124

uutta, laajaan aineistoon perustuvaa tietoasiihen kuuluvien verbien tosiasiallisestakäytöstä. Ongelmana on, että sovelletut teo-reettiset käsitteet jäävät paljolti taustoitta-matta tai problematisoimatta. Tulokset ovatmonin tavoin hyödyllisiä tulevallekin tut-kimukselle, ja ne on esitetty selkeästi jamiellyttävän havainnollisesti, joskus suo-rastaan arkisesti. Tunneverbit jäävät vieläsopivasti askarruttamaan.

MARIA VILKUNAKotimaisten kielten tutkimuskeskusSörnäisten rantatie 25, 00500 HelsinkiSähköposti: maria.vilkuna@kotus.fi

LÄHTEET

PAJUNEN, ANNELI 2001: Argumenttirakenne.Suomi 128. Helsinki: Suomalaisen Kir-jallisuuden Seura.

virittäjä 1/2002

uomen sanojen alkuperä -teos eli ly-hyesti SSA ilmestyi tehtävän laadun

huomioon ottaen hyvinkin ripeään tahtiin jamyös varsin säännöllisin väliajoin, ensim-mäinen osa 1992, toinen 1995 ja viimeinen,kolmas osa vuonna 2000. Kun ensimmäi-sen ja toisen osan välillä oli toimittajakun-nassa suuriakin muutoksia, toisen ja kol-mannen osan lopullinen toimituskunta py-syi jokseenkin samana. Teoksen suuriin lin-joihin ei mainituilla muutoksilla näyttäisiolleen merkittävämpää vaikutusta, yksityis-kohdissa on kylläkin havaittavissa eroja, jatämä koskee mielestäni varsinkin etymolo-gioinnin perusteiden väljentymistä ensim-mäisestä osasta kolmanteen. Joka tapauk-sessa SSA tekee kokonaisuudessaan tasa-painoisemman vaikutuksen kuin Suomenkielen etymologinen sanakirja (I–VI 1955–1978) eli SKES, jonka kahden ensimmäi-sen osan ja myöhempien osien erot kasvoi-vat huomattavasti niin hakusanojen määräs-sä kuin sana-artikkeleiden pituudessakin.

S

SUOMEN SANOJEN ALKUPERÄTPÄÄTÖKSEEN

Suomen sanojen alkuperä. Etymologinen sanakirja. 3. osa R–Ö. Ulla-Maija Kulonen, päätoimit-taja, Satu Tanner, toimituspäällikkö, Kirsti Aapala, Sani Alatalo, Eino Koponen, Maria Laurila,Meri Puromies, Klaas Ph. Ruppel, Leena Sarvas. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituk-sia 556 ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 62. Kotimaisten kielten tutkimus-keskus ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki 2000. 503 s. ISBN 951-717-712-7.

SKES III–VI JA SSA 3

Etymologisen sanakirjan käyttäjää kiinnos-taa tietysti, missä määrin SKES ja SSA erikannoilta katsottuna poikkeavat toisistaan.Merkittävä perusero on se, että kolmiosai-sen SSA:n hakusanojen määrä on selvästipienempi kuin kuusiosaisen SKES:n, mikäkoskee erityisesti nyt käsiteltävää kolmat-ta osaa: SKES:ssa r-alkuiset sanat alkavatsuunnilleen jo kolmannen osan puolivälinjälkeen, SSA:ssä vasta viimeisessä osassa.Karsintaa on siis jouduttu tekemään rajus-ti. Saadakseni edes jonkinlaisen kuvaneroista valitsin työn helpottamiseksi vertai-lukohteen suhteellisen vähälukuisista u-alkuisista sanoista. Näitä hakusanoja onSKES:ssa liki 170, SSA:ssä vähän yli 90.Poisjätetyistä sanoista runsaat puolet onmyöhäisehköjä, osaksi suppealevikkisiälainasanoja, joista ruotsista saatuja on 28,venäjästä 15 ja saamesta 5. SKES:n vanhak-si germaanisperäiseksi lainaksi katsoma

125

uunas ’pajan ahjo, riihen uuni’ puuttuu se-kin SSA:stä. Muista kuin lainasanoista ovatsivuun jääneet muun muassa Nykysuomensanakirjankin tuntemat uisko, mikä on van-hojen asiakirjojen ’vene’, ukista ’äännellätyytymättömästi, valitella yms.’ (SKES:nmukaan vastineet karjalassa, vepsässä jaetelävirossa), urmakka ’rohkea, reipas’(vastine karjalassa) ja uuro ’kapea ja syvä,jyrkkäreunainen notko’(vastine karjalassa).Täysin uusia hakusanoja on neljä: ulsteri,painomitta unssi, SKES:sta vielä puuttunutuntuva ja matalaa varpukasvia tarkoittavauuvana. Viimeksi mainittu harvinainensana on ilmeisesti päässyt mukaan siitäsyystä, että se kuuluu niihin tapauksiin, jois-ta etymologia on esitetty SKES:n ilmesty-misen jälkeen (ks. SSA 3:n alkusanat, s. 7).Hakusanoissa tehtyjä muutoksia kuvaavatesimerkiksi seuraavat: uhma (SKES) →uhmata (SSA); uistaa ’vetää uistinta’ →uistin; ujeltaa ’vinkua’ (SKES:ssa käsitel-ty yhdessä ujea ’suippo, terävä’-sanan kans-sa) → ujea ja ujeltaa (SSA:ssä käsiteltykumpikin kokonaan erikseen); ulista ’ul-voa, uikuttaa’ ja ulea ’kylmä ja kolea (tuu-lesta)’ (SKES:ssa käsitelty täysin erillisinäsanoina) → ulista (SSA:ssä käsitelty yhdes-sä); uoma (SKES: »ks. vuoma») → vuoma(SSA: »ks. uoma»); urpa → urpu; urvelo’ujo, hidas; tyhmä; nahjus’ → urvahtaa’torkahtaa’ (sekä SKES:ssa että SSA:ssä onarvelu näiden kahden sanan yhteisestä al-kuperästä; urvahtaa on Nykysuomen sana-kirjan harvinaiseksi luonnehtima sana).

SSA ei suinkaan ole vain jonkinlainenSKES:n typistetty versio, vaan se sisältääpaljon uutta tietoa, varsinkin SKES:n ilmes-tymisen jälkeen esitettyjä uusia etymolo-gioita, joista lainasanat ovat suurena enem-mistönä, ja sen lisäksi myös SSA:n kirjoit-tajien poikkeavia kannanottoja SKES:nselityksiin ja aivan uusia hakusanoja. Ta-pauksista, joissa SSA on eri kannalla kuinSKES tai joissa SKES:ssa ei ole mitään al-

kuperäselitystä, mainitsen tässä vain muu-taman esimerkin:

Raadella on nähdäkseni aivan oikeinyhdistetty raato-sanaan, niin kuin kirjalli-suusviitteiden mukaan näyttää jo DanielJuslenius vuonna 1745 ilmestyneessä sana-kirjassaan tehneen; SKES kytkee nämä sa-nat raataa-verbiin.

Suostua ei SSA:n mukaan perustu —kuten vanhastaan on katsottu — aiempaan,vanhassa kirjasuomessa harvinaisena tavat-tavaan muotoon suosistua (vrt. ränstyä <ränsistyä, tylstyä < tylsistyä), mikä taas olisijohdos substantiivista suosi ’suosio’. Uudenselityksen mukaan suostua on johdos ver-bistä suoda: suo+stu-, kun taas suosi esite-tään takaperoisjohdokseksi suosia-verbis-tä ja katsotaan, että se olisi murteissa satun-nainen muoto. (Viimeksi mainittuun on kui-tenkin todettava, että suosi esiintyy jo Ag-ricolalla usean kerran itsenäisenä substan-tiivina. Sitä paitsi Nykysuomen sanakirjas-sakin on adverbi suosista ’suosiolla, suo-siosta’, murteista tunnetaan suosilla ’id.,hyvällä, vapaaehtoisesti’, mielisuosin ’id.,mielihyvin’ jne., ks. SKES s.v. suosi.)

Seikka ’asia, juttu’, johon kuuluu myösseikkailla, on aiheellisesti erotettu koko-naan ’pärepihtiä; seivästä yms.’ tarkoitta-vasta seikko-sanasta, minkä yhdistelmänSKES vielä mainitsee seikka-artikkelis-saan, vaikka pitääkin sitä epävarmana.

Suuttua on SSA:n mielestä mahdolli-sesti samaa pesyettä kuin suu, mikä selitysperustuu paljolti suuttua-verbin merkityk-seen ’kyllästyä’. SKES:ssa on esitetty vainskandinaavisen lainan olettamus (mm. mui-naisnorjan s 7yta ’aiheuttaa surua, vaivata;valittaa, huolehtia’), mikä mainitaan myösSSA:ssä. (Kumpikaan selityksistä ei mer-kityksen puolesta tunnu parhaalta mahdol-liselta.)

Säästää-verbiä ei SKES:ssa ole etymo-logioitu. SSA arvelee sen alkumerkityksek-si ’panna talteen’ ja sen olevan johdos sa-

126

nasta sää ’säie’, kuten myös verbin säätää.(Mainittua säästää-verbin alkumerkitystätukevia rinnakkaistapauksia näyttäisivätmuuten olevan suojata ’korjata talteen; va-rata, panna säästöön’ s.v. suoja ja karj. säi-lytteä ’tallettaa; saada säästymään’ s.v. säi-lyä. Sen sijaan on mielestäni kyseenalais-ta, voidaanko säästää kytkeä tuohon sää-sanaan, jonka johdokseksi tähänastisessaetymologioinnissa on katsottu jo semantti-sesti epäilyttävän monta sanaa: siihen onyhdistetty paitsi säätää myös sääliä ’kerä-tä, koota’, säällinen ’kunnollinen, asiallinen’sekä sääntö ja nyt siis vielä säästää.)

Uros-sanan kohdalla on aivan uutenaselityksenä, että se voi olla johdos u+ros,aikaisemmin *u+ras, johon saamen muo-to palautuu; -ras olisi sama johdin kuinsanoissa naaras ja koiras, ja kanta u- tavat-taisiin myös sanassa u+kko sekä pelkkäkanta vogulin sanoissa oj, wuj jne. ’eläin,karhu’.

Vasu ’päreistä, tuohesta, pajuista tms.punottu kanto- t. säilytysastia’-sanan yhtey-dessä on muuten harvinaiselta vaikuttavatoteamus: »nuori Savossa syntynyt sana».Artikkelissa vedotaan levikkiseikkoihin,kun katsotaan, ettei sen enempää satakun-talaissana vasu ’ruumenkoppi’ kuin etelä-ja lounaisrannikon vasu ’kalasumppu’ oleyhdistettävissä ensiksi mainittuun niin kuinSKES olettaa. Vasujen alkuperiin ei kuiten-kaan sen enempää puututa. (Astia-vasun voikaiketi selittää kontaminaatioksi vakka +pusu ’tuohesta tehty kannellinen astia’ —pusu on itäisten itämerensuomalaisten kiel-ten sana, SSA 2.)

Uusia hakusanoja ja selityksiä ovatmuun muassa seuraavat:

Rahjus-sanaa pidetään »kontaminaatio-tyyppisenä muodosteena»: raasu, raihnas,raiska + nahjus.

Rikkiviisas »kuulunee» yhteen rikkoa-verbin kanssa.

Rutka: rutkasti ’runsaasti’ (SSA:n mu-

kaan murteissa yleinen sana) saa selityksek-seen, että se on rutto-sanan »sivumuoto»,vrt. rutosti id. (»Sivumuodon» käsite jääepäselväksi.)

Sikermä ’ryhmä, rykelmä; sykkyrä’ voiSSA:n mukaan osaksi liittyä verbiin siitä,koska murteissa esiintyy sikermä ’lapsi’, jaosaksi olla kontaminaatio sanoista sykerö jarykelmä. (Olisiko ensiksi mainitun tilallapitänyt olla sikkara ’sykkyrä’?)

Vasiten, murt. vaseti(n), vaseten, ’vartavasten; tahallaan; huolellisesti; muutenvain, leikillä’, johon kuuluvaksi katsotaanpaitsi vasituinen ’vartavastinen; vakituinen’myös verbi vasittaa ’muistuttaa, varoittaa;kieltää’, selitetään johdokseksi »todenta-mattomasta sanasta *vasa», ja tähän yhdis-tetään vielä murteissa paikoin esiintyvävasia ’hoitaa (lasta, sairasta), pitää silmäl-lä’. (Selitys vaikuttaa monimutkaiselta jahuomiota herättää se, ettei ollenkaan kiin-nitetä huomiota vasten-sanaan konneksios-sa varta vasten, kun taas vasituinen vaikut-taisi sanojen vasiten ja vakituinen ristey-mältä.)

Vaurio-sanaa, joka esiintyy vain kirja-kielessä, arvellaan oppitekoiseksi. (Myöställaisilla sanoilla on kuitenkin oma taustan-sa, vrt. esim. s.v. sähkö, jossa viitataan sa-noihin säen ja sähistä.)

SKES:n ilmestymisen jälkeen on jul-kaistu lukuisia lainasanoja koskevia kirjoi-tuksia, joihin SSA:n on pitänyt ottaa kan-taa. Teoksen kolmannessa osassa suhtau-tuminen näihin lainaetymologioihin näyt-täisi kahteen edelliseen osaan verrattunamuuttuneen: vakavasti otettavia lainaseli-tyksiä ei ole yleensä enää torjuttu, ja mo-net niistä ovat jääneet ilman kysymysmerk-kiä, vaikka poikkeuksiakin löytyy. Joissa-kin tapauksissa lainauksesta mainitaan vainkirjallisuusviitteissä, joihin on päässytmuutaman uskottavalta tuntuvan lisäksiuseampi täysin mahdottomaksi katsottavatapaus; alaan perehtymättömän lukijan on

127

vaikea tehdä eroa näiden välillä. SSA 3:ssaei enää yhtä herkästi kuin aiemmin tarjota»omaperäistä deskriptiivisyyttä» laina-alkuperäselityksen vaihtoehtona (vrt. kui-tenkin jäljempänä).

SSA:n omia lainaehdotuksia ovat esi-merkiksi kantaskandinaaviselta taholta saa-tu riitta ’pino’ ja ruotsalaislainat taro ’tyh-mä’ sekä tumppu ’lapanen’. Huomionar-voinen on touvi ’paksu köysi’ -sanan selit-täminen mahdolliseksi keskialasaksalaisek-si lainaksi: < touwe, tow ’köysi; laite, työ-kalu’. Tämä sanahan on aikaisemmin kat-sottu muinaisruotsin togh-sanasta saaduk-si (vrt. krouvi < ruots. krog id., SSA 1). Joaikaisemmin, ja nyt myös SSA:ssä on pi-detty mahdollisena rouva-sanan lähtökoh-taa samalta taholta (< keskialasaks. vrou-we). Varmaksi tällaiseksi lainaksi onSSA:ssä katsottu syömäri ’lakea kannatta-va ylin ja paksuin niskahirsi’ (< keskiala-saks. s5ömer ’kannatinpalkki’) ja mainittu onmyös etymologia, jonka mukaan konjunk-tio ja adverbi vaan olisi lainaa keskialasak-san aivan samaa tarkoittavasta sanasta wan,vaikka todennäköisempänä SSA:ssä onkinpidetty vanhaa käsitystä vajaa-sanan ins-truktiivimuodosta. Myös rehti-sanan läh-teeksi sopisi ruotsia paremmin keskialasak-sa: < recht ’oikea, todellinen; oikeudenmu-kainen’, uprecht ’vilpitön, rehellinen, reh-ti’ (MndHW); SSA katsoo, että rehti olisisaatu ruotsin riktig-adjektiivista, ja selittääensi tavun e:n rehevän vaikutukseksi, mikäei juuri vakuuta. Joka tapauksessa näyttäi-si suomen sanojen etymologioinnissa vä-hitellen päästävän suoriin lainoihin keski-alasaksasta ilman ruotsin välitystä, mitälainasuhdetta historialliset tosiseikat tuke-vat.

Alkuperältään tuntemattomiksi tai epä-selviksi on todettu esimerkiksi seuraavatSKES:sta puuttuvat sanat: sulloa (sen yh-teydessä tosin viitataan mahdolliseen vai-kutukseen verbeistä survoa ja talloa), säkä

’onni, tuuri, viuhka’, tonko ’purotaimen’,tovi, veruke ja vita ’vedessä oleva lima; ve-sikasvi’ sekä äveriäs. Tämä toteamus onyleensä vain suomeen rajoittuvissa sanois-sa, kuten juuri näissä tapauksissa. Jos suo-men sanalla on vastineita lähisukukielessätai -kielissä, se jo on riittänyt SSA:n kaikis-sa osissa alkuperäselitykseksi, mikä etymo-logian kanssa tekemisissä olevaa hämmäs-tyttää. SSA 3:ssa on ylipäätänsä merkintäalkuperän tuntemattomuudesta useammas-sa tapauksessa kuin aikaisemmissa SSA:nosissa, puhumattakaan SKES:sta, josta sil-määni on sattunut vain yksi tällainen totea-mus (SKES I s.v. kekri).

EKSPRESSIIVISTÄ

Vaikka jo SKES:ssa on tunnetusti deskrip-tiiviseksi luonnehtimista yllin kyllin, näyt-tää SSA vain lisänneen vettä myllyyn. Mo-net uusista hakusanoista selitetään tällaisik-si, esimerkiksi raapottaa, rämpiä, ränsis-tyä, sählätä (»onomat.-deskr.»), toilailla(»todennäk.»), toljottaa, tuivertaa (»eh-kä»), töniä, vokotella (»onomat.-deskr.»),väsätä (»mahd.»), ynseä (»deskr.-luontei-nen»), yrmeä, älli (»mahd.»), ällöttää, ää-liö (»todennäk.») ja öykkäri. Todettakoon,että Nykysuomen sanakirjassa on »deskr.»-merkintä vain verbien raapottaa, toilailla,toljottaa ja ällöttää kohdalla. Sellaisia ta-pauksia, joissa ei SKES:ssa, mutta kylläkinSSA:ssä sanalle on esitetty ekspressiivistä(deskriptiivistä tai onomatopoeettista) alku-perää tai sen mahdollisuutta, ovat esimer-kiksi railo, rietta (rietas), riippua, ruma,silpoa, soimata, sotkea, sumea (sumu) jasuma ’tukkiruuhka’ — joiden yhteenkuu-luvuutta pidetään mahdollisena [!] toisinkuin SKES:ssa —, säde, säle, särmä, tah-kea, tarttua, tenä, tunkea, tuoksua, turpea,jopa tyytyä. Päinvastaistakin sentään tapaa:tepsiä ja virhe voisivat SKES:n mukaanolla deskriptiivisiä, SSA toteaa kummas-

128

takin lyhyen ytimekkäästi: »Alkuperä epä-selvä.»

Kuten näistä esimerkeistä jo käy ilmi,ekspressiiviseksi selittämisessä on kaikenkaikkiaan havaittavissa liian usein mutume-netelmän käyttöä. Monesti sen paljastavatmyös epävarmat ilmaisut: raukka on »to-dennäk. samaa (?deskr.) lähtöä kuin rau-kea», ruipelo ja ruippana »lienevät deskr.sanoja», rökäs ’kiiski’ on »alkuperältäänepäselvä, ehkä deskr. sana», rönsy »ilmei-sesti deskr. sanoja», tuho(ta) »luult. deskr.-pohjainen sanue», vala on »ehkä onomat.sana, vrt. valehdella (s.v. valhe), valittaa»[!], äkki: äkkiä »mahd. samaa (deskr.?) al-kuperää kuin äkä», ällistyä »mahd. sananälli yhteyteen kuuluvia (deskr.?) sanoja»jne.

Selvinä ekspressiivisanoina on totutustipidetty ääntä jäljitteleviä -ise-verbejä, joil-le on ominaista muun muassa ensi tavunvokaalin vaihtelu merkityksen pysyessä li-keisenä, SSA:ssä esimerkiksi ratista ’rutis-ta, ritistä, narskua’, ritistä ’ratista, rutista,rätistä’, rotista ’ratista, rutista, rusahdella;rätistä; ropista; motkottaa’; seuraaville sa-noille onkin sitten annettu vain saksankie-liset käännökset: rutista ’knarren, krachen;jammern’, rytistä ’krachen, dröhnen’, rätis-tä ’prasseln, knattern’. Juuri -ise-verbeihinon SSA:ssä vedottu montakin kertaa, kunon haluttu osoittaa jonkin muun äänteelli-sesti läheisen sanan kuuluminen siihen jasamalla sanueen alkuperäinen ekspressiivi-syys. Vaikka joidenkin sanojen osalta täl-lainen lähtökohta hyvin voikin olla olemas-sa, useissa SSA:n esittämissä tapauksissatämä selitys ei kuitenkaan vaikuta uskotta-valta, vaan pikemminkin väkinäiseltä, jos-kus liki huvittavalta. Tarkoitan seuraavan-kaltaisia yhdistelmiä:

Itämerensuomalaisen rae-sanan vaihto-ehtoiseksi selitykseksi lainaetymologianohella tarjotaan samaa onomatopoeettistaalkuperää kuin viron verbillä ragiseda ’ra-

tista, ropista’ ja samassa yhteydessä huo-mautetaan lyydin ja vepsän verbistä ra-givstada ’sataa rakeita’. Viimeksi mainitus-sa tapauksessa ei näy kuitenkaan huomatunsitä, että edellä on esitetty suomen rakeenvastineina lyydin ja vepsän ragi vz, jonkajohdos kyseinen verbi on (vrt. esim. veps.lainivz ’laine’ ja lainivstada ’lainehtia’ (SVJ)tai mairivz ’puute; parka’ ja mairivstada ’sääs-tää’ (SSA 2 s.v. maire)).

Verbin rovita, rovia ’kasata kaskessapalamatta jääneet puut rovioksi’ yhteydes-sä todetaan: »Deskr.-peräisiä sanoja, vrt.ropista.»

Sana rutja, mon. rutjat ’revontulet’,johon on yhdistetty myös paikannimi Rui-ja, etymologioidaan näin: »Mahd. rutista-v:iin liittyvä onomat. sana.»

Suon nimitys räme, jolla on vastineetkarjalassa ja vepsässä (viimeksi mainitus-sa rämik, rämegi vst ’suoperäinen maa’), onhaluttu yhdistää verbiin rämistä ’romista,kolista’ (veps. rämaita ’rämistä, helistä’).

’Onttosarvisten märehtijäin sarven si-suksen muodostavaa luutappia’ tarkoittavatohlo on »deskr. sana, joka kuulunee poh-jimmiltaan v:n tohista yhteyteen».

Onomatopoeettiseen verbiin vihistä ’si-histä, havista, viheltää’ on arveltu kuuluvansanojen vihi ’(linnun)ansan johdeaita; en-nakkotieto, aavistus’ (ja tähän yhdistettyvihjata), vihko sekä vihta [!], joille kaikilleaiemmassa tutkimuksesssa on esitetty lai-na-alkuperää.

Verbiin vikistä ’inistä, kitistä, vinkua’»ilmeisesti» kuuluvaksi katsotaan vikitellä’houkutella, suostutella, viekoitella’.

Itsestään selvää ei kuitenkaan ole -ise-verbienkään ekspressiivisyys: vapista »voiolla deskr. alkuperää» (SKES: »deskr.-sä-vyisiä sanoja»), varista on »mahd. deskr.alkuperää» (SKES:ssa ei ole mitään mai-nintaa deskriptiivisyydestä) ja vilistä-artik-kelissa puhutaan »deskr.-sävyisistä sa-noista» (samoin SKES).

129

Lainasanaetymologioiden rinnalle SSA3 on toisinaan pyrkinyt esittämään oma-peräistä deskriptiivistä alkuperää, mistäedellä olivat vähemmän onnistuneita esi-merkkejä rae sekä vihi, vihko ja vihta. Näi-tä lukuun ottamatta useimmissa tapauksis-sa tällaiset kannanotot ovat SKES:n perua,mihin SSA on vielä lisännyt oman panok-sensa. Kovin vakuuttavilta nämä selittelyteivät aina vaikuta:

Riipiä: germaanisen alkuperän (vrt.esim. muinaisnorjan rífa ’repiä, temmatapois’ [WAnP]) tilalle on esitetty deskriptii-visyyttä, ja SSA:ssä verbiä on vielä verrat-tu sanoihin riisua ja repiä.

Rouhia: SKES pitää sanaa deskriptiivi-senä ja »vain sattumalta baltt. sanoja muis-tuttavana». SSA:ssä viitataan deskriptiivi-syydestä puhuttaessa verbeihin ruhjoa jalouhia, vaikka heti perään myönnetäänkin,että balttilainen etymologia on mahdollinenniin rouhia- kuin louhia-verbillekin.

Tiimellä ’painia, telmiä’: SSA esittääaiemmat käsitykset, sekä skandinaavisenalkuperän (vrt. muinaisnorjan stíma ’otel-la, painiskella, mekastaa’) että »myöhäi-sen» omaperäisen deskriptiivisyyden, jol-loin on verrattu muotoon tiivellä id.; SSAvertaa lisäksi verbiin temmata, johon taason yhdistetty temmeltää.

Velloa ’myllertää; sekoittaa, penkoa; aal-toilla voimakkaasti’: »Ilm. deskr. sanoja.»Mahdollisesta lainauksesta ei SSA:ssä mai-nita edes kirjallisuusviitteissä. SKES:nkinmukaan suomen verbiä »vain kaiketi sattu-malta muistuttaa» ruotsin välla ’kuohua,aaltoilla kiehuvan veden tavoin’, murt.’myllertää, tonkia, penkoa’.

Toisaalta on todettava, että niin surra-ta kuin tassuttaa (ja tassata ’astua’) on sekäSKES:ssa että SSA:ssä katsottu ruotsalai-siksi lainasanoiksi; olisi vain odottanut, ettäsamassa yhteydessä olisi mainittu sanojenekspressiivisyydestä jo lainanantajataholla(ks. SEO s.v. surra ja tassa).

YHTEENKUULUMATONTAJA EPÄMÄÄRÄISTÄ

SSA:n sana-artikkeleita lukiessa joutuuuseamman kerran kysymään, kuuluvatkokaikki jossain artikkelissa mainitut sanattodellakin yhteen vai onko selitys jokinmuu. Vaikuttaa näet siltä, että mahdollisim-man moni äänteellisesti samanlainen taisamantapainen sana on pyritty etymologi-sesti kytkemään toisiinsa. Seuraavassa muu-tama tällainen tapaus r-alkuisista sanoista:

Sana-artikkelissa ramu ’voima, kunto’pidetään »hämmentävänä» ramu-sanallatavattavaa merkitystä ’voimaton, heikko;huono’. Jälkimmäisen arvellaankin sittenkuuluvan ramaista-verbin yhteyteen, ja senlisäksi on vielä merkintä »vrt. edelleen ra-mista ja romu». Lukija puolestaan jää häm-mentyneenä päivittelemään, miksi jälkim-mäistä ramua ei ole kokonaan käsiteltyramaista-artikkelissa, kun siellä kerran esi-tetään ramu ’raihnas’ ja ramea ’raukea,väsynyt, veltto’. Mutta ramaista-artikkelis-ta hän saa kuitenkin vain lisää ihmettelemi-sen aihetta, kun artikkelin lopussa on totea-mus: »Mahd. deskr.-luonteisia sanoja (vrt.romu), elleivät ne kuulu vastakkaismerki-tyksenä sanan ramu ’voima’ yhteyteen.»— Pantakoon merkille tässä yhteydessämyös ramun kirjallisuusviitteissä mainittu1800-luvun puolivälistä peräisin olevaselitys sanan germaanisperäisyydestä, »vrt.isl ramr, ruots ram ’vahva’», minkä jälkeenon pantu sulkeisiin korjaus: »po.’oikea,tosi’». Vaikka ruotsin sanan nykymerkitysonkin tämä, vielä vanhemmassa nykyruot-sissa samoin kuin nykyislannissa (ram(m)-ur) sanan merkitys on ’vahva, voimakas’ jase on myös muinaisnorjan adjektiivillaram(m)r, mikä voi lisäksi tarkoittaa ’mah-tavaa; taikavoimaista’ (ks. SEO, ÍO, WAnP).

Vastakkaisista merkityksistä on myöskyse, kun katsotaan, että samaa alkuperääovat »ilmeisesti» sanat rasakka ’ripeä, ri-

130

vakka, reima’ ja rasea ’väsynyt, raukea;raskas’. Kummankin katsotaan kuuluvanyhteen sanojen rasittaa ja raskas kanssa.Ensiksi mainittu rasakka, joka on haku-sanana, olisi pitänyt erottaa kokonaan muis-ta. Tämä itäsuomalais-karjalainen sana,jolla SKES:n mukaan on myös merkityk-siä ’äkkinäinen, raju, raisu; kiivas, äksy,tulinen’, voi mielestäni hyvinkin olla peräi-sin siitä skandinaavisesta sanueesta, jotaedustavat ruotsin ras ’raivo; raisu kisailu’,murt. ’kiire, nopeus’ (SEO) ja muinaisnor-jan ras ’kiire, liika into’ (WAnP). Lähde eiolisi ollut kaukana: SSA:ssä on rasakkaaseuraavana artikkelina etupäässä itämurtei-seksi luonnehdittu rasavilli < ruots. ras(a)-vill id.

S.v. retuuttaa on mainittu retustaa, re-tostaa ’raahata; raahustaa; kituuttaa; tehdähuonosti’, joista jälkimmäiselle on annettumerkitykseksi myös ’kerskata’, mitä onvaikea yhdistää muihin. Paremmin se yh-distyy retevä ’mahtaileva, pöyhkeä, rehvak-ka’ -adjektiiviin.

Verbiin ripsaa ’rapsaa, risahtaa’ kuulu-viksi on pantu suomen ripsuttaa ’räpäyt-tää’, vepsän ripsta (SVJ: ripsutada) ’vilkut-taa silmää’ ja liivin ripse id. Miksi näissäei ole edes viittausta artikkeleihin ripsi ’sil-märipsi’ ja ripsu (lähisukuk.:) id., joihin neitse asiassa olisi pitänyt sijoittaa? Nyt tässäripsaa-artikkelissa vain todetaan: »Samaadeskr.-onomat. alkuperää kuin ripottaa.»Huomiotta on sitä paitsi jätetty sanapariripistä – ripsaa, johon verrattavia ovat ra-pista – rapsaa ja ropista – ropsaa.

Toisaalta SSA:stä tapaa myös aivanpäinvastaista: yhdistyksiä, jotka äänteelli-sesti tai morfologisesti eivät näyttäisi käy-vän yhteen, mutta joita ei ole sen kummem-min perusteltu. Hyvin usein on sana-artik-keleiden lopussa vain merkintä »vrt.» jamainittu toinen sana tai useampia vertailu-kohteita. Lukijaa kohtaan olisi ollut mones-sa tapauksessa reilumpaa joko lyhyesti se-

littää, mitä tällaisella viittauksella oikeas-taan tarkoitetaan — tai joissakin artikkeleis-sa jättää moiset merkinnät lopullisesta, pai-nettavasta tekstistä pois. Esimerkiksi verbiteuhata (teuho(t)a) etymologioidaan näin:»Deskr. sanoja, vrt. peuhata ja teutoa.»Miksi sitä ei ole tulkittu kontaminaatioksi,kun kerran merkitykset sopivat hyvin? Ar-tikkelissa teutoa (teutaroida, teudata jne.)’telmiä, mellastaa; rimpuilla’ taas vertailu-kohteiksi ilmoitetuista verbeistä teuroa ’tel-miä; teutaroida; riuhtoa’ (lähinnä pohjois-hämäläinen sana) ja peuhata jää arvoituk-selliseksi jälkimmäisen tehtävä. Sen sijaanteuroa tuntuisi hyvinkin liittyvän teudata-verbistä mainittuun murteelliseen asuunteurata ja olisi voitu mainita jo sen yhtey-dessä.

Muita epämääräisiä selityksiä ovat mui-den muassa seuraavat:

Adjektiivi rento yhdistetään muunmuassa sanaan renttu ’hulttio, retku; riepu,huono vaate’ ja samaan yhteyteen katsotaankuuluvaksi vielä rynttyyt, ryntteet senenempää asiaa perustelematta. Olennaise-na tässä viimeksi mainitussa ilmeisessä ris-teymässä ovat varmastikin olleet neutraa-linsävyiset hynttyyt, hyntteet eivätkä niidenlisäksi vain rentut, vaan ylipäätänsä monetlaaja-alaiset, pejoratiiviset r-alkuiset vaat-teiden nimitykset (riepu, ryysy, rääsy jne.).

Sanasta ruopio ’teräaseen terän tyviosa,kara, ruoti; kulunut teräase’ todetaan, ettäse on mahdollisesti kontaminaatiotyyppi-nen muodoste ja vertailukohteina ovat s.v.ruoto mainitut sanat. Kontaminaatio edel-lyttäisi toistakin osapuolta, tässä tapaukses-sa sen odottaisi sisältävän ainakin sanan-sisäisen p:n, mitä ruoto-sanueesta ei löydy.

Itämerensuomalaisen saasta-sanan al-kuperä todetaan hämäräksi. Lisäksi on ar-tikkelissa irtonaiselta vaikuttava maininta:»Vrt. myös ka soaksi ’lampaanvillan hiki,ihvi; kehnä, hilse.» Viimeksi mainitun yh-teydessä ei ole otettu huomioon saamen

131

sanaa, mistä karjalan muoto voi olla peräi-sin (saamen sanoista ks. Lehtiranta 1989:120–121: kantasaam. *s5aks 5e ’lika; hapan-tunut’, ks. myös UEW 755; merkityksenpuolesta vrt. SSA s.v. retu: karj. retu ’lika,loka, kura; lampaanvillan hiki, ihvi’).

Samoin alkuperältään epäselväksi tode-taan suomalais-karjalainen sees ’kirkas (tai-vas, sää)’. Siitä huolimatta lisätään: »yhty-mäkohtia on ainakin sanoihin selkeä, säen(: säkenet) ja säie». Mitä hyötyä alkuperänselvittämisen kannalta on luetella tällaisia»yhtymäkohtia»?

Deskriptiivisestä verbistä sylkähtää ’sy-kähtää, liikahtaa’ ja sen yhteydessä käsitel-lyistä verbeistä sylkyttää ’tykyttää (sydän);hieroa, hiertää’ ja sylkätä ’pökätä, puskea;hiertää’ mainitaan, että näille »läheisiä ovatesim. s.v. sykkiä, sysätä, hyllyä, hölkkä sekätylkeä main. sanat». Miten tuo »läheisyys»noiden eri sanojen osalta sitten tulkitaankin,niin joka tapauksessa artikkelista, joka kä-sittelee viimeisenä mainittua adjektiiviatylkeä ’vastenmielinen, epämiellyttävä,kolkko’, en todella parhaalla tahdollakaanvoinut löytää mitään yhteistä sylkähtämisenkanssa.

Itämerensuomen sanan tarkka merki-tyksiä ovat eri kielissä ’täsmällinen; terävä(aisteiltaan); viisas, älykäs; säästeliäs’. Sii-hen on jo SKES:ssa katsottu kuuluvan vainsuomessa esiintyvät tarkea ’halukas, kär-käs; tärkeä’ ja tärkeä sekä mahdollisestitarjeta, joka esiintyy karjalassa, vatjassa javirossa ja jonka merkitys näissä on useinmyös ’rohjeta, uskaltaa’. SSA:n selitys sa-nueen alkuperästä on semanttisesti mahdol-linen, mutta äänteellisesti mahdoton, kunkatsotaan, että sanueen »perimmäinen kan-ta voisikin olla yhtäläistä (alkuaan deskr.)alkuperää s.v. terä main. sanojen kanssa».

Myös viiksi-sanaa arvellaan deskriptii-viseksi ja — yllätys, yllätys! — sitä verra-taan sanoihin viipottaa, vipattaa ja vikkelä.Tällaistako on etymologiointi?

ÄÄNTEENMUUTOSTA JAÄÄNTEENVAIHDOSTA

Olisin toivonut, että SSA:ssä olisi enemmänkiinnitetty huomiota äänteiden niin sanot-tuihin sporadisiin muutoksiin ja vaihdok-siin, joita tunnetaan jo aiemmista etymolo-gioista. Voin tässä ottaa puheeksi vain muu-taman tällaisen tapauksen.

Äänteenmuutoksista v:n kato labiaali-vokaalin edellä on varsin yleistä niin muu-tamassa suomen murteessa kuin lähisuku-kielessäkin, mutta sitä voi esiintyä sporadi-sesti muutenkin. SSA:ssä tällaisia tapauk-sia ovat esimerkiksi s.v. salvaa murteelli-nen johdos salvu > salu ’salvettu pässi’,savu > sau (jo Agricolalla savun rinnalla),tävy > täy ’keuhkot’, vatvoa > vatoa (mo-lemmilla mm. merk. ’korjailla vanhaa tila-päisesti’), karjal. vatuo ’puhua joutavia’,veps. vaduda ’vatvoa villoja’, *älvy > äly(SSA:n kysymysmerkillä yhdistämä saa-men verbivastine edustaa varhaiskantasuo-malaista muotoa *älwä).

Tällainen kato näyttäisi selittävän vep-sän yhdyssanan jälkiosan tapauksessa taga-rai : tagaraju- ’takaraivo’ < -raivu, vrt. lyy-din tagaraiv (: -raivu-) id. (Lyydin samoinkuin vepsän sanan SSA mainitsee kyllä s.v.taka-, mutta ei raivon yhteydessä.) Äänne-kehitykseen on verrattavissa suomen aju (<murt. aivu) ’aivo’, murt. koju ’koivu’ jaesimerkiksi viron murt. kaju ’kaivo’(VMS). Sanan raivo ’vimma; viha; vim-mainen’ variantti raivu [Lönnrotin mukaan= raivo ’rasande, vild, obändig – – ’] voisiis hyvin olla lähtökohtana myös sanalleraju. SSA katsookin raivon ja rajun olevan»ilmeisesti» samaa alkuperää niiden suh-detta kuitenkaan sen enempää selittämättä.

Labiaalivokaalin etisen v:n katoon pe-rustuu mielestäni myös seuraava: torvi ’tor-vi, putki; typerys’ [ > (johdos:) torvo mur-teissa mm. ’lieriöksi käännetty tuohilevy,torvimainen käärö’, SMSA] > toro ’myllyn

132

suppilo; ränni; putki’. SSA:n mukaan torokuuluisi »samaan deskr. sanueeseen kuintoro, torro» ’jk sojottava; tyhmä’, johontaas on verrattu etuvokaalista deskriptiivistätörö-sanaa, mikä merkitsee ’tomppelia’ ja’jäykähköä, torottavaa, us. torvimaista esi-nettä’. Ekspressiivistyminen näyttää pääs-seen vauhtiin vasta kyseisen äänteenmuu-toksen jälkeen.

Äänteenvaihdoksia kuvaamaan käyseuraava esimerkki, jossa kehityksen voimielestäni katsoa kulkeneen näin:

tormata ’myrskytä; rynnätä, syöksyä’(< ruots. storma id. [’rynnätä, rynnäköidä’-merkitys on jo muinaisruotsissa, OSM])(SSA: »Vrt. törmätä.»)

→ ( = takavokaalisuuden vaihdos etu-vokaalisuudeksi:) törmätä ’mennä päin,iskeytyä jhk; rynnätä, syöksyä’ (SSA: epä-selvää, kuuluvatko tormata ja törmätä yh-teen)

→ (= r:n vaihdos l:ksi:) tölmätä, töl-mäistä ’sysätä, tölväistä, syöksyä, rynnätä,törmätä’ (SSA: törmätä ja tölmätä kuulu-vat yhteen)

→ (= m:n vaihdos v:ksi:) tölväistä ’lou-kata sanoin, letkauttaa’ [murt. myös ’sysä-tä, tyrkätä, pukata’ (SMSA); merkityksenpuolesta vrt. loukata ’törmätä (Agricolalla);kolhaista, satuttaa’(SSA 2)] (SSA tölväis-tä-sanasta: »vrt. äänteellisesti läheisiä tökä-tä, töniä ja töytäistä» sekä »mahd. vaiku-tusta v:stä nälviä»).

Niin sanojen taka- ja etuvokaalien vaih-doksesta (a/ä, o/ö, u/y) kuin l/r-vaihdokses-takin on osoitettavissa useitakin tapauksia.Ensiksi mainitun kohdalla SSA tosin hak-sahtaa pari kertaa liiankin pitkälle, kun sekatsoo, että synkkä voi olla sankan etu-vokaalinen variantti (s.v. synkkä, sankankohdalla ei ole mainittu millään lailla synk-kää), ja pitää tuuheaa yhtään epäröimättätiheän takavokaalisena varianttina (s.v. tuu-hea, kun taas tiheän yhteydessä ei tästä olemainintaa).

Vaihdokseen m/v kuuluvat jo aiemminmainittu tiimellä / tiivellä sekä esimerkiksiSSA:n mukaiset reimi / reivi ’pitkäsiima’,särmä / särvi, usma / usva, virma / virva-(tuli). Outo on SSA:n käsitys, jonka mu-kaan räivätä ’lyödä, huitaista, läimäyttää,paiskata’ voisi liittyä sanaan räivä ’roju,roska; rivopuheinen, häijy; riivattu, pahus;raukka, riepu’. Oikeampi sana on »vrt.myös» -merkinnällä yhdistetty räimiä’paiskoa, sivaltaa’ ja inkerin sekä karjalanräimatä ’lyödä, paiskata’ (nämä taas tuntui-sivat liittyvän l/r-vaihdoksen kautta laaja-alaiseen läimätä, läimiä -sanueeseen).SSA:n artikkeleita lukiessa silmäänpistäviäovat sellaiset tapaukset kuin karjalan ramis-tua ’ravistua (astia)’ s.v. ramaista ’väsyttää,raukaista’ tai ramista ’rämistä, kolista’ -ver-biin yhdistetty ramauttaa ’ravauttaa’.

Oman ryhmänsä muodostavat ääntei-den paikanvaihto- eli metateesitapaukset,joita SSA 3:sta löytää koko joukon: railo /lairo, raspi / rapsi (samanlainen on vispi-lä / vipsilä), rovio / karjal., lyyd. roivo, run-sas / karjal., lyyd. rusnas (epäuskottava onvain suomesta tavatun rusnata ’puuhata,ahertaa; vääntää kiviä kangella’ -verbinselittäminen tähän sanaan kuuluvaksi), sa-lamoida / veps. samalta, sääksi / sääski(sekä linnunnimestä että hyttysestä esiinty-vät molemmat muodot), tohlo / tolho, tyh-jä / tyihä, vanha / karjal. vahna, lyyd. vahn,viikate / viitake jne. Seuraavanlaisiin ta-pauksiin ei näy kiinnitetyn huomiota:

Röhöttää ’höröttää’ (s.v. röhistä ’kö-histä, rahista; röhkiä; rykiä’) / höröttää.

Römeä ’karhea, matala, möreä ääni’,römistä ’puhua römeällä äänellä’ (SSA) /möreä ’hyvin matala ja karhea, römeä, rö-mäkkä (ääni)’, möristä ’äännellä möreällääänellä’ (PS) (vrt. viron murt. (harv.) römi-sema = mörisema, VMS).

Virnistää (etup. itämurt.), karjal. virnis-teä ’irvistää iloisesti, ilkikurisesti t. pilkal-lisesti’ / karjal. nirvisteä ’irvistää, virnottaa’

133

(KKS), veps. nirvivstada ’irvistää’ sekä esi-merkiksi norjansaamen nir|vot ’irvistää, ir-vistellä’ (nämä SSA 1 mainitsee s.v. irvis-tää).

VEPSÄN JA LYYDINVASTINEISTA

Jo kahden aiemman SSA:n osan arvioin-neissani (Ural-Altaische Jahrbücher. NeueFolge 12 (1993): 280–281 ja Virittäjä 1997:299) olen huomauttanut siitä, ettei uusinetymologinen sanakirjamme sisällä kaikkiavepsän vastineita, jotka olisivat olleet saa-tavissa vepsän sanakirjasta (SVJ). Ilmeises-ti arviointien kirjoittaminen on turhaa puu-haa tai sitten toimittajakunta ei ole pitänyttärkeänä sitä, että hakusanojen itämeren-suomalaiset vastineet olisivat mahdollisim-man täydellisesti mukana. Joka tapaukses-sa palaan nytkin samaan asiaan. Suomensanojen itämerensuomalaiseen levikkiinolisi vepsän osalta saanut täydennystämuun muassa seuraavissa tapauksissa:

vCinkta ( vcingu-) ’vinkua; pitää suuko-pua’ (s.v. sinkua ’tiuskia, ärjyillä; sanoavastaan’, viron murt. singuda ’vinkua’;suhteeseen suom. s- ~ veps. vc- vrt. mm. s.v.sihistä, siristä, soma, sonkia, suppu).

vCirgahtada ’nousta, kohota (auringos-ta)’ (s.v. sirkeä, viron sirguda ’kasvaa, ko-hota’, myös esitetyllä mordvan vastineellaon ’kohoamisen, nousemisen’ merkitys).

vCirota ’halkeilla, rakoilla, säröillä’ (s.v.siirottaa ’harottaa’, karjal. tvsiirallah ’haral-laan, levällään, raollaan’ [ei SSA:ssä: lyyd.tvsiirota ’halkeilla’]).

Ribaita, ribahtada ’kiirehtiä, pitää kii-rettä’ (s.v. ripeä; morfol. vrt. veps. huiged’häpeä(llinen)’, huigaita ’häpäistä’, SSA 1s.v. huikea).

Rojahtada ’romahtaa’ (s.v. rojahtaa).-ruk: mezruk ’miesraukka’ (s.v. rukka).Sipsitada ’sipsuttaa’ (s.v. sipsuttaa).vSu vstuda ’väsyä’ (s.v. suistaa: karjal.

suistuo (myös:) ’uupua, nääntyä’).Tu wug (: tu wugo-) ’kevätkylvö; kevätvil-

ja’ (s.v. touko).Ukaidakse ’huhuilla’ (s.v. uukahtaa:

uukuttaa ’huhuta, äännellä’, karjal. uukkoa’huhuilla’; SSA:ssä on s.v. uukahtaa veps.uuvata ’ulista’ [SVJ: uwuvata : uwuvab], mikäei sovi tähän, vaan kuuluisi s.v. ulvoa, mis-sä on myös lyydin ulvada).

Upehtuda ’läkähtyä, pakahtua, tukeh-tua’, upar ’tukahduttava ilma’ (s.v. upottaatähän verbiin yhdistetyt mordvan opa ’läm-min, kuuma, seisova ilma’ ja opamoms ’tu-kahtua; tukehtua’ sekä suom. upakka, upet-to ’sumuinen, pilvinen’, (SKES:ssa myös)upe ’tyyni, painostavan kuuma ilma kesäl-lä’).

Veruda, vörüda ’liukua, vyöryä’ (s.v.vyöryä).

Vidim ’vidin’ (s.v. vitoa: muista itäme-rensuomalaisista kielistä on esitetty sub-stantiivikin, vepsästä ei).

Vilskta, vilskahtada ’vilahtaa’ (s.v. vils-kata: karjal. vilskahtoa ’vilahtaa’).

Vävckeita ’lyödä voimakkaasti’ (s.v. vat-kata (myös:) ’hakata, piiskata’, (SKES:)vätkätä ’iskeä läimäyttää’, vätkiä ’lyödävoimakkaasti’, karjal. vätkätä ’lyödä (ras-kaasti)’, vätvskätä ’lyödä’).

Pertti Virtarannan lyydin näytteistä(Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia129–131), joihin on sanahakemisto (nume-rossa 132), samoin kuin Virtarannan lyydiäkoskevasta muoto-opillisesta aineskokoel-masta (saman sarjan numero 190) olisivatlöytyneet esimerkiksi seuraavat sanat nytlyydin osalta vastinetta vailla oleviin sana-artikkeleihin: raketa ’pauloittaa, varustaaverkot’ (s.v. rakentaa), reig ’reikä, lovi’(s.v. reikä), rik ’roska, ripe, rehu’ (s.v. rik-ka), ribaita ’varista’ (s.v. ripistä), robaita’ropista, rapista’ (s.v. ropista); ropsahtelta’ropsahdella’ (s.v. ropsia), rudvzaita ’rapis-ta, narista’ (s.v. rutista: karjal. rutsata ’ru-tista, narista’), solahtada ’solahtaa’ (s.v.

134

solua), tainehtuda ’tikahtua’ (s.v. taintua:karjal. tainehtuo mm. ’tukahtua’), tumanas’sumussa’ (s.v. tumma: karjal. tumakka’himmeä; hämärä’, vatj. tuma ’pilvinen,sumuinen’), türskähtädä ’jysähtää’ (s.v.tyrsky), töukaita ’työntää’ (s.v. töykätä),uho ’lumituisku’ (s.v. uho: veps. uho id.),vuar ’vaara, kukkula’ (s.v. vaara 1), vigivstä’kitistä’ (s.v. vikistä), vältädä ’välttää,kelvata’ (s.v. välttää), öräitä ’möristä (kar-hu)’ (s.v. öristä).

KIRJALLISUUSVIITTEISTÄ

SSA:n erityisansio on se, että kunkin sana-artikkelin lopussa on kirjallisuusviitteitä,joissa ei ole vain lueteltu sanaa käsittelevääkirjallisuutta, vaan usein myös aivan ly-hyesti mainittu kyseisen kirjoittajan kantasanan alkuperään. SKES:stahan kirjalli-suusviitteet puuttuivat täysin, ja tämän eronhuomaa nyt kovin hyvin SSA-teosta käyt-täessään. Näissä viitteissä on pyritty otta-maan erittäin tarkkaan huomioon jollainlailla sanan alkuperää selittävät vanhimmat-kin lähteet, mikä on varmasti ollut kirjantekijöille aikaa vievä tehtävä, vaikka heilläon ollut apuna Kai Donnerin ja Elvi Erämet-sän laatimat luettelot (Verzeichnis der ety-mologisch behandelten finnischen WörterI–III, 1937–1974). Vanhoista tiedoista oliedellä hyvänä esimerkkinä raadella-verbinensi käsittely Jusleniuksen sanakirjassa.Juuri tällaiset viittaukset voivat tuoda myöslainasanatutkijalle pienoisen yllätyksen:lainaetymologia, jonka hän luuli löytäneen-sä, ei itse asiassa olekaan ihan uusi, vaansiihen suuntaan ajatus on kulkenut jo pal-jon aikaisemmin. Alkuperää ei yleensä olekuitenkaan noissa vanhoissa merkinnöissämillään lailla perusteltu, mikä osaltaan onvaikuttanut selityksen jäämiseen huomio-ta vaille ja mikä nähdäkseni oikeuttaa »uu-delleen» löytämiselle ja kunnon perustelul-le sille kuuluvan arvon.

Julkaisujen paljousko lienee aiheuttanutsen, ettei kaikkia esitettyjä alkuperäselityk-siä löydä SSA:stä. Kirjallisuusviitteidentäydennykseksi mainitsen seuraavassamuutamia havaitsemiani tapauksia (tilansäästämiseksi käytän SSA:n lyhenteitä):rampa (Vaba LU 1997 282–283: < balt.);riista (Nikkilä 1990 CSepIFU 3B [lyhen-ne on s.v. tiukka, mutta ei kirjallisuusluet-telossa; kyseessä on Debrecenin fennoug-ristikongressin julkaisu] 252: veps. (ja ink.)< germ.); ripsi (Koivulehto Vir 1992 198:< germ.); ruta (Hofstra 1985 OsfiGerm325: < germ.); röytä (röyteikkö ’kiviröyk-kiö’ Wiklund 1904 JuhlakNoreen 162–163,röyt(t)ä ’kivikko, kivinen maaperä’ Nikki-lä 1996 LappUr 395: < germ.); siide (Leh-tiranta 1989 SUST 200 118–119: ~ saam.),syyhyä (ibid.: ~ saam.); syöstä (syöksyäHäkkinen 1992 Sprachraum 29: < syö(dä)+ ksy-); tahma (Koivulehto 1981 PBB(T)103 208: ? < germ.); tanakka (tanassa jne.)(Nikkilä 1994 FUF 52 166–169: < germ.);totto 1 (Koivulehto 1991 esit. München1991: < kantaskand.); tuoksua (Häkkinen1992 Sprachraum 29: < < tuo(da) + ksu-);turva (Koivulehto 1983 SUST 183 = T.Sköldin julkaisematon etymologia: <germ.; vrt. SSA); tyrkkiä (Neuhaus 1908161: < germ.); udar (Hofstra 1990 Incog-nita 1:2 138: < germ.); uhma (Hofstra 1990CSepIFU 3B [lyhenteestä ks. edellä] 246–248: < germ.), utra (Nuutinen 1994 Hetki-sen pituus. Tietolipas 128 116–127: alkuaanmerk. ’saukko’ < balt.); vintti 2 (vinnata’raataa; hääriä’ Hofstra 1985 OsfiGerm 288< germ.); väineä (väinä) (Koivulehto 1990ImsKielik 153 ja Vir. 1993 406: < slaav.).

Paikannimiin ei SSA:ssä puututa kuinpoikkeuksellisesti, kuten esimerkiksi edel-lä viimeksi mainitussa väineä-artikkelissa,jonka kirjallisuusviitteistä monet koskevatVäinäjokea. Tässä yhteydessä herää ylei-sempi kysymys siitä, missä määrin paikan-nimien sanastoa pitäisi ottaa huomioon ety-

135

mologioinnissa. Mainitsen vain yhden esi-merkin: Kansanrunouden ja vanhojen sana-kirjojen tevana, teva ’hirvilehmä’ -sanastatodetaan SSA:ssä, ettei sitä tiettävästi olekoskaan ollut suomessa vaan ainoastaankarjalassa. Jos kirjallisuuteen olisi liitettyyksikin Viljo Nissilän useammasta tutki-muksesta (esim. 1975 KarjNimistö 132–133), joissa hän käsittelee eri puolilla Suo-mea esiintyviä Teva(n)-alkuisia paikanni-miä (Tevaniemi, Tevasaari, Tevanjärvi jne.)ja jotka hän kytkee juuri tuohon appellatii-viin (vrt. lukuisat Hirvi, Hirven-alkuisetnimet), olisi kaiketi edellä esitettyä käsitys-tä sanan esiintymisestä suomessa pitänyttarkistaa. Tilanne on tällaisissa tapauksis-sa kieltämättä hankala, koska meillä ei olemitään yhteen koottua tietoa paikannimis-tä ja niiden alkuperästä. Kysymys onkinosoitettava päättäjille: milloin Suomeensaadaan paikannimien etymologinen sana-kirja, jollainen monissa muissa Euroopanmaissa jo on?

LOPUKSI

SSA:ssä on saatu uudenlainen suomen kie-len sanojen alkuperiä selittävä teos. Senhakusanojen rakenne on tiiviydessäänkinhyvin selvä, ja sen hakusanat sisältävät ety-mologiselta sanakirjalta vaadittavat ydin-kohdat helposti löydettävässä muodossa.Kirjan käyttökelpoisuutta tutkimuksessalisäävät suuresti kutakin hakusanaa koske-vat kirjallisuusviitteet.

Tuore etymologinen sanakirjamme si-sältää hakusanoissaan paljon uutta tietoa:aikaisemmin käsittelyä vaille jääneitä sanoja,monia poikkeavia kannanottoja SKES:aanverrattuna sekä viime vuosikymmeninäesitettyjä lukuisia aivan uusia etymologioi-ta. Viimeksi mainitut ovat suurelta osinsuomeen (tai itämerensuomeen) saatuja lai-noja koskevia. Lainasanojen käsittelyssähuomaa SSA 3:ssa eroa aikaisempiin osiin

siinä, että todennäköisiltä vaikuttavat ety-mologiat on tuotu entistä useammin myön-teisesti ja selvästi esiin.

Toisaalta mielestäni SSA 3 eroaa kah-desta edellisestä osasta lisääntyneessä epä-määräisyydessä, mikä koskee varsinkinuseiden hakusanojen yhteydessä esitettyävertailusanastoa. En voinut mitään sille, ettänäitä lukiessa heräsi mielessäni kysymys,ovatko tällaiset vertailut mahdollisesti ol-leet varhaisemmassa käsikirjoitusvaiheessavain jonkinlaisia kirjoittajan mietteitä, jot-ka sitten ehkä kiireen aiheuttamana huo-maamattomuutena ovat jääneet lopulliseentekstiin. Ainakin tulevissa tutkimuksissa onsyytä suhtautua varauksellisesti tämänkal-taiseen vertailumateriaaliin.

Samalla tavoin harkiten tulisi nähdäk-seni tarkastella sanakirjan runsasta sanojenleimaamista deskriptiiviseksi, mikä on var-sin usein tapahtunut löysin perustein. Olisitodella vihdoinkin saatava kyllin laajanmateriaalin pohjalta perusteellista ja kriit-tistä tutkimusta ekspressiivisanoista ja ot-taa siinä myös käsiteltäväksi tähänastisettulkinnat sanojen deskriptiivisyydestä.

SSA ei korvaa edeltäjäänsä, mutta se onerinomainen ensimmäinen apuneuvo sano-jen alkuperän haussa niin maallikolle kuintutkijallekin. Yksityiskohtaisemmat tiedotesimerkiksi sanojen murremuodoista ja nii-den levikistä ynnä muusta löytyvät SKES:nkolmannesta osasta lähtien, kun taasSKES:n alkuosan tämän puolen puutteelli-suuden täydentävät sen ilmestymisen jäl-keen painosta tulleet ja tulevat runsauden-sarvet, Suomen murteiden sanakirjan jaVanhan kirjasuomen sanakirjan osat. Useis-ta sukukielistäkin on ilmestynyt ja ilmestyyerinomaisia sanakirjoja. Suomen sanojenalkuperän selvittäjällä on käytettävissäänaivan toisenlaiset välineet kuin viisikym-mentä vuotta sitten, jolloin ensimmäisenetymologisen sanakirjaamme artikkeleitakirjoitettiin.

136

Edellä esittämäni kriittinenkin arvioin-ti on nähtävä siinä valossa ja sen kannusta-mana, mikä käy ilmi Suomen sanojen alku-perä 3:n alkusanojen loppuvirkkeistä. Nii-hin teoksen päätoimittaja on kiteyttänytpäätökseen saadun työn merkityksen jasuomen sanojen alkuperän selvittelyn jat-kuvuuden: »Suomen sanojen alkuperä eitämän teoksen valmistuttua suinkaan tulelopullisesti selvitetyksi, vaan tutkittavaariittää. Toivottavasti työmme toimii innoi-tuksen lähteenä tai ainakin hyödyllisenähakuteoksena mahdollisimman monille ny-kyisille ja tuleville sanastontutkijoille.»

OSMO NIKKILÄSähköposti: osmo.nikkila@welho.com

LÄHTEET

ÍO = Ásgeir Blöndal Magnússon: Íslendskor“sifjabók. Reykjavik 1989: Or“abókháskólans.

KKS = Karjalan kielen sanakirja. 1–.Lexica Societatis Fenno-Ugricae 15:1–.Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura1968–.

LEHTIRANTA, JUHANI 1989: Yhteissaamelai-nen sanasto. Suomalais-Ugrilaisen Seu-ran Toimituksia 200. Helsinki: Suoma-lais-Ugrilainen Seura.

Lönnrot = Elias Lönnrot: Suomalais-Ruot-salainen sanakirja. Helsinki 1874–1880.

MndHW = August Lübben: Mittelnieder-deutsches Handwörterbuch. Nach demTode des Verfassers vollendet vonChristoph Walther. Reprograf. Nach-druck. Darmstadt 1980.

Nykysuomen sanakirja. Helsinki: WSOY1951–1961.

OSM = K. F. Söderwall: Ordbok öfversvenska medeltids-språket. 1–2. Lund1884–1918.

PS = Suomen kielen perussanakirja. Helsin-

ki: Valtion painatuskeskus & Kotimais-ten kielten tutkimuskeskus 1990–1994.

SEO = Elof Hellquist: Svensk etymologiskordbok. 1–2. Tredje upplagan. Lund:LiberLäromedel 1980.

SKES = Suomen kielen etymologinen sana-kirja. I–VI. Lexica Societatis Fenno-Ugricae 12. Helsinki: Suomalais-Ugri-lainen Seura 1955–1978.

SMSA = Suomen murteiden sana-arkisto.Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimus-keskus.

SSA 1 = Suomen sanojen alkuperä. Etymo-loginen sanakirja. 1 A–K. Helsinki:Suomalaisen Kirjallisuuden Seura &Kotimaisten kielten tutkimuskeskus1992.

SSA 2 = Suomen sanojen alkuperä. Etymo-loginen sanakirja. 2 L–P. Helsinki: Suo-malaisen Kirjallisuuden Seura & Koti-maisten kielten tutkimuskeskus 1995.

SVJ = M. Zajceva & M. Mullonen: Slovar´vepsskogo jazyka. Leningrad 1972.

UEW = Károly Rédei: Uralisches etymo-logisches Wörterbuch. I–II. Budapest:Akadémiai Kiadó 1986–1988.

WAnP = Walter Baetke: Wörterbuch zuraltnordischen Prosaliteratur. 1–2. Vier-te Auflage. Berlin: Akademie-Verlag1987.

VMS = Väike murdesõnastik. I–II. Tallinn:Eesti NSV Teaduste Akadeemia Keeleja Kirjanduse Instituut 1982–1989.