Ilmainen lukunäyte

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

3

urinko paahtaa kirkkaalta keskitaivaalta ja puutarhan täyttää iloinen hälinä. Taustalta kuuluu suihkulähteen solina ja vielä kauem-

paa orkesterin sinnikästä soittoa. Noin 6000 par-haimpiinsa pynttäytynyttä, eleganttia ja paikalla olos-taan tyytyväisenä hymyilevää kutsuvierasta vaihtaa poskisuudelmia ja kohteliaisuuksia shampanjalaseja kilistellen. Ranskan maakuntien parhaat makupalat ovat tyylikkäästi tarjolla kymmenissä valkoisen mar-kiisin peittämissä kojuissa puiden alla valtavan suu-ren puutarhan reunoilla. Hyväntuuliset juhlavieraat hakeutuvat paahtavasta auringosta puiden varjoon siirtyen kojulta toiselle maistamaan milloin Ranskan merentakaisten saarten eksoottisia meriherkkuja, milloin taas maan lounasosasta tuotua hienoa han-henmaksaa. Daamit varovat muodikkaiden korko-kenkiensä uppoamista paksun nurmikon multaan ja herrasmiehet siirtyvät sulavasti tervehtimään milloin mitäkin ministeriä, kanisteria ja kansliapäällikköä, pääjohtajaa tai paronia, jolla on merkitystä kunkin suhwdeverkostossa. Astronauttikin näyttää olevan paikalla.

On heinäkuun 14. päivä, Ranskan kansallispäivä, jota viidennen tasavallan kerma juhlii Élysée-palatsissa vuoden suurimmissa puutarhajuhlissa keskellä Pariisia. Näin on tehty aina presidentti Gis-card d’Estaingin ajoista lähtien kunnes talouskriisin

4

kourissa kärvistelevä François Hollande katkaisi perin-teen toistaiseksi. Mutta aiemmin heti, kun aamupäivän mahtipontinen sotilasparaati Champs Élysées’llä, Ranskan mahdin ja puolustusteollisuuden jokavuoti-nen voimannäytös, oli ohi, palasi tasavallan presidentti linnaansa ottamaan vastaan juhlavieraitaan. Tasavallan presidentin kutsut heijastivat kulloisenkin presidentin mieltymyksiä. Sosialistipresidentti François Mitterran-din aikana ne olivat kuin Aurinkokuninkaan ajoilta. Paikalla oli politiikan, suurteollisuuden, diplomatian, virkakoneiston, armeijan ja aateliston kerma höys-tettynä tieteen ja taiteen huipuilla. Oikeiston Jacques Chirac, jonka politiikka koukkasi usein sosialistipuo-lueenkin ohi vasemmalle, alkoi kutsua mukaan myös nuoria, maakuntien edustajia, vammaisia ja muita, joille Élysée-palatsin portit olivat aiemmin pysyneet tiukasti suljettuina kuin simpukankuoret. Bling-bling-presidentti Nicolas Sarkozyn aikana sai olla varma, että tasavallan rikkaimmat, kauneimmat ja rohkeimmat olivat paikalla.

Parin tunnin kuluttua puutarhan nurmikenttä, ko-jujen edustat ja puiden katveet kuitenkin autioituvat. Silloin kaikki pakkautuvat Élysée-palatsin valtavan suuren juhlasalin kristallikruunujen alle seuraamaan jättimonitoreista presidentin perinteistä kansallispäi-vän haastattelua. Se tapahtuu puutarhan rauhallisessa sopukassa haastattelijoina kahden suurimman tv-

5

kanavan toimittajat. Haastattelun jälkeen alkaa kiihkeä puheensorina, joka leviää vähitellen sisältä puutarhaan. Pariisin poliittinen mikrokosmos kiehuu, sillä kaikilla on mielipiteensä presidentin avauksista keskustelijan poliittisesta suuntauksesta riippuen.

Meille armoitetuille paikalle kutsutuille toimittajille tilaisuus oli joka vuosi yhtä kullanarvoinen. Väki-joukossa pääsimme tenttaamaan maan nokkamiehiä juuri kuullusta esityksestä ja samalla tilaisuutta hyväksi käyttäen muustakin. Esimerkiksi siihen, miten maan valtionvarainministeri suhtautuu Suomen viidennen ydinvoimalaitoksen sotkuiseen suohon ja Arevan tempauksiin. Tai miten maan Eurooppa-ministeri kiemurtelee vakuuttaen, ettei suurten maiden he-gemonia Euroopassa käy Ranskalla mielessäkään. Kerran törmäsin täällä jopa Dassault’n pääjohtajaan Serge Dassault’hin, jolle Suomen hävittäjäkauppojen menettäminen amerikkalaisille 1990-luvun alussa oli suuri tappio, ja keskustelusta tuli pakostakin mielen-kiintoinen. Aurinko, shampanja ja juhlatuuli auttavat pariisilaiseliittiäkin joskus avautumaan.

Élysée-palatsin suurilla puutarhajuhlilla saattoi ku-vitella saavan sa edes pienen aavistuksen siitä, millaista on voinut olla Versailles’n hovissa, missä maan eliitti parveili tarkan nokkimisjärjestyksen säätelemänä kuka lähempänä, kuka kauempana kuninkaasta. Monivuosisataisen, mahtavan kuningasvallan vaikutus

6

näkyy vieläkin siinä, miten Ranskaa yhä hallitaan tiukan keskusvaltaisesti Élysée-palatsista. Nyt, kun puutarhajuhlat ovat jäähyllä, saamme toistaiseksi tyytyä vain kristallikruunujen alla pidettäviin tiedo-tustilaisuuksiin. Mutta kyllä vanha hovin henki leijuu yhä niissäkin, kun talouskriisiä vastaan taistelevalle presidentille osoitettu aivan ensimmäinen kysymys kuuluu: ”Onko Valérie Trierweiler edelleen maan ensimmäinen nainen?” Voi vain kuvitella Madame de Pompadourin, palatsin entisen valtiaan, hymyilevän ilkikurisesti kultakehysteisten kattofreskojen takaa. Hänen aikanaan hovi oli paljon upeammissa puitteissa Versailles’n linnassa, mutta eräässä vaiheessa tämä sitä huomattavasti vaatimattomampi Élysée-palatsi kuului todellakin kuuluisalle kurtisaanille.

Kuningas Frans I – siis hänkin oikeasti François – totesi jo 1500-luvulla: ”Hovi ilman naisia on kuin puutarha ilman ruusuja.” Kuningasvallan jälkeen myöskään Ranskan tasavallan presidentit eivät ole tuota hienoa ohjetta unohtaneet. Parhaiten Élysée-palatsista tunnetaan tapaus nimeltä Félix Faure, ensimmäisen tasavallan presidentti, joka kuoli kesken kaiken ra-kastajattarensa Megin käsi varsille palatsin Sinisen, vai oliko se Hopeisen, salongin sohvalla keskellä kirkasta päivää vuonna 1899. Hätääntynyt rakastajatar poistui pikaisesti, ja tilanteen ottivat haltuunsa presidentinlin-nan virkailijat ja lääkärit. Paikalle kutsuttiin nopeasti

7

pappi antamaan viimeisen voitelun. Ranskan kielen la connaissance -sanan monet merkitykset eivät ehkä onnistuneet ainakaan lisäämään tilanteen vaatimaa hartautta. Tullessaan pappi kysyi alhaalla, että oliko presi dentti yhä tajuissaan: ”Le Président a-t-il a toujours la connaissance?” Papille ehätettiin vakuuttamaan: ”Non non, elle s’est sortie par l’escalier de service.” Siis että tuttavuus, ystävätär, oli jo ehtinyt poistua palvelusväen portaiden kautta. Hämmästyneelle pappiparalle ei kui-tenkaan täsmennetty, että la connaissance oli kiireessä jättänyt saliin korsettinsa.

Viidennen tasavallan presidenteistä puolestaan kaikki ovat kuolleet tylsemmällä tavalla tai pysyneet hengissä ja saaneet hoitaa puutarhansa ruusuja rauhassa. Ja kyllä he ovat sitä ahkerasti tehneetkin. Pikku ystävättäriä he ovat löytäneet useinkin filmitähtien ja näyttelijättärien parista, joukossa jopa yksi erittäin kuuluisa ulkomainen tähti, sekä niin paljon eri-ikäisiä ja -värisiä kaunottaria, että jossain vaiheessa maan virallista täysi-ikäisyyttä oli viisasta laskea. Yhdellä heistä on ollut enemmän lapsia avioliiton ulkopuolella kuin avioliitosta, eräästä toisesta käytettiin nimitystä Monsieur Trois Minutes La Douche Comprise, Herra Kolme minuuttia suihku mukaan luet-tuna. Yksi taas törmäsi aamun pikkutunneilla Pariisin kaupungin roska-autoon rakastajattarensa Ferrarin kyydissä. Ruotsista löytyy yhden Ranskan presidentin poika, erään toisen presidentinpojan äiti taas Tokiosta.

8

Muuten eripuraisia ranskalaisia on aina yhdistänyt kaksi asiaa yli puoluerajojen ja sosiaaliluokkien: Kaikki rakastavat ruokaa ja naisia. Näihin päiviin saakka ku-kaan ei ollut aiemmin julkisesti kysellyt, kuka on maan äiti. Tiukat yksityisyyssuojalait erottavat täällä yksi-tyisasiat ja viranhoitamisen selvästi toisistaan. Maassa, jossa kaikki lait on tehty rikottaviksi, tätä lakia on noudatettu tarkkaan. Se, että lakia on viimeinkin alettu koetella, johtuu osittain sekä presidentinviran arvoval-lan horjumisesta että median talousahdingosta, jossa rahaa haetaan nyt sieltäkin, mihin ei ennen ole kosket-tu. Ja nyt sana leviää myös netissä. Ennen näistä asioista tiesivät poliitikkojen lisäksi vain toimittajat. Mutta kun presidentti Nicolas Sarkozy esitteli itse uusinta ystä-vätärtään medialle, uskallettiin yksityisyyssuojalain rajoja alkaa kokeilla. Ruotuun palattiin kuitenkin pian. Paris-Match-lehti teki jutun Sarkozyn viimeisimmän vaimon Cécilian idyllistä presidentin vanhan ystävän kanssa sillä seurauksella, että päätoimittaja sai potkut. Seuraavaksi saman kohtalon sai Nouvel Observateurin toimittaja paljastettuaan presidentin tekstiviestin samaiselle Cécilialle. Sarkozyn mediaverkosto oli pelottavan vahva. Presidentti Hollandella ei ole samaa verkostoa, ja hänen ennätysalhaiset kannatuslukunsa ovat vain nopeuttaneet Sarkozysta lähtenyttä presiden-tinviran arvovallan laskua.

Rohkea juorulehti tuplasi myyntinsä, ja ranskalaisilla

9

on ollut hauskaa. Pariisin tunnetuimmaksi osoitteeksi pongahti Élysée-palatsin lähellä sijaitsevan pikkuka-dun osoite 20 Rue du Cirque, osuvasti Sirkuskatu, sini-sine ovineen. Lähes jokainen ranskalainen mies viettää joskus öitään pikku ystävättärensä kanssa. Ainoa ero presidenttiin nähden on se, että aamulla mies hakee itse croissantit lähileipomosta – kun taas presidentin tapauksessa ne hakee turvamies.

Tällaista on elämä ranskalaisten pääkaupungissa Pariisissa, joka kilpailee ansiokkaasti maailman ro-manttisimman kaupungin tittelistä Venetsian kanssa. Pariisin rakentajilla on totisesti ollut silmää sekä naiskauneudelle että rakennustaiteelle. Concorden aukion keskusta on paikka, jossa soisin jokaisen saavan joskus seisoa hetkellä, jolloin pimeys on jo kie-tonut kaupungin sametinpeh meään syleilyynsä. Sen upeampaa ihmisen luomaa näyttämöä lienee vaikea löytää muualta. Iltavalaistuksessa näky on kaikkiin suuntiin henkeäsalpaava, ja suihkulähteiden solina tuo hetkeen vielä omaa lumoaan. Itse aukiosta, jonka täyttävät sadat valot, jonka kulmissa seisovat Ranskan muita suuria kaupunkeja symboloivat patsaat ja jota reunustavat vaikuttavat rakennukset, sanotaan usein, että se on maailman kaunein aukio. Sinä hetkenä unohtuu jopa aukion verinen historia: giljotiini, jolla katkaistiin sekä kuningas Louis XVI:n ja kuningatar Marie-Antoinetten että tuhansien muiden kansalais-

10

ten kaulat, seisoi juuri tällä ihastuttavalla aukiolla. Paikan kiehtovuutta lisää vielä yli 3300 vuotta vanha Ramsesin temppelin egyptiläinen obeliski, kuningas Louis Philippen saama lahja, jonka kuljettamiseen meni kaksi ja puoli vuotta. Joen toisella puolella näkyy kirkkaasti valaistu ja tasatunnein välkkyvä Eiffel-torni ja sillan päässä vaikuttava Ranskan kansalliskokouksen rakennus kreikkalaisine pylväsrivistöineen.

Takana häämöttää valtava Louvre ja sen valaistu lasipyramidi. Sieltä linnastaan kuninkaalliset tulivat Tuileries’n puiston läpi aukiolle asti kääntyäkseen nykyään hienojen liikkeiden reunustamalle Rue Roya-lelle, Kuninkaalliselle kadulle, ja sitä pitkin sen päässä seisovaa mahtavaa Madeleinen kirkkoa kohti. Aivan sama, mihin suuntaan päätään kääntää, kaikkialla avautuu upea historiallinen Pariisi loisteliaasti valais-tuna. Mutta kaikkein komein näky lepää siinä silmien edessä; kahden kilometrin pituinen, mahtavalle Rie-mukaarelle nouseva, yössä kimalteleva valomeri. Pa-riisin kuvailussa käytetään paljon superlatiiveja, mutta Rue Royalella seisoessa ei kyllä auta muu kuin todeta, että edessä on todellakin ei enempää eikä vähempää kuin maailman kaunein katu.

Myönnän olevani aina yhtä vilpittömän hämmästy-nyt, kun huomaan, että jonkun mielestä Pariisi ei ole maailman kaunein kaupunki. Ihmettelen, onko hän katsonut kaupunkia ollenkaan vai onko hänen työmat-

11

kansa rajoittunut vain lentokenttään ja asiakaskäyntei-hin vai onko hänen hotellinsa sijainnut taas sellaisessa osassa kaupunkia, jota matkatoimistot kehuvat ”hy-väksi alueeksi keskustassa”, vaikka sinne asti tai juuri sille alueelle ei yhdellekään pariisilaiselle tulisi mieleen viedä ulkomaalaista. Mitä enemmän olen kaupunkeja maailmalla nähnyt, sitä vakuuttuneempi olen siitä, ettei mikään niistä pärjää Pariisille ainakaan kahdessa asiassa; kauneudessa ja gastronomiassa.

Pariisi onkin maailman kaupungeista kaikkein suosituin matkakohde. Sen pahin kilpailija on Lontoo Kanaalin toisella puolella. Tosiasiassa Lontoo on monessa suhteessa varmasti paljon miellyttävämpi kaupunki kuin Pariisi; kodikkaampi paikka asua ja mutkattomampi paikka tehdä töitä. Erkki Toivanen, joka tunsi molemmat kaupungit hyvin, osasi ilmaisi asian osuvasti: ”Siinä, missä Pariisi on kuin hienot, vähän hiertävät lakeerikengät, Lontoo taas on kuin mukavat tohvelit.”

Mutta matkailijan kannalta mikään ei mielestäni pärjää Pariisille, joka on suoranainen paratiisi niin kulttuurin ja historian harrastajalle, muotifriikille, herkuttelijalle, shoppailijalle kuin yökyöpelillekin. Li-säksi se tarjoaa tämän kaiken vertaansa vailla olevissa, upeasti säilytetyissä puitteissa. Vain ranskalainen suu-ruudenhulluus yhdistettynä erehtymättömään esteetti-seen silmään voi tuottaa tällaisen lopputuloksen. Myös

12

Washingtonissa kävijät hämmästelevät usein kaupun-gin mahtipontista eleganssia verrattuna Yhdysvaltain muihin kaupunkeihin. Mutta ihmekö tuo; asemakaava pitkine perspektiiveineen, joiden päässä aukio vaikut-tavine monumentteineen luo mahtavuutta, tuleekin ranskalaisen arkkitehdin piirustuspöydältä.

Pariisi taas saa kiittää nykyisestä loistostaan toisaalta yhtä mahtimiestä, keisari Napoleon III:tta, suuren Na-poleonin veljenpoikaa, ja toisaalta kuutta suurta maa-ilmannäyttelyä. Samoja saa syyttää myös keskiaikaisen Pariisin suruttomasta hävittämisestä. Mutta totta on, että Pariisin oli vaikeasti hallittavissa. Sen jälkeen kun kuningas Louis XVI oli menettänyt päänsä giljotiinilla, Pariisissa vallitsi pitkään kaaoksen, julmuuksien ja vä-kivaltaisuuksien kausi. Ranskan suurta vallankumousta seurasi vielä pitkä liuta pienempiä kansannousuja vuo-sina 1799, 1815, 1830, 1848, 1851 ja 1871. Kei sari halusi uudistaa kaupungin ja halkoa sen kuningatar Viktorian aikaisessa Lontoossa näkemänsä suuret valtaväylät esikuvinaan. Lontoo oli joutunut vuoden 1666 suuren palon jälkeen rakentamaan kaiken uudelleen. Ranskan keisari puolestaan perusteli tarvetta radikaaliin kau-punkikuvan muutokseen kaupungin modernisoinnilla ja hygienianäkökohdilla, mutta oikea motiivi oli puh-das pelko. Vallankumoukset olivat syttyneet ja niitä kyti jatkuvasti Pariisin sokkeloisessa keskustassa sekä keskiaikaisten kujien valtavassa labyrintissä. Sellaisella

13

taistelutantereella oli keisarin sotilaiden lähes mahdo-tonta saada tilannetta haltuunsa. Niinpä Napoleon III veti itse omin käsin päälinjat paperille ja antoi valtavan tehtävän käytännön toteutuksen oikealle tarmonpe-sälle, paroniksi tituleeratulle Georges Haussmannille. Suurista bulevardeista tulikin nopeasti oikea Pariisin tavaramerkki.

Kaupungista tuli aivan valtava työmaa, ja vain muu-tamassa vuosikymmenessä Haussmann jätti jälkeensä yhden Boulevard Haussmannin ja joukon muita yhtä leveitä ja komeita bulevardeja, valtavat määrät pönäköitä ”haussmannilaisia” rakennuksia korkeine ikkunoineen ja valurautaparvekkeineen, jotka kuvas-tavat yhä Pariisin yhtenäisyyttä ja vaurautta, sekä kau-pungille uuden nimen, La Ville Lumière, Valon kau-punki. Siinä missä keskiaikaiset kapeat ja sokkeloiset kujat olivat olleet hämäriä, varjoisia ja vaarallisia, pääsi aurinko nyt ensimmäistä kertaa rakennusten sisälle asti. Haussmann, joka ei kai ihan oikeasti ollut mikään paroni, oli setä Napoleonin puolustusattashean poika, Seinen pitkäaikainen prefekti ja Napoleon III:n sisä-ministerin ystävä. Mutta pääasiallinen valintaperuste oli se, ettei Haussmann tuntenut mitään ylimääräistä sydämentykytystä vanhan kaupungin tuhoamisesta eikä siitä, mitä suorien viivojen alle jäi. Hän hävitti muun muassa noin puolet Pariisin kehdon, La Citén saaren, rakennuksista. Luojan lykky, ettei Notre Damen

14

tuomiokirkko sattunut hänen viivoittimensa alle. Sen sijaan jopa hänen oma synnyintalonsa Faubourg Saint Honorélla sai kyytiä. Liiasta sentimentaalisuudesta paronia ei siis voi syyttää. Mutta se täytyy hänen kun-niakseen sanoa, että purkamansa tilalle Haussmann rakennutti kaunista ja laadukasta arkkitehtuuria, joka kestää ajan hammasta toisin kuin meillä purettujen arvorakennusten paikalle pystytetyt kenkälaatikot.

Haussmannin hienoimpia töitä olivat Champs Elysées’n jatkaminen ja päätökseen saattaminen, uudet puistot sekä upeat rautatieasemat. Nykyään hieno Parc Monceau, opiskelijoiden suosima Parc Montsouris ja yhä uskomaton Parc Buttes-Chaumont, joka on kuin suoraan satukirjasta, oli tarkoitettu tuomaan virkistystä työn väsyttämille pariisilaisille. Gare Saint Lazare ja Gare de Lyon, jossa on yhä maailman kaunein asemaravintola Le Train Bleu, sekä Gare de l’Est, itäinen rautatieasema, näkivät myös päivänvalon Haussmannin ansiosta. Gare de l’Estin julkisivua hallitsee yhä sen katolla aina vuonna 1850 pidetyistä avajaisista asti istunut komea daami, joka symbolisoi Strasbourgia, Ranskan ja Saksan välistä kiistakapulaa vuosisatojen ajan. Kauniiden ase-marakennusten arvostusta osoittaa sekin, että vuonna 2013 presidentti Sarkozyn kantapaikan, Bristol-hotellin, kolmen tähden kokki Éric Frechon perusti yllättäen ravintolan Saint Lazaren asemalle. Sen jälkeen kaikki ovat rynnänneet herkuttelemaan rautatieasemalle.

15

Haussmannin oman lorun loppu ei ollut aivan yhtä onnistunut. Kuten arvata saattaa, ennennäkemättö-män suurisuuntaisten projektien toteuttaminen tarjosi valeparonille vähän liikaa houkutuksia. Jättibudjettien jättiylitykset, rötössyytökset ja oletetut väärinkäytökset päätyivät siihen, että Haussmann menetti hommansa tammikuussa 1870. Se tapahtui vain muutama kuu-kausi ennen kuin Napoleon III joutui itse luopumaan vallasta typerästi aloittamansa ja häpeällisesti häviä-mänsä Preussin sodan takia. Seuraavana vuonna 1871 eivät edes suuret bulevardit onnistuneet estämään vielä yhtä kansannousua ja barrikadien pystyttämistä Pariisiin. Seuraavaa tosin pitikin sitten odottaa lähes sata vuotta.

Myös suuret maailmannäyttelyt jättivät Pariisiin ainutlaatuiset jälkensä, jotka tekevät siitä sen loiste-liaan kaupungin, jota se nyt on. Vai mitä olisi Pariisi ilman taivaisiin kohoavaa Eiffelin tornia? Se pysty-tettiin Seinen rannalle neljännen, vuonna 1889 täällä järjestetyn maailmannäyttelyn portiksi. Näitä valtavia näyttelyitä oli yhteensä kuusi vuosien 1855 ja 1937 välillä. Ne ovat jättäneet jälkeensä myös sellaiset kau-pungin komistukset kuin valtava Grand Palais, jonka lasikaton yltä näkyy nykyään kauas valaistuna liehuva trikolori; vieressä vähän vaatimattomampi mutta myös uskomattoman komea Petit Palais; Seinen ylittävistä silloista kaunein, Pont Alexandre III, sekä viimeisestä

16

näyttelystä muistoksi jäänyt vaikuttava Trocadéro Eiffel-tornia vastapäätä joen toisella puolella.

Mutta miltä kuulostaisi nimi Bönickhausen-torni? Ei ainakaan yhtä romanttiselta kuin Eiffel. Onneksi insinööri Gustave Eiffelin 1700-luvulla Dijoniin tulleet saksalaiset esi-isät ymmärsivät vaihtaa nimeään; eivät-hän ranskalaiset osanneet herra paratkoon Bönick-hausenia lausuakaan. Mutta hyvänniminen Eiffelin tornikin oli aluksi monille vain ruma valurautakasa. Silti täytyy sanoa, että kun katsoo sen yövalaistuksessa välkehtivää vartta, josta lumoutuu aina vain vuodesta toiseen yhtä paljon, ei voi kuin ihmetellä, miten sellai-nen muodon kauneus lähti työhullun insinöörin pii-rustuspöydältä. Onkin sanottu, että maailmannäytte-lyn kilpailuun lähtenyt Eiffel osti tornin suunnitelman kahdelta muulta insinööriltä, mutta yhtä kaikki, hän sen pakersi pystyyn samalla tarmolla kuin siihen asti tekemänsä hienot sillatkin. Kerrotaan myös, ettei tyt-tärensä kanssa asunut kuiva leskiherra Eiffel hymyillyt koskaan. Mutta ehtikö siinä hymyillä, kun piti kasata kokoon kaksi ja puoli miljoonaa valurautaosaa, jotka ruuvattiin toisiinsa kiinni 2,5 miljoonalla mutterilla? Painoakin kaunottarelle kertyi 10 000 tonnia. Jo ennen kuuluisaa torniaan Eiffel oli tullut tunnetuksi tästä kehittämästään järjestelmästä, jolla valmiita element-tejä koottiin paikalla, milloin kirkoksi Mosambikissa, milloin postitoimistoksi Saigonissa.

17

Kahdessa vuodessa ja kahdessa kuukaudessa Pariisi sai 321-metrisen torninsa, joka oli vuosikymmeniä maailman korkein rakennus kunnes New Yorkin Em-pire State Building päihitti sen vuonna 1931. Tornista tuli heti maailmannäyttelyn suuri vetonaula. Eiffelin isännöimän avajaislounaan kutsuvieraiden joukossa oli myös Thomas Edison, joka esitteli viimeisimmän keksintönsä, gramofonin. Myöhemmin tornin huipulle asennettiin radiolähetin, ja se pelasti rautarouvan lopullisesti purkupuheilta. Sillä koko hökötyshän oli tarkoitettu vain väliaikaiseksi ja maailmannäyttelyn jälkeen purettavaksi. Tunnetut vastustajat pitivät kovaa ääntä. Kirjailija Guy de Maupassant järjesti oikein protestipiknikin tornin alla olevan hehtaarin alueelle, sillä se oli hänestä ainoa hyvä paikka siksi, että sieltä viheliäinen rakennus ei näy. Mutta pariisilaiset ihastui-vat torniinsa, ja vähitellen se sai tukea tunnetuilta tai-teilijoilta ja muilta kirjailijoilta, innokkaimpina Apol-linaire, Jean Cocteau, Raoul Dufy ja Maurice Utrillo. Nyt siitä huolehditaan suurena aarteena. 1980-luvulla se remontoitiin niin perusteellisesti, että sen harteilta otettiin pois 1300 tonnia kertynyttä romua. Joka seitse-mäs vuosi se maalataan. Urakka kestää kaksi vuotta, ja maalia menee joka kerta 60 tonnia. Helmikuussa 1995 minäkin pistin suojakypärän päähän, otin pensselin käteen ja menin auttamaan ranskiksia rautarouvan kevätmeikissä. Sivelsin parikymmentä senttiä ruskeaa

18

maalia 150 metrin korkeudessa ja olin ihan tyytyväi-nen päästessäni alas. Vieressäni ahersi Alfred Alfonso, yksi urakan 25:stä korkean paikan maalarista. Hän va-listi, että täytyy vain olla varma itsestään, niin homma onnistuu. Ennen Eiffelin tornia hän oli maalannut 350 metriä korkean radioantennin. Huh! No, sain aiheesta kelpo kevennyksen MTV:n Kymmenen uutisiin ja seinälle mahtipontisen diplomin, joka ilmoittaa, että olen sipaissut Eiffelin tornin pintaan sen ensimmäisen vedon maalia. En ole viitsinyt kinata vastaan.

Valtava lasikattoinen Grand Palais puolestaan rakennettiin vuoden 1900 maailmannäyttelyyn. Se on taiteenharrastajalle kaupungin parasta antia, sillä juuri siellä järjestetään vuosittain Pariisin suurimmat kokoomanäyttelyt, joihin tuodaan kulloinkin vuorossa olevan mestarin työt eri puolilta maailmaa vuosikausi-en jahtaamisen jälkeen. Vastapäinen Petit Palais on nykyään myös upea paikka ja sisältää paljon hienoa taidetta. Se kävi läpi neljä vuotta kestäneen remontin, joka valmistui vuonna 2012. Nyt siellä voi ihailla myös eteisaulaa, jonka mallina on ollut Versailles’n linnan peilisali. Meille kiinnostavaa Petit Palais’n ehostami-sessa on, että urakan pääarkkitehti Christophe Girard on opiskellut mm. Otaniemessä.

Grand Palais’n ikimuistoisin näyttely meille taas oli ”1900”. Se järjestettiin vuonna 2000, sata vuotta Grand Palais’n rakentamisen ja silloisen maailmannäyttelyn

19

jälkeen. Tuo vuoden 1900 näyttely oli Venäjän vallan alla kärvistelevälle suurruhtinaskunnalle, Suomelle, tuiki tärkeä tapahtuma: Me saimme sinne oman paviljongin ja nostetuksi päämme kansakuntien joukkoon. Vieläkin voi vain suuresti ihmetellä, miten sellainen ylipäätään onnistui. Eipä Venäjä tänäkään päivänä juuri tuo tšetšenioitaan maailman paraati-paikoille. Silloinen diplomaattinen saavutuksemme oli sitä luokkaa, että juuri sellaista taituruutta Suomi kaipaisi nykypäivänäkin. Silloin meillä oli taiteilija ja aatelismies Albert Edelfelt, jonka uiminen Pariisin ja Pietarin salonkeihin ja vallan kammareihin oli ja on edelleenkin ainutlaatuista. Hän oli Ranskan silloisen ulkoministerin ystävä ja entinen Pietarin hovin muo-tokuvamaalari, verkostoineen keskeinen henkilö ja aikansa sankaritaiteilija isänmaan palveluksessa.

Tein tv-juttua tuosta ”1900”-näyttelystä, jonne oli meiltäkin tuotu niitä maalauksia ja esineistöä, jotka oli-vat olleet esillä sata vuotta aiemmin maailmannäyttelyn Suomen paviljongissa. Silloin minulle todella valkeni, miten ratkaiseva asia Suomen osallistuminen oli ollut monessakin mielessä. ”Vasta, kun näyttelyssä kävijät näkivät Akseli Gallén-Kallelan maalauksen vaaleatuk-kaisen Kullervon, he ymmärsivät, etteivät suomalaiset ole mongoleja! Sehän herätti täällä yleistä ihmetystä”, kertoi haastateltavani Grand Palais’n kuraattori Marie-Laure Sale itsekin hämmästyneenä löydöistään.

20

Gallén-Kallela sai myös kultamitalin kattofreskoistaan. Maailmannäyttelypaviljonkinsa avajaisten kunniaksi suomalaiset nauttivat päivällisen hienossa Ledoyen-ravintolassa, joka on vieläkin voimissaan. Päivälliselle osallistuivat mm. Edelfelt, Gallen-Kallela rouvineen, Aino Ackté, Halonen, Stigell ja Wikström. Nykyään Ledoyenilla käy mm. presidentti Hollande.

Maailmannäyttelyssä oli satoja toinen toistaan upe-ampia paviljonkeja. Miten ihmeessä täysin tuntemat-toman Suomen pieni paviljonki sai ihmiset liikkeelle niin, että siitä tuli yksi näyttelyn suosituimpia vierailu-kohteita? Suomi oli pannut parastaan; paviljongin olivat suunnitelleet Saarinen, Lindgren ja Gesellius, ja taiteili-joillemme, Vallgrenille, Gallen-Kallelalle, Järnefeltille ja Stigellille, satoi mitaleita. Se takasi eliitin arvostuksen, mutta ei suuren yleisön ryntäystä – siihen piti keksiä vielä muuta. Kun nykyään törmää suomalaisten tylsiin messuosastoihin, väkisinkin tulee mieleen, mihin tuo silloinen kekseliäisyys on tyystin kadonnut. Silloin meiltä ei Pariisissa puuttunut nokkeluutta eikä ove-luuttakaan; tosin luontoäitikin vähän auttoi asiaa. Juuri tuona Herran vuonna Suomeen oli tippunut maailman suurin meteoriitti, mikä oli oikeasti suuri uutinen. Paviljonkimme suureksi houkutuslinnuksi oli asetettu juuri tuo meteoriitti, jota oikein jonotettiin katsomaan. Tosiasiassa oikeasti hapero meteoriitti ei olisi edes kestänyt matkaa Pariisiin asti. Lasikuvun alla hienossa

21

vitriinissä oli siis kotikutoinen kopio. Sitähän ei tieten-kään muistettu siinä hötäkässä kenellekään kertoa.

Vuonna 2000 järjestettiin Grand Palais’n suuren näyttelyn jälkeen vielä pelkkää Suomen paviljonkia koskenut näyttely 15. kaupunginosan kaupungintalol-la. Siellä oli taas esillä tuo ihmehökötys, jolla Suomi sai massat liikkeelle sata vuotta aiemmin. Vuonna 1900 huomiota sille kertyi lopulta niin valtavasti, että Suomen paviljonki pääsi jopa tuon ajan suurimman viikkolehden kansikuvaan. Siinä piirretyssä koko sivun värikuvassa seisoo paviljongin edessä suomalaispa-riskunta ihmeellisissä ”kansallisasuissaan” vieressään jääkarhu. Vieläkö joku ihmettelee, miksi ranskalaiset ovat aina luulleet, että meillä on jääkarhuja?

Pariisille suurin käytännön hyöty maailmannäyt-telyistä oli kuitenkin metron saaminen kaupunkiin vihdoin viimein kesällä 1900. Kyllä sitä oli odotettukin, ja ranskalaiseen tapaan tarjolle oli sinkoillut mitä len-nokkaimpia vaihtoehtoja, sillä totta kai Pariisin metron piti olla maailman paras, kuinkas muuten. Vaihtoeh-tojen silkka mahdottomuus ja Pariisin kaupungin ja valtion erimielisyydet lykkäsivät projektia niin, että pahimman kilpailijan Lontoon maanalainen, the tube, ehti valmistua vuonna 1890 ja jopa Budapestin földalatti vuonna 1896. Vasta maanpäällisen liikenteen puuroutuminen vuoden 1900 maailmannäyttelyn ja olympialaisten painaessa päälle sai vauhtia ranskisten

22

jahkailuun. Kilvan voitti lopulta ihan järkevä insinööri nimeltä Fulgance Bienvenüe, joka pisti töpinäksi. Linja numero 1 kulkee kokonaan maan alla idästä länteen Champs Elysées’n ja Rue de Rivolin alla, ja se raken-nettiin vajaassa kahdessa vuodessa. Kamalan kiireen keskellä raskas urakka jouduttiin tekemään avolouhok-sena. Ei ole vaikea kuvitella, millaista haittaa sellainen aiheutti pariisilaisten jokapäiväisessä elämässä. Mutta tunneli oli kaiken kärsimyksen väärtti, ja nopeutensa ansiosta metrosta tuli hetkessä asukkaiden suursuosik-ki. Nopeita reaktioissaan olivat myös metron ensim-mäiset työntekijät. Tuskin oli uusi liikenneväline saatu avatuksi heinäkuussa, kun jo tammikuussa järjestettiin ensimmäinen metrolakko.

Parasta on kuitenkin se, että ranskalaiset, joilla on tietty taipumus tehdä kaikki hankalaksi ja monimut-kaiseksi, ovat onnistuneet saamaan pääkaupunkiinsa maailman yksinkertaisimman ja käytännöllisimmän metron. Asemaverkosto on myös tiheämpi kuin missään muualla. Pisin ponnistus on 500 metriä; sen enempää ei kuulemma tarvitse kävellä missään päin kaupunkia löytääkseen lähimmän metroaseman yh-teensä 300:n joukosta. Useimmiten metron suu löytyy paljon lähempää. Riittää kun vain katsoo kartasta, minkä päätepysäkin suuntaan haluaa mennä, ja siitä vain maan alle viilettämään yli 80 kilometrin tunti-vauhtia maan pinnan ruuhkat unohtaen. Minua on

23

kohdannut jopa niin suuri onni, että lähelläni on peräti neljän linjan asemat, kaikki alle 300 metrin päässä. Ainoa suuri harmi on se, että alkuperäisistä Hector Guimardin kauniista jugendtyylin sisäänkäynneistä on jäljellä enää murto-osa. Nyt niitä toki vaalitaan suurina aarteina. Kun metro täytti sata vuotta, merkki-paalun kunniaksi pystytettiin Palais Royalille aivan Comédie Françaisen eteen muista poikkeava, vähän kyllä rihkamakorua muistuttava metronsuu, mutta ainakaan tylsäksi sitä ei voi moittia.

Pariisin pitkä tie tämän päivän loisteliaaksi, vetovoi-maiseksi ja rikkaaksi maailmanmetropoliksi on ollut täynnä uskomattomia käänteitä, sekoitus sotia, jul-muutta, väkivaltaa ja kurjuutta, mutta myös maallisen ja kirkollisen vallan loistoa sekä oppineisuutta. Alku ei ollut kovinkaan hääppöinen, sillä kaikki lähti pahaises-ta kelttikylästä. Aivan viime aikoihin asti luultiin, että Seinen rannalle noin 250 vuotta ennen Kristusta tullut parisi-heimo olisi asettunut La Citén saarelle. Tosin sieltä ei ollut koskaan missään kaivauksissa löytynyt siihen viittaavaa todistusaineistoa, mutta tämän pikku yksityiskohdan ei annettu häiritä. Tuskinpa nämä alku-asukkaat olkimajoja kummemmissa asuivatkaan. Vasta vuonna 2003, kun kaupungin ulkopuolelle alettiin rakentaa aiempaa ulompaa A86-kehämoottoritietä, tehtiin täysosuma. Nanterren esikaupunkialueelta Seinen mutkasta löytyi merkittävä parisi-kelttien eli

24

gallialaisten kylä, jonka kaivauksissa putkahti esille kaikki kaivattu: asumukset, tiet, kaivot, satama ja jopa hautausmaa. Bercystä, nykyisen valtionvarainministe-riön paikalta, on puolestaan löytynyt kelttien aluksien jäänteitä, jotka ovat nähtävinä Pariisin kaupungin his-torialle omistautuneessa Carnavalet-museossa. Keltin kielellä tuo kanoottimainen alus oli par, mikä viittaa parisi-heimon navi gointitaitoihin. Jokea gallialaiset nimittivät Sequanaksi, joka tarkoitti osuvasti käär-memäistä. Nykypäivän Seineksi muotoutunut nimi kuvaakin hyvin tätä jatkuvasti kiemurtelevaa jokea.

Gallialaiset saivat olla enemmän tai vähemmän rau-hassa peräti 300 vuotta, mutta kuten kaikki Asterixin lukeneet tietävät, sitten roomalaiset päättivät tulla, nähdä ja valloittaa Gallian. Caesarin sotilaat olivat varmoja voitostaan, mutta aluksi gallialaiset onnis-tuivat juksauttamaan heitä pahan kerran asettumalla odottamaan aluksiinsa keskelle höttöistä suota, johon raskaasti varustetut joukot upposivat. Lopulta vääjää-mätön, julma taistelu ylivoimaisten Rooman ammatti-armeijan joukkojen ja kirvein ja kehnoin miekoin varustautuneiden gallialaisten kanssa käytiin nykyisen Eiffel-tornin paikalla ja sen edessä avautuvalla Champ de Mars -aukiolla. Tuhannet gallialaiset heitettiin sa-malle paikalle joukkohautoihin. Caesar ja gallialaisten nokkamies Vergincétorix kokosivat lisää joukkoja, ja ratkaiseva Alésian taistelu käytiin myöhemmin.

25

Siitä alkoi roomalais-gallialaisen Lutetian kausi, jolloin Juppiteria palvottiin entisen kelttien pyhätön ja nykyisen Notre Damen katedraalin paikalla. Vieläkin vasemman rannan vaikuttavimman hotellin, Boulevard Raspail’n, varrella sijaitsevan Lutétian seinässä hehkuu korkealla roomalaiskaupungin nimi punaisin valokir-jaimin. Tosin useimmat muistavat hotellin sen hiukan myöhemmästä historiasta joko presidentti Charles de Gaullen hääyöpaikkana tai Gestapon päämajana. Mutta Lutetia alkoi todellakin levittäytyä vasemmalle rannal-le. Asukasluku nousi 10 000:een. Rikas kelttikulttuuri ja -kieli hävisivät vähitellen. Nykyisen Panthéonin paikalla oli roomalainen forum, ja Latinalaisen kortte-lin sydämessä on yhä nähtävänä rippeitä roomalaisten kylpylästä, thèrmes de Cluny. Myös mahtavan amfite-atterin jäänteet putkahtivat esille kaivauksissa vasta 1860-luvulla, kun Haussmann halkoi uutta väylää, Rue Mongea. Haussmannia ei roomalaiskaupunki hetkaut-tanut, mutta onneksi Victor Hugo ei ollut hautautunut pelkästään kirjailijankammioon, vaan tarttui kynäänsä ja kirjoitti kaupunginhallitukselle: ”Amfiteatteri on an-tiikin ajan kaupungin suuruuden merkki. Se on ainut-laatuinen monumentti. Kaupunginhallitus, joka tuhoaa ne, tuhoaa silloin itseään.” Hugon ääntä kuunneltiin, ja Rooman vallan ajastakin jäi loistava todiste Pariisin monikerroksiseen maisemaan. Kauniina kesäpäivänä nykyajan gladiaattorit pelaavat paikalla petankkia.