Eveliina Leskinen

Aleksis Kiven kihlaus (1866)

Taustaa

Aleksis Kivi kirjoitti yksinäytöksisen Kihlauksen keväällä 1866 ja se julkaistiin Kirjallisen Kuukauslehden saman vuoden elo- ja syyskuun numeroissa. Näytelmä alkaa poikkeuksellisesta tapahtumasta: herraskaiseksi ja oikukkaaksi tunnettu nainen, ”Herrojen Eeva” kosii kirjeitse köyhää ja vaatimatonta räätälismiestä, Aapelia. On sanottu, että näytelmän taustalla on yhteiskunnallinen muutos, johon Kivi otti kantaa näytelmällään. Vuonna 1864 oli säädetty, että naimattomat naiset saivat täysivaltaisuuden 25-vuotiaina, ja 21-vuotiaat naiset saivat oikeuden avioitua ilman naittajan suostumusta. Kivi tarttui aiheeseen lehdistön kiinnostamana On mahdollista, että Kivi käsitteli Kihlauksessa ilkikurisella tavalla myös omaa ja Charlotta Lönnqvistin tilannetta juorujen keskellä. Kiven kirjoittaessa Kihlausta keväällä 1866 Lönnqvistin ja Kiven kihlausta pidettiin näiden lähipiirissä jo lähes varmana. Mutta odotettua kihlausta ei kuulunutkaan. Näytelmän tapahtumat sijoittuvat maaseudulle, esikuvina lienevät Siuntio ja Nurmijärvi, joissa kummassakin Kivi vietti tuolloin aikaansa.

Henkilöt

Eeva ja Aapeli ovat tunteneet toisensa jo lapsuudesta saakka. He ovat olleet yhdessä paimenessa, ja myös riidelleet. Molemmat kuuluvat alempaan yhteiskuntaluokkaan kuin Eevan palvelemat ”herrat”, joihin näytelmässä viitataan negatiiviseen sävyyn. Eeva on aikanaan antanut Aapelille selkään siitä syystä, että poika on päästänyt lehmät hänen isänsä niitylle. Aikuisena Aapelista on tullut räätäli, kunnon mies, mutta hiukan nahjusmainen. Aapeli on ottanut nuoren Joosepin oppipojakseen. Jooseppi kunnioittaa isäntäänsä kovasti ja on huolissaan mahdollisen kihlauksen tuomista muutoksista mökin elämään.

Eeva on ollut palveluksessa Helsingissä, oppinut kuulemma ”herrojen tavoille” ja työskentelee nyt kahden maalaisherran emännöitsijänä. Eevasta annetaan kuva voimakkaana, mutta ristiriitaisena, arvaamattomana ja hallitsevana. Kiukustuttuaan herroihinsa Eeva kirjoittaa Aapelille tarjoutuen tämän vaimoksi ja pyytäen miestä hakemaan hänet herrojen luota. Tämä näytelmän lähtökohta, kosinta, paljastuu pian pelkäksi oikuksi. Eeva tulee ja menee Aapelin elämään ja sekoittaa tämän ”aatoksen niin himmeäksi.” Eenokin silmissä Eeva onkin ”lunttu”, ”portto” ja ”tyttö-kanalja”

Eenokki puolestaan on vannoutunut, koominen vanhapoika, joka on ylpeä ammatistaan ja kunnioittaa kristillisiä arvoja. Eenokki suhtautuu suhtautuu Eevaan erittäin penseästi ja on Eevan

ohella draaman keskeisin henkilö. Suurimmat jännitteet ovat juuri Eevan ja Eenokin välillä, sillä jälkimmäinen ei voi sietää Eevan edustamaa moraalitonta ”herrojen” maailmaa. Eenokin, Aapelin ja Joosepin perhemäinen yhteisö on omillaan toimeentuleva, nuhteeton, velaton ja elää sovussa ympäristön kanssa. Herrojen Eeva loukkaa Eenokin ja koko pienen yhteisön ylpeyttä ammatistaan ja kunniallisesta elämästään.

Juoni ja draaman kaari

Alussa Aapeli on lähettänyt sanan virkaveljelleen Eenokille ja pyytänyt tätä saapumaan kiireellisesti. Eenokin tullessa on mökissä oppipoika Jooseppi, joka kertoo Aapelin saaneen kosintakirjeen Eevalta ja on lähtenyt tätä hakemaan. Aapeli oli Joosepin mukaan painiskellut ankarasti itsensä kanssa koko yön: ”Kolme kertaa kävi hän valelemassa päänsä kaivolla. Hän pelkäsi aivoansa, näette.” Aapeli kysyi jopa oppipojaltaan Joosepilta neuvoa. Lapsena todennäköisesti koettu ihastus voittaa ja Aapeli lähettää hakemaan virkaveljeään Eenokkia kihlauksen lailliseksi todistajaksi ja siunaajaksi. Eenokki yllättyy Joosepin tarinasta ja pitää mielessään mahdollista liittoa kestämättömänä. Eenokin ennustukset tuntuvat vähä vähältä käyvän toteen. Tähän viittaa jo sekin, että hakumatkalla Eeva ja Aapeli ovat kokeneet herrojen pilkan. Nämä tekevät kihlaparille kepposen ja laittavat tappuran hevosen hännän alle. Hevonen vauhkoontuu ja herrojen pilkkaava laulu säestää Aapelin ja Eevan lähtöä.

Aapelin mökille saavuttuaan Eeva synkistyy nähdessään asumuksen ja Aapelin elämäntavan yksinkertaisuuden ja tavatessaan Aapelin vanhan virkaveljen. Hän suostuu käymään läpi kihlausseremonian mutta alkaa pian ärhennellä ja katua, mitä vielä vahvistaa Eenokin epäluuloinen ja moittiva asenne Eevan luonnetta ja menneisyyttä kohtaan. Eeva loukkaa miehiä myrkyllisillä puheilla; tilaisuus kääntyy hänen ja Eenokin väliseksi sanasodaksi ja avoimeksi yhteenotoksi, jossa Aapeli turhaan yrittää sovitella. Aapeli on tosissaan rakastunut Eevaan; Eeva sen sijaan arvioi Aapelia miehenä varsin mitättömäksi: ”Tuommoinen mies.” Ennokki ja Aapeli eivät voi ymmärtää, miksi Eeva ei pidä heitä missään arvossa, vaikka kuuluu samaan yhteiskuntaluokkaan kuin hekin.

Eevan mitta on täysi, kun Aapeli vahingossa rikkoo hänen herroilta nimipäivälahjaksi saamansa posliinisen sokeriastian. Kun Aapeli pyytää Eenokkia kysymään Eevalta kolmeen kertaan, onko tällä "vakaa aikomus tulla vaimoksi", hän saa kolme ehdottoman kieltävää vastausta ja sormuksensa takaisin. Hän pyytää myös maksua sokeriastiasta, mutta Aapeli ei suostu maksamaan. Ylimielisesti Eeva pyytää Aapelia kyyditsemään itsensä takaisin herrojen luo. Aapeli ei tähän suostu. Eeva poistuu hyräillen, mutta Aapeli masentuu. Hän ajattelee Eevan olleen hänelle viimeinen toivo. Jooseppi ottaa osaa itkien, mutta Eenokki lohduttaa vanhanpojan tarinoillaan Aapelia.

Draaman kaaren kannalta tärkeän perusristiriidan tuo esiin Eenokin lausahdus itsekseen puhuessaan. ”Niin niin, tänne astut, mutta tiedänpä ettet tee sitä sydämellisen, puhtaan

rakkauden pinnistyksestä.” Eenokki on sitä mieltä, että Eeva on pyrkinyt naimisiin herrojen kanssa, mutta koska he eivät ole huolineet, Eeva järjestää tällaisen kohtauksen pelkän oikkunsa vuoksi. Näytelmässä voidaan erottaa käännekohta, johon liittyvät sekä Eenokin puhe että sen herättämä kiihtymys, joka saa aikaan viimeisen pisaran, sokeriastian rikkoutumisen. Tunnelma alkaa tiivistyä Eenokin puheessa, jossa tämä alkaa liittämään yhteen Aapelia ja Eevaa: ”Ja tämä ei olekaan mikään vetosolmu, vaan kiinteä umpisolmu, jonka ainoastaan kuoleman viikate voi leikata. ” Tähän Eeva toteaa itsekseen puhuen: ”Mitä mä teen? Otanko ma vastaan sormusta? Voi minua mieletöntä.” Eeva tuntee olevansa ”satimessa” ja alkaa perumaan kihlausta. Hän kokee joutuneensa alempaan yhteiskuntaluokkaan. ”Nytpä muistelen huoneita, jotka jätin. Mikä eroitus. Haa! Minä linnasta luolaan muutin ja läksin, hullu, iloisista herroista pois ja matelin sisään kraatarin koijuun. Mikä eroitus, mikä eroitus.”

Tästä alkaa kiihtymys ja sanailu, joka johtaa symbolisesti tärkeään tapahtumaan, Eevan sokerirasian rikkoutumiseen. Aapeli on tuohtunut Eevan pilkkaavista sanoista ja ottaa taskustaan nenäliinan, mutta pudottaa samassa permannolle Eevan sokeriastian. Rasian särkyminen kärjistää tilanteen lopullisesti, ja henkilöiden perusluonne nähdään, kuten Aarne Kinnunen toteaa, ”kuin salamanvalossa”. Sen jälkeen näytelmän kehittely jatkuu vailla yllätyksiä. Eeva haukkuu entisestään poissa tolaltaan olevaa Aapelia ja vaatii korvausta. Aapeli huomaa Eevan petollisuuden ja jättää maksamatta, eikä myöskään suostu antamaan kyytiä takaisin maalaisherrojen luokse. Eenokki haukkuu kovin sanoin Eevaa, joka ei vanhan miehen sanoista piittaa, vaan alkaa hyräillä ja lopulta lähtee. Tarvitaan mielen kohotusta ja Eenokki pyytää Jooseppia laulamaan. Vanhat pojat tanssivat oppipoika Joosepin laulaessa. Häiriötekijä on poistunut ja pieni perhemäinen yhteisö tiivistyy. Koko välikohtaus on ohi ja tarina päättyy.

Tulkintaa

Kihlaus on tulkitsijoiden mukaan varsin problemaattinen näytelmä (Kinnunen), jopa ambivalentti (Sinnemäki). Kihlauksen tulkinnassa on ollut melko vakiintunut tapa käsitellä Eevan persoonaa negatiisesti, kun taas Aapeli, Eenokki ja Jooseppi kuvataan moraalisesti nuhteettomina. Aapeli on hyvä ihminen ja Eeva on paha. Mutta toisaalta: Miksi Aapeli sitten rakastuu naiseen, jonka taustan tietää? Kenties rakkauden maailma on jotakin muuta kuin sääntöjen noudattamista? Kinnusen mukaan juuri näin asia on. Rakkaudessa ei tunneta oikeudenmukaisuutta eikä hyvityksen periaatetta. Rikkoutuneen sokerirasian korvaamatta jättäminen ja kyydin epääminen eivät pelasta Aapelia synkkyydeltä.

”Kihlauksessa” ei siis paha saakaan palkkaansa ja se on ongelma. Kenties tapahtumat liittyvät kristilliseen maailmanjärjestykseen, jossa paha saa myöhemmin kuitenkin palkkansa. Toinen mahdollisuus on se, että kyse ei ole lainkaan hyvä ja pahan taistelusta. Jos seurataan Sinnemäkeä, Eevaa voidaan pitää nykyaikaisena naisena, joka ei alistu miehen paidanpesijäksi. Silloin voisimme ajatella, että ”Kihlauksessa” on kyseessä pikemminkin vapaudesta ja vankeudesta. Eeva kokee

työntäyteisen kotielämän ja avioliiton vankilana. Mutta asia on kiistanalainen, kuten Aleksis Kiven Seuran puheenjohtajan Anto Leikolan vastauksesta Sinnemäelle käy ilmi. Kiven pitäminen naisasiassa yhteiskunnallisesti valveutuneena, jopa feministinä tuntuu ”nurinkäännetyltä maailmalta”, kuten Leikola toteaa. Naisen aseman muutos ei luultavasti juurikaan koskenut Kiveä eikä hänen lähipiiriään.

Aarne Kinnunen: Aleksis Kiven näytelmät. WSOY. 1967.

Anto Leikola: Krataarit, Herrojen Eeva ja eläimet. Tieteessä tapahtuu 3/2012

Anssi Sinnemäki: Aleksis Kiven Kihlaus naisnäkökulmasta Tieteessä tapahtuu 2/2012