Ilmainen lukunäyte

HELSINGISSÄ KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA

3

1

Etenin hädin tuskin huomattavin askelin kuin en olisi ollut varma, mitä olin hakemassa. Olin ollut siellä kerran aikaisemminkin, mutta silloin en ollut uskaltautunut tuulikaappia pidemmälle. Mutta siellä ne olivat, jos niitä halusi. Niitä saat­toi ostaa, ihan noin vain. Kuka tahansa saattoi hankkia sellaisen ja tehdä sillä mitä tahtoi. Ketään ei pyydetty kertomaan, miksi ja minne sellainen hankittiin, oliko kyseessä hetken mielijohde vai oliko hankintaa harkittu jo pidempään.

Tiskillä kuka tahansa saattoi valehdella: kyllä, olen hankkinut kaiken tarvittavan, se tulee hyvään ja rakastavaan kotiin, terraarioon jonka mitat ovat metri kertaa metri kertaa kaksi metriä. Minulla on kaikki mitä se tarvitsee. Kiipeilypuu, vesiastia,

4

piilopaikkoja ja haketta, kaikkea löytyy, hiiriäkin. Olen miettinyt tätä niin pitkään kuin muistan.

Tunsin niiden läsnäolon jalkapohjissani, jotka jännittyivät ryppyisiksi. Ei sellaisesta voi erehtyä. Puistatuksesta, joka kiertyy alaselän kautta jalkoihin ja pujottelee niskaa pitkin takaraivoon, lihaksista jotka jännittyvät kohmeisiksi ja tottele­mattomiksi, ihokarvoista jotka paksuuntuvat ja nousevat koholle kuin hyökätäkseen.

Tiskin takana seisonut nainen tuli nopeasti viereeni. Seisoin gerbiilien kohdalla ja häm­mästelin – ei, ihailin – niiden ruumiin moni­mutkaista siluettia, sitä miten ne selviytyivät elämästä lyhyiden jalkojensa ja pitkien häntien­sä kanssa.

”Olitko ajatellut itsellesi gerbiiliä?” hän kysyi. ”Se on hyvä ja helppo lemmikki, ei vaadi paljoa­kaan huolenpitoa. Pääsee helpolla.”

”En, vaan käärmettä”, vastasin, katsoin hänen kasvojaan ja odotin toisenlaista ilmettä, yllätty­nyttä tai oudoksuvaa katsetta, mutta hän pyysi­kin minua seuraamaan häntä. ”Isoa käärmettä.”

Laskeuduimme alakertaan, ohi pakastealtaiden ja kuiva ruokahyllyjen, ohi virikehäkkien ja räätä­löityjen lelujen, ohi terraarioeläinten lasikuutioi­den, torakoiden, lokustien, banaa ni kärpästen ja

5

kenttäsirkkojen. Kaikkialla haisi kuolema, jonka päälle oli suihkutettu puun ja heinän ja metallin kyl män lämpimiä aromeja.

Niitä pidettiin pimeässä pohjakerroksessa, koska siellä oli kosteampaa ja olosuhteet jäljitte­livät niiden luonnollista elinympäristöä. Ovi ei käynyt niin tiuhaan tahtiin eivätkä ne olleet kai­kille näkyvillä. Monet saattoivat jättää tulemat­ta sisään vain siksi, että pelkäsivät niihin törmää­mistä. Pelkästään niiden ulkomuoto ajoi monet ihmiset paniikkiin.

Käärmeosasto oli jaettu kahteen kategoriaan: myrkkykäärmeet ja kuristajakäärmeet. Niitä oli kymmeniä, kokonainen hyllyllinen, ja ne oli si­joitettu päällekkäin, kookkaimmat ja vahvimmat olivat alimmilla hyllyillä ja pienimmät ylimmil­lä. Ne olivat erivärisiä: limenvihreät puupytonit hohtivat kuin kirkkaat neonvalot, paksut kelta­raitaiset jamaikanboat avautuivat silmien eteen kuin juhlapöydän maistuvimmat kakut, pienet oranssit viljakäärmeet ja ruskearaitaiset tiikeri­boat olivat kerrostuneet pyöreiksi mytyiksi.

Ne olivat lasisissa terraarioissa kuin riisuttuina vallastaan, kietoutuneina niissä oleviin kiipeily­puihin; jotkut niistä lojuivat pitkällään pitkin terraariota, kostuttivat nahkaansa vesi astiassa ja

6

sulattelivat ruokaansa. Niitä yhdisti pohjattomal­ta tuntuva alakulo. Niiden laiskat päät kääntyili­vät hitaasti kuin ne olisivat olleet tylsistyneitä tai pikemminkin nöyrtyneet. Se oli surullista. Ettei­vät ne tienneet mistään muusta.

”Nämä on tuotu ulkomaiselta kasvattajalta, näitähän ei saa pyytää luonnosta”, nainen aloitti. ”Joten niitä voi kyllä vapaasti käsitellä, mutta kannattaa kuitenkin muistaa, että käärmeet viih­tyvät omissa oloissaan.”

Mieleni valtasi kuva paikasta, josta ne olivat tulleet myytäviksi, sillä olin etukäteen katsonut internetistä videoita kasvattamoista. Ne näyttivät pikaruokaravintoloiden takahuoneilta. Huoneet olivat täynnä korkeita hyllyjä, jotka olivat pul­lollaan kannellisia mustia rasioita, joissa ne elivät siihen saakka, kunnes ne kasvoivat tarpeeksi suu­riksi, että ne saattoi myydä eteenpäin. Rasioiden pohjalla oli hieman pölyämätöntä haketta sekä yksi oksa. Ne eivät olleet ikinä nähneet päivän­valoa eivätkä koskettaneet oikeaa maata, ja nyt ne aseteltiin näytille luonnon olosuhteita jäljit­televiin tiloihin. Oppivatkohan ne koskaan, että kaikki elämät eivät ole samanarvoisia?

7

Tilasin yhden suoraan kotiini. Kuningasboan.Ensin tuli terraario, joka piti koota. Itse asukas

tuotiin väliaikaisessa laatikossa kotiinkuljetukse­na. Minne laitetaan? Niin kuljettaja kysyi. Että minne laitetaan. Kuin sillä ei olisi ollut mitään merkitystä, kuin laatikossa olisi voinut olla koot­tava kirjahylly eikä lähes täysikasvuinen kurista­jakäärme. Pyysin miestä laskemaan laatikon kes­kelle olohuonetta.

Käärme oli pitkään hiljaa ja liikkumatta. Se sihisi vaimeasti ja liikehti arkaillen vain raotta­essani kantta, kun valoa pääsi sisään, ja silloin saatoin nähdä sen laiskaa, nihkeää olemusta, kolmio maisia mustia kuvioita ja ruskeaa nahkaa – ylvästä liikettä. Puristuessaan itseään vasten sen kuiva nahka rahisi kuin rikkinäinen kaiutin.

Kuvittelin, että se olisi ollut toisenlainen. Vah­vempi, äänek käämpi ja suurempi. Mutta se tun­tuikin pelkäävän minua enemmän kuin minä sitä.

Minä omistan sinut nyt, sanoin. Keräsin roh­keutta avatakseni kannen kokonaan. Ja kun vih­doin avasin sen, se alkoi liikkua niin vimmatusti, etten tunnistanut, mistä liike alkoi ja mihin se lop­pui. Sen kaksihaarainen kieli iskeytyi eri puolille sen kapeaa kolmikulmaista päätä ja se alkoi vapista kuin olisi jäänyt pakkaseen. Pian sen pää työntyi

8

ulos laatikosta, ja sen pienet mustat silmät väpätti­vät auki ja kiinni kuin elohiiren piinaamina.

Kun sen pää oli laskeutunut hitaasti lattialle, nostin ja kallistin laatikkoa saadakseni sen no­peammin ulos, ja se tömähti lattiaan kuin muo­vailuvaha ja jähmettyi niille sijoilleen.

Vasta hetken kuluttua se alkoi liikkua. Se lai­nehti eteenpäin tasaisesti kuin tyynessä aallokossa. Liike oli epätodellista, arkaa ja hidasta mutta silti määrätietoista ja eläväistä. Se tunnusteli pöy­dän­ ja sohvanjalkoja, nosteli päätään katsellak­seen ikkunalaudan kasveja, ikkunasta avautuvaa talvista maisemaa, valkohuppuisia puita, harmai­den pilvien muodostamaa kumpuista taivaanla­kanaa ja kirkkaanvärisiä taloja.

Tervetuloa, sanoin sille ja hymyilin, niin, terve-tuloa uuteen kotiisi. Kun se hetken kuluttua kier­tyi itsensä ympärille pöydän alle kuin ääntäni säi­kähtäneenä, minua alkoi hävettää paikka, johon olin tuonut sen. Entä jos se ei viihtyisikään täällä, jos se kokisikin olonsa kahlituksi, uhatuksi, su­rulliseksi, yksinäiseksi? Riittäisikö sille se, min­kä minä pystyin antamaan? Tämä pieni asunto, nämä kylmät lattiat ja muutamat huonekalut. Se oli elävä olento, josta olin nyt vastuussa ja joka ei puhunut kanssani kielellä, jota ymmärtäisin.

9

Sitten aloin lähestyä sitä. Varmistin sen pien­ten mustien silmien heijastuksesta moneen ker­taan, että olin sen näkökentässä, ennen kuin is­tahdin hitaasti alas sohvalle sen eteen ja aloin odottaa, että se tulisi.

Ja vihdoin se kiertyi auki kerältään ja tuli jalko­jeni juureen, nuuhki varpaitani ja lopulta pu­jottautui jalkojeni ympärille. Sitten se kohotti päänsä syliini, työnsi sen lopulta haarojeni väliin, kainaloni alle ja selkäni taakse, kaikkialle.

Tartuin siihen kaksin käsin ja kiedoin sen kau­lani ympärille, ja kun se kosketti paljasta iho­ani suomuisella nahallaan ja tunnusteli niskaani kielen kärjillään, ihoni puhkesi kananlihalle. Sen hidas eteneminen paljaalla ihollani tuntui pitkäl­tä ja lämpimältä nuolaisulta.

Ja hetken ajan me olimme sen kanssa niin, me istuimme sohvalla, sen pää minun leukani alla, sen ruumis minun ruumiini ympärillä kuin me­tallinen haarniska, minun käteni sivuille ojennet­tuina, sen kaksihaaraisen kielen rytmikkäät, jän­nittyneet, harkitut iskut väreilevällä ihollani.

Ajattelin, että olisimme yhdessä ikuisesti, mi­nä ja se. Emme koskaan lakkaisi rakastamasta toisiamme. Kukaan ei saa koskaan tietää tästä –

10

varjelen tätä kuin omaa henkeäni, ajattelin. An­nan sille kodin, kaiken minkä se tarvitsee, ja se tulee olemaan kanssani onnellinen, koska tiedän mitä se haluaa. Opin tuntemaan sen niin hyvin, ettei sen tarvitse sanoa minulle sanaakaan, ja mi­nä syötän sitä ja katson kun se sulattaa ruokaansa ja seuraan kun se kasvaa ja kasvaa ja kasvaa.

11

Kevät 1980

Ihmisiä vuorilla

Minun isäni, kotikyläni väen arvostama mies, vakuutti minulle, että rakkaus tuohon mieheen, jonka hymy oli kaunis ja jonka siistitty sänki hä­din tuskin erottui valoa vasten, mieheen jonka kanssa olin menossa 17­vuotiaana naimisiin, joka käveli kylän päätieltä haarautuvalle hiekkatielle kolmen vaatimattoman talon rykelmään, tulisi myöhemmin, jos sitä ei vielä ollut. Ja minä, van­hin seitsemästä sisaruksesta, luotin isääni.

Sillä minun isäni oli niin kuin elokuvissa oli­vat isät. Länsimaalaisen näköiset ja alaspäin ka­penevat komeat kasvot, vaikutus valtainen ääni ja sotilaallinen ryhti, rakastettu ja kunnioitet­tu –  kosovo lainen mies parhaasta päästä. Mies,

12

johon luotettiin ja jota kunnioitettiin, burrë me respekt, ja hänen kasvonsa olivat aina puhtaat, aluspaidan hän vaihtoi päivittäin, parta ei kos­kaan kasvanut pientä sänkeä pidemmäksi eivätkä hänen jalkansa koskaan haisseet niin kuin kunni­astaan välinpitämättömien tai sen menettäneiden miesten jalat.

Hän oli hyvätapainen ja komea. Yksi hänen monista hyvistä tavoistaan oli se, että hän sanoi aina, että kaikki menee hyvin. Hän sanoi niin sil­loinkin, kun asioiden tiedettiin menevän huo­nosti, kun oli päivänselvää, että tulossa oli pitkä talvi ja säilötyt vihannekset riittäisivät hädin tus­kin huhtikuuhun. Toinen, esimerkiksi, oli hänen tapansa silittää hiuksiani, korjailla väärin laskeu­tuvat hiukset suoriksi ja hieroa päänahkaani pak­suilla ja pitkillä sormillaan. Hän teki sitä usein, koska olin alkanut saada kotitöistä samanlaisia päänsärkyjä kuin äitini.

Minun isäni ei puhunut suullaan yhtään niin paljon kuin kasvoillaan, jotka olivat ilmeikkäät ja ihanat. Ei sellaisiin kasvoihin kyllästynyt. Sel­laisiin upposi, sellaisia saattoi katsoa kaiken ai­kaa. Niille annettiin aina anteeksi. Ja hän aloitti puhumisen vasta kun oli päättänyt, mitä sanoi­si. Hän esimerkiksi sanoi, että köyhällä ihmisel­

13

lä on parhaat ja mielikuvituksellisimmat unel­mat. Aikaa ei kannattanut tuhlata unelmointiin, jos oli liian lähellä unelmiaan, sillä silloin ne tu­lisi todennäköisesti saavuttamaan, ja sitten jou­tuisi huomaamaan, ettei niiden toteutuminen ol­lut sellaista kuin oli kuvitellut. Se – siitä seuraava pettymys, viha, katkeruus, ahneus – on kurjempi kohtalo kuin haaveiden toteutumatta jääminen. Ihmisen pitäisi aina tavoitella jotakin, mitä ei voi koskaan saada, hän sanoi.

Hän kertoi halunneensa nuorempana olla muusikko ja esiintyä suurilla lavoilla, tai kou­luttautua arvostetuksi aivo kirurgiksi, sillä hä­nen suuret ja tasaiset kätensä olivat kuin luo­dut pikku tarkkaan työntekoon. Sitten hän ojensi molemmat kädet eteensä ja iski minulle silmää. Kyllä, hänen kätensä olivat kuin kaksi veistosta, vakaat ja horjumattomat.

Mentyään 18­vuotiaana naimisiin ja saatuaan 19­vuotiaana ensimmäisen lapsensa hän alkoi unelmoimisen sijaan toivoa. Hän toivoi elämäänsä pieniä asioita, lihavia vasikoita, lihaksikkaita hevo­sia ja munia tulittavia kanoja, sateisempaa kesää ja merta, koska se oli hänen mielestään ainoa asia, jo­ka jokaisen ihmisen kuului elämänsä aikana näh­dä. Ainoa asia, mikä häntä varsinaisesti harmitti,

14

oli se, että Kosovo oli yhä tämä pieni alue keskellä Balkania, jolla ei ole lainkaan rantaviivaa.

Ajan mittaan hän oppi saman minkä kaikki muutkin oppivat: tällaisista kylistä ei muutettu unelmien perässä kaupunkeihin edes työhön tai älyyn hukuttautumalla. Niin tapahtui vain elo­kuvissa.

Heräsin aamuisin jo viideltä hoitamaan maa­tilamme eläimiä. Sen jälkeen autoin vanhem­piani pellolla. Pelto oli valtava, sillä kasvatimme itse lähes kaikkea: salaattia, kaalia, vesimelonia, paprikoita, sipulia, purjoa, tomaatteja, kurkkuja, perunoita ja papuja. Pelto oli niin suuri ja työläs hoitaa, etten yhtään ihmetellyt, että äidilleni oli tullut kiire saada seitsemän lasta kahdessatoista vuodessa. Askareideni jälkeen lähdin kouluun, ja ennen puoli kolmea olin aina jo kotona. Jokai­nen päivä oli täsmälleen samanlainen.

Minun äitini oli tyypillinen kosovolainen äiti ja vaimo. Hän oli aikaansaava, hyvä miehelleen ja tiukka lapsilleen. Ja minun sisarukseni olivat tyypillisiä kosovolaisia, unelmoivia lapsia. Sisare­ni Hana oli minua vuoden nuorempi, herkkä ja tunteellinen tyttö joka näytti aina siltä kuin hä­nellä olisi salaisuus jota kukaan ei saa koskaan tie­

15

tää, ja häntä puolitoista vuotta nuorempi Fatime oli hänen täysi vastakohtansa.

Kulutin iltani haaveillen. Istuin vuorenrin­teellä sijaitsevalla suurella kivellä ja haaveilin, nojasin tammipuuhun aukealla talomme ta­kana ja ajattelin, kuuntelin radiota ja unel­moin. Suosikki kappaleideni soidessa mie­tin, että minusta olisi voinut tulla laulaja, ku­ka tietää. Tai näyttelijä, voisin opetella näytte­lemään, ajattelin, ja minusta näytettäisiin ku­via televisiossa, minusta puhuttaisiin radios­sa ja minun elämäni olisi niin mielenkiintois­ta, että siitä kirjoitettaisiin lehdissä, minun pu­nainen mekkoni olisi kaikkien huulilla, sääreni olisivat pitkät ja solakat ja sileät kuin vauvoilla. Mikään ei ollut poissuljettua tai mahdotonta, kunhan valitsi oikein, ja minä haaveilin niin, et­tä liikutuin kyyneliin omista kuvitelmistani.

Sunnuntai­iltaisin kokoonnuimme television ääreen katsomaan musiikkiohjelmia Radio Tele-vizioni i Prishtinës ­kanavalta. Useimmiten ohjel­missa lauloivat patjoilla jalat ristissä istuvat mie­het, joista jokaisella oli yllään kansallisasu: hou­sut, tëli nat, joita kiersivät mustat viivat, koriste­kirjailtu liivi, xhamadani, vyötäröllä punainen huivi, shokë, ja päässä valkoinen huopamyssy,

16

plis. He lauloivat rakkaudesta, sotasankareista ja kunniasta ja säestivät laulujaan çiftelialla.

Katsoimme paljon myös elokuvia, useimmiten partisaaneista toisessa maailmansodassa kertovia sotaelokuvia. Yksi niistä sijoittui Sutjeskan tais­teluihin Bosniassa, jolloin natsit olivat saartaneet Titon johtamat partisaanit Sutjeskan alangoille. Istuimme rivissä television edessä ja itkimme sy­dämemme kyllyydestä, kun todistimme miten tuska ja ikävä valtasi ihmisen, ja miten me elim­mekään mukana, kun partisaanien kunnia ensin muuttui taistelutahdoksi ja sen jälkeen raivoksi.

Eniten kuitenkin odotin, että Zdravko Čolić, tuo kenties maailmankaikkeuden komein mies, alkaisi laulaa tai että hänen kappaleistaan näytet­täisiin videoita. Osasin ulkoa hänen Ako priđeš bliže ­albuminsa kappaleet, vaikka en ymmärtä­nyt niiden sanoituksista juuri mitään. Se, mil­laisella tunteella hän kuitenkin lauloi kappaleen Nevjerna žena, sai minut varmaksi siitä, että hän lauloi naisesta, joka on särkenyt hänen sydämen­sä. Produži dalje taas oli niin nopeatempoinen kappale ja laulajan ääni siinä niin paljon itsevar­mempi, että siinä oli oltava kyse jostakin pinnal­lisemmasta ja ohikiitävämmästä kuin rakkaus. Vain rakkaus sai äänen murtumaan niin.

17

Kun Zdravko Čolić vihdoin alkoi laulaa, olim­me kaikki hiljaa ja lauloimme mielessämme mu­kana. Olin kateellinen hänen taustatanssijoilleen, jotka saisivat puhua hänelle esityksen jälkeen. Kuvaajille, jotka saisivat palata koteihinsa ja sa­noa nähneensä Zdravkon ihan oikeasti. Ohjel­man miesjuontajalle, jonka ympärille Zdravko kietoi kätensä.

Sitten yhtenä ihan tavallisena päivänä, olles­sani noin viiden toista ikäinen, havahduin sii­hen, että asun keskellä maaseutua, että pärjään koulussa vain keskinkertaisesti enkä ole edes jä­rin hyvä laulaja, vaikka haluaisin olla maailman paras. Tajusin, etten osaa puhua vakuuttavasti enkä kirjoittaa puhumaani tarpeeksi selvästi. En osaa piirtää enkä laskea, koska minun on vaikea keskittyä pitkäjänteiseen työskentelyyn. En jak­sa juosta kauaa enkä osaa leikata hiuksia. Olen ainoastaan kaunis ja hyvä kotitöissä, niin minulle oli kerrottu, ja kirjoitettuani ylös asiat, joissa olin hyvä, tärisin, sillä kumpikaan niistä ei ollut saa­vutus, vaan itsestäänselvyys.

Katsoin itseäni peilistä ja mietin, olenko mi­nä tyhmä. Se kysymys oli todella vaikea esittää, mutta sen esittäminen ei ollut lainkaan niin vai­keaa kuin oli myöhemmin tajuta, että kyllä minä

18

taidan olla. Tyhmä ja yhdentekevä ihminen. En ymmärtänyt politiikasta tai yhteiskunnasta mi­tään, en tiennyt miten Jugoslavia toimi tai mitä toisessa maailmansodassa oli tapahtunut, vaikka olin katsonut kaikki ne partisaanielokuvat. Hyvä kun juuri ja juuri tiesin, mistä valtioista Jugosla­via muodostui.

Kun televisiossa puhuttiin albaanien ja serbien erimieli syyksistä, en edes kuunnellut, uutisank­kuri olisi voinut yhtä hyvin puhua kiinaa. Sen li­säksi koin, ettei minulla ollut potentiaalia tulla sen viisaammaksi, ei opettajaa joka kertoisi mi­nulle politiikasta, ei vanhempia jotka haluaisivat että heidän tyttärestään tulisi laulaja.

Siihenastisen elämäni ajan olin keskittynyt ko­konaan vääriin asioihin – ystävieni kanssa rupat­teluun, pojista juoruiluun, kotitöiden ja ruoan­laiton opetteluun, siihen miltä näytin koulussa ja juhlissa. Kun tajusin olevani koulussa siksi, et­tei lukutaidottomalla naisella olisi minkäänlai­sia mahdollisuuksia päästä hyviin naimisiin, sap­pi kohosi suuni limakalvoille eikä ruoka maistu­nut miltään. Ja kun tajusin, ettei elämäni tulisi olemaan yhtään sen ihmeellisempää vaikka oli­sin saanut parhaan arvosanan kaikista aineista, aloin voida fyysisesti pahoin. En ollut kuullut

19

ensimmäisestäkään naispoliitikosta, ­opettajasta tai ­laki miehestä, tajusin, ja otin kiinni pöydän­kulmasta ja hengitin syvään nenäni kautta.

Puistelin päätäni ja aloin miettiä, mitä voisin unelmoimisen sijaan toivoa. Ja niin minä toivoin, että tuleva aviomieheni olisi minulle hyvä. Ja minä toivoin, että hän olisi komea, järjestäisi mahdolli­simman suuret ja kauniit häät, ja että hänen per­heensä kohtelisi minua yhtä hyvin kuin hän itse, ja kun peilin edessä olin luetellut nämä toiveet itselleni, juoksin keittiöön, tartuin taikinavatiin ja oksensin.

Kylämme sijaitsi vuoren juurella. Sinne johtava tie ei kiertänyt vuorten välissä, vaan pujotteli sok­keloisesti rinteitä pitkin. Vuoren toiselta puolelta tie oli pitkä ja kiemurteleva, ja toiselta, meidän puoleltamme, se laskeutui melkein suorana. Aja­essaan tuota tietä minun isäni tapasi aina manata sen rakentajia.

Kerran – kun hän piteli punaisen Yugo Skalan­sa kapeaa rattia tiukasti ja kysyi, miksi ihmeessä tie oli rakennettu niin huonosti, että kylään saa­puvien piti kiertää koko vuori – uhmasin häntä ja vastasin hänen kysymykseensä, jota hän ei tar­koittanut kysymykseksi.

20

”Ehkä se johtuu siitä, että se on albaanin ra­kentama”, sanoin ja käännyin häntä kohti.

Silloin hän suuttui. Osasin odottaa sitä jo en­nen kuin päätin vastata hänelle. Hän nosti kä­tensä väliimme kuin lyödäkseen ja veti huulensa ohuiksi. Hän sanoi, etten saisi käyttää tuollaista kieltä, en saisi puhua oman maan miehistä pa­haa, koska Allah on suuri ja kirjoittaa viimeistä tuomiopäivää varten kaikki tekemiseni kirjoihin.

Mutta minä tiesin, mistä hän todella oli vihai­nen. Hän ei välittänyt tiestä eikä sen rakentajista sen enempää kuin minäkään. Sinä päivänä olim­me olleet Pristinan suuressa basaarissa, josta isäni tapasi ostaa suuria määriä vehnä­ ja maissijauho­ja, sokeria, öljyä, suolaa ja lihaa. Yritin aina antaa isäni ymmärtää, etten välittänyt Pristinan­reis­suista. Tullessani kotiin sanoin sisaruksilleni, että kaupunki oli vaarallinen paikka, että huterasti pystytetyt kojut näyttivät siltä kuin sortuisivat minä hetkenä hyvänsä ja että melkein koko ba­saarialue oli päällystetty paksuilla pressukankail­la, joiden alla lämpötila nousi lähes viiteenkym­meneen asteeseen ja ilma oli raskasta ja nihkeää.

Pelkäsin, että jos ilmaisisin hänelle, miten pal­jon nautin päästessäni Pristinaan, hän ei enää pyytäisi minua mukaan. Eikä minulla ollut mi­

21

tään muuta odotettavaa kuin ne matkat, joiden aikana sain katsella kaikkia niitä kaupunkilaisia, niitä komeita nuoria miehiä, niitä kauniita nuo­ria naisia jotka kävivät töissä ja pukeutuivat niin tyylikkäisiin vaatteisiin. Halusin olla täsmälleen samanlainen, halusin heidän elämänsä, heidän vaatteensa ja ulkonäkönsä.

Pidin tiukasti kädestä isääni, joka kulki kau­pungilla aina ainoaan pukuunsa pukeutuneena, ja katselin uteliaana ympärilleni, vaikka pelkä­sin kuollakseni tallautuvani ihmisten jalkoihin. Kojut olivat täynnä tavaraa, mustanahkaisia ken­kiä, paitoja, housuja, farkkuja, erilaisia mausteita, tuoreita vihanneksia ja lihoja, ja joissakin kojuis­sa oli pelkästään tytöille ja naisille suunnattu­ja tavaroita, huulipunia, ripsivärejä ja kauniita mekkoja. Basaari yritti tuoksua kaikelta samaan aikaan, mutta paahteesta erottuivat ainoastaan tekonahan, tupakan ja hien hajut. Lihan ym­pärillä parveili pieniä kärpäsiä, ja kasvisten pin­nat olivat kostuneet ja rypistyneet niin, että niitä myyvät miehet pyyhkivät niitä paperilla kuiviksi. Kaikkialta kuului äänekästä, painokasta puhetta – riitelyä, kolikoiden kilistelyä ja puun narsku­mista painavien tavarapinojen alla.

Kun isäni jäi neuvottelemaan lihakojua pitä­

22

vän myyjän kanssa, livahdin muutaman kojun päähän. Ajattelin, että eh tisin hetken ajan kat­soa kojun valikoimaa, sukkahousuja ja kauniisti laskeutuvia kultakirjailtuja leninkejä, sillä tinki­misessä saattoi kestää puolikin tuntia. Periksi an­taminen merkitsi aina häviötä – silloinkin, kun kauppias jäi voitolle. Palaisin isän vierelle ennen kuin hän edes huomaisi minun olevan poissa.

Tartuin pöydällä olevaan pieneen käsipeiliin ja silmäilin siitä itseäni, korjasin hiuksiani ja kään­telin kasvojani, kunnes huomasin, että kojun pitäjä, noin 20­vuotias mies, kiinnitti minuun huomiota sopimattoman pitkään. Nostin katsee­ni peilistä nähdäkseni hänet paremmin. Yllättäen hän iski minulle silmää. Po ku je moj bukuroshe, hän sanoi kovaa ja nuolaisi alahuultaan. En ym­märtänyt, mitä hän mahtoi tarkoittaa – nuorille tytöille ei puhuttu tuolla tavoin, eikä heitä var­sinkaan ollut sopivaa kutsua nimellä bukuroshe. Mies laski katseensa rintojeni kohdalle, nosti mo­lemmat kätensä poskilleen, ravisteli päätään ja huusi: ”Opaa­a!”

Jähmetyin paikoilleni. Selkäni taipui sykky­rälle ja olkapääni kääntyivät leuankulmiini asti, jotta pienet kummut, jotka olivat viimeisen vuo­den aikana alkaneet kasvaa, peittyisivät. Puris­

23

tin puuterirasiaa kädessäni ja yritin vetää pitkä­hihaisen paitani hihat alas, mutta elimistöni ei kuunnellut. Ruumiini alkoi täristä, päänahan alta alkoi valua kuumaa hikeä ja polveni vapisivat kuin vanhuksella. Kun mies nuolaisi alahuultaan uudelleen, pudotin peilin maahan. Kumarruin hädissäni nostamaan sen, ja samalla hän alkoi vi­heltää kuuluvasti – ja samaan syssyyn ympäröi­vien kojujen miesten huomio kiinnittyi minuun.

”Opa!” hän huusi vihellystensä välissä. ”Nyt­kö jo?” hän jatkoi ja puhkesi raikuvaan nauruun.

Sitten huomasin isäni, joka oli jättänyt kau­pat tekemättä ja tarttui nyt kovalla otteella ran­teeseeni. Pthui, hän sylkäisi nuoren miehen myy­mien tavaroiden sekaan ja lähti raahaamaan mi­nua määrätietoisesti ulos basaarista. Matka tuntui kestävän ikuisesti. Hän riuhtoi kättäni ja tuntui kiukkunsa pauloissa kadottaneen oikean suun­nan. Törmäilin ihmisten jalkoihin ja pyytelin heil­tä anteeksi. En yrittänyt vastustella häntä, mutta yritin pyytää häneltä anteeksi metelin yli, kertoa miten pahoillani olin, mutta hän ei kuullut.

Kun tulimme ulos basaarista, aurinko porot­ti Pristinan yllä kuin suuri kohdevalaisin. Yritin painaa mieleeni, mitä ympärilläni näin, sillä tie­sin, että se olisi viimeinen kerta, kun kävisin isäni

24

kanssa Pristinassa. Suuret rakennukset, jotka nou­sivat kymmenkerroksisiksi ja joiden julkisivui­hin oli maalattu valkoisella iskulauseita. Miehet ja naiset, jotka harppoivat ostos kasseineen ohi pienten lasten, jotka myivät kaduilla tupakkaa, purukumia ja sytyttimiä. Pitkät jonot yhtä ja sa­maa autoa, Yugo Skala 101:stä, jota minun isäni ja jokainen jugoslaavi rakasti. Vasta päällystetyt tiet, tuoreen asfaltin tuoksu, pienet lehti­ ja tupakka­kioskit, suurten kerrostalokompleksien edusto­jen istutukset, kahviloissa istuvat eläkeläismiehet jotka pelasivat shakkia ja zholia.

Isäni työnsi minut autoon ja kiersi istumaan omalle paikalleen. Ennen kuin hän käynnisti auton, hän kysyi:

”Tiedätkö mitä kuoleman jälkeen tapahtuu?” Hän käynnisti auton samalla hetkellä, kun

avasin suuni antaakseni hänelle vastauksen, jon­ka hän halusi.

”Anna anteeksi, isä”, sanoin ja painoin pääni. ”Tiedän, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.”

”Älä enää koskaan tee mitään tuollaista”, hän sanoi.

Ajoimme pitkään puhumatta toisillemme. Kaupunki ja sen ihmiset jäivät taakse, ja edessä näkyi vain pitkää suoraa tietä, sen molemmilla

25

puolilla punakattoisia taloja ja niiden takana kor­keita vuoria, jotka näyttivät siltä kuin ne olisi piir­retty maisemaan. Vasta kaupungin jäädessä kauas taakse hän lakkasi puremasta hampaitaan yhteen.

Hän antoi minulle luvan avata ikkunan. Viileä tuuli kävi ikkunasta sisään. Kylmä tuntui vapaut­tavalta, kostunut otsani kuivui, ja auringon läm­pö kietoutui iholleni ja kasvoilleni kuin tyynnyt­tävä musiikki.

”En enää koskaan tee mitään tuollaista”, van­noin.

Tiesin, että puolustautuminen olisi ollut tur­haa, koska se ei olisi saanut häntä toisiin ajatuk­siin. Hän oli jo pitkään puhunut minulle siitä, miten epäreilua sisaruksiani kohtaan oli se, että hän otti mukaansa aina minut.

Jos olisin uskaltanut puolustaa itseäni samalla tavalla kuin nykyisin, olisin sanonut hänelle, että kuoleman jälkeen ihminen tapaa jumalan. Mut­ta jumalan tapaaminen on jumalan poissaoloa tai jumalan puutetta, koska jumalaa ei voi kuvata, se ei mahdu millekään paperille, ei edes koko maa­ilmankaikkeuteen. Jumala on jotakin niin suurta, että hänen läsnäolonsa itse asiassa tarkoittaa hänen poissaoloaan ja hänen poissaolonsa merkitsee hä­nen läsnäoloaan. Jumala päättää, ojentaako hän

26

kuolleelle kätensä, tämä on oikea vastaus. Jumala päättää, missä kuollut viettää ikuisuutensa, sillä tä­mä kaikki, nämä tiet ja nämä puut ja nämä vuoret ja tämä aika ja tämä maa, ovat harhaa, ne ovat yh­tä suurta koetta, jossa isäni mukaan kysytään vain yksi kysymys: Oletko ollut jumalallesi kuuliainen?

Isäni hymyili ja laski kätensä reidelleni. Se oli kostea ja lämmin, tunsin miten hänen käm­menensä kosteus upposi housujeni kankaaseen. Tuuli kietoi hiuksiani ympäri päätäni, ohi ajeli autoja jotka tööttäilivät ohittaessaan isäni.

En tiedä miksi, mutta ajattelin basaarin mies­tä. Kaikkea hänessä, hänen ilmeikkäitä kasvo­jaan, varmuutta hänen eleissään, loistavia ruskei­ta silmiään, miehekkäitä hartioitaan, miltä hä­nen lyhyt sänkensä tuntuisi ihollani, miltä hänen vahvat kätensä.

Vatsanpohjassani alkoi kihelmöidä tavalla, jol­laista en ollut tuntenut edes villeimmissä kuvi­telmissani. Suljin silmäni ja koko matkan ajat­telin ainoastaan häntä, ja minä ajattelin häntä seuraavien vuosien ajan, sillä sen jälkeen en enää koskaan käynyt isäni kanssa Pristinassa. Öisin ja aamuisin minä ajattelin basaarin miestä, kunnes yhtenä päivänä tapasin toisen miehen.