ALKUKOTI - helsinki.fiNaiset laulavat marilaisissa häissä. Kuva Aleksei Aleksejev. 4 Alkukoti 2002 nro 3 Valiokunnan puheenjohtajan tervehdys Pääkirjoitus Susanna Virtanen Valiokunnan

1Alkukoti 2002 (nro 3)

Aleksej Aleksejev: Marilaiset häät

2002 (nro 3)

ALKUKOTIHelsingin yliopiston ylioppilaskunnan sukukansavaliokunnan lehti

2 Alkukoti 2002 (nro 3)

Kansainvälisyys on 2000-luvun alun Suomessa keskeinen puheenaihe. Tietotekniikka, yhä vain sujuvammat matkustusmahdollisuudet ja kansainvälistä yhteistyötä korostava politiikkaa tuovat vieraat kansat ja kulttuurit lähelle kaikkien elämää. Kansainvälisyys ei enää ole pelkkää eksotiikkaa vaan osa arkipäivää. EU-kansalaisina suomalaiset joutuvat miettimään myös omaa asemaansa muiden kulttuurien rinnalla. Parhaimmillaan kansainvälisyys on suurta rikkautta, eri kulttuurien aitoa kohtaamista ja keskinäistä kunnioitusta. Myös Alkukoti-lehti pyrkii välittämään kuvaa moninaisesta maailmastamme, vieraista kielistä ja kulttuureista. Alkukoti keskittyy suomen sukukieliin ja niitä puhuviin kansoihin, joista valtaosa sattuu olemaan suhteellisen pieniä ja jopa uhanalaisia. Niiden kohdalla joudutaan vastakkain myös kielten ja kulttuurien kohtaamiseen liittyvien ongelmien kanssa: syntyy valta-asetelmia, yksittäisen kielen puhuminen voi olla kiellettyä ja tuomittua, kieltä ja kulttuuria käytetään poliittisena aseena. Pienten vähemmistökielten kohdalla joudutaan toistuvasti pohtimaan kielen ja siihen sidotun kulttuurin mahdollisuuksia selvitä hengissä valtaväestön paineen alla. Samalla joudutaan vastakkain poliittisten tekijöiden, sosiaalisen yhteisön asenteiden ja kieliyhteisön oman mielenkiinnon kanssa. Vasta kun nämä tekijät osoittautuvat suotuisiksi kielen hengissäpysymiselle ja julkiselle käytölle, kielen käyttöympäristöä voidaan laajentaa tai edes

Pääkirjoitus

U r a l i l a i s e t k i e l e t o v a t m o n e l l e s u o m a l a i s e l l e k i n j ä ä n e e t k a i k e n m u u n kansainvälisyyden tulvassa suhteellisen etäisiksi. Unkarilaisten ja virolaisten kohdalla käsitys kielen ja kansan tilanteesta voi olla realistinen, mutta pienimmistä sukukielistämme on jo sen verran vaikea saada tietoa, ettei niihin tule sattumalta perehtyneeksi. Monen mieleen saattaa sukukielistä puhuttaessa piirtyä kuva kituisesti elävästä, muutaman vanhusparan harjoittamasta perinnekulttuurista, mikä on mielikuvana aivan yhtä väärä kuin suomalaisten esittäminen kansallispukuisina kalevalamittaa vääntävinä koskenlaskijoina. Tämän lehden sivuilla esitellään uralilaisen kielikunnan nykypäivää lukuisten mielenkiintoisten esimerkkien avulla. Esiin tulevat yksittäiset kielet ja kulttuurit, niiden tutkiminen, vähemmistöjen vaikeus saada äänensä kuuluviin sekä alkuperäiskansojen taistelu globalisoituvaa maailmaa vastaan. Artikkelien kirjoittajat edustavat monia eri kansallisuuksia ja monia eri tieteenaloja. Yhtä kansaa ja kulttuuria sekä sen tilannetta voi katsoa monesta näkökulmasta riippuen siitä, mikä on milloinkin tärkeää. Pienenkin kansan kulttuuri ja identiteetti koostuvat lukuisista eri osasista.

Susanna Virtanenpäätoimittaja

pitää kieli aktiivisessa käytössä.


Internationalitet är ett centralt diskussionsämne i Finland i början av 2000-talet. Datateknik, allt smidigare resemöjligheter och en politik som understryker internationellt samarbete hämtar främmande folk och kulturer närmare oss alla. Internationalitet är inte mera bara exotik, utan en del av vardagen. Som medborgare i EU måste finländarna också tänka över sin egen situation vid sidan av andra kulturer. I bästa fall är internationalitet en stor rikedom, äkta möten mellan olika kulturer och ömsesidig respekt.

Också tidningen Urhemmet strävar efter att förmedla en bild av vår mångfasetterade värld, främmande språk och kulturer. Urhemmet fokuserar på finskans släktspråk och folken som talar dessa språk. Majoriteten av dessa folk råkar vara relativt fåtaliga och deras existens rentav hotad. För deras del konfronteras man också med problem i anslutning till möten mellan språk och kulturer: det uppstår maktkonstellationer, att tala något språk kan vara förbjudet eller fördömas, språket och kulturen används som politiskt slagträ.

Gällande små minoritetsfolk är man tvungen att upprepade gånger dryfta språkets och den därtill anslutna kulturens överlevnad i majoritetens korstryck. Samtidigt konfronteras man med politiska faktorer, den sociala gemenskapens attityder och det språkliga samfundets eget intresse. Först då dessa faktorer visar sig vara gynnsamma för språkets överlevnad och offentliga användning, kan miljön där språket används utvidgas eller språket ens vidmakthållas i aktivt bruk.

De uraliska språken har för många av oss i Finland förblivit relativt främmande i överflödet av

internationella intryck. Uppfattningen om det ungerska och det estniska språket och respektive folk kan vara realistisk, men redan att få information om finskans frändespråk är så pass svårt, att av en slump blir man inte bekant med dem. Då man talar om finskans frändespråk tecknas i mångas tankar bilden av en pinad traditionskultur utövad av några stackars åldringar. Denna fantasibild är lika felaktig som den, att finnarna är forsfarare i folkdräkt och pratar Kalevalamått.

På denna tidnings sidor åskådliggörs med många intressanta exempel nuläget inom det uraliska språkområdet. Enskilda språk och kulturer framträder, forskningen gällande dem, minoriteternas svårighet att få sin röst hörd samt ursprungsfolkens kamp mot ökad globalisering i världen. Artikelskribenterna representerar flera olika nationaliteter och vetenskapsområden. Ett folk och en kultur eller deras situation kan betraktas ur flera olika synvinklar beroende på vad som är viktigt för stunden. Även ett litet folks kultur och identitet är uppbyggda av många olika beståndsdelar.

De svenskspråkiga artiklar (i nätversion) som det har varit tal om finns inte ännu. Senaste versionen av frändefolksutskottets broschyr var dock tvåspråkig. Både skribenter och översättare är liksom alla andra välkomna att delta i utskottets verksamhet.

Susanna Virtanenchefredaktör

Redigerad översättning Wilhelm Nouro

Ledare

Kuvankäsittely ja taitto Outi Munterouti.munter helsinki.fi

ISSN 1457-6597

Alkukoti-lehden toimittamiseen ja julkaisuun ei ole käytetty HYYn sukukansakeräysvaroja.

JulkaisijaHelsingin yliopiston ylioppilaskunnansukukansavaliokunta

OsoiteMannerheimintie 5B00100 Helsinkihttp://www.helsinki.fi/hyy/skv/index.htm

PainatusHannun Tasapaino

PäätoimittajaSusanna Virtanensusanna.s.virtanen helsinki.fi

ToimitusryhmäJuha HurmeSanteri JunttilaSaara LindroosEsa-Jussi Salminen

Alkukoti 2002 (nro 3)

Kannessa: Erik Juzikain pitää puhetta marilaisten vuotuisilla uhrijuhlilla. Kuva Susanna Virtanen. Suomalais-ugrilaisia opiskelijoita Suomenlahdessa vuonna 2000. Kuva Santeri Junttila. Naiset laulavat marilaisissa häissä. Kuva Aleksei Aleksejev.

@ @


Valiokunnan puheenjohtajan tervehdys

Pääkirjoitus Susanna VirtanenValiokunnan puheenjohtajan tervehdys Jani SeikkulaEkspeditiolla suomalais-ugrilaisten koululaisten kanssa Saara LindroosMatkalla marien maisemissa Susanna VirtanenVuotuiset juhlat Udmurtiassa Esa-Jussi SalminenMarilaisten häissä 1969 ja 1999 Aleksei AleksejevPaprika Boglárka StraszerHyvyys ja pahuus kaaoksen ylittämisen keinoina marien myyteissä Galina ŠkalinaMies taigalta Santeri JunttilaUralilaisten kansojen asuma-alueetKielentutkimuksen kohteena kirjasto Susanna VirtanenKansanmusiikin tutkimus Udmurtiassa Toni HonkalaItalmas-juna ja Ošmes-kahvila – uudesta udmurtin sanojen käyttötavasta nimistössä Esa-jussi SalminenPolikarpin tarina - Kuolan niemimaan komilaiset Paula KokkonenHedelmiä, sammakoita, helmiä – ja muita turkkilais-uralilaisten kontaktien piirteitä Esa-Jussi SalminenSuomalais-ugrilaisen kulttuurirahaston säätiön vaiheita Seppo SuhonenSuhteeni suomalaiseen sivistykseen, eli elämäni suuren rakkauden tunnustus vaihe vaiheelta Péter ErőssElämäni suomeksi Abai Aappo VakasEli kaksi naapurusta

Sisällys2

4

6

10

12

16

17

18

22

2426

28

31

32

36

38

40

44

48

Hyvä lehden lukija! Olet saanut käteesi tuoreen Alkukoti 3 –lehden, joka jatkaa sukukansavaliokunnan menestyksekästä työtä suomalais-ugrilaisten kansojen kielen, kulttuurin ja perinteiden eteenpäin viejänä ja vaalijana. K i i t o s t ä s t äk in l ehdes t ä , kuten a ikaisemmistakin , kuuluu aktiivisille valiokuntalaisillemme. S u k u k a n s a v a l i o k u n t a t e k e e use in hyvin konkree t t i s ta työtä tavoitteiden eteenpäin viemiseksi. Sukukansavaliokunta koordinoi ensi sijassa sukukansakeräyksen varoja. Varat kerätään ylioppilaskuntamaksun yhteydessä vapaaehtoisena maksuna. Monena vuonna keräyksen tuotto on ollut varsin kiitettävä. Rahojen kohde pääsääntöisesti on Venäjällä a s u v i e n s u o m a l a i s - u g r i l a i s t e n vähemmistökansojen kielen, kulttuurin ja perinteiden tukeminen. Valiokunnan yhtenä tärkeänä tehtävänä on tehdä suomalais-ugrilaista maailmaa tunnetuksi meille täällä Suomessa ja muualla. Sukukansavaliokunta järjestää ohjelmaa pitkin vuotta suomalais-ugrilaiseen tyyliin valiokuntalaisille ja Suomessa opiskeleville suomalais-ugrilaisille stipendiaattiopiskelijoille. On saunailtoja ja opintopiirejä sekä paljon


Kuvassa oikealla puheenjohtaja unkarilaisopiskelijoiden kanssa.

muuta kuten tiistain teetauko. Sukukansavaliokunta myös edustaa HYYtä Suomalais-ugrilaisten kansojen nuorten liitossa MAFUNissa. Valiokunnanpuheenjohtajana haluan toivottaa Sinut mukaan toimintaamme. Olemme avoimia ja innokkaita uusille ideoille ja valiokuntalaisille. Jos järjestötoiminta kansainvälisessä ympäristössä kiehtoo ja kiinnostaa, niin tule mukaan toimintaan. Toimimme aktiivisesti kotoa Suomesta käsin, mutta välillä tosin tehdään joku ulkomaanmatkakin. Tapaamme yleensä kerran kuussa ja käymme yhdessä läpi sen hetkiset avustusprojektit. Projektejamme ovat muun muassa Inkerissä sijaitsevan Vatjan museon uudelleen perustamisen tukeminen tuhoisan tulipalon jälkeen tai Marissa ilmestyvän Student Ileš -lehden tukeminen. Tästäkin lehdestä voit lukea lisää toiminnastamme ja projekteistamme. Eräs tämän syksyn projekteista on IFUSCO eli International Fenno-Ugrist Student Conference. XVIII IFUSCO järjestetään Helsingissä 11.-15.9.2002. IFUSCO on fennougristiikan alan opiskelijoille tarkoitettu akateeminen konferenssi, jossa kukin voi esitellä tutkimuksiaan sekä keskustella ja pohtia oman tutkimusalansa ongelmista. Lisää tietoa konferenssista ja sukukansavaliokunnasta löydät www.helsinki.fi/hyy/skv/ -osoitteesta. Kannattaa myös liittyä Ural-sähköpostilistallemme!

Terveisin,Jani A. Seikkula


SAARA LINDROOS

Ekspeditiolla suomalais-ugrilaisten koululaisten kanssa

Ensimmäinen suomalaisryhmä osallistui kymmenpäiväiselle yhteissuomalais-ugrilaiselle kiertomatkalle Udmurtiasta Udmurtiaan

pia husu

Kesällä 2001 lähti ensimmäinen pieni suomalaisryhmä ottamaan selvää jo seitsemättä kertaa järjestetystä kansainvälisestä suomalais-ugrilaisten koululaisten ja lukiolaisten kesätapaamisesta, jota järjestää Udmurtian pääkaupungissa Ižkarissa toimiva Gumanitarnyi litsei -lukio. Nelihenkisestä ryhmästä oli tasapainoisesti puolet opettajia ja puolet oppilaita, Mukana olivat Äänekosken lukion venäjän lehtori Arja Puurunen ja Haminan lukion kuvataideopettaja Saara Lindroos sekä lukion eka- ja tokaluokkalaiset Timo Hyytiäinen ja Pia Husu niin ikään Äänekoskelta ja Haminasta.

Kulttuurin vaaliminen teemana

Aiempina vuosina Ižkarissa järjestetty kesätapaaminen otti tällä kertaa pyörät alleen ja kiersi komean kierroksen Keski-Venäjän suomensukuisten kansojen mailla Udmurtiasta Komiin, Marinmaalle ja Tatarstanin kautta takaisin Udmurtiaan. Matka taittui kahdella


Ensimmäinen yhteissuomalais-ugrilainen koululaisekspeditio oli näyttävä ilmestys keskisen Venäjän teillä.

kuvat saara lindroos

linja-autolla ja sen aikana yövyttiin niin opiskelija-asuntoloissa, koulun lattialla kuin teltoissakin. Ulkoisissa oloissa ei ääriolosuhteita koettu, vaikka suomalaiset niihin tietysti olivatkin varautuneet. Kovimmalle ottivat pensaitten mäkäräiset ja ruoissa perunan korvaava tattari.

Mitä pitääkään sisällään koululaisretki Keski-Venäjällä sukukansojen parissa?

Ekspedition keskeisenä teemana oli uralilaisten kulttuurien säilyttäminen ja kehittäminen. Alusta asti työskenneltiin ryhmissä, jotka valitsivat tarkastelun kohteeksi jonkin kulttuurin osa-alueen, kuten musiikin, kielen, historian tai vaikka tanssin. Teemoihin perehdyttiin koko leirin ajan ja havaintoja esiteltiin muulle osallistujakunnalle pysähdysten aikana. Eri pysähdyspaikoissa oli järjestetty kulttuuriluentoja ja museokierroksia ja alueiden suomalais-ugrilaisten kansojen kansankulttuureihin tutustuttiin monin tavoin. Iltaohjelmaan kuului, totta kai, runsaasti laulua, tanssia, pelejä ja leikkejä.

Nykyiset ja vanhat perinteet

Yksi suomalaisryhmän korostama teema oli nykyperinne. Perinteen säilyttämisestä puhuttiin paljon, mutta vallalla oli vanha käsitys, että vain muinainen perinne on aitoa ja säilyttämisen arvoista. Varsinaiseksi vetonaulaksi muodostui suomalaisten

j ä r j e s t ämä t anss i - i l t a , j o s sa pe r in te i s t en sukupuoliroolien maassa kasvaneet saivat maistiaisia suomalaisesta nykyperinteestä, lavatansseista koivujen katveessa naistenhakuineen, humppineen ja paritansseineen. Jopa kansantanssimmekin reippaine laukka-askeleineen herättivät suurta riemastusta, kielisukulaistemme perinteiset tanssit kun etenevät usein sirosti sipsuttaen. Suomalaisosallistujat hämmästelivät eri kansojen muinaisuskonnon ja luontoon liittyvien uskomusten reipasta esiintuomista. Myös suomalaisia pyydettiin iltanuotiolla lukemaan muinaissuomalaisia loitsuja, mikä seurakunnan toiminnassa mukana olevista suomalaislukiolaisista tuntui hämmentävältä. Kauan pimennossa pidetty kansanuskonnon perinne on muodikas ja ajankohtainen asia neuvostoliittolaisen pakkoateismin jälkiaalloissa. Pienten kulttuurien uhatussa nykytilassa kansanuskonto erottaa vähemmistön selkeästi valtaväestöstä ja muodostaa linkin oman kansan menneisyyteen.

Oppia kansainvälisyydessä

Suomalaisten osa ekspeditiolla poikkesi luonnollisesti muista. Ryhmä oli tällä kertaa ainoa, joka oli tullut Venäjän ulkopuolelta; edes virolaisia ei edellisvuoden tapaan ollut mukana. Rohkeat Timo ja Pia pärjäsivät reippaina ja avoimina luonteina muista osallistujista eroavassa roolissaan erinomaisesti, vaikka lähtökohta ei kovin kannustava ollutkaan: kaikkien muiden osallistujien toinen äidinkieli oli venäjä, eikä minkään muitten kielten osaajia näyttänyt ensi alkuun löytyvän.


Ekspedition isäntäkoulun, Ižkarin Gumanitaryi litsei -lukion oppilaat toivottivat vieraat tervetulleiksi. Vasemmalla tapahtuman alkuunpanija ja pääorganisaattori Angelina Rešetnikova.

Ekspedition opetuspuoli sisälsi luentoja ja ryhmätöitä suomalais-ugrilaisista kulttuureista ja niiden vaalimisesta. Keski-Venäjän heinäkuun helle veti osallistujat telttailuosuuden aikana kokoontumaan bussin varjoon.

Venäjää olivat toki kaikki suomalaiset opiskelleet, mutta ummikkoympäristössä vaadittiin sen suhteen liikaa. Suomalaisryhmän piilotavoitteeksi muodos tu ik in j o a lkuma tkas t a käs i t t een ‘kansainvälinen’ sisällön laajentaminen. Ekspedition kansainvälisyys oli selvästi tärkeä ominaisuus niin järjestäjille, muille osallistujille kuin rahoittaville ministeriöillekin. Silti esimerkiksi kielikysymykseen ei ollut olemassa minkäänlaista ratkaisua, vaan paljon kääntämistä ja tulkkausta jäi Arjan, venäjänopettajan, harteille. Kuvaavaa on, että käytettäviä kieliä ei englanniksi tulleessa kutsussa ollut edes mainittu, niin itsestäänselvästi uskotaan yhä käsitykseen venäjästä kaikkien kansojen yhteisenä kansainvälisenä kielenä.

Kun kaikki eivät tiedäkään

Kielen lisäksi omat ongelmansa aiheutti se, että koko ekspedition sisältö nojasi ilmeisen tiukasti venäläisen koululaitoksen ja nuorisojärjestötoiminnan perinteisiin. Tietty sanapari ohjelmistossa kertoi kaikille, paitsi suomalaisille, että ohjelmassa seuraa vaikkapa omakielinen, yhdessä muulle ryhmälle lausuttu tervehdys, yhteinen keskustelutilaisuus tai tietynlaisia tutustumisleikkejä, mutta kysyttäessäkin ohjelman sisältö jäi epäselväksi: senhän kaikki tietävät. Samoin iltanuotiolla suomalaiset joutuivat automaattisesti sivuun kuuntelijoiksi, koska laulutkin olivat niitä, jotka kaikki tietävät.


Ekspeditioita järjestetään edelleen vuosittain, ja myös suomalaisia toivotaan mukaan. Kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä jutun kirjoittajaan Saara Lindroosiin. Sähköposti [email protected], puh. 050-5849703

Ižkarilainen Katja pukeutumassa

udmurttien pukuun matkalla

tervehdyskäynnille komilaiselle

lastenleirille.

Kansantansseja koko ikänsä harrastaneen Pian omalla erityisalalla tai yhteisissä leikeissä ongelmaa ei onneksi ollut, ja sinnikkyydellään Suomen lukiolaiskaksikko, jolla oli aiempia kokemuksia suuremmista kansainvälisistä tapahtumista, voitti kaikkien sympatiat puolelleen. Kuitenkin jäi ihmetys siitä, ettei osan jääminen tällä tavalla sivustaseuraajiksi joidenkin ohjelmien ajaksi tuntunut lainkaan häiritsevän tapahtuman järjestäjiä. Ilmeisesti tällaista haastetta, että jotkut eivät hallitsisikaan venäjän kieltä eivätkä tuntisi läpikotaisin venäläistä kulttuuria pidettiin niin absurdina, ettei sitä edes kuviteltu voitavan ratkaista mitenkään – nu što, ei voi mitään. Oikeita kieliä osaavat ystävät löytyivät kuitenkin viisikymmenhenkisestä joukosta ajan mittaan ja ystävyyssuhteita päästiin solmimaan.

Tulkaa uudestaan, suomalaiset!

Muutamista käytännön pulmista huolimatta ekspeditio oli mahtava kokemus, jota jokaisella vastaantulijalla ei ole kerrottavanaan. Maat ja mannut, eksoottiset kansat ja kielet, joita ei koskaan ollut nähnyt edes kuvissa – niihin tutustuminen teki ekspeditiosta suomalaisille nimensä veroisen tutkimusretken. Matkan jälkeen valokuvia on lähetelty ja sekä kirjeitä että sähköpostia kulkenut runsaasti uusien ystävien välillä.

Kouluille ja oppilaitoksille järjestetään suomalais-ugrilaisessa maailmassa vuosittain monia erilaisia tapahtumia, joista suomalaisia pitää pois vain kielikysymys ja yleinen Venäjää kohtaan tunnettu pelko. Kokemukset ensimmäiseltä ekspeditiolta kannustavat työskentelemään molempien voittamiseksi; kielisukulaisten luokse suomalaiset nuoret ovat tervetulleita näkemään maailmasta muutakin kuin kapean kiilan toisiin, keskenään loppujen lopuksi hyvin yhdenmallisiin EU-maihin. Sähköpostitse kuuluu Udmurtiasta terveisiä: kai te tulette ensi kesänäkin? Tapahtumaa järjestetään joka kesä, ja uudet rohkeat suomalaiset ovat toivottuja ja aina sydämellisesti tervetulleita tutustumaan sukukansojen nykypäivään.


Matkalla marien maisemissa

Marin tasavallan pääkaupunkiin Joškar-Olaan

on Moskovasta matkaa 860 kilometriä. Matka

taittuu mukavasti junalla, ja matkan varrellakin

on paljon nähtävää. 17 opiskelijaa Helsingin

ja Turun yliopistoista matkasi huhtikuussa

2002 Mariin marin kielen opettajansa Svetlana

Elembajevan johdolla.

Heti ensimmäisenä iltana matkalaiset pääsivät kokeilemaan marilaisia kansantansseja aidossa ympäristössä. Mari kas kerää joka viikko niin vanhat kuin nuoretkin marilaiset yhteen. Koristeellisissa kansallispuvuissa tanssahdellaan elävän musiikin tahtiin.

Marin valtionyliopiston marin kielen laitoksella seurasimme prof. Ivan Ivanovin luentoa marin kirjakielen historiasta.

Toimitustalossa tutustuimme marinkielisten, marilaisten ja suomalais-ugrilaisten lehtien toimitustyöhön. Kudo-Kodun päätoimittaja Laid Semier esittelee kuvagalleriaa merkittävistä henkilöistä.

kimberli mäkäräinen

susanna virtanen


koonnut susanna virtanen


Viimeisenä päivänä teimme maaseuturetken Morkin piirikuntaan. M a r i l a i s t e n kansa l l i sk i r j a i l i j a T š a v a i n i n m u s e o toimii kirjailijan itsensä kotitalossa.

Maaseutukoulussa pääsimme seuraamaan t a idokas t a kansanmus i ikk i e s i t y s t ä . Esityksen lomassa nähtiin ja kuultiin mitä mielenkiintoisimpia soittimia. Kuvassa metrinen tuohitorvi.

Maaseuturetken aikana kävimme tutstumassa myös käsityöpajaan, jossa perinteisiä vaatteita ja liinavaatteita tehtiin käsin kankaasta lähtien.

merja salo



outi munter


Siitä, minkälaisessa maailmassa sukukansamme elävät ja minkälaisia perinteitä heillä on, voi saada hyvän yleiskäsityksen tarkastelemalla heidän juhliaan. Juhlatavat säilyttävät monia kulttuurin piirteitä, vaikka niiden alkuperäinen merkitys olisi jo kauan sitten hämärtynyt tai muuttunut. Juhlat voivat myös toisaalta muuttua lyhyessäkin ajassa ja saada uusia piirteitä. Uusia juhlia voi syntyä ja toisten juhlien vietto loppua. Mitä, miksi , mil loin ja miten juhli i keskivertoudmurtti vuosittain? Eroavatko hänen juhlansa jotenkin Venäjän muiden kansalaisten juhlista? Näitä kysymyksiä tarkastelen lyhyesti tässä artikkelissa.

Uusivuosi ja joulu

Uusivuosi on yksi Venäjän suurimmista juhlista. Silloin on peräti kaksi päivää vapaata, 1.–2.1. Se

vanha vuosi vähän ennen kello kahtatoista yöllä. Sitten samppanjalla otetaan vastaan uusivuosi. Uudenvuoden viettoon liittyvät vanhat slaavilaiset ja udmurttilaiset perinteet ovat säilyneet varsin hyvin kautta aikain. Udmurtiassa on erityisesti tapana ennustaa tulevan vuoden tapahtumia mitä moninaisimmin tavoin. Uuteenvuoteen liittyy myös uskomus, että ihminen elää koko vuoden siten kuin hän on uuttavuotta viettänyt. Niinpä koko uusivuosi pitää viettää hyvässä seurassa ja iloisella mielellä. Venäjällä uskotaan usein horoskooppeihin. Esimerkiksi jos on tulossa sian vuosi jonkun kalenterin mukaan, kuuluu pitää yllä vaaleanpunaista leninkiä tai ainakin jotain pientä vaaleanpunaista vaikka kaulahuivissa. Joulu on ortodoksisista juhlista ainoa, joka on nykyään ylimääräinen vapaapäivä. Siitä tehtiin vapaapäivä vasta tänä vuonna 2002. Mitään uusia traditioita juhlallisten jumalanpalvelusten lisäksi ei juhlaan vielä juurikaan liity. Joulua juhlitaan 7.1. Tämä johtuu siitä, että sitä juhlitaan juliaanisen (vanhan)

Vuotuiset juhlat UdmurtiassaESA-JUSSI SALMINEN

vastaa meidän jouluamme. Ortodokseille ei joulu ole koskaan ollut niin tärkeä kuin luterilaisille, ja lisäksi neuvostoaikana ortodoksisia juhlia ei muutenkaan vietetty avoimesti. Nykyään kaupungilla näkee vuodenvaihteen aikaan monenlaisia koristeita ja valaistuja puita. Koristeissa ja korteissa sekä kaikenlaisissa tavaroissa, kuten vaikka kauppojen muovipusseissa, voi olla kuvia vaikkapa joulukuusesta ja joulupukista, mutta Venäjällä ne liittyvät uuteenvuoteen. Toivotuksissa lähes poikkeuksetta lukee ainoastaan “Hyvää uuttavuotta!”. Uutenavuotena ei ole juuri mitään tiettyjä ruokia, kuten meillä jouluna. Varsin tavallista on kuitenkin syödä pelmeenejä. Tärkein juoma on samppanja. Samppanjalla hyvästellään


kalenterin mukaan. Venäjällä siirryttiin gregoriaaniseen (uuteen) kalenteriin vasta vuonna 1918. Muualla Euroopassa siirtyminen oli tapahtunut pääasiassa jo 1500-luvulla. Juliaanisen kalenterin päivämäärät ovat 21. vuosisadalla 14 vuorokautta aikaisemmat kuin gregoriaanisen kalenterin (päivämäärästä vähennetään 14 vuorokautta). Niinpä 7.1. on juliaanisen kalenterin mukaan juuri joulupäivä 25.12. Venäjän ortodoksinen kirkko käyttää edelleen juliaanista kalenteria. Yleensä joulua ei juhlita uuden tyylin mukaan, mutta uuttavuotta juhlitaan jonkin verran myös juliaanisen kalenterin mukaan eli 13.–14.1. Sitä kutsutaan nimellä vanha uusivuosi. Kahden viikon jakso 31.1.–14.1. voi olla monille yhtä suurta juhlaa. Uuttavuotta juhlitaan perinteisesti myös työpaikoilla. Tällöin on viisasta välttää hankalien asioiden hoitamista viranomaisten kanssa. Ižkarissa uudenvuoden samppanjat voi juoda periaatteessa kahdeksan kertaa. Moskova nimittäin on eri aikavöyhykkeellä ja siirtyy tunnin Ižkaria myöhemmin uuteen vuoteen. Ensin juodaan uudelle vanhalle vuodelle ja sitten uudelle uudelle vuodelle Ižkarin ajan mukaan, tuntia myöhemmin Punaisen torin

Viime maaliskuisen Tol Kel’an -juhlan viettoa.Myös udmurttien juhlassa poltetaan talvea symboloiva nukke.Viereinen sivu Spontaanin hauskanpidon lisäksi juhlan esiintymislavalla esiintyi useita artisteja.

kanssa yhdessä vielä uudestaan. Sitten kaksi viikkoa myöhemmin taas voi kohottaa maljan vanhalle vanhalle vuodelle ja vanhalle uudelle vuodelle Ižkarin ja Moskovan aikojen mukaan.

Naisten- ja miestenpäivä

Kansainvälinen naistenpäivä 8.3. on virallinen juhla hyvin harvassa maassa. Suomessakin se on merkitty kalenteriin, mutta ainakin itse sain tietää sellaisen olemassa olosta vasta vuonna 1997 – Ižkarissa. Alunperin se keksittiin Saksassa, ja se oli naisten tasa-arvon päivä. Venäjällä 8.3. on luonnollisesti perinteinen vapaapäivä, ensimmäinen keväisten juhlien sarjasta. Naistenpäiväkorttien lähettäminen on tavallista ja miehet onnittelevat silloin naisia monin tavoin. Erikseen ei äitien- eikä isänpäivää ole. 23.2. on oikeastaan isänmaanpuolustajien päivä , mutta siitä on tulossa hyvää vauhtia miestenpäivä. Se oli vuonna 2002 ensimmäistä kertaa virallinen vapaa. Silloin naisten tehtävä on onnitella miehiä. Aikaisemmin se oli neuvostoarmeijan päivä.

Ikivanhoja kevätjuhlia

Maslenitsa (laskiainen) oli tänä vuonna 16.–17.3. Yleensä se osuu helmikuun lopulle. Oikeastaan koko edeltävä viikko on juhlaa. Jokaisella tämän viikon päivästä on oma nimensä venäläisessä perinteessä. Koko viikko syödään perinteisesti blinejä (isoja lettuja tai pannukakkuja) erilaisilla täytteillä. Muutenkin syödään hyvin (ven. maslo ‘voi’), koska Maslenitsa on pienen paaston ja pääsiäistä edeltävän ison paaston välissä. Perinteisiä suuria juhlia järjestetään kaupunkien puistoissa. Juhlissa poltetaan oljista tehty, vanhoilla vaatteilla puettu naista esittävä nukke. Joskus slaavilaisten kansojen esi-isillä on ollut tapana uhrata kauniita nuoria tyttöjä. Nykyään nuken ajatellaan symboloivan talvea. Nukke poltetaan ja niin talvikin päättyy.

kuvat pasi anttila


Ižkarissa on järjestetty vuodesta 2000 alkaen vuosittain tästä pakanallisesta venäläisestä juhlasta udmurttilainen versio yhdessä kaupungin puistoista nimellä Tol kel’an (‘talven poislähettäminen’). Uutena elementtinä tässä juhlassa on udmurtinkielinen estradi- ja kansanmusiikki. Tänä vuonna pääsiäinen on yli kuukauden myöhempänä ajankohtana kuin meillä, 5.5. Koska pääsiäinen osuu aina sunnuntaille ja on yksipäiväinen, siitä ei ole tehty erillistä virallista vapaapäivää. Pääsiäinen on ortodoksien suurin juhla, ja siksi siihen liittyvät tavat säilyivät koko neuvostoajan huomattavasti paremmin kuin jouluun liittyvät tavat. Sitä edeltää nelikymmenpäiväinen paasto, jota noudattaa nykyään ehkä muutama kymmenen prosenttia väestöstä. Paaston aikana ei perinteisesti ole saanut syödä liha- tai maitotuotteita, ei myöskään kananmunia eikä juuri alkoholiakaan. Nyttemmin arkkipiispa on antanut raskasta työtä tekeville uskovaisille luvan noudattaa toisella ja kolmannella paastoviikolla kevyempää paastoa, joka ei vaadi kieltäytymistä kaikista mainituista tuotteista. Tiukasti paastoa noudatetaan luostareissa. Olennaisinta on pääsiäisyönä keskiyöllä alkava jumalanpalvelus ristisaattoineen. Yksi tärkeä pääsiäisruoka on värjätyt kananmunat, joita jumalanpalvelukseen osallistuvat lahjoittavat toisilleen Kristuksen ylösnousemuksen merkiksi. Pyhimyslegendan mukaan perinteen alullepanija on Maria Magdaleena, joka lahjoitti Rooman keisarille Tiberiukselle punaisen kananmunan sanoen: “Kristus on ylösnoussut!”.

Historiaa ei unohdeta

Pääsiäisen kanssa samoihin aikoihin on kaksi muuta suurta juhlaa, jotka ovat maallisia ja uudempia juhlia. 1.–2.5. on kevään ja työn juhla. Neuvostoaikana se oli työläisten kansainvälisen solidaarisuuden juhla. Silloin järjestettiin mahtavia kulkueita. Nyttemmin se on pikemminkin yksityinen juhla, joka tarjoaa sopivasti kaupunkilaisille tilaisuuden mennä maatilkuille tekemään kevätkylvöjä. Samaan juhlaryppääseen osuu myös voitonpäivä 9.5. Sitä juhlitaan natsi-Saksasta toisessa maailmansodassa saavutetun voiton kunniaksi. Tämä juhla ei ole kärsinyt viime aikoinakaan inflaatiota, vaan sitä juhlitaan entistäkin hartaammin. Näin siitäkin huolimatta, että totuus Suomen sodasta ja siitä, että esim. Baltian maat eivät liittyneet omasta halusta NL:oon on jo yleisesti tiedossa. Juhlittavia veteraaneja on joka vuosi edellistä vähemmän. Kaatuneita on sitäkin enemmän. Lähes jokaisella tutullani on molemmat isoisät tai joku sukulainen kaatunut Suomen sodassa tai sodassa saksalaisia fasisteja vastaan. Suomen sodasta (talvisota) esim. koulukirjoissa perinteisesti mainittiin vain pari lausetta: se, minä vuosina sota käytiin. Udmurtteja osallistui tähän sotaan erityisen paljon. Voitonpäivästä on kehittynyt pyhäinpäivä, silloin muistetaan kaikkia poisnukkuneita ja käydään heidän haudoillaan. 12.6. on Venäjän i tsenäisyyspäivä . Tänä päivänä hyväksyttiin Venäjän Federaation suvereniteettijulistus NL:n hajottua. Siihen on yhdistetty Ižkarin kaupunginpäivä, vaikka varsinainen kaupungin perustamispäivä on 12.4.

Venäjänkielisessä kalenterissa j u h l a p ä i v ä t o n m e r k i t t y punaisella. Udmurtialaisissa p o s t i k o r t e i s s a k u v a t a a n juhlapäivien viettoa: Näyttävimmät ilotulitukset näkee Ižkarissa itsenäisyyspäivänä 12.6. illalla tai yöllä pimeän laskeuduttua. Ekton korka, tunnustusta saanut udmurttilaista musiikkia ja tansseja esittävä ryhmä erään Gerber-juhlan yhteydessä.


7.11. oli lokakuun vallankumouksen vuosijuhla. Nyt sen nimi on rauhan ja yksimielisyyden päivä. Neuvostoliiton aikoina silloin esiteltiin juhlavasti joka vuosi uutta sotatekniikkaa. Nykyisin tästä juhlasta on luonnollisesti eri mielipiteitä, mutta sitä viettävät usein tottumuksesta perhepiirissä muutkin kuin kommunistit.

Valtiolliset juhlat jylläävät

Suurin osa juhlista on valtiollisia juhlia, joiden juhlinta on vakiintunut neuvostoaikana. Neuvostovallan poistuminen on vain tuonut kolmelle huomattavalle juhlalle uuden nimen ja yhden uuden juhlan, Venäjän itsenäisyyspäivän. Kaikki valtiolliset juhlat ovat vapaapäiviä, mikä selittää niiden vahvan aseman säilymistä. Myös useilla eri ammattiryhmillä on omat juhlapäivänsä. Ortodoksiset juhlat ovat valtiollisten varjossa. Kovin suurta statuksen nousua nämä juhlat eivät ole kokeneet. Kolmantena elementtinä juhlissa, erityisesti Maslenitsan vietossa, on vanha slaavilainen perinne. Juhl ien nel jäntenä elementt inä on udmurttilainen perinne. Udmurteilla on aina ollut

perinteisiä juhlia, mutta viime aikoina ne ovat saaneet uusia muotoja ja osa on selvästi saanut virallisemman aseman. Edellä oli jo puhe uudentyyppisestä Tol kel’an -juhlan vietosta. Sitä huomattavasti suurempi ja alkuperäisempi udmurttilainen juhla on Gerber. Se on alunperin peltotöiden loppumisen aikaan kesällä vietetty juhla. Useilla seuduilla sen nimi on Gyron bydton, ’kyntämisen lopettaminen’. Joka vuosi jo yli kymmenen vuoden ajan on järjestetty Udmurtiassa valtakunnallinen Gerber. Se järjestetään joka vuosi eri paikassa. Ižkarin kaupungin Gerber järjestetään joka vuosi samassa Koivupuistossa kuin Tol Kel’an. Juhlien kuva Udmurtiassa on täysin eri kuin Suomessa, jossa suurin osa juhlista on luterilaisen kirkon sanelemia – olkoonkin, että niiden vietossa on paljon piirteitä kristinuskoa aikaisemmalta ajalta. Venäjällä ovat erilaiset perinteet selvästi tasapuolisemmin ja näkyvämmin edustettuina kuin Suomessa, vaikka valtiolliset juhlat ovatkin etusijalla.

Kirjoittaja on suomen ja uralistiikan opiskelija Helsingin ja Turun yliopistoista. Hän on opiskellut Udmurtian valtionyliopistossa kolme lukukautta ja perehtynyt udmurtin kieleen ja kulttuuriin.


Marilaisten häissä 1969 ja 1999aleksei aleksejev

Meri ja Aleksejev. Elokuvaohjaajien ensitapaaminen Tallinnassa vuonna 2000.

19991969

Vuonna 1999 kuvasin Tygyde-M o r k o n k y l ä s s ä M a r i n tasavallassa perinteisiä marilaisia häitä. Jokaisella ihmisellä on oma kutsumuksensa, minulle se on dokumenttielokuvien luominen. Filminteko ei onnistu ilman pohjatutkimusta: jokaista filmiä varten etsin materiaalia Marin tiedeinstituutista ja keskustelemalla alan tutkijoiden kanssa. Olen mar i l a inen , j a t een e lokuv ia omas ta kansastani, sen jokapäiväisestä elämästä ja tavoista. Filmini ovat etnografisia, ne kertovat mari lais ten perinteis tä ja

Meri kuvasi Vesilinnun kansan vuonna 1969 Morkon maakunnassa, juuri samalla alueella, jossa itse filmasin kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Elokuva on etnografisesti korvaamattoman arvokas. Filmille on saatu paljon vanhoja marilaisia häätapoja, jotka nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin ovat jo kadonneet. Meren filmissä hääkulkue ohittaa morsiamen hevosten selässä, minun kuvaamani seurue kolmekymmentä vuotta myöhemmin bussissa istuen. Silmiinpistävä on myös morsiusparin vaatetus:

Kirjoittaja on marilainen elokuvaohjaaja, joka suoritti kandidaatin tutkinnon Tallinnan pedagogisen yliopiston elokuvatieteen laitoksella vuonna 2000.

nykypäivästä. Maailma ei tunne marilaisia, jopa Suomessa tavalliset ihmiset tietävät hyvin vähän sukulaiskansansa elämästä. Elokuvani marilaisista hääperinteistä palkittiin Pärnun kansainvälisillä antropologisten dokumenttielokuvien festivaaleilla nuoren tekijän kunniapalkinnolla vuonna 2000. Elokuvaani verrattiin tuolloin Lennart Meren dokumenttiin Vesilinnun kansa. Kuulin ensimmäistä kertaa elokuvasta, jonka tekijä valittiin sittemmin Viron presidentiksi.

Vesilinnun kansan morsian ja sulhanen ovat kansanpuvuissa, minun filmissäni jo tehdastekoisissa vaatteissa, samanlaisissa, joita käytetään joka puolella maailmaa. Myös komeana hääkoristeena rinnallaan kantamistaan hopearahoista luopuivat marilaisnaiset taloudellisesti raskaiden 1970 ja -80 -lukujen aikana. Hopeansa myytyään ovat marit alkaneet käyttää tavallisia alumiinikolikoita. Pysyvämmiksi ovat osoittautuneet häissä nautitut perinteiset ruuat ja juomat. Marien sima ja kolmikerroksiset pannukakut, tuarat, ovat yhä suuressa arvossa. Suuri kunnia minulle oli saada omakätisesti lahjoittaa Lennart Merelle filmini Marilaiset hääperinteet: Hänen vieraskirjaansa kirjoitin: ”Aika lentää niin nopeasti, mutta muistot pysyvät kauan”.


1999

Usein kuulen meitä unkarilaisia nimitettävän paprikoiksi. Minusta läheiseni käyttävät tätä nimitystä hellittelynä ja vieraat haukkumasanana, joten nimitys usein hymyilyttää, joskus imartelee ja joskus jopa ärsyttää. Mutta mistähän paprikaksi nimittely juontaa juurensa ja onkohan oikeutettua pitää minua paprikaisen paprikakansan edustajana?

Sana paprika on peräisin latinankielisestä pippuria tarkoittavasta piper-sanasta, josta on johdettu serbokroaatin papar. Siitä on lähtöisin unkarin paprika -sanan välityksellä suomalainenkin nimi unkarilaiselle kansalliskasvina pidetylle vihannekselle ja maustekasville. Mutta onko paprika tosiaankin unkarilaisten ikioma kasvi?

Paprikan kotina pidetään Aasiaa, mutta todennäköisempää on, että se on kotoisin Etelä-Amerikasta. Etelä-Meksikossa, Perussa ja Brasiliassa paprika kasvaa tänäkin päivänä villinä. Kolumbus tutustui intiaanien agiksi nimittämään paprikakasviin Haitilla ja toi sen mukanaan Eurooppaan. Espanjassa ja Portugalissa paprikaa alettiin ensin kasvattaa koristekasvina, ja pian se levisi Englantiin, Etelä-Ranskaan, Keski-Eurooppaan sekä kreikkalais- ja arabikauppiaiden välityksellä myös Vähään-Aasiaan, Italiaan ja Kreikkaan. Italiasta bulgaarit välittivät sen 1500-luvun alussa espanjanpippuri-nimisenä Turkkiin.

Yhden teorian mukaan paprika on tullut Unkariin turkkilaismiehittäjien mukana Kreikan, Bulgarian ja Serbian kautta, toiset taas olettavat kasvin tuojina olleen pikemminkin näiden edellä paenneet eteläslaavit. Asiasta on kolmaskin näkemys, jonka mukaan paprika olisi tullut Unkariin koristekasvina lännestä. Kuitenkin ensimmäistä kahta oletusta

Vaikka paprika ei olekaan kotoisin Unkarista, se assosioidaan unkarilaisiin ehkä siksi, että heidän sanotaan keksineen paprikan kuivattamisen ja jauhamisen. Erimakuisia paprikajauheita käytetään lukuisissa unkarilaisissa ruoissa (mm. paprikáscsirke ’papr ikainen kanapata’ , gulyás ’gulass i ’ ) suurustusaineena ja mausteena. Unkarilaisista keittokirjoista löytyy myös ruokia, joiden raaka-aineina käytetään paprikaa (lecsó ’vihannespata’, töltött paprika ’täytetty paprika’). Erikokoisia, -mallisia ja -makuisia paprikoita kasvaa lähes jokaisessa unkarilaisessa puutarhassa. Paprika antaa väriä unkarilaiseen ruokakulttuuriin, mutta ei se itsessään hallitse koko unkarilaista keittiötä, ei myöskään unkarilaisuutta.

Unkarista ja unkarilaisista puhuttaessa paprika-tittelin käyttöä puoltaa stereotypia, jonka mukaan unkarilaiset ovat hyvin temperamenttisia ja vilkkaita, usein myös itsepäisiä ja äkkipikaisia. Siten pippurisuuden kuva kytkeytyy hyvin suomalaisten mielessä vahvana pidettyyn paprikan symboliikkaan.

PaprikaBOGLÁRKA STRASZER

pidetään paljon todennäköisempinä. Niiden mukaanhan turkkilaiset miehittäjät olivat kasvattaneet paprikaa Unkarissa ja monet ylimykset olivat ottaneet silloin turkinpippuriksi kutsuttuja kasveja myös omaan puutarhaansa. Paprika vakiintui Unkariin kuitenkin vasta, kun Napoleonin vuonna 1806 alkanut mannermaansulkemus oli lopettanut pippurin tuonnin Euroopasta.

Kirjoittaja on humanististen tieteiden kandidaatti ja koulutukseltaan suomi toisena kielenä -opettaja. Hän opettaa Suomessa myös unkaria vieraana kielenä.


Hyvyys ja pahuus kaaoksen ylittämisen keinoina marien myyteissä

Aika, jossa elämme, on polaarista. Vuosituhannen

loppuun ja alkuun kätkeytyy näennäistä

yhtenäisyyttä, johon on sulautunut toivoa

ja pettymystä, kaaosta ja kypsymistä. Mutta

kulttuurissa, yhteiskunnan henkisessä elämässä,

polaarisuutta on aina katsottu prosessina,

hengen kääntymisenä pahasta hyvään, synnistä

hurskauteen. Maailma on kaoottinen, koska se

ei ole täydellinen. Siirtyminen tilasta toiseen

vaatii aikaa, vaikka aika itse onkin maailman

kaoottisuuden ja epätäydellisyyden ilmentymä.

Kaaoksessa voi olla hyvyyden ja pahuuden

alkioita. Demonit tottelevat Jumalaa ja pelkäävät

häntä rangaisten samalla heille läheistä

pahuutta. Hyvyydessähän ei voi olla pahuutta,

muuten se lakkaa olemasta hyvyyttä. Hyvyys

pyrkii ehdottomaan hyvyyteen. Pahuudessa taas

ei voi olla täyttä pahuutta, koska silloin häviää

itse elämän perusta itse. Ihmisen tapauksessa

kaaoksen yhteys maailman pahuuteen ilmenee

kärsimyksen kautta.

Suomalais-ugrilaiset esivanhempamme tunsivat ihmeellisen herkästi sopusoinnun maailman dualististen osien välisellä rajalla. Marien, kuten muidenkin sukukansojemme perinteisessä kulttuurissa, tätä maailmankatsomuksellista kysymystä edustaa perusmyytti Jumosta ja Keremetistä (jumalasta ja paholaisesta). Kerran ennen muinoin Kaaoksen (Tütyrem) pohjasta irtautui Valo (Volgydo), jolloin muodostuivat Taivas (Kava) ja Veden (Vüd) valtakunta. Näin syntyi Maailma (Tüńa), ja myöhemmin myös jumalat. Heitä oli kaksi, Jumo ja Keremet. He olivat veljeksiä ja molemmat asuivat Taivaassa, mutta Keremet asetti ylpeytensä aina vastakkain Jumon kanssa. Jumo päätti rangaista Keremetiä ja lähetti hänet Maan (Mlande) päälle. Tästä lähtien Ylämaailman (Küsö, Küšyl Tüńa) hallitsijaksi tuli Jumo ja Alamaailman (Ülnö, Ülyl Tüńa) hallitsijaksi Keremet. Kerran varhaisena Keväänä (Šošo) – ennen ensimmäisen Ihmisen (Ajdeme) ja Elämän (Ilyš) syntyä maan päällä – Jumala lähetti tyttärensä (Jumyn üdyr) silkkiportaita (porsyn lüŋgaltyš) pitkin Alamaailmaan Karjaa (Kütü) paimentamaan. Varhain Aamulla (Erdene) Lähteen (Pamaš) vieressä paimenneito tapasi kauniin sinisilmäisen, vaaleatukkaisen Marin (Miehen). Nuoret rakastuivat toisiinsa, mutteivät saaneet eri asemiensa vuoksi sitoa kohtaloitaan yhteen. Sitten Jumyn üdyr ehdotti, että Mari ryöstäisi hänet ja jättäisi tapaamispaikalle valkoisen huivin. Niin Jumo ei turhaan odottaisi taivaassa tytärtään. Samaan aikaan Keremet yhä tarkkaili kaikkea elävää maan päällä: kasveja ja kaloja, hyönteisiä ja eläimiä metsissä, lehdoissa ja vesistöissä sekä tietysti myös ensimmäistä nuortaparia Kuningaskunnassaan. Hän kadehti Maria kovin, koska piti itsekin Jumyn üdyrista ja olisi halunnut naida hänet. Kun pariskunnalle oli syntynyt poika, Jumyn üdyr päätti käydä katsomassa isäänsä. He nousivat kolmisin silkkiportaita Jumon luokse. Tällöin Keremet huomasi,


että hänen hetkensä oli koittanut. Hän repäisi taivaassa Marin halki ja heitti ruumiin alas. Minne sen jäännöksiä putosi, sinne kasvoi hoikkia koivuja ja mahtavia tammia. Mutta Jumyn üdyr laskeutui t a a s m a a n p ä ä l l e j a r u p e s i kasvattamaan poikaansa. Kului paljon kesiä ja talvia, Aurinko (Ketše) ehti lukuisia kertoja nousta ja laskea, kiitolliset marilaiset alkoivat rukoilla omaa Valkoista Hyvää Suurta Jumalaansa (Oš Poro Kugu Jumo) pyhissä koivuja tammilehdoissa (Küsoto). Mutta ihmisten välittömässä läheisyydessä toimi Keremet. Hän saattoi suoda sairauksia ja tauteja, epäonnea metsästykseen ja kalastukseen, karjan kitumista. Sen takia häntä oli miellytettävä: pyhitettävä hänelle Hiisiä (Oto) ja annettava uhreja (joita saattoivat olla esim. varsa, vasikka, ankka, kana tai kynttilä). K e r e m e t i l l ä , k u t e n Jumollakin, oli apulaisia, tiedottajia (vitńyze, potš kutšen koštšo), jotka tarkkailivat ihmisiä ja ilmoittivat havainnoistaan isännälleen. Niitty- ja vuorimarit pitivät Keremetiä pahana ja haitallisena, joten he pikemmin pelkäsivät kuin kunnioittivat häntä. Itämarit taas tunnustivat hänet oman sukunsa suojelushengeksi. Siitä syystä Malmyžin ruhtinas Boltuš (Poldyš on) rukoili lukuisan sukunsa kanssa ennen ratkaisevaa taistelua tsaarin joukkoja vastaan Keremet-Otossa. Rukouksen aikana karhunturkiksiin pukeutunut naisväki esitti rituaalisia tansseja. (Monien kansojen mytologiassa kaaos ylitetään tanssilla, joka säännöllistää järjestelmää.) Jumyn üdyr suosi varsinkin marilaisnaisia. Hän opetti heitä kehräämään ja kutomaan, neulomaan ja kirjomaan, laulamaan ja tanhuamaan, kasvattamaan lapsia ja rakastamaan miestä, ampumaan jousella, so i t t amaan mus i ikk ia j a osaamaan v ie lä seitsemääkymmentä taitoa. Käännetäänpä nyt tämä kaunis kosmogoninen myytti nykyiseen Ajan ja Avaruuden, Hyvyyden ja Pahuuden kieleen. Ennen muuta on huomautettava, että Jumalan Tyttären myyttiin on kätketty paljon yleispätevää, jota tieteessä sanotaan ”arkkityyppisymboliksi” (K. G. Jung) ja joka liittyy nykyaikaisen maailmankuvan selittämisen ongelmaan.

Jumon ja Keremetin esiintyminen marien myyteissä Kaaoksen ylittämisen keinona on vihjaus siihen, että Aika (Ap) on alkanut kulkea. Näin ollen myytti esittää eron kahden vastakkaisen alun välillä: 1) Taivas eli Jumo – vaaleaa, hyvää, pehmeää; 2) Maa eli Keremet – tummaa, pahaa, kovaa. Nämä kaksi vuorovaikutteista polaarista voimaa käyvät keskenään ikuista keskustelua. Hyvyys Jumo ei kuitenkaan sisällä mitään Pahuutta, muuten se olisi suoraan mahdotonta. Oš Poro Kugu Jumo on marilaisilla Hyvyyden pyrkimys Ehdottomaan Hyvyyteen. Mutta Keremetin Pahuus ei ole absoluuttista. Se on kehittymätöntä Hyvyyttä. Jokin on estänyt Hyvyyttä tulemasta täydelliseksi ja se on muuttunut Pahuudeksi. Tietyillä ehdoilla Pahuutta voidaan kuitenkin hyvittää ja sitten voi käydä ilmi Hyvyys, joka ennen ei ole ilmennyt.

kuvat aleksei aleksejev


Esivanhempamme siis eivät ole rakentaneet Hyvän ja Pahan väliin läpäisemätöntä muuria. Jos Hyvyys (Jumo) sisäisesti ei voi muuttua Pahuudeksi, niin Pahuuden (Keremetin) trajektori voi ulottua Hyvyyden puolelle. Keremet on mareilla Veden ja Maan Haltija. Hän tarkkailee kaikkia eläviä olentoja ja pitää niistä huolta, säilyttää luonnon tasapainon ja ekosysteemin harmonian, jossa suurta roolia näyttelee Ihminen. Hänen toiveidensa, pyrkimystensä, ajatustensa ja tekojensa totuudenmukaisuudesta riippuu onni ja hyvinvointi. Mutta totuus on etupäässä määrä, vastaavuus. ”Ei mitään ylimääräistä! Kaikkea kohtuullisesti!”, soi ihmisen ja luonnon vireän vuoropuhelun kultainen sääntö. Jos ihminen on unohtanut kohtuullisen määrän, saapuu heti Keremet ja kostaa hänelle. Keremetin (Kiremetin) hahmo tavataan myös udmurttien, tšuvassien ja tataarien uskomuksissa. Tätä nykyä ei enää ole kovinkaan tärkeää kysyä,

kuka on lainannut mitä ja keneltä. T u h a t v u o t i n e n k u l t t u u r i e n vuorovaikutus on tehnyt työnsä. Huomattavaa valoa tähän kysymykseen tuovat kuitenkin Aldeigjan maan (Staraja Ladoga) tutkimukset. Alueen pääväestönä ovat olleet sukulaisemme – merjalaisten, tšuudien ja vepsäläisten heimot. Heidän ja koillisslaavilaisten kielellisessä panteonissa keskeiselle paikalle asettui Veles (Volos) – karjan jumala. Siitä kertovat monet Pohjois-Venäjän Laatokan rannikkoseudun tutkijat (D. A. Mačinskij, V. V. Ivanov, V. N. Toporov ym.). Mutta kiinnostavimpia havaintoja voi tehdä, jos tutkii venäläisen (itäslaavilaisen) kristillisen (ortodoksisen) kirkon lähteitä. Olegin ja Svjatoslavin Bysantin kanssa tekemien sopimusten kronikkateksteissä vuosilta 907 ja 971 on säilynyt vala jumalien Perunin ja Velesin nimeen, kun taas Igorin valaa (944–945) vannottiin pelkästään Perunin nimeen (N. M. Karamzin). Igorin sopimuksen tekstin mukaan valaa, jota vannoivat kaikki sotilaat ruhtinaasta alkaen, täydensi rituaali pyhällä kukkulalla Perunin veistoksen luona: sotilaat asettivat peräkkäin aseita, kilpiä ja kultaa puujumalan jalkojen eteen. Sama rituaali suoritettiin Olegin ja Svjatoslavin valan yhteydessä, vaikka sotilaiden täytyi Perunin lisäksi muistaa myös karjajumala Velesiä, joka edusti Koillis-Venäjän

suomalaisväestön pääkulttia. Edellä mainittu kuvaus on siis muinais-Venäjän etnisen aluejaon heijastuma. Velesin ”lisääminen” Perunin palvelukseen voidaan selittää niiden sotilaiden sakraalikuvitelman välttämättömänä hyväksymisenä, jotka kuuluivat Aldeigjan maan heimoihin. Mitä o ikeas taan merki ts i Venäjän suomalaisalueen pääjumala ja miksi häntä kutsuttiin ”karjan jumalaksi”? Kirjallisuudessa esiintyy oletus, että ”Veles ja Volos ovat nimiä, jotka Pohjoiseen siirtyneet baltit ja slaavilaiset olivat antaneet paikallisille maanalaisille jumaluuksille tai suurelle henkilöidylle voimalle, joka liittyi veden ja metsän (ehkä synkretistiseen) kulttiin. Niillä jumaluuksilla oli kansojen mielessä joka tapauksessa korkein sakraalinen asema, ja ne asuivat runsasvesistöisellä (meri, järvet, joet, suot) havumetsäisellä rajaseudulla Pohjois-Baltiasta Volgaan”.


Kirjoittaja on Joškar-Olan yliopiston tutkija.

Suomentanut Sander Liivak.Artikkeli on ilmestynyt Kudo+Kodu-lehden numerossa 3/2002 venäjän kielellä.

Kuvat ovat marilaisista uhrijuhlista.

Meillä on riittävästi todisteita voidaksemme päättää, että jumala Veles ”venäläistymisensä” ja oman ”villin” tehtävänsä sotilaallisen ”kesyttämisen” ansiosta juurtui Venäjän valtion ylempien jumalien luokkaan. Mutta hänen virallinen nousukautensa jäi lyhyeksi. Venäjälle saapunut kristinusko torjui Velesin takaisin kotipaikkaan, Volgan latvoihin, jossa hän sulautui alkuperäiseen hypostaasiinsa. Juuri Volgan varrelta ovat peräisin harvat myöhäiset muistiinpanot tämän jumalan kristillisestä rappeutumisesta pahaksi hengeksi, jossa alkoi pesiä piru. Esimerkiksi Jaroslavlin ja Rostovin tienoilla, jossa ”keremet’ stvorena byst’ i volhv edan” (‘Keremetiä kohtasi huono tuuri’, kirkkoslaavi), hän kärsi tappion sekä ruhtinaalta että pyhiltä voimilta. Tässä koko Velesin/Volosin arvoitus. Volhvien kapinoiden kukistamisen historia 1000-luvulla on ei-venäläisten heimojen pitkän ja sisukkaan, kristinuskoa vastustavan taistelun historiaa. Erittäin mielenkiintoinen on tarina rististä, joka 1900-luvun alussa sijaitsi Tšerniev Nikolain luostarissa (Tambovin kuvernementin Šackin maakunta). Risti tunnettiin erikoisesta roolistaan, joka sillä oli sikäläisten mordvalaisten, marien ym. kansojen kristillisessä opetuksessa. Legendan mukaan saatanan metkujen pääkohteena Volos-keremetin paikalla, joka oli eräs kuoppa metsässä, oli laiduntava karja.

Ortodoksinen legenda kertoo, että karjan vihollisesta päästiin täysin eroon vasta sitten, kun paikkaan rakennettu kirkko siunattiin marttyyri Vlasin nimellä, jota teksteissä mainitaan ”paimenena”. Muinaisvenäläisellä kaudella valtion tukema kirkko kamppaili taikauskon jumalia vastaan fyysisesti. Myöhemmillä vuosisadoilla taistelu jatkoi henkisesti paljastavalla ja varoittavalla tasolla, jossa taikausko leimattiin yksiselitteisesti kielteiseksi ilmiöksi. Maallisessa ympäristössä suomensukuisten kansojen muinaisjumaluudet kuitenkin tunkeutuivat rituaaliseen käytäntöön ja mytopoeettiseen perinteeseen kaukaisten esivanhempien hahmoina. Sitä osoittaa jo mainittu marien Jumon ja Keremetin tapauskin. Voidaan varmasti sanoa, että Jumon ja Keremetin myytin syntyaika oli Todella inhimillisen hengen ja älyn voimakkaimman nousun aikaa, esivanhempiemme jännittävien filosofisten, uskonnollisten ja siveellisten havaintojen aikaa. Heillä oli korvat ja he kuulivat. 2000-luvun kynnyksellä, kun Länsi huutaa yleisestä henkisestä kriisistä ja vaatii Uusimman testamentin kirjoittamista ihmiskunnalle, meihin on kätketty rikkaimmat tiedot maailman ja ihmisen sisäisistä laeista, jotka on tulkattava nykytieteen kieleen ja muunneltava arkielämämme perustaksi.


Syyskuun neljäntenätoista päivänä vuonna 2000 saapui Varjoganin kylään Surgutin rajonissa Hantien ja mansien piirikunnassa Siperiassa öljy-yhtiö Lukoilin työmiehiä suurella maastovarustellulla kaivinkoneella. Kylään johtavan Hapleutajoen sillan juurella miehet pysähtyivät. Heitä vastaan tuli joukko kyläläisiä matkalla koulun alkamisen kunniaksi järjestettyyn juhlaan. Juhlaväkeä johti kyläneuvoston päällikkö, Yksityisporonhoitajain liiton puheenjohtaja, poromies

ruokansa ja välttämättömät tarvikkeensa. Kun Juri Vella kuuli aikeesta romuttaa silta, hän päätti sen estää. Vanha nenetsipäällikkö tarttui kirveeseensä ja löi kaivinkoneelta renkaat puhki. Sillan hajottajia Vella ei kuitenkaan voinut pysäyttää, ja pian Lukoil haastoi hänet oikeuteen ilkivallasta syytettynä.

Nenetsipäällikköä puolustamaan asettui Venäjän pohjoisten alkuperäiskansojen liiton Raiponin puheenjohtaja Sergei Harjutši, jonka mukaan Vellan tekoa pitäisi käsitellä itsepuolustuksena, koska hän pyrki vain suojelemaan omia ja yhteisönsä perustuslaill isia oikeuksia. Vellan puolesta vetosivat myös monet Venäjän alkuperäiskansojen järjestöt ja monet alkuperäiskansojen kohtelusta huolestuneet ihmiset Venäjällä ja ulkomailla. Itse Vella lähetti Vladimir Putinille kirjeen, joka julkaistiin niin Literaturnaja Gazetassa kuin Ranskan päivälehdissäkin. Oikeus kuitenkin tuomitsi Vellan maksamaan 25 659 ruplaa hyvityksenä Lukoilille aiheuttamastaan vahingosta. Vella valitti päätöksestä ylempään oikeusistuimeen, mutta toukokuussa 2001

ja kirjailija, metsänenetsi Juri Vella. Hän kysyi tulijoilta, millä asioilla nämä liikkuivat. Miehet vastasivat hänelle tulleensa purkamaan kylään johtavan sillan. Vella kysyi, kenen käskyä tulijat olivat tulleet täyttämään ja pyysi heitä näyttämään lupansa. Miehet kieltäytyivät vastaamasta Vellalle ja ryhtyivät työhönsä.

Hapleutajoen sillan yli kulki Varjoganin kylää asuttavien metsänenetsien sukuyhteisöjen ainoa tie ulkomaailmaan. Sen päällä kulkevaa tietä myöten kulkivat lapset kouluun ja lääkäri sairaiden luokse, sitä kautta kuljettivat kyläläiset päivittäisen

Mies taigalta

SANTERI JUNTTILA

kaur mägi

se vahvisti sakkotuomion. Juri Vella on luvannut valittaa edelleen korkeampiin oikeusasteisiin aina Haagin kansainvälistä ihmisoikeustuomioistuinta myöten.

Juri Vellan ja Lukoilin konflikti on kestänyt jo vuosikausia. Edellisen kerran kiista kärjistyi vuonna 1995, kun Hantien ja mansien piirikunnan hallinto suunnitteli öljynporauslupien myöntämistä hantien ja nenetsien maille vastoin maaoikeuslakeja sekä alkuperäisasukkaiden ja Lukoilin solmimaa sopimusta. Tuolloin Vella pystytti kotansa hallintorakennuksen eteen kiinnittääkseen päättäjien huomion kansansa kohteluun. Tuolloisen taistelunsa Vella hävisi, ja monet sukuyhteisöt joutuivat muuttamaan mailtaan.

Muutama vuosi sitten Vella pääsi otsikoihin lahjoittamalla presidentti Jeltsinille yhden poroistaan. Mutta kun Jeltsin ei tullut poroaan katsomaan eikä toisaalta vaatinut sitä lautaselleenkaan, lahjoitti Vella


Juri Vella ei käytä viranomaisten hänelle antamaa nimeä: passissa sukunimen kohdalla lukee Aivaseda. ”Vellat olivat merkittävä samaanisuku, ja neuvostovallan alkuaikoina, kun nenetsien ja venäläisten välillä oli sota, pakeni isoisäni kauas omalta alueeltaan Aivasedan suvun maille, kirjoitutti itsensä henkikirjoihin Aivasedana ja palasi sitten takaisin mailleen”, kertoo Juri. Mutta onko salaperäinen kahden nimen mies itse samaani? ”Oikea samaani ei myöntäisi olevansa”, vastaa siihen Juri Vella moni-merkityksellisesti.

sen edelleen Putinille. Vella kirjoittaa Putinin poron kuulumisista lehtiin ja tietysti myös isännälle itselleen. Hän väittää sen olevan toimiva ase Lukoilia vastaan tapellessa. ”Kun lahjoitan presidentille poron, on osa hänen sielustaan poron luona, tahtoipa hän sitä tai ei” selittää ovela poromies. ”Jos vaikkapa ulkomaanvierailulla tulee t o imi t t a j a kysyneeks i V lad imi r Vladimirovitšilta hänen poronsa vointia, saattaa presidentti käydä mietteliääksi. Niin, se poro..”

Juri Vella on kaupungista takaisin metsään oikeata nenetsin elämää elämään palannut kirjailija. Poronhoidon ohella hän on perustanut Varjoganin alueelle Venäjän ensimmäisen nomadikyläkoulun, jossa kylän lapset saavat opetusta

Lähteet:

Heinapuu, Andres: Metsaneenetsi kirjanik kirvega Lukoili ekskavaatori vastu. Fenno-Ugria infoleht 5/2000, http://www.suri.ee/il/2000/5/vella.html

Ivanov, L.: Dve ~eny v odnoj posteli. Trud-7, 1.2.2001

Sauter, Peeter: Nenets kirjanik sõdib kirvega Lukoili vastu. Eesti Ekspress 23.11.2000, http://www.ekspress.ee/Arhiiv/2000/47/Aosa/elu1.html

Kirjoittaja on uralilaisten kielten opiskelija Helsingin yliopistosta.

olli tammilehto

heidän tarvitsematta muuttaa talveksi kaupunkiin sisäoppilaitokseen. Lisäksi Vella on avannut Varjoganin kylässä ulkoilmamuseon ja videoarkiston hantien ja metsänenetsien elämästä – lähinnä itse kuvaamistaan nauhoista. ”Minun kotini on myös museo”, sanoo Vella, ”luokseni tulevat vieraat saavat nähdä, millaista on poromiehen perinteinen elämä.”

Juri Vellan perheeseen kuuluu kolmetoista henkeä, ja kaikki tekevät raskasta työtä kaukana kaupungin mukavuuksista, joiden keskellä nenetsit Vellan mukaan oppivat vain juomaan ja tappelemaan. Vaan ei perhe köyhyydessä elä: Varjoganin talossa on kaasulämmitys, kaksi omaa sähkögeneraattoria ja monipuolinen kirjasto. Pihalla Vellalla on maastoauto, ja taskussa – kännykkä. Porojakin on puolensataa jokaista perheenjäsentä kohti. Vellan omaisuus riittäisi elättämään suuremmankin perheen, ja sellaista hän onkin hankkimassa. Juri nimittäin etsii toista vaimoa.

Nykyisessä avioliitossaan Jurilla on neljä tytärtä, mutta eniten Juri toivoo omaa poikaa sukuaan jatkamaan. Viisissäkymmenissä olevalta Jelena-vaimoltaan ei mies viidettä lasta voi kuitenkaan odottaa, eikä nenetsin moraali salli perheen jättämistä oman onnensa nojaan. Toisen vaimon ottaminen sen sijaan on metsänenetsien ikivanha tapa, joka edelleen elää epävirallista elämäänsä. Kodin töihinkin tarvitaan pikaisesti lisäapua tytärten lähtiessä miehelään.

Venäjän laki kieltää kaksinnaimisen, ja niinpä nenetsimiesten kakkosvaimojen lapset eivät olekaan lainvoimaisia perheenjäseniä. Juridisia vaikeuksia suurempi ongelma Jurille on kuitenkin sopivan kakkosvaimon löytäminen. Jurin ja Jelenan yhdessä sopineet vaatimukset ovat nimittäin kovat: naisen on oltava kansallisuudeltaan hanti, mansi tai nenetsi, metsäelämään tottunut ja kansansa kielen ja tavat hallitseva, yhtä ehdottoman raitis ja tupakoimaton

Juri Vellan kotitalo Varjoganin kylässä.

kuin Juri itse sekä vanhan säännön mukaan vanhempi kuin Jurin vanhin, kolmikymmenvuotias tytär. Monet venäläiset ja ukrainalaiset tytöt on Juri kuulemma jo oveltaan käännyttänyt.




Kielentutkimuksen kohteena kirjasto- uhanalaisten kielten tutkimisen arkipäivääSUSANNA VIRTANEN

Tutkimuksessa käytetään yhä Artturi Kanniston sata vuotta sitten keräämiä

tekstejä.

“Teen gradua mansin kielestä“, kerroin työkaverilleni Postin taukotuvassa teemukia hämmentäessäni. “Ai, siis Tampereen murteesta?“ vastasi kaveri. Sama väärinymmärrys on tapahtunut parille muullekin keskustelukumppanilleni. Mansi kuulostaa monen korvaan liian vieraalta, on helpompi yhdistää kuulemansa Manseen. Mansi on suomen etäisimpiä sukukieliä ja muodostaa yhdessä unkarin ja hantin kanssa kielikuntamme ugrilaisen haaran. Mansit elävät Siperian länsiosissa Ob-joen varrella, ja heitä on jäljellä enää noin 8000. Moni näistä kahdeksasta tuhannestakin on unohtanut äidinkielensä: alle 40% manseista puhuu toisena äidinkielenään mansia, kaikki puhuvat toisena tai ainoana äidinkielenään venäjää. Mansit ovat selkeä vähemmistö, jonka kieltä ei käytetä kouluopetuksessa tai tiedotusvälineissä ja jonka väkiluku pienenee jatkuvasti. Venäjän vähemmistöpolitiikan seurauksena katoamisen partaalla on kielen lisäksi myös mansien oma alkuperäiskansan kulttuuri. Vastaavassa tilanteessa on Venäjän alueella moni muukin uralilainen kieli. Itse en ole mansien asuinalueilla koskaan käynyt, vaikka tutkinkin mansin kieltä. Sen sijaan olen kuluttanut apurahoja unkarin kielen oppimiseen Unkarissa. Joskus on vaikea selittää alaa harrastamattomille utelijoille, miksi olen kohdistanut käytännön kielitaitoni ja tutkimukseni eri kieliin. Olisihan kaikki ne hetket, jotka olen viettänyt unkarilaisissa opiskelijakapakoissa halvan punaviinin äärellä, voinut kuluttaa myös Siperian lakeuksilla mansin kielen rakennetta muistiin merkiten. Kaikki ne tunnit, jotka kulutin unkarinkielisillä luennoilla mansin kielen kielioppia opiskellen, olisi voinut käyttää myös elävien mansien haastattelemiseen. Siperiaan ei kuitenkaan voi lähteä turistimatkan tavoin eikä edes opiskelijavaihtoon; pelkkä viisumin saaminen voi olla kiven takana. Unkarin kielen taidoista taas on huomattavaa hyötyä myös mansiin perehtyessä.

Kun ainoa aineisto on sadan vuoden takaa...

Oma tutkimukseni keskittyy puhtaasti kielen rakenteeseen, eli en käsittele kulttuurisia tai sosiolingvistisiä kysymyksiä lainkaan. Tällöin tutkimuksen tekeminen onnistuneesti pelkän kirjallisen aineiston perusteella on täysin mahdollista. Kielen perusrakenteen selvittäminen usein vaatii tutkijalta enemmän pitkäjänteisyyttä ja kykyä jäsentää kieltä kuin täydellistä kohdekielen puhevarianttien hallintaa, joten myös kieltä suullisesti taitamaton henkilö voi sitä tutkia. Kirjoitan kuitenkin pro gradu -työtä aineistonani 1900-luvun alkupuolella kootut kansanrunoustekstit, eikä minulla ole mitään kontaktia nykykieleen. Lähes sata vuotta vanha kansanrunousaineisto kuulostaa yleisluontoisen kielen rakennetta käsittelevän tutkimuksen kohteena kummalliselta. Syy tällaiseen ratkaisuun on yksinkertaisesti aineiston saatavuudessa: 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa poliittinen tilanne ja yliopistomaailmassa selkeästi näkynyt kansallinen herääminen innoitti tutkijat keräämään näytteitä sukukielistä. Mansien osalta merkittävin tutkimusmatkailija oli Artturi Kannisto, joka onnistui 1900-luvun alkuvuosien tutkimusmatkoillaan keräämään laajoja kokoelmia mansien kansanrunoutta. Näiden tekstien valossa mansia on etenkin Suomessa tutkittu aina tähän päivään saakka. Neuvostoliiton rajojen sulkeutuminen esti tutkijoiden pääsyn etäisten kielisukulaistemme luo kymmeniksi vuosiksi, minkä vuoksi uutta materiaalia ei enää 1900-luvun myöhempinä vuosikymmeninä kerätty. Tutkijoiden tehtäväksi on jäänyt tarkastella kieltä vanhemman aineiston valossa.


Kirjoittaja on uralistiikan o p i s k e l i j a H e l s i n g i n y l i o p i s t o s t a . H ä n o n erikoistunut ugrilaisiin kieliin ja kirjoittaa pro gradu -työtään mansin kielestä.

Miksi pitää kieliä keinotekoisesti hengissä?

Miksi sitten haaskaan aikaani kuoleman partaalla riutuvaan kieleen, jonka osaamista ei tulla vaatimaan missään muissa kuin tieteeseen liittyvissä yhteyksissä ja jota itsekin osaan lähinnä teoreettisesti? Mansin ja muiden uhanalaisten kielten tutkimiseen löytyy monta hyvää syytä. Uhanalaisen kielen tutkiminen ja suojelu on aivan yhtä tärkeää kuin uhanalaisten eläinlajienkin. Kieli on ensisijaisesti ihmisten viestintäväline ja samalla myös kansallis- ja henkilökohtaisen identiteetin tärkeä tekijä. Kielen mukana kuolee aina osa ihmiskunnan moninaisuutta. Paitsi viestintäväline, kieli on myös muistomerkki, rengas kielen evoluutioketjussa. Kielentutkija ei saisi vaipua pessimismiin ja pyrkiä kartoittamaan kieltä “ennen kuin se ehtii kuolla” – tutkimuksella olisi pyrittävä tavalla tai toisella auttamaan kieltä pysymään hengissä.

Päämääriä ja niihin pääsemisen vaikeutta

Tällainen “etätyönä” tapahtuva tutkimuskin on erittäin tarpeellista ja kannattavaa. Omasta tutkimuskohteestani mansista on vielä kartoittamatta perustavanlaatuisia rakenteellisia seikkoja, jotka monesta valtakielestä on esitetty tuhansin eri kaavioin ja menetelmin. Tärkeintä on saada kielen rakenne yksityiskohtaisesti kartoitettua, mikä onnistuu vanhemmankin aineiston perusteella. Silti on myönnettävä, että tämäntyyppiseen tutkimukseen liittyy monia ongelmia. Aineisto on kerätty lähes sata vuotta sitten, ja sen jälkeen kieli on ehtinyt muuttua. Vaikkei kielen perusrakenteissa muutoksia tapahtuisikaan, uusia sanoja ja sanontoja tulee lisää, entisiä poistuu käytöstä. Mitä hyvänsä kielen ominaisuutta ei siis voi tutkia 1900-luvun alussa kerätyn aineiston avulla. Aineisto on myös tyylillisesti

yksipuolista: kansanrunouteen kuuluvien tarinoiden ja laulujen perusteella ei voi saada aitoa kuvaa vaikkapa arkipäiväisestä keskustelutilanteesta. Ongelmia aiheuttaa myös aineiston esiintyminen vain kirjallisessa muodossa: vaikka hallitsenkin tutkimani kielen elementit kirjallisina, en voi tietää täsmälleen, miltä tietty käsittelemäni foneemi luonnossa kuulostaa.

Elävän kielen merkitys

Teoreettisen tutkimuksen tekemistä ilman kontaktia elävään kieleen ei kuitenkaan kannata puolustella liikaa. Se on enemmänkin vallitsevan tilanteen sanelema pakko kuin suositeltava toimintametodi. Mansien mailla vierailee jatkuvasti tutkijoita. Aineistoa tarvitaan niin kielitieteelliseen kuin kansatieteelliseenkin tutkimukseen. Tärkeää olisi myös löytää mansien itsensä joukosta tutkijoita, jotka pystyisivät laatiman tyhjentäviä kuvauksia kielestä, sen rakenteesta ja variaatiosta sekä käytöstä sosiolingvistiseltä kannalta. Äidinkielisellä henkilöllä usein on vakaammat lähtökohdat lähteä analysoimaan kieltään. Etenkään uralistiikan alalla kielentutkimus ei tähtää ainoastaan kielen rakenteen selvittämiseen, vaan pyrkii myös edesauttamaan kielen hengissäpysymistä tai käytön elpymistä. Kun kieltä tarkastellaan tieteellisesti, sille jo sinällään annetaan sen ansaitsema arvo, todistetaan kansalle, että heidän äidinkielensä on mielenkiintoa herättävä ja huomiota ansaitseva ainutlaatuinen kieli. Tässä tilanteessa korostuu myös äidinkielisten tutkijoiden merkitys. Äidinkieltään arvostava ja sen tarkastelulle aikaansa omistava lahjakas ihminen toimii esimerkkinä koko kansalle, antaa signaalin siitä, että kielellä on oikeus elää ja kukoistaa.


Kansanmusiikin tutkimus Udmurtiassa

Udmurtian tasavalta on autonominen tasavalta ja se kuuluu Venäjän Federaatioon. Se sijaitsee Keski-Uralin länsipuolella Kama- ja Vyatka-jokien välissä. Udmurtian pääkaupungista, Iževskistä, on Moskovaan matkaa 1325 kilometriä. Pietarista Iževskiin puolestaan on taitettava taivalta 1904 kilometrin verran. Lännessä ja pohjoisessa Udmurtiaa reunustaa Kirovin alue. Idässä taasen Udmurtiaa rajaa Permin alue eteläisten naapureiden ollessa Baškiria ja Tatarstan. Udmurtian kieli kuuluu suomalais-ugrilaisiin kieliin, ja vielä tarkemmin kategorisoituna se edustaa siinä permiläisten kielten alahaaraa. Tasavaltaa esitteleviltä sivuilta (www.udm.ru; www.udmnet.ru) löytyvän maininnan mukaan Udmurtian väkiluku oli vuonna 1995 noin 1 640 000 henkeä. Udmurtteja on muutoin kutsuttu myös nimellä votjakit, mikäli jollekulle lukijalle tällainen nimitys kuulostaa tutummalta kuin udmurttien itsensä itsestään käyttämä nimitys ”udmurtit”.

Tutkimus

Suomessa tämän vuoden maaliskuusta toukokuun loppuun asti vieraillut udmurtialainen Irina Nurieva on etnomusikologi. Etnomusikologiksi voidaan karkeasti ottaen nimittää henkilöä, joka tutkii musiikkia ihmislähtöisesti tai ihmisiä musiikkilähtöisesti. Käytännössä nämä molemmat näkökulmat usein kuitenkin sekoittuvat toisiinsa. Toisaalta etnomusikologista työskentelyä voisi kutsua myös musiikkiantropologiaksi, mikä käsite saattaa valottaa hieman lisää etnomusikologista ongelmanasettelua. Irina työskentelee Venäjän tiedeakatemian Uralin osaston alaisuuteen kuuluvassa tiede- ja tutkimusinstituutissa, joka sijaitsee Iževskissä. Instituutti on erikoistunut historian-, kielen- ja kirjallisuudentutkimukseen. Irinan työpaikka on

kirjallisuuden ja folkloren laitoksessa. Muut neljä instituuttiin kuuluvaa laitosta ovat arkeologian, historian, etnografian ja lingvistiikan laitokset. Instituutti itse ei ole mikään opetusta antava instanssi, mutta tutkijat saattavat kyllä käydä muualla opettamassa tarpeen vaatiessa. Esimerkiksi Irina antaa kansanlaulutunteja Udmurtian kansallisen yliopiston kuoronjohtamisen laitoksella. Kesiensä Irina kertoo täyttyvän paljolti kenttätöistä Udmurtiassa ja Udmurtian ulkopuolella asuvien udmurttien parissa. Hänen osaltaan nuo kentällä tehtävät työt koostuvat kansanlaulujen ja etnografisen datan keräämisestä. Irina teki väitöskirjansa Tatariassa asuvista udmurteista. Aihe oli häntä hyvin lähellä, sillä hän on itsekin perimänsä puolesta puoliksi tataari ja puoliksi udmurtti. Osa näistä Tatariassa asuvista udmurteista pitää yllä vanhaa musiikkityyliä, joka koostuu pääasiassa kolmisävelisistä rituaalilauluista. Irinan mukaan vanhakantaiselle udmurtialaiselle kansanlaululle onkin ominaista sävelikön kapea-alaisuus. Työssään I r ina on huomannut , e t tä osassa udmurttien musiikista on havaittavissa tataarivaikutuksia. Tämä ilmenee muun muassa glissandojen ja koristelujen käytössä. Laulujen teksteistä Irina kykenee myös erottamaan erityisiä tataarikerrostumia. Nimittäin laulut kertovat aivan eri asioista riippuen siitä, onko niissä havaittavissa tataarivaikutusta.

Udmurtian pohjoisosa

Irinan tämänhetkinen tutkimus kohdistuu Udmurtian pohjoisosiin. Siellä asuvilla udmurteilla on aivan oma kulttuurinsa. Suurelta osin tämän vuoksi Irina on huomannut kenttätyössään monia sellaisia vaikeuksia,

Toni Honkala


joihin hän ei aiemmin ole törmännyt. Tutkiessaan Udmurtian eteläosissa ja Tatarstanissa asuvia udmurtteja hän on ollut tavallaan kotonaan, ja sitä kautta “sisällä“ tutkimuskohteessaan. Nyt tutkiessaan pohjoisessa asuvia udmurtteja hän on ulkopuolinen, sillä kulttuuriset käytännöt eivät enää aina olekaan hänelle itsestään selviä. Juuri tällainenhan on se ehkä jopa klassiseksi kutsuttava ongelma, johon antropologisessa kenttätyössä usein törmää ollessaan tekemisissä ennen tuntemattoman kulttuurin edustajien kanssa. Irina kertookin, että pohjoisessa tapahtuneiden kohtaamisien johdosta hänellä on nyt paljon enemmän ”miksi?” ja ”miten?” -kysymyksiä kuin aiemman työnsä aikana. Pohjois-udmurttien musiikilliseen traditioon kuuluu kaksi laulamisen genreä: mad’yny’, joka tarkoittaa suurin piirtein yhtä kuin “kertoa laulaminen“ ja kyrźany, joka tarkoittaa “laulaa“. Mad’yny’ pitää sisällään tunnettuja melodioita, tarkasti määriteltyjä tekstejä, udmurtialaisia populaarilauluja ja lainauksen kautta omaksuttuja venäläisiä romansseja. Näitä ilmaistaan udmurtiksi sanalla mad’. Toinen genre, kyrźany, taasen pitää sisällään täysin improvisoituja lauluja, joita kutsutaan

udmurtiksi sanalla kreź. Tässä laulamisen tavassa laulujen sanat syntyvät laulamisen aikana. Käytetyillä sanoilla ei useinkaan ole merkitystä, vaan ne ovat koostuneet lähinnä merkityksettömistä tavuista. Silloin tällöin kuitenkin merkityksettömien sanojen sekaan saattaa pujahtaa jokin verbi. Irina vertaakin tällaista sanojen käyttötapaa esim. saamelaisten ja samojedien henkilökohtaisten improvisoitujen laulujen syntytapaan. Jälkimmäisen genren lauluja lauletaan sekä yksin että moniäänisenä ryhmälaulantana. Laulut kuuluvat lähinnä rituaalien yhteyteen, joita voivat olla esim. häät, hautajaiset ja armeijapalvelukseen lähteminen. Hautajaisista Irina mainitsikin, että hänen kulttuurissaan on täysin sopimatonta itkeä hautajaisissa, kun taas pohjoisessa itkeminen kuuluu asiaan. Itkeminen on muutoinkin tärkeä osa pohjois-udmurttien improvisoituja lauluja. Itkeminen ei kuitenkaan ole mikään määräys saati rajoite, vaan kysymys on pikemminkin tunteiden ilmaisemisesta; tuskallisten tilanteiden elämisestä uudelleen. Tällöin noihin tilanteisiin liittyvien tunteiden annetaan virrata ja muodostaa omat hahmonsa, mikä prosessi on saatettu aiemmassa elämänvaiheessa keskeyttää, estää tai kieltää. Uudelleen elämisen kautta “kielletyt tunteet“ tavallaan vapautetaan ja eletään läpi antaen

Irina Nurieva Tampereen yliopiston musiikin tutkimuksen laitoksen parvekkeella.

toni honkala

niihin mahdollisesti kiinnittyneiden voimavarojen vapautua toiseen käyttöön. Sivuhuomautuksena voisi sanoa edellisenkaltaisen selitystavan kuuluvan lähinnä ehkä hahmoterapeuttiseen tapaan nähdä asioita. I r i n a k e r t o o t ä l l a i s t e n l a u l u j e n tallentamistilaisuuksissa usein tapahtuvista keskeytyksistä, jotka johtuvat esittäjän voimakkaasta nyyhkimisestä hänen kohdatessaan laulamisensa kautta uudelleen tuskallisimpia hetkiä elämänsä varrelta. Improvisoidulla laulamisella voisi siis sanoa olevan tietynlainen vapauttava ja terapeuttinen tehtävä.

Kansanlaulun opetus Udmurtiassa

Esiintymislavalla laulamisen säännöt ja vaatimukset ovat hyvin paljon erilaisia kuin ns. autenttisessa tilanteessa, jossa esiintymislavalla ehkä tylsiltä kuulostavia lauluja saatetaan laulaa pitkiäkin aikoja. Tämän seikan Irina kertoo olevan yksi kriittisistä tekijöistä udmurtialaisen kansanmusiikin laulamisen opettamisesta puhuttaessa. Kun nimittäin kylien vanhat taiturit poistuvat, jäävät traditionaalisia lauluja osaavista henkilöistä jäljelle


Siper iaTaigan ja tundran kansoja

KULTTUURIEN MUSEOTennispalatsi

Salomonk. 15 / Eteläinen Rautatiek. 8Ti-pe 11-20, la-su 11-18

Liput 4 / 3,5 / 0 €Puh. (09) 4050 9806 lippukassa

Ohjelmatiedot:

enää musiikkioppilaitoksissa koulutetut muusikot. Nuorten muusikoiden koulutuksesta vastaavien henkilöiden eriävät näkökulmat laulunopettamisen suhteen aiheuttavat paljon keskustelua opettajiston kesken. Tästä syntyy ongelmia sen suhteen, minkä katsotaan olevan sitä ”oikeaoppista” kansanlaulua, jota opiskelijoille tulisi opettaa.

Beserman-ihmiset

Besermanit ovat vähemmistöryhmä Pohjois-Udmurtiassa, jossa he asuvat jakaantuneena kahteen tiiviiseen ryhmään. Heistä ei tiedetä kovinkaan paljoa, paitsi että he puhuvat erityistä udmurtin murretta, jonka kykenee selkeästi erottamaan käytettyjen sanojen erilaisuudesta. Heidän alkuperänsä on ongelma, kuten myös se, miksi he kutsuvat itseään besermaneiksi. Besermanien alkuperää on yritetty selittää noin satakunta vuotta pääasiassa etnografisen tutkimuksen avulla. Näistä töistä syntyneet besermanien alkuperää koskevat teoriat voidaan jakaa karkeasti ottaen kahteen ryhmään: ensimmäisten mukaan besermanit ovat sukua turkkilaisille, toisten taas suomalais-ugrilaisille. Pohjois-udmurttien ja besermanien laulamilla lauluilla on eroja. Besermaneilla on samalla tavoin kaksi eri laulamisen genreä kuin pohjoisessa asuvilla udmurteillakin. Pääasialliset erot löytyvätkin käytetyistä moodeista. Pohjois-udmurteilla on nimittäin käytössä yleisimmin do-re-mi-fa -sävelistä koostuva asteikko, kun taas besermaneilla on do-re-mi-so -sävelistä koostuva asteikko.

Kirjoittaja on etnomusikologian opiskelija Tampereen yliopistosta. Hänen tuleva rekimetrillistä laulua ja pentatoniikkaa käsittelevä pro gradu -työnsä kuuluu osana EULA-projektiin (Laulu Euraasiassa), joka on käynnissä Tampereen yliopiston Musiikintutkimuksen laitoksella.

Tapahtumia Udmurtiassa

Kesällä 2002 Udmurtiassa tapahtui mm. seuraavia kansainvälisen tason asioita: IDNA eli kansainvälinen etnofuturismifestivaali järjestettiin Iževskissä 23.–27.5.2002. Suomalais-ugrilaisten kansojen folklore- ja kansanperinnefestivaali “Voršud” järjestettiin 5.–7.7.2002. Udmurtin kielen kesäkurssi järjestettiin 29.7.–19.8.2002 välisenä aikana. Suomalais-ugrilainen kirjailijakongressi kokoontui Iževskissä 20.–23.8.2002. Näiden lisäksi Udmurtiassa järjestettiin 18.2.2002 suuret juhlat Kalevalan udmurtinkielisen käännöksen johdosta. Näistä kaikista tarkempia esittelyjä löytyy esim. osoitteesta http://www.helsinki.fi/jarj/macastren/tiedotteet/tiedote2_02.html Udmurteista on muuten tekeillä CD-ROM Maailman musiikin keskuksessa Helsingissä.


Italmas-juna ja Ošmes-kahvila – uudesta udmurtin sanojen käyttötavasta nimistössäESA-JUSSI SALMINEN

J.K. 12.6.2002 kirjoittaja bongasi vielä yhden italmaksen, Italmas-nimisen täytekakun

ižkarilaisesta kaupasta.

Udmurttien kansalliskukka on kullero. Se esiintyy yleisesti udmurttien kansanperinteessä, erityisesti eteläudmurttien. Niinpä ei ole ihme, että yksi kuuluisimmista udmurttilaisista kansantanssi- ja lauluyhtyeistä on nimeltään Italmas ’kullero’. Luonnollisesti udmurttien muillekin organisaatioille, lehdille yms. on annettu udmurtinkielinen nimi. Yhdistyksiä ovat esim. udmurttien poliittinen pääjärjestö Ken’eš ’neuvosto’ ja yhteiskunnallinen nuorisojärjestö Šundy ’aurinko’. Aurinko on kulleron tavoin yksi udmurttilaisen folkloren keskeisistä elementeistä. Sen tärkeydestä udmurttien maailmankuvassa todistavat Aurinkoäitiä esittävät upeat korvakorut, joita on löydetty runsaasti udmurttien muinaisten asuinpaikkojen, kuten Idnakarin, kaivauksista. Viron udmurtit ja udmurteista kiinnostuneet ovat vastikään järjestäytyneet ja valinneet yhdistykselleen nimeksi Ošmes ’lähde’. Udmurtialle ovat lähteet tyypillisiä ja maata kutsutaankin tuhansien lähteiden maaksi.

Mutta joitakin udmurtin sanoja tapaa niminä asioille, jotka eivät suoraan liity udmurttilaisuuteen. Näistä suosituin näyttää olevan italmas. Pikajuna Italmas kulkee Ižkarin ja Moskovan väliä. Eräs Ižkarin vuorokauden ympäri auki olevista kaupoista on Italmas. Kaupoista voi ostaa balsamia Legenda italmasa ’Legenda italmasista’. Onpa olemassa Italmas-astianpesuainettakin. Nämä liittyvät udmurttilaisuuteen vain yleisellä tasolla: juna kulkee Udmurtian ja Moskovan väliä, kauppa on Udmurtiassa, balsami ja astianpesuaine ovat Udmurtiassa valmistettavia ja myytäviä tuotteita. Italmas-astianpesuaine on tosin kauniin keltaista kuin kullero.

Ižkarista voi ostaa kivennäisvesiä nimeltä Ošmes ja Tazalyk ’terveys’. Näissä nimissä on selvä merkitysyhteys lähteeseen. Samoin kahvilan nimenä Ošmes ei liiemmin yllätä. Kahvilan tarjoamilla juomilla, erityisesti kahvilla, on samantyyppinen virkistysvaikutus kuin lähdevedellä. Ja onhan

yhdistyksenkin merkitys esim. opiskelijoille vieraassa maassa mm. siinä, että yhdistys tarjoaa virkistystä arkisen puurtamisen vastapainoksi. Niinpä voi olla, että Ošmes on virossa valittu yhdistyksen nimeksi muistakin syistä kuin siksi, että se on udmurttilaisuuden yleissymboli.

Ižkarissa eräs suurfirma on valinnut udmurttilaisen nimen: Zangari ’sininen, ruiskaunokki’. Näitä nimiä vastaavat Suomessa esim. sellaiset nimet kuin Sampo (vakuutusyhtiö ja pankki), Sisu (kuorma-automerkki, pastilli), Pohjola (vakuutusyhtiö), jotka kuvaavat suomalaisuutta, suomalaista kansanperinnettä ja mielikuvia suomalaisuudesta. Udmurtiassa mielenkiintoinen piirre on, että tämäntyyppiset nimet muodostavat ainoan udmurtinkielisten virallisten tuotenimien ryhmän.

Se, miten ja miksi udmurtinkielisiä nimiä annetaan, olisi oman tutkimuksensa arvoinen asia. Onko Ošmes-kahvilalle tai Italmas-kaupalle nimen antanut ihminen udmurtti, venäläinen vai joku muu? Joka tapauksessa ne osoittavat udmurttilaisen kulttuurin tuntemusta ja arvostusta. Tällaiset nimet ovat tähän asti olleet lähes ainoita Ižkarin kaupunkikuvassa näkyviä merkkejä maan alkuperäisväestön kielestä. Udmurtiassa hyväksyttiin 27.11.2001 kielilaki udmurtista Udmurtian toisena virallisena kielenä. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että katujen nimet kirjoitetaan lähivuosina myös udmurtiksi. Udmurtian tasavallan terminologis-ortografinen komissio perustettiin vuonna 1995. Ehkä jonain päivänä komissioon perustetaan nimistönhuollon osasto.


Komista Kuolaan

Kuolan komilaiset ovat lähtöisin Pohjois-Komista, Petšora- ja Iźvajoen (ven. Ižma) alueen kylistä, ja niinpä he nimittävät itseään iźvalaisiksi. Iźvalaiset (ven. ižmalaiset) ovat komin kansan pohjoisin ryhmä. Heillä on oma iźvan murteensa, joka on yksi komin kielen kymmenestä murteesta. Iźvalaiset ovat perinteisesti poronhoitajia. Uusia laitumia etsiessään he ovat siirtyneet porokarjoineen sekä itään, Uralin taa, että länteen, Kuolan niemimaalle. Tällä laajalla pohjoisella alueella heitä lasketaan olevan yli 50 000. Suomalainen biologi A. Osw. Kihlman (myöh. Kairamo), joka tutki mm. polaarista metsärajaa Kuolassa, piirtyi alueen iźvalaisten historiaan seuraavalla muistiinpanollaan: “Täällä [Kantalahdessa 31.3.1889] tapasin muutamia samojedeja, jotka paimensivat tuhatpäisiä porolaumojaan kylän lähistöllä. He olivat jättäneet edellisenä talvena aiemmat asuinsijansa Petšoran varrella pororuton pelon vuoksi ja aikoivat, niin pian kuin heille annettaisiin virallinen lupa, asettua tundran alaville

ylänteille Lovozerosta koilliseen. Koska he edustavat Valkeastamerestä länteen tähän asti tuntematonta kansallisuutta, ansaitsee tämä siirtokunta tulla tässä lyhyesti muistiin merkityksi, varsinkin kun heitä voidaan pitää hyvän taloudellisen asemansa ja melkoisen lukumääränsä (eräiden arvioiden mukaan noin 65 henkeä) vuoksi hyvin huomattavana väestönlisäyksenä ihmisköyhässä sisämaassa.” (Fennia III, 1889) Kihlmanin kirjaama havainto on Kuolan komilaisten historian kannalta tärkeä. Hän oletti tavanneensa tosin vain samojedeja, jotka tulivat Kuolaan komilaisten poropaimenina. Samojedeja ei kuitenkaan voinut olla näin runsaasti, sillä vuoden 1897 väestönlaskennan mukaan Kuolan niemimaalla oli 25 samojedia. Ehkäpä Kihlmanin tapaamien samojedien iźvalaiset poroisännät olivat neuvotteluissa Lovozerossa, jonne he pyrkivät asettumaan kuljettuaan jo tuhatkunta kilometriä. Heitähän ei ollut tervehditty “suolalla ja leivällä” Kaninin niemimaalla, ja sieltä oli jatkettava vielä lännemmäksi.

Vuoden 1989 väestönlaskennan mukaan Kuolan niemimaalla asuu lähes 1 200 000 ihmistä.

Enemmistönä ovat venäläiset (n. 83 %) ja ukrainalaiset (n. 9 %). Alueen alkuperäisväestöä,

saamelaisia on vain 1615 (0.2 %). Saman prosenttiluvun muodostavat myös komilaiset, joita on

2167. Heitä – iźvalaisia poronhoitajia – alkoi muuttaa alueelle 1880-luvulla. Venäjän ensimmäisessä

väestönlaskussa v. 1897 heitä oli 117 Kuolan niemimaan 9291 asukkaasta.

paula kokkonen

— Kuolan niemimaan komilaiset

Polikarpin tarinakuvat paula kokkonen


Ensimmäiset iźvalaiset saapuivat Lovozeroon 1886–87 ja asettuivat Virma-joen toiselle rannalle. Toinen ranta oli saamelaisten asuttama. Vuonna 1996 Lovozeron 3498 asukaasta komilaisia oli 1117, saamelaisia 927 ja nenetsejä 190.

Kahden kulttuurin törmäys

Samuli Paulaharju kuvaa teoksessaan Kolttain mailta myös iźvalaisia, joita hän tuskin itse koskaan tapasi: “Uudessa asuinmaassaan alkoivat toimeliaat syrjäänit elää isiensä tavalla: hankkivat elatuksensa poronhoidolla ja kaupankäynnillä. Tavattomat ovat syrjäänien porokarjat ja suurta, entisen kotimaan tummaa komeaa rotua, isompaa kuin Suomen ja Venäjän lappalaisten porot. Ja järkevällä hoidolla ovat ne nopeasti lisääntyneet .” Iźvalaisten poronhoito poikkesi saamelaisten vapaasta laiduntamisesta. He paimensivat jatkuvasti

porojaan, jalostivat pororotuaan, teurastivat laskelmoiden, perustivat säämiskätehtaita, ompelivat poronnahkavaatteita myyntiin ja lähtivät tuotteineen markkinoille. Tämä toiminta tarvitsi jatkuvasti uutta työvoimaa. Iźvalaisperheissä riitti omia poikiakin, olihan mm. ensimuuttaja Polikarp Rotševin perhe 17-henkinen. Sukulaisia saapui Komista – poroineen ja poroitta – Kuolan hyvämaineisille jäkälälakeuksille. Samojedeja pestattiin edelleen pororengeiksi, joiksi paikalliset saamelaiset olivat epäluotettavia. He kun – kuulemma – karkasivat kesällä kalaan ja jättivät porot oman onnensa nojaan! Kuolan komilaisten porotalous kukoisti, muttei ongelmitta. Paulaharju kuvaa kahdenlaisen poronhoidon törmäystä näin: “Kesäisin kun iizemskiläiset kiertelevät karjoineen kautta koko Kuolan niemen, eksyy yksi ja toinen metsiä harhaileva lappalaisten poro heidän laumaansa. Omistajat kyllä syksyn tullen käyvät kadonneitaan etsimään ja porotokan isännältä kysymään:

Kuolan niemimaan yhteiseloa: saamelainen Aleksei Matrjohin, nenetsi Valentina Danilova ja komilainen Vasili Terentejev Krasnoštšeljen lentokentällä maaliskuussa 2000.

Viereisellä sivulla Krasnoštšeljen kylä, jonka vajaasta seitsemästä sadasta asukkaasta komilaisia on 336 ja saamelaisia 90.

— Onko minun poroani karjassasi? — Ka, ota pois, jos lienee! sanovat isännät. Mene katsomaan ja ottamaan! En minä tahdo pitää poroasi. Konfliktit – porovarkaudet ja laidunmaiden ryöstö – saivat saamelaiset valittamaan viranomaisille, ja valituksista seurasi iźvalaisille karkotusmääräys. Nämä hakivat oikeuksiaan Arkangelia ja Pietaria myöten. Rauha heidän ja saamelaisten välille palasi, kun Lovozeroon alettiin rakentaa uutta kirkkoa v. 1896 palaneen tilalle. “Pororuhtinas” Polikarp Rotšev antoi 630 ruplaa (100 poron arvo) ja Ivan Terentjev 409 tukkia kirkon tarpeisiin. Tulokkaita alettiin pitää arvossa, mutta nimitys “ovelat ižmalaiset” alkoi piirtyä historiaan. Lovozerosta käsin iźvalaiset asuttivat Kuolan niemimaata laajemmaltikin. Saamelaisten Tsalmne-varre sai komilaisasutusta, ja näin syntyi Ivanovkan kylä v. 1917. Krasnoštšeljen kylä nousi Ponoin rannalle v. 1924. Kanevin perhekunta matkasi vielä sata kilometriä Ponoita myötävirtaan, ja heidän mukaansa


ikänsä vuoksi karkotettu kotiseudultaan, jossa hän eli vielä kaksi vuotta omaisuuden riiston jälkeen. Iźvalaisille porojen luovutus sovhoosiin oli kauhistus. Mielummin he teurastivat ja myivät porojaan tai karkottivat niitä tundralle. Vuonna 1937 Tundra-sovhoosiin siirtyi 23 komilaistaloutta, ja pian – odotetusti – iźvalaisia nähtiin uuden toiminnan johtoportaassa. Tundra toimii edelleen, nyt uudistettuna omistuspohjaltaan. Prikaatit paimentavat poroja. Yhtiön tehdassalissa ommellaan komilaismallisia burki-poronnahkasaappaita, joita koristellaan saamelaisittain helmin. Lovozerolaisten padoissa porisee poronliha. Ammattikoulu kouluttaa poromiehiä ja kotaemäntiä – niin saamelaisista kuin iźvalaisista nuorista. Poroon on sidoksissa kielikin: saamea ja komia puhutaan enimmäkseen tundralla. Lovozeron keskustassa kuin historiaa uhmaten seisoo vielä yksi Polikarpin rakennuttama hirsitalo. Muu rakennuskanta on tuhottu tai tuhoutunut. “Koulunkin se isoisä-Polikarp rakensi ja kirkon”, Marfa Maksimovna mainitsee. Tästä tiesi jo Paulaharjukin kertoa: “Syrjäänit ovat toimeliasta väkeä ja hartaita oikeauskoisia. Kylässä on komea kirkko ja venäläinen kansakoulu, jota syrjäänien lapset käyttävät paljon ahkerammin kuin kylän lappalaisten nouseva suku.”

nimettiin Kanevkan kylä v. 1925. Kanevka (n. 100 asukasta) ja Krasnoštšelje (n. 700 asukasta), joihin pääsee Lovozerosta kerran viikossa 12-paikkaisella lentokoneella, ovat yhä olemassa. Monia Kuolan kyliä, mm. Ivanovka, tyhjennettiin perpektiivittöminä. Mutta Lovozero kasvoi, sai uusia asukkaita ja uuden ilmeen: korkeita kerrostaloja ja kaduikseen Sovjetskajan ja Pionerskajan!

“Karpin” väkeä

Legendaarinen Polikarp Rotšev oli kulkeutunut Paulaharjun teksteihin saamelaisten kuvailemana. Hän oli syntynyt Kominmaan Bakurissa. Porolaitumet kävivät kotiseudulla ahtaiksi, ja porotauditkin vaivasivat Iźvan seutuja. Niinpä mm. Polikarp Ivanovitš Rotšev ja Ivan Naumovitš Terentjev kokosivat poronsa, renkinsä ja perheensä ja suuntasivat kohti länttä. Matka, joka ei taittunut vuodessa, päätyi Lovozeroon ilmeisesti vuoden 1886 lopulla. Matkalla olivat porot vähenneet, mutta perheet kasvaneet. Va ikeuks ia r i i t t i , mut ta n i in myös neuvokkuutta ja uutteruutta, kuten Paulaharju kertoo: “Varakkaimmat poroisännät ovat paisuneet oikein äveriäiksi pororuhtinaiksi, semmoisiksi kuin “Polikarppa” ja Iivan Naumovits ja Stepan Jakovits, jotka kukin omistavat jopa 4000–5000:n porolauman. Ja tuhantiset ovat tokat monella muullakin syrjäänillä.” Polikarpin (1849–1934), jolla oli Annansa kanssa 10 lasta, suku jatkuu: Lovozerossa elää mm. hänen seitsemännen lapsensa Maksimin (1890–1949) tytär Marfa (s. 1922), hänen tyttärensä Olga (s. 1945) ja tämän tytär Nadežda (s. 1982). Viidennen

polven äidinkieli on jo venäjä. Komi ei ole enää lasten äidinkieli Kuolan niemimaalla: kymmenkunta oppilasta Lovozeron internaattikoulussa oppii komia vieraana kielenä. Vajaa puolet Kuolan komilaisista puhuu äidinkielenään komia, ja 38 % heistä puhuu sujuvasti venäjää. Polikarp koki nousunsa ja tuhonsa Kuolassa. Rikkaana talonpoikana, kulakkina, hän menetti kerralla koko omaisuutensa. Häntä ei kuitenkaan korkean i

Krasnoštšeljen lentokentällä kohtaavat kylän kulkuneuvot - porot, moottorikelkat, hevonen ja 12-paikkainen AN-2-lentokone.


Iźvalaiset arvostivat opintietä. Vuoden 1927 tilaston mukaan 45 % iźvalaisista oli koulutettuja, nenetseistä 29 % ja saamelaisista 3 %. Samana vuonna lovozerolainen lääkäri kuvaa iźvalaistalojen olevan suuri-ikkunaisia, vahvakattoisia, suuria ja siistejä ja niissä “tuntuu” hyvä isäntäväki.

Iźvatas

Komissa toimivan Iźvatas-järjestön Lovozeron osasto perustettiin ajamaan kuolankomilaisten asioita v. 1991. Ensimmäinen puheenjohtaja oli Polikarpin pojan Abramin poika Anatoli Rotšev. Hänen kuoltuaan järjestöä johtaa Olga Andrejeva, jonka äiti on Polikarpin pojan Maksimin Marfa. Näin “Karpin väki” on ottanut jälleen ohjat käsiinsä. Olga Andrejeva pitää Iźvatas-järjestön tärkeimpänä tehtävänä saada kuolankomilaisille jokin “status”. Alueen alkuperäisväestöä he eivät satavuotisella historiallaan ole, sitä ovat saamelaiset.

Krasnoštšeljen komilaiset perinteentaitajat Zinaida Okatova (vas., synt. 1923) ja Akulina Anufrieva (synt. 1928).

Pohjoisen vähälukuiseen väestöön lasketaan Kuolassa saamelaisten lisäksi nenetsit ja evenkit (2 henkilöä), mutta ei iźvalaisia, jotka lukeutuvat Venäjän federaation 350 000 komisyrjääniin. Statuksettomuudesta on monenlaista haittaa. Vuotuisessa väestötilastossa iźvalaiset kumotaan kohtaan “muut”. Heidät noteerataan “virallisesti” vain Venäjän yleisen väestölaskennan yhteydessä 10 vuoden välein. Kuolan komilaiset ovat jääneet paitsi humanitaarisesta avusta. Pohjoismaitakin kiinnostaa vain seudun saamelaisten auttaminen. Tämä koettiin kiusallisesti saamelaisen poronhoitajan ja komilaisen kotaemännän perheessä, jossa tyttären kansallisuus oli valittu äidin mukaan. Perhe jäi vaille ilmaisia lääkkeitä, jopa lastenruoka-avustuksia, joita oli eräinä vuosina jaettu saamelaislapsille. “Seka-avioliitoissa kannattaakin merkitä lapset saamelaisiksi, koska siitä koituu nyt monenmoista hyötyä!” vitsaili komilaisäiti. Ennen komilaisten järjestäytymistä oli jo v. 1990 perustettu lauluryhmä Ižma. Siinä laulaa ja tanssii 12 perinteistä pukua ylväästi kantavaa iźvatarta. He tuovat komilaisväriä muuten saamelaisvoittoisiin

Kirjoittaja on filosofian maisteri ja toimii suomen kielen lehtorina Syktyvkarin yliopistossa Komissa.

juhliin, mm. maaliskuiseen Pohjolan juhla -porotapahtumaan. Ryhmä muisteli mielihyvällä k e s ä n 1 9 9 9 J u t a j a i s i a R o v a n i e m e l l ä , j o s s a kuolankomilais ten Ižma ja kuo lansaame la i s t en O j ja r esiintyivät.


Mordvalaiset, udmurtit ja marit – mahtavat uralilaiset kansat Venäjän sydämessä

Kun katsoo uralilaisten kansojen levinneisyyttä kartalta ja miettii niiden ominaispiirteitä, kansojen jakaminen neljään ryhmään tuntuu luontevalta. Erillään muista on Unkari ja unkarilaiset Keski-Euroopassa. On selvää, että unkarilaisten esi-isät ovat muuttaneet alueelle jostakin nykyisen Venäjän alueelta, jossa tätä nykyä on suurin osa uralilaisista kansoista. Toiseksi suhteellisen yhtenäiseksi ryppääksi hahmottuu Suomi, Viro ja muiden itämerensuomalaisten ja saamelaisten asuma-alueet. Vaikka nämä kansat asuvat pohjoisessa, niillä on ollut jo vuosituhansia tiiviitä kosketuksia naapurikansoihin, balttilaisiin, germaanisiin ja slaavilaisiin kansoihin ja näiden esi-isiin. Vieläkin tätä uralilaisten kansojen ryhmittymää ympäröivät etelässä baltit, lännessä ruotsalaiset ja norjalaiset ja idässä venäläiset. Mielikuva Venäjän uralilaisista kansoista on usein sellainen, että ne vähät rippeet mitä niistä on jäljellä, elävät syrjään vetäytyneinä jossain syvällä erämaassa tai tundralla. Kartalta näemme, että uralilaisia kansoja todella elää suurilla aloilla Venäjän pohjoisosissa, mutta väkimäärältään nämä kansat muodostavat itse asiassa vain muutaman prosentin Venäjän uralilaisista kansoista. Paitsi näitä pohjoisia alueita, joissa myöskään ei ole koskaan eletty muusta maailmasta irrallaan, erottuu Keski-Venäjältä, Volgan mutkan ympäristöstä, pieniä plänttejä, jotka muodostavat neljännen uralilaisten kansojen ryhmittymän. Keski-Venäjän alueella asuvat uralilaiset kansat elävät viljavilla alueilla, joissa maanviljelys on yleensä pääasiallisin elinkeino. Maanviljelys elättää suuren määrän ihmisiä. Tämän pienen Volga- ja Kama-jokien lähettyville sijoittuvan alueen runsasväkiset uralilaiset kansat ovat mordvalaiset, udmurtit ja marit. Mordvalaisia on yli miljoona, udmurtteja yli 700 000 ja mareja yli 500 000. On selvää, että tällaisella

luonnonolosuhteiltaan suotuisalla ja jokireittien solmukohdassa sijaitsevalla keskeisellä alueella uralilaiset kansat eivät ole voineet elää yksinään. Nyt alueen pääväestön muodostavat venäläiset, joita on ollut alueella vasta muutamia vuosisatoja. Mitä kansoja alueella oli ennen slaavilaisen asutuksen leviämistä?

Bolgaareja, tataareja, baškiireja

J o y l i p a r i t u h a t t a v u o t t a s i t t e n a l u e e n sukukansoillamme oli suhteita iranilaisiin kansoihin, jotka elivät aroilla niiden läheisyydessä. Kyse oli tarunhohtoisista skyyteistä ja sarmaateista. Niiden mystiikka perustuu siihen, että ne ovat myöhemmin tyyst in hävinneet . Näi l tä kansoi l ta saivat kantapermiläiset eli udmurttien, komien ja komipermjakkien esi-isät kuin myös marien ja mordvalaisten esi-isät joitakin lainasanoja ja kulttuurivaikutteita. Sukukansojemme ensimmäisten naapureiden kävi kovin huonosti. Skyyttien ja sarmaattien asuinalue oli juuri hunnien 300-luvulla länteen suuntautuneen vyöryn tiellä, ja siihen loppui heidän tarunsa. 700-luvun lopulla uralilaiset kansat saivat uusia naapureita. Keski-Volgan alueelle asettui turkkilainen kansa, bolgaarit. He perustivat voimakkaan valtion. Tästä lähtien on turkkilaisia k a n s o j a a s u n u t a l u e e l l a . E n i t e n h e i d ä n vaikutuspiirissään ovat olleet marit ja udmurtit. Bolgaarista on saatu runsaasti lainasanoja. 1230-luvulla alueelle tuli uusi turkkilainen kansa. Sen jälkeläisiä ovat nykyiset tataarit, joita on noin kahdeksan miljoonaa eri puolilla Venäjää. Tataareilla, samoin kuin alueen uralilaisilla kansoilla, on oma tasavaltansa, jonka pääkaupunki on Kazan. Turkkilaiset lainasanat udmurtissa ja marissa lasketaan jo tuhansissa. Udmurtin ja marin

Hedelmiä, sammakoita, helmiä

ESA-JUSSI SALMINEN

– ja muita turkkilais-uralilaisten kontaktien piirteitä


kielessä on monia yhteisiä piirteitä, jotka löytyvät myös turkkilaisista kielistä. Piirteet selittyvät volganbolgaarin vaikutukseksi. Kaikkein eniten turkkilaisia kieliä muistuttaa mari. Marin kielen äännejärjestelmäkin on lähellä tataaria, mutta udmurtin äännejärjestelmä on tyystin erilainen. Muuten mari, mordva ja udmurtti ovat toisilleen erittäin kaukaisia sukulaisia, samalla tavalla kuin vaikkapa suomi ja mari ovat sukua toisilleen. Osa Volgan-Kaman alueen uralilaisista asukkaista oli Kultaisen Ordan ja sen jatkajan Kazanin kaanikunnan alamaisuudessa. Vuonna 1552 venäläisten tsaari valtasi Kazanin kaupungin ja murskasi kaanikunnan. Tämänkin jälkeen eteläiset udmurtit taistelivat tataarien ja marien rinnalla valloittajaa vastaan. Nykyisin tataareja on Kazanin noin kolmesta miljoonasta asukkaasta puolet. Kaupungissa kaikki tekstit on katujen varsilla kirjoitettu ylinnä tataariksi, alla venäjäksi. Tataarien asemaa voimakkaana kansana Venäjällä vahvistaa vielä heidän uskontonsa, islam. Tataarien yksi tärkeä elinkeino on kaupankäynti. Suomeen tuli 1800-luvulla kauppiastataareja, joiden jälkeläisiä elää vieläkin Suomessa noin kahdeksansataa. He ovat säilyttäneet kielensä, kulttuurinsa ja uskontonsa erinomaisesti. Tataareilla on mm. Helsingissä rukoushuone.

Turkkilaisten heimoveljien matkassa

Marien ja udmurttien lisäksi löytyy kaukaa Keski-Euroopasta kolmas uralilainen kansa, joka on saanut voimakkaita vaikutteita turkkilaisilta kansoilta. Unkarilaiset heimot elivät historiansa alkuvaiheissa turkkilaisten heimojen kanssa. Muiden kansojen heistä käyttämä nimityskin viittaa tähän. Unkari palautuu turkkilaisiin sanoihin on ogur ’kymmenen nuolta’. Myöhemmin toisen vuosi tuhannen keskivaiheilla unkarilaisten suhde turkkilaisiin oli toinen. Silloin unkarilaiset taistelivat pitkään ja verisesti turkkilaisia kansoja vastaan. Turkkilaisten valta ulottui pitkälle Euroopan puolelle.

Kauneimmat sanat ja niiden opetus

Turkologia on tärkeä tieteenala Volgan-Kaman alueen uralilaisten kansojen ja kielten tutkijoille ja hungarologeille. Turkkilaisten ja uralilaisten kielten alkusukulaisuudestakin on esitetty hypoteesi: hypoteesi ural-altailaisesta kielikunnasta. Turkkilaiset kielet ovatkin rakenteeltaan agglutinoivia eli niissä käytetään päätteitä kuten kaikissa uralilaisissa kielissä.

Saksalaiseen karttaan vuodelta 1941 on merkitty Volgan-Kaman alueelle, Kazakstanin yläpuolelle sijoittuvat uralilaiset ja turkkilaiset kansat tasavaltoineen: Mordovia (numero 4), Mari (6) ja Udmurtia (3) sekä Tšuvassia (5), Tatarstan (7) ja Baškiria (8).

m. k

lan

te, v

ölk

erk

art

e d

er so

wje

tun

ion

. ber

lin

194

1

mordvalaiset marit udmurtit tšuvassit tataarit baškiirit


Suomalais-ugrilaisen kulttuurirahaston säätiön vaiheita1920- ja 1930-luku olivat ns. heimotyön luvattua aikaa, ja heimotyöhön vievät myös tänä vuonna 70. toimintavuottaan viettävän Suomalais-ugrilaisen kulttuurirahaston säätiön juuret. Valtioneuvosto vahvisti 19. joulukuuta 1931 sen säädekirjan, jonka allekirjoittaneet henkilöt olivat päättäneet muodostaa säätiön suomalais-ugrilaisen kulttuuriyhteyden edistämiseksi niistä varoista, jotka olivat säästyneet kahdesta ensimmäisestä kulttuurikokouksesta. 1920-luvulta lähtien näet järjestettiin Suomen, Viron ja Unkarin kesken ns. kulttuurikokouksia eli -kongresseja, ensin joka toinen vuosi ja vuoden 1931 jälkeen joka viides vuosi. Ne ovat itse asiassa nykyisten tieteellisten fennougristikongressien edeltäjiä, mutta tuolloin ne eivät suinkaan olleet pelkästään eivätkä ensisijaisestikaan tieteellisiä. Esimerkiksi 1929 pidettiin toivottavana, että seuraavaan kokoukseen saapuisi kustakin maasta ei vain opettajia ja opiskelevaa

Seppo Suhonen

Kirjoittaja on mm. uralistiikan, fonetiikan, yleisen kielitieteen ja turkologian opiskelija Helsingin ja Turun yliopistoista ja opiskellut Udmurtian valtionyliopistossa kolme lukukautta. Hän on syventynyt erityisesti udmurtin kieleen ja kulttuuriin.

Volgan-Kaman seudun uralilaisia kieliä käsitteleviä symposiumeja on viimeisen kymmenen vuoden aikana järjestetty jo muutama. Monet turkkilaiset lainasanat ovat samoja marissa, udmurtissa ja unkarissa. Esim. unk. béka, udm. baka ’sammakko’, unk. gyümölcs, udm. jemysh ’hedelmä’. Eräässä unkarilaisessa elokuvassa unkarilainen sanoo turkkilaisille: ”Kauneimmat sanat olemme saaneet teiltä”. Turkkilaisia lainoja ovat unkarissa edellä mainittujen lisäksi mm. sellaiset sanat kuin tükör ’peili’, gyöngy ’helmi’, fincza ’kuppi’. Udmurtissa esim. munco ’sauna’ ja ceber ’kaunis’ ovat turkkilaisia lainoja, samoin kuin marin kaunista tai kivaa tarkoittava motor. Turkkilaisia lainoja on mitä keskeisimmillä elämän alueilla. Sekä marissa että udmurtissa tau ’kiitos’ ja salam ’terve, terveiset’ ovat turkkilaisia lainoja. Aivan kuin kauniit tavat olisi opittu turkkilaisilta kansoilta tai turkkilaisten kansojen kanssa olisi tavattu varsin kohteliaissa merkeissä. Voimakas turkkilainen vaikutus ulottuu jopa lauseoppiin, erityisesti marissa ja udmurtissa. Kun nykyisin saatetaan olla kovin huolissaan Volgan-Kaman alueen uralilaisten kansojen asemasta ja niiden venäläistymisestä, vilkaisu historiaan auttaa. Näillä kansoilla on ennenkin ollut loistavia tilaisuuksia hävitä muinaisten skyyttien tavoin maailmankartalta, mutta aina ovat tilaisuudet jääneet käyttämättä. Tästä

kertoo mm. turkkilainen vaikutus. Osa udmurteista ja bolgaareista assimiloitui todennäköisesti keskenään ja näin muodostui uusia udmurttiryhmiä. Osa udmurteista on täysin tataarilaistunut ja kääntynyt islamiin. Nytkin monet eteläudmurtit ja Baškirian marit ovat kaksi- tai kolmekielisiä. He osaavat udmurttia tai maria ja tataaria ja usein nykyisin myös venäjää. Maailmanlaajuisesti tarkastellen kaksikielisyys ja voimakas kieli- ja kulttuurikontaktitilanne on normaali ilmiö, ei mikään vaarallinen poikkeustila. Kun vertaa udmurtin ja marin kieleen keinotekoisesti neuvostopolitiikan aikana istutettuja kömpelöitä venäläisiä termejä (jotka ovat milloin tahansa vaihdettavissa hyviin jo 1920- ja 1930-luvuilla esitettyihin omakielisiin termeihin) turkkilaisiin lainasanoihin ja muuhun turkkilaiseen vaikutukseen, voi ihmetellä sitä miten nämä kielet ja kansat eivät ole tuhannessa kolmessasadassa vuodessa täysin turkkilaistuneet. Tätä taustaa vasten siitä, että venäjästä tulisi todellinen uhka näille kielille, ei ole pienintäkään toivoa.

nuorisoa, vaan myös maanviljelijöitä ja kauppa- ja teollisuusväkeä. Kuvaava on luettelo niistä kutsuista, jotka lähetettiin Suomessa v. 1931 pidettyyyn kongressiin. Niitä lähetettiin Unkariin 1000 kpl, Viroon 2100 kpl, Länsipohjaan ja Ruijaan 170 kpl, Amerikan suomalaisille 760 kpl ja kotimaassa eri tahoille 7150 kpl, eli yhteensä 11 180 kpl. Säätiömme nimeksi tuli Suomalais-ugrilainen Kulttuurirahasto ja kotipaikaksi Helsingin kaupunki. Myöhemmin nimi muuttui Suomalais-ugrilaisen kulttuurirahaston säätiöksi. Uusi säätiö halusi olla tiiviissä yhteistoiminnassa kulttuuritoimikunnan kanssa. Se tarkoitti vuonna 1926 perustettua järjestöä nimeltä Suomalais-ugrilainen Kulttuuritoimikunta ja erityisesti sen Suomen osastoa. Tällainen toimikunta perustettiin pitämään yhteyttä Budapestissa vuonna 1928 pidetyn suomalais-ugrilaisen kulttuurikokouksen ja seuraavan kokouksen välillä, ja sillä oli osasto


myös Virossa ja Unkarissa. Kulttuuritoimikunnan huomattaviin saavutuksiin kuului myös vuonna 1937 solmittujen Suomen ja Unkarin sekä Suomen ja Viron välisten kulttuurisopimusten tehokas valmistelutyö. 1930-luvulla Suomalais-ugri lainen K u l t t u u r i r a h a s t o o l i v a i n y k s i m o n i s t a heimotyöorganisaatioista. Toimihan tuolloin Helsingin Akateeminen Heimoklubi, Suomen Heimotyöseura r.y, Suomen Heimojärjestöjen Keskusvaliokunta, Suomalaisuuden Liiton Sukukansa-osasto ja monia muita suunnilleen samaa asiaa ajavia yhteisöjä. Suomalais-ugrilaisen Kulttuurirahaston toiminta oli tuolloin varsin hiljaista. Sen sijaan sotien jälkeen säätiö oli pitkään ainoa sellainen organisaatio, jolla oli aiemmin heimotyöksi sanottua toimintaa. Sotien jälkeen perustettiin kyllä Suomi-Neuvostoliitto-Seuran yhteyteen Eesti-jaosto, joka koetti luoda yhteyksiä rautaesiripun taakse. On syytä lyhyesti silmätä säätiömme viime vuosikymmenien toimintaa. Vuonna 1950 kulttuurirahaston säätiön hallitus päätti ostaa säätiölle edellisinä vuosina ulkomailla ilmestynyttä arvokasta virolaista kirjallisuutta ja sijoittaa sen sitten yliopiston virolaisen laitoksen kirjastoon, kun laitos ei varojen puutteessa ollut voinut sitä kirjastoonsa hankkia. Näin säätiö halusi tukea viron kielen tutkimista ja opiskelua, ja tämänsuuntainen toiminta lisääntyi myöhemmin. Seuraavana vuonna säätiön hallitus päätti tohtori Lauri Hakulisen ehdotuksen pohjalta myöntää viisi 10 000 markan suuruista stipendiä niitä suomalaista kielitiedettä lukevia ylioppilaita varten, jotka joutuvat lukemaan viron kieltä ja halusivat parantaa kielitaitoaan käytännöllisen harjoituksen avulla opiskelemalla jonkin aikaa Ruotsissa sikäläisten virolaisten perheittein keskuudessa. Tästä stipendiaattitoiminnasta tulikin sitten säätiölle vuosia kestänyt työsarka. Ainakin 1960-luvulla harjoittelupaikkana oli virolaislasten kesäkoti Arholmassa. Apurahan saajien suosittelijana toimi viron lehtori Eeva Niinivaara. Eräästä stipendiaattikertomuksesta on luettavissa: ”Kesällä 1961 matkustimme eestiläisten lasten kesäkotiin Ruotsiin. Siellä meillä oli tilaisuus joka päivä käytännössä oppia eestin kieltä. Sekä lapset että henkilökuntaan kuuluvat aikuiset auttoivat meitä kärsivällisesti aina ilmaantuvien sanojen tulkitsemisessa ja puuttuvien ilmaisujen löytämisessä. Uskomme matkastamme olleen hyötyä paitsi kielen oppimisen kannalta, myös siksi, että saimme tutustua moniin veljeskansamme jäseniin.” Useat stipendiaattikertomukset on kirjoitettu viroksi, mikä osoittaa, että kieltä on tosiaan opittu. Säätiön tuen turvin sai yli 50 ylioppilasta käytännön viron oppia Ruotsissa 11 vuoden aikana. Vuodesta 1964 lähtien olivat mahdollisia matkat myös Viroon, ja säätiö tuki niin

ikään myös näille matkoille menijöitä, joiden joukossa oli 20–30 hengen suuruisia opiskelijaretkikuntiakin. Ensimmäisen Viron-stipendin ja viimeisen Ruotsin-stipendin sai Eva Hyvärinen, josta sittemmin tuli ansioitunut virolaisen kirjallisuuden kääntäjä ja virolais-suomalaisten kulttuurisuhteiden kehittäjä Eva Lille. Edel leen on myönnetty s t ipendejä tutkijoiden ja taiteilijoiden Unkarin-matkoihin ja 1970-luvun lopusta lähtien matkastipendejä tutkijoille myös Petroskoihin. Useana vuonna on avustettu IFUSCOn kokouksiin osallistuneita esitelmän pitäneitä opiskelijoita. Säätiö on tukenut sotien jälkeen eri tavoin sekä pakolaisvirolaista että unkarilaista kulttuuria mm. antamalla stipendejä sukukansojemme opiskelijoille opintoihin Helsingin yliopistossa tai Unkarissa maan kieltä opiskeleville suomalaisille, tukemalla unkarilaisen kirjallisuuden suomentamista sekä virolaisten ja unkarilaisten tieteenharjoittajien tutkimustyötä. Suomalais-ugrilaisen kulttuurirahaston säätiön hallituksessa on ollut muutamia erityisen pitkäaikaisia toimihenkilöitä, kuten professorit Antti Sovijärvi (49 toimivuotta) ja Lauri Hakulinen (48 toimivuotta). Jälkisäädöksen mukaisesti on säätiön yhteyteen perustettu myös erityinen Antti Sovijärven rahasto. Ekonomi Kyösti Järvinen on toiminut säätiön taitavana sihteerinä ja rahastonhoitajana jo 31 vuotta.

Kirjoittaja on Suomalais-ugrilaisen kulttuurirahaston säätiön hallituksen puheenjohtaja.

Säätiö on tukenut Alkukoti-lehteä rahallisesti.


Suhteeni suomalaiseen sivistykseen,

eli elämäni suuren rakkauden tunnustus vaihe vaiheelta

1Suomesta ja Suomen kansasta kuulin ensi kertaa lapsuuteni aurinkoisina vuosina. Niihin aikoihin, sota-ajan uhkien puristuksessa, Romanian kuningasvallan unkarilaisvastaiset lait ja asetukset piinasivat kansallisidentiteettiäni, haavoittuvaista murrosikäistä itsetuntoani ja sieluani. Pusztinan kylässä, missä olen syntynyt, tai muuallakaan Moldvassa (Karpaattien itäpuolisessa Romanian osassa), csángó-unkarilaisten kotiseuduilla eli Csángóföldissä, ei unkarilaisista kouluista tai unkarinkielisestä opetuksesta ollut tietoakaan. Eikä kaikista ponnisteluista huolimatta ole tänäkään päivänä, vaikka Euroopan neuvosto juuri erään huomattavan suomalaisen naisen ansiosta on saanut kuulla “Euroopan sorretuimmasta unkarilaisesta kansanryhmästä”, kuten Pál Péter Domokos on Moldvan csángó-unkarilaisia nimittänyt. Tuntuu uskomattomalta, että rouva Tytti Isohookana-Asunmaa on saanut tietää, kuinka romanialaiset EU:n kaikista päätöslauselmistakaan huolimatta eivät ole taipuvaisia antamaan tuumaakaan periksi, vaan pyrkivät nationalistisin säädöksin assimiloimaan csángó-unkarilaiset. Aineistoa kerätessään Tytti Isohookana-Asunmaa kävi jopa synnyinpaikka-kunnallani (Kohti csángojen unelmaa. Kaltio 4/2001). Vaikken häntä tunnekaan, lähetän tälle suurelle suomalaiselle naiselle kunnioittavimmat terveiseni. Mutta suomalaisista kuulin siis ensi kertaa elämäni aamunkoiton aikoihin. Muistan, että romanian kielen lukukirjassani – lienen ollut neljäs- tai viidesluokkalainen – oli lyhyt kappale Pohjoismaitten talonpojista. Romaniankielisen pikku tekstin olennaisena sisältönä oli, että Tanskan, Suomen ja Ruotsin maanviljelijät ovat ahkeria ja rehellisiä ihmisiä; maalainen vie tuoreen maitonsa kaupunkiin aamuvarhaisella, kaataa sen oven eteen jätettyyn astiaan häiritsemättä vielä vuoteessaan uinuvaa

kaupunkilaista, ottaa astian viereen jätetyt rahat, jättää vaihtorahan ja jatkaa matkaansa. Lisäksi kappaleessa kerrottiin, ettei Pohjoismaissa syksyisin haeta maatalouskoneita ja työkaluja pois pelloilta, vaan ne jätetään niitä varten rakennetun suojakatoksen alle odottamaan kevättä. Romanialainen opettajani selitti, että noissa maissa varkaus on tuntematon käsite. Lapsenmieleni tunsi loputonta ihailua noita rehellisiä ja työtä pelkäämättömiä talonpoikia kohtaan. Tietenkään en voinut tietää, oliko koulukirjani väittämissä perää, mutta lapsenomaisen vilpittömästi uskoin kaiken. Tuo pikku tarina otti minut kerrassaan valtoihinsa; ja niin olin ensi kertaa törmännyt Suomeen, elämäni tulevaan “suureen rakkauteen”.

2Seuraavan kerran kohtasin suomalaisen sivistyksen vaikutuksia lukioiässä, maantiedon tunneilla. Maantiedonopettajattareni kertoi Suomen maasta, kansasta ja sen luonnon ihmeistä muutakin kuin mitä opetussuunnitelmaan kuului. Silloin sain kuulla, että oma äidinkieleni ja tuon maan kansallinen kieli ovat keskenään sukua. Tämä uusi tieto herätti minussa tavatonta ylpeyttä. Sain käsiini jokusen vanhan suomalaisen postikortin. Niitten kuvien ansiosta huomioni kiintyi “tuhansien järvien maan” maisemien ihmeelliseen kauneuteen. Koulun kirjastossa oli perin köyhä valikoima Suomesta kertovaa aineistoa. Elettiin viisikymmenluvun alkupuolta, gehennamaisen proletkultin aikaa, jolloin kirjastojen kokoelmia täydenneltiin lähinnä neuvostokirjallisuudella. Unkarinopettajani sai kuitenkin tietää Suomi-kiinnostuksestani – joka ol i koulussamme ainutlaatuista – ja lainasi minulle salaa Suomea

’’péter eross


käsitteleviä kirjoja omasta kirjastostaan. Suomesta, Lapista ja koko Pohjolasta lukemani kirjat ja kertomukset tempasivat minut täysin uuteen maailmaan. Kaikki suomalaisiin, heidän kieleensä ja kulttuuriinsa liittyvä alkoi kiihottaa mielikuvitustani suunnattomasti . Tähän päivään mennessä en ole voinut käsittää, miksi sain kuulla noilta parilta opettajaltani niin tuiki vähän suomalais-ugrilaisesta kielisukulaisuudesta...

3Viitenä yliopistovuotenani, jotka olivat nuoruuteni kauneinta aikaa, kiinnyin sydänjuuriani myöten kaikkeen, mikä merkitsee Suomea tai liittyy Suomeen. Bolyai-yliopiston unkarinopiskelijana kävin kahden lukukauden ajan myös suomen kielen tunneilla. Viisikymmenluvun loppupuolella suomea opetettiin rudimentaarisesti kuin alkeiskoulussa. Meillä ei ollut oppikirjaa, opettaja kirjoitti taululle lyhyitä tekstejä, jotka jäljensimme, poimimme sanat erilliseen sanastoon, ja opettaja saneli kielioppisäännöt. Sitten opettaja selitti kielioppiasiat taululle kirjoitettujen pikku tekstien

Kirjoittaja székely-kansallispuvussa marraskuussa 1998.

pohjalta. Suurin osa kalliista ajasta kului kirjoittamiseen ja jäljentämiseen. István Pappin suomen oppikirjaa ei silloin vielä ollut olemassakaan. Kaikista näistä hankaluuksista huolimatta suomen opiskeleminen herätti minussa suurta iloa. Tuon opiskelun ainoana tavoitteena oli auttaa ymmärtämään ja omaksumaan kolmannen vuoden opintoihin kuuluvaa suomalais-ugrilaista vertailevaa kielitiedettä, eikä siis suinkaan se, että olisimme oppineet keskustelemaan suomeksi. Eipä moinen olisi ollut mahdollistakaan silloisilla menetelmillä, ilman oppikirjoja tai edes luentomonisteita. Yliopistossa minulle kuitenkin avautuivat monipuoliset mahdollisuudet lukea enemmän harrastukseeni liittyviä kirjoja. Sitä paitsi kielitieteen

opettajani määräsivät eräitten suomalaisten kielentutkijain kirjoituksia osaksi pakollista kurssilukemistoamme.

4Alkoivat työn, monenlaisten huolten ja murheitten täyteiset vuosikymmenet. Valmistuttuani yliopistosta olin useita vuosia töissä opettajana eräässä székelyföldiläisessä lyseossa (Székelyföld käsittää Transilvanian itäiset ja kaakkoiset osat). Valmensin koulutyttöjä ja -poikia ylioppilastutkintoa varten. Aineenani oli unkarin kieli ja unkarilainen kirjallisuus, mutta milloinkaan en jättänyt käyttämättä kohdalle


Selityksiä ja karkeita ääntämisohjeita

Tämän kirjoituksen suomennoksessa on käytetty ensisijaisesti unkarinkielisiä paikannimiä. Useimmissa kartoissa Romanian paikannimet merkitään kuitenkin ainoastaan romaniaksi.

Bolyai-yliopisto = Bolyai Tudományegyetem [boja’i tudomaanjädjätäm]: Kolozsvárin [koložvaar] (romaniaksi Cluj-Napoca) unkarinkielinen yliopisto toimi tällä nimellä vuodesta 1945 vuoteen 1959, jolloin se yhdistettiin kaupungin romanialaiseen yliopistoon ja nimeksi tuli Babeş-Bolyai Tudományegyetem, romaniaksi Universitatea Babeş-Bolyai.

csángó [tšaangoo]Csángóföld [tšaangooföld]Pál Péter Domokos [paal peetär domokoš]Péter Erőss [peetär ärööš]Félixfürdő [feeliksfyrdöö]: romaniaksi Băile FelixIstván Papp [ištvaan pap]Pusztina [pustina]: romaniaksi PustianaSepsiszentgyörgy [Šäpšisäntdjördj]: romaniaksi Sfîntu GheorgheSyktyvkar: komiksi ja venäjäksi Сыктывкар, Venäjään kuuluvan Komin tasavallan pääkaupunkiSzékelyföld [seekäiföld]Transilvania: unkariksi Erdély [Ärdeej], romaniaksi Ardeal

osuneita tilaisuuksia puhua oppilailleni “elämäni suuresta rakkaudesta”, suomen kielestä, Pohjolassa asuvista kielisukulaisistamme, Suomen kansan vapaustaisteluista, Suomen luonnon lumoavasta kauneudesta, ihanista maisemista... Oppilaat olivat perin juurin hämmästyneitä, kun vastasin heidän kysymyksiinsä, että olin vieraillut pohjoisten sukulaistemme luona vain unissani, lukemalla, katselemalla hankkimiani kuvia ja mielikuvitukseni siivin.

5Sitten alkoivat poliittiset paineet Romaniassa voimistua. Urkkijoitten, ilmiantajien ja varsinkin kommunistivaltion turvallisuudesta vastaavien elinten, kuten Securitaten, väen puristuksissa kaikki tuloksellinen henkinen työ kävi mahdottomaksi seitsenkymmen- ja kahdeksankymmenluvun vaihteessa. Puolustauduin järkeni ruostumista vastaan sillä, että aloin voimisteluttaa aivosolujani opiskelemalla intensiivisesti suomea. Silloin olin jo kolmen lapsen isä, heistä kaksi kävi alakoulua. Niinpä meitä oli kolme läksynlukijaa; minä tosin ehdin avata kirjani useimmiten vain öisin, sillä päivisin oli käytävä töissä...

Tuolloin onnekas sattuma johdatti minut kohtaamaan suomalaisen papin, joka puhui unkaria kuin se olisi ollut hänen äidinkielensä. Muinoin yliopistossa hankkimastani suomen taidosta oli jäljellä enää rahtunen. Hädin tuskin osasin sanoa “Hyvää päivää”, “Kuinka voit” ja jokusen muun sanan. Kun tervehdin kirkkoherra Karankoa – kuulemani mukaan hänen tyttärensä opettaa ja kirjoittaa oppikirjoja Unkarissa – suomen kielellä, hän syleili minua liikuttuneena. Hän ei ollut uneksinutkaan kohtaavansa tässä transilvanialaisessa kaupungissa ketään, joka osaisi suomea edes sen verran, että voisi tervehtiä vierasta tämän äidinkielellä. Tuo kohtalon oikusta sattunut tapaaminen teki minut äärettömän onnelliseksi. Sen tähden innostuin hankkimaan Budapestistä István Pappin suomen oppikirjan ja sanakirjan, ja niin ryhdyin ikävuosistani välittämättä jälleen opiskelemaan. Minussa heräsi usko: jos kerran suomalainen voi päästä synnyinmaahani, miksen minäkin voisi päästä Transilvaniasta vaikkapa Aleksis Kiven lapsuudenkotiin? Sain tietää, että joka syksy Félixfürdőn kylpyläpaikkakunnalle saapui useita suomalaisia hoidettaviksi. Halusin tutustua heihin ja kuulla elävää kieltä (toisinaan olin kuunnellut pikku radiollani Moskovan suomenkielisiä lähetyksiä). Niinpä minäkin aloin pitää vuosilomani syksyisin ja kävin useina peräkkäisinä vuosina “kylpylälomalla” opiskellakseni suomea. Félixfürdőssä tutustuin


Kirjoittaja on eläkkeelle jäänyt opettaja, joka asuu Romaniassa, Transilvaniassa, Sepsiszentgyörgy’in kaupungissa.

Suomentanut Jouni Kortesharju.

suomalaisiin ihmisiin ja yritin siirtää oppimaani käytäntöön. Se oli tavattoman vaikeaa. Töin tuskin ymmärsin jotakin suomalaisten puheesta. Onnekseni muuan iäkäs herra nimeltä Martti Voipio osasi hyvin unkaria. Hän antoi minulle neuvon: minun pitäisi mennä joka kesä kuukaudeksi Suomeen. Sillä menetelmällä saisin kieliopinnoissani parhaita tuloksia. Neljänä syksynä perä jä lkeen vie t in Félixfürdőssä pari kolme viikkoa. Sainkin ystäviä, joitten kanssa ryhdyin kirjeenvaihtoon, lähinnä oppiakseni kieltä. Monista kirjeystävistäni yksi ainoa on säilynyt uskollisena tähän päivään saakka... Innostuneena päätin, että kirkkoherra Martti Voipion neuvoa seuraten (hänkin oli kirkonmiehiä!), lähtisin Suomeen, tekisin siellä töitä ja opiskelisin kieltä... Romanian viranomaiset hylkäsivät toistuneet anomukseni (1981–1988) joka vuosi; minulle ei myönnetty passia, vaikka taloudellisesti minulla olisi ollut varaa viettää kuukausi kesälomaa vuodessa Kalevalan kotimaassa, kieltä opiskellen. Mielikuvitukseni oli runsas ja hyväuskoisuuteni suuri: olin niin täynnä suunnitelmaani, että likimain joka yö uneksin käveleväni ihmisten kanssa rupatellen “tuhansien järvien” rannoilla ja samoilevani suomalaisissa havu- ja koivumetsissä... Mu t t a s i l l o i s t en onne t t omien olosuhteiden vuoksi kaikki suunnitelmani raukesivat tyhjiin, “suuri rakkauteni” jäi vaille täyttymystään...

6Yhdeksänkymmenluvun alussa minua kohtasi jumalainen onni. Unkarilaisten ystävieni tuella pääsin osallistumaan Suomala i s -ugr i la i s ten kanso jen ensimmäiseen maailmankongrenssiin syrjäänien eli komien pääkaupungissa Syktyvkarissa. Siellä sain tilaisuuden tutustua monien sukukansojen edustajiin. Kuuntelin liikuttuneena – tulkin avulla – obinugrilaisten, siis hantien ja mansien, kertomuksia kansojensa kuihtumisesta, kuihduttamisesta ja tuhosta. Muuan budapestiläinen fennougristiprofessori sanoi: “unkarilaisiin kansanryhmiin verrattuna vogulit ja ostjakit ovat kuin Moldvan csángót”. Niin kulutin elämäni, uskotellen itselleni, että kaunis unelma voi toteutua. Kui tenkin suunni te lmani jä ivä t kuvitelmiksi. Kenties suhtauduin koko juttuun liian romanttisesti? Ehkä niin. Nyt

olen jo vanha ja köyhä eläkeläinen. Nyt minulle kyllä myönnettäisiin passi, mutta eläkkeeni riittää juuri ja juuri ruokaan ja asumiseen, ulkomaanmatkat eivät tule kysymykseenkään. Minulle on käynyt kuin ihmiselle, joka ei milloinkaan saa suurta rakkauttaan omakseen – sillä minun elämäni “suuri rakkaus” oli Suomi. Tuolloin tällöin minut valtaa kaipaus, halu lähteä. Silloin kaivan esiin Suomen karttani ja vaeltelen sitä pitkin poikin, halki koko maan.


Elämäni suomeksi

Minun vartaloon ja sieluuni on yhtynyt tasavertaisesti kolme erilaista verta – kazahilaista, komilaista ja suomalaista. Olen syntynyt Kazahstanissa. Siellä olen kasvanut viiteentoista vuoteeni saakka. Nyt melkein viisi vuotta olen asunut Komin tasavallassa, joka kuuluu Venäjälle.

Lapsuudestani olen puhunut monilla kielillä, taikka voi sanoa, että monista kielistä tiesin erilaisia sanoja. Niiden joukosta yksi – mun isoisäni kieli. Ko oin lapsena, aika paljo aikkaa oon vieny mummolas. Äijäni kanss aina jotakin tehtii: käimmö mettäs, kalas, sienis – ain ol meil jotaki tehhä yhes. Vaikk äijäni ei oo ollu puhukas, mutt mie ain oin utelias: kysylin elämästänsä, mist se ei aina tahont puhua. Mutt oi äijälläni lempityöki – opettaa mua sanoja, joita mie kutsuin Reinon kielest sanoiks. Silloo mä en tient,

että se oli suomen kieli, vain isoisän joku erilainen, mielinkiintoinen kieli. Monet sanat sain tietää Reino-äijältäni.

Kun mejän pere vuonna 1997 tuli tahi muuttui asumaan Komiin, mun äijän oli jo tullut raskaaksi sairaaksi, hän on ollut dementoittu ja sokeaksi tullut. Vaikka olimme näkemättä toinen toisen monta vuotta, mutta hän tunsi minut ääneni mukaan, jopa yritti halata minut. Vaikka nyt hän monet asiat ei ymmärrä ja ei pysty tehdä, mutta Reino muistaa sen ajan kun minä asuin mummolassa ja senkin kuin hän oli mejän tykönämme Kazahstanissa. Silloin kun isoisälläni on ”selviä hetkiä” mummo soittaa ja minä käyn puhumassa hänen kanssa, luven hänelle raamattua, jotakin vanhoista lehdistään tahi kirjoistaan.

Aika männöö...

Jos mie oisin koira, mua sanottaisi sekarotuiseks

Abai Aappo Vakas

“Reino-äijäni ja Siina-ämmäni 20 vuotta yhessä-asumista viettäessä.”


Kun minä opiskelin yhdennessätoista luokassa keväällä meidän tunnille tulivat lähetysmies ja tulkkinsa. Kun hän alkoi puhua minun sydämeni melkein meni ulos, koska se oli Reinon kieli, se oli niin tuttu ja armas. Ja Jumalasta hän puhui kuin puhui Reino joskus. Myöhemmin sain tietää, että ne oivat Luterilaisesta kirkosta. Illalla läksin mummolahan, kerroin tapahtumasta ja sain todistuksen, että äijänikin on luterilainen, luterilaisesta kodista. Sen jälkeen etsin kirkkoa kaupungistamme, aloitin käydä. Olen tehnyt sen mitä äijäni ei voinut tehdä, koska ei ollut ennen Syktyvkarissa Luterilaista kirkkoa, olen ottanut vastaan kasteen. Vain koulussa viimeisissä päivissä sain tietää, että Reinon kieli ei ole vain hänen, mutta koko Suomen kansan kieli, siis se oli suomen kieli.

Isoisän sairauden jälkeen monet kohdat elämästään saimme tietää, onkin tämmösiä, että peressämme ei taho puhua, mutta kuitenkin tänäpäivinäkin äijäni miusta tykkää enemmän kuin toisista vunukoista ja minäkin olen kanssaan siihen asti kuin hän elää tässä maailmassa.

Kasteessani olen saanut Komissa asuvan suomalaisen ristiäidin. Hän on suuri katkelma minun elämässäni. Saima on tullut mulle ihan läheiseksi, voikin sanoa, omaiseksi ihmiseksi. Usein käyn hänen tykönä, me puhutaan, lauletaan suomeksi, aika paljon puhumme suomalaisista Stalinin aikana kohtaloista – kuinka vaikeat ne ovat!!!

Koska Saima-ristiäiti puhuu suomea, me aina puhumme suomen kieltä. Joskus minä tahi hän soittaa mulle ja sanoo: ”No, ristipoikani, puhutaan suomea, olen ikävöinyt sitä”, silloin me ollaan puhumassa kauan ja paljon. Ansiosta Saimaa minun suomen kieli on ”vahvistanut”. Aina kiitän Jumalaa, että hän on antanut minulle tämmösen ristiäidin.

Komilaisia suomen opiskelijoita

opettajansa Aappo Vakaan kanssa vuonna 2001.

Vuonna 1999 olen päässyt opiskelemaan yliopistohon, suomalais-ugrilaiseen tiedekuntaan. Ensimmäisenä vuotena sain tietää, että meille tulee mahdollisuus opiskella suomea. Mutta ei riittänyt minulle voimaa odottaa toista vuotta, läksin laitokselle pyytämään suomen kielen oppikirjaa, sain Eila Hämäläisen ”Aletaan” kirjan. Sen kirjan luvin ahneesti yhdessä kuukaudessa. Oppikirja on auttanut mua panna kaikki tiedot järjestelmään, auttoi tutustua kirjakieleen.

Opiskelun toisella vuodella tuli meille suomen kielen kurssi, opettajaksi tuli suomalainen opettaja Paula Kokkonen. Hän sanoi mulle, että mä voin käyvvä kurssilla vanhemman ryhmän kanssa, tai vapaasti.

Aika meni. Vähän myöhemmin laitokselle tuli pyyntö koulusta, että koulu tarvitsee suomen kielen opettajaa. Paula sanoi, että minä voin olla se ja voin opettaa lapsia suomen kieltä. Vaikka pelotti mua, läksin opettammaa. Ja nyt olen ihan tyytyväinen, mulla on pieni ryhmä, joka ahkerasti opiskelee suomea ja tykkää, niin kuin itse opettaja suomen kielestä. Onkin yliopistossa mulla sellainen nimi kuin suomen kielen hullu.

Olevana opettajana olen ymmärtänyt, miksi Reinolla oli se suuri halu opettaa mua suomen kieltä. Äijäni tahtoi jakautua, hänelle oli tärkeä, että hänen ainoa vunukka osaisi omaa kieltä. Nyt mullekin on tärkeä, että komilaiset, jotka haluavat, osaisivat ei vain englantia, mutta sukulaiskieltäkin, koska suomalaiset ovat sukukansa komilaisille.

Ihmeellistä mulle on se, että koko elämäni tiellä mun kanssa kulkevat suomalaisia. Olen monet aisat oppinut suomalaisilta. Voin sanoa, että asunkin suomeksi: ei oo yhtää päivää, jotta olisin puhumatta, ajattelematta suomea. Suomen kielen kautta olen saanut tietää, että se nimi, miksi mut kutsui isoisä on


Elämää suomeksi! -kilpailu innosti opiskelijoita ympäri maailmaaKansainvälisen henkilövaihdon keskuksen CIMOn järjestämän Elämää suomeksi! -kilpailun voittotyöt julkistettiin Runebergin päivän kunniaksi 5. helmikuuta 2002. Ulkomaisten yliopistojen suomen kielen opiskelijoille suunnatun kilpailun päämääränä oli kannustaa suomen käyttöön ja innostaa ideoimaan ulkomailla tapahtuvaa suomen opiskelua tukevia Internet-sivuja. Kilpailuun osallistui 51 työtä Euroopasta ja Yhdysvalloista. Kilpailun raatiin kuuluivat professori Maisa Martin Jyväskylän yliopistosta, lehtori Kirsti Siitonen Turun yliopistosta, tiedotustoimittaja Tiina Lehmusvaara ja projektisihteeri Johanna Komppa CIMOsta. Tasaväkiseen voittajakolmikkoon nousivat Abai Aappo Vakaan elämäkerran rinnalle Boglárka Csigen matkakertomus työharjoittelusta Suomessa sekä Jana Šteinbergan runoa ja novellia yhdistävä työ. Elämää suomeksi! -kilpailutöihin voi tutustua CIMOn Internet-sivuilla osoitteessa http://www.cimo.fi/kilpailu. Eri maissa vallitsevat erilaiset käytännön lähtökohdat ja tekemisen mahdollisuudet näkyivät kilpailutöissä. Osa töistä oli kirjoitettu käsin, osan raati taas sai cd-levylle tallennettuna. Toiset osasivat tekemänsä matkan perusteella kertoa omakohtaisia kokemuksia Suomesta ja suomalaisista, kun joidenkin työt perustuivat vain oppitunneilla saatuun kuvaan Suomesta. Töiden heterogeenisuudesta johtuen raati painotti arvostelussaan omaperäisyyttä ja hyviä ideoita. Tekstin ei täytynyt olla virheetöntä, vaan myös sellaisia töitä palkittiin, joissa kirjoittaja vähäisistä suomen kielen opinnoistaan huolimatta oli pystynyt ilmaisemaan itseään tuoreesti ja ymmärrettävästi.

Lisätietoja: Johanna Komppa, projektisihteeri, Kansainvälisen henkilövaihdon keskus CIMO, puh. (09) 7747 7936, [email protected]

Aappo Vakas palkittiin ensimmäisellä palkinnolla suomen kesäkurssilla. Nastja Hajanen (vas.), Evelina

Muravjova ja Ljuba Loginova saivat kunniakirjat osallistumisestaan Elämää suomeksi! -kilpailuun.

paula kokkonen

suomalainen vanha nimi. Kun olen ajatellut, että Reino kutsui Aappoksi, koska ei osannut taikka oli vaikea sanoa Abaiksi. Aappo on kuitenkin Abain lähellä. Mutta kuitenkin sain toisen nimenkin.

Voinkin sanoa, että minun koko hengellinen elämäni on suomeksi. Kaikki kirjat Jumalasta on suomeksi kirjoitettu. Ne virret, joita veisataan, mielellämpi laulan suomeksi koska toisilla kielillä kirjoitettuja eivät niin koske sydäntäni kuin suomalaisia. Silloin kun puhun suomalaisten kanssa saan vähän hengittää.

Suomen kieli ja Suomi ovat antaneet mulle hyviä ystäviä, muistoja; antoikin suomen kieli hyvän työn. Kiitetty olkoon suomen kieli niistä ihanista hetkistä mitä olen saanut, siitä että antoi mulle kaiken hyvän mitä on mun elämässäni!!!

Syktyvkarissa 15. lokakuuta 2001Abai Aappo Vakas



Eli kaksi naapurusta.

Toisella pienoinen mökki,

joka ainoa tavara niin paikallaan

ja alati’ niin tüön touhussa

ettei vauraanakaan

ehtinüt elämästään nauttia’.

Toisella suunnaton kartano

joŋka huoneita

ei tainnut itsekkään lukea’.

Kaikki tüöt kesken,

maali lohkeili ihanista ikkunampielistä,

huoneet niin sotkussa

ettei niiðen aarteita

kehðannut kellekkään näüttää’.

Kahta upeinta saliaan

hän esitteli kaikille’ vierailleen

mutta muissa huoneissa

asui palvelusväkeä,

kokonaisia perhekkuntia.

He eivät muusta maailmasta mitään tienneet

eikä muu maailma heistä.

MCJT

Documents

ALKUKOTI - helsinki.fiNaiset laulavat marilaisissa häissä. Kuva Aleksei Aleksejev. 4 Alkukoti 2002 nro 3 Valiokunnan puheenjohtajan tervehdys Pääkirjoitus Susanna Virtanen Valiokunnan