Arvot ja periaatteet...Emeritusprofessori Aulis Aarnio tarkastelee kirjoituksessaan arvoja ja periaatteita lainkäyttäjän näkökulmasta. Tällöin on kysymys erityisesti siitä,

ARVOT JAARVOT JAARVOT JAARVOT JAARVOT JAP E R I A A T T E E TP E R I A A T T E E TP E R I A A T T E E TP E R I A A T T E E TP E R I A A T T E E T

VALTAKUNNAN-SYYTTÄJÄN-VIRASTON

JULKAISUSARJAnro

55555

ValtakunnansyyttäjänvirastoJulkaisusarja nro 5

© Valtakunnansyyttäjänvirasto

ISSN 1458-3488ISBN 978-951-53-2942-4

Ulkoasu Taina Reinikka, Edita Prima OyPainopaikka Edita Prima Oy, Helsinki 2007

Lukijalle

Valtakunnansyyttäjänviraston julkaisusarjan julkaisu nro 5 Arvot ja periaatteetperustuu viraston loppuvuonna 2005 järjestämään seminaariin Arvot japeriaatteet vaativissa rikosasioissa. Tämä seminaari oli suunnattu ensisi-jaisesti vaativien talousrikosasioiden ja muiden oikeudellisesti haasteellistenjuttujen kanssa työskenteleville syyttäjille sekä samalla syyttäjälaitoksenkeskeisimmille sidosryhmille.

Seminaarissa pidetyistä luennoista on tähän julkaisuun edelleentyöstetty kolme kirjoitusta, jotka lähestyvät arvoja ja periaatteita laaja-alaisestierilaisista näkökulmista.

Valtakunnansyyttäjä Matti Kuusimäen ja valtionsyyttäjä RaijaToiviaisen yhteiskirjoituksessa tehdään katsaus syyttäjälaitoksen arvoihin.Syyttäjälaitoksessa on muutaman viime vuoden aikana (virallisesti vuodesta2004 alkaen) ollut vireillä arvohanke. Siinä on koko syyttäjälaitoksenhenkilöstön yhteisvoimin määritetty syyttäjälaitoksen keskeisimmiksiarvoiksi oikeudenmukaisuus, ammattitaito ja työhyvinvointi. Kirjoituksessakuvataan tämän arvoprosessin tavoitteita ja sitä työtä, jonka avulla sanotutarvot on tarkoitus saattaa osaksi syyttäjälaitoksen jokapäiväistä toimintaayhteiskunnan ja kansalaisten palveluksessa sekä työyhteisön sisäisessätyöskentelyssä.

Emeritusprofessori Aulis Aarnio tarkastelee kirjoituksessaan arvojaja periaatteita lainkäyttäjän näkökulmasta. Tällöin on kysymys erityisestisiitä, milloin ja miten arvot ja periaatteet vaikuttavat oikeudellisen ratkaisuntekemiseen ja perustelemiseen. Myös oikeudellisessa päätöksenteossa arvotja periaatteet toimivat merkittävinä oikeuslähteinä ja perusteluargumentteina,joskus nimenomaisemmin ja joskus enemmänkin ratkaisun taustalla. Jokirjoituksen lähtökohdissa todetaan, että asenteita ei voi perustella, muttaarvoille sen sijaan on ominaista niiden perusteltavuus.

Professori Matti Tolvasen laaja kirjoitus käsittelee puolestaan arvojaja periaatteita lähinnä kriminaalipolitiikan kautta. Arvioitavana on tässä mm.se, miten rikollisuutta voidaan selittää, ymmärtää ja torjua. Edelleenkäsitellään arvojen ja periaatteiden merkitystä arvioitaessa kriminalisointienlegimiteettiä ja tavoitteita vastauksena rikollisuuteen sekä kriminaalipoliittista

päätöksentekoa muutoinkin. Lainkäyttäjän kannalta tarkastellaan krimi-naalipoliittisten seikkojen merkitystä laintulkinnassa. Kirjoituksen päättääjakso syyttäjän kriminaalipoliittisesta roolista.

Tämän julkaisun myötä nämä korkeatasoiset ja mielenkiintoiset kir-joitukset saatetaan alkuperäistä seminaarin osallistujakuntaa laajemmanlukijakunnan hyödynnettäviksi. Kirjoituksissa ilmenee hyvin se lainkäyttäjänpäivittäistyössä helposti unohtuva seikka, että nimenomaisen lakitekstinohella ratkaisumme väistämättä perustuvat myös syvällisempiin arvoihinja periaatteisiin. Nämä vaikutussuhteet ovat tarpeellisia, mutta niiden tulisiolla myös tiedostettuja ja perusteltavissa.

Pekka Koponenvaltionsyyttäjä, kehittämisyksikön päällikkö

SISÄLLYSLUETTELO

1 Arvot syyttäjälaitoksessa ...................................................................... 71.1 Johdanto ............................................................................................... 71.2 Arvoprosessin käynnistäminen ............................................................ 91.3 Koko henkilöstö mukana vaikuttamassa .............................................. 91.4 Oikeudenmukaisuus, ammattitaito, työhyvinvointi ............................ 111.5 Arvotyön jatko ................................................................................... 121.6 Työryhmän toimenpide-ehdotukset ................................................... 13

2 Arvot lainkäytössä ............................................................................... 152.1 Avaus ................................................................................................. 152.2 Arvot ja ohjelmalauseet ...................................................................... 162.3 Arvot ja oikeuslähdeluettelo ............................................................... 172.4 Pohjoismainen lainkäyttöideaali ......................................................... 202.5 Täsmennyksiä .................................................................................... 222.6 Periaatteet ja arvot .............................................................................. 242.7 Lopuksi ............................................................................................... 26

3 Kriminaalipolitiikka vaativissa rikosasioissa .................................. 283.1 Johdanto ............................................................................................. 283.2 Rikollisuuden syistä ja rikollisuuden selittämisestä ........................... 283.3 Kriminaalipolitiikan peruskysymykset ja rangaistusteoriat ................ 383.4 Vankiluvun kasvu ongelmana .............................................................. 443.5 Rankaisemisen perusoikeudelliset rajoitukset .................................... 473.6 Kriminaalipolitiikka ja laintulkinta ....................................................... 483.7 Syyttäjän kriminaalipoliittinen rooli ..................................................... 58

7

ARVOT JA PERIAATTEET

ARVOTSYYTTÄJÄLAITOKSESSA

Valtakunnansyyttäjä Matti KuusimäkiValtionsyyttäjä Raija Toiviainen

1.1 JOHDANTO

Yhteiskunnassamme on jo useiden vuosien ajan käyty laajasti arvo-keskustelua. Arvojen pohdinta on ollut monien yleisötilaisuuksien jakoulutustapahtumien asialistalla ja aihetta on ahkerasti puitu mediassa.Yhteiskuntaamme on koskettanut moni muutos. Niin kansalaiset kuin arvojatyökseen pohtivat asiantuntijat ovat etsineet vastausta siihen, millainen onhyvä yhteiskunta, mille arvoille sen tulisi nojata.

Moni on valmis sanomaan, että elämme parhaillaan jonkinasteisessaarvojen kriisitilassa. Perinteiset käyttäytymismallit eivät enää toimikaanelämän selkeänä ohjenuorana. On myös syntynyt kilpailu, jossa yhtei-söllisyyden ihanne on saanut väistyä yksilön omien etujen tavoittelun tieltä.Suomalaisessa kulttuurissa niin miesten kuin naistenkin elämä on nykyisinsangen työkeskeistä. Tämänhetken maailmassa työelämä näyttää olevanjatkuvassa muutospaineessa. Työyhteisön on pystyttävä aina vain te-hokkaampaan suoritukseen. Kun tiedetään, että perhe on kuitenkin useim-mille meistä jaksamisen voimavara ja tärkein elämänsisältö, voi työn japerheen yhteensovittamisesta muodostua todellinen haaste.

Eipä siis ole ihme, että yhteiskunnassa halutaan käydä arvokeskustelua.Kansalaisilla on asennevaikeuksia, eettiset kysymykset mietityttävät ja monikyselee yhteisten pelisääntöjen – oikea ja väärän erottamisen – perään.Liike-elämässä on jo kauan oivallettu, että eettisesti korkeatasoinen toimintaon erityinen kilpailuvaltti. Mutta myös valtionhallinnossa eettisten sääntöjenmerkitys on selvästi korostunut. Kansalaisilla on lupa odottaa laadukastapalvelua ja hyvää hallintoa. Kansalaisten luottamus viranomaistoimintaanon ensiarvoisen tärkeä asia. Ei sovi unohtaa sitä, että eettisyyden edistäminenjulkisella sektorilla on yhtälailla tärkeä kilpailuvaltti. Tämä korostuuentisestään, kun ollaan varautumassa tulevien vuosikymmenten aikanauhkaavaan työvoimapulaan.

Vastuullisia kansalaisia askarruttavat monet nyky-yhteiskunnan ilmiöt,kuten esimerkiksi syrjäytyminen, joka joidenkin kohdalla näyttäytyy jotoisessa polvessa. Syyttäjät tapaavat oikeussaleissa juuri heitä, joilla ei

1

ARVOT SYYTTÄJÄLAITOKSESSA

8

yhteiskunnassa mene hyvin. Kansalaiset kohdistavat kritiikkiä myös oikeus-järjestelmää kohtaan. Järjestelmän tuottamat ratkaisut saatetaan kokeaepäoikeudenmukaisiksi tai järjestelmä on toiminut liian hitaasti roikuttaenjutun asianosaista vuosikausia "löysässä hirressä". Tyytymättömyydessäon perimmältään kysymys arvoista, jotka ovat kansalaisen ja viranomaisenvälisessä toiminnassa joutuneet ristiriitaan. Viranomaistoiminnan uskot-tavuus on kokenut kolauksen.

Syyttäjälaitoksessa käydyssä arvokeskustelussa pohdimme aluksi, mitäarvoilla oikeastaan tarkoitetaan. Totesimme, että arvoilla on todellakin montamerkitystä. Valtionhallinnon virkamiesetiikasta laaditussa selvityksessä arvomääriteltiin yksinkertaistaen seuraavasti: " arvo on tärkeänä pidetty asia taipäämäärä". Arvot ovat siis asioita ja ihanteita, joita yleisesti pidetääntavoiteltavina ja hyvinä. Oikeudenhoidon piirissä tämä merkinnee ennenkaikkea sitä, että kansalaiset odottavat lainkäyttäjien jakavan oikeutta elisitä, että oikeus heidän asiassaan toteutuu. Tälle pohjalle rakentuukinoikeusjärjestelmän uskottavuus.

Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate on syyttäjän työn keskeisinohjenuora. Lainsäädäntö määrittää myös virkamiesetiikan vähimmäiskriteerit.Syyttäjät samoin kuin muutkin lainkäyttäjät joutuvat kuitenkin jatkuvastipohtimaan oikeuden toteutumisen ja lainmukaisuuden keskinäistä suhdetta.Kun lain sanamuoto ja ratio on selvä, ei syyteharkinnassa periaatteessasynny ongelmia. Lait saattavat kuitenkin olla tulkinnanvaraisia ja nykyistäentistä paljon enemmän jättävät tilaa myös tarkoituksenmukaisuusharkin-nalle. Jotta oikeus ja kohtuus silloin toteutuisi, syyttäjä onkin keskellä sitäarvojen maailmaa, jossa väistämättä vaikuttavat myös virkamiehen omatarvot. Syyttäjän ratkaisun ja oikeusturvaodotusten tulisi silloinkin ollasopusoinnussa.

Jokaisella työllä ja ammatilla on myös omat arvopäämääränsä.Yhteiskunnassa käyty vilkas arvokeskustelu onkin johtanut siihen, ettäerilaiset ammattiryhmät ovat laatineet toimintansa tueksi eettisiä sääntöjä.Lakimiesten keskuudessa näitä on kehitelty pitkään. Yleisesti tunnettujaovat esimerkiksi Lakimiesliiton lakimiehille laatimat eettiset ohjeet ja hyvääasianajotapaa koskevat asianajajien laatimat ohjeet. Tässä yhteydessä voilisäksi viitata usein lainattuihin, ikivanhoihin mutta silti edelleen varsinajankohtaisiin Olaus Petrin tuomarinohjeisiin. Myös syyttäjälaitoksessanähtiin tärkeäksi määritellä toimintaa ohjaamaan omat syyttäjälaitoksen arvot.Syyttäjän ammatissa arvojen pohtiminen on todellista ja jatkuvasti läsnä.Syyttäjälaitos ei voi olettaa olevansa luotettava ja arvostettu pelkän asemansavuoksi. Uskottavuus on ansaittava, ja jos siinä tulee horjahduksia, tasa-painon palauttaminen on työlästä.

9


1.2 ARVOPROSESSIN KÄYNNISTÄMINEN

Syyttäjälaitoksen on alati elettävä ajan hermolla; on omaksuttava jatkuvastiuutta aineellista lainsäädäntöä ja menettelysäännöksiä, kohdattavakansainvälistymisen haasteet, omaksuttava uusia työskentelytapoja sekämukauduttava yhtäältä mittaviin organisaatiomuutoksiin ja toisaaltaväheneviin resursseihin. Visio, strategia ja arvot ovat jokaisen organisaationtoiminnan perusta.

Tieto siitä, että arvot ohjaavat työyhteisön toimintaa, teki syyttä-jälaitoksen sisäisen arvokeskustelun yhä ajankohtaisemmaksi. Aihe otettiinyleisemmin esille keväällä 2003 Pirkanmaalla, ja Oulun seudulla oli jo tätäennen esiintynyt alueellista aktiivisuutta eettisten kysymysten pohdinnassa.Valtakunnansyyttäjä Matti Kuusimäki käsitteli organisaation sisälläsyyttäjälaitoksen arvoihin liittyviä asioita eri yhteyksissä sekä kuuliulkopuolisia asiantuntijoita, ennen kuin hän keväällä 2004 perusti arvo-työryhmän. Sen tehtävänä oli suunnitella, miten syyttäjälaitoksen omaarvoprosessi toteutetaan niin, että tuloksena syntyvät koko laitoksentoiminnan kannalta keskeiset arvot. Evästyksenä oli, että arvojen tulee ollajokaisen syyttäjälaitoksen palveluksessa olevan tunnistamia ja hyväksymiä.Tästä syystä työryhmän oli varmistettava, etteivät arvot painotu yksinomaanlainkäyttötoimintaan. Työryhmän tuli lisäksi tehdä esitys niistä toimen-piteistä, joiden avulla yhteisesti sovitut arvot saadaan osaksi syyttäjälaitoksenpäivittäistä toimintaa. Työryhmässä olivat edustettuina kaikki henkilös-töryhmät ja edunvalvontatahot. Jälkeenpäin on helppo todeta, että työryh-män asettaminen oli todellinen ponnahduslauta arvoprosessin eteenpäinviemisessä. Siihen asti eettiset kysymykset olivat valtakunnallisella tasollajääneet enemmän tai vähemmän keskusteluasteelle.

1.3 KOKO HENKILÖSTÖ MUKANA VAIKUTTAMASSA

Alusta alkaen oli selvää, että arvojen kartoittamiseen tuli osallistua kokohenkilöstön. Ennen kuin työ aloitettiin, työryhmä oli perehtynyt alankirjallisuuteen ja eräiden muiden työyhteisöjen, erityisesti arvokysymyksissäjo pitkälle ehtineen keskusrikospoliisin vastaaviin kokemuksiin. Vastaantuli myös epäileviä mielipiteitä siitä, onko omien eettisten sääntöjenlaatimisesta vastaavaa hyötyä. Monille työyhteisöille oli käynyt niin, ettäkun eettiset ohjeet oli kirjattu joko työjärjestyksiin, sääntöihin tai ns.huoneentauluiksi, ne voitiinkin sen jälkeen aivan liian helposti unohtaa.Näin saattoi käydä eritoten silloin, kun arvot oli määritelty yksinomaanjohdon toimesta ja julistettu sen jälkeen noudatettaviksi.

Tähän ansaan ei haluttu syyttäjälaitoksessa mennä, joten työryhmäteki tarkan suunnitelman siitä, miten jokaiselle syyttäjälaitoksen palveluk-


1 0

sessa olevalle suotiin mahdollisuus osallistua arvojen kartoittamiseen. Eripuolella maata järjestettiin syksyn 2004 aikana 20 tilaisuutta, joihin jokaisensyyttäjän ja toimistohenkilökuntaan kuuluvan edellytettiin osallistuvan.Osallistujat kävivät läpi yksilö- ja ryhmätöitä, jotka toteutettiin saman-sisältöisinä kaikissa alueellisissa tilaisuuksissa.

Tilaisuudet olivat innostavia ja keskustelua herättäviä. Oli antoisaapohtia työtovereiden kanssa muutakin kuin juridiikkaa. Tilaisuuksissa käytiinmyös kiinnostavia väittelyitä. Itsestään selviltä vaikuttavat asiat osoittau-tuivatkin yllättävän monimerkityksisiksi. Riippuen siitä, mistä näkökulmasta– asiakkaan, työtoverin vai esimiehen – jotakin arjen tilannetta tarkasteli,ymmärrys avartui ja ajattelu sai uusia näkökulmia.

Arvojen on oltava käsitteellisesti selkeitä, eikä niitä tule määritellä liianmonta. Jokaisen työntekijän olisi pystyttävä muistamaan ne helposti, jottane voivat muodostua todellisiksi päivittäisessä työssä. Tietoisena tästäjokaisessa alueellisessa tilaisuudessa pyydettiin osallistujia tuottamaan 3-5arvoehdokasta, joille ryhmä määritteli myös merkityksen käytännön työssä.Ryhmät pohtivat, mitä heidän valitsemiensa arvojen mukainen toimintaedellyttää syyttäjiltä, sihteereiltä ja esimiehiltä sekä mitä ne tarkoittavatsyyttäjälaitoksen ulkopuolisiin tahoihin nähden. Lopuksi alueiden arvo-ehdokkaat koottiin yhteen valtakunnallista arvokeskustelua varten.

Tammikuussa 2005 pidetyn valtakunnallisen arvokeskustelun tar-koituksena oli yhdessä määritellä koko syyttäjälaitoksen kannalta keskeisetarvot. Jokainen alue valitsi kaksi henkilöä edustajikseen tähän keskusteluun,johon osallistuivat myös arvotyöryhmä, Valtakunnansyyttäjänvirastonjohtoryhmä sekä viraston tiedottaja ja tiedotussihteeri. Tilaisuuden vetäjäksikutsuttiin alan ammattilainen yksityisestä konsulttitoimistosta. Alueidennimeämiä arvoehdokkaita analysoitiin monin tavoin koko päivän kestäneessätilaisuudessa.

Yhteistilaisuuden lähtökohta oli mielenkiintoinen. Kävi nimittäin niin,että kaikissa 20 alueellisessa palaverissa henkilöstö oli nimennyt samatkolme eniten ääniä saanutta arvoehdokasta: oikeudenmukaisuus,ammattitaito ja hyvä työympäristö. Ryhmien tapa määritellä nämä arvottoki vaihteli selvästi. Kun asiaa tarkemmin pohti, ei samansuuntainen ajatteluniin yllättävältä enää tuntunutkaan. Syyttäjälaitoksen palvelukseen näyttäisihakeutuneen asioista hyvin samaan tapaan ajattelevia ihmisiä. Havainto olijoka tapauksessa mielenkiintoinen. Näiden ns. varmojen valintojen lisäksivaltakunnallisessa tilaisuudessa keskusteltiin vilkkaasti siitä, nostetaanko"hajaääniä" saaneiden arvoehdokkaiden joukosta esiin vielä joku neljäskinarvo.

1 1


1.4 OIKEUDENMUKAISUUS, AMMATTITAITO JA TYÖHYVINVOINTI

Asiaa ei saatu kerralla valmiiksi, joten keskustelua jatkettiin pyytämällävielä kommentit alueiden arvoedustajilta. Syyttäjälaitoksen arvoiksivalikoituivat lopullisesti varsin selkeästi oikeudenmukaisuus, ammattitaitoja työhyvinvointi. Valtakunnansyyttäjä Matti Kuusimäki vahvisti ne kaikkiennoudatettavaksi maaliskuussa 2005.

Laitoksemme väellä on nyt syytä kunkin kohdaltaan pohtia, mitäyhdessä määritellyt arvomme tarkoittavat arjen työssä – nykyisin. Esi-merkiksi tämän päivän hyvä ammattitaito niin syyttäjän kuin sihteerinkintehtävissä on jotain aivan muuta kuin taidot takavuosina kirjallispainotteisenrikosprosessin aikoina. Ja vaikka oikeudenmukaisuus ja työhyvinvointi ovatkäsitteinä vakaita, niiden käytännön sisällöt muuttuvat. Sen vuoksi niitä onaina lähestyttävä ajankohtaisesta näkökulmasta.

Oikeudenmukaisuus on lainmukaisuutta laajempi käsite. Sillä onmerkitystä yhtä hyvin varsinaisen syyttäjän työn kuin henkilöstön keskinäisenpositiivisen vuorovaikutuksenkin kannalta katsottuna. Euroopan ihmis-oikeussopimuksen 6. artiklan tarkoittama fair trial ja Strasbourgin tuomio-istuimen sitä koskeva erittäin laaja soveltamiskäytäntö ovat keskeinenohjenuora siitä, mitä oikeudenmukaisuus tänään merkitsee, ts. mitä kaikkealainkäyttötyössä on kansallisen kirjoitetun lain lisäksi otettava huomioon.

Kansalaisten yhdenvertainen kohtelu on erityisen keskeistä joperustuslaillisesta näkökulmasta. Tästä syystä on syyttäjälle asetettujenlukuisien uudentyyppisten tehtävien hoidossa entistä enemmän kiinnitettävähuomiota siihen, miten kollegat vastaavia asioita hoitavat. Virastojenpäälliköiden vastuu yhdenmukaisesta toiminnasta kasvaa. Kaikki tietävätsen, mitä syyttäjän riippumattomuuteen kuuluu. Huomiota on nyttemminkohdistettava siihen, mitä riippumattomuuteen ei kuulu.

Rikosasioiden hoidon ketjumuotoisuuden sisäistäminen on oikeuden-mukaisuuden kannalta yksi merkittävä haaste. Pystymmekö vähitellenmuuttamaan ajatteluamme "viranomaislähtöisyydestä asiakaslähtöisyyteen"?Haluammeko esimerkiksi omilla toimillamme jouduttaa edellisissä vaiheissaviipyneen asian käsittelyä vai pitäydymmekö töidemme järjestelyssä vanhaantapaan oman viraston diaarin osoittamaan saapumispäivään! Kansalainenon tyytymätön asiansa kohtuuttomaan viipymiseen, eikä häntä kiinnostase, missä hoitoketjun vaiheessa viive on syntynyt.

Valitut arvot kiertyvät sikäli yhteen, että syyttäjän hyvä ammattitaitoon oikeudenmukaisuudenkin toteutumisen paras tae. Mutta ammattitaidolleasetetut haasteet ovat viime vuosina muutenkin kasvaneet. Keskeistä onollut havaita syyttäjälaitokselle organisaationa asetettujen vaatimustenlisääntyminen. Rikossovittelun valtakunnallistaminen ja kirjallisen rikos-prosessin käyttöönotto ovat viimeisimmät esimerkit uutuuksista, joidenonnistunut toteutuminen on vaatinut syyttäjälaitoksen sisällä vahvaa ohjaavaa


1 2

otetta. Ja kun oikeusministeriö on tulevaisuuskatsauksissaan toistuvastitodennut, että tavoitteena on "vahvistaa syyttäjien kokonaisotetta rikos-vastuun toteuttamisessa", lienee selvää, että tämä vaatii koko syyttäjä-kunnalta tulevaisuudessa yhä vahvempaa yhteistä työotetta.

Työhyvinvointi on sidoksissa sekä valtakunnallisen että paikallisenjohtoportaan taitoihin. Elämme kaiken lisäksi kasvavien tehtävien ja julkisentuottavuusajattelun ristiaallokossa. Helppoa se ei ole. Lissabonin strategiaon vuodelta 2000 peräisin oleva EU:n tunnettu ohjelmajulistus kestävänkasvun vahvistamiseksi. Mielenkiintoista on, että tämän strategian keskeinenhaaste julkisella sektorilla on johtamisen laatu. Syyttäjälaitoksen 1.4.2007toteutuva organisaatiouudistus tarjoaakin mahdollisuudet myös kehittyvänjohtamisen keinoin taata, että meillä on entistä paremmat mahdollisuudettehdä työtämme hyvien henkisten ja aineellisten edellytysten puitteissa.Emme saa kuitenkaan unohtaa sitä, että kukin meistä itse on keskeisintekijä niin oman kuin työtovereidenkin työssä viihtymisen kannalta. Tätätosiasiaa ei hyvänkään johtamisen keinoin muuksi muuteta!

1.5 ARVOTYÖN JATKO

Arvotyöryhmä jatkoi vielä työtään. Seuraavaksi se tarkasteli vahvistettujaarvoja määrittelemällä niitä asiakkaan ja sidosryhmien näkökulmasta, jolloinpohdittiin sitä, mitä näiden on lupa odottaa syyttäjälaitokselta. Lisäksi arvojatarkasteltiin tuloksen ja suoritteen, henkilöstön ja osaamisen sekä työ-prosessien näkökulmasta. Arvoja pyrittiin havainnollistamaan myös niin,että henkilöstöä varten laadittiin arjen esimerkkejä arvosidonnaisistatilanteista.

Vuonna 1995 hyväksyttiin valtion henkilöstöstrategia, jossa yhteydessäviranomaistoiminnalle asetettiin korkeat eettiset vaatimukset. Kaksi vuottamyöhemmin valtioneuvosto määritteli periaatepäätöksessään valtionhallin-non tärkeimmät arvot: riippumattomuus, puolueettomuus, objektiivisuus,hallinnon luotettavuus, avoimuus, palveluperiaate ja vastuullisuus. Syyttä-jälaitoksen arvot ovat sopusoinnussa näiden valtionhallinnon yleisten arvojenkanssa, kuten asian tuleekin olla.

Todellinen haaste on siinä, pystymmekö tiedostamaan ne tilanteet jaasiat, jotka vaativat eettisten valintojen tekemistä. Arvot luovat pelisäännöttyöyhteisölle ja auttavat valitsemaan mahdollisimman hyvän toimintatavanuusissa ja vaikeissa tilanteissa. Syyttäjälaitos on hiljattain liittynyt uuteenpalkkausjärjestelmään, edessä ovat isot organisaatiomuutokset, alati tuleeuutta lainsäädäntöä ja uusia työmenetelmiä otetaan käyttöön. Arvojenmerkitys korostuu, kun vanhasta luovutaan ja uutta on omaksuttava.

Alueilla käydyissä arvokeskusteluissa tuli selvästi esille se, etteivätarvot saa jäädä pelkäksi sanahelinäksi. Vilkasta keskustelua käytiinkin arvojensisällöstä. Arvojen määritteleminen on tärkeää siksi, että se konkretisoi

1 3


arvojen sisällön ja sen myötä antaa sekä ulkopuolisille että syyttäjälaitoksenomalle väelle sitoumuksen toimimisesta arvojen mukaisesti myös käy-tännössä. Jatkuvana tavoitteena on arvojen kytkeminen osaksi jokaisenhenkilökohtaista työsuoritusta.

Arvojen toteutuminen työyhteisössä merkitsee myös sitä, että niitäkäytetään johtamisen välineenä. Useat selvitykset ovat osoittaneet, ettäjohdon esimerkki on tärkein yksittäinen keino vaikuttaa virkamiesetiikkaan.Esimiehet luovat omalla käyttäytymisellään standardit, jotka ajan myötäläpäisevät koko organisaation. Selvää on tietysti myös se, että jokainentyöyhteisön jäsen on itse vastuussa arvojen mukaisesta toiminnasta. Arvojennoudattamista tulee kaikin tavoin edistää ja siihen liittyy silloin kiinteästise, että arvojen vastaiseen toimintaan on tarvittaessa puututtava.

1.6 TYÖRYHMÄN TOIMENPIDE-EHDOTUKSET

Työryhmä painotti sitä, että arvojen on sisällyttävä koko hallinnonalanohjaukseen. Esimiehet kantavat tästä ison vastuun. He ovat esimerkkinäsiitä, miten arvojen sisäistäminen arjen työssä tapahtuu. Päivittäis-johtamisessa syyttäjäyksikköjen esimiehet seuraavat arvojen toteutumistaja ratkaisevat eteen tulevat eettiset ongelmat alueellaan. Arvoista kes-kusteleminen liittyy olennaisesti esimiehen ja alaisen välillä käytäviin tulos-ja kehityskeskusteluihin. Nämä ovat luonteva paikka avoimesti arvioida,kuinka arvot ovat menneellä kaudella toteutuneet ja mihin on jatkossaerityisesti kiinnitettävä huomiota. Valtakunnansyyttäjä saa valtakunnallisestikattavaa arvopalautetta nimenomaan syyttäjäyksikköjen päälliköiltä.

Koulutus on ehkä keskeisin lainkäyttöorganisaation johtamisen väline.Yksi parhaimmista arvojen jalkauttamistavoista on niiden luonteva sisäl-lyttäminen osaksi kaikkea koulutusta, erityisesti esimiesvalmennusta sekäosaksi uuden työntekijän perehdyttämistä. Työsarkaa riittää myös senvarmistamisessa, että koulutukseen saadaan juuri ne henkilöt, joidenammattitaito syystä tai toisesta vaatisi kehittämistä.

Työryhmä kiinnitti huomiota siihen, että arvojen toteutumista onjärjestelmällisesti seurattava. Sitä voidaan tehdä edellä mainittujen keinojenlisäksi säännöllisesti toteutetuin työtyytyväisyyskyselyin tai esimerkiksipyytämällä palautetta syyttäjälaitoksen asiakkailta ja sidosryhmiltä. Arvojenesillä pitäminen ja niistä tiedottaminen on arvojen sisäistämisen kannaltaolennaista. Syyttäjälaitoksella on käytössään useita tiedottamisen kanavia,joita tulee hyödyntää. Mutta parasta olisi tietysti se, että henkilöstö kävisiavointa ja vapaata keskustelua arvoista ja arvojohtamisesta niin virallisissakuin epävirallisissakin yhteyksissä. Työryhmä nosti esille ajatuksen siitä,että syyttäjälaitos voisi käydä säännöllistä ajatustenvaihtoa eettisistäkysymyksistä myös tärkeimpien sidosryhmiensä, oikeusministeriön,


1 4

poliisin, tuomioistuimen ja asianajajien, kanssa. Kansainvälistä etiikka-työtäkään ei ole syytä unohtaa. Syyttäjälaitokseen liittyviä eettisiä suosituksiaon annettu mm. Euroopan neuvoston ja Kansainvälisen syyttäjäyhdistyksentoimesta.

Työryhmä esitti yhtenä toimenpide-ehdotuksena eettisen toimikunnanperustamista syyttäjälaitokseen. Se sitoisi organisaation aktiiviseen japitkäjänteiseen työhön arvoihin liittyvissä kysymyksissä. Toimikunnantehtävänä olisi seurata arvojen toteutumista, löytää arvokipupisteitä ja antaatoimenpidesuosituksia. Mikään valituselin se ei olisi. Toimikunta voisi lisäksieri keinoin kannustaa henkilöstöä käymään arvokeskustelua omanorganisaation sisällä ja myös suhteessa sidosryhmiin. Toimikuntaan tulisikuulua laaja edustus kaikista henkilöstöryhmistä.


1 5

ARVOTLAINKÄYTÖSSÄ

Aulis AarnioEmeritusprofessori, OTT

2.1 AVAUS

Keskusteltaessa arvoista ja niiden paikasta oikeusajattelussa on ensim-mäiseksi tehtävä ero arvojen ja asenteitten välillä. Hyvä esimerkki asenteistaovat ennakkoluulot. Usein puhutaan myös makuasioista ("Tämä ruusu onkaunis"). Asenteille on ominaista, että niitä ei perustella, eivätkä ne ole edesperusteltavissa. Maut vaihtelevat, ennakkoluuloja on kaikilla, mutta niistäei voi keskustella, koska ei kyetä pureutumaan niiden taustoihin. Asenteetajavat eri ihmisiä vastakkain ja siinä törmäyksessä ei ole mahdollista tuottaajärkeviä kompromisseja.

Arvoille ja niitä koskeville kannanotoille (arvostuksille) on luon-teenomaista perusteltavuus. Tämä koskee väliarvoja ("Tämä veitsi on hyväleikkaamaan") yhtä hyvin kuin perusarvoja ("Elämää on kaikissa oloissakunnioitettava"). Välinearvoja koskeva kannanoton tueksi voidaan tuottaaesimerkiksi tietoa veitsen ominaisuuksista eri olosuhteissa, jolloinsynnytetään keskustelu näistä ominaisuuksista, ei yksin perusväittämästä.Mutta aivan samoin on perusarvojen laita. Myös niitä voidaan, minkä yritänjäljempänä osoittaa, perustella tiettyyn rajaan saakka. Arvokannanottojakinvoidaan monin eri tavoin ja hyvin pitkälle tukea (tai vastustaa) argumentein,jotka edelleen on mahdollista asettaa lähempään tarkasteluun.

Perusarvojen osalta tulee kuitenkin raja vastaan. Esimerkiksi siitä,mitä on hyvä elämä, voi vallita perustellusti erilaisia näkemyksiä. Näistä"viimeisiä perusteita" ei enää kyetä argumentoimaan tavalla, joka toisi jonkinlisän perusteluketjuun. Edessä on vain kaksi tietä: Järkevän (ja toisenmielipidettä kunnioittava) kompromissi tai erimielisyys. Juuri tässä, reilunkompromissin (tai konsensuksen) mahdollisuudessa piilee argumentaatio-teorian tilaisuus.

2

ARVOT LAINKÄYTÖSSÄ

1 6

2.2 ARVOT JA OHJELMALAUSEET

Aloitan esimerkillä. Se koskee periaatetta "Viatonta ei saa surmata".Esimerkin on muotoillut alun perin Bernard Williams, mutta sitä on käyttänytkiinnostavissa yhteyksissä myös mm. Maija-Riitta Ollila. Esimerkki kertoorosvopäällikkö Pedrosta, joka saapuu pieneen intiaanikylään jossakin kaukanaAndeilla. Hän kokoaa kylän miehet kirkon seinustalle ammuttaviksi. Silloinpaikalle saapuu Justus Caritas, nimestä päätellen lähetyssaarnaaja, jokatapauksessa hengen miehiä. Pedro panee Justuksen valitsemaan. Jos tämäampuu jonkun miehistä, kenet tahansa, muut pääsevät vapaiksi, Mikälinäin ei tapahdu, kaikki ammutaan.

Justus Caritas on sitoutunut vahvasti periaatteeseen "viatonta ei saasurmata". Jos hän noudattaa tätä elämänohjetta, joka mitä ilmeisimmin onosa hänen oppinsa perustaa, kaksikymmentä ilmeisen viatonta surmataan.Siinä tapauksessa, että Justus tinkii opistaan ja ampuu vasten tahtoaanyhden, hän pelastaa yhdeksäntoista muuta. Williamsin esimerkki onmonessakin mielessä puhutteleva. Tämänkertaista teemaa ajatellen siinäon yksi erityisen tärkeä opetus. Moraalinen dilemma tulee esiin ainamoraalivaihtoehtojen niukkuuden vallitessa. Kaikki vaihtoehdot ovathuonoja, jokin vain muita huonompi. Jätän Justuksen puntaroimaan valintaaja riennän eteenpäin. Mikä on periaatteen "viatonta ei saa surmata" arvo- jamoraaliteoreettinen status?

Ennen kuin katsomme asiaa tältä kannalta, on syytä nostaa esiin eräs,nykyajassa usein unohtuva tai oikeastaan liian itsestään selvänä pidettymoraalin ulottuvuus, nimittäin suvaitsevaisuus, toleranssi. Jos periaate"Viatonta ei saa surmata" otetaan kirjaimellisesti, on omaksuttu funda-mentalistinen kanta moraaliin. Yleisten moraaliperiaatteiden turvin onvalloitettu maailmaa, vapautettu sorrettuja, sorrettu vapautettuja, käännytet-ty vääräuskoisia ja oikeutettu yhtä hyvin julmia kuin lempeitäkin tekoja. Janimenomaan sen vuoksi, että tulkitsemattomina ne tarjoavat laajan pelikentänerilaisille sovelluksille. Tekevät joskus mahdottoman mahdolliseksi.

Ei näytä olevan vaikeata sitoutua yleiseen periaatteeseen "Viatonta eisaa surmata". Siihen näyttää liittyvän "objektiivista ainesta", millä voidaantarkoittaa lauseen osakseen saamaa laajaa hyväksyntää. Mutta tällainensisällöltään täsmentymätön yleinen periaate kaipaa sitä käytäntöön sovel-lettaessa tulkintaa. Yleistä muotoa olevat periaatteet, vaikkapa juuri mai-nittu periaate "Viatonta ei saa surmata" ovat ainoastaan prima facie -peri-aatteita. Ne ovat argumentoinnin lähtökohtia, ilmaisuja jotka haastavatperustelemaan. Sitä vastoin ne eivät ole "sitovia" perusteita puhumattakaansiitä, että ne olisivat "lopullisia" argumentteja, mutta ne ovat maailman sivuvieneet ihmisiä mukanaan.

Ongelma juontaa juurensa siitä, että yleiset ilmaisut ovat sisäisestiavoimia, aivan samalla tavalla kuin esimerkiksi käsite "onnellisuus". Emmevoi koskaan sanoa olevamme "täysin" onnellisia, koska aina on olemassa


1 7

jokin asia, joka tekee onnellisuutemme vieläkin suuremmaksi. Juuri näinon asian laita prima facie -periaatteiden osalta. Ne ovat avoimia, ne haastavattulkintaan. Ratkaisevaa tällöin on se, minkä perustelun varassa yleistäperiaatetta sovelletaan käytäntöön. Poikkeusten avulla yleiset periaatteetsäilyttävät elinvoimansa.

Yleisen periaatteen jokainen sovellus on sidottu siihen asiayhteyteen,jossa sitä sovelletaan. Prima facie -lauseesta tulee argumentti, jokapoikkeusten avulla mitoitetaan (sopeutetaan) "kaikki asianhaarat huomioonottaen" asianomaiseen tilanteeseen. "Viatonta ei saa surmata, paitsi jos…".Periaatteesta tulee käytäntöön sovellettaessa ehdollinen, ja sitä voidaansoveltaa eri tilanteissa "enemmän tai vähemmän" niin kuin periaatteitayleensäkin. Sovelluksille etsitään konteksti huomioon ottaen optimaalinensisältö. Optimipiste ei aina ja kaikkialla ole samalla kohdalla, ei edesrationaalisesti harkittaessa, koska pisteen paikantamista ohjaavat muutkinkuin rationaalisesti hallittavat argumentit.

"Viatonta ei saa surmata" on tässä katsannossa aito periaate. Arvojen,moraalin ja myös oikeuden alalla muodostuu erottelu prima facie (PF) jakaikki asianhaarat huomioon ottaen (ATC; all things considered)osoittautuu sen vuoksi ratkaisevan tärkeäksi. Se paljastaa paitsi sovellustenvaihtelun myös sen, miksi moraali- ja arvokannanottojenkin perusteleminenon tärkeää. Periaatteen "Viatonta ei saa surmata" yksittäistä sovellustavoidaan arvioida ainoastaan perustelujen avulla. Vain perustelut tekevätmahdolliseksi kriittisen suhtautumisen arvojen, moraalin ja oikeuden alallaesitettyihin kannanottoihin.

Olennaista ei siten ole määrittää arvoja moraalikäsitteiden yksikä-sitteistä sisältöä, "oikeaa moraalia". Itse asiassa ei pidä edes pyrkiämäärittämään moraalikäsitteiden sisältöä. Ne ovat aina alisteisia avoimenkysymyksen argumentille: Entä sitten? Tästä seuraa, että tärkeää ei oleyksittäisen ihmisen tai ryhmän sisällöllinen moraali- tai arvoteoria, omaksuttuarvokoodi, vaan tapa, jolla arvoista ja moraalista keskustellaan. Sisällöllinen,arvoille ja moraalille tiettyä tulkintaa tarjoava teoria korvautuu keskusteluakoskevalla, proseduraalisella moraali- ja arvoteorialla. Moraali (jaarvo)kannanotto tuotetaan tuossa prosessissa. Olennaista on siis itseharkintaprosessi, ei ensisijaisesti se, mitä arvosisältöjä – ja millä perusteilla– kukin edustaa. Jos voimme sopia harkinnan pelisäännöistä, harkinta karsiiäärimielipiteet ja tuottaa tuloksen, jonka voimme joko hyväksyä tai hylätä.Mutta tällöin olemme päässeet niin pitkälle kuin ihminen voi päästä.

2.3 ARVOT JA OIKEUSLÄHDELUETTELO

Suomalaisten lakimiesten käsitys oikeuden ja moraalin suhteesta on kokolailla radikaalisti muuttunut viimeisten kolme, neljän vuosikymmenen aikana.Äärimmäinen lakipositivismi, jonka kanssa tulin vielä vasta-alkavana


1 8

lakimiehenä tekemisiin, kiisti arvoilta ja arvostuksilta kaiken merkityksenlainkäytössä. Ratkaisut tuli voida johtaa laista ja vain siitä. Tämä asennemureni vähitellen 1960-luvulta lähtien, eikä tietääkseni kukaan enäävakavissaan edusta sellaista kantaa.

Olen pyrkinyt kuvaamaan muutosta toteamuksin, että lainkäyttöratkai-sujen uskottavuus (legitimiteetti) ei peruste enää yksinomaan muodolliseensääntelyyn (lakiin), vaan kansalaisyhteiskunnassa on vahva odotusratkaisujen hyväksyttävyydestä. Lainkäytön on oltava sekä lainmukaistasanan perinteisessä mielessä että eettis-moraalisesti hyväksyttävissä. Samailmiö on tunnistettavissa monissa muissakin Euroopan maissa.

Suomessa tapahtunut muutos johtuu osaksi (mutta vain osaksi) siitä,että Euroopan ihmisoikeussopimus ja sittemmin Suomen perustuslainperusoikeudet ovat tulleet osaksi lainkäyttäjää sitovaa normistoa. Esimerkiksiihmisoikeusperiaatteet ovat alunperin moraaliperiaatteita jotka kirjattiin mm.Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjaan. Moraaliperiaatteina niillä olioikeutta muuttava, kehittävä ja muotoava rooli. Mutta asettuessaan osaksisäädännäistä oikeutta, ne ovat kyllä sisällöllisesti edelleen moraalikannanot-toja mutta normatiivisesti sitovia oikeuslauseita.

Toinen tärkeä syy on normirakenteen muutos. Oikeusjärjestykseenovat tulleet - ilmeisesti jäädäkseen -erilaiset avoimet ja elastiset tunnus-merkistöt, joustavat normit. Niitä koskeva problematiikka tunnistettiinsuomalaisessa oikeustieteessä paljon ennen kuin Euroopan ihmisoikeussopi-mus ratifioitiin ja perustuslaki muutettiin. Selkeimmin muutos olihavaittavissa erilaisten sovittelu- ja kohtuullistamisnormien ilmaantumisena,esimerkkeinä OikTL 36 § ja AL 103b §. Ne toivat oikeusajatteluun aivanuudenlaisen piirteet: Punninnan. Enää ei ollutkaan kysymys vainlainsäännökset sisällön tulkinnallisesta selvittämisestä ja tulkitun sisällönsoveltamisesta tosiseikkoihin, vaan eri suuntaan puhuvien argumenttienpunninnasta keskenään. Termi "weighing and balancing" tuli osaksisuomalaistakin käsitteistöä. Ja kun niin kävi, näyttäytyi arvojen, arvostustenja moraalikannanottojen rooli aikaisemmasta poikkeavalla tavalla.

Äsken todettu ei anna vastausta arvojen asemaan oikeusajattelussa,mutta se tekee mahdolliseksi kysyä: Mikä on arvojen ja arvokannanottojentodellinen rooli juridisessa harkinnassa? Tarkastelen asiaa käytettävissäolevan tilan puitteissa vain joiltakin näkökulmilta. Aloitan oikeuslähteenkäsitteen luonnehdinnalla.

Oikeuslähteeksi voidaan alustavasti määritellä jokainen sellainenperustelu (argumentti), jonka nojalla ratkaisu tai oikeustieteellinen kannanottojoko löydetään (context of discovery) tai oikeutetaan (context ofjustification) juridisena ratkaisuna tai kannanottona. Luonnehdinta ei kiinnitähuomiota siihen, mitkä yksittäiset argumentit ovat jonakin aikana tai jossakinoikeusjärjestyksessä oikeuslähteitä.

Toisaalta on pidettävä erossa toisistaan oikeuslähteen käsite jaoikeuslähteen painoarvo. Oikeuslähteellä voi olla positiivinen tai


1 9

negatiivinen painoarvo tai sitten oikeuslähde voi olla asiaan vaikuttama-ton (indifferentti). Painoarvo on aina suhteessa ratkaisuun tai kannanot-toon. Oikeuslähteellä on positiivinen painoarvo, jos se vahvistaa ratkai-sua tai kannanottoa. Argumentaation teoriassa puhutaan tällöin myös pro-argumentista. Negatiivinen painoarvo vähentää ratkaisun tai kannanotonuskottavuutta. Se on contra-argumentti. Joskus oikeuslähteellä, vaikka seon käytettävissä ja vaikka sen käyttö on sallittu, ei ole sen paremminpositiivista kuin negatiivistakaan painoarvoa. Ratkaisu tai kannanottoesimerkiksi seuraa suoraan lakitekstistä, vaikka onkin annettu sitä"selventävä" ennakkoratkaisu.

Oikeuslähdeopin sisältö on käytännössä vaihdellut historiallisesti ajanja paikan mukaan. Napoleonin Ranskassa ei lakikodifikaatioiden syntyaikaanluetteloon kelpuutettu kuin kaksi oikeuslähdettä, laki ja lainsäätäjän tarkoitus.Opin teoreettisessa tarkastelussa ei kuitenkaan ole olennaista, miten laajatai suppea oikeuslähdeluettelo on, ei myöskään se, mikä on oikeuslähteidensitovuuden "astejakautuma". Olennaista on ainoastaan se oikeuslähdeopilleasetettu vaatimus, että sen avulla voidaan oikeudellinen argumentointi erottaaei-oikeudellisesta.

On kuitenkin syytä muistuttaa, että ei ole olemassa yhtä ja ainoaa"oikeaa" oikeuslähdeoppia. Jo 1980-luvulla korostettiin, että oikeuslähdeopithajautuivat eri oikeudenaloilla eri sisältöisiksi. Hallinto-oikeuden oikeus-lähdeopin sisältö ei ole sama kuin sanokaamme varallisuusoikeuden. Muttakysymys on vielä enemmästä. Samankin oikeudenalan sisällä oikeus-lähteiden määrä ja painotus voivat olla erilaisia. Aviovarallisuusoikeudenvastikesääntöjä tulkittaessa ratkaisun määräävät paitsi lakiteksti myös erittäinvahvasti systeemiargumentti ja siihen liittyvät näkökohdat. Ratkaisu voidaantietyssä mielessä "johtaa" systeemistä, eikä perusoikeuksilla ole argu-mentteina juurikaan käyttöä. Samaa ei voida sanoa edellä kosketelluistalapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevista tapauksissa, joissa lapsenetua sääntelevät perusoikeudet voivat olla ratkaiseva argumentti. Tästäjohtuen on yhtenäisen oikeuslähdeopin sijasta perusteltua puhua ongel-ma-, oikeusala- jopa tilannekohtaisesta oikeuslähdeopista.

Oikeuslähteiden velvoittavuus määräytyy seuraavan hahmotelmanmukaiseksi:

1. Vahvasti velvoittavat oikeuslähteet

1.1. Kansallisen oikeuden ulkopuoliset normistot

* Eurooppaoikeuden sitovat osat* Euroopan ihmisoikeussopimuksen normit* EU-tuomioistuimen tietyt prejudikaatit* Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen tietyt prejudikaatit


2 0

1.2. Kansallisen oikeuden normistot

* Suomen perustuslain perusoikeudet* Lait ja lakien (ym) nojalla annetut alemmanasteiset normit* Kansallisen oikeuden osaksi saatetut kansainvälisetsopimukset* Systeemiperusteet

1.3. Maantapa

2. Heikosti velvoittavat oikeuslähteet

2.1. Lainsäätäjän tarkoitus2.2. Ennakkoratkaisut

3. Sallitut oikeuslähteet

3.1. Käytännölliset argumentit (taloudelliset, historialliset,yhteiskunnalliset)

3.2. Eettiset ja moraaliset perusteet3.3. Yleiset oikeusperiaatteet3.4. Oikeustiede (vallitseva mielipide)3.5. Vertailevat argumentit3.6. Muut

4. Kielletyt oikeuslähteetKiellettyinä oikeuslähteinä voidaan pitää, niin kuin RaimoSiltala on huomauttanut (2003), ainoastaan lain ja hyvän tavanvastaisia sekä avoimen puoluepoliittisia argumentteja.

Luettelosta havaitaan, että kohdassa 3.2 löytyvät arvot nimikkeellä eettisetja moraaliset perusteet. Sivuutan luetteloon liittyvät muut ongelmat jakeskityn kohtaan 3.2. Arkisessa työssä, oli se tutkijan, syyttäjän tai tuomarintyöskentelyä, kohdataan usein ajatusmuoto, jota olen kutsunut seuraa-musharkinnaksi. Siihen kotoutuu arvostuksia tavalla, jotka kuvaavatyleisemminkin arvojen roolia oikeusajattelussa.

2.4 POHJOISMAINEN LAINKÄYTTÖIDEAALI

Ennen kuin koskettelen lähemmin kohtaan 3.2. sisältyviä pulmia, muistutansiitä, että arvot ja arvostukset ovat olleet sisällä pohjoisessa oikeusajattelussavuosisatoja. Parhaimman näytön antaa uskonpuhdistaja Olaus Petri, jonkatuomarinohjeet yhä vielä painetaan lakikirjan alkuun.


2 1

Arvot, arvostukset ja eettisyys ovat ohjeissa esillä kaikissa niissä kohdissa,joissa Olaus luonnehtii joko hyvän tuomarin ominaispiirteitä tai sitten hyvänoikeudellisen päättelyn luonnetta. Kummassakin ollaan tekemisissäesimerkillisen oikeusajattelun ja oikeudellisen toiminnan kanssa. Edellisenosalta viittaan siihen, minkä Olaus Petri on aikanaan kirjannut tuoma-rinohjeisiinsa.

Olauksen ohjeiden hämmästyttävä modernisuus myös nykyaikaisentuomariuden tulkkina yllättää joka kerran, kun niitä lukee ymmärrystätavoitellen. Olaus oivalsi, että lakia on luettava aina ihmisen perustaviaoikeuksia kunnioittaen. Tässä mielessä jo Olauksen ohjeet osoittavat, ettäoikeusturvaodotus on hänen ajoistaan ollut sisäänrakennettuna pohjois-maiseen oikeudenkäytön ideaaliin. Se ei ole esimerkiksi vasta perus- jaihmisoikeuksien myötä pohjoismaiseen ajatteluun tullut lisä. Olaus Petri eipuhunut oikeuden syvärakenteista (syväjustifikaatiosta), mutta hänenajatuksilleen voi antaa myös niiden avulla tulkinnan. Olauksen silmämääränäoli luonnehtia oikeuskulttuurin piirteitä tuomarin näkökulmasta. MitäOlauksella siis oli sanottavana?

Eettinen ohjeistus 1: Sitoutuminen lakiin

No 6: Tuomarin pitää tarkasti tuntea laki, jonka mukaan hänentulee tuomita, sillä laki pitää hänellä olla ohjeena.

Eettinen ohjeistus 2: Sitoutuminen kohtuuteen

No 8: Hyvä ja älykäs tuomari on parempi kuin hyvä laki, sillä hänvoipi asetella kaikki kohtuuden mukaan.

No 9: Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan; senkohtuuden tähden joka laissa on, se hyväksytään.

No 10: Kaikkea lakia on älyllä käytettävä, sillä suurin oikeus onsuurin vääryys ja oikeudessa pitää olla armo mukana.

No 13: Yhteisen kansan hyöty on paras laki; ja sen tähden mikähavaitaan yhteiselle kansalle hyödylliseksi, se pidettäköön lakina(Tässä "yhteisen kansan hyöty" ei tarkoita satunnaista hyötyä taietua, vaan "objektiivista" hyvää; kirjoittajan huomautus).

No 14: Maantapa, kun se ei ole kohtuuton, pidettäköön lakina,jonka mukaan on tuomittava.

No 19: Kaikki laki on asetettu oikeuden ja kohtuuden, eikäsakkorahojen tähden.


2 2

No 21: Yhtäläiset rikokset vaativat yhtäläisen rangaistuksen, jasen tähden ei ole katsottava sitä, onko joku rikas vai köyhä, vaantoinen on rangaistava niin kuin toinenkin, kun rikokset ovatyhtäläiset.

Eettinen ohjeistus 3: Sitoutuminen puolueettomuuteen

No 22: Tuomarin tulee sävyisästi puhutella niitä, jotka tulevatOikeuden eteen; muutoin luullaan, ettei hän tuomitse oikein ...Sillä tuomarin eteen ei tulla toruttavaksi tahi puhuteltavaksi, vaanoikeutta etsimään.

No 23: Tuomari älköön Oikeudessa istuessansa kumpaankaanriitapuoleen vihastuko, sillä viha estää häntä harkitsemasta, mikäasiassa on oikeus.

No 24: Tuomari älköön olko pikainen tuomitsemaan, ennen kuinon asian tarkoin miettinyt, sillä pikainen tuomio on harvoin hyväja oikea.

No 25: Tuomarille ei mikään ole niin suuresti tarpeellinen kuinäly, niin että hän tietää, milloin hänen on oltava lain puolestaankara, milloin lempeä.

Todettakoon Olauksen puolesta, että ohjeet ilmentävät hänen ajalleenluonteenomaista Aristoteleen ja tomismin yhteydestä tuttua käsitystä, ettähyvä ja oikea voidaan tietää. Nykykielellä lienee selventävää puhua"harkintakyvystä" tai monille lakimiehille tutusta "judiciumista".

2.5 TÄSMENNYKSIÄ

Palatkaamme tämän ekskursion jälkeen oikeuslähdeluetteloin kohtaan 3.2.Siihen viitaten uskaltanee sanoa, että arvot ja arvostukset (moraali) ovataina mukana oikeudellisessa harkinnassa silloin, ollaan tekemisissä(1) avointen tunnusmerkistöjen kanssa ja(2) alueella, jossa ratkaisu ikään kuin "herkistyy" moraalisille arvioinneille.

Sangen tyypillinen alue on perheoikeus käsitteen laajassa mielessäymmärrettynä. Kansainvälisesti katsoen kenties hektisin keskusteluteemaon syntyvyyden säännöstely ja abortti, jotka meillä on lainsäädännössäratkaistu. Yhtä vahvasti arvot ja arvostukset kietoutuva kysymykseen "lapsenedusta", "puolison tarpeesta elatukseen" taikka kohtuuteen osituksensovitteluperusteena. Voidaan ehkä jopa sanoa, että oikeus ja arvot lomittuvat


2 3

toisiinsa ja niin, että yhdeltä kannalta katsoen kysymys on asioidenarvottamisesta ja toiselta lain tulkinnasta tai lainsäännösten mahdollistamastapunninnasta.

Mutta arvot ovat esillä muutoinkin. Argumentaatioteoriassa viitataanusein teleologiseen päättelyyn: Ratkaisu R on hyvä, koska sen omaksumallavoimme varmistua siitä, että edistämme asiantila S:n toteutumista ja asiantilaS on hyvä päämäärä tavoiteltavaksi. Kysymys on seurausten harkinnastaja tämän harkinnan avulla lukittavasta lainkäyttöratkaisusta.

Seurausharkinnan lähtökohtana on aina jossakin määrin avointulkintatilanne. Tulkitsija on vallitsevaa oikeuslähdeoppia hyödyntäen voinutosoittaa lainkohdalle L (esimerkiksi) kaksi tulkintavaihtoehtoa T1 ja T2.Niiden etusijaa ei enää voida johtaa oikeuslähdeopista esimerkiksi sen takia,että tapaukseen soveltuu kaksi toisilleen ristiriitaista ylimmän oikeudenratkaisua. Tässä tilanteessa saatetaan vedota tulkintojen seuraamuksiin,sanokaamme S1 ja S2.

Seuraamukset voivat olla yleisiä tai yksilöllisiä, useimmiten yhteis-kunnallisiin tai taloudellisiin intresseihin perustuvia konsekvensseja. Juuritätä tarkoittaen Lars Erik Taxell aikanaan puhui intressivertailusta.Seuraukset voivat kuitenkin olla myös systeemisiä, jolloin on kysymystietyn tulkinnan muualla samassa järjestelmässä aiheuttamista ristiriidoista.Seurausharkinta johtaa silloin arvioimaan asianomaisen alan oikeudellistasysteemiä ja palautuu näin ollen ns. systeemiargumenttiin.

Joskus seuraukset ovat suoraan eettis-moraalisia, ja juuri tätä kauttaon myös mahdollista, että seurausharkinnassa joudutaan nojautumaanjoko yleisiin oikeusperiaatteisiin tai perus- tai ihmisoikeuksiin. Käytännöllinenargumentointi nivoo näin ollen ratkaisua sekä yhteiskuntaan, systeemiinettä moraaliin, myös perusoikeuksien suuntaan. Yhteys ei kuitenkaan oleongelmaton, minkä on hyvin tuonut esiin sekä kausaalisia että systeemisiäseuraamuksia tarkastellessaan (2005).

Kausaalisten seurausten osalta pulma kytkeytyy siihen, mikä varmuussaadaan syy-seuraus-suhteelle, kun taas systeemiperustaisen arvionongelmana on usein vaikeus perustella systeemin sisältöä koskeva väite.

Jos ja kun on voitu perustella tulkintojen T1 ja T2 seurauksiksi S1 jaS2, joudutaan vertaamaan seurauksia keskenään ja asettamaan toinen niistätämän kokonaisvertailun tuloksena etusijalle. Juuri tällä kohdalla tuleekäytännössä usein esille intressivertailu, vaikkapa ostajan ja myyjän etujentaikka yksilön ja julkisyhteisön intressien keskinäinen punninta. Sitä ei voidatehdä viittaamatta arvoihin ja arvostuksiin. Vertailu ei ole arvoneutraali,minkä vuoksi käytännöllinen argumentointi on analogia- ja e contario-päättelyn ohella hyvä esimerkki arvosidonnaisesta juridiikasta. Punninnassamyös perusoikeuksilla on - tilanteesta riippuen - joko suoraa tai välillistäharkintavaikutusta. Oletetaan, että seuraus S2 saa punninnassa etusijanseuraukseen S1 verrattuna. Tällöin päättely etenee "feed backina": TulkintaaT2 voidaan seuraamusten S2 johdosta puolustaa paremmin perustein kuin


2 4

tulkintaa T1. Reaalinen argumentointi on saatu päätökseen.Kuten edellä viittasin, nykyoikeudessa ei ongelma ole enää siinä, onko

oikeuslähdeoppi relevantti vai ei. Pulmaksi on muodostunut se, mitä asioitaoikeuslähdeoppiin tulisi sisällyttää, ja mikä oikeuslähteiksi kelpuutettujenargumenttien perusteluvoima (sitovuuden aste). Toisin sanoen, missäkulkee mainittu juridisen ja ei-juridisen leikkausviiva. Uusiin kysymyksen-asetteluihin on pakottanut erilaisten periaatteiden esiinmarssi. Ensinnäkeskustelu koski yleisten oikeusperiaatteiden asemaa ja merkitystäoikeusharkinnassa. Se johtui osaksi mutta vain osaksi siitä, että lainsäädäntöturvautui eri maissa aikaisempaa olennaista enemmän avoimiin ja elastisiinohjeistuksiin. Samalla keskustelun polttopisteeseen nousivat kuitenkin myösperinteiset, mutta usein julkilausumatta jäävät periaatteet, esimerkkeinä pactasunt servanda, lojaliteettiperiaate ja tasajaon periaate. Oli tehtävä erosääntöjen ja periaatteiden välillä.

2.6 PERIAATTEET JA ARVOT

Oma panokseni keskusteluun on ilmestynyt artikkelin muodossa "TakingRules Seriously" (myös suomeksi). Artikkelin ydinsisältönä oli ja onriitauttaa ns. vahva ja heikko erotteluteesi, erityisesti niiden erottelukyky.Vahvan erotteluteesin mukaan sääntöjen ja periaatteiden välillä on laatuero,ne kuuluvat eri kategorioihin. Sääntöjä joko seurataan tai niitä ei seurata,periaatteita taas noudatetaan "enemmän tai vähemmän". Heikon erot-teluteesin mukaan kysymyksessä on enemmänkin aste- kuin laatuero.Kumpikin teeseistä jättää paljon avoimeksi.

(1) Vahva erotteluteesi ei pidä paikkaansa kielellisellä tasolla. Avoinsääntöformulointi ja evaluatiivisesti avoin periaateformulointi eivättulkittavuutta ajatellen eroa toisistaan.

(2) Vahvaa erotteluteesiä ei voida voimassa oloa ajatellen puolustaamuuten kuin asettamalla vastakkain manifestoidut ja manifestoitu-mattomat periaatteet.

(3) Sekä säännöt että periaatteet ovat deonttiselta rakenteeltaannormeja.

(4) Sääntöjen ja periaatteiden ero oikeusharkinnassa ei ole sillä tavallaradikaali ja yksiselitteinen kuin vahva erotteluteesi edellyttää. Onolemassa sääntöjä ja periaatteita, jotka käyttäytyvät oikeusharkinnassasamalla tavalla.


2 5

(5) Sekä säännöt että periaatteet ilmaisevat tulkittuina aina joko/tai-tyyppisen normin. Lopputulosta ajatellen näiden normikatego-rioiden välistä eroa ei siten voida osoittaa.

Edellä mainituista syistä olen pyrkinyt joko/tai-kategorisoinnin sijastasijoittamaan eri normityypit "liukuvalle asteikolle": (a) säännöt, (b) säännönkaltaiset periaatteet, (c) periaatteen kaltaiset säännöt ja (d) periaatteet.Jokaisesta voidaan esittää esimerkkejä lainkäytöstä tai lainsäädännöstä.Asteikon keskeinen sanoma on siinä, että normien kielellistä avoimuuttaajatellen erityisesti kohdat (c) ja (d) sisältävät prima facie-normeja, joidensisältö määräytyy kielellisen kontekstin ja asiayhteydet huomioon ottavassa"all things considered"-harkinnassa.

Asteikko osoittaa, ettei ole olemassa yksikäsitteisesti ja kertakaikki-sesti tunnistettavaa eroa sääntöjen ja periaatteiden välillä. Sen vuoksi eiole myöskään selvää ja kirkasta rajaviivaa lain ja moraalin, laintulkintojen jaarvostusten välillä. Sovellettavan normin luonne määräytyy tapaustapaukselta, ja niin määräytyy myös se, millainen painoarvo arvostuksillaja niiden sukuisilla kannanotoilla on lopputuloksen muotoutumisessa.

Jos tässä tarkastelussa osoittautuu, että normi on tyyppiä (c) tai (d),on luonnollinen seuraus, että kaikki periaatteita koskevat punninta -(optimointi) kriteerit tulevat käyttöön. Periaatteita ja niiden punnintaakoskevat opit eivät muutoinkaan käy merkityksettömiksi, muttaasteikkoajatus osoittaa niiden suhteellisuuden.

Joskus on väitetty, että modernissa oikeudessa systeemin painopisteon siirtynyt käsitteistä periaatteisiin. Huomautuksessa on osa mutta vainosa totta. Vaikka eri sisältöiset ja hierakkisesti eri tasoiset periaatteet ovatjuurtuneet oikeusjärjestykseen, ei voida sanoa oikeusjärjestelmän(systeemin) käsitteen rapautuneen. Vähentynyt ei liioin ole sen merkitysoikeusajattelulle. Pikemminkin päinvastoin.

Oikeudellisia ratkaisuja on näet mahdollista tehdä vain systeeminpuitteissa. Jos systeemirajat ylitetään, ratkaisu voi olla yhteiskunnallisesti"hyvä ja oikea", mutta se ei ole juridinen. Koska näin on asian laita, tärkeiksitulevat nimenomaan systeemin rajat ja se, miten rajat paikannetaan.Periaatteilla on tässä rajauksessa hankala kaksoisrooli, joka ajaa ajattelunhelposti kehään. Oikeusperiaatteet osoittavat osaltaan systeemin rajoja, muttaperiaate voi ilmaista oikeuden rajoja ainoastaan edellytyksin, että tiedämmesen olevan oikeusperiaate.

Kehästä on yksi tie ulos. Jotta oikeusperiaatteella olisi juridisessa argu-mentaatiossa oikeuslähteen asema, sillä on oltava institutionaalinen tukivahvasti tai heikosti velvoittavissa oikeuslähteissä. Tällöin ainakin toisenseuraavista kahdesta ehdosta tulee täyttyä:

(1) Jos yleinen oikeusperiaate manifestoituu lainsäädännössä, siitätulee vahvasti velvoittava oikeuslähde. Institutionaalinen tuki on säädän-


2 6

näisessä normissa. Näin kävi sopimusten sovittelua koskevalle "yleisel-le" periaatteelle, kun säädettiin OikTL 36§. Sitä ennen oikeuskirjallisuusoli etsinyt periaatteelle oikeusjärjestyksen eri puolilta sellaista institutio-naalista tukea, joka olisi induktiivisesti oikeuttanut yleistämään periaat-teen koskemaan muitakin kuin laissa nimenomaan mainittuja tapauksia.Tukea etsittiin mm. Velkakirjalain 8 §:stä ja maanvuokralaista.

(2) Siinä tapauksessa, että yleinen oikeusperiaate ei manifestoidulainsäädännössä, se saattaa saada yhteisöllisen hyväksynnän kautta heikostivelvoittavan oikeuslähteen aseman. Tällöin periaate saa institutionaalisentuen lähinnä ennakkoratkaisun kautta. Periaate hyväksytään ennakkoratkai-sun perusteluissa nimenomaisin maininnoin (artikuloidaan) osaksioikeudellista argumentaatiota. Useimmiten kysymys on kuitenkin siitä, ettäoikeusperiaate on kyllä "sisällä" ennakkoratkaisussa, mutta sitä ei lausutajulki. Se on mukana ajattelussa, jopa ehkä sitä ratkaisevasti ohjaten, muttase "peitetään" muilla argumenteilla. Tällaisia manifestoitumattomia muttakäytössä olevia periaatteita ovat "pacta sunt servanda", "kukaan ei saahyötyä tekemästään vääryydestä", "perillinen ei voi saada parempaa etuakuin perittävä" taikka "falsa demonstratio non nocet". Käytännön argumen-toinnissa viitataan näissä tilanteissa kuitenkin yleensä suoraan asiaakoskevaan ennakkoratkaisuun, ei sen perusteluista luettavissa olevaanperiaatteeseen. Sen vuoksi Suomessa on syytä suhtautua pidättyvästimanifestoitumattomien oikeusperiaatteiden oikeuslähderooliin tilanteissa,joissa periaatetta ei ole expressis verbis sisällytetty perusteluihin. Vieläsuuremmin varauksin on aihetta hyväksyä ajatus oikeustieteessä(yhteisöllisesti) vahvistettavista oikeusperiaatteista. Hyvän esimerkin tarjoaaedellä viitattu "yleinen" sopimusten sovittelun periaate ennen OikTL 36§:nsäätämistä. Mielipiteet hajautuivat, eikä ollut mahdollista yksiselitteisestitunnistaa "vallitsevaa kantaa".

Näin ollen jokin yleinen periaate saa Suomessa erittäin harvoin, jos koskaan,pelkän yhteisöllisen hyväksynnän varassa oikeuslähdeominaisuuden nyt,kun maantavan sovellutusala on kutistunut säädännäisen oikeuden alueenkoko ajan kasvaessa.

2.7 LOPUKSI

Mitä edellä on todettu periaatteista, voidaan oikeusharkintaa ajatellen soveltaamutatis mutandis arvoihin ja arvostuksiin. Palataan sen vuoksi vieläoikeuslähdeluettelon kohtaan 3.2., johon oli otettu eettis-moraalisetargumentit. Asia kaipaa tarkennuksen, johon kansainvälisessä keskustelussaon usein viitannut itävaltalainen oikeusfilosofi Ota Weinberger. Eettis-moraaliset perustelut eivät ole "automaattisesti" oikeuslähteitä. Niistä tuleeoikeuslähteitä, kun ne otetaan sisään oikeusharkintaan. Asiaa voidaan


2 7

havainnollistaa seuraavasti. Eettis-moraalisessa asiayhteydessä, esimerkiksipuntaroitaessa jonkin teon moraalista oikeutusta, jokin peruste onluonteeltaan arvottava. Olemme selkeästi arvojen alueella. Kun tämä samaperuste ilmaantuu tuomioistuinratkaisun perusteluosaa - avoimesti taikätketysti - kun se toisin sanoen otetaan mukaan oikeudelliseen päättelyyn,esimerkiksi valitaan sen nojalla jokin seuraus toisen sijasta, on perusteestatullut juridinen.

Lainkäyttö muovaa ja muuntaa näin ollen arvopohjaisia kannanottojajuridisiksi sitä mukaan kuin arvokannanotot ovat "kypsyneet" yleisestihyväksyttäviksi. Lainkäyttö on koko ajan liikkeessä oleva "dynaaminenpeli", jolla ei ole kiinteää päämäärää, vaan joka koko ajan myös muotoileeomia päämääriään. Se on kuin palapeli, jonka hahmo muovautuu pelinkestäessä.

Saksalaiset puhuvat tätä tarkoittaen "Richterrechtistä", tuomari-oikeudesta, millä halutaan viitata nimenomaan arkikäytännön oikeuttaluovaan rooliin. Ja siinä roolissa arvoilla ja arvostuksilla on oma tärkeäpaikkansa.

LähdekirjallisuusAarnio, Aulis. Tulkinnan taito. Ajatuksia oikeudesta, oikeustieteestä jayhteiskunnasta. WSOY pro. 2006 ja teoksessa viitattu kirjallisuus.

KRIMINAALIPOLITIIKKA VAATIVISSA RIKOSASIOISSA

2 8

KRIMINAALIPOLITIIKKAVAATIVISSA RIKOSASIOISSA

Matti TolvanenOTT, rikos- ja prosessioikeuden professoririkosoikeuden dosentti

3.1 JOHDANTO

Tämän kirjoituksen tarkoitus on kartoittaa ensin, miten on yritettyempiirisesti tutkia rikollisuuden syitä. Pääpaino on teorioissa, joilla voisiolla selitysvoimaa talousrikoksissa, jotka ovat tyypillisesti vaativiarikosasioita. Käsittelen vain keskeisimpiä teorioita ja niistäkin vain olennaisetpiirteet. Seuraavaksi tarkastelen kriminaalipolitiikan peruskysymyksiä jarangaistusteorioita. Vankiluvun kasvu näyttää olevan ongelma ainakin niille,jotka uskoivat 1970-luvulla alkaneen vankimäärän laskun jatkuvan ikuisesti.Hahmotan vankimäärän kasvun syitä ja pohdin, miten ongelmaan pitäisivastata. Rankaisemisen perusoikeudellisia rajoituksia ei saa unohtaakirjoitettaessa kriminaalipolitiikasta. Lopuksi käsittelen lyhyesti syyttäjänkriminaalipoliittista roolia vaativissa rikosasioissa.

3.2 RIKOLLISUUDEN SYISTÄ JA RIKOLLISUUDEN SELITTÄMISESTÄ

Kontrolliteorioiden lähtökohtana on se, että jokseenkin kaikki rikkoisivatlakia, ellei kontrollia olisi. Teoriat pyrkivät etsimään vastausta siihen, mitensosiaalinen kontrolli vaikuttaa rikoksia ehkäisevästi. Näkökulma onpositiivinen: ei haeta niinkään normien rikkomisen syitä vaan yritetäänhahmottaa lain noudattamista edistäviä tekijöitä.

Yleensä kontrolliteorian edustajat ovat tutkineet tavanomaisiayksilöiden rikoksia eli perinteisiä omaisuus- ja väkivaltarikoksia. RuotsissaHelena du Rées on soveltanut kontrolliteoriaa yhteisöjen piirissä ilmeneväänympäristörikollisuuteen. Du Rées suuntasi kyselynsä muun muassayritysten vastuunalaisessa asemassa oleville toimihenkilöille. Näiltäsaamiensa vastausten ja haastattelujen perusteella hän on päätynyt siihentulokseen, että tutkimukseen vastanneiden mielestä ympäristönormien

3


2 9

rikkominen ei ollut kannattavaa pitkän aikavälin tarkastelussa. Näin siitähuolimatta, että kyselyyn vastanneet pitivät kiinnijäämisriskiä pienenä jaympäristörikoksista tuomittavia sanktioita hyvin lievinä. Du Réesin mukaanrikoslaki rangaistusuhkineen vaikuttaa parhaiten niiden yritysten toimintaan,jotka ovat sijoittaneet eniten siihen että, yrityksen liikekumppanit,viranomaiset ja asiakkaat kokisivat yrityksen imagon hyväksi. Yritystenkannalta olennaisimpia rikoksista pidättäviä tekijöitä eivät olisi rikoslaistajohtuvat rangaistukset sellaisenaan, vaan niihin liittyvät epäviralliset,markkinoihin liittyvät sanktiot. Rikosoikeudellinen sääntely voi du Réesinmukaan toimia eräänlaisena oikeudellisena ytimenä, joka tuottaa puolestaanmuita sosiaalisia seuraamuksia.

Kontrolliteorian soveltaminen yritysten rikollisuuteen on pulmallista.Kontrolliteorian hypoteesit on muotoiltu selittämään yksilöiden rikollisuutta.Yritykset eivät tee rikoksia, vaan yrityksen nimissä toimivat yksilöt. Näinvoidaan sanoa siitä huolimatta, että monissa maissa (muun muassaSuomessa) yhteisöille voidaan määrätä rikosoikeudellisena rangaistuksenayhteisösakko. Yrityksen nimissä toimivien yksilöiden motiivit noudattaalakia eivät ole välttämättä samoja kuin yrityksellä kollektiivina. Du Réesintutkimus ei perustu tehtyihin rikoksiin eli rikollisuuteen, vaan hän kartoittaasyitä, miksi yrityksen nimissä toimivat menettelevät normien mukaisesti.Tällaisessa tutkimuksessa on helppoa vastata noudattavansa lakeja siksi,että läheiset viiteryhmät pitävät lain mukaan toimimista tärkeänä.Mielenkiintoisempaa olisi tutkia sitä, miksi jonkin yrityksen toiminnassaon kuitenkin päädytty rikkomaan lakia. Toisin sanoen pitäisi kysyä, minkäpidäkkeen puuttuminen antoi aiheen normin rikkomiseen.

Anomiateorioiden lähtökohta on se, että lakia rikotaan silloin, kunsiitä pidättävät tekijät ovat yhteiskunnassa heikentyneet. Lain rikkominenyleistyy erityisesti yhteiskunnan murrosaikoina.

Tässä lyhyesti esiteltävien teorioiden taustalla on Emile Durkheiminhahmottelema anomia-hypoteesi. Jokaisessa yhteiskunnassa on ikään kuinkulttuurisesti sisään rakennettuina tavoitteita, joiden saavuttamista pidetäänerityisen tärkeinä. Tämän päivän länsimaisissa yhteiskunnissa varallisuudentavoittelu on hyvin keskeisessä asemassa. Yhteiskunta määritteleepäämäärien saavuttamiseen tähtäävät institutionaaliset, norminmukaisetkeinot, joiden joukosta on suljettu pois monia päämäärään tehokkaastijohtavia keinoja (esimerkiksi omaisuuden anastaminen petoksella taiväkivallalla). Kaikki yhteiskunnan jäsenet eivät voi saavuttaa yhteiskunnassaarvostettuja päämääriä, vaikka sitä haluaisivat. Tästä syystä on olennaistakorostaa päämäärien saavuttamiseen tähtääviä institutionaalisia keinoja jaettä yhteiskunnan määrittelemien sääntöjen noudattamisella on itsenäistäarvoa. Yksilöiden ajatellaan saavan tiettyä tyydytystä siitä, että he saavat"olla mukana pelissä", vaikka päämäärä jäisi lopulta saavuttamatta.

Pulmia syntyy, jos jokin päämäärä korostuu keinojen kustannuksella.Yksilö ei koe saavuttavansa päämäärää millään ajateltavissa olevalla


3 0

yhteiskunnan sallimalla keinolla, mutta tajuaa saavuttavansa sen(rikastumisen) ja vieläpä siihen liittyvän yhteiskunnallisen arvostuksenkielletyillä keinoilla. Erityisen suuria pulmia syntyy silloin, kun a) kulttuurissakorostetaan suhteettomasti varallisuutta yleispätevänä ja kaikkiin soveltuvanapäämääränä ja b) sosiaalinen rakenne on sellainen, että se ehkäiseetehokkaasti tiettyihin ryhmiin kuuluvien yksilöiden mahdollisuuksiasaavuttaa päämäärä yhteiskunnan hyväksyttäviksi määrittelemin keinoin.Robert K. Mertonin mukaan rikollisuus keskittyy alempiin sosiaaliluokkiinsiksi, että tämän sosiaaliluokan edustajilla on suhteellisesti huonommatedellytykset saavuttaa taloudellista hyvinvointia kuin ylempiin luokkiinkuuluvilla.

Yksilö voi Mertonin mukaan suhtautua tilanteeseen viidellä vaihto-ehtoisella tavalla. Hän voi ensinnäkin jatkaa päämäärän tavoittelua laillisinkeinoin riippumatta siitä, onnistuuko siinä vai ei. Toinen vaihtoehto onturvautua kiellettyihin keinoihin, kuten verokeinotteluun tai suoranaiseenvarastamiseen. Kolmas vaihtoehto on luopua päämäärän tavoittelusta javarman päälle pelaten tyytyä jo saavuttamaansa asemaan. Neljäntenävaihtoehtona on luopua kokonaan pelistä. Viimeisenä vaihtoehtona onkorvata yhteiskunnan arvot omilla arvoillaan. Merton on korostanut, ettähänen teoriansa ei voi selittää kaikkea tietyssä yhteiskunnassa esiintyväärikollisuutta. Hänen hahmottelemansa selitysmalli soveltuu tilanteisiin, joihinliittyy epäsuhta yhteiskunnassa tärkeinä pidettyjen päämäärien ja (sosiaa-listen rakenteiden rajoittamien) sallittujen keinojen välillä

Mertonin ja kumppanien tutkimukset saivat etenkin Yhdysvalloissa1960-luvulla aikaan kriminaalipoliittisia ohjelmia, joiden kantavana ideanaoli erityisesti alempien sosiaaliluokkien jäsenten koulutuksen parantaminen,työpaikkojen luominen, palvelujen parantaminen ja laillisten ryhmätoimin-tojen kehittäminen. Poliittisella tasolla ohjelmilla oli myös laajaa vastustustaja niiden toteuttaminen jäi lähinnä omia etujaan katsovien byrokraattistenorganisaatioiden huoleksi. Ohjelmien epäonnistuminen oli omiaan antamaanpontta kriminaalipolitiikan koventamiselle 1970-luvulta alkaen.

Myös tutkimuksessa on otettu etäisyyttä näihin teorioihin. RuthKornhauserin pääväittämän mukaan rikoksiin syyllistyvien nuortenodotusten ja niiden toteuttamismahdollisuuksien välillä ei ollut mitään kuilua.Rikoksiin syyllistyvien nuorten tavoitteet olivat matalalla, eikä heillä toisaaltaollut suuria kuvitelmia siitä, mitä mahdollisuuksia heillä olisi tavoitteitaantoteuttaa. Kornhauserin tutkimusasetelmaa voidaan kuitenkin kritisoida.Rikoksiin syyllistyneiden nuorten tavoitteissa ja odotuksissa ei ollut eroa,kun kysymys oli koulutuksesta tai siihen liittyvistä ylemmän tasontyöpaikoista. Richard Clowardin ja Lloyd Ohlinin tutkimusten mukaannäillä nuorilla ei kuitenkaan ollut koulutukseen liittyviä tavoitteita, vaan hehalusivat aivan muita asioita (nopeita autoja, hienoja vaatteita, kauniitatyttöjä). Jos mitataan vain rahaan liittyviä tavoitteita ja odotuksia, yhteysrikollisuuden ja tavoitteiden ja odotusten välillä olisikin osoitettavissa.


3 1

On syytä erottaa toisistaan yhteiskunnallinen tasoa ja yksilön taso. Anomiavoi tarkoittaa tilaa, jossa yhteiskunnalliset rakenteet estävät yksilöitäsaavuttamasta laillisin keinoin vallitsevan kulttuurin arvostamia päämääriä.Se voi toisaalta tarkoittaa yksilön kokemusta, stressiä, turhautumista,masennusta tai vihaa. Rakenteellisen näkökulman ja yksilötason yhdistävänätekijänä on se, että rakenteelliset esteet synnyttävät yksilössä kokemusta,joka lisää hänen alttiuttaan syyllistyä rikoksiin.

Tutkimukset viittaavat siihen, että ei-taloudellisten instituutioidenkulttuurinen voima saattaa olla omiaan vaikuttaman niin, etteivät vaikeudettaloudellisten päämäärien saavuttamisessa johda päämäärien tavoitteluunkielletyin keinoin. Steven Messnerin ja Richard Rosenfeldin tutkimustenmukaan maissa, joissa yksilöitä on suojattu hyvinvointivaltiollisin keinoinmarkkinavoimien täysimittaiselta vaikutukselta, on vähemmän henkirikoksiakuin maissa, joissa markkinavoimien siihen liittyvine riskeineen sallitaanvaikuttaa vapaammin. Itse asiassa maissa, joissa käytettiin eniten varojahyvinvointipalveluihin, edes taloudellinen eriarvoisuus ei lisännyt henki-rikoksia.

Sekä kontrolliteoriat että anomiateoriat selittävät osan rikollisuudenkasvusta länsimaissa. Erityisesti rikostilaisuuksien kasvu ja epävirallisenkontrollin löystyminen ovat luoneet otollista maaperää normien rikkomiselle.Asuinalueet ovat tyhjiä päiväsaikana ja tuotannolliset alueet työaikojenulkopuolella. Ajoneuvojen yleistyminen ja valintamyymälät ovat tehneetkynnyksen syyllistyä rikokseen matalaksi. Lähiyhteisön kontrolli ei voiolla kaupunkimaisessa yhteisössä samanlaista kuin perinteisellä maaseudulla.Myös perherakenne- ja mallit ovat muuttuneet tavalla, joka voi olla omiaansekä löyhentämään pidikkeitä että lisäämään houkutuksia.

Jotkut teoriat pitävät rikollisuutta normaalina opittuna käyttäytymisenä.Oppimisteorioita on lukuisia, mutta kaikissa niissä lähiyhteisön antamillamalleilla on suuri merkitys. Tähän liittyen on tutkittu mahdollisesti rikokseensyyllistymiseen altistavia, opittuja käyttäytymistapoja, oppimisprosessejatai alakulttuureja, joihin liittyy rikoksiin syyllistymistä tukevia ideoita japiirteitä. Rikolliseksi valikoituminen on tässä katsannossa merkittävässämäärin riippuvainen lapsen ja nuoren kasvuympäristöstä. Tämäntutkimussuunnan edustajat ovat pyrkineet selvittämään, missä määrinlähipiirissä koettavissa oleva piittaamattomuus yhteiskunnan normeista lisääkasvavan lapsen ja nuoren riskiä ajautua rikoskierteeseen. Tällänäkemyksellä on yhteyksiä rikosoikeuden tutkimuksessa kehitettyihin,positiivisen yleisestävyyden nimellä tunnettuihin rangaistusteorioihin. Niinsanotun integraatioprevention yhtenä osatekijänä on käsitys siitä, ettärikosoikeuden käytöllä opetetaan ihmisiä käyttäytymään normin mukaisesti.Toisaalta tehokkuuden näkökulmasta voidaan yrittää mitata sitä, missämäärin nopea puuttuminen sääntöjen rikkomiseen voi katkaista alullaanolevan rikollisen uran.

Edwin H. Sutherland on yhdistävä nimi oppimisteorioiden ja


3 2

konfliktiteorioiden välillä. Hänen mukaansa sekä valkokaulusrikollisuus ettänuorisorikollisuus ovat periaatteessa saman kaavan mukaan määräytyvääopittua käyttäytymistä, eikä niiden syntymekanismissa ole eroa. Valko-kaulusrikokset eivät näy rikostilastoissa, koska niihin syyllistyvät yksilötmäärittelevät sen, mikä on rangaistavaa ja miten tehokkaasti tämän tyyppisiinrikoksiin reagoidaan. Ylemmän luokan vahingollinen toiminta jää sitenrankaisematta, mutta alempaan luokkaan kuuluvia rangaistaan haital-lisuudeltaan lievemmistäkin teoista.

Myös kriminologian piirissä on ollut kannatusta alun pitäen talous-tieteestä peräisin olevilla laskelmointimalleilla. Rikosta lähestytääntaloudellisena valintana. Taloudellisia laskentamalleja käytetään myösarvioitaessa koko rikosoikeudellisen järjestelmän valintoja. Rikosta pidetäänyksilön vapaasti valittavissa olevana vaihtoehtona. Yksilön ajatellaan ensinlaskevan lailliset mahdollisuutensa lain salliman tavoitteen saavuttamiseksi.Hän vertaa sitten näitä mahdollisuuksia lain rikkomisen kautta avautuviinmahdollisuuksiin. Lopuksi hän arvioi kiinnijäämisriskiä ja mahdollisestiseuraavan sanktion ankaruutta. Rikoksen tuomat edut eivät ole välttämättätaloudellisia, vaan ne voivat ilmetä myös mielihyvänä tavoitteen helpostasaavuttamisesta. Vastaavasti haittana otetaan lukuun mainekustannukset,joita ei voida mitata ainakaan täsmällisesti rahassa.

Hyötyjen ja haittojen markkamääräiseksi laskemiseksi on laadittumekaanisia malleja. Kaikkia hyötyjä ja haittoja ei voi muuttaa rahaksi.Rikoksen onnistumisesta saatua mielihyvää tai kiinnijäämisestä seuraavaayhteisön paheksuntaa ei voida mitata taloudellisilla mittapuilla. Jokatapauksessa yksilön ajatellaan ottavan nämäkin edut ja haitat kalkyylissäänhuomioon. Ekonomististen teorioiden edustajat myöntävät inhimillisenerehtymisen olevan kalkyloinnissa tavallista, vaikka ihmisten toimintaaohjaakin teorioiden mukaan pyrkimys laskea etukäteen laillisen ja laittomantoiminnan edut ja menetykset.

Teorioiden lähtökohtana on eri vaihtoehtoja rationaalisesti punnitsevaihminen. Välttämättä ei kuitenkaan oleteta, että ihmiset todella laskevateksplisiittisesti hyötyjä ja haittoja. Olettamana on pikemminkin, että yksilökäyttäytyy ikään kuin hän laskisi valitsemansa toiminnan hyödyt ja haitat.Teoriaa pidetään käyttökelpoisena, jos se käy selitysmalliksi useimpienyksilöiden lain noudattamiselle. Toisaalta rikollisuuden sanotaan olevanrationaalista toimintaa epävarmuudessa, koska sekä hyödyistä että haitoista(kiinnijäämisriski, rangaistuksen ankaruus) voi olla tekijällä enintään hyvin"likimääräistä" tietoa.

Rikollisuuden vähentyminen kontrollipolitiikan keinoin ei välttämättävähennä rikollisuudesta johtuvia haittoja. Ekonomistiset kriminologisetteoriat korostavat, että kukin yhteiskunta valitsee sen rikollisuuden tason,jota se on valmis sietämään. Äärimmilleen vietynä teoria väittää, että kaikkirikokset olisivat eliminoitavissa, jos yhteiskunta olisi valmis maksamaanrikollisuuden poistamisesta johtuvat sosiaaliset kustannukset. Hintana


3 3

rikollisuuden poistamisesta olisivat huimat kontrollikustannukset. Rikol-lisuuden poistamiseksi myös näyttö- ja tuomitsemiskynnystä jouduttaisiinalentamaan niin, että hintana olisi otettava lukuun syyttömästi tuomituilleaiheutuvat kärsimykset ja kustannukset. Samoin lisääntyisivät rikoksen-tekijöiden kustannukset. Ankara kontrolli tuo yleensä mukanaan ankaratseuraamukset. Yhteiskunnan rajallisia voimavaroja jaettaessa on pakko tehdävalintoja. Sietämällä nykyisen määrän rikollisuutta yhteiskunta samallailmaisee sen, että rikollisuuden vähentäminen maksaa enemmän kuin senjäsenet ovat valmiit vähentämisestä maksamaan. Rikollisuuden painaminenalemmalle tasolle lisäisi nettokustannuksia. Ekonomistien mukaanyhteiskunnassa kulloinkin vallitseva rikollisuustilanne on optimaalinen siinämielessä, että tuolla tasolla rikollisuuden nettokustannukset ovat pienimmätmahdolliset.

Ekonomistisen kriminologian loppupäätelmä rikollisuuden opti-maalisesta tilasta on todellisuutta vastaamaton. Kriminaalipoliittinenpäätöksenteko on osa demokraattista prosessia, jossa vaikuttaa useita erisuuntaan käyviä intressejä. Yhteiskunnallinen päätöksenteko ei ole niinrationaalista kuin ekonomistinen teoria olettaa. Rikollisuudesta ja senvähentämisestä johtuvista kustannuksista ei ole riittävästi tietoa. Päätök-senteko perustuu usein pikemmin uskomuksiin ja toiveisiin kuin tutkittuuntietoon. Yhteiskunnassa tietyllä hetkellä vallitseva rikollisuustilanne voi olla(jokseenkin sattumanvaraisesti tosin) optimaalinen, mutta se ei olerationaalisin perustein valittu. Haitoista on toki pyrittävä hankkimaan tietoa,ja kustannuksia on pyrittävä minimoimaan niin, että rikollisuudesta johtuvatkokonaiskustannukset olisivat mahdollisimman pienet. Nykyisellä tietämisentasolla ei voida kylläkään tosissaan väittää juuri nyt oltavan optimaalisellatasolla. Ekonomistinen teoria ei myöskään ota riittävästi huomioonkustannusten jakamisaspektia ja jakamisessa vaikuttavia keskenään hyvinkinerisuuntaisia intressejä.

Oikeustaloustieteen tutkijat eivät ole aina tehneet selväksi, koskevatkoheidän hypoteesinsa kaikenlaista rikollisuutta vai vain tiettyjä rikostyyppejä.Taloustieteellinen näkökulma voi olla perusteltu tutkittaessa rikoksia, joistaon odotettavissa rahassa mitattavia hyötyjä rikoksen tekijälle. Tyypillisimpiätällaisia rikoksia ovat petosrikokset, kavallukset, verorikokset ja velallisenrikokset. Myös huumausainerikokset, ottamatta lukuun huumausaineitakäyttävän alemman välittäjätahon rikoksia, ovat rikoksia, jossa taloudellisellalaskelmoinnilla on sijaa.

Oikeustaloustieteessä käytettävien tilastollisten menetelmien avullavoidaan saada tietoa vallitsevasta rikostilanteesta eli tilastoitujen rikostenmäärästä ja sen muutoksista, rikoksista epäiltyjen ikä- ja sosiaalisestajakaumasta sekä rikollisuudesta johtuvista kustannuksista. Toiseksitilastollisia tutkimuksia voidaan hyödyntää lainvalmistelussa. Voidaanvaikkapa yrittää ennustaa lainsäädännön muutosten vaikutusta yksilöidenja yhteiskunnan toimintaan. Kolmanneksi tilastollista tutkimusta tarvitaan,


3 4

kun halutaan saada tietoa jo toteutetun lainsäädännön vaikutuksista.Neljänneksi todistelu rikosasioissa perustuu paljolti tilastollisten menetelmienavulla laadittujen asiantuntijalausuntojen varaan. Etenkin henkirikoksissakeskeinen osa näytöstä koostuu DNA-tutkimusten kaltaisista tilastollisinmenetelmin aikaansaaduista todisteista. Tilastollisilla tutkimuksilla voidaansaada tietoa myös oikeuslaitoksen toiminnasta ja päätöksenteosta.Esimerkkinä voisi mainita sen tutkimisen, sovelletaanko lakia yhden-vertaisesti eri puolilla maata. Tähänastinen tutkimus on painottunut senselvittämiseen, mitkä seikat vaikuttavat rikollisuuden määrään. Jatkossatutkimusta pitäisi ehkä suunnata enemmän kustannusten ja oikeuslaitoksentoiminnan tutkimiseen.

Taloustieteellinen näkökulma on käyttökelpoinen tapa hahmottaarikollisuutta ja kriminaalipolitiikkaa. Se on kuitenkin vain yksi selittämisenmalli muiden vertaistensa joukossa, eikä se mielestäni riitä yksinäänsäännöistä poikkeavan käyttäytymisen ja siihen reagoimisen selittämisenmalliksi. Taloustieteen metodein rikosoikeutta lähestyvän tulee tunteaperusteellisesti se normatiivinen ympäristö, jota hän on tutkimassa. Monienoikeustaloustieteellisten tutkimusten ongelmana näyttää olevan se, ettätutkimuksen lähtökohdat jäävät hämäriksi siksi, ettei tutkija ole hahmottanutselkeästi rikosoikeudellista ja rikosprosessuaalista normistoa, systematiikkaaja tieteellistä keskustelua.

Merkittävä osa viimeaikeisesta kriminologian tutkimuksesta onsuuntautunut rikostorjuntaan. Rikostorjunta voidaan määritellä yhteiseksitoimintapolitiikaksi rikollisuuden vähentämiseksi niin, että vaikutuksetrikollisuuteen otetaan huomioon kaikessa julkisessa päätöksenteossa.Rikostorjunnalla pyritään ensiksi vähentämään rikostilaisuuksia tilan-netorjunnan keinoin. Rikosten tekemistä vaikeutetaan tai pyritään mini-moimaan rikoksella saavutettavissa olevat hyödyt. Yhdysvalloista peräisinolevia nollatoleranssikokeiluja on toteutettu Suomessakin. Niidentaustaideologian mukaan puuttumattomuus pieniin rikkeisiin johtaa yleiseenpiittaamattomuuteen ja lisää myös vakavien rikosten riskiä. Suomessamerkittävin nollatoleranssikokeilu ja siihen liittyvä seurantatutkimustoteutettiin Tampereella vuosina 1999 - 2000.

Toiseksi voidaan pyrkiä vaikuttamaan mahdollisiin rikosten tekijöihinniin, että ehkäistään riskiryhmässä olevien lasten ja nuorten ajautumistarikolliselle uralle ja tuetaan syrjäytymisvaarassa olevia. Huomiota onkiinnitetty myös niihin tekijöihin, jotka vaikuttavat rikoksen uhriksivalikoitumiseen. Tavoitteena on ehkäistä etenkin toistuvasti rikoksen uhriksijoutumista. Nämä rikostorjunnan keinot ovat rikosoikeuden ulkopuolellaolevia keinoja. Valvonnan ja kiinnijäämisriskin lisäämiseen pyrkivät toimetsijoittuvat rikosoikeuden puolelle. Jo alkaneen rikosuran katkaisemiseentähtääviä toimia on myös käsitelty rikoksentorjuntaohjelmissa. Nämä toimetvoivat olla osaksi rikosoikeudellisia ja osaksi yhdyskunta-, sosiaali-, ter-veys-, työ- ja koulutuspoliittisia. Rikosoikeuden alueella rikostorjunta voi


3 5

ulottua täytäntöönpanoon saakka esimerkiksi niin, että pyritään tukemaanrangaistuslaitoksesta vapautuvan vangin sopeutumista rikoksettomaanelämään.

Rikostorjunnan mahdollisuudet ja rikostorjunnan suhde rikosoikeuteenon ollut viime aikoina erityisen ajankohtainen, ja valtioneuvosto on tehnyt4.3.1999 rikoksentorjunnan neuvottelukunnan valmistelusta periaate-päätöksen kansalliseksi rikoksentorjuntaohjelmaksi. Viime kädessätavoitteena tulisi olla empiiriseen tutkimukseen ja normatiiviseen punnintaanperustuvan, uuden tutkimustiedon kertyessä jatkuvasti päivitettävän krimi-naalipoliittisen ohjelman hahmottaminen.

Kriminaalipoliittisesta näkökulmasta katsottuna tämän teorianuusimmat sovellutukset ovat antaneet kasvualustaa muun muassanollatoleranssiajattelulle. Ajatuksena on kuitenkin muuttaa paikkoja, eiihmisiä. Toimenpiteisiin tulee ryhtyä erityisesti rikollisuudelle alttiissakohteissa puhdistamalla laittomat graffitit, edistämällä aikuisten ja nuortenyhteisiä aktiviteetteja, vähentämällä muuttoliikettä, sijoittamalla yhteis-kunnan ylläpitämät vuokra-asunnot hajalleen muun asutuksen joukkoon,parantamalla julkisia palveluita ja vahvistamalla asukkaiden muodostamiaalueellisia organisaatioita. Asukkaiden aktiivisuus rikollisuuden torjumiseksialueellaan on monien tutkijoiden mukaan pääasiallinen syy siihen, ettärikollisuutta on saatu tietyillä alueilla vähennettyä. Epävirallisen sosiaalisenkontrollin mahdollisuuksia kriminaalipolitiikan yhtenä keinona ei olekaansyytä väheksyä, vaikka samalla pitää muistaa, että tämäkin keino päteevain tietyntyyppiseen, lähinnä perinteiseen omaisuus- ja väkivaltarikol-lisuuteen.

Konfliktiteoriat eivät hae syitä normien rikkomiseen, vaan keskeistäon sen tutkiminen, kuka määrittelee rikollisen käyttäytymisen rajat. Teoriattutkivat valtasuhteiden merkitystä lainsäädäntöön, valvontaan ja lain-soveltamiseen. Kysymys on yksinkertaisesti siitä, valvotaanko varakkaidenja valtaa pitävien toimia yhtä tehokkaasti kuin valtaa vailla olevien ja köyhientekoja.

Yksilön arvot ja intressit muovautuvat yleensä yksilön elinympäristönvaikutuksesta. Monimutkaiset, eriytyneet yhteiskunnat koostuvat hyvinerilaisissa olosuhteissa elävistä yksilöistä. Mitä monimutkaisempi jaeriytyneempi yhteiskunta on, sitä enemmän yksilöiden arvot ja intressitovat ristiriidassa toisten yksilöiden arvojen ja intressien kanssa.

Ihmisillä on taipumus menetellä tavalla, joka on sopusoinnussa heidänarvojensa ja intressiensä kanssa. Ihmiset siis käyttäytyvät tavalla, jota hepitävät oikeana, oikeudenmukaisena tai ainakin anteeksiannettavana. Hemyös käyttäytyvät henkilökohtaisten intressiensä vaatimalla tavalla. Arvojenja intressien ristiriidassa yksilöt pyrkivät tarkistamaan arvojaan niin, ettäristiriita poistuu. Aikaa myöten ihminen alkaa uskoa, että se mikä on hänenintressiensä mukaista, on myös hyvää, oikeaa, oikeudenmukaista tai ainakinanteeksiannettavaa. Arvot ja intressit ovat oletettavasti varsin pysyviä.


3 6

Rikoslakien säätämiselle, kuten kaikelle lainsäätämiselle, on tyypil-listä intressien ja arvojen konfliktit ja kompromissit. Tässä prosessissaorga-nisoidut ryhmät tai yksityiset ihmiset pyrkivät edistämään ja puo-lustamaan omia arvojaan ja intressejään. Rikoslait ilmentävät yleensä usei-den ryhmien arvojen ja intressien kombinaatiota pikemmin kuin yhdenryhmän arvoja ja intressejä. Kuitenkaan kaikki ryhmät eivät vaikuta yhtä-läisesti. Mitä suurempi on ryhmän poliittinen ja taloudellinen vaikutus-valta, sitä enemmän rikoslaki ilmentää tämän ryhmän arvoja ja intressejä.Tästä johtuu, että mitä suurempi on ryhmän valta vaikuttaa lain sisältöön,sitä epätodennä-köisempää on, että tämän ryhmän jäsenten vakiintuneettavat rikkovat rikoslain normeja (ja päinvastoin).

Mitä suurempi on ihmisen poliittinen ja taloudellinen vaikutusvalta,sitä vaikeampaa lakien noudattamista valvovien viranomaisten on puuttuahänen toimiinsa. Toisaalta, mitä vähemmän ihmisellä on valtaa ja vaurautta,sitä helpompaa viranomaisten on puuttua tällaisen ihmisen rikoslainsäännöksiä rikkovaan toimintaan. Viranomaisilla voi olla taipumus(kustannustehokkuussyistä) tutkia ja viedä tuomioistuimiin mieluumminhelppoja kuin vaikeita juttuja. Tästä syystä viranomaiset ottavat prosessinkohteeksi mieluummin yksilön, jolla on vähän poliittista tai taloudellistavaltaa ja välttävät prosessaamasta varakkaampia ja vaikutusvaltaisempiavastaan. Viralliset rikostilastot, varsinkin tuomiotilastot, ilmentävät tätävalikoitumista. Toisin sanoen rikostilastoihin päätyy todennäköisemminvähemmän poliittista ja taloudellista valtaa omaavien ihmisten lainvastaisiatekoja kuin niiden tekoja, joilla on paljon vaikutusvaltaa.

Suomessa Anne Alvesalo on talousrikosten kontrollin dynamiikkaatutkiessaan korostanut rikosoikeudellisen järjestelmän mikro- ja mak-rotasojen vuorovaikutusta talousrikosten torjunnassa. Hän väittää, että jospoliittiset päätöksentekijät ja kontrollikoneiston ylimmät virkamiehet eivätpidä talousrikollisuutta aktiivisesti kriminaalipoliittisella agendalla, seheijastuu väistämättä talousrikosten torjuntaan käytännön tasolla. Talous-rikoksia tutkivien poliisien asema voi heiketä, eikä tutkintatyöhön osoitetariittävästi voimavaroja. Tämä taas voi johtaa siihen, ettei talousrikostutkijantehtävää pidetä poliisiorganisaation sisällä tavoiteltavana ja kyvykkäät tutkijathakeutuvat arvostetumpiin tehtäviin. Kuitenkin talousrikokset ovat rikoksinaniin vaikeita, että niitä tutkimaan tarvittaisiin välttämättä ammattitaitoinen,motivoitunut ja työhönsä pitkäjänteisesti sitoutunut tutkijoiden joukko.

Kun talousrikoksia sitten tutkii entistä pienempi, huonommin koulutettuja heikosti työhönsä sitoutunut poliisijoukko, myös tutkinnan tuloksetheikkenevät. Kun tutkinta ei näytä tuottavan "suuria otsikoita", talousrikoksetjäävät vähitellen taka-alalle kriminaalipoliittisessa keskustelussa. Saatetaanjopa kokea, etteivät talousrikokset ole mikään suuri ongelma, vaikka niidenvähäisyys tilastoissa saattaa johtua vain siitä, ettei poliisilla ole riittävästiaikaa ja halua talousrikosten paljastamiseen.

Kriminaalipoliittinen huomio voi ajan oloon kiinnittyä perinteisiin,


3 7

syrjäytyneiden tekemiin rikoksiin, joiden tutkinta ja torjunta näyttävät ainakinnäennäisesti talousrikoksiin keskittyvää politiikkaa tuloksellisemmilta. Näinrikosoikeudellinen kontrolli kohdentuu kuin luonnostaan yhteiskunnanheikoimpiin yksilöihin. Myös ilmi tulevien talousrikosten jakauma saattaamääräytyä vastaavalla kaavalla. Poliisi tutkii suhteellisen helposti hahmo-tettavia pienten toimijoiden rikoksia ja suuret yhtiöt jäävät kontrollin ulottu-mattomiin, vaikka pienyritysten toimintaan liittyvät rikokset saattavattodellisuudessa olla seurausta suurten yritysten häikäilemättömästä toi-mintapolitiikasta, joka ei jätä pienille yrityksille mahdollisuuksia menestyälain määrittämissä puitteissa toimimalla.

Alvesalon mukaan tilanne ei Suomessa ole kuitenkaan aivan lohduton.Poliittisella tasolla hyväksytyt talousrikosten torjuntaohjelmat ovat luoneethyvän pohjan talousrikosten torjunnalle. Kiinnostus poliittisella tasolla eikuitenkaan ole itsestäänselvyys, ja siinä on ollut havaittavissa myös"notkahduksia".

Konfliktiteoria on yhteiskuntapoliittisesti houkutteleva. Se sopii hyvindemokraattisen, moniarvoisen ja liberaalin yhteiskunnan ideaan. Siinä yksilötorganisoituvat ryhmiksi ajaakseen yhdessä arvojaan ja intressejään. Eriryhmien arvot ja intressit ovat lainsäädäntöprosessissa vuorovaikutuksessakeskenään, ja valmis laki on kompromissi eri ryhmien arvoista ja intresseistä.Tämä on mainitun yhteiskuntaideaalin mukaan paras tapa ratkaista yhteis-kunnassa esiin tulevat konfliktit. Kontrolliteoriat väittävät, että rikollisuudenvähentämiseksi yksilöt tulisi saattaa tiiviimmin sitein kiinnittymäänkonventionaalisiin ryhmiin (perheeseen, lähiyhteisöön). Konfliktiteorioidenmukaan yksilöiden pitäisi ryhmittyä niin, että ryhmänmuodostus heijastaisiryhmän jäsenten yhteisiä arvoja ja intressejä.

Teorian päähypoteesien testaaminen on kuitenkin osoittautunutpulmalliseksi, vaikka yleisesti ottaen näyttäisikin siltä, että rikosoikeus jaoikeudenkäyttö toimivat teorian ennustamalla tavalla. Rikosoikeuden,kontrollin ja lainkäytön kohdistumista tiettyihin ryhmiin voidaan kuitenkinselittää samanaikaisesti muistakin lähtökohdista. Vaikeuksia ilmenee, kunpitäisi erottaa konfliktiteorian mukaiset selitykset muista mahdollisistamekanismeista. Esimerkiksi poliisivalvonnan lisäämistä köyhien vä-hemmistöjen asuttamalla alueella voidaan selittää konfliktiteorian mukaisestisillä, että vähemmistöjen lisääntyneen rikollisuuden katsotaan muodostuvanuhkaksi yhteiskunnan status quolle. Konfliktiteoria selittää kontrollinlisäämistä sillä, että näillä ryhmillä on vähän poliittista ja taloudellistavaikutusvaltaa ja siksi kontrollia suunnataan erityisesti niihin. Poliisienmäärän lisäämiseen ovat kuitenkin voineet vaikuttaa aivan muut syyt.Valvonnan lisäämistä ovat saattaneet vaatia alueella asuvat köyhät janäennäisesti vaikutusvallattomat, koska he ovat lisääntyvien rikostenpotentiaalisia uhreja. Poliisien määrän lisääminen voisikin heijastaa alueellaasuvien ihmisten kohtuullisen suurta vaikutusvaltaa, kun he ovat saaneetvaatimuksiensa mukaisesti lisää poliisisuojelua oikeushyviensä turvaksi.


3 8

Poliisien tekemien pidätysten määrä ei myöskään välttämättä heijastasitä, että jonkin ryhmän koettaisiin makrotasolla uhkaavan konsensusta. Voiolla, että pidätysten kasaantuminen heikossa taloudellisessa ja yhteiskun-nallisessa asemassa oleviin pikkurikollisiin heijastaa pikemmin sitä eroa,joka vallitsee tekijöiden ja uhrien välillä mikrotasolla. Pulmallista on ollutselvittää, missä määrin rikosoikeudellisten toimenpiteiden kasaantuminentiettyihin kansanryhmiin johtuu juridisesti epärelevanteista seikoista (rotu,uskonto) ja missä määrin juridisesti relevanteista seikoista (rikoksen vaka-vuus, aiempi rikollisuus). Joidenkin tutkimusten mukaan juridisesti epäre-levantit seikat vaikuttaisivat rangaistusten ankaruuteen hyvin vähän. Toi-saalta, vaikka rotu vaikuttaa vaikkapa tuomitsemisen tasolla vähän, vaiku-tus voi kumuloituessaan rikosoikeudenkäytön eri vaiheissa (esitutkinta,avustajan saanti, täytäntöönpano) olla huomattavakin. Etenkin nuorten ri-koksentekijäin osalta kumulaation on toisinaan oletettu olevan merkittävääsiten, että Yhdysvalloissa rikosoikeudelliset sanktiot näyttävät kasaantu-van tiettyihin vähemmistöihin, jotka tyypillisesti ovat muita yhteiskunnal-lisia ryhmiä vähävaraisempia. Eri huumeiden hallussapidon erilaisen ran-gaistavuuden on toisinaan väitetty johtuvan siitä, että lainsäädännön tasollamääritellään ankarammin rangaistaviksi niiden huumeiden hallussapito,joiden käyttö on tyypillistä tietyille vähävaraisille vähemmistörodun edus-tajille. Vastaavasti varakkaammista perheistä olevien nuorten suosimienaineiden hallussapito on lievemmin rangaistavaa. Tämä olettamus olisi hy-vin yhteen sopiva konfliktiteorian kanssa. Vaihtoehtoinenkin selitys on ole-massa. Saattaa olla, että ankarammin sanktioitujen huumausaineiden hal-lussapitoon liittyy esimerkiksi vakavaa väkivaltarikollisuutta, mikä puol-taisi näiden aineiden erilaista kohtelua lainsäädännössä.

3.3. KRIMINAALIPOLITIIKAN PERUSKYSYMYKSET JA RANGAISTUS-TEORIAT

Kriminaalipolitiikan peruskysymyksiä ovat:a) Kuka kriminaalipolitiikasta päättää?b) Mitä kriminalisoidaan?c) Miksi kriminalisoidaan?d) Miten kriminalisoidaan?

Kriminaalipolitiikasta päättää viime kädessä eduskunta. Päätösten tulisiperustua tutkittuun tietoon, keskusteluun ja demokraattiseen päätök-sentekoon. Kriminaalipolitiikasta ei päätetä gallupeilla, mutta kansalais-keskustelua ei tule vähätellä kriminaalipolitiikassakaan.

Rangaistusteoriat ovat oletuksia rikosoikeudellisen järjestelmän vaiku-tusmekanismeista. Seuraavassa esitän niistä yhteenvedon. Lähempi teorioi-


3 9

den esittely löytyy kirjastani Johdatus kriminaalipolitiikan teoriaan (2005).Rikosoikeuden on ajateltu vaikuttavan ihmisten käyttäytymiseen yleis-estävästi tai erityisestävästi. Rangaistusuhkien ja rangaistusten on ajateltupelottavan ihmisiä niin, että he pidättyvät rikoksista. Tällöin puhutaanrikosoikeudellisen järjestelmän välittömästä vaikutuksesta. Toiseksirikosoikeudellisen järjestelmän ajatellaan ylläpitävän, vahvistavan tai jopaluovan moraalia. Rikosoikeus on aikanaan syntynyt yksityisen kostonpoistamiseksi. Rikosoikeudella pidetään yllä ihmisten luottamustanormijärjestelmän oikeudenmukaiseen ja tehokkaaseen toimintaan. Tämänolettaman mukaan rikosoikeuden viesti on suunnattu ensi sijassa niilleihmisille, jotka noudattavat lakeja. Kysymys on rikosoikeuden välillisestävaikutuksesta. Erityisestävä vaikutus kohdistuu rikokseen jo syyllisty-neeseen, jota pyritään rankaisemisella varoittamaan, sopeuttamaan taieristämään yhteiskunnasta.

Erityisesti rikoksissa, joista on odotettavissa tekijälle helposti mitat-tavissa olevia huomattavia etuja, keskeisellä sijalla on rangaistuksenpelotusvaikutus. Pelotusvaikutusta ei tarvitse nähdä vastakkaisena moraalialuovalle, sitä vahvistavalle ja sitä ylläpitävälle tai tapaa luovalle vaikutukselle.Pelotusvaikutus ei estä moraalisen ja tapaa luovan vaikutuksen syntymistä,jos rangaistusjärjestelmä koetaan oikeudenmukaiseksi ja humaaniksi.Pelotusvaikutus voi toisaalta olla merkityksetön niitä kohtaan, jotka normitsisäistettyään tai normin noudattamisen tavaksi otettuaan joka tapauksessatoimisivat normin mukaisesti. Pelotusvaikutus on tällöinkin tarpeen niidensuhteen, jotka eivät ole normeja sisäistäneet.

Rangaistusuhan symbolisen luonteen korostaminen ei sinänsä hei-kennä rangaistusuhan pelotusvaikutusta. Pyrkimystä ilmaista yhteiskunnankäsitys tekojen erilaisesta moitittavuudesta tekojen haitallisuuden mukaanmääräytyvillä rangaistusasteikoilla on pidettävä hyvänä periaatteellisenalähtökohtana. Porrastetut rangaistusuhat implikoivat käsitystä siitä, ettänormin noudattamisesta ja siitä poikkeamisesta johtuvat kustannuksetjaetaan yhteiskunnassa tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti. Yhteiskuntaosoittaa samalla olevansa valmis takaamaan sen, että yhteiskunnassavallitsee riittävä normikonformiteetti. Näin normeja noudattavat kokevatniiden noudattamisen mielekkääksi.

Rikosoikeudellisen järjestelmän vaikutus ei kuitenkaan voi rajoittuavain rangaistusuhkien vaikutukseen. Huomion kiinnittäminen yksipuolisestirangaistusuhkiin on mielestäni perusteetonta. Kansalaiset eivät muodostakäsitystään tekojen moitittavuudesta rikoslain rangaistusasteikkojavertailemalla. Lakien säätämiseen liittyvällä tiedotuksella saadaan tokiviestitettyä kansalaisille lainsäätäjän käsitystä siitä, mikä on rangaistavaa jamitkä ovat kriminalisoinnin perusteet. Ei kuitenkaan pidä vähätellä sitäinformaatiota, jota kansalaiset saavat rikoslain toiminnasta käytännössä.Konkreettisilla rangaistuksilla valtio osoittaa olevansa valmis myöskäytännössä takaamaan oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden


4 0

toteutumisen. Ihmisten on koettava rikoslaki todelliseksi instrumentiksi,eikä vain symboliksi. Toivottujen vaikutusten ehtona voi olla se, ettäjärjestelmä koetaan legitiimiksi.

Yleisestävyyttä ja erityisestävyyttä ei ole hyödyllistä nähdä toisilleenvastakkaisina rikosoikeudellisen järjestelmän vaikutusmuotoina. Nevaikuttavat rinnakkain niin, että jollain tasolla ovat etusijalla yleisestävät jajollain tasolla erityisestävät näkökohdat. Rangaistusuhilla pyritäänedistämään yleistä lainkuuliaisuutta. Jos jonkin käyttäytymismuodonkriminalisoinnilla ei oletettavasti ole mitään yleisestävää tehoa, siitä onluovuttava.

Yleisestävä vaikutus on voitava osoittaa empiirisellä tutkimuksella.Kysymys vaadittavasta empiirisen näytön vahvuudesta on jätettävä tässäyhteydessä myöhemmän pohdiskelun varaan. Yleisesti ottaen on niin, ettämitä tärkeämpää oikeushyvää rikosoikeudella suojataan ja mitä karkeampioikeuden loukkaus on kyseessä, sitä vähäisempi empiirinen näyttö kelpaakriminalisoinnin perusteluksi. Toisen tahallisen surmaamisen kriminali-soinnin mielekkyyttä ei yleensä aseteta kyseenalaiseksi, vaikka empiiristänäyttöä ei välttämättä ole siitä, että ihmiset pidättäytyisivät surmaamastatoisiaan siksi, että taposta on säädetty ankara rangaistus. Empiirisen näytönvaatimus koskee erityisesti tieliikenteen kriminalisointien kaltaisiaabstraktisen vaarantamisen kriminalisointeja, joissa syyksilukemiseen riittäähuolimattomuus.

Pelotusprevention kohde vaihtelee rikostyypeittäin. Kohde on laajatieliikennerikosten kaltaisissa massarikoksissa, joiden moraalinen moi-tittavuus ei ole kovin selvä ja joissa periaatteessa lähes jokainen ihminen onmahdollisesti kyseeseen tuleva rikollinen. Rangaistuksen uhka on suppearikoksissa, joissa potentiaalinen tekijäpiiri on rajatumpi. Enemmistökansalaisista ei ryöstäisi pankkeja tai myisi ammatikseen huumausaineita,vaikka pankkien ryöstämistä tai huumekauppaa ei olisi säädetty ankarastirangaistaviksi. Pulmana on erityisesti se, tavoittaako tarkoitettu viestipotentiaaliset tekijät ja vaikuttaako rangaistuksen uhka näihin potentiaalisiintekijöihin. Rikokset eivät vähene, jos rangaistuksen uhan ottavat todestavain ne, jotka noudattaisivat yhteisön sääntöjä ilman rangaistuksen uhkaakin.

Eri vaikutuskanavat eivät vaikuta yhtäläisesti kaikilla tasoilla. Yleisestävänäkökulma painottuu järjestelmän alkupäässä ja erityisestävä sen loppu-päässä. Rangaistusuhalla on ainoastaan yleisestävä tehtävä. Lainsäädännöntasolla päätetään, mistä rangaistaan, millaiset ovat rangaistusasteikot jakeihin rangaistusuhat suunnataan. Tällä tasolla korostuvat turvallisuuden,hyvinvoinnin ja autonomian turvaaminen, perusoikeuksien suoja,sosiaalisten olojen vakauttaminen, yksityisen koston rajoitus, haittojenminimointi ja oikeudenmukainen jakaminen. Yleisestävien näkökohtien lisäksilainsäädännön tasolla joudutaan tiettyjen rikostyyppien osalta pohtimaanmyös kysymystä siitä, mikä on oikeudenmukainen sovitus teosta.

Rangaistusuhalla ja konkreettisella rangaistuksella yhdessä on tietty


4 1

ehkäisevä tehtävä. Konkreettinen rangaistus antaa uskottavuutta tun-nusmerkistössä ilmaistulle rangaistusuhalle. Vaikka suhtauduttaisiinkinepäillen tavallisissa rikosjutuissa annettujen yksittäisten ratkaisujen yleis-estävään vaikutukseen, yksittäisistä ratkaisuista muodostuvilla rangais-tuskäytännöillä voidaan perustellusti olettaa olevan vaikutusta lainnoudattamiseen. Rikosoikeudellisen vastuun harkinnassa konkreettisessatapauksessa (poliisi, syyttäjä, tuomioistuin) ovat yleisestävyys ja erityis-estävyys rinnakkaisina tavoitteina. Rangaistuksen määrääminen voi perustuapelkästään yleisestäviin syihin, mutta ei pelkästään erityisestäviin syihin.

Rangaistusvastuu on periaatteessa voitava aina perustella yleisestävil-lä syillä. Jos yleisestäviä syitä rankaisemiselle ei ole, tekijä tulisi jättääsyyttämättä tai tuomitsematta. Syyttäjän tulisi siis aina syytteen nosta-misesta päättäessään pohtia, heikentääkö syyttämättä jättäminen ihmistenluottamusta normijärjestelmän tehokkuuteen sellaisena kuin se on edellämääritelty. Vastaava pohdinta olisi tuomarin tehtävä rangaistuksestapäättäessään. Lähtökohtana ei siis olisi yleisestävien syiden käsillä olo, elleimuuta osoiteta. Yleisestävät syyt olisi sen sijaan kyettävä päätöksessäosoittamaan tavalla, joka olisi ainakin oikeudellista päättelyä ymmärtävänlukijan hyväksyttävissä. Yksi varauma on kuitenkin esitettävä. Tietyissävakavissa vapauteen tai ruumiilliseen koskemattomuuteen kajoavissarikoksissa rankaiseminen tai rangaistuksen ankaruus voisi olla poik-keuksellisesti perusteltavissa oikeudenmukaisen sovituksen idealla, vaikkayleisestävät syyt eivät vaatisi rankaisemista tai ainakaan ankaraa rangaistusta.Sovitusteoriassa ovat keskeisessä asemassa viestintä ja vuorovaikutus,mikä ei voi olla vaikuttamatta rikosasiain oikeudenkäyntiin. Viestinnästä javuorovaikutuksesta ei ole kysymys silloin, kun rangaistus määrätäänkirjallisessa menettelyssä vastaajaa suullisesti kuulematta. Tämä näkökohtaon otettava vakavasti, kun pohditaan menettelyn keventämistä.

Näkemystäni voidaan vastustaa väittämällä, että lainsäätäjä olisi luonutolettaman teon moitittavuudesta ja sanktion tarpeellisuudesta krimi-nalisoidessaan teon abstraktilla tasolla. Tuomarin tehtävänä olisi ainoastaanmitata teon rangaistusarvoon suhteutettu rangaistus lainsäätäjän määräämältäasteikolta. Jos kuitenkin otamme kriminaalipolitiikan lähtökohdaksi sen,että rankaiseminen on suotavaa vain välttämättömissä tapauksissa ja niinharvoissa tapauksissa kuin mahdollista, emme voi välttää ottamasta kantaarankaisemisen tarpeeseen myös yksittäistapauksessa.

Erityisestävä vaikutus ilmenee pääasiassa varoituksena ja sopeut-tamisena. Varoituksella on yhtäältä pelotusvaikutus. Varoitus ei olekuitenkaan pelkkää pelotusta, vaan sillä voi olla mittavia sosiaalistaviaulottuvuuksia. Varoitusta ja sopeuttamista ei tässä mielessä voikaan erottaatoisistaan. Eristäminen poikkeaa kaikista muista ennaltaestävyydenvaikutuskanavista. Siinä rikokseen syyllistyneeltä riistetään fyysisestitilaisuus tehdä rikoksia. Eristäminen on eettisesti pulmallisin erityis-estävyyden muoto. Vaarana on, että eristetty tulkitsee eristämisen tar-


4 2

koittavan sitä, että yhteiskunta on luopunut pitämästä häntä valintoihinkykenevänä ajattelevan yksilönä. Eristämällä tietty rikoksen uusijoidenjoukko voidaan kyllä alentaa tietyntyyppistä rikollisuutta jonkin verran,mutta kustannukset ovat usein suhteettomia saavutettuihin hyötyihinverrattuna.

Tietyissä tapauksissa rangaistuksesta on erityisestävien syiden vuoksijärkevää luopua, elleivät erittäin painavat yleisestävät syyt vaadi rangais-tuksen tuomitsemista. Kuitenkin myös rangaistuksella on erityisestävätavoitteensa. Rangaistuksen tuomitsemisen tasolla onkin hyödyllistä ottaahuomioon sekä yleisestävä että erityisestävä vaikutus. Erityisestävyys jayleisestävyys on konkreettisessa tapauksessa sovitettava yhteen punnitenvastakkain rankaisemisesta luopumisen haitallista vaikutusta yleisestävyy-teen ja rankaisemisen hyödyttömyyttä tai vahingollisuutta tekijän uusi-misriskin kannalta. Vaikka rangaistuksella ei voisi tietyssä tapauksessaolettaa olevan mitään vaikutusta uusimisriskiin, rankaiseminen on kuitenkinperusteltavissa yleisen lainkuuliaisuuden ylläpitämisen vuoksi. Jos rangaistuskonkreettisessa tapauksessa olisi aina perusteltava myös erityisestävilläsyillä, rankaisemisesta olisi luovuttava ainakin silloin, kun on oletettavissarankaisemisen jopa lisäävän uusimisriskiä. Rangaistusta voidaan näissätapauksissa pitää oikeutettuna vain, jos yleisestävyys hyväksytäänrankaisemisen tavoitteeksi myös yksittäistapauksessa.

Rangaistuksen täytäntöönpanossa vaikuttavat keskeisimminerityisestävät näkökohdat. Täytäntöönpanolla ei pyritä pelotusvaikutukseen,eikä sillä ole katsottu olevan muutakaan yleisestävää vaikutusta. Täytän-töönpano on pyrittävä järjestämään sellaiseksi, että se vähentää tai ei ainakaanlisää uusimisriskiä. Rangaistuslaitoksen olot on mahdollisuuksien mukaanjärjestettävä vastaamaan yhteiskunnassa yleensä vallitsevia elinoloja.Rangaistuksen täytäntöönpano on järjestettävä siten, että rangaistuksenaon pelkästään vapaudenmenetys. Muita rajoituksia voidaan käyttää siinämäärin kuin laitoksessa pitämisen varmuus ja laitoksen järjestys vaativat.Rangaistus on pantava täytäntöön siten, ettei se tarpeettomasti vaikeutavaan mahdollisuuksien mukaan edistää vangin sijoittumista yhteiskuntaan.Vapaudenmenetyksestä aiheutuvia haittoja on mahdollisuuksien mukaanehkäistävä. Uusimisriskin minimoimiseen pyritään erityisesti vapaudessatäytäntöön pantavilla seuraamuksilla eli ehdollisella rangaistuksella,nuorisorangaistuksella ja yhdyskuntapalvelulla. Yhdyskuntaseuraamusteneräänä tavoitteena on tarjota rangaistulle myönteisiä yhteisöllisiä kontaktejaja mahdollistaa sitä kautta työpaikan saaminen tai jo olemassa olevantyöpaikan säilyminen.

Yhteiskuntaan sopeuttamiseen pyritään myös vankien sijoittamisellaavolaitokseen, sallimalla tietyissä tapauksissa siviilityö, tukemalla opiskelua,vankilomia myöntämällä, vapauttamista valmistavalla sosiaalityöllä sekäehdonalaisella vapaudella. Ehdonalaiseen vapauteen voidaan luontevasti liit-tää yhteiskuntaan sopeutumista tukeva valvonta ja tukitoimet. Myös ehdon-


4 3

alaisen vapauden menetyksen uhan on arveltu vähentävän uusimisriskiä.Päästämällä vanki ehdonalaiseen vapauteen vähennetään todellisenkärsimyksen määrää siinä vaiheessa, kun kärsimyksen tuottaminen ei oleenää välttämätöntä. Ajatuksena on, että rikoksen muissa yhteisön jäsenissäaiheuttama paheksunta ja tunnekuohu ovat voimakkaimmillaan heti teontultua ilmi. Esitutkinta, syyteharkinta ja julkinen oikeudenkäynti vaimentavatniitä osaltaan, ja täytäntöönpanon loppuvaiheessa voidaan edellyttää yhteisönsuhtautuvan tekoon jo varsin neutraalisti. Ohjenuorana tulisi olla se, ettätekijän integroitumista yhteiskuntaan helpotetaan niin paljon kuin se vainon mahdollista.

Eikö yleisestävillä näkökohdilla ole todellakaan täytäntöönpanonvaiheessa mitään painoarvoa? Olisin valmis kyseenalaistamaan tällaisennäkemyksen. Harkitessaan vankilaan tuomitun täytäntöönpanon lykkäys-hakemusta tai maksuajan myöntämistä sakon maksamista vartenulosottomies joutuu ottamaan huomioon myös päätöksen yleisestävänulottuvuuden. Rangaistusjärjestelmä on sitä uskottavampi, mitä välittö-mämmin tuomiot pannaan täytäntöön. Vankeuslain 2 luvun 1 §:n mukaanrangaistus on pantava täytäntöön viipymättä. Lain 2 luvun 3–4 §:ssä onlueteltu ne poikkeukset, joilla välitöntä täytäntöönpanoa saa lykätä.Lykkääminen on sallittua, jos välitön täytäntöönpano aiheuttaisi huomattaviaja poikkeuksellisia menetyksiä tuomitulle, hänen perheelleen tai työnantajalletai yhteiskunnalle. Säännös kuvastaa hyvin kustannusten minimoimisen jaoikeudenmukaisen jakamisen ideaa. Tietyissä tapauksissa täytäntöönpanonlykkääminen on sopusoinnussa kriminaalipolitiikan päämäärien kanssa. Jostäytäntöönpanon lykkäämisestä tulisi säännönmukainen menettely, se voisiheikentää ihmisten uskoa järjestelmän tehokkuuteen ja oikeuden-mukaisuuteenkin.

Myös sovituksella on sijansa täytäntöönpanossa. Rangaistuksenkärsimisen ajatellaan ilmentävän tekijän katumusta, pyrkimystä kohtirikoksetonta elämää ja sovitusta. Näin katsotaan olevan siitä riippumatta,miten aktuaalinen rangaistuksen suorittaja rangaistukseensa suhtautuu.Rangaistuksen täytäntöönpanolla viestitetään muille oikeusyhteisön jäsenillesymbolisesti rikoksen sovituksesta. Erityisesti yhdyskuntaseuraamustentäytäntöönpanoon on arveltu liittyvän positiivisia yhteisöllisiä vaikutuksia.Yhteisön osallistuminen seuraamusten täytäntöönpanoon saattaa tiivistääyhteisösiteitä ja purkaa rikoksen aiheuttamia jännitteitä sekä edesauttaatekijän ja yhteisön välisen luottamuksen palauttamista. Vastaavasti sovitteluauttaa parhaimmillaan tekijää ymmärtämään tekoaan uhrin näkökulmastaja voi näin lisätä tekijän vastuuntuntoa yleisemminkin. Tekijän kohtaaminenavoimessa dialogissa saattaa myös hälventää uhrin teon johdosta kokemaapelkoa ja ahdistusta. Tekijä on näin helpommin kohdattavissa "yhtenämeistä", eikä yhteisön ulkopuolisena uhkana.


4 4

3.4 VANKILUVUN KASVU ONGELMANA

Vankiluku on ollut Suomessa viime vuosina hienoisessa kasvussa. Tämäkehitys on saanut aikaan huolestunutta keskustelua siitä, onko Suomiseuraamassa vankiloiden kansoittamisessa Yhdysvaltain ja Englanninesimerkkiä. Mainituissa maissa vankiluku on kohonnut dramaattisestiviimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana, ja vankimäärä näyttääkasvaneen senkin jälkeen, kun tilastoitu rikollisuus on kääntynyt laskuun1990-luvun lopulla.

Yritän tässä hahmottaa vastausta kysymykseen, onko vankien määränlisäys väistämätöntä myös Suomessa. Etsin vastausta kysymykseentarkastelemalla ensin lyhyesti syitä, joiden on katsottu johtaneen vankienmäärän kasvuun Yhdysvalloissa ja Englannissa. Sen jälkeen pohdin, onkoyhteiskunnallinen kehitys ja kontrollipolitiikan orientaatio Suomessa kuiten-kin siinä määrin näistä vertailumaista poikkeava, ettei ole perusteita uskoavankimäärän Suomessa kasvavan suorastaan luonnonlain voimalla.

Rikollisuus lisääntyi viime vuosisadalla kaikissa länsimaissa mo-ninkertaisesti. Kasvu johti Yhdysvalloissa ja Englannissa voimakkaastiedustettuna olleen rehabilitaatio-ideologian kriisiin. Hoitoideologiaa oliarvosteltu kahdelta taholta ja kahdesta toisilleen jokseenkin vastakkaisestanäkökulmasta. Kriittisen kriminologian edustajat vaativat luopumista kokorangaistusjärjestelmästä, joka on tehoton konfliktien ratkaisussa muttatuottaa samalla suurta kärsimystä sen kanssa tekemiseen joutuneille, niinuhreille kuin tekijöillekin. Kovan linjan kriminaalipoliitikot puolestaankritisoivat hoitoa korostavaa kriminaalipolitiikkaa siitä, ettei se ottanutrikosten ennalta ehkäisyä riittävän vakavasti. Tehostaminen merkitsi tästäsuunnasta tarkasteltuna rangaistusten tuntuvaa koventamista. Käytännönkriminaalipolitiikassa poliittiset päätöksentekijät omaksuivat lähinnäjärjestelmän tehostamista ja sanktioita korostavan linjan. Kehitys johtiparannusajatuksesta kostoa, vaarattomaksi tekemistä ja riskin hallintaakorostavaan kontrollipolitiikkaan. Hoidon ja integraation sijasta korostuvatnyt näyttävät rankaisulliset toimet. Politisoituneen ja populismiin taipuvaisenkriminaalipolitiikan käyttövoimana ovat rikollisuuden pelko, uhrin asemankorostaminen, vastakkainasettelu tekijän ja uhrin oikeuksien välillä ja suojelunajatus. Rikollisuutta pidetään yhteiskuntaan kuuluvana ilmiönä, jota yritetäänhallita nollatoleranssilla, tilannetorjunnalla, rikoksentorjuntaohjelmilla,kontrollin privatisoimisella ja riskialttiisiin tekijöihin, urarikollisiin jauhriutumisvaarassa oleviin suunnatuilla toimilla.

Kriminaalipolitiikassa on luovuttu hyvinvointi-ideologiaan tukeutuvastarikoksentekijän sosiaalistamisesta, ja rikoksen tekijöitä pidetään lähinnäyhteiskunnan vihollisina, jotka on eristettävä vankilaan tai tehtävä muutoinvaarattomiksi. Ankaroituvat toimet kohdistuvat etupäässä niihin, jotka ovatjääneet hyvinvointivaltion purkamisessa heikoille eli työttömiin, alkoholintai muiden huumeiden väärinkäyttäjiin, etnisiin vähemmistöihin sekä


4 5

yhteiskunnasta muutoin syrjäytyneisiin. Kehityksen taustalla ovat olleetyhteiskunnan muutokset, jotka ovat johtaneet rikostilaisuuksien lisään-tymiseen ja toisaalta perinteisen lähikontrollin romahdukseen. Lähikontrollinväheneminen saattaa tuntua yksilötasolla jopa vapauttavalta, mutta seaiheuttaa pulmia laajemmassa katsannossa.

Oikeuslaitoksen puolella avainsanoja ovat ammattimaistuminen,rationalisointi, kaupallistuminen, tulosohjaus, menettelyn tehostaminen jayksinkertaistaminen. Tuomioistuinten tapauskohtaista harkintavaltaa onsystemaattisesti vähennetty mm. säätämällä vähimmäisrangaistuksia jarajoittamalla mahdollisuutta määrätä vankilan sijasta muita seuraamuksia.Sosiaalisen ja oikeudenmukaisuutta korostavan argumentaation sijaan ovattulleet taloudelliset arvot. Myös kriminologisen tutkimuksen on väitettymukautuneen tähän uudelleen muotoiltuun kriminaalipolitiikan ohjel-majulistukseen siten, että tutkimus suuntautuu aiempaa leimallisemminrangaistusten ennalta ehkäisevän vaikutuksen parantamiseen.

Edellä olevasta havaitsemme muun ohessa, että uudistuksia tulee vaatiavarovaisesti ja epärealistisia päämääriä välttäen. Muutoin järjestelmänaiheellinenkin kritiikki saattaa johtaa täysin päinvastaiseen lopputulokseenkuin kriitikot ovat halunneet.

En voi kiistää sitä, että jotkin edellä kuvatuista kehityspiirteistä ovatnähtävissä myös Suomessa. Rikollisuus, erityisesti ammattimainen rikol-lisuus ja huumerikollisuus, on ollut kasvussa, epävirallinen kontrolli onvähentynyt, riskien hallinta on tullut olennaiseksi osaksi rikoksen torjuntaa,rangaistussäännöksiä ja käytäntöäkin on ankaroitettu, uusia tekoja onkriminalisoitu, nollatoleranssia vaadittu ja poliisien valtuuksia puuttuaihmisten perusoikeuksiin lisätty. Paineita linjan kiristämiseen tulee myösrikosnormien kansainvälisestä harmonisoinnista.

Kehitystä Suomessa pehmentävät kuitenkin useat tekijät. Krimi-naalipolitiikka on ollut Suomessa moniarvoista ja ennalta estävyyttäkorostavaa, eikä rehabilitaatio-ideologiaa ole missään vaiheessa omaksuttupääasialliseksi kriminaalipolitiikan linjaksi. Meillä on korostettu maltillisestirikollisuudesta johtuvien haittojen minimointia ja oikeudenmukaista jakoa.Rangaistusjärjestelmä on ollut selkeä, yhdenvertaisuutta ja oikeuden-mukaisuutta korostava. Rikosten ennakkotorjunta ja rikostilaisuuksienvähentäminen on ollut vaikeuksitta tähän ajatteluun sovitettavissa.Ennakkotorjunnassa on korostettu moniammatillista yhteistyötä, jossamukana ovat poliisin lisäksi muun muassa kouluviranomaiset, nuorisotoimija sosiaalitoimi. Kriminaalipolitiikka on perustunut laajasti otettunatutkimukseen ja eri vaihtoehtojen järkiperäiseen punnintaan, eikä krimi-naalipolitiikkaa ole otettu populistisesti vaalitaistelujen käyttövoimaksi.Pääpaino on ollut yleisestävyydessä, yhdenvertaisuudessa ja rationaali-suudessa sekä viimeisen kymmenen vuoden aikana enenevästi perus-oikeuksien korostamisessa.

Suomessa ei ole luovuttu hyvinvointivaltion ideologiasta, vaikka tiettyjä


4 6

etuuksia on ollut pakko karsia. Seuraamusjärjestelmässä ei ole luovuttutekijää integroivista seuraamuksista, vaan niiden käyttöä (yhdyskunta-palvelu ja nuorisorangaistus) on päinvastoin pyritty lisäämään ja uusiatekijän sosiaalistamiseen pyrkiviä seuraamuksia haetaan jatkuvasti. Hoidonsijoittamisessa rikosoikeuden järjestelmään on kuitenkin omat ongelmanansa.Voidaan kysyä, eikö hoitoa tarvitsevat tulisi suunnata saamaan hoitoaterveydenhuoltojärjestelmän puitteissa sen sijaan, että heitä rangaistaanhoitoon määräämällä.

Rangaistusten täytäntöönpanossa tavoitteena on se, että seuraamukseteivät saisi ainakaan lisätä rikoksen uusimisen riskiä. Vankimäärän kasvunäyttäisi johtuvan lähinnä rikollisuuden ammattimaistumisesta ja kan-sainvälistymisestä, rangaistuskäytännön ankaroitumisesta huumausaine-rikoksissa ja yhdyskuntapalveluun soveltumattomien rikoksen uusijoidensekä sakon muuntorangaistusta suorittavien määrän kasvusta. Toisaaltaon todettava, ettei rikollisuus ole ainakaan tilastojen mukaan viime vuosinaenää lisääntynyt.

Kaiken kaikkiaan uskaltaisin kuitenkin väittää Suomessa omaksutunja edelleen vallalla olevan oikeudenmukaisen, humaanin ja rationaalisenkriminaalipolitiikan olevan paras tae siitä, ettei vankilaan eristämisestä tuleYhdysvaltojen tapaan kriminaalipolitiikan johtotähteä. Tavoitteena olkoonperusoikeuslähtöinen kriminaalipolitiikka, jossa kriminalisoinnit ank-kuroidaan perusoikeuksista johdettavien oikeushyvien suojeluun, rikos-oikeuden käytön viimesijaisuusperiaate otetaan todesta, kriminalisointienhaitat ja hyödyt selvitetään, paternalistisia kriminalisointeja vältetään,syyllisyydestä riippumaton rangaistusvastuu torjutaan ja laillisuusperi-aatteesta ei tingitä.

Yhteenvedonomaisesti on todettava, ettei järjestelmän tehoa mitatapelkästään rikostilastoilla. Uusimisen yleisyys ei ole välttämättä pätevä tehonmittari, koska se ei ota lainkaan huomioon yleisestävää näkökohtaa.Vankiluvun kasvukaan ei ole sinänsä osoitus huonosta kriminaalipolitiikastaeikä sen pieneneminen ole ainoa kriminaalipolitiikan hyvyyden mittari.Kriminaalipolitiikassa on haettava tasapainoa luottamuksen ja rankai-semisesta johtuvien haittojen välillä. Myöskään vankipäivän hinta ei voiolla yksinomainen kriminaalipolitiikan kriteeri. Tiettyihin vakaviin rikoksiinsyyllistyneet ihmiset pitää sulkea vankilaan, vaikka se maksaisi. Heidänpitämisensä vapaudessa maksaa myös, eikä ihmisten luottamus järjes-telmään voi olla ikuista, jos edes toisten henkeä tai terveyttä vakavastiuhkaaviin tekoihin ei puututa ankarasti.

Vankimäärän kasvu ei ole oikeastaan lainkäyttäjän ongelma. Tuo-mioistuinten ei pidä lieventää rangaistuskäytäntöä vain vankimääränpienentämiseksi. Vankimäärän kasvun ei pitäisi myöskään estää nykyistäankarampien rangaistusten tuomitsemista, jos se on muutoin krimi-naalipoliittisesti tarkoituksenmukaista. Rangaistuskäytännössä on tokimuuttamisen varaa. Mielestäni kriminaalipolitiikassa tulisi keskittyä


4 7

olennaiseen eli toisten oikeushyviä oikeasti vaarantaviin ja vahingoittaviintekoihin.

3.5 RANKAISEMISEN PERUSOIKEUDELLISET RAJOITUKSET

Oikeushyvällä on tarkoitettu yleisesti ottaen tietyssä yhteisössä tärkeänäpidettyjä intressejä. Oikeushyväoppi liittyy oppihistoriallisesti sosiologisenkoulukunnan kriminaalipoliittisiin lähtökohtiin. Käsitteen avulla pyritäänselvittämään, mitä rikosoikeuden ulkoisia intressejä rikoslainsäädännölläon tarkoitus edistää.

Aiemmin perusoikeussäännöksillä on ollut vaikutusta lähinnä poliittisenjärjestelmän ylätasoilla ja lainsäädäntömenettelyssä. Parin viimeisenvuosikymmenen aikana on kuitenkin alkanut korostua perusoikeuksienluonne suoraan lainkäytössä sovellettavina yksilön oikeuksina. Perus-oikeudet on alettu nähdä myös elementteinä, jotka auttavat ihmisiähahmottamaan oikeutensa ja asemansa suhteessa julkiseen valtaan,yhteiskuntaan ja ympäristöönsä.

Perusoikeuksilla on suuri tulkinnallinen merkitys sovellettaessa muutalainsäädäntöä. Ne ilmaisevat yhteiskunnan yleisesti hyväksyttyjä perusarvojaja niiden vaikutuksen tulee säteillä koko yhteiskuntaan. Perusoikeusuudistuspyrkii ensi sijassa määrittämään yksilön ja julkisen vallan suhteet.

Perusoikeuksia on alettu tarkastella myös siltä kannalta, että valtiollavoi olla perusoikeuksista johdettava velvollisuus antaa kansalaiselle suojaatoisten kansalaisten oikeudenloukkauksia vastaan. Kriminalisoinneissakatsotaan olevan samanaikaisesti käsillä yksityisten perusoikeuksienkunnioittaminen liiallisista toimintavapauden rajoituksista pidättymällä jasamalla yksityisten perusoikeuksien suojeleminen vaikuttamalla rangais-tusuhin ihmisten keskinäiseen käyttäytymiseen. Laajemmassa katsannossavaltiovallan tulee taata perusoikeuksien toteutuminen. Perusoikeuksienvaikutuksen yksityisten keskinäissuhteisiin on katsottu välittyvän pääasiassaperusoikeuksia konkretisoivan tavallisen lainsäädännön kautta. Kuitenkinjoillakin perusoikeuksilla on katsottu voivan olla välittömiäkin vaikutuksiayksityisten välillä.

Oikeushyväopilla on ollut perinteisesti kriminalisointeja rajoittavafunktio. Kriminalisointeja on pidetty hyväksyttävinä vain, jos voidaanosoittaa niiden taustalta jokin suojattava oikeushyvä. Valtiovallan velvollisuusperusoikeuksien suojeluun tarvittaessa jopa kriminalisointeihin turvautu-malla on sovitettavissa perinteiseen, perusteiltaan mielestäni säilyttämisenarvoiseen, oikeushyväoppiin siten, että palautetaan oikeushyvän käsiteperusoikeuksiin. Omasta puolestani olen katsonut, että oikeushyvän käsiteon jäännöksettä ankkuroitavissa perusoikeuksiin. Oikeushyvät ovatlähtökohtaisesti perustuslaissa suojattuja yksilöllisiä perusoikeuksia. Yhteysperusoikeuksiin on toki etäisempi silloin, kun kriminalisointi liittyy


4 8

esimerkiksi valtion oikeudenhoidon intressien suojaamiseen. Idea perus-oikeuksien ja rikosoikeudella suojattavien oikeushyvien yhteneväisyydestäsopii kriminalisointien arviointiperusteeksi puhtaasti moraalisiin näkökohtiinperustuvaa punnintaa paremmin. Olkoon kriminaalipoliittisena ohjelman-julistuksena siten kriminalisointien ankkuroiminen mahdollisimman suuressamäärin perustuslaissa määriteltyihin perusoikeuksiin.

Rikosoikeudellista suojaa on perustuslain 1 ja 7 §:stä ilmenevienperiaatteiden valossa suotavaa käyttää vain välttämättömissä tapauksissa.Tällä periaatteella on läheinen yhteys edellä määriteltyyn perusoikeuksiinpalautuvaan oikeushyvien suojeluun. Periaatteiden yhteensovittamisen pitäisijohtaa siihen, että rangaistavaksi säädettäisiin lähtökohtaisesti vain teot,joiden ehkäiseminen rangaistusuhalla on välttämätöntä perustuslaissamääriteltyjen oikeushyvien suojaamiseksi.

Hyötyjen ja haittojen punninta kriminalisointiperiaatteena merkitseesitä, että kriminalisointi on sallittua vain silloin, kun siitä koituvatyhteiskunnalliset hyödyt ylittävät siitä johtuvat haitat. Periaatteen nou-dattamisen pitäisi johtaa hyödyttömistä kriminalisoinneista luopumiseen,ja sen tulisi joka tapauksessa rajoittaa kriminalisointeja sekä määrän ettälaadun puolesta.

3.6 KRIMINAALIPOLITIIKKA JA LAINTULKINTA

Rikosoikeudellisessa tulkinnassa voidaan erottaa tulkintametodienperusteella puhtaasti kielellinen tulkinta, asiayhteyden huomioon ottavatulkinta, lain syntyhistoriaan perustuva tulkinta ja teleologinen tulkinta.Puhtaasti kielellisessä tulkinnassa ja asiayhteyden huomioon ottavassatulkinnassa on kysymys lain sanamuodon kielellisestä selvittämisestä. Lainsyntyhistoriaan perustuvassa tulkinnassakin selvitetään lain sanamuodonmerkityssisältöä. Tulkinta painottuu tässä vaiheessa sen selvittämiseen,mitä laissa käytetyillä sanoilla ja lauseilla on tarkoitettu. Teleologinen tulkintahakee puolestaan lain tarkoitusta ja pyrkii tulkitsemaan lakia sen tavoitteidenmukaisesti. Toisaalta lain tavoitteita voidaan käyttää hyväksi myös lainsanamuotoa selvitettäessä. Jos sanamuodolle voidaan antaa useitakielellisesti samanarvoisia merkityksiä, lain tavoitteiden avulla on mahdollistarajata tiettyjä merkityksiä lain soveltamisalan sisä- tai ulkopuolelle. Eritulkinnan "lajit" eivät ole jyrkästi toisistaan erotettavissa. Asiayhteydenhuomioon ottava tulkinta ja lain syntyhistoriaan perustuva tulkinta ovathyvin samankaltaisia menetelmiä ja vastaavasti lain syntyhistoriaanperustuva tulkinta ja teleologinen tulkinta sivuavat toisiaan. Monissarikosoikeuden esityksissä lain tarkoitusta selvittävä tulkinta ja historiallinentulkinta luetaankin teleologisen tulkinnan kategoriaan. Pulmallisten tapaustentulkinta on ylipäätään tapahtuma, jossa eri argumentteja (kielellinen merkitys,asiayhteys, esityöt, tavoitteet) punnitaan keskenään.


4 9

Tulkinnan lähtökohtana on lain sanamuoto. Johtoa sanamuodon tulkintaanvoidaan hakea yleisistä sanakirjoista ja jonkin erikoisalan sanahakemistoista.Asiayhteydellä ymmärretään sitä kielellistä ja kielen ulkopuolista yhteyttä,jossa sana tai lause esiintyy. Asiayhteys huomioon ottamalla saadaan puhtaankielellisen tulkinnan mahdollistamia vaihtoehtoja rajattua. Oikeudellisenlauseen ymmärtämisessä asiayhteydellä on vähintäänkin yhtä suurimerkitys. Oikeussysteemi on dynaaminen kokonaisuus, joka vaikuttaatulkintaan ja johon tulkinnat vaikuttavat. Yksittäisen säännöksen jaoikeusjärjestelmän välillä vallitsee tulkinnallinen kehä. Laajennettutulkinnallinen kehä ottaa konkreettisen tapauksen ja siihen soveltuvannormin lisäksi huomioon toimintaympäristön ja normatiivisen järjestelmänlaajasti. Talousrikoksissa toimintaympäristönä on talouselämä, jossa voipuolestaan olla laajoja kansainvälisiä ulottuvuuksia. Normatiiviseenjärjestelmään voi näissä rikoksissa sisältyä aineistoa vaikkapa euroop-palaisesta kilpailuoikeudesta tai vapaata palveluiden ja tavaroiden liikkumistamäärittelevistä normeista ja periaatteista. Nämä toimintaympäristöön janormijärjestelmään liittyvät tekijät vaikuttavat toisaalta toisiinsa ja toisaaltayksittäisessä tapauksessa tarkastelun kohteeksi otettavan tapahtumainkulunja normin tulkintaan. Kyseessä on siten hyvin monimutkainen prosessi,jota on vaikea hahmottaa yksinomaan tulkintalähteiden hierarkkisuuttakorostavasta formaalisesta oikeuslähdekäsityksestä ja loogisesta syllogis-mista käsin.

Miksi sitten oikeuskirjallisuudessa väitetään sinnikkäästi, ettärikosprosessin tavoitteena on aineellinen totuus ja että ratkaisuun päädytäänloogisen syllogismin avulla? Käsittääkseni näin väitetään siksi, etteivätkirjoittajat ole miettineet, miten ratkaisija todella toimii. Ymmärtääksemmeoikeudellisen ratkaisun luonnetta ja rajoituksia meidän tulee tarkastellapäätöksentekoa käytännön tasolla, eikä niinkään yliopiston työhuoneen"hermeneuttisessa" ilmapiirissä.

Tulkintaprosessissa ei ole käsillä tunnusmerkistö ja tapahtumainkulku"puhtaana." Lain soveltamista ei normaalisti aloiteta sanojen merkitystänykysuomen sanakirjasta tutkimalla. Lainkäyttäjällä tai lainopin harjoittajallaon oikeudelliseksi esiymmärrykseksi kutsuttu lähtökohtainen oikeudellinenmielikuva kokonaisuudesta. Esiymmärrys tulee juristeille hyvin pitkällejuridisesta koulutuksesta, oikeuskäytännöstä ja oikeuskirjallisuudesta sekäoikeuskulttuurista ja sosiaalisesta todellisuudesta yleisemminkin. Lakiasäädettäessä voidaan hahmottaa tunnusmerkistön tyypillisiä soveltamis-tilanteita, joista muodostuu osa tunnusmerkistöä konkreettisiin tapauksiinsoveltavan lainkäyttäjän esiymmärrystä. Sekä tunnusmerkistöön sisältyvillälauseilla että konkreettisen tapauksen faktakuvauksen muodostavilla lauseillaon asian ratkaisijan ajattelussa tietty ennakoiva merkitys. Velallisenepärehellisyyttä koskevaa syytettä tutkivalla lainkäyttäjällä on siis tunnus-merkistön lisäksi esiymmärryksenä koulutuksesta ja oikeuskirjallisuudestasaadut tiedot rikosoikeudesta ylipäätään ja talousrikosoikeudesta erityisesti,


5 0

kokemukseen ja oikeustapauskokoelmien systemaattiseen seuraamisenperustuva mielikuva oikeuskäytännöstä sekä käsitys normien yleisestäsoveltamisympäristöstä eli talouselämästä sekä sen säännöistä ja käy-tännöistä. Esiymmärrystä voi olla myös tieto kyseisenkaltaisen käyttäy-tymisen sosiaalisista haitoista tai tieto yksilön mahdollisuuksista ratio-naaliseen punnintaan tietyissä tyypillisissä, nopeaa reagointia edellyttävissäliike-elämän tilanteissa. Lukiessaan esitutkintapöytäkirjaa syyttäjälainkäyttäjänä muodostaa varsin pian ennakkokäsityksen siitä, toteuttaakoesitutkintapöytäkirjasta ilmenevä tapahtumainkulku jonkin rikostunnus-merkistön. Sen jälkeen hän testaa muodostamaansa ennakkokäsitystä eriargumentteja keskenään punniten.

Esiymmärrys vaikuttaa suuresti siihen, miten pitkä ajallinen jaksotodellisuudesta otetaan tunnusmerkistön valossa tarkasteltavaksi. Oikeu-dellisen punninnan tulos taas riippuu tietenkin olennaisesti siitä, mitenpunninnassa relevanteiksi katsottavat tapahtumat ajallisesti rajataan.Velallisen rikoksissa on hyvin olennaista se, minkä ajankohdan tiedon valossaarvostellaan velallisen tietoa toimiensa vahingollisuudesta velkojille.

Kielellisessä tulkinnassa erotetaan yleensä toisistaan laajentava jasupistava tulkinta. Tämä jako perustuu tulkinnan lopputulokseen. Supistavatulkinta on kysymyksessä silloin, kun lakitekstiä tulkitaan ahtaammin kuinsen "normaalitulkintainen" sanamuoto edellyttäisi. Laajentava tulkintatarkoittaa lakitekstin soveltamista sen luonnollisen merkityssisällönulkopuolelle. Laajentavasta tulkinnasta ei ole kyse silloin, kun liikutaansanan merkityksen perifeerisellä alueella. Jos sanalle voidaan kielellistätulkintaa apuna käyttäen antaa myös sanan ydinkäyttöalueesta poikkeavamerkitys, kyse on vain sanamuodon täsmentämisestä tulkinnalla. Sana-muodon täsmentämisessä myös sanan perifeeristä merkitystä koskevaksisaattaa tulla sovellettavaksi in dubio mitius -sääntö.

Supistavaa tulkintaa ei yleensä pidetä ongelmallisena. Sitä myös esiintyykäytännössä. Tunnusmerkistöjä ei tulkita niin laajasti kuin niiden kielellinensisältö antaisi myöten. Toinen kysymys on se, mieltävätkö tuomioistuimettällöin tulkitsevansa tunnusmerkistöä supistavasti. Kyse voi olla myös (ehkätiedostamattomasta) teleologisesta tulkinnasta. Säännöstä tulkitaan siiskriminaalipoliittisista syistä "supistavasti". Itse pidän tavoittelemisenarvoisena lain soveltamisen hakeutumista mahdollisimman lähellesäännöksen soveltamisen ydinaluetta pikemmin kuin tunnusmerkistönsoveltuvuuden äärimmäisten rajojen hakemista.

Näin pitäisi menetellä varsinkin rikostyypeissä, joissa kiinnijäämisenriski on keskeisin keino vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen. Näissämassarikoksissa ei kannata hakea rangaistavuuden äärimmäisiä rajoja, vaanpikemminkin pitää keskittyä lisäämään valvontaa ja puuttumista selkeästitunnusmerkistön vastaisiin tekoihin. Rajatapauksiin puuttuminen vie aikaatehokkaasta valvonnasta, ja voi siten olla omiaan jopa heikentämäänjärjestelmän yleisestävää tehoa. Poliisin työ on paljon tuottavampaa silloin,


5 1

kun hän ylläpitää kiinnijäämisen kokemusta puuttumalla selkeisiin rikko-muksiin näkyvässä tienvarsivalvonnassa verrattuna siihen, että hän viettäisipäivän käräjäoikeudessa todistellakseen jonkin tunnusmerkistön sovel-tamisalan raja-alueelle sijoittuvan kiistetyn liikennerikkomuksen tapah-tumista. Kantani on yhteydessä siihen, että mielestäni rikosoikeutta tulisikäyttää yhteiskuntapolitiikan välineenä vain välttämättömissä tapauksissa.Välttämättömyysperiaatteen tulisi tietysti ensisijaisesti vaikuttaa lainsäätäjäänniin, ettei se säätäisi tekoja turhan takia rangaistaviksi. Välttämättömyys-periaatteesta voidaan kuitenkin mielestäni johtaa myös tulkintaa rajaavakriteeri.

Talousrikossäänösten tulkinnassa tässä esittämäni näkemys ei ole yhtähyvin perusteltavissa. Joissain tapauksissa voi olla välttämätöntä kokeillatunnusmerkistön ulottuvuutta tekoihin, joihin säännöksen soveltuminenon lähtökohtaisesti epävarmaa. Säännöksen tulkinnanvaraisuuteen perus-tuvaa verosuunnittelua ei pitäisi ainakaan kannustaa. Toisaalta ei voida ajatellamyöskään niin, ettei laskelmoinnille annettaisi mitään sijaa. Suunnitelmallinenlaskelmointi ei voine olla ainakaan yksinään riittävä peruste tulkitarikossäännöstä sen normaalikielisestä ja juridis-teknisestä merkityssisällöstäpoikkeavasti.

Laajentava tulkinta on nähty ongelmalliseksi rikosoikeudellisenlaillisuusperiaatteen näkökulmasta. Perustuslain 8 §:ssä ja rikoslain 3 luvun1 §:ssä ilmaistun laillisuusperiaatteen on katsottu kieltävän rikoslainanalogisen soveltamisen syytetyn vahingoksi. Analogia syytetyn eduksisen sijaan olisi sallittua.

Analogisena lainsoveltamisena on pidetty normin soveltamistatapaukseen, johon se ei sanamuotonsa puitteissa suoraan sovellu, muttatapaus on luonteeltaan jossain suhteessa samanlainen kuin lain sääntelemätapaus. Esimerkiksi turkistarhausta sääteleviä normeja ei voida soveltaakoiratarhaan, vaikka kummassakin tapauksessa on kysymys eläintentarhaamisesta. Lainanalogiassa tapaus on laissa säädeltyihin tilanteisiintäysin rinnastuva. Klassinen esimerkki koskee sähkövirran anastusta, jostaei katsottu voitavan rangaista varkausrikoksen tunnusmerkistön perusteella,jossa rangaistavaksi oli säädetty irtaimen omaisuuden anastaminen. Asiaon korjattu nyttemmin rikoslain 28 luvun 13 §:ään sisällytetyllä määritelmällä,jossa sähkö ja lämpö, jotka on saatettu taloudellisesti hyödynnettäväänmuotoon, sisällytetään tunnusmerkistön alaisuuteen. Oikeusanalogia meneevielä pidemmälle. Normia sovelletaan tapaukseen, jossa rikoslain "yleinenhenki", reaaliset argumentit tai "terveen oikeustajunnan" vaatimuksetpuoltavat normin soveltamista.

Lain normaalikielistä sanamuotoa pidemmälle menevä tulkinta onkatsottu pohjoismaisessa ja saksalaisessa oikeustieteessä yleensä sallituksi.Laajentavan tulkinnan ja analogian erottamista terminologisella tasolla eiole aina pidetty edes mielekkäänä. On pidetty viisaampana kysyä suoraan,voidaanko vastaaja tuomita rangaistukseen laillisuusperiaatetta rikkomatta


5 2

silloin, kun langettavaa tuomiota ei voida perustaa edes laajimmassa mah-dollisessa merkityksessä ymmärrettyyn lain sanamuotoon. Keskeisiäkriteerejä tulkinnan rajojen määrittelyssä ovat oikeusturva ja ennakoitavuus.Ratkaisu vastaajan vahingoksi on ongelmattomampi silloin, kun lain esitöistäilmenee, että lain sanamuoto on tarkoitettu kattamaan myös käsillä olevankaltaiset tapaukset, jotka eivät kielellisellä tulkinnalla mahtuisi lainsoveltamisalueeseen. Ratkaisun tulee siis joka tapauksessa olla lainsyntyhistorialla perusteltavissa.

Varovaisuus on silti paikallaan. Varsinkin rikosoikeudessa tulisi välttäälain säätämistä perustelujen kautta. Lain rangaistusuhkien tarkoituksenaon osoittaa ihmisille sallitun ja kielletyn rajat ja tietyt normin rikkomisetmoitittaviksi. Rikoslaki ei voi täyttää tätä tehtäväänsä, elleivät kielletytkäyttäytymisen muodot ole säännöksistä jokseenkin vaivattomasti hah-motettavissa. Tämä lainsäätäjään kohdistettu vaatimus ei voi olla vai-kuttamatta myöskään rikosoikeudellisten normien tulkintaan. Eräänlaisenatulkintaolettamana voi pitää sitä, että lain perustelut vastaavat sensanamuotoa. Jos perustelujen sisällöstä syntyy epätietoisuutta, epätietoisuuson lähtökohtaisesti ratkaistava sanamuotoa tukevan tulkinnan eduksi.

Muun muassa kriminaalipolitiikan huomioon ottava tulkinta onteleologista tulkintaa. Sen perusajatuksena on, että lakia on tulkittava laintarkoituksen mukaisesti. Teleologisessa tulkinnassa ei pyritä yksioikoisestilain objektiivisten tavoitteiden täsmentämiseen ja sellaisiin sovellutuksiin,jotka mahdollisimman pitkälle vastaavat näitä objektiivisia tavoitteita. Kyseei myöskään ole pelkästään tunnusmerkistön suojaaman oikeushyvänsuojaamisesta ja säännöksen tulkitsemisesta niin, että tämä oikeushyvätulisi suojatuksi.

Lainsäätäjän tarkoituksen subjektiivisesta tai autenttisesta tulkinnastaei voida lähteä, koska ainakaan demokraattisesti päätöksiä tekevässäyhteisössä ei ole olemassa yhtä lainsäätäjää ja lainsäätäjän tahtoa. "Lain-säätäjän tahto" on teoreettinen, ei psykologinen käsite. Se on kontrolloitavissaoleva hypoteesi lain tarkoituksesta. Lähtökohtana on, että ilmaistut perustelutaina todella vastaavat lainsäätäjän tahtoa, elleivät selvät vastasyyt puhuhypoteesia vastaan. Lait syntyvät monitahoisen valmistelun jälkeen edus-kunnan äänestyspäätöksillä. Toisinaan on epäilty lainsäätäjän päätöstenkautta kanavoituvan lainsäätäjän tahdon sijasta lainvalmistelijoiden tahto.Suomessa lait käsitellään ennen täysistuntoa valiokunnissa. Valiokunta-käsittely on elimellinen lainsäädäntöprosessin osa ja esimerkiksi tieliikenteenrikossäännöksiä uudistettaessa lakivaliokunta ja liikennevaliokunta ovatperusteellisesti paneutuneet hallituksen esityksiin, kuulleet laajasti asian-tuntijoita ja kirjanneet mietintöihinsä merkittäviä ja punnittuja laintulkintaaohjaavia näkökohtia. Rohkenisin väittää perustelujen aika pitkälti vastaavaanlainsäätäjän punnittua käsitystä siitä, mitä kriminalisointien on tarkoitettukattavan.

Lainsäätäjän subjektiivisen tahdon selvittämisen sijasta on pyrittävä


5 3

selvittämään se, mikä on tulkitsijan käsityksen mukaan lain järkevä tarkoi-tus aktuaalisessa soveltamistilanteessa. Tulkintaoperaatio ei tyhjenny jään-nöksettä lainvalmistelutöihin tai lain säätämisen aikaan käytyyn oikeudel-liseen ja oikeuspoliittiseen keskusteluun, vaikka niillä voi olla teleologi-sessa tulkinnassa huomattava merkitys. Aktuaalisessa tilanteessa lain ta-voite saattaa vaatia muuta kuin sen säätämisen aikaan on yhteiskunnassaajateltu.

Toisaalta voidaan katsoa, että rikosoikeudellisessa tulkinnassa ei saisilainsäätäjän tarkoituksen selvittämisessä käyttää muita kuin lain val-mistelutöistä ilmeneviä perusteluja. Ainakin muun kuin valmisteluaineistoonsisältyvän kriminaalipoliittisen argumentaation käyttö olisi kiellettyä, kunratkaistaan sitä, täyttääkö aktuaalinen teko rangaistavuuden tunnusmerkit.On kuitenkin ajateltavissa, että teleologinen tulkinta olisi sallitumpaa silloin,kun kyse on rangaistavuuden supistamisesta siitä, mihin lain sanamuotonäyttäisi johtavan. Syyt rankaisematta jättämiselle eivät ole välttämättä samatkuin rankaisemiselle. Laillisuusperiaate ei ole esteenä rangaistusvastuutasupistavalle teleologiselle tulkinnalle. Tällaisessa tulkinnassa olisi mahdollistaottaa huomioon järkevät yhteiskunnalliset arvot (mm. perusoikeudet) jatavoitteet sekä yleiset sosiaaliset normit laajemminkin.

Oikeudellisia ratkaisuja tehtäessä ei useinkaan tarkkaan tiedetä niidenyhteiskunnallisia vaikutuksia. Tavoitteet voivat jäädä myös epämääräisiksi.Lain valmistelutöissä saatetaan lain tavoitteet ilmaista varsin yleisin termeinja ilman, että tavoitteenasettelu perustuisi tutkittuun empiiriseen tietä-mykseen. Monesti jää epäselväksi sekin, mitä oikeushyvää rangaistus-säännöksellä oikein halutaan suojata.

Tilanne on kyllä vähitellen parantunut ja rangaistussäännösten tavoite(vaikkapa lasten suojaaminen heidän ikätasolleen soveltumattomiltaseksuaalisilta virikkeiltä) on valmistelutöissä selvästi ilmaistu, ja se on sidottuyleisiin yhteiskuntapolitiikan tavoitteisiin ja arvoihin. Eri säännöstentavoitteet voivat olla ristiriidassa keskenään. Preventiotavoite saattaa edel-lyttää rankaisemista tilanteessa, jossa perus- ja vapausoikeussäännöksentavoitteet edellyttäisivät rankaisemisesta pidättäytymistä.

Tulkinnassa erottuvat toisistaan tyypilliset ja ei-tyypilliset tapaukset.Säännöksillä on ydinsovellutusalueensa ja perifeeriset sovellutusalueensa.Tyypilliset tapaukset ratkaistaan sidotulla tulkinnalla antamalla lakitekstillesen luonnollisen kielellisen merkityksen mukainen tulkinta. Luonnollisenkielellisen merkityksen selvittämisessä voidaan käyttää apuna esitöitä myöstässä sidotussa tulkinnassa. Näitä sidotun tulkinnan tapauksia voidaankutsua Fränden lailla rutiinitapauksiksi. Kyse ei kuitenkaan ole lainsoveltamisesta ilman laintulkintaa. Lain soveltaminen lain mukaanedellyttää siis aina laintulkintaa.

Ei-tyypillisten tapausten ratkaisemisessa on etsittävä lain tarkoitustaeli tulkinta on tällöin teleologista. Tulkinnassa on tällöinkin lähtökohtanaesitöiden pohjalta selvitetty lain kielellinen merkitys ja lain soveltamisentyyppitapaukset. Seuraavaksi on pyrittävä selvittämään se, miksi lain sovel-


5 4

tamisen selkeälle ydinalueelle sijoittuvat tyyppitapaukset on kriminalisoitu.Lähtökohtana kriminalisoinnin tarkoituksen selvittämisessä ovat lain esityöt.Jos kriminalisoinnin tarkoitus ei ole esitöiden puutteellisuuden vuoksiselvitettävissä tai jos kriminalisoinnin alkuperäinen funktio on ajan kuluessalakannut olemasta, on turvauduttava muun muassa lainsäädännön sisäisensystematiikan ja tulkintahetken kriminaalipoliittiset tavoitteen-asettelut (jotkausein ilmenevät uuden lainsäädännön esitöistä) huomioon ottavaan"objektiiviseen" tarkoitustulkintaan. Sen perusteella selvitetään säännöksensoveltamisen tosiasialliset ja hypoteettiset vaikutukset. Tulkitsijan on sittenpyrittävä selvittämään vaikutuksia arvioimalla lain tarkoitus. Laintarkoituksen selvittämisessä on sovellettava samoja kriteerejä kuin sidotussatulkinnassa, eikä tulkitsijan omia oikeuspoliittisia arvostuksia ole lupa käyttäätulkinta-argumentteina.

Lainsoveltaja on lähtökohtaisesti sidottu historiallisen lainsäätäjäntekemään kriminaalipoliittiseen arvottamiseen. Jos se ei ole jäljitettävissätai normin soveltamisympäristö on tyystin muuttunut lain säätämis-ajankohdan jälkeen, lain soveltajalla on vapaammat kädet rajoittaarangaistusvastuuta määrittelemällä lain tarkoituksen aktuaalisessa sovel-tamistilanteessa. Teleologisessa tulkinnassa on kyse lain ja lainsäätäjäntarkoituksen selvittämisestä kielellisen tulkinnan, historiallisen metodin jatulkintaratkaisun vaikutuksien arvioinnin avulla. Lainsoveltaja ei sen sijaanole sidottu niihin tyyppitapauksiin, joihin lainvalmistelussa on otaksuttulain soveltuvan. Esitöissä on saatettu kuvata esimerkkinä lain sovelta-misalasta tietty hypoteettinen tosiseikasto (A). Lainsoveltajalle tulee sittenratkaistavaksi juttu, jonka tosiseikasto (B) poikkeaa lainvalmistelu-asiakirjoissa esitetystä, mutta muistuttaa kuitenkin olennaisilta piirteiltäänsitä. Normia voidaan soveltaa tähän tosiseikastoon, jos tällainen sovel-tamisratkaisu on lainsäätäjän ilmaisemasta kriminalisoinnin arvoperustasta(eli tarkoituksesta) perustellusti johdettavissa.

Teleologinen tulkinta-asenne ei välttämättä tee ratkaisuun päätymistähelpommaksi, mutta mielestäni se antaa kuitenkin hyvät takeet siitä, ettärikoslainoppi ja rikoslainkäyttö ovat myös kriminaalipoliittisesti kestävälläpohjalla. Kriminaalipoliittisen argumentaation huomioon ottaminen korostaalainkäyttäjän roolia. Lain soveltaminen ei ole enää pelkästään sanan merki-tyssisältöjä pohtivaa tulkintajuridiikkaa vaan tavoitteellista toimintaa, jossaeri vaihtoehtoja joudutaan punnitsemaan keskenään. Perinteisen tulkintajuri-diikan tuottama ratkaisuvaihtoehto on toki yksi punninnassa huomioonotettava vaihtoehto, jonka hyväksyttävyyttä on kuitenkin ratkaisutilanteessapunnittava muun muassa kriminaalipoliittisten argumenttien valossa.

Myös lainopissa käytetään teleologista tulkintaa, kun hahmotellaantyyppitapauksia, joihin tunnusmerkistö voisi soveltua. Tällä tavoin toimivalainoppi ei välttämättä tuota yksiselitteisiä tulkintasuosituksia lainkäyttäjäntarpeisiin. Lainoppi tarjoaa pikemmin argumentteja ja ratkaisuvaihtoehtojalainkäyttäjälle, jäsentää ongelmia ja systematisoi käsillä olevaa oikeudellista


5 5

materiaalia. Esimerkiksi talousrikoksia voidaan tutkia niin, ettei tutkimuk-sen tarkoitus ole antaa tulkintasuosituksia siitä, miten liike-elämässä olisitoimittava tai miten tiettyä liiketoimintaa sääntelevää normia olisi tulkittava,vaan pyrkimyksenä on kehitellä eri intresseistä johtuvien konfliktienehkäisyssä ja ratkaisemisessa käyttökelpoisia ratkaisuvaihtoehtoja japunnintamalleja.

Korkein oikeus on muutamassa tuoreessa ratkaisussaan soveltanutteleologisen tulkinnan metodia. Tapauksessa KKO 2004:24 syyttäjä olivaatinut A:lle rangaistusta kätkemisrikoksesta, koska A oli ottanut huostaansaja myynyt edelleen irtainta omaisuutta, jonka hän oli tiennyt varastetuksi.Omaisuus oli varastettu kolmelta tunnetulta ja lukuisilta tuntemattomaksijääneiltä asianomistajilta. Syyttäjä on mainitsemillaan perusteilla katsonutkätkemisrikoksen ammattimaiseksi. Asiassa oli ensisijaisesti kysymys siitä,onko teon rangaistavuuden edellytyksenä olevat esirikokset, syytteenmukaan varkausrikokset, selvitetty laissa tarkoitetulla tavalla.

Korkein oikeus totesi, että kätkemisrikokselta edellytetään lain mukaanyhteyttä esirikokseen. Esirikoksen selvittäminen edellyttää puolestaanlähtökohtaisesti tietoa siitä, kuka on rikoksen kohteena olevan esineen oikeaomistaja tai ainakin haltija. Jollei omistajaa tiedetä, voi usein olla vaikeanäyttää, ettei kätkemisrikoksen kohteeksi epäilty esine ole esimerkiksilaittomasti maahantuotu tai löytötavara. Kätkemisrikossäännöksensanamuodon mukaan ei kuitenkaan ehdottomasti vaadita, että omaisuudenoikea omistaja olisi tiedossa.

Lain esitöistä (HE 66/1988 vp s. 102) ilmenee kätkemistä koskevienrikossäännösten tarkoituksena olevan toisaalta ehkäistä omaisuus-rikollisuutta vaikeuttamalla rikoksella saadun omaisuuden hyödyntämistäja toisaalta parantaa oikean omistajan mahdollisuuksia saada takaisin häneltärikoksella viety omaisuus. Ottaen huomioon kätkemistä koskevienrikossäännösten tarkoitus ei teon rangaistavuuteenkaan voida KKO:n mukaankatsoa vaikuttavan sen, kenen omaisuudesta on kysymys. Säännöksensanamuoto ei myöskään edellytä, että anastuksen tekijä tai täsmällinenajankohta olisi selvitetty. Välttämätöntä ei näin ollen ole, että tiedetään,kuka esirikoksen on tehnyt tai kuka on teon kohteena olevan omaisuudenomistaja, ainakaan jos teon ajasta, paikasta ja olosuhteista muutoin onsellainen selvitys, että sen perusteella voidaan luotettavasti päätelläkysymyksessä olevan kätkemisrikoksen esirikokseksi soveltuvan teon.

Tapauksessa KKO 2004:46 syyttäjä katsoi A:ta ja B:tä vastaannostamassaan syytteessä, että A ja B olivat yhdessä ja yksissä tuuminhankkiakseen itselleen tai toiselle taloudellista hyötyä jättäneet muun syynkuin maksukyvyttömyyden vuoksi suorittamatta erään osakeyhtiönmaksamista palkoista määräajassa ennakonpidätyksiä ja työnantajansosiaaliturvamaksuja sekä arvonlisäveroa. Tapauksessa korkein oikeus pohti,mikä merkityssisältö rikoslain 29 luvun 4 §:ssä käytetylle maksukyvyttö-myyden termille oli annettava.


5 6

Korkein oikeus on rikoslain 29 luvun 4 §:n soveltamista koskevassa rat-kaisussaan KKO 1996:35 todennut, että lainsäädäntöaineiston pohjalta eivoida yksiselitteisesti todeta, minkälaisen täsmällisen sisällön lainsäätäjäon verorikkomussäännöksessä tarkoittanut maksukyvyttömyyden kä-sitteelle antaa. Verorikkomuksen tunnusmerkistöön sisältyvä maksukyvyt-tömyyden käsite oli eduskuntakäsittelyssä eduskunnan vastaukseenliittyvässä ponnessa ymmärretty korkeimman oikeuden tulkinnan mukaantoisensisältöiseksi kuin samanaikaisesti käsiteltävänä olleen rikoslain 39luvun 1 §:ään sisältyvän velallisen epärehellisyysrikoksen tunnusmerkis-tössä. Korkein oikeus oli mainitussa ratkaisussaan tulkinnut verorikkomuk-sen tunnusmerkistöä soveltaessaan maksukyvyttömyyden käsitettä rikoslain39 luvun 1 §:n (velallisen epärehellisyys) osalta omaksutusta tulkinnastapoikkeavasti.

Korkein oikeus perusteli tulkintaratkaisuaan tässä uudessa ratkaisussaseuraavasti. Lainsäädännössä ei ole sinänsä poikkeuksellista, että tiettykäsite on sidoksissa asiayhteyteensä ja että sille annettu merkityssisältövoi sen vuoksi jossain määrin vaihdella eri aloja koskevissa säännöstöissä.Ongelmallisempaa on korkeimman oikeuden mukaan, jos samaa käsitettäesimerkiksi rikoslain sisällä käytetään eri merkityksissä ilman, että tämänimenomaisesti ilmenee lakitekstistä. Vaikka tällaista tilannetta ei voida pitäätoivottavana, tulkinnassa on tästä huolimatta otettava huomioon asiayhteydenerilaisuudesta johtuvat tekijät ja niiden säännösten tarkoitus, joissa käsiteesiintyy. Rangaistussäännösten täsmällisyydelle asetettavaa vaatimusta eivoida korkeimman oikeuden mukaan ymmärtää niin ankarasti, että sekokonaan sulkisi pois mahdollisuuden antaa tietylle käsitteelle toisistaanpoikkeavat merkityssisällöt, kun sovellettavana ovat erityyppisiin tekoihinja erilaisten etujen suojaamiseen liittyvät rikostunnusmerkistöt.

Säännöksen tarkoituksesta lähtevä käsitteiden tulkinta on välttämätöntäja oikeutettua myös yksittäisiä rikostunnusmerkistöjä sovellettaessaedellyttäen, että tulos on sopusoinnussa tunnusmerkistöstä ilmenevän,rangaistusuhalla tavoitellun suojan tarkoituksen kanssa sekä tekijällekohtuudella ennalta-arvattavissa. Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteenkanssa ei ole ristiriidassa se, että myös rangaistussäännösten sisältöselkiytyy ja täsmentyy oikeuskäytännön kautta.

Korkein oikeus kiinnitti huomiota myös siihen, että maksukyvyt-tömyyden käsitteellä on velallisen epärehellisyyden tunnusmerkistössä eritehtävä kuin verorikkomuksen tunnusmerkistössä. Rikoslain 39 luvun 1§:ssä maksukyvyttömyys on positiivinen rangaistusvastuun edellytys, kuntaas rikoslain 29 luvun 4 §:ssä maksukyvyttömyys poistaa rikosoikeudellisenvastuun. Maksukyvyttömyys kytkeytyy verorikkomuksen tunnus-merkistössä siihen, että verorikkomus edellyttää hyödyn tavoittelua itselletai toiselle.

Velallisen epärehellisyyden kriminalisoinnin tarkoituksena on ensi-sijaisesti suojata velkojia yleisesti sen varalta, että velallinen ennakoitavissa


5 7

olevien maksuvaikeuksiensa vuoksi ryhtyy velkojiensa taloudellisia etujaloukkaaviin toimiin. Verorikkomuksen rangaistavuuden tarkoitus onerilainen. Tarkoituksena on ollut veronsaajan aseman vahvistaminen senvuoksi, että veronsaajalla ei ole oma-aloitteisesti maksettavien verojen osaltamuihin velkojiin, kuten liikekumppaneihin ja rahoittajiin, verrattunasamanlaisia mahdollisuuksia valvoa etuaan. Velallinen voi näin maksamallamuiden velkojien saatavia saattaa veronsaajanvelkojan muita velkojiahuonompaan asemaan ja tehdä uutta verovelkaa ilman, että veronsaajillaon tehokkaita keinoja estää lisävelkaantumista. Vaikka velallinen olisivelallisen epärehellisyysrikoksen tunnusmerkistön kannalta maksukyvytön,verosaatavien suorittamatta jättäminen ei välttämättä johdu sellaisestamaksukyvyttömyydestä, jota noissa säännöksissä tarkoitetaan, vaan velallisenvalinnasta sen suhteen, keiden velkojien hyväksi hän käyttää varansa.Verosaatavien maksun laiminlyönti voi siis johtua muusta syystä kuin varojenpuutteesta riippumatta siitä, onko velallisella kykyä suoriutua kaikistaveloistaan sitä mukaa kuin ne erääntyvät.

Korkein oikeus katsoi, että verorikkomussäännöksen osalta maksu-kyvyttömyyden käsitettä on edelleen syytä tulkita oikeuskäytännössävakiintuneella tavalla, joka poikkeaa velallisen epärehellisyyttä koskevassarikoslain 39 luvun 1 §:ssä tarkoitetusta maksukyvyttömyyden käsitteestä.

Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2004:46 perusteluissa on hyvääsen pohtiminen, missä määrin asiayhteys ja säännöksen tarkoitus voidaanottaa tulkinnassa huomioon rangaistusvastuun ulointa rajaa määriteltäessä.Ratkaisu keskittyy kuitenkin liian paljon yhden sanan merkityksen sel-vittämiseen. Teleologisessa tulkinnassa tarkasteluun pitäisi ottaa kokotunnusmerkistö. Verorikkomuksen tunnusmerkistössä olennaista on hyödynhankkimisen tarkoitus, ei maksukyvyttömyyden käsite. Jos syyttäjäkykenee esittämään vakuuttavaa näyttöä sen tueksi, että oma-aloitteisestimaksettavat verot on jätetty suorittamatta hyödyn hankkimisen tarkoi-tuksessa, velallisen pitää saattaa tietyssä määrin uskottavaksi se, että verojensuorittamatta jättäminen onkin johtunut maksukyvyttömyydestä, eikähyödyn hankkimisen tarkoituksesta. Syyttäjän on rikosprosessissanäytettävä tunnusmerkistön täyttyminen sekä hyödyn hankkimisen ettämaksukyvyttömyyskriteerin osalta. Jos hyödyn hankkimistarkoitus kyetäänosoittamaan, maksukyvyttömyydelle ei itse asiassa jää itsenäistä merkitystä.Jos velallinen on hyötynyt tarkoituksellisesti verojen suorittamatta jät-tämisestä, maksuvelvollisuuden laiminlyönti ei ole voinut johtua maksu-kyvyttömyydestä.

Teleologinen argumentointi ei sen sijaan sallinut poikkeamista irtaimenesineen käsitteen normaalikielen mukaisesta ja juridis-teknisestä merki-tyksestä tapauksessa KKO 2004:64. Korkeimman oikeuden enemmistökatsoi tosin myös, että tällainen tulkinta vastasi myös lain tarkoitusta.Perustelujen mukaan rikoslain 16 luvun 10 §:n 1 momentin 3 kohdantarkoituksena on turvata muun muassa ulosottoviranomaisten antamien


5 8

esinekohtaisten määräysten noudattaminen silloin, kun viranomainen eiota ulosmitattua omaisuutta haltuunsa. Tämän säännöksen tarkoituksenaei korkeimman oikeuden mukaan ole suojata ulosottoviranomaisen toimintaakaikenlaiselta sitä vaikeuttavalta toiminnalta. Tästä lähtökohdasta oliluontevaa tulkita irtaimen omaisuuden käsitettä siten kuin sitä on vakiin-tuneesti esineoikeudessa tulkittu.

Tapaus ilmentää myös niitä pulmia, joita aiheutuu tulkintatilanteessa,jos oikeushyvän määritelmä irrotetaan perusoikeuksista. Oikeushyviksi onsaatettu nimetä liikenneturvallisuus, vaihdannan häiriötön sujuminen,luottamuksensuoja tai tietojenkäsittelyrauha. Esitysteknisesti näin voidaankyllä menetellä, mutta samalla pitää muistaa, että näiden käsitteiden taustallaon jokin perustuslaissa taattu perusoikeus. Muutoin tietojenkäsittelyrauhantai häiriöttömän viranomaistoiminnan käsitteet alkavat elää laintulkinnassaomaa elämäänsä, ja niistä voidaan johtaa tulkintoja, jotka ovat hyvin etäälläniistä arvoista, jotka ovat olleet näiden "oikeushyvien" määrittelyn taustalla.

Laillisuusperiaatteesta oli kysymys myös tapauksessa KKO 2004:109.Syytetty oli valmistanut videokasetteja, joista olisi tullut suorittaa teki-jänoikeuslain 26 a §:ssä tarkoitettu maksu, mutta laiminlyönyt tekijän-oikeuslain 26 d §:ssä säädetyn velvollisuuden antaa Säveltäjien Tekijän-oikeustoimisto Teosto r.y:lle maksun perinnässä tarvittavat tiedot. KoskaTeosto ei ollut ollut tietoinen A:n toiminnasta, maksut olivat jääneet perimättä.Korkein oikeus ei katsonut A:n syyllistyneen petokseen. Tapauksessa olikysymys siitä, mikä merkityssisältö rikoslain 36 luvun 1 §:ssä käytetylleerehdyttämisen kriteerille on annettava. Erehdyttäminen edellyttänee ainajonkinlaista vuorovaikutusta tekijän ja uhrin välillä. Erehtyä ei voi, jos neseikat, joihin erehtymisen väitetään perustuneen, eivät tule toisen (uhrin)tietoon. Puheena olevassa tapauksessa Teostolla ei ollut mitään tietoasyytetyn toiminnasta. Korkeimman oikeuden vähemmistön mielestä lakiinperustuvan ilmoitusvelvollisuuden laiminlyömisestä ja maksuvelvollisuudensalaamisesta aiheutuneen tietämättömyyden tulkitseminen petossään-nöksessä tarkoitetuksi erehtymiseksi on sopusoinnussa tunnusmerkistöstäilmenevän, rangaistusuhalla tavoitellun suojan tarkoituksen kanssa.Vähemmistö korosti perusteluissaan, että petossäännöksen tarkoituksenaon suojata luottamusta. Vähemmistön mielestä menettelyn rangaistavuuttapetosrikoksena ei voitu pitää vastaajan kannalta myöskään yllättävänä taiennalta arvaamattomana.

3.7 SYYTTÄJÄN KRIMINAALIPOLIITTINEN ROOLI

Syyttäjä on rikosasian asianosainen. Syyttäjän asema poikkeaa muidenasianosaisten asemasta, koska syyttäjä on aina virkavastuun alaisena toimivavirkamies. Syyttäjän velvollisuudet ja oikeudet asianosaisena on määritelty


5 9

laissa, ja hän on velvollinen noudattamaan lakia sekä aineellisen rikos-oike-uden että menettelysääntöjen osalta. Muidenkin asianosaisten velvollisuu-det oikeudenkäynnissä on kyllä määritelty oikeudenkäyntiä sääntelevissäsäännöksissä. Syyttäjän asema on kuitenkin sikäli poikkeava, että hän onaineellisen lainsäädännön tulkinnassa ja sen soveltamisessa sidottu lailli-suusperiaatteeseen.

Syyttäjän perusvelvollisuuksista säädetään yleisistä syyttäjistä annetunlain 1 §:ssä. Syyttäjän tehtävänä on huolehtia rikosoikeudellisen vastuuntoteuttamisesta rikosasian käsittelyssä, syyteharkinnassa ja oikeuden-käynnissä asianosaisten oikeusturvan ja yleisen edun vaatimalla tavalla.Syyttäjän on noudatettava virkaansa liittyvissä toimissa ja ratkaisuissatasapuolisuutta, joutuisuutta ja taloudellisuutta. Rikosasian käsittelyynluetaan tässä myös rikosasian esitutkinta.

Syyttäjän asianosaisasema ei ole samanlainen kaikissa prosessinvaiheissa. Esitutkinnassa ja syyteharkinnassa selvitetään, onko olemassaedellytyksiä nostaa syyte, jättää epäilty syyttäjän syyksi lukevalla päätökselläsyyttämättä tai määrätä rangaistus summaarisessa menettelyssä. Esi-tutkinnassa on esitutkintalain 7 §:n mukaan selvitettävä ja otettava huomioonyhtä hyvin epäiltyä vastaan kuin hänen puolestaan vaikuttavat seikat jatodisteet. Epäiltyä on kohdeltava esitukinnassa syyttömänä. Syyttäjän onnoudatettava toimissaan tasapuolisuutta (laki yleisistä syyttäjistä 1 § 1).Epäillyllä ei ole yleensä esitutkinnassa ja syyteharkinnan vaiheessa avustajaa.Näissä prosessin alkuvaiheissa emme voi puhua akkusatorisesta menet-telystä. Syyttäjästä tulee jutun asianosainen siinä vaiheessa, kun hän onpäättänyt nostaa syytteen. Esitutkinnassa ja syyteharkinnassa syyttäjäntoiminta on puolueettomuusvaatimuksen osalta verrattavissa pitkältituomarin toimintaan. Esitukinnan aloittamiskynnys, syytekynnys japerusteet syytteen nostamatta jättämiselle on määritelty laissa.

Toisaalta on selvää, että esitutkinta ja syyteharkinta ohjautuu tietynhypoteesin mukaisesti. Poliisilla ja syyttäjällä on tietty käsitys siitä, mitä ontapahtunut ja miten tapahtunutta on arvioitava rikosoikeudellisesti.Puolueettomuus toteutuu siten, että esitutkinnassa on selvitettävä myösvaihtoehtoisia tapahtumainkulkuja, jos niistä on vakavasti otettavia viitteitäolemassa. Poliisi ja syyttäjä ovat velvollisia viran puolesta tutkimaanpäähypoteesin kanssa kilpailevat, epäillyn syyllisyyttä vastaan puhuvathypoteesit, vaikka epäilty ei nimenomaisesti niihin vetoaisikaan. Toisaaltaon niin, että vaihtoehtoisten hypoteesien esille tulo vaatii monesti sitä, ettäepäilty tuo niiden mahdollisuuden tutkijan tietoon. Tämän tosiasiantoteaminen ei ole ristiriidassa sen periaatteen kanssa, ettei kukaan olevelvollinen todistamaan syyttömyyttään. Monet vaihtoehtoiset selityksettapahtumille ovat sen laatuisia, että niistä on tietoa vain epäillyllä.

Syyttäjän ensisijainen velvollisuus syytteen nostamisen jälkeen onsyytteen menestyksellinen ajaminen tuomioistuinkäsittelyssä. Syytettä eivoisi ajaa uskottavasti, jos syyttäjän pitäisi samalla esittää syytettä horjuttavia


6 0

näkökohtia ja todisteita. Vastuu syytetyn oikeuksien turvaamisesta siirtyypuolustusasianajajalle ja tuomioistuimelle. Syyttäjä voi keskittyä syytteentoteennäyttämiseen vain syytettä tukevaa näyttöä esittämällä ainakin niissätapauksissa, joissa vastaajalla on juridisen koulutuksen saanut avustaja.Syyttäjä on harkinnut puolueettomasti eri hypoteeseja ja hylännyt syytteenkanssa kilpailevat hypoteesit epätodennäköisinä. Näiden hypoteesientodennäköisyys tulee luontevasti tuomioistuimen harkintaan niin, ettähypoteesien todennäköisyydestä syyttäjän kannasta poikkeavalla kannallaoleva asianosainen nostaa ne oikeudenkäynnin kohteeksi. Hovioikeudenpääkäsittelyssä syyttäjän rooli on jokseenkin sama kuin käräjäoikeudessa.Jos valittajana on vain vastaaja, syyttäjän tehtävänä on käräjäoikeudenratkaisun puolustaminen.

Vaikka syyttäjää ei pidettäisi vielä esitutkinnassa ja syyteharkinnanaikana jutun asianosaisena, pääkäsittelyn asianosaisen näkökulma ei voiolla vaikuttamatta hänen toimintaansa. Syyttäjä vastaa viime kädessä siitä,että esitutkinta on tarpeeksi kattava. Tässä katsannossa syyttäjän velvollisuu-tena on varmistua pääkäsittelyn edellytysten olemassaolosta sen varalta,että juttu päätyy syyteharkinnan jälkeen pääkäsittelyyn. Syyttäjä kantaariskin siitä, että syyte hylätään siksi, ettei syytteen kanssa kilpailevia hypotee-seja ole selvitetty jutun laatu ja laajuus huomioon ottaen asianmukaisesti.Emme kuitenkaan voi kieltää, että syyttäjän puolueettomuus voi vaarantuaesitutkinnan ja syyteharkinnan aikana siksi, että tutkinta ainakin jossainvaiheessa keskittyy päähypoteesin toteen näyttämiseen. Ainakin suurissaja näytöllisesti tai oikeudellisesti mutkikkaissa asioissa epäillyllä tulisi ollajo esitutkinnassa asiansa osaava avustaja, joka voisi kontrolloida, tulevatkomyös vaihtoehtoiset tulkinnat tapahtumainkulusta riittävästi tutkituiksi.

Documents

Arvot ja periaatteet...Emeritusprofessori Aulis Aarnio tarkastelee kirjoituksessaan arvoja ja periaatteita lainkäyttäjän näkökulmasta. Tällöin on kysymys erityisesti siitä,