W E R N E R S Ö D E R S T R Ö M O S A K E Y H T I Ö

H E L S I N K I

Laura Lähteenmäki

Kiitos, Ville. Kiitos, Anna, Nora, Silja,

Anna-Riikka, Marika, Essi, Mikko P., Piiu ja Johanna.

Kiitos, pikkunaiset S ja A.

Kiitos Taiteen keskustoimikunta, Suomen kulttuurirahasto ja WSOY:n

kirjallisuussäätiö.

Uuno Kailaalle kiitos kirjan nimestä.

© Laura Lähteenmäki ja WSOY 2014

ISBN 978-951-0-40383-9

Painettu EU:ssa

Det var somrarna vi mindes, alltid somrarna.

– Claes Andersson

On taloni kylmä talo, sen ikkunat yöhön päin. Epätoivon jäinen palo

on tulena liedelläin. – Uuno Kailas

7

Laukku oli Amsterdamista. Siinä oli iso tasku papereille ja pa-rille kirjalle sekä kunnon sivutaskut ja läppä edessä, jossa pi-tää rahapussia ja puhelinta. Kun laukun avasi, sieltä leijui vie-lä matkan tuoksu, makea ja nahkainen, edelleen vähän vieras. Matkasta oli jo aikaa, ja laukku oli alkanut rispaantua. Hän osti sen joltakin torilta, mutta piti siitä juuri sellaisena, vähän räh-jäisenä. Kulmistaan nuhjaantunut meikkipussi sopi sinne, pak-su kalenteri tarralappuineen, pohjalle käpristyneet nenäliinamy-tyt ja kynien irronneet korkit.

Käytävästä kuului vielä ääniä. Ryhmäläiset puhuivat hänes-tä. Hän kuuli nimensä mutta ei viitsinyt terästää kuuloaan. Hän vilkaisi itseään peilistä ja työnsi soljelta irronneet hiukset kor-van taakse. Hän mutristi suutaan: mies ei ollut tullut tänään-kään.

Kun hän työnsi opiston alaoven auki, punarinta tikitti ken-tän laidan lehmuksessa. Roope oli kertonut punarintojen lau-lavan yleensä iltaisin, ja hän tiesi, että siellä, Roopen kotona oli keittiönpöydällä lintukirja ja siitä katsottiin metsään lentävien lintujen nimet.

Hän heilautti kassin olkapäälleen ja silloin hän näki miehen. Mies oli taas tullut. Tämä seisoi vähän kumarassa ilmoitus-

taulun edessä kuin lukien siihen laitettuja tiedotteita, mutta oi-keasti mies katsoi häntä.

Hän pysähtyi kesken askeleen, astui sitten viimeisen portaan tuntien, kuinka mekon helmat lehahtivat reisiä vasten kuin sil-lä olisi ollut jokin merkitys. Samalla hetkellä hän unohti Roo-

8

pen. Poikaystävä ei kuulunut enää tähän, ei hänen elämäänsä ehkä ollenkaan. He olivat niin erilaisia, eikä hän ollut yhtään kiinnostunut linnuista.

Mies tervehti häntä matalalla äänellään.– Sinä myöhästyit taas, hän huomautti, mutta mies ei vastan-

nut, hieraisi vain suoraa ja kapeaa nenäänsä. He lähtivät kävelemään samaan suuntaan, ja hän tiesi mie-

hen odottaneen häntä. Ehkä miehen ei ollut koskaan tarkoi-tuskaan tulla ryhmään vaan tämä oli vain halunnut tavata hä-net, olla hänet kanssaan, saada hänet. Se oli yhtäkkiä itsestään selvää, luonte vaakin, ja hän vaihtoi laukun toiselle olkapäälleen. Mies katseli häntä.

– Mitä? – Ei mitään. Joku juoksi heidän ohitseen. Iloisenväriset lenkkarit, lyhyt tö-

pöttävä askel. He väistivät mutta astuivat sitten taas lähemmäk-si toisiaan.

– Juoksetko sinä? Mies pudisti päätään. – Entä se sinun poikasi, harrastaako hän jotakin?Hän halusi kuulla miehen ääntä, houkutella tämän puhu-

maan, mutta mies näytti kuin ei ymmärtäisi – mikä poika, mikä harrastus. Sitten mies sanoi, että poika soitti kitaraa. Pari sanaa, mutta se riitti, ja miehen ääni soi taas kuin saksofoni, oikuk-kaasti ja pysähdellen, yhtäkkiä ylös ja alas, hirveän alas.

Hän tiesi, että miehen kanssa tapahtuisi vielä jotakin. – Onko hän siinä hyväkin? Minkä ikäinen hän on?Poika oli ihan hyvä kitaran kanssa, hän oli kaksitoista. He kävelivät Marjon vintagen ohi. Sieltä hän löysi kevääl-

lä päällään olevan mekon. Hän osoitti liikettä, joka oli nyt pi-meänä, ja kertoi jostakin syystä mekon ostosta. Hän kuulosti kevyeltä ja vähän riehakkaaltakin, sanat tulivat suusta nopeas-ti. Miestä kauppa näytti jostakin syystä kiinnostavan, ja he jopa

9

pysähtyivät ikkunan eteen tirkistelemään sisään: kaksi mekkoa päättömien nukkien yllä, sormusvalikoima silkkisen matkalau-kun himmeällä vuorilla ja kenkäpari vanhan lampun alla.

– Ei hintalappuja, mies huomautti. Hän kertoi mekon olleenkin aika kallis. Hän oli syönyt kau-

rapuuroa kaksi viikkoa, että sai maksettua vaatteen. Mies ih-metteli tätä, ja hän ilahtui mielenkiinnosta, selitti lisää, kertoi alansa palkoista, yt-neuvotteluista ja lisätöistä, kuten kirjoittaja- piiristä, jota piti ja jolle miehen olisi pitänyt osallistua. Hän roh-keni jopa pukata miestä kylkeen.

– Rahalla saa ostettua jotakin kivaa, hän hymyili ja heilaut-ti helmojaan lapsellisesti. Sitten häntä nolostutti. Mies oli ko-vin vakava.

He jatkoivat matkaa puhumattomina yhden kadunvälin, kak-si koiranulkoiluttajaa tuli vastaan, oli se aika illasta kun he oli-vat liikkeellä. Hän mietti, kysyisikö miehen lemmikeistä, mutta ei kysynyt, vilkaisi vain tätä. Miehessä oli jotakin tuttua, mutta hän ei saanut päähänsä mitä.

Roopen kanssa hän oli tottunut pulinaan. Poikaystävä oli kuin paras kaveri, sellainen kouluaikainen, jonka kanssa soitet-tiin monta kertaa päivässä ja suunniteltiin viikonloppuja. Tai Roope oli ollut sellainen. Niityn-matkan jälkeen Roope oli va-kavoitunut ja kaikki oli jotenkin muuttunut.

Hän ei halunnut ajatella sitä nyt. – Oletko sinä maalta? hän kysyi mieheltä, ei osannut olla hil-

jaa. Mies vastasi, ettei ollut. Hän hyväksyi toisen vaitonaisuuden. Hän oli nähnyt töissä-

kin kaikenlaisia. Oikeastaan mies oli vähän taiteilijan näköinen baskerin ja lippalakin sekamuoto päässään, ja huivinkin hän oli kietonut kaulaansa, vaikka alkukesän ilta oli lämmin. Taiteelli-sesta puolesta kertoi myös into tulla kirjoittajapiiriin, vaikka se ei ollut oikein onnistunut. Hän tirskahti mielessään.

10

Oli niin hulvaton, malttamaton olo. Kadunkulmassa oli hänen lempiterassinsa. Siihen paistoi ilta-

aurinko ja vaikka läheisessä puistossa pyöri juoppoja, terassil-la poikkesi lähinnä ihmisiä, jotka halusivat ottaa vain yhden tai kaksi ja lähteä sitten kotiin tai keskustaan jatkamaan iltaa.

– Mennäänkö yksille? hän ehdotti, vaikka muisti aikoneensa lukea illalla vielä käsikirjoituksen, joka oli ollut pitkään työlis-talla. Hän ei vain jaksaisi! Mies oli selvästi kiinnostunut hänes-tä, piti häntä ehkä kauniina ja kiinnostavana, eikä hän ollut eh-tinyt yhdellekään terassille koko keväänä.

Oli jo aika!Yhdet sopivat miehelle, ja he menivät sisälle, hän edellä, mies

perässä, ja asettuivat tiskille. Mies ei tarjoutunut maksamaan, ja se oli hyvä. Jos mies oli-

si maksanut, terassihetkestä olisi tullut vastikkeellinen: hänen olisi pitänyt maksaa seuraava tai jäädä kiitollisuudenvelkaan. Ehkä hän olisi myös silloin potenut huonompaa omaatuntoa siitä, että oli baarissa vieraan miehen kanssa.

He saivat juomat, löysivät terassilta vapaan pöydän ja istuu-tuivat siihen, alkoivat katsella puistoa ja läheistä kirjastoa.

– Oletko käynyt tuolla? hän kysyi ja nyökkäsi päällään kir-jastoon.

Mies ei ollut. Hetken mies näytti siltä kuin ei olisi käynyt ikinä yhdessäkään kirjastossa, mutta sitten mies kertoi käyvän-sä paljon kotikirjastossaan.

– Mikä se on? hän kysyi, ja mies sanoi, että Metso. Hän ei tiennyt Metsoa, mutta ei kysynyt enempää. Mies ei

halunnut puhua, ja sekin sopi hänelle. Häntähän ärsytti, kun Roope puhui liikaa. He joivat juomiaan hiljaisina. Miehen seurassa ei tarvinnut

pingottaa tai keksiä älykästä tai kevyttä puhuttavaa, mitä mil-loinkin. Hän nojautui tuolillaan taaksepäin ja kaivoi kassista aurinkolasit, nosti jalat toiselle tuolille vaikka sellainen ei ollut

11

hänen tapaistaan. Mies sanoi häntä kauniiksi. He joivat vielä toiset, ja hän kertoi kesäsuunnitelmistaan niin

kuin oli puhunut työkaverille, joka viimein sai vauvansa. He ot-tivat kolmannet, ja hän maksoi ne, koska mies empi.

Sitten hän mainitsi asuvansa siinä lähellä. Hän sanoi, että hä-nellä oli jääkaapissa valkoviiniä. Haluaisiko mies?

Mies halusi, ja he jättivät puoliksi juodut juomat pöytään, nousivat, mies rymisti vähän tuolin kanssa, he kävelivät ka-tua ylöspäin, suutelivat yhtäkkiä miehen aloitteesta naapuri-talon seinää vasten ja livahtivat hänen kotitalonsa ulko-oves-ta sisään. Rapussa oli alkukesän kirkkauden jälkeen pimeää ja koleaa.

Miehen hengitys haisi kaljalta ja kurkkupastillilta, tervalta tai lakritsilta. Miehen huivi kutitti hänen kasvojaan, takki oli karhea kuin metsurilla. Ja sitten, miehen suu oli jo kovempi, enemmän tosissaan kuin Roopen. Mies painoi jalkansa hänen reisiensä väliin ja kuiskasi haluavansa hänet. Ääni oli niin ih-meellinen, se olisi saanut hänet tekemään mitä vain. Ja niin-hän se saikin.

Mies kokeili oravakorua hänen rinnassaan, painoi korua niin, että sattui vähän. Hän ei jaksanut ajatella käsikirjoitusta, jonka kohtalo oli hänen lausuntonsa varassa, hän ei muistanut Roopea joka höpötti maallemuutosta, vaan hän halusi hullutella, ilotel-la ja ajatella vain itseään.

Hän päästi miehen eteiseen. He jatkoivat suutelemista, ja vaikka häntä hieman huvitti

miehen kiihkeys, hän halusi heittäytyä siihen mukaan. Hän tah-toi olla huoleton eikä niin tosissaan ja vakava kuin hän yleen-sä oli. Hän oli nyt se joka irrotteli, eikä hän oikeastaan pettänyt Roopea, sillä heidän juttunsa oli jo ohi ja hänen täytyisi enää vain kertoa se Roopelle. Hän veti miehen makuuhuoneeseensa, ja he kaatuivat sängylle kuin elokuvassa.

Mies todellakin kävi kuumana, riipi huivin kaulastaan ja

12

työnsi häntä lujasti sängyllä, suuteli suulle ja sitten kaulaan kes-kittymättä mihinkään.

Hän sai pinnistellä, että pysyi vauhdissa, ja hän muisti Roo-pea edeltäneen poikaystävän, joka sohlasi kaiken kanssa, pudot-teli tavaroita, suuteli sinne tänne, rakasteli omassa rytmissään… Häntä ärsytti, että muisti vanhan suhteen. Ja hieman häntä häi-ritsi tällainen sähläyskin.

Hän pukkasi kummankin ajatuksen pois, päätti, että sekoileva kiihkeys ja kömpelyys sopivat alkuhuumaan, vaikka tajusikin, et-tei mistään erityisestä huumasta ollut kyse, jos näin ehti ajatella.

Hän päästi senkin ajatuksen menemään, yritti pysyä miehen tahdissa, pani parastaan, jotta miehelle ei tulisi paha mieli, kie-rahti tämän päälle ja oli miehen yllä kontillaan.

Hän muisti, että Metso on Tampereen pääkirjasto. Kun mies kiepautti hänet takaisin selälleen, miehen kasvoi-

hin oli ilmaantunut jotakin ylimääräistä. Hän painoi takaraivoaan tyynyyn nähdäkseen paremmin,

mutta kasvot seurasivat, olivat yhtäkkiä punaiset ja kiiltävät ja kiinni hänen omissaan ja taas mies suuteli. Jokin oli silti muut-tunut, nopeasti, ja hänestä tuntui myös siltä, ettei mies ollut-kaan enää kiihkona hänestä, hänen rinnoistaan ja lanteistaan ja punaisista hiuksistaan, vaan kamalan tosissaan jonkin muun asian takia. Suu oli kova, hampaat kalahtivat hänen hampaisiin-sa, miehestä tippui hänen naamalleen hikeä.

Hikeä? Kun hän yritti työntää miestä olkapäistä tavoittaakseen mie-

hen silmät, rauhoittaakseen tätä, tämä painoi päänsä sivuun eikä halunnut katsoa vaan jostakin syystä nappasi hänen käsistään kiinni, siirsi ne nopeasti toiseen käteensä ja puristi sitten hänen päänsä yläpuolella yhteen.

Nyt häntä ahdisti jo, mies haisi vähän pahalta, tunkkaiselta ja joltakin muulta. Hän ei voinut enää liikkua, selkä painui tiu-kasti patjaan, hän upposi siihen, ja mies puristi reisillään hänen

13

jalkojaan yhteen. Mies oli iso ja painava istuessaan hänen pääl-lään.

– Mikä sinun tuli? hän kysyi.Mutta hän ei kuullut, vastasiko mies hänelle, sillä yhtäkkiä

hän kuuli vain oman hengityksensä. Se pysähtyi hänen kauhuk-seen tyynyyn, joka oli humahtanut hänen naamalleen. Tyynyssä haisi hänen oma sampoonsa ja ehkä Roopenkin hiusvaha, jossa oli pistävä, hieman liian makea tuoksu, ja kun hän yritti huutaa, että tyyny pois, että hän ei ollut tottunut tällaisiin leikkeihin, hän huomasi, ettei pystynytkään puhumaan, suu vääntyi sivuun eikä hän pystynyt oikein hengittämäänkään. Ilmaa virtasi jos-takin tyynyn poimusta, hän imi sitä, ryysti vinoon vääntyneellä suullaan ja yritti kiskoa tyynyn naamaltaan irti huitomillaan kä-sillä. Solisluuhun sattui ja kylkeen, iho hiertyi olalta, reisiä polt-ti ja oli kamalan kuuma, tyyny märkä. Hän ei päässyt irti, mies oli vahva, hän ei saanut mistään otetta vaikka löi ja kiskoi mitä käsiinsä sai. Hän yritti potkia mutta jalat olivat liimatut yh-teen, mies lisäsi painoa. Tämä ei ollut enää hauskaa! Hän huusi kurkullaan, keuhkot ryystivät lopun ilman sisään eikä hän saa-nut uutta tilalle. Hän halusi miehen helvettiin, mutta tämä oli kaikkialla, ja silloin hän tunsi kurkullaan käden. Mies oli hir- veä, käsi kuristi häntä, tyyny painui tiukemmin nenää ja suuta vasten, eikä hän saanut miehen sormia irti. 

Hän yritti kieritellä itseään vielä vapaaksi, hän yritti saada polvensa ylös, potkaista, koetti kiskoa vielä miehen toista kättä. He taistelivat, mutta oli jo kauhean vaikea olla. Tuli märkää ja mustia aaltoja ja sormet väsyivät, niistä meni tunto. Ja kun hän väsyi, miehen voimat kasvoivat. Oli jo pimeää kuin illalla, yöllä. Ja sitten oli pimeää kuin jossakin kellarissa kun valot sammu-tettiin ja sitten oli sitä vain, pimeää.

15

1

Elsi

Hän ei saanut unta. Hän ei pystynyt nukahtamaan ja jos hän nukahti, hän heräsi heti eikä voinut maata paikoillaan. Levottomana hän pyöri mäyrän vieressä, kunnes oli pakko nousta, mennä jonnekin. Kuistille, vintille, porstuaan, katso-maan nukkuvia lapsia, kaikkia kolmea, kuistille, mäyränpesään, keit tiöön juomaan vettä. Näkisipä sisko, kun hän joi kuupasta!

Ikkunoissa oli anopin pitsit, kuu nousi pellon takana. Hän meni takaisin sänkyyn mutta nousi taas.

Jokin ajoi häntä. Se istui rinnan päällä ja hievahti vain hie-man, kun hän liikkui. Lakanat kahisivat, Niityn lakanat ja hä-nen omansa, Tampereelta tuodut. Niiden päärmeissä kuulsivat hänen nimikirjaimensa ja vaivalla tehdyt pitsit.

Yöllä pakokauhu oli läpitunkevaa, se oli kaikkialla. Päivällä sille saattoi vielä hymähtää ja epäillä, että tuskin mitään oli ol-lut, mutta öisin ei naurattanut, ei yhtään hymyilyttänyt eikä sii-tä voinut edes puhua, vaan koko kauheus katsoi takaisin epä-toivoisin silmin.

Pimeä oli pahinta, yö oli, ja koko ajan oli pimeä. Päivä päi-vältä, yö yöltä he menivät pimeää kohti kuin olisivat istu-neet junassa, joka sukelsi syvemmälle metsään, ei pysähtynyt enää yhdelläkään asemalla ottamaan kyytiin uusia matkus-tajia tai päästämään heitä jo pitkään vaunussa istuneita pois.

16

Pimeää, pimeämpää, tunneliin, syvemmälle, eikä enää ulos. En-nen talvea jokainen päivä oli edellistä pimeämpi, jokainen yö ikiyö.

Hän nousi taas ja kiersi talon. Katsoi nukkuvat tytöt kulma-kamarissa, josta näki pihaan ja pellolle. Anopin kehotuksesta tytöt oli laitettu samaan sänkyyn, vaikka Arja oli vielä niin pie-ni; Elsi oli kiilannut tytön seinän ja Astan väliin, ettei pienem-pi kieri lattialle. Pullea käsi oli heittäytynyt pään yli. Hämäräs-säkin erotti tyttöjen tukat, jotka levisivät pieluksille mustina ja kiharina.

Ne eivät olleet Elsin hiuksia. Hänen tukkansa oli vaalea ja sileä ja joka torstai hän laittoi siihen vesilaineet. Paitsi nyt kun tukka lähti päästä: joka kerta kun hän veti kätensä hiusten läpi, sormissa oli suortuvaa kuin seittiä.

Vauva nukkui rautasängyssään hänen ja mäyrän sängyn jal-kopäässä. Hän ei voinut katsoa vauvaa, hän ei mennyt edes sen lähelle kun se kerrankin nukkui.

Sitten hän seisoi taas kuistilla, piha kylpi kuutamossa. Hän yritti olla kiitollinen, että sota oli ohi ja Eino terve ja että tänä yönä kuu antoi valoa. Hän näki omenapuiden ja pihapihlajan latvat ja raskaat oksat, mutta ajatteli vain työtä, jota hedelmät ja marjat toivat. Omenat piti keittää – muhentuneen soseen tuok-su kuvotti häntä – ja pihlajanmarjoillekin piti kai tehdä jotakin. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä.

Kotona Tampereella sanottiin, ettei pihlaja kanna sekä mar-joja että lunta, mutta Niityssä sanottiin, että runsas pihlajasato tarkoitti aikaista talvea. Siitä Elsi haaveili. Valoisasta lumesta.

Päivisin oli paremmin ja syksy kaunis: punaiset puut ja mar-jat, sininen taivas, nurmen vihreä kirpeys ja kaiken peittävä kel-tainen eri sävyineen. Kesällä puita riivasi ne itsensäkin yllättä-nyt vehreys, joka taittui alkukesän säälittävästä heleästä loppu-kesän tummiin sävyihin. Syksyllä puut erottautuivat toisistaan. Lajit ottivat ikiaikaiset tuntomerkkinsä, vanhenivat niin kuin

17

oli ikuisesti säädetty, kahisivat vain kullekin ominaisella tavalla. Olisi ollut yksinkertaista pitää vaahterasta. Myös pihlaja löysi

kirkkaine marjoineen vankkumattomat ylistäjänsä. Elsikin piti niistä molemmista, mutta eniten hän rakasti haapaa. Sen leh-det kirkastuivat, muuttuivat yhdessä yössä keltaisenvihreiksi ja olivat huikaisevat taivasta vasten.

Paitsi tänä syksynä. Tänä syksynä niissä ei ollut väriä lainkaan. Piharakennuksessa asui Lyydi, Einon täti ja anopin naima-

ton pikkusisko. Vaatimattomasta nimestään huolimatta piha-rakennus oli melkein yhtä pitkä kuin keltaiseksi maalattu pää-rakennus, mutta piharakennus oli jätetty hirrelle ja kymme-net talvet olivat piesseet seinät suden turkin harmaiksi. Jälleen Elsi laski piharakennuksen ikkunat: kaksi ikkunaa, kuisti, kol-me ikkunaa, kuisti, kaksi ikkunaa. Joskus kun Lyydi piti ikkunaa auki syksyn kosteaan iltaan, ikkunasta kuului alakuloinen veisuu, mutta nyt Lyydikin nukkui.

Kaupungissa olisi ollut valoa, aina joku kulki Tampereen ka-dulla, ja hänen luokseen olisi voinut kiiruhtaa ja jutella vaikka keskellä yötä. Elsi naurahti. Tietenkään hän ei olisi niin teh-nyt, juossut kadulle kuin viirapää, hänhän oli sekatavarakaup-piaan tytär, omaa sukuaan Nygren, tunnettu tamperelainen jopa. Mutta silti: jos täällä olisi ollut se katu ja kadulla valo ja siellä ihminen, Elsi olisi tiennyt, ettei ollut yksin.

Hän olisi halunnut raapia valon esiin mutta ei tiennyt min-ne olisi iskenyt kyntensä.

Ja niin hän työnsi jalkaansa Einon kengät, navettalalluset, sillä hirvittävällä nimellä niitä täällä kutsuttiin, ja juoksi pihalle. Hän kiiruhti pihlajan ohi ja omenapuiden ali. Hän kyyristyi raskai-den oksien alla ja muisti, että kun puissa oli juhannuksena ollut raakileet, vauva hinkkasi hänen nivusiaan.

Se oli vielä onnellista aikaa. Navetalla hän pysähtyi ja nojasi kiviseen seinään, katsoi pi-

haa: kaneliomenaa, talviomenaa, antonovkaa. Puut huojuivat hi-

18

taasti kuin aaveet. Omenapuiden rungoissa oli koloja ja reikiä ja niiden hedelmät olivat pieniä ja kirpeitä, yhden puun pu-naisia.

Sellaisen omenan tytöt toivat äidilleen. Hän ihasteli hedel-mää, sanoi sitä herkullisen näköiseksi ja kiitti ylpeitä lapsia. Hän jätti omenan pöydälle, vasta illalla haukkasi. Kaunis kuori antoi nahkeasti periksi. Sisus oli ruskea ja pahanmakuinen, eikä hän saanut makua suustaan. Mikä pettymys omenakin oli!

Öisin hän eli kulisseissa, kaiken ulkopuolella. Hän seisoi näyttämöllä ihmettelemässä sinne tuotuja huonekaluja ja ta-varoita. Kaikki oli pystytetty kuin hämäykseksi, mikään ei ol-lut totta. Pienestä tönäisystä kaikki menisi nurin, romahtaisi ja maatuisi. Niitynkin rinne, tämä kukkula kylän päällä, oli vain ohut kuori, ja sen läpi he kaikki vielä putoaisivat.

Hän juoksi navetan viertä pellolle. Eivät tytötkään olleet iso-ja vaikka niin sanottiin. Asta oli kolme ja Arja yhden. Yhden! Ja hän itse, kaksikymmentäneljä, laiha ja pieni eikä vauvasta vartalolla enää merkkiäkään. Hän ei aina ollut edes varma, oli-ko vauva vielä hänessä tai oliko edes ollut, ja jos oli, niin mi-ten ja koska se tuli ulos? Hän ei muistanut, ei tiennyt eikä us-konut kun sanottiin. Hän painoi vatsaansa, ja sormet tapasivat lonkkien luut ja kylkiluut kuin lattiarallin. Eikö ollut merkillis-tä, että hänestä oli tullut ulos toinen ihminen? Tai oikeastaan jo kolmas. Vuoroin vatsa oli ollut kuopalla, vuoroin koholla. Koko ajan jompaakumpaa ja kumpi vaihe nyt oli ja missä vauvat, jos niitä edes oli? Hän hätääntyi – vauvat vai tytöt ja pojat ja kuin-ka monta kutakin? – ja juoksi. Hänen kehonsa paisui ja oli yhtä hänen mielensä kanssa, ja kun ruumis oli hahmoton, oli mieli-kin sellainen ja heikko.

Pimeän portilla kasvoi taikinamarjapensas, joka tarttui yöpai-taan kun hän syöksyi kohti kynnettyä peltoa. Syyskuinen yö oli läpitunkematon, pelto märkää savea niin kuin ne täällä olivat. Hän juoksi lalluset raskaina kohti katajasaareketta, joka oli jos-

19

sakin tuolla, Jääskelässä päin, keskellä peltoa kuin turva. Mär-kä nousi yöpaitaa pitkin.

Sitten kastuneet helmat takertuivat jalkojen ympärille ja kaa-toivat saveen. Sama se! hän huusi ja käänsi kasvot päin mustaa, makasi vain.

Lopulta joku tuli. – Mennääs nukkumaan. Nyt on yö. Mummolla oli huopa, jossa oli tulppaanin kuvia. Elsi rakas-

ti sitä täkkiä. Se oli lämpimän tiilenpunainen, siinä oli okran-värisiä tulppaaneja, joilla oli turkoosit varret ja kirkkaanvih- reät lehdet. Niin paljon väriä yhdessä huovassa, niin kaunis kä-sityö, joku sen tehnyt, ja mummo, Einon äiti ja hänen anoppin-sa, kietoi hienouden juuri hänen harteilleen.

He lähtivät talolle päin, ja silloin hän muisti, että rakastihan hän pihlajanmarjojakin. Ne olivat niin reippaat! Sinistä syys- taivasta vasten iloiset, muistuttivat sadosta ja luonnon anteliai-suudesta ja armosta, houkuttelivat korjaamaan juureksia ja mar-joja ja hedelmiä koreihin ja panemaan kellariin. Nauravia nai-sia vasuineen, miehiä sirpit olallaan. Hän rakasti sellaista maa-seutua ja pieniä lapsiaan, sitä huutavaakin pientä, ja mäyrää hän rakasti, vaikka Eino oli täällä toinen mies kuin kaupungissa.

Huopa lämmitti hartioita, hän ei ollut edes huomannut, mi-ten kylmä syysyö oli. Täkki sotkeentui saveen, kun he ylittivät pellon, astuivat yli ojan, kulkivat navetan viertä, ohi pihlajan, ali omenapuiden taloon, jossa oli suuremmat ikkunat kuin pihara-kennuksessa ja pyhäkuisti.

Hän rakasti pitkää, keltaista taloa ja Ainoa hän rakasti ja jopa metsää, joka kohosi talon takana humisten. Täällä oli kaunista ja vaurasta ja heidän asiansa niin hyvin.

– Miten teidän vatsanne voi? hän kysyi anopilta. – Hyvin, kiitos kysymästä, Aino sanoi, ja kuun valossa Elsi

näki, että vanha emäntä hymyili. Oli siis kuu. Oli myös valoa.

20

2

Hanna

Kolmostie puski sulien peltojen läpi, uusi auto hurisi vaimeasti, pohjoisilla rinteillä oli vielä lunta. Aurinko häikäisi, ja Hanna laski lipan alas, vilkaisi peruutuspeilistä: Niklas tuijotti pelloille. Pojan suu oli vähän raollaan ja silmälasit roikkuivat.

– Nostahan laseja, Hanna sanoi ja lisäsi, – kulta. Hän katsoi peilistä, miten Niklas haroi laseja ylemmäksi, ei

tiennyt minne olisi laittanut kätensä ja jätti sen ilmaan. Kaiken järjen vastaisesti pellot olivat pohjoisempana sulem-

pia kuin Espoossa. Auringon lämmittämä tie höyrysi, auton le-veä keula haukkoi sitä alleen. Hämeenlinnasta he kääntyivät kympille, ja Niklas nukahti.

Tienumerot suurenivat yksinumeroisesta nelinumeroisiksi. Syrjäteillä ei ollut enää poliiseja, ja Hanna kaasutti reippaam-min. Tukeva auto piti tuntuman tiukoissa mutkissa, pikkukivet rapisivat rengaspesissä. Jyrkässä mäessä hän muisti Niklaksen, joka pienenä voi pahoin kurveissa, kakoi hiekoituskoppia vas-ten kapea selkä nytkähdellen. Koppi vilahti jo ohi, järven pinta kiilsi – eihän se vielä voinut olla sula? Autoradio haki uutta ka-navaa, pian he kääntyivät kärrypolkua muistuttavalle, kuusien reunustamalle tielle – uudessa autossa oli onneksi korkea maa-vara – ja nousivat mäelle.

Vaikka paikat olivat rempallaan, Hanna halusi aina tänne, äi-

21

tinsä kotitaloon. Vain Niityssä hän pystyi unohtamaan työt ja Niklaksen opettajan, jonka kanssa vaihtoi viikoittain viestejä. Hän nousi autosta, pamautti oven kiinni, se kaikui mäellä, ve-nytteli jalkojaan ja alkoi nostella kasseja peräkontista.

Pihassa oli lunta enää sireenin alla, keskellä suurta pihaa nur-mi oli keltaista kuin vanha villalanka. Omenapuun eteen oli jää-nyt kasa vanhoja lehtiä ja mustuneita hedelmiä. Miten hän oli voinut unohtaa ne keskelle pihaa koko talveksi?

Hän huusi tervehdyksen toisen talon suuntaan mutta käveli nurmen yli päätään kääntämättä.

Kun talven turvottama piharakennuksen ovi oli saatu kis-kottua auki ja kassit nosteltua keittiöön, Niklas lysähti sohvaan tabletin kanssa ja alkoi pelata sininen hehku silmälaseissa välk-kyen. Hanna katsoi poikaa – alasluodut silmät, kyyry asento – ja taisteli itsensä kanssa. Hänen olisi pitänyt patistaa Niklas hake-maan vettä tai puita, mutta hän ei halunnut vaatia liikaa. Hän ei vain tiennyt, mikä oli sopiva määrä mitäkin, ja niin hän työn-si käden jääkaapin ja seinän väliin, haparoi jääkaapin johdon pisto rasiaan ja otti puukorin mukaansa, meni ulos.

Pari päivää sitten koulusta tuli viesti, ettei Niklas ollut osal-listunut koulun jalkapallopäivään vaan keinunut yksinään. Han-na oli vastannut opettajalle, että Niklas sai keinua, jos pojasta siltä tuntui.

– Siellä on kaunis ilma! hän sanoi palatessaan puiden kans-sa. – Menehän ulos.

Niklas nousi haluttomasti ja kompuroi eteiseen; hän oli kas-vanut talven aikana kymmenen senttiä, ei hallinnut raajojaan. Hetken päästä kuistin ikkunalasit helisivät, kun poika tömis-ti pihalle.

Huoneet olivat koleat ja hengitys huurusi. Hanna vaelsi ka-marista toiseen niin kuin aina. Pari kesää sitten maalatut lat-tiat paukahtelivat. Hän pysähtyi ikkunoissa nostellen palele-via jalkojaan ja katsoi peltoa, järveä, kylän paria katulamppua

22

ja taloja. Kylän puolella huoneita oli viisi, pihan puolella nel-jä. Oli niin hiljaista, että korvissa vinkui. Jääskelässä liehuivat pyykit narulla.

Kävellessään toiseen suuntaan hän sulki kamarien ovet – ei ollut syytä lämmittää koko taloa yhden yön ja kahden ihmi-sen takia.

Kahvihetki Niityssä oli odotuttanut itseään koko viikon. Jo-kaisessa palaverissa hän oli miettinyt, että keittäisi Niityssä en-simmäiseksi kahvit ja söisi viikon ainoan, itselleen sallimansa korvapuustin. Nyt nenänpäätä palelsi, kun hän latasi kahvin tip-pumaan ja keittimen pulputtaessa katseli päärakennusta ja poi-kaa, joka seisoi pihalla ja näytti odottavan lupaa palata sisälle. Hanna veti ylleen paksun villapaidan, se haisi vielä kaupalta, ja otti lempikuppinsa valmiiksi.

Keltainen päärakennus oli pitkä kuin sitä olisi kiskottu mo-lemmista päistä. Ikkunat kiilsivät auringossa ja ovet olivat tiu-kasti kiinni. Pyhäkuisti oli jäänyt villiintyneen sireenin varjoon. Siellä he leikkivät lapsina, sateella ja muutenkin. Kuistilla oli aina hämärää ja keskikesälläkin viileää.

Hän ajatteli viimeistä kesää niin kuin aina täällä. Silloin oli papan kuusikymppiset ja hautajaiset peräkanaa. Tai oli siinä välissä kuukausi, mutta jälkeenpäin tuntui, että he valmistau-tuivat juhliin koko kesän, kiillottivat sokeripihtejä ja hopea- lusikoita ja kantoivat pellavaliinaiselle pöydälle lusikka- leipiä, kinuskikakkua, Jääskelän reseptillä tehtyjä ässiä… Sa-mat vieraat nousivat mäelle kaksi kertaa kesän aikana. En-simmäisellä kerralla he saapuivat kukkamekoissaan, toisella mustissaan. Vieläkin Hanna tunsi ylpeyttä, miten hän kiireh-ti kiinantossuissaan kellarin ja keittiön väliä ja toteutti As-tan, äidin isosiskon, pienimmänkin käskyn. Äitikin oli muka-na, myös hän auttoi: ajoi kirkolle talon vanhalla autolla ja toi ruokia, joita kauppa- autolta ei saanut.

Täällä hän muisti kaiken. Hän muisti päärakennuksen por-