihen? Nukuin omassa kodissani lompakko ja pankkitunnukset tyynyn alla, vahtien ja peläten.

Tästä paranemisprosessini lähti käyntiin. Päätin, että nyt on pakko saada apua. Ensisijaisesti hain sitä pojalleni, kunnes totesin, että romahdan kohta itse. Kävin säännöllisesti kuntosalilla ystävättäreni kans-sa. Hän jaksoi kuunnella, mutta oli yhtä ymmällään tilanteesta. Suuri apu kuuntelemisesta kuitenkin oli.

Ex-mieheni sulkeutui pois tilanteesta, ja toinen poikani taisteli omaan veljeensä luottamisen kans-sa. Olin yksin. Kävin säännöllisesti mielenterveys-toimistossa keskustelemassa, mutta romahdus tuli kuitenkin. Minua kuunneltiin, mutta en saanut riit-tävää apua eikä minua ymmärretty tarpeeksi. Kävin lääkärissä, sain nukahtamislääkkeitä ja kehotuksen mennä sosiaalitoimistoon hakemaan edunvalvojaa. Minun olisi pitänyt saada poika lääkäriin, koska häntä ei muuten voisi auttaa – olihan hän aikuinen ja kävi töissä. Nämä vastaukset kuulin luukulta, jos toiselta. Yritin. Puhuin poikani kanssa, sovimme sitä ja tätä. Hän ei ilmestynyt paikalle sovittuihin tapaa-misiin. Valehtelu ja pelaaminen jatkuivat.

Tuntui, että juoksin paikasta toiseen. Kaiken piti tapahtua virka-aikana, mikä hankaloit-

ti omaa elämääni. Väsymys oli valtava. Kotona yritin pysyä rauhallisena, koska äänen korottaminen, painostaminen ja patistaminen aiheuttivat vain pu-humattomuutta. Lähdin pois kotoa, kun tilanne kävi niin ahdistavaksi, että en jaksanut olla poikani kanssa

saman katon alla. Kävelin metsässä, istuin kannon nokassa ja keräsin itseäni,

jotta pystyisin olemaan omassa kodissani.

Pidin asioita liikaa sisälläni, ja oireeni muuttuivat fyy-siseksi. Ensin aukesi oikea kämmen vereslihalle. Kun sain soiton lääkäriltä, että poikani pääsee terapi-aan, helpotuin ja päästin tilanteesta irti ajatellen, että nyt joku muu ottaa myös vastuuta. Silloin tuli todel-linen uupumus, jolloin vain nukuin. Ihoni rikkoutui vasemmasta kädestä käsivarsiin sekä oikeaan käteen. Olin rikki niin sisältä kuin päältäkin. Lääkäri hoiti vain ihottumaa määräten erilaisia salvoja, ja tilanne vain paheni. Päätin kokeilla homeopatiaa, jolloin tilannetta hoidettiin myös henkiseltä puolelta. Hoitoon kuulu-vat pienet helmet ja puolentoista tunnin keskustelu. Apu oli suunnaton. Iho ja mieli alkoivat eheytyä, nu-kuin paremmin. Sain asioihin etäisyyttä. Jaksoin viedä asioita eteenpäin. Pilkoin hoidettavat asiat pienempiin osioihin. Otin itselleni lyhyen aikavälin tavoitteita, eivätkä asiat enää olleet iso hoitamaton möykky sisäl-läni. Palkitsin myös itseäni. Kun olin hoitanut jonkun asian, kehuin itseäni, menin kahville kahvilaan tai nauttimaan lasillisen viiniä. Aloin elää myös omaa elämääni, omia toiveitani ja halujani kuunnellen. En elänyt enää pelkästään poikani ongelmille.

Onnellinen loppu?Nyt poikani asuu omassa asunnossa ja hänellä on edunvalvoja. Hän opettelee vastuun ottamista ja minä luovuttamista. Tulevaisuus näyttää valoisammalta. Luottamusta minulla ei vielä ole, enkä osaa sanoa tu-leeko se joskus. En voi kuitenkaan elää loppuelämääni miettien, milloin hän taas valehtelee minulle. Tässä minulla riittää työstämistä. Haluan kuulua hänen elä-määnsä ja haluan, että hän kuuluu minun elämääni. Rakastan häntä ja olen ylpeä hänestä. Hän on nuoren elämänsä aikana kokenut paljon ja selviytynyt. Uskon ja luotan siihen luovuttaen hänet elämälle. Haluan tu-kea häntä ja olla läsnä oleva, rakastava äiti. •

Aloin elää myös omaa elämääni, omia toiveitani ja halujani kuunnellen. En elänyt enää pelkästään poikani ongelmille. ”

17

VALTTERI

O len syntynyt 90-luvun alussa. Olen pe- lannut jo pienestä lähtien viisi vuotta vanhemman veljeni kanssa eri pelejä eri

pelikonsoleilla. Kuitenkin yksi on aina ollut ylitse muiden, ja se on NHL. Varsinkin vastakkain pelaa-minen on mukavaa, koska se saa tunteet nousemaan pintaan. Olemme molemmat kilpailuhenkisiä ja vi-haamme häviämistä. Lapsena pelit usein päättyivät siihen, että olimme tukkanuottasilla jo ennen pelin loppua, mutta vähintään pelin ratketessa. Kumpi-kaan ei kestänyt häviötä.

Pelasimme NHL:ää erityisesti, jos vanhempamme riitelivät. Sillä tavoin pakenimme riitaa. Pelaami-nen vei ajatukset pois siitä, että kotona oli sillä het-kellä huono ilmapiiri. Asuimme kaksikerroksisessa omakotitalossa, ja huoneemme oli eri kerroksessa kuin vanhempiemme, joten saimme usein pelata rauhassa.

Yksi merkittävimmistä NHL-peliin liittyvistä muistoista sijoittuu syksyyn 2002. Olin tuolloin 10-vuotias. Veljeni soitti minulle ja kysyi, monelta koulupäiväni loppuu. Hän kertoi, että paikallisessa liikkeessä järjestetään NHL 2003 -peliturnaus, ja kysyi, lähdenkö pelaamaan. Totta kai lähdin!

Turnauksessa oli noin 50 pelaajaa. Olin nuorin, ja vastustajani pelasivat minua vastaan varmoina voitostaan. Olin niin pieni, että he luultavasti ajattelivat, etten osaa pitää ohjainta edes oikein päin käsissäni. Luotin siihen, että osaan pelata eikä minun tarvitse käyttää veljeni kanssa oppimiam-me kikkoja. Lopulta olimme veljeni kanssa vastakkain finaalissa. Tur-nauksen voittajalle oli luvassa paikka SM-kisoihin.

18

Tuntui uskomattomalta olla finaalissa – ja mikä pa-rasta, sain pelata sen pahinta vastustajaani vastaan. Ensimmäinen ja toinen erä päättyivät tulokseen 0–0. Selostajat hehkuttivat ottelun tiukkuutta ja vel-jesten tasavertaisuutta. Sen lisäksi liikkeen aula oli täyttynyt katsojista. Toisen erätauon aikana veljeni lupasi minulle, että jos en anna hänen voittaa, tuk-kani taipuu kotona. Hävisin ottelun maalin erolla, ja veli pääsi Helsinkiin pelaamaan SM-kisoihin.

Itse lähdin ennen kisoja Kreikkaan. Kun tulin takai-sin, veli hehkutti voittaneensa kisat. Hän pääsi myö-hemmin pelaamaan Yhdysvaltoihin ja sai ottaa mat-kaan yhden kaverin. Sovimme, että hän ottaa minut mukaansa, mutta se ei käynytkään, koska olimme molemmat alaikäisiä. Mukaan lähti isämme. Veli oli MM-kisojen kahdeksas. Hän pääsi katsomaan itä vs. länsi -ottelun ja syömään NHL-pelaajien kanssa. Olin katkera varsinkin siitä, että veljeni oli vanhem-pana uhkaillut minua enkä siksi ollut uskaltanut voittaa häntä finaalissa.

Tilit tasattiin myöhemmin. Facebookis-sa oli kilpailu, jonka voittona oli liput

NHL-peliin. Parhaat kaksi perustelua palkittiin kahden hengen VIP-aitio-lipuilla. Perustelin sinne tuon lähes kymmenen vuoden takaisen ottelun ja veljeni Yhdysvaltojen matkan. Pe-rusteluita kirjoittaessani soitin veljel-

leni ja kysyin, haluaisiko hän lähteä Helsinkiin katsomaan peliä, minä tar-

joan. Veli suostui ja sanoi: ”Kyllä sinä ne

liput voitat.” Parin päivän kuluttua minulle soitet-tiin ja ilmoitettiin voitosta.

RahapelitOlen pelannut myös rahapelejä siitä lähtien, kun olen yltänyt syöttämään rahan koneeseen ja osannut painaa nappia. Yläasteella pelasin jo lähes päivittäin.

Kun sain mopokortin 15-vuotiaana, tuttu kaava toteutui rahapelien kanssa. Mikäli kotona oli kireä tunnelma, riitaa tai jotain muuta mielestäni negatii-vista, otin lompakon ja lähdin mopolla pelaamaan lähimmälle huoltoasemalle.

Rippikoulun käytyäni sain lahjaksi rahaa. Seuraava-na viikonloppuna lähdin perheemme kanssa mökil-le. Eräänä iltana otin lahjaksi saadut rahat ja lähdin kauppaan. Ostin karkkipussin, limsapullon ja istuin pelikoneen ääreen. Sillä kertaa ei ollut mitään ne-gatiivisia asioita edes mielessä. Yllättäen huomasin pelanneeni yli puolet rahoistani. Ajattelin, että voi-tan jo hävityn osuuden takaisin. Toisin kävi. Pelasin kuuden tunnin aikana kaikki rahani.

Lähdin takaisin mökille ja minua harmitti suuresti. Olin hävittyäni ottanut auttavan puhelimen nume-ron talteen. Soitin sinne ja kerroin pelanneeni juuri useita satoja euroja. Yllätyksekseni sieltä vastattiin, että miksi tänne soitat, olet jo pelannut rahasi etkä saa niitä takaisin. Järkytyin, koska en saanutkaan apua, ja se vain pahensi tilannetta. Lopulta menin

Mikäli kotona oli kireä tunnelma, riitaa tai jotain muuta mielestäni negatiivista, otin lompakon ja lähdin mopolla pelaamaan lähimmälle huoltoasemalle.

”

19

takaisin mökille nukkumaan enkä kertonut kenelle-kään, että olin pelannut kaikki rahani. Nukkuminen oli yhdessä vaiheessa ratkaisu, jos hävisin rahani.

AikuisuusTäytettyäni 18 vuotta sain minun ja veljeni nimiin laitetun omakotitalon myynnistä saadut rahat hal-lintaani. Se oli suuri summa. Ostin ensimmäisenä itselleni auton, vuokrasin kämpän, maksoin takuu-vuokran ja kolmen kuukauden vuokran etukäteen. Loput rahoista meni pääosin nettikasinoille ja ra-ha-automaatteihin seuraavan kuuden kuukauden aikana. Rahojen loputtua vitutuskäyrä hipoi Hima-lajaa. Olin töissä, joten minulla oli silti rahaa.

tä vain pieniä määriä, jotta pystyin maksamaan ne pois seuraavassa kuussa. Joulukuussa 2011 silloinen tyttöystäväni halusi muuttaa erilleen. Pelasin jälleen enemmän, ja tammikuun lopulla minulla oli vippejä tuhansien eurojen edestä. Kerroin äidilleni, koska en selvinnyt enää laskuista. Äiti lupasi maksaa laskuni sillä ehdolla, että lopetan pelaamisen.

Maaliskuun ensimmäisenä päivänä vuokrasin uuden kämpän ja muutin asumaan yksin. Se käynnisti taas pelaamisen. Kulutin aikaa nettikasinoilla, etenkin yön yksinäisinä tunteina. Huhtikuun alussa vippejä oli taas tuhansien eurojen edestä. Tiesin, etten pysty maksamaan velkoja pois, mutta en halunnut vaivata asialla äitiäni.

Eräänä iltana lähdettyäni baarista kotiin takanani kävelevät henkilöt kysyivät minua mukaan ”pi-ristäville” jatkoille. Minä lähdin. Seuraavat 3–4 viikkoa kului huumeiden ja alkoholin parissa. En ollut aiemmin edes juonut paljoa, saati käyttänyt huumeita. Olin niin ahdistunut ja stressaantunut laskuista, että hain helpotusta. Eräänä huhtikuun lopun aamuna katsoin puhelimesta kelloa ja huo-masin, että sen kuoret oli purtu pilalle ja näyttö oli rikki. Seuraavaksi menin vessaan ja katsoin itseäni peilistä. Huomasin, että puolet kasvoistani oli verel-lä ja asvaltti-ihottumalla. Vessasta tultuani herätin kaverin ja kysyin, mitä edellisenä iltana oli tapah-tunut. Kaveri kertoi, että baarista tultuamme olin ollut lähdössä autolla hakemaan pitsaa hänen kans-saan. Olin kuitenkin kaatunut portaissa suoraan eteenpäin ja hajottanut puhelimen näytön. Sitten olin purrut puhelimen kuoria korjatakseni näytön. Kaverini oli vienyt minut sisälle, ottanut avaimeni ja luvannut hakea pitsaa heti, kun saa kuskin itselleen. Yhtäkkiä olin syyttänyt häntä pu-helimeni rikkomisesta ja käynyt käsiksi. Lopulta olin hakenut keittiöstä leipä-veitsen lyödäkseni sillä kaveriani. Yh-teinen tuttumme oli tullut paikalle, ja he olivat yhdessä saaneet minulta veitsen pois ja antaneet unilääkettä.

Tämän kuultuani päätin, että näin ei voi jatkua. Lähdin kotiini ja olin siellä muutaman päivän ottamatta kehenkään

Samoihin aikoihin alkoi hirvenmetsästys. Menin mökille mukanani ainoastaan koira, evästä ja kivää-ri. Sinne päästyäni tyttöystäväni laittoi viestin. Hän kertoi muuttavansa pois ja oli jo kantanut tavaransa kämpästäni ulos. Minut valtasi tajuton viha ja suru. Päätin, etten halua enää tätä tunnetta. Otin kivää-rin ja laitoin pesään yhden luodin. Laukaisin aseen leukani alla, mutta lukko löi tyhjää. Aseen lukon ja luodin väliin oli joutunut männynkaarnan palanen, mikä esti asetta laukeamasta. Tämän jälkeen päätin, etten yritä tehdä itselleni enää mitään. Minulla oli suuri perhe ja paljon välittäviä läheisiä, joihin voin aina turvautua, kun on huono olla.

Meno kiihtyySeuraavana vuonna pelasin hieman vähemmän, mutta mukaan tulivat pikavipit. Alkuun otin nii-

Rahojen loputtua vitutuskäyrä hipoi Himalajaa. ”

20

21

yhteyttä. Sitten menin käymään äitini luona. Ker-roin, että pelasin taas, olin juonut ja käyttänyt huu-meita. Äiti sanoi, ettei voi maksaa laskujani. Hän ehdotti, että kerron asiasta isälleni. Jos hän voi mak-saa puolet laskuista, äiti voi maksaa puolet. Näin tehtiin. Lupasin jälleen lopettaa pelaamisen ja men-nä ammattilaiselle puhumaan. Otin itselleni myös omaehtoisen luottokiellon.

Olin pelaamatta usean kuukauden ajan, kunnes elokuussa 2012 sain älynväläyksen. En pystynyt maksamaan laskua enkä halunnut vanhemmiltani rahaa. Etsin netistä vippifirman, josta pystyi omaeh-toisen luottokiellonkin kanssa ottamaan pikavipin, ja yritin voittaa rahat laskuun. Pelasin kaksi päivää, ja vipit kasaantuivat. Peruin luottokieltoni, otin vip-pifirmasta isoimman mahdollisen vipin ja aukaisin nettikasinon rulettipöydän maksimipanoksilla. Lai-toin kaikki rahat punaiselle ja tuplasin ne. Ajatte-lin, että saan maksettua laskut ja minulle jää vielä pelirahaa. Hävisin enkä pystynyt enää maksamaan vuokraa.

Muutin äitini luo lokakuussa. En kertonut kelle-kään, että pelasin taas, mutta äitini huomasi, että postissa minulle tuli vippifirmoilta kirjekuoria.

Samana syksynä minulla diagnosoitiin ADHD ja sain siihen lääkityksen. Tiesin, että lääkkeiden myynnistä saa hyvät rahat. Lupasin äidilleni, etten kuitenkaan tee niin, ja annoin lääkkeet hänen hal-lintaansa. Kuukauden kuluttua sain pitää lääkkeitä takin taskussa, jotta pystyin ottamaan niitä koulus-sa. Joulukuussa myin hyvän päivän tutuilleni kolme tablettia, jotta pääsin pelaamaan.

Maksoin neljän kuukauden ajan perintälaskuja ja pyrin niistä eroon. Tammikuussa 2013 laskuja oli kuitenkin liikaa ja menetin luottotietoni. Se harmit-ti suuresti, mutta oli myös helpottavaa. Päätin, että teen töitä suuremmalla veroprosentilla ja kerrytän palautuksiin ison summan rahaa. Laitan ne suoraan laskujen maksuun ja pääsen kuin huomaamatta irti veloista seuraavien vuosien aikana.

Olen ollut mukana Pelirajat’on-hankkeen toimin-nassa ja miettinyt sen aikana paljon pelaamisen

totaalista lopettamista. Olen pohtinut myös tuntei-tani ja sitä, mitä muutoksia runsas pelaaminen on itsessäni aiheuttanut. Olen valehdellut hirvittävästi ja ollut epäluotettava ihminen viimeisen kolmen vuoden ajan. Eniten minua satuttaa pelaamisessa se, että olen ollut epärehellinen läheisilleni ja tut-tavilleni. Pahin asia tässä tilanteessa ei ole suinkaan menetetty raha – raha, autot ja oma kämppä ovat vain materiaa, ihmiset ovat tärkeimpiä.

Olen sitä mieltä, että jokaisen pitäisi päästä tutustu-maan Pelirajat’on-ryhmään tai muuhun sen tapai-seen ennen ensimmäisen kolikon pudottamista peli-koneeseen tai nettikasinolle siirrettyä satasta. Tämä ryhmä on opettanut ja antanut paljon. Minulla on vihdoinkin parempi luottamus läheisten kanssa. Tä-män lisäksi tukenani on saman asian kanssa painivia ihmisiä.

Olen huomannut, että tekeminen auttaa. Harras-tukset ovat tärkeitä, eikä pelkkä työnteko riitä eh-käisemään pelaamista. Vaikka harrastuksiin kuluu rahaa, se ei haittaa, koska ne ovat mukavaa ajanvie-tettä. Osaan myös keksiä muutakin tekemistä, jos pelit juoksevat päässä. Vietän esimerkiksi aikaa lä-heisteni kanssa. Läheisiltä olen saanut positiivista palautetta ja olen saanut jakaa myös tietoani heille.

Nykyisin olen välillä pelannut vähän, mutta osaan nyt hallita sitä. Minul-la ei ole enää tarvetta pelata isoilla summilla, eivätkä pelit pyöri mie-lessä samalla tavalla. Osaan myös ehkäistä ennalta pelihimoa.

Olen tajunnut, että pelaamalla ei voi voittaa. •

Minulla on vihdoinkin parempi luottamus läheisten kanssa.

”

22

23

S e oli kaunis kesäkuun päivä. Pesin ikkunoita. Postiluukku kolahti ja kävin poimimassa pari pankin kuorta lattialta. Päätin vilkaista ohi-

mennen tiliotettani. Repäisin kuoren auki ja tuijo-tin lukuja ja sarakkeita ymmärtämättä näkemääni. Sitten tajusin avanneeni vahingossa mieheni saaman kirjeen. Tilin peräkkäiset nostot päättyivät miltei miinusmerkkiseen saldoon: tili oli tyhjentynyt muu-tamassa päivässä. Raivo leimahti sisälläni ja pelko hiipi sisuksiini. Kädet vapisivat. Mistä tässä voi olla kysymys? Ainoa mahdollisuus oli toinen nainen. Kylmäsi.

En muista, pesinkö ikkunat sinä päivänä vai en, mutta sen muistan, että miehen palattua töistä olin raivoissani ja peloissani. Pommitin kysymyksillä ja näin, kuinka mies painui kasaan, pelkäsi ja vaikeni. Hän ei tiennyt, mitä sanoisi. Minä kiehuin. Lopulta hän kertoi pelanneensa rahat.

Pelanneensa! Pelaaminen tuntui järjenvastaiselta. Samalla raivostutti miehen rahankäyttö, koska itse olin äitiyspäivärahalla, asuimme omistusasunnossa ja meillä oli pieni tytär. Aloin kysellä mieheltäni asioita ymmärtääkseni, mitä tuo pelaaminen oikein oli ja miten hän saattoi toimia näin. Sain kuulla, että mies pelasi hedelmäpelejä, yksikätisiä, niin kuin hän sanoi, ja että hän ei osaa sanoa, miksi hän pe-laa. Mies vähätteli pelaamistaan, se ei ollut mikään ongelma, nyt oli vain käynyt näin ja että hän vain joskus pelailee. Mies ei pahoitellut pelaamistaan eikä katsonut tarpeelliseksi selvittää, miten kupru taloudessa hoidettaisiin. Nehän olivat hänen palk-karahojaan, ei minun. Itkin pettymyksestä.

Raivoa, riitaa ja epätoivoa Elämä jatkui. Kiinnitin huomiota mieheni rahan-käyttöön. Hänellä ei ollut koskaan rahaa, ja hän pystyi maksamaan juuri ja juuri osansa yhteisis-tä menoistamme. Se tuntui kummalliselta. Näin avatuista tiliotteista samanlaisia peräkkäisten nostojen sarjoja. Hän ei tuonut kotiin juuri milloinkaan mitään tavaraa tai vaatetta. Itselläni oli tapana säästää aina pieni osa tuloista pahan päivän varalle tai suurempia hankintoja varten.

Mies oli vihainen, kun halusin mei-dän asuvan omistusasunnossa ja sääs-tävän. Riitelimme rahasta paljon ja pelaamisesta yhä useammin. Oli vaikea olla levollinen ja tyytyväinen. Puolisen

ILONA

Mistä tässä voi olla kysymys? Ainoa mahdollisuus oli toinen nainen. Kylmäsi.

”

24

vuotta pelaamisen paljastuttua sairastuin masen-nukseen omien lapsuuden aikaisten kokemusten seurauksena. En kyennyt töihin ja jäin sairaslomal-le. Pääsin heti terapiaan ja matka itseeni alkoi. Pari vuotta meni sumussa ja itkin paljon. Lapsen hoidin jotenkuten. Samaan aikaan mies jatkoi pelaamis-taan. Hän harrasti erilaisia joukkuepelejä ja kävi iltalenkillä. Minua suututti se, että hän oli harvoin kotona. Miehen kolmivuorotyö oli raskasta, ja hä-nelle kertyi univajetta. Itse olin puolikuntoinen henkisesti vaativassa työssä. Kumpikaan meistä ei ollut aidosti läsnä. Eniten siitä kärsi tyttäremme.

Terapian myötä löysin keinoja käsitellä omia tun-teitani ja kuunnella omia halujani. Kirjoitin lä-hes päivittäin tunteistani ja ajatuksistani. Kävin maalauskursseilla ja maalasin ahdistavat tunteeni ja tilanteeni kankaalle. Kuvat olivat mustia. Luin monenlaisia psykologisia kirjoja ja etsin vastauksia kysymyksiini. Kävin lenkillä ja uimassa. Otin omaa aikaa, vaikka se ei tuntunutkaan aluksi hyvältä. Käy-tin rahaa itseenikin. Ajattelin, että en voi säästää itseäni hengiltä. Yritin löytää miehelleni apua ja pu-hua hänen kanssaan pelaamisesta. Toivoin, että hän olisi pystynyt kertomaan etukäteen, milloin hänen tekee mieli pelata. Ajattelin, että ääneen asian sano-minen auttaisi meitä kumpaakin ymmärtämään pe-laamista. Toivoin, että olisimme voineet puhua pe-laamisesta ja siitä, mitä se hänelle merkitsi. Useasti kuukaudessa pelaaminen paljastui tiliotteista tai jos-takin muusta. Raivosin ja itkin epätoivoa joka kerta.

Kauniit kulissit ja pankkidraamaa

Ulkoisesti elämämme eteni hienosti. Os-

timme isomman asunnon, kävimme molemmat töissä ja harrastuksissa, vierailimme sukulaisissa ja toinen lapsi syntyi. Lapsillamme oli har-rastuksia. Kukaan ei voinut aavistaa niitä epätoivon hetkiä, joita vietin ti-

liotteita tutkiessani. Mies myös poltti ja joi, kulki kapakoissa ja kavereiden

luona. Käsittelin paljon ajatusta omasta

huonoudestani, kun halusin miehen olevan kotona. Tunsin itseni vääränlaiseksi, osaamattomaksi ja ym-märtämättömäksi. Olin kateellinen miehen riippu-mattomuudesta. Hän ei ollut riippuvainen meistä, vaan kulki huoletta omilla teillään. Olin katkera ja minun oli paha olla. Yritin löytää itsestäni syytä sille, miksi olin aina kiukkuinen.

Toisen lapsen synnyttyä meidän piti säästää autoa varten. Mies ajoi ajokortin, ja perustimme tilin au-ton hankintaa varten. Sitten huomasin tiliotteessa virheen. Säästötililtä puuttui huomattava summa rahaa. Menin pankkiin varmana siitä, että raha oli annettu väärälle henkilölle. Arkistosta haetuista nos-tolapuista löytyi miehen tuttu allekirjoitus. Poskeni olivat tulipunaiset, ja katsoin epätoivoisena virkaili-jaan. Hän katsoi minuun myötäeläen. Kiitin ja me-nin kotiin. Seuraavana päivänä menimme takaisin pankkiin yhdessä, miehen pankkikortti leikattiin kahtia ja säästötilille asetettiin ehto, jonka mukaan rahan nostoon tarvitaan molemmat paikalle. Minus-ta oli uskomatonta, että mieheni oli pelannut rahat, vaikka hän oli jo pitkään haaveillut autosta.

Vauhti kiihtyy En oikein tiedä, miksi lopulta yhdistimme palk-katilimme. Jotenkin tuntui siltä, että saisimme ra-ha-asiat yhteisesti paremmin hoidettua. Samalla pankkitilit muuttuivat verkkotileiksi. Yhteisen tilin ansiosta minulle valkeni, kuinka paljon pelaamiseen meni rahaa. Oli raastavaa avata tilitiedot ja nähdä kerta toisensa jälkeen, kuinka raha hävisi tililtä. Huusin ja itkin. Aloin hajota. En kyennyt enää

Yhteisen tilin ansiosta minulle valkeni, kuinka paljon pelaamiseen meni rahaa. ”

25

avaamaan tietokonetta ja maksamaan laskuja, koska tulin petetyksi joka kerta. Laskut jäivät miehen har-teille. Olin aina vihainen, ja hän suuttui, kun moitin pelaamisesta, ja pakeni sitten pelaamaan, kapakkaan tai kaverin luo. Teimme sopimuksia ja mies lupasi, ettei pelaa. Useasti. Mutta kun tietokoneen myötä aukeni mahdollisuus nettipokeriin, nukkuminen jäi vähille. Heräsin monesti siihen, että mies valvoi ja sanoi, ettei saa unta.

Kävimme perheneuvolassa, perheasianneuvottelu-keskuksessa ja psykiatrian poliklinikalla. Keskuste-limme ja yritimme pelastaa avioliittomme. Yhtenä yönä riehuin, koska halusin näyttää, miltä puolison juominen tuntuu. Toisen tupakanpolttokin raivos-tutti, koska tuntui siltä, ettei minulla ollut mitään mahdollisuutta muuttaa miestä. Psykiatri totesi mi-nulla olevan alkoholistivaimon tyypillinen sairaus. Siinä adrenaliinia on veressä jatkuvasti ja keho on hälytystilassa. Tunsin, kuinka mieheni ilmestyessä huoneeseen olin varpaillani. Hän oli minulle varoi-tuskolmio. Sain astman. Nukuimme eri huoneissa.

Valkeneminen Löysin rentoutumiskeinon ja kuuntelin aamuisin itseäni ja sisimpiä ajatuksiani. Kirjoitin ja luin elä-mänarvoista ja kirjasin useampaan kertaan omat arvo-ni. Keskustelin työkavereiden kanssa heidän arjestaan ja siitä, miten he hoitivat raha-asioitaan. Sain hyvän vinkin tilien järjestämisestä ja eriytimme palkkatilim-me. Minulle kertyi säästöä. Mies hoiti oman osansa menoista, mutta hänelle ei kertynyt rahaa.

Vähitellen tajusin, että mies kertoi minulle omilla teoillaan, mitä hän toivoi elämältään. Hän halusi pelata, olla kavereiden kanssa, juoda ja urheilla. Minä halusin perhe-elämää, terveyttä, henkistä vapautta ja hyviä harrastuksia. Tajusin, etten voi enää jäädä toivomaan, että hänkin hakisi apua. Kirjoitin hänelle mitä ajattelin ja mitä olin koke-nut. Kerroin, että rakastan häntä, mutta pelaamista en. Hän ei sanonut mitään. Päätin odottaa kesän yli. Ymmärtäisikö hän, että pelaaminen on hänen vastuullaan ja että en ota enää pelaamista elämää-ni? Itse koin jo tuona aikana vapautuvani pelaa-misesta. Tutkin mahdollisuuksiani eron hetkellä. Teimme sopimuksen lasten asioiden hoidosta, jos päätyisimme eroon.

Elokuun lopussa päätin, että haluan asumuseron. Muuten en olisi voinut kunnioittaa enää itseäni. Vuo-si meni hitaasti, tein surutyötä ja näimme toisiamme. Mies halusi palata kotiin vuoden päästä ja suostuin, koska hän vakuutti asioiden olevan kunnossa. Viikon päästä sain selville, että hän oli velkaantunut. Mies myönsi, että hän halusi kotiin taloudellisista syistä. Olin pettynyt, sillä mikään ei ollut muuttunut. Halusin heti erota.

Viidentoista vuoden matka pelaajan puolisona päättyi, ja olin huojentu-nut. Eron jälkeen on tuntunut mah-tavalta hallita omia asioitaan ja huo-mata, että pärjään hyvin. En ole enää katkera. Elämääni on tullut rentoutta ja iloa. Siitä saavat osansa vihdoin myös lapsemme. •

Tajusin, etten voi enää jäädä toivomaan, että hänkin hakisi apua. Kirjoitin hänelle mitä ajattelin ja mitä olin kokenut. Kerroin, että rakastan häntä, mutta pelaamista en.

”

26

LENA

O len ohjannut vapaaehtoispohjalta kaksi pe- liongelmaisten vertaistukiryhmää. Ryh- mät ovat olleet pienryhmiä, kooltaan 3–8

henkeä. Itselläni ei ollut kokemusta ryhmän ohjaami-sesta ennen Pelirajat’on-koulutukseen osallistumista.

Oma pelihistoriani nivoutuu 10 vuoden sisään vuo-sille 2001–2011. Pelurina olen tyypillisesti kaikki likoon -tyyppiä. Olen pelannut asunnot ja ihmis-suhteet, elämänhalun ja unelmat. Olen saavuttanut pelurin lakipisteen, rajattoman tyhjyyden. Sielun-kantamattomiin suunnatonta autiomaata. Onnek-seni jaksoin vielä janota elämänvettä. Minulle tuli-vat vuosien aikana tutuksi käytännöllisesti katsoen kaikki Suomessa saatavilla olevat tukipalvelut. Olen niitä ahkerasti käyttänytkin. Toipumiseni tiellä ei ol-lut kuin yksi este: halu jatkaa pelaamista.

Lopulta olin henkisesti ja fyysisesti niin väsynyt, että tajusin ratkaisun kiireellisyyden. Vuoden 2011

vappuun mennessä olin onnistunut pitämään useitakin pelaamattomuusjaksoja, joista

pisimmät olivat kestäneet puoli vuotta. Seurasin ahkerasti Päihdelinkin Valt-ti-palstaa. Sain valtavasti rohkeutta ja motivaatiota konkareiden virs-tanpylväistä, joita he yhdessä pals-talla juhlivat. Päätin liittyä mukaan Kuinka kauan pelaamatta? -ketjuun

laskemaan kultakimpaleita, pelipuh-taita päiviä. Se on kantanut minua, ja

sillä taipaleella olen tänäänkin.

Vertaistuen kasvot

Vertaistuen kasvot ovat antaneet minulle uuden suunnan, ja sitä voimaa halusin jakaa kasvotusten ihmisten kanssa. Siksi lähdin Pelirajat’on-poruk-kaan.

Ensimmäisen ryhmän aloitus jännitti julmasti, ja ennalta järjestettyyn infotilaisuuteen menin jalat jäykkinä – suotta kylläkin, koska ketään ei ilmaan-tunut paikalle. Mutustelin siinä sitten tilaisuuteen varattua pullaa sekavin tuntein, helpotusta ja häm-mennystä potien.

Puhelinilmoittautumisia tuli jokunen. Saimme ryhmän pyörimään. Alkuun tein itselleni paljon muistiinpanoja ohjaamisen tueksi ja suunnittelin tarkkaan, mitä aiheita voisimme käsitellä ja min-kälaisia tehtäviä voisin ryhmäläisillä teettää. Ryh-mästä muodostui melko pian tiivis ja vahva po-rukka. Sakkiin oli helppo ja hyvä tulla. Odotimme kaikki pian kokoontumisia. Alkuun ryhmäohjaa-jaroolini oli vahva, kunnes tutustumisen ja ajan myötä se pienentyi vertaiseksi muiden rinnalle. Muutoksessa oli mahtavaa elää mukana, sekä ryh-män yhteis- että yksilökehityksessä jäsenenä ja rin-nalla kulkijana.

Miten monenlaisia tunteita olemmekaan koh-danneet yhdessä ja kantaneet ryhmänä uudestaan kipeitä asioita ja repiviä muistoja. Olemme myös

27

liikutuksen kyyneleissä juhlineet onnistumisia pe-laamattomuuden ja ylipäätään elämän saralla.

Ensimmäisen ryhmän aikana iloitsin jokaisen ryh-mäkerran jälkeen: olin selvinnyt tästäkin ”kuivin jaloin”. Ryhmämme oli aivan omaa luokkaansa. Yh-dessä luodut säännöt antoivat meille raamit, joiden puitteissa toimimme.

Mieleen jäi yllättävänä kerta, jolloin yksi ryhmäläi-sistä saapui paikalle päihtyneenä, vaikka säännöissä edellytettiin päihteettömyyttä ryhmän kokoon-tuessa. Tilanne oli epämiellyttävä kaikille, mutta se hoidettiin kunnialla, ketään loukkaamatta. Myö-hemmin asia käytiin läpi, ja se kääntyikin hyväksi oppimiskokemukseksi meille kaikille ja lujitti osal-taan toimintaa ja toimivaa ryhmää.

Pelirajat’on-työntekijöiden tuki on ollut vahvaa ja kannustavaa. Aina on saanut kilauttaa kiperien ky-symysten vuoksi ja palautettakin on annettu puolin ja toisin. Työnohjauksista on jäänyt kyteviä ajatuksia ja ehkäpä etenevää aivotoimintaa. Hankkeen puu-hamiehet ovat vierailleet molemmissa vetämissäni ryhmissä ja se on ollut myös ryhmäläisille mieluista.

Toinen ryhmäToinen vetämäni ryhmä oli täysin erilainen kuin edeltäjänsä. Ensimmäisen ryhmän jälkeen toinen vertaisohjaaja veti yhden ryhmän läpi, jossa itse olin aluksi kaverina ohjaamassa ja sittemmin ryhmäläi-senä. Järjestyksessään kolmanteen ryhmään lähdin taas ohjaajan kalosseissa. Tähän ryhmään kuului 1.–3.-luokkalaisia, kuten joku asian ilmaisi. Ryh-mään tuli syvyyttä, kun siinä oli mukana ihmisiä, jotka olivat kulkeneet alusta asti ryhmän mukana tai

liittyneet siihen myöhemmin. Jokainen oli yhtä tär-keä osa eläväistä palapeliämme.

Ryhmän ohjaamiseen haastavuutta tuovat erilaiset sosiaaliset kyvyt, ja ajoittain rajaaminen on ollut vaikeaa. Rajaamista tarvitaan tilanteissa, joissa juttu alkaa rönsyillä. Erilaisten näkökulmien kunnioitta-minen ja rinnakkaisuus ovat olleet myös hyvää tree-niä kehityksessäni, niin ohjaajana kuin ihmisenä.

Peliongelma on osoittanut monimuotoisuutensa ja erilaiset sävynsä ryhmäläisten mukaan. Sen ratkaise-miseen on avaimet, mutta niiden löytäminen vaatii syvälle riippuvuuden juuriin ja oman elämän sol-mukohtiin pureutumista. Likasanko on käännettävä ympäri. Muutos on käynnistettävä, ja siihen apua on löytynyt mm. vertaisryhmästä.

Olen huomannut myös sen, että kaikilla toipu-minen ei lähde heti käyntiin, vaan joku tulee en-sin tutkailemaan tunteitaan ja ottamaan selvää, tunteeko ylipäätään itseään peliriippuvaiseksi. Muutenkin muutoksen eteneminen on hyvin yk-silökohtaista. Toiset ovat kokeneet hyväksi myös ammattiavun ja vertaistuen yhdistelmän.

Olen siinä onnekkaassa asemassa, että olen saanut läheltä seurata pelaamattomaan identiteettiin kas-vamista sekä ihmisten kokemus- ja ajatus-maailman muutosta. Olemme viettäneet pelaamattomuusvuosipäiviä sankarin kertoessa, että vertaistuen voima on ollut hänen tärkein kannustajansa.

Huikeita kokemuksia ohjaajana ovat olleet yhdessä otetut askeleet, ihmisten unelmat ja niiden toteutuminen. Kun ihmiset uskaltavat kertoa tärkeimmät asiansa, se kuvastaa verratonta tarinaa vertaistoiminnasta. •

Miten monenlaisia tunteita olemmekaan kohdan-neet yhdessä ja kantaneet ryhmänä uudestaan kipeitä asioita ja repiviä muistoja. ”

28

MERJA

O len saanut kasvaa ihmisenä ohjatessani Pelirajat’on-hankkeen läheisten vertaisryh- mää. Kun aloitin ensimmäisen ryhmän oh-

jaamisen, ilmoittautuneita oli aluksi vain kaksi. Olin päättänyt, että jos siellä on yksikin osallistuja itseni lisäksi, se aloitetaan. Ryhmä käynnistyi, ja väkimäärä vakiintui muutaman kerran jälkeen 4–5 kävijään. Yh-teinen kieli ja ymmärrys syntyivät ensimmäisistä het-kistä alkaen. Vaikka itse toimin ohjaajana, sain myös itse uusia voimia.

Ryhmäläisten kesken pohdimme monia vaikeita asioita, ja sain selvitellä monia peliriippuvuuteen liittyviä asioita ja hakea tietoa. Tieto ei tässä tapauk-sessa lisännyt tuskaa, vaan antoi ymmärrystä siihen elämäntilanteeseen, jossa me kaikki läheisryhmäläiset elimme. Vertaisohjaajan näkökulmasta vaikein asia ryhmäläisille on oppia ymmärtämään (tai muista-maan) se tosiasia, ettei meistä kukaan voi pelastaa ke-tään eikä kukaan meistä saa toisen ihmisen pelaamista loppumaan. Meidän on pidettävä huolta itsestämme.

Vertaisryhmän jatkuessa ja tiedon lisääntyessä näin laajemmin peliriippuvuuteen liittyviä asioita. Ver-

taistuen voimin pääsin eteenpäin omassa kasvussani ja opin ymmärtämään omaa

”sairauttani” läheisenä. Ymmärsin, että omasta hyvinvoinnistani huolehtimi-nen oli entistä tärkeämpää. Tunsin olevani etuoikeutettu saadessani kuulua läheisten vertaistukiryhmään ja kohdata samassa tilanteessa olevia uusia ihmisiä. Sain jakaa ja etsiä tie-toa ja ymmärrystä elämäntilanteisiim-

me yhdessä toisten saman kokeneiden kanssa. Kävimme ryhmässä antoisia

keskusteluja siitä, miten voimme elää ja kasvaa pe-liriippuvuuden lähipiirissä ja silti voida hyvin – eli nauttia elämästä.

Niille, jotka pohtivat läheisten ryhmän keskustelujen sisältöjä, voin paljastaa, että ryhmässä ei suinkaan hau-kuta peliriippuvaisia henkilöitä. Päinvastoin, läheinen näkee peliriippuvaisen tärkeänä ihmisenä ja tuska ja hätä ovat päällimmäisinä tunteina. Ne näyttäytyvät liian usein kielteisinä tunnepurkauksina perheen sisäl-lä. Myös kielteiset tunteet ovat tärkeitä viestejä peli-riippuvaiselle.

Oppi ei ojaan kaadaRyhmän ohjaaminen ei ole tuntunut vaikealta, kos-ka sain vahvat eväät siihen koulutuksessa. Sain siellä kohdata ensimmäistä kertaa elämässäni toisia peli-riippuvaisen läheisiä, puhua avoimesti oikeilla sa-noilla ja suoraan ongelmasta ja elämästä peliriippu-vuuden vaikutuspiirissä. Koulutuksessa saatu tieto helpotti oloa, ja sain selityksen moneen mieltä askar-ruttaneeseen kysymykseen. Koulutuskansiosta löytyi aina sopivia työvälineitä ohjaamiseen, mutta löysin työskentelyyn erilaisia välineitä myös muualta.

Ohjaamisen tukena toimii myös Pelirajat’on-hank-keen tarjoama työnohjaus. Työnohjauksessa oli aikaa rauhassa pysähtyä katsomaan, miten itselläni menee ja mitä tarvitsen lisää. Toisin sanoen sain keskittyä myös itse saamaan tukea ja ohjausta.

Tänään olen kiitollinen ja etuoikeutettu saadessa-ni jatkaa myös seuraavan vertaistukiryhmän ohjaa-jana. Elämä on helpompaa vertaistuen voimin. •

Yhteinen kieli ja ymmärrys syntyivät ensimmäisistä hetkistä alkaen.

”

29

T ulin töihin pelaajien ja läheisten vertais- tuki -projektiin kevättalvesta 2009. Olin aiemmin työskennellyt eri sosiaali- ja ter-

veysalan järjestöissä projektitöissä, joissa kohtasin työttömyyttä, päihteidenkäyttöä ja mielenterveys-ongelmia. Peliongelmasta en muista aikaisemmin kuulleenikaan tai ainakaan en ollut kiinnittänyt sii-hen huomiota. Kaikilla on jonkinlainen käsitys siitä, että pelaamalla on hävitty taloja, maita ja mantuja, mutta minulla ei juuri ollut käsitystä pakonomai-sesta riippuvuuskäyttäytymisestä ja henkisestä kou-kusta, jonka rahapelaaminen voi tuottaa. Lienen ollut siinäkin mielessä tavallinen suomalainen, että pelaamisesta mieleeni tulivat hyvin muistiin iskostu-neet sloganit ”Kansanterveydelle” ja ”Suomalainen voittaa aina”. Olinhan itsekin tuossa vaiheessa jo nauttinut kymmenisen vuotta rahapelien tuotoista maksettua palkkaa. Hiljalleen pelimaailman tuotta-ma kärsimys paljastui.

Vertaistuki-projektin tarkoituksena oli järjestää pelaajien ja läheisten vertaisryhmien ohjaajien koulutus ja perustaa vertaisryhmiä. Minusta pa-ras tapa saada kokemusta ja näkemystä asiaan oli toimia mukana ryhmässä. Aloitin ryhmän ohjaamisen ongelmallisesta pelaamisesta kokemusta saaneen henkilön ohjaaja-parina.

Jännitystä oli ilmassa. Silloisen toi-mintamallin mukaan ovet olivat avoi-met kolmen ensimmäisen kokoon-tumiskerran aikana ja sisään saattoi tulla kuka hyvänsä. Olin lukenut, että peliriippuvuudessa itsemurhariski on suuri. Oli siis odotettavissa, että ryhmään

JARI

30

tulisi hyvin vaikeissa elämäntilanteissa olevia, ahdis-tuneita ihmisiä.

Vaikka olin lukemalla perehtynyt ongelmalliseen pelaamiseen, ei asiaa riittävästi ymmärrä, ennen kuin sen näkee ja kuulee. En nimittäin millään mei-nannut ymmärtää, miten kolikkoautomaatteihin voi jäädä koukkuun. Eihän niistä voi juuri mitään edes voittaa. Hiljalleen minulle valkeni, että kyse oli toiminnasta. Pelaamisella voi olla monenlaisia tehtäviä, kuten tunteiden säätely. Alussa myös voit-tojen mahdollisuus voi olla syy pelaamiseen. Ajan myötä tilanne muuttuu, ja viattomana ajanvietteenä alkanut peli voi viedä mennessään ja muuttua pako-nomaiseksi toiminnaksi. Tämän sain oppia.

Ryhmään tuli mies

Ryhmään tuli ihan normaalinoloinen, noin 40-vuo-tias mies. Synkästä tilanteesta kieli lippalakki, joka oli painettu syvälle silmien ja kasvojen eteen. Ryhmään miehen toi tyttöystävä, joka istui hänen vieressään. Kenelläkään ei ollut mitään läheisen osallistumista vastaan, joten hän sai jäädä.

Aloitimme kuulumiskierroksella. Omalla vuorollaan mies hiljaa ja vaisusti kertoi tilanteestaan. Kävi ilmi, että hän oli koukussa kolikkoautomaatteihin. Aamui-sin hän pelasi ennen töihin lähtöään, toisen kerran ruokatunnilla ja kolmannen kerran töiden jälkeen. Taskussa piti olla aina aamuisin ja ruokatauolla pa-

rikymppiä kolikkoina. Töiden jälkeen rahaa meni vielä enemmän. Hän oli tilanteessa, jossa oma

asunto oli pelaamisen ja siihen liittyvän vel-kaantumisen vuoksi menossa myyntiin

ja tyttöystävä oli muuttanut yhteisestä kodista jo jonkin aikaa sitten, mutta halusi nyt olla ystävänsä tukena. Kokoontumisen jälkeen mies vai-kutti helpottuneemmalta ja lähtiessä

havaitsin pienen hymynkin. Vaikutti siltä, että hankalasta tilanteesta huoli-

matta osa taakasta oli pudonnut miehen

harteilta. Hän palasi vielä kahdelle seuraavalle ryh-mäkerralle. Ensin hän tuli ilman ystäväänsä, ja kol-mannella kerralla lippalakki oli jo takaraivolla ja kas-vot näkyvissä. Neljännellä kerralla hän ei enää tullut. En koskaan saanut tietää, mitä hänelle tapahtui. Toi-vottavasti hän oli saanut jo riittävän avun ryhmästä ja jäi siksi pois. Toiset vaihtoehdot olivat synkempiä.

Tämän miehen ja muiden ryhmässä olleiden kolik-kopelaajien tarinat saivat minut huomaamaan, että pelaaminen koukuttaa ihmisiä jotenkin perinpohjai-sella tavalla. Muuten uskomattomat tarinat velkaan-tumisesta, ahdistuksesta ja itsemurha-ajatuksista eivät olisi mahdollisia. Mielihyvän neurobiologia, dopamiinin aineenvaihdunta ja hallinnan menetys – tätä se siis oli todellisuudessa. Vielä töitä aloitelles-sani mielessä pyörinyt lause ”no, lopeta se pelaami-nen” tuntui törkeältä ihmisten aliarvioimiselta. En kuitenkaan soimannut itseäni. Ryhmässä eräs henki-lö kertoi kuulleen saman lauseen myös psykiatrisen sairaalan lääkäriltä.

Ajat muuttuvatOn kulunut nelisen vuotta noista ensimmäisistä kontakteista. Olen jälleen edistämässä pelaajien ja läheisten vertaisryhmätoimintaa. Moni asia on ke-hittynyt valtakunnallisesti: ammattilaisten koulu-tus asian tunnistamisessa ja puheeksi ottamisessa, tietoisuus ja sitä myöten hoito ja kuntoutus. Enää peliongelmista kärsivä ei ole omituinen olento am-mattilaisten silmissä. Vaikuttaa siltä, että suuri ylei-sökin oivaltaa, että pelit eivät ole pelkästään ”hyvän tahdon pelejä”.

Itse olen edelleen pelimyönteinen henkilö, mutta työ on tehnyt tehtävänsä. En siedä enää lotto-, keno- ja muiden rahapelien arvontaohjelmia. Käännän ka-navaa. En tee sitä tietoisesti, ohjelmat vain ärsyttävät liikaa. Koko se miljoonapottien jahtaamisen arvo-maailma kuvottaa. Kaikenlainen rahapelaaminen on itseltäni jäänyt, ei tarkoituksella tai tietoisesti – niin vain on käynyt. Monet tarinat ja kasvot ovat var-maankin alitajuisesti tehneet tehtävänsä. •

31

Pelirajat’onpelirajaton.fi

Sosped säätiön maksuttomat Pelirajat’on-vertaisryh-mät on tarkoitettu ongelmallisesti pelaaville ja lähei-sille. Ryhmissä saa ymmärrystä saman asian kanssa painivilta ja neuvoja tilanteen käsittelemiseen, arjes-sa jaksamiseen ja tulevaisuuteen suuntautumiseen. Ryhmiä ohjaavat vapaaehtoiset vertaiset, joilla on omakohtainen kokemus pelaamisesta tai läheisenä elämisestä.

Peluuriwww.peluuri.fi

Peluuri auttaa kun pelaaminen on muodostunut ongelmaksi. Peluuri on valtakunnallinen ja maksu-ton palvelukokonaisuus pelaajille, heidän läheisil-leen sekä työssään pelihaittoja kohtaaville. Peluurin kautta voit selvittää oman asuinalueesi hoito- ja tukimahdollisuudet. Peluuri auttaa netissä ja pu-helimitse. Puh. 0800 100 101, ma-pe kello 12-18 (maksuton).

Tilttiwww.tiltti.fi

Helsingissä sijaitseva tieto- ja tukipiste Tiltti on paikka, josta saa tietoa ja tukea pelaamisen hallin-taan. Tilttiin ovat tervetulleita pelaajat, heidän lähei-sensä sekä työssään pelihaittoja kohtaavat ammatti-laiset. Tiltissä voi pohtia suhdetta omaan tai läheisen pelaamiseen yhdessä työntekijän ja/tai vertaisen kanssa.

TARVITSETKO APUA?

Terveyden ja hyvinvoin-nin laitos/Pelihaitatwww.thl.fi/pelihaitat

Pelihaitat-sivustolle on koottu materiaalia rahapeli-haittojen ehkäisyn ja hoidon tueksi. Sivustolta löy-tyy tietoa alueellisista ja valtakunnallisista tuki- ja hoitopalveluista.

Peliklinikkahttp://www.peliklinikka.fi/

Helsingissä sijaitseva Peliklinikka on erikoistunut rahapeliongelmiin. Se palvelee pelaajia, heidän lä-heisiään ja näitä auttavia ammattilaisia. Palvelut ovat maksuttomia ja helppoja käyttää. Suurin osa Peliklinikan palveluista on myös valtakunnallisia.

Nimettömät pelurit/GAhttp://www.nimettomatpelurit.fi/

Nimettömät pelurit eli GA-ryhmät tarjoavat vertais-tukea eri puolilla Suomea.

Takuu-Säätiöwww.takuu-saatio.fi

Takuu-Säätiö järjestää puhelinneuvontaa ihmisille, jotka tarvitsevat apua velkaantumisen vuoksi. Myös läheiset voivat soittaa velkalinjan numeroon. Puh. 0800-9 8009, arkisin kello 10-14 (maksuton).

Palvelut kunnissaAmmatillista apua rahapelien aiheuttamiin ongelmiin saa A-klinikoilta ja mielenter-veystoimistoista. Ne tarjoavat avohoitoa pelaajille ja heidän läheisilleen, yksin ja yhdessä. Joillakin paikkakunnilla myös terveys- tai sosiaalitoimen yksiköt, kriisikeskukset sekä seurakunnat voi-vat auttaa. Taloudellisiin ongelmiin ja velkoihin liittyviin ongelmiin voi hakea apua kuntien talous- ja velkaneuvonnasta.

Tiedän että kaikesta voi selvitä – myös peliongelmasta!

”