1

2/2015

SUOMALAINEN NAISLIITTO RY

Kaari Utrio –Naisten Äänen suojelija

2 3

Sivu 4

Sivu 11

Sivu 22

Sivu 31

Hyvät Suomalaisen Naislii-ton jäsenet ja Minna-leh-

den lukijat! Puheenjohtajakauteni päät-

tyy vuoden lopussa, joten on aika kiittää lukijoita ja kanssa-toimijoitani.

Kuluneen kahden vuoden ai-kana Naisliitossa on tapah-

tunut paljon. Vuonna 2014 järjestet-

tiin onnistunut Tekla Hultinin 150-vuotisseminaari, ja ilok-semme Helsingin kaupunki nimesi Tekla Hultinille oman aukion. Naisten Ääni -verkko-sivun tekninen suunnittelu aloi-tettiin niin ikään vuonna 2014, ja verkkojulkaisussa on jo 70 naisen tarina. Naisten Ääni on saanut ulkopuolista rahoitusta ensi vuodelle, joten verkkojul-kaisun edistämiseksi voidaan nyt palkata työntekijä.

Naisten Ääni -hanke on upea esimerkki verkostoitu-misesta. Hankkeessa on arvo-valtainen asiantuntijaryhmä, osaava toimituskunta ja yhteis-työkumppaneina jo 10 järjes-töä. Naisten Ääni on päässyt mukaan myös Suomi 100 -oh-jelmaan.

Lisäksi Naisliitossa on kor-jattu ja maalattu toimitilan ovet ja vuokra-asuntoja remontoitu.

Oulussa lokakuussa järjestet-ty Minna Canth -seminaa-

rin aiheena oli Naisvoimaa ver-kostoissa. Kansanedustaja Tytti Tuppurainen kertoi eduskunnan naisverkoston yhteistyön tär-keyeydestä naisia koskevia asioita hoidettaessa. Pääsihtee-ri Arja Sutela toi esiin naiset, jotka ovat olleet vahvoja vai-kuttajia Nuorten Ystävät ry:n perustajina ja toimijoina tänä-kin päivänä. KTT Anna-Maija

Lämsä kertoi tutkimustuloksis-ta naisten johtajuuskoulutuk-sessa. FT Tiina Kinnunen nosti mielenkiintoisia tutkimuksia naisasianaisten verkostoista ja Aleksandra Gripenbergin kan-sainvälisyydestä.

Torniolaiset naisliittolaiset järjestivät heinäkuussa mat-

kan Elämäntarinafestivaaleille Kärsämäelle, minne me oulu-laisetkin pääsimme kyytiin. Se-minaaripäivän aihe oli Tarinoita terveydestä. Vierailijoina olivat valokuvaaja Miina Savolainen, joka puhui voimaannuttavasta valokuvasta. ja kirjailija Terhi Rannela, jonka aiheena oli kir-jan parantava vaikutus. Tilai-suuden juonsi kirjailija-luovan kirjoittamisen opettaja Taija Tuominen. Tarinaniskennän Suomen mestaruuskilpailuissa kilvoitteli torniolainen jäsenem-me, mutta kilpailun voitti mies Pohjois-Karjalasta. Elämäntari-nafestivaalit pidetään vuosittain Kärsämäellä, suosittelen osal-listumista ryhmille.

Kärsämäen nähtävyytenä on kuuluisa paanukirkko, jonka rakentamisessa on käytetty iki-vanhoja työtapoja.

Suuri haaveeni on ollut käydä runonlaulajien mailla Vie-

nan Karjalassa.Haave toteutui, kun osal-

listuin kesällä Kalevalaisten Naisten Liiton kulttuuripäiville Kuhmoon ja sieltä Juminke-ko-yhdistyksen matkalle Kosta-muksen kautta Vuokkiniemeen. Meidät yllätti paikallisten asuk-kaiden suomen kielen taito sekä laulun, soiton ja tanssin harrastus. Kolhoosinavettojen raunioita oli teiden varsilla, maaseudulla elettiin pienvilje-lyllä ja puutteellisissa oloissa. Kulttuuritiloja oli säilytetty osin suomalaisten tuella.

Oulun seudun NYTKIS järjesti Oulussa YK:n

70-vuotispäivänä naisjärjestö-jen kanssa rauhanmarssin so-taa ja rasismia vastaan. Myös miehiä osallistui sadan hengen kulkueeseen. Marssin sanoma oli, että naisten on vastustettava sotaa enenevässä määrin, sillä miehet eivät tee helposti so-danvastaisia aloitteita. Rauhan puolestapuhujina olivat imaa-mi, luterilainen ja katolinen pappi, entinen kansanedustaja ja kaupunginvaltuuston edusta-ja. Rauhan puolesta on kamp-pailtava naisvoimalla!

Kiitän kaikkia naisliitto-laisia nyt päättyvästä,

mielenkiintoisesta ja haasta-vasta luottamustehtävästä. Toi-votan onnea uudelle Suomalai-sen Naisliiton hallitukselle ja puheenjohtajalle.

Kirsti Ojala

3 Puheenjohtajalta, Kirsti Ojala

4 Naisten Ääni -kirjoituskursseja, Terttu Välikangas ja Maija Kauppinen

6 Äitee Naisten Äänen suojelijaksi, Tuulikki Ritvanen

8 Kaari Utrio Naisten Äänen suojelijaksi, Kirsti Pohjonen

11 Naisvoimaa verkostoissa, Marjatta Keränen, Riitta Mäkelä, Kirsti Pohjonen ja Maija Kauppinen

15 Julkilausuma

16 Nuorten Ystävät toimivat huomisen hyväksi, Nuppu Rouhiainen

19 Tampereen Saskiat, Kirsti Pohjonen

20 Oulun Ullat vaikuttavat taiteellaan, Terttu Välikangas

22 Eija-Liisa Ahtila Hämeenlinnassa, Maija Kauppinen

24 Yksin vai yksinäinen, Niina Junttila

26 Kukkasrahaston palvelukoti, Marjukka Helenius

29 Kolumni, Kirsti Pohjonen

30 Lisan koulusta Tieteiden talo, Anneli Mäkinen

31 Verkostoilla vauhtia vanhustukeen, Soilikki Suoranta

33 Minna Canthin pohjoismaiset arvot, Raili Ilola

35 Nobelkirjailija ja hänen kääntäjänsä, Marja-Leena Jaakkola

36 Kirjaviisaat, Tuulikki Ritvanen, Riitta Mäkelä ja Maija Kauppinen

40 Naiset näkyviksi, Kirsti Ojala ja Marja-Riitta Tervahauta

41 Tilkkuvakka

43 Naisliiton hallitus ja yhdistysten puheenjohtajat

44 Kaisaniemen ajankohtaisseminaari

Kansikuva: Kaari Utrio on toinen Naisten Äänen suojelijoista. – Kuva: Timo Kontio

Päätoimittaja: Maija Kauppinen

Kirjoittajat ja kuvaajat: Marjukka Helenius, Marjatta Hinkkala, Raili Ilola, Marja-Leena Jaakkola, Niina Junttila, Arja Kaartinen, Maija Kauppinen, Marjatta Keränen, Leena Kähkönen, Timo Kontio, Anita Lyyra, Ulla Moilanen-Pyhtinen, Pirjo Mykkänen, Riitta Mäkelä, Anneli Mäkinen, Kirsti Ojala, Kirsti Pohjonen, Pentti Repo, Tuulikki Ritvanen, Nuppu Rouhiainen, Ritva Rundgren, Maiju Silvasti, Soilikki Suoranta, Studio Smiletime, Marja-Riitta Tervahauta, Kristian Tervo, Terttu Välikangas.

Toimitusneuvosto: Kirsti Pohjonen, Helsinki; Maija Kauppinen, Hämeenlinna, Anita Lyyra, Jyväskylä, Tuulikki Ritvanen, Lahti; Riitta Mäkelä, Oulu; Tarja Kortekangas, Tornio ja Soilikki Suoranta, Vaasa.

Julkaisija: Suomalainen Naisliitto ry, Aurorankatu 17 A 11, 00100 Helsinki, 0440 699 277, naisliitto@kolumbus.fi

Toimitus: Maija Kauppinen, Arvi Kariston katu 15 as. 12, 13100 Hämeenlinna, 050 529 2473

Graafinen suunnittelu: Marja Kivelä • Paino: Multiprint, Vantaa 2015 • ISSN 0358-8203

Seuraava Minna ilmestyy kesäkuussa 2016.

4 5

Kirpeyttä, kokemusta, kuulautta, kypsyyttä - tätä kaikkea naisen elä-mänkerta sisältää.

Suomalaisen Naisliiton suur-hankkeen, Naisten Äänen,

verkkosivuilla on jo lähes sata elämänkertaa, tarinaa. Ja mää-rä lisääntyy vauhdilla, sillä eri puolilla maata järjestetään kir-joituskursseja ja -iltoja, joissa kirjoittamisen ammattilaiset opastavat, miten elämätarina syntyy.

Historioitsija innosti naisia kirjoittamaan tarinoitaan

Suomalaisen Naisliiton Oulun osaston aloitteesta Pohjois-Poh-janmaan kesäyliopisto järjesti kurssin naisten historian kirjoit-tamisesta syys-kevätkaudella 2014–15. Kurssilaisia oli pari-kymmentä, ja tekstiä syntyi lä-hes 15 osallistujalta..

Opettajana oli filosofian maisteri Anna Nieminen, his-torioitsija, joka on opiskellut Suomen ja Skandinavian his-toriaa sekä naistutkimusta. Hän on kirjoittanut ja toimittanut useita kirjoja ja lehtijuttuja, opettanut kymmenen vuotta ”ihmisille tilaa antaen”.

Opettajan ja kurssilaisten kanssa jaettiin hyvinkin kipeitä ja omakohtaisia asioita. Kes-kusteltiin paljon, ja osallistujat puhuivat myös kokemuksistaan. Myös naisen historiaa ja elämää sekä naisiin kohdistuvia odo-

tuksia, velvollisuuksia ja kan-nustimia pohdittiin yhdessä.

Ihmisillä on arjessaan niin monenlaista tekemistä, että täl-lainen piiri helpottaa ajan löyty-mistä kirjoittamiselle ja tekstin valmistumista.

Kurssilla syntyi tekstejä, joista osa päätyi keväällä Nais-ten Ääni -verkkojulkaisun si-vuille, mutta osa kirjoittajien ja heidän lähipiiriensä iloksi, tiedoksi ja virikkeeksi. Moni kurssilaisista suunnitteli jo tuol-loin tekstin laittamista nettiin, mutta siirsi sen myöhemmäk-si, koska halusi vielä muokata tekstiä. Jotkut taas halusivat tehdä nettiin uuden version, joka sopisi kaikkien luettavaksi.

Tarinoiden siirtämisestä nettiin kurssilaiset keskustelivat myös syksyn tapaamisessa. Osa heistä oli tuolloin jo lähettänyt oman tarinansa verkkoon, osa aikoi työstää sitä ja osalla oli

vielä kirjoitettavaa. Muistelu-han aukaisee uusia muistoja.

– Oma, merkittävä havain-toni oli, että omassa mieles-sä ja omassa suvussa eläneet mielikuvat ihmisistä ja tapah-tumista eivät olekaan itsestään selviä, kun niitä käsittelee ul-kopuolisten ihmisten kanssa, opettajana ollut Anna Niemi-nen kertoo ja jatkaa, että hän teki kurssilla aikajanan vuonna 1918 syntyneestä mummos-taan, joka kuoli viime vuonna.

– Huomasin, että läheisyy-destä huolimatta tiedän hänen elämänvaiheistaan aika vähän.

Kaikki kurssilaiset aloit-tivat muistelonsa kokoamalla aikajanaan merkittäviä kohtia kirjoittamisen kohteen elämäs-tä. Janalta on helppo valita, kirjoittako vain tietystä osasta hänen elämäänsä vai koko elä-mänkerran.

Anna äänesi kuulua –kirjoita elämäntarinasi

oli otsikkona Hämeen Sanomi-en ja Kaupunkiuutisten tapahtu-mauutisessa, jolla Suomalaisen Naisliiton Hämeenlinnan yhdis-tys houkutteli hämeenlinnalai-sia osallistumaan iltaan, jossa puhutaan elämänkertakirjoit-tamisesta ja valtakunnallisesta Naisten Ääni -hankkeesta.

Kutsu kuultiin. Niinpä kun Heli Eskolin, yhdistyksen va-rapuheenjohtaja, avasi illan, Hämeenlinnan pääkirjaston mu-siikkisali pullisteli väenpaljou-desta. Peräti 69 naista ja miestä oli tullut kuulemaan, miten oma – tai läheisen – elämä puetaan tarinaksi.

Kysymykseen vastasivat kirjailija-kirjallisuuden vaikut-taja Hilja Mörsäri, kirjaili-ja-luovankirjoittamisen opetta-ja Taija Tuominen ja luovan kirjoittamisen opettaja Tuula Salin, yhdistyksemme jäsen. Naisten ääni -verkkojulkaisua puolestaan esitteli yhdistyksen puheenjohtaja Maija Kauppi-nen.

Elämänkerran, tarinan, kir-joittaminen on Taija Tuomisen mukaan tärkeää, sillä se on pro-sessi, jonka aikana kirjoittaja tekee matkan itseensä. Oman historian tulkitseminen antaa myös omalle elämälle merki-tyksen.

TEKSTI: TERTTU VÄLIKANgAS JA MAIJA KAUPPINEN

Hämeenlinnan elämänker-ta-tilaisuuden tähdet Taija Tuominen (vas.), Hilja Mörsäri ja Tuula Salin. - Kuvat: Maija Kauppinen.

alkaa kuulua

Epäröijälle lukuisia kirjoi-tuskursseja ohjanneella Taijalla on oiva neuvo:

– Inspiraatiota ei kanna-ta jäädä odottelemaan, eikä myöskään siirtää kirjoittamista. Henkisiä esteitä voi torjua kir-joittamalla päivässä yhden raa-kaliuskan tai tuhat merkkiä..

Eikä elämänkerran tarvitse olla kirja, vaan se voi olla myös runo.

Hilja Mörsäri puolestaan muistutti, että kaikki elämän-kerrat ovat jossain määrin se-pitettä.

– Muistelija unohtaa ja kir-joittaa valikoiden, sillä kaikkea ei voi esimerkiksi häpeän vuok-si kirjoittaa.

Illan lopuksi Tuula Salin kertoi kirjoittamisen tuomasta ilosta ja siitä, että se on kirjoit-tajan ikiomaa aikaa.

– Kun otatte sen ajan ja ryhdytte kirjoittamaan, lähdette matkalle. Samalla annatte ar-vokkaan lahjan läheisillenne.

Ilta antoi Vanajaveden Opis-ton elämänkertakirjoituskurssil-le sellaisen potkun, että opisto perusti sille rinnakkaiskurssin. Nyt oman – tai äidin, isoäidin, tuttavan – tarinan kirjoittamis-ta sormiharjoittelee 25 naista tämän syksyn ja ensi kevään. Tuula Salin – kurssin vetäjä – lupaa, että ensi keväänä, kun tarinat julkaistaan, niistä löytyy myös rosoa.•

Anna Nieminen kertoo kurssin olleen hänelle itselleenkin antoisa. – Kuva: Ritva Rundgren.

Hämeenlin-nan kirjaston musiikkisali täyttyi syys-kuun alussa oman elä-mäntarinansa kirjoittamista suunnittelevis-ta naisista ja miehistä.

6 7

”Jaa, että mikä se sellai-nen Suomalainen Nais-liitto on ja mikä Naisten Ääni -projekti?, kyselee Siiri Rantanen, kun pyy-dän häntä Naisten Äänen suojelijaksi. – Kyllähän se soppii olla suojelija, hän asian kuultuaan tuumaa.

Siiri on muuttanut omasta ta-lostaan Sibeliustalon lähelle

kerrostaloasuntoon, josta on ly-hyt matka järvelle ja hiihtokes-kukseen. Olohuoneen seinät on kuin tapetoitu palkintokaapein, tauluin ja kunniakirjoin. Pöydil-lä on patsaita, kulhoja ja muita palkintoesineitä, jotka on puh-distettava 2–3 vuoden välein. Niihin kaikkiin liittyy tarina, ja minä kuulen niistä monta.

Hiihtointo lapsesta asti

Siirillä oli jo pienenä into hiih-tämiseen. Hän muistaa opet-tajan kysyneen alakoulussa, mitä kenestäkin tulee isona, ja hän oli vastannut: ”Minä me-nen Lappiin hiihtämään!” Hän sai kuitenkin odotella suksien saamista saati kilpaladuille pää-syä. Sinnikkäästi tyttö kuiten-kin norkoili kilpapaikoilla, ja viimein järjestäjät ymmärsivät päästää tytön ladulle.

– Tiesin, että kunhan vuan lavulle piäsen, niin kaikki on hyvin. Voitin kilpailun voitele-mattomilla suksilla, muistelee Siiri.

Kuntoa ja sisua oli kertynyt nuoresta asti kovaa työtä teh-neelle, varhain äidistä orvoksi

jääneelle tytölle. Maalaistalon tyttärenä Siiri päätti, ettei hän ota mieheksi maanviljelijää, koska silloin ei ehtisi eikä jak-saisi töiden jälkeen hiihtää. On-neksi löytyi Kalle, seppä, joka lupasi, että kun teet esikoispo-jalle kaverin, saat hiihtää niin paljon kuin haluat. Ja niin Siiri teki. Kahden pojan äitinä hän sai kilpasiskoiltaan lempinimen Äitee.

Naishiihtäjät näyttivät Cortinassa

Naishiihtäjät olivat tuolloin lap-sipuolen asemassa. Heidän oli vaikea saada kunnon välineitä puhumattakaan valmennukses-ta. Monelle oli myös kauhistus, kun olympialaiset avautuivat naishiihtäjille vuonna 1952. Kuitenkin jo seuraavissa olym-pialaisissa Cortinassa Suomen naiset saivat viestikultaa, ja Sii-

ri hiihti ankkuriosuuden. Siitä alkoi menestystarina: kolme hopeaa MM-kilpailuissa, nel-jä pronssia MM- ja olympia-kisoissa, 26 Suomen mesta-ruutta hiihtolajeissa, Suomen mestaruudet maastojuoksussa ja maantiepyöräilyssä ja Fin-

TEKSTI: TUULIKKI RITVANEN

ÄiTEE Naisten Äänen suojelijaksi

Juha Mieto (oik.) onnittelee 90-vuotiasta Äiteetä. – Kuva: Siiri Rantasen ku-va-arkisto.

landia-hiihdon naisten sarjan voitto 1976 ja 1977… ja mon-ta muuta voittoa.

Myös huomionosoituksia on tukuittain: vuoden naisur-heilija neljä kertaa, jäsen Suo-men urheilun kunniagalleriassa Hall of Famessa, Suomen en-simmäinen täysi urheilijaeläke 2015… Erikoisesti Siiri arvos-taa Tarja Halosen myöntämää Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun suurta ansioristiä.

Liikunta kuuluu päivään, urheilu elämään

Siiri kertoo käyvänsä lähes joka aamu tunnin lenkillä Pik-kuveskulla tai hiihtokeskuk-sessa. – Pyörällä ajelen 5–6 kilometrin lenkkejä. Viime tal-vena kaaduin loivassa mäessä, ja tuli pieni selkärangan mur-tuma, mutta onneksi ei koko aikaa särje. Kunhan talvi tulee, suksille ilman muuta.

Siirin elämä on muuten-kin aktiivista. Hän osallistuu Hiihtoveikkojen toimintaan, kuuntelee kiinnostuneena nuorten hiihtäjien kokemuksia ja ihmettelee, miten paljon ny-kyään treenataan.

– Nykyiset ladut ovat jyrk-

Siiri Rantanen palkintojen täyttämässä kodissaan. Takana Pentti Rannan Sii-ristä maalaama kuva, isompi samanlainen on Ravintola Voitossa Stadionilla. - Kuva: Tuulikki Ritvanen.

kiä ylä- ja alamäkiä, tasaista ei juuri ollenkaan. Kyllä siinä tarvitaan hyvää kuntoa, taitoa ja vahva sydän, että jaksaa. Ja järki on oltava mukana vaaral-lisissa laskuissa, Siiri arvelee ja sanoo menevänsä tutkimaan uudet MM-latu-urat, joita nyt maastoon rakennetaan.

Myös punapaidat, entiset lahtelaiset mäkimiehet, muis-tavat Äiteetä. Eivätkä he ole ainoita, sillä Lahden hiihto-seura järjesti vuosi sitten isot 90-vuotisjuhlat, joihin osallis-tuivat Siirin ohella varmaan kaikki elossa olevat Suomen menestyneet hiihtäjät. Presi-dentinlinnassakin Siiri on ollut kolme kertaa. Lahden stadio-nilla on Siirin hiihtäjäpatsas ja syntymäpitäjässä Tohmajärvel-lä avattiin viime kesänä Siirin polku. Se kulkee Siirin syn-tymäkodin ohi ja sen varrelle on pystytetty tervattu puinen

näköispatsas. Entisellä kylä-koululla on Siirin museo, jossa on hänen suksensa, voiteita ja hiihtoasuja.

– Mukavalta tuntuu, että nyt muistetaan, Äitee toteaa. Kaupungillakin tulee jatkuvas-ti olalle taputuksia, tervehdyk-siä ja rohkaisuja.

Sisukkaan naisen elävä esikuva

Siirin koti on siisti, paljon vi-herkasveja ja pullantuoksua jo eteisessä.

Siiri kertoo tekevänsä edel-leen kaiken itse: – Itse siivoan, leivon ja laitan ruoan. Naapu-reita ja tuttuja käy päivittäin. Joskus kahvitellaan, joskus syödään. Ne vaan sanoo, että kun Siiri on yksin niin me tul-laan kylään. Tuossa on juuri tulossa kaalilaatikkoa. Tänään oli vieraana 2-vuotias lapsen-lapsi. Vilkas kaveri. Keinu-massa piti käydä, eikä olisi millään malttanut lopettaa. Toinen 12-vuotias harrastaa monenlaista urheilua.

– Televisiosta on mukava seurata urheilua. Emmerdale pitää aina katsoa ja Tunteita ja tuoksuja. Ne ovat niin sopi-vaan aikaan ja mukavia.

– Uutiset katson tietysti, ja olen sitä mieltä, että pako-laisia pitää ottaa. Salpausse-län kisoja odotan, ja sainhan minä jo Lahdessa järjestettävi-en MM-kisojen ensimmäisen avaimenkin. joten sinne menen tietysti.

Näin varmaan käy, sillä Siirin on edelleen vaikea py-syä kauan aloillaan. Liikkees-sä on oltava, ja se pitää vanhan virkeänä. Puhettakin tulee ihan piisalle asti: – Mahtavatko tutut vielä sitten käydä, kun minä en enää kuule enkä muis-ta mitään? Se minua vähän huolettaa. •

8 9

Jatkuu seuraavalla sivulla.

– Naisten aseman paran-tuminen ja naisten nousu täysivaltaisiksi kansa-laisiksi on suurin yhteis-kunnallinen muutos 150 viime vuoden ajalta.

Näin arvioi Kaari Utrio, Suomen tunnetuimpia ja luetuimpia kirjailijoita, historioitsija, naisten ase-man ansioitunut tutkija ja sitkeä edistäjä ja Naisten Ääni -verkkojulkaisun suojelija.

Kaari Utrio korostaa, että historialliset kehitysku-

lut ovat yleensä hyvin hitaita. Naisten tilanne koheni siinä suhteessa ”hirmuisen nopeasti”. 1860-luvulta lähtien naiset, var-joon jäänyt puolikas kansasta, vedettiin esiin ja saatiin koulu-tetuksi.

Suomalainen Naisliitto pe-rustettiin 1906 kaksi viikkoa ensimmäisten eduskuntavaalien jälkeen. Kun äänioikeus oli saa-vutettu, seuraavalta lähes 110 vuoden jaksolta kirjailija nostaa merkittävimmäksi uudistuksek-si vuoden 1930 avioliittolain.

– Se teki naisesta viimein täysivaltaisen kansalaisen. Nai-nen vapautui miehen holhouk-sesta.

Samaan sarjaan kuului myös muutamaa vuotta aiem-min hyväksytty laki, joka salli naisten työssäkäynnin ilman aviomiehen lupaa.

Vuoden 1930 lakimuutos oli naisasianaisille valtava edis-tysaskel. Naisliikkeen veteraa-neista tuntui, että kaikki oli nyt tehty.

Tekemistä riitti silti seuraa-viksikin vuosikymmeniksi. Nyt ollaan tilanteessa, jossa moni näkee taas merkkejä naisten aseman heikentymisestä.

Kaari Utrio ei ole tässä pes-simisti. Tasa-arvotyössä otetaan kaksi askelta eteen ja sitten yksi askel taakse. Taka-iskuja tulee aina.

– Suunta on kuitenkin on-nistuttu aina kääntämään pa-rempaan päin, hän vakuuttaa.

Lisääntymiskustannukset pitää jakaa kaikille

Kaari Utrio sanoo jo 20 vuotta vaatineensa, että lisääntymis-kustannukset on jaettava kaik-kien kesken, vähän samaan malliin kuin maksetaan Yle-ve-roa. Nyt lapsensaannin kulut painavat vain naisvaltaisia alo-ja.

– Lasten saaminen on mei-dän kaikkien asia. Kansakunta kuolee ilman uusia sukupolvia, hän sanoo ja toivoo naisjärjes-töjen ajavan tähän epäkohtaan ratkaisua entistä pontevammin.

Lisääntymiskustannusten jako on hyvä esimerkki asiois-ta, joista muistuttaminen kuu-luu erityisesti naisjärjestöille. Järjestöillä on siis yhä tilausta.

Kaari Utrio ei kuitenkaan vähättele vaikkapa rotareiden työtä. Hän epäilee silti, että tämä liike reagoisi esimerkiksi ”nuorten naisten järjettömään hoikkuuden ihanteeseen”.

– Kaupallisesti toimivat muotigurut voivat vaikuttaa jopa nuorten terveyteen, kirjai-lija perustelee asennemuutok-sen tarvetta.

Feministiksi Kaari Utrio tunnustautuu epäröimättä. Hän valittaa kuitenkin, että feminis-mi on livennyt Minna Canthin käytännönläheisestä tasa-ar-votyöstä korkeasti oppineiden akateemiseksi väittelyfooru-miksi.

Feminismi-sana kantaa Kaari Utrion mielestä taakkaa ajan mittaan kertyneistä ylimää-räisistä merkityksistä. Feminis-titkin jakavat saman kohtalon. Nimittely ei heitä mairittele: kauheat ämmät, jotka eivät saa miestä tai ihmeellistä jargonia puhuvat teoreetikot.

Kaari Utrio julkaisi tänä syksynä 33. romaaninsa, Paperiprinssin.

TeKSTI: KIrSTI PohjoNeN • KuVaT: TIMo KoNTIo ja STudIo SMIleTIMe

Suomalaisnaisten asema parantunut 150 viime vuodessa ennennäkemättömästi

Katso ympärille ja näet: meillä asiat ovat hyvin

Kaari Utrio puhuu mielellään suhteellistamisesta. Hän on sa-nonut haluavansa historiallisten teostensa kautta herättää ihmi-sissä suhteellisuudentajua.

Tänä aikana sitä todella tar-vittaisiin.

Toistuvan ja äänekkään valituksen keskellä kirjailija kehottaa meitä katsomaan ym-pärillemme. Omia oloja pitäisi verrata muiden maiden oloihin.

– Pohjoismaissa ja Suo-messa asiat ovat tällä hetkellä aivan valtavan hyvin. Kuu-lumme maailman vauraim-piin ja vakaimpiin maihin.

Ihmisillä on Kaari Utrion mukaan valitettavan vähän tietoa historiasta. Siksi monia asioita pidetään itsestään selvi-nä, vaikka ne eivät sitä ole.

Omaa yhteiskuntaamme kirjailija pitää kaikkein tasa-ar-voisimpana maana muuhun maailmaan verrattuna. Mones-

sa maassa vallitsee yhä jyrkkä luokkajako.

– Meillä ei ole ollut laajaa yläluokkaa, vaan kaikki ovat aloittaneet ikään kuin puhtaal-ta pöydältä. Samalla on koettu, että ollaan samassa veneessä. Tarpeeksi pienelle kansalle on ollut mahdollista ajatella, että veljeä ei jätetä, Kaari Utrio ku-vaa.

Historiasta ei opita mitään

Historiasta kirjailija kertoo kiinnostuneensa jo lapsena. Joka miehen maailmanhistoria oli kirja, jonka hän ensimmäi-seksi luki.

– Minua on aina kiinnosta-nut ajatusmaailma, jossa hae-taan vastausta siihen, miksi näin on tapahtunut, minkälaista on ollut ennen.

Kovin ruusuista kuvaa ylei-sestä historiantuntemuksesta Kaari Utriolla ei ole. Hänen

Kaari Utrio kotonaan Somerolla.

10 11

Suomalaisessa Naisliitossa on iloittu kovasti, että Kaari Utrio lupautui naisten pienelämä-kertoja kokoavan Naisten Ääni -verkkojulkai-sun toiseksi suojelijaksi. Toinen on hiihtäjäle-genda Siiri Rantanen.

Kaari Utrio kertoo, että hänestä oli luonnol-lista lähteä mukaan tärkeään hankkeeseen, onhan hän omassa työssään kirjoittanut naishistoriaa ja laatinut satoja naisten elä-mäkertoja.

Millainen on hyvä elämäkerta, mitä neuvoja Naisten Ääni -kirjoittajille voisi antaa?

– Jos tilaa on vain vähän, on syytä mainita henkilötiedot, ura ja koulutus. Nekin ker-tovat jo kokeneelle tutkijalle, mistä oloista henkilö on lähtöisin.

– Mutta jos tilaa on, itseäni kiinnostaa työn-teko, elämäntyö. On aiheellista seurata, mitä vauhtia ura etenee, käykö se kovin hitaasti. Naisten kohdalla on otettava huomioon per-he, kuinka paljon naisella on lapsia. Se on osa elämäntyöstä.

Niin ikään sosiaalinen puoli esiteltävän elä-mästä saisi olla mukana. Teollisuusjohtaja

johtaa yleensä vain yritystä, mutta rouva joh-taa perheen elämää, vaikka olisi itsekin ura-putkessa. Kuka auttaa lapsia läksyjen luvussa tai lukee iltasadun; useimmiten lasten äiti.

Perheen korostamista ei Kaari Utrion mu-kaan ole aina pidetty tarpeellisena, toisin sanoen naisten osan nostaminen esiin ei ole kuulunut asiaan.

– Tuollaista mallia ei kannata seurata. Voi toki korostaa naiseutta, kun kerran on nainen ja vielä pärjännyt siinä osassa, hän sanoo.

Lisäksi Kaari Utrio toivoo elämänkertoihin tietoja naisten yhteiskunnallisesta toimin-nasta, harrastuksista, vapaa-ajasta. Naiset kun ovat ”ällistyttävän monikanavaisia”.

– Kaipaan mainintoja siitä, mitä ihminen on halunnut tehdä jokapäiväisen toiminnan ul-kopuolella. Onko hän suunnannut harrastuk-sensa politiikkaan, kulttuuriin vai yhdistystoi-mintaan?

mukaansa historiasta ei opita mitään eikä sen pitkiä kehitys-kulkuja ymmärretä. Historia ei toista itseään, mutta tietynlaiset mallit johtavat tietynlaiseen tu-lokseen.

Esimerkiksi hän ottaa arabi-kevään tapahtumat.

– Kun diktatuuri käy riittä-vän ahdistavaksi, kansa nousee sitä vastaan. Koska kansannou-su ei ole kuitenkaan järjestäyty-nyt eikä sillä ole selviä johtajia, edessä on sekasorto. Se taas antaa jälleen tilaa diktatuurille, Kaari Utrio pelkistää. Todis- Kirjailija Kaari Utrio on Naisen Ääni

-verkkojulkaisun suojelija.

teeksi käyvät vaikkapa Libya ja Syyria.

Valtaosa ihmisistä ei hänen mukaansa välitä ajatella men-neisyyttä eikä pohdi, mihin eri kehityssuunnat voivat joh-taa. Näin on, vaikka historian opetus kouluissa on nykyään erinomaista ja vaikka osa oppi-neista kommentoi kehitystä ja varoittaa uhkista.

– Ihminen on semmoinen otus, ei hyvä eikä paha. •

KAAri UTriO LÄHTi MiELUUSTi Naisten Ääni -suojelijaksi

Historian siipien havinaa saattoi kuulla, kun Naislii-

ton Oulun osaston puheenjohta-ja Tiina Tervaskanto Mäenta-usta avasi seminaarin ja kertoi seminaaripaikan, Lasaretin, his-toriaa. Jo saaren nimihistoria Rysänsaaresta Polttimo-, Maa-herran- ja Lasaretinsaareksi on vaikuttava puhumattakaan, että saarella ovat asuneet president-timme K.J. Ståhlberg ja Martti Ahtisaari ja Lasaretin ylihoita-jattarena on ollut Naima Kurvi-nen, Naisliiton vahvoja naisia.

Nykyään saarella toimii ho-telli-ravintola Lasaretin lisäksi kuntoutus-tutkimuslaitos Verve.

Tällaisessa ympäristössä on helppo viritellä verkkoja.

Pohjoisen naisen verkostoissa voimaa

Kun FM Tytti Tuppurainen, oululainen naisasianainen ja poliitikko, 2000-luvun alus-sa valittiin Oulun demareiden naistiimin puheenjohtajaksi, edellinen puheenjohtaja Liisa Jaakonsaari kannusti häntä:

”Tässä sinulla on hyvä ver-kosto toimia.”

Verkostot ovatkin kansan-edustajana vuodesta 2011 toi-mineen naisen mielestä tärkeä yhteiskunnallisen vaikuttami-sen ja sosiaalisen kiinnittymi-sen väline. Hän on itse taitava verkostoituja: on tällä hetkellä Oulun kaupunginvaltuuston

jäsen, eduskunnan suuren va-liokunnan 2. varapuheenjohtaja ja maa- ja metsätalousvaliokun-nan jäsen sekä Demarinaisten puheenjohtaja, jona on ollut muun muassa aktiivinen yhteis-kunnallinen vaikuttaja Vappu Taipale.

Tytti Tuppurainen on myös eduskunnan naisverkoston jä-

TeKSTI: MarjaTTa KeräNeN, KIrSTI PohjoNeN, rIITTa MäKelä ja MaIja KauPPINeN • KuVaT MaIja KauPPINeN

NAiSVOiMAA VErKOSTOiSSA

Oulun Lasaretin Yrjö-sali täyttyi lo-kakuussa naisenergiasta, kun lähes sata naista eri puolilta Suomea oli tullut syksyn Minna Canth -semi-naariin. Kuulemaan asiantuntija-naisten kokemuksia verkostoitumi-sesta ja itse verkostoitumaan.

Seminaarin onnistumisen takasivat puheenjohta-jat Kirsti Ojala (vas.) ja Tiina Tervaskanto-Mäen-tausta.

Tytti Tuppurainen kertoo olevansa naisasianainen ja pyrkivänsä työssään parantamaan naisten asemaa

12 13

sen. Vuonna 1991 perustettu verkosto kokoaa naiskansan-edustajat yli puoluerajojen kes-kustelemaan erityisesti naisia koskevista poliittisista kysy-myksistä. Verkosto toimii nais-ten ja miesten tasa-arvon sekä naisten oikeuksien toteuttami-seksi sekä tuo naisnäkökulmaa lainvalmistelutyöhön. Se tekee yhteistyötä muiden maiden naiskansanedustajien kanssa.

Virallisten verkostojen ohella myös erilaiset epävi-ralliset verkostot ovat kansan-edustajan mielestä tärkeitä, sillä ne voivat monin tavoin lisätä naisten hyvinvointia. Tytti ker-tookin muistelevansa lämmöllä ensimmäistä naisverkostoaan, joka auttoi häntä selviytymään arjesta, kun hän nuorena kah-den pienen lapsen yksinhuolta-jana yritti sovittaa yhteen kodin ja työn vaatimuksia.

Verkoston voi myös itse panna alulle

1900-luvulla suomalainen nai-nen itsenäistyi ja sai täydet poliittiset, taloudelliset ja yh-teiskunnalliset oikeudet. Ilman rohkeiden, aktiivisten naisten yhteistyötä kehitys olisi voinut olla erilainen. Tällaisia naisia tarvitaan Tytti Tuppuraisen mu-kaan myös 2000-luvulla, sillä vielä on paljon tasa-arvotyötä tehtävänä.– Esimerkiksi palkkatasa-arvo ei ole toteutunut eikä naisten osuus poliittisessa päätöksente-ossa kasvanut – pikemminkin päinvastoin.

Usein myös ajatellaan, että naiset ovat miehiä huonompia verkostoitumaan. Se ei kan-sanedustajan mielestä pidä paikkaansa, vaikkakin naisilta vaaditaan määrätietoisuutta ja suunnitelmallisuutta ajankäy-tössä, sillä esimerkiksi kotityöt ja hoiva ovat yhä enimmäkseen naisten vastuulla.

Tytti Tuppurainen rohkaisee naisia aktiivisuuteen: – Ei pidä jäädä odottelemaan, osuisiko kohdalle sopiva verkosto, vaan sellaista voi ryhtyä rakenta-maan itse. Toimiva verkosto ei ole seisova juna, vaan se on dy-naaminen ja jatkuvasti toimiva. Vain näin se voi vastata muut-tuvan maailman haasteisiin.

Esitelmänsä lopuksi Tytti Tuppurainen toteaa, että hänen seminaariaiheensa Pohjoisen naisen ääni verkostoissa sisältää monta vahvaa sanaa, ja siteeraa pohjoissuomalaista kirjailijaa Pauliina Rauhalaa, joka teok-sessaan Taivaslaulu kirjoittaa: Nainen on niin itsenäinen sana, että sitä kartetaan; puhutaan äidistä, vaimosta ja tyttärestä. Kun sanotaan nainen, siinä on voimaa.

Simone de Beauvoirin sa-noin: naiseksi ei synnytä, siksi tullaan. Kun naiset yhdistävät voimansa, naisen ääni kuuluu.

Hyötyä ja ystävyyttä naisjohtajaverkostoissa

Naisilla on yhä miehiä huonom-mat mahdollisuudet Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulun henkilöstöjohtamisen professori

Anna-Maija Lämsän mukaan edetä johtaviin asemiin ja pää-töksentekijöiksi talouselämässä. Yritysten ylimmistä johtajista naisia on edelleen vain neljän-nes. Naiset ryhtyvät myös mie-hiä harvemmin yrittäjiksi.

Johtamista tutkivista pro-fessoreistakin vain neljäsosa on naisia.

Yksi heistä on Anna-Maija Lämsä, joka on selvittänyt joh-tamisuria ja johtajuutta suku-puolen näkökulmasta.

Naisten johtajuutta ja yrit-täjyyttä hän kertoo edistettävän nyt monipuolisesti koulutuksen keinoin. Minna Canth -semi-naarissa hän esitteli kokemuksia naisille suunnatusta hankkeesta, jossa ennen yhtä koulutusjak-soa tutkittiin, miten osallistujat asennoituvat vain naisille tar-koitettuun ohjelmaan. Samalla selvitettiin, miten koulutukseen osallistuvien naisten johtajuus kehittyi. Tutkittavia oli 20.

– Lähes puolet osallistujista suhtautui aluksi epäillen tai ris-tiriitaisesti vain naisille osoitet-tuun koulutukseen, Anna-Maija Lämsä kertoo. Enemmistö oli kuitenkin ”valtavan innostunut” hankkeesta.

Epäilijöitä askarrutti naisille tarkoitetun ohjelman merkitys. Naisten johtajuutta pidetään vä-häarvoisempana kuin miesten. Koulutuksen myötä vastahanka lientyi. Asenteet vain naisil-le järjestettyyn koulutukseen muuttuivat myönteisemmiksi.

– Tiedon lisääntyminen naisten asemasta johtajuudessa vaikutti. Jo tilastotiedot muutti-vat näkemyksiä.

Kova ja pehmeä osaaminen vahvistuivat

Koulutus kehittää Anna-Maija Lämsän mukaan merkittävästi naisten identiteettiä johtajina ja vahvisti johtamistaitoja. Moni osallistuja kuvasi kurssia ”ää-rettömän tärkeäksi kokemuk-seksi”.

– Naisille tuli lisää kovaa, strategista osaamista, ja myös pehmeitä keinoja opittiin. Kau-pallista koulutusta vailla olevat ilakoivat, kun oppivat alan kiel-tä, vaikkapa mitä on myyntika-te.

Naisten osaamisen tavoittei-ta oli koulutuksessa myös hillit-tävä. Alussa vastaajat arvioivat tarvitsevansa kovaa, maskulii-

nista johtamis- ja liiketoiminta-osaamista.

– He eivät mieltäneet, että heillä oli jo taitoja, mutta voi-mavaroja piti vahvistaa, An-na-Maija Lämsä muistuttaa. Hän arvelee, että naiset suhtau-tuivat turhan vaatimattomasti omiin kykyihinsä.

Naisryhmän avoin ilmapiiri sai kurssilaisilta kehuja. Mu-kaan oli otettu naisia eri aloilta ja sellaisilta aloilta, että kilpai-luasetelmia ei syntynyt.

– Tutkimuksessa selvisi, että naisille suunnattu johta-miskoulutus tarjoaa areenan vaihtaa vapaasti ja rehellisesti naisjohtajuuteen liittyviä näke-myksiä ja tunteita. Toisten esi-merkeistä oppii. Syntyi myös vapaa ilmapiiri sosiaalisen tuen saamiseen ja antamiseen.

Naisjohtaja jää puhujan mukaan helposti ulos työelä-män miehisistä verkostoista ja joutuu kohtaamaan ongelmiaan usein yksin. Verkostojen kas-vattaminen on siis olennaista, ne lisäävät voimavaroja ja pär-jäämistä.

– Parhaimmillaan naisjoh-tajien keskinäinen sosiaalinen tuki antaa tunteen siitä, että on-gelmia ei tarvitse kohdata yk-

Naisjohtaja jää Anna-Maija Lämsän mukaan helposti ulos työelämän miehi-sistä verkostoista

sin, vaan aina löytyy joku, joka tahtoo olla läsnä, Anna-Maija Lämsä tiivistää.

Nykykäsitys suomalaisuudesta huolestuttaa

– Millaisia runoja Syyrian lap-set kirjoittavat vuosikymmenten kuluessa?, kysyi Oulun yliopis-ton Suomen ja Pohjois-Euroo-pan historian professori Tiina Kinnunen vedet silmissä istu-valta seminaariyleisöltä. Olim-me juuri kuulleet oululaisen Eeva-Kaarina Sarastamon kos-kettavan runon hänen sotalapsi-vuosistaan Ruotsissa.

Tiina Kinnunen sanoi ru-non konkreettisesti johdattavan historiantutkimuksen nykyisyy-teen:

– Nyt tutkitaan uudenlais-ta sotahistoriaa, siviiliväestön, naisten ja miesten, muistoja ja kokemuksia. Eikä näin tehdä Tiina Kinnusen mukaan vain sotahistoriassa, vaan yleisem-minkin historiantutkimuksessa.

– Etsitään ilmiöiden, toi-minnan ja henkilöiden kansain-välisiä ulottuvuuksia. Maapal-loistuminen menneisyydessä on nykyteema. Yksilöllinen ja yleinen, paikallinen ja kansain-välinen eivät sulje toisiaan. Kansallinen ja kansainvälinen kytkeytyvät toisiinsa.

Julkisuudessa nykyisin tois-tuva käsitys suomalaisuudesta, isänmaallisuudesta, huolestut-taa tutkijaa.

– Kansalliset arvot ovat ristiriidassa ylirajallisuuden kanssa. Suomalaisuus ei kui-tenkaan ole mikään staattinen, ikiaikainen käsite. Ruotsalainen naisten oikeuksien ajaja El-len Key (1849–1926) teki jaon positiiviseen ja negatiiviseen isänmaallisuuteen. Positiivinen isänmaallisuus on maailmaan avointa.

Tiina Kinnunen muistuttaa, että sotakokemukset ovat usein universaaleja ja muistot sitoutuvat monien eri maiden paikkoihin.

Jatkuu seuraavalla sivulla.

14 15

Kansainvälisyys parasta isänmaallisuutta

Tutkijana Tiina Kinnusta kiin-nostaa suomalaisten naisliikkei-den historian kansainvälisyys. Naisliikkeet ovat vakiinnutta-neet paikkansa historian tutki-muksen kentässä.

Esimerkkinä suomalaises-ta kansainvälisestä naisasia-liikkeen toimijasta hän ker-too Aleksndra Gripenbergistä (1857 Kurkijoki – 1913 Hel-sinki), aatelisesta vapaaherrat-taresta, fennomaanista, Suomen Naisyhdistyksen (1884) perus-tajajäsenestä ja puheenjohtajas-ta, kirjailijasta, Koti ja Yhteis-kunta-lehden päätoimittajasta, ensimmäisistä kansanedustajis-tamme.

”Parasta isänmaallisuutta on kansainvälisyys”, Alexandra Gripenberg on siteerannut Lady Aberdeenia, International Council of Women (ICW) -jär-jestön puheenjohtajaa. ICW on 1888 Washingtonissa perustettu kansainvälinen verkosto, joka koostuu kansallisista jäsen-järjestöistä ja etsii eri maiden naisjärjestöjä yhdistäviä tekijöi-tä sekä naisten asiaa edistäviä yhteistyömuotoja. ICW:n var-haisissa kokouksissa kansalliset edustajat esiintyivät kansallis-puvuissaan. Myös tällä tavoin Suomea vietiin kansakunnaksi kansakuntien joukkoon.

ideat ja argumentit matkustivat

Aleksandra Gripenberg oli toi-melias luennoitsija, kirjoittaja, joka liikkui hyvin kansain-välisesti. Hän muun muassa organisoi ICW:n kansallisten järjestöjen perustamisen Euroo-pan maihin. Kielitaitoisena hän osallistui Suomen Naisyhdis-tyksen edustajana useisiin nais-ten kansainvälisiin kokouksiin, muun muassa Washingtonissa 1888 ja Berliinissä 1904.

Aleksandra Gripenbergil-le kansainvälinen toiminta oli myös kansainvälistä sisaruutta, henkilökohtainen sisarverkosto.

Tiina Kinnunen korostaa, että Aleksandra Gripenberg oli aikansa ja säätynsä nainen. Siksi hänen autoritääriseksikin sanottua toimintaansa – samoin

Lasaretin Yrjö-Sali täyttyi lokakuun ensimmäisenä lauantaina verkostoituvista naisista.

Juhlimme vuonna 2017 satavuotiasta it-senäistä Suomea. Samana vuonna on 110 vuotta maailman ensimmäisistä naiskan-sanedustajista; nämä 19 aloittivat työn-sä Suomen valtiopäivillä vuonna 1907. Naiskansanedustajat tekivät aloitteita, jotka edistivät naimisissa olevan naisen riippumattomuutta, paransivat avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten oikeuk-sia ja puuttuivat myös siveellisyyteen kieltämällä esimerkiksi prostituution. He vaativat myös äitiyshuoltoa, lastentarhoja ja julkisia kirjastoja. Eli asioita, jotka ovat nykyisen hyvinvointivaltiomme perusta.

Suomalaiset naiset ja heidän tyttärensä olivat sota-aikana kotirintaman sankarei-

J U L K i L a U S U M a

itsenäisen Suomen tarinaan kuuluvat myös naisetkuin ICW:n vuosisadanvaihteen toimintaa – voi nykyperspektii-vistä kritisoida jyrkästä luokit-telusta. Hän ei esimerkiksi hah-mottanut työläisnaisille mitään roolia naisliikkeessä; työläis-naisten internationalismi oli hä-nen mielestään väärää interna-tionalismia. Myös uskonnoilla oli asteikkonsa, korkeimmalla protestanttinen usko. Länsimai-nen kristillisyys ei välttämättä toimi enää nykyglobaalina pe-rusarvona.

Mutta paljon voidaan Tiina Kinnusen mukaan Gripenber-giltä oppiakin: – Yhteistyötä yli kansallisten rajojen ja kansain-välisyyttä rajojemme sisällä. •

Sota-ajan naisista vastuunkantajina kertovat Oulun Terttu Välikangas (vas.)ja Eeva-Kaarina Sarastamo.

Illanvieton kruunasi Puistolan tädit, joiden laulut aktivoivat osallistujien tanssijalat.

ta ja sitä seuranneen jälleenrakennusvai-heen aikana arjen ahertajia.

Suomalainen Naisliitto vaatii, että juh-liessamme itsenäisyyttä vuonna 2017 muistamme itsenäisyyden alkutaipaleen, sota-vuosien kotirintaman, jälleenraken-nusvaiheen ja rauhan ajan usein näkymä-töntä ja sitkeää työtä tehneet naiset. He ovat kukin omalla tavallaan luoneet Suo-men historiaa. Siksi Naisliitto on aloitta-nut Naisten Ääni -hankkeen, verkkojulkai-sun, jonne jokainen nainen voi kirjoittaa pienoiselämäkerran itsenäisyyden aikana toimineesta naisesta. Naisemme ovat sen ansainneet.

16 17

Nuorten Ystävät perustettiin vuonna 1907 Oulussa las-

ten suojelemiseksi. Yhdistyksen kahdeksasta johtokunnan jäse-nestä peräti viisi oli naisia. Ly-dia Hällfors oli heistä merkittä-vin. Hän oli opettanut Helsingin Suomalaisessa tyttökoulussa ja toimi Oulun rouvasväenyh-distyksessä. Muut johtokunnan naisjäsenet olivat Oulun Dia-konissalaitoksen johtajatar Elin Smarin ja Oulun diakoniatyössä vaikuttanut sairaanhoitaja Sally Heikel, NNKY:n Oulun yhdis-tyksen perustajia, opettaja ja seurakuntasisar Alfhild Hollme-rus, ja opettaja Miila Wahlgren. Heillä kaikilla oli huoli lapsista ja nuorisosta eli koko kansa-kunnan tulevaisuudesta.

Katupoikien ja -tyttöjen kaitsettiin

Nuorten Ystävien päämäärä-nä oli turmeltumisen vaarassa olevien nuorten saaminen kas-vattavan vaikutuksen alaiseksi. Ensimmäinen työntekijä oli ka-tulasten kaitsijaksi palkattu dia-koni Fabian Hintikainen. Hänen tehtävänsä oli toimia ”niiden lasten keskuudessa, joiden si-veellinen kaswatus oli tullut laiminlyödyksi”. Näitä olivat katupojat, jotka ohjattiin puuse-pän, suutarin ja räätälin oppiin..

Yhdistys perusti Nuotta-saaren Orikariin kesällä 1911 perhepuutarhan – ensimmäisen

Suomessa – jossa vähävarai-set perheet viljelivät kasveja omaan tarpeeseen. Se lakkau-tettiin kymmenen vuotta myö-hemmin, sillä kukoistukseen oli jo noussut Kaupunginojan var-teen perustettu Castrenin puu-tarhasiirtola.

Käsityöiltoja köyhille tytöille

Yhdistyksen alkuvaiheen työ painottui poikiin, mutta jo ke-väällä 1912 alkoi myös tyt-tötyö, jolloin opettaja Alfhild Hollmerus aloitti Oulun Diako-nissalaitoksen sisarten kanssa tyttöjen käsityöillat. Illat saa-vuttivat heti suuren suosion. Koska iltaan voitiin ottaa 80 7–14 -vuotiasta tyttöä – ja ha-lukkaita oli enemmän – mukaan pääsivät kaikkein köyhimmät. Sisaret alkoivat järjestää om-peluiltoja myös äideille. Niis-sä korjattiin vanhoja vaatteita, mutta ommeltiin uusiakin asus-teita yhdistyksen hankkimista kankaista. Illoissa kerrottiin ta-rinoita, luettiin satuja ja laulet-tiin. Välillä juotiin teetä

Hyvin alkanut tyttötyö kes-keytettiin varojen puutteessa vuonna 1917.

Edelläkävijä lastentarhatyössä

1920-luvun alussa Nuorten Ys-tävät otti tehtäväkseen myös lastentarhan pidon. Sen oli Ou-

luun perustanut vuonna 1903 Hanna Frankenhaeuseur (os. Åström), Helsingissä ja Ber-liinissä lastentarhanopettajaksi opiskellut nainen. Tarha tuki Pestalozzin ja Fröbelin oppien mukaisesti teollisuustyöväen alle kouluikäisten lasten kas-vatusta, jossa korostui leikki ja askartelu. Hanna Åström halusi naimisiin mentyään luovuttaa lastentarhan Oulun kaupungille, mutta kaupunki epäröi. Nuorten Ystävät lupautui ylläpitämään Ainolan tarhaa, kunnes kunta oivaltaa kunnallisten lastentar-hain tarpeellisuuden.

Maaliskuussa 1921 perus-tettiin Tuiran alueelle seimi ja lastentarha ja kolme vuotta myöhemmin Heinäpäässä päi-väkoti. Taloudellista tukea saa-tiin kaupungilta, valtiolta sekä yksityisiltä liikkeiltä ja henki-löiltä.

Heinätorin lastentarhas-ta Arja Sutelalla, Nuorten Ystävät ry:n pääsihteerillä, on henkilökohtaisia muisto-ja 1960-luvun alusta, jolloin hän oli kuusivuotiaana siellä puolipäivähoidossa: ”Muistan puutalolle ominaisen tuoksun, ison ulkoilupihan, säälin, jossa oli kokopäiväisten lasten sän-kyrivistöt. Muistan laululeikin kissasta, jonka häntä viuhtoi ”Jaappanissa” saakka. Ikävä kyllä muistan myös myös lau-antaiaamut, jotka aloitettiin laulamalla Pyhäaamun rauha.

Ruoaksi tarjottiin rosollia, joka on minulle edelleenkin kam-motus. Enkä tänäkään päivänä koske punajuureen, en kylmään keitettyyn perunaan enkä suola-kurkkuun.

Koska tuolloin eli käsitys, että kaupungeissa kasvava nuo-riso tarvitsee terveenä pysyäk-seen maaseutua, yhdistyksen lastentarhanopettajat aloittivat 1926 kesäsiirtolatoiminnan tar-hojen lapsille. Ensimmäinen kesäsiirtola oli Kempeleen Ol-likkalassa, jonne valittiin kaik-kein heikoimmat eli vähäveri-simmät lapset.

Nuorten Ystävät on ollut edelläkävijä kotien kanssa teh-tävässä yhteistyössä. Äitien iltojen ja kotikäyntien kautta opettajat saivat läheisen yhtey-den lasten vanhempiin. Paitsi äideille, iltoja pidettiin myös isille.

Lastentarhatyö laajenee, supistuu ja loppuu

Ainolan ja Tuiran lastentarhat luovutettiin sodan aikana reser-viläisten käyttöön, ja Ainolas-sa oli myös Ruotsiin lähtevien sotalasten kokoontumispaikka. Opettajat hoitivat sairaita, huol-sivat evakkoja ja muonittivat sotilaita.

Vuonna 1945 Ainolan las-tentarha muutti uusiin tiloihin Rautatienkadulle. Nuorten Ys-tävät perusti tarhan edellisten lisäksi Karjasillalle, Hintaperäl-le, Parkkisenkankaalle, Nuot-talaan ja Åströmin Nahkateh-taalle Kasarmintielle. Niinpä 1950-luvulla yhdistyksellä oli Oulussa seitsemän lastentarhaa tai -seimeä, joissa 500 lasta.

Kun 1950-luvun lopulla Ouluun perustettiin 16 kunnal-lista ja muutama yksityinen päi-väkoti, Nuorten Ystävien mer-kitys lastentarhatoiminnassa väheni ja loppui tyystin vuonna

1977. Neljä vuotta aikaisemmin oli tullut voimaan laki lasten päivähoidosta. Sen mukaan las-ten päivähoidon järjestäminen kuuluu yhteiskunnalle. Nuorten Ystävät oli tehnyt päiväkotityö-tä yhtäjaksoisesti 75 vuotta.

Pohjolakodissa sekä tyttöjä että poikia

1960-luvulla havaittiin, et-tei Oulussa eikä koko Poh-jois-Suomessa ollut tytöille sijaishuoltopaikkoja. Puute korjautui vuonna 1969, jolloin Nuorten Ystävät perusti Oulun Valkonauhan kanssa Raksilaan tyttöjen Väliporras-nimisen, seitsenpaikkaisen nuorisokodin. Perhekotiin sijoitettiin huos-taan otettuja 14–18 -vuotiaita tyttöjä, joilla oli koti- ja kou-lunkäyntiongelmia, rikoksia, ir-tolaisuutta ja alkoholin käyttöä. Ensimmäisenä vuonna kodissa oli 14 tyttöä.

TeKSTI: NuPPu rouhIaINeN • KuVa: MaIja KauPPINeN

Nuorten Ystävät toimivat huomista varten Kun Nuorten Ystävät perustettiin Ouluun vuonna 1907, sen päämääränä oli ohjata

kunnon poluille nuoret, joiden siveellinen kasvatus oli laiminlyöty. Nyt, yli sata vuotta myöhemmin Nuorten Ystävät paikkaa edelleen repaleisen

nuoren elämää ohjaten häntä opintojen ja työn pariin.

Nuorten Ystävien pääsihteeri Arja Sutela kertoi Oulun Minna Canth -seminaarissa yhdistyksensä satavuotisesta tai-paleesta.

Jatkuu seuraavalla sivulla.

18 19

Väliportaan tarkoitus oli välttää laitosmai-suutta ja kasvattaa tyttöjen omaa vastuuntuntoa. Heillä oli tietty päiväohjelma ja useimmilla työ-harjoittelua. Tytöt osallistuivat järjestyssääntöjen luomiseen, ja sääntörikkomuksia käsiteltiin yh-teisissä kokouksissa.

Kun Suomessa siirryttiin peruskoulujärjes-telmään, yhteiskasvatus tuli myös koulukoteihin. Pohjolan Poikakodin hajauttaessa toimintansa perhekoteihin ja pieniin erityisyksiköihin tarjou-tui luonteva mahdollisuus rikkoa sukupuolirajoja. Uudistuksessa edettiin maltillisesti, ja pian huo-mattiin, että käsi kädessä kävelevä seurusteleva pari oli koulukodissakin mukava näky ja että poikien kulmikas käyttäytyminen hioutui. Koulu-kodin nimi muutettiin virallisesti Pohjolakodiksi tammikuussa 1984.

Myös Väliportaan ovet avattiin pojille ja pie-nemmille lapsille. Väliportaasta tuli erityislasten-koti, joka teki kotikäyntejä ja perhekuntoutusta. Uudemman talouskriisin tuloksena sen toiminta lopetettiin. Tiloissa toimii nyt Klubitalo Pönkkä, joka ohjaa osatyökykyisten työtä ja opintoja.

Sijoitetut nuoret ovat tavallisia nuoria

Nykyään Muhoksella olevan Pohjolakodin asuk-kaista noin neljännes on tyttöjä. Tutkimuksen mukaan heistä tulee muita ikäisiään nuorempina äitejä, heillä on enemmän raskaudenkeskeytyk-siä, ennenaikaisia synnytyksiä ja että he tupakoi-vat enemmän.

Näiden tutkimusten ongelmana on Arja Sute-lan mukaan se, ettei niissä oteta huomioon elä-mää ennen koulukotisijoitusta.

– Vuoden, parin sijoitus koulukotiin voi har-voin paikata kaikkea sitä repaleisuutta, mikä näiden tyttöjen elämässä on ollut ensimmäisen 15 vuoden aikana. Heiltä on puuttunut turvalli-nen lapsuus, heistä useimmat ovat kokeneet van-hempien liiallista päihteidenkäyttöä, väkivaltaa ja ehkä hyväksikäyttöäkin. Heitä on alistettu ja kiusattu, oltu heitä kohtaan välipitämättömiä ja väkivaltaisia. He ovat jäänet vaille huolenpitoa – tai sitä on annettu liikaa.

Kuitenkin heistä tulee Arja Sutelan mukaan tavallisia nuoria. Koulukodin jälkeen kukaan ei tipahda tyhjän päälle. •

Arja Sutela muisteli esitelmässään laululeikkiä kis-sasta, jonka häntä viuhtoi Jaappanissa. Ihan Jaappa-niin saakka ei häntä ulottunut, kuten Felix Körlingin laulusta Oli kerran (Toiveiden laulukirja 9) näkyy:

Ol’ vanha häijy ruma peikko aikoinaan. Se saapui maahan tähän ilmalaivallaan. Ja säärin pitkin loikki se Päijäntehen poikki ja parin askelin se ehti Lappihin.

Sen vanhan peikon kanssa saapui eukkokin. Sen nenä oli suur kuin torni Baabelin. Ja ruoka hälle maittoi, hän kakun kauniin laittoi, se kakku oli suur kuin koko Suomi juur.

Sen vanhan peikon luona oli kissakin, se kissa oli suur kuin järvi Inarin. Sen häntä huiski tuolla jo Aavasaksan puolla, ja kun se naukui se kuului Japaniin.

Tämä peikkosatu niin nyt ompi lyhyt vaan,kun peikot pois jo lähti ilmalaivallaan. Nyt maa on heistä vapaa, he kiertää Pohjois- napaa. He sieltä tänne vaan ei palaa milloinkaan.

Nuorten Ystävät on yli sata vuotta vanha oululainen sosiaali- ja terveysalan asiantuntija- ja vai-kuttajajaärjestö. Työntekijöitä on noin 600, ja he toimivat lasten ja nuorten, mielenterveys- ja päihdekuntoutujien, vammaisten ja heidän perheidensä hyvaäksi.

Galleria Saskia on olen-nainen osa Tampereen taide-elämää. Tänä vuon-na se täytti 45 vuotta.

Vajaa puoli vuosisataa ei ole sinänsä mikään saavutus.

Tampereen Saskioiden taidegal-leriaa voi kuitenkin perustellus-ti kuvata ainutlaatuiseksi. Sen toimintaa on pyöritetty kaikki vuodet täysin yhdistyksen oman väen voimin, talkoilla, ilman palkattua henkilökuntaa.

Noina vuosina galleria on kasvanut kooltaan ja merkityk-seltään.

Lisää hohtoa pitkä yhtäjak-soinen gallerianpito saa, kun sitä peilaa viime vuosien kehi-tykseen Tampereella. Kuvatai-teiden näyttelytila on tuntuvasti supistunut, eikä museoiden ra-kentamissuunnitelmistakaan ole saatu päätöksiä aikaan.

Nimi rembrandtin vaimoltaGallerian perusti Tampereen taiteilijaseuran tukijärjestönä 1954 aloittanut naisyhdistys Tampereen Saskiat. Matkan varrella yhdistys itsenäistyi, kun naisten asiantuntemus ja itseluottamus kasvoivat.

Ensimmäinen Saskia-yhdis-tys oli perustettu Helsingissä, ja toinen perustettiin Tampereelle. Kaikkiaan yhdistyksiä on nyt kahdeksan eri puolilla maata.

Nimi juontuu hollantilaisen taidemaalarin Rembrandtin vai-mosta Saskiasta.

Saskioiden toiminta alkoi, kun taiteilija Ben Renvall sai-rastui vakavasti. Tarvittava lää-ke piti tilata ulkomailta ja oli kallis. Taiteilijoiden vaimot pa-nivat pystyyn keräyksen, Ren-

vall sai lääkkeen ja parani. Aut-tajat huomasivat yhdistyksen tarpeen. Perinteen mukaisesti nykysaskiatkin pyrkivät monin eri tavoin tukemaan kuvataitei-lijoita.

Gallerianpitoon ei ensin uskottuTampereella 1970 ei naisten galleriahankkeeseen isommin uskottu. Nimekkäät kriitikot ennakoivat, että naisten vetämä yritys ei pitkälle potki. Yritys oli heidän mielestään liian vaa-tiva naisille. Gallerian pidon elinajaksi ennakoitiin 2–3 vuot-ta.

Sitkeästi Saskiat ovat kui-tenkin edenneet. Tilat kuvatai-teen esittämiseen ovat löytyneet keskustasta ja usein vanhoista jugend-taloista. Nyt galleria toi-mii Hiekan museon talossa Pir-kankadulla Aleksanterin kirkon vieressä. Näyttelytilaa on noin 200 neliötä ja näyttelyhuoneita kolme.

Saskiat ovat jakaneet jäse-nistön kuuteen ryhmään, jotka vuorollaan hoitavat näyttelyi-den järjestelyt. Jäsenistö vastaa myös valvonnasta. Galleria on avoinna keväät, syksyt ja talvet,

koko viikon, kuusi tuntia päi-vässä. Kesällä ja jouluna pide-tään tauko.

Korkeatasoista taidetta Suomesta ja ulkomailtakinGalleria Saskiassa on esittäyty-nyt satoja taiteilijoita ja käynyt kymmeniätuhansia katsojia. Alkuaikojen periaatteistakin on vuosien mittaan pystytty pitämään kiinni. Galleriaan on pyritty saamaan korkeatasoista taidetta Pirkanmaalta, Suomesta ja väliin ulkomailtakin. Nuoril-le taiteilijoille on myös tahdottu antaa mahdollisuus esittäytyä.

Galleria ei peri myydyistä töistä provisiota, mikä auttaa taiteilijoita. Galleriavuokrakin on kohtuullinen. Ilman Tam-pereen kaupungin tukea tämä kaikki ei olisi kuitenkaan mah-dollista.

Gallerianpito on nyt Sas-kioiden toiminnan peruskivi. Sen työ kuvataiteiden hyväksi vaatii lähes kaikkien jäsenten panosta, mikä osaltaan sitoo vä-keä yhteen. Yhteishenkeä ovat vuosien varrella kasvattaneet myös matkat ja erilaiset juhlat. •

Tampereen Saskioiden puheenjohtaja Sirpa Joenniemi (vas.) ja sihteeri Maiju Silvasti valmistelevat pian alkavaa johtokunnan kokousta Gallerian toimis-tossa. Seiniä täyttävät yhdistyksen oman kokoelman työt. Ikkunasta näkyy Aleksanterin kirkon puisto.

TeKSTI: KIrSTI PohjoNeN • KuVa: MaIju SIlVaSTI

Naisyhdistys Saskiat pyörittää taidegalleriaa talkoovoimin

20 21

Suomalaisen Naisliiton tämän vuoden teema Naisvoimaa yhteiskuntaan – näy ja vaikuta oli viime kesänä keskeisenä aiheena kahdella Oulun seudun taiteilijalla, Ulla Moilanen-Pyhtisellä ja Ulla-Maija Välikankaalla.

Hiipumassa ollut Suoma-laisen Naisliiton Oulun

osasto herätettiin 1980-luvulla kymmenen taiteilijan voimin. Siitä alkaen on osastossa ollut joukko taiteilijoita: kuvataitei-lijoita, valokuvaajia, lausujia, runon ja proosan kirjoittajia, joihin ja joiden töihin naisliit-tolaiset ja Minnan lukijat ovat vuosien varrella tutustuneet.

Muotokuvia suvusta ja ystävistä

Tuorein tuttavuus on Oulun Minna Canth -seminaarissa ku-vataiteilija Ulla Moilanen-Pyh-tinen, jonka voimakkaat, kirkkain värein toteutetut öljy-maalaukset toivat iloa Lasare-tin Yrjö-saliin. Kesällä hänen näyttelynsä Väreistä valöörei-hin oli Oulun Neliö-Gallerias-sa., joka on Pohjois-Suomen vanhimpia yksityisgallerioita. Sen omistaja Tuulikki Mäki ansaitsee kaupungin ja kau-punkilaisten kiitokset siitä, että tarjoaa kaupunkilaisille taidetta keskellä Oulua. Näyttelyihin on aina vapaa pääsy.

Oulussa asuva Ulla Moila-nen-Pyhtinen on koulutuksel-taan sairaanhoitaja ja kasvatus-tieteiden maisteri, mutta luopui työstä parikymmentä vuotta sitten ja alkoi kymmenen vuot-

ta sitten opiskella maalausta. Nyt käsi totteli toisin kuin Ul-lan ollessa nelivuotias:

– Halusin maalata muo-tokuvat kaapin päällä olevis-ta kolmesta nukesta. Käsi ei tuolloin totellut mitä silmät näkivät, joten suutuin ja revin piirustukseni. Kypsällä iällä muotokuvista on tullut jo nä-köisiä.

Öljyväri on hänen ilmai-sukeinonsa, maisemat ja muo-tokuvat hänen mieluisimmat aiheensa. Innoituksensa Ulla löytää lähiympäristöstä, omista luontokokemuksista ja lähei-sistä. Muotokuvia hän on maa-lannut parikymmentä, lähinnä suvusta ja ystävistä. Ulla ker-toi kihelmöivästä yllätysilosta, kun hän vei 80 vuotta täyttä-välle naapurille lahjaksi maa-lauksen, jonka hän oli tehnyt yhteisten vappujuhlien kuvasta.

– Taiteen tekeminen antaa elämään mielekkyyttä, merki-

tystä ja iloa siitä, mitä on saa-nut aikaan. Joskus elämän vai-keimpien hetkien keskellä olen laittanut musiikin soimaan ja maalannut kyyneleet silmissä. Ilo tulee siitä, kun tavoittaa ku-vaan mitä oli suunnitellutkin.

ruukkimiljöö sadun kuvin

Toisen Ullan, iiläisen Ulla Maija Välikankaan, kesänäyt-tely Elämää satukirjan sivuilta oli Mustion linnan kivimaka-siinissa. Kartanomiljöötä ihas-tuttavampaa näyttelypaikkaa on vaikea löytää. Ulla-Maijan utuiset, pehmein sävyin tehdyt akvarellit ja öljyvärityöt olivat sadunomaisia ja kertoivat tari-naa, joka nivoutui ruukkimil-jöön asukkaiden iloon taivaita hipovien puistonpuiden ja ylel-listen kukkaistutusten maail-massa.

TeKSTI: TerTTu VälIKaNgaS • KuVaT: ulla MoIlaNeN-PyhTINeN ja TerTTu VälIKaNgaS

Ullat näkyvät ja vaikuttavat taiteellaan

Maalausten taustalla on kuvataiteilijan vii-me jouluna ottamat valokuvat pikkukylämäisistä Mustion vanhoista puna- ja keltamullalla maala-tuista rakennuksista. Niinpä näyttelyssä kävijä koki kulkevansa Astrid Lindgrenin Melukylän lasten miljöössä.

Ulla Maija kertoo käyttävänsä öljymaalauk-sissaan flaamilaista öljyväritekniikkaa.

– Se on työläs, mutta tuo tauluun valoa, sy-vyyttä ja pehmeitä värisävyjä. Ensimmäinen um-bra-kerros tehdään ruskealla, toinen harmaa–val-kosävyillä ja vasta kolmas kerros muilla väreillä. Jokainen kerros vaatii viikon kuivattamisen.

Näitäkin erikoisempia ja myös taitoa vaati-via töitä olivat arvotuolit, joiden istuinosan kan-kaaseen Ulla Maija – käsityönopettajana myös verhoilun taitava – oli painattanut kukka-akva-relleja, muun muassa magnolia-aiheisia. Myös akvarellitaulujen elävät, herkän valkoiset kukat saivat katsojan arvostamaan taiteilijan sivellintä; akvarellistille valkoinen on aina haaste. •

Ulla Moilanen-Pyhtisen näyttely Valosta valööreihin oli kesällä Oulun Ne-liö-Galleriassa. Taustalla Kuolleet lehdet ja Ranta. Öljy. 2015.

Ulla Moilanen-Pyhtisen Hääkuva kertoo Sofia-tyttären häistä. Onni ja rakkaus hääparin kasvoilla eivät jää kat-sojalta huomaamatta. Öljy. 2014.

Ulla Maija Välikangas näyttelynsä Elämää satukirjan sivuilta avajaisissa Mustion linnan kivimakasiinissa.

Ulla Moilanen-Pyhtisen töitä oli esillä syys-loka-kuussa Helsingörin ja Helsingborgin Konst på kryss -näyttelyssä. Näyttelyyn haki 223 taiteilijaa, joista 58 kelpuutettiin.

Ulla Maija Välikankaan restauroima Tuoli ja akvarelli-maalaus Magnolia.

22 23

”Feminismini on tasa-ar-voa: sama palkka, sama asema kulttuurissa, sama näkyvyys”, vastaa video-taiteilija Eija-Liisa ahtila kysymykseen, millainen feministi hän.

Seisomme Hämeenlinnan Taidemuseossa Koirat pu-

rivat -nimisen värivalokuva-sarjan edessä, missä alaston nuori nainen jäljittelee koiran eleitä: venyttelee, kyyristelee, kerjää… Eija-Liisa Ahtila ker-too valokuvien olevan hänen varhaisimpiaan ja kuuluvan kauteen, jolloin häntä kiinnosti naiseksi kypsyminen. Hetkeä aikaisemmin olimme katselleet installaatiota Jos 6 olis 9, lyhyt- elokuvaa, jossa viisi tyttöä ker-too ajatuksiaan ja kokemuksi-aan seksuaalisuudestaan. Sekin 1990-luvun töitä.

Molemmat työt osoittavat, että feminismi on askarruttanut taiteilijaa jo vuosikymmenet. Ja kiinnostaa edelleen, mistä kertoo hänen Hämeenlinnassa kantaesityksensä saanut, tänä vuonna valmistunut Silta-ins-tallaatio.

Hämeenlinna taiteilijan synnyinkaupunki

Eija-Liisa Ahtila on arvoste-tuimpia ja kansainvälisesti tun-netuimpia nykytaiteilijoitamme. Hänen teoksiaan on nähty ny-kytaiteen museoissa ja taidegal-lerioissa – ja paraikaakin hänen töitään on Hämeenlinnan ohella Buffalossa. Hän on saanut usei-ta kansainvälisiä ja kotimaisia

palkintoja, ja taiteen akateemi-kon arvon hän sai jo vuonna 2009, Suomen nuorimpana.

Hämeenlinnan Taidemu-seo voikin olla ylpeä saatuaan maailmanluokan kuvataitelijan näyttelyn Hämeenlinnaan; on-han hänen edellisestä näytte-lystään jo yli 20 vuotta. Tosin museolla on puolellaan etu, jota millään muulla paikkakunnalla ei ole: Eija-Liisa Ahtila on syn-tynyt Hämeenlinnassa, ja kau-pungin taidemuseo on kylvänyt siemenet hänen uralleen.

– Olin 12-vuotias, kun tulin ystäväni Tuulan kanssa taide-museoon, ja siitä lähtien olen käynyt täällä. Tänne on mie-luista tulla, sillä Hämeenlinnan taidemuseo on ihmisen kokoi-nen paikka, ja myös oma yk-sityinen suhteeni taiteeseen on syntynyt täällä.

Vaakatasossa humiseva kuusi

Hämeenlinna näkyy vahvasti useissa Eija-Liisa Ahtilan töis-sä. Esimerkiksi yhtä huonetta kokonaan hallitsevan, kuusi minuuttia kestävän videoins-

tallaation Vaakasuora kuusi on kuvattu Aulangon hotellin puistossa tuulisena lokakuun päivänä.

– Siinä humisee 11-metri-nen kuusi, taiteilija kertoo kuu-sikanavaisen liikkuvan kuvan edessä ja kertoo, että yksittäi-sen, elävän puun kuvaaminen oli teknisesti hidasta ja työlästä. Jo sopivan kuusen etsintä vei kuukauden.

– Jos olisin halunnut kuvata kuusen perinteisellä tavalla, se ei olisi mahtunut yhteen kuvaan eikä näyttelytilaan, taiteilija se-littää. Kuva taas ei olisi kuusen muotokuva, jos se olisi kuvattu kauempaa. Niinpä päädyin ku-vaamaan kuusen kuudessa eri osassa, saksinosturin avulla, pala palalta, ja sijoittamaan sen vaakatasoon.

Teos kertoo myös luonnon suuruudesta; kuusen juurella seisova ihminen on sivuosassa.

TEKSTI: MAIJA KAUPPINEN

NAiSET JA AULANKO Eija-Liisa Ahtilan näyttelyn keskiössä

Elokuva-alan koulutuksen saanut Eija-Liisa Ahtila tunnetaan liikkuvan kuvan kehittäjänä ja uudistajana. - Kuva: Hämeenlinnan Taidemuseo.

Videoissa luottonäyttelijöitä

Kun kuusi pohtii luonnon ja ihmisen suhdetta, toinen Hä-meenlinnaan sijoittuva teos, Silta, taas käsittelee ihmismie-len järkkymistä. Vaikka teos pohjaa haastatteluihin, itse elo-kuva on fiktiivinen. Se koostuu tarinoista, joissa näyttelijöiden Minttu Mustakallion ja Tom-mi Korpelan kautta kuvataan mielen hajoamista. Myös tässä teoksessa naiseus on keskeises-sä roolissa.

Minttua useammin Eija-Lii-sa Ahtilan töissä esiintyvä näyt-telijä on Kati Uotinen. Hän oli pääosassa toissa kesänä Män-tässä nähdyssä Draaman Eko-logiasta I:ssä, ja hän on myös Hämeenlinnassa esillä olevassa Marian ilmestyksessä, joka se-kin on kuvattu pääosin Aulan-gon talvisissa maisemissa Puoli tuntia kestävä installaatio poh-jautuu raamatulliseen tarinaan. mutta tapahtuu tässä päivässä. Ihmis- ja eläinnäyttelijät raken-tavat liikkuvan kuvan avulla kristillisen kuvaston keskeisen maalauksen ja muistuttavat elä-män väliaikaisuudesta. •

Marian ilmestys, 2010, 3-kanavaisena projisoitu installaatio, Nykytaiteen museo Kiasma. Kati Outinen oikealla. - Kuva: Pirjo Mykkänen.

Silta, 2001/2015, yksikanavainen projisoitu installaatio. Pääroolissa Minttu Mustakallio. - Kuva: Hämeenlinnan taidemuseo.

Koirat purevat, 1992–1997, värivalokuva. Sarjaan kuuluu kahdeksan kuvaa. Heinon taidesäätiö. - Kuva: Hämeenlinnan Taidemuseo.

Eija-Liisa Ahtilan näyttely on avoinna Hämeenlinnan Taide-museossa 31. tammikuuta saak-ka. Videoteosten lisäksi on esillä valokuvia ja piirroksia.

24 25

Yksinäisyyttä on se ah-distava ja lamaannuttava tunne, ettei ole ketään, jolle ajatuksiaan jakaa tai ketään, jonka kanssa istua ruokalassa, lähteä kaupungille tai seisoskel-la välitunnilla samassa porukassa. Yksin olemi-nen tekee usein hyvää, yksinäisyys sen sijaan satuttaa varsinkin, jos tunne ulkopuolisuudesta ja kuulumattomuudesta jatkuu päivästä, tilantees-ta ja tilasta toiseen.

Tätä mieltä ovat lapset ja nuoret.

Eikä aikuisuudessa yksinäisyys muutu helpommaksi, vaan vie helposti voimat ja keinot sel-viytyä arjesta. Aikuisilla yksi-näisillä on todettu olevan muita enemmän psyykkisiä ja fyysisiä sairauksia, ja heidän koulu-tus- ja työuransa sujuvat usein kangertelevammin. Yksinäinen ihminen ei silti ole muita huo-nompi tai taitamattomampi, vaan on joutunut tilanteeseen, jossa sosiaaliset suhteet eivät enää tue hänen hyvinvointiaan. Suomalaiseen yksinäisyystut-kimukseen vastanneista yksi-näisistä aikuisista kolmasosa kertoi olleensa yksinäinen lap-suudestaan saakka, ja yli puolet kertoi yksinäisyytensä alkaneen nuoruusvuosina.

Jos haluamme vähentää yk-sinäisyyttä, olisivat lapsuus- ja

nuoruusvuodet sille erinomai-nen aika.

Joka toinen lapsi ja nuori yksinäinen

Viidesosa lapsista ja koului-käisistä nuorista on jossakin vaiheessa sosiaalisesti yksinäi-nen eli kaipaa kaveriporukkaa, jonka kanssa aikaansa viettää. Emotionaalisesti yksinäinen taas toivoo ystävää, joka kuun-

telisi, ymmärtäisi ja johon voisi luottaa. Sosiaalinen yksinäisyys koskettaa sekä tyttöjä että poi-kia, mutta emotionaalinen yksi-näisyys on suomalaisilla pojilla, kuten myös aikuisilla miehillä, yleisempää. Pojat toivovat, että heillä olisi joku ystävä, johon he voisivat luottaa, joka kuun-telisi, olisi tarvittaessa läsnä ja pitäisi heitä tärkeinä ihmisinä. Harvoin pojat kuitenkaan kerto-vat tästä ääneen, ellei joku varta

TEKSTI: NIINA JUNTTILA

YKSiN VAi YKSiNÄiNEN

Kasvatuspsykologian dosentti Niina Junttila on tutkinut lasten ja nuorten yksinäisyyttä Turun yliopistossa ja julkaissut tutkimuksiaan kansainvälisissä tieteellisissä aikakauslehdissä. - Kuva: Kristian Tervo.

Nuori tyttö kuvaili omaa yksinäisyyt-tään: ”En jaksa tällaista elämää. Yk-sinäisyys tuntuu niin pahana kipuna ettei sitä voi edes sanoiksi luoda. Mä en osaa kertoa muille miltä musta tun-tuu, koska kukaan ei ymmärrä. Mua oksettaa, mutta mitään ei tule ulos. Joka aamu vain mietin, että mitä jär-keä tässäkin on. Mä olen käytännössä kuollut jo aikoja sitten, joten mitä väliä sillä enää on mitä mä elämälläni teen.” Alakouluikäinen poika taas kertoi kah-denkeskisessä haastattelussa: “Jos sais valita, niin mielummin ottaisin, et joku vaikka hakkais mua, mut silti mulla olis joku kaveri, kun tän, ettei kukaan edes huomaa mua. Mä luulen, ettei mun luokkalaiset ees muista mun nimeä. Tai no. Tiedän. Kun nyt just kävi niin.”

Sain sielun 1500-luvullaedelleenviisaat pohtivat olen kelvannut piispojen synnyttäjäksi kuningasten ja keisarien aluslakanaksi olen kelvannut Jumalan äidiksiparatiisista saakka Auschwitzin sterilointiparakissavieläkin hitlereitä Vietnamissa silvottuna, Bosniassa poljettunavieläkin heitä heissä kynnys minussa askelmatämänpuoleiseen.

Sinikka Lappeteläinen, runokokoelma Kiven siru sorkassa 1994

Yksin vai yksinäinen on tiivis-telmä esitelmästä, jonka Niina Junttila piti Tornion Naisliiton jäsenillassa lokakuussa.

vasten kysy. Perinteisen pojan malliin eivät kuulu läheiset ys-tävyyssuhteet, sillä helpommin miellämme heidät isoihin ja ää-nekkäisiin ryhmiin.

Noin puolella lapsista ja nuorista yksinäisyys on sekä sosiaalista että emotionaalista ja jatkuu pidempään kuin vuoden. Kun yksinäisyys muuttuu osak-si identiteettiä, alkavat sosiaali-set tilanteet tuntua uhkaavilta, ja yksinäinen rakentaa itselleen suojakilven. Se estää aloitteet ja kontaktit, joiden pohjalta uusia ystävyys- ja kaverisuhteita voi-si syntyä. Pitkään jatkuneeseen yksinäisyyteen linkittyy valitet-tavan usein sosiaalisia pelkoja, ahdistuneisuutta, masennusta, kotiin tietokoneen äärelle lin-noittautumista ja monenlaista itsetuhoista käyttäytymistä.

Sosiaaliset verkostot tärkeitäYksinäisen lapsen ja nuoren auttamiseen löytyy monia kei-noja. Vanhemmat voivat auttaa häntä löytämään jonkin uuden mukavan harrastuksen viemällä ja kannustamalla häntä erilai-

siin kerhoihin, lapsille ja nuo-rille suunnattuihin tilaisuuksiin tai osallistumaan vapaaehtois-toimintaan. Ilman kaveriakin nuori voi lähteä elokuviin, kon-sertteihin, näyttelyihin, ulos kävelylle, lenkille tai vaikkapa punttisalille. Vaikka hän ei heti uskaltaisi osallistua keskuste-luihin ja yhteistoimintaan, hän oppii sosiaalisten suhteiden me-kanismeja muita tarkkailemalla.

Kaiken edellä mainitun ta-voitteena on, että yksinäinen löytää sosiaalisia verkostoja ja ympäristöjä, joissa voi tutus-tua muihin ja rakentaa aiempaa helpommin kaveri- ja ystä-vyyssuhteita. Vapaaehtoistyön kautta yksinäinen saa taas tukea ajatukselle, ettei hän ole merki-tyksetön eikä mitätön ihminen, jonka olemassaolon loppumista kukaan ei edes huomaisi. Tär-keää on myös tunne, että nuori on ihmisenä tärkeä, jollekin ai-nutlaatuinen ja arvokas, ja että hän saa kokea onnistumista.

Myös aikuisen apu tarpeen

Nuori itse voi parantaa fyysis-tä ja henkistä hyvinvointiaan huolehtimalla terveydestään, liikunnalla ja osallistumalla erilaisiin kulttuuritapahtumiin. Kaikki nämä vähentävät tyl-sistymistä ja parantavat hänen mielialaansa. Hyvän olon tunte-muksia nuori voi saada esimer-kiksi lemmikistä, jota voi halata ja kertoa sille omista ajatuksista ja tunteista, mutta joka samalla tarvitsee juuri nuorta ja hänen huolenpitoaan.

Näillä keinoilla lapsi ja nuori voi siis saada onnistumi-sen elämyksiä, kokea itsensä tarpeelliseksi ja rakentaa kave-ri- ja ystävyyssuhteita. Jotta ys-tävyyssuhteet säilyisivät ja jotta ne muodostuisivat niin tärkeik-si, että alkaisivat vähitellen vä-hentää hänen yksinäisyyttään, hänen itsensä on opittava taitoja ja omaksuttava käyttäytymistä, jonka avulla ylläpitää solmittu-ja suhteita. Tähän hän tarvitsee meidän aikuisten apua. •

26 27

Katajanokalla oleva Kuk-kasrahaston palvelukoti on naisliittolaisille rakas vapaaehtoistyön kohde.

Kun Suomen Kukkasrahas-to ry perustettiin vuonna

1928, Suomalainen Naisliitto oli yksi neljästä perustajajär-jestöstä. Varsinainen avustus-toiminta alkoi viiden vuoden kuluttua, jolloin adressien myynti- ja lahjoitusvaroin

ostettiin ensimmäiset osake-huoneistot kodittomille van-huksille. Oman palvelukodin rakentamista alettiin kuitenkin pian suunnitella. Hanke edistyi isoin askelin vuonna 1936, jol-loin presidentti F.E. Svinhufvud ohjasi 75-vuotispäivänsä on-nittelurahat Kukkasrahastolle. Sota keskeytti kuitenkin suun-nitelmat, ja palvelukodin toi-minta keskitettiin Katajanokalle Satamakadulle, josta oli ostettu useampi iso huoneisto.

Nykyinen talo valmistui vuonna 1982 Katajanokalle Merisotilaantorille. Asunto-ja on 39, ja jokaiseen kuuluu pienoiskeittiö ja kylpyhuone. Katutasossa on Kukkastupa, uima-allas, saunat ja pesutupa, kakkoskerroksessa ruokasali, keittiö ja tilava parveke. Kol-messa seuraavassa kerroksessa ovat asunnot ja ylimmässä val-tava kattoterassi, josta avautuu upea näkymä merelle ja Poh-joisrantaan.

TEKSTI: MARJUKKA HELENIUS

Vapaaehtoistyö antaa hyvän mielen

Kukkasrahaston palvelukoti on nimensä mukaisesti viihtyisä ja hyvin hoidettu koti. – Kuva: Kukkasrahaston kuva-arkisto.

Asukkaat yhtä suurta perhettä

Suomen Kukkasrahaston hal-linto koostuu valtuus- ja johto-kunnasta. Käytännön asioista vastaa palvelukodin johtaja, asukkaiden hyvinvoinnista ko-dinhoitotoimikunta.

Ulpu Niemelä, joka toimi vuosikymmeniä palveluko-din johtajana vuoteen 2013, on todennut: ”Lähtökohtana kodissamme on ollut asukkai-den kunnioittaminen pitkän elämänkokemuksen omaavina ihmisinä. Kunnioitamme jokai-sen kotia ja pyrimme antamaan turvallisuutta. Palvelukotimme ei ole laitosmainen, vaan tääl-lä ollaan kuin suurta perhettä”. Uutena johtajana Carola Sand-berg on jatkanut talon hengen vaalimista ja perinteitä, mutta tarmokkaasti vienyt eteenpäin tarvittavia muutoksia.

Palvelukodissa asutaan omassa kodissa, mutta silti yhdessä. Aamiainen ja lounas nautitaan ruokasalissa. Ateriat

valmistetaan talon omassa keit-tiössä ja tarjoillaan pöytiin.

Asukkaat kiittelevät emän-tä Hanna Uimosen maukas-ta kotiruokaa. Juhlapyhinä ja merkkipäivinä syödään teeman mukaisesti, ja ateriaa saatetaan juhlistaa lasillisella viiniä.

Palvelukoti on tarkoitettu yli 60-vuotiaille, ja vanhimmat asukkaat ovat asuneet talossa lähes 20 vuotta. Tarkoitus on, että jokainen liikkuu itsenäi-sesti, vaikka rollaattoreiden ar-meija ruokasalin seinustalla on vaivihkaa kasvanut.

Palvelukodilla oma asukaslehtikin

Palvelukodissa saa myös ulko-puolista palvelua. Sairaanhoita-ja pitää säännöllisesti vastaan-ottoa ja kotisairaanhoitoa saa tarvittaessa. Kampaaja, jalka-hoitaja ja hieroja palvelevat so-vittuina aikoina. Liikuntaryhmä kokoontuu pari kertaa viikossa fysioterapeutti Arja Karhu-vaaran johdolla.

Asukkaiden hyvinvoin-nista vastaavan kodinhoito-toimikunnan puheenjohtajana toimii Sinikka Pelkonen. Hä-nen lisäkseen siihen kuuluvat palvelukodin johtaja Carola Sandberg, asukkaiden valitse-ma Anja Unkari sekä naisliit-tolaiset Marjukka Helenius, Arja Kaartinen, Kukka Leh-musvirta ja Irmeli Salvèn. Kodinhoitotoimikunta järjestää perinteiset joulumyyjäiset ja kodin joulujuhlan sekä huoleh-tii virkistystoiminnasta.

Asukkaita kannustetaan omaehtoiseen harrastamiseen. Tällä hetkellä kokoontuvat muun muassa keskustelupiiri, runoryhmä ja innostunut, äsken aloitetun oman asukaslehden toimituksen avustajakunta.

Palvelukodin asukkaiden arjen katkaisevat monet tapah-tumat. Musiikkia ja yhteislau-lua on paljon, usein myös vie-railevia esiintyjiä.

Jatkuu seuraavalla sivulla.

28 29

Joukko säännöllisiä vapaaehtoisia

Kukkasrahaston palvelukoti on ollut vuosikymmenet Suoma-laisen Naisliiton vapaaehtois-työn kohde. Historiikki kertoo Inkeri Savolaisesta, joka tuli toimintaan jo 1950-luvulla, toi-mi eri tehtävissä 40 vuotta ja kutsuttiin vuonna 1997 yhdis-tyksen kunniapuheenjohtajaksi. Paula Starck, joka on tehnyt yhteistyötä henkilökunnan ja asukkaiden kanssa ja edelleen vaikuttaa johtokunnassa, on varmistanut, että Naisliiton va-paaehtoistyön perinne ei kat-kea.

Nykyään moni naisliitto-lainen käy auttamassa ja vir-kistämässä vanhuksia. Irmeli Salvèn hoitaa viikoittain asuk-kaiden apteekkiasiat ja Mai-jaliisa Kaistila johtaa suosit-tua kirjallisuuspiiriä, jossa on tänä syksynä käsitelty Günther Grassin tuotantoa. Asukkaiden toiveesta perustettua lukupiiriä vetävät Marjukka Helenius ja Arja Kaartinen. Keväällä luet-tiin Tuomas Kyrön mielensä pahoittajaa ja parhaillaan on menossa Enni Mustosen trilogi-an viimeinen osa. Jännitettävää riittää kerran kuukaudessa pe-lattavassa bingossa.

Myös ulkoilupäivät ovat tärkeitä. Jokainen saa halutes-saan kävelylle oman kaverin, ja lopuksi

kuullaan Kaisa Kauppisen haitarinsoittoa ja nautitaan kor-vapuustit mehun kera.

Joulumyyjäisillä pitkä perinne

Vapaaehtoisten alkukesän mie-luisia tehtäviä ovat parvekkei-den ja yläterassin koristelu run-sain kukkaistutuksin. Terassin avajaisiin kuuluu aina iloinen musiikki ja mansikkakakku.

Helvi Korvensola (vas.), Paula Starck ja Maj-Lis Monthan kesäretkellä Nuuksi-on Haltiassa kesällä 2015. - Kuva Arja Kaartinen.

Vuosittaisen, Naisliiton rahoittaman kesäretken suun-nittelu aloitetaan jo varhain keväällä. Tänä vuonna käytiin Nuuksion Haltiassa, edellisi-nä kesinä Loviisassa, Siuntion kylpylässä ja Pokrovan orto-doksiluostarissa. Tutustuminen mielenkiintoiseen kulttuuri- tai luontokohteeseen ja hyvä lou-nas erilaisessa ympäristössä piristävät vanhuksia pitkäksi aikaa.

Henkilökunta, asukkaat ja vapaaehtoiset ovat järjestäneet jo vuosikausia yhdessä myös joulumyyjäiset. Naisliittolai-set leipovat myyntiin kakku-ja, organisoivat arpajaiset ja osallistuvat monin eri tavoin käytännön työhön. Myyjäisten koko tuotto käytetään virkistys-toimintaan.

Juhlatilaisuuksiin kuuluu aina yhteisten tilojen somista-minen teeman mukaan. Talven suuria tilaisuuksia ovat itse-näisyyspäivä, joka on tärkeä vanhemmille ihmisille, ja jou-lujuhla, johon panostetaan eri-tyisesti. Taas ovat auttavat kä-det tarpeen kuusen koristelussa,

ruokasalin järjestämisessä ja pöytien juhlavaksi kattamises-sa. Taitavimmat vapaaehtoiset toimivat tarjoilijoina, kilteim-mät joulupukin apulaisina. Mo-nipuolisesta ohjelmasta, musii-kista ja juhla-ateriasta nautitaan yhdessä.

Asukkaiden mielipidettä arvostetaan

Tuoreessa asukaskyselyssä kaikki toiminnot saivat kiitosta. Mutta toiveitakin oli: muutama vihje keittiöön ja enemmän kes-kustelua johdon, kodinhoitotoi-mikunnan ja asukkaiden välillä. Talon johto varmaankin huo-mioi ne, ja myös vapaaehtoiset järjestävät mahdollisuuksiensa mukaan mielekästä toimintaa ja tarpeellista apua. Uusia suunni-telmia on jo muhimassa.

Naisliittolaisille on ollut suuri ilo ja etuoikeus toimia yhdessä palvelukodin henkilö-kunnan kanssa ja tutustua sen ihaniin asukkaisiin. Palaamme Katajanokalta aina virkistynein mielin kotiin. •

Maailmassa on kaksi kansal-liseeposta, joissa sanan mahti voittaa aseet: Suomen Kalevala ja Viron Kalevipoeg.

Väitteen esitti vuosia sitten liettualainen kirjailija.

Arvio on hieno. Sanaan no-jasi myös kirjailija Samuli Pa-ronen, jonka yhden kirjan nimi on Maailma on sana.

Sanan voimaa ja sanavapaut-ta mietittiin monipuolisesti lo-kakuun sananvapausviikolla. Yle Forum televisiokeskuste-lussa Helsingin yliopistossa pohdittiin laveasti myös viha-puhetta.

Kirjailija Sirpa Kähkö-nen kertoi tilaisuudessa Minna Canthin suuttumuksesta, jonka nostatti juuri luettu kirja. Min-na Canth kirjoitti ystävälleen vihaavansa kirjailijaa ja välit-tävänsä viestinsä tälle kirjeessä.

Sitä aietta Canth ei toteut-tanut. Ystävälle kirjoitetussa kirjeessä tuohtumus laantui. Ajatusten piirtäminen käsin liuskalle toisensa jälkeen, siis hitaasti, antoi tilaa harkinnalle.

Nyt sähköisessä maailmas-sa kärjekkäät mielipiteet livau-tetaan heti eteenpäin. Aikaa ei tuhlata miettimiseen. Kun eri-laisissa välineissä näitä kiivaita mielipiteitä sinkoilee suurina parvina, ääntä ja tahtia pitää ko-rottaa, jotta tulisi kuulluksi.

Tämä aika on pullollaan ras-kaita ja pahansuopia sanoja. Ja sanan mahdin kielteiset puolet osuvat tai ainakin sivuavat en-tistä useampia. Se hämmentää.

Kuvaa samentaa vielä ma-sinoitu viestintä: propaganda, puolitotuudet ja valheet.

Venäläinen kirjailija Mi-hail Shishkin asuu nykyään emigranttina Sveitsissä. Hel-

singin kirjamessuilla hän pu-hui myös kotimaastaan. Hänen mielestään Venäjällä on kylmä sisällissota, ja jonakin päivänä verkossa vellova viha muuttaa kaduille.

Mihail Shishkinin arvio ver-kossa vellovan vihan muutta-misesta kaduille on uhka, joka elää muuallakin kuin Venäjällä.

Maailma on nyt kovin kak-sijakoinen. Meillä on ennen kokemattomat mahdollisuudet saada tietoa koko maailmasta ja käydä vuoropuhelua koko maa-ilman kanssa. On surullista, että tuota upeaa tilannetta myrkyt-tää vihan ja valheiden levitys.

Mistä sitten löytyvät keinot kielteisen kehityksen suitsimi-seen?

Sirpa Kähkönen esitti tv-keskustelussa kouluihin uut-ta oppiainetta, kansalaistaitoa. Se ohjaisi medialukutaitoon, sananvapauden ymmärtämiseen ja propagandan tunnistamiseen.

– Meidän pitää kasvaa ih-misinä sellaisiin mittoihin, että meistä ei saa taottua fanaatik-kojen työkalua.

Tässä ollaan jo liikkeellä. Historiallis-yhteiskuntatiedol-lisen kasvatuksen professori Jukka Rantala Helsingin yli-opistosta vastasi vetoomuksiin

Helsingin Sanomissa. Hänen mukaansa ensi syksystä lähtien alakouluissa opetetaan yhteis-kuntaoppia. Avainsanoja ovat sananvapaus ja median käyttö. Historiassa opetetaan historial-lista ajattelua, johon liittyy pro-pagandan tunnistaminen.

Aika paljon harmittomampaa on nurista sanojen mittasuhtei-den keikahduksista.

Huikeata, mahtavaa. Muut ilmaisut eivät tunnu nykyään sopivan, kun halutaan ilmaista myönteisiä tuntemuksia.

Minulle huikea ja mahtava merkitsevät ylivertaisen hienoa tai ainutlaatuista. Mitä sitten sa-notaan, kun pitäisi kuvata vielä jotakin enemmän.

Sävyt häviävät, kun pieni ja hienovarainen eivät enää riitä.

Kautta aikojen joihinkin sa-noihin on liimattu merkityksiä, joita niillä ei alunperin ollut. Edistyksellinen oli ennen vain uudistavaa ja kehittävää toimin-taa. Sitten se siepattiin poliitti-seen käyttöön. Siitä tuli ihmisiä jakava leimakirves.

Viime kuukaudet meillä on puhuttu pakkolaeista. Termi on antanut pontta sen käyttä-jille epämieluisien esitysten tyrmäämiseksi. Moni on tässä yhteydessä muistuttanut, että kaikki lait ovat luonteeltaan pa-kottavia.

Feminismikin laahaa muka-naan vuosikymmeniä kasaantu-nutta painotusten taakkaa.

Alun perin feminismi mer-kitsi aatetta, joka pyrki paranta-maan naisten yhteiskunnallista asemaa. Jo valistusajalla puhut-tiin sukupuolten tasa-arvosta. Ihmisten tasa-arvon puolesta toimivaksi feministiksi on näin helppo tunnustautua. •

KIRSTI POHJONEN

SANAN MAHTi ON KAKSiTErÄiNEN MiEKKA

30 31

Kun naisliittolaiset istui-vat keväällä Minna Canth -seminaarissa Tieteiden talossa Helsingin Kruu-nunhaassa, harva tiesi, että uusklassisen talon on rakennuttanut Lisa Hag-man, liittomme perus-tajiin kuuluneen Lucina Hagmanin veljentytär.

Anna-Lisa, Lisa, Hagman kulki tätinsä viitoittamaa

polkua. Hän kävi Lucina Hag-manin perustamaa ja johtamaa Uusi yhteiskoulu -nimistä kou-lua, josta kirjoitti ylioppilaak-si vuonna 1903. Seurattuaan vuoden ruotsinkielen ja kasva-tusopin luentoja Helsingin yli-opistossa hän siirtyi Heinolan seminaariin ja valmistui kansa-koulun opettajaksi. Tämän jäl-keen hän aloitti työn uskonnon, ruotsin ja kaunokirjoituksen opettajana tätinsä koulussa.

Lucina Hagmanin Uusi yh-teiskoulu menestyi hyvin. Kun syksyllä 1919 ensimmäiselle luokalle pyrkijöistä 80 jäi vaille koulupaikkaa, veljentytär jär-jesti heille fasterinsa Lucinan luvalla vastaavaa opetusta. Sa-man vuoden joulukuussa val-tioneuvosto myönsi toimiluvan Yksityisluokat-nimiselle kou-lulle.

Uusi koulu toimi Kirkko-katu 6:n tontilla sijaitsevissa rakennuksissa, ensin vuokralla ja syyslukukauden 1922 alusta Lisa Hagmanin omistuksessaan. Jo sitä ennen hän oli käynnis-tänyt juhla- ja voimistelusalin suunnittelun. Työhön hän oli saanut arkkitehti Elsa Arokal-lion, jonka töitä leimasi tuolloin uusklassistisuus. Rakennus val-mistui syksyllä 1922.

Pari vuotta myöhemmin valtio myönsi lainaa uutta pää-rakennusta varten. Kun lai-noittajiksi saatiin myös ajan suurimmat pankit, Keskinäinen henkivakuutusyhtiö Suomi sekä yksityisiä sijoittajia, Elsa Aro-kalliolta tilattiin rakennuksen piirustukset. Uuden rakennuk-sen peruskivi laskettiin keväällä 1925, ja kesäkuussa pidettiin harjakaisia, joista Lisa Hagman kirjoitti tädilleen Lucinalle: ”…juotiin harjakaisia koulussa… Vieraitten puolesta kiitti eräs naispruukinkantaja – liikutta-vaa!... Kaunis savupiippu koris-taa somasti kattoa. Rappaus käy jo kolmannessa kerroksessa.

Työmiehet ihailevat naisarkki-tehtia.”

Samana syksynä vietettiin talon vihkiäisjuhla, johon osal-listuivat hallituksen edustajina opetusministeri E. N. Setälä, kouluhallituksen ylijohtaja Os-kari Mantere ja presidentinrou-vat Relander ja Ståhlberg.

Kirkkokatu 6:n koulu sulau-tuu onnistuneesti Kruunun-haan historialliseen arkkiteh-tuuriin. Elsa Arokallio kiinnitti aina huomiota myös piirtämien-sä rakennusten sisustukseen, ja niinpä sisätilat ovat aikaansa nähden moderneja. Kun Lisa Hagman hankki kuvanveistäjä Emil Cedercreutzilta 77 kipsi-reliefiä ja sijoitti ne eri puolille seiniä kuulematta arkkitehtiä, tämä valitti koulun näyttävän ”rokotetulta”. Puhdas, vaaleah-ko klassinen interiööri oli kär-sinyt.

1930-luvun talouspulan vuoksi valtio karsi menojaan ja leikkasi yksityiskoulujen val-tionapua. Koulu oli rakennettu velkarahalla, ja se vei oppilai-toksen konkurssiin. Lisa Hag-man menetti omaisuutensa ja koulunsa. Loppuajan elämäs-tään vuonna 1950 tapahtunee-seen kuolemaansa asti hän viet-ti Ranskassa.

Vuoden 1933 toukokuus-sa koulun opettajien perusta-ma kannatusyhdistys sai lu-van jatkaa koulua Helsingin V Yhteiskoulu -nimisenä. Valtio lunasti koulutalon ja vuokrasi sen kannatusyhdistykselle. Yh-teiskoulun jälkeen talossa toimi Helsingin tyttölukio ja siellä oli myös Helsingin yliopiston luentosaleja. 1990-luvulla talo kunnostettiin tieteellisten seu-rojen kokoustiloiksi, Tieteiden taloksi. •

Teksti on tiivistetty dosentti Hannu Heikkilän artikkelista Lisan koulusta Tieteiden Taloksi.

TEKSTI: ANNELI MÄKINEN

Lisan koulusta Tieteiden taloksi

Tieteiden talo Helsingin Kruunun-haassa Kirkkokadulla.

Vaasan Suomalaisen Naisklu-bin tärkeimpiä tavoitteita on jo lähes 100-vuotisen toiminnan ajan ollut ikääntyvien naisten elinolosuhteiden helpottaminen. Toiminnan alkuaikoina, kun naisten työssäkäynti yleistyi, keskityttiin myös kouluttamaan naisia järjestämällä erilaisia ko-titalouteen liittyviä kursseja ko-titöiden helpottamiseksi. Tästä kurssitoiminnasta kehittyi Vaa-san Talouskoulu, joka sittem-min liitettiin osaksi kaupungin koulujärjestelmää.

Nykyään yhteiskunta huoleh-tii koulutuksesta, ja Naisklubi on keskittynyt toiminnassaan perustehtäväänsä; ikääntyvien naisten tukemiseen. Toimin-tansa alkuaikoina varojen han-kinta oli tärkeää, ja moninaiset olivat ne tavat, joilla kassaa kartutettiin: järjestettiin erilai-sia juhlia, arpajaisia, keräyksiä ja konsertteja. Kertyneet varat on sittemmin sijoitettu viisaasti ja mahdollistettu asunnon tar-joamisen ikääntyneille naisille. Alunperin tavoitteena oli pe-rustaa Vanhainkoti Liesi, mutta byrokratian rajoitukset estivät sen, ja niinpä varat sijoitettiin asunto-osakeyhtiön osakkeisiin, jotka toimivat saman päämää-rän hyväksi.

Tämän päivän haasteet ovat edelleen samat: vanhusväes-tön yksinäisyys ja eräänlainen ”uusavuttomuus” nykypäivän teknistyvässä maailmassa. Tä-hän haasteeseen vastaamisen Naisklubi on nähnyt tärkeäksi, ja niinpä se on kehittänyt toi-mintaansa sen mukaisesti.

Ensin perustettiin omien asukkaiden keskuuteen ystä-väpiiri, joka kokoontuu sään-nöllisesti kuukausittain kes-

kustelemaan valitusta aiheesta kahvikupposen ääreen. Kukin ystäväpiiriläinen kertoo kuu-lumisensa ja näkemyksensä aiheesta, joita on ollut esimer-kiksi tutustuminen Pohjanmaan Museon aarteisiin ja Tikanojan taidekodin näyttelyyn.

Ystäväpiirin tavoitteena on ollut tutustuttaa naapurit lähem-min toisiinsa, ja todennäköisesti siinä on hyvin onnistuttu.

Viime vuonna uskaltauduim-me laajentamaan toimintaa verkostoitumalla. Vanhustyön toimikunnan vetäjäksi lupau-tui Vaasan kaupunkikehityksen kehittämis- ja hankintapäällik-kö Liisa Wahlström, Naisklu-bimme aktiivinen jäsen, joka diplomi-insinöörin tarkalla aikakellolla loi vankan kehi-tyssuunnitelman verkostoitu-miselle. Vaasan aikuiskoulutus-keskuksen ja ammattiopiston kanssa saatiin vanhuksille sii-vous- ja ruokapalveluapua sekä erilaisia käsi- ja jalkahoitopal-veluja opiskelijoiden opinnäy-tetyöskentelynä. Vaasan ter-veyskeskuksen vuodeosastoa, omaa ”kummiosastoamme”, sitouduimme ilahduttamaan kerran kuukaudessa musiikki-esityksin ja ulkoilupalveluin. Vaasan seurakunta antoi ker-

TEKSTI JA KUVAT: SOILIKKI SUORANTA

Verkostoitumalla vauhtia vanhuustukeen

Vanhusväestön yksinäisyys ja eräänlainen ”uusavuttomuus” nykypäivän yhäti teknistyvämmässä maailmassa lisääntyvät.

Niiden poistamisen Vaasan Suomalainen Naisklubi on ottanut yhdeksi päätehtäväkseen.

Liisa Wahlström on ollut avain- henkilö verkostoitumisessa.

32 33

hotilat laajemman ystäväpiirin kohtaamiseen ja seurakunnan työntekijän papin tai diakonin kertomaan työstään.

Vanhustyön kehittäminen on ollut Liisa Wahlströmin mie-lestä hyvin mielenkiintoinen projekti kolmannen sektorin toimintana. Projektien suunnit-telu ja ohjaaminen ovat olleet hänelle jo työstä tuttuja, mutta vapaaehtoistyössä henkilöiden sitouttaminen ja heidän sitou-tuminensa ovat tärkeitä työn onnistumisen ja jatkuvuuden kannalta.

”Henkilöiden ajankäyttö ja jaksaminen ovat vapaaeh-toistyössäkin rajalliset”, hän muistuttaa. ”Niinpä projekti on suunniteltu siten, että otamme vuosikellon tapahtumiin mui-ta sidosryhmiä mukaan. Näin saamme tarvittavaa lisäapua omien jäsentemme lisäksi.”

Naisklubin jäsenissä ei ole kovinkaan monta varsinaisen vanhustyön ammattilaista, mut-ta intoa sitäkin enemmän.

Ikääntyvien ruokavalio maistiaisten kera oli yhden ystäväpiirin illan teemana, jonka toteuttivat Vaasan opiston lähi-hoitajaopiskelijat.

Ystäväpiiriläisten pikkujoulujuhlaa vietettiin vuosi sitten.

Ja vanha sanontahan on: ”työ tekijäänsä neuvoo”. Palk-kioksi saadaan hyvä mieli, joka synnyttää uusia ideoita.

Naisklubin hallitus on eri-tyisen kiitollinen Soile Hako-lalle ja Tiina Mäelle projektien käytännön järjestelyistä. •

Ulrika Wilhelmina (Minna) Johnson syntyi vuonna

1844 Tampereella suomenkie-liseen työläisperheeseen. John-sonin perheessä kunnioitettiin koulunkäyntiä ja pyrittiin elä-mässä ylöspäin. Isä Gustaf toimi Finlaysonilla työjohtaja-na, Ulrika-äiti oli taas piikana ollessaan tutustunut ylemmän porvariston elämää. Koulunsa Minna aloitti ruotsinkielisessä tehtaan työläisten lapsille tar-koitetussa yksityisessä koulus-sa.

Minnan ollessa 8-vuotias perhe muutti Savon pääkaupun-kiin, neljäntuhannen asukkaan Kuopioon. Isästä tuli Finlay-sonin kangaskaupan hoitaja. Kuopion seurapiireissä he si-joittautuivat suomenkieliseen keskiluokkaan. Ylempään yhteiskuntaluokkaan kuulunut ruotsinkielinen porvaristo suh-tautui epäilevästi ja ylenkat-seella suomenkielisiin. Tosin itsenäiseksi kauppiaaksi ylen-

nyt Minnan isä hyväksyttiin vähitellen vaurautensa ansiosta ns. piireihin.

Minna hallitsi suomen ja ruotsin

Kuopiossa Minna jatkoi kou-lunkäyntiään Snellmanin työ-läistyttärille perustamassa nei-ti Elise Heintzin pikkulasten koulussa, jonka opetuskieli oli suomi. Kahden vuoden jälkeen hän siirtyi Soldanin sisarusten ruotsinkieliseen kouluun, joka tarkoitettu porvariston tytöille. Alkeistiedot oli hankittu, joten nyt oli aika siirtyä vaativam-paan opetukseen.

Kolmivuotiseen valtion tyt-tökouluun, maamme ensimmäi-seen, Minna pääsi isänsä sit-keiden neuvottelujen ansiosta. Oppilaitos oli tarkoitettu sivis-tyneitten vanhempien lapsille ja oli täysin ruotsinkielinen. Puo-let oppitunneista oli käsitöitä, lisäksi opiskeltiin saksaa, rans-

kaa ja venäjää. Minna sai kou-lussa älykön maineen, mutta näytteli innokkaasti myös kou-lunäytelmissä. Olikohan näiden ansiota, että kirjallisuutemme sai loistavan näytelmäkirjaili-jan?

Tyttökoulun päätyttyä 17-vuotias Minna työskenteli muun muassa ruotsinkielisen rouvasväenkoulun alakoulun kielenopetuksen apuopettajana. Isän tavoite oli ollut kouluttaa lahjakkaasta tyttärestään opet-taja. Hänen toiveensa toteutui, kun Minna pääsi Uno Cygna-euksen johtamaan Jyväskylän kansakoulunopettajaseminaa-riin. Vaikka seminaarin ope-tuskieli oli suomi ja oppikirjat suomeksi käännettyjä, vapaa-ai-koina keskusteltiin ruotsiksi, sillä opettajien äidinkieli oli

TEKSTI: RAILI ILOLA

Minnan pohjoismaiset arvot

Minnan Canthin mielestä suomen kieli oli itsestään selvyys, mutta ruotsin kieli side, joka yhdisti Suomen Länsi-Euroopan sivistykseen ja pohjois-maisiin arvoihin. Kielitai-toisen Minnan ansiosta pohjoismaiset aatteet ja virtaukset tulivat suo-raan Kuopioon – ja sieltä muualle Suomeen.

Lentoyhtiö Norwegian antoi vuonna 2013 suomalaiselle kulttuurin ja nais aatteen edelläkävijälle näköalapai-kan Boeing 737-800 -koneessaan.

34 35

ruotsi. Myös sisarilleen lähettä-missään kirjeissä tuleva kirjaili-ja käytti ruotsia.

Kieliriita ei innostanut kuopiolaiskirjailijaa

Minnasta ei kuitenkaan tullut opettajaa vaan lehtori Ferdi-nand Canthin puoliso ja seitse-män lapsen äiti. Lehtori Canth jatkoi työtään seminaarissa, mutta Minna jäi suurperheen taloudesta tarkkaa kirjanpitoa pitävä kotiäidiksi. Ferdinandis-ta tuli päätyönsä lisäksi Kes-ki-Suomen päätoimittaja, ja tähän lehteen myös Minna kir-joitti käännöskertomuksia ja ar-tikkeleita muun muassa viinan kiroja vastaan.

Aviomiehen kuoltua vuon-na 1879 Minna muutti lapsi-neen takaisin Kuopioon läänin ja hiippakunnan keskukseen. Kauppa takasi perheelle talou- dellisen turvan, leskeys itse-näisyyden. Kuopion seurapiirit jakautuivat suomenmielisten ja ruotsinmielisten kesken. Koska Minnan vanhat ystävät ja tut-tavat kuuluivat ruotsalaisuus-puolueeseen, tunsi Minna vetoa myös heihin ja oli ystävällisissä väleissä molempien kieliryh-mien kanssa. Kielikysymys ei muodostunutkaan koskaan Minnalle kohtalon kysymyk-seksi, hän ei innostunut kielirii-dasta. Näytelmän Sylvi Minna kirjoitti ruotsiksi vastalauseena Suomalaisen teatterin lopetet-tua hänen näytelmänsä Kovan onnen lapsia esittämisen yhteen kertaan.

Lehti uuden maailmankuvan levittäjäksi

Vuonna 1889 Minna Canth pe-rusti Wapaita aatteita -lehden, koska halusi julkaista uutta maailmankuvaa käsitteleviä ar-tikkeleita. Lehdessä oli myös käännöksiä ja realistisia novel-

leja pohjoismaisista lehdistä. Ruotsin lisäksi Minna luki kir-jallisuutta saksaksi, tanskaksi ja norjaksi. Hän ihaili norjalaista Henrik Ibseniä, mutta myös tä-män maanmiehen Björnstjerne Björnsonin sekä tanskalaisten kirjailija Georg Brandesin ja naturalismin teoreetikko Hippo-lyte Tainen kirjat tulivat tutuik-si. Kuopiossa oltiin osa maail-maa ja sen muutoksia.

Minnalle tuli myös pohjois-maisia vapaamielisiä lehtiä: Ny Jord, Nylænde, Nyt tidskrift, Tilskueren. Pohjoismaiset ar-vot, naiskysymys, köyhien ih-misten elämä ja luokkaerot ai-heina puhuttivat häntä.

Ruotsin kielen osaamisen ansiosta pohjoismaiset aatteet ja virtaukset tulivat suoraan Kuopioon naiselle, joka kirjoi-tuksillaan paransi suomalaisen naisen asemaa yhteiskunnas-samme ja vahvisti pohjoismai-sia arvoja maassamme.

Mitä jos Minna ei olisi osannut ruotsia? Olisiko nais-kysymys siirtynyt piirun verran oikealle, konservatiivisemmak-si? •

Kuusitoista vuotta sitten suomensin valkovenäläisen Svetlana Aleksijevitšin edellise-nä vuonna ilmestyneen teok-sen, joka sai suomenkieliseksi nimekseen Tšernobylista nou-see rukous. Teos kertoo ydinre-aktorin räjähdyksestä, sen syn-nyttämästä tulipalosta, tuulien levittämästä ydinsäteilystä, sen laskeumasta ja niiden seurauk-sista. Ne, jotka olivat sen näh-neet ja kokeneet, kertoivat sii-tä omin sanoin, kuvasivat omia ja läheistensä kärsimyksiä ja kuolemaa. Tuossa traagisessa maailmassa olin elänyt vajaan vuoden ajan. Työn valmistut-tua halusin irrottautua siitä, levähtää hetken ja paneutua sitten rauhassa uuteen työhön.

Tiesin että Gotlannin Visby-hyn oli vuonna 1993 perustet-tu talo, joka oli saanut nimek-seen Baltic Centre for Writers and Translators. Se sijaitsi tur-vallisesti vanhan kaupungin keskiaikaisten muurien suo-jassa. Hain ja sain kuukauden stipendin sinne.

Keskuksen tarkoituksena oli ja on edelleenkin tarjota Itäme-ren yhdeksän maan – Venäjä-kin laskettiin mukaan – kirjal-lisuuden luojille rauhalliset ja silti inspiroivat työolot, tutus-tuttaa heitä toisiinsa ja luoda edellytykset antoisalle kulttuu-rivaihdolle.

Sinne saapui myös Svetlana Aleksijevitš Pietarista. Hän oli jo tuolloin saanut nimeä ja mainetta raskaan sarjan kirjai-lijana. Sen hän oli ansainnut sekä teostensa sisällöllä että

muodolla. Aiheensa hän oli ottanut kuhunkin teokseensa kotimaansa suurista yhteis-kunnallisista traumoista: toi-sesta maailmansodasta, Afga-nistanin sodasta, Tšernobylista ja myöhemmin Neuvostoliiton romahtamisesta ja sen jälkei-sestä demokratian etsikkoajas-ta, tuhlatusta ja menetetystä ajasta. Hän oli haastatellut satoja ihmisiä, jotka kertoi-vat miten nuo traumat olivat suistaneet heidän elämänsä raiteiltaan. Teokset ovat yhtä aikaa dokumentaarisia ja kau-nokirjallisia.

Niillä Svetlana Aleksijevitš loi uuden kirjallisen muodon, jota Venäjällä nimitetään kollektii-

viseksi eepokseksi, meillä po-lyfoniseksi tai moniääniseksi teokseksi.

Kun sitten tapasimme Vis-byssä, tuntui kuin olisin tun-tenut hänet aina. Hänen ihmis-keskeinen ja eettinen maail-mankuvansa oli tuttu, samoin hänen tyylinsä, ajatuksenkul-kunsa ja näkemyksensä. Niiden kanssahan olin painiskellut – suomentajan paras hyve kun on olla uskollinen kirjailijalle. Sitä paitsi olimme suunnilleen samanikäisiä ja samankokoisia, maailmaa nähneitä ja kumpi-kin pienen maan väkeä suuren kainalossa.

Hyödynsimme sitä mitä talolla oli tarjota: polkupyöriä, mo-

Nuoren Minna Canthin patsas Tam-pereella.

Nobelkirjailija ja hänen suomentajansa

TeKSTI: Marja-leeNa jaaKKola

Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2015 saaja Svetlana Aleksijevitš.

dernia keittiötä, laajaa kirjas-toa, seurustelutiloja, televisio-huonetta. Teimme pyöräretkiä pitkin gotlannin rantoja, pyö-räilimme läheisille maatiloille ostamaan vihanneksia ja kas-viksia, valmistimme ruokaa. Monet kerrat keskustelimme maittemme historiasta meren rannalla, puun varjossa.

Kun ruotsin akatemia jul-kisti Nobelin tämänvuotisen kirjallisuuspalkinnon saajan ni-men ja puhui perusteluissa hä-nen teoksistaan ”oman aikam-me kärsimyksen ja rohkeuden monumentteina”, en itsekään voinut olla enempää samaa mieltä akatemian kanssa. •

36 37

Katja Kettu Yöperhonen WSoY 2015

Pohjoinen on myyttisten kerto-musten aluetta, koko Pohjois-kalotti. Tuo ikiaikainen alue jatkuu Norjasta kauas itään, valtiollisista rajoista huolimatta yli Kuolan niemimaan ja Sipe-rian Uralille saakka. Siellä on Vorkuta.

Pohjoisesta kotoisin olevan kirjailijan Katja Ketun uusim-man romaanin, Yöperhosen, maantieteelliset koordinaatit yltävät Lapista Vorkutaan ja sieltä saman verran, noin 1 500 kilometriä, etelään eli Marin ta-savaltaan.

Myyttisten ja historiallis-ten tarinoiden perinne on säi-lynyt pohjoisessa. Katja Kettu kuuntelee kertojia. Edellisessä romaanissaan Kätilö kertoja oli oma mummo. Nytkin kerto-mukset liittyvät osin sukuun ja Lappiin. 1930-luvulla Lapista mentiin rajan yli itään etsimään luvattua ihannevaltiota. Moni päätyi Vorkutan vankileirille. Vorkutassa oli suomalaisia so-tavankeja 1955 saakka, heidän joukossaan isäni serkkukin.

Eteläisen koordinaatin, Ma-rin, löytämisessä auttoi turku-lainen kansatiedettä opiskellut ystävä ja muun muassa suo-mensukuisten kansojen tutkijan Uno Holmberg–Harvan klassik-kokirja Tsheremissien uskonto. Volgan mutkassa sijaitsevan Marin tsheremisseiltä tulee kir-jan nimikin. Ihmisen viimeinen henkäys lähtee hänen suustaan yöperhosena ruumiin ympärille lentelemään.

Tietenkin Katja Kettu ha-vainnoi historian lisäksi ny-kyaikaa. Vallankäytön raakaa historiaa ja nykyajan machoilua

edustava hahmo Vova oli kuin tarjottimella: Putin. Valtakun-nan tärkeä asia on työpöydältä kadonnut lyijykynä. Se pitää löytää sotavoimin.

Tähän maantieteelliseen ke-hikkoon Katja Kettu kutoo kir-jansa toisiaan rakastavien, vi-haavien, auttavien ja alistavien henkilöiden runsaan verkoston. Tunteet ovat syviä ja hierarkiat jyrkkiä. Ihmisten jaksaminen on suorastaan yliluonnollis-ta. Jos jaksavat. Mutta etenkin naiset ovat vahvoja. Kieletön, Lapista rajan yli hiihtänyt Vil-lilintu, Irga, jaksaa läpi kirjan kaikkien vaiheiden ja paikkojen 90-vuotiaaksi saakka.

Kirjassa historian jaksotkin vaihtuvat vauhdilla. Teksti on niin valmista teatterin ja eloku-van käsikirjoitusta, että kirjaa lukiessa sen voi jo nähdä jänni-tyselokuvana.

Vorkuta-jaksoja lukiessa mielessä kulkee taustakuvituk-sena Casper Wreden elokuva Ivan Denisovitšin päivä, joka perustuu Aleksandr Solženitsy-nin samannimiseen romaaniin ja kuvaa vankileiriä Siperian talvessa.

Ketun kielessä on helise-viä kelloja ja jylisevää ukkos-ta. Asiat sanotaan niin kuin ne kansankielellä kaunistelematta

sanotaan. Kuitenkin kauneus nousee raakuuden yläpuolel-le. Kieli myös vertautuu rova-niemeläisen ikätoverin Eemil Karilan maalaukseen Yöperho-nen-kirjan kannessa

– Riitta Mäkelä

enni Mustonen LapSenpiiKa otava 2014

Oliko Aino todella noin heikko ja sairaalloinen? Oliko Janne noin oikukas ja epäluotettava? Onko tuollaisia ihmisiä oikeasti olemassa kuin Ida, lapsenpiika ja apulainen, joka nurkumatta tekee kaiken mitä häneltä odo-tetaan ja enemmänkin vaati-matta itselleen koskaan mitään? Mistä hän on kaiken voimansa saanut?

Nämä kysymykset nouse-vat tavan takaa mieleen kirjaa lukiessa. Enni Mustonen kuvaa Syrjästä katsojat -sarjassaan maamme elämää ennen itsenäi-syyttä, jolloin Suomessa vallitsi jyrkkä yhteiskuntajako. Sivis-tyneistö, talolliset ja tilaton vä-estö elivät tiukkojen sääntöjen varassa. Piti tietää, mikä oli kullekin säädylle luvallista ja mikä ei - ja nämä säännöt Ida hallitsi. Hän noudatti niitä usein lukijalle tuskallisen orjallisesti. Todellinen arkipäivän enkeli!

Ida on jäänyt nuorena or-voksi, päässyt ensin navetta-piiaksi ja sitten piiaksi Tope-liuksen kartanoon ja nyt tässä kirjassa pestautunut Sibeliusten lastenpiiaksi. Hän joutuu lopul-ta hoitamaan yksin lähes koko huushollin perheen rahavai-keuksien vuoksi. Hän nukkuu vielä lastenhuoneessa ja valvoo monet yöt näiden kuumeiden ja hampaiden puhkeamisen vuok-si. Mistä hän ammentaa voimat tähän kaikkeen?

Sibeliuksen perhe asuu Hel-singissä. Perheessä on kaksi

tytärtä, Eva ja Ruth, ja Kirsti syntyy. Jannen veli, Kitty-herra, ja sisar, Linda-neiti, kuuluvat talouteen, ja heitäkin on Idan palveltava. Myöhemmin perhe muuttaa maaseudulle Keravalle, mutta työt eivät vähene, vaikka suutarinvaimo Johanssonska käy siivouksissa auttamassa. Idaa tavoitteleva kuskipoika Elias saa kokea, että Idalla ei ole omaa elämää juuri koskaan. Vähäistä palkkaakin on odotel-tava.

Kirja on helppoa luetta-vaa ja erinomaista ajankuvaa. Elämää katsotaan Idan, syrjäs-täkatsojan silmin. Ihailtavan paljon saamme tietää sen ajan ruoista, vaatteista, rakennuk-sista, liikenteestä, tapahtumista, puheista ja lasten leikeistä. Ida havainnoi myös poliittisia ta-pahtumia ja lukee mielellään, sikäli kuin saa käsiinsä kirjan ja aikaa sen lukemiseen. Ida on lojaali perhettä kohtaan, mutta tuntee lopulta tulleensa pete-tyksi, kun Janne lähes lupaa hä-net palvelijaksi taiteilija Albert Edelfeltille perheen lähtiessä Italiaan. Siis kysymättä Idan mielipidettä!

Vaikka olenkin nuorempaa sukupolvea, ihmettelin kuinka tuo ja tuokin asia oli minulle lapsuudessani tuttu asia tai sa-nonta, joka putkahti tekstistä. Terapeuttista ja nautittavaa jos mikä! Välillä taas kerronta on turhankin tasaista, mutta sitä-hän arki on ja siitä kirja kertoo, lapsenpiian arjesta.

Enni Mustosen kirjat synty-vät ilmeisen helposti, joten lu-keminenkin on kevyttä ja nau-tittavaa.

Vaikka koko vuosi on tul-lut erilaisia kirjoja ja ohjelmia Sibeliuksesta, tämä teos antaa omanlaisensa, rehellisen kuvan perheen elämästä. Ennen kaik-kea tämä on kuvaus tuon ajan Suomen piikatytön elämästä. Tällä sinnikkyydellä on maata

rakennettu – ja toivottavasti ra-kennetaan edelleen.

– Tuulikki Ritvanen

reetta Meriläinen TYTön Tie Kirjapaja 2015

Helsingin Sanomien päätoimit-tajan paikalta 2011 eläköitynyt Reetta Meriläinen (o.s. Pirho-nen) on suurten ikäluokkien lapsi.

Suurten ikäluokkien las-ten elämänkaaria, kokemuksia, arvoja ja asenteita on tutkittu muun muassa Jani Erolan ja Terhi-Anna Wilskan toimitta-massa teoksessa Yhteiskunnan moottori vai kivireki? Mutta Reetta Meriläisen kirja on oma-kohtainen raportti, case study,

Polvijärven tytön tiestä Poh-jois-Karjalasta Helsinkiin. Se kulkee monia elämänalueita tarkasti, myös numeraalisesti, havainnoiden jälleenrakennus-ajan Suomesta nykypäivään.

Professori Viljo Rasila on sanonut, että lapsen tulevaisuu-teen vaikuttaa suuresti, minkä tien varrella hän asuu. Ja että tien läheisyydessä on koulu. Polvijärvellä oli kansakoulu, kuten kaikkialla muuallakin. Sen lisäksi oli perustettu 1950 kunnallinen kokeilukeskikoulu. Viisaat kunnanisät ennakoivat koulutuksen tarpeen kasvun. Vanhempien unelma lasten kouluttamisesta toteutui. Lukio oli Joensuussa, jossa Pirhosen perhe jo asuikin lukioaikana.

”Koulu on yksi suurista suomalaisista kertomuksista,”

38 39

Reetta Meriläinen kirjoittaa. Hän toimi Helsingin Sanomissa alkuvuosina kouluasiain ja ur-heilutoimittajana.

Reetta Meriläinen on mo-nien ikätovereittensa tapaan tehnyt luokkaretken, sanan yhteiskunnallisessa merkityk-sessä, asutustilallisen tytöstä Suomen laajalevikkisimmän ja vaikutusvaltaisimman päivä-lehden päätoimittajaksi. Hän käyttää muutaman kerran ter-mejä yhteiskuntaluokka, luok-kajako, luokkaerot. Nuorison luokkataisteluvaiheen hän koki opiskelijana monien ikätove-reittensa tapaan. 1960–70-lu-kujen aatteista Reetta sanoo säilyttäneensä ”idealisminsa

parhaat palaset.” Niistä osa on varhempaa perua, kotoisin van-hemmilta.

Reetta Meriläinen koki työssään painetun median hur-jat nousuvuodet 1980-luvulla ja nykylaskun digitalisaation vyö-ryssä. Hän tunnustaa olevansa ”verkkouskovainen.” Verkko-median kolmesta skenaariosta ”minun oma tiedotusväline”, ”samppanjaa ja kissanruokaa” ja ”vakavuuden renessanssi” on jo toteutunut kaksi. Viimeinen on vielä ”vaiheessa”.

Toimittajana Reetta Meriläi-nen on myös nähnyt ja kokenut, mitä vastuun, vallan ja suuren rahan hallinta merkitsee. Sa-noma Oy:n Aatos Erkkoa kirja

kuvaa ystävällisenä, reippaita nuoria naisia eteenpäin kan-nustavana ja lapsia rakastavana pappahahmona, joka olisi ha-lunnut elämältään jotain muuta suuntaa.

Kirjaa leimaa positiivi-suus ja kiitollisuus menneestä etenkin kodille, vanhemmille ja sisaruksille, elämänmyön-teisyydelle, karjalaisuudelle, iloisuudelle, pyhäkoululle, musikaalisuudelle ja urheilulli-suudelle. Kiitollisuus myös ny-kypäivästä, kun voi nyt auttaa muita Naisten pankin kansain-välisessä toiminnassa.

Kirjan lopussa Meriläinen pohtii, mitä on sydämen sivis-tys ja ihmettelee pönötystilai-suuksissa: ”Mitä ihmettä minä täällä teen?” Asutustilallisen lapsi vallan kammareissa ei ol-lut varma, halusiko edes uuden tarttuvan. Onko luokkia sitten-kin vielä? Tämäkin on tuttu ko-kemus luokkaretken tehneille.

Reetta Meriläinen kirjoit-taa kuten lehtialan ammatti-laisen kuuluu: puolet pois ja roskiin. Tiivis kieli on kau-nista ja luettavaa, liki selko-kieltä. Tunteet kyllä huoku-vat niukkuudestakin. Ainakin ikätovereille tulee kyyneleitä ja monta nostalgia-huokai-sua – vaikkapa ihanan Tyro-ne Powerin muistelussa.

– Riitta Mäkelä

Leila Saarivirta ja Martta Kaukonen riKaS eLäMä. parempaa arkea hidastamalla readme 2015

Hidastaminen, leppoistaminen, downshift… Aikamme muo-ti-ilmiöllä on monta nimeä. Ja myös monta mielipidettä siitä, onko se tarpeellista tai positii-vista vai peräti loukku naisille ja heidän urakehitykselleen.

Kaksi downshiftaaja, Leila Saarivirta ja Martta Kaukonen, todistavat kirjassaan, ettei näin

ole. Päinvastoin. Hyppääminen oravanpyörästä rikastuttaa niin omaa elämää kuin yhteiskuntaa: kiireetön ihminen on terveempi ja jaksavampi parisuhteessa, vanhempana ja kansalaisena. Hänellä on aikaa kuunnella puolisoaan ja lapsiaan, pohtia arvomaailmaansa, ajatella ym-päristöasioita, osallistua vapaa-ehtoistyöhön…

Rikas elämä on kirjoitettu nuorehkolle, ruuhkavuosiaan elävälle naiselle, joka on tyy-tymätön itseensä ja työhön-sä ja kaipaa kiireettömämpää elämää. Esimerkkejä sen saa-vuttamiseen tarjoaa kuusi esi-merkkinaista: kirjan kirjoittajat Leila ja Martta sekä haasta-teltavat Marja, Mari, Maria ja Maija.

Leilalla, 35, on puoliso ja kaksi lasta. Kahdeksan vuotta sitten, odottaessaan ensimmäis-tä lastaan, hän luopui täyden kalenterin nautinnosta ja alkoi einesten sijaan valmistaa koti-ruokaa. Hän perusti vintage-yri-tyksen, jonne ostaa vaatteet kirpputorilta, ja myöhemmin blogin, jolla tyydyttää kirjoitta-misen tarpeen. Hän saa suurinta tyydytystä toimivista ihmissuh-teista, rauhallisen arjen järjes-tämisestä lapsille ja ekologisten arvojen mukaan elämisestä.

Myös Martta, 39, pari-suhteessa elävä toimittaja, on hylännyt säännöllisen palkan. Yhdeksän vuotta sitten hän hyppäsi freelanceriksi, sai kai-paamaansa vapaa-aikaa ja it-senäisyyttä, vaikka maksoi siitä kovan hinnan. Nyt pakki alkaa olla jälleen kasassa, ja hän nauttii elämästään.

Toisin kuin Leila, Martta ei käytä lisääntynyttä vapaa-ai-kaansa kotitöihin. Eikä ole koskaan käyttänyt: jo opiskel-lessaan hän palautti aina esseet ajoissa, ”koska kiikkerät tis-kipinot eivät häirinneet”. Nyt

Martalla on mies, joka on oppi-nut jo lapsuudenkodissaan teke-mään kotityöt ja tekee ne edel-leen. Martan ainoa tehtävä on hoitaa jätteiden lajittelu. Tämä ei tietenkään ole oikeudenmu-kaista, minkä Martta myöntää kirjoittaessaan, että vastuu yh-teisestä kodista pitäisi jakaa ta-sapuolisesti.

Kahden perheellisen haas-tatellun, hoitoalalla työskente-levien 39-vuotiaan Marjan ja 32-vuotiaan Marian elämän-muutoksen aiheutti sairastumi-nen. Nyt Marja opiskelee tek-niseksi piirtäjäksi ja hoitaa opiskelun ohella kodin ja lap-set. Maria, joka joutui vakavan allergiansa vuoksi vaihtamaan asuntoakin, käy kolmena päivä-nä viikossa työssä. Molemmat kertovat vähentäneensä radi-kaalisti perheensä kuluttamista. Eli Marian sanoin ”uusia tava-roita ostetaan mahdollisimman harvoin ja niitä harvoja hoide-taan hyvin”.

Myös sairaanhoitaja-perhe-terapeutti Mari, 41, on vaihta-nut työtä ja on nyt vintage-yrit-täjä. Edellisestä kahdesta hän poikkeaa siinä, ettei vaihtanut pakosta ammattia, vaan tyydyt-tääkseen intohimonsa kiertää kirppareita ja vaatettaa asiak-kaita. Tälle polulle hän siirtyi hitaasti, samoin kuin Maija, 51, tiedottaja, joka lähti vuorottelu-vapaalle saadakseen etäisyyttä kiinnostavaan, mutta tunnit ja voimat vievään työhön. Vapaal-la ollessaan hän toteutti haa-veensa, pyhiinvaelluksen Cami-no de Santiagon reitillä. Sieltä hän palasi takaisin töihin, mutta totesi pian, ettei se enää tyydyt-tänyt, irtisanoutui ja päätti pyr-kiä teologiseen tiedekuntaan.

Näiden esimerkkien li-säksi kirjasta löytyy konk-reettisia neuvoja, miten rau-hoittaa ruumis ja mieli sekä miten löytää oman näköi-nen elämä. Näitä pohtival-le kirja on lukemisen väärti.

– Maija Kauppinen

40 41

KOONNUT: MAIJA KAUPPINEN

Tänä syksynä Naisliiton Ou-lun osasto ja Tornion yhdistys ovat jakaneet tunnustuspal-kinnon neljälle ansioituneelle naiselle, jotka ovat kohenta-neet pohjoisen naisen näky-vyyttä. He ovat kirjoittajaoh-jaaja Pirkko Böhm-Sallamo, tasa-arvokouluttaja Leena Te-räs, järjestöaktiivi Soile Jär-virova ja aikuiskouluttaja Riitta Kivimäki.

Pirkko Böhm-Sallamo palkit-tiin ahkerasta opetus- ja toi-mitustyöstä, jota hän on teh-nyt runsaat 30 vuotta Oulun ja Kainuun opinahjojen lisäksi eri puolilla Suomea. Hän on opet-tanut ja kannustanut aikuisopis-kelijoita ilmaisemaan itseään kirjoittamalla, julkaissut yli 160 antologiaa, ohjannut omaa kir-jaa kirjoittavia sekä esittänyt ja kirjoittanut runoja.

Leena Teräs on edistä-nyt tasa-arvoa Oulun alueella 1990-luvun lopusta. Hän on toteuttanut kehittämis- ja tut-kimushankkeita, perustanut ja koordinoinut tasa-arvoverkos-toja ja toiminut kouluttajana yliopistolla ja järjestöissä. Toi-miessaan tasa-arvoasiantunti-jana ja -konsulttina hän kehitti muun muassa sukupuolivaiku-tusten arviointimenetelmää, su-vausta, keskittymällä koulutuk-sen ja työelämän segregaatioon, tasa-arvojohtamiseen, sukupuo-litietoiseen aluekehitykseen ja liikunnan sukupuolittuneisiin rakenteisiin.

Leena Teräs on johtanut myös naisjärjestöjen perus-tamaa Sinni-voimavarakes-kusta, joka toimi naisten re-surssikeskuksena Oulussa ja Pohjois-Pohjanmaalla vuosina

2005–2009. Sen jälkeen hän pe-rusti Valtakunnallisen tasa-ar-voverkoston. Vuonna 2014 hän muutti Helsinkiin, jossa hänen työnsä tasa-arvon edistämiseksi jatkuu.

Soile Järvirova on vaikeasta elämäntilanteestaan huolimatta ollut ja on edelleen aktiivinen vaikuttaja Torniossa niin nä-kövammaistoiminnassa kuin

Riitta Kivimäki (vas.) ja Soile Järviro-va. – Kuva: Leena Kähkönen.

TeKSTI: KIrSTI ojala ja Marja-rIITTa TerVahauTa

Naisten näkyvyyden kohentajat

Tunnuspalkinnot á 500 eu-roa myönsi Opetusneuvos Hilja Vilkemaan Stipendisäätiö, joka näin tukee Suomalaisen Naislii-ton Naisten Ääni -verkkokirjoi-tushanketta. Oulun ja Tornion lisäksi palkintoja tullaan jaka-maan myös muiden Naisliiton yhdistysten kotipaikkakunnilla Helsingissä, Hämeenlinnassa, Jyväskylässä ja Vaasassa. •

Pirkko Böhm-Sallamo (vas.) ja Leena Teräs. – Kuva: Kirsti Ojala

muutoinkin kulttuurin saralla kirjoittajana ja toimijana. Mo-lemmissa hän tuo esille naisnä-kökulmaa.

Riitta Kivimäki on kehittä-nyt liikunnallisen tanssin, joka edistää naisten hyvinvointia ja terveyttä. Tanssia hän on tehnyt tunnetuksi Torniossa ja sen lä-hikunnissa Tanssii tätien kans-sa -yhdistyksen avulla. Hänen johdollaan on kehitetty pyö-rätuolitanssi, johon osallistuu miehiäkin.

Historioitsijalle Fredrika-mitali – Fredrikan elämänkerran kirjoittami-nen on ollut äärettömän rikas kokemus, totesi Inka-Maria Laitila, Hämeenlin-nan historiallisen museon amanuenssi, Wetterhoffin kotiteollisuusopiston pe-rustajan elämästä kertovan kirjan jul-kistamistilaisuudessa.

Kirjaa lukiessa voi todeta, että Fredrika Wetterhoffin 61 vuotta kes-tänyt elämä on rikas elämys myös lu-kijalle. Turhaan ei Inka-Maria Laitilan rintaan kiinnitetty julkistamistilaisuu-dessa Fredrika-mitalia. Fredrikasta kir-ja-arvostelu kesäkuun Minnan Kirja-viisaissa. – Kuva: Marjatta Hinkkala.

Uusia puheenjohtajia NaisliitossaSuomalaisen Naisliiton syys-kokouksessa Oulussa liiton uu-deksi puheenjohtajaksi valittiin Leena Ruusuvuori (kuvassa oikealla). Leena on ansioitunut yhdistys- ja naisasianainen: hän on tehnyt pitkän uran tasa-ar-von ja ihmisoikeuksien parissa sekä kansainvälisissä edustus-tehtävissä. Eläkkeelle hän jäi toissa syksynä Naisjärjestöjen Keskusliitosta, jonka pääsihtee-rinä oli kymmenen vuotta.

Monitaitoinen nainen Tornion kaupungin näyttelytilassa on ollut tänä syksynä Sinikka Lap-peteläisen, torniolaisen naisliittolaisen, retrospektiivinen taidenäyttely Luonnollisesti. Esillä on maalauksia, piirroksia, valokuvia ja seinäteks-tiilejä sekä betoni- ja puutyö. Vanhin niistä on 59 vuoden takaa.

Muuruvedellä syntynyt Sinikka kertoo kiinnostuneensa jo pik-kutyttönä sana- ja kuvataiteista. Pitkä koulumatka ruokki mieliku-vitusta, ja lapsena saatu lahjakamera vei hänet ensin valo-, sitten videokuvaajaksi. Sinikka on osallistunut Tornion Kuvataideseuran yhteisnäyttelyihin ja pitänyt useita yksityisnäyttelyitä. Ammatil-taan Sinikka Lappeteläinen on luokanopettaja, mistä työstä hän jäi eläkkeelle. Hän on paitsi kuvataiteilija myös kirjailija, käsikirjoitta-ja ja lausuja, joka vetää myös Tornion kansalaisopiston sanataide-ryhmää. – Teksti: Marja-Riitta Tervahauta. Kuva: Leena Kähkönen.

Leenan tilalle Helsingin yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin Maritta Pohls, histo-rioitsija. Hän on naisliittolai-sille tuttu Naisten Ääni -verk-

kojulkaisuhankkeen vetäjänä ja Opetusneuvos Vilkemaan Sää-tiön hallituksen jäsenenä. – Kuva: Maija Kauppinen

42 43

Suomalaisen Naisliiton hallitus 2016Suomalaisen Naisliiton halli-tukseen kuuluvat ensi vuon-na puheenjohtajan Leena Ruusuvuoren (toinen vas.) lisäksi Maija Kauppinen (vas.) Helsingin, Heli Esko-lin Hämeenlinnan ja Mar-ja-Riitta Tervahauta Torni-on yhdistyksestä sekä Terttu Välikangas Oulun ja Liisa Temisevä Jyväskylän osas-tosta, Kirsti Pohjonen Hel-singin yhdistyksestä ja Soile Hakola Vaasan Suomalaises-ta Naisklubista.– Kuva: Ritva Rundgren

Minnan salongissa Hämeenlinnan yhdistyksessä alkoi tänä syksynä lukupiiri, Minnan salonki. Monesta lukupiiristä se poikkeaa siinä, että se kokoontuu jäsenten kodeissa ja on maksullinen. Illan emäntä valitsee kirjan, jonka alustaa keskustelun pohjaksi, tarjoaa kahvin kera nisun (vain yhtä lajia) ja tilittää kahvirahan yhdistykselle.

Ensimmäisen salonkikokoontumisen kohdekirjana oli Riina Katajavuoren Wenla Männistö, toi-sen Pauliina Rauhalan Taivaslaulu.

Lukupiirin aluksi juodaan aina kuppi kahvia tai teetä, sillä Naisten Äänen päätoimittajan Maikki Fribergin sanoin ”ei jaksa laulaa, ellei ensin kasta kaulaa”. Kuvassa lukupiiriläiset ovat Heli Esko-linin salongissa – Kuva: Pentti Repo

Leidit Lutakossa teellä Jyväskylässä on kaunis, avara teehuone, Lutakon Teeleidi, jos-sa voi tavata ystäviä ja nauttia hyvästä tunnelmasta. Se sijaitsee kävelymatkan päässä keskustasta jugend-tyylisessä, vuonna 1912 rakennetussa talossa, jonka on suunnitellut arkkitehti Yrjö Blomst-edt. Talossa on asunut Schaumanin vaneritehtaan johtaja perhei-neen.

Joukko Jyväskylän naisliittolaisia kävi tänä syksynä tutustu-massa taloon. Heille kerrottiin aluksi talon historiasta, minkä jäl-keen he maistelivat leivonnaisten kera erilaisia teejuomia. Valinta ei ollut ollut helppo, sillä tarjolla oli yli 70 teelajia, ja niillä jokai-sella nimi. – Teksti ja kuva: Anita Lyyra.

Eijan synnytystuolia Viroon

Viisi vuotta sitten Minnassa kerrottiin Euroopan Vuoden 2009 keksijänaisen, kätilö Eija Pessisen kehittämästä Relax-birth- synnytystuolista. Sittem-min Naisliittoon liittyneen Ei-jan patentoidun synnytystuolin maailmanvalloitus jatkuu. Elo-kuussa Eija oli kunniavieraana Tallinnassa paikallisten Lii-ke- ja virkanaisten yhdistyksen hattujuhlassa, jossa kerättiin rahoitusta Relaxbirth-synny-tystuoleille Viron sairaaloihin. Illan aikana saatiinkin mahta-va pesämuna, peräti 600 euroa. Hyväntekeväisyysjuhlaan osal-listuivat myös Naisliiton sih-teeri Kukka Lehmusvirta ja sen jäsen, naiskeksijöiden Grand Lady Maila Hakala. – Kukka Lehmusvirta

Eija Pessinen (vas.) ja Kukka Lehmus-virta Tallinnassa.

HALLiTUS

Kirsti Ojala, puheenjohtaja kirsti.ojala@pp.inet.fi

Leena Ruusuvuori, varapuheenjohtaja leena@leenaruusuvuori.fi

Marja-Riitta Tervahauta, taloudenhoitaja marja-riitta.tervahauta @pp.inet.fi

Heli Eskolin heli.eskolin@aina.net

Raija Hakkarainen raija.hakkarainen@iki.fi

Maija Kauppinen maijaesko@kotiportti.fi

Kirsti Pohjonen kirsti.pohjonen@gmail.com

Liisa Temisevä liisa.temiseva@luukku.com

Kukka Lehmusvirta, sihteeri naisliitto@kolumbus.fi

YHdiSTYSTEN/OSASTOJEN PUHEENJOHTAJAT

HELSiNKi

Leena Ruusuvuori leena@leenaruusuvuori.fi

Hämeenlinna Maija Kauppinen maijaesko@kotiportti.fi

JYVÄSKYLÄ

Liisa Temisevä liisa.temiseva@luukku.com

OULU

Tiina Tervaskanto-Mäentausta tiina.tervaskanto-maentausta@oamk.fi

TORNiO

Marja-Riitta Tervahauta marja-riitta.tervahauta@ pp.inet.fi

VaaSa

Seija Lähdemäki seija.lahdemaki@gmail.com

44 45

OHJELMA

Klo 11.00 ilmoittautuminen

Perinteinen keittolounas

klo 12.00 avaussanat anneli Mäkinen, Suomalaisen Naisliiton koulutustoimikunnan jäsen

Historian naiset poliittisina ja taloudellisina päättäjinä Professori Irma Sulkunen, Tampereen yliopisto

Nykynaisten näkyvyys politiikassa ja taloudessaklo

13.45 Virkistystauko (kahvi/tee ja Runebergin torttu)

klo 14.15 Hellan ja päätteen välissä Kirjailija Kirsti Manninen

Tähän on päästy – entä tulevaisuus? Puheenjohtaja Sirkka-Liisa Anttila, Naisjärjestöjen Keskusliitto

Päätössanat Puheenjohtaja Leena Ruusuvuori, Suomalainen Naisliitto

Seminaarin juonto Nuppu Rouhiainen, Suomalaisen Naisliiton koulutustoimikunnan puheenjohtaja

Seminaarin osallistumismaksu on 30 euroa. Hintaan sisältyvät keittolounas ja kahvi/tee tor-tun kera. Sitova ilmoittautuminen viimeistään perjantaina 30. tammikuuta mieluimmin sähkö-postilla: naisliitto@kolumbus.fi tai tekstiviestillä/puhelimitse 0440 699 27. Maksu Suomalaisen Naisliiton tilille Fi28 1574 3000 0239 35, maksuviite 31943. Kerro tällöin myös mahdollinen ruo-ka-allergiasi.

Suomalaisen Naisliiton ja sen Helsingin yhdistyksen perinteinen ajankohtaisseminaari lauantaina 6.2.2015 klo 11–16

ravintola Kaisaniemessä (Kaisaniementie 6) Helsingissä.

NAiSTEN ÄÄNiÄ 110 VUOTTA