Pelon tuntee maistettuaan suolan, hiekan, veren

– ja kalliin metallin. Suojeluksen tuntee saatuaan puolelleen

luonnon viisaat ja julmat henget – ja ystäväkseen delfiinin.

Köyhän Hylas-pojan koko todellisuus murenee yhdessä päivässä. Hän menettää uskollisen koiransa, kadottaa

sisarensa, joutuu pakenemaan henkensä edestä mustien sotureiden joukkoa ja kyseenalaistamaan sen, kuka on ystävä ja kuka vihollinen. Syrjäisellä saarella hän saa

yllättäviksi liittolaisikseen toiset yksinäiset: laumastaan eroon joutuneen delfiinin ja pakkoavioliittoa paenneen

papittaren tyttären. Mutta miten niin epätodennäköinen ja vähävoimainen kolmikko voisi säilyä hengissä karun saariluonnon armoilla ja uhmata sotajoukkoa? Keitä

salaperäiset mustat soturit oikein ovat, ja mitä he pojasta haluavat? Entä millaisen salaisuuden kätkee

arvokas pronssinen tikari, jonka hän sai kuolevalta mieheltä?

Brittiläinen Michelle Paver (s. 1960) on kirjoittanut useita palkittuja

historiallisia romaaneja sekä nuorille että aikuisille. Kansainvälisesti tunnetuksi hän on tullut eritoten kuusiosaisesta,

kivikauteen sijoittuvasta Muinainen pimeys -sarjastaan. Paverin vetäviä tarinoita on kiitetty erityisesti käsinkosketeltavasta luontokuvauksesta, ja niissä on selvästi

nähtävissä kirjailijan perehtyneisyys muun muassa arkeologiaan ja kansatieteeseen.

Uudenlainen, koukuttava seikkailusarja, joka avaa

muinaishistoriallisen aikakauden ja armottoman luonnon

kokemuksen nykyihmiselle ennennäkemättömällä tavalla.

www.micellepaver.com

”Miten hirvittävää oli olla ihminen ja joutua elämään siinä kammottavassa, loimottavassa kuumuudessa! Maissa eivät

aaltoilleet viileät, vihreät rakkolevämetsät. Siellä ei ollut

syviä, pimeitä metsästystienoita. Delfiinin teki mieli temmata

poikaa kylkievästä, sukeltaa hänen kanssaan hohtelevan sinisyyden läpi ja näyttää pojalle, millaista oli olla

delfiini, yhtä meren kanssa.”

Delfiinin saari on Michelle Paverin uuden Pronssisoturit-sarjan huikea

avaus! Pronssikauden ihmisen usko, tieto ja kulttuuri sekä Välimeren alueen armoton ja lempeä luonto

tulevat tiivistunnelmaisessa seikkailussa iholle saakka. Tätä kirjaa ei aloitettuaan voi laskea

käsistään.

9 789513 170417

N84.2 www.tammi.fiISBN 978-951-31-7041-7

Kirjailijan kuva © Charles Shearn Kannen kuvat © Shutterstock, Arcangel ja I-Stock images

Ulkoasu: Riikka Turkulainen ja Saara Niinikoski

mic

helle pav

er

DELFIININSAARI

DE

LFIIN

INS

AA

RI

DE

LFIIN

INS

AA

RI

Tammi

Suomentanut Marja Helanen

Kustannusosakeyhtiö Tammi Helsinki

DELFIININSAARI

pronssisoturit 1

Michelle Paver

Englanninkielinen alkuteos Gods and Warriors ilmestyi Isossa-Britanniassa 2012 (Puffin Books).Teksti © Michelle Paver, 2012Kartta, logo ja kuvitukset © Puffin Books, 2012Kartta ja kuvitukset: Fred Van DeelenLogo: James FraserUlkoasu: Riikka TurkulainenPainettu EU:ssa 2013ISBN 978-951-31-7041-7

P

E

IL

EväkkäIDEN SAARI

Luolansuut

Pirran lahti

Hylky

Hylaksen leiri

Maanalaiset luolat

Lahdenpohjukan kalliot

Tie Poltettuun laaksoon

Polku

Poltettu laakso

Lähde

Poltetut rungot

Rotko

9

Nuolenvarsi oli musta ja variksensulilla varus-tettu, mutta kärkeä Hylas ei nähnyt, sillä se oli uponnut hänen käsivarteensa.

Hylas tarttui varteen pysäyttääkseen sen värinän ja kompuroi rinnettä alas. Ei ollut aikaa kiskoa nuolta irti. Mustat soturit saattoivat olla missä tahansa.

Jano oli hirmuinen, ja häntä väsytti niin, ettei aja-tus juossut. Aurinko porotti, eikä piikkipensaikko suo-nut suojaa. Hylas tunsi olevansa pahasti näkösällä. Vielä enemmän häntä silti huoletti Issi ja suretti Nopsan jär-kyttävä kohtalo.

Hylas löysi vuorelta alas vievän polun ja seisahtui haukkomaan henkeä. Sirkkojen siritys viilsi korvia. Hau-kan huuto kaikui rotkon halki. Takaa-ajajien ääniä ei kuu-lunut. Oliko hän tosiaan karistanut heidät kannoiltaan?

Hän ei voinut vieläkään käsittää. Edellisiltana hän ja Issi olivat leiriytyneet luolaan läntisen vuorenhuipun

10

alapuolelle. Nyt hänen sisarensa oli kadonnut ja koiransa kuollut, ja hän itse pakeni henkensä edestä, pojanruipelo, jolla ei ollut vaatteita eikä puukkoa, ainoastaan likainen pikku amuletti kaulan nahkahihnassa.

Käsivarteen sattui julmetusti. Hylas piteli nuolen-vartta paikoillaan ja hoippuroi polun reunaan. Pikku kiviä vieri jokeen, pökerryttävän kauas alas. Rotko oli niin syvä, että hänen varpaansa olivat pinjanlatvojen korkeu-della. Lykonian vuoret jatkuivat hänen edessään kaukai-suuteen, ja takana kohosi kaikista mahtavin: Lykasvuori, jonka huiput välkehtivät lumesta.

Hylas ajatteli alempana rotkossa sijaitsevaa kylää ja ystäväänsä Telamonia heimopäällikön linnakkeessa vuo-ren toisella puolen. Olivatko mustat soturit polttaneet kylän ja hyökänneet Lapithokseen? Miksei hän sitten näh-nyt savua eikä kuullut pässinsarviin puhallettuja hälytyk-siä? Miksei päällikkö miehineen pitänyt puoliaan?

Käsivarren kipu oli sietämätön. Hylas ei kestä-nyt enää. Hän nyhti kourallisen ajuruohoa ja sieppasi jättimäisestä ukontulikukasta nukkaisen, harmaan leh-den sidetarpeiksi. Lehti oli paksu ja pehmoinen kuin koiran korva. Hylaksen otsa meni kurttuun. Älä ajatte-

le Nopsaa.He olivat olleet yhdessä juuri ennen hyökkäystä.

Nopsa oli nojannut häneen takkuinen turkki takiaisten peitossa. Hylas oli nyppinyt niistä muutaman irti ja työn-tänyt sitten Nopsan kuonon sivuun ja komentanut koiran vahtimaan vuohia. Nopsa oli lampsinut pois häntäänsä

11

heiluttaen ja vilkaissut häntä kuin sanoakseen: Kyllä minä

osaan. Minähän olen paimenkoira, kaitsen vuohia.

Älä ajattele sitä, Hylas käski itseään kiukkuisesti.Hän puri hammasta ja tarttui nuolenvarteen. Vetäi-

si henkeä. Kiskaisi.Kipu oli niin hirmuinen, että Hylas melkein pyör-

tyi. Hän jyysti huultaan, huojui edestakaisin ja kamppai-li punaisia pahanolon aaltoja vastaan. Nopsa, missä olet? Mikset voi tulla nuolemaan haavaa terveeksi?

Hylas irvisti, murskasi ajuruohon ja painoi sen haa-valle. Oli työlästä sitoa ukontulikukanlehti yhdellä kädel-lä, mutta viimein hän sai lehden paikoilleen ja kiristi ruo-honkorren hampaillaan sen ympärille.

Nuolenkärki lojui maassa, minne hän oli sen pudot-tanut. Se oli poppelinlehden mallinen, ja sen pää oli häi-jyn terävä. Hylas ei ollut koskaan nähnyt samanlaista. Vuorilla nuolenkärjet tehtiin piikivestä – rikkaat tosin käyttivät pronssia. Tämä kärki oli erilainen. Se oli kiiltä-vää, mustaa obsidiaania. Hylas tunsi kiven vain siksi, että kylän tietäjänaisella oli sitä siru. Nainen väitti sen olevan Äidin verta, joka oli pulpunnut maan tulisista sisuksista ja muuttunut kiveksi. Nainen sanoi kiven olevan peräisin saarilta kaukaa meren tuolta puolen.

Keitä mustat soturit olivat? Miksi he jahtasivat hän-tä? Ei hän ollut mitään tehnyt.

Olivatko he löytäneet Issin?Hänen takanaan pyrähtivät kalliokyyhkyt taivaalle

siivet sihisten.

12

Hylas kiepahti ympäri.Polku laskeutui jyrkästi sieltä, missä hän seisoi, ja

katosi kallionkielekkeen taakse. Kielekkeen toiselta puo-lelta nousi punainen pölypilvi. Hylas kuuli useiden jal-kaparien töminän ja koteloissaan heiluvien nuolten rämi-nän. Hänen vatsaansa väänsi.

He olivat palanneet.

Hylas kapusi polun pengermän yli, tarttui puunvesaan ja ripustautui siihen kuin lepakko.

Töminä lähestyi.Hylas tunnusteli varpaillaan, löysi ulkoneman, hi-

vuttautui sivuttain kielekkeen alle ja painoi kasvonsa vas-ten puunjuurta. Hän vilkaisi alas – ja toivoi, ettei olisi tehnyt niin. Hän näki vain päätä huimaavia puunlatvoja.

Soturit lähestyivät hurjaa hölkkää. Hylas kuuli na-han narinan ja tunsi eltaantuneen hienhajun. Hän aisti myös oudon kirpeyden, joka oli kammottavan tuttu. Hän oli haistanut saman edellisenä iltana. Soturit olivat hiero-neet ihoonsa tuhkaa.

Kieleke peitti Hylaksen näkyvistä, mutta hänen va-semmalla puolellaan polku kaarsi rotkon ylle. Hän kuuli miesten juoksevan ohi. Soturit kaarsivat mutkasta, ja Hy-las erotti heidät punaisen pölyhuurun läpi. Hän näki pai-najaismaisen kankeat, mustat vuotahaarniskat ja tiheikkö-nä sojottavat keihäät, tikarit ja jouset. Pitkät, mustat viitat liehuivat miesten selän takana kuin variksensiivet. Hei-dän kasvonsa olivat kypärän alapuolelta tuhkasta harmaat.

13

Joku miehistä huudahti pelottavan lähellä.Hylas lakkasi hengittämästä. Huutaja oli aivan hä-

nen yläpuolellaan.Toiset pyörähtivät ympäri ylempänä polulla ja pala-

sivat alas. Hylasta kohti.Hän kuuli pikkukivien rahinan, kun joku asteli ta-

kaisin. Mies ei pitänyt kiirettä. Hylas arveli hänen olevan joukon johtaja. Miehen haarniska kilahteli oudosti.

”Katso”, ensimmäinen mies sanoi. ”Verta.”Hylasta kylmäsi. Verta. Sinusta jäi polulle verta.

Hän odotti.Johtaja ei vastannut.Ensimmäinen mies tuntui häkeltyvän. ”Luultavasti

vain siitä vuohipaimenesta”, hän kiirehti sanomaan. ”An-teeksi. Sinähän halusit hänet elävänä.”

Ei vieläkään vastausta.Hiki norui pitkin Hylaksen kylkiä. Hän hätkähti

muistaessaan nuolenkärjen, joka oli jäänyt maahan loju-maan. Voi kun nuo eivät huomaisi sitä!

Hylas kurkotti kaulaansa ja näki miehen käden no-jaavan polun reunalla kivenjärkäleeseen.

Vahva käsi, mutta se ei näyttänyt elävältä. Iho oli tahrittu tuhkalla ja kynnet värjätty mustiksi. Kyynärvart-ta peittävä rannesuojus oli tummanpunainen kuin ärhäk-kä auringonlasku ja niin kirkas, että silmiin sattui. Hy-las tiesi, mitä ainetta suojus oli, vaikkei hän ollut koskaan nähnyt sellaista näin läheltä. Se oli pronssia.

Pöly tunki silmiin. Hylas tuskin uskalsi räpyttää sil-

14

miään. Miehet olivat niin lähellä, että hän kuuli heidän hengityksensä.

”Hankkiudu eroon siitä”, johtaja sanoi ontolla äänel-lä. Hylaksen mieleen tulivat kylmät kolkat, joihin aurin-ko ei yllä.

Jokin painava heitettiin kielekkeen yli aivan Hylak-sen vierestä. Se rysähti akasiaan käsivarrenmitan päähän, huojui aikansa ja seisahtui. Hylas näki, mikä se oli, ja oli vähällä oksentaa.

Tuo jokin oli joskus ollut poika, mutta nyt se oli kar-mea köntti mustaa verta ja esiin purskahtaneita sinisiä si-sälmyksiä, jotka muistuttivat matojen pesää. Hylas tunsi pojan. Skiros. Ei ystävä, mutta vuohipaimen kuten hän-kin, muutaman vuoden häntä vanhempi, armoton tais-telija.

Ruumis oli liian lähellä, melkein kosketusetäisyy-dellä. Hylas aisti, miten vihainen henki pyristeli siitä va-paaksi. Jos henki löytäisi hänet, jos se solahtaisi hänen kurkustaan alas…

”Siinä meni niistä viimeinen”, ensimmäinen mies sa-noi. ”Entä tyttö?” johtaja kysyi.

Hylaksen vatsa jännittyi.”Ei kai hänestä ole väliä?” toinen mies vastasi. ”Hän-

hän on vain –””Ja se toinen poika. Se, joka juoksi karkuun.””Minä osuin häneen. Ei hän kauas pääse –””Ei tuo sitten ole niistä viimeinen”, johtaja tokaisi.

”Ei niin kauan kuin se toinen poika on hengissä.”

15

”Ei niin”, toinen mies sanoi. Hän kuulosti pelok-kaalta.

Kivet rahisivat, kun miehet alkoivat nousta polkua. Hylas pakotti tahdonvoimallaan heidät jatkamaan mat-kaa.

Polunmutkan ulkokaarteessa johtaja seisahtui ja nos-ti jalkansa kivenmurikalle. Hän kumartui katsomaan vie-lä kerran.

Se mitä Hylas näki, ei muistuttanut miestä, vaan jo-tain pimeyden pronssista hirviötä. Pronssiset suojukset peittivät miehen voimakkaita pohkeita, ja hänen lyhyttä, mustaa, vuodasta tehtyä lannevaatettaan verhosi pronssi-nen kilpi. Hänen rintaansa peitti pronssilevy, jossa oli pe-lottavan leveät, pronssiset olkasuojukset. Miehellä ei ol-lut kasvoja, vain silmäaukko korkean, pronssisen nenä- ja suusuojuksen ja mustaksi maalatun kypärän välissä. Ky-pärä oli vuoltu villikarjun syöksyhampaista. Siinä oli pronssiset poskisuojat ja hevosen mustista häntäjouhista tehty töyhtö. Vain hiuksista näki, että sisällä oli ihminen. Miehen hiukset riippuivat hartioitten yli käärmemäisinä soturin palmikoina, jotka olivat niin paksut, että jokaisel-la niistä olisi torjunut veitsenterän.

Hylas tiesi, että joukon johtaja voisi vaistota hänen tuijotuksensa, mutta hän ei pystynyt kääntämään katset-taan. Hänen oli pakko tuijottaa haarniskoidun pään sil-mäaukkoa. Hän tiesi, että näkymättömissä oleva katse tä-hyili rinteitä häntä etsien.

Hetkeksi pää kääntyi kohti joen yläjuoksua.

16

Tee jotain, Hylas komensi itseään. Harhauta hänet. Jos hän katsoo taas tänne ja näkee sinut…

Hylas jännittyi ulkonemalla, irrotti toisen kätensä otteen puunvesasta ja kurkotti kohti puuta, jossa Skirok-sen ruumis riippui. Hän tönäisi. Ruumis värähti aivan kuin ei olisi pitänyt kosketuksesta.

Haarniskapää kääntyi jo.Hylas kurkotti niin kauas kuin pystyi ja tönäisi uu-

destaan. Skiros putosi, vieri rotkoon sen seinämistä kim-poillen.

”Katsokaa”, joku sotureista hörähti. ”Se pääsee kar-kuun.”

Nauru väreili miesten joukossa. Johtaja pysyi vaiti. Kypäräpää jäi seuraamaan pojan ruumiin putoamista rot-kon pohjalle ja vetäytyi sitten pois.

Hylas räpytti hien silmistään ja kuunteli loittonevia askelia miesten noustessa polkua.

Vesa alkoi irrota maasta hänen painostaan. Hän yrit-ti tarrata puunjuureen.

Eikä saanut kiinni.

17

Hylas puoliksi liukui, puoliksi putosi koko mat-kan joelle. Kiviä sateli hänen päälleen – mut-ta ei nuolia.

Hän oli mätkähtänyt mahalleen piikkihernepöheik-köön, mutta pakottautui pysymään hievahtamatta aloil-laan. Hän tiesi, että metsästäjä havaitsee ensimmäisek-si liikkeen. Hylas tunsi saaneensa kolhuja ja naarmuja, muttei uskonut luiden särkyneen. Ja hänellä oli yhä amu-lettinsa.

Kärpäset pörräsivät hänen korvissaan, ja aurinko kor-vensi selkää. Viimein hän nosti päätään ja silmäili rotkoa. Mustat soturit olivat poissa.

Skiros oli kuitenkin päätynyt rinteeseen vähän matkan päähän. Ainakin suurin osa hänestä. Hänen sisälmyksensä olivat levinneet kivikkoon kuin kuivumaan levitetty kala-verkko. Haaskalinnut kaartelivat jo. Pojan pää oli väänty-nyt ympäri, aivan kuin hän olisi yrittänyt katsella lintuja.

18

Skiroksen henki olisi tarvinnut apua päästäkseen irti, mutta Hylas ei voinut ruveta hautaamaan poikaa eikä suorittamaan tarvittavia riittejä. ”Anna anteeksi, Skiros”, Hylas mutisi. ”Eloonjäämissäännöt. Älä auta sellaista, joka ei voi auttaa sinua.”

Pajut ja kastanjapuut kaartuivat joen ylle. Puiden katveessa oli hyvä olla. Hylas kompuroi matalikkoon ja lankesi polvilleen juodakseen. Hän roiskutti vettä pääl-leen ja sähähti, kun kylmä vesi osui kuumaan, raapiutu-neeseen ihoon. Hän näki vedessä repaleisen kuvansa: ka-peat silmät, jännityksestä kireä suu, pitkät riippuhiukset.

Juominen rauhoitti. Hylas pystyi miettimään asioi-ta ensimmäistä kertaa hyökkäyksen jälkeen. Hän tarvitsi ruokaa, vaatteita ja veitsen. Ja ennen kaikkea hänen piti päästä kylään. Issi tietäisi, että kylä olisi turvallisin paik-ka. Siskon oli täytynyt jo ehtiä sinne. Taatusti, Hylas va-kuutti itselleen kiivaasti.

Rotko raikui korppikotkien rääkäisyistä. Skiros oli kadonnut käärmekaulojen ja pölyisten siipien myllerryk-seen. Estääkseen henkeä seuraamasta Hylas poimi kiirees-ti karhunlaukanlehtiä ja sirotteli niitä taakseen. Henget saavat ravintonsa ruuantuoksusta: mitä vahvempia, sen parempia. Sitten hän pani juoksuksi ja pinkoi jokivart-ta rotkon halki.

Hylaksesta tuntui, että puut ja kivet vahtivat häntä. Paljastaisivatko ne hänet? Hän oli kasvanut näillä vuoril-la. Hän tunsi vuorten salaiset polut ja eläinten tavat: tuon haukan huudon ja tuon leijonan kaukaiset ulvaisut. Hän

19

tiesi, mitä karrelle palaneita kuiluja piti välttää Vihaisten vuoksi. Mutta nyt kaikki oli muuttunut.

Ei tuo ole niistä viimeinen, soturi oli sanonut. Mies tie-si, että Hylas oli yhä elossa. Mutta mitä hän oli tarkoit-tanut ”niillä”?

Hylas säikähti muistaessaan, että Skiros ei ollut ol-lut pelkästään vuohipaimen. Hän oli ollut myös ulkopuo-linen.

Hylaskin oli ulkopuolinen. Samoin Issi. He olivat syntyneet kylän ulkopuolella. Kylän päämies Neleos oli löytänyt lapset pieninä vuorelta ja pannut heidät työhön. Kesällä he paimensivat Neleoksen vuohia vuorenhuipuil-la ja vahtivat niitä talvella alhaalla rotkossa.

Mutta miksi mustat soturit vainosivat ulkopuolisia? Siinä ei ollut mitään järkeä. Kukaan ei piittaa ulkopuoli-sista. He ovat alhaisistakin alhaisimpia.

Aurinko painui länteen, ja varjot hiipivät pitkin rot-kon kylkiä. Jossain kaukana haukkui koira. Haukku kuu-losti levottomalta. Hylas toivoi, että se lakkaisi.

Hylas tuli pienen savesta tehdyn, kolmijalkaisen uh-rauspöydän luo, joka oli asetettu puun alle vuorenjumalaa varten. Pöytää peitti homehtunut jäniksennahka. Hylas sieppasi nahan ja sitoi sen lanteilleen. Jokin lisko katseli häntä kylmin silmin, ja hän mumisi anteeksipyynnön sil-tä varalta, että otus oli henki valeasussa.

Tuntui hyvältä, kun ei ollut enää alaston, mutta hä-nellä oli niin nälkä, että näköä haittasi. Vielä ei ollut viikunoita, mutta Hylas löysi juostessaan muutaman

20

mansikan, joita hiiret olivat maistelleet. Hän huoma-si myös piikkipensaan, jossa jokin lepinkäinen säilytti muonaansa. Lintu oli työntänyt piikkeihin kolme sirk-kaa ja varpusen. Hylas lennätti pikaisen anteeksipyyn-nön lepinkäiselle, ahmi saaliin ja sylki suustaan sulat ja sirkankuoret.

Matkan varrelle alkoi osua oliivipuita ja rinteisiin raivattuja peltotasanteita. Ohra oli valmista korjattavak-si, mutta ketään ei näkynyt. Kaikki olivat varmasti pa-enneet kylään – elleivät mustat soturit olleet polttaneet sitä poroksi.

Onneksi kylä oli yhä pystyssä, tosin aavemaisen hil-jainen. Savimajat kyyhöttivät paalutuksensa takana kuin pelästyneet lampaat. Hylas tunsi nuotion hajun, mut-ta ääniä ei kuulunut. Ulkona olisi pitänyt olla aaseja ja ruuan tähteitä hamuavia porsaita. Mitään ei näkynyt. Henkiporttikin oli kiinni.

Portti oli sivelty punaisella okravärillä, ja sen pääl-tä tähyili esi-isä poikkipuuhun kiinnitetyistä häränsarvis-ta. Esi-isä oli ottanut harakan hahmon, mutta esi-isä siinä silti oli – vaikkei Hylaksen sukua.

Hylas ripotteli matkan varrelta rohmuamansa ohran maahan, mutta esi-isä viis veisasi hänen uhrilahjastaan. Se tiesi, ettei Hylas kuulunut tänne. Henkiportin tarkoitus oli suojella kylää – ja pitää ulkopuoliset poissa.

Portti kitisi raolleen, ja sen takaa kurkisteli likaisia kasvoja. Hylas oli tuntenut kyläläiset koko ikänsä, mutta he mulkoilivat häntä kuin ventovierasta. Jotkut pitelivät

21

keltaputkista tehtyjä pärskiviä soihtuja. Jokaisella oli kä-dessä kirves, sirppi tai keihäs.

Koirat säntäsivät portista Hylasta kohti hurjasti haukkuen. Niiden johtaja oli Nuoli-niminen lammas-koira, suuri kuin villikarju. Se oli koulutettu repimään käskystä mieheltä kurkun auki. Koira pysähtyi karvat pystyssä Hylaksen eteen ja napitti häntä pää uhkaavasti alhaalla. Koira tiesi, ettei Hylasta huolittu kylään.

Hylas pysyi aloillaan. Jos hän ottaisi askelenkin taak-sepäin, Nuoli hyökkäisi. ”Päästäkää minut sisään!” hän huusi.

”Mitä sinä haluat?” kylän päämies Neleos urahti. ”Si-nun kuuluisi olla vuorella vahtimassa minun vuohiani!”

”Päästäkää sisään! Haluan löytää sisareni.””Ei hän täällä ole. Miksi sellaista kuvittelet?”Hylas räpytteli silmiään. ”Mutta – missä hän sitten

on?””Kuollut. Minulle se on yksi lysti.””Valehtelet”, Hylas sanoi. Sisimmässään hän kuiten-

kin kauhistui.”Sinä jätit minun vuoheni!” Neleos mylvi. ”Tyttö ei

uskaltaisi palata ilman niitä – etkä sinäkään, ellet halua saada selkääsi!”

”Sisko tulee pian. Päästäkää minut sisään! Minua aje-taan takaa!”

Neleos siristi silmiään ja raapi partaansa känsäisel-lä kädellään. Hänellä oli maamiehen länkisääret ja ly-syt hartiat – ikeen raijaamisen tulos – mutta hän oli

22

viekkaampi kuin näätä ja juonitteli alinomaa saadakseen mahdollisimman vähällä mahdollisimman paljon. Hy-las tiesi, että ukon teki toisaalta mieli rangaista häntä, koska hän oli hylännyt vuohet, mutta toisaalta päämies tahtoi pitää hänet elossa, jotta voisi panna hänet vielä raata maan.

”Ne tappoivat Skiroksen”, Hylas sanoi. ”Tappavat minutkin. Sinun pitää rikkoa sääntöjä ja päästää minut sisään!”

”Käske hänet pois, Neleos!” joku nainen kimitti. ”Pojasta on ollut pelkkää harmia siitä saakka, kun löy-sit hänet!”

”Usuta koirat hänen kimppuunsa!” joku toinen huu-si. ”Jos hänet löydetään täältä, olemme kaikki vaarassa!”

”Juuri niin! Usuta koirat pojan kimppuun! Hän on takuulla tehnyt jotain pahaa, eivät he muuten häntä vai-noaisi!”

”Ketkä ihmeen he?” Hylas parkaisi. ”Miksi he jah-taavat ulkopuolisia?”

”En minä tiedä enkä välitäkään”, Neleos ärähti. Hy-las kuitenkin näki pelon hänen silmissään. ”Sen vain tie-dän, että he ovat jostain idästä ja jahtaavat ulkopuolisia. Siitä vain! Tehkööt mitä tahtovat, kunhan jättävät mei-dät rauhaan!”

Kyläläiset huutelivat kannustuksiaan.Hylas nuolaisi huuliaan. ”Entä turvapaikan laki? Jos

joku on vaarassa, hänet täytyy päästää sisään!”Hetken Neleos empi. Sitten hänen ilmeensä koveni.

23

”Se ei päde ulkopuolisiin”, hän pärskähti. ”Nyt alat laput-taa, tai usutan koirat kimppuusi!”

Pian olisi pimeää, eikä hänellä ollut paikkaa minne mennä.Hyvä on, Hylas raivosi kyläläisille mielessään. Jos te

ette auta minua, autan itse itseäni.Hylas kaarsi pinjojen lomitse kylän perälle. Siellä ei

ollut ketään. Kaikki olivat vielä henkiportilla.Jos nuo ihmiset kuvittelivat, ettei hän ollut koskaan

käynyt kylässä, väärässä olivat. Kun on ulkopuolinen, täy-tyy varastaa henkensä pitimiksi.

Hylas pujahti paalutuksen raosta ja hiipi lähimmäl-le majalle. Siinä asui vanha leski nimeltään Tyro. Tuli oli peitetty tuhkalla, ja hiilloksen savuisessa hämyssä Hylas kompastui pieneen maitokulhoon, joka oli laskettu maa-han kotikäärmettä varten. Nurkkalavitsalta, riepujen kes-keltä, kuului urahdus.

Hylas jähmettyi. Sitten hän sieppasi hiirenhiljaa koukusta savustetun siankankun.

Tyro liikahti lavitsallaan ja alkoi kuorsata.Hylas nykäisi parsilta sinne ripustetun paidan, mut-

ta sandaaleihin hän ei kajonnut, sillä hän kulki kesäisin aina avojaloin. Taas Tyro murahti. Hylas lähti karkuun, mutta ehti nostaa pystyyn kotikäärmeen kulhon. Käär-meet puhuvat keskenään, ja jos yhden suututtaa, suutut-taa ne kaikki.

Seuraavassa majassa asui Neleos. Maja oli tyhjä. Hy-las sieppasi sieltä vesileilin, vuotaköyden vyökseen ja vielä

24

heinästä punotun säkin, johon hän sulloi kiepin verimak-karaa, kutunjuustoa, rieskan ja kourakaupalla oliiveja. Hän varasti myös ryypyn ukon viiniruukusta ja viskasi tuhkaa lopun viinin sekaan kostaakseen kaikki vuosien varrella saamansa selkäsaunat.

Äänet kuuluivat jo lähempää. Henkiportti sulkeu-tui kitisten. Hylas pujahti pois samaa tietä kuin oli tul-lut – ja käsitti liian myöhään, ettei ollut muistanut voh-kia veistä.

Kuu oli noussut, ja yösirkat aloittivat siritystään, kun Hylas saapui varjoisaan mantelipuulehtoon kylän taakse. Hän kiskoi paidan kiireesti päälleen ja sitoi köy-den vyötäisilleen.

Pari iltamehiläistä pörisi pesien ympärillä. Hylas huomasi ruohikossa uhripöydän. Hän toivoi, että pöytä oli ollut paikoillaan niin kauan, että jumalten lähettämät otukset olivat ehtineet syödä kyllikseen. Hylas sieppasi kaksi hunajakakkua ja kikherneohukaisen, joka oli täytet-ty herkullisella muhennoksella: linsseillä, kuivatulla ah-venella ja juustonmuruilla. Hän jätti rippeet mehiläisille ja pyysi niitä pitämään huolta Issistä. Mehiläiset surisivat vastaukseksi. Hylas ei osannut sanoa, oliko vastaus myön-tävä vai kieltävä.

Hylaksen mieleen juolahti, että Issi ei ollut voinut kulkea tätä kautta. Sisko olisi kyllä syönyt kääryleen. Pi-täisikö hänen odottaa siskoa täällä, vai pyrkisikö hän La-pithokseen siinä toivossa, että Issi oli suunnannut sinne Telamonia etsimään? Lapithos sijaitsi kuitenkin vuoren

Pelon tuntee maistettuaan suolan, hiekan, veren

– ja kalliin metallin. Suojeluksen tuntee saatuaan puolelleen

luonnon viisaat ja julmat henget – ja ystäväkseen delfiinin.

Köyhän Hylas-pojan koko todellisuus murenee yhdessä päivässä. Hän menettää uskollisen koiransa, kadottaa

sisarensa, joutuu pakenemaan henkensä edestä mustien sotureiden joukkoa ja kyseenalaistamaan sen, kuka on ystävä ja kuka vihollinen. Syrjäisellä saarella hän saa

yllättäviksi liittolaisikseen toiset yksinäiset: laumastaan eroon joutuneen delfiinin ja pakkoavioliittoa paenneen

papittaren tyttären. Mutta miten niin epätodennäköinen ja vähävoimainen kolmikko voisi säilyä hengissä karun saariluonnon armoilla ja uhmata sotajoukkoa? Keitä

salaperäiset mustat soturit oikein ovat, ja mitä he pojasta haluavat? Entä millaisen salaisuuden kätkee

arvokas pronssinen tikari, jonka hän sai kuolevalta mieheltä?

Brittiläinen Michelle Paver (s. 1960) on kirjoittanut useita palkittuja

historiallisia romaaneja sekä nuorille että aikuisille. Kansainvälisesti tunnetuksi hän on tullut eritoten kuusiosaisesta,

kivikauteen sijoittuvasta Muinainen pimeys -sarjastaan. Paverin vetäviä tarinoita on kiitetty erityisesti käsinkosketeltavasta luontokuvauksesta, ja niissä on selvästi

nähtävissä kirjailijan perehtyneisyys muun muassa arkeologiaan ja kansatieteeseen.

Uudenlainen, koukuttava seikkailusarja, joka avaa

muinaishistoriallisen aikakauden ja armottoman luonnon

kokemuksen nykyihmiselle ennennäkemättömällä tavalla.

www.micellepaver.com

”Miten hirvittävää oli olla ihminen ja joutua elämään siinä kammottavassa, loimottavassa kuumuudessa! Maissa eivät

aaltoilleet viileät, vihreät rakkolevämetsät. Siellä ei ollut

syviä, pimeitä metsästystienoita. Delfiinin teki mieli temmata

poikaa kylkievästä, sukeltaa hänen kanssaan hohtelevan sinisyyden läpi ja näyttää pojalle, millaista oli olla

delfiini, yhtä meren kanssa.”

Delfiinin saari on Michelle Paverin uuden Pronssisoturit-sarjan huikea

avaus! Pronssikauden ihmisen usko, tieto ja kulttuuri sekä Välimeren alueen armoton ja lempeä luonto

tulevat tiivistunnelmaisessa seikkailussa iholle saakka. Tätä kirjaa ei aloitettuaan voi laskea

käsistään.

9 789513 170417

N84.2 www.tammi.fiISBN 978-951-31-7041-7

Kirjailijan kuva © Charles Shearn Kannen kuvat © Shutterstock, Arcangel ja I-Stock images

Ulkoasu: Riikka Turkulainen ja Saara Niinikoski

mic

helle pav

er

DELFIININSAARI

DE

LFIIN

INS

AA

RI

DE

LFIIN

INS

AA

RI

Tammi