of 4 /4
SÅNGEN PÅ BERGET Solen gick ned över havets skum och stranden sov och uppe på bergen stod någon och sjöng... När orden föllo i vattnet voro de döda... Och sången försvann bakom tallarna och skymningen förde den med sig. När allt var tyst, tänkte jag blott att där låg hjärteblod på den kvällskumma klippan, jag anade dunkelt att sången var om något som aldrig återvänder. KÄRLEK Min själ var en ljusblå dräkt av himlens färg; jag lämnade den på en klippa vid havet och naken kom jag till dig och liknade en kvinna. Och som en kvinna satt jag vid ditt bord och drack en skål med vin och andades in doften av några rosor. Du fann att jag var vacker och liknade något du sett i drömmen, jag glömde allt, jag glömde min barndom och mitt hemland, jag visste endast att dina smekningar höllo mig fången. Och du tog leende en spegel och bad mig se mig själv. Jag såg att mina skuldror voro gjorda av stoft och smulade sig sönder, jag såg att min skönhet var sjuk och hade ingen vilja än - försvinna. O, håll mig sluten i dina armar så fast att jag ingenting behöver. EDITH SÖDERGRAN -VIERGE MODERNE Sävellys: Antti Rasi, Janne Storm & Ooppera Skaala ensemble Ensi-ilta 12.10.2017 Teoksessa lauletut Edith Södergranin runot LAULU VUORELTA Aurinko laski yli meren vaahdon ja ranta nukkui, ja vuorella seisoi joku ja lauloi. Kun sanat putosivat veteen, olivat ne kuolleet. Ja laulu katosi mäntyjen taakse ja hämärä vei sen pois. Kun kaikki oli äänetöntä, ajattelin vain, että hämyisellä kalliolla oli sydänverta, aavistin hämärästi, että laulu oli jostakin, mikä ei koskaan palaa. (Runoja 1916, suom. Uuno Kailas) RAKKAUS Sieluni oli vaaleansininen puku, taivaanvärinen. Jätin sen kalliolle meren rannalle ja alastonna tulin sinun luoksesi, naisen tavoin. Ja naisena istuin pöytäsi ääressä, join lasin viiniä, hengitin ruusujen tuoksua. Sinä näit, että olin kaunis ja muistutin jotakuta, jonka olit nähnyt unessa. Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja kotimaani. Tiesin ainoastaan olevani hyväilyjesi vanki. Ja sinä otit hymyillen kuvastimen, käskit minun katsoa itseäni. Näin että olkapääni olivat tomusta tehdyt ja murenivat tomuksi, näin että kauneuteni oli sairas ja tahtoi – katoamistaan. Oi sulje minut syliisi niin lujasti että ei minulta mitään puutu. (Runoja 1916, suom. Uuno Kailas)

EDITH SÖDERGRAN -VIERGE MODERNE - Ooppera Skaala · EDITH SÖDERGRAN -VIERGE MODERNE Sävellys: Antti Rasi, Janne Storm & Ooppera Skaala ensemble Ensi-ilta 12.10.2017 Teoksessa lauletut

  • Author
    others

  • View
    0

  • Download
    0

Embed Size (px)

Text of EDITH SÖDERGRAN -VIERGE MODERNE - Ooppera Skaala · EDITH SÖDERGRAN -VIERGE MODERNE Sävellys:...

SÅNGEN PÅ BERGET
Solen gick ned över havets skum och stranden sov och uppe på bergen stod någon och sjöng... När orden föllo i vattnet voro de döda... Och sången försvann bakom tallarna och skymningen förde den med sig. När allt var tyst, tänkte jag blott att där låg hjärteblod på den kvällskumma klippan, jag anade dunkelt att sången var om något som aldrig återvänder.
KÄRLEK
Min själ var en ljusblå dräkt av himlens färg; jag lämnade den på en klippa vid havet och naken kom jag till dig och liknade en kvinna. Och som en kvinna satt jag vid ditt bord och drack en skål med vin och andades in doften av några rosor. Du fann att jag var vacker och liknade något du sett i drömmen, jag glömde allt, jag glömde min barndom och mitt hemland, jag visste endast att dina smekningar höllo mig fången. Och du tog leende en spegel och bad mig se mig själv. Jag såg att mina skuldror voro gjorda av stoft och smulade sig sönder, jag såg att min skönhet var sjuk och hade ingen vilja än - försvinna. O, håll mig sluten i dina armar så fast att jag ingenting behöver.
EDITH SÖDERGRAN -VIERGE MODERNE Sävellys: Antti Rasi, Janne Storm & Ooppera Skaala ensemble
Ensi-ilta 12.10.2017
LAULU VUORELTA
Aurinko laski yli meren vaahdon ja ranta nukkui, ja vuorella seisoi joku ja lauloi. Kun sanat putosivat veteen, olivat ne kuolleet. Ja laulu katosi mäntyjen taakse ja hämärä vei sen pois. Kun kaikki oli äänetöntä, ajattelin vain, että hämyisellä kalliolla oli sydänverta, aavistin hämärästi, että laulu oli jostakin, mikä ei koskaan palaa.
(Runoja 1916, suom. Uuno Kailas)
RAKKAUS
Sieluni oli vaaleansininen puku, taivaanvärinen. Jätin sen kalliolle meren rannalle ja alastonna tulin sinun luoksesi, naisen tavoin. Ja naisena istuin pöytäsi ääressä, join lasin viiniä, hengitin ruusujen tuoksua. Sinä näit, että olin kaunis ja muistutin jotakuta, jonka olit nähnyt unessa. Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja kotimaani. Tiesin ainoastaan olevani hyväilyjesi vanki. Ja sinä otit hymyillen kuvastimen, käskit minun katsoa itseäni. Näin että olkapääni olivat tomusta tehdyt ja murenivat tomuksi, näin että kauneuteni oli sairas ja tahtoi – katoamistaan. Oi sulje minut syliisi niin lujasti että ei minulta mitään puutu.
(Runoja 1916, suom. Uuno Kailas)
VIERGE MODERNE
Je ne suis pas une femme. Je suis neutre. Je suis une enfant, un page, une résolution hardie, je suis un rai de soleil écarlate qui rit... Je suis un filet pour poissons gloutons, je suis un toast porté en l’honneur de toutes les femmes, je suis un pas vers le hasard et la ruine, je suis un bond dans la liberté de soi... Je suis le sang qui chuchote à l’oreille de l’homme, je suis fièvre de l’âme, désir et refus de la chair, je suis l’enseigne à la porte de paradis inédits. Je suis une flamme exploratrice et gaillarde, je suis une eau profonde mais téméraire jusqu’aux genoux, je suis eau et feu loyalement, librement unis...
SYSTERN
Jag hade en gång en syster, ett gyllene barn. I staden försvann hon för mig i mängden. Ser jag bland svarta granar ungbjörken skaka sina gyllne lockar, minns jag min syster. Står hon storögd bland träden med klappande hjärta, sträcker hon ut sina händer mot mig? Syster, min syster, vart förde de dig? Vilka vällustdrömmar kan du drömma på trötta bäddar? Hjältebarn, lyckobarn! Vi vänta tillsammans på sagornas dag.
VIERGE MODERNE
En minä ole nainen. Olen neutri. Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös, olen naurava häive helakanpunnaista aurinkoa ... Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko, olen malja kaikkien naisten kunniaksi, olen askel kohti sattumaa ja perikatoa, olen hyppy vapauteen ja omaan itseen ... Olen veren kuiske miehen korvassa, olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kielto, olen uusien paratiisien portinkilpi. Olen liekki, etsivä ja röyhkeä. Olen vesi, syvä mutta uskalias, polviin saakka olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä, ilman ehtoja.
(Runoja 1916, suom. Uuno Kailas)
SISAR
Minulla oli kerran sisar, kultainen lapsi. Hän hukkui minulta kaupungin tungoksessa. Jos näen mustien kuusten keskellä nuoren koivun pudistavan kultaista tukkaansa, muistan sisareni. Seisooko hän avosilmin puiden keskellä, sydän sykkien, kurkoittaako hän kätensä minun puoleeni? Sisareni, minun sisareni, minne ne veivät sinut? Mitä hekuman unia sinä uneksit väsymyksen vuoteilla? Sankarlapsi, onnen lapsi, me odotamme yhdessä satujen päivää.
(Ruusualttari 1919, suom. Uuno Kailas)
DAGEN SVALNAR MOT KVÄLLEN
Dagen svalnar mot kvällen... Drick värmen ur min hand, min hand har samma blod som våren. Tag min hand, tag min vita arm, tag mina smala axlars längtan... Det vore underligt att känna, en enda natt, en natt som denna, ditt tunga huvud mot mitt bröst.
Du kastade din kärleks röda ros i mitt vita sköte - jag håller fast i mina heta händer din kärleks röda ros som vissnar snart... O du härskare med kalla ögon, jag tar emot den krona du räcker mig, som böjer ned mitt huvud mot mitt hjärta...
Jag såg min herre för första gången i dag, darrande kände jag genast igen honom. Nu känner jag ren hans tunga hand på min lätta arm... Var är mitt klingande jungfruskratt, min kvinnofrihet med högburet huvud? Nu känner jag ren hans fasta grepp om min skälvande kropp, nu hör jag verklighetens hårda klang mot mina sköra sköra drömmar.
Du sökte en blomma och fann en frukt. Du sökte en källa och fann ett hav. Du sökte en kvinna och fann en själ - du är besviken.
FRAMTIDENS SKUGGA
Jag anar dödens skugga. Jag vet att våra öden ligger i hopar på nornornas bord. Jag vet att icke en droppe regn sig suger i jorden som icke är skriven i de eviga tidernas bok. Jag vet så visst, som att solen går opp, att jag aldrig skall skåda det andlösa ögonblick, då hon står i zenit. Framtiden kastar på mig sin saliga skugga; den är ingenting annat än flödande sol: genomborrad av ljus skall jag dö, då jag trampat all slump med min fot, skall jag leende vända mig bort ifrån livet.
PÄIVÄ VIILENEE
Päivä viilenee illan tullen. Juo minun käteni lämpö, kädessäni on kevään veri. Ota käteni, valkoinen käsivarteni, ota kapeitten olkapäitteni kaipaus. Olisi kummallista tuntea, yhtenä ainoana yönä, tällaisena yönä povellani raskas pääsi.
Ota minun käteni, ota valkea käsivarteni, ota kapeitten olkapäitteni kaipuu... Olisi kummallista tuntea yhtenä yönä, tällaisena yönä, sinun raskas pääsi rintaani vasten.
Sinä heitit rakkautesi punaisen ruusun valkoiseen syliini... minä puserran kuumiin käsiini rakkautesi punaisen ruusun joka pian kuihtuu... Oi kylmäsilmäinen hallitsija, minä otan vastaan ojentamasi kruunun joka painaa pääni kohden sydäntäni...
Näin tänään ensi kerran herrani, vavisten tunnistin hänet heti. Missä on nyt helisevä neidonnauruni, missä pystypäinen naisenvapauteni? Nyt tunnen jo hänen lujan otteensa värisevän vartaloni ympäri, nyt kuulen todellisuuden kovan soinnun heleitä, heleitä uniani vasten.
Sinä etsit kukkaa ja löysit hedelmän. Sinä etsit lähdettä ja löysit meren. Sinä etsit naista ja löysit sielun - olet pettynyt.
(Runoja 1916, suom. Uuno Kailas)
TULEVAISUUDEN VARJO
Aavistan kuoleman varjon. Tiedän, että kohtalomme ovat kerätyt nornain pöydälle. Tiedän, ettei maahan syövy edes sadepisaraa, joka ei olisi kirjoitettu ikuisten aikojen kirjaan. Tiedän: niin totta kuin aurinko nousee, koskaan en ole näkevä huikaisevaa hetkeä, jona se on taivaanlaella. Tulevaisuus luo minuun autuaan varjonsa, se ei ole muuta kuin tulvivaa aurinkoa: olen kuoleva valon lävistämänä; kun olen polkenut kaiken sattuman anturani alle, käännän hymyten elämälle selkäni.
(Tulevaisuuden varjo 1920, suom. Uuno Kailas)
TANKAR OM NATUREN
Liv och död se vi med ögonen, de äro sol och måne.
Kring allting som är sjukt spinner månen sitt nät, till dess fullmånen kommer och hämtar det en vacker natt.
Döende naturbarn älska döden, de längta efter det ögonblick då månen tar dem.
Naturen är förtrogen med döden, den upplever den varje natt. Den underkastar sig lika gärna solens som månens förtrollning.
SJUKA DAGAR
Trångt är mitt hjärta förvarat i en smal klyfta, fjärran är mitt hjärta beläget på en avlägsen ö. Vita fåglar flyga fram och åter och bringa budskap att mitt hjärta lever. Jag vet - hur det lever av kol och sand på vassa stenar. Jag ligger hela dagen och väntar på natten, jag ligger hela natten och väntar på dagen, jag ligger sjuk i paradisets trädgård. Jag vet att jag icke blir frisk, längtan och trånsjuka bli aldrig bättre. Jag har feber som en kärrväxt, jag svettas sötma som ett klibbigt blad. På bottnen av min trädgård ligger en sömnig sjö. Jag som älskar jorden vet ingenting bättre än vattnet. I vattnet falla alla mina tankar dem ingen sett, mina tankar dem jag icke vågar visa för någon. Vattnet är fullt av hemligheter!
JAG
Jag är främmande i detta land, som ligger djupt under det tryckande havet, solen blickar in med ringlande strålar och luften flyter mellan mina händer. Man sade mig att jag är född i fångenskap - här är intet ansikte som vore mig bekant. Var jag en sten, den man kastat hit på bottnen? Var jag en frukt, som var för tung för sin gren? Här ligger jag på lur vid det susande trädets fot, hur skall jag komma upp för de hala stammarna? Däruppe mötas de raglande kronorna, där vill jag sitta och speja ut efter röken ur mitt hemlands skorstenar...
AJATUKSIA LUONNOSTA
Elämän ja kuoleman me näemme silmin, ne ovat aurinko ja kuu.
Kaiken sairaan ympärille kuu kutoo verkkoaan, siihen saakka kunnes saapuu täysikuu ja noutaa sen jonain kauniina yönä.
Kuolevat luonnonlapset rakastavat kuolemaa, ne kaipaavat sitä hetkeä jona kuu ne korjaa.
Luonto on kuoleman uskottu, se kokee sen joka yö. Se alistuu yhtä mielellään kuun kuin auringon lumoukseen.
SAIRAITA PÄIVIÄ
Ahtaasti on minun sydäntäni säilytetty kapeassa rotkossa, kaukana on minun sydämeni, etäisellä saarella. Valkoiset linnut lentävät edestakaisin tuoden viestejä, että minun sydämeni elää. Tiedän – kuinka se elää hiilestä ja hiekasta terävillä kivillä. Makaan koko päivän ja odottelen yötä, makaan koko yön ja odottelen päivää, makaan sairaana paratiisin puistossa. Tiedän, että en tule terveeksi, ikävä ja kaipaus eivät koskaan parane. Olen kuumeinen kuin suokasvi, uhoan makeaa hikeä niinkuin tahmea lehti. Puutarhassani nukkuu unelias järvi. Minä, joka rakastan maata, en tiedä mitään vettä parempaa. Veteen vajoavat kaikki ajatukseni, joita ei kukaan ole nähnyt, joita en uskalla näyttää kenellekään. Vesi on salaisuuksia täynnä.
(Maa jota ei ole, 1925, suom. Uuno Kailas)
MINÄ
Minä olen vieras tässä maassa, joka on syvällä meren painon alla. Aurinko katsoo tänne kiemurtelevin sätein ja ilma valuu käsieni lomitse. Minulle sanottiin, että olen syntynyt vankeudessa – täällä ei ole yksiäkään kasvoja, jotka tuntisin. Olinko kivi, joka heitettiin tänne pohjaan? Olinko hedelmä, oksalleen liian raskas? Nyt minä väijyn täällä, humisevan puun juurella, kuinka voisin päästä ylös liukasta runkoa pitkin. Ylhäällä tapaan huojuvat latvat, siellä tahdon istua tähystelemässä kotimaani savupiippujen savuja – –
(Runoja 1916, suom. Uuno Kailas)