Kotiseutu 2013

KOTISEUTUJ o v u o d e s t a 1 9 0 9 2 0 1 3

Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:28 Sivu1


KOT ISEUTU


Nal

le R

itvol

a


KOT ISEUTU2013

Lassi Saressalotoimittaja

J o v u o d e s t a 1 9 0 9


6

KOTISEUTU

© Suomen Kotiseutuliitto, © Kirjoittajat, © Valokuvaajat

Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A:25 (painettu), A 26 (nettijulkaisu)Toimittaja Lassi Saressalo

Graafinen suunnittelu ja taitto Nalle Ritvola, Osakeyhtiö Nallellaan, TampereRitvolan syntymäkunta on Tampere ja asuinpaikka Tampereen Ryydynpohja.

Paino Multiprint Oy, Vantaa, 2013. Kotipaikka Turku.

ISSN 2323-9271 (painettu)ISSN 2323-928X (verkkojulkaisu)

J o v u o d e s t a 1 9 0 9 2 0 1 3

Kalevankatu 13 A, 00100 HelsinkiPuhelin (09) 612 6320, faksi (09) 6126 3250

[email protected]

Nal

le R

itvol

a


2013Sisällys

Pekka Laaksonen: Kotiseudun polkuja 9

Lassi Saressalo: Kotiseutuliike – sekä murrosaikojen että vakauden liike 13

Tarmo Kunnas: Kotiseudun ideaa tavoittamassa 17

Sulevi Riukulehto: Muisto kohtaa maiseman. Kotiseutu syntyy kokemuksista 23

Timo Suutari ja Sulevi Riukulehto: Nurmonjokilaakso sai kotiseutusuunnitelman 29

Pia Puntanen ja Leena Hangasmaa: Astuvan akka ja Mannerheim. Mikkelin seudun kulttuuriperintö-

ohjelman aineksia 35

Helena Ruotsala: Kenen kulttuuriperintö? 45

Minna Mäkinen: Kuntaliitos kotikunnassa 51

Nina Koskihaara: Paikallisuus. Kokemuksia, toimintaa ja yhteisesti jaettuja merkityksiä 59

Jenni Väliniemi-Laurson & Hannu Kytö: Arjen palvelut kotiseudun määrittäjinä. Esimerkkejä

pääkaupunkiseudun lähiöistä ja kehyskunnista 67

Torsti Hyyryläinen & Sirkku Piispanen: Säätiöity identiteetti 73

Emma Susi: Rakennusaineena paikallisuus. Näkökulmia paikallisuuden tuotteistamiseen 79

Helena Aaltonen: Kotiseutujen aluekehitykseen vaikuttaminen 85

Marjut Paulaharju: Samuli Paulaharju sisutukseen liittyvän kansanperinteen tallentajana 89

Pirjo Uino: Sakari Pälsi arkeologina – Julius Ailion oppipojasta oman tien kulkijaksi 99

Johanna Laakkonen: Juhani Ahon ja Maggie Gripenbergin tanssipantomiimista Metsolan tanhuvilla 109

Jaakko Numminen: Kielimiehet vastaan historiantutkijat.

Vähäinen lisä suomalaisen paikannimitutkimuksen oppihistoriaan 115

Janne Vilkuna: Arvotonta arvokasta. Länkiä ja länkipeilejä 121

Aino Nissinaho: Adoptoi monumentti -toimintamalli laajenee rakennusperintöön Pirkanmaalla 125

Risto Piekka: Sammatin Lönnrot – Lönnrotin Sammatti 131

7


8


Kotikielen seuran aikakauslehti Virittäjä al-koi ilmestyä vuonna 1897. Sen tehtävänäoli äidinkielemme viljelyn ja sen ”kaikin-puolisen kypsyttämistyön” edistäminen.Lehden tehtävänä oli myös pitää yhteyttätutkijoiden ja kansanelämästä ja kielen on-

gelmista kiinnostuneiden harrastajien välillä. Piantodettiin, että kansanperinteen harrastajille on syytäperustaa oma lehti. Näin syntyi 1908 Virittäjän liit-teenä julkaistu Antero Vipunen, kansanrunoudenkerääjäin ja tutkijain lehti. Siinä kehotettiin ja opas-tettiin suomalaisia muistiinpanemaan kuulemaansakansantietoutta: ”Ken ei itse paperille panemaan ky-kene, se toisella kirjoituttakoon.”

Hieman unohduksiin jäänyt Väinö Salmisenhauskasti ja kriittisesti toimittama lehti jäi kuitenkinlyhytikäiseksi. Syksyllä 1909 Salminen kirjoitti nel-jännen numeron viimeiselle sivulle: ”Ensi vuodenalusta alkaa ilmestyä uusi lehti Kotiseutu, jonka tar-koituksena on virittää harrastusta kotiseutututki-mukseen. Kun kansan muistelmat ja kansanrunou-

den tutkiminen sekä kerääminen on Kotiseudulla-kin koko tärkeänä puolena, tulee siitä sellainen Vi-punen, että se nielee tuhatmalkoiseen mahaansa tä-män pikku Antero Vipusen. Kehotamme kaikkianiitä, jotka ovat tätä leh-teä lukeneet, tutustu-maan uuteen, monipuo-liseen ja monen miehenvoimalla toimitettuunlehteen.”

Suomalaisen Kirjal-lisuuden Seuran suo-jissa toimitettu ensim-mäinen Kotiseutu il-mestyi Tuomaan päi-vänä 21.12.1909. Päi-vä oli talvipäivän sei-saus. Elettiin toisensortokauden alku -vaiheita. Monet asi-at ahdistivat ja juuri

KOTISEUDUN POLKUJA

Pekka Laaksonenprofessori

syntymäkunta Lahtiasuinpaikka Lauttasaari, Helsinki

9


tämän takia järjestötoiminta kotiseutuliikkeen pii-rissä oli vilkasta. Edellisenä vuonna oli perustettuSuomen Kotiseutututkimuksen Keskusvaliokunta,jonka tehtävänä oli ohjailla tätä moniaalle versovaakansalaistoimintaa. Uudesta lehdestä tuli sen ää-nenkannattaja ja toivottu yhdysside tutkijoiden jakotiseutuväen välille.

Kotiseudun ensimmäinen toimitussihteeri ja myö-hempi päätoimittaja, arkeologian professori A. M.Tallgren, muisteli myöhemmin, miten vauhdikaslehden alku oli. Päätoimittaja F. A. Hästesko oli 30-vuotias, muu joukko Tallgren, Harry Donner, K. R.Donner, Aarne Europaeus, Väinö Krohn ja K. Soik-keli hieman päälle kahdenkymmenen ikäisiä. Lehtiilmestyi kahdesti kuussa ja ensimmäisessä vuosiker-rassa oli sivuja lähes neljäsataa. Kotiseututyön alaymmärrettiin varsin laajaksi kasvi-tai ilmatiedettäkään unohtamatta.Meteorologinen keskuslaitos esi-merkiksi halusi tietoja, millaisissaoloissa telefonilangat alkoivat soi-da.

Samaan aikaan Kotiseudunkanssa syntyi myös ruotsinkieli-nen Hembygden. Sen taustavoi-mana oli Föreningen Brage. Vali-tettavasti näiden sisarlehtien tietkuitenkin pian erkanivat. Hem-bygden lopetettiin 1918 ja se sainimen Budkavlen. Kotiseudunkantava voima oli päätoimittaja

Hästesko, tunnettu loitsujen tutkija ja nuorisoseu-raliikkeen vaikuttaja. Hänen mukanaan lehti muut-ti vuosiksi 1912–1915 Jyväskylään. Lehden levikkioli tuolloin 1 100 ja sillä oli useita asiamiehiä eri ta-hoilla maata.

Tämän jälkeen lehti palasi Helsinkiin. Itsenäisyy-den ensimmäisinä vuosina se muuttui joksikin aikaavuosikirjaksi, jolla oli ainaeri toimittaja. Sen jälkeenseurasi viiden vuoden ui-nahdus. Kotiseutu lakka-si ilmestymästä. Oli ta-loudellisia ongelmia. Pa-perin hinta oli noussutkymmenkertaiseksi. Ko-tiseutuaatekin oli uusi-en valintojen edessä.

Mutta vuonna1929 oltiin valmiit jat-kamaan. Toimituksenosoitteeksi tuli Kan-sallismuseo. Kotiseu-dun ympärille alkoikerääntyä se kansal-listen tieteitten tut-kijapiiri, joka on keskeisesti ollutvaikuttamassa talonpoikaiskulttuurin tutkimisen jatallentamisen suureen nousukauteen: Eino Jutikka-la, Hannes Teppo, Kustaa Vilkuna ja hieman myö-hemmin Esko Aaltonen, Elsa Enäjärvi-Haavio, Mart-ti Haavio, Eino Nikkilä, Aulis Oja ja Toivo Vuorela.Ylioppilasosakunnat alkoivat tehdä tutkimusretkiämaakuntiin, retkien tulokset julkaistiin Kotiseutu-

lehdessä, perustettiin Kansatie-teellinen Filmi Oy.

Kustaa Vilkunasta tuli vuonna1934 päätoimittaja ja lehti alkoi il-mestyä neljästi vuodessa. Se sisälsinyt yhä enemmän tutkielmanluonteisia artikkeleita kansatie-teen, kansanrunoudentutkimuk-sen ja kotiseuduntutkimuksen erialoilta. Lehti oli edelleen SuomenKotiseutututkimuksen Keskusva-liokunnan äänenkannattaja. Mel-ko toimimaton yhteisorganisaatiopäätettiin kuitenkin vuonna 1939lakkauttaa.

10


Nyt lehden julkaisuvastuun ot-ti vastaperustettu Talonpoikais-kulttuurisäätiö, jonka jäsenet oli-vat keskeisiä vaikuttajia sekä kult-tuurielämässä että politiikassa.Lehti sai uuden kauniin punai-sen ulkoasun. Se ilmestyi myössodan aikana. Vuonna 1944 si-sältönä oli tosin vain Vilkunankirjoittama tutkimus kansan-omaisista työjuhlista ja juhlata-voista. Sodan päätyttyä Kotiseu-dun sisältö hieman muuttui. Tie-teellisten kirjoitelmien rinnalletuli käytännöllistä kotiseututyötäkäsittäviä artikkeleita ja uutisia.

Kustaa Vilkunan jälkeen päätoimittajaksi vuonna1947 tullut Esko Aaltonen alkoi korostaa, että koti-seututyö ei ole vain taaksepäin katsovaa menneisyy-den tutkimista vaan myös luonnonsuojelua, koti-seudun huoltoa ja maalaiskulttuurin edistämistäyleensä. Kotiseudun perinne on sellaista vaalittavaakulttuuripääomaa, jonka avulla kunnat voivat lisätäkiinnostavuuttaan ja hankkia tulojakin.

Vuonna 1952 Kotiseudun julkaisijaksi tuli tou-kokuussa 1949 perustettu Suomen Kotiseutuliitto.Esko Aaltosta seurasi päätoimittajana Toivo Vuore-la, hänen jälkeensä Kustaa Vilkuna uudelleen ja Vil-kunan jälkeen Vuorela puolestaan uudelleen. Lehtiilmestyi 1960-luvulla kahdeksana numerona vuo-dessa, myöhemmin kuutena ja vuodesta 1981 neljä-nä numerona vuodessa. Likeiset yhteydet kotiseutu-väen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran välilläjatkuivat, kun Pekka Laaksonen ryhtyi päätoimitta-

jaksi vuoden1983 alus-sa. Lehden levikki oli1 800–2 000 kappalet-ta.

Vuonna 1994 Suo-men Kotiseutuliitto,Suomalaisen Kirjalli-suuden Seura ja Koti-maisten kielten tutki-muskeskus päättivätyhdistää voimansa jaryhtyä julkaisemaanyhteistä lehteä. Yh-dentyvän Euroopan

monikulttuurisiin virtauksiin ha-luttiin mukaan entistä vahvempi jalaajalevikkisempi kansallisen kult-tuurin sanansaattaja. Näin Koti-seudusta, Eliaksesta ja Kielipostistasyntyi Hiidenkivi.

Kotiseutu-lehden viimeinen pää-toimit taja Heikki Ylikangas ryhtyiEsko Koivusalon kanssa uuden leh-den päätoimittajiksi. Lehden ta-voitteeksi määriteltiin ”ekologisestikestävän sivistysihanteen kehittä-minen”. Vanhan Kotiseudun pe-rinnettä haluttiin pitää elossa täh-dentämällä Hiidenkiven kulttuuri-käsityksen maanläheisyyttä, perin-

teitä, kieltä ja elämäntapaa. Menestyksekkäästi lehtion näitä lähtökohtiaan toteuttanut. Toive laajem-masta lukijakunnasta on myös toteutunut. Lehdenpäätoimittajina ovat toimineet Panu Rajala, LasseKoskela, Pirkko Leino-Kaukiainen, Pirjo Hiidenmaaja Outi Lauhakangas.

Haikealta tuntuu todeta, että syksyllä 2012 Hii-denkiven kaupallinen kustantaja päätyi irtisan-omaan yhteistyösopimuksen lehden julkaisijajärjes-töjen kanssa ja lopetti lehden kustantamisen. Taus-tajärjestöillä ei ollut taloudellisia mahdollisuuksiaottaa kustantajavastuuta lehdestä.

Mutta Kotiseudun polku jatkuu tässä sadannessavuosikerrassa.

11


12

Nal

le R

itvol

a


Puolustaja

Ensimmäiset kotiseutuyhdistykset perustettiinedellisen vuosisadan vaihteessa, ensimmäi-nen Lohjalle jo vuonna 1894. Ne palvelivatselkeästi itsenäisyyden asiaa korostamalla pai-kallisuutta ja isänmaallisuutta – sanan sen-aikaisessa merkityksessä. Ajatuksena oli, että

kun toiminta syntyvän Suomen puolesta tapahtuipaikallistasolla, ei valtaapitävien ollut siihen helppopuuttua.

Seuraava aktiivikausi sattui vapaussodan jälkei-seen aikaan, jolloin paikallisuus ja kotiseututoimin-ta loi pohjaa uudelle valtiolle ja sen rakentajille –ryhdyttiin rakentamaan uutta tasavaltaa alhaaltaylöspäin. Sotien jälkeen, kun isänmaalliset valta-kunnalliset liikkeet lakkautettiin, kanavoitui työ ko-tiseutuyhdistyksiin, joita perustettiin kymmenessävuodessa jopa parisataa. Aktiivisuus vaihteli seuraa-vina vuosikymmeninä, mutta työn jäljet ovat näky-

vissä mm. kotiseutumuseoissa, joita Suomessa onkäytännössä kaikilla paikkakunnilla.

Kun käytiin keskustelua Suomen liittymisestä Eu-roopan Unioniin, oli kotiseutuliike taas aktiivisestimukana. Nyt pelättiin kansallisen kulttuurin puo-lesta – onneksi turhaan. Tuolloin konkreettisena tu-loksena oli voimakas maakuntien nouseminen esiinja silloin syntyivätkin nykyiset maakuntarakenteetmaakuntaliittoineen ja niille lakisääteiset tehtävät.Hieman taka-alalle maakuntaliittojen työssä jäi kult-tuuriperintötyö – mutta ei aivan. Kaikki maakunnatliittyivät Kotiseutuliittoon ja nimesivät yhdyshenki-löt vastaamaan kotiseututyöstä. Toiminta jatkuuedelleen.

Ja uusin vaihehan tässä aatteellisessa työssä onpaikallisuuden puolustaminen kuntarakenneuudis-tuksessa. Jo Paras-hankkeen aikana Kotiseutuliittootti kantaa paikallisuuden ja paikalliskulttuurienpuolesta ja nyt rakennemuutoksen tässä vaiheessa

13

KOTISEUTULIIKE– SEKÄ MURROSAIKOJEN ETTÄ VAKAUDEN LIIKE

Lassi Saressalofil.tri., dosentti

syntymäkunta Virolahtiasuinpaikka Pispala, Tampere


liitto on antanut laajoja kannanottoja liitosprosessi-en kulttuurisista vaikutuksista – puuttumatta itsepoliittiseen päätöksentekoon. Tuloksena on liitos-neuvotteluihin tarjottava paketti siitä, mitä kulttuu-riperintökysymyksiä niissä tulisi huomioida.

Identiteettien vahvistaja

Kaiken takana näissä historian eri vaiheissa on ollutsuomalaisen kulttuurin ja erityisesti paikallisten kult-tuurimuotojen huomioon ottaminen – ihmisenidentiteettipohjan vahvistaminen ja ”meikäläisyy-den” symbolien turvaaminen. Tausta kotiseututyöl-le on perinteisesti ollut agraarinen – sitähän todis-tavat vaikkapa kotiseutumuseoiden kokoelmat, mut-ta liike on pystynyt uudistumaan ja tarjoamaan väli-neitä myös tämän päivän käytännölliseen yhteis-kunnalliseen keskusteluun. Suurin osa Kotiseutulii-ton jäsenyhdistyksistä onkin kaupunginosayhdistyk-siä – vaikka kaupungin käsite on viime aikojen myl-lerryksissä sellaisenaan hämärtynyt.

Kotiseutuliitto oli mukana opetus- ja kulttuuri-ministeriön paikallismuseotyöryhmässä, joka jätti ra-porttinsa kevättalvella 2012. Liitto painotti voimak-kaasti paikallismuseoiden merkitystä paikallisuu-desta kertojina, museoiden ja koululaitoksen yhteis-työtä ja harrastajaosaamisen lisäämistä museotyös-sä. Samalla todettiin, että paikallismuseotyö ei voi yk-sinkertaisesti toimia ilman edes jonkinasteista ta-loudellista tukea, mikä toteamus toki otettiin ra-porttiin ja sitä kautta myös kuntauudistajien tie-doksi. Tämä työ jatkuu sillä kuntaliitokset ovat näyt-täneet, että päättäjät eivät välttämättä ymmärrä pai-kallisidentiteettien eri symbolien merkitystä kansa-laisille.

Paikallismuseotyön rinnalla kulkee myös kotiseu-tuarkistotyö. Tavoitteena on, että jokaiseen kuntaan,entiseen tai uuteen, perustetaan vihdoinkin koti-seutuarkisto, joka kokoaa paikkakuntakohtaisia ar-kistoja – niin yhteisöjen ja järjestöjen aineistoja kuinyksityisarkistoaineksia säilytettäväksi ja tulevien mik-rohistorioiden materiaaleiksi. On todella surullista,että suuri määrä mm. järjestöjen asiakirja-aineistojaon kadoksissa tai kokonaan hävinnyt. Kotiseutuyh-distyksillä olisikin tässä työsarkaa saada kaikki paik-kakuntansa järjestöt laittamaan arkistonsa kuntoonja tallettamaan ne yhteen kotiseutuarkistoon. Opas-tusta saa mm. Kotiseutuliitosta, kuntien arkistoistaja maakunta-arkistoista.

Aktivisti

Vuonna 2010 toteutettu kulttuuriympäristökam-panja oli valtakunnanlaajuinen Suomen Kulttuuri-rahaston tukema hanke, joka nosti esiin jokaisen ih-misen oikeuden ja velvollisuuden ymmärtää ja vaaliakulttuuriympäristöään. Vaaliminen ei ole härkä-päistä säilyttämistä ja kaiken kieltämistä vaan yh-teiskunnan ja asuinympäristön uudistamista niin,että menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kohtaavattoisensa ja antavat mahdollisuuden vakaalle ja kult-tuurisesti kestävälle kehitykselle.

Kulttuuriperintö-työ on laaja sarka. Sii-hen liittyy myös sel-keästi maankäyttö- jarakennuslaki ja sensääntelemä kaavoi-tustyö niin kaupun-geissa kuin maaseu-dullakin. Tämä ontyötä, johon myös ko-tiseutuliikkeen onsyytä osallistua. Kan-

salaisaktivismi, meneminen mukaan nykyisin varsinavoimeksi säädettyyn kaavoitusprosessiin, mielipi-teen tarjoaminen kotiseutuympäristön arvokysy-myksistä ja tiedon tarjoaminen kulttuuriperinnöstäkaavoittajille on mielenkiintoista – toki kyllä useintyölästä – mutta onnistuessaan takaa kulttuuriym-päristön kehittämisen vaalivasti ja perineitä arvosta-en.

Kasvattaja

Kotiseututyökasvatus ja -opetus on noussut esiin mo-nella tapaa viime aikojen keskusteluissa. Takana onse hyväksytty ajatus, että vaikka kasvavat sukupolvetelävätkin kansainvälisessä ja jopa globaalissa tiedon-välityksessä ja sen mukaisessa maailmankuvassa, hei-dän tulee saada oman minuuden lähtökohtien ym-märtämiseksi tietoa omasta kulttuuritaustastaan jasen mekanismeista. Vain tuntemalla oman kulttuu-rin, voi suhtautua erilaisuuteen positiivisesti ja näinkasvaa avarakatseiseksi maailmankansalaiseksi. Ko-tiseutuopetus onkin Kotiseutuliiton ja sitä kauttakoko liikkeen seuraavien vuosien keskeinen kehitys-työn kohde. Kun kulttuuriympäristökasvatus on saa-tu esiin, nostetaan nyt laajemminkin, mutta paikal-liselle tasolle sovellettuna kulttuuriperintökasvatus

14

Kotiseutuliike

voi hyvin ja on

valmis reagoimaan

yhteiskunnan

haasteisiin.


niin kouluissa kuin aikuiskoulutuksessakin. Etelä-Pohjanmaan Opistohan aloitti jo vuonna 2012 koti-seutuohjaajakoulutuksen ja jos pilottivuosi onnis-tuu, se tullee laajentumaan koko maahan.

Yhdessä Opetushallituksen kanssa Kotiseutuliittokehittää kotiseutu- ja kulttuuriperintökasvatusosiotaperuskoulujen seuraavaan opetussuunnitelmaan. Ta-voitteena on tuottaa valmista opetusmateriaalia pe -ruskouluun, niin, että aineistokehyksestä kukinopettaja voi soveltaa juuri omien oppilaiden kan-nalta ymmärrettävä ja paikallisidentiteettiä valaise-vaa opetusaineistoa.

Kotiseutukirjallisuus on myös ollut voimakkaastiesillä. Tämä usein aliarvostettu kirjallisuuden laji onnostettu tietoisesti esiin tietokirjamaailmassa mm.jakamalla vuosittain vuoden kotiseutukirjapalkintoaja esittelemällä kirjallisuutta Kotiseutuliiton kotisi-vuilla Kirjamakasiinissa. Keväällä 2013 valmistunutKotiseutututkijan käsikirja tarjoaa tietoa kaikille, jotahaluavat oppia lisää kotiseutututkimuksesta ja tuot-taa eri välineisiin kotiseutujulkaisuja.

Tulevaisuuden tekijä

On sanottu, että kotiseutuliike on työnsä tehnyt jajoutaa mennä. Näin ei suinkaan ole. Kotiseutuliikevoi hyvin ja on valmis reagoimaan yhteiskunnanhaasteisiin tarjoamalla vuosisataisen kulttuurikehi-tyksen mukanaan tuomat ajatusmallit, historiatie-toisuuden, paikallisidentiteettien henkisen turvan,mutta samalla avartuu ulospäin. Kotiseututyö ontyötä tulevaisuutta varten. Kotiseutuliikkeen on yh-dessä muiden paikallistoimijoiden kanssa pystyttäväkertomaan niin maassa- kuin maahanmuuttajille,mihin he ovat tulleet, välittämään kulttuurin tunte-musta ja erilaisuuden ymmärtämistä. Vain suhtau-tumalla erilaisuuteen tasavertaisesti päästään kehit-tämään yhteiskuntaa, joka ei torju vieraitakaan ele-menttejä vaan keskustelee niiden kassa ja etsii yh-teistä tapaa elää ja toimia.

Kotiseututyö tarjoaa tekemistä kaikille. Se katsootaaksepäin, elää nykypäivää ja ennakoi tulevaisuutta.

15

Nal

le R

itvol

a


16

Nal

le R

itvol

a


Annettu tunne pysyy

Ei ole vain helppoa sanoa jotain ehdottomanyleispätevää kotiseudusta, koska jokainen ko-kee oman kotiseutunsa omalla tavallaan ja seon jokaiselle ainutkertainen. Joku on jäänytasumaan yhden etnisen ryhmän asuttamallesyntymäseudulleen. Jonkun isovanhemmat

tulevat neljältä eri mantereelta. Joku hakee kotiseu-tua vieraasta maasta, ehkä uudesta monikulttuuri-sesta ympäristöstä. Jonkun lapsuus on ollut trau-maattinen, jonkun onnellinen. Tämä kaikki heijas-tuu tavassa, jolla kotiseutu koetaan. Kotiseudun ko-kemisessa on suuria voimakkuuseroja. Se riippuupaitsi ihmisen henkilökohtaisista kokemuksista, kie-lestä, murteesta, perhe- ja sukutaustasta, ihmisentunne-elämän tasapainosta, syvyydestä tai pinnalli-suudesta. Hyvään kotiseututunteeseen riittää kylläse, että mikä lapsuudessa on koettu, on ollut myön-teistä: oma perhe, sen sisäiset suhteet ja elämänkoh-talo, leikkitoverit, ystävät ja naapurit. Sen sijaan, joslapsuudessa on ollut traumaattisia kokemuksia, rii-

taa, pettymyksiä, järkytyksiä, tragedioita, ne vievätvoimaa kotiseudun rakastamiselta ehkä kuitenkaantuhoamatta täysin emotionaalista kotiseutua.

Kotiseututunne ei ole olemukseltaan aina sama jayksiselitteinen, mutta se on kuitenkin kaipuuna jatavoitteena samanlainen ja siinä mielessä universaa-li ja yleisinhimillinen. Tarve kotiseudun kokemiseenon potentaalisesti muuttumaton, a priorinen, en-nen kokemusta syntyvä. Me synnymme maailmaankotiseudun idean, sen kielellisen merkityskategorianmyötä, joka sitten saa tarkempaa sisältöä, kun olem-me saaneet erilaisia kokemuksia kotiseudusta ja in-tegroituamme ne omaan elämys- ja ymmärrysmaail-maamme. Vasta lapsuuden myötä ympäristön koke-minen luo tälle tarpeelle konkreettisen sisällön.

Ensimmäiset muistot ovat mielestä ja tunne-elä-mästä lähtemättömiä, koska ne muodostavat kokokäsitteellisen maailmamme myyttisen perustan. Neovat antaneet ensimmäistä kertaa abstrakteille kä-sitteille ja sanoille konkreettisen ja elämyksellisen si-

17

KOTISEUDUN IDEAA TAVOITTAMASSA

Tarmo Kunnasprofessori

syntymäkunta Helsinkiasuinpaikka Helsinki


sällön. Kun synnymme maailmaan, ei kielen, muttakyllä valmiiden kielellisten kategorioden myötä, ter-mit “äiti”, “isä”, “perhe”, “talo”, “puu”, “koti”, “ky-lä” saavat merkityssävyä aina sen mukaan, mikä onollut ensimmäinen emotionaalisesti ja kokemuksel-lisesti kohdattu äiti, isä, perhe, talo, puu, koti tai ky-lä. Niiden avulla hahmotetaan ja jäsennetään kokomyöhempää maailmaa. Niinpä ensimmäiset syvästikohdatut ilmiöt ja esineet, ihmiset, kirkot, pappilat,koulut, tehtaat, niityt, metsät, talvimaisemat, työvä-entalot, nuorisoseurantalot, kaupat, joet ja järvet lei-maavat kaikkia myöhempiä mielikuvia ihmisistä, ta-loista, niityistä, metsästä, talvimaisemasta, järvestä jajoesta jne.

Monia myyttejä kotiseudusta

Ensimmäisiä vaikutelmiani elämästä on vuoden1945 alkuvuoden Ruotsista, muistikuva hylätystä se-pän pajasta, jossa alle kolmevuotias suomalaispoikaihmetteli pajassa olevaa rautaromua. Vierailtuanisiellä yli kolme vuosikymmentä myöhemmin, otinyhden ruotsalaisen rautakappaleen mukaani Suo-meen ja asuinpaikalleni Jyväskylään säilyttääkseni si-tä kuin fetissiä kotonani ja lopulta tilanpuutteenvuoksi työpaikallani. Se oli kuin yritys vangita ka-donnutta Elämää, halu taikoa yhä uudelleen men-neisyys esille. Se oli ihmisen kaipuuta pysyvään ole-miseen. Tapahtuman dramatiikkaa lisäsi vielä se, et-tä Suomi, josta tulin, oli köyhä ja vaaranalainen maa– vastakohta tuon ajan onnelliselle Ruotsille.

Ehkä tämä illuso-rinen, mutta subjek-tiivisena myyttinä to-si kokemus “vieraastamaasta” kotiseutunaon edesauttanut mi-nua suhtautumaanmyöhemminkin vie-raisiin maihin myön-teisesti ja uteliaasti.

Kokemus kertoo varhaisen kotiseudun suuresta mer-kityksestä ja vielä siitä, kuinka elämän tietoinen alkukoetaan myyttisenä, jopa pyhänä ja kuinka ensim-mäiset tietoiset muistot piirtyvät ihmisen tajuntaanpoikkeuksellisella voimalla.

Ihmisen ensimmäisissä muistoissa on ikään kuinsuuren tarinan juhlava, liikuttava, järisyttävä alku –kuin lapsi olisi tullut jostakin arvoituksellisesta tun-

temattomasta, mystisestä ja vielä jatkanut mystistäoloaan, alkanut elää ainutkertaista uutta elämäänsälapsena ja ihmisenä ikään kuin ihmettä. Ylipäätäänlapsuuden kotiseudun kokee herkästi, koska lapsion ajattelussaan, tunteessaan ja luovuudessaan vielämaagisessa ja myyttisessä maailmassa. Hän on taitei-lija, kertoja ja dramaatikko.

Lapsen kyky hahmottaa maailmaa ensikertalaisentuorein silmin ja aistein ulottuu pitkälle myöhem-pään lapsuuteen ja varhaisnuoruuteen. Oikeastaankaikki ne seudut, joilla olen oleskellut lapsena ja var-haisnuoruudessani pitempään ovat kotiseutuani. Jatuo paikan miltei yliluonnollinen myyttisyys on ollutmahdollista kokea myöhemmin paikkakunnilla, jois-sa olen oleskellut aina varhaiseen teini-ikään saakka.Palaan niihin aina uudestaan mukanani tunne siitä,että elämä tiivistyy, että en unohda olemista. Koke-mus on sama kun kohdatessani itseäni miellyttäväntaideteoksen, saadessani jonkun itseni kannalta“suuren ajatuksen” tai onnistuessani tekemään, josmahdollista, jotain poikkeuksellista inhimillisessäsuhteessa.

Kohtaamiset

Kotiseudun kaipausta ja mieltämistä voisi pitää osa-na laajempaa, ihmisessä alati läsnä olevana henkise-nä asenteena, jossa hän joka hetki erottaa toisistaantuttua ja vierasta. Näin tapahtuu liikuttaessa kadul-la tai luonnossa, matkustettaessa kotimaassa tai ul-komailla, kohdattaessa ihmisiä tai muita luonto-kappaleita. Olemassaolomme on jatkuvaa tutun javieraan kokemista ja myös niiden uudelleen hah-mottamista. Ihminen pitää enemmän tutusta ja ko-kee sen turvalliseksi. Joka on vaihtanut lapsena kou-lua, asuinympäristöä tai asevelvollisena kasarmia taikasarmin tupaa ja on menettänyt hetkeksi tutun jaturvallisen ympäristön ja ystäväpiirin, joutuu tun-nustamaan, että tuntemattoman, vieraan, oudon ko-keminen on aluksi yksiselitteisen kielteistä, paitsi joseivät uudet ihmiset, uusi ympäristö, uusi seura, uu-si kokemus osoittaudu kerta kaikkiaan valloittavak-si, mikä ei aina pääse todentumaan. Jopa uutta op-piessamme me kuljemme vanhan, tutun ja turvalli-sen kautta, vaikka se ei ole tie uuden ymmärtämi-seen. Me tulkitsemme uusia asioita tuttujen analo-gioiden kautta. Se saattaa kaavamaistaa ja vääristääkäsitystämme uusista ja oudoista ilmiöistä. Me py-rimme ymmärtämään uutta kirjallisuutta, uutta ku-vataidetta ja musiikkia jo tuntemamme kautta ta-

18

Ihminen pitää

enemmän tutusta

ja kokee sen

turvalliseksi.


juamatta, että todellinen tieto, todellinen uuden op-piminen ja uusi taito löytyy sieltä, mitä pidämmetuntemattomana ja vieraana. Tässä mielessä liialli-nen pitäytyminen tuttuun ja turvalliseen on myösvaara. Nurkkapatriotismi on pahasta.

Kotiseutu mukana

Mutta ihminen voi joskus ottaa vastaan vieraan il-miön ja ihastua siihen. Näinhän on käynyt monelle,joka on etsinyt asuinpaikakseen jonkun kaukaisentai tuntemattoman karismaattisen seudun, kylän taikaupungin. Vieraan kohtaaminen ja ymmärtäminenvoi olla luovuutta inspiroiva. Siitä voi antaa vierai-den kielten ja kulttuurien opiskelu hyviä esimerkke-jä.

Mutta vierauden pelko voi mennä pitkälle. On ih-misiä, jotka vihaavat matkustamista, siirtymistä pai-kasta toiseen tai kotipaikan vaihdosta. Heitä nähtä-västi ahdistavat vieraat seudut, vieraat ihmiset, vieraskieli ja vieras ympäristö. Tämäkin on universaali ko-kemus. Ehkä se vaivaa vähemmän nykymaailmanmatkustamiseen tottuneita nuoria ihmisiä. Muttakokenutkin matkustaja saattaa olla herkkä mieliala-muutoksille pitkän oleskelun aikana vieraassa ym-päristössä. On olemassa matkadepressiota tai hen-

kistä matalapaineisuutta, joka kohtaa vieraassa ym-päristössä yksin pitkään oleskelevan. Kolme vuottadiplomaattina vieraalla mantereella ei välttämättäole helppo missio. Tässä hengessä monet suomalai-set etsivät ulkomailta omaa perinnettä ikään kuinomaksi suojakseen ja omaksi terapiakseen. Monetsuomalaisten asuttamat lomaseudut ovat tästä hyväesimerkki. Ne ovat muuttuneet Suomeksi asukkai-neen, asumuksineen, ruokineen, sosiaalisine koo-deineen, kadunnimineen, kyltteineen. Ja tämähän eikoske vain suomalaisten asuttamia lomaseutuja vaankaikkia niitä lomaseutuja, joissa eri kansallisuudethakeutuvat lomalla omiensa pariin, juovat Espan-jassa ruotsalaista kahvia, nauttivat siellä aamupalak-seen englantilaista breakfastia.

Paikkojen henki

On olemassa hyvin erilaisia seutuja ja paikkakuntia.On olemassa korpea, rämettä, suomaata, asumatto-mia seutuja, kaatopaikkoja, jättömaata, teollisuus-alueita, ylikansoitettuja rappeutuvia kaupunkeja,kurjia ja vaarallisiakin esikaupunkeja, epämiellyttä-viä, ahdistavia asumalähiöitä, mutta myös luksus-kortteleita, historiallisia, idyllisiä vanhoja pikkukau-punkeja, puutalokaupunkeja, ympäristöjä, joistahenkii roomalainen antiikki, keskiaika, 1600- tai

19

Nal

le R

itvol

a


1700-luku. On olemassa paikkakuntia joen, järventai meren rannalla. On koivumetsää, tammilehtoja,asuttuja seutuja ja asumattomia seutuja. On ole-massa kaupunkeja, joissa asuessa mieli pakahtuu rie-musta. On olemassa siis paikkakuntia ja seutuja, joil-la on charmia, viehätysvoimaa. Ne ovat karismaatti-sia.

Suurin osa seuduista on kuitenkin ihmisen asu-misen kannalta suhteellisen neutraalia maastoa.Oman kotiseudunkaan ei tarvitse olla karismaatti-nen, luonnonkaunis, ylellinen, matkailijoita puo-leensa vetävä. Se voi olla maisemaltaan jopa vähem-män kaunis. Lapsuuden kotiseudun kauneudella taisen kulttuurimonumenteilla ei ole välttämättä pal-jon tekemistä sen intensiteetin kanssa, millä se myö-hemmin koetaan.

Onnellinen, karu lapsuudenympäristö, 1940-lu-vun köyhä Suomi, on onneksi herkistänyt minutkiniloitsemaan suuresta maailmasta ja sen ylenpaltti-suudesta. Tosin olen liian vähän miettinyt sitä, ettämaailmassa on ankeampiakin seutuja kuin Suomi.Sekin voisi vahvistaa kotiseututunnettani kotimaas-sa. Jos lapsuuden kotiseutu voi olla vähemmän kau-nis ja jopa ruma, uusilta kotiseuduilta vaatii enem-män. Niitähän voi itse etsiä, valikoida ja valita toisinkuin syntymäpaikkaa, joka jokaiselle annetaan tä-män omasta tahdosta riippumatta.

Mutta oleellista on nytkin, että ihmisellä on uu-della kotiseudulla myönteisiä kokemuksia, hyvät per-hesuhteet, ystäviä, hauskoja naapureita, tunnelmaa,mahdollisuuksia tai mukavia matkatovereita. Myön-teiset emotionaaliset kokemukset, sosiaalinen mielija kyky käyttää hyvin kieltä ovat tärkeitä avuja uuttakotiseutua etsittäessä ja tavoitettaessa. Uudeksi ko-tiseuduksi voi helposti tehdä sellaisen paikkakun-nan, jonka karisma on aseista riisuva.

Kotiseututunnetta, kuten minkä tahansa paikaneksistentiaalista kokemusta, lisää kykymme nähdäse historiallisena seutuna. Ihminen voi matkailijana,turistina tai vierailijana nähdä vavahduttavia ylei-sinhimillisiä muistoja menneisyydestä tiedostamattaniitä ja nauttimatta niiden eksistentiaalisesta merki-tyksestä. Hän voi kulkea ohi antiikin amfiteatterin il-man, että kokemus menneisyyden läsnäolosta jakaikki se, mikä paikalla on tapahtunut, ei häntä hä-älytä, eivät senaattorit, konsulit, orjat, eläintaistelut,gladiaattorileikit, kauniit naiset, kaunis julmuus. Ol-la tiedostamatta historiaa on pahimmillaan kiittä-

mättömyyttä elämää kohtaan, henkistä laiskuutta,ahtaaksi käyvä portti monotoniseen elämään, ehkäsuorastaan tylsyyteen ja henkiseen viljelemättömyy-teen. Myös olemisen kokeminen voi olla haaleata jalatteata. On luonnollista hämmästellä kaikkea ole-massa olevaa, itse olemista. Olleen historian koke-minen voi olla rikasta, intensiivistä, jännittävää, tur-vallisuuden tunnetta antavana, maalauksellisena,dramaattisena ja viihteellisenä. Tämä liittyy myöserilaisten paikkakuntien kokemiseen.

Rakastunut paikkaan ja sen henkeen

Kun katselen kenties jo monennen sadannen kerranPariisissa eleganttia Place des Voges’ia Le Marais’nkaupunginosassa, jossa Ranskan ylhäisaatelisto asui1600-luvulla, sen harmonista, ajan hengen mukaistatyylikästä punatiilillä koristeltua yhtenäistä urbanis-mia ja arkkitehtuuria, kauniisti kaartuvia galleria-käytäviä, ja ranskalaisella geometrisuudella koristel-tua pientä puistoa sen keskellä, kardinaali Richelie-un taloa, kuninkaan paviljonkia, rinnassani on kuinonnentunne. Se on tietysti esteettistä iloa. Mutta seon enemmän. Ihmisen osa maailmassa näkyy tässäarvokkaana ja myönteisenä. Ihminen on saanut tä-män kaiken itse aikaan. Korttelin tyylikkyys on kun-nianteko ihmiselle. Se on nerokkaiden ihmisten lah-ja meille kaikille ja samalla todistus kaikkeen ihmi-syyteen liittyvästä luomisvoimasta. Se on kiitolli-suutta itse elämää kohtaan. Elämä on noussut hä-dänalaisuudestaan ja darvinistisesta olemassaolontaistelustaan juuri tässä jo satoja vuosia sitten ihmi-sen arvokkaaseen yksityissfäärin, sivistyksen ja kult-

20

Nal

le R

itvol

a


tuurin pariin. Ne voivat olla kriittisiä rahaa ja ai-neellisuutta kohtaan, mutta ne eivät aliarvioi edes ra-han ja materiaalisten seikkojen eikä edes ylellisyy-den merkitystä, silloin kun se on liittynyt kulttuu-riin.

Ylipäätään varhaiset Pariisin kokemukseni Lati-na laiskorttelista ja Saint Germain dès Prés’ltä olivatsamalla tavalla riemukkaita. Vielä kaksi- kolmikym-menvuotiaan rintaa pakahdutti yhä uudestaan, kunhän todella tajusi olevansa Pariisissa. Se oli kuin rak-kautta kauniiseen naiseen. Se oli kuin iloa ihastut-tavasta olennosta. Charmikkaassa kaupungissa olimyös silloin minulle uutuudenviehätystä, mutta seole koskaan aivan kokonaan hävinnyt. Suurkau-pungin vahva valtti on, että siellä ei koskaan voi pit-kästyä. Jo flaneeraus, päämäärätön harhailu Pariisinkaduilla vastaa hyvinkin mielenkiintoisen doku-menttifilmin katselua: urbanismi, arkkitehtuuri,kaupat, ihmiset. Pariisin kokeminen on sukua tai-teen kokemiselle. Lukemattomat nähtävyydet, mu-seot, kulttuuritapahtumat tarjoavat joka hetki myösarvaamattomia mahdollisuuksia kehittää omaa mi-nuutta.

Rakkaus paikkakuntaan ei voi koskaan väljähtyäyhtä paljon kuin rakkaus toiseen ihmiseen. Vanhankulttuurikaupungin antama viesti kantautuu meilleaina, ei kovin meluisasti, julkilausuttuna vuosisato-jen takaa julistaen, että ihminen ei ole vain mur-hannut, tuhonnut ja hävittänyt vaan myös rakenta-nut. Koko kaupunki on herättämässä luottamustaihmisen kykyihin, hänen mahdollisuuksiinsa, elä-män arvoon ja siihen kuuluu vielä lupaus onnesta:gastronomisia ravintoloita, iloisia kahviloita, iloisiaihmisiä, hauskaa, ilmeikästä sananvaihtoa, karneva-lista huumoria, kaupoissa maailmankuuluja tavara-merkkejä, kuuluisuuksia, mutta myös pieniä kaup-papuoteja, perheravintoloita, korttelikahviloita, sa-tunnaisia kohtaamisia. Se on inhimillisen rikkau-den maailma, jossa unohtaa katoavaisuuden ja kuo-leman.

Kokeeksi muistelen Les Vosges-aukion äärellä var-haisempia lapsuuden kokemuksiani Ruotsissa jaSuomessa. Ne eivät tämänkään paikan loisteessahimmene sen paremmin kuin Champs Elyséellä taiPlace Vendomella. Tunnesuhde niihin on vain eri-lainen kuin myöhempiin kotipaikkakuntiin. Tärkeäon myös vanhalla tai uudella kotiseudulla puhuttukieli tai murre. Se liittyy tietysti aivan oleellisesti van-

haan kotiseutuun. Mutta uuttakaan kotiseutua eisaa ilman sen kielen kunnollista hallintaa. Tunnennykyisin kulttuuri-Pariisia kohtaan arvonantoa jaihailua kuin vanhaa ja arvokasta sukulaista kohtaan.Mutta rakkaus lapsuuden kotiseutuihin on kuiten-kin kuin mystiikkaan vivahtavaa intohimoista rak-kautta kaikkein läheisimpään ihmiseen. Kokemuson yksityinen ja miltei salainen. On kuitenkin turhakäydä vertailemaan toisiinsa ensimmäistä kotiseu-tua ja myöhemmin hankittua kotiseutua. Kummal-lakin on oma suuri arvonsa.

Kotiseudun luominen

Ihmisen olemassaoloa maa-ilmankaikkeudessa voisi ver-rata laivaan, joka purjehtiituntemattomalla merellävailla koordinaatteja jamaantieteellisiä kiintopistei-tä. Sen matkustajilla on tie-to vain muista laivoista janiiden liikkeistä, muista tai-vaankappaleista ja niidensuhteista maapalloon. Mut-ta hän ei ymmärrä, mikäli eiole tieteen popularisoija,

sen paremmin järjellisesti kuin emotionaalisesti ää-rettömyyttä. Ei ole aivan selvää, missä olemme, min-ne menemme ja mistä tulemme. Tässä mielessä ih-misen eksistentiaalinen kokemus on kodittomuus.Hän on vailla kotiseutua. Onnekseen hän ei usein-kaan ymmärrä tätä. Mutta tämä perspektiivi auttaaymmärtämään, että on onnellista, jos ihmisellä onvoimakas tunneside kotiseutuun. Se luo hänelle pe-rusteellisen turvallisuuden tunteen ja monella ta-valla rikastaa hänen elämäänsä. Niinpä jopa sen, jol-la ei ole hyvää kotiseutua, täytyy sellainen hankkia.On luotava myytti kotiseudusta tai jopa kotiseu-duista. Kotiseutu on tunteena ja käsitteenä monellatavalla rakentava ja edustaa yleisinhimillistä tarvetta.

Uuttakin kotiseutua voi tietyin edellytyksin ra-kastaa ja sitä ja sen perinnettä on vaalittava kuinsynnyinseudun perinnettä ikään. Kotiseudun myytinlaiminlyöminen saattaa olla suorastaan henkinenvaara. Se on elämän ja oman minuuden latteutu-mista. Kaikissa tapauksissa jokaisella on mahdolli-suus kotiseututunteen etsimiseen, harjoittamiseen,kasvattamiseen, kehittämiseen, kotiseutumyyttienluomiseen ja syventämiseen.

21

Uuttakin

kotiseutua

voi tietyin

edellytyksin

rakastaa.


22

Tanelinrannan Norsupuiston (oik. Varsipuiston) liukumäki nykyasussaan. Kuva: Pasi Komulainen.


Joskus tapaa ihmisiä, jotka sanovat, että heil-lä ei ole kotiseutua. Ajatus puetaan useinleikkisään muotoon: ”En ole mistään kotoi-sin. Olen muuttanut niin monta kertaa”.Ajatus siitä, että jollakulla ei ole lainkaan ko-tiseutua, saa minut mietteliääksi. Tarkoittaa-

kohan puhuja kotiseudulla synnyinseutuaan? Onkotarkoitus ilmaista, että synnyinseutu on alkanut tun-tua vieraalta? Vai onko oikeasti niin, että puhuja eikoe olevansa kotonaan missään? Täytyykö hänenpinnistellä ja esittää kaikkialla jotain muuta kuin oi-keasti on? Eikö missään voi ottaa rennosti?

Minusta kotiseutu ei ole sama asia synnyinseutu.Kotiseutu on kotoisaksi tunnettu ympäristö kotoi-saksi koettuine asioineen. Tuntuu luontevalta, ettäjokaisella on tällaisia asioita: paikkoja, jotka ovat hä-nelle arvokkaampia kuin jotkut muut paikat. Näinkoemme myös me, jotka olemme muuttaneet mon-ta kertaa. Jos paikat olisivatkin jollekulle vähämer-kityksisiä, luulisi jokaisella kuitenkin olevan omiksikoettuja tapoja tehdä asioita: näin minä tykkään syö-

dä, ajatella ja pukeutua. Näin on meillä päin. Eikötässä olla suorastaan kotiseutukokemusten ytimes-sä?

Tilassa ja ajassa

Ihminen elää tilassa ja ajassa. Enpä ole vielä koh-dannut ihmistä, joka olisi päässyt kummankaan ul-kopuolelle. Mutta tila ja aika ovat täydellisen jäsen-tymättömiä kehyksiä, kaaoksia. Merkittäviksi ne tu-levat vain koettuina. Kun jokin kohta tilassa saa mer-kityksen, siitä tulee erityinen. Yleensä sitä sanotaanpaikaksi. Mitä erityisempi kohta on, sitä tärkeäm-mäksi paikka koetaan. Se voi olla vaikkapa koti, ka-pakka tai kalapaikka. Sille voidaan antaa erisnimi:Väärämänty tai Norsupuisto.

Myös ajan virrassa on erityisen merkityksen saa-neita kohtia. Niitä sanotaan tapahtumiksi: ensisuu-delma, talvisodan päättyminen, interrail-matka. Ta-pahtumat voivat olla henkilökohtaisia, tai ne voivatolla tärkeitä siksi, että niillä on huomattava yleinen

23

Sulevi RiukulehtoFT, YTM, dosentti

syntymäkunta Ähtäriasuinpaikka Salmi, Kuortane

MUISTO KOHTAA MAISEMANKOTISEUTU SYNTYY KOKEMUKSISTA


merkitys. Samalla tavalla paikkakin voi olla tärkeähenkilökohtaisista syistä, tai sillä voi olla yleinen tär-keä merkitys, joka tekee siitä arvokkaan joka yksi-lölle.

Jokainen ihminen osaanimetä juuri hänelle mer-kittäviä paikkoja ja tapah-tumia. Ne muodostavathänen oman, kokemuk-sellisen kotiseutunsa. Täl-lainen kotiseutu on ainut-kertainen. Kenenkäänmuun kotiseutukokemusei ole täsmälleen sama.Näin ymmärrettynä jokai-

sella ihmisellä on kotiseutu: juuri hänelle tärkeätpaikat ja tapahtumat, joiden raameissa hän tunteeolevansa kotonaan. Ne kuuluvat hänelle, ja hän kuu-luu niihin.

Ihminen ei voi kuljettaa kotiseutua mukanaan.Kotiseudun avainkohteita, paikkoja ja tapahtumia,ei voi panna taskuun tai säilöä pulloon. Kotiseutukulkee mukanamme toisella tavalla: tulkintoina.

Paikasta tehty tulkinta on maisema. Se kertoo,millaisena minä paikan koen ja käsitän. Paikka pitäätässä yhteydessä ymmärtää laveasti: kyse ei ole pel-kästä luonnonympäristöstä tai ihmisen tekemistä ra-kennelmista vaan myös paikan sosiaalisista suhteistaja perinteistä: henkisestä ympäristöstä. Tavallisestinämä kolme ympäristöä yhdistyvät kokemuksissasaumattomasti toisiinsa. Tällaisesta omien tärkeidenpaikkojen tulkinnasta on kyse, kun puhumme luon-nonmaisemista, rakennetuista maisemista, ääni- jahajumaisemista tai vaikkapa sielunmaisemista.

Sama pätee lähes sellaisenaan myös ajan koke-muksiin. Ajan virrassakin voidaan erottaa erityisiäkohtia. Niitä sanotaan tapahtumiksi, ja niistäkin luo-daan tulkintoja, jotka jäävät pysyvästi omaisuudek-semme. Ne kulkevat mukana. Vaikka kaikki ajantulkinnat (uudet ja ikivanhat) ovat monella tavoin sa-mankaltaisia, ne on selvyyden vuoksi järkevää jakaakahteen ryhmään: muistoihin ja kertomuksiin. Tul-kinta omakohtaisista tapahtumista on muisto. Jos ta-pahtuma on kuultu muilta, sen tulkintaa kutsutaanyleensä kertomukseksi. Sekin on eräänlainen muis-to, kollektiivinen muistijälki menneestä tapahtu-masta. Tai toisinpäin: muistokin on tavallaan omaanmieleen piirretty kertomus, jota on jo tulkittu ja mo-nin tavoin käsitelty.

Aika, tapahtuma ja kertomus (tai muisto) ovathistoriatieteiden peruskäsitteitä, paikka, tila ja mai-sema maantieteen. Näistä kahdesta käsitekorista onversonut kaksi rehevää tutkimusperinnettä. Useintuntuu, että nämä perinteet voisivat keskustellaenemmän keskenään. On hyvin tavallista, että tut-kimuksessa valitaan jompikumpi kehys. Kuitenkinon paljon ilmiöitä, jotka leikkaavat molempia. Esi-merkiksi kokemus tapahtuu aina ajan ja tilan rajal-la. Jos halutaan avata vaikkapa kotiseudun kokemus,tarvitaan sekä maantiedettä että historiaa. On tar-kasteltava sekä maisemia että muistoja.

Seuramäntyä ei enää ole

Kotiseutukokemuksessa maisemat ja muistot (tai ker-tomukset) ovat aina toisiinsa sulautuneina. Voim-me tarkastella tätä kolmessa tasossa: luonnon, ra-kennetun ympäristön ja henkisen ympäristön esi-merkeillä.

Kotiseudun ensimmäinen taso on luonnonympä-ristö: maa, vesistöt ja ilma sekä niissä elävä lajisto.Luonnonympäristöön kuuluva avainkohde voi ollavaikkapa puu. Eikä puuhun tarvitse välttämättä liit-tyä erityisiä maisema-arvoja. Puu voi olla elämää suu-rempi vaikkapa siksi, että juuri sen luona kylän nuo-ret ovat aina tavanneet toisiaan. Tällaisen puun me-nettämisen aiheuttama tunnekuohu voi olla raju: il-man puuta paikka ei enää tunnu samalta.

Vuonna 2012 Helsingin yliopiston Ruralia-insti-tuutti paneutui nykynurmolaisten kotiseutukäsityk-siin. (Ks. Suutarin ja Riukulehdon artikkeli sivulta27) Monissa nurmolaisten kanssa käydyissä kotiseu-

24

Ihminen ei voi

kuljettaa

kotiseutua

mukanaan.

Kotiseutukokemuksen kannalta keskeisessä asemassa ovat muistot,kertomukset ja maisemat. Ne ovat tapahtumista ja paikoista tehtyjätulkintoja.


tukeskusteluissa yhdeksi kotiseudun tärkeäksi luon-nonympäristön kohteeksi tunnistettiin Nurmonjoenvartta Yli-Läntisen kohdalla pitkään hallinnut Seu-ramänty, jota myös Väärämännyksi nimitettiin. Seu-ramännyn luokse oli 1800-luvun lopulta alkaen su-kupolvien ajan kokoonnuttu körttiseuroihin. Monitunnelmallinen veneily kulki jokeen voimakkaastikallistuneen puun ali.

Seuramäntyä ei enää ole. Nurmonjoen vesiraken-tamisen ja ruoppaamisen yhteydessä 1960-luvun lo-pussa mänty kaadettiin. Luonnonmuistomerkkien

osana on usein unohdus. Ne eivät ole aktiivisestimielessä eivätkä siksi tule ensimmäisenä esiin koti-seudun avainkohteita kysyttäessä. Yksittäisillä luon-nonkohteilla käydään harvoin. Usein ne muistetaanvasta sitten, kun paikalle osuttaessa paljastuu, ettäkohde onkin kadonnut. Silloin luonnonmuisto-merkin menettämisestä koetaan yleisesti mielipahaa,aivan kuten Nurmon Seuramännyn tapauksessa onkäynyt. Maisema on mennyt, muisto jäänyt. Koti-seutu ei enää ole sama.

Norsis

Rakennettu ympäristö on kotiseutumme toinen ta-so. Rakennetun ympäristön kohteet voivat olla pait-si rakennuksia, myös muita rakennelmia ja infrast-ruktuurin jälkiä. Nurmon lukiolaisten kanssa käy-dyssä kotiseutukeskustelussa esille nousi Tanelin-rannassa sijaitseva Norsupuisto – lyhyemmin ja tut-tavallisemmin Norsis. Se ei ole leikkipuiston oikeanimi, mutta kuitenkin nimi, jonka kaikki tuntevat.Nimitys tulee norsuliukumäestä. Sen sisälle, norsunalle, sopi pari lasta kerrallaan piiloon. Liukumäessäoli kärsän muotoa.

25

Nurmon Seuramänty. Kuva: Läntinen 1994, 42.

Esimerkkejä kotiseutukokemuksen eri kerroksista: puu, leikkipaikkaja ruoka.


On helppo ymmärtää, että monet hyvät muistotliittyvät lujasti leikkipuiston maisemaan. Leikki-puistokäynti on voinut olla palkinto: ”syö nyt kiltis-ti, niin mennään sitten Norsupuistoon”. Liukumä-keen on jonotettu. Sen uumenissa on piileskelty.Tällä kohdalla nuorikin lukiolainen voi olla aidostinostalginen: puistoleikeistä on jo vuosikymmen.Vaikka norsuliukumäki on poissa, lukiolaiselle tuleevieläkin koulumatkallaan hyvä mieli, kun uudet pik-kulapset leikkivät tutussa puistossa. Jälleen huo-mamme, kuinka kotiseudun avainkohteessa muis-tot ja maisemat sulautuvat yhteen.

Pinaattilätyn seuralaiset

Luonnon ja rakennetun ympäristön kokonaisuuttaemme osaa ajatella ilman kolmatta kotiseutummetasoa eli henkistä ympäristöä. Paitsi luontoon ja ra-kennettuun ympäristöön, olemme liittyneet myösmonimutkaiseen kansanperinteen kudelmaan. Ta-vat ja tottumukset imetään ympäristöstä huomaa-matta. Omaksumme lähimmäisten puhe- ja käytös-tavat; hyväksymme ne ruokalajit, joita kotona tai tut-

tavapiirissä syödään; opimme pukeutumaan kutenmuutkin meillä päin; omaksumme ihmisten roolit,uskomukset ja periaatteet. Tämä kolmas lähiympä-ristö on vaikea havaita, mutta se on monesti kaik-kein sitovin. Sen todellisuuden huomaa, kun tapaaihmisiä, jotka eivät puhu, käyttäydy, pukeudu ja ajat-tele samalla tavalla.

Henkisen ympäristön kotiseutuelämys voi ollamyös uusi ja yllättävä. Otan esimerkin nykyruoka-perinteistä. Nurmolaisissa kotiseutukeskusteluissaotettiin toistuvasti esiin tapa syödä pinaattiohukaisetkarviaishillon kera – näin esimerkiksi lukion ruoka-järjestyksessä. Kun Nurmon ja Seinäjoen kuntaliitostoteutettiin, nurmolaisopiskelijat saivat ihmeteltä-väkseen uuden makuyhdistelmän: pinaattilättyjenkyytipoikana olikin jauhelihakastike. Perinteisen ma-kuyhdistelmän rikkominen herätti lukiolaiset vasta-rintaan. Protestin ansiosta he saivatkin pitää karvi-aishillonsa pinaattilättyjen päällä vaihtoehtona jau-helihakastikkeelle, kuntaliitoksesta huolimatta. Ko-kemus on varmasti vahvistanut nurmolaisopiskeli-joiden yhteenkuuluvuutta ja kotiseututunnetta.

26

Pinaattiohukaiset ja karviaishillo. Kuva: Sakari Hatakka.


Päiväkotilapsilta vastaava poliittinen toimeliai-suus ei onnistunut. Heille pinaattiohukaiset toimi-tetaan nyt jauhelihakastikkeen kanssa, ilman vaih-toehtoja. Vuosien kuluessa se tulee liittymään hei-dän makumaisemansa osaksi. He saattavat olla vuo-rollaan valmiita kiivaastikin puolustamaan sitä uu-sissa, vielä tuntemattomissa muutoksissa.

Monipaikkainen kotiseutu

Jokaisella ihmisellä on omat seuramäntynsä, norsu-puistonsa ja karviaishillonsa. Kokemuksia luonno-nympäristöstä sekä rakennetusta ja henkisestä ym-päristöstä kertyy koko ajan myös niille, jotka eivätmielestään ole mistään kotoisin. Aina jotkut pai-koista ja tapahtumista ovat yksilölle merkittävämpikuin toiset. Ne ovat eräänlaisia kotiseudun avain-kohteita, joista muodostettuja tulkintoja kuljetetaanmukana tietoisesti tai tiedostamattaan itselle arvok-kaina maisemina ja muistoina. Niillä on suuri mer-kitys yksilön identiteetin rakentumisessa.

Kotiseudun ei tarvitse olla synnyinpaikka taiasuinpaikka. Muuttajallakin voi olla vahva paikallis-identiteetti. Hänen kotiseutunsa ei ehkä ole yhdessäpaikassa. Se voi koostua monesta rinnakkaisesta japeräkkäisestä saarekkeesta, eräänlaisista kotiseutu-keitaista ja niiden välisistä käytävistä, tai se voi ollakokonaan sirpaleinen. Merkityksellinen kotiseutusi-de muodostuu usein toiminnallisesti, jolloin koti-seutu-määritteen voi saada esimerkiksi mökki taikakkosasunto. Tärkeitä aineksia ovat myös leikki-paikat, harrastus- ja työpaikat sekä koulu. Sosiaalisetsuhteet, ystävät, sukulaiset ja muut tutut ihmisetovat merkittävässä asemassa kotiseututunteen synty-misessä. Kotiseutu on tiivistetysti ilmaisten paikkatai paikat, joissa on tapahtunut jotain merkittävää.

Ihmisellä ei välttämättä tarvitse olla kotia, muttakokemuksellisen kotiseudun rakentumista on vai-kea, jopa mahdoton, yrittämälläkään välttää. Ainaankkuroituu johonkin: luonnonkohteisiin, raken-nuksiin, ihmissuhteisiin, ruokiin, äänimaisemiin…Kotiseutua kertyy vähän sinne sun tänne. Kaikkial-le, missä muisto kohtaa maiseman.

Kirjallisuus

Blickle, Peter (2011). Heimat. A Critical Theory of the GermanIdea of Homeland. Studies in German Literature, Linguistics,and Culture. Camden House. Rochester NY [2002].

Bozkurt, Esin (2009). Conceptualising ”Home”. The Questionof Belonging Among Turkish Families in Germany. Frankfurt:Campus Verlag.

Fernández Manjón, Desiderio (2010). La identidad humanay los territorios. El caso de Castilla y León. Madrid: Vision Libros.

Morley, David (2000). Home Territories. Media, Mobility andIdentity. London: Routledge.

Mäkinen, Minna (1996). Kuvia kotiseudusta. Lempääläisnuor-ten kotiseutumielikuvia piirustusten ja kirjoitusten valossa. Jyväsky-län yliopisto, Etnologia laitos. Joulukuu 1996.

Mäkinen, Minna (2009). Kotikunta kaupunginosaksi. Säynät-salon kunnan ja Jyväskylän kaupungin kuntaliitos kulttuurisena ilmiönä. Jyväskylän yliopisto. Historian ja etnologian laitos. Et-nologia. Jyväskylän kaupungin raportit 2009.

Riukulehto, Sulevi & Suutari, Timo (2012). Joki on Nurmonäiti. Nurmonjokilaakso kotiseutukuvassa. Helsingin yliopisto.Ruralia-instituutti. Julkaisuja 28.

Suutari, Timo & Riukulehto, Sulevi (2012). Kotiseutua ku-tomassa. Nurmonjokilaakson kotiseutukeskustelujen dokumentointi.Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti. Raportteja 92.

Tuan, Yi-Fu (2011). Space and Place. The Perspective of Experi-ence. Minneapolis: University of Minnesota Press. [1977].

27


28

Näkymä Hipinmäeltä Nurmonjoelle. Kuva: Timo Suutari.


Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti aloit-ti vuoden 2011 lopulla kotiseudun kehit-tämiseen ja tutkimukseen keskittyvän tut-kimusohjelman, jossa yhdistetään erilaisiakotiseutu- ja aluetutkimuksen näkökulmiaja tutkimusperinteitä. Ohjelman ensim-

mäisenä vaiheena toteutettiin vuoden 2012 aikanaNurmonjokilaakson kotiseutusuunnitelma -hanke,jossa tarkasteltiin Nurmon alueen asukkaiden käsi-tyksiä kotiseutunsa avainkohteista ja syvärakenteista.

Sysäys kotiseutusuunnitelman pilotoinnille juuriNurmon alueella tuli välillisesti Seinäjoen kaupun-gilta. Vuonna 2009 toteutuneen Nurmon, Seinäjo-en ja Ylistaron kuntaliitoksen jälkeen kaupunginkasvupaineet ovat kohdistuneet niille Nurmonjoki-varren alueille, joita kaupungin suunnittelu- ja kaa-voitusprosesseissa kutsutaan nimellä Nurmonjoki-laakso. Nurmon halki virtaava joki ja sen rannoillelevittyvä nauhamainen kyläasutus muodostavat mer-kittävän kokonaisuuden nurmolaisuuden rakentu-misessa. Historioitsija Aarre Läntinen on kuvannut,

kuinka joen merkitys on ollut Nurmon kehityksenkannalta ratkaisevan tärkeä ja luonnehtinut jokeaNurmon äidiksi.1 Tästä myös hankkeemme julkaisuJoki on Nurmon äiti – Nurmonjokilaakso kotiseutuku-vassa on saanut nimensä.2 Kun nurmolaisen identi-teetin rakentumisen kannalta keskeistä aluetta tar-kastellaan kasvavan kaupungin osana, on tärkeää,että alueen kulttuuriarvoja ja sen asukkaiden iden-titeettiä kohdellaan kunnioittavasti. Tähän tarpee-seen vastaaminen oli Nurmonjokilaakson kotiseu-tusuunnitelma -hankkeen lähtökohta.

Kotiseutusuunnitelma ei pyri olemaan suunnitel-ma siinä merkityksessä, että se määrittelisi, millainenkotiseutu alueen asukkailla tulisi olla tulevaisuudes-sa. Suunnitelman sijaan osuvampi nimi onkin teke-mistä korostava kotiseutusuunnittelu, sillä kyse onennen muuta prosessista, jossa alueen asukkaat poh-tivat, mitä kotiseutu henkilökohtaisesti juuri heillemerkitsee, miten kotiseutu on muuttunut, mikä sii-nä on arvokasta ja mitä tulevaisuudelta odotetaan.

29

Timo SuutariHM

syntymäkunta Seinäjokiasuinpaikka Seinäjoki

NURMONJOKILAAKSO SAI KOTISEUTUSUUNNITELMAN

Timo Suutari & Sulevi Riukulehto

1 Läntinen 1994 2 Riukulehto & Suutari 2012


Kotiseutusuunnitelman avulla voidaan tuottaarunsaasti tietoa alueen asukkaille arvokkaista koti-seudun kohteista. Kerättyä tietoa voivat käyttää hy-väkseen alueen asukkaat ja kansalaisjärjestöt, erityi-sesti kyläseurat osana omaehtoista toimintaansa, ku-ten myös viranomaiset omissa kehittämistehtävis-sään. Erityisenä tavoitteena on edistää kokemuksel-lisen kotiseudun huomioonottamista alueen kehit-tämisessä. Kotiseutusuunnitelmaa voidaan hyödyn-tää myös verkostoitumisen välineenä alueen kylä-seurojen, kotiseutuyhdistyksen sekä kaupungin hal-linnon välillä. Kotiseutututkimuksen näkökulmastapyrimme tarjoamaan myös uusia työvälineitä koti-seututyöhön sekä aineistoa akateemiseen kotiseutu-tutkimukseen.

Kotiseutusuunnitelman perustana on kokemuk-sellinen kotiseututeoria, jonka ytimenä on ajatus,että jokaisella ihmisellä on oma, kokemuksiin pe-rustuva kotiseutukuvansa . (Ks. Riukulehdon artik-keli sivulta 21) Kotiseudun kokemus liittyy paikkoi-hin, joissa ihminen elämänsä varrella asuu tai jotkamuuten ovat hänelle merkityksellisiä. Kotiseutu onihmisen koko elämänhistorian ajan rakentuva ko-konaisuus, johon kerrostuu eri paikkoihin liitettyjämuistikuvia. Kotiseutu ei rajoitu menneisyyteen jamuistinvaraisiin kokemuksiin vaan se koskettaa mei-tä tässä hetkessä ja muuttuu jatkuvasti. Kotiseutukasvaa ja muuttuu elämäntilanteiden mukana.

Nurmonjokilaakson kotiseutusuunnitelma -hank-keessa pyrimme selvittämään alueen asukkaiden ko-tiseutukäsityksiä, kotiseudun avainkohteita ja syvä-rakenteita sekä tulkitsemaan niiden merkityksiä.Hankkeen keskeinen tavoite olikin luoda tulkintasiitä, millainen on nurmolaisten yksittäisistä koti-seutukokemuksista yleisellä tasolla kutoutuva koti-seutu; mitkä ovat alueen asukkaiden mielestä kes-keiset luonnonympäristön, rakennetun ympäristönja toiminnallisen ympäristön kohteet, jotka tulee ot-taa huomioon aluetta kehitettäessä. Koska kotiseu-dun syvärakenteita, avainkohteita ja ydinarvoja eiasiantuntija – eikä tutkijakaan – voi havaita ulko-puolelta, kotiseutukuva koottiin nurmolaisilta itsel-tään alueella järjestetyissä keskustelutilaisuuksissa.

Tilaisuuksien tarkoituksena oli selvittää mahdol-lisimman kattavasti eri asukasryhmien näkemyksiä jakokemuksia alueesta kotiseutuna. Aineistonkeruus-sa pyrimme sekä maantieteelliseen kattavuuteen et-tä eri ammatti-, ikä- ja viiteryhmien tavoittamiseen.Jotta eri puolilla Nurmoa asuvat ihmiset saisivat ää-nensä kuuluville, päätimme järjestää keskusteluti-laisuuksia Nurmon kyläseurojen kanssa. Nurmonalueella toimii kaikkiaan kahdeksan kyläseuraa, jois-ta tilaisuudet järjestettiin viiden kyläyhdistyksentai -seuran kanssa. Näiden lisäksi kotiseutuyhdistys Nur-moo-Seuralle kohdennettiin kaksi tilaisuutta. Nuor-ten sekä lapsiperheiden kotiseutukäsityksiä tavoitte-limme Nurmon lukiossa ja Mannerheimin Lasten-

30

Sulevi Riukulehto (kuvassa vasemmalla) avaa Nurmoo-Seuran kotiseutukeskustelutilaisuuden Nurmon museolla. Kuva Timo Suutari.


suojeluliiton Nurmon paikallisyhdistyksen perhe-kahvilassa järjestetyissä tilaisuuksissa. Näiden lisäksijärjestimme tilaisuuden muualla vakituisesti asuvillekesänurmolaisille.

Kaikkiaan keskustelutilaisuuksia järjestettiin kym-menen ja niihin osallistui yhteensä 128 keskustelijaa.Aineistonkeruumenetelminä tilaisuuksissa käytettiinniin sanottua virikehaastattelumenetelmää ja eläyty-mismenetelmää, jotka houkuttivat osallistujia tun-nistamaan ja tulkitsemaan kotiseutunsa avainkoh-teita ja niiden merkityksiä. Tilaisuudet tavoittivatkotiseudun senhetkisen kuvan niiden henkilöidentuottamana, jotka olivat paikalla. Kyseessä ei siis olekotiseudun koko kuva, eikä sellaista näkemyksemmemukaan voida tavoittaakaan. Kukin tilaisuus antoimeille kuitenkin näytteen alueen asukkaiden koti-seutukäsityksistä. Dokumentoimme tilaisuudet eril-lisessä julkaisussa, ja tämä dokumentaatio itsessäänmuodostaa aineiston, jota voidaan edelleen käyttäämonin tavoin.3

Ei ole itsestään selvää, että yksilöllisistä kotiseu-tukuvauksista voidaan muodostaa käsitys kotiseu-dusta yleisellä tasolla. Se on aivan yhtä ongelmallis-ta kuin pyrkimys rakentaa ymmärrystä kollektiivi-sesta identiteetistä tutkimalla yksilötason henkilö-kohtaisia identiteettejä.

Aineiston perusteella ilmeni, että yksittäiset koti-seutukäsitykset voivat poiketa toisistaan varsin pal-jon. Siinä missä joillekin kotiseutu jäsentyi varsinyksipaikkaisena, joidenkin keskustelijoiden kotiseu-tukuva oli monista kotiseuduista koostuva ja moni-paikkainen. Keskustelijoiden erilaiset kotiseutukäsi-tykset ryhmäytyivät Nurmon tapauksessa viiteen toi-sistaan erottuvaan kokonaisuuteen, joita nimitim-me nurmolaisiksi kotiseuduiksi. Mielenkiintoistaon, että nämä viisi kotiseutukokonaisuutta erottuvattoisistaan riippumatta siitä, tarkastelemmeko luon-nonympäristöä, suhdetta rakennettuun ympäristöönvai henkistä kotiseutua. Yksittäisiä kyliä tarkastelta-essa löydetään eroja, jotka ilmenevät siten, että joi-denkin kylien asukkaat valitsivat kotiseutunsa avain-kohteet kovin eri tavalla kuin muut nurmolaisetkaikkien kotiseudun osatekijöiden kohdalla.

Asutushistoriallinen ja tuotannollinen syvära-kenne on Nurmonjoen ylävesillä varsin erilainenkuin Keski-Nurmossa ja pitäjän pohjoisosissa. Se on

synnyttänyt myös kulttuurisia eroja, jotka välittyvätkyläyhteisössä eteenpäin sukupolvelta toiselle. Myösmuualta muuttavat oppivat vähitellen huomaamat-taan kylän tavoille. Edellisen vuosisadan käytänteetulottavat vaikutuksensa tähän päivään. Tärkeät pai-kat ovat tärkeitä siksi, että ne liittyvät johonkin men-neisyyden käytäntöön, toimintaan tai tapahtumaan.Jälkiä jää myös puheeseen ja käyttäytymiseen eli juu-ri niihin asioihin, jotka ovat ratkaisevia myös koti-seutukokemuksen syntymisessä. Kun alueella on eri-lainen menneisyys, on jopa odotettavissa, että senasukkaiden kotiseutu näyttäytyy omanlaisena tänä-kin päivänä. Syvärakenteiden perässä ei aina tarvit-se mennä vuosisatojen taakse. Tämä ilmeni esimer-kiksi Kiikun kylässä, jolle on leimallista sen tuoreasutushistoria ja karjalaissiirtolaisten vaikutus. Kiik-kulaisille on näin ollen muodostunut varsin itsenäi-nen kotiseutuprofiili verrattuna muihin kyliin.

Kuitenkin erilaisistakotiseutukokemuksista ja-käsityksistä kutoutui ylei-sellä tasolla myös yhden-suuntaisia piirteitä ja yh-distäviä tekijöitä. Tilai-suuksissa löydettiin lukui-sia luonnonympäristön,rakennetun ympäristön jasosiaalisen ympäristön te-kijöitä, jotka muodostivatkokonaiskuvan Nurmostakotiseutuna. Miltei kaik-kia nurmolaisia yhdistävät

yhteinen yläaste, kirkko, Prisman kauppakeskus jaNurmonjoki. Joki onkin kiistaton nurmolaisten ko-tiseudun osatekijä. Nurmolaiset eivät joesta puhu-essaan kuitenkaan tarkoita yhtä ja samaa asiaa: jos-sain kohdin joki on keskeinen maisemaelementti, jo-ka leveimmillään näyttäytyy jopa ”Nurmoon mere-nä”. Toisaalla joki häipyy miltei näkymättömiin taikuuluu lähinnä lapsuuden muistoihin. Yhdistäviäkeskustelunaiheita olivat silti jokiluonnon muutos,Nurmonjoen nykytila ja jokivarsien maiseman säily-minen maaseutumaisena.

Nurmolaisen kotiseudun yhdistävänä avainteki-jänä näyttää olevan myös esimerkiksi paini. Painistapuhuttiin lähes jokaisessa keskustelussa, sitä käsitel-tiin monipuolisesti ja siitä puhuivat kaikenikäiset.Puhuttiin painin suurmiehistä ja olympiamenestyk-sestä. Puhuttiin painista nuorison liikuttajana ja pai-

31

Nurmolaisen

kotiseudun

yhdistävänä

avaintekijänä

näyttää olevan

myös paini.

3 vrt. Suutari & Riukulehto 2012


nin kasvatuksellisesta merkityksestä. Rakennustenyhteydessä mainittiin painikämpät. Painielokuva japainijapatsas tulivat niin ikään mainituiksi. Painillatuskin voisi olla näin painavaa asemaa missään muu-alla kuin Nurmossa.

Kotiseudun tulevaisuutta koskeneet keskustelutvoidaan tiivistää muutamaan avainteemaan. Yhtei-söllisyys, maaseutumaisuuden ja nurmolaisuudeneri kerrosten säilyminen sekä kehityksen edellytystenluominen ja ohjaaminen olivat aiheita, joita tuotiinesiin tilaisuudesta ja keskustelusta toiseen. Kotiseu-dun tulevaisuuteen suhtaudutaan Nurmon alueellakokonaisuudessaan varsin myönteisesti. Oma koti-seutu nähdään erilaisten kylien ja asuinalueiden ke-hittyvänä kokonaisuutena. Nurmolaisten kotiseu-tuidentiteetin yhtenä osana on maaseutumaisuus,jonka toivotaan säilyvän kehityksestä huolimatta.Nurmolaisten kotiseutuun kuuluu kaupungin lä-heisyys, mutta he eivät tahdo, että alue muuttuisi lii-an nopeasti ja hallitsemattomasti kokonaan kau-punkimaiseksi. Keskusteluista välittyi vahva ajatuskehityksen kokonaisvaltaisesta hallinnasta: kotiseu-tutyö on tasapainoilua uudistusten ja säilyttämisenvälillä.

Keskustelutilaisuuksissa kuvattiin useita satoja ko-tiseudun avainkohteita. Kotiseudun muodostumi-sen kannalta kiinnostavaa ei ole pelkästään se, mis-tä kaikesta tilaisuuksissa puhuttiin, vaan myös se,mistä ei puhuttu: paljon sellaista, mitä kirjallisuudenperusteella olisi voinut olettaa nousevan keskuste-luun, jäi mainitsematta. Esimerkiksi kuvataide, kuo-

romusiikki ja kansantanssi eivät näytä olevan lei-mallisia nurmolaisten kotiseudun muodostumisessa.Kohtasimme monia muita samantapaisia yllätyksiä:Historian tapahtumista ja vaiheista keskusteltaessakiinnitettiin runsaasti huomiota Karjalan siirtolai-siin, mutta esimerkiksi amerikansiirtolaisuus einoussut keskusteluun. Ruokakulttuurista ja krop-sunteosta puhuttiin paljon, mutta mainituksi ei tul-lut yhtään alueella toiminutta leipomoa tai näidenvalmistamaa omalle kotiseudulle leimallista tuotetta.Seinäjoen ja Nurmon aiempi yhteinen menneisyys jase, että seinäjokiset ja nurmolaiset kuuluivat pitkäänyhteiseen kappeliin, mainittiin niin ikään kuin ohi-mennen.

Luetteloa voisi jatkaa pitkään.Tämä onkin kuvaavaa kotiseutu-keskusteluille. Tiettyjen aiheidentoistuminen ja joidenkin muidentäydellinen puuttuminen ei olepelkkää sattumaa tai aineiston vi-noutta. Pikemminkin on kyse sii-tä, että keskusteluissa annettiinoikeasti suuntaviivoja sille, mitkätekijät nurmolaisessa kotiseutu-

kuvassa tänä päivänä korostuvat. Monet sellaiset asi-at, joita aiemmin on ikuistettu historiankirjoituk-sen lehdille, eivät välttämättä nouse nykypäivän ih-misten kokemuspiirissä kotiseudun tunnuspiirteiksitai avainkohteiksi.

Vuonna 2009 toteutunut kuntaliitos nousi koti-seutukeskusteluihin lähes joka tilaisuudessa. Aihekirvoitti paljon kommentteja. Etenkin kunnan ni-men ja muiden vahvasti kotikuntaan liitettyjen ni-mien katoaminen tai muuttunut käyttö puhuttivatosallistujia. Kuntarakenteen muutos aiheuttaa ainaihmisissä paineita määritellä itsensä uudelleen suh-teessa kotikuntaan. Aiempi ehyt ja vakaa mielikuvakotikunnasta ei uudessa tilanteessa toimi. Tässä onkuitenkin yksilökohtaisia eroja. Osa keskustelijoistaei ollut koskaan kiinnittänyt kunnanrajoihin sanot-tavaa huomiota. Heille kunnan rajat olivat jo ennenliitosta huokoisia eikä poliittis-hallinnollisen rajankatoaminen aiheuttanut erityistä tarvetta oman ko-tiseutuidentiteetin korjaamiseen. Oli myös keskus-telijoita, jotkatoivoivat, että alueet eivät liiaksi su-lautuisi yhteen. Heille kuntien poliittis-hallinnollisetrajat ovat vahvemmin yhteydessä kotiseudun mui-hin identiteettikerroksiin.4

32

Kunta ja

kotiseutu

ovat eri

asioita.

4 Vrt. Zimmerbauer, Suutari & Saartenoja 2012, 1065–1075.

Elis Räsäsen veistämä Valtakunnallinen painijapatsasNurmon Valkiavuoren mäellä. Maineikkaan painikämpänJymylän paikalle sijoitetun patsaan paljasti vuonna 1984

nurmolainen painin olympiavoittaja Jouko Salomäki.


Kotiseudun käsite on erityisen ajankohtainen ti-lanteessa, jossa kuntarakenne on muutospaineidenalaisena tai läpikäynyt muutoksen. Kunta ja koti-seutu ovat eri asioita, vaikka puhe kotikunnasta lä-hentää näitä käsitteitä toisiinsa. Sukelluksemme nur-molaisten kotiseutukäsitysten tähän päivään on ollutsilmiä avaava kokemus: kotiseudulla on suuri mer-kitys ihmisten arjessa. Tutkijoilla on taipumus ko-rostaa poliittis-hallinnollisten rakenteiden merkitys-tä ihmisten paikkaan kiinnittymistä tarkastellessaan.Näyttää siltä, että esimerkiksi kuntiin liitetään tut-kimuksissa helposti myös sellaisia sisältöjä, jotka pe-rusteellisemmin tarkasteltaessa eivät kuulukaan en-sisijaisesti kunnan käsitteen piiriin. Kotiseudun kä-site voi tuoda selvyyttä tähän keskusteluun. Koti-seutuidentiteetti kannattaa nostaa kuntasamastu-misen rinnalle. Ihmisen paikkaan kiinnittymisen en-sisijainen muoto on omien henkilökohtaisten koke-muksien varaan rakentuva kotiseutukuva.

Kirjallisuus

Läntinen, Aarre (1994). Nurmon historia II. Aika kunnallis-hallinnon perustamisesta toisen maailmansodan päättymiseen.Vaasa: Ykkös-Offset Oy.

Riukulehto, Sulevi & Suutari, Timo (2012). Joki on Nurmonäiti. Nurmonjokilaakso kotiseutukuvassa. Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti. Julkaisuja 28.

Suutari, Timo &Riukulehto, Sulevi (2012). Kotiseutua kuto-massa .Nurmonjokilaakson kotiseutukeskustelujen dokumentointi.Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti. Raportteja 92.

Zimmerbauer, Kaj & Suutari, Timo & Saartenoja, Antti(2012). Resistance to the deinstitutionalization of a region:Borders, identity and activism in a municipality merger. Geoforum 43.

33

Nal

le R

itvol

a


34

Mikkelin vanhin kirkko on ollut Kivisakastin vierellä. Hirsikirkon säilynyt sakastiosa restauroitiin 1800-luvun lopussa ajan ihanteita noudattaen muistuttamaan keskiaikaista kivikirkkoa. Kuva Paavo Innanen.


Suomen ensimmäinen kulttuuriperintöohjelma

Vuonna 2009 hyväksytyssä Mikkelin kau-pungin strategiassa nähtiin ”vetovoimai-sen kasvukeskuksen hyödyntävän kult-tuuriperintöään”. Välineeksi tuolle visiol-le päätettiin laatia kulttuuriperintöohjel-ma, jossa käsiteltäisiin kulttuuriperinnön

sisältöjä sekä niitä tehtäviä, toimintatapoja ja vas-tuita, joita kulttuuriperinnön hyödyntäminen edel-lyttää.

Kaksivuotinen EU-rahoitteinen hanke alkoi huh-tikuun alussa 2011. Hanketta hallinnoi Mikkelinkaupunki/Elinvoima- ja kilpailukykypalvelut ja sii-hen osallistuivat lisäksi Ristiinan ja Hirvensalmenkunnat. Hankkeessa työskenteli projektipäällikkö,historiantutkija Pia Puntanen ja asiantuntija-assis-tentti, etnologi Leena Hangasmaa. Lisäksi yhteensä

kahdeksan henkilöä teki joko lyhyissä määräaikai-suuksissa tai ostopalveluna hankkeen sisältöön liit-tyviä töitä. Kaupungin ja kuntien henkilöstöstä olikoottu kaksi projektiryhmää ja hanketta valvoi jaohjeisti ohjausryhmä puheenjohtajanaan arkkitehtiKirsti Kovanen Etelä-Savon Ely-keskuksesta. Hank-keen budjetti oli 286 000 euroa.

Kulttuuriperintöohjelman hankesuunnitelmassaoli kuusi kokonaisuutta, joissa toteutettiin seuraavattoimenpiteet:

1. Alueen kulttuuriperinnön systemaattinen kartoitusTähän palataan kulttuuriperinnön teemat -luvussa.

2.Kulttuuriperintökasvatus – oppimateriaalitTavoitteena on saada paikallisuus paremmin

35

Pia Puntanenfil.maist.

syntymäkunta Kangasniemiasuinpaikka Mikkeli

Leena Hangasmaafil.lis.syntymäkunta Mikkelin mlkasuinpaikka Mikkeli

ASTUVAN AKKA JA MANNERHEIM MIKKELIN SEUDUN KULTTUURIPERINTÖOHJELMAN AINEKSIA1

1 Artikkeli pohjautuu aiheesta Mikkelissä elokuussa 2012 Valtakunnallisten kotiseutupäivien Kulttuuriperintö ja identiteetti -se-minaarissa Pia Puntasen pitämää esitelmään. Tätä kirjoitettaessa projektin päättymiseen on pari kuukautta, joten mukaan onotettu myös kahden vuoden aikana tehtyjä asioita.


tulevaan opetussuunnitelmaan; alkusyksystä 2012 luokanopettaja Tomi Ukkonen ja lehtori Mikko Siitonen tekivät ala- ja yläkoulujen oppimateriaaleja verkkoon www.seutu.wiki -mikkeli.fi. Varhaiskasvatukselle tehtiin loru-pusseja ja kulttuuriperintöön orientoivia leikkilaatikoita. Kaupungin varhaiskasvatus-suunnitelmaan tehtiin painotus paikallisuu-desta. Päiväkotien ja koulujen ympäristöjen kulttuuriperintökohteita listattiin. Opetustoi-men ja museon yhteistyötä tiivistetään vuoden 2013 alussa aloittavan ”linkin” avulla. (”Link-ki” tarkoittaa opettajaa, joka toimii yhdyshen-kilönä opetus- ja museotoimen välillä.)

3. Kulttuuriympäristön tarkastelu – rakennus-inventointejaAloitettiin rakennusinventointien sarja Moder-nin jäljillä. Ei Mikkelin kaupungissa eikä koko Etelä-Savossa ole tehty systemaattisesti laajoja rakennusinventointeja. Tehtiin alueinventoin-nit neljässä kaupunginosassa sekä Haukivuo-ren taajamassa ja Hirvensalmen kuntakeskuk-sessa.

4.Hyödyntäminen yritystoiminnassa – pilotit ja taustamateriaalitKolmen pilottiyrityksen kanssa osoitettiin kulttuuriperintötiedon hyödynnettävyyttä; teimme historiatekstejä kaupungin isoimman kauppakeskuksen historiallisista vaiheista, tutkimme matkailuyrityksen tarpeisiin suvun ja tilan historiaa, ja teimme matkailuyrityksen tarpeisiin puutarhainventoinnin. Lisäksi teim-me tuotteistamisen taustamateriaaleiksi selvi-tyksiä Mikkelin seudun historiallisista yhteyk-sistä Venäjään ja kartanoiden ruokakulttuuris-ta 1700 –1800-luvuilla.

5.Nettisivut ja/tai julkaisuHanke tuottaa neljä julkaisua sekä paperi- että sähköisinä versioina sekä avaa yhdessä Mikke-lin kaupunginkirjaston/Etelä-Savon maakuntakirjaston ja Mikkelin kaupungin museoiden kanssa nettisivuston www.seutu.wikimikkeli.fijossa on Mikkelin seudun kulttuuriperintö-portaali.

6.Kulttuuriperintöohjelma ja toimintamalliKulttuuriperintöohjelmassa nostetaan esille ne

asiat, joita kulttuuriperinnön hyödyntämiseksi tulee tehdä. Se tarkoittaa valintoja ja nostoja, toimenpide-ehdotuksia ja vastuunkantajia sekä resursointitarpeita. Toimintamallin avulla pyri-tään jakamaan muiden käytettäväksi hankkeen hyviä käytäntöjä ja välttämään sudenkuoppia. Tietojemme mukaan näin laaja-alaista kulttuu-riperintöohjelmaa ei ole Suomessa aiemmin tehty, vaan useimmiten on keskitytty johonkin osa-alueeseen; kulttuuriympäristöön, kulttuuri-perintökasvatukseen tai niiden osa-alueisiin.

Kulttuuriperintö käsitteenä – kuka määrittelee?

Olemme käsittäneet kulttuuriperinnön hankkeessalaveassa muodossa: kulttuuriperintö on aineellista –kiinteää ja irtainta – sekä aineetonta ihmisen toi-minnan tuloksena syntynyttä perintöä. Taustalla onlaaja kulttuurikäsitys, jossa kulttuuri nähdään kaik-kena toimintana, mitä ihminen yhteisönsä jäsenenätekee, arjen merkityksinä ja merkityksenantoina.Kulttuuri ei ole selvärajainen, homogeeninen jastaattinen kokonaisuus, vaan muuntuva prosessi.Kulttuuriperintöohjelmassa ei toki voida, eikä oletarkoituksenmukaistakaan, ottaa haltuun koko in-himillisen kulttuurin kirjoa.

Kulttuuriperintöohjelmaan sopii käsitys kulttuu-rista konstruktiona eli rakennelmana. Kulttuuri ontuotettu ja sitä tuotetaan koko ajan. Esimerkiksi kä-sityksemme kansakunnasta on luotu tiettyjen näke-mysten pohjalta. Ajan mukaan konstruktiosta ontullut ”tosi”, se on alettu mieltää itsestään selväksi.Samalla tavoin voidaan ajatella, että esimerkiksi pai-kallisuus ja kotiseutu ovat luotuja, tuotettuja, elikonstruoituja. Mikkelin seudun kulttuuriperintö-ohjelmassa kartoitettiin, mistä alueemme kulttuuri-perintö on rakentunut. Ohjelmassa tehtävillä valin-noilla ja painotuksilla olemme myös itse konstruoi-massa (koti)seudun paikallisuutta ja alueellista kult-tuuriperintöä.

Kulttuuriperinnön rakennusaineita ovat alueenhistoria ja perinne. Ne muodostuvat arjesta ja juh-lasta, tavanomaisuudesta ja poikkeusajoista. Kult-tuuriperintö taas muotoutuu tarkoituksella tästä pe-rinteestä ja historiasta valituista, merkittäviksi kat-sotuista elementeistä, joita käytetään julkisiin yh-teiskunnallisiin, poliittisiin ja taloudellisiin tarkoi-

36


tuksiin. Kulttuuriperintö pohjaa tosiasioihin, muttase on valittua.

Systemaattisella kartoituksella käytiin läpi ole-massa olevaa tietoa alueen historiasta, perinteestä jakulttuurista: hanke ei ollut tutkimushanke, muttatutkimuksen periaatteita noudattaen pyrimme tun-nistamaan yleisiä, erityisiä ja tutkimusta kaipaaviaasioita ja ilmiöitä. Perimmäisenä tavoitteena on ollutlöytää alueelle sekä tyypillisiä ja ominaisia piirteitä et-tä muista erottavia piirteitä. Missä kohden on oltuselkeänä osana valtavirtaa, missä ihan omintakeisia?Millä näistä asioista olisi kiinnostavuutta tämän päi-vän näkökulmasta? Tarkastelun alla olivat muun mu-assa esihistoria/muinaisjäänteet, rakennettu ympä-ristö, elinkeinot, kansanperinne, hallinto ja poliitti-nen historia, yhdistykset ja vapaa-aika, kirjallisuus,musiikki, kuvataide, urheilu, nykykulttuuri, henkilötjne.

Yhtä tärkeää kuin tutkijan selvitystyö kulttuuri-perinnön kartoittamisessa ovat asukkaiden näke-mykset. Selvittääksemme mitä seudun asukkaat pi-tävät kulttuuriperintönään tai arvokkaana ja säilyt-tämisen arvoisena järjestimme kuusi yleisötilaisuut-ta ja teimme nettipohjaisen webropol-kyselyn. Neyhdistettynä asiantuntijaseminaariin ja Mikkelin am-mattikorkeakoulun kulttuurituottajille suunnattuunkyselyyn antoivat noin 400 henkilön näkemyksetalueen kulttuuriperinnöstä.

Mikkelin seudun kulttuuriperinnön teemat

Hankkeen aluksi kartoitimme systemaattisesti alu-een historiaa ja perinnettä. Halusimme tällä tavoinottaa kokonaisuuden haltuun, ja pyrkiä huomaa-maan mahdollisia aiemmin katveeseen jääneitä kiin-nostavia alueita. Oli myös tarpeen jollakin tavallaluokitella tai ryhmitellä kulttuuriperinnön aineksiahelpommin käsiteltävään muotoon. Päädyimmekuuteen teemaan, joiden alla kohtaavat aineellinenja aineeton kulttuuriperintö. Teemoissa kohtaavatilmiöt eri vuosikymmeniltä ja -sadoilta, kaupunki jamaaseutu, vaihtelevin painotuksin. Teemojen otsi-koinnissa pyrimme kiteyttämään olennaisen seudunkulttuuriperinnöstä.

Savon syntyseutuIhminen ilmaantui Mikkelin seudulle viimeisen jää-kauden jälkeen. Kivikauden asutuksen jälkiä löytyy

erityisesti Ristiinasta. Merkittävimmät alueen mui-naisjäännöksistä ovat Ristiinassa sijaitsevat Astu-vansalmen kalliomaalaukset niiden edustalta järvi-arkeologisissa kaivauksissa löytyneine meripihkarii-puksineen. Maalaukset on ajoitettu noin 3000–2000eaa., ne muodostuvat yli 60 kuvasta ja ovat Pohjois-Euroopan suurimpia. Kuvat, meripihkariipukset jakallion ihmiskasvoinen muoto kertovat merkittä-västä paikasta.

Pähkinäsaaren rauhassa (1323) Novgorod luovut-ti Ruotsille Jääsken, Äyräpään ja Savilahden kihla-kunnat. Savilahden keskus oli nykyisen Mikkelinpaikalla ja antoi nimensä myöhemmälle Savon maa-kunnalle. Rautakaudella Mikkeliin oli syntynyt pai-kallaan pysyvää asutusta, joista ovat merkkeinä Kyyh-kylän, Visulahden ja Tuukkalan kalmistot sekä vii-meisimpänä löydetyt Orijärven muinaispellot (600jaa.) ja viikinkiaikainen hopearaha-aarre. Alueellakehittyi muun muassa koruihin omintakeinen muo-tokieli. Karjalaisvaikutus, asema Novgorodin turkis-hankinta-alueen luoteiskulmana oli alkanut näkyä1000–1100-luvuilla ja Pähkinäsaaren rauhaa solmit-taessa alueella oli vakiintunut hallinto.

Alue siirtyi katolisen kirkon piiriin, Savilahdenkirkkopitäjän kirkko pyhitettiin ylienkeli Mikaelil-le, mistä vakiintui seurakunnan ja hallintopitäjännimi 1600-luvulla. Suomenkielinen Mikkeli-nimitysilmestyi kirjallisiin lähteisiin 1820-luvulla. Kannam-me siis kautta kristillisen, juutalaisen ja islamilaisenmaailman tunnetun ylienkelin nimeä, ja se liittäämeidät eurooppalaiseen kulttuuriperintöön. Mikke-lin päivää vietetään lokakuun ensimmäisenä sun-nuntaina.

Savon syntyseutu -teemassakäsittelemme asutuksen laaje-nemista ja uusien seurakuntienja pitäjien syntyä. Muinaisjään-teiden ohella kirkot, hautaus-maat ja kirkonkylät ovat tämänteeman keskeistä kulttuuriym-päristöä. Kuten Mikkeli-nimiliitti alueen eurooppalaiseenkulttuuriperintöön, samoin esimerkiksi Ristiina liit-tää alueen pitkään yhteiseen historiaamme Ruotsinkanssa – pitäjä perustettiin vuonna 1649 ”kreivinaikaan”, ja sai nimensä Per Brahen puolison Kristi-na Stenbockin mukaan.

37

Kristina Stenbock


RajallaRajalla-teema viittaa alueen maantieteelliseen sijain-tiin ja siitä johtuviin tapahtumiin ja ilmiöihin.Olemme Suomen sisäisellä heimo- ja kulttuurirajal-la – Hirvensalmen länsipuolella kolkuttelee Hämeja Ristiinan etelärajalla Karjala. Tämä kuuluu esi-merkiksi kielessä – eteläsavolaista puheenpartta onsanottu joskus ”kevytsavoksi”, eroaahan se selvästiPohjois-Savon leveästä ilmaisusta. Kaakkoismurtei-den vaikutus näkyy meillä vahvana. Etelä-Savossa jo-ka pitäjässä on (ollut) oma murteensa, joskus jopa sa-man pitäjän kylissä. Vuonna 1980 tehdyssä tutki-muksessa todettiin, että Mikkelin, Hirvensalmen jaRistiinan pitäjillä on kaikilla oma kielimurteensa.Etelä-Savon ydinaluetta ovat Aila Mielikäisen mu-kaan Mikkeli ja Ristiina, osittain Anttolakin.2 Kai-kissa muissa pitäjissä kuuluu naapurimurteiden sävyselvemmin. Selitys löytyy sillekin: Mikkelissä ja Ris-tiinassa on seudun vanhin asutus ja siten myös van-hin kieliperimä.

Teema viittaa sotahistoriaan,konflikteihin idän ja lännen vä-lillä, mutta myös sotaväen or-ganisoimisen ja sijoittamisenjälkeensä jättämään kulttuuri-perintöön. 1700-luvun sotienseurauksena Ruotsin ja Venä-jän raja vedettiin Kymijoelle, sehalkaisi naapuripitäjän Mänty-harjun ja myötäili Ristiinan ra-

joja. Turun rauhan (1743) rajasta oli seurauksenaMikkelin seudun rooli sotilashallinnollisena kes-kuksena, joka jatkuu edelleen. Maavoimien esikun-tahan sijaitsee Mikkelin Karkialammella, Savon Pri-kaatin viimeisellä kasarmilla. Savon Prikaati perus-tettiin 1770-luvulla, kun rajaseudulle koottiin ruo-tuväkisten joukkojen ja rakuunoiden lisäksi värvät-ty Savon jääkärijoukko. Göran Magnus Sprengtpor-ten Prikaatin ensimmäisenä komentajana piti ominvaroin yllä Suomen ensimmäistä ja Ruotsin toista so-takoulua Ristiinan Brahelinnan everstinpuustellis-sa.

Sotilasasutuksen myötä muodostui myös Savonkartanoalue, kun upseerit alkoivat hankkia omiaasuinkartanoita virkatalojensa lisäksi. Anna-MariaÅströmin mukaan Etelä-Savossa oli satakunta ja Poh-jois-Savossa kolmisenkymmentä kartanoa ja sääty-läistilaa 1700–1800-lukujen vaihteessa. Sääty-yhteis-

kunnassa upseerin ammatti oli aatelin ammatti, ja yli90 prosenttia aatelin miespuolisista jäsenistä toimisotilasvirassa.3

Tuo aika on jättänyt alueelle paitsi rakennuspe-rintöä, myös aseman esimerkiksi Suomen kansallis-kirjallisuudessa. Vaikka Suomen sodan (1808–1809)taistelut käytiinkin pääasiassa muualla, ovat monetVänrikki Stoolin tarinoiden sankarit kotoisin Ris-tiinasta tai Mikkelistä. Rajalla-teeman rakennettuakulttuuriperintöä ovat kartanoiden lisäksi SuomenVanhaa väkeä (1881–1901) varten rakennettu Vanhakasarmialue Mikkelin keskustassa.

Vuoden 1918 sisällissota aloitti Mikkelin pääma-jahistorian, joka onkin Mikkelin valtakunnallisestitunnetuinta kulttuuriperintöä. Se erottaa meidätmuista Suomen kaupungeista. Suomen itsenäisyy-den ajan sodissa puolustusvoimien päämaja on ainasijainnut Mikkelissä. Päämajahistorian kohdalla nä-kyy kiinnostavasti kuinka kulttuuriperintö muodos-tuu – kun kaupungissa kirjattiin 1950-luvulla suo-jeltavia rakennuskohteita, päämajaa ei mainittu lain-kaan. 1970-luvun alun politisoituneessa ilmapiirissäperustettiin Päämajamuseo, joka oli tuolloin Man-nerheimin työhuone. Neuvostoliiton romahtamisenjälkeen vuosina 1991–1993 tutkittiin Mikkelin seu-dun päämajahistoriaa, ja sen jälkeen rakennettiinViestikeskus Lokki sekä tehtiin Päämajamuseoonsuuri laajennus. Mannerheimin moniulotteinen per-soona antaa mahdollisuuksia päämajahistorian laa-ja-alaiseen tarkasteluun.

Mutta teema viittaa myös rauhanomaisiin kult-tuuri- ja taloussuhteisiin idän ja lännen välillä. Pie-tarin taloudellisen merkityksen ja venäläismatkaili-joiden lisääntymisen myötä myös tämä näkökulmaon tullut kiinnostavaksi. Autonomian aikana Pieta-ri oli suuri mahdollisuus, ja monet käyttivät sitä hy-väksi. Eräs menestyneimpiä oli ristiinalainen Hiski-as Pöntinen, joka lähetettiin 10-vuotiaana Pietariinkäsityöoppiin. 1840-luvulla hän perusti Gustav Fa-bergén kanssa kultasepänliikkeen, jonka tarina onkaikille tuttu. Pietarin imu vaikutti erityisesti Sai-maan kanavan (1856) avaamisen jälkeen. Halot javoi olivat työvoiman ohella seudun tärkeimpiä vien-tituotteita.

Rajalla-teemaan voi vielä liittää Mikkelin merkit-tävimmän kulttuuriperintöön liittyvän toiminnon,

38

2 Mielikäinen 2008, 85–86. 3 Åström 1993, 420–422.

G.M.Sprengporten


nimittäin arkistolaitoksen. Toisen maailmansodanseurauksena Viipurin maakunta-arkisto etsi uutta si-joituspaikkaa, ja lopulta 1950-luvulla perustettiin Sa-vo-Karjalan, nykyinen Mikkelin maakunta-arkisto.Mikkelissä on maan toiseksi suurin arkistoalan kes-kittymä, jossa maakunta-arkiston lisäksi toimii Elin-keinoelämän keskusarkisto, Kansalliskirjaston digi-tointi- ja konservointikeskus, ja Mikkelin ammatti-korkeakoulu kouluttaa sähköisen arkistoinnin osaa-jia. Periaatepäätös arkistolaitoksen uuden keskusar-kiston sijoittamisesta on tehty, ja se valmistuneeMikkeliin vuonna 2017. Säilytämme ja hoidammesekä saatamme kansallista kulttuuriperintöämmesähköiseen muotoon.

Kaskikansan perillisetYleisökyselyssämme selkeästi tärkeimmäksi teemak-si nousi vesistöisyys, rannat ja maisemat. Mikkelinseudulla eletään edelleen tiiviissä luontosuhteessa:metsät ja järvet ovat äärellä, mökki löytyy isolta jou-kolta ihmisiä, marjamaat ja liikkuminen luonnossaovat meikäläistä arkea. Arvostamme sitä, että niinmoni käyttää vapaa-aikaansa ja varallisuuttaan tul-lakseen nauttimaan arjestamme.

Kaskikansan perilliset -teemassa käsittelemme ih-

misen suhdetta luontoon – elinkeinojen, kulttuu-rin ja vapaa-ajan näkökulmista. Kaskiviljely oli pit-kään Itä-Suomen tärkein maanviljelyn muoto. Senavulla toteutettiin 1500-luvulla savolaisekspansio,asutettiin Pohjois-Savo, Kainuu ja Oulujärven seutu.Metsästys ja kalastus olivat tärkeä osa elantoa. Kas-kenkaatajilla oli oma henkinen kulttuurinsa, jossatietäjillä oli keskeinen rooli. Tietäjä tiesi oikean vai-kutustaian ja osasi lukea vaikuttavat sanat eli loitsun.Matti Sarmelan mukaan loitsuja onkin kerätty Sa-vosta enemmän kuin mistään muualta maailmasta.4

Kaskenkaatajien henkinen perintö on säilynyt ar-kistoissa.

Metsä kaadettiin pelloksi, ja kun metsäteollisuusalkoi kehittyä, olivat Savon metsät rintamailla ole-mattomia. Kaskikansan perillisten osa ei ollut mo-dernisaation alkaessa hyvä. Myöhästyimme kehityk-sestä vesivoiman ja raaka-aineen puutteen vuoksi,mutta nykypäivänä olemme maan parhaimman met-sänkasvun alueella ja metsätalous kohentaa moneneteläsavolaisen taloutta merkittävästi.

Sahat olivat Mikkelin seudun elinkeinoelämänkeskeisiä toimijoita 1900-luvun alussa. Sahat syn-nyttivät ja elättivät taajamia, jotka näivettyivät toi-

39

4 Sarmela 2007.

Ylipäällikkö Mannerheim ja Ruotsin prinssi Gustaf Adolf (oik.) Mikkelin rautatieasemalla. SA-kuva, Mikkelin kaupungin museot.


minnan loputtua. Ennen toista maailmansotaa alu-eella toimi 11 sahaa. Ne olivat useimmiten paikal-listen perustamia. Savon radan ja vesitien yhtymä-kohdat olivat luontevia sahojen perustamispaikkojamuun muassa Mikkelissä, Otavassa ja Haukivuorel-la. Otavan saha/Versowood on ainoana jäljellä 1900-luvun alun voimakkaasta sahateollisuuden aallosta.

Vesistö, vesillä liikkuminen ja saaristolaisasutusovat luonteva osa Järvi-Suomen kulttuuriperintöä.Veskansaa, saarissa asujia ja vesitse liikkujia on olluterityisesti Hirvensalmella runsaasti. Vesillä liikku-misen ja rannoilla asumisen muodot ovat muuttu-neet ajan mukana: arkisen kovan työn näyttämöstäon tullut yhä enemmän vapaa-ajan ympäristöä. Her-raskainen huvila-asutus alkoi syntyä 1800-luvun lo-pulla ja koko kansan mökkeily 1960-luvulta lähtien.Vuoden 2013 alusta Mikkelin, Ristiinan ja Suo-menniemen muodostama kunta on maan suurin ke-sämökkikunta.

Järvestä saatiin särvintä. Vesillä liikuttiin kesälläsoutaen ja talvella talviteitä pitkin jäitse. Laivalii-kenteen kehitys vaurastutti kauppiaita ja venäjän-kaupan tuotoilla rakennettiin mm. Mikkelin kes-kustaan kivitaloja. Kansanomainen lotjanrakennusoli 1900-luvun alkupuoliskolla Anttolassa Saimaanalueen toiseksi suurinta. Taitavia anttolalaisia kir-vesmiehiä kiertää edelleen pitkin maata.

Kaupunki ja kaupunkilaisetMikkeli on perustettu hallinto- ja kauppakaupun-giksi ja siitä kehittyi myös koulukaupunki. Kaupun-

gin perustaminen juontaa juurensa Suomen suuri-ruhtinaskunnan muodostamiseen, Vanhan Suomenliittämiseen siihen vuonna 1812 ja sitä seurannee-seen lääniuudistukseen. Mikkelin lääni perustettiinvuonna 1831 ja Mikkelin kaupunki 1838, nimen-omaan uuden läänin pääkaupungiksi, mutta myöstakapajuisen seutukunnan kaupankäynnin ja elin-keinoelämän edistäjäksi.

Asemasta läänin pääkaupunkina seurasi tiettyjäasioita: kaupunkirakenne, jossa näkyy tietynlainenmonumentaalisuus aukioineen ja hierarkkisine alu-eineen sekä rakennuksia, jotka ovat edelleen van-hinta rakennusperintöämme: lääninhallitus, läänin-vankila, lääninsairaala. 1800-luvun lopulla kaupun-kiin perustettiin lyseo ja tyttökoulu, myöhemminmyös yhteiskoulu. Vanhan väen 6. Tarkk’ampujapa-taljoona sijoitettiin kaupunkiin 1880-luvun vaih-teessa. Vallan kamarit ovat siis kulttuuriperintöäm-me.

Hallintokaupungin mukana tulivat lääninhalli-tuksen ja muiden virastojen virkamiehet, syntyi by-rokratian kulttuuri, jossa keisarin valta ikään kuinheijastui virkamiesten kautta. Vanhan väen upseeri-kunnan ja lähiseutujen kartanoiden väen kanssa vir-kamiehet loivat 1800-luvulla eliitin, joka oli ruot-sinkielinen ja erottui selvästi ympäröivästä suomen-kielisestä väestöstä. Usein säätyläiset olivat perusta-massa yhdistyksiä ja aloittamassa kansalaistoimin-taa. Esimerkiksi Mikkelin Rouvasväen-yhdistys pe-rustettiin vuonna 1855, kun esimerkiksi Hämeen-linnaan se perustettiin vuotta myöhemmin ja Kuo-

40

Yleisötilaisuuksissa ja netti-kyselyssä seudun asukkaatarvostivat vesistöä ja siihenliittyvää kulttuuriperintöä.David Pulkkisen rakennutta-ma huvila Porrassalmen tais-telupaikan kupeessa edustaavanhinta vapaa-ajan asunto-kerrostumaa. Yksityisomistuksessa. Kuva Harri Heinonen.


pioon 1860. Mikkelin pursiseura (1905) oli sisävesi-en toinen ja Vuoksen alueen ensimmäinen veneily-yhdistys.

Olemme tarkastelleet kriittisesti Mikkelin hallin-tokaupunki-imagoa ja yrittäneet löytää siihen lisää vi-vahteita. Kaupunkilaisuuden kulttuuriperintö odot-taa meillä vielä jossain määrin tunnistamistaan; esi-merkiksi rannikon kaupunkien kauppapurjehdusloi ikään kuin selvemmin nähtävän kaupunkilai-suuden muodon. Mikkeliin ei ole myöskään perin-teisesti liitetty teollisuutta. Kuitenkin kaupungin vä-littömään läheisyyteen syntyi puuteollisuutta, ja1900-luvun alussa Mikkelin maalaiskunta oli maa-kunnan teollisen tuotannon kärjessä. Kaupungin-lahden toisella rannalla sijaitsivat Saksalan ja Tup-puralan sahat, jotka työllistivät 1890-luvulta lähtienvuosikymmenien ajan satoja henkilöitä. Emolan jaLähemäen esikaupungit syntyivät paljolti näiden sa-hojen työväestön sekä varattoman väestön asuinsi-joiksi. Emolan kaupunginosa on yksi valtakunnalli-sesti merkittävistä rakennetuista ympäristöistä.

Kaupunkilaisissa oli paitsi virkamiehiä ja liik-keenharjoittajia, myös teollisuustyöväestöä. Maaseu-dun väestöllä oli näkyvä sija kaupungissa: keskustankauppojen pihat olivat täynnä kaupunkiasioilla ol-leiden maalaisten hevosia ajopeleineen.

Torilla ja kaupanteossaMikkelin tori on yksi Suomen tunnetuimpia kesä-toreja. Kulttuuriympäristönä alue on monikerroksi-nen. Ennen kaupungin perustamista Savon Prikaa-ti harjoitteli Mikkelin malmiksi kutsutulla aukiolla.Kaupungin perustamisen myötä siitä tuli Hallitus-tori, monumentaaliaukio, jonka varrelle rakennet-

tiin kaupungin tärkeimmät rakennukset: Engelinsuunnittelema lääninhallitus ja Selim A. Lindqvistinkaupungintalo, kauppiastalot ja tukkipuodit, joidentilalla ovat nykyisin Aarre Ekmanin vuonna 1929suunnittelemat porttirakennukset ja niiden kum-minkin puolin funkkistyyliset Suur-Savon Osuus-kaupan ja Säästöpankin talot. Mikkelin Hallitustoriympäristöineen on valtakunnallisesti merkittävä ra-kennettu ympäristö.

Mikkelin torikaupan perinteet juontavat 1700-lu-vulle, kun Turun rauhan (1743) jälkeen rajan taaksejääneen Lappeenrannan markkinaoikeudet siirret-tiin Mikkelin kirkonkylälle. Mikkelin syys- ja kevät-markkinoilla paikalle kokoontui tuhansittain ihmi-siä, ympäröivän maakunnan ja kauempaakin tullei-ta talonpoikia kauppaamaan tuotteitaan ja kaupun-kien porvareita niitä ostamaan. Syysmarkkinoilla –Mikko-markkinoilla – kaupattiin karjaa ja kevät-markkinoilla erityisesti hevosia. Edelleen järjestettä-vät maalis- ja Mikko-markkinat ovat harvinaisen elä-vää perinnettä alueellamme – vaikka sisältö onmuuttunut, perinne säilyy.

Mikkeli perustettiin myös kauppakaupungiksi.1800–1900-lukujen kolme suurkauppiasta AatuPylkkänen, C. F. Pöndinen ja David Pulkkinen har-joittivat tukkukauppaa ja omistivat laivoja, sekä ra-kensivat edelleen olemassa olevia kivitaloja kaupun-kiin. 1900-luvun kauppiaista Aatu Toivakka perilli-sineen ja Suur-Savon Osuuskauppa ovat jättäneetjälkensä paitsi rakennettuun ympäristöömme, myöskaupungin kehittymisen tarinaan. Kaksi viimeistäovat osallisina myös Mikkelin nykypäivässä – Vuo-den kaupunkikeskusta 2012 palkinnon voittajaksi

41

C. L. Engelin suunnittelema Mikkelin lääninhallitus. Kuva Harri Heinonen.


Mikkeli pääsi keskustauudistuksella, jossa syntyi mat-kakeskus, kolme kauppakeskusta ja toriparkki sekäkävelykatu-uudistus.

Modernin Mikkelin merkit

Viimeiseksi teemaksi valitsimme Modernin Mikke-lin merkit. Kulttuuriperintö mielletään helposti kau-kaisen menneisyyden jättämiksi jäljiksi. Kuten alku-luvussa todettiin, on kulttuuri kuitenkin prosessi,joka uudistuu jatkuvasti. Kulttuuriperintöä syntyyja sitä myös katoaa koko ajan. On tarpeen arvioida,mikä ei tänään vielä arvokkaaksi mielletty voisi ollatulevaisuuden kulttuuriperintöä.

Suomessa on ollut kaksi modernisaatiokautta,joista ensimmäinen ajoittui 1800–1900-lukujen vaih-teeseen ja siihen kuului muun muassa teollistumi-nen, kaupungistuminen, yhteiskunnan toimialojeneriytyminen, tieteen ja tekniikan arvostuksen nousu,koulutustason kohoaminen sekä kansalaisyhteis-kunnan synty. Toinen modernisaatiokausi oli yh-teiskunnan rakennemuutos 1960–1970-luvuilla, jol-loin luotiin nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan ra-kenteet. Näiden väliin asettuu jälleenrakennuskausi,jonka kulttuuriympäristöihin on viime vuosina eri-tyisesti kiinnitetty huomiota.

Ensimmäisen modernisaation merkkejä Mikke-lin seudulla olivat jo muun muassa aiemmin maini-tut sahat ja Kissakosken paperitehdas Hirvensal-mella, Emolan ja Lähemäen esikaupunkien synty se-kä alkavan kunnallistekniikan rakenteet, muun mu-assa Naisvuoren vesitorni. Hirvensalmen Apajalah-delle perustettiin maan kahdeksas kansakoulu vuon-

na 1863, ja vuosisadan loppupuolella kansakoulut jaoppikoulut kaupunkiin. Otavaan, jossa toimi maa-talousoppilaitos ja kansanopisto, syntyi sivistyskes-kus. Se näkyi muun muassa varhaisena yhdistys- jaosuustoimintana.

Jälleenrakennuskaudella Mikkeliin alkoi syntyäuseita omakotiasuinalueita, jotka 2000-luvulla ovatvetovoimaisia; muun muassa Nuijamiehen, Kirjalanja Lehmuskylän alueet. Toinen modernisaatio muut-ti kaupungin ulkonäön – matala puutalokaupunkikorvaantui viisi- ja kolmekerroksisilla kerrostaloilla.Ensimmäiset metsälähiöt syntyivät. Kaupungin vä-kiluku alkoi kasvaa, kun kaupan ja palvelujen lisäk-si aktiivisen elinkeinopolitiikan avulla saatiin seu-dulle teollisuutta; esimerkiksi Oy Mölnlycke Ab, Pel-los Oy ja Helprint Oy.

Tulevaisuuden kulttuuriperintö?

Nykyistä elämäntapaamme on nimitetty tutkimuk-sissa jo pitkään jälkimoderniksi. Jälkimodernia yh-teiskuntaa leimaavat moninaiset ja vaihtuvat osa-kulttuurit, yksilöllisyys ja pirstaloituneisuus. Kulu-tuksella ja viestintävälineillä on suuri merkitys, ja ai-nekset eri suunnista sekoittuvat.

Mikkelinkin seudun nykyarkea leimaa tässä ajassamoninaisuus. Seutu sisältää monenlaisia asuinym-päristöjä: kaupunkikeskustaa, taajamia, pikkukyliä jaharvaanasuttua maaseutua. Mikkeli on riittävän suu-ri tarjoamaan toimivan kaupunkikeskustan palve-lut, mutta samalla ihmisläheisen pieni, välimatkatovat lyhyitä ja luonto lähellä. Mikkeliläinen arki onvarttiarkea vesistöluonnon keskellä: 15 minuutissa

42

Valtakunnallisesti merkittävärakennettu ympäristö elämäätäynnä. Kuva Harri Heinonen.


taittuu matka töihin, kouluun, kauppaan, luontoonja mökille. Palvelut ovat tärkein elinkeinoala, ja hal-linto- ja koulukaupunki olemme edelleenkin. Juh-lamme syntyvät kesästä ja tapahtumista: vapaa-ajan -asukkaista, musiikkijuhlista, raveista ja rockista.

Metsä ja vesistöt ovat olleet aina lähtökohtia seu-dun elinvoimalle, ja ovat sitä edelleenkin. Järven-ranta on suomalaisen arjen ja mielen maisemaa, tär-keä virkistyksen ja vapaa-ajan näyttämö. Mikkelissäon eniten vapaa-ajan asuntoja Suomessa. Luonto-suhteemme on elävää ja pysyvää kulttuuriperintöä jasen uusia muotoja tulemme todennäköisesti näke-mään myös tulevaisuudessa.

Lyhyt matka luontoon näyttäytyy myös ruoka-kulttuurissa. Lähiruoasta ja luomusta on tullut viimeaikoina trendejä – meillä niitä tarjoavat tori ja kaup-pahalli ovat olleet tavallisten mikkeliläisten aktiivi-käytössä aina. Marjastus ja sienestys houkuttavatnuoriakin sukupolvia. Mikkelissä panostetaan luo-muun myös tutkimuksen alalla – valtakunnallinenluomuinstituutti on juuri aloittanut toimintansaMikkelissä.

Mikkeli on käynnistänyt Lupaus 2016 -ohjelman,jonka mukaan kaupunki tähtää ensimmäiseksi digi-taalisten palveluiden kaupungiksi Suomessa. Säh-köinen asiointi ja palvelut luovat tulevaisuuden kult-tuuriperintöä.

Ohjelma ja toimintamallia

Mikkelin seudun kulttuuriperintöohjelma -hank-keen tavoitteena on ollut toisaalta tehdä kulttuuri-perintöämme tutuksi, toisaalta osoittaa sen hyödyn-tämismahdollisuuksia. Kahden vuoden aikana läpivedetty projekti on ollut laaja – samalla kun on teh-ty sisältötyötä, on kokeiltu ja tuotettu materiaaleja se-kä tehty rakennusinventointeja. Hankkeen ollessaloppusuoralla jäljellä on tiivistäminen: julkaisuja,ohjelma, joka linjaa tulevaisuuden toimia ja toimin-tamalli, josta toivottavasti muut paikkakunnat voi-sivat ottaa vinkkejä sovellettavaksi.

Kirjallisuus

Mielikäinen, Aila (2008). Savon murteet ja savolaismur-teet, vääntämistä ja retoriikkaa. Teoksessa Matti ja Riitta Räsä-nen (toim.): Savo ja sen kansa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seu-ra ja Savon säätiö.

Sarmela, Matti (2007). Suomen perinneatlas. Suomenkansankulttuurin kartasto 2. 3. painos. SuomalaisenKirjallisuuden Seura. http://www.kolumbus.fi/matti.sarmela/Suomen%20perinneatlas.pdf, s. 39. Noudettu24.1.2013.

Åström, Anna-Maria (1993). ”Sockenboarne”. Herrgård-skultur i Savolax 1790–1850. Folklivsstudier XIX...

43

Mikkelin arkipäivää – taustalla kaupungin ensimmäisen metsälähiön kerrostalot, edessä kerrostalokoti Saimaan rannalla ja harrasteena vuosisataisen kirkkoveneen soutu. Kuva Harri Heinonen.


44

Nal

le R

itvol

a


Onko Mikkeliin mänijöitä? Juna män justiinsa.

Kulttuuriperintö on suhteellisen uusi ja no-peasti suosituksi tullut käsite viime aikoi-na. Kulttuuritieteissä käytävän keskuste-lun lisäksi kulttuuriperintö on tullut tu-tuksi myös virallisluontoisista tai kulttuu-rin hyödyntämiseen liittyvistä yhteyksistä.

Mutta mitä tarkoitetaan kulttuuriperinnöllä? Puhu-vatko tutkijat, muistiorganisaatioiden edustajat jakotiseututyössä mukana olevat samasta kulttuuripe-rinnöstä kuin esimerkiksi matkailuyrittäjät tai polii-tikot? Onko tuo alaotsikossa Matti Jurvan ja Esa Pa-karisen esittämä kysymys ”Onko Mikkeliin mänijöi-tä? Juna män justiinsa” osa mikkeliläisten aineeton-ta kulttuuriperintöä? Ainakin meille ulkopuolisilletämä vanhasta populaariviihteestä tuttu lausahdusmerkitsee positiivista kuvaa Savosta ja mikkeliläisis-tä, mutta merkitseekö se samaa myös mikkeliläisille?Kulttuuriperinnöstä puhutaan ja sitä käytetään, mut-

ta usein se otetaan annettuna eikä sen sisältöön juu-ri puututa. Sen sijaan vastuu kulttuuriperinnöstä onmääritetty myös Suomen perustuslaissa (731/1999/20 §), jossa todetaan vastuun kulttuuriperin-nöstä, kuten myös luonnosta ja sen monimuotoi-suudesta sekä ympäristöstä kuuluvan kaikille. Tä-män vastuun lisäksi meillä jokaisella ihmisellä tuleeolla oikeus nauttia yhteisestä kulttuuriperinnöstäm-me sukupuolesta, iästä, asuinpaikasta tai varallisuu-desta riippumatta.

45

Helena Ruotsalafil.tri., professori

syntymäkunta Kittiläasuinpaikka Turku

KENEN KULTTUURIPERINTÖ?1

1Tämä artikkeli perustuu Mikkelin kotiseutupäivillä 2012 pidettyyn kommenttiesitelmään Pia Puntasen Mikkelin kulttuuriperin-töä käsitelleeseen pääesitelmään.

Esa PakarinenSuomen Filmiteollisuus


Mutta onko kulttuuriperintö aina yhteistä meillekaikille, ei kuitenkaan ole itsestään selvää. Esimer-kiksi Euroopan neuvoston Kulttuuriperinnön yhteis-kunnallista merkitystä koskevassa puitesopimuksessa (Fra-mework Convention on the Role of Heritage in So-ciety) vuodelta 2005 kulttuuriperintö määritelläänseuraavasti: ”Kulttuuriperintö on joukko mennei-syydestä periytyneitä resursseja, jotka ihmiset tun-nistavat jatkuvasti kehittyvien arvojensa, uskomus-tensa, tietonsa ja perinteidensä heijastumaksi ja il-maisuksi niiden omistuksesta riippumatta. Siihenkuuluu kaikki ne ympäristön ominaisuudet, jotkajohtuvat ihmisten ja paikkojen historiallisesta vuo-rovaikutuksesta.”2 Näin myös ihmisten ja paikkojenhistoriallisesta vuorovaikutuksesta kehittynyt ympä-ristö on osa tätä kulttuuriperintöä. Tärkeä kysymystässä Euroopan neuvoston määritelmässä on, keitäovat nämä ihmiset ja keiden kulttuuriperinnöstä onkyse.

Kulttuuri ja kulttuuri-perintö eivät ole samaasia. Kaikki mikä on kult-tuuria, ei automaattisestiole kulttuuriperintöä.Kulttuuritieteissä kulttuu-ri ymmärretään nykyäänsiten, että kulttuuri ei oleselkeärajaista, homogee-nista ja staattista vaanmuuttuva, globaali ja vuo-rovaikutteinen prosessi.Kulttuuri ei ole yhteen yh-teiskuntaan tai valtioon

sidottua, sillä maantieteellisten rajojen merkitys vai-kutteiden siirtymisessä vähenee. Sen sijaan kulttuu-ri on luovia käytänteitä, erilaisten ja eripuoliltaomaksuttujen elementtien yhdistelemistä. Kulttuu-riperintöä ei sellaisenaan ole, vaan se valitaan, luo-daan, tehdään ja konstruoidaan. Tätä prosessia voi-daan kutsua – melko kömpelösti – kulttuuriperin-nöllistämisprosessiksi. Tätä professori Regina Ben-dix kuvaa kolmiona, jonka kärkinä toimivat yhteisö,politiikka ja talous. Yhteisö koostuu sellaisista ih-misistä, jotka arvostavat määrättyjä kulttuuriperin-nön piirteitä, joita he haluavat ylläpitää ja välittää tu-leville sukupolville julkisen toiminnan puitteissa.3

Näitä ovat esimerkiksi erilaiset muistiorganisaatiot.

Kulttuuriperintöä voidaan tarkastella myös eri-laisten jaottelujen avulla. Näistä yleisemmin erote-taan juuri jako aineelliseen ja aineettomaan sekä nä-kyvään ja näkymättömään. Voidaan puhua myös esi-merkiksi tuotteistetusta, etnisestä ja poliittisesta kult-tuuriperinnöstä.

Kulttuuriperinnön luominen

Kulttuuriperinnöksi valikoituu laajasta kulttuurinkirjosta eri alueilla ja paikoissa eri asiat. Ihan pyy-teetöntä ja viatonta kulttuuriperinnön luominen eiole, vaikka keskeistä siinä kuitenkin on oman kult-tuurin, historian ja menneisyyden tunteminen. Näinollen mikkeliläinen kulttuuriperintö on erilaistakuin lappilainen tai turkulainen.

Kun tarkastellaan kulttuuriperintökäsitteen his-toriaa, Suomen kaltaisessa teollistuneessa ja kau-pungistuneessa yhteiskunnassa kulttuuriperintö kä-sitti aluksi viranomaisten tai virallisten tahon mää-rittelemät aineellisen kulttuurin merkittävät ja näyt-tävät saavutukset, kuten arvokkaiksi tulkitut kiinte-ät muistomerkit, monumentit, kirkot ja kartanot se-kä taideteokset. Myöhemmin mukaan on otettu esi-merkiksi luontokohteet, kuten Unescon maailman-perintölistalle valittu Merenkurkun saaristo.

Vaikka kulttuuriperinnön käsite on laajentunut jajopa lähentynyt käsitettä perinne, se ymmärretäänusein edelleen ”virallisemmaksi”, ehkä jopa tärke-ämmäksi ja arvokkaammaksi kuin perinne. Kult-tuuriperinnöstä on tullut kulttuuripolitiikan kes-keinen käsite, jota ei kyseenalaisteta. Käsitteeseenliittyy myös paljon institutionaalista valtaa, jota eivälttämättä huomioida tai tunnisteta. Esimerkiksialuekehitystyössä siihen osallistuvat organisaatiot nä-kevät alueen usein nostalgisena paikkana, joka ha-lutaan säilyttää sellaisenaan, ilman muutoksia taiuudistamista, eksoottisena ja erilaisena, jotta sitä voi-daan markkinoida matkailijoille.4 Näin aluekehitys-työn sinänsä hyvät lähtökohdat voivat aiheuttaa jän-nitteitä suhteessa ihmisten arkielämän kulttuuriin,sillä paikalliset asukkaat eivät haluaisi asua kulttuu-riperinnössä, joka on auki esimerkiksi loma-aikaanklo 9–20. Miten Unescon maailmanperintökohtei-siin kuuluvan Suomenlinnan asukkaat viihtyvät tu-hansien turistien ja piknikvieraiden katseiden ja ka-meroiden kohteena?

46

2Lainaus: Ks. Vilkuna 2008, 54. 3 Bendix 2007, 347. 4 Ks. esim. Siivonen 2008.

Mikkeliläinen

kulttuuriperintö

on erilaista

kuin lappilainen

tai turkulainen.


Kulttuuriperinnön osa-alueet valikoituvat, nouse-vat esiin merkityksellisinä ja muokkautuvat yhteis-kunnassa kulloinkin vallitsevien ideologioiden, ar-vojen ja trendien mukaisesti.5 Toki ne pohjautuvat –tai niiden tulee pohjautua – alueen historiaan, pe-rinteeseen ja kulttuuriin, jotta yhteisön jäsenet tun-nistavat ne omakseen. Kun tarkastelemme jonkinalueen tai paikan kulttuuriperintöä, tarkastelussaapuvälineinä ovat kysymykset, jotka kohdistuvat tä-män kulttuuriperintöprosessin osallisiin:

• Kuka/mikä taho tekee, luo, konstruoi kulttuuriperinnön?

• Kuka/mikä taho käyttää kulttuuriperintöä? • Mihin tarkoitukseen ja mahdollisesti kenen

hyväksi sitä käytetään?• Kenen kulttuuriperintö?

Tekijänä voi näissä kaikissa olla sama taho, mut-ta kyseessä voi olla myös tilanne, jolloin kulttuuri-perinnön luoneen tahon tulosta, kulttuuriperintöä,eivät tunnistakaan omaksi he, joiden kulttuuripe-rinnöstä tulisi olla kyse. Olennaista ja tärkeää on, et-tä ihmiset itse ovat olleet mukana määrittämässä jaluomassa oman kotiseutunsa kulttuuriperintöä.Näin he myös voivat tunnistaa sen omakseen ja käyt-tää paikallisen tai alueellisen kulttuurin symbolejavahvistamaan ja luomaan yhteenkuuluvuuden tun-netta. Samalla nämä symbolit myös mahdollistavaterottumisen muista ryhmistä. Pia Puntasen ja Leena

Hangasmaan tässä julkaisussa olevassa artikkelissa (sivulta 33) tulee esille, miten Mikkelin seudun kult-tuuriperintöohjelma on toteutettu ja miten paikal-liset ihmiset ovat olleet mukana konstruoimassakulttuuriperintöä. He ovat miettineet ja ehdotta-neet, mitkä asiat erottavat Mikkelin seudun kult-tuuriperinnön muista läheisten alueiden kulttuuri-perinnöistä.

Miten niitä symboleja käytetään yhdistämään jaerottamaan? Miten uusista Mikkelin seudun asuk-kaista – tai vaikkapa sen lukuisista kesäasukkaista –tulee näiden symbolien käyttäjiä? Niiden on oltavasellaisia, että mahdollisimman monet tunnistavat neomakseen ja voivat niitä tarvittaessa muokata ja luo-da uusia, sillä pysyäkseen elinvoimaisena kulttuurinja myös kulttuuriperinnön tulee uudistua ja sopeu-tua uusiin tilanteisiin. Näin se takaa jatkuvuuden,menneestä tämän päivän kautta tulevaisuuteen.

Kenen kulttuuriperintö?

Kulttuuriperintö siis osaltaan kertoo, keitä me olem-me, mistä olemme tulossa, missä me olemme ja min-ne me mahdollisesti jatkamme matkaa. Sen avullame positioimme itsemme osaksi menneiden suku-polvien ketjua ja muodostamme myös sillan tulevil-le sukupolville. Kulttuuriperintö antaa meille mah-dollisuuden paikantaa itsemme ajallisesti, paikallis-esti ja sosiaalisesti. Sen tarkoitus on kertoa alueenhistoriasta, perinteestä ja kulttuurista, luoda näinjatkumo kaukaa historiasta tämän päivän kautta tu-levaisuuteen.

Kulttuuriperinnön avulla ihmisten tulee pystyäkertomaan se, mihin yhteisöön hän haluaa kuulua.Tätä identiteetti yksinkertaisimmillaan on; se ker-too mihin me kuulumme ja keitä ovat meikäläiset jamuukalaiset? Miten me tunnistamme meikäläiset,minkälaisten symbolien avulla se tapahtuu? Yksihelppo – ja viime vuosina suosittu – tunnistettavasymboli on tietysti puhe, murre, joka on osa ainee-tonta tai henkistä kulttuuriperintöä. Savon murrekuuluu helposti tunnistettaviin murteisiin. Onkoniitä Mikkeliin mänijöitä? On olemassa myös mur-teita, joiden käyttöä on vältelty ja niihin on liitettynegatiivisia piirteitä ja niiden on pelätty leimaavanpuhujan.

47

5 Ks. Ronström 2008, 26–28.

Nal

le R

itvol

a


Mikä sopii kulttuuriperinnöksi?

Muun muassa Ruotsissa on keskusteltu siitä, saakokulttuuriperintö olla vain positiivista, siloteltua jaarvostettua vai pitääkö vai saako siihen sisällyttäämyös toisenlaisia näkemyksiä? Tällä tarkoitan asioi-ta, jotka osa haluaisi mieluummin unohtaa tai jois-ta ainakin osalla on raskaita ja negatiivisia koke-muksia tai muistoja. Miten tällaisten ristiriistaistenkohteiden hyväksyminen kulttuuriperinnöksi käy?6

Sotahistoria ja sotamuistomerkit ovat tästä selkeitäesimerkkejä, kuten Unescon maailmanperintökoh-teeksi valittu Auschwitzin keskistysleirimuseo. Sentehtävänä on muistuttaa, että emme unohda niitäkauheuksia, joita lähimenneisyydessä on tapahtu-nut, jotta niin ei tapahtuisi enää koskaan. Kesällä2012 Puolassa pelattuihin jalkapallon maailman-mestaruuskilpailuihin osallistunut Saksan maajouk-kue vieraili siellä ja vierailua todistivat jälkeenpäintiedostusvälineissä julkaistut valokuvat.

Kulttuuriperintöohjelma onnistuu, mikäli senosalliset, tärkeimpänä juuri asukkaat tuntevat tässäkartoitetun kulttuuriperinnön omakseen ja mikälise on sellaista, jonka avulla ihmiset pystyvät tunnis-tamaan kuuluvansa yhteisöön. Mikkelin seudunkulttuuriperintöohjelma -hankkeen taustalla on ol-lut kaupungin strategia, jonka mukaan vetovoimai-nen kaupunki hyödyntää kulttuuriperintöään. Kult-tuuriperinnön avulla pyritään näin luomaan posi-tiivista kuvaa seudusta ja näin kulttuuriperintö onosaltaan rakentamassa Mikkelin ja Mikkelin seudunbrändiä.

Arvokeskustelu kulttuuriperinnön ja kulttuuri-perinnöllistämisprosessin ympärillä on tärkeää. Huo-nossa tapauksessa kulttuuriperintö voi yhdistämisensijasta sulkea ulkopuolelle. Kun jokin asia on vali-koitunut kulttuuriperinnöksi, siitä on pidettävähuolta ja sitä on vaalittava kulttuurisesti kestävänkehityksen periaatteiden mukaisesti. Vastuu kult-tuuriperinnön säilymisestä ja hoitamisesta on muis-tiorganisaatioiden ammattilaisten lisäksi myös kai-killa ihmisillä. Yhteisön jäsenille täytyy taata tietoi-suus kulttuuriperinnöstä, sillä se on osa ihmisoike-uksia. Kulttuuriperintö ei saa olla vain tuote, jonkaavulla markkinoidaan ja jota myydään. Sen on tar-jottava identiteetin rakennuspuita.

Kulttuuriperinnön kohdalla vaarana on, että seinstitutionalisoituessaan – kun jokin on valittu kult-tuuriperinnöksi – jähmettyy ja muuttuu staattiseksi,kadottaa kulttuurille luonteenomaisen muuttuvanja heterogeenisen prosessin luonteen. Tässä nimen-omaan myös eri muistiorganisaatioilla ja viranomai-silla on vastuunsa. Ei riitä, että ne patistavat yhteisönjäseniä osallistumaan kulttuuriperintöprosessiin,vaan niiden on myös reagoitava epätoivottaviin muu-toksiin, toimittava ikään kuin herättäjinä, aktiivisinakeskustelijoina ja ikään kuin yhteiskunnan omana-tuntona. Esimerkiksi viime aikojen kuntarakenne-uudistuksesta paikallistasolla käyty keskustelu osoit-taa myös sen, miten ihmisillä on huoli paikallisestakulttuuriperinnöstä. Siinä on kyse ihmisten minuu-desta, siitä mihin voidaan samastua ja kuulua. Sa-moin on kysymys siitä, mitkä ovat ne symbolit, joi-den avulla voimme tuntea kuuluvamme jonnekin,jotta emme tuntisi itseämme epävarmoiksi tai juu-rettomiksi tässä monien muutosprosessien alaisessamaailmassa.

Kirjallisuus

Bendix, Regina (2007). Kulturelles Erbe zwischenWirtschaft und Politik: Ein Ausblick. Teoksessa: DorotheeHemme, Markus Tauschek & Regina Bendix (Hg.): Prädikat“Heritage”. Wertschöfungen aus kulturellen Ressourschen. Berlin:LIT, 337–356.

Council of Europe Framework Convention on the Value ofCultural Heritage for Society. Viitattu 1.8.2012. Saatavissa:http://www.sycultour.eu/frameworks/zakonodaja_Council_of_Europe_Framework_Convention_on_the_Value_of_Cultural_Heritage_for_Society.

Jönssön, Lars-Eric & Svensson, Birgitta (2005). I industrisam-hällets slagskugga: om problematiska kulturarv. Stockholm: Carlsson.

Puntanen, Pia & Hangasmaa, Leena (2013). Astuvan akkaja Mannerheim. Mikkelin seudun kulttuuriperintöohjelmanaineksia. Kotiseutu 2013.

Ronström, Owe (2008). Kulturarvspolitik. Visby. Från slitensmåstad till medeltidsikon. Stockholm: Carlssons.

Siivonen, Katriina (2008). Saaristoidentiteetit merkkien virtoi-na: varsinaissuomalainen arki ja aluekehitystyö globalisaation mur-roksessa. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Vilkuna, Janne 2008: Uusi museologia ja kulttuuriperin-nön tulkinnat. Teoksessa: Päivi Venäläinen (toim.), Kulttuuri-perintö ja oppiminen. Helsinki: Suomen Museoliitto, 49–57.

48

6 Ks. Jönsson & Svensson 2005.


49

Nal

le R

itvol

a


50

Korpilahtelaisten Kotiseutukivi. Kuva: Minna Mäkinen.


Johdannoksi

Viime aikoina on ollut paljon puhetta kun-tauudistuksesta – niin mediassa kuin ”tu-ruilla ja toreillakin”. Uudistuksen sisältä-mät kuntaliitossuunnitelmat ovat keskus-teluttaneet kuntalaisten ja päättäjien ohel-la myös tutkijoita, erityisesti kuntaja hal-

lintotutkijoita1. Kuntaliitostutkimuksen kentälle ontullut myös kulttuurintutkijoita, muun muassa kan-satieteilijöitä, jotka ovat kiinnittäneet huomiotakuntaliitosten kulttuurisiin kysymyksiin kuten, mil-laisena kuntaliitos näyttäytyy ja miten se tuntuu yk-sittäisten kuntalaisten arjessa tai miten käy paikal-lisuuden kuntaliitoksen jälkeen2. Nämä kysymyksetovat erityisen ajankohtaisia silloin, kun pienempikunta on liittynyt osaksi suurempaa kuntaa.

Ovathan liitoksen mukanaan tuomat muutoksetnäkyvämpiä ja tuntuvampia kunnissa, jotka ovatmenettäneet entisen kunnallisen asemansa.

Tämä artikkeli perustuu tekeillä olevaan etnolo-gian alan väitöskirjaan, jossa tarkastelen kahta kes-kisuomalaista kuntaliitostapausta: Säynätsalon ja Jy-väskylän liitosta vuodelta 1993 ja Korpilahden ja Jy-väskylän vuonna 2009 toteutettua liitosta. Molem-missa tapauksissa pieni kunta on liittynyt osaksi su-urempaa kaupunkia ja entinen kotikunta on muut-tunut kaupunginosaksi. Tutkimuksen kysymyksetliittyvät paikallisuuteen: millainen merkitys kunta-laisten paikkaan kiinnittymisellä ja kuulumisen tun-teilla on kuntaliitostilanteessa sekä millaisia merki-tyksiä kuntalaiset antavat kotikunnalleen koettuna jaelettynä asuinpaikkana?

51

Minna Mäkinenfil.lis.

syntymäkunta Lempääläasuinpaikka Keltinmäki, Jyväskylä

KUNTALIITOS KOTIKUNNASSA

1 Esim. Haveri et al. 2003; Leinamo 2004; Laamanen 2007; Leinamo 2010. 2 Esim. Mäkinen 2009. Vuoden 2013 alusta käynnistyi Turun yliopiston kansatieteen professori Helena Ruotsalan johtama tutkimus-hanke, jossa Turun yliopiston kansatieteilijät Niina Koskihaara ja Lauri Katiskoski sekä etnologi Minna Mäkinen Jyväskylän yliopistos-ta tarkastelevat kulttuurisia prosesseja, joiden avulla ihminen jäsentää ja paikantaa itsensä uudelleen ympäristöönsä yhteiskunnallistenalueuudistusten kehyksessä. Hankkeen rahoittajana on Koneen säätiö.


Keskityn artikkelissa pohtimaan kotikunnan kult-tuurista merkitystä kuntaliitostilanteessa. Tarkaste-len kotikuntaa liitoksen hetkellä ja liitoksen toteu-duttua, kun kotikunta on muuttunut entiseksi koti-kunnaksi. Mitä entisestä kotikunnasta halutaan säi-lyttää kuntaliitoksen jälkeen? Artikkelin sitaatit ovatotteita haastatteluista, joissa säynätsalolaiset kertovatmuistojaan ja kokemuksiaan vuonna 1993 toteute-tusta liitoksesta Jyväskylän kanssa.

Kuntaliitos – kotikunta murroksessa

Kotikunta voidaan määritellä paikaksi, jossa kunta-laisten omakohtaisten kokemusten, tunteiden ja ar-kisen elämän kautta muovautuneet mielikuvatomasta asuinpaikastaan yhdistyvät tiettyyn maantie-teellisesti ja hallinnollisesti rajattuun alueeseen, jotakunnaksi nimitetään. Kirjoitettaessa kunta-sananeteen “koti”, antaa se kunnalle aivan uudenlaisenulottuvuuden. “Koti” ikään kuin merkityksellistääkunnan. Kunta saattaa olla hallinnollinen alue, mut-ta kotikunta on koettu ja eletty paikka.3 Merkityk-sellisyydestään huolimatta kotikunta “sijaitsee” ta-vallisesti jossain kuntalaisten jokapäiväisen elämäntaustalla ja osaltaan rytmittää asukkaidensa elämää.Arjen tuttuudessa ja totunnaisuudessa kotikunta einouse ihmisten ajatuksissa tai toimissa useinkaanetusijalle, vaan se jää huomaamattomaksi osaksi ar-jen rutiineja.

Kotikunnasta tulee huomattavasti näkyvämpikuntaliitoksen kaltaisen, arvaamattomuutta ja epä-tietoisuutta sisältävän, muutoksen myötä. Kuntali-itos ei välttämättä muuta tai mullista kuntalaistenelämää kokonaisvaltaisesti, mutta se saa ihmiset

koh distamaan huomion kotikuntaansa tavan -omaista tarkemmin. Kuntaliitostilanteessa kunta-laisten mielikuvat ja käsitykset kotikunnastaan jou-tuvat uudelleenmäärittelyn alaisiksi ja esimerkiksikysymys siitä, ”mistä olenkaan kotoisin”, saattaanousta esiin.4

Huolimatta siitä, että maailmamme on muuttu-nut verkostomaiseksi ja rajat ylittävää yhteistyötä ko-rostavaksi, erilaisten rajattujen paikkojen muodos-taminen ja niiden paikallisuutta korostavien piirtei-den puolustaminen on kuitenkin edelleen osa ih-misen tapaa olla olemassa. Ihmisillä on edelleen pyr-kimys vetää rajoja ”meidän” ja ”muiden” välille.5

Kuntaliitoksessa totutut rajat muuttuvat ja ”meistä”tulee ”niitä toisia” tai ”toisista” tulee ”meitä”. Kun-tarajojen raivauksen ja sen myötä paikallisen toi-mintakulttuurin muuttuminen saatetaan kokea epä-varmuutta aiheuttavana ja jopa uhkaavana tilantee-na, joka synnyttää paikallista kuohuntaa, keskuste-lua ja kirjoittelua oman kunnan tulevaisuudesta. Yh-tenä merkittävänä keskustelu- ja ajoittain jopa kiis-telyfoorumina ovat paikalliset lehdet, joiden mieli-pidesivuilla kuntalaiset esittävät omia kantojaan se-kä liitoksen puolesta että sitä vastaan, kuten nämä al-la olevat otsikkoesimerkit osoittavat.

Itsenäisen Korpilahden puolesta(Korpilahti-lehti 14.12.2005)

Luopuvatko saarelaiset sananval-lasta kunnassaan?(Säynätsalon sanomat 26.9.1991)

Kuntaliitos ajankohtainen!(Säynätsalon sanomat 31.7.1991)

Tarvitsemme palveluja, emme kuntarajoja(Korpilahti-lehti 26.10.2005)

Kuntaliitosta puoltavien ja sitä vastustavien mie-lipiteiden taustalla on erilaisten asiaperusteidenohella myös tunteita, esimerkiksi menettämisen pel-koa tai toiveikkuutta paremmasta. Kuntaliitos onprosessi, jossa säilyttävät ja muutokseen pyrkivät tah-

52

3 Ks. esim. Paasi 1998. Kotikuntaan identifioitumisesta ks. esim. Riukulehto & Suutari 2012.4 Paikan muuttuvista asemista ks. Karjalainen 2006. 5 Kymäläinen 2006.

Korpilahden vaakuna.


totilat kamppailevat. Liitoskeskusteluissa otetaankantaa siihen, turvaudutaanko vanhaan tuttuun vailähdetäänkö etsimään uutta ja muutosta sellaisesta,josta ei ehkä aiemmin ole kokemusta. Tällaisessa ti-lanteessa yksi vaihtoehtoinen strategia on etsiä tut-tuuden ja turvallisuuden tunteita tutusta mennees-tä.

Suhde erilaiseen ja vieraaseen muodostuukinusein, joskin huomaamatta, aikaisemmin tiedetynja tunnetun pohjalta. Vanhastaan tutun järjestyksennäkeminen erilaisessa ja uudessa auttaa ihmistä so-peutumaan muuttuvaan tilanteeseen tai uuteenpaikkaan.6 Kuntaliitostilanteessa vanha ja uusi jär-jestys ovat alituisen vertailun kohteena. Saattaa käy-dä jopa niin, että kotikunta nostetaan jalustalle ja sesaa tavallista värittyneemmän ja virittyneemmän si-jan kuntalaisten mielikuvissa aiheuttaen haikeutta jakaipuuta menetettyyn itsenäisyyden aikaan. Koti-kuntaan kohdistetaan nostalgisia muistoja, jolloinepämiellyttävätkin asiat muistetaan parhain päin.

Kyllä kai se [kuntaliitos] on tämmönen tunneky-symys. Että ei se ole loppujen lopuksi niin hirvees-ti negatiivisia puolia sitten tuonukkaan, muttakuitenkin jotenkin haikailee semmosta idylliä.7

Muistoja kotikunnasta

Kotikunta on asuinpaikan ohella myös kulttuurinenkehys, johon osa kuntalaisista tuntee kuuluvansa jajohon he viittaavat kuvaillessaan millaisia ihmisiähe ovat. Kuntalaiset saattavat mieltää ”kotikuntalai-suuden” osaksi identiteettiään ja kotikunnan yhtei-söksi, jolla on omat, muista kunnista eroavat eri-tyispiirteensä.8 Kuntaliitoksen toteuttamisen yhtey-dessä entinen kotikunta deinstitutionalisoidaan elisen yhteiskunnalliset rakenteet katoavat tai muuttu-vat selkeästi.9 Samalla se riisutaan ja puetaan uudel-leen myös symbolisella tasolla. Vaatteiden sijaan ky-seessä ovat kunnalliset symbolit, kuten kunnan ni-mi, vaakuna, viirit ja vaikkapa kunnantalo. Arkisenelämän keskellä kunnalliset muistomerkit eivät saajuurikaan kuntalaisten huomiota osakseen, muttakuntaliitoksen myötä tämä entisen kotikunnan sym-bolisto, jota kutsun kunnalliseksi kulttuuriperin-nöksi10, saa enemmän huomiota ja se halutaan säi-lyttää.

Entisen kotikunnan nimi on yksi tärkeimmistämuistomerkeistä, jonka tulevaisuudesta kuntalaisetovat huolissaan. Ei nimittäin ole aivan yhdenteke-vää, minkä nimisestä paikasta kertoo olevansa ko-

53

6 Lehtinen 2006. 7 KSMA-JYEL 02/433:35. 8 Sihvola 2000. 9 Kunnan deinstitutionalisoitumisesta ks. esim. Zimmerbauer 200610 Kulttuuriperinnön käsitteestä ks. esim. Aarnipuu 2009 [online] ja Anttonen 2009 [online].

Jyväskylä Seuran jäsenet kevätretkellä Korpilahdella 17.5.2011. Retkellä tutustuttiin uuden jyväskyläläisen kaupunginosan kulttuurikohteisiin, kuten kirkkoon ja kotiseutumuseoon. Kuva: Minna Mäkinen.


toisin. Paikannimet ovat sekä kielen ja kulttuurinsäilyttäjiä että rajojen piirtäjiä. Suunniteltaessa lii-tosta useampien tai tasavertaisten kuntien kesken,keskustelua ja jopa kiistelyäkin vaatii hallinnollistenja taloudellisten järjestelyjen keskellä uuden kunta-kombinaation nimeäminen; valitaanko jokin ole-massa olevista nimistä vai keksitäänkö kokonaan uu-si nimi. Pienen kunnan liittyessä suurempaan kun-taan nimikysymys koskee enemmänkin sitä, millätavoin entisen kotikunnan nimi on mahdollista säi-lyttää uuden kotikunnan ohella. Nimen säilyttäjinävoivat toimia esimerkiksi ilmestymistään jatkava pai-kallislehti, paikallinen juhlaperinne ja vaikkapa en-tisen kotikunnan nimi postitoimipaikkojen niminä.Edellä mainittujen lisäksi muun muassa urheilu- jamuut paikalliset seurat voivat kannatella kotikun-nan nimiperinnettä. Kotikunnan nimi saattaa säilyämyös joko liitoksen jälkeenkin itsenäisen seurakun-nan tai seurakuntien yhdistymisen jälkeen alueseu-rakunnan nimenä. Useimmiten entisen kotikunnannimi jatkaa eloaan kaupunginosan tai taajaman ni-menä.

Lakkautetun kotikunnan menneisyyttä voidaantallentaa myös erilaisin kertomuksin ja tarinoin, jot-ka kirjataan kunnasta kirjoitettavaan historiaan.Kuntahistoriat tekevät näkyväksi sitä kunnallisuuttaja paikkakunnan menneisyyttä, jonka kautta toisil-leen tuntemattomat kuntalaiset voivat mieltää omanmenneisyytensä ainakin osittain yhteiseksi. Kunnal-liset historiaprojektit ovat saaneet tukijoita ja teki-jöitä kuntaliitosten toteutuessa. Tässä työssä aktiivi-sia ovat olleet paikalliset kotiseutuyhdistykset, joistamonet ovat tallentaneet tarinoiden ohella myös ko-tikunnan vaakunan saamalla sen kunnanvaltuustonpäätöksellä kotiseutuvaakunaksi.11

Kunnantalo on ehkäpä näkyvin symboli tai maa-merkki, joka liitetään kunnallisuuteen. Kunnan-talossa tehdään päivittäin kunnallisia toimia. Kun-taliitoksen myötä lakkautetun kunnan kunnantalotjäävät vaille käyttöä, koska kunnanvaltuusto, -halli-tus ja -virasto lopettavat toimintansa. Kunnallisinamuistomerkkeinä kunnantalot toimivat parhaitensilloin, kun niitä käytetään edelleen paikallisten kun-nallisten palvelujen paikkoina: kirjastoina, yhteis-palvelupisteinä tai muina kuntalaisten kokoontu-mispaikkoina.12

Edellä kuvatut esimerkit kunnallisesta kulttuuri-perinnöstä edustavat sen kollektiivisia muotoja. Ko-tikunnan muistoa on mahdollista vaalia myös hen-kilökohtaisemmalla tasolla, jolloin muistomerkitsaattavat olla pieniä arkisia valintoja, joilla kuntalai-nen kannattelee jotain omaa tapaansa muistella en-tistä kotikuntaa.

Nauravat mulle töissäkin, kun jotain lausuntojatehdään, niin mää aina päivään, että Säynät-salossa, että ”etkö sinä maalainen ole oppinut, että me ollaan Jyväskylässä”. En ole ja niinkauan kun näin saan kirjottaa, niin niin kauankirjotan. Se, kun on selkäytimessä ja oon tyhmä enkä opi sitä uutta kotikaupunkia.13

Kulttuurinen kuntalaisuus

Olen käsitellyt tässä artikkelissa entiseen kotikun-taan liittyvien muistojen vaalimista. Kollektiivinen jahenkilökohtainen muistelu ovat esimerkkejä sellais-esta toiminnasta tai ilmiöstä, jota kutsun kult-tuuriseksi kuntalaisuudeksi. Kuntalaisuus sinälläänon kunnan jäsenyyttä, jota ohjaavat lainsäädännöl-liset oikeudet ja velvollisuudet. Kulttuurisella kun-talaisuudella viittaan niihin merkityksiin ja käsityk-siin, joita asukkaat ovat asuinkunnastaan muodos-taneet ja miten ne ilmenevät toiminnan tasolla. Kult-tuurisen kuntalaisuuden rakentumisen ja ylläpitä-misen aineksia ovat sekä kollektiivisen tason paikal-liset kertomukset että erilaisten asukkaiden erilaisethenkilökohtaiset tulkinnat niistä.

Entisen kotikunnan kulttuurinen kannatteluvaikkapa nostalgisten muistojen14 ja kertomustenmuodossa tulee olemaan ajankohtaista varmasti niinkauan, kuin on kunnallisen itsenäisyyden aikana

54

Säynätsalon vaakuna.

11 Suomen kotiseutuliitto, kuntavaakunat ja kotiseutuviirit [online]. 12 Putkonen 2009. 13 KSMA-JYEL 02/433:24. 14 Korkiakangas 1999.


55

Alvar Aallon piirtämä Säynätsalon kunnantalo.


eläneitä ja itsenäisyyden aikaa muistavia kuntalai-siakin. Kuntaliitoksen luonnollistuminen, toisin sa-noen uuden kotikunnan asettuminen täysin ky-seenalaistamattomaksi osaksi elämää, on pitkäkes-toinen prosessi, johon kuluva aika on paremmin-kin sukupolvien kuin vuosien määrällä arvioitavissa.

SÄYNÄTSALO: Kuntaliitokses-ta on kulunut 13 vuotta, muttamielipiteet jakautuvat yhä. Periaatteesta edelleen vastaan.(Keskisuomalainen 29.1.2006)

Tulee kuitenkin muistaa, että kaikille kotikunta eiole samanlainen elämän jäsentäjä. Asukkaiden ko-tikuntaansa liittämät merkitykset, heidän kulttuuri-nen kuntalaisuutensa, riippuu paljon siitä, miten heosallistuvat kotikuntansa elämään ja arkeen. Toisetviettävät enemmän aikaansa kotikunnassaan, käyt-tävät laajemmin kunnallisia palveluita ja ovat sitenkiinnittyneempiä kotikuntaan kuin toiset. Samoinsuhtautuminen kuntaliitokseen riippuu jokaisenkuntalaisen kokemuksista ja mielikuvista. Osallekuntalaisista liitos saattaa avata tummanpuhuvia ku-via tulevaisuudesta vaikkapa itsenäisyyden menet-täneessä kaupunginosassa. Toiset taas ovat sopeu-tuneet hyvin kuntaliitoksen jälkeiseen elämään, li-itos on jopa parantanut heidän arkisen elämänsälaatua. Entisestä kotikunnasta on tullut houkuttele-vampi asuinpaikka osana suurempaa kaupunkia.

Kun mä muutin sen takia, kun tää oli osaJyväskylän kaupunkia. Mää oon taas ylpee siitä,että olen Jyväskylän kaupunkilainen, vaikka mäoon säykkiläinen, mutta silti tiedän olevani osasuurempaa kokonaisuutta.15

Tarkasteltaessa kuntaliitosta kulttuurisestanäkökulmasta voidaan ajatella, että liitos on ainajonkinasteinen paikallinen ja paikallisuuteen vaikut-tava murros. Se haastaa kuntalaiset pohtimaan omaapaikallisuuttaan – ”mistä olen kotoisin”. Paikalli -suuden tutkimuksessa korostetaankin sitä, että ih-minen ottaa paikan haltuunsa muokkaamalla sitä,puhumalla siitä ja jopa taistelemalla sen puolesta. Ih-misen suhde paikkaan rakentuu aktiivisen paikalli -suustyön kautta. Kuntaliitos tarjoaa siten asukkaillehedelmällisen perustan vahvistaa oman kuntalai-

suutensa kulttuurisia, esimerkiksi kuulumisen tun-teita vahvistavia piirteitä – niin halutessaan ja tietystioman kulttuurisuutensa puitteissa.

Tässä yhteydessä olen tarkastellut kulttuuristakuntalaisuutta erityisesti menneisyyden säilyttämi-sen näkökulmasta. On kuitenkin hyvä muistaa, ettäkulttuurinen kuntalaisuus sisältää myös merkitysra-kenteita ja toimintaa, joiden päämääränä on aktii-vinen identifioituminen liitoksen jälkeiseen uuteenkotikuntaan.

Lähteet ja kirjallisuus

Haastattelut

Keski-Suomen Muistiarkisto, Historian ja etnologian laitos,Jyväskylän yliopisto

Diaarionumero KSMA-JYEL 02/433:24KSMA-JYEL 02/433:30KSMA-JYEL 02/433:35

Sanomalehtilähteet

Keskisuomalainen29.1.2006: Säynätsalo: Kuntaliitoksesta kulunut 13 vuotta,

mutta mielipiteet jakautuvat yhä. Periaatteesta edelleen vas-taan.

Korpilahti-lehti26.10.2005: Tarvitsemme palveluja, emme kuntarajoja14.12.2005: Itsenäisen Korpilahden puolestaSäynätsalon sanomat31.7.1991: Kuntaliitos ajankohtainen26.9.1991: Luopuvatko saarelaiset sananvallasta kunnassaan

Kirjallisuus

Aarnipuu, Petja (2009). Olemme kulttuurin perikuntaa!Elore 1/2009. Folkloristiikan ja perinteentutkimuksen aika-

56

15 KSMA-JYEL 02/433:30.


kausjulkaisu. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry.Viitattu 28.2.2013. Saatavissa: http://www.elore.fi/arkisto/1_09/art_saatteeksi_1_09.pdf

Anttonen, Pertti 2009. Kulttuurin, perinteen ja perinnönkysymyksiä. – Elore 1/2009. Folkloristiikan ja perinteentutki-muksen aikakausjulkaisu. Suomen Kansantietouden TutkijainSeura ry. Viitattu 28.2.2013. Saatavissa: http://www.elore.fi/arkisto/1_09/art_anttonen_09.pdf

Haveri, Arto, Laamanen, Elina & Majoinen, Kaija (2003).Kuntarakenne muutoksessa? Tutkimus kuntajaon muutostarpeistatulevaisuudessa. Acta-sarjan julkaisuja nro 155. Helsinki: Suo-men Kuntaliitto.

Karjalainen, Pauli, Tapani (2006). Topobiografinen paikantulkinta. Teoksessa Seppo Knuuttila, Pekka Laaksonen & UllaPiela (toim.) Paikka. Eletty, kuviteltu, kerrottu. Kalevalaseuranvuosikirja 85. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,83–92.

Korkiakangas, Pirjo (1999). Muisti, muistelu, perinne. Teok-sessa Bo Lönnqvist et al. (toim.) Kulttuurin muuttuvat kasvot.Johdatusta etnologiatieteisiin. Tietolipas 155. Helsinki: Suomalai-sen Kirjallisuuden Seura, 155–175.

Kymäläinen, Päivi (2006). Paikan ajattelun haasteita. Teok-sessa Seppo Knuuttila, Pekka Laaksonen & Ulla Piela (toim.)Paikka. Eletty, kuviteltu, kerrottu. Kalevalaseuran vuosikirja85. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 201–217.

Laamanen, Elina (2007). Vapaaehtoiset pakkoliitokset? Diskurs-sianalyyttinen tutkimus kuntarakennetta koskevasta julkisesta kes-kustelusta. Acta nro 194. Helsinki: Suomen Kuntaliitto.

Lehtinen, Ari (2006). Osallisuuden ja kieltäytymisen paikat.Teoksessa Seppo Knuuttila, Pekka Laaksonen & Ulla Piela(toim.) Paikka. Eletty, kuviteltu, kerrottu. Kalevalaseuran vuosi-kirja 85. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 44–63.

Leinamo, Kari (2004). Kuntaliitoksen jälkeen. Kuntien yhdisty-misen vaikutukset liitosalueiden näkökulmasta. Levón-instituutinjulkaisuja 111. Vaasa: Vaasan yliopisto.

Leinamo, Kari (2010). Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista.Vuosina 2001–2009 toteutettujen maaseutu–kaupunki -kuntaliitos-ten tarkastelua. Levón-instituutin julkaisuja 131. Vaasa: Vaasanyliopisto.

Mäkinen, Minna (2009): Kotikunta kaupunginosaksi. Säynät-salon kunnan ja Jyväskylän kaupungin kuntaliitos kulttuurisena il-miönä. Jyväskylä: Jyväskylän kaupunki.

Paasi, Anssi (1998). Alueiden renessanssi ja identiteettipu-he. Teoksessa Sakari Hänninen (toim.) Missä on tässä. Jyväsky-lä: SoPhi, 170–190.

Putkonen, Lauri (toim.) (2009). Päätöksen paikka. Kunnanta-lot ja kaupungintalot. Helsinki: Euroopan rakennusperintöpäi-vät.

Riukulehto, Sulevi & Suutari, Timo (2012). Joki on Nurmonäiti. Nurmonjokilaakso kotiseutukuvassa. Seinäjoki: Helsingin yli-opiston Ruralia instituutti.

Sihvola, Juha (2000). Yksilönä yhteisössä. Näkökulmia paikallis-uuteen, globalisaatioon ja hyvään elämään. Helsinki: Pole-Kunta-tieto.

Suomen Kotiseutuliitto, kuntavaakunat ja kotiseutuviirit.Viitattu 4.3.2013. Saatavissa: http://www.kotiseutuliitto.fi/tie-topankki/kuntavaakunat-ja-kotiseutuviirit.

Zimmerbauer, Kaj (2006). Kunnan deinstitutionalisoitumi-nen. Alueellinen identiteetti kuntaliitoksessa: esimerkkinä Pe-räseinäjoen ja Seinäjoen liitos. Kunnallistieteellinen aikakuskirja34(2) 2006, 109–121.

57


58

Kotiseutumuseot pitävät yllä paikallisuuden historiallisia piirteitä, kuten rakennuksia. Kuva: Niina Koskihaara.


Ajelen syyspäivän auringossa Paraisilta koh-ti Nauvoa, tai nyt kuntaliitoksen jälkeenpitäisi kai sanoa Nauvon kaupunginosaa.Mieleeni nousee kuitenkin hämmennys.Miten sijaintini ja matkani määränpää tu-lisi ilmaista oikein? Olen menossa Nau-

voon, Paraisille Nauvoon, Nauvon kaupungino-saan… Näitä miettiessäni näen tammien reunusta-man tien reunassa kyltin, jossa lukee: ”Livet är lo-kalt”. Tekstin viesti tuntuu vastakohtaiselta äskeisil-le mietteilleni, jossa paikan sijoittaminen ja määrit-tely tuntui ongelmalliselta. Miten elämän paikallis-uus määrittyy, jos paikkaa ei pysty määrittelemäänsuhteessa muihin paikkoihin? Kunnat ovat muo-dostaneet kehyksen paikallisuudelle, johon on iden-tifioiduttu ja jonka avulla on paikallistettu oma si-jainti ja asukasidentiteetti sekä rajattu muita poistoisiin kuntiin kuuluviksi. Kuntaliitokset rikkovatpaikkojen välisiä suhteita, ne liittävät uudella taval-la yhteen mutta samalla myös hajottavat ja pakotta-vat järjestämään suhteet uudelleen. Ei siis ihme, et-tä kuntaliitoskeskustelut ovat nostaneet pintaan suu-

ret tunteet. Paikat nousevat ihmisten puheisiin janiitä aletaan tehdä tiettäviksi yleensä tilanteissa, jois-sa niihin kohdistuu muutoksia.1 Kuntaliitostilanneon mitä ilmeisimmin tällainen muutos, joka nostaapaikan ja paikallisuuden ihmisten puhuntaan. Pai-kallisuus rajautuu alueeksi, josta puhutaan, jonkapuolesta pelätään ja halutaan toimia. Näissä kes-kusteluissa kulloisenkin puhujan oma asuinpaikkanousee määrittelyn lähtökohdaksi.

Vielä reilut sata vuotta sitten kodin, työn ja vapaa-ajan piirit rajautuivat pitkälti samalle alueelle, pää-sääntöisesti oman kotikunnan rajojen sisäpuolelle.Teknologia ja ihmisten lisääntynyt liikkuminen ovatlaajentaneet elämänpiiriä ja ihmisten arkitodellisuuson muuttunut monipaikkaiseksi. Onko nykyinen ar-kitodellisuus kuitenkaan muuttanut käsityksiämmeja mielikuviamme paikallisuudesta? Miten määritte-lemme paikallisuuden, kun sitä meiltä kysytään?

59

Niina KoskihaaraFM, tutkija

syntymäkunta Vehmaaasuinpaikka Raisio

PAIKALLISUUSKOKEMUKSIA, TOIMINTAA JA YHTEISESTI JAETTUJA MERKITYKSIÄ

1 Lappi 2007, 145.


No, kyllä paikallisuus on niin kun tämmönen koti-kunnan mukaan määrityvä asia aika pitkälle. Täs-sä mielessä, niin on varmaan jossain määrin tapah-tunu muutosta ajattelussa ja niin.2

Paikallisuus. Se on kyllä mun mielestä semmonenniin kun semmonen, siis elämisen mitta. – paikkal-lisuus on tota semmonen, mikä kuvaa sitä elinpii-riä, jota minä niin kun lihallisena olentona voinniin kun hanskata päivittäin.3

Nämä määritelmät paikal-lisuudesta ovat tavallistenkuntalaisten esittämiä. Mää-ritelmät käyvät järkeen, mut-ta tarkemmin mietittäessävoi huomata, että ne sisältä-vät paljon asioita, jotka voi-vat olla eri yksilöille merki-tykseltään hyvinkin erilaisia.Arkijärjellä ajateltuna elämäon paikallista, arkisten toi-mintojen mittakaavan sisäl-

lä tapahtuvaa kanssakäymistä ja liikkumista. Paikal-lisuus määrittyy kulloisenkin määrittelijän oman elä-män kannalta keskeisten asioiden ja toimien kautta.Mielikuvat paikallisuudesta liittyvät yhä nykyään ih-misten monipaikkaisesta arkielämästä huolimattaoman kodin ja lähielämänpiirin käsittävälle fyysisel-le alueelle. Monipaikkainen arkitodellisuus ei siistarkoita sitä, ettei elämää elettäisi nykyäänkin pai-kallisesti.4

Arkielämän paikallisuutta tuotetaan ja toteute-taan myös paikallisyhdistysten toiminnassa. Erityi-sesti kotiseutu- ja kyläyhdistykset säilyttävät ja pitävätyllä paikallisuutta sekä edistävät omaksi koetun alu-een elinvoimaisuutta ja viihtyvyyttä. Minkälaisiamääritelmiä yhdistyksissä toimivat henkilöt antavatpaikallisuudelle omalla paikkakunnalla toteutuneenkuntaliitoksen jälkeen? Tähän kysymykseen tulenkeskittymään seuraavassa tekstissä, joka perustuu ky-lä- ja kotiseutuyhdistystoimijoiden kanssa tekemiinihaastatteluihin, joissa he pohtivat ja määrittelivätpaikallisuutta.

Asuminen, sosiaaliset suhteet ja yksilö

Asuminen, läheisyys ja paikallisuus liittyvät kiinteästiyhteen. Kylä- ja kotiseutuyhdistystoimijat lähestyvät

paikallisuuden määritelmää useimmiten juuri asu-misen kautta. Määritelmissä on mukana abstraktiläheisyyden-käsite, jonka avulla paikallisuus rajataanomaksi mielletylle ja lähellä sijaitsevalle alueelle.Henkilöt, jotka ovat syntyneet ja asuneet koko ikän-sä samassa paikassa ja joiden ystävyyssuhteet ovatmuodostuneet toisten samalla alueella pitkään asu-neiden kanssa, määrittelevät paikallisuuden pitkältiasumisen pitkäkestoisuuden sekä pitkien ystävyys- janaapuruussuhteiden kautta.

Se, että tää on mun koti ja juuret täällä. ----Ja sitten justiin nämä kaverit, että kun polvenkorku-sesta asti yhdessä, niin se siinä on.5

Asumisen pitkäkestoisuus on luonnollinen mää-rittäjä paikallisuuskokemusten ja -määritelmien taus-talla. Asumisen kautta korostuu yksilöiden oma nä-kökulma paikallisuuden kokemisessa. Haastatteluis-sa nousi esille myös ihmisten muuttuvien asuin-paikkojen ja elämäntilanteiden merkitys. Näissämääritelmissä on rivien välistä tulkittavissa ajatusyksilöiden oman toiminnan vaikutuksesta paikallis-uuden kokemiseen ja siihen, mistä asioista kokemuskulloinkin koostuu.

Mut mul tulee mieleen paikallisuudesta semmonenoma elinpiiri. Et se voi olla niin kun suppea tai laa-ja. Et riippuu vähän elämäntilanteesta ja kokemuk-sesta ja muustakin. Ja se voi tietysti olla vähän eritilantees hiuka eriki. Et sitä itsestä se lähtee se pai-kallisuus kuitenkin. Et siin on se oma elinpiiri ja sitne ihmiset, mitkä siinä on lähistöllä ja kuuluu sii-hen. Siit kai sit se paikallisuus syntyy.6

Aivan kuten kotiin liittyy emotionaalisia sidok-sia, jotka rakentuvat paitsi läheisten ihmissuhteidenja toiminnan kautta,7 myös paikallisuus voi rakentuanäiden tekijöiden pohjalta. Luottamus naapureihinvoidaan saavuttaa molemminpuolisen pitkään jat-kuneen asumisen ja yhteisen kanssakäymisen kautta.Parhaimmillaan tämä tarkoittaa elämän ilojen ja su-rujen jakamista naapuruston ja ehkä jopa koko ky-län kesken sekä tarvittaessa avun vastaanottamista jatarjoamista.

Ja sitten myöskin se, että ahdinkotilojen syntyessäniin kyllä sitä apua löytyy lähinaapureilta juuri sil-lä tavalla että, silloin kun ollaan paikallisessa ver-kostossa kiinni vaikkei sen tarvitsisi olla muuta

60

Arkijärjellä

ajateltuna

elämä on

paikallista.

2 TYKL/aud/802. 3 TYKL/aud/790. 4 Ruotsala 2011, 203. 5 TYKL/aud/805. 6 TYKL/aud/784. 7 Tuomi-Nikula 2004, 9.


kuin naapuriverkosto, johon on hyvät suhteet, niinlöytyy niin uskomattomalta tasolta erilaista apua.8

Kotiseutu- ja kyläyhdistystoimijoiden antamien pai-kallisuusmääritelmien pohjalta voidaan sanoa, ettäasumisen pitkäkestoisuus liitettynä tuttuihin ihmi-siin sekä luottamuksellisiin ja toiminnallisiin suh-teisiin naapurustossa luovat erityistä pohjaa paikal-lisuuden kokemuksille ja paikkaan kuulumiselle.9

Asumisen kautta voidaan siis määritellä paikallis-uutta, mutta sitä voidaan käyttää myös paikallisuu-den rakentajana. Kylässä tai omaksi mielletyllä alu-eella asuvaa tunnettua henkilöä voidaan käyttää yh-teisen paikallisuuden ja kylän identiteetin rakenta-jana. Tällöin on kyse yhteisössä yhteisesti muodos-tetusta paikallisuuden osatekijästä, ei enää omanasuinpaikan ja omien naapuruussuhteiden pohjaltamuodostetusta määritelmästä. Ajan kuluessa mer-kittävän yksilön asuminen paikassa vakiintuu tärke-äksi asiaksi, josta halutaan pitää kiinni.

H1: Ja sit me omitaan täällä semmoset paikalli -suudet, kun sanotaan nyt tää meidän taiteilija tääN.N., joka tekee kaikkee. Niin kyl me hyvin sano-taan sillä tavalla, et hän on paikallinen taiteilija, et se kuuluu meile. Ette te sitä.H2: Se on meiän N.N. 10

Tunnetun henkilön maineen avulla rakennetaanja kohotetaan yhteistä paikallisuutta ja sen merki-tystä sekä tehdään ero meidän paikallisuuden ja mui-den kylien tai kuntien välille.

Paikallisuus toimintana

Oman alueen elinvoimaisuuteen ja viihtyvyyteen liit-tyvät tekijät muodostuvat paikallisen yrittäjyyden,elinkeinonharjoittamisen ja yhdistystoiminnan kaut-ta. Alueella toimivat yritykset edustavat paikallistatoimintaa ja niissä asioiminen koetaan tärkeänä alu-een elinvoimaisuutta tukevana käyttäytymisenä. Alu-eelle leimaa-antavien elinkeinojen harjoittaminenluo myös osaltaan paikallista identiteettiä.

61

8 TYKL/aud /801 9 Vrt. Kauppinen Heidi 2009, 26—41. 10 TYKL/aud/807

Lumpeenkukka symbolisoi paikallisuutta linja-autopysäkin katoksen koristeena. Kuva: Niina Koskihaara.


Tääl on paikallistuotantoa kuitenki, kukkien kasva-tus ja puutarhatuotteita tulee paikallisesti, mut eioikeestaan paikallisuutta sillai muuta.11

No, sit tämä on ollu, nii tämä on ollu hyvä semmo-ne juurikaspitäjä.12

Paikallisuutta on myös toiminta, josta voidaan it-se päättää ja joka tuottaa omavaraisuutta ja riippu-mattomuutta esimerkiksi kaupallisista elintarvik-keista, ostohyödykkeistä tai muiden alueiden tarjoa-mista luonnonresursseista. Oman asuinalueen met-sistä saatavien marjojen ja sienien kerääminen sekäpolttopuiden kokoaminen edustavat toiminnankautta määriteltyä paikallisuutta. Oman alueenluonnonantimien käyttö edustaa myös omaa pää-täntävaltaa.

On semmonen, että mitä täällä pystytään itse tekeeja itse hoitaan ja se on meidän määräysvallassa,meidän ohjailtavissa, niin se on sitä paikallisuutta.Sitten se, kun päätäntävalta on jossain muualla,niin se menee sen paikallisuuden ulkopuolelle. —-Ja vielä se, että jos me saadaan se täältä niin kuinitseltä, että ei me tarvita mistään. Se on hyvin pai-kallista , että jos me mennään tonne ja haetaan sie-

niä esimerkiks, niin ne on meille paikallisia, kun mesaadaan ne täältä itse. Taikka otetaan puut metsäs-tä. Ja se on paikallista, että me saadaan puut met-sästä ja meil on tulipesä tossa ja me lämmitetäänniillä. Ei me tarvita siihen ulkopuolisia.13

Toiminnan kautta määriteltyyn paikallisuuteenliittyy kotiseutu- ja kyläyhdistystoimijoiden määrit-telyissä myös yhdistystoiminta. Paikallisyhdistyksissätapahtuva toiminta ja siihen osallistuminen ovat pai-kallisuutta erityisesti, koska toiminta tapahtuu mei-dän toteuttamana ja meidän alueella. Toisaalta pai-kallisuutta saatetaan kokea olevan välillä liiankinpaljon. Yhdistysten välinen laajemmalla alueella to-teutettava yhteistyö ei onnistu, koska oman yhdis-tyksen toiminta halutaan rajata ainoastaan omallealueelle ja tuttujen toimintojen saralle.

Ja kyllä nääkin on hyvin paikallisia meillä täällänää tilaisuudet sit kuitenkin, koska ne on meidäntällälailla. Ja kyllä se paikallisuus korostuu täällämeidän yhdistyksen toiminnassakin.14

Sit on nää paikalliset toimijat tietyst. Maatalous-naiset, MLL:n ja urheiluseurat ja VPK ja ketä näi-tä nyt on sit. Ne toimii täs paikallisesti omaksi ilok-seen ja vähän toistenkin tietysti.15

62

11 TYKL/aud/788. 12 TYKL/aud/776. 13 TYKL/aud/807. 14 TYKL/aud/807. 15 TYKL/aud/788.

Nal

le R

itvol

a


Siis semmosilla henkilöillä, jokka ei oo ollu täältäpois, niin he ovat erittäin, kuinka mää sanosin, vai-keita saada tähän yhteistyöhön. —- että kaikki pidet-täis vaan paikallisesti tällälailla. Että kyllä täälläon sitä sisäänlämpiivyyttä, paikallisuutta ehkä lii-ankin paljo. Sehän on tietysti hyvästä niin kauan,kun se ei mee yli.16

Kylä- ja kotiseutuyhdistykset toimivat paikallisuu-den puolesta ja pitävät sitä yllä toimintojensa kaut-ta. Määritelmissä toiminta näyttäytyy erityisesti mei-dän toimintana, joka tuottaa ikään kuin sivutuot-teena paikallisuutta, johon ihmiset voivat kiinnittyäesimerkiksi tapahtumien kautta.

Niin tääl on toi kotiseutuyhdistys on yks, mikä onsemmonen aika semmonen. Vaik mää sanoin, et eisiel enää niin pal käy, mut se on kuitenkin semmo-nen, et se on niin ko se koko pitäjän kokko väe. Netulee siihen. Ja ne on aina ollu ne juhlat. Ja siäl onpitäjäläisten nämät ne esineet ja ne kaikki. Ja ne onhyvin, et siel on aika hyvä se on. Et se on, et var-maan moni täst lähelt tiätää — museon.17

Vaikka paikallisuus saattaa aiemman lainauksenmukaisesti näyttäytyä myös sisäänpäin kääntyneisyy-tenä, ovat paikalliset tapahtumat kuitenkin useinniitä, joihin myös ulkopuolisten on helppo tulla jakokea ainakin hetkellisesti kuulumista paikalliseenyhteisöön.

Mää luulen, että noi mökkiläisetkin niin kun justsilloin tuntevat olevansa paikallisia, kun ne tuleetänne, paikal l i seen tapahtumaan (kirjoittajanlisäys), ja ovat sitten niin kun tuntevat ittensä terve-tulleeks tänne.18

Erityispiirteet

Paikallisuuteen liitetyt erityispiirteet ovat alueen jayhteisön ulkopuolisille helpoiten havaittavissa oleviapaikallisuutta muodostavia ja edustavia asioita. Eri-tyispiirteiden avulla myös muut saattavat kuvailla jamääritellä paikkaa, koska piirteet ovat yleisemmintunnettuja. Näitä ovat lähinnä maantieteellisesti jahistoriallisesti merkittävät paikat tai alueella käytet-tävä murre, joka poikkeaa naapurikuntien murtees-ta. Erityispiirteiden avulla luodaan siis omaa muttamääritellään myös muita.

Nii paikallisuus. Kyl mar se jonku näköne murrekion jonku näköst paikallisuutta. Et se on aika piänlalueel kumminki, kun sit se muuttu jo taas, et toinoin nii se puhetyyli taik ne sanat hiuka aina muut-tuu. Et ei kovin pitkäl tartte mennä kumpaankaansuuntaan, ko sen huomaa sit jo, et.19

Haastateltavien määrittelyt paikallisuudesta senerityispiirteiden kautta sisältävät omaksi koetun pai-kan rajojen sisäpuolella olevia asioita. Merkitykselli-set erityispiirteet saattavat liittyä historiallisiin paik-koihin tai maantieteellisiin erityispiirteisiin, joita onkäytetty myös symbolisina paikallisuutta esittävinä jakorostavina kuvina, kuten vaakunoissa käytetyt kuva-aiheet, jotka esittävät tai symboloivat paikkakunnansuurmiehiä tai luonnonympäristön fyysisiä piirteitä.

No, tämä nyt ainakin niin kun alueena, kun se ontätä meren lahtee, et ehkä tämä just on semmone,koska se on niin vahvasti tosa kuitenki.—— nii nää vanhat kartanot, nii onhan ne nyt tiätys-te sitte ja kaike maelma suurmiähet, minkä sulaton nyt sitte vaakunassaki.——nii tääl o näit, ne o vanhoi kauppapaikkoi, kun me-ri on tullu nii lähel siinä. Nii siin on semmone van-ha joku hautajuttu siin on kiviröykkiö viäl. —— niisiäl on tiätyste niit just siält o löyretty vanhoi kasvil-lisuut ja just niin ko.20

Lainauksessa mainittu kasvillisuus edustaa osal-taan paikallisuutta ja toimii sen merkityksellisyyttärakentavana ja korostavana tekijänä, jota voi verratamuiden alueiden ominaiseen kasvillisuuteen. Pai-kallisuuteen liitetyt historialliset, maantieteelliset tailuonnontieteelliset erityispiirteet ovat usein kirjalli-

63

16 TYKL/aud/807. 17 TYKL/aud/776. 18 TYKL/aud/807.19 TYKL/aud/779. 20 TYKL/aud/776.

Luopioisten vaakuna.


suudesta luettuja tai ympäristöstä opittuja paikallis-uuteen liitettyjä tietoja, eivätkä niinkään yksilöidenkokemuksellisuuteen perustuvia paikallisuusmääri-telmiä.

Arjen mitassa

Edellä esitetyt kotiseutu- ja kyläyhdistystoimijoidenantamat määritelmät paikallisuudelle voidaan nähdä”perinteisinä” paikkaan identifioitumisen tai paikanidentiteettiin liittyvinä määritelminä.21 Määritelmätvoidaan jakaa myös kahteen paikan erilaisiin tunte-misen ja vaalimisen tapoihin, jotka perustuvat toi-saalta paikan kokemuksellisuuteen, kirjoittamatto-maan ja tiedostamattomaan, ja toisaalta opittuun,kirjoitettuun ja tiedostettuun.22 Kolmas paikan tun-temisen tapa voi olla yksilöiden ja yhteisöjen kom-munikaatio ja toiminta, joiden kautta jaetaan ja so-vitaan paikan merkitykset.23 Nämä kolme paikanmäärittämisen tapaa korostuvat myös kotiseutu- jakyläyhdistystoimijoiden paikallisuuden määritelmis-sä. Asuminen, yhteisöllisyys ja toiminta liittyvät pai-kan ja paikallisuuden kokemukselliseen puoleen se-kä yhteisöjen ja yhdistysten toiminnan kautta yhtei-sesti jaettuun ja tuotettuun paikallisuuteen. Paikanerityispiirteiden perusteella määritelty paikallisuusliittyy puolestaan opittuun ja kirjoitettuun histori-aan sekä paikan fyysisiin ominaisuuksiin.

Kuntaliitokset eivät näytä muuttaneen paikallis-yhdistystoimijoiden ajatuksia ja mielikuvia paikal-lisuudesta ja sen rakentumisesta. Paikallisuus liite-tään oman asuinalueen ja lähiympäristöksi koetunalueen sosiaalisiin, toiminnallisiin ja maantieteelli-siin erityispiirteisiin, joissa muuttuneet kuntarajateivät näy. Kuntaliitoskuntien paikallisuus ei nou-dattele kuntarajoja, vaan paikallisuus ymmärretäänkokemuksellisten ja aiemmin opittujen ja yhteisössämuodostettujen rajausten kautta, joissa merkittävä-nä tekijänä saattavat vaikuttaa oman kylän tai van-han kunnan rajat. Myöskään nykyinen liikkuva jamonipaikkainen elämä ei ole muuttanut sitä tosi-asiaa, että ihmiset kokevat paikallisuutta, ja tiettyomaksi koettu ympäristö sisältää heille merkittäviäasioita. Kotiseutu- ja kyläyhdistystoimijoiden anta-mat määritelmät paikallisuudelle pitävät yhtä saaris-totien varrella näkemäni kyltin iskulauseen kanssa.Monipaikkaisen arkielämän ja kunnallisten raken-teiden muutoksista huolimatta, elämä on paikallista.

Lähteet

Arkistoaineisto

Turun yliopisto, kansatiede, TYKL-arkisto:TYKL/aud/776; TYKL/aud/779; TYKL/aud/784;TYKL/aud/ 788; TYKL/aud/790; TYKL/aud /801;TYKL/aud/802; TYKL/aud/805; TYKL/aud/807

Opinnäytteet

Mäkinen, Minna (2007). Kotikunta kaupunginosaksi. Säy-nätsalon kunnan ja Jyväskylän kaupungin kuntaliitos kulttuu-risena ilmiönä. Lisensiaatintyö, Etnologia, Jyväskylän yliopis-to.

Kirjallisuus

Heaney, Seamus (1996). Paikan tuntu. Suomentanut JyrkiVainioinen. Parnasso, kolmas kirja, 246—257.

Kauppinen, Heidi (2009). Kotipaikka. Muuttajan kotiseu-tusuhteen rakentuminen. Sosiologian tutkimuksia 10. Sosiolo-gian ja yhteiskuntapolitiikan oppiaineryhmä, Joensuun yli-opisto.

Knuuttila, Seppo; Rannikko, Pertti (2008). Sivakka ja Rasi-mäki tutkimuksina. Teoksessa Knuuttila et al. (toim.): Kylänpaikka. Uusia tulkintoja Sivakasta ja Rasimäestä, 9—22. Suo-malaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Lappi, Tiina-Riitta (2007). Neuvottelu tilan tulkinnoista:etnologinen tutkimus sosiaalisen ja materiaalisen ympäristönvuorovaikutuksesta jyväskyläläisissä kaupunkipuhunnoissa. Jy-väskylä Studies in Humanities 80, Jyväskylä.

Ruotsala, Helena (2011). Kaksi kukkaroa ja kaksi kelloa.Ylirajallisuutta ja monipaikkaisuutta Tornio-Haaparannankaksoiskaupungissa. Sananjalka, Suomen Kielen Seuran vuosi-kirja 53, 196—217. Turku.

Tuomi-Nikula, Outi; Granö, Päivi; Suominen, Jaakko(2004). ”Oma koti kullan kallis” -johdannoksi. Teoksessa Gra-nö, Suominen, Tuomi-Nikula (toim.): Koti. Kaiho, paikka,muutos, 7—12. Kulttuurituotannon ja maisematutkimuksenlaitoksen julkaisuja IV, Pori

64

21 Vrt. Mäkinen 2007, 20–21. 22 Heaney 1996, 246. 23 Knuuttila & Rannikko 2008, 15


65

Nal

le R

itvol

a


66

Kirjasto on asuinalueiden tärkeimpiä palveluja.


Kotiseudun käsite – mitä kotiseutu voi olla ja

miten se muodostuu palveluja käyttämällä

Kotiseudun voidaan ajatella olevan siellä,missä arkielämämme pyörii. Tutkijat, jotkaovat pohtineet maantieteellisistä ja sosiaa-lisista lähtökohdista sijaintejamme, ovatlähteneet siitä, että tilat ja alueet ovat kyl-miä faktoja ja geometrioita. Paikat taas si-

sältävät merkityksiä ihmisille. Aina kun tiloihin onsiis latautunut erilaisia tunteita, toimintaa ja vuoro-vaikutusta, on kyse paikoista. Lisäksi niille on muo-dostunut ajan myötä tunnistettava menneisyys sekätuttuus.

Kiinalais-yhdysvaltalainen maantieteilijä Yi-Fu Tu-an1 (1995) on todennut, että paikoissa oleskellaan jaeletään, kun taas tiloissa liikutaan pysähtymättä. Ar-jen ympäristöissämme julkiset ja yksityiset palvelutluovatkin juuri tällaisia arjen elinympäristön ja py-

sähdyksen paikkoja. Matkalla palveluihin voidaanohittaa sellaisia alueita, joihin liikkujalla ei välttä-mättä ole omakohtaista kiinnittymistä, pysähdyksensyitä tai arkista elämänpiiriä sosiaalisine suhteineen.Mitä useammin palvelua käytetään, sitä enemmänpalvelupaikka liittyy osaksi arjen kotipiiriä ja omanasuinalueen rajojen kokemusta.

Toiminnallisen elämänpiirimme laajuus vaikut-taa keskeisesti kotiseutumme ja oman asuinalueem-me hahmottumiseen. Eri elämänvaiheissa toimin-nallinen ympäristömme laajenee tai kutistuu. Pie-nellä lapsella tai toiselle paikkakunnalle opiskele-maan lähtevällä nuorella toimintaympäristö laaje-nee, kun taas ikääntyneellä se useimmiten kaventuutoimintakyvyn heiketessä. Myös joissain elämänvai-heissa, kuten pikkulapsiperhevaiheessa, perheen ar-ki kääntyy helposti kotikeskeiseksi ja kiinnittyy lähi-ympäristöönsä. Eri elämänvaiheissa samana pysy-västäkin kotiseudusta tai omaksi koetusta asuinalu-eesta tulee kokijalleen aina hieman erilainen.

67

Jenni Väliniemi-LaursonFM

syntymäkunta Helsinkiasuinpaikka Helsinki

Hannu KytöFTsyntymäkunta Mäntyharjuasuinpaikka Etelä-Haaga, Helsinki

ARJEN PALVELUT KOTISEUDUN MÄÄRITTÄJINÄ – ESIMERKKEJÄ PÄÄKAUPUNKISEUDUN LÄHIÖISTÄ JA KEHYSKUNNISTA

1Tuan 1995


Toiminnalliseen arjen ympäristöön liittyviä toi-mintoja on paljon, mutta keskitymme seuraavassa-tässä artikkelissa käsittelemään erityisesti joitain kes-keisimpiä oman asuinalueen kokemiseen vaikuttaviajulkisia ja yksityisiä palveluja sekä niiden käyttöä.Pohdimme erityisesti sitä, miten palvelujen käyttövaikuttaa pääkaupunkiseudun kuntien ja asuinalu-eiden toiminnallisiin rajoihin ja kotiseudun muo-toutumiseen. Liikumme tarkasteluissamme pääkau-punkiseudun alueella kahdessa lähiössä sekä kehys-kunnissa kahden tutkimuksemme tulosten pohjalta.

Paikkaan kiinnittyminen ja muuttoalttius

Jokaisella asuinalueella on omat vahvuutensa ja heik-koutensa, jotka vaikuttavat ratkaisevasti asukkaidenpaikkaan kiintymiseen. Esimerkiksi tutkiessammeVantaalla sijaitsevaa Koivukylän lähiötä sekä Espoo-seen sijoittuvaa Soukan lähiöitä huomasimme, ettäasumisviihtyvyyden tärkeimmät syyt jakautuivat alu-eilla eri tavoin. Soukan asukkaille tärkeimpiä viihty-vyyden tekijöitä olivat alueen luonto ja meri, Koi-vukylässä puolestaan tärkeimmäksi koettiin hyvät lii-kenneyhteydet. Molemmilla asuinalueilla noin nel-jäsosan mielestä palveluilla oli suuri merkitys asu-misviihtyvyyteen.

Soukan ja Koivukylän lähiöt eroavat väestöraken-teeltaan niin, että Soukan asukkaissa on enemmän

ikääntyneitä ja Koivukylässä taas enemmän nuoria.Näin ollen myös asumisaikojen pituudet alueillavaihtelivat. Tutkimuksista tiedetään, että vanhem-miten ihmiset kiinnittyvät useammin paikkaan jaasumisajat alueilla muodostuvat pitkiksi. Vanhem-miten tapahtuvat muutot suuntautuvatkin lähiseu-dulle. Jos pitää muuttaa, muutetaan mieluumminnaapuriin tai saman asuinalueen sisällä, mikäli muu-alle muuttoon ei ole sen suurempia kannusteita taipakkoja. Myös perheiden muuttoalttius pienenee,etenkin silloin, kun perheen sosiaaliset suhteet kiin-nittävät lapset kaveripiirinsä ja/tai vanhemmat su-vun lähelle. Muuttoalttius on suurinta 18–30-vuo -den iässä, jolloin muutto liittyy yleensä opiskeluuntai itsenäistymiseen.2

Peruspalvelujen ja kulutuksen merkitys arjessa ja kotiseudun kokemisessa

– esimerkkinä kaksi lähiötä

Koti on paikka, joka toimii arjen keskuksena. Suo-malaisten liikkumista ja matkoja käsittelevän henki-löliikennetutkimuksen mukaan suurin osa suoma-laisten tekemistä matkoista alkaa kotoa ja päättyykotiin.3 Asiointimatkoista suurin osa tehdään kotoakäsin, vaikka ostoksille ja palvelupaikoille voitaisiinlähteä yhtä hyvin myös vaikkapa työpaikalta tai har-rastusten ääreltä. Päivittäistavarakauppa on yksi eni-ten käytetyistä palveluista. Mitä useammin palvel-upaikoissa asioidaan, sitä todennäköisemmin siellä

68

2Korkiasaari & Söderling 2007. 3HLT 2012, 27.

Lähiöitä arvostetaan luonnonläheisinä asuinpaikkoina.


tavataan asuinalueella asuvia tuttuja tai ainakin pal-velupaikkojen tutuksi käyvää henkilökuntaa. Sou-kan ja Koivukylän lähiöissä peruspalvelut kuten ter-veysasema, kirjasto ja lenkkipolku tai sellaisiksi lu-ettavat palvelut kuten päivittäistavarakauppa, ap-teekki ja posti sijaitsivat vielä melko lähellä. Sou-kassa tosin terveyskeskus oli yhdistetty palveluidenkeskittämisen myötä jo isompaan Espoonlahden alu-ekeskukseen.

Pyysimme asukkaita nimeämään kolme sellaistapalvelupaikkaa, jotka luovat heidän omalla asuin-alueellaan miellyttäviä kohtaamisia. Emme määrit-täneet tai rajanneet aluetta etukäteen, vaan jätimmeasukkaiden itsensä määriteltäväksi missä he kokivatasuinalueensa rajojen olevan. Tulos oli mielenkiin-toinen monellakin tapaa. Ensinnäkin miellyttävim-miksi palvelupaikoiksi mainittiin molemmilla alu-eilla sama kaksikko, kauppa ja kirjasto. Myös ulkoi-lureitistö ja ulkoliikuntapaikat saivat molemmillaalueilla lukuisia mainintoja. Palvelupaikkojen mai-ninnat erosivat toisistaan siltä osin, kuin alueen omi-naispiirteissä ja palveluissa oli eroja. Miellyttäviksikohtaamispaikoiksi mainittiin useimmiten kuiten-kin kuluttamisen ympäristöt kuten kaupat ja kaup-pakeskukset, kioskit, posti tai apteekki.

Toinen mielenkiintoinen havainto liittyi siihen,miten asukkaat määrittelivät oman asuinalueensa.Niin Sen enempää hallinnolliset rajat kuin maan-tieteelliset esteet, kuten Koivukylässä aluetta halko-va junarata ja Soukan ”pussinperä”-sijainti, eivätnäyttäneet vaikuttavan asuinalueen kokemiseen. Toi-minnallinen alue eli asuinalueen lähimmät ja käyte-tyimmät palvelut laajensivat oman asuinalueen ko-kemusta yli hallinnollisten rajojen ja esteiden. Sou-kassa oman asuinalueen koettiin useimmissa vasta-uksissa ulottuvan lähimpään isompaan aluekeskuk-seen. Molemmissa lähiöissä oli myös asukkaita, jot-ka kokivat oman asuinalueensa laajentuvan palvelu-jen kautta jopa koko kaupungin isompiin keskuk-siin.

Kotiseudun muodostuminen muuton jälkeen ja palvelujen käyttöpaikat

– esimerkkinä pääkaupunkiseudun kehyskunnat

Muuttaminen toiseen paikkaan, uudelle asuinalu-eelle, rikkoo useita erilaisia muuttajan arjen kuvioi-ta ja repii kotiutumisen tunteen lähtötilanteeseen.Mitä pidempään asuinalueella on asuttu, sitä sy-vemmiksi ovat rutiinit esimerkiksi kaupassa käyn-nissä tai kirjastossa asioinnissa muodostuneet. Tututreitit ja ajankohdat ovat mahdollistaneet samojen

69

Palvelut ovat myös miellyttäviä kohtaamispaikkoja.


asuinalueella asuvien kohtaamisen. Nämä kohtaa-miset ovat voineet synnyttää sosiaalisia suhteita, joi-den tiedetään vahvistavan paikkaan kuulumisen tun-netta. Uudella asuinalueella kaikki muuttuu, kunreitit ja sosiaaliset suhteet pitää rakentaa uudelleen.Tavat ja tottumukset sekä reitit ja asiointipaikat voi-vat kuitenkin jäädä elämään, mikälijos uusi asuin-alue ei sijaitse kaukana edellisestä.

Muuttoliiketutkimuksessa, jossa kyselimme pää-kaupunkiseudulta kehyskuntiin muuttaneiden elä-mästä muuton jälkeen, huomasimme, että vanhatpalvelupaikat voivat jäädä osaksi muuttajien arkeamyös silloin, kun on muutettu kauemmaksi. Eten-kin ne kehyskuntiin muuttaneet, jotka kokivat uu-den kotikunnan palvelutarjonnan huonoksi, käytti-vät palveluja useammin jossain muualla kuin koti-kunnassaan. Esimerkiksi ravintola- ja kulttuuripal-veluja käytettiin ja kestokulutustavaroita sekä vaat-teita ostettiin naapurikunnista tai kauempaa. Myösjopa 10–15 prosenttia kehyskuntiin muuttaneista te-ki päivittäiset ruokaostoksensa muualla kuin asuin-kunnassaan. Tärkeä kysymys onkin, miten hyvin ko-tikuntansa ulkopuolella palveluja käyttävät muutta-jat kotiutuvat ja millaiseksi heidän kotiseutunsamuodostuu.

Pääkaupunkiseudun kehyskuntiin muuttaneidenkotiutumisesta saimme vihjeitä kysymällä viihtymi-sestä uudella asuinalueella. Suurin osa muuttaneis-ta sanoi vajaan vuoden asuttuaan viihtyvänsä erin-omaisesti tai viihtyvänsä, mutta tarvitsevansa vielävähän sopeutumisaikaa. Kuitenkin 4–10 prosenttiamuuttaneista kunnasta riippuen, sanoi kotiutumi-sen tuntuvan vaikealta tai jopa mahdottomalta. Eh-kä pieni yllätys oli, että kehyskuntiin muuttaneistajoka viides arvioi asuvansa seuraavan viiden vuodenkuluttua jälleen pääkaupunkiseudulla. Puolet pa-luu muuttoa harkitsevista viihtyi uudella asuinalu-eellaan erinomaisesti ja toinen puoli koki sopeutu-misen uuteen asuinpaikkaan vaikeaksi. Tämä viit-taa siihen, että osa kehyskuntiin muuttaneista olikohdannut sellaisia ongelmia, mitkä pakottivat hei-dät harkitsemaan paluumuuttoa. Sopeutumisvai-keudet voivat johtua esimerkiksi puutteellisista pal-veluista, asunnon epäkohdista tai hankalista työ-matkoista. Muuttajat viihtyivät uudessa asuinpai-kassaan myös sitä paremmin, mitä paremmin he kat-soivat elämänarvonsa ja ihanteellisena pitämänsäelämäntavan toteutuneen. Eräs muuttaja kuvasi ar-keaan ja kotiutumiseen vaikuttaneita tekijöitä näin:

Tässäpä meidän esimerkki muutosta: EspoostaMäntsälään (maaseudun rauhaan, pieneen ky-

70

Hyvät liikenneyhteydet, riittävät palvelut ja luonto ovat lähiöiden vetovoimatekijöitä.


lään). ”Viihdyimme” kaksi vuotta. Palvelut liiankaukana. Terveyskeskuksessa kamalat jonot, kun-talisää ei ollut, vaikka mainostavat kuntaa per-heystävällisenä! Tarhapaikkoja ei ollut ja lapsetjopa parakeissa hoidossa. Ostimme kyllä edulli-sesti suuren talon pellon reunalta, mutta sekin alkoi lahoamaan käsiimme. Olimme TODEL-LA onnellisia, kun päätimme muuttaa takaisinEspooseen! Täällä kunta hoitaa hyvin. On las-tenhoito järjestetty, terveyskeskukseen saa ajankun soittaa, on kuntalisä, joten voin jäädä kotiinhoitamaan lasta, on kaupat ja palvelut kohdal-laan. Ei enää Mäntsälään! (34 v. lapsiperheen äiti)

Arjen palveluilla on tärkeä rooli kotiseudun kokemisessa ja kotiutumisessa

Asuinalueilla tai niiden läheisyydessä olevien lähi-palvelujen säilyminen on erityisen tärkeää, jos kau-punkialueilla tavoitellaan asukkaiden kiintymystäpaikkaan ja paikallaan pysymistä. Kaupungeille jakunnille asukkaiden pysyvyys kuntarajojen sisällä ontärkeää paitsi verotulojen myös myönteisen imagonvuoksi. Viihtyvät asukkaat ovat kuntansa paras käyn-tikortti. Tiiviit pysyvät yhteisöt, joissa tuttuus ja ru-tiineiksi muodostuneet reitit palvelupaikoille toimi-vat, luovat monia hyviä kerrannaisvaikutuksia. Tur-vallisuuden ja yhteisöön kuulumisen tunteet luovathyvinvointia, jota ei voi rahassa mitata. Kun muut-toja ja vaihtuvuutta asuinalueilla kuitenkin tapah-tuu, on tärkeää, että alueilta löytyy sellaisia päivittäinkäytettyjä palveluja, joiden parissa tulokkaat voivattutustua paitsi asuinympäristöönsä myös sen asuk-kaisiin.

Lähipalvelujen sekä samalla kotiseudun merkitystulee jatkossa korostumaan entisestään, sillä maam-me väestö ikääntyy vauhdilla. Tilastokeskuksen voi-massa olevan väestöennusten mukaan väestö keskit-tyy etenkin suuriin yli 100 000 asukkaan kaupun-keihin. Koska ikääntyneet suosivat asumista palve-lujen äärellä, on lähipalvelujen saannin turvaami-nen sekä kasvukeskuksissa että taantuvilla alueillaentistä tärkeämpää. Kuntien kannattaisikin panos-taa usein tarvittavien lähipalvelujen, kuten kaupan,kirjaston ja terveyskeskuksen säilymiseen asukkai-den monitahoista hyvinvointia ja viihtyvyyttä edis-tävinä aitoina kohtaamispaikkoina.

Artikkeli perustuu tutkimuksiin:

Kytö, Hannu & Väliniemi, Jenni (2009). Pääkaupunkiseu-dun muuttovirrat muutoksessa. Kuluttajatutkimuskeskuksenjulkaisuja 3/2009.

Kytö, Hannu, Väliniemi-Laurson, Jenni & Tuorila, Helena(2011). Hyvillä palveluilla laadukkaaseen lähiöasumiseen. Ku-luttajatutkimuskeskuksen julkaisuja 2/2011.

Muut lähteet:

Tuan Yi-Fu (1995). Space and place. The perspective of ex-perience. 6th p. Minneapolis: University of Minnesota Press,Minneapolis.

HLT (2012). Henkilöliikennetutkimus 2010–2011. Suoma-laisten liikkuminen. Liikennevirasto, liikennesuunnitteluosas-to. Helsinki 2012.

Korkiasaari, Jouni & Söderling, Ismo (2007). Muuttoliike2006. <http://users.utu.fi/joukork/tiedostot/Muutto -liike_2007.pdf>

71


72

Osa paikallisidentiteettiä voi olla ainutlaatuinen kyläkauppa. Kuva: Torsti Hyyryläinen.


Käynnissä oleva kuntauudistus on nostanutlaajasti esille keskustelun paikallisista iden-titeeteistä. Monet instituutiot, kunnat mu-kaan lukien, ovat keskellä muutosta. Myösvaltio on aktiivinen ja keskusteluttaa eri-tyisesti kuntien päättäjiä. Syksyllä 2012 laa-

jalle kommentointikierrokselle lähti lakiehdotuskuntarakenteen muuttamisesta. Siihen sisältyy sel-vitysvelvoite. Vuosi 2013 on kuntajakoselvitysten jakuntien yhdistymispäätösten tekemisen aikaa. Jo-kainen kunta on erityistapaus, mutta monissa kun-nissa kuntaliitos koetaan uhkana. On paljon vas-tustusta, mutta myös realismia siitä, ettei kuntalii-toksilta voida tässä tilanteessa välttyä.

Paikallisesti kuntaliitoksiin reagoidaan omalla ta-valla. Kysymys voi nostattaa tunteikastakin keskus-telua ja kiistoja. Toisaalta hallinnollisiin muutoksiinon totuttu ja kuntarakenteet tiedetään jo historianperusteella muuttuviksi. On realismia myös varautuasiihen, ettei omaa kuntaa enää tulevaisuudessa oleolemassa. Vaakuna voidaan poistaa kunnantalon sei-

nältä, mutta ihmisten mielestä kunnan merkityksenpoistaminen ei onnistu hallinnollisin päätöksin.

Tutkimme tässä artikkelissa yhden esimerkinkautta sitä, miten kuntaliitosuhkaan reagoidaan pai-kallisesti. Tarkastelemamme kunnan poliittiset päät-täjät ovat tehneet päätöksen omaisuuden säätiöimi-sestä. Tulkitsemme säätiön perustamisen ilmentä-vän pyrkimystä luoda väline paikallisen identiteetinkäyttämiseksi kehittämisen resurssina myös tulevai-suudessa.

Artikkeli perustuu vuosina 2011–2012 teke-määmme tutkimukseen, jonka kohteena oli pieni,noin 7000 asukkaan maaseutukunta kahden kau-punkiseudun välissä. Tälle kunnalle on kautta his-torian ollut ominaista sijaitseminen erilaisten vai-kutteiden ja vyöhykkeiden risteysalueella, jota myöshallinnolliset rajat ovat vaihtelevasti sivunneet. Kun-ta on syntynyt Etelä-Suomen ja Sisä-Suomen maata-lousalueiden rajalle ja väestö on alun perin alueelletullut Hämeestä ja Karjalasta.

73

Torsti Hyyryläinenhallintotiet.tri.

syntymäkunta Helsingin mlkasuinpaikka Silvasti, Mikkeli

Sirkku Piispanenfil.tri.syntymäkunta Mikkelin mlkasuinpaikka Lehmuskylä, Mikkeli

SÄÄTIÖITY IDENTITEETTI


Kuntaliitos uutena uhkana yhtenäisyydelle

Historiansa ja sijaintinsa vuoksi kunnalla on aina ol-lut vahvaa pyrkimystä yhtenäisyyteen. Tämä on il-mennyt mm. omillaan toimeen tulemisen korosta-misena sekä hajanaisuuden ja erilaisuuden kartta-misena. Omillaan olemisen tavoite näkyy mm. paik-kakunnan sanonnassa ”olla röhötetään omillam-me”. Uudistuksiin ei ole lähdetty helposti mukaan,erilaisuutta on jopa vierastettu. Aikoinaan isännätvastustivat niin maatalouden uudistuksia kuin kun-nan perustamista.

Kunnallishallinnon tuomia kustannuksia pelät-tiin, varsinkin, kun elettiin juuri nälkävuosien ai-kaa. Kulttuurisella vaihtumisvyöhykkeellä olevan tut-kimuskuntamme yhtenäisyyttä uhkaamaan nousi2010-luvun lopulla näkymä kuntaliitoksesta naapu-rikaupungin kanssa. Tätä uhkaa onkin alusta lähti-en päättäväisesti torjuttu kaikin mahdollisin kei-noin. Kunnan kehittämispuheet ja kuntastrategiakääntyivät uhan tunnistamisen myötä nopeasti puo-lustuskannalle, yhtenäisyyden puolesta hajautumis-ta vastaan.

Yhtenäisyyspyrkimys il-menee kunnan kehittä-mispuheissa siis korostet-tuna itsenäisyyden säilyt-tämisen tavoitteena. Julki-sessa keskustelussa on ko-rostettu tavoitetta säilyä it-senäisenä niin kauan kuinsuinkin. Tätä keskusteluaovat käyneet eri medioissaerityisesti kuntapoliitikot,mutta siihen ovat ottaneetaktiivisesti osaa myös kun-talaiset. Aiheina on poh-dittu mm. kuntaliitoksensuun tia, joko itään tai län-teen. Näissä keskusteluis-

sa on usein vedottu paikallisidentiteettiin.

Identiteettiargumentaatiota on käytetty joko osa-na itsenäisyyden puolustamista tai toisaalta jonkinliitossuunnan vastustamista. On esitetty arvioita sii-tä, miten oma identiteetti sopii tai ei sovi yhteen lä-hialueiden tai niiden asukkaiden identiteettien kans-sa. Osana itsenäisyyden säilyttämisen tavoitetta voi-

daan pitää myös kunnan nimeä kantavan säätiönperustamista. Kysymys on yhdestä yhtenäisyyspyrki-myksen vaiheesta tutkimuskuntamme pitkässä his-toriassa.

Kiista identiteetin säätiöimisestä

Aloitteen kunnan nimeä kantavan säätiön perusta-misesta teki kaksi kunnanvaltuutettua tammikuussa2012. Aloitteentekijöiden mukaan epävarmaksimuodostunut kuntapoliittinen tilanne edellytti va-rautumista ja välineiden luomista erilaisia vaihtoeh-toja varten kuntalaisten etujen turvaamiseksi. Sääti-ön tarkoitus muotoiltiin seuraavasti:

”31.12.2011 voimassa olevan kuntajaon mukai-

sella [nimi] kunnan alueella vahvistaa ja kehit-

tää sen elinvoimaisuutta, edistää sen nuorten ja

opiskelijoiden edistymistä, kylien, yritysten, järjes-

töjen ja yhteenliittymien menestystä ja hyvinvoin-

tia sekä vaalia [paikallista] kulttuuriperintöä ja

taideharrastusta, sekä tukea vanhusten avopalve-

lujen toimintaa esim. apuvälinehankinnoilla.”

Säätiön toiminta-alue on siis rajattu nykyisen kun-nan hallinnollisten rajojen perusteella. Säätiön avul-la pyrittiin tukemaan alueen yhtenäisyyttä. Muotoi-lu on vahvasti tulevaisuuspainotteinen ja nuoriin luotetaan paikallisen identiteetin kantajina. Säätiöperustettiin enemmistön päätöksellä, mutta perus-taminen herätti myös kriittistä keskustelua.

Keskustelu virittyi kiistaksi, kun eräs päätöksen-teossa mukana ollut kunnanvaltuutettu esitti säätiönperustamisesta kriittisen kannanottonsa paikallisensanomalehden yleisönosastossa. Hän kertoi vastus-taneensa varojen säätiöittämistä. Hän perusteli kan-taansa kuulumisella sukupolveen, joka vaatii avoi-muutta, oikeudenmukaisuutta ja solidaarisuutta se-kä kyseenalaistaa nykypoliitikot ja poliittisen pää-töksenteon. Kirjoittaja arvioi, että säätiötä ei tullamuistelemaan lämmöllä 20 vuoden kuluttua. Perus-teina epäilylle oli, että säätiöt eivät maksa veroa ja hy-vinvointivaltio perustuu verotuloihin. ”Ei ole oikein,että työssäkäyvä kansanosa maksaa korotettua veroasen takia, että kaikki lakkautettavat kunnat ovat sää-tiöittäneet varallisuutensa”, hän kritisoi.

74

Yhtenäisyyttä

uhkaamaan

nousi näkymä

kuntaliitoksesta

naapurikaupun-

gin kanssa.


Toisena ongelmallisena seikkana tämä kriittinenvaltuutettu otti esille päätöksenteon säätiössä. Säätiövoi muuttaa sääntöjä, jos 4/5 sen hallituksesta, jon-ka kunnanhallitus on nimennyt, sitä kannattaa.Näin ollen mahdollisen kuntaliitoksen tapahduttuajokin muu kunta kuin nykyinen voi valita hallituk-seen haluamansa henkilöt, jotka voivat sitten muut-taa sääntöjä haluamallaan tavalla. Valtuutetun mu-kaan kuntalaiset menettivät jo nyt päätäntävallansäätiön sijoitustoimintaan, joka voi myös sisältääkiinteää omaisuutta. Lisäksi hän piti selvänä, ettäpaikallista ”isänmaallisuutta on kiinteistöomaisuu-den ostaminen, näin ne muutkin ovat perustelleettoimintaansa”, paikallista ”isänmaallisuutta voi ollamyös vaikkapa vaaliavustuksen antaminen kunnanpuolustajalle, mahdollisuudet ovat rajattomat”. Hänjatkoi ennustamalla, että pian aletaan kansanperin-teen säilyttämisen nimissä siirtää kunnan kiinteistö-ja metsävarallisuutta turvaan säätiöön. ”Tällöinmuutamalle kylänmiehelle annetaan liikaa valtaa,sellaista valtaa, jota he eivät ole itse ansainneet”. Ky-seinen valtuutettu olisi säätiöittämisen sijasta ha-lunnut käyttää varat kunnan elinvoimaisuuden ke-hittämiseen tällä hetkellä.

Myös paikallislehti pohti säätiön etuja ja haittoja:”Tiukasti ottaen säätiön ei tarvitse perustella mitään

tekemiään päätöksiä kenellekään tai millekään ta-holle. Toisaalta, jos on kyse kunnan varallisuudenkäyttämisestä, kuntalaisilla on lupa edellyttää sääti-öltä avoimuutta ja päätösten perustelua.” Esimerkkiäsäätiölle oli haettu muista kunnista. Entisessä naa-purikunnassa, joka koki kuntaliitoksen muutamiavuosia sitten, säätiön hallinto oli järjestetty lehdenmukaan moniportaisemmalla tavalla ja ruohonjuu-ritasolta lähtevällä valintamenettelyllä. Siinä entisenkunnan alueella toimivat kyläyhdistykset ja muut yh-distykset nimeävät edustajansa säätiön valtuuskun-taan, joka puolestaan valitsee hallituksen.

Naapurikunnassa melko tuoreella kuntaliitosalu-eella asuva kirjoittaja puolusti maakuntalehdessä sää-tiön perustamista toteamalla, että hänen entisen ko-tikuntansa perustama kotiseutusäätiö oli parasta, mi-tä alueen asukkaille oli tapahtunut pitkiin aikoihin.Se on uuden kunnan päättäjistä riippumaton ja pys-tyy vuosittain avustamaan sikäläisiä yhteisöjä enem-mänkuin entinen kunta aikoinaan. Kirjoittajan mu-kaan säätiöt ovat oikein hoidettuna entisten liitos-kuntien maaseutualueiden pelastus täysimittaiseltakatastrofilta.

Edellä referoituun valtuutetun kriittiseen mieli-pidekirjoitukseen säätiön perustamisesta tuli useita

75

Kesäkahvilat ja kesäasukkaat ovat nykyisin osa maaseutukuntien paikallisuutta. Kuva: Torsti Hyyryläinen.


vastauksia. Eräs toinen kunnanvaltuutettu kuvasi,kuinka hän haluaa tällä ”säätiöittämisellä turvatatulevaisuudessakin kunnan tulevaisuuden”. ”Miksiantaa meidän omia varoja muiden kuntien hyväksi,jos valtiovalta päättää pakkoliittää [kunnan] vastoinomaa tahtoa”, hän kysyi. Valtuutetulle, joka olisimieluummin käyttänyt rahat nyt, tämä vastaaja kir-joitti, että se ”ei todennäköisesti vastaisi perinnönjättäjien tahtoa” eikä olisi kunnan etua ajava teko.Lisäksi vastaaja kommentoi kriitikon mainintaa ky-länmiehistä ja puolusti kylänmiehillä ja -naisilla ole-van ns. maalaisjärkeä, joita tämä ei hänen mielestään”maailmanmiehenä” tuntunut arvostavan eikä ym-märtävän.

Kolmas paikallinen kunnanvaltuutettu paheksuivastauskirjoituksessaan kritiikkiä esittäneen valtuu-tetun maalailevan ”lähes vainoharhaisella tavalla”perusteilla olevan säätiön tulevia rötöksiä vaalira-hoitusta myöten. Pelkoa siitä, että säätiön hallitusvoisi määräenemmistöllä muuttaa sääntöjä, tämä kir-joittaja torjui säädekirjan ehtojen muuttamatto-muudella ja niiden noudattamisvaatimuksella. Ti-lannetta, jossa säätiö olisi viisasta irrottaa kunta-konsernista, hän turvaisi lisäämällä säätiön hallin-torakenteeseen valtuuskunnan. Valtuuskunta muo-dostuisi paikallisten järjestöjen edustajista ja se va-litsisi hallituksen ja valvoisi sitä. Kirjoittaja nuhtelisäätiön perustamista arvostellutta valtuutettua mm.kielteisestä suhtautumisesta oman kuntansa asioi-hin sekä halveksivasta hyökkäävyydestä toisia luot-tamushenkilöitä kohtaan.

Mielipidepalstalla säätiöimistä kritisoinut valtuu-tettu vastasi omasta puolestaan näihin kirjoituksiin.Tässä kirjoituksessa kritiikki kohdistui valtuustossavallitsevaan ryhmäkuriin, joka hänen mukaansa es-tää keskustelun ja kriittiset puheenvuorot. Hän puo-lustautui saamiaan ylimieliseksi ja maalaisia vähät-televäksi syyttäviä moitteita vastaan ja kielsi halua-vansa ”tälle pitäjälle pahaa”, vaan pyrkineensä suo-jaamaan kuntalaisten yhteisiä varoja. Hänen mieles-tään säätiöpäätöksellä ei olisi ollut niin kiire. Kir-joittaja korosti yhtä pitämisen tärkeyttä, mutta katsoisen tarkoittavan myös eriävien mielipiteiden otta-mista vakavasti.

Opiskelijaksi esittäytyvä kirjoittaja antoi tukea sää-tiötä kritisoineelle ja totesi, että säätiön vastusta-miskirjoitus näytti ”nostavan kunnanvaltuutetuilleoikean talvisodan hengen ilmaan”. ”Ajatusmalli ’sää-tiö meidät pelastaa’ näyttää kuuluvan vain tosi [kun-talaiselle], ja jos joku on eri mieltä, niin hänet lei-mataan kiittämättömäksi kaupunkilaiseksi”, kuuluitämän kirjoittajan kuvaus tilanteesta. Lisäksi hänhämmästeli keskustelijoiden menemistä liikaa hen-kilökohtaisuuksiin. Esimerkkejä vallan väärinkäyt-tämisistä on hänen mukaansa luettavissa lehdistäharva se päivä, ja salailukin on yleistä. Kirjoittaja us-koi, että onnistuessaan säätiö toisi turvaa oman kun-nan varallisuudelle, mutta kritisoi kuntien lopetta-misen helppoutta ja totesi sen saavan ”kuntalaisetympäri Suomea taistelemaan verisesti siitä, kukameidän rahamme lopulta saa”.

76

Maaseutukunnan maiseman uuskäyttöä. Kuva: Torsti Hyyryläinen.


Edellä kuvattu keskustelu tuo hyvin esiin sen, mi-ten identiteetti kietoutuu, tai oikeammin ilmaistuna:miten identiteetti tarkoituksellisesti kiedotaan osak-si kuntaliitoksia koskevaa keskustelua. Esimerkit ku-vaavat, että kiistely voi olla hyvin tunteikasta ja kii-vastakin, jopa henkilökohtaisuuksiin asti menevää.

Identiteetti voidaan tapauksen perusteella nähdämyös resurssina, jota käytetään suojauduttaessa mah-dollisen kuntaliitoksen aiheuttamilta muutosvaiku-tuksilta. Realisteina ihmiset eivät varmasti usko sää-tiön toimivan vanhan kunnan tavoin turvana, mut-ta jotain myönteistä vaikutusta säätiöllä uskotaanolevan. Tulkitsemme tätä niin, että säätiön avulla py-ritään turvaamaan myös tulevaisuudessa jotakinolennaista paikallisten asukkaiden omakseen tunte-masta paikallisidentiteetistä.

Realismia on ajatella, että identiteetin säilyttämi-seen tarvitaan myös taloudellisia resursseja. Tutki-muskuntamme säätiön pääoma ja käyttövarat, noin500 000 euroa, koostuvat kunnan omasta alkupää-omasta sekä sen saamista perintö- ja testamentti- se-kä lahjoitusrahastojen varoista. Säätiö aloitti toi-mintansa ja julisti ensimmäiset avustuksensa ja sti-pendinsä haettaviksi joulukuussa 2012.

Niukkojen varojen hallinta on parasta pitää luo -tetuiksi tiedettyjen henkilöiden hallussa. He tunte-vat ja tietävät paikallisen historian ja perinteen elioman paikallisidentiteetin keskeiset osatekijät sekäymmärtävät niiden ylläpitämisen ja jatkamisen mer-kityksen ”oikein”. Säätiöityinä varat ovat suojassapaikallista identiteettiä ymmärtämättömiltä ulko-puolisilta intresseiltä. Perustamalla säätiö vahvista-maan, edistämään ja vaalimaan tärkeitä asioita uu-sinnetaan käsityksiä omasta historiasta ja paikallis-identiteetistä.

Paikallisen vahvistuminen ylipaikallisesta

Säätiön perustamisprosessi ilmentää identiteettire-surssin tarkoituksellista käyttöä. Säätiön perustami-nen on määrätietoinen osa muutokseen varautu-mista. Tutkitussa tapauksessa identiteettiargument-teja käytettiin säätiöimisen keskeisissä perusteluissa.Säätiön tarkoituksen muotoilu on kuitenkin melkoyleisellä tasolla. Käytännön päätökset jäävät säätiös-sä toimivien henkilöiden tulkinnan varaan. Tämälieneekin ollut syynä siihen, että säätiön hallinnolli-

set ratkaisut nousivat näyttävästi säätiöstä käydynjulkisen kiistelyn kohteiksi.

Kuntamuutostilanteessa tapahtuvassa kunnan va-rojen säätiöimisessä on nähtävissä niin identiteetinsäilyttämisen, suojelemisen kuin siirtämisenkinfunktiot. Laajemmassa kuvassa säätiöiminen voi-daan tulkita osaksi paikallisten ihmisten reaktiotayhä kiihtyvään ulkoiseen muutokseen, joka tunkeu-tuu väistämättä paikallisiin instituutioihin ja kos-kettaa myös henkilökohtaista. Säätiötä koskevassakeskustelussa tämä henkilökohtaisuus näkyy väke-vän keskustelun jopa henkilökohtaisuuksiin mene-vässä argumentaatiossa.

Tarkastelemamme tapaus on erityinen ja omassakontekstissaan ainutkertainen. Toisaalta se edustaakuvausta siitä, miten ylipaikallinen muutos synnyt-tää vastavoimia ja pyrkimyksen säilyttää ja suojatapaikallista identiteettiä sekä siirtää sen ydinkäsityk-siä eteenpäin. Identiteettiä koskevat muutokset jaidentiteettiresurssin tarkoituksellinen käyttö näyt-täytyvät siis reaktioina ulkoiseen muutokseen. Näinajateltuna identiteettiresurssin käyttö on osa paikal-lisen muutoskestävyyden luomista. Sen tarkoitukse-na on suodattaa ulkoisia muutoksia niin, että kestä-vän sopeutumisen prosessi tulee mahdolliseksi.

Keskustelusitaatit on poimittu ja -referaatit tehty tutkimusalueen sanomalehdistä.

Kirjallisuus

Falk, Ian &Kilpatrick, Sue (2000).What is Social Capital? A Study of Interaction in a RuralCommunity .SociologiaRuralis40, 87–110.

Wilson, Geoff A. (2012). CommunityResilience and EnvironmentalTransitions. London: Routledge.

77


78

Koivunrunko käyttötekstiileissä merkitsee tekijällekauniita kesäisiä muistoja. Annamari SalmenKOIVU-sarjan tuotteita. Kuva Heidi Valtonen.


Paikallisuuden moninaiset tulkinnat taiteenja kulttuurin keinoin ovat seuranneetminua viimeisen kymmenen vuoden ajan.Työssäni tuottajana ja akateemisessa maail -massa tutkijana olen harmillisen kiin -nostunut paikallisuuden käsitteestä. Myös

henkilökohtainen suhteeni paikallisuuteen onristiaallokossa. Mistä olen ja missä ovat juureni? Mi -hin kuulun ja mistä identiteettini muodostuu?Porissa asuessani olen yrittänyt löytää näihin kysy -myksiin vastausta. Sekä jatko-opinnoissani että tai -teellisessa tuotantotyössä minua kiinnostaa miten,miksi ja minkälaisista lähtökohdista taiteilijat tuovatesille tuotannossaan omaa arkeaan ja paikalli -suuttaan. Miten paikallisuutta tuotteistetaan ja tuo -daan kulttuurituotteissa -ja tuotannoissa esiin, onväitöstutkimukseni keskeisin kysymys.

Ajatuksia paikallisuuden käsitteestä

Nykyisessä työssäni Porin kaupungin tapahtuma -tuottajana paikallisuus on vahvasti läsnä. Tehtä -vänäni on tuottaa elämyksiä porilaisille veron -maksajille. Pori Folk -kaupunkifestivaalia johtaessaniolen yhä enemmän kiinnostunut paikallisen tapah -tumatuotannon ja paikallisten festivaalin intresseistätuoda esille omaa alueellista identiteettiään niinmarkkinoinnissa, ohjelmasisällössä kuin myös oheis -tuotteissa. Useat tapahtumista suunnataan nimen -omaan porilaiselle, paikalliselle yleisölle. Markki -nointi kohdistetaan korkeintaan maakunnan alu -eelle ja tapahtumia tehdään paikallisuuden pilkesilmäkulmassa. Lisäksi useimmissa tapahtumissa ha -lu taan tuoda esille paikallisia kulttuurin ja taiteenosaajia, niin esiintyjien kuin myös tuotanto henki -

79

Emma SusiFM

syntymäkunta Mynämäki asuinpaikka Pori

RAKENNUSAINEENA PAIKALLISUUSNÄKÖKULMIA PAIKALLISUUDEN TUOTTEISTAMISEEN


lökunnan puolelta. Tapahtuma tuo -tannon kytkennät paikallisuuteenon kulttuurituotannon uudessa tut -kimuskentässä aihe, jota olisi syytäpenkoa.

Hannu Katajamäki, Vaasan yli -opiston aluetieteen professori onantanut tälle ihmisten omassa lähi -ym päristössä, paikallisesti toteutu -valle arjelle nimen uusi pai -kallisuus. Uuden paikallisuu denajatus on, että ihmisten arkitoteutuu myös tämän päivänmaai lmassa paikallisesti, omassalähiympäristössä. Vaikka palvelutsiirtyvät muualle ja kuntarakennemuuttuu, on ihmiselle tärkeääyhteisöllisyys ja tun ne, ettäomaan lähiympäristöön voi vai -kuttaa. Uusi paikallisuus tuotakaisin osittain jo kadotetun, pai -

kal lisyhteisöjen tärkeän merkityk -sen ihmisen hyvän arjen toteutu -misessa. Omassa paikallisyhteisössä

ih mi nen voi kokea yhtei söl -lisyyttä ja tuntea kuu luvansajohonkin. Toimiva paikallis -yhteisö luo sosiaalista pää -omaa ja ehkäisee syrjäy -tymistä (Kata jamäki 2011).

Paikallisuuden rajat ovathäilyviä, tai niitä on jopa

mahdotonta eritellä. Suoma -laiset maakunnat elävät parhail -

laan suurta muutoksen aikaa.Kuntaliitokset saavat ihmiset hämilleen ja omistapaikallis iden titeeteistä taistellaan, vaikka kotikuntahäviää kar talta tai oma kunta siirtyy yhdessä yössätoiseen maakuntaan. Tässä muutoksen vauhdissa

paikalli suuden määritteleminen on yhä hanka -lampaa vaikka siitä puhutaan julkisesti yhä enem -män ja oma paikallisuus tiedostetaan jatkuvastivahvemmin.

Yhteiskuntamme globalisoituminen ja yhtenäisenEuroopan rakentaminen ei pessimistien uhkakuvistahuolimatta ole johtanut paikallisuuden ja paikal -lisen kulttuurin tuhoon tai häviämiseen. Sen sijaanglobalisaation vastapainoksi on syntynyt paikallistaulottuvuutta ja erityisyyttä korostava ilmiö, lokali -saatio, sekä globalisaation ja lokalisaation välimaas -toon sijoittuva glokalisaatio. On puhuttu myös alue-ja paikalliskulttuurien paluusta. Tosin suomalainenkansatieteilijä Kustaa Vilkuna otti paikallisuudenelvyttämiseen kantaa jo vuoden 1958 artikkelissaanKansatieteellisten alueiden muodostumisesta (Vilkuna1958, 95). Paikallisuus / paikallinen sisältää käsittee -nä jonkun tietyn alueen tai yhteisön erityispiirteet.Nämä erityispiirteet rakentuvat alueen perinteestä jahistoriasta. Alue jakaa myös yhteiset arvot (Manzini2004, 20–21; Lakso & Kainulainen 2001, 35).

Paikallisuuden (engl. locality) rinnalla puhutaanmyös yhteisöllisyydestä (engl. community). Jan Ver -wijnen (2004) määrittelee paikallisuuden käsitettäkirjoittamalla, että paikallisuudessa on kyse jossakintietyssä paikassa toimivasta systeemistä, jossa sekätaloudelliset että sosiaaliset elementit ovat vuoro -vaikutuksessa keskenään. Tällä paikalla on juuritietynlaiset fyysiset ja maantieteelliset erityis piir -teensä. Näistä tekijöistä syntyy paikan identiteetti(Verwijnen 2004, 28–29). Tästä lähtökohdasta voim -me ajatella paikallisperinteen koostuvan jonkintietyn maatieteellisesti rajatun paikan omista eri -tyispiirteistä, historiasta ja perinteestä. Maantieteel -lisestä paikasta puhutaan usein myös alueena (ks.Susi 2006; Paasi 1986).

Muotoiltu paikallisuus

Mikkelissä kesällä 2012 pidettyjen kotiseutupäivienkulttuuriperintöä käsittelevässä seminaarissa aihee -na ni oli Muotoiltu paikallisuus. Mikkelissä esittelin,Yyteri iholla

Korumuotoilija Mari Syrénin Yyteri-korusarjassa herätelläänajatuksia koko Suomen mittakaavassa tunnetusta hiekkaranta-alueesta. Yyterin sannat ja dyynit ovat erityisesti porilaisillemerkittävä paikka . Syrén on ottanut käyttöön ikivanhanhopeavalutekniikan, jossa seepiankuoreen valetaan sulaa hopeaa.Näin hopean pintaan syntyy dyynimäinen tai meren pohjaajäljittelevä aaltomainen, uniikki muoto. Koru saa kuvionsa kuorenkalkkiosan muodostamasta rakenteesta. Kuva: Heidi Valtonen 2008.

80


miten Satakunnan alueella kulttuuriperintöä ja pai -kallisuutta on käytetty tuotteistamisen välineenämuotoilussa. JUUREVA – satakuntalaista muotoiluaon Porissa 2008 lanseerattu maakunnallinen taide -käsityömallisto ja muotoilijoiden yhteisö. Esityk -sessäni kysyin, mitä satakuntalaiset taidekäsityönam mattilaiset haluavat kertoa juuristaan yhteisenmalliston ja siinä mukana olevien itsenäisten tuote -sarjojen kautta? Entä miten tuottajana ja mallistonkonseptin rakentajana olen yhdessä muun tiiminkanssa visualisoinut ja tuotteistanut paikallisuuttaja yhteistä alueellista kulttuuriperintöämme?

Satakuntalaisten taidekäsityöläisten ryhmän JUU -REVAn kantavina voimina ovat paikallisuus jaalueellinen kulttuuriperintö. Toiminnan perustanojaa vahvalle käsityöosaamiselle ja yhteisiin arvoi -hin. JUUREVA taidekäsityömallisto on ainutlaa tui -nen kokonaisuus, joka esiteltiin Satakunnassavuosina 2008–2009 taidekäsityön tuotekehitys hank -keessa. Malliston tuottajana perehdyin ryhmändyna miikkaan keskustelemalla yhteisön kanssa hei -

dän suhtautumisestaan omaan työskentelyyn sekäsuhteestaan paikallisuuteen, kulttuuriperintöön jakäsillä tekemisen tietotaitoon. Tuotantopäiväkirjanmerkinnöistä, haastatteluista, keskusteluista jatuotantoprosessin läpiviemisestä syntyi 2010 kirjaJUUREVAA! Hanke, mallisto, yhteisö (Susi 2010).

Paikallisuus tuotteistamisen lähtökohtana

Jos tietoisesti pyrkii välttämään sitä, etteipaikallisuus ilmenny sun töissä, niin silloin sitäei oo. Mut aina jos vaan tekee, että se tulee sustaittsestäs mitä sä teet, niin silloin siellä ihanvarmasti on näkyvissä satakuntalaista. Kyl mäkin oon ihan satakuntalainen. Mä oon henkeen ja vereen satakuntalainen.

Jan Torstensson, lasinpuhaltaja, 2010

81

JUUREVA-konseptin synty kaaviona. Piirros: Emma Susi 2010, toteutus Roope Sandberg, Vida Design 2010.


Paikallisuuteen pohjautuvaa kymmenen tekijänyhteistä taidekäsityömallistoa kohtaan on osoitettukansallisella tasolla runsaasti kiinnostusta. Yksi teki -jä liittynee yhteiskunnalliseen ilmiöön, jossa tule -vaisuuden kulutustottumukset kohdistuvat yhäenemmän persoonallisuuden korostamiseen. Käsintehty, paikallisuudesta ja perinteestä kumpuavatteemat sekä omat juuret tuntuvat kiinnostavan nyky -ajan kuluttajaa. Alueellisen identiteetin ainutlaa -tuisuutta halutaan painottaa.

Perinteinen äidiltä tyttärelle tai isältä pojalle siir -tynyt käsin tekemisen taito on katoavaa perinnettä,jota on herätty vaalimaan. Kädentaitajia on alettu ar -vostaa uudella tavalla ja käsin tehtyjä tuotteitapidetään laadukkaina ja suunnittelua kiinnostavana.Näistä ollaan myös valmiita maksamaan. JUURE -VAn rinnalla useat paikalliset käsityöyhteisöt voisivatkorostaa entisestään käsin tekemisen ainutlaatui -suutta, omia juuriaan ja paikallisperinteestä nouse -vaa tematiikkaa.

JUUREVAn tavoitteena ja tarkoituksena on herä -tellä asiakkaita tulkitsemaan tuotteiden paikalli -suuden eli satakuntalaisuuden omalla tavallaan jaomista lähtökohdistaan. Tästä syystä mallistossa eiole leimallisesti maakuntaa symboloiviatunnuksia, kuten karhua, tyrni -marjoja tai nahkiaista.Jois sakin sarjoissa ja tuot -teissa paikallisuuden esiin -tuominen on helpompaa jaosoittelevampaa. Osassa tuotteistasatakuntalaisuus kumpuaa siihen vai -kuttaneista taustatekijöistä.

Satakuntalaisuutta on myös se, että jokai -nen JUUREVAn tekijä työskentelee ja asuumaakun nassa. He ammentavat tuotteisiin ideoitaomasta lähiympäristöstään, sen historiasta ja perin -teistä. Asiakkaalle ja tuotteen loppukäyttäjälle tuotemer kitsee usein muuta kuin sen tekijälle. Satakunta -laisuus saattaa muuttua suomalaisuudeksi, paikalli -suus koko Suomea koskevaksi teemaksi. Tulkintojenmonialaisuus ei tee yksittäisestä tuotteesta tai mallis -tosta yhtään merkityksettömämpää, päinvastoin.Kan sainvälisestä näkökulmasta katsottuna on etu,että paikallisuuden merkit tunnistetaan suomalai -seksi käsityöosaamiseksi. Se on juuri sitä, josta tekijäthaluavat tulla tunnetuksi.

Markkinoinnissa asiakkaan tulkintaa ohjaillaanmarkkinointiviestinnällä. Markkinointiviestinnäntyökaluja käytetään, kun tuotetta, tuotekoko nai -suutta tai palvelua paketoidaan ja konseptoidaanostettavaan muotoon. Kotimaan markkinoilla teki -jän ja tuotteen kotia voi nostaa esille monin tavoinesimerkiksi tuotemerkin, identiteettikuvaston jatuot teisiin liitettyjen tarinoiden avulla. Tuotteettarinallistetaan eli niiden ympärille luodaan tiettyjä,toivottuja mielikuvia herättäviä tarinoita. Tuotteelletai palvelulle luodaan sielu ja identiteetti (ks.Karvonen 1997, 1999; Lindroos et al. 2005).

JUUREVAN kohdalla satakuntalaisuutta jaSatakuntaa nostettiin esille myös malliston visu -aalisessa ilmeessä. Se oli myös malliston kokonais -konseptin rakentamisen peruslähtökohta. Satakun -nasta haluttiin herätellä vahvan käsityöosaamisenmaakuntaa. JUUREVAsta tehtiin brändi, jokaperustuu käsityöosaamiseen, yhteisiin ar -voihin, paikallisuuteen sekä sata -kuntalaiseen kulttuuri pe -rin töön.

82


Lähteet ja kirjallisuus

JUUREVAn kotisivut: www.juureva.fiKarvonen, Erkki (1997): Imagologia. Imagon teorioiden

esittelyä, analyysiä, kritiikkiä. Väitöskirja, Tampereen yliopisto,tiedo tus opin laitos, Tampere.

Karvonen, Erkki (1999): Elämää mielikuvayhteiskunnassa.Imago ja maine menestystekijöinä myöhäismodernissa maailmassa.Gaudeamus, Helsinki.

Katajamäki, Hannu (2011): Uuden paikallisuuden aika.Viitattu 11.2.2013. http://www.setlementti.fi/@Bin/26863/uudenpaikallisuudenaika.pdf

Lakso, Timo & Kainulainen, Kimmo (2001): Sivustaaluekehitystyön ytimeen. Kulttuuriala strategisen ohjelmatyönosa-alueena s. 32–51. Riukulehto, Sulevi (toim.): Perinnettä vaibisnestä? Kulttuurin paikalliset ulottuvuudet. Atena KustannusOy, Jyväskylä.

Lindroos, Satu; Nyman, Göte & Lindroos, Katja (2005):Kirkas brandi. Miten suomalainen tuote erottuu, lisää arvoaan ja

perustelee hintansa. Bookwell Oy, Helsinki.Manzini, Ezio (2004): Towards a cosmopolitan

localism. Local development as socialconstruction. Verwijnen, Ja& Karkku,

Hanna (eds.): Spark! Design and locality.

With contributions by John Thackara and Ezio Manzini.Publication series of the University of Art and DesignHelsinki. B ; 75, University of Art and Design, Helsinki.

Paasi, Anssi (1986): Neljä maakuntaa. Maantieteellinentutkimus aluetietoisuuden kehittymisestä. Joensuun yliopistonyhteiskun tatieteellisiä julkaisuja n:o 8, Joensuu.

Pori Folk -kaupunkifestivaalin kotisivut:www.pori.fi/porifolk

Susi, Emma (2006): Muotoiltu Satakunta. Paikallisperinnemaakunnan taidekäsityöläisten työkaluna. Kulttuurien tutki -muksen pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto, kulttuuri -tuotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelma.

Susi, Emma (2010): JUUREVAA. Hanke, mallisto, yhteisö.Satakunnan taidetoimikunnan julkaisuja.

Verwijnen, Jan (2004): The notion of community pp.27–29. Verwijnen, Ja& Karkku, Hanna (eds.): Spark! Designand locality. With contributions by John Thackara and EzioManzini. Publication series of the University of Art andDesign Helsinki. B ; 75, University of Art and Design,Helsinki.

Vilkuna, Kustaa (1958): Kansatieteellisten alueiden muo -dostumisesta s. 85–96. Vuorela, Toivo (toim.) 1958: Kan sa -tieteen ongelmia. Tutkielmia kansatieteen alalta. SKS, tietolipasN:o 12, Helsinki.

83

Kesän tuoksu Keramiikka-artesaani Sirpa Luukkonen halusi korostaa Heinä-keramiikkaesineissään omia lapsuuden muistojaan. Suunnittelulähti vapaasti, käsin maalatuista viivoista. Viivat sai varteensamarjamaisia palloja, joista tulikin metsämansikoita. Käsityöläinenon halunnut tuoda maalatulla kuviolla yksinkertaiseen muotoon

sisältöä. Heinä-sarjaa suunnitellessaan hänen mieleen tulileppeässä kesätuulessa huojuvat heinän korret, joihin

lapsena keräsi mansikat – ne vähät, jotka eivätmenneet parempiin suihin.

Kuva: Heidi Valtonen 2008.


84

Musiikkikurssilainen Kuhmon kamarimusiikkifestivaalin aikaan 2012. Kuva Stefan Bremer.


Nuori sellisti Seppo Kimanen otti yli 40vuotta sitten yhteyttä kirjeellä Kuhmonmusiikkiyhdistykseen ja ehdotti kamari-musiikkifestivaalin järjestämistä hiljaisenluonnon keskellä. Yhdistys vastasi myön-tävästi luottaen osaavaan ja innokkaaseen

muusikkoon, itseensä, muihin paikallisiin toimijoi-hin ja Kuhmon kuntaan. Kuhmon kamarimusiikki-festivaali on nyt alansa huipulla maailmassa ja jatkaakehittymistään.

Kainuussa olemme kyselleet toisiltamme, olisikotätä Kuhmon ihmettä tapahtunut, jos kunnan hal-linto ei olisi ollut paikan päällä ja toiminut tiiviissävuorovaikutuksessa musiikkiyhdistyksen kanssa? Vas-taamme, että festivaali olisi saattanut jäädä haaveek-si.

Aluekehittäminen

Aluekehittämisessä on kyse olemassa olevien vah-vuuksien hyväksi käyttämisestä. Vahvuudet voivat

olla esim. hyviä raaka-ainevaroja, hyvä liikenteelli-nen sijainti, vaikeasti jäljiteltäviä erikoisuuksia, eri-tyistä osaamista, lujaa tahtoa, mitä missäkin. Kuh-mossa oli konserttivierailuja järjestämään tottunutporukka, jolla oli rohkeutta tarttua uuteen ideaan jaluottamusta, että yhdessä menestytään.

Aluekehittämisellä halutaan parantaa asukkaidenelämisen ja hyvinvoinnin edellytyksiä sekä yritystenja muiden organisaatioiden toimintamahdollisuuk-sia. Henkilöiden, yhteisöjen ja yritysten aloitteet ovatpääasiallinen lähtökohta aluekehityshankkeille, joi-den toteuttamisessa taas oppilaitokset ja kehitysyh-tiöt tarjoavat hankeosaamistaan.

Kunta

Kunnalla on pääsääntöisesti kaksi merkitystä. En-siksikin kunnalla viitataan itsehallintoperiaatteellatoimivaan poliittis-hallinnolliseen paikallishallinto-yksikköön, joka muodostuu kunnan hallinto- ja pal-velutuotanto-organisaatiosta. Toiseksi kunta ym-

85

Helena Aaltonenaluekehitysasiantuntijasyntymäkunta Puolanka

asuinpaikka Sotkamo

KUNTAUUDISTUS JA KOTISEUDUNALUEKEHITYKSEEN VAIKUTTAMINEN


märretään hallinnollisenalueen rajaamana paikal-lisena yhteisönä.1 ArtoHaveri ym. viittaavatmyös siihen, kuinka kun-nilla on palvelujen tuot-tamisen roolin lisäksimerkitystä ihmisten pai-kallisyhteisöinä ja poliit-tisen vaikuttamisen kent-tänä.2

Kuntalaisuus liitetäänvastaavasti alueellisesti ra-jatun poliittis-hallinnolli-sen instituution jäsenyy-teen sekä yhteisöllisyy-

teen. Jokainen ihminen on juridisesti kuntalainenjossain kunnassa. Samalla hän yleensä tuntee ole-vansa kuntalainen, kun yhteisöllisiä kokemuksia onriittävästi.

Riukulehto ja Suutari ovat käsitelleet kuntalai-suutta yhteisönmuodostuksen näkökulmasta. Kun-talaisuus muodostuu kokemusten tuloksena. Toisinsanoen yhteisö muuttuu omiksi kokemuksiksi, kunasukas käyttää ja tuottaa palveluja, hankkii asunnontai muuta omaisuutta, perustaa yrityksen tai osallis-tuu seurojen ja yhdistysten toimintaan. Henkilö-kohtaisten kokemusten varaan rakentuu kotiseutu-kuva eli se tunne, joka on muuta kuin lakiin perus-tuva paikallishallintoyksikkö.3

Kotiseutu

Kotiseutu ja kotikunta mielletään usein samaksimaantieteelliseksi alueeksi. Kotikuntaa ja kotiseutuaajatellaan sosiaalisen, toiminnallisen ja kulttuurisenverkoston kokonaisuutena. Kotikunta tuottaa suu-ren osan niistä palveluista, joihin ihmiset kiinnitty-vät ja joista heidän sosiaaliset kokemuksensa kerty-vät. Asukkaat alkavat määritellä kotiseutunsa vah-vasti kotikunnan perusteella. Kotikunta-ajattelu mer-kitsee ihmisessä jonkinlaista samastumista kuntaan.Kuntasamaistumisessa on kyse yhteenkuuluvuudentunteesta, jonka perusta on paikallisyhteisöllisyy-dessä.

Aluekehittäjän kokemuksellani voin sanoa, ettäkotikunta- ja kotiseututunteen valtaamat ihmisetovat yleisesti toimijoina aluekehitystyössä.

Kotikuntani Sotkamon menestystä selitetään yh-täältä sillä, että Luoja on ollut antelias Sotkamolle,mutta myös sillä, että Sotkamon Jymyn pesäpallo -joukkueen kannustamisesta vuosi vuodelta Suomenmestaruuksiin on tullut kuntalaisia yhteen niittaava,kotiseutuhenkeä nostattava yhteisöllinen kokemus.Sotkamo yrittää, Sotkamo pärjää -ajatusrakennelmaon sotkamolaisen toiminnan pohjavireenä.

Kuntauudistus

Kuntauudistus pitää sisällään 1) sosiaali- ja terveyspalvelujen uuden

järjestämistavan, 2) kuntarakenteen uudistamisen, jotta kunnat

olisivat suurikokoisina nykyistä elin-voimaisempia,

3) valtionosuusjärjestelmän uudistamisen ja 4) uuden kuntalain.

Kuntarakenteen uudistamisessa vähintään 20 000asukkaan kunniksi tapahtuisi paljon kuntaliitoksia.Suomen kunnista lakkaisi noin kolmasosa. Kunnatjoutuvat syksyllä 2013 ilmoittamaan, minkä kuntienkanssa ne selvittävät mahdolliset kuntaliitokset.

Mikä tässä hyvejää?

Kainuussa olen nähnyt ja kokenut, että kunnan alu-ekehittämisessä on kyse lujasta tahdosta käyttää hy-väksi omia vahvuuksia. Väkisinkin epäilyttää, mitenisossa kunnassa, johon on liitetty pienempiä kuntia,tunnistetaan ja tunnustetaan reuna-alueiden vah-vuudet ja hyväksytään kunnan resurssien käyttämi-nen kehityksen luomiseksi reuna-alueilla.

Jos yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kotiseutuyl-peyttä lisäävää toimintaa ei voida jatkaa nykyiseenmalliin, kuihtuvat henkiset voimavarat aluekehittä-misessä. Jos ei ole tekijöitä, mahdollisuudet jäävätkäyttämättä. Kotiseutujen ja koko Suomen kehityskärsii.

“Joki on Nurmon äiti” -kirjassa kuvataan Seinä-jokeen liitetyn Nurmon kotiseutusuunnitelman te-koa. Talkootyölle toivottiin kädenojennusta kau-pun gin suunnasta. “Sitä vähän tarjottiinkin kau-

86

1 Anttiroiko 19922 Haveri 20033 Riukuklehto & Suutari 2012

Kotiseututunteen

valtaamat

ihmiset ovat

yleisesti

toimijoina

aluekehitystyössä.


pungille, että kökkätyönä voitais tehdä (seurantalonkorjaus). Miehillä oli jo vähän suunnitelmaa siitä,mutta ei siihen oikein tullut vastakaikua.”

Aluekehittämisen kulttuurinen kestävyys kärsii,jos liitetyn alueen kulttuuriarvoja ja sen asukkaidenidentiteettiä ei kohdella kunnioittavasti ja kannus-tavasti.

Kuntaliitosten jälkeen on usein petytty siihen, et-tä uuden kunnan kehittämistyössä liitosalue on jää-nyt reuna-alueeksi ja sen kulttuurinen ja taloudelli-nen elinvoima on alkanut hiipua. Tämä todellinenkuva ei käy yksiin sen kanssa, että kuntarakenneuu-distuksella tavoitellaan Suomeen elinvoimaisia kun-tia.

Ennen kuntauudistusta koskevien lakien hyväk-symistä on syytä kysyä vastauksia seuraaviin huolen-aiheisiin:

Johtaako kuntarakenneuudistus liitoskuntien ko-tiseutuhengen ja siitä kumpuavan kehitysvoiman hii-pumiseen?

Johtaako kuntarakenneuudistus demokratian ka-ventumiseen, jos yhteen liitettyjen kuntien uudessavaltuustossa istuisi eniten keskuskaupungista valit-tuja valtuutettuja? Johtaako se ihmisten vaikutusval-lan heikentymiseen heitä koskevissa oman elinym-päristönsä asioissa?

Johtaako kuntarakenneuudistus aluekehitystyönkeskittymiseen keskuksiin? Jääkö reuna-alueiden ke-hityspotentiaali käyttämättä? Miten käy yrittäjyydel-le Suomen luonnonvarojen uudenlaisessa käyttöön -otossa? Tiedämme, että elämä Suomessa on perus-tunut ja perustuu luonnonvarojen kestävälle käytöl-le.

Suuruuden ekonomia ei ole patenttiratkaisu hen-kistä luovuutta ja yhteisöllistä voimaa vaativassa alu-eiden kehittämisessä.

Suomessa tulee antaa arvo kotiseutuhenkeen, ko-tikuntatunteeseen ja kunnalliseen paikallisdemok-ratiaan pohjaavalle alueiden kehittämiselle, johonkunnan oma budjetti ja päätösvalta antavat lähtö-kohdan. Kansalaisten kasvavat sosiaali- ja tervey-denhuollon palvelutarpeet tulee järjestää kuntienyhteistoiminnalla maakunnissa.

Kirjallisuus

Anttiroiko, Ari-Vekko (1992). Kunnallistieteellinen tutki-mus, I osa. Kunnallistieteen erityispiirteet. Tampereen yliopis-to, Kunnallistieteiden laitos. Raporttisarja 20/1992.

Haveri, Arto, Laamanen, Elina & Majoinen, Kaija (2003).Kuntarakenne muutoksessa? Tutkimus kuntajaon muutostarpeistatulevaisuudessa. Suomen Kuntaliitto.

Riukulehto, Sulevi, Suutari, Timo (2012). Joki on Nurmonäiti. Nurmonjokilaakso kotiseutukuvassa. Helsingin yliopisto,Ruralia-instituutti, julkaisuja 28.

87

Kuhmon kamarimusiikkifestivaali 2012. Eric Ericsonin kamarikuoro esiintyy Kuhmo-talossa. Kuva Stefan Bremer.


88

Samuli Paulaharju kotiportailla Oulussa.


Tunnettu kansantiedon kerääjä Samuli Pau-laharju kulki Karjalasta Kainuun kauttaKuolan Lappiin, Suomen Lappiin, Ruijaanja Länsipohjaan sekä Etelä- ja Keski-Poh-janmaalle ja tallensi ennätysmäärän kan-sanperinnettä. Hän myös piirsi ja valokuva-

si esineistöä ja rakennuksia, ihmisiä ja heidän ym-päristöään sekä keräsi esineistöä. Kärrymestarien jäl-keläisenä ja puusepän koulutuksen saaneena Paula-harju oli kiinnostunut myös kansanomaisesta sisus-tuksesta ja huonekaluista.

Samuli Paulaharjun (1875–1944) tietämys raken-tamisesta, asunnoista ja sisustuksesta pohjautui su-vun miesten taitoihin ajopelien rakentajana. Samu-li Paulaharjun isoisän isä Kisko-Sameli aloitti Kam-pin kylän kärryseppien sukupolvien ketjun rakenta-malla välitöikseen kirkkorekiä; vanhin poika JuhaSiltala jatkoi veljineen ammattimaisena ajokalujenvalmistajana ja Siltala mainitaan ensimmäiseksi ku-rikkalaiseksi kärrymestariksi. Hänen poikansa, kir-jailijan isä Jaakko Harju, jatkoi kärry-, rauta- ja puu-

seppänä sekä maalarina. Vanhemmat pojat vuoros-taan seurasivat isänsä jälkiä, mutta Samulia ei kiin-nostanut kärryjen teko, sillä hänen mielenkiintonsakohdistui kansanperinteeseen, suomensukuisiinkansoihin ja etenkin Karjalaan sekä Lappiin.

Jo nuoruudessaan Samuli Paulaharju oli tiennyt,että joskus keräisi kansanperinnettä. Sen vuoksi hänsuunnitteli lähtöä Jyväskylän seminaariin opiskele-maan ja sitä kautta toteuttamaan haaveitaan. Val-mistuttuaan opettajaksi 1901 hän hakeutui lähellerunonlauluseutuja Viipurin läänin Uudellekirkolle.Siellä hän toimi opettajana kolme vuotta.

Vuonna 1904 Paulaharjua pyydettiin Oulun kuu-romykkäinkouluun ”käsitöiden ja piirustuksen opet-tajaksi”. Hänen tuli pätevöityä virkaan; ensin hän oliharjoittelijana Oulun Puuseppäverstaalla ja suorittipuusepän tutkinnon Helsingin Walmistawassa Am-mattikoulussa vuonna 1906. Valtakirja virkaanmyönnettiin 22.12.1909.

89

Marjut Paulaharjulehtori, tietokirjailijasyntymäkunta Kuopio

asuinpaikka Hattula, Vantaa

SAMULI PAULAHARJU SISUSTUKSEENLIITTYVÄN KANSANPERINTEEN TALLENTAJANA


Puuseppäverstaalla Paulaharju valmisti osan ko-tinsa huonekaluista, osan myöhemmin työnsä ohel-la. Itse tehdyt huonekalut olivat hänen työhuonees-saan.

1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten

rakennustutkimusmatkat

Ensimmäiset ohjeet kansatieteen tallentamisestaPaulaharju sai seminaariopettajaltaan Yrjö Bloms-tedtilta, jonka kehotuksesta hän lähti 1900 ensim-mäiselle keräysmatkalleen Aunukseen opiskelutove-rinsa Matti Tuokon kanssa. Mukana hänellä oliBlomstedtin kamera, mutta keruutuloksissa ei mai-nita valokuvista, sillä ne oli tarkoitettu Blomstedtinomaan käyttöön.

Uudellakirkolla Paulaharju aloitti koulutyönsäohella rakennustutkimuksen. Vapaa-aikoinaan hänkiersi kaikki rakennukset ja ”talojen räystäät ja ak-kunakehyskoristeet”, unohtamatta asuinhuoneidensisustusta. Kyläläiset salavihkaa vähän naureskelivathänen touhujaan. Paulaharju tallensi piirtämällä pi-täjän rakennusperinnettä. Uudenkirkon keräystu-loksista Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) jul-kaisi kerääjän yllätykseksi vuonna 1906 teoksen Kan-satieteellinen kuvaus asuinrakennuksista Uudellakirkol-la. Mielessä kerääjällä oli kangastellut esimerkkeinäJulius Ailion teokset Kansatieteellinen kuvaus ulko-huonerakennuksista Lopella (1896) sekä Lopen asunnoteri kehitysasteissaan (1902).

90

Todistus Helsingin Walmistawasta Ammattikoulusta poikia warten. 27.7.1906.

Vasemmanpuoleinen kaappion Paulaharjun kisällityö;

siinä on käytetty useita puu-lajeja, mm. pahkaista män-

tyä ja loimukoivua. Alimmassa laatikossa on

tuohesta tehty ristikkokudos. Kuva: Pohjois-Pohjanmaan

museo.

Veistotunti kuuromykkäinkoulussa Oulussa. ”Siellä veistä möykättiin, vuoltiin ja höylätä nuljattiin sekä lopuksi kihnutettiin teosta klasipaperilla.”


Teoksessa kaikki kuvat ovat piirroksia, jotka ontaiten tehty ja vastaavat hyvinkin valokuvia yksityis-kohtaisuudessaan. Puusepän taidon osaajana Paula-harju ymmärsi tavallista paremmin rakennusteknii-kan pieniä detaljeja myöten.

Karjalaistalon elotupa oli talonpojan varsinainenasuinhuone, väentupa. Pirtin paras paikka oli ”pöyä-päänurkka”, päätyseinän ja sivuseinän välinen nurk-ka, vastapäätä uunia. Nurkassa oli pöytä, ”väenpöy-tä l. suurpöytä”, pää sivuseinään päin. Tuvan ympä-ri kiersivät penkit, jotka olivat paksua lautaa tai lank-kua, ”pölkkyjen tai muunlaisten jalkojen ja seinänvarassa”. Tuvan muita huonekaluja olivat leveä sän-ky, astiakaappi ovipuolessa, peräseinällä kurkiaistenalla hyllylauta. Nurkassa oli jumalankuva.1

Pirteissä oli tavallisesti vainmuutama nelijalkainen ”istuin-pölikkä jakku”, joilla naiset jalapset istuivat, penkit olivat mie-hiä varten. Pöydän edessä olipöydän mittainen pöytäjak-ku, jolla istuttiin aterioides-sa. Pirtissä oli yksi ”vuue”,joka oli yleensä uuninpuo-leisessa peränurkassa oleva nelijalkai-nen lautasänky, jossa nukkui joku talonvanhemmista miehistä, joskus emäntä-kin. Talon muu väki nukkui sillalla taipenkeillä.

Oulusta käsin Paulaharju palasi vielä muutamanakesänä Karjalaan. Matkat oli yhä tiukasti sidottu ra-kennustutkimukseen. Tuloksena syntyi vuonna1909 lähes 600-sivuinen piirrosten ja kuvien elä-vöittämä käsikirjoitus ”Kansatieteellinen kuvausPohjois- ja Itä-Karjalan rakennuksista”. Sitä ei kui-tenkaan voitu “esityksen liiallisen laveuden” vuoksijulkaista. Vasta 2003 käsikirjoitus ilmestyi kokonai-suudessaan nimellä Karjalaista rakennustaitoa. Ku-vaus Pohjois- ja Itä-Karjalan rakennuksista. Teoksessaannetaan seikkaperäinen kuvaus mm. karjalaistuvansisustuksesta. Tällä matkalla Paulaharjulla oli jo omakamera mukana.

Paulaharju teki vuonna 1911 vajaan kolmen kuu-kauden mittaisen rakennustutkimusmatkan Inke-riin. Hän pyöräili 1300 venäjän virstaa. Valokuviatallentui 250 ja piirroksia yli tuhat. Polkupyörälläänhän kuljetti matkatavaransa sekä kaikki lasinegatii-vilevyt. Kamera oli hänelle melko uusi työkalu. Eri-tyisen vaikeata kuvaaminen oli suhteellisen pimeis-

91

Karjalaistuvan pohjapiirros.

Peränurkassa oleva lautasänky ”vuue”.

”Istuinpölikkä jakku”.

1 Paulaharju 1906, 118–120.

Karjalainen tupa.


sä sisätiloissa, koska salamavalon kaltaista lisävaloa eiollut käytettävissä, vaan oli tyydyttävä siihen valoonjota tuli ikkunoista ja avonaisesta ovesta.

Rakennustutkimus päättyy – itsenäinen perinteenkeruu alkaa

Samuli Paulaharjun kiinnostus alkoi 1910-luvullakääntyä esineellisestä kansanperinteestä enemmänihmisten työntouhuun, uskomuksiin, henkiseen pe-rinteeseen. Hän ei enää mittaillut taloja, ei kulkenutA-kirjaimen muotoinen mitta- eli sarkakeppi kaina-lossa laskemassa tupien mittoja eikä kuvaillut enääyksityiskohtaisesti tupien kalusteita. Aineellisen kult-tuurin kerääminen ja muistiinmerkitseminen jäi vä-hemmälle huomiolle mutta ei jäänyt kuitenkaanpois.

Kun Paulaharju valokuvasi ihmisiä sisätiloissa,niin kuvissa oli usein taustalla kalusteita: tuoleja,pöytiä, raheja, uuneja, sänkyjä. Erikoiskohteita olivatikkunat, ovet, kaapit, kirstut, joiden koristeleik-kaukset ja kauniit muodot puhuttivat puutyön opet-tajaa, joka osasi antaa arvon kädentyölle.

Kainuuseen Paulaharju teki ensimmäisen mat-kansa vuonna 1915. Siellä kulkija jututti karhumie-hiä ja vanhoja tietäjiä, tutki tervahaudat ja lämpiävätsavupirtit. Kainuulaisen pirtin sisustus oli vaatima-ton, se oli tupa jossa suoritetaan kaikki kotoiset toi-met: ”syödään ja maataan, sairastetaan ja kuollaansekä kosteat vaatteet, sukat, kintaat ja kengät kui-vaillaan, keitot kiehautetaan ja leivät, piirakat, kala-kukot leivotaan ja paistetaan, kudotaan, kehrätään jatehdään miehisetkin pirttityöt, lapset liekutellaan,eläimet teurastetaan ja talvisin hevoset ovipuolessakäytetään appeella ja tarpeen tullen kengitetään.”2

Leveät penkit kiersivät seinänvieriä ja peränur-kassa oli pitkä pöytä, joka oli usein vanhaa mallia:

jalkapari veistetty kuusenjuurakosta ja kansi tuke-vasta hongantyvestä. Istuimina oli pitkä pöytärahi,nelijalkajakkaroita, pyöreitä hongan pölkkyjä japuunjuurista koverrettuja palleja, joskus selkänojal-lisia tuoleja. Lapsille laitettiin ruoat leveälle jakka-ralle, rahipöydälle, jonka ympärille lapset asettuivatpolvilleen. Karsinassa, ovinurkassa tai uunin ku-peella oli laudoista naulattu sänky vanhuksen taikkasairaan makuupaikkana.

Kainuulaisen asumuksen kuvaus oli aika niuk-kaa. Todennäköisesti Paulaharju halusi karjalaistenja inkeriläisten kurinalaisten rakennustutkimusten jakuvausten jälkeen hellittää otettaan ja paneutua kan-sanihmisen elämiseen ja ympäristöön. Tämä selviääjo tarkastelemalla Kainuun mailta -teoksen sisällyslu-etteloa.

Kuolan Lappiin Paulaharju lähti mukanaan U. T.Sireliuksen antamat kehotukset tutkia kohteita tark-kaan, ”sekä ulko- että sisäkuvin, pitkin- ja poikki-leikkauksin”. Koska Sirelius arvosti Paulaharjua ke-rääjänä ja tallentajana sekä tarvitsi valmisteilla ole-vaan kirjaansa uusia aineksia, hän hankki Paulahar-julle Suomalais-ugrilaiselta seuralta rahat pohjoistamatkaa varten. Vielä kerran Paulaharju hyväksyi Si-reliuksen määrittelemät ohjeet päästäkseen uudes-taan kaipaamaansa Lappiin.

92

Vas. ”Pöytä on nelijalkainen, jalkojen välille peilit sovitettu ja jalkojen tyvi koristellulla, pyöreällä pikku palasella vahvistettu. Monesti on pöy-tä saanut laatikonkin kantensa alle.” Kesk. ”Huvittavannäköinen pöytä […]joka muistuttaa tšeremissiläispöytää. Kummassakin samanlaisetsivupeilit, niiden alla ulkoneva koristereunus ja alapäistä jalat orsilla yhdistetyt.” Oik. ”Rajakarjalaiset pöydät ovat ’muhkeine, valkeaksi han-gattuine yksipuisine hongantyvikansineen nokilakisen savupirtin mitä juhlallisin esine.” (Paulaharju 2003, 159–162)

Pöytä Hyrynsalmelta.

2 Paulaharju 1922a, 25–26.


Kolttien pirttiä Paulaharju kuvasi yksinkertaisek-si ja vaatimattomaksi: alla musta silta, yllä karkeakaksitaitteinen laki. Kolttien mustan pirtin merkil-lisyyksiä olivat seinänviereiset makuulavat ja ovilou-kossa avonainen tulisija, lapintakka. Takkaseinälläoli kaukalohylly, jossa säilytettiin ruoka-astioita, la-seja ja kahvikuppeja, tuohiropeita, leipää, sokeria.Peränurkassa oli jumalhylly, toisessa parilautainenhylly. Lautasten kulmauksessa lattialla oli juurakko-jalkainen pieni pöytä ja muutamia pölkkypäitä is-tuimina. Makuulavat olivat kuin saunanlauteet, jot-ka soveltuivat hyvin istumasijoiksikin. Paremman-puoleisissa kolttapirteissä saattoi olla seinään salve-tut sängyt, kroavatit, nurkissa, kaksittain, toinen ovi-, toinen peränurkassa.

1920-luvun Lappia käsittelevissä teoksissa Paula-harju kuvasi jonkin verran taloja ja pieniä kyliä mut-ta keskittyi lähinnä lapin kotiin. Kota oli ”varsin ah-das, kotipermantona on vain kolmi-, nelimetrinenmaapalanen, ja korkeutta on niin paljon, että aino-astaan keskellä, räppänäaukon kohdalla, suommu-orran alla, saattaa kodan päämies seisoa suorana.Käyrien pieljipuiden ja kotariukujen varaan pingo-tettu vaateloude sulkee suojaansa pienen lappalais-maailman, eristäen sen ulkoilmasta.”3 Paulaharjukirjoitti lapsilleen: ”Kodassa on syöty, kodassa onjuotu ja maattu vieri vieressä sen kun sopii”.

Paulaharjun saapuessa Ruotsin Lapin Mukka-vuoman pirttiin kolme emäntää istui ahkeroimassatakan lämmössä. ”Iso valkoinen muuri oli pirtin

mahtavin. […] Koko nurkan täyteisenä se juroo ovi-pielessä sekä pitää silloin tällöin piisissä iloiset praa-sut ja pystyvalkeat”, kertoo kirjoittaja.

Seinillä oli hyllyjä, astia- ja työkalutelineitä sekävaatenaulakoita, oviseinällä hevosneuvojen naula jakirvesvärkkilö sekä uunin edessä korkealla kenkä-naulikko. ”Oli vielä orsipiittaan isketty jäneksen-känsä, johon saa keihästää neuloja, äimiä ja naska-leita.” Pirtissä oli monet orret: päreorret, villaorret,lautaorret ja tynnyrinlautaorret. Kaikilla orsilla olioma virkansa: ”päreorsilla oli tulen alku, villaorsillaparseelien, lautaorsilta lähtivät talon tarvekalut, tyn-nyrinlautaorsilta puristettiin tervatynnyrit.”4

Kulkija ihastelee korein kukkasin maalattuja jakoristeltuja pöytäkaappeja, kirjoraanuin peitettyjäkorkeaselkäisiä sänkyjä, vanhoja astiakaappeja ja ko-meita arkkutooleja, ”yliperien kenkäheinien hoita-jia”, jotka kertoivat taitavista mestareista.

Lapin-vuosien jälkeen Paulaharju palasi Pohjan-maalle, ensin Perhoon, seuraavaksi Härmään, vii-meiseksi kotikylilleen Kurikkaan. Kuvaajan ote al-koi muuttua pehmeämmäksi, henkilökohtaisem-maksi, oltiinhan jo synnyinmaisemissa. Perhosta hänlöysi ”vanhan talon”, joka sai yksityiskohtaisen, am-

mattimiehen tiedoin laaditun esityksen se-kä ulkoa että sisältä. Van-

hankansan savupirtissähuokui oma tunnelmalli-nen henki, joka oli iskey-

tynyt koko sisukseen, sentavaroihin ja työkaluihin. Pirtin laipio-

93

Pirtti Lounjaurilta.

Olga-emäntä, ”Mukkavuoman keisarinna”, istuu piisin edessä.

3 Paulaharju 1922b, 94. 4 Paulaharju 1937, 224–226.


kumu hirsineen ja orsineen oli ”itse pimeys”, ja sei-nienkin kattopuoli oli nokimusta.

Uudempi tupa oli jo valkoisempi: ”Kun nurkka-puolen pienestä porstuasta pyörähti oikealle tupaan,niin siellä seinät puhtaina punoittivat vastaan, ja laa-ja lattia paistoi niin valkoisena, että tupaan tulijanpikku tyttäret siinä oikein ilosta hyppivät ja tanssa-sivat. Kattokumu kohosi komeana ja korkeana lai-piona sileiksi veistettyine kuusisine haljispuolikkai-neen.”5

Pohjanmaalta löytyi pirteissä kaksi-, joskus jopakolmikerroksisia sänkyjä, joiden edessä olivat ver-hot. ”Kaikkein merkillisimpiä Härmän tuvan tava-roista ovat sänkyrarit, komeat, kaksikertaiset ma-kuusijat. Niitä on isossa huoneessa kaksittainkin,uuninpuoleisessa peränurkassa, astiakaapin takanatoinen, ja toinen ovinurkassa, pääty ovea kohden.”6

94

”Valkeat tai ristirantuiset verhot ovat sänkyradin edessä, mutta ennen oli leveänä erustana kaunis, värikäs raanu ja päänpuolessakapeana piälehittenä valkoinen, solmetuilla reunatupsuilla koristeltuliinakaistale.” Sänkyradin edessä pohjalaisia tuoleja. (Paulaharju 1932, 53)

5 Paulaharju 1930, 33. 6 Paulaharju 1932, 53.


Pirteissä oli komeitamestareiden rakentamia”koukerokylkisiä karmi-kaappeja” tai kulma-kaappeja: ”Iso nurkka-kaappi kulmahyllyineenon patapenkin päässä,toinen kylki sivuseinää,toinen sänkyratia vas-ten, ja hyllyt ovat täynnätavaraa.”

Pitkä pöytälavitsa onpöydän edessä, ympäri

seiniä ja pöydän takaakin kiertävät penkit, jotka ovatlaatikollisia istumasijoja. Paapankamareissa oli yleen-

sä isoja seinäkaappeja, joissa säilytettiin kirjoja sekätärkeitä papereita, joskus rahaakin. Vanhemmatmestarit olivat rakennelleet vanhojen mallien mu-kaan myös kauniita arkkuja, pöytäkaappeja, nurkka-ja seinäkaappeja.

Kun puuseppä oli saanut oman osuutensa tehtyä,työ siirtyi maalareille, jotka ”aina värien ääressäkrumppasivat ja paklasivat, hieroivat ja hinkkasivat,panivat pohjamaalihin, sutisivat taas toisikertahan,raitoovat, kruusasivat ja krimpsuuttelivat ja ootrasi-vat, vielä viimeiseksi pyyhkäisivät lakeerin”.7

Pirtin arvokkain kaluste oli vanha kaappikello taiseinäkello, joka oli tärkeä komistus pirtissä. Se löytyiniin Ruotsin-Lapin kuin Pohjanmaan pirteistä. ”Pe-

95

Paapankamarin seinäkaappi.

Pirtin komea kaappi ja emännän morsiusarkku.

7 Paulaharju 1943, 197.


räseinällä ikkunapielessä seisoo totisena kellokaappi,komea kruunupäinen perintökalu, joka heiluttaa jahakkaa ja laskee aikaa koko talolle.”8

Ja ”niinkuin iänikuinen syytinkipaappa taikka ta-lon haltiavaari se seisoa kojottaa ikkunapielessä jamittaa lakeuksien loppumatonta aikaa”.9

Paulaharju sai oman könnin kellonsa syksyllä1943, kun kurikkalaiset kävivät onnittelemassa pro-fessorin arvonimestä.

Samuli Paulaharju arvosti mestareiden ja tekijöi-den kädenjälkeä oli kyseessä puulusikka, pöytäjakku,kaappi tai pirtti. Hän ihailee eteläpohjalaista nikka-ria, joka nikkaroi ”soffaa, pöytää ja piirronkia sekäpuoli tusinaa vääräsarijaasia lavittoota – suorakar-miset lavittat sorvattuine jalkoineen kelpasivat hyvintorpan tyttärelle ja piikaflikalle”.10

Paulaharju valokuvasi, piirsi ja muistiinmerkitsitarkasti rakennusperinnettä kaikkialla missä kulki.Omalla työllään ja tavallaan hän osoitti jatkavansa jaarvostavansa isiensä sepäntöitä. Lukuisat kirjat ja ar-kistoissa olevat julkaisemattomat muistiinpanot ovattästä työstä esimerkkinä. Tällä tavalla hän siirsi esi-isien tiedon tuleville sukupolville. Samuli Paulahar-ju on todennut, että historiassa on kansan tulevai-suus, kulttuuriperintö elää käden taidoissa ja van-hoissa käsityötavoissa.

96

8 Paulaharju 1937, 226. 9 Paulaharju 1932, 54. 10 Paulaharju 1943, 195.

Könnin kello Samuli Paulaharjun kodissa Oulussa.


Kirjallisuus

Paulaharju, Samuli (1906). Asuinrakennuksista Uudellakir-kolla Viipurin läänissä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimi-tuksia 81. osa. Kansatieteellisiä kertomuksia. VI. Helsinki: Suoma-laisen Kirjallisuuden Seura.

Paulaharju, Samuli (1921). Kolttain mailta. Kansatieteellisiäkuvauksia Kuollan-Lapista. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kirja.

Paulaharju, Samuli (1922a). Kainuun mailta. KansantietouttaKajaanin kulmilta. Helsinki: Tietosanakirja-Osakeyhtiö.

Paulaharju, Samuli (1922b). Lapin muisteluksia. Helsinki: Kus-tannusosakeyhtiö Kirja.

Paulaharju, Samuli (1930). Suomenselän vieriltä. Helsinki:WSOY.

Paulaharju, Samuli (1932). Härmän aukeilta. Helsinki:WSOY.

Paulaharju, Samuli (1937). Kiveliöitten kansaa. Pohjois-Ruotsinsuomalaisseuduilta. Helsinki: WSOY.

Paulaharju, Samuli (1943). Rintakyliä ja larvamaita. Kurikanvanhaa elämää. Helsinki: WSOY.

Paulaharju, Samuli (2003. Karjalaista rakennustaitoa. KuvausPohjois- ja Itä-Karjalan rakennuksista. Helsinki: Suomalaisen Kir-jallisuuden Seura.

97


98

Nuori Sakari Pälsi mietteliäänä. Pöydällä oleva kirja on avoinna kohdasta ”Naisvalta ja avioitumisen eri muodot”. Lieneekö kuva otettu avioliiton alkuaikoina, viimeistään 1910-luvun alussa? Kuva Museovirasto.


Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnonsai syksyllä 2011 Rosa Liksomin teos HyttiNro 6. Romaanin päähenkilö on Mosko-vaan 1980-luvulla jatko-opiskelijaksi ha-keutunut suomalaistyttö. Tytöllä on unel-ma: matkustaa Pälsin, Ramstedtin ja Don-

nerin jalanjäljissä Siperiaan ja Mongoliaan ja etsiä sa-mat pyhät paikat, joilla suomalaiset tutkijat ovat käy-neet. Pääkohde on Ramstedtin löytämä ja Pälsin va-lokuvaama kirjakivi Ulan-Batorin, muinaisen Urganlähellä. Kun tyttö lopuksi pääsee kivelle, hän painaasiihen poskensa ja suutelee kiveä kyynelten valuessa.Liksomin junakuvauksessa on paljon tuttua Neu-vostoliitossa matkustaneelle – olkoonkin, että omatkokemukseni Siperian raiteilla ovat huomattavastimiellyttävämpiä.

Sakari Pälsin (1882–1965) syntymästä tuli vuonna2012 heinäkuun 9. päivänä kuluneeksi 130 vuotta.Tuona päivänä Pälsin syntymäkunnassa Lopella pe-

rustettiin hänen nimeään kantava seura.1 Pälsiämuistetaan milloin kirjailijana tai tutkimusmatkai-lijana, milloin kansatieteilijänä tai valokuvaajana.Alun alkaen Pälsi oli nimenomaan arkeologi, ja ar-keologian parissa hän teki Muinaistieteellisessä toi-mikunnassa (nykyisin Museovirasto) koko virkau-ransa, kunnes jäi esihistoriallisen osaston johtajantehtävästä eläkkeelle vuonna 1946. Mikään tyypilli-nen virkamies hän ei toki ollut; tästä todistavat jo yk-sistään Pälsiin liittyvät mehevät kaskut.

Lopen ”suuret pojat”

Päästyään ylioppilaaksi vuonna 1903 Sakari Pälsi al-koi opiskella Helsingin yliopistossa arkeologiaa. Op-pialan valinta tapahtui ilmeisesti luontevasti, ja sii-hen vaikutti toinen loppilainen, arkeologi Julius Ai-lio (1872–1933, vuoteen 1897 Ax). Hänestä tuli sit-temmin Pälsille tärkeä opettaja, joka ohjasi tämän ki-vikauden tutkimuksen ja kenttätöiden pariin. Ailio

99

Pirjo Uinofil.tri., dosentti, yli-intendentti

syntymäkunta Helsinkiasuinpaikka Meilahti, Helsinki

SAKARI PÄLSI ARKEOLOGINA– JULIUS AILION OPPIPOJASTA OMAN TIEN KULKIJAKSI

1 http://sakaripalsi.wordpress.com/. Kiitän Jukka Relasta, Arja Ahlqvistia, Tarja Toivosta ja muita seuran piirissä toimivia henkilöitä neu-voista, joita sain etsiessäni valokuvia tätä artikkelia varten. Artikkelini pohjautuu Loppi-Seuran kesäjuhlassa 5.8.2012 pitämääni esitelmään.


oli tasan 10 vuotta Pälsiä vanhempi, joten hänensyntymästään tuli kuluneeksi 140 vuotta. AikanaanAilio oli tunnettu sosiaalidemokraattinen poliitik-ko, pitkäaikainen kansanedustaja ja Väinö Tannerinhallituksen opetusministeri 1920-luvulla. Ailion väi-töskirja Die steinzeitlichen Wohnplatzfunde in Finland[sic!] vuodelta 1909 oli suurteos ja aikansa Suomenkivikauden käsikirja. Ailio yhdisti ansiokkaasti ar-keologian ja geologian; erityisen ansiokas oli hänentutkimuksensa Laatokan kehitysvaiheista ja Karja-lankannaksen vesistöhistoriasta (Die geographischeEntwicklung des Ladogasees, 1915).

Ailion väitöskirjan jälkeen kivikauden löydöt kart-tuivat vauhdilla; varsinkin Vuoksen suuseudulla uu-sien rikkaiden asuinpaikkojen joukko lisääntyi tun-tuvasti. Ailion aloitteesta tutkimuksen painopiste-alueeksi otettiin Kaukolan Riukjärvi ja Piiskunsalmi,maamme kenties tihein kivikautinen asutuskeskus.Pälsi toimi lähes yksinomaan Ailion apulaisena, mi-kä merkitsi työskentelyä kivikauden esineistön pa-rissa. Kaukolan maisemissa Pälsi sai ensimmäisenkerran tuntuman arkeologisiin kenttätöihin kesällä1908 ja Ailion johdatuksella ”tutustua uudenaikai-

sen kaivamistekniikan menettelytapoihin”, kutenPälsi myöhemmin luonnehti väitöskirjassaan.

Ailio ja Pälsi tutkivat vain niukasti oman kotipi-täjänsä esihistoriaa. Jo ennen ensimmäistä maail-mansotaa Pälsi seurasi Ailiota tämän ”alokasoppi-laana” etsien Sajaniemestä kivikautisen asutuksenmerkkejä. Kun niitä ei löytynyt, miehet luopuivatpuuhasta pettyneinä. Kylänrannassa he tosin olivattodenneet miekanhiontauurteilla ja uhrikupeilla va-rustetun kiven, jonka arvoa Ailio ei ymmärtänyt, jaPälsikin tajusi sen vasta kun kivi oli jo hävitetty.

Ailion aloitteesta nuori Pälsi kokeili Lopella itse-näistäkin arkeologista keruutyötä, laihoin tuloksin.Sittemmin Pälsi harmitteli, ettei hän harjaantumat-tomana saanut mitään irti ”historiallisesti karusta”ympäristöstä, joka ”ei kiihottanut mielikuvitusta ei-kä elätellyt tutkimusintoa, vaan nuorta miestä saat-toi syntymäseudun köyhyys kiukustuttaa”. Kotita-lonsa pihapiirissä olevan matalan kuppikivenkinhän hoksasi vasta paljon myöhemmin ollessaan vä-hällä kompastua siihen.2

100

Pälsin kotitalon pihapiirissä on matala kuppikivi, jonka Pälsi löysi miltei kompastuessaan siihen. Pälsin jalanjäljillä arkeologit Christian Carpelan ja Pirjo Uino, jotka ovat kyyristyneet tarkastelemaan kiveä. Muut retkeläiset vasemmalta

oikealle Erkki Oila, Tauno Lähteenkorva, Ahti Gåpå, Eija Kalliala ja Pertti Järvenpää. Taustalla näkyy vanha kestikievari, joka toimi väentupana ja pakarina. Kuva Jukka Relas 2008.

2 Pälsi 1949, 150–152. Lopen arkeologinen tutkimus käynnistyi vasta 1950 Aarni Erä-Eskon suorittamalla Lopen pitäjän inventoinnilla. Lopen kansankulttuurin tallennuksesta ks. Relas 2007.


Ramstedtin matkassa

Kesällä 1909 kohtalo johdatti 27-vuotiaan Pälsin toi-seen maan ääreen, turkkilaisten kielten ja piirtokir-joitusten tutkijan G. J. Ramstedtin kuudennelleMongolian matkalle. Suomalais-Ugrilaisen Seuranesimies Otto Donner yritti ensin saada Ramstedtinkumppaniksi Ailion. Tämä kuitenkin ehdotti tilalle”erästä nuorta kandidaattia Sakari Pälsiä”, joka on”havaintokyvyltään terävä, ja muuten perin tervejär-kinen, käytännöllinen ja reilu”, vaikkakaan ”ei osaavielä tarpeeksi valokuvausta”.3 Aika yllättävä totea-mus näin jälkikäteen ajatellen, mutta Ailio itse olituohon aikaan jo tottunut valokuvaaja. Matkan tar-koitus oli muinaisjäännösten etsintä ja ”saada mah-

dollisimman paljon arkeologisia saa-liita”.4

Ramstedtin ja Pälsin matkaoh-jelman toteutus jäi arkeologianosalta puolitiehen, kaivauslupia ei

herunut ja paikallinen väki asen-noitui muukalaisiin vihamielisesti.

Oli siis tyydyttävä vain paikanta-maan ja dokumentoi-

maan turkkilais- jamongolilaiskielisiäkirjoituksia sisältä-viä muistomerkke-jä. Pälsi teki kan-satieteellisiä ha-vaintoja, keräsiesineistöä ja va-lokuvasi, niinettä Ramstedtmyöhemminkehui nuorenPälsin olleen”etevä valo-kuvaaja jaerinomaisenreipas ja käy-tännöllinen

mies kaikissaotteissaan”.5

Matka oli nuo-relle miehelle

eräänlainen väli-

vuosi, jonka jälkeen oli aika palata kotimaisen ar-keologian pariin.

Kun G. J. Ramstedt kuoli vuonna 1950, Pälsi kir-joitti Suomen Kuvalehteen hänestä arvostavan muis-tokirjoituksen ”Tutkija ja ihminen”. Hän kertooihailleensa Ramstedtin kansanomaisuutta, ymmär-tävää ja hienostunutta inhimillisyyttä, vaatimatontaja kohteliasta käytöstä oloissa kuin oloissa, suunna-tonta tietovarastoa sekä yksinkertaista ja käytännöl-listä matkustustekniikkaa. Juuri samankaltaista otet-ta elämään Pälsi itsekin tavoitteli. Ramstedt oli kai-kesta päätellen nuorelle Pälsille Ailion ohella tärkeäesikuva: Ramstedtilta hän omaksui kotimaan arkeo-logiaa laajemman kulttuurintutkimuksen, kansatie-teellis-antropologisen näkökulman, joka lopulta veivoiton Ailion antamasta arkeologis-luonnontieteel-lisestä ja metodisesta perinnöstä.

Karjalankannaksen työvainioilla

Mongolian poliittiset tapahtumat estivät matkat kah-tena seuraavana vuonna, ja Pälsi syventyi taas koti-maiseen arkeologiaan. Vuosina 1911–1912 Pälsi saiMuinaistieteelliseltä toimikunnalta tehtävän suorit-taa laajempia kaivauksia Kaukolan Riukjärven jaPiiskunsalmen kivikautisilla asuinpaikoilla.6 Paikal-liset viljelijät olivat luotettavia asiamiehiä toimittaenKansallismuseoon ahkerasti pelloiltaan löytyneitä ki-vikauden esineitä ja kampakeraamisten saviastioi-den paloja. Kaukolan asuinpaikat olivat siihen astilöydetyistä rikkaimpia löytöaineistonsa suhteen, ja setaas edellytti entistä järjestelmällisempää tutkimus-tapaa. Pälsi kehitti Ailiolta omaksumiaan kaivaus-menetelmiä, ja näin huolellisen dokumentoinninvaatimus vaikutti seuraaviin tutkijapolviin.

Antrean muinaisen kalaverkon tutkimus toi Päl-sille kuuluisuutta, ja verkko kuuluu edelleen Suo-men esihistorian merkittävimpiin löytöihin. Verkonja kalastajan työkalujen esiintulo Antrean (myöh.Vuoksenranta) Korpilahdelta Karjalankannakseltaoli onnekkaiden sattumusten summa. Kun talolli-nen Antti Virolainen oli syksyllä 1913 syventämässäkosteikkoa kuivattavaa ojaa, hänen lapionsa osuipaikkaan, jossa pohjasaven päällä oli yhdessä koossaparikymmentä kivi- ja luuesinettä ja niiden kappa-

101

3 Salminen 2008, 59. 4 Ramstedt 1953, 177. Memoria Saecularis Sakari Pälsi, 1982. 5 Ramstedt 1953, 165. 6 Huurre 2003b, 202–203.

G. J. Ramstedt. Kuva Atelier Strindberg / Museovirasto.


leita. Kapistuksia ihmeteltiin, mutta ei heitetty pois-kaan vaan varmuuden pantiin kuivumaan uunintaakse. Hirvenluusta valmistettu tikari sai palvellaruukkuun työnnettynä kukkakeppinä. ArkeologiTheodor Schvindt sattui kulkemaan Korpilahdenkautta alkukesästä 1914 ja sai tietää esineistä. Koko-elma ymmärrettiin ainutlaatuiseksi, ja nuori Pälsi, jo-ka oli jo profiloitunut eteväksi kivikauden tutkijak-si, lähetettiin Korpilahdelle tekemään kaivaus.

Pälsi toimeenpani kaivauksen 25.–30. heinäkuu-ta 1914; tuona aikana syttyi 1. maailmansota. Tutki-muksissa saatiin talteen loputkin kalastajan esineetja verkon osat, ja ihmeellistä kyllä, jopa itse verkkoa.Löytökokonaisuus oli Suomen oloissa poikkeuksel-linen ja sen monitieteinen tutkimus ensimmäinenlaatuaan: suosta otettiin sedimenttinäytesarja löydönajoittamiseksi oikeaan Itämeren vaiheeseen. Antreanverkon ikä nostatti välittömästi kiivaan oppiriidan,johon myös Ailio sotkeutui. Pälsi taas ei millään ta-voin ottanut kantaa ajoituskysymykseen eikä mai-ninnut siitä edes julkaistessaan löydön 1920. Olikotaustalla kunnioitus Ailiota kohtaan? Vai oliko kiis-tely muutamasta vuosituhannesta Pälsistä turhaa sai-vartelua? Joka tapauksessa jo 1930-luvulla Ailionedustama kanta löydön iästä osoittautui vääräksi.Sittemmin radiohiili-ikäykset ovat vahvistaneet verk-kolöydön noin 10 000 vuotta vanhaksi. Tuorein ajoi-

tus on tehty itse verkon kuidusta ja on kalenteri-vuosiksi muutettuna 8390 ± 154 eKr.7 Antrean verk-ko on vaikuttanut paljon Suomen ensiasutusta kos-keviin pohdintoihin, ja keskustelu löydön merkityk-sestä jatkuu edelleen.

Kivikauden tutkija Ailio oli Pälsin oppi-isä mo-nessa suhteessa, ja Ailio oli myös Pälsin opponenttitämän väitellessä Kaukolan Riukjärven ja Piiskun-salmen kivikautisista asuinpaikoista vuonna 1915.Pälsin väitöskirja oli ensimmäinen tietyn kivikauti-sen asuinpaikka-alueen yksityiskohtainen tutkimus.Rajatun aiheensa vuoksi se oli omassa lajissaan vah-va, mutta sisälsi enimmäkseen kuvailua. Vaikka kir-ja jätti metodisesti toivomisen varaa ja poikkesi ra-kenteeltaan Ailion omasta suurteoksesta, tämä antoisille tunnustusta, varsinkin kivikautisten kalastusvä-lineiden ja tekniikan esitykselle. Opettajan ja oppi-laan tutkimukset täydensivät hyvin toinen toistaan.Väitösvuonna ilmestynyt Ailion julkaisu Laatokanvaiheista antoi Pälsin työlle vankan vesistöhistorial-lisen taustan, ja vastaavasti Pälsin tutkimus toi arvo-kasta arkeologista sisältöä Ailion luomaan geologi-seen kehykseen. Vasta 1990-luvulla suomalais-venä-läisenä yhteistyönä vauhdittunut luovutetun Karja-lan kivikauden tutkimus on mullistanut Kannaksenkivikautisen asutuskuvan.8

102

Räisälän Pitkäjärvenkivikautista asuinpaikkaatutkitaan Pälsin kehit-tämällä kaivaustekniikalla,jossa maata viilletäänohuesti lapion reunalla.Oikealla selin kameraanoleva mies viskaa lapioontulleen hiekan hajalle tark-kaillen siitä vielä mahdolli-sesti löytyviä esineitä. Kuva Sakari Pälsi 1915.Museovirasto.

7 Antrean verkkolöydöstä, sen tutkimushistoriasta ja verkon iästä ks. Miettinen & al. 2008 sekä Carpelan 2008 ja mainitut lähteet. Verkonkuidusta tehty C14-ajoitus (Hela-404) antoi tulokseksi 9140 ± 135 BP. Tekstissä mainittu ajoitus on kalibroitu CalPal-ohjelmalla.8 Helsingin yliopiston arkeologisista tutkimuksista Kannaksella ks. Karelian Isthmus – Stone Age Studies in 1998–2003. Myös Lahden museonHannu Takalan tutkimushankkeet luovutetussa Karjalassa ovat olleet tuloksellisia, ks. Äyräpään esihistoria II.


Teoksessa Kulttuurikuvia kivikaudelta (1916) Pälsinkirjoittajataidotkin pääsivät oikeuksiinsa. Kivikau-den tekniikka, asumukset, kulkuneuvot, pyyntilait-teet, elinkeinot ja ravinto, taiteelliset saavutukset se-kä henkinen kulttuuri ovat kirjan keskeisiä aiheita.Edellisenä kesänä Räisälän Pitkäjärven asuinpaikankaivauksissa Pälsi oli löytänyt asumuksen tukipaalu-jen jälkiä, joiden perusteella hän rekonstruoi kivi-kautisen kodan.9 Tämä säilyi kivikauden asunnonmalliesimerkkinä pitkälle 1900-luvun jälkipuolelle,jolloin uusi tutkimus muutti tietomme kivikaudenasumuksista.

Siperiastakotimaan kamaralle

Pälsi oli suorittanut väitöskirjaa edeltävät opintonsakokonaan kotimaassa. Hänen edeltäjänsä olivat käy-neet opintomatkoilla ulkomaiden museoissa, ja van-hempi sukupolvi oli tehnyt kaivauksia Venäjällä Si-periaa myöten.10 Pälsin legendaarisin tutkimusmatkasuuntautui Itä-Siperiaan vuosina 1917–1919. Tä-mänkin matkan aiheena, ainakin nimellisesti, oli ki-vikausi: tarkoituksena oli kerätä Koillis-Siperianluonnonkansain keskuudesta kansatieteellistä ver-tailuaineistoa Suomen esihistoriallisten olojen sel-vittämiseksi. Matkan rahoitus oli pääasiassa SuomenMuinaismuistoyhdistyksen vastuulla. Pälsin asetta-ma tavoite oli oikeastaan etno-arkeologinen ohjel-manjulistus, kauan ennen kuin tätä nykyään muo-dikasta käsitettä edes oli. Pälsi sanoutui irti perin-teisistä kysymyksistä kuten suomalaisten alkukodinsijainnista ja otti tehtäväkseen aukoa uusia uria. Lop-pujen lopuksi hän kuitenkin hyödynsi keräämäänsäaineistoa arkeologiassa hyvin vähän.

Kaukoidän seikkailun jälkeen Pälsi alkoi suun-tautua kansatieteeseen ja tieteen popularisointiin,ennen pitkää myös journalismiin. Esihistoriallisenosaston viranhaltijana Pälsi suoritti kuitenkin vuo-sittain arkeologisia kenttätöitä; Museoviraston ar-kistossa häneltä on kaikkiaan 95 kenttäraporttia,niistä kaivauksia koskevia 52. Kaivausten maantie-teellinen kirjokin on laaja ulottuen SuomenlahdenLavansaaresta (1930) Petsamon Maattivuonoon(1929) ja Pohjanmaalta Laatokan rannikolle.

Pälsin varhaiset kenttäpäiväkirjat sisältävät täs-mällisiä muistiinpanoja virkamatkojen aikatauluista,kaivausten kulusta, löydöistä, työntekijöiden pal-koista ja paikallisille viljelijöille maksetuista mui-naisesineiden löytöpalkkioista. Vuosien saatossa ar-keologisten havaintojen määrä vähenee, ja muisti-kirjoihin ilmaantuu myös luonnostelmia tulevistajulkaisuista, mikä kertoo mielenkiinnon kohteidenmuuttuneen.11 1930-luvun kaivausraportit ovat hy-vin suppeita ja karttadokumentointi niukkaa. Sitävastoin tutkimuskertomuksiin on päätynyt valokuvianaapurin lehmistä, Hämeenlinnan linja-autoase-malta, Kuolemajärven Muurilan ilmatorjuntaleirinnuorukaisten uimaleikeistä tai muista vähemmänarkeologisista aiheista.

103

Sakari Pälsi Sajaniemenvuorella, taustalla Loppijärvi. Kuva lienee otettu 1920-luvulla. Museovirasto.

9 Huurre 2003b, 206–207. 10 Salminen 2003. 11 Seitsonen & Nordqvist 2008.

LOPPI


Vaikka Pälsin omien raporttien valossa hänen in-nostuksensa kenttätyömenetelmien kehittelyyn näyt-täisi vähin erin laantuneen, hän kuitenkin työsti ai-hetta ja julkaisi vuonna 1939 kirjasen Esihistoriantutkimuskentiltä, ensimmäisen suomalaisen arkeolo-gian kenttätyöoppaan. Teoksen yhtenä esikuvanasaattaa olla pietarilaisen arkeologi Aleksandr Spitsy-nin (1910) kenttätyöopas, jossa esimerkillisiä kaiva-uskarttoja havainnollistetaan Julius Ailion, HjalmarAppelgren-Kivalon ja H. J. Heikelin piirroksilla.12

Pälsin julkaisu ohjaa optimaalisten kaivausja do-kumentointimenetelmien valintaan sekä antaa neu-voja ”valöörikuvauksen”13 suhteen, ts. miten erivä-risten suotimien käytöllä voi saada mustavalkofil-milläkin erottumaan maaperässä näkyviä värisävyjä.Kaivajien pestaamisessa Pälsi neuvoo: ”Nuoret pojatovat hätäisiä, jahtaavat irtaimia löytöjä ja kaivavatkuoppia. Vanhat lapiomiehet ovat jäykkiä. Käsityö-

läiset, puusepät, muurarit, suutarit, räätälitkin, ta-juavat kaivamismenettelyt ja ovat käteviä. Taiteili-joissa on aika hyviä kaivajia, ylioppilaissa nykyäänkelvollisia, sanomalehtimiehiä ei voi suosittaa.”Työssä jaksamiseenkin Pälsillä on ohje: ”Liian ahnetöiden järjestely ei ole hyväksi, vaan rehellinen tu-pakkatunti on myös paikallaan.”

Sodassa ja rauhassa

Jatkosotaan Pälsi osallistui vapaaehtoisena sotamie-henä toimien muutaman kuukauden tiedotus-komppaniassa yhdessä Olavi Paavolaisen ja Yrjö Jyl-hän kanssa. Viimeisen kaivauksensa tuolloin 62-vuo-tias Pälsi teki Karjalankannaksella jatkosodan lop-pupäivinä elokuussa 1944. Vuoksenrannan Sinto-lan hienohiekkaiselta harjulta oli ampumahautaa

104

Sakari Pälsi johtaa kaivausta Keuruun Suolahden Suojoella. Pälsi ja Auvo Hirsjärvi tutkivat paikalla 1300–1500-luvun soistunutta venevalkamaa 1935. Kuva Museovirasto.

12 Spitsyn 1910. Teos on luetteloitu Suomen Muinaismuistoyhdistyksen kirjastoon 28.10.1910. Arvatenkin sen ilmestymisestä alkaen vastaa-van teoksen laatimista on suunniteltu myös meillä. 13 Pälsin itsensä keksimä nimitys.


105

Nuorukaisten rantaelämää Kuolemajärven Muurilan ilmatorjuntaleirillä. Sakari Pälsi ja Jouko Voionmaa tekivät pienen kaivauksen Kipinolanjärven rannalla telttasaunan takana.

Alueella sijaitsevalla kivi- ja varhaismetallikautisella asuinpaikalla on suoritettu tutkimuksia myös 2000-luvulla. Kuva Sakari Pälsi 1936. Museovirasto.


kaivettaessa löytynyt saviastianpaloja ja kivitaltta.Löydöt toimitettiin Kansallismuseoon, ja Pälsi lähtikolmeksi päiväksi etulinjaan tutkimaan kohdetta.Kaivaus jäi poikkeusoloissa ylimalkaiseksi. Pälsi tar-kasti ampumahautojen reunoja ja kaivoikin suurensiirtolohkareen suojassa, samalla kun vihollisen piis-katykki viuhutteli panoksiaan ja tiedustelukoneetpörräsivät yläpuolella. Suomen Kuvalehden artikke-liin Pälsi ujutti tapansa mukaan huumoriakin: ”[Piis-katykin] ääni oli sama kuin ennen vanhaan Kurki-joen markkinamiesten viinakrouviin poiketessa jahonkapöytään piiskaniskulla ryypyntilausta tehosta-essa.”14

Eläkkeellä ollessaan Pälsi palasi arkeologiaan,mutta nyt yhdistellen faktaa ja fiktiota. Näin syntyiensimmäinen – ja vieläkin kai ainoa – Suomen ki-vikauteen sijoittuva romaani Kova mies ja nimetön(1950). Tapahtumien sanotaan sijoittuvan Kangas-alan Sarsaan, jossa Pälsi itse oli 1920-luvun alussatehnyt kaivauksia Pohtiolammen asuinpaikalla.

Pälsin työpöytä – ja jossain vaiheessa asuntokin –oli Kansallismuseon kellarissa. Tätä soppea alettiinnimittää ”Pälsin kuopaksi”, ja vielä 1960-luvulla seoli arkeologian opiskelijoiden valtakuntaa. Siellä sil-loinen nuori arkeologipolvi teki kaivausten jälkitöi-tä, puhdisti ja luetteloi kaivauslöytäjä, kirjoitti esi-

telmiä ja graduja ja muuten vain seurusteli. Pälsi olieläessäänkin heille kuitenkin jo legendaarinen hen-kilö, jonka vain harva oli ehtinyt tavata henkilö-kohtaisesti.

Pälsin aikalaiskollegat ovat luonnehtineet tämäntyöskentelyä pikemmin impulsiiviseksi kuin järjes-telmälliseksi.15 ”Tasavallan huonoin virkamies” eiviihtynyt virkahuoneessaan Kansallismuseossa vaanoli vapaalla milloin mistäkin syystä.16 Ei liene vaikeaymmärtää, että Pälsin kaltaiselle maailmanmatkaa-jalle, joka oli toiminut henkensä pitimiksi Kauko -idässä jopa turkiskauppiaana, kotoinen Kansallis-museomme saattoi tuntua ummehtuneelta ja hal-lintohommat puuduttavilta.

Luonnehtiessaan arktikkoja Pohjankävijän päiväkir-jassaan (1919) Pälsi tuntuu puhuvan itsestään: ”Poh -jankävijät ovat oma rotunsa, rauhatonta väkeä, jokaei saa lepoa kotinurkissa, vaan haluavat avaraanmaailmaan. Heidän suurin ilonsa on lähteä, ja hei-dän mielipaikkansa on tie.” Tutkijana Pälsi ei ollutteoreetikko vaan funktionalisti ja etno-arkeologi jaoli kiinnostunut siitä, miten ennen elettiin, tehtiintyövälineitä, miten ja mihin esineitä käytettiin. Kro-nologiaa koskevat pohdinnat hän jätti kernaastimuille.

106

Pälsin talon pihapiiri Lopella. Kuva Jalmari Tikka. Museovirasto.

14 Pälsi 1944; Huurre 2003a, 136. 15 Huurre 2001. 16 Haastattelut Mirja Metsolan ohjaamassa TV-dokumentissa 1995.


Maaseudun kasvateille Ailiolle ja Pälsille perin-teiset työtavat olivat tuttuja jo lapsuudesta asti. Kau-punkilaisen herrasväen jälkikasvua he eivät olleet,mikä antoi yhteistä kaikupohjaa. Heillä oli ilmeises-ti luontevat välit päätellen siitä, mitä F. E. Sillanpääon kertonut Pälsin väitöstilaisuudesta, jossa Ailiooli vastaväittäjänä.17 Pälsi oli railakkaasti sinutellutopponenttiaan ja jossain vaiheessa puuskahtanut:”No ekkös ny’ muista – kun silloon kerran siittä asi-asta jankattiin ja sinäkin lopulta myönsit, että – niinse oli kuin mä sanoin!”

Lähteet

Carpelan, Christian (2008). On the history and recentstudies of the ’Antrea Net Find’. Teoksessa Karelian Isthmus –Stone Age Studies in 1998–2003. Iskos 16. Helsinki: TheFinnish Antiquarian Society, 88–127.

Dokumenttielokuva Jukopliut! Sakari Pälsin monta elämää.Ohjaus Mirja Metsola, tuotanto YLE TV 1. Dokumenttiohjel-mat 1995.

Huurre, Matti (2001). Sakari Pälsi (1882–1965). Kansallis-biografia-verkkojulkaisu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.http://artikkelihaku.kansallisbiografia.fi/artikkeli/4835/. Lu-ettu 31.5.2008. Sakari Pälsin seuran verkkosivut, http://sakar-i palsi.wordpress.com/. Luettu 9.2.2013.

Huurre, Matti (2003a). – Sakari Pälsin viimeinen kaivausja muita sotamuistoja. Teoksessa Karjalan synty. Viipurin lääninhistoria 1. Toim. Matti Saarnisto. [Sine loco]: Karjalaisen Kult-tuurin Edistämissäätiö/Karjalan Kirjapaino, 136.

Huurre, Matti (2003b). Viipurin läänin kivikausi. Teokses-sa Karjalan synty. Viipurin läänin historia 1. Toim. Matti Saar-nisto. [Sine loco]: Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö/Kar-jalan Kirjapaino, 151–244.

Karelian Isthmus – Stone Age Studies in 1998–2003. Iskos 16.Helsinki 2008: The Finnish Antiquarian Society.

Memoria Saecularis Sakari Pälsi. Aufzeichnungen von einerForschungsreise nach der nördlichen Mongolei im Jahre 1909nebst Bibliographien. Bearbeitet und herausgegeben von Har-ry Halén. Suomalais-Ugrilainen Seura – Société Finno-Ougri-enne. Kansatieteellisiä julkaisuja X – Travaux ethnographi-ques X. Helsinki 1982.

Miettinen, Arto & Sarmaja-Korjonen, Kaarina & Sonni-nen, Eloni & Jungner, Högne & Lempiäinen, Terttu &Ylikoski, Kirsi & Mäkiaho, Jari-Pekka & Carpelan, Christian(2008). The palaeoenvironment of the ’Antrea Net Find’.Teoksessa Karelian Isthmus – Stone Age Studies in 1998–2003.Iskos 16. Helsinki: The Finnish Antiquarian Society, 71–87.

Pälsi, Sakari (1944). Tulilinjoilla rauhan töissä. Suomen ku-valehti No 37.

Pälsi, Sakari (1949). Erään uhrikiven löytö. Kotiseutu, 150–152.

Ramstedt, G. J. (1953). Seitsemän retkeä itään. Porvoo – Hel-sinki. WSOY.

Relas, Jukka (2007). Sakari Pälsi tallensi tarkasti hämäläistäkotiseutuaan. Kotiseutu 5, 39–41.

Salminen, Timo (2003). Suomen tieteelliset voittomaat.Venäjä ja Siperia suomalaisessa arkeologiassa 1870–1935. Suo-men Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 110. Helsinki: Suo-men Muinaismuistoyhdistys.

Salminen, Timo (2008). Aatteen tiede. Suomalais-UgrilainenSeura 1883–2008. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimi-tuksia 1172. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Seitsonen, Oula & Nordqvist, Kerkko (2008). Seitsemänvuosikymmenen takaisia kenttätyökiireitä – Sakari Pälsin kesä-matka 1936. Muinaistutkija 3, 13–29.

Sillanpää, F. E. (1956). Päivä korkeimmillaan. Helsinki. Otava.

Spitsyn, A. (1910). Arheologitšeskija raskopki. S.-Petersburg.Imperatorskaja arheologitšeskaja kommissija.

Äyräpään kihlakunnan esihistoria II. Jään reunalta historialli-selle ajalle. Toim. Hannu Takala. Lahden historiallisen muse-on julkaisuja. Lahden kaupunginmuseo, 2012.

Audiovisuaaliset ja internetlähteet

Dokumenttielokuva Jukopliut! Sakari Pälsin monta elämää.Ohjaus Mirja Metsola, tuotanto YLE TV 1. Dokumenttiohjel-mat 1995.

Huurre, Matti (2001). Sakari Pälsi (1882–1965). Kansallisbi-ografia-verkkojulkaisu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.http://artikkelihaku.kansallisbiografia.fi/artikkeli/4835/. Luettu 31.5.2008.

Sakari Pälsin seuran verkkosivut, http://sakaripalsi.word-press.com/. Luettu 9.2.2013.

107

17 Sillanpää 1956, 41


108

Maggie Gripenberg sinipiikojen johtajattarenatanssipantomiimissa Metsolan tanhuvilla. Kuva: Teatterimuseo.


Juhani Ahon tuotantoon kuuluu myös tans-silibretto, tanssirunoelma Metsolan tanhuvil-la. Maggie Gripenberg loi Ahon kansallis-een mytologiaan pohjautuvasta tarinastanäyttämöteoksen, jossa hän yhdisteli rytmil-lis-plastilliseen tanssiin kansantanssin ele-

menttejä ja pantomiimia. Suomen Kansallisteatte-rissa vuonna 1924 esitetyllä teoksella hän otti aske-leen kohti uutta tyylisuuntaa, tanssiteatteria.

Kuten useimmat varhaisten modernistien tanssi-teokset, myös Metsolan tanhuvilla on kadonnut, eikätutkija voi palata teoksen äärelle samalla tavoin kuinjos tutkimuskohteena olisi vaikkapa maalaus tai kir-ja. Teoksesta on kuitenkin jäänyt enemmän jälkiäkuin aikakauden tanssiesityksistä yleensä: lehtikri-tiikkien ja Ahon käsikirjoituksen lisäksi käsiohjelma,muutama valokuva ja Gripenbergin muistelmien ku-vaus teoksen syntyvaiheista. Olen valinnut tarkaste-luni kohteeksi näyttämöteoksen yhteydet 1900-lu-vun alun eurooppalaiseen tanssiin ja muuhun esit-

tävään taiteeseen, joita Gripenberg tunsi hyvin ul-komailla hankitun koulutuksensa ja myöhempienopintomatkojensa ansiosta.

Maggie Gripenberg on suomalaisen modernintanssin uranuurtaja, joka maalaustaiteen opinnoistaluovuttuaan opiskeli eurytmiikkaa 1910–1911 tun-netun musiikkipedagogin Émile Jaques-Dalcrozenluona Helleraun puutarhakaupungissa lähellä Dres-deniä. Jaques-Dalcroze teki jo tuolloin tiivistä yh-teistyötä Adolphe Appian kanssa, jonka ajatuksetkolmiulotteisesta, abstraktista lavastuksesta sekä va-losuunnittelusta näyttelijäntyön tukijana ja korosta-jana sekä esityksen tunnelmaa luovana tekijänä loi-vat perustan modernille lavastustaiteelle. Päätetty-ään opintonsa Gripenberg palasi Helsinkiin. 1910-lu-vulla hän esiintyi sommittelemistaan lyhyistä tanssi-numeroista koostuvissa tanssi-illoissa ja aloitti uran-sa teatterikoreografina. Vähitellen hän ryhtyi teke-mään myös ryhmäteoksia.

109

Johanna LaakkonenFT

syntymäkunta Nurmijärviasuinpaikka Nurmijärvi

METSOLAN TANHUVILLAJUHANI AHON TANSSILIBRETTO NÄYTTÄMÖLLÄ


Metsolan tanhuvilla esitettiin kahden Georges Bi-zet’n L’Arlesienne-teoksen musiikkiin tehdyn tanssi-numeron kanssa, jotka oli nimetty yksinkertaisestinimillä Tanssi I ja Tanssi II. Myös niiden koreografiaoli Gripenbergin ja hän esiintyi jälkimmäisessä te-oksessa yhdessä oppilaidensa kanssa. Metsolan tan-huvilla -teoksen musiikin sävelsi Otto Ehrström, jokaotti työn suorittaakseen Jean Sibeliuksen kieltäydyt-tyä tehtävästä.1

Kansallisesta mytologiasta ja kansanperinteestänousevat aiheet olivat yleisiä 1920-luvun eurooppa-laisilla tanssinäyttämöillä. Tanssintutkija RamsayBurt toteaa, että vaikka tanssin modernismi oli kan-sainvälistä, sekä eurooppalaisessa että yhdysvaltalai-sessa tanssissa yksi vastaus yhteiskunnan moderni-saatioon oli huomion siirtäminen kansalliseen iden-titeettiin. Eurooppalaisia esimerkkejä tässä ovat esi-merkiksi ruotsalaisen Rolf de Marén perustaman,Pariisissa toimineen ryhmän Ballet Suédoisin (1920–1925) folkloristiset teokset tai venäläisen BronislavaNi inskan teos Les Noces (1923).2 Suomessa sisällis-sodan jälkeisessä kulttuurielämässä tartuttiin her-kästi kansallisiin aiheisiin ja suhtauduttiin ihannoi-vasti kansaan ja luontoon. Perinteisten näkemystenhallitsemalle kulttuurin kentälle nousi kuitenkin vä-hitellen myös modernistisia äänenpainoja.3 Perin-teeseen nojaavassa, mutta liikeilmaisussaan moder-nissa Metsolan tanhuvilla -teoksessa kulttuurielä-mämme kansalliset ja modernistiset pyrkimykset ris-teytyivät.

Satusarja kaukaisista metsistä

Gripenberg ja Aho olivat perhetuttuja, olihan Gri-penberg Ahon vaimon Venny Soldan-Brofeldtin hy-vä ystävä.4 Gripenberg kirjoittaa muistelmissaan vie-railuistaan Ahojen kesäpaikassa Tvärminnen Tos-kassa ja siitä, kuinka Aho iltaisin takan äärellä ja aa-muisella souturetkellä sommitteli tulevan teoksenlibrettoa. Myös Gripenberg osallistui aluksi nimelläKarhun kaato kulkeneen käsikirjoituksen suunnitte-luun. ”Keskustelimme eri näytöksistä ja tansseista,siitä, miten soolo-osat muodostaisivat tarpeeksi te-hokkaan vastavaikutuksen ryhmäkohtauksille, pan-tomiimillisten ja varsinaisten tanssikohtausten pi-tuudesta - - .” 5

Libreton valmistumisajankohdasta on eri läh-teissä toisistaan poikkeavia tietoja. Suomen Kuvaleh-den mukaan Aho olisi kirjoittanut libreton kymme-nen vuotta ennen ensi-iltaa, eli jo samana vuonna,jolloin hänen vaimonsa ja Gripenberg ystävystyivät.Ahon arkistossa on libretosta kaksi sisällöltään sa-manlaista versiota, joista toisen reunaan on kirjoi-tettu käsin vuosi 1918, mutta vuosiluvun perässä onkysymysmerkki.6 Gripenberg ei tarkenna muistel-missaan syntyajankohtaa. Hän kirjoittaa tehneensäharjoitusvaiheessa tarinaan joitakin muutoksia.Näyttämöteoksesta jäivät pois Tapion ja Mielikinhahmot, ja vanhusten ryhmän sijaan näyttämöllänähtiin yksi vanha tietäjä. ”Tanssi yksinkertaistui tä-ten: lavalle jäi vain kolme ryhmää, tytöt, nuoret mie-het ja sinipiiat, kullakin ryhmällä ensitanssijansa.”7

Tämän alaluvun otsik-ko on poimittu UudenSuomen arviosta ja kuvaaosuvasti Ahon libreton si-sältöä.8 Kaksinäytöksinenteos sijoittuu muinais-suomalaiseen luontoon,jossa joukko nuoria ajau-tuu vastakkain metsänasukkaiden kanssa. Ahonlibretossa on elementtejäkansanperinteestä, muttamyös tanssitaiteen sisäisiäviittauksia. Tiina Suho-nen on nostanut esiin te-

oksen yhteydet vuonna 1913 Pariisissa kantaesitet-tyyn Kevätuhriin: Molemmat teokset sijoittuvat mui-naiseen aikaan, niissä juhlitaan kevään tuloa, kum-massakin on nuorten naisten ja miesten ryhmät javanha tietäjä. Aholla karhu on tapahtumia hallitse-va, näyttämöllä näkymätön hahmo, ja Kevätuhrin lo-pussa Valittu neito joutuu karhunnahkoihin naa-mioituneiden tietäjien ympäröimäksi.9

Metsolan tanhuvien ensimmäisen näytöksen alussaryhmä nuoria juhlii kevättä tanssien, mutta tanssikeskeytyy, kun paimen varoittaa heitä karjaa lähes-tyvästä karhusta. Vastahakoiset nuorukaiset lähtevättyttöjen vaatimuksesta häätämään karhua. Toisessanäytöksessä metsän asukkaat, sinipiiat, yrittävät estääkarhun kaadon viettelemällä nuoret miehet. Paikal-le ilmestyy myös tyttöjen ryhmä, ja sinipiikojen ja

110

1 Gripenberg 1950, 184–185; Suhonen 1997, 24. 2 Burt 1998, 10. 3 Meinander 2010, 196–198. 4 Konttinen 1996, 293–296.5 Gripenberg 1950, 175–177. 6 Aho, M. 7 Gripenberg 1950, 184. 8 US 4.11.1924. 9 Suhonen 1997, 24.

Ahon

libretossa on

elementtejä

kansan-

perinteestä.


neitojen välille syttyy taistelu pojista. Heidän met-sästysintonsa on kuitenkin sinipiikojen vetovoimaavahvempi, ja nuorukaiset lähtevät jahtaamaan kar-hua ja surmaavat sen.

Sinipiioilla on vastineensa kansanperinteestä am-mentaneiden balettien naiskuvastossa. Wilit, najaditja muut yliluonnolliset naishahmot lumosivat tans-sillaan pahaa aavistamattomia miehiä vietelläkseentai tuhotakseen heidät. Aho asetti vastakkain met-sänneidot ja nuoret naiset, joita hän luonnehtii per-hetytöiksi ja tuleviksi vaimoiksi. Sinipiiat ovat sen si-jaan rakastajattaria, jotka ovat ”kylmiä pohjaltaan,eivät rakasta vaan viettelevät”.10 Neitojen piti tavoi-tella tanssissaan ”hienoa, raffineerattua keikailua,aistillisuutta, sireenimäisyyttä (sic), salaperäisyydenviehätystä”.11 Karhua puolustaessaan sinipiikojen rai-vostunut johtajatar käy käsiksi metsästäjään, muttamenettää kosketuksesta voimansa ja vaipuu voitet-tuna maahan.

Teoksen lopussa sekä metsänneidot että nuoretosoittavat kunnioitusta kuolleelle karhulle. Aho onkirjoittanut librettoon kahden vastakkaisen ryhmänyrityksen lähentyä toisiaan heidän siinä kuitenkaanonnistumatta. ”On niin kuin he jalostuisivat, onniin kuin sovinto olisi tulossa. He koettavat lähestyätoisiaan, mutta eivät voi yhtyä yhteiseen tanssiin.”12

Jos Aho kirjoitti tai viimeisteli libreton vasta 1918,

voi miettiä, kirjoittiko hän lopun mielessään sisäl-lissodan kahtia jakama kansa, joka ei ollut vielä val-mis sovintoon.

Tarinankerrontaa liikkein ja elein

Metsolan tanhuviin liitettiin määre tanssipantomiimi,jolla tarkoitettiin juonellista teosta, jossa tanssi- jamiimijaksot vuorottelivat, joskus mukana oli myöspuhetta. Tanssipantomiimit olivat 1920-luvulla suo-sittuja eri puolilla Eurooppaa, ja niitä esitettiin sekäpuhe- että tanssinäyttämöillä. Varhaiset modernistitkokeilivat pantomiimeissa perinteisesti balettiin lii-tetyn juonellisen ilmaisun mahdollisuuksia, ja teat-teriohjaajia kiinnosti eleen ja liikeilmaisun tutkimi-nen puheen rinnalla tai sen sijaan. Lajityyppinä pan-tomiimi oli itse asiassa synonyymi tanssiteatterille, sa-na, joka alkoi yleistyä saksalaisessa tanssikeskuste-lussa 1920-luvulla ja korvasi vähitellen pantomiiminjuonellisista teoksista puhuttaessa.13 Kerronnallisenpantomiimin vastapooli oli absoluuttinen tanssi, jos-sa teoksen muotoutumiseen vaikuttivat tanssikom-position omat lainalaisuudet, eivät tarinankerron-nan vaatimukset. Absoluuttiselle tanssille ominaistaoli musiikin hylkääminen kokonaan tai pelkkien lyö-mäsoittimien käyttö. Puvut ja lavasteet olivat pelkis-tettyjä ja yksinkertaisia.

111

10 Aho, M., alleviivaus alkuperäinen. 11 Aho, M. 12 Aho, M. 13 Stöckemann 2001, 71.

Juhani Aho. Kuva Museovirasto.


Metsolan tanhuvilla oli läpikoreografioitu ja ker-ronta eteni liikkein ja elein. Teoksen liikeilmaisupohjautui eurytmiikkaan, jonka perustana on näke-mys, että musiikin rytmit kumpuavat kehon ryt-meistä ja ovat ilmaistavissa kehollisesti. Oppilaantehtävänä on tulkita kuulemansa musiikin rakenneliikkeiden avulla, ja liike on alisteinen musiikille.Kehittämäänsä menetelmään pohjautuvia ilmaise-via tanssisommitelmia Jaques-Dalcroze kutsui ni-mellä plastique animée eli elävä plastiikka vastakoh-tana maalaustaiteen ja kuvanveiston paikoilleen jäh-mettyneille kehoille. Keski-Euroopassa Jaques-Dalc-rozen työ nostatti tanssijoissa myös vastustusta. Krii-tikot korostivat liikkeen, ei musiikin, merkitystä tans-sikomposition lähtökohtana. Osa tanssijoista, kutenMaggie Gripenberg, alkoi kuitenkin työstää järjes-telmän pohjalta omaa taiteellista ilmaisuaan.

Metsolan tanhuvissahän sovelsi saamiaan op-peja kerronnalliseen tans-siin. Tässä prosessissamyös kansantanssin aske-leet muuttuivat raakama-teriaaliksi, jonka hänmuokkasi tyyliinsä sopi-vaksi.

Koska tarjolla ei ollutmiestanssijoita, hän kouliryhmän nuoria miehiäBragen kansantanssiryh-män harrastajista, heidän

joukossaan oli muun muassa myöhemmin ooppera -laulajana tunnettu Ture Ara (Ture Åberg). Bragennuoret miehet harjoittelivat koreografin ohjauksessavuoden ajan omaksuakseen hänen tyylinsä.14

Kansantanssivaikutteisten kohtausten ja panto-miimijaksojen – ensimmäisen näytöksen aseiden py-hityksen ja karjapaimenen ilmoituksen lähestyvästäkarhusta – väliin Gripenberg sommitteli tansseja.Teosta hallitsivat ryhmäkohtaukset: tanssijat liik-kuivat yhtenä ryhmänä, hajaantuivat ja ryhmittyivätjälleen uuteen muodostelmaan. Ryhmäkohtaustenvälissä ”vain siellä täällä pulpahtaa esiin soolosävel”15

koreografin oma, lyhyt tanssisoolo.

Kriitikko kuvaili näkemäänsä ohiliukuvaksi sar-jaksi ryhmiä, liikkeitä ja värejä, jotka reliefinomai-sesti piirtyivät taustaa vasten.16 Gripenbergin musi-kaalisuus ja rytmiikkaan pohjautuva koreografianäyttäytyivät aikalaiskatsojalle liikkeiden ja liikesar-jojen johdonmukaisena kehittymisenä ja toisaaltaliikkeen dynamiikan yllättävinä muutoksina.17 Tans-sin ei koettu vain mekaanisesti seuraavan musiikinrytmiä vaan se tavoitti ”tunne-elämän koko astei-kon”, kuten Helsingin Sanomien T. W. kuvaili koke-maansa.

Lavastuksen uudet tuulet

Gripenberg suunnitteli puvut ja ilmeisesti myös te-oksen valot. Sen sijaan, että hän olisi sijoittanut tans-sijansa suomalaista metsämaisemaa yksityiskohtai-sesti jäljitteleviin kulisseihin, lavastus oli pelkistettyja moderni ja irrotti Ahon tarinan spesifistä histori-allisesta ajasta ja paikasta. Gripenberg sommittelisilmää hiveleviä värimaailmoja ja ohjaili valaistuk-sella tunnelmia ja siirtymisiä tilanteesta toiseen.Näyttämön takana oli sinivihreä fondi, jota vastenheijastuivat katosta lattiaan ulottuvat kapeat, pilari-maiset ja puunrunkoja muistuttavat verhot. Sinivih-reää taustaa vasten liikkuivat sinipiiat vihreänä säih-kyen, sekä valkoiseen, keltaiseen ja punaiseen pu-keutuneiden nuorten naisten ja miesten ryhmät.18

Taustaverhojen käyttö ja pelkistetty näyttämökuvaolivat ominaisia varhaiselle modernille tanssille,mutta Metsolan tanhuvien lavastuksella ja Gripen-bergin tavalla käyttää valaistusta dramaturgisena ele-menttinä on yhteys myös 1900-luvun alkupuolellaKeski-Euroopassa käynnistyneisiin lavastustaiteenuudistamispyrkimyksiin. Gripenberg oli jo opiske-luaikanaan Helleraussa tutustunut Jaques-Dalcro-zen välityksellä Adolphe Appian näkemyksiin. ”Em-me enää yritä luoda metsän illuusiota vaan illuusionihmisestä metsän ilmapiirissä”, Appia kuvaili uuttasuuntaa.19 Vaikka Jaques-Dalcrozen oppilaitos Gri-penbergin opintojen ajan sijaitsi väliaikaisissa tilois-sa, oppilaat pääsivät tekemään kokeiluja Appiansuunnittelemilla portailla ja tasoilla. Koska Appianvisioimien valaistusideoiden toteuttaminen ei vieläollut mahdollista näyttämötilassa, Jaques-Dalcrozerohkaisi oppilaitaan kuvittelemaan valaistuksen vai-kutuksia.20

112

14 Gripenberg 1950, 185. 15 T. W., HS 4.11.1924. 16 G.H.A., SP 4.11.1924. 17 Emt. 18 G. H. A., SP, 4.11.1924; Hj. L., HBL4.11.1924. 19 Beacham 1989, 4. 20 Emt., 57.

Kansantanssin

askeleet

muuttuivat

raaka-

materiaaliksi.


Gripenberg oli varmasti saanut virikkeitä myösedellisenä vuonna tekemältään matkalta. Hän näkiHampurissa Kesäyön unelman, jonka keijujen tans-sin esitti Rudolf Labanin tanssiryhmä, jossa olivatmukana Gripenbergin aiemmat oppilaat MaryHougberg ja Annsi Bergh.21 Esityksen valaistus ja vä-rimaailma sekä modernit, ei-naturalistiset kulissit te-kivät Gripenbergiin vaikutuksen.22

Metsolan tanhuvien puvustuksessa annettiin perik-si suomalaiskansalliselle tyylittelylle. Säilyneessä va-lokuvassa miestanssija on pukeutuneena löyhään,lantiolle ulottuvaan vaaleaan paitaan ja shortseihin,päässään hänellä on mukaelma Väinämöisen lakista.Naistanssijalla puolestaan on päällään väljä mekko japäähän on kiedottu vaalea huivi. Sen sijaan sinipii-kojen johtajattaren (Maggie Gripenberg) paljaat sää-ret ja jalkaterät, lyhyt, vartaloa myötäilevä asu sekävartalon asento ovat tyypillisiä varhaiselle modernil-le tanssille.

Kohti tanssiteatteria

Aihepiiriltään Metsolan tanhuvilla sulautui suoma-laisessa taidemaailmassa 1920-luvulla vallinneeseen,kansallisia aiheita suosineeseen ilmapiiriin. Teoksenliikemateriaali oli modernia, mutta siinä ei ollut so-vinnaiset esteettiset normit haastavia säröjä. Jaques-Dalcrozen järjestelmää on arvosteltu siitä, että siinämusiikin ja liikeilmaisun välille ei synny todellista yh-teyttä, minkä on nähty johtavan helposti steriiliy-teen tai yksipuolisen valoisaan, tunneasteikoltaanrajoittuneeseen ilmaisuun. Metsolan tanhuvissa Gri-penbergin piti valitsemansa metodin puitteissa antaamuoto myös Ahon libreton tummemmille sävyille jaylittää rytmiikan mekaanisen soveltamisen ja näyt-tämöteoksen vaatiman kokonaisvaltaisen ilmaisunvälinen kuilu.

Vastakohtana ”ultramodernille” absoluuttiselletanssille teokseen liitettiin meillä sellaisia määreitäkuin tanssiteatteri ja kokonaistaideteos, jossa eri ele-mentit, Ahon teksti, tanssi, musiikki ja visuaalisuus,yhdistyivät sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Tans-siteatteri-sanan käyttäminen kertoo, että kriitikot liit-tivät teoksen osaksi uutta, Keski-Euroopassa kehit-tymässä ollutta tyylisuuntaa.

Lähteet

Arkistot

Ein Sommernachtstraum. Ohjelmistojuliste, DeutschesSchauspielhaus in Hamburg, 23.3.1923. Kopio kirjoittajanhallussa.

Metsolan tanhuvilla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kir-jallisuusarkisto (SKS KIA), Juhani Ahon arkisto, kotelo 20.Käsikirjoitukseen viitataan tekstissä lyhenteellä M.

Kirjallisuus ja lehtikritiikit

Beacham, Richard C. (1989/1987). Adolphe Appia. TheatreArtist. Cambridge University Press.

Burt, Ramsay (1998). Alien Bodies. Representations of moderni-ty, ’race’ and nation in early modern dance. London: Routledge.

G. H. A. Maggie Gripenbergs dansföreställning. SvenskaPressen 4.11.1924.

Gripenberg, Maggie (1950). Rytmin lumoissa. Muistelmia.Ruotsin kielestä suomentanut Sirkka Rapola. Helsinki: Otava.

Hj. L. Maggie Gripenbergs föreställning på Kansallisteatte-ri. Hufvudstadsbladet 4.11.1924.

Konttinen, Riitta (1996). Boheemielämää. Venny Soldan-Bro-feldtin taiteilijantie. Helsinki: Otava.

Meinander, Henrik (2010). Suomen historia. Linjat, rakenteetja käännekohdat. Helsinki: WSOY.

Metsolan tanhuvilla. Juhani Aho – Maggie Gripenberg -iltaKansallisteatterissa 3. XI. 24. Suomen Kuvalehti 44/1924, 1423.

Stöckemann, Patricia (2001). Etwas ganz neues muss nun ent-stehen. Kurt Jooss und das Tanztheater. München: Klaus-KieserVerlag.

Suhonen, Tiina (1997). Kaunoliiketaiteesta tanssirealis-miin. Suomalaisen tanssin historiaa. Teoksessa Hanna-LeenaHelavuori et al. (toim.): Valokuvan tanssi. Dance in Finnish Pho-tography. Oulu: Kustannus Pohjoinen.

–tto. Maggie Gripenberg -ilta. ”Metsolan tanhuvilla”. UusiSuomi 4.11.1924.

T. W. Maggie Gripenberg -ilta. Helsingin Sanomat 4.11.1924.

21Ein Sommernachtstraum, ohjelmistojuliste.22 Gripenberg 1950, 171.

113


114


1940-luvun lopulla käytiin Suomessa peri-aatteellista ja metodiopillista keskusteluahistoriantutkijoiden ja kielitieteilijöidenkesken paikannimitutkimuksen mahdolli-suuksista maan asutushistoriaa selvitettäes-sä. Asia oli erityisesti esillä Armas Luukon

väitöstilaisuudessa keväällä 1949 sekä sittemminSuomen Muinaismuistoyhdistyksen kokouksessasyksyllä 1949. Ylioppilas Jaakko Numminen oli läs-nä molemmissa tilaisuuksissa ja kirjoitti niistä tarkatmuistiinpanot.

Helsingin ylipistossa tarkastettiin huhtikuun 13.päivänä 1949 filosofian maisteri Armas Luukon väi-töskirja Etelä-Pohjanmaan keskiaika. Olin toisenvuoden ylioppilaana ja historian opiskelijana pai-kalla. Kirjoitin väitöstilaisuudesta selostuksen jo seu-raavan päivän Vaasa-lehteen.

Kerroin aluksi, että vastaväittäjänä oli professoriJalmari Jaakkola ja kustoksena professori Arvi Kor-

honen. Yleisön joukossa nähtiin Suomen Akatemi-an jäsen Y. H. Toivonen, professorit Jutikkala, Kivi-koski, Maliniemi ja Äyräpää, dosentit Halila, Hau -tala ja Vilkuna, tohtori Aulis J. Alanen sekä run-saasti pääkaupungin eteläpohjalaisia ynnä muuta vä-keä. Jatkoin selostustani:

”Maisteri Luukon laajat aikaisemmat tutkimuksetEtelä-Pohjanmaan historiasta 1600-luvulla ovat he-rättäneet huomiota ja sentähden hänen keskiaikaansaakka porautuvia tutkimuksiaan odotettiin tavallis-ta suuremmalla mielenkiinnolla. Suoranaisen kir-jallisen lähdeaineiston ollessa tältä kaudelta varsin-kin Etelä-Pohjanmaan osalta tavattoman vähäisen,on tutkija joutunut turvautumaan laajoihin paikan-nimiryhmiin, erikoisesti eränimistöön ja niitä ver-tailemalla voinut osoittaa asutuskehityksen. Toisaal-ta on taas 1500-luvun runsaampia lähteitä käytettyretrospektiivisesti, t.s. niiden antamia tietoja on käy-tetty heijastamaan varhaisempaa kehitystä.

115

Jaakko Numminenministeri

syntymäkunta Vaasaasuinpaikka Helsinki / Sipoo

KIELIMIEHET VASTAAN HISTORIANTUTKIJATVÄHÄINEN LISÄ SUOMALAISEN

PAIKANNIMITUTKIMUKSEN OPPIHISTORIAAN


Tavanomaisessa alkajaisluennossaan maisteriLuukko kiinnitti huomiota aikaisempiin suomalai-siin eräretkeilyn ja erätalouden historiantutkimuk-siin. Hän palautti mieliin K. J. Jalkasen vanhat tut-kimukset hämäläisten eräretkeilyistä ja esitti VäinöVoionmaan ja Jalmari Jaakkolan merkityksen tämäntutkimuksen kehitykselle. Näistä Jaakkola on tutki-muksessaan osoittanut, miten Etelä-Pohjanmaa asu-tettiin lähinnä Satakunnasta käsin. Omassa tutki-muksessaan maisteri Luukko esittää tämän kehityk-sen Etelä-Pohjanmaan kannalta, katsoen ensin Sa-takunnan eräalueena ja sitten vähitellen sen omanalevenemisenä.

Kun painovirheet, lähde-luettelot ja väitöskirjan nimioli tarkastettu, lähti vasta-väittäjä yksityiskohtaisestitarkastamaan teosta. Lukui-sia pienempiä huomautuksiatehden hän yleensä yhtyiväittelijän laajan materiaalinperusteella tekemiin päätök-siin. Hän huomautti, että te-oksessa esitetty kulkunimis-tö on laajimpia mitä meillä

on käytetty. Myöskin elinkeinot on esitetty värik-käästi.

Lopuksi prof. Jaakkola totesi, että maisteri Luu-kolla on ollut hyvät edellytykset työhönsä ja hänenteoksensa on aiheeltaan vaikeimpia, mitä meillä onyleensä tutkittu. Kirjallisten lähteitten ollessa niu-kat ’on jokainen tiedon muru vietävä metoodistatietä eteenpäin ja yhdistettävä ne kokonaisuudeksi’.

Ylimääräisenä vastaväittäjänä esiintyi dosenttiKustaa Vilkuna. Hänen ja väittelijän välille kehittyimielenkiintoinen, metoodinen keskustelu, jossa toh-tori Vilkuna huomautti, että väittelijä oli paikanni-mitutkimuksissaan käyttänyt vanhentunutta mene-telmää ottaen huomioon vain valikoituja paikanni-miä. Tohtori Vilkunan mielestä olisi otettava kaikkinimet järjestään, eikä muualla maassa tunnettujahenkilönimiä saisi käyttää todisteena. Hän ei myös-kään voinut olla yhtä mieltä lappalais- ja kainulais-paikannimistöön liittyvistä kysymyksistä maisteriLuukon kanssa. Ei ole myöskään pakko olettaa, ettäasutusta olisi tullut vain yhdeltä suunnalta, Sata-kunnasta, vaan voitaisiin ajatella, että hyvä riistamaaon saattanut houkutella heitä muualtakin. Tällöin

puhuja kiinnitti huomiota Varsinais-Suomen ran-nikkoon ja sen mahdollisiin merellisiin yhteyksiinPohjanmaan kanssa.

Maisteri Luukko totesi tähän, että eräät asutuksenvaltareitit ovat tähän mennessä monien todistuksienavulla varmasti selvitettyjä ja niitä tukemaan voidaankäyttää tämänkaltaista nimitystutkimusta. MuualtaSuomesta voitaisiin tuskin löytää eteläpohjalaisellenimistölle niin verrannollista nimistöä, henkilöni-met mukaan luettuna, kuin Satakunnasta. On vai-keata ajatella, että asutusta olisi voinut tapahtuamuuta tietä kuin Kyrösjärven reittiä pitkin Sata-kunnasta käsin, sillä asutukseen tarvitaan ennenkaikkea maantieteellisiä edellytyksiä ja ne ovat siellä,missä erätiet yhtyvät. Varsinais-Suomen rannikonvilkas talonpoikaispurjehdus 1500-luvulla ei todistamistään perinteellisistä yhteyksistä Pohjanmaan ran-nikolle. Ainoastaan Turun ja Pohjanmaan välillä onollut huomattavampaa kanssakäymistä.”

Lopuksi kerroin, että väitöstilaisuus kesti yli neljätuntia ja että sen päätyttyä tohtori Luukko sai ottaavastaa lukuisia onnitteluja.

Keskustelu paikannimien käytöstä ei kuitenkaanpäättynyt tähän. Suomen Muinaismuistoyhdistys,jonka esimies Kustaa Vilkuna oli, järjesti torstainamarraskuun 3. päivänä 1949 kello 19 keskustelunasiasta Kansallismuseossa. Keskustelukysymyksen”Paikannimet ja asutushistorian tutkimus” alusta-jiksi ilmoitettiin tohtorit Viljo Nissilä ja C. E. Thors.Sanomalehti-ilmoituksen mukaan yleisöllä oli tilai-suuteen vapaa pääsy.

Kiiruhdin nyt jo kolmannen vuoden ylioppilaanaMuinaismuistoyhdistyksen kokoukseen. Tein muis-tiinpanoja ja kirjoitin sen jälkeen samana iltana per-hekronikkaan pitkän kuvauksen keskustelun kulus-ta. Tuoreeltaan tehdyt muistiinpanot kuvastavat kes-kustelun kiihkeätä luonnetta. (Suomen Muinais-muistoyhdistyksen nykyiset toimimiehet ovat mi-nulle kertoneet, että yhdistyksen asiakirjoista ei löy-dy keskustelua tilaisuudesta.)

”Tilaisuus oli koonnut todellisen valioyleisön, jos-sa olivat melkein kaikki keskiajan tutkimuksen jasuomen kielen tutkimuksen eturivin miehet ja nai-set, yht. 50–60 henkeä. Vain suuri taustatekijä Jal-mari Jaakkola puuttui.

116

Väitös-

tilaisuus

kesti yli

neljä tuntia.


Yhdistyksen esimies Kustaa Vilkuna piti ensinnämuistopuheen Albert Hämäläisestä, miehestä, jokayksistään oman kykynsä ja lukuhalunsa ansiosta ko-hosi ’koulupakottomasta Keski-Suomen kylästä Eu-roopan suuriin tieteellisiin keskuksiin Wieniin, Pie-tariin y.m., mutta joka kuitenkin aina säilyttäen ai-toperäisen erämiehen luonteensa kammosi liikojaystäviä ja hälinää ympärillään, eikä siten milloinkaanvoinut kohota sellaiseksi keskushenkilöksi, jollaistahänen seurustelutaitonsa, kertomalahjansa, jopahuumorintajunsakin olisi edellyttänyt. (Huomaan,että Suomen Muinaismuistoyhdistyksenaikakauskirjassa Suomen Museossa var-sinaisen muistokirjoituksen Albert Hä-mäläisestä on julkaissut T. I. Itkonen.Vilkuna ja Hämäläinen olivat tieteelli-siä antagonisteja, mutta kerrotaanmiesten tehneen sovinnon Hämäläi-sen sairasvuoteen äärellä, mistä selit-tynevät Vilkunan arvostavat sanat.)

Jonka jälkeen päästiin varsinaiseenasiaan. Tilaisuudesta muodostuikinArmas Luukon tohtoriväittäjäistentoinen näytös.

Kustaa Vilkuna oli marssittanutjäreän tykistön elikkä kielimiehetesiin.

Paikannimitutkimuksen do-sentti Viljo Nissilä aloitti kerto-malla paikannimillä suoritetun asutushistoriallisenpäättelyn historiasta Suomessa, ensin Hannes Geb-hard, sitten K. J. Jalkanen ja J. W. Ruuth. Massanamarssitti paikannimet todisteluunsa Väinö Voion-maa. Mutta hänen metodinsa oli alustajan mielestäepätieteellistä, koskapa hän ei ymmärrä mitään kie-len laeista ja murretutkimuksesta. Paikannimiä ovatsitten käyttäneet myös eräät paikallishistorian tutki-jat kuten Einar W. Juvelius Sysmän pitäjän ja AimoHalila Iitin pitäjän suhteen, sekä tietysti Heikki Kle-metti Kuortaneen suhteen. (Toinen alustaja, tri C.E. Thors muuten nimitti Klemettiä suomalaisen pai-kannimitutkimuksen ’enfant terrible’ksi.) Aulis Ojaon Maariassa ja Kaarinassa selvittänyt paikannimienavulla kylien ikäsuhteita. Jalmari Jaakkola rakentaasuuren synteesinsä osittain paikannimien pohjalle,ja viimeksi on Armas Luukko Etelä-Pohjanmaan kes-kiajassa käyttänyt laajaa paikannimimateriaalia.

Ja tämän jälkeen alustaja keskittyikin hyökkäyk-seen Luukkoa vastaan. Nissilän mielestä Luukko ontutkimuksessaan lähtenyt sellaisesta aksioomasta, et-tä Etelä-Pohjanmaan asutus on peräisin Ylä-Sata-kunnasta käsin. Siksi hänen todistelullaan on vaindeduktiivista arvoa. Sen jälkeen Nissilä lähti yksi-tyiskohtaisesti osoittamaan metodin kehnoutta.Murretutkimukset on otettava huomioon. On esim.huomattava, että kontio on itäsuomalainen sana, jo-ta esiintyy lännessä vain harvassa eikä sitä niin ollenvoi käyttää todisteluperusteena.

Sukunimistön käyttö on hyvin arveluttava asia.Sen syntymistä on voinut tapahtua sekä rannikko-ruotsalaisesta vaikutuksesta että papiston antama-na. Satakunnan Andialaa ja Etelä-Pohjanmaan An-tilaa ei voi verrata, koska molemmat ovat varmastiperäisin Anders, Antte -nimestä. Runsaasti sukuni-mistöä on peräisin skandinaavisesta tai saksalaisestahenkilönimistöstä. Alustaja esitti lukuisia esimerk-kejä. Sen syntyminen on voinut olla täysin itsenäis-tä kummallakin taholla. Samalla perusteella on vä-hän todistusvoimaa myöskään keskiaikaisista am-mattinimityksistä saaduilla aineksella. Jälleen lukui-sia esimerkkejä, m.m. teikari.

Appellatiivisia paikannimiä voidaan käyttää, jossillä on samat sanastomaantieteelliset edellytykset.Esim. sellaiset sanat kuin luoma, moisio, vainio,

117

Kustaa Vilkuna.


pyörtänö, vare. Sanoja, jotka samassa merkityksessätunnetaan sekä Ylä-Satakunnassa että Pohjois-Poh-janmaalla.

Pitkän todistelun jälkeen alustaja päätyi periaat-teisiin, että asutushistoriallisiin päätelmiin paikan-nimien avulla voidaan ryhtyä vain seuraavalla taval-la:

1. Alkuperäissuomalaiset nimet kelpaavat todistuskap-paleiksi.2. Äännehistorialliset seikat samoin.3. Appellatiiviset nimet, jos sanastomaantieteellisetedellytykset ovat olemassa.

Toinen alustaja, toht. C. E. Thors esitteli sittenruotsalaisen paikannimitutkimuksen tuloksia kerto-en, miten on määritelty eri-ikäiset nimityypit kuten-stat, -böle, -by y.m. Tämä saikin sitten erään toisen

ruotsinkielisen, maist. Meinanderin tiedustelemaan,onko suomalaisessa tutkimuksessa todettu mitäänvastaavanlaisia ikäryhmiä. Vastausta tähän ei kui-tenkaan keskustelun kuluessa kuulunut.

Keskustelussa käytti ensimmäisen puheenvuoronaltavastaaja Armas Luukko, joka esitti, että jokaisel-le historiantutkijalle on selvää, että yksistään pai-kannimillä ei voida operoida. Täytyy olla muitakintodisteita. Tällaisia on kolmenlaatuisia:

1. Maantieteelliset edellytykset täytyy olla olemassa.Sellaiset on Ylä-Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan välillä.2. On kiinnitettävä huomiota siihen, mitä historialli-set lähteet sanovat asiasta. Harvassa maassa on niinhyvät erähistorialliset lähteet kuin Suomen 1400- ja1500-luvuilta.3. Perimätiedon todisteet.

118

Jouko Hautala Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirja-arkistossa. Kuva SKS.


Kun kaikki nämä seikat viittaavat Satakuntaankäsin ja lisäksi paikannimistö sopii tähän erikoisenhyvin, on todennäköisyys suuri.

Nissilä oli esittänyt, että nimistöä on verrattavakaikkien alueitten nimistöön. Luukko piti tätä kui-tenkin mahdottomana jo yksistään käytännöllisistäsyistä. Nissilä oli myös esittänyt eräitä karjalaisnimiäEtelä-Pohjanmaalla. Luukko huomautti tähän, ettämaantieteellisiä edellytyksiä ei ole Karjalasta ja Sa-vosta suuntautuneelle asutusvirtaukselle. Tämä alkoivasta 1500-luvulla.

Vilkuna kertoi – saaden puheenvuoroonsa erään-laista romantiikan hohdetta – pulkkamatkoistaanlumisen talven keskellä Lapissa ja venematkoistaanpitkin Tornionjokea, jolloin oli ollut erinomaista ai-kaa kysellä oppailta matkan varrella olevien seutujennimiä. Jokaisella paikalla oli oma nimensä, vaikkaseudut olivat täysin asumattomia. Tämä osoittaa, et-tä kaikkialla paikannimet ovat vanhempia kuin itseasutus. Myöskin eräät esimerkit myöhäisemmän asu-tuksen synnystä todistavat tätä seikkaa. Asukkaat ei-vät suinkaan ole tuoneet nimiä tullessaan. Paikan-nimet eivät ole verrannollisia asutukseen.

Käyttämässään puheenvuorossa prof. Aarne Äy-räpää kiinnitti m.m. huomiota siihen seikkaan, ettäon aivan väärin vedota aina siihen, että asutus levi-ää vain vesireittejä myöten. Esim. kivikaudelta tie-detään, että asutus on silloin levinnyt Etelä-Pohjan-maalle Pohjois-Karjalasta Savon kautta. Myös Poh-jois-Hämeen asutus on syntynyt poikkipäin Savostakäsin.

Tohtorit Hakulinen, Åkerblom, Ahlbäck ja Thorskäyttivät sitten puheenvuoroja. Prof. Martti Rapolakiinnitti huomiota siihen, että ruotsalainen paikan-nimitutkimus on vanhempaa kuin suomalainen jasiellä on myös päästy varmempiin tuloksiin. Tällähetkellä ei vielä tiedetä, tuleeko suomalainen tutki-mus tässä suhteessa jäämään aina toisenlaiseksi. –Rapola viittasi siihen, että murremaantieteellisetedellytykset ovat myös sangen suhteellisia. Murtei-den kokoonpano ja keskinäinen asema on muuta-mia vuosisatoja sitten ollut aivan toisenlainen kuinnykyään.

Kauko Pirinen huomautti, että sekä kielimiehetettä historiantutkijat ovat tehneet paljon syntiä pa-leografian ja huolellisen lähdekritiikin suhteen. Van-

hoihin lähdejulkaisuihin ei ole luottamista. Aina onhuomattava, että jäljentäjä on muuttanut monestipaikannimet aikansa kieliasuun. On huomattava,että kymmenysluettelon tiedot ovat arvokkaampiakuin maakirjan. Ei myöskään saa ottaa sitä muotoa,joka esiintyy kahdessa paikassa ja jättää ottamatta si-tä muotoa, joka esiintyy kahdessakymmenessä pai-kassa.

Loppuponnessaan Kustaa totesi, että paikanni-mitutkimus on Suomessakin kehittymässä tieteek-si.”

Muistiinpanoissani kerron vielä vähäisestä episo-dista. ”Ja jotta keskustelu olisi ollut täydellinen esiin-tyi kansanmies Luopioisista, joka kysyi koossa ole-valta arvokkaalta tutkijajoukolta, mistä tulee Veku-na-nimi. Kun siellä Luopioisissa on Iso-Vekuna jaVähä-Vekuna.” Eiväthän tutkijat tähän osanneet vas-tata, mutta huomasin, että Kustaa Vilkuna oli joala-aulassa tiedustelemassa ”mihin se ukko hävisi,että Sanakirjasäätiöstä olisi saatu toimitettua hänel-le vastaus asiaan”.

Selostuksen loppuun huomaan kirjoittaneeni vie-lä oman arvioni keskustelusta: ”Itse asiassa kieli-miesten hyökkäys ei ollut hyökkäys ainoastaan Ar-mas Luukkoa vastaan, vaan myös Jalmari Jaakkolaaja koko suomalaista asutushistoriallista tutkimustavastaan. Näyttäisi siltä, että vanhaa tutkimusmetodiaei ole hyvä enää käyttää: toisaalta taas kielimiestensuositteleman metodin käyttö on tämän hetken his-toriantutkijoille käytännöllinen mahdottomuus. Onintresanttia nähdä, mihin kehitys johtaa”, päätäntoivorikkaana historian opiskelijana kuvaukseni.

119


120

Vertti Oittinen auran kurjessa ja Erkki Hyvönen ohjaksissa Konneveden kirkonkylän Hakkaraisen Mäenaluspellolla syksyllä 1948. Kuvan omistaa Erkki Harlin.


Suomen kansakulttuurista kertovien mu-seokokoelmien yleisimmät esineet ovat tai-tavin koristeleikkauksin varustetut ja värik-käiksi maalatut rukinlavat ja länget. Jos nii-den oheistiedot on kirjattu museoluetteloi-hin monipuolisen asiallisesti, ne välittävät

näennäisestä samankaltaisuudestaan huolimatta ku-kin oman paikallisesti merkittävän tarinansa.

Syntymässä saadun käsivamman vuoksi isoisäniKustaa Vilkuna (1902–1980) ei esikoisuudestaanhuolimatta päätynyt Nivalan Vilkunan talon isän-näksi, vaan nuorukainen pantiin kansakoulun jäl-keen Lapualle oppikouluun ja edelleen Helsinkiinyliopistoon. Yliopistosta hän löysi yllättäen ja suvuntoiveista poiketen oppiaineen, jonka hän hallitsi ko-din suomin tiedoin paremmin kuin herrasväen lap-set. Kyseessä oli suomalais-ugrilainen kansatiede, jo-hon oli juuri näihin aikoihin saatu ensimmäinenvakituinen professorin virka. Oppituoli sijaitsi muu-tama vuosi aiemmin perustetun Suomen ja Skandi-navian arkeologian oppituolin tavoin Suomen kan-sallismuseossa. Viran sai kansallismuseon kansatie-teellisen osaston johtaja Uuno Taavi Sirelius (1872–

1929), joka hoiti sekä museovirkaansa että profes-suuriaan kuolemaansa asti.

Vuonna 1925 Vilkuna pääsi mukaan Hauhon ky-lätutkimusretkikuntaan, ja tuolla retkellä hän sai se-minaariaiheekseen länget, jotka ovat kiistatta yksiihmiskunnan merkittävimmistä keksinnöistä. Aihelaajeni sittemmin sivulaudaturtyöksi, jonka myötähän järjesti ja tutki kansallismuseon länkikokoel-man. Aherrus palkittiin vuonna 1926 museon yli-määräisen amanuenssin toimella. Kustaa Vilkunapiti myös esimiehensä Sireliuksen toivomuksesta ai-heesta esitelmän Suomen muinaismuistoyhdistyk-sen kuukausikokouksessa.

Hevosia paljon käsitellyt Vilkuna oli länkikoko-elmaa järjestäessään oitis nähnyt ”länkien läpi” nii-den kantajat. Useat länget olivat nimittäin tavatto-man pieniä, mistä saattoi päätellä myös hevostemmeolleen aiemmin huomattavasti silloista pienempiä.Näin länkitutkimus eteni kotimaisen hevosemmetutkimukseksi. Esitelmästä sukeutui vuonna 1928lehtikirjoitus, joka laajeni kolmekymmentä vuottamyöhemmin kotimaiseksi tieteelliseksi artikkeliksi

121

Janne VilkunaFT, museologian professori

syntymäkunta Helsinkiasuinpaikka Orimattila

ARVOKASTA ARVOTONTA– MAATALOUSESINEISTÖÄ UUSIOKÄYTÖSSÄ

MUSEOLÄNGISTÄ HAVAITTUA


ja vuonna 1967 tiedot tarjoiltiin kan-sainväliselle tutkijakunnalle saksaksi.

Kun suomenhevosen säkäkorkeus onnykyään yleensä 150–160 cm, eivätkäisommatkaan hevoset ole mitenkäänharvinaisia, Vilkuna saattoi osoittaa mi-ten hevosemme olivat kasvaneet vuosi-sata vuosisadalta. Maatiaishevostemmesäkäkorkeudet olivat nimittäin länkienperusteella 1700-luvulla yleensä vajaat130 cm. Längistä nähty havainto vah-vistui sotilasasiakirjoja tutkien. Niihin1600-luvulla kirjattujen komppanioidenhevosten säkäkorkeuksien keskiarvotvaihtelivat 110–135 cm!

Suomenhevosen alkuperää ei vielävarmuudella tunneta. Kun asia selviää,vastaus liene sama kuin meidän suoma-laisten perimämme eli olemme ”synty-neet” täällä Suomessa eri aikoina erisuunnilta tulleista väestöaineksista.

Etnologian luennolla

Opiskellessani Jyväskylän yliopistossa etnologiaa elikansatiedettä 1970-luvulla, olin kerran apulaispro-fessori Veikko Anttilan (1929–1990) luennolla, jol-la hän käsitteli muun muassa kansankulttuurin esi-neiden primäärisiä ja sekundäärisiä funktioita eliensi- ja toissijaisia tehtäviä. Toisin sanoen sitä mitenesine, joka alun perin oli valmistettu johonkin tar-koitukseen saa ajan kuluessa uuden käyttötarkoi-tuksen. Anttila, joka oli syntyjään sieviläisen maata-lon poika, mainitsi kielteisinä esimerkkeinä kirnut,joista oli tullut sateenvarjotelineitä ja länget, joistaoli tehty länkipeilejä. Hänestä ne olivat kamalimpiaesineitä mitä oli olemassa, suorastaan henkisen rap-pion huippuja!

Olin arvostamani Anttilan kanssa ääneti täydelli-sesti eri mieltä ja ihmettelin hänen jyrkkyyttään kah-desta syystä. Ensiksi siksi, että hän ei ollut rajoittu-nut vain vanhan talonpoikaiskulttuurin tutkijaksi,vaan yksi hänen pääteoksiaan oli vuonna 1974 il-mestynyt Talonpojasta tuottajaksi, jossa hän käsitte-li nimenomaan sekä esineellisten että tuotannollis-ten innovaatioiden eli uutuuksien avulla maatalou-temme uudenaikaistumista. Toiseksi Anttilan olisipitänyt nähdä länkipeilin arvo juuri siksi, että hän

oli itse kaupungistunut maalainen. Mut-ta usein lähelle on vaikea nähdä.

Anttila ei suinkaan ollut mielipitei-neen yksin. Lähes klassikoksi muodos-tuneen Suomen museoliiton pääsihteeriJorma Heinosen (1918–1988) ja Suomenkansallismuseon johtaja Osmo Vuoris-ton (1929–2011) kirjoittaman Antiikki-kirjan vuonna 1979 päivitetyssä neljän-nessä painoksessa todetaan seuraavasti(s. 270):

”Joskus näkee, että esinettä pyritään taivut-tamaan sille vieraaseen tehtävään. Tällöinpäädytään helposti sangen outoihin yhdistel-miin. Klassisena esimerkkinä mainittakoonvillitys tehdä rukinlavoista kynttilälampette-ja. Rukinlapa sellaisenaan on seinäkoristee-na paikallaan, mutta kynttilänpidikkeenä seon menettänyt arvonsa. Käyttämättömänäseisova rukki on tyylikäs dekoraatio – sitä-hän pidettiin kirnun ohella rouvasväen huo-neessa jo rokokooaikana, hovien rouvien työ-

teliäisyyttä vai luonnonläheisyyttäkö osoittamassa –mutta kattokruunuksi pakotettu rukinpyörä ei. Miellyt-tävältä ei myöskään vaikuta kirnun uusi funktio sateen-varjotelineenä tai paperikorina. Televisiossakin on saatuihailla hevosen längistä tehtyjä peilin kehyksiä: luulisikaikille olevan selvää, että länkien välistä näkyvä pääkuuluu luonnollisesti vain hevoselle.”

Syynä nyreyteen oli muun muassa aikakauden kä-sitys esineiden arvosta. Tuolloin korostettiin etenkinesineen aitoutta, mutta aitous on erittäin haasteelli-nen käsite sillä se on suhteellinen, relatiivinen. Ym-märrämme kaikki mitä tarkoitetaan kun puhutaanaidosta rahasta, mutta yhtä selvää pitäisi olla kun pu-hutaan aidosta väärennetystä rahasta! Samoin onolemassa aitoja länkiä ja aitoja länkipeilejä jne. Kult-tuurihistoriallisten museoidemme painopiste oli tä-hän aikaan vasta siirtymässä säätyläisten ja maaseu-dun talonpoikien kulttuurista teollistuneen ja kau-pungistuneen ajan kulttuuriin. Nykyajan ja lähi-menneisyyden tallennus ja dokumentointi oli sekinvasta alkanut Ruotsissa.

Antiikkiliikkeissä oli tuolloin ja on edelleen ko-solti hintavia esineitä, joilla on aikoinaan ollut jokinarkinen tehtävä. Esineen myyjä ei myy sitä alkupe-räiseen tehtävään käytettäväksi eikä ostaja suinkaanaio käyttää sitä niin, vaan haluaa asettaa sen ”kau-

122

Laukaalainen länkipeili kesäa-sunnon seinällä Kuusvedellä. Ke-hyslänget ovat kuuluneet belgia-laiselle kuormahevoselle, joka oliajohevosena Lievestuoreen Pönt-tövuoren tervatehtaalla 1940-lu-vulla. Länget päätyivät tervateh-tailija Eino Leinosen ullakolle,josta vävy Veli Aromaa toimitti

ne vaimonsa Sirkun kanssa Jyväs-kylään Nokipiin peililiikkeeseen

1950-luvulla. Valokuva: Elise Kalari, 2007.


nistamaan” kotiaan. Eikä esineitä käytetämuseoissakaan alkuperäisessä tehtäväs-sään, vaan ne ovat todisteita siitä mitä neaiemmin olivat, mihin niitä käytettiinjne.

Mainittakoon vielä, että Kustaa Vilku-na siirrätti 1950-luvulla Lappajärven Kär-nänsaaren huvilalleen Vetelistä yli 200vuotta vanhan Alipollarin kaksitupaisenpäärakennuksen, joka sai sittemmin ni-men Kustaantupa. Sen päätuvassa riippuiison pöydän päällä katosta rukinpyörästätehty siro kynttiläkruunu! Oli tuvassa toi-nenkin uusioesine, nimittäin upean väri-käs pitkittäisjalaksinen pohjalaiskehto, jo-ka sai pääasiassa palvella sanomalehtisäi-lönä. Naapurihuvilan seinäjokinen poikavastasi tarkkojen havaintojensa perus-teella koulussa kehdon kuvaa näytettäes-sä ja sen tarkoitusta kysyttäessä, että sehän on lehti -teline!

Moniarvoisuutta

Kulttuurihistoriallisten museoiden esineiden mu-seoarvo ei määräydy pääsääntöisesti itse esineestä,vaan siihen liittyvistä oheistiedoista. Näin esine ker-too jostain menneisyyden tapahtumasta tai ilmiöstäja olemassaolollaan todistaa kertomuksen todeksi.Siksi mikä tahansa esine, näennäisesti vaatimaton-kin, saattaa olla arvokas.

Jos minun pitäisi rakentaa näyttely viime sotien jäl-keisestä yhteiskunnallisesti tavattoman merkittävästämurrosajasta, jota luonnehtii muun muassa teollis-tuminen, maasta- ja maaltamuutto, kaupungistumi-nen ja kirkonkyläistyminen, työ pitäisi aloittaa sekänäyttelysanoman kiteyttämisellä että siihen liittyvienesineiden valinnalla. Yksi esine, jonka empimättä va-litsisin näyttelyyni, olisi länkipeili. Miksi! Siksi, että sekertoo niin kirkkaan selvästi juuriltaan lähteneidenihmisten kaipuusta menneeseen aikaan ja paikkaan,kotiseudulle, maalle. Hevonen oli kiistatta yksi maa-seudun elämän keskeinen osa. Koska länget olivatyksilöllisiä, ne kantoivat mukaan uuteen kotiin otet-tuina juuri tietyn hevosen muistoa. Tällaisten muis-toesineiden avulla me kaikki rakennamme, säily-tämme, päivitämme ja tuomme julki identiteettiäm-me. Ja länkipeiliin katsoessamme näemme – niin,loppujen lopuksi – tutun hevosen lisäksi itsemme!

Länget kuuluivat myös vanhan kan-sankulttuurin taikavälineistöön. Niidenmuodostaman kehän läpi voitiin laittaajokin esine tai jopa lapsi, joka näin teh-den sai esimerkiksi loitsusanojen kera it-seensä parantavaa voimaa. Näin kertoiKontiolahden Selkien kylässä Matti Myl-läri vuonna 1895: ”Jos lapsee tulloo yönitkettäjä, niin länget ja luokki pannaapystyy ja niihin läpi pujotettaa laps ja lu-vetaa: Riesa, riesa, yön valavottaja!1”

Jos eläin katosi eli ”joutui metsän-peittoon”, voitiin sitäkin etsiä länkienavulla. Vihtori Virtanen kertoi vuonna1900 Säkylän Pyhäjoella yhden keinon”Jos hevonen tai lehmä on hukkunut taivarastettu, niin pitää heittää länget tailehmän kauloin uuniin palamaan, sano-en: ’En minä tarvitse näitä länkiä, kun

en hevostakaan saa’, niin eläin tulee takaisin kah-den tai kolmen vuorokauden perästä, tai tulee tieto,missä se on.”2

Länkipeilien kehykset eivät aina ole alkuperäisiälänkiä. Kysyntä nimittäin ylitti tarjonnan ja siksi pei-lejä varten valmistettiin länkien muotoisia kehyksiä.Lisäksi nämä aidot maalaisesineet tai niiden jäljen-nökset kelpasivat heillekin, joiden suvun maalta läh-tö oli useamman sukupolven takainen. Tällöin maa-laisesineet edustivat kaupunkikodeissa jotain ylei-sempää kaipuuta nykyaikaa rauhallisempaan enti-seen aikaan.

On selvää, ettei kaikkea voida museoida. Vain hy-vin pieni osa kunkin ajan esineistä päätyy tarinoi-neen muistoina ja todistuskappaleina museoiden ko-koelmiin. Paljon käytöstä syystä tai toisesta pois jää-neitä esineitä jää siis museoiden ulkopuolelle katoa-maan ja unohtumaan. Pieni osa säilyy myös päädyt-tyään muisto- tai koriste-esineiksi ihmisten koteihin.Mitä siis menetetään, jos jotkut muutoin häviävätesineet säilyvät kodeissa uudenlaisiksi käyttöesineik-si muuntuneina? Vastaan: Ei mitään!

Lähde

Kirjoitus perustuu kirjoittajan Konneveden Joulussa 2007julkaisemaan artikkeliin.

123

Konnevetinen länkipeili, jonkamummo teetti tyttärentyttärel-leen Sari Hänniselle vuonna

1974. Sarin Sirkka-äidin muistinmukaan länget on tehty hänen

Sirkkamäessä olleen kotitalonsa,Hiekka-ahon, Aro-ruunalle. Valokuva: Reijo Rantanen,

2007.

1 SKVR VII4. Rytkönen, A. n. 1180.2 SKVR X2 4090. Säkylä. Viitanen n. 111.


124

Hoidon neuvontaa Pispalan Moreeni ry:n adoptoimassa kohteessa Rajaportin aidalla Tampereen Pispalassa. Vasemmalla Museoviraston tutkija Olli Soininen. Kuva Aino Nissinaho/Pirkanmaan maakuntamuseo.


Pirkanmaan maakuntamuseo käynnistivuonna 2009 Adoptoi monumentti -hank-keen, joka suuntautuu arkeologiseen kult-tuuriperintöön. Museon suunnittelema jahallinnoima toimintamuoto on kulttuuri-perinnön adoptoinnin uranuurtaja Suo-

messa ja se on vakiinnuttanut asemansa maakunta-museon tehtäväkentässä. Adoptoi monumentti -toi-minta osuu museon tehtävän ytimeen: se välittäätietoa kulttuuriperinnöstä, antaa elämyksiä ja tukeekulttuuriperinnön suojelua. Pitkäkestoinen ja kan-salaislähtöinen toiminta parantaa kulttuuriperinnönsaavutettavuutta. Adoptointi tarkoittaa kohteenkonkreettista hoitoa, käyttöä sopivalla tavalla ja senarvon välittämistä muille.

Kokemusta on kerääntynyt kymmenkunnasta ar-keologisen kohteen adoptoinnista. Toimintamallillesaatiin esimerkki Skotlannista ja sitä kehitettiin yh-teistyössä Museoviraston kanssa, erityisesti adop-

tointikohteiden luvanvaraisuutta ja adoptointisopi-muksen oikeudellista valmistelua koskevissa kysy-myksissä. Toimintamuoto kuuluu yhteisöarkeologi-an teemaan, joka on kansainvälisesti ajankohtainenja nouseva kehityssuunta. Suomalainen adoptointi-ohjelma on saanut huomiota myös kansainvälisilläfoorumeilla.1

Adoptoi monumentti -ohjelman merkitys on näh-ty maakunnallisellakin tasolla. Se on kirjattu Pir-kanmaan ympäristöohjelmassa 2011–2016 niihintoimenpiteisiin, joilla turvataan kulttuuriympäris-tön arvojen säilyminen. Kulttuuriympäristöjen vaa-liminen kuuluu ympäristöohjelman kärkiteemaaneli kestävään yhdyskuntarakenteeseen, jossa muu-toshaasteena on elinympäristöjen laadullinen kehit-täminen.

Pirkanmaan maakuntamuseo laajentaa adop-tointitoiminnan koskemaan myös rakennettua ym-

125

Aino NissinahoFK, arkeologi, tutkija, Pirkanmaan maakuntamuseo

syntymäkunta Sodankyläasuinpaikka Tarttila, Valkeakoski

ADOPTOI MONUMENTTI - TOIMINTAMALLILAAJENEE RAKENNUSPERINTÖÖN

PIRKANMAALLA

1European Association of Archaeologists konferenssit v. 2010 ja 2012; Soininen & Nissinaho 2008; Nissinaho & Soininen (painossa).


päristöä. Vuosina 2013–2014 käynnistettävän Adop-toi monumentti. Rakennusperintö omaksi -hankkeen2

tarkoituksena on innostaa pirkanmaalaisia kansa-laisia ja yhteisöjä osallistumaan paikallisen rakenne-tun ympäristön vaalimiseen. Hanke on saanut tu-kea opetus- ja kulttuuriministeriöltä. Yhteistyö-kumppaneina ovat Metsähallitus sekä Kangasalan jaKihniön kunnat. Toiminta koskee koko Pirkanmaa-ta, ja uusia kuntakumppaneita toivotaankin lisää.

Kulttuuriperinnön adoptoinnilla on jo historiaa

Kulttuuriperinnön adoptointiajatuksen esikuvanaon skotlantilaisen kansalaislähtöisen ArchaeologyScotland -järjestön organisoima Adopt a monument -toiminta, joka on ollut käynnissä 1990-luvulta läh-tien. Pirkanmaan maakuntamuseo on luonut aktii-viset suhteet kyseiseen järjestöön. Koko Skotlanninkattavan toiminnan tavoitteina on paikallisen kult-tuuriperinnön saavutettavuuden ja ymmärrettävyy-den parantaminen, kohteiden kunnosta huolehti-misen lisäksi.3

Pohjoismaissa kulttuuriperintökohteiden adop-tointi on kohteiltaan monipuolista ja painottuu kan-salaisvaikuttamiseen ja pedagogisiin sisältöihin.Ruotsissa Riksantikvarieämbetet ja Västernorrlan-din museo toteuttivat yhteistyönä muinaisjäännök-siin keskittyvän koululaishankkeen Adoptera ett fram-tidsminne vuosina 2000–2002. Tuloksina todettiin,että kokemusperäinen ja toiminnallinen lähestymis-tapa edisti oppimista ja lisäsi osallistujien yhteis-kuntataidollista pääomaa. Projektin nimi kuvaaadoptointitoiminnan keskeistä näkökulmaa: kult-tuuriperintökohteiden hoito tähtää tulevaisuudensäilymiseen. Jämtlandin museon maakunnallisessahankkeessa vuonna 2002 koululaiset adoptoivatkulttuuriympäristökohteita paikallisten yritysten tu-ella ja maakuntamuseon ohjauksessa. Hankkeen on-nistumisiksi todettiin pedagogisten sisältöjen lisäksitoimivan vuorovaikutuksen syntyminen koulumaa-ilman, museoviranomaisen ja elinkeinoelämän vä-lille. Vastaavaa toimintaa on ollut myös aikuistenvapaaehtoisten parissa jo 1990-luvun puolivälistälähtien, jolloin muinaisjäännösten kummitoimintalanseerattiin. Yksityishenkilöt ja yhteisöt ovat saa-neet esimerkiksi riimukiviä hoitaakseen.4

Norjassa on toteutettu vuodesta 2000 lähtien Rø-rosin vanhaan kaivosyhdyskuntaan kohdistunutadoptointihanke, jossa jokainen koululainen adop-toi yhden talon. Paikallisen maakuntamuseon ja Rø-rosin peruskoulun yhteistyössä koulun opetussuun-nitelma ja museon oma pedagogiikka nivottiin tii-visti yhteen.5

Ranskassa kulttuuriperinnön omaehtoisella hoi-tamisella on pitkät perinteet. Kulttuuri- ja opetus-ministeriön hallinnoima Adopter son patrimoine -oh-jelma on ollut käynnissä 2000-luvun alusta lähtien.Ranskalaisessa mallissa painotetaan henkisen ja ai-neellisen adoptoinnin rinnakkaisuutta sekä adop-toijien ja viranomaisten yhteistä asiantuntijuutta.Tärkeää on, että adoptoijista tulee oikeita, todellisiatoimijoita omassa ympäristössään.6

Eurooppalaisessa yhteistyössä tietoisuus kulttuu-riperinnöstä on yhä tärkeämpi näkökulma. Euroo-pan neuvoston strategiassa painotetaan ihmisten oi-keutta kulttuuriperintöön sekä kokonaisvaltaista lä-hestymistapaa. Euroopan komission tasolla on to-teutettu kansalaisten ja kulttuuriperinnön kohtaa-

126

2Lyyra-Seppä 2012. 3Adopt-a-Monument/ Archaeology Scotland. 4Bergwall 2002; Andersson 2003; http://www.raa.se.5Lidén 2005. 6Adopter son Patrimoine 2002.

Nal

le R

itvol

a


mista edistäviä projekteja, kuten vuosina 2007–2009Volunteers for Cultural Heritage (VoCH), joka kuuluuEuroopan Unionin elinikäisen oppimisen ohjel-maan. Vapaaehtoisten kansalaisten tekemä kulttuu-riperintötyö on kasvussa. EU:n alueella on toteutet-tu vapaaehtoisuuteen perustuvia kulttuuriperintö-ohjelmia 1980-luvulta lähtien. 2000-luvun alussa Eu-roopan komissio vahvisti mietinnöissään vapaaeh-toistyön merkityksen kansalaisyhteiskunnan toteu-tumisessa. Vapaaehtoisten ja viranomaisten välisenvuoropuhelun on todettu edistävän demokratiaa.Vapaaehtoisten verkostoilla on aikaansaatu myön-teistä kehitystä niin konkreettisessa rakennetussa ym-päristössä kuin sosiaalisessa ympäristössä.7

Kuka adoptoi?

Adoptoinnin käsite kulttuuri-ja luonnonperintö-kohteiden yhteydessä on kansainvälisesti vakiintu-nut. Adoptointi tarkoittaa kulttuuriympäristökoh-teen ottamista osaksi omaa elämänpiiriä ja paikal-lista, elävää elinympäristöä. Adoptoijien odotetaanomaksuvan ja kartuttavan tietoa adoptoimastaankohteesta ja välittävän sitä omissa yhteisöissään ja si-dosryhmissään.

Adoptoijaksi sopiva taho voi olla valmis yhdistystai yhteisö tai ryhmä yksityishenkilöitä, jotka perus-tavat yhdistyksen tätä tarkoitusta varten. Adoptoin-ti tarjoaa ihmisille mahdollisuuden verkostoitua jaorganisoitua läheisiksi koettujen kulttuuriympäris-töarvojen perusteella. Arkeologisten kohteiden yh-teydessä havaittiin kuitenkin, että yksityishenkilöteivät välttämättä ole valmiita liittymään yhdistyk-siin. Yksittäisen kansalaisen osallistumismahdolli-suuden parantaminen on tärkeä kehityskohde.

Adoptoijaksi ryhtyminen ja kohteen hoitoon osal-listuminen perustuvat vapaaehtoisuuteen. Tiedollis-ten ja kokemuksellisten sisältöjen lisäksi adoptoijatsaavat käyttöönsä adoptointikohteen sovitulla taval-la, esimerkiksi tapahtumien ja kokoontumisten jär-jestämiseen. Adoptoijille tarjotaan myös museon eri-tyispalveluja, kuten ilmaisia sisäänpääsyjä näyttelyi-hin, esitelmätilaisuuksiin ja retkille. Koulutus kult-tuuriperinnön hoitoon jatkuu koko toiminnan ajan.

Arkeologisten kohteiden adoptoijien haastattelu-jen perusteella yhteisöllisyys, yhdessä tekeminen jaoman asuinympäristön hoitaminen ovat tärkeitä asi-

oita adoptoijille. Monella on ennestään luonto- taihistoriaharrastuksia, joten muinaisjäännösten adop-tointi sopii hyvin jatkoksi. Osa adoptoijista on vastaalueelle muuttaneita, ja heidän motiivinsa liittyvätuuden kotiseudun ”haltuunottoon” ja naapuriyh-teisöön sitoutumiseen. Filosofisemmalla tasolla kuu-luminen elämän kiertokulkuun konkretisoituu esi-historiallisten hautojen äärellä. Eräiden adoptoijiensanoin: ”Siellä kuolemanajatuskin tuntuu normaa-limmalta”. ”Tunnen etäistä yhteenkuuluvuutta tän-ne 1300 vuotta sitten haudattujen ihmisten kans-

sa”. ”Voisivatko tänne hau-datut ihmiset olla minuunesi-isiäni suoraan ylenevässäpolvessa? Mitä lopulta tapah-tui? Miksi he muuttivat poistäältä? En panisi pahakseni,jos minutkin haudattaisiintällaiseen paikkaan.” ”Adop-tointi on käytännön tapa pi-tää huolta siitä, että histori-alliset paikat säilyvät tulevillesukupolville. Samalla se ontapa osoittaa kunnioitustameitä ennen eläneille ihmi-sille”. Adoptointi on henkis-tä omistamista ja omistautu-mista.

Arkeologisten kohteiden adoptoijien joukossa onmyös kaksi koulua ja niitä toivotaan mukaan lisää.Erään opettajan mukaan adoptointi mahdollistaamuuten historianopetuksessa etäiseksi jäävän esi-historian konkretisoinnin. Vähimmillään koululleadoptointi tarkoittaa vuosittaisia retkiä kohteille,mutta toimintaa voi kehittää laajemmiksi ja pitkä-kestoisimmiksikin opetusprojekteiksi, joissa eri op-piaineet ja luokka-asteet ovat mukana. Myös museojärjestää kouluille erilaisia tapahtumia kuten esihis-torian elämäntapaan liittyviä työpajoja ym.

Kulttuuriympäristön yleinen saavutettavuus jaosallisuus ovat valtakunnallisesti ja kansainvälisestinousevia teemoja kulttuuriympäristön tutkimukses-sa ja hoidossa. Käytännön museotyössä on havaittukansalaisten usein kokevan ulkopuolisuutta ja voi-mattomuutta kulttuuriympäristön kysymyksissä. Sa-malla tunnetaan kasvavaa huolta läheisen kulttuu-riympäristön tulevaisuudesta.

127

7www.amitie.it/voch; Da Milano et al. 2009.

Adoptointi

on henkistä

omistamista

ja omistautu-

mista.


Adoptointitoiminnassa tietoisuus ja ymmärrysomasta kulttuuriympäristöstä lisääntyvät. Adoptoi-dut kohteet toimivat oppimisen ja verkostoitumisenlähteinä paikallisessa yhteisössä. Sitoutumisen myö-tä toiminnalla on laaja-alaiset ja pitkäaikaiset vaiku-tukset.

Adoptointi avaa myönteisen ja konkreettisen vai-kuttamisen kanavan paikallisesti merkittävien kult-tuuriympäristöjen vaalimiseen. Toiminta toteutetaanyhteistyössä paikallisten yhteisöjen kanssa. Hank-keessa jaetaan vastuuta kulttuuriympäristön huo-lehtimisesta viranomaisten ja kansalaisten kesken.Luottamus paikallisyhteisöjä kohtaan tuottaa uu-denlaista, jaettua tietopääomaa. Adoptoijien suhdeomaan kulttuuriympäristöön syvenee toiminnalli-suuden ja aloitteellisuuden kautta. Vaikuttavuusomassa elinympäristössä toteuttaa aktiivista kansa-laisuutta. Museon roolina on huolehtia adoptoinninedellytyksistä, tuottaa ja jakaa tutkimustietoa ja tu-kea adoptoijia kohteen hoidossa. Adoptointitoi-minnassa mukana olevista syntyy yhteisö, joka jakaatietoa ja kokemuksia ja parhaimmillaan kohentaaelämänlaatua.8

Mitä adoptoidaan?

Monumentti tarkoittaa kulttuuriympäristössä sijait-sevaa kohdetta, johon sisältyy historiallisia, raken-nushistoriallisia tai maisemallisia arvoja. Adoptoita-vaksi sopiva monumentti voi olla kiinteä muinais-jäännös, rakennus, muistomerkki tai näiden yhdes-sä muodostama kulttuuriympäristökokonaisuus.

Hyviä arkeologisia kohteita ovat muinaisjäännök-set, jotka ovat ymmärrettäviä ja kertovia. Parhaissakohteissa on maanpinnalle havaittavia rakenteita janiistä on tehty tutkimuksia. Tällaisia ovat mm. mui-naislinnat, röykkiöhaudat ja jotkut rautakauden kal-mistot, uhrikivet ja monet historiallisen ajan kohteetkuten puolustusvarustukset. Tutkimustiedon avullamyös huonommin havaittava kohde tulee ymmär-rettäväksi. Hyvä kohde on myös saavutettava ja so-piva retki- ja turistikohteeksi. Tosin yksi adoptointi-työn tavoitteistakin on parantaa saavutettavuuttamm. muinaisjäännösten konkreettisen hoitotyön(niitto, vesakonraivaus ym.), opastaulujen ja kulku-reittien parantamisen muodossa.

Pirkanmaalla rakennettu ympäristö on monipuo-lista niin ajallisesti kuin laadullisesti. Maakunnankehitykseen vaikuttavat keskeiset ilmiöt näkyvät ra-kennuskannassa. Rakennukset kohteina ovat voi-makkaan paikallisia. Adoptoitaviksi sopivien koh-teiden valinnassa tulee painottaa kohteiden merkit-tävyyttä paikallisessa rakennusperinnössä ja näky-vyyttä kulttuurimaisemassa. Alaltaan pienikokoiset-kin ja käyttötarkoitukseltaan rajatut adoptointikoh-teet voivat olla merkittäviä kulttuuriperinnön il-mentymiä, joihin tiivistyy paikallisia arvoja. Adop-tointimallissa toteutettava kulttuuriympäristön suo-jelu- ja hoitotyö on luonteeltaan ennaltaehkäisevääja toimii esimerkkinä paikallisessa rakennetussa ym-päristössä. Onnistuneella hoidolla voidaan paran-taa merkittävästikin kohteen säilymistä tulevaisuu-teen.

Painopisteitä

Yksi maakuntamuseon pysyvistä tehtävistä on kult-tuuriympäristötietoisuuden nostaminen maakun-nassa. Tähän kuuluu keskustelun synnyttäminenkulttuurisuojelun arvoista. Adoptoi monumentti -toiminta mahdollistaa tämän keskustelun käymisenentistä voimakkaammin paikallistasolla. Kansalaisiaaktivoivan adoptointitoiminnan myötä kulttuuri-ympäristön suojelukysymykset koskettavat paikalli -sesti laajempiakin kokonaisuuksia kuin yksittäistäkohdetta.

Tulevaisuuden haaste on varmistaa, että volyymikasvaa ja toiminta jatkuu. Muutaman vuoden koke-mus on osoittanut, että vaikka adoptoinnin sisään-rakennettuna ajatuksena onkin, että kansalaiset itse

128

8Soininen 2011.

Laululavan ja kioskien kaltaiset pienet rakennukset ovat hyviä adop-tointikohteita. Laululava Osmonpuistossa ja kioski TakahuhdissaTampereella (eivät ole vielä adoptoituja). Kuvat Antti Sompinmäkija Ulla Rohunen/ Vapriikin kuva-arkisto.


hoitavat ja vaalivat omaa kulttuuriperintöään, myösyhteiskunnan jatkuvaa panostusta tarvitaan. Erityi-sesti adoptoinnin käynnistäminen vaatii suhteelli-sen paljon työtä, jonka lisäksi tulevat neuvonta, ta-pahtumien järjestäminen, adoptoijien koulutukset jakohteiden kunnon ajoittaiset tarkastukset. Yhteis-työ Metsähallituksen kanssa ja tiivis konsultointiMuseoviraston kanssa antaa näkymiä kokemustenkartuttamiseen ja laajempikantoiseen kehittämis-työhön kestävään kansalaislähtöiseen kulttuuriym-päristön vaalimiseen.

On tärkeää saada nuoria mukaan. Varsinaistenadoptointiryhmien lisäksi ryhdytään luomaan ver-kostoa tai yhteisöä, johon kuka hyvänsä voi liittyä.Yhdistystoiminta ei välttämättä ole ominaisin toi-mintamalli nuorille ihmisille. Verkoston avulla tie-don välitys ja keskustelu laajempien ryhmien kes-ken mahdollistuu. Se mahdollistaa myös osallistu-misen itse kulttuuriympäristön hoitoon vähemmänsitovalla tavalla. Pop up -adoptoijat voivat tulla var-sinaisten adoptoijayhdistysten avuksi tarvittaessa.

Lähteet

Adopt-a-Monument/ Archaeology Scotland; saatavillahttp://www.archaeologyscotland.org.uk/index.php?q=no-

de/43 [15.10.2012]Andersson, Karin (2003). Kulturarvsadoption – pilotprojektets

arbete våren 2003 samt resultat. Slutrapport September 2003.Jämtlands läns museum.

Bergvall, Margareta (toim.) (2002). Adoptera ettframtidsminne. 6000-åriga hällristningar I Näsåker. Barn vårdar,värnar värden. Länsmuseet Västernorrland/Riksantikvarieäm-betet 2002.

Lidén, Hilde (2005). Husadopsjon Røros. Evaluering av etsamarbeidsprosjekt mellom Røros Museum og Røros grunnskole. In-stitutt for sammfunnsforskning. Institute for Social Research.Rapport 2005:2; saatavilla http://www.socialresearch.no/Pub-lications/Reports/2005/2005-002 [15.10.2012]

Lyyra-Seppä, Anna (2012). Adoptoi monumentti – Rakennus-perintö omaksi. Hankesuunnitelma. Pirkanmaan maakuntamu-seo.

Da Milano, Christina, Gibbs, Kirsten & Sani, Margherita(toim.) (2009). Volunteers in Museums and Cultural Heritage - AEuropean Handbook. VOCH, Volunteers for Cultural Heritage;saatavilla http://www.amitie.it/voch/index.html [15.10.2012]

Adopter son patrimoine. Ministere de l´education na-tionale, France (2002). Mise en œuvre du plan pour l’éducationartistisque et l’action culturelle à l’école - Chartes pour une éducationau patrimoine “Adopter son patrimoine”; saatavilla http://www.education.gouv.fr/botexte/bo020502/MENE0200882C.htm[15.10.2012]

Metsähallitus (2012). Kummiksi niitylle tai adoptoitavaksi palaesihistoriaa?; saatavilla http://www.luontoon.fi/harras tukset/Vapaaehtoistoiminta/Yhteisoille/Kummikohteet/Sivut/Defa-ult.aspx [15.10.2012]

Nissinaho, Aino (2009). Ensimmäiset muinaisjäännöstenadoptointisopimukset on allekirjoitettu. Museokello, Pirkan-maan museouutiset 2009; saatavilla http://issuu.com/vapriik-ki/docs/museokello_2009/1 [15.10.2012]

Nissinaho, Aino ja Soininen, Tuija-Liisa (painossa). Adopta Monument – social meaning from community archaeology.Public Participation in Archaeology (eds. J. Lea and S. Thomas), The Boydell Press, Woodbridge.

Pirkanmaan maakuntamuseo Adopt a Monument; saatavillahttp://vapriikki.net/adoptmonument/ [15.10.2012]

Soininen, Tuija-Liisa (2011). Voiko arkeologialla pelastaamaailmaa? Museokello, Pirkanmaan museouutiset 2011; saatavillahttp://issuu.com/vapriikki/docs/museokello_2011/1[15.10.2012]

Soininen, Tuija-Liisa ja Nissinaho, Aino (2008). Adoptoi-sinko monumentin? Museokello, Pirkanmaan museouutiset 2008;saatavilla http://issuu.com/vapriikki/docs/museokello_2008/1 [15.10.2012]

129

Joissakin tapauksissa myös suurempien rakennusten adoptointi on mahdollista. Raholan kartanorakennus Tampereella (ei ole adoptoitu kohde). Kuva Anna Lyyra-Seppänen/Pirkanmaan maakuntamuseo.


130

Sammatti, Haarjärvi,

Paikkarin torppa.

1900-luvun alku.

Kuva Museovirasto.

Nal

le R

itvol

a


Sammatin kunnan historia ilmestyi EliasLönnrotin syntymän 200-vuotisjuhlienkunniaksi vuonna 2002. Kirjan päätoimit-ti FM Veikko Kallio nimellä Sammatti, Eli-as Lönnrotin kotipitäjä. Nimi on sattuva; lie-neehän Lönnrot Suomen merkkihenkilöis-

tä ainoa, jonka syntymä- ja kuolinpaikkakunta on sa-ma.

Kotiseutu ja isänmaa

Elias Lönnrot kirjoitti kotiväelleen eräässä kirjees-sään vuonna 1828 seuraavasti: ”Kuinka tyhjä on-kaan maailma verrattuna siihen ahtaaseen piiriin,missä lapsuutemme päivät ovat kuluneet. Jokainenkotiseudun kivi on kuin tyhjentämätön kultakaivos,kun sitä vastoin Perun kuuluisat kultakätköt näyttä-vät alastomilta kallioilta.” Aavistamattaan Lönnrotrakensi kotiseutuliikkeen arvomaailman yhden kes-keisistä pilareista.

Lönnrot määritteli elämänsä alkuvuosikymmeni-nä sanan isänmaa sisällön paljolti kotiseutuun jaluontoon liittyväksi. Vähitellen sanan merkitys sy-veni. Tämä liittyi Suomen suuriruhtinaskunnan si-säiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen itsenäisty-neemmässä päätöksenteossa mutta myös Lönnrotintyöhön kansan kaikkinaisten elinolosuhteiden par-antamiseksi. Elämänsä viimeisimpinä vuosikymme-ninä hän merkittävimmissä puheenvuoroissaan pu-hui Suomi-kokonaisuudesta isänmaana.

Lönnrotin merkitys on ilmeinen sellaisen ilma-piirin ja elämänolosuhteiden luojana, mikä mah-dollisti Suomen valtiollisen itsenäisyyden. Hän olisuomen kielen toinen isä mm. laatimallaan suomi-ruotsi-sanakirjallaan, Kalevalan luoja, jolla aikaan-saatiin Suomelle eurooppalaisen kansallisuusaatteenedellyttämä muinaishistoria ja kansanvalistaja niintaloudellisessa, henkisessä kuin terveellisissä elä-mäntavoissa.

131

Risto PiekkaVTM, emerituspuheenjohtaja/AKAVA

syntymäkunta Sammattiasuinpaikka Helsinki

SAMMATIN LÖNNROT – LÖNNROTIN SAMMATTI


Kotiseudun ja samalla Sammatin merkitys koros-tuu, kun Lönnrot eläkkeelle siirryttyään muutti Sam-mattiin. Muuton perusteena on nähty kotiseudun li-säksi mm. Lönnrotin halu päästä rauhaan siitä vili-nästä, jossa hän jo silloin nimettynä suurmiehenä olielänyt. Eläkkeellä ollessaan hän sai keskittyä sana-kirja- ja virsikirjatyöhön sekä viimeistelemään laajaakasvioppia.

Sammattilaisille Lönnrotista tuli ”uskottu mies” jahyväntekijä. Hän oli ”Lenruuti” taikka ”rohvessori”kaikille sammattilaisille. Sanotaan, että muistot elä-vät. Tuo näkyy tämän päivän Sammatissa totea-muksissa ”toi on Lönnruutin kansakoulu” tai ”toion Lönnruutin kirjasto”.

Paikkarin torppa ja sen tuki ry

Elias Lönnrot syntyi vuonna 1802 Kyrönahon tor-passa. Paikkarin torpaksi nimi muuttui Sakari To-peliuksen Maamme-kirjassa. Torpan aluetta Topeliuskuvaa mm seuraavasti: ”Katso tätä yksinäistä järvi-maisemaa. Eikö se ole lempeä ja ihana kuin herttai-nen suomalainen kansanlaulu, mutta toisaalta yhtävakava, niin että sen hymyilevässä kauneudessa onaavistus kaihimieltä.”

Nimi yleistyi koko Suomessa ja välittömästi myösSammatissa, koska vieressä oli Paikkarin sotilasvir-katalo. Torppa tuli valtion omistukseen 1889 ”ikui-sena muistona suurmiehestä”. Torppa on siitä lähti-en toiminut aluksi pyhiinvaelluskohteena ja myö-hemmin museona ja kokenut jyrkkiä nousu- ja las-kukausia.

Syksyllä 2011 Museovirasto ilmoitti lopettavansatorpan museotoiminnan virastolle määrättyjen val-tion säästötoimien johdosta. Saman kohtalon kokiitsenäisyysjulistuksemme ensimmäisen allekirjoitta-jan ja silloisen pääministerin P. E. Svinhufvudin ko-titalo Kotkaniemi.1 Ratkaisut olivat perin merkillisiäSuomen historian tapahtumia tarkasteltaessa.

Paikkarin torpan museotoiminnan jatkamisessaLohjan kaupunki tunsi vastuunsa – Sammatti oliliittynyt vapaaehtoisesti ja ilman mekkaloita siihenvapaaehtoisesti vuoden 2009 alusta lukien. Lohjankaupunki huolehti kesällä 2012 vajaan kolmen kuu-kauden ajan torpan opastustoiminnasta. Tässä työs-sä vapaaehtoisvoimilla oli keskeinen merkitys, eri-tyisesti Sammattiseuralla. Itsekin olin siellä kym-menkunta kertaa, koska vapaehtoiset hoitivat sentoiminnan, mikä tapahtui virka-ajan ulkopuolella.

Paikkarin torpan kohtalo synnytti kansalaisliik-keen. Ei kaduille, ei toreille, ei yllättävää kyllä juuri-kaan valtakunnallisiin medioihin. Mutta kansalais-ten ja monien kulttuuri- ja kotiseutujärjestöjen kes-kuudessa ”fundeerattiin” pelastustoimia. Keskeinenjohtopäätös oli seuraava: on helppo tapa päästä on-gelmasta irti ilmoittamalla: ”Emme hyväksy”, koskasilloin itse asia jää hoitamatta. Paljon vaikeampaaon kaikesta tapahtuneesta huomatta lähteä yhteis-toiminnan tielle kysymällä: ”Mitä voimme yhdessätehdä?” Taustakeskusteluissa päätettiin toimia jäl-kimmäisen vaihtoehdon mukaisella tavalla. Päätet-tiin perustaa Paikkarin torpan tuki -niminen yhdis-tys.

Perustamiseen vaikuttivat paljon myös lukemat-tomien ihmisten yhteydenotot kadun ja tien kulki-joista yhteiskunnan huipulle asti. Paikallinen tuki olierityisen voimakasta Sammatissa ja myös Lohjalla.

Tuki ry:llä on kaksi keskeistä tavoitetta: EliasLönnrotin käsittämättömän mittavan kansallisen jakansainvälisen työn arvostuksen ylläpitäminen ja li-sääminen sekä torpan museotoiminnan jatkaminenja kehittäminen. Toimintatavat päätettiin rakentaayhteistoiminnan pohjalle niin sisäisessä kuin ulkoi-sessa toiminnassa. Sisäisessä työssä tämä tarkoittaa,että kukin jäsenjärjestö hoitaa oman vakiintuneenreviirinsä ja Tuki ry ne asiat, jotka yhteisesti sovi-taan.

132

1 P. E. Svinhufvudin kotimuseon ylläpitäjäksi on perustettu erillinen Kotkanniemi-säätiö. Perustajina ovat mm. Luumäen kuntaja P. E, Svinhufvudin muistosäätiö.


Perustamiskokous pidettiin lokakuun lopulla2012 Lohjan Sammatissa. Paikalla oli toistakym-mentä kotiseutu-, kulttuuri- ja sivistysjärjestöä. Tu-kiyhdistys perustettiin ja käytännön toimiin ryhdyt-tiin: alkoi jäsenhankinta, toiminnan suunnittelu,sääntöjen rekisteröinti ja neuvottelutoiminta. Jo jou-lukuussa voitiin pitää yhdistyksen ensimmäinensääntömääräinen syyskokous, koska säännöt oli re-kisteröity. Tuki ry oli tullut oikeustoimikelpoiseksi.Tuossa kokouksessa myös annettiin kannanotto, jos-sa ilmoitettiin halu yhteistyöhön. Esimerkkinä tästätoimintatavasta on mm. se, että tällä hetkellä mie-timme Museoviraston kanssa käytännön toimia tor-pan museotoiminnan ylläpitämiseksi ja kehittämi-seksi.

Tuki ry:n perustamisen jälkeen käydyissä keskus-teluissa mm. kulttuuriministerin, monen muunmi-nisterin, valtioneuvoston kanslian, lukuisten kan-sanedustajien ja Museoviraston kanssa olen vakuut-tunut, että järkevät ja toimivat ratkaisut löydetään.Tätä osoittaa mm se, että kulttuuriministeri PaavoArhinmäki teki päätöksen, että ministeriö avustaaTuki ry:tä 5000 eurolla toiminnan käynnistämisenvarmistamiseksi. Lisäksi yhteistyö torpan toiminnanosalta Lohjan kaupungin kanssa alkoi jo vuotta en-nen perustamista. Yhteistyö on jatkuvasti tiivistynyt.Tämä on siksikin tärkeätä, että on mahdollista kokotorpan museotoiminnan siirtäminen Lohjan vas-tuulle.

Lönnrot elää Sammatissa

Kuvaus automatkasta Helsingin–Turun moottoriti-en pohjoisesta rampista Sammatin kirkolle toimii

erinomaisena esimerkkinä Lönnrotin elämisestä ny-kypäivän Sammatissa.

Muutaman kilometrin ajettuamme tulemme ris-teykseen. Oikealle ohjaa kyltti Lammin taloon, va-semmalle kyltti Paikkarin torppaan ja Miinan mö-kille. Lammin talo on Suomen KulttuuriperinnönSäätiön omistuksessa, torpasta olen jo kirjoittanut jaMiinan mökin omistaa Sammattiseura. Miinahanoli Eliaksen vanhimman veljen tytär ja toimi 30vuotta Eliaksen taloudenhoitajana. Miinan mökkitäyttää tänä vuonna 150 vuotta.

Matkamme jatkuu ja lähestytään kirkonkylää. Juu-ri kun kirkko alkaa näkyä on vasemmalla valkoinenrakennus. Se on Lönnrotin aloitteesta syntynyt kan-sakoulu, joka aloitti toimintansa 1868. Sen laajen-nuksesta Lönnrot maksoi kaiketi puolet, jotta se voi-tiin toteuttaa. Talossa toimii nykyisin kirjasto. Kan-sankirjastoksi se Lönnrotin vaatimuksesta ja aloit-teesta aikanaan perustettiin. Kirjasto täyttää tänäkeväänä 150 vuotta.

Kirjastosta on lyhyt matka kirkkoon. Se on vuo-delta 1755 ja yksi Suomen vanhimmista puukirkois-ta. Kirkossa on myös Lönnrotin lahjoittama alttari-taulu, jonka valmistumisesta tulee kuluneeksi tänävuonna 130 vuotta. Alttaritaulun Lönnrot lahjoittinuorena kuolleen tyttärensä muistoksi. Kirkko-maalla on Lönnrotin perhehauta ja upea muisto-paasi. Kirkon edessä olevassa kellotapulissa säilyte-tään Lönnrotin haudan muistotilaisuuksista säily-neitä seppeleitä.

Matka jatkuu kohti Lohjaa, Lönnrotintie muut-tuu Werlanderintieksi. Werlander oli Lönnrotin ys-tävä ja koulukaveri Tammisaaren opiskeluajoilta. Pa-ri kilometriä eteenpäin ja jyrkässä alamäessä vasem-malle jää Työtehoseuran opisto. Aikanaan siinä toi-mi Emännyskoulu, joka oli perustettu Lönnrotinedellyttämänä testamentissa ja sen varoilla.

Lyhyt kierroksemme on päättynyt; monta asiaa jatarinaa jäänyt sanomatta. Halusin kertoa, mitenLönnrot ”elää” edelleen Lohjan Sammatissa. Tämäkierros myös vääjäämättä osoittaa – puhumattakaanElias Lönnrotin kansallisesta ja kansainvälisestäsuurtyöstä – Paikkarin torpan tuki ry:n perustami-sen olleen yhteiskunta- ja kulttuuripoliittisesti vält-tämättömän. Se on yhteistoimintaorganisaatio myössisäisessä toiminnassaan niille lukuisille sammatti-

Paikkarin torpan tuen perustamiskokous 20.10.2012.

133


laisille, lohjalaisille, kajaanilaisille, valtakunnallisilleja muille jäsenilleen, joista monet ovat toimineetEliaksen jalanjäljillä vuosikymmeniä, eräät yli satavuotta ja yksi tukijäsenistä on Eliaksen perustama.

Epilogi

Suomen historian kannalta pidän Elias Lönnrotinkäsittämättömän monipuolisessa työssään keskei-simpinä aikaansaannoksina kansallisuusaatteen he-rättämistä, kansakunnan hengen löytämistä, ym-märryksen luomista omasta historiasta ja tulevai-suuden mahdollisuuksista, toimia kansalaisten elin-olosuhteiden parantamisessa sekä suomen kielen ke-hittämistä. Ne yhdessä muodostivat vahvan, kestä-vän ja pysyvän säikeen Suomen tielle valtiolliseen it-senäisyyteen.

Kirjallisuus

Anttila, Aarne (1931). Elias Lönnrot- Elämä ja toiminta I-II.Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kallio, Veikko (2002). Sammatti – Elias Lönnrotin kotipitäjä.Helsinki: Otava.

Karkama, Pentti (2001). Elias Lönnrot ja ajan haasteet. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Klinge, Matti (1997). Keisarin Suomi. Schildts.Laaksonen, Pekka–Piela, Ulla (2002). Lönnrotin hengessä.

Kalevalaseura.Meinander, Henrik (2006). Suomen historia. WSBookwell.Silvanto, Reino (1939). Sammatti. Helsinki: Otava.Virrankoski, Pentti (2012). Suomen historia. Helsinki:

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Muu lähdeaineisto

Paikkarin torpan tuki ry:n arkisto

134

G.O. Waseniuksen painokuva Johan Knutsonin 1841 tekemästä kivipiirroksesta. Kuva Museovirasto.




Documents

Kotiseutu 2013