Tieteessä tapahtuu 6/2015

6 2014TIETEESSÄ TAPAHTUU 6 2015

Kallista mainekilpailua julkaisufoorumeilla

Miksi Helsinki on olemassa?

Oraakkeleita, arvontaa ja nopanheittoa

Vieraslajitutkimus

Tieteen termipankin talkoot

Strateginen tutkimus

12008

TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiede-artikkeleille sekä keskustelulle tietees-tä ja tiedepolitiikasta.

Päätoimittaja: Ilari HetemäkiToimitussihteeri: Tiina KaarelaUlkoasu: Heikki KalliomaaSnellmaninkatu 13, 00170 HelsinkiPuh. (09) 228 69 227Fax (09) 228 69 291Sähköposti: [email protected]

Toimitusneuvosto: professori (emeritus) Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, professori Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pää-sihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine, professori Markku Löytönen (pj.), tutkijatohtori Nelli Piattoeva ja toimin-nanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen.

Tilaukset ja osoitteenmuutokset:Puh. (09) 228 69 251Sähköposti: [email protected]

Julkaisija:Tieteellisten seurain valtuuskunta

Painos 6 800 kplIlmestyy 6 kertaa vuodessa33. vuosikerta

Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: www.tieteessatapahtuu.fiVanhat numerot luettavissa verkossa numerosta 7/1996 alkaen.

Seuraava numero ilmestyy helmikuussa. Julkaisemme siinä tapahtumatietoja, jotka on lähetetty viimeistään 29.1.2016 osoitteeseen: [email protected]

ILMOITUKSET

1/1 takakansi 550 € (4-v.)Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.)Sisäsivut (4-v.) 540 €1/1 (mv) 480 € 1/2 sivu (mv) 280 €Myynti: puh. 0400-467195 tai [email protected]

ISSN 0781-7916 (painettu)ISSN 1239-6540 (verkkolehti)Vammalan kirjapaino, Sastamala 2015

TIETEESSÄ TAPAHTUU 6 2015

pääkirjoitus: Kallista mainekilpailua kansainvälisillä julkaisufoorumeilla Keijo Hämäläinen 1Helsinki – sattumaltako? Sattuman rooli kaupunkisuunnittelussa Pekka Korpinen 3Oraakkeleita, arvontaa ja nopanheittoa Mika Kajava 6Vieraslajitutkimus ja lähdeviitteiden luotettavuus Seppo Turunen 11Joukkoistamisen haasteita ja mahdollisuuksia. Tieteen termipankin wikitalkoissa Tiina Onikki-Rantajääskö ja Kaarina Pitkänen-Heikkilä 14

katsauksiaTutkimustieto päätöksenteon pohjaksi Kari Raivio 21Monitieteisyyden haaste yliopistoillemme Uolevi Lehtinen 25Strateginen tutkimus ja Strategisen tutkimuksen neuvosto Per Mickwitz ja Riitta Maijala 29Osaamista kehittävää kehitysyhteistyötä Jarmo Saarti 34Neljäsataa professoria tutkimusvapaalle Mikko-Olavi Seppälä 37Keskustelun tunneaallot – Suomi24 -hanke Krista Lagus, Mika Pantzar ja Minna Ruckenstein 39

tutkimusta suomessa: Musiikista uusi metataito työelämään Helen Moster 42

muistikuvia Aristokraatti oli outo lintu Ilpo Haahtela 45

lyhyesti Ilari Hetemäki 46

keskusteluaYhteiskunnallinen vaikuttaminen edellyttää kollektiivisia käytäntöjä Elina Pekkarinen ja Leena Suurpää 50Kaksi mallia professorin valintaan Juhani Pietarinen 52Rahanalainen kynä Aleksi Fornaciari ja Perttu Männistö 54Missä viinapiru luuraa? Kari Poikolainen 57Olavi Sotavalta oli myös lintujen laulun nuotintajana Petter Portin 59

kirjallisuusMaapallo muutoksessa Petteri Welling 60Alkukantaiset verkkosiipiset ovat kehnoja lentäjiä Mattias Tolvanen 63Mistä on paperi tehty? Juhani Päivänen 65Saamen kielten paikannimet vähemmistö–enemmistö- suhteiden kuvaajina Terhi Ainiala 66Tietokirja kytkee taiteen ja tieteen historian Marja-Terttu Kivirinta 68Haihattelijoita ja jääräpäitä Tapio Markkanen 70Yhdysvaltain liittovaltion aatteellinen perusta Pauliina Raento 72Historian läsnäolo arkielämässä Ossi Kokkonen 74Kohti ihmisten arkea Pekka Wahlstedt 76Utopian jäljillä Jan Forsman 77

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5 1

PÄÄKIRJOITUS

Tiede tuottaa kiihtyvässä määrin uutta tietoa, joka yhtäältä muodostaa pohjan tieteen kehityk-selle ja toisaalta tarjoaa mahdollisuuksia tiedon yhteiskunnalliseen hyödyntämiseen. Uuden luo-misen lisäksi yhtä tärkeää on vanhan tiedon täs-mentäminen osana tieteen itsensä korjaavuutta. Tämän vuoksi jokaisen tutkijan eettinen velvol-lisuus onkin saattaa tutkimustuloksensa mah-dollisimman pian kansainvälisen tiedeyhtei-sön tietoon: kriittisesti arvioitavaksi ja edelleen jalostettavaksi. Tiedejulkaisemisen kansainvälis-tyminen ja digitalisoituminen ovat nopeuttaneet tiedon leviämistä ja edesauttaneet tieteen kehi-tyksen nopeutumista.

Mutta onko tieteellisessä julkaisemisessa tapahtunut jo paradigman muutos? Ohjaako tieteellistä julkaisemista enemmän sen käyt-tö tieteellisen ”tuottavuuden” mittarina osana tutkijan meritoitumista tai tutkimusrahoitus-panoksen tuloksellisuuden indikaattorina kuin tieteellisen tiedon välittämisen itseisarvo? Nega-tiivisin julkaisutoimintaa ohjaava paine tulee kustannusmarkkinoiden kaupallisilta toimijoil-ta, jotka tarkastelevat tieteellistä julkaisutoimin-taa ensisijaisesti kaupallisesta näkökulmasta.

Jo 1600-luvulla tieteelliset seurat ottivat veto-vastuun tutkimustulosten julkaisemisen nopeut-tamisesta luomalla tieteellisten kirjojen rinnalle lyhyempiä tieteellisiä artikkeleita sisältäviä sään-nöllisiä julkaisusarjoja. Motivaatio oli puhtaas-ti tieteellinen. Kustannustoiminnan mahdolliset voitot kotiutettiin tieteen edistämiseen osana tie-teellisten seurojen toimintaa. Tällä periaatteella

Kallista mainekilpailua kansainvälisillä julkaisufoorumeilla

Keijo Hämäläinen

toimivat edelleenkin kaikki Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) yhteydessä toimivat kan-salliset seurat. Taloudellisista voitoista ei kuiten-kaan voi juuri puhua. Tutkimustulosten jakami-nen osajulkaisuihin monografioiden sijaan on tiedon leviämisen nopeutumisen kautta kiistatta edesauttanut myös tieteen nopeampaa kehitys-tä. Toisaalta se on johtanut ”publish or perish” -kulttuurin myötä usein myös tutkimustulosten ja tutkimuksellisten kysymyksenasettelujen tar-peettomaan fragmentoitumiseen ja julkaisujen laadun heikentymiseen. Tieteellisten julkaisu-jen lukumäärä kasvaa eksponentiaalisesti ja tup-laantuu tällä hetkellä joka yhdeksäs vuosi.

Julkaisujen lukumäärän mittaamisen tilalle onkin haettu jo pitkään laadullisia kriteereitä jul-kaisujen vaikuttavuuden arviointiin. Julkaisuai-neistojen digitalisoituminen on mahdollistanut jalostuneempien bibliometristen menetelmien käyttämisen osana laadunarviointia. Vuosien ja joskus vuosikymmentenkin saatossa artikkelin saamat sitaatiot mittaavatkin melko hyvin tut-kimusjulkaisun vaikuttavuutta. Yliopistojen kir-jastojen omien tilausaineistojensa valintaan alun perin kehittämä ”Journal Impact Factor” mittaa hyvin myös julkaisusarjan yleistä vaikuttavuut-ta. On kuitenkin tärkeää tiedostaa, että julkaisu ”High Impact Factor”-lehdessä ei yksiselitteises-ti takaa yksittäisen artikkelin laatua. TSV onkin osana laajaa kansainvälistä yhteisöä allekirjoitta-nut ”The San Francisco Declaration on Research Assessment (DORA)” -vetoomuksen koskien Journal Impact Factorin ylikorostunutta käyttöä

2 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5

yksittäisen tutkijan arvioinnissa.Tutkijayhteisö tuottaa tutkimustiedon, kir-

joittaa ja nykyään pääosin myös ”latoo” tekstin digitaalisilla valmisalustoilla sekä suorittaa kes-kuudessaan vertaisarvioinnin, ”oman toimen ohessa” -työnä. Lehtikustantajat tarjoavat työlle digitaalisen alustan, hoitavat prosessin logistii-kan sekä kokoavat julkaisut painettaviksi koko-naisuuksiksi ja digitaalisesti jaettaviksi pake-teiksi omissa tietokannoissaan. Tämä työ on arvokasta, ammattimaisesti hoidettua ja keven-tää akateemisen yhteisön työtaakkaa. Se ei ole ilmaista, mikä on tärkeä tiedostaa.

Tiedeyhteisön ja tiedekustantajien yhdes-sä tuottamien aineistojen kauppaaminen takai-sin tutkijoiden kotiorganisaatioille on kuitenkin hyvin kannattavaa liiketoimintaa. Suurimman tiedejulkaisijan, Elsevierin, liikevoitto oli vuon-na 2014 lähes 1,5 miljardia euroa, 37 % sen liike-vaihdosta. Sen emoyhtiön RELX Groupin tuotto oli lähes 2,5 miljardia. Viiden suurimman tiede-kustantajan tuottomarginaalit ovat olleet viime vuosina jatkuvasti kolmenkymmenen prosentin paikkeilla. Lehtien keskittyminen muutamaan suureen kustannustaloon on mahdollistanut tie-dekustantajille otolliset pakettihinnoittelut. Vii-den suurimman tiedelehtipaketin tilausten kan-salliset kokonaiskustannukset Suomessa ovat olleet vuosina 2012–16 yhteensä lähes 64 mil-joonaa euroa. Suomi on juuri nyt aloittamassa seuraavan sopimuskauden neuvottelut Elsevie-rin kanssa kirjastojen muodostaman konsorti-on, FinELib:n, koordinoimana. Kustannusten nousu olisi saatava hallintaan. Hallitusohjelman korkeakoulusektorille kohdentamat leikkaukset tuovat oman reunaehtonsa neuvotteluille.

Tieteen avoimuus ja erityisesti tieteellisen tie-don avoin jakaminen, Open Access, ovat niin ikään merkittävä julkaisutoimintaa muokkaava kehityssuunta. Avoimuus ja siihen liittyvä tie-donlouhinnan mahdollistaminen luovat maa-perää uudenlaisille tieteellisille oivalluksille. Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) onkin

määritellyt ”Avoin tiede ja tutkimus” -hankkees-sa haasteellisen tavoitteen: nostaa Suomi avoi-men tieteen johtavaksi maaksi jo vuoteen 2017 mennessä. OKM, Suomen Akatemia ja muuta-mat korkeakoulut ovatkin ryhtyneet sanoista tekoihin avoimuuden edistämiseksi. Toiminta-kulttuurin edistäminen vaatii kuitenkin asen-nemuutoksen lisäksi selkeitä investointeja osaa-miseen ja digitaalisten alustojen luomiseen ja ylläpitämiseen. Toivottavasti tähän löytyy tiu-kassa taloudellisessa tilanteessa konkreettisia resursseja osana hallituksen kärkihankkeita. Tärkeää on huolehtia myös siitä, että kansallinen lainsäädäntö tukee avointa tiedettä muun muas-sa tiedonlouhinnan mahdollistamiseksi.

Julkaisufoorumi on TSV:n yhteydessä toimiva kansallinen hanke, jonka tarkoitus on identifioi-da ja luokitella tieteenalakohtaisesti laadukkaita julkaisufoorumeita. Julkaiseminen kansainvä-lisesti parhaissa tiedelehdissä lisää suomalaisen tieteen näkyvyyttä ja vaikuttavuutta vahvistaen kansainvälistä verkostoitumista. Organisaatioil-le Julkaisufoorumi tarjoaa tukea oman toimin-tansa kehittämiseen, mutta on tärkeää muistaa, että se ei sovellu yksittäisen tutkijan arviointiin. Koska Julkaisufoorumin tarjoamaa laatuvertai-lua käytetään yliopistojen rahanjakomallissa, on sen tarjoama tieteellisten lehtien laatuluokittelu kuitenkin väistämättä julkaisutoimintaa ohjaa-vaa.

Herääkin kysymys, milloin julkaiseminen Open Access -lehdissä nousee tai tulisi nousta erilaisten tulosmittareiden osaksi. Tämän aika on pian, mutta muutos tulee toteuttaa siten, ettei suomalaisen tieteen ja tutkijoiden kansain-välinen kilpailukyky vaarannu. Suomalaisen tutkimusyhteisön tulisi kuitenkin olla muka-na kansainvälisessä eturintamassa avoimuuden edistämisen edelläkävijänä.

Kirjoittaja on Tieteellisten seurain valtuuskunnan hallituksen puheenjohtaja ja Helsingin yliopiston vararehtori.


Sattuma ja luovuus ovat hyvin vaikeasti hallitta-via ilmiöitä, mutta niille on silti annettava riittävä tila myös kaupunkisuunnittelussa. Tässä artikkelis-sa, joka perustuu paljolti matemaatikko Benoit B. Mandelbrotin satunnaisuutta, fraktaaleja ja kaaos-ta koskeviin ajatuksiin, kuvaan kaupunkisuunnitte-luparadigman muutosta Helsingissä pitkän virkau-rani aikana. Aito urbanismi on aina jossain määrin anarkistinen ilmiö. Liialliseen järjestykseen ja enna-koitavuuteen pyrkiminen voi muodostua tuhoisak-si kaupungin kehitykselle.

Kaupunki voi syntyä hyvinkin satunnaisesta syystä. Alkuunpaneva voima voi olla kuin per-hosen siivenisku, joka siirtyessään ajassa eteen-päin saa mahtavat voimat liikkeelle.

Miksi Helsinki on olemassa?Helsingin kehitystä eivät ole määränneet niin-kään sen asukkaat ja heidän tarpeensa vaan yksin valtiaiden tahto. Kuningas Kustaa Vaa-sa perusti Helsingin satamakaupunkina vuon-na 1550 kilpailemaan Tallinnan ja Hansaliiton hegemonian kanssa toisaalta idänkaupassa ja toisaalta valtameripurjehduksessa, jonka mono-poliin Hansa pyrki. Nämä syyt poistuivat jo muutaman vuoden kuluttua, kun Ruotsi sai Tal-linnan haltuunsa.

Miksi uusi kaupunki perustettiin juuri Van-taanjoen suistoon? Hansan kanssa kilpailun ja turvallisuuspolitiikan kannalta tärkeintä olisi ollut hyvä ja helposti linnoitettava satamapaik-ka. Tällaisen Kustaa Vaasa oli löytänyt Santaha-minasta. Uusi kaupunkipahanen syntyi kuiten-kin Vantaanjoen suistoon, koska pakkosiirretyt porvarit vierastivat ”ulkosaaressa asumista” eikä kuninkaalla ollut riittävästi halua panostaa asi-aan. Toinen tekijä, joka vaikutti sijaintiin, oli

Helsinki – sattumaltako? Sattuman rooli kaupunkisuunnittelussa

Pekka Korpinen

pyrkimys rajoittaa tullien ja verojen ulottu-mattomissa tapahtuvaa Uudenmaan talon-poikaispurjehdusta. Merkantilismin hengessä ulkomaankauppa oli tarkoitus keskittää tapuli-kaupunki Helsinkiin.

Vuonna 1638 Suomen kenraalikuvernöö-ri Pietari Brahe ehdotti valtaneuvostolle ”Van-taan Helsingin lopettamista ja Uuden Helsin-gin perustamista Santahaminaan”. Tämä siirto ei onnistunut tälläkään kertaa, vaan uusi kaupunki perustettiin lopulta Vironniemelle eli Kruunun-hakaan. Olen ehdottanut, että valtio luovuttai-si Santahaminan Helsingille 500-vuotislahjana. Jospa kolmas kerta toden sanoisi.

Ruotsinvallan aikana väkisin ja ehkä aluksi väärään paikkaan perustettu Helsinki ei otta-nut menestyäkseen. Suuret nälkävuodet, kol-me venäläismiehitystä, rutot ja tulipalot nujer-sivat kaupungin kerta toisensa jälkeen. Vasta Venäjän valtakunnan osana alkoi Helsinki kas-vaa ja kukoistaa. Suomenlinnan merilinnoituk-sella (rakennettiin alun perin Ranskan rahoil-la), uusilla tie-, rautatie- ja satamahankkeilla oli suuri merkitys Helsingin strategisen merkityk-sen muuttumiselle. Pääkaupunkiasemaan liitty-neet monet rakennushankkeet, yliopisto ja emä-maan pääkaupungin Pietarin läheisyys antoivat lisäpotkua menestystarinalle, jolle ei näy loppua.

Sattuman lisäksi hyvin tärkeää on ollut Hel-singin kyky tarttua uusiin suosiollisiin asetel-miin ja näin päästä hyötymään positiivisesta kierteestä.

Vaaratilanteita ja hyvää onneaValtavista viime sotien pommituksista huoli-matta Helsinki selviytyi varsin pienin vaurioin – kiitos tehokkaan ilmapuolustuksen. Vain neljä prosenttia pommituslennoista pääsi läpi, ja näin


Helsinki vältti monien Saksan kaupunkien koh-talon. Siksi kantakaupungin ilme on yhä inten-siivisen urbaani ja kauniisti vanheneva.

Sotien jälkeen suurin uhka Helsingin euroop-palaiselle identiteetille kaupunkina tuli moder-nististen arkkitehti- ja liikennesuunnittelijoi-den taholta, erityisesti 1960-luvulla. Tuolloin purettiin surutta vanhoja hienoja rakennuksia ja suunniteltiin ristiin rastiin kulkevia moottoritei-tä läpi historiallisen kantakaupunginkin (Smith & Polvinen -suunnitelma oli lähellä toteutua). Taustalla vaikutti amerikkalaistyyppinen auton ja lähiöelämän ihannointi.

Samoin kuin venäläisten pommitusten myös modernistisen tuhoaallon vauriot jäivät onneksi lopulta melko vähäisiksi. Rajuimmat moottori-tiehankkeet torjuttiin ja rahat pantiin metroon. Myös Alvar Aallon auton ylivaltaan perustuneet keskustasuunnitelmat jäivät toteutumatta. Kan-takaupunki säilyi asuttuna eikä muuttunut yri-tyksistä huolimatta toimisto- ja parkkipaikkojen ”downtowniksi”.

Helsingin hidas suunnittelubyrokratia ja varojen puute ovat estäneet monet ylilyönnit. Seudun yhdyskuntarakenne ei ole korjaamatto-malla tavalla hajonnut. Eurooppalainen urbaani kaupunkikulttuuri on voimistunut viime vuo-sikymmeninä merkittävästi. Helsinki alkaa olla varsin hyvä paikka elää. Ajan hengen mukaisesti katu, tori, kävely, pyöräily ja joukkoliikenne ovat jälleen arvossaan.

Vaikutteiden (satunnaisia) teitäToisen maailmansodan jälkeen Suomi sai paljon vaikutteita Yhdysvalloista. Sinne suuntasi kat-seensa myös Tapiolan isä Heikki von Herzen. Vaikutusvaltaisessa kirjassaan Koti vai kasarmi lapsillemme (1946) hän toteaa:

Yhdysvalloissa on jo vuosikymmenien ajan rohkeasti kokeiltu uusilla, nykyajan vaatimuksia vastaavilla kaupun-kityypeillä... teollisuutta ja väestöä varten oli luotava koko-naan uusia asutuskeskuksia, jotka tällöin voitiin vapaasti muokata täydellisiksi ja hyvin suunnitelluiksi puutarhakau-pungeiksi.

Hertzen mainitsee Temppeliaukion kerros-talot tuomittavina ”kasarmeina”. Nykyisin Etu-Töölö on hyvin arvostettua asuma-aluetta. Kau-

punkisuunnittelukulttuurin pitkä sykli on nyt tehnyt täyden kierron ja on palattu Eliel Saari-nen Munkkiniemi-Haaga ja Suur-Helsinki -jul-kaisussa (1915) esitettyihin ruutukaavaihantei-siin. Auton ylivalta on murtumaisillaan.

Väitöskirjassani Kriisit ja pitkät syklit (1981) jouduin perehtymään epälineaarisiin dynaami-siin systeemeihin, innovaatioteorioihin ja Niko-lai Kondratjevin runsaan 50 vuoden mittaisiin talouden ja kulttuurin sykleihin. Omaksumani ”tieteellinen maailmankuva” oli jyrkässä risti-riidassa kaupunkisuunnittelussa vielä tuolloin Suomessa vallalla olleen lineaarisen kokonais-valtaisen suunnitteluparadigman kanssa. Epä-lineaarisessa maailmassa on usein perusteltua edetä askeltaen, koska prosessi voi tulla tienhaa-roihin, pyörteisiin, hyppäyksiin ja ennakoimat-tomaan kaaokseen. Pidin suurkaupunkia niin kompleksina ilmiönä, ettei kaikkia vastaan tule-via ongelmia kannata edes yrittää etukäteen rat-kaista. Keskustaan tulevaa korttelia on hyvin vaikea suunnitella, ellei tiedä, mikä toiminto sii-hen lopulta asettuu. Sen sijaan uusien lähiöiden green field -projekteihin kokonaisvaltainen, ker-ralla valmis lähestymistapa sopii hyvin.

Ajatteluni osui yhteen professorien Peter Hal-lin ja Spiro Kostofin laajojen tutkimusten kanssa kaupunkien kehityksestä. Molemmat korostivat kaupunkia jatkuvassa muutoksessa ja epätasa-painossa olevana ilmiönä. Ideaalikaupungin tai lopullisen päämäärään tavoittelu ei ole mie-lekästä. Hall oli löytänyt Kondratjevin syklien mittaista jaksottaisuutta myös kaupunkien kas-vussa. Menestysklusterin alkusyy voi olla satun-nainen, mutta menestys näyttää juurtuvan tar-kasti paikoilleen ja kestävän pitkään.

Kostof katsoo, ettei mitään yleistä kaupunki-suunnitteluteoriaa ole olemassa. Ala on käytän-nöllinen. Paikalliset olosuhteet vaikuttavat aina ratkaisevasti, vaikka parhaita käytäntöjä kan-nattaakin kopioida muualta maailmalta. Paikan henkeä ja tahtoa tulee kunnioittaa. Koska kau-punkisuunnittelun maali liikkuu koko ajan, on järkevää hakeutua johonkin kontrollin ja anar-kian välimaastoon.

Kaaokseenkin sisältyy paljon järjestystä, vaikka mittaamattoman pieni ero alkuarvoissa


voikin johtaa arvaamattoman suuriin eroihin lopussa. Mandelbrotin kehittämät lähes itsensä kaltaiset muodot (almost self-similar) mittakaa-vasta riippumatta (Mandelbrotin joukko) ovat kiinnostavia järjestyksen saarekkeita kaaoksen meressä. Toistuva teema ja variaatio ovat kes-keisiä periaatteita myös estetiikassa. Professori Yoshinobu Ashihara on soveltanut Mandelbro-tin metodeja Tokion kaupunkikehityksen ana-lysointiin. Hän on tullut siihen tulokseen, että näennäisen kaoottiseen Tokion kaupunkiraken-teessa on kuitenkin hyvin kilpailukykyinen ja dynaaminen piilossa oleva järjestys, joka moni-muotoisuudessaan joustaa hyvin yllättävienkin muutosten niin vaatiessa. Se on pitkälle desent-ralisoitu lähes anarkismiin asti.

Luovuuden manifestiLuovuutta on vähitellen alettu pitää nimen-omaan suurten kaupunkien erityisenä kilpailu-etuna. Richard Floridan paljon julkisuutta saa-nut teos Cities and Creative Class (2005) nosti asian debatin keskiöön vähäksi aikaa. Floridan mukaan luovuus pääsee parhaiten esiin sallivas-sa monikulttuurisessa ympäristössä, mitä suur-kaupungit usein ovat. Sallivuuden mittarina hän käytti mm. indeksiä avoimesti homoseksuaalien määrästä.

Olivatpa luovuuden ja innovaatioiden perim-mäiset syyt mitä hyvänsä, kaupunki voi aina yrittää suosia luovuutta. Minulla oli virkahuo-neessa huoneentauluna seuraava italialaises-ta Domus-lehdestä ottamani ja vapaasti uuteen muotoon vääntämäni ”Luovuuden manifesti kaupunkisuunnittelulle”:

1. Yleisin päättämättömyyden muoto on päättämättömyys, mistä aloittaa (sata vuotta epäröintiä Töölönlahden suunnittelussa). Aloita mistä tahansa (Kiasma), hyppää suoraan asioi-den keskelle!

2. Kehitys ei tapahdu, se tehdään. Kehitys edellyttää avoimuutta ottaa vastaan muutos ja muuttua itse sen mukana.

3. ”Hyvä” on yleisesti hyväksyttynä jo ole-massa. Pitäytymällä ”hyvään” ei koskaan saavu-teta aidosti uutta eikä siis todellista kehitystä.

4. Jos toivottu lopputulos ohjaa prosessia, pääsemme vain sinne, missä olemme jo olleet.

5. Ilo on kehityksen moottori. Heittäydy työ-hösi kauniina kokeiluna, toistona, yrityksenä ja erehdyksenä. Tee pitkän ajan visio ja nauti päi-vittäisistä epäonnistumisista.

Lopuksi on todettava, etteivät kaupungit kes-tä kovinkaan paljoa luovuutta ja siihen liittyvää epävarmuutta. Kaikkialla vallassa ovat keskin-kertaisuuteen tukeutuvat voimat, jotka luon-nostaan vastustavat ennenäkemätöntä ja uutta. Vaikka mandelbrotimaisella rajulla satunnai-suudella ei ole mitään tekemistä normaalijakau-man sievän satunnaisuuden kanssa, demokratia toteuttaa kellokäyrän ennakoimaa pyrkimystä kohti keskiarvoja. Varokaa siis tämän artikke-lin harhaoppeja, jos haluatte olla suosittu omana aikananne.

Kirjallisuus

Ashihara, Y. 1989. The Hidden Order, Tokyo through the Twentieth Century, Kodansha International.

Florida, R. 2005. Cities and Creative Class, Routledge.Hall, P. 1988. Cities of Tomorrow, Blackwell.Hall, P. 1998. Cities in Civilization, Culture, Technology and

Urban Order, Pantheon Books.Herzen, H. v. 1946. Koti vai kasarmi lapsillemme, WSOY.Korpinen, P. 1981. Kriisit ja pitkät syklit, Työväen taloudelli-

nen tutkimuslaitos.Korpinen, P. 2007. Helsinki – tulevaisuuden kaupunki, EVA.Korpinen, P. 2010. Taiteesta ja taloudesta, Palkansaajien tut-

kimuslaitos.Korpinen, P. 2012. Mein Kamppi, uusi urbaani Helsinki, TSL.Kostof, S. 1992. The City Assembled, Thames and Hudson.Mandelbrot, B. B. 1983. The Fractal geometry of Nature, W.H.

Freeman.Saarinen, E. 1915. Munkkiniemi-Haaga ja Suur-Helsinki,

M.G. Stenius Oy.Suolahti, E. E. 1950. Vantaan Helsinki, Helsingin kaupungin

historia, osa I. Helsingin kaupunki.

Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori, joka on toimi-nut Helsingin kaupungin kaupunkisuunnittelusta ja kiinteistötoimesta vastaavana apulaiskaupun-ginjohtajana (1991–2007). Artikkeli perustuu Tie-teen päivillä 10.1.2015 pidettyyn esitelmään.


Antiikin polyteistisessä maailmassa oli lukemat-tomia jumalia, joita lähestyttiin uhrein ja rukouk-sin. Vaikka jumalat saattoivat ilmestyä ihmisten keskuuteen, oli myös monenlaisia kanavia, joiden kautta he viestivät kuolevaisille. Apuna tarvittiin henkilöitä, joilla oli kyky välittää jumalallinen sano-ma eteenpäin, tuli se sitten suoraan jumaluudelta, välillisesti lintujen lentoa tai puunlehtien kahinaa tulkitsemalla tai vaikkapa heittämällä noppaa.

Delfoin Pythian tapaisista meedioista on säily-nyt paljon tietoja ja kuvauksia. He välittivät jon-kinlaisessa toiseuden tilassa jumalten sanallisia viestejä ja vastauksia apua kaipaaville. Antiikin Kreikassa ja Roomassa oli myös aina niitä, joi-den uskottiin kykenevän tunnistamaan erilaisia luonnonilmiöitä ja antamaan niille jumalalli-sia merkityksiä. Toiset taas olivat erikoistuneet erilaisiin teknisiin menetelmiin, joiden avulla jumalilta pyrittiin saamaan vastauksia.

Ennustamisen lajeistaItaliasta tunnetaan Napolin lähistöllä sijaitse-van Kymen (Cumae) ikivanhan kreikkalaisen oraakkelin ohella useita paikkoja, joissa joko tiedetään tai oletetaan toimineen ennustuskes-kuksen. Antiikin kirjallisista, dokumentaarisista ja arkeo logisista lähteistä päätellen ennustuksia oli tarjolla eri puolilla Keski- ja Pohjois-Italiaa. Aineisto on kuitenkin siinä määrin fragmen-taarista, että oraakkelien tarkempi luonne jää useimmiten hämäräksi. Poikkeuksen muodos-taa Rooman kaakkoispuolella Palestrinas-sa (Praeneste) sijaitseva Fortuna Primigenian pyhäkkö, jonka suojissa toiminut oraakkeli tun-netaan hyvin antiikin kirjallisuudesta ja muu-tenkin. Vanhaan etruskilais-itaaliseen tapaan Praenestessä käytettiin arpoja (sortes) vastaus-

ten saamiseksi.Cicero kuvailee teoksessaan De divinatione

(”Ennustamisesta”, 44 eKr.), miten oraakkelikai-vosta oli tapana noutaa valmiiksi kirjoitettuja vastauksia asiakkaille. Yleensä nuori poika las-keutui kaivoon ja haki sieltä sattumanvaraises-ti arpalevykkeen, joka sitten välitettiin eteen-päin, luultavasti erityisen virkailijan (sortilegus) toimesta. Jos asiakas oli lukutaidoton (kuten moni lienee ollut), viesti voitiin varmasti lukea ja kenties samalla tulkita hänelle. Miten kaik-ki yksityiskohdissaan ja tarkasti ottaen tapah-tui, jää valitettavasti epäselväksi. Olennaista oli kuitenkin arpojen käyttö, jolloin oli olemassa rajattu määrä vastauksia periaatteessa loputto-maan määrään kysymyksiä. Tällaiseen toimin-taan liittyy tietenkin ongelmia, joihin kiinni-tettiin huomiota jo antiikin aikana. Miten yksi ja sama vastaus voidaan antaa täysin erilaisiin kysymyksiin? Cicero itse suhtautui varsin epäi-levästi Praenesten kaltaisiin oraakkeleihin, mut-ta hänen keskustelukumppaninsa edellä maini-tussa ”Ennustamisesta”-dialogissa, Quintus-veli, edustaa ymmärtäväisempää näkemystä: vaikka arpojen noukintaa ohjaa sattuma (casus), juma-lallinen voima on kuitenkin viime kädessä sattu-mankin yläpuolella. Oraakkelin ennustajajuma-la ratkaisee, mikä arpa asiakkaan osalle lankeaa.

Oraakkelit ovat monessa mielessä universaali ilmiö, mutta ennustusmenetelmissä oli rooma-laisen lännen ja kreikkalaisen idän välillä huo-mattavia eroja. Niin sanottu luonnollinen tai inspiroitunut ennustaminen (divinatio natura-lis, kuten Cicero sitä kutsui) oli aina ollut tyy-pillistä itäisen Välimeren kulttuureille, kun taas lännessä näyttää olleen selvästi useammin tapa-na turvautua arpoihin, siis valmiisiin, ennalta kirjoitettuihin vastauksiin. Muutenkin tekninen

Oraakkeleita, arvontaa ja nopanheittoa

Mika Kajava


ja välineellinen ennustaminen (Ciceron sanoin divinatio artificiosa) oli suhteellisesti yleisem-pää lännessä, jossa oli perinteisesti tarkkailtu ja selitetty erilaisia luonnonilmiöitä ja jumalalli-sia merkkejä. Siinä missä roomalaisten jumalat tai muut korkeammat voimat viestivät monen-laisten merkkien kautta, idässä jumalat antoi-vat useimmiten itse vastauksia, joko suoraan tai erityisen välittäjän avulla. Erilaisten ennus-tusmenetelmien kirjo oli kuitenkin kreikkalai-sessa maailmassa varsin laaja. Sielläkin oli aina tarkkailtu lintujen lentoa ja ”luettu” uhrieläinten maksoja. Samoin arpaennustaminen oli vanhas-taan tunnettu ilmiö myös Välimeren alueen itä-osissa.

Ennustaminen sinänsä voi olla varsin ratio-naalista toimintaa. Sen ei tarvitse edellyttää eri-tyistä uskoa jumalten olemassaoloon, olkoon-kin, että vakaumus voi ennustamisen myötä lisääntyä. Arvoilla ennustamiseen tämä pätee hyvin, onhan kyseessä hyvinkin järjellinen tapahtuma, joka ei vaadi jumalten välitöntä osallistumista. Tärkeää on ihmisen oma päät-telykyky. Rationaalisuus vallitsee ennustami-sen kaikissa vaiheissa, valmistautumisessa, itse toimenpiteessä ja vastauksen tulkinnassa. Sitä paitsi myyttien mukaan kreikkalaiset jumalat turvautuivat itsekin arpoihin jakaessaan maail-mankaikkeutta keskenään: kun Zeuksen osalle tulivat taivas ja yläilmat, hänen veljilleen lanke-si muita universumin osia, Poseidonille meret, Haadekselle maanalaiset alueet. Ei kerrottu, että mikään muu korkeampi voima olisi vaikutta-nut arvonnan lopputulokseen. Samoin ihmisten käyttämät arpaoraakkelit olivat jumalten hyväk-symiä automaatteja, eräänlaisia lottokoneita. Ne toimivat miten toimivat, usein kylläkin jumalten silmien alla, mutta kuitenkin ihmisten järjelli-sessä maailmassa.

Kreikkalaiset arpaoraakkelitMerkittäviä arpaoraakkelilöytöjä on tehty Ana-tolian lounaisosassa, nykyisen Turkin alueel-la. Pamfylian tasangolta ja sitä ympäröivil-tä seuduilta tunnetaan joukko 2. vuosisadalle jKr. ajoittuvia, lähes miehenkorkuisia kivipaa-seja, joihin on kaiverrettu valmiita oraakkeli-

vastauksia odottamaan asiakkaiden heittämiä noppatuloksia. Kussakin pilarissa on aina 56 tekstiä, mikä vastaa kreikkalaisten käyttämän astragalos-nopan viidessä heitossa syntyvien yhdistelmämahdollisuuksien määrää. Noppana käytettiin lampaan tai muun nelijalkaisen eläi-men nilkassa sijaitsevaa luuta, joka muotonsa ja rakenteensa takia antaa heitettäessä vain neljä mahdollista tulosta, luvut 1, 3, 4 ja 6 niin, että vastakkaisten puolten summa on 7 (kuten mei-dän käyttämissämme kuutionopissa; nekin toki tunnettiin antiikin aikana). Kuperan ja leve-än sivun arvo on 4 (prānes, ”eteenpäin kallistu-va, viettävä”), kovera vastapuoli on 3 (hyptios, ”ylösalaisin, selällään”). Kun litteä ja kapea sivu on 6 (Kōios, ”koslainen [heitto]”), sen koveran vastapuolen arvoksi jää 1 (Khīos, ”khioslainen [heitto]”). Koska yksittäisten noppalukujen jär-jestyksellä ei ole merkitystä, kertyy mahdollisia heittoyhdistelmiä 56 (huomattakoon, että astra-galoksen sivut eivät ole täysin symmetriset, joten heittotuloksetkaan eivät ole symmetrisiä eivätkä siten täysin satunnaisia).

Piirtokirjoitukset on yleensä järjestetty nou-sevasti siten, että ensiksi tulee pienintä yhteis-lukua (viisi ykköstä) vastaava ennustus, viimei-senä on viisi kuutosta. Esimerkiksi heittotulos 13344 (merkitty kreikaksi ΑΓΓΔΔ aakkosia vas-taavien lukuarvojen mukaan) antoi asiakkaal-le ennustuksen, jonka järjestysnumero oli 17. Noppatuloksen lisäksi teksteissä mainitaan aina silmälukujen yhteissumma (tässä tapauksessa 15) ja tulokseen liittyvä jumaluus (17. ennus-tuksessa se oli Zeus Soter eli ”Zeus Pelastaja”). Näin ollen asiakas pystyi helposti löytämään oman ennustuksensa kivitauluun kaiverrettujen tekstien joukosta. Mikäli yhteissummaan pääs-tiin useilla heittoyhdistelmillä, piti vain kyseisen luvun alta etsiä omansa (esim. luku 15 tulee use-ammista heittotuloksista: 13344, 11166, 33333, 43611). Yhteislaskutaidon ontuessa oraakkelin henkilökunta kyllä tarjosi apuaan.

Huomattakoon, että toisin kuin yleensä nop-papeleissä pienet silmäluvut eivät ole huonoja tuloksia. Esimerkiksi viisi ykköstä, jotka olisi-vat pelimaailmassa olleet viisi ”koiranheittoa”, tar joaa Zeuksen alaisuudessa varsin suotuisan


ennusteen. Tavallisessa nopanheitossa paras tulos (”Afroditen heitto”, latinaksi iactus Vene-rius) syntyi siten, että kaikki nopat antoivat eri numeron (peleissä heitettiin yleensä vain neljää noppaa, mikä teki tällaisen tuloksen mahdolli-seksi), mutta oraakkeleissa Afroditen suojele-ma tulos ei vaatinut keskenään erilaisia nume-roita (siihen päästiin heittämällä joko 13 = 1+1+1+6+4 tai 27 = 6+6+6+6+3).

Edellä mainittu, järjestysnumeroltaan seitse-mästoista heittojen yhdistelmä tarjosi seuraavan ennustuksen:

XVII 13344 15 Zeus Pelastaja

Yksi khioslainen, kaksi kolmosta ja kaksi nelosta heitetty: lähesty rohkeasti hanketta, johon olet ryhtymässä; toteuta se! Sinä tulet voittamaan, sillä jumalat ovat antaneet sinulle nämä suotuisat merkit, älä välttele niitä pyrkimyksissäsi; niistä ei koidu mitään pahaa. (suom. kirjoittaja)

Ennustus on siis hyvä, kuten voi odottaakin Zeus Pelastajan ollessa pelissä mukana. Monet muutkin vastaukset olivat myönteisiä ja toiveita herättäviä, mutta tietysti oraakkelin oli annetta-va myös varoituksia ja esitettävä epäilyksiä. Mie-lenkiintoinen tapaus on esimerkiksi neljän kuu-tosen ja yhden nelosen yhdistelmä, siis melkein täyspotti: kun ollaan näin lähellä viittä kuutosta, viimeinen nelonen ja sitä kautta koko lopputulos voi tuntua pettymykseltä. Hallitseva jumaluus onkin personifioitu Tuho. On myös ymmärret-tävää, että Kronos Lapsensyöjä, Maanalainen Zeus tai Taipumattomat Kohtalottaret tarjoavat huolestuttavia ennustuksia. Mutta vähemmän selvää on, miksi esimerkiksi koston jumalatta-rena tunnettu Nemesis kehottaa asiakasta luo-pumaan (taloudellisesta tai muusta) hankkeesta, mutta lupaa parantumista sairaudesta.

Vastausten otsikoissa esiintyvien jumalien rooli ei ole aina selvä, mutta näyttäisi siltä, että jumala ei itse lausu ennustusta, nimittäin oraak-kelin ”ääni” puhuu jumalista usein kolmannessa persoonassa. Jumaluudet eivät myöskään näyt-täisi välttämättä kytkeytyvän tiettyihin heittoyh-distelmiin, koska yksi ja sama jumala saattoi liit-tyä useampiin tuloksiin. Kenties onkin niin, että asianomaisen jumalan ajateltiin ohjaavan arvan-heittäjän kättä ja vaikuttavan siten ennustamisen

lopputulokseen. Viime kädessä vastausten lähde lienee ollut Apollon, antiikin maailman tunne-tuin oraakkelijumaluus. Muutamissa vastauksis-sa tämä ilmoitetaankin selvästi.

Kuten usein arpaoraakkeleissa oli tapana, vas-taukset on laadittu luonteeltaan sopivan yleisiksi niin, että asiakas (jota usein puhutellaan ”muu-kalaiseksi” tai ”vieraaksi”) pystyi sovittamaan saamansa viestin omaan tilanteeseensa. ”Mitä tahansa toivot” tai ”mitä hyvänsä mielessä-si suunnittelet” ovat kaavamaisia lauseita, jotka varmasti sopivat kysyjälle kuin kysyjälle. Prāksis (”teko/hanke/toimi”) on myös yleispätevä ja hel-posti käsiteltävä termi (esim. πρᾶξιν ἣν πράσσεις μὴ πρᾶσσε”älä ryhdy siihen, mihin aiot ryhtyä”). Mutta praksis siihen liittyvine verbimuotoineen on erityisen yleinen talouselämään liittyvissä yhteyksissä, ja koska vastauksissa viitataan usein myös matkustamiseen, saattaa olla, että meille säilyneiden Vähän-Aasian arpaoraakkeleiden asiakaskunta muodostui pääasiassa kauppiaista ja matkustavista liikemiehistä. Tätä olettamus-ta vahvistaa se, että Pisidian Kremnasta löyty-nyt tekstikokoelma sijaitsi alun perin kaupungin kaupallisessa ytimessä, agoralla, eikä liene sat-tumaa, että Lykian Termessoksesta peräisin ole-van oraakkelivastausten luettelon on tehnyt eräs entinen agoranomos (eli virallinen torivahti).

Vähän-Aasian arpaoraakkelit eivät olleet täy-sin erillinen ja paikallinen ilmiö. Niiden lähtee-nä oli ilmeisesti käytetty kirjallista oraakkeli-kokoelmaa tai valikoiden useampia kokoelmia. Kaupunkien toreilla ja muilla julkisilla paikoil-la sijainneisiin ennustuspisteisiin oli luultavasti yleisemminkin pystytetty vastaavia ennuslausei-ta sisältäviä kivi- tai muita tauluja. Mielenkiin-toista on se, että näiden oraakkelivastausten suo-ra perillinen löytyy myöhäisantiikin Galliasta. Kyseessä ovat niin sanotut ”Pyhimysten oraak-kelit” (sortes Sanctorum), joita tunnetaan monis-ta keskiaikaisista käsikirjoituksista. Mahdollisia vastauksia oli valmiina 56 kappaletta (kuten Vähän-Aasian tapauksissa), ja ne voitiin saada heittämällä kolmea kuusisivuista arpaa. Arvan-heittoa tuli edeltää kolmen päivän paasto, mes-sun laulaminen, ja itse toimitus oli suoritettava cum magna humilitate, orando et lachrymando,


siis ”erityisen nöyrästi, rukoillen ja kyynelehti-en”. Käsikirjoituksista tunnetut vastaukset näyt-täisivät muodoltaan ja ulkoasultaan seuraavan kreikkalaisia esikuvia siinä määrin uskollisesti, että kyseessä voidaan olettaa olevan vanhem-man mallin varsin uskollinen kopiointi. Kieli on muuttunut latinaksi ja sisältö on kristillistä, mutta muutoin ennustamisen ulkoiset muodot ovat säilyneet.

Tämänkaltaiset oraakkelit eivät kuitenkaan olleet aivan ongelmattomia, ja siksi esimerkiksi useat piispat arvostelivat niitä 500-luvulla. Tuon ajan Galliasta tunnetaan myös muita ennustus-kokoelmia, erityisesti niin sanotut sortes San-gallenses, jotka ovat egyptiläis-kreikkalaisen serkkunsa (sortes Astrampsychi) latinankielinen versioita. Nämä sortes-kokoelmat poikkeavat kuitenkin konsultaatiotavoiltaan ”Pyhimysten oraakkeleista” ja niiden vanhoista kreikkalaisista esikuvista. Asiakkaalla oli valittavinaan lukuisia valmiita kysymyksiä, joista hänen oli löydettävä itselleen sopiva. Valmiita vastauksia oli monin-kertaisesti enemmän. Niihin päästiin kysy-mysten ja vastausten keskinäisen luokittelun ja erilaisten laskutoimitusten avulla. Tämän luon-nollisesti hallitsi vain oraakkelin ylläpitäjä.

Hengeltään samankaltaisia oraakkeleita oli-vat monet muutkin, myöhäisemmässä antiikis-sa tai sen jälkeen suosioon nousseet menetelmät. Homeroksen tai Vergiliuksen säkeissä oli arvo-valtaa, ja siksi ne olivat oivia ennustusten lähtei-tä (niin sanottu sortes Homericae ja sortes Ver-gilianae). Yhtäläinen voima sisältyi Raamatusta noukittuihin lauseisiin (sortes biblicae). Raamat-tu voitiin esimerkiksi avata sattumanvaraisesti, jolloin aukeamalta silmiin osuva kohta koettiin merkitykselliseksi.

Ennustusarpoja ItaliastaEnnuslauseiden kirjoittamiseen voitiin käyttää monia eri materiaaleja, esimerkiksi pieniä kiviä, ohuita lyijylevyjä tai papyrussuikaleita. Arpo-ja lienee usein käytetty vain kerran, mutta niitä voitiin myös kierrättää. Tekstien sisältö oli myös hyvin vaihteleva, joskus kysymykseen riitti vas-taukseksi pelkkä ”kyllä” tai ”ei”. Viesti saattoi olla kirjoitettuna itse arpaan, toisinaan taas siihen

oli merkitty jokin symboli, esimerkiksi kirjain, jonka avulla oikea vastaus löytyi valmiista koko-elmasta. Edellä mainituissa noppaoraakkeleissa-kin käytettiin valmiita vastauskokoelmia.

Italiasta löytyneet arvat ovat tyypillisesti pie-niä, suorakulmaisia pronssilevyjä, joiden toises-sa päässä on pyöreä aukko. Levykkeitä luultavas-ti varastoitiin niputtamalla useampia kappaleita yhteen reiän kautta kulkevalla narulla.

Levyille kirjoitetut lauseet eivät suinkaan aina olleet täsmällisiä vastauksia oraakkelille esitet-tyihin kysymyksiin, pikemminkin ne sisälsivät yleisluontoisia neuvoja ja varoituksia tai ohjeita tulevaisuuden varalle. Monet olivat tarkoituksel-lisen hämäriä ja monitulkintaisia, ja useat var-masti sopivia mihin tahansa tilanteeseen.

Mielenkiintoisin arpalevykokonaisuus on arkeologisista löydöistä ja vanhoista käsikirjoi-tuksista tunnettu lähes 20 esineen ryhmä, niin sanotut ”Baharenon” arvat, jotka lienevät olleet käytössä Pohjois-Italiassa, ehkä nykyisen Vene-ton alueella. Jotkut tämän kokoelman vastauk-sista ovat luonteeltaan myönteisiä. Oraakkelin asiakasta voitiin esimerkiksi kehottaa esittä-mään pyyntönsä iloisin mielin. Vaikka oraakke-li ei varsinaisesti lupaa mitään, kysyjä voi joka tapauksessa iloita siitä, mitä hän saa (Laetus lubens petito. Quod / dabitur, gaudebis semper).

Suurin osa vastauksista on kuitenkin nega-tiivisten kielikuvien sävyttämiä. Jos kysyjälle sanottiin, että ”hevonen on hyvin kaunis, mut-ta sinä et voi ratsastaa sillä” (Est equos perpul-cer, sed tu / vehi non potes istoc), tämän voi-si tulkita kielteiseksi kommentiksi melkeinpä mihin tahansa kysyjän esittämään ajatukseen tai hankkeeseen. Monet vastaukset neuvovat kysyjää olemaan järkevästi varuillaan: ”Uskot-ko, mitä sanotaan? Ei asia niin ole. Älä ole type-rä” (Credis quod deicunt? Non / sunt ita. Ne fore stultu(m)). Eräs oraakkelilause koettelee kysyjän viisautta: ”Jos olet viisas, varo, ettei epävarmas-ta tulee varmaa!” (De incerto certa ne fiant, / si sapis, caveas). Yleisluontoiset neuvot ovat myös tyypillisiä: ”Ihmisiä on moneksi: älä luota hei-hin!” (Homines multi sunt: / credere noli), tai aja-tus siitä, että pieleen mennyttä asiaa ei helpol-la saa muutettua eli sananmukaisesti ”käyrää ei


saa suoraksi” (Conrigi vix tandem quod / curvom est factum crede). Monet vastaukset muistutta-vat siitä, että ihmisen pitäisi tyytyä siihen mitä hänellä on eikä pyytää enempää.

Varsin erikoisilta tuntuvat ne lausahdukset, jotka eivät oikeastaan vastaa mihinkään vaan pikemminkin moittivat oraakkelin asiakasta tai pitävät hänen tilaansa toivottomana: ”En ole mikään valehtelija; sinä kysyt typeriä”, ”Nytkö pyydät minulta, nytkö kysyt? Aika meni jo” tai ”Vieläkö kysyt minulta, vaikka kaikki toivo on mennyt?”.

Miten tällaiset vastaukset palvelivat nii-tä oraakkelin asiakkaita, jotka olivat toivoneet selkeitä vastauksia ongelmiinsa? Ehkä kysyjiä moittivat lauseet sopisivat yksityisen, kiertele-vän ennustajan tarjoamaan vastauskokoelmaan paremmin kuin arvonsa tuntevaan oraakkeli-pyhäkköön. Toisaalta voisi ajatella, että kyse-lyjä manipuloitiin antamalla tylyjä vastauksia erityisesti hankalille asiakkaille. Tällaiset vas-taukset olivat luultavasti omiaan korostamaan oraakkelin valtaa ja voimaa. Sitä paitsi myytti-enkin mukaan jumalat olivat usein arvaamat-tomia ja loukkaantuivat helposti. Kenties tyy-tymätön jumaluus (ja oraakkelin henkilökunta) odotti joiltakin kyselijöiltä sovitukseksi uhreja ja muita lahjoja. Yksi vastaus itse asiassa paljastaa oraakkelijumalan tyytymättömyyden asiakkai-den kiittämättömyyteen: ”Olen hyödyksi hyvin monille; kun olen auttanut, kukaan ei kiitä” (Per-multis prosum. Ubei / profui, gratia(m) nemo).

”Baharenon” arpaoraakkelit näyttäisivät kir-jainmuotojensa perusteella ajoittuvan 2. ja 1. vuosisadalle eKr. Joissakin levyissä on kuitenkin käytetty arkaisoivaa latinaa, mikä viittaisi sii-hen, että osa teksteistä perustui varhaisempiin vastauk siin. Lisäksi vanhoilta kuulostavat kieli-muodot saattoivat antaa vastauksille ylimääräis-tä arvovaltaa.

Kirjallisuutta

Buchholz, Laura 2013: Identifying the Oracular sortes of Ita-ly. Teoksessa Kajava, Mika (toim.), Studies in Ancient Oracles and Divination, s. 111–144. Rome: Edizioni Quasar.

Busine, Aude 2006: Paroles d’Apollon. Pratiques et tradi-tions oraculaires dans l’Antiquité tardive (IIe–IVe siècles). Leiden & Boston: Brill.

Chirassi Colombo Ileana & Seppilli Tullio (toim.) 1999: Sibille e linguaggi oracolari. Mito, storia, tradizione. Pisa & Roma: Istituti editoriali e poligrafici internazionali.

Eidinow, Esther 2007: Oracles, Curses, and Risk among the Ancient Greeks. Oxford: Oxford University Press.

Flacelière, Robert 1961: Devins et oracles grecs. Paris: Presses universitaires de France.

Graf, Fritz 2005: Rolling the Dice for an Answer. Teoksessa Johnston, Sarah Iles & Struck, Peter T. (toim.), Man-tikê. Studies in Ancient Divination, s. 51–97. Leiden & Boston: Brill.

Johnston, Sarah Iles 2008: Ancient Greek Divination. Oxford: Wiley–Blackwell.

Kajava, Mika 2009: Selviytymisstrategioita – ennustajat, oraakkelit ja noidat. Teoksessa Kajava, Mika & Kivistö, Sari & Riikonen, H. K. & Salmenkivi, Erja & Sarasti-Wilenius, Raija, Kulttuuri antiikin maailmassa, s. 545–570. Helsinki: Teos.

Kajava, Mika (toim.) 2013: Studies in Ancient Oracles and Divination. Rome: Edizioni Quasar.

Klingshirn, William E. 2002: Defining the Sortes Sanctorum: Gibbon, Du Cange, and Early Christian Lot Divina-tion. Journal of Early Christian Studies 10, 77–130.

Lhôte, Eric 2006: Les lamelles oraculaires de Dodone. Genève: Droz.

Nollé, Johannes 2007: Kleinasiatische Losorakel. Astragal- und Alphabetchresmologien der hochkaiserzeitlichen Orakelrenaissance. München: Beck.

Rosenberger, Veit 2001: Griechische Orakel. Eine Kulturge-schichte. Stuttgart: Theiss.

Sfameni Gasparro, Giulia 2002: Oracoli, profeti, sibille. Rivelazione e salvezza nel mondo antico. Roma: Libreria Ateneo Salesiano.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Kreikan kielen ja kirjallisuuden professori. Artikkeli perustuu Tie-teen päivillä 7.1.2015 pidettyyn esitelmään.


Vieraslajit – ihmisen mukana uusille alueille levin-neet eliölajit – ovat kuuluneet luontoon vuosisato-jen tai vuosituhansien ajan (Ellis ym. 2013). Niiden vaikutus luonnon monimuotoisuuteen ja ihmisen talouteen on ollut tärkeä tutkimusaihe viime vuo-sisadan loppupuolelta alkaen. Alan tutkimukset ovat näkyneet monella tavalla luonnonsuojelussa ja lainsäädännössä. Vieraslajitutkimukseen, jota usein kutsutaan invaasiobiologiaksi, kohdistuu kuitenkin myös kritiikkiä, sillä jotkut sen usein tois-tetuista väittämistä ovat osoittautuneet heikosti perustelluiksi.

Kritiikki koskee muun muassa keskeisiä väitteitä vieraslajien aiheuttamasta sukupuuttojen mää-rästä ja luonnon monimuotoisuuden heikkene-misestä. Vieraslajeissa on tunnettuja vaarallisia taudinaiheuttajia ja maa- ja metsätalouden hai-tallisia tuholaisia, ja haitat ovat ilmenneet myös valtamerten saarilla, joissa on paljon endeemisiä lajeja. Invaasiobiologian monien väittämien kär-jekkyys kuitenkin heikentää alan uskottavuutta. Tuoreen katsauksen alan kehitykseen ja ongel-miin voi lukea ekologi Ken Thompsonin (2014) ja New Scientist -lehden tiedejournalisti Fred Pearcen (2015) äskettäin ilmestyneistä kirjoista.

Vieraslajien nousuun tutkimusaiheeksi vai-kutti brittiekologi Charles Eltonin populaari-tieteellinen The Ecology of Invasive Animals and Plants vuodelta 1958 (Elton 1958). Kirjoituksen tyylissä näkyy maailmansotien aikainen armei-joiden invaasio; vieraslajit rinnastettiin sotilaalli-siin uhkiin, ne aiheuttivat ”ekologisia räjähdyksiä” (ecological explosions). Eltonin mukaan käymme nyt historian ratkaisevaa taistelua. Kirjasta otet-tiin uusi painos vuonna 2000. Alan nykyinen 70-vuotias guru, Eltonin työn jatkaja ja hänen kirjansa uusintapainoksen alkusanojen kirjoitta-

ja Daniel Simberloff aloitti kirjoituksensa kansal-liselle tiedeakatemialle varoittamalla, että ”inva-siivisten kasvien ja eläinten armeija vyöryy yli Yhdysvaltojen”, ja lisäsi pahaenteisesti, että eräs lajeista (vaeltajasimpukka) ”on peräisin entisestä Neuvostoliitosta” (Schmitz & Simberloff, 1997). Vieraslajeja kuvataan tutkimusjulkaisuissa värik-käästi: syyskuun 11. päivän 2001 WTC-iskun jäl-keen vieraslajit tekevät tutkijoiden mukaan ter-roritekoja ympäristöä kohtaan. Eltonin hengessä vieraslajitutkimusten perushypoteesi on yleensä vieraslajien haitallisuus, joten muut vaikutukset ovat jääneet vähälle huomiolle.

Tosin jo ennen vuotta 1958 vieraslajeista käytettiin militaristista kieltä, kirjoittaa Pear-ce. Johtava natsi-Saksan aikainen kasvitieteilijä Reinhold Tuxen oli sitä mieltä, että vieraslaji-en poistaminen ”puhdistaisi saksalaisen maise-man epäharmonisesta vieraasta aineksesta”. Ei kukaan tietenkään syytä nykyisiä vieraslajitutki-joita tällaisista asenteista. Vieraslajinimen (alien species) suosio kertoo kuitenkin jotain, aiempi termi oli meilläkin tulokaslaji (non-native, exo-tic, introduced species).

Vieraslajit ja sukupuutotVieraslajikirjallisuudessa usein toistuva väittämä on, että vieraslajit ovat olleet osallisia 40 %:ssa sukupuutoista maapallolla. Pearce halusi tutki-vana journalistina selvittää, mistä luku on peräi-sin. Brittiviranomaisten mukaan lähteenä on toi-nen Global Biodiversity Outlook, jonka julkaisivat YK:n Convention on Biological Diversity (CBD) ja YK:n Environment Programme (UNEP) vuon-na 2006. Julkaisun sananmuoto on hiukan lie-vempi: sen mukaan vieraslajit ovat osallisia lähes 40 %:ssa niistä sukupuutoista, joiden syy tunne-taan. Mitään lähdettä tietoon ei mainita. UNEP:n

Vieraslajitutkimus ja lähdeviitteiden luotettavuus

Seppo Turunen


virkailija Junko Shimura kertoi sitten Pearcelle, että tieto on peräisin tunnetun ekologin David Pimentelin julkaisusta vuodelta 2005. Siinä läh-teeksi annettiin toisen tunnetun ekologin David Wilcoven yli 2 000 siteerausta saanut julkaisu (Wilcove 1998). Wilcove kirjoittaa jälleen hiukan toisin, kuin häntä siteeranneet: hänen mukaansa 49 % sukupuuttouhkasta vaarantuneille (imperil-led) lajeille tulee joiltain osin vieraslajeista. Uhkan arvioivat vieraslajitutkijat. Wilcove oli kuiten-kin arvioinut ainoastaan Yhdysvaltojen tilannet-ta. Ekologi Mark Davis on selvittänyt Wilcoven lähdeaineistoa ja sanoo sen perustuneen lähes yksinomaan Havaijin saariin (Davis 2011). Näin Havaijin sukupuuttotilastoista on vieraslajitutki-joiden siteeraamana tullut koko maailmaa kos-keva tieto. Wilcove sanoo Pearcelle myös, että kirjallisuudessa mainittu 40 % ei hänen tietämän-sä mukaan koske ainakaan eläimiä. Pearce tulee päätelmään, että tämä siteeratuimpiin kuuluva vieraslajien oletettu haitta ei näytä perustuvan mihinkään tutkimukseen.

Vuonna 2005 ilmestyneessä Yhdysvalto-ja koskevassa vieraslajitutkimuksessa Pimentel mainitsee ohimennen, että ”muissa osissa maa-palloa jopa 80 % uhanalaisista lajeista on vaa-rassa tulokaslajien (non-native species) vuoksi” (Pimentel 2005). Tämä luku kuuluu suosittuihin totuuksiin CBD:n julkaisuissa. Pimentel ilmoit-taa kysyttäessä lähteeksi ”Armstrong 1995”. Pear-ce jatkoi selvitystyötään, sillä kyseinen lähde oli yksi virke hänen New Scientist -kollegansa Susan Armstrongin kirjoituksessa, joka koski Etelä-Afrikan fynbos-kasvillisuutta. Alue on toki tär-keä osa läntista Kapin niemeä, jolla kasvaa pal-jon endeemistä kasvillisuutta. Se tuskin kuvastaa tilannetta koko maapallolla. Armstrong puoles-taan kertoo oman lähteensä olevan Brian van Wilgren Stellenboschin Centre for Invasion Bio-logy -laitoksesta. Wilgrenin mukaan 80 % on väärä luku, oikeampi olisi, että noin 25 % uhan-alaisista fynbos-lajeista on uhanalaisten listalla ainakin osittain vieraslajien vuoksi. UNEP:in jul-kaisussa todetaan toisaalla, että fynbosin 8 574 alkuperäisestä lajista 750 on sukupuuttovaarassa vieraslajeista aiheutuvan paineen vuoksi, siis alle 10 % fynbosin lajeista. Pimentel on alan vaiku-

tusvaltainen tutkija, ja hänen tokaisunsa – 80 % maapallon uhanalaisista lajeista on vieraslajien uhkaamia – elää tutkijoiden mielikuvissa.

Muitakin prosenttilukuja julkaistaan. Ison-Britannian vieraslajisihteeristön tilastojen mukaan vieraslajien on sanottu olevan osalli-sia 54 %:ssa eläinten sukupuutoista ja ainoa syy 20 %:iin sukupuutoista (Statistics and Facts. GB Non-Native Species Secretariat). Pearce halusi päästä tämänkin tiedon lähteelle. Luvut perus-tuvat tutkijoiden Miguel Claveron ja Emily Gar-cia-Berthoun kirjoitukseen Trends in Ecology and Evolution -lehdessä vuodelta 2005. Otsikko lupaa paljon: “Invasive Species Are a Leading Cause of Animal Extinctions” (Clavero & Gar-cia-Berthou 2005). Sitä oli siteerattu 444 kertaa, mainitsee Pearce. Itse julkaisu oli lyhyt, vain nel-jä kappaletta. Julkaisu perustuu IUCN:n lukui-hin tunnetuista sukupuutoista. Mainituista 680 sukupuutosta kuitenkin vain neljäsosalle suku-puuton syy oli tiedossa (aika usein ihminen), joten mainittu 54 % ei pitänyt alkuunkaan paik-kaansa. Ilmoitettujen 170 sukupuuton todennä-köinen syy tuskin on sekään yksiselitteinen, sil-lä vain harvoin sukupuutolla on yksi ainoa syy. Pearce jatkoi selvitystään kysymällä Claverolta ja Garcia-Berthoulta, mitä lajeja he olivat otta-neet arvioidensa pohjaksi. Itse julkaisusta tie-toa ei löytynyt. Kysyttäessä he vastasivat, ettei mitään listaa lajeista ollut, eivätkä he kyenneet selvittämään, miten analyysi oli tehty.

Vieraslajit ja luonnon monimuotoisuusInvaasiotutkimuksen väitteisiin kuuluu, että vie-raslajit vähentävät luonnon monimuotoisuutta. Brownin yliopiston tutkija Dov Sax perehtyi asi-aan valtamerten saaria koskevien tutkimusten perusteella, sillä saarilla vieraslajien vaikutukset ovat usein selvimpiä. Tutkimuksissa ilmeni, että vieraslajit vähensivät joskus lintujen määrää, mut-ta kasvien monimuotoisuus yleensä kasvoi, usein kaksinkertaistui (Sax & Gaines 2008). Kun vieras-lajit eivät näytä vähentävän vaan lisäävän moni-muotoisuutta, tutkijat, kuten Daniel Simberloff, kehittivät hypoteesin selittämään vieraslajien aiheuttamaa monimuotoisuuden vähentymis-tä: monimuotoisuuden kasvu on vain tilapäis-


tä ja monissa ”häiriintyneissä” ekosysteemeissä kehittyy sukupuuttovelka, joka toteutuu vähitel-len (Simberloff ym. 2013). Velka voi jatkua satoja vuosia, mutta lopulta alkuperäiset lajit vähenevät. Tätä on vaikea kumota, joten se jää nähtäväksi. Invaasiobiologian kriitikot toteavat, että yhtä lail-la syntyy immigraatiovelka, ekosysteemit saavat uusia lajeja (Jackson & Sax 2010). Ekosysteemit eivät ole sulkeutuneita järjestelmiä, joissa ei oli-si tilaa uusille lajeille (Gould 1998; Hubbell 2001; Davis ym. 2011). Tämä on hyvä uutinen maapal-lolla, jossa vieraslajit jo kuuluvat lähes kaikkiin ekosysteemeihin. Tähän invaasiobiologian tut-kijat ovat puolestaan vastanneet määrittelemällä monimuotoisuuden niin, että siihen luetaan vain alkuperäislajit. Vain ne ansaitsevat suojelua (Sala ym. 2000; Pearce 2015). Monet ekologit ovat tästä eri mieltä, mutta viranomaiset Yhdysvalloissa ja EU:ssa näyttävät hyväksyneen tulkinnan. Maail-manlaajuisen kaupankäynnin, liikenteen ja mat-kailun aikana tällainen tulkinta tuntuu kuitenkin keinotekoiselta, luontoa ei voi pysäyttää paikal-leen (Thomas 2013). Aiheesta on äskettäin ilmes-tynyt ensimmäinen suomenkielinen kirja (Turu-nen 2015).

Pearce, Thompson ja monet heidän siteeraa-mansa tutkijat pitävät vieraslajeja selvimmin valtamerten saarten ongelmana, joissa rotat, kis-sat, lampaat, vuohet ja eräät muut laivojen tuo-mat eläimet ovat muuttaneet ekosysteemejä ja aiheuttaneet sukupuuttoja, tosin paljon vähem-män kuin saarille asettuneet ihmiset. Mantereil-la vaikutukset ovat yleensä olleet vähäisempiä. Tulokaskasvien on sanottu 400 vuoden siirtolai-suuden myötä lisänneen manner-Yhdysvaltojen kasvilajistoa 18 % (Thompson 2014). Alkupe-räislajeista katosi samana aikana vain 0,6 %, mis-sä luvussa maatalousmaan raivauksella, rakenta-misella ja metsien hävityksellä on tärkeä osuus.

Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010:n mukaan noin 21 400 kotimaisesta lajis-ta vieraslaji todettiin mahdolliseksi uhkaksi 15 uhanalaiselle lajille ja mahdolliseksi lisäuhkak-si vielä neljälle silmällä pidettävälle lajille. Vain yhdelle lajille, kärpäsiin kuuluvalle isoaavekiilu-rille, vieraslaji mainittiin uhkista ensimmäiselle sijalle. Ihmisen aiheuttamat ympäristömuutok-

set ovat niin ylivoimaisia uhanalaisuuden käyn-nistäjiä, että vieraslajien vaikutukset ovat niiden rinnalla marginaalisia. Tunnettu brittiekologi Chris Thomas on julkaissut vuonna 2013 Natu-re-lehdessä haastavasti otsikoidun jutun ”The Anthropocene Could Raise Biological Diversi-ty” (Thomas 2013). Hänestä nykyinen irratio-naali vieraslajien vieroksuntamme on aika aja-tella kokonaan uudelleen.

LähteetClavero, M. & Garcia-Berthou, E. (2005): Invasive Species

Are a Leading Cause of Animal Extinctions. Trends in Ecology and Evolution 20 (No. 3), 110.

Davis, M. (2011): Researching Invasive Species 50 Years Elton: A Cautionary Tale. Julkaisussa Fifty Years of Invasion Ecology (toim. Richardson D. M.), Blackwell, 269–274.

Davis, M. A. ym. (2011): Don’t Judge Species on Their Ori-gins. Nature 474: 153–154.

Ellis, Erle C. ym. (2013): Used Planet: A Global History. PNAS 110 (No. 20), 7978–85.

Elton, C. (1958): The Ecology of Invasions by Animals and Plants, uusi painos University of Chicago Press, 2000.

Gould, S. J. (1998): An Evolutionary Perspective on Strengths, Fallacies, and Confusions in the Concept of Native Plants. Arnoldia (Spring 1998).

Hubbell, S. (2001): The Unified Neutral Theory of Biodiversity and Biogeography. Princeton University Press.

Jackson, S. T. & Sax, D. (2010): Balancing Biodiversity in a Changing Environment: Extinction Debt, Immigration Credit and Species Turnover. Trends in Ecology and Evolution 25 (No.3), 153–160.

Pearce, F. (2015): The New Wild. Why Invasive Species Will Be Nature’s Salvation. Icon Books Ltd.

Pimentel, D. ym. (2005): Update on the Environmental and Economic Costs Associated with Alien-Invasive Species in the United States. Ecological Economics 52, 273–288.

Sala, O. E. ym. (2000): Global Biodiversity Scenarios for the Year 2100. Science 287, 74.

Sax, D. F. & Gaines, S. (2008): Species Invasions and Extinc-tion: The Future of Native Biodiversity on Islands. PNAS 105, supplement 1, 11490–11497.

Schmitz, D. & Simberloff, D. (1997): Biological invasions: A Growing Threat. Issues in Science and Technology 13, (No. 4), 33–40.

Simberloff, D. ym. (2013): Impacts of Biological Invasions: What’s What and the Way Forward. Trends in Ecology and Evolution 28 (No. 1), 58–66.

Thomas, C. (2013): The Anthroposene Could Raise Biologi-cal Diversity. Nature 502, 2013, 7.

Thompson, K. (2014): Where Do Camels Belong? The Story and Science of Invasive Species. Greystone Books.

Turunen, S. (2015): Valloittavat lajit. Tulokkaat ja vieraslajit tulimuurahaisista jättipalsamiin. Into.

Wilcove, D. ym. (1998): Quantifying Threats to Imperilled Species in the United States. BioScience 4, 607–615.

Kirjoittaja on eläinfysiologian dosentti ja Korkea-saaren eläintarhan entinen johtaja.


Viime vuosina on käytetty joukkoistamista (engl. crowdsourcing), kun on haluttu koota vapaaehtoisia osallistumaan johonkin heidän harrastamansa alan hyödylliseen hankkee-seen. ”Crowdsourcing” on Jeff Howen lähes kymmenen vuotta sitten lanseeraama termi, jolla tarkoitetaan nimenomaan internetissä tehtävää talkoistamista (Howe 2006; Lebraty & Lobre-Lebraty 2013: 15). Joukkoistamiseen liittyy niin sanottu kansalaistiede (engl. citi-zen science), jolla tarkoitetaan maallikoiden ja harrastajien osallistumista tieteellisiin pro-jekteihin. Sitä on tehty pitkään niin Suomes-sa kuin muuallakin. Vanhimpia hankkeita oli esimerkiksi mittava Oxford English Dictionary, johon kerättiin 1800-luvulla aineistoa maalli-koilta (esim. Brabham 2013: 10).

Tieteentekijöille joukkoistaminen on toistaiseksi vieraampi ilmiö. Sen synonyymina käytetty tal-koistaminen assosioituu talkoisiin, jolloin siihen liitetään joskus ennakkoluulo ilmaisesta asian-tuntijatyöstä. Tieteellisten seurojen piirissä on kuitenkin kautta aikojen tehty paljon pyyteetön-tä luottamustyötä tieteen ja sen tunnettuuden edistämiseksi. Parhaimmillaan joukkoistami-nen mahdollistaa uusia yhteisvastuun, yhdessä tekemisen ja tieteidenvälisen vuorovaikutuksen muotoja, joilla tietoa voidaan kartuttaa kuormit-tamatta ketään kohtuuttomasti. Nykyinen yli-opistokulttuuri muodostaa kuitenkin sille vaka-van haasteen. Tässä artikkelissa tarkastelemme tuoretta wikitalkoistamisen areenaa, Tieteen termipankkia, jonka avulla tieteellinen termityö on mahdollista limittää osaksi tutkijan ja opetta-jan kokonaisvaltaista työtä.

Onnistuneesta joukkoistamisprojektista tun-netuin lienee Wikipedia, joka on nykyisin suu-

rin ja käytetyin tietosanakirja maailmassa. Kos-ka verkkotietosanakirjaa on helppo päivittää, perinteisiä tietosanakirjoja ei enää kannata teh-dä. Vaikka Wikipediaa eivät kirjoita vain asian-tuntijat, se on osoittautunut myös suhteellisen luotettavaksi. Luotettavuus riippuu siitä, kuin-ka hyvin kirjoittajayhteisön itsekorjaavuus toi-mii. Muita onnistuneita hankkeita ovat esimer-kiksi maailmanlaajuiset karttapalvelut (esim. OpenStreetMap) ja matkaoppaat (TripAdvisor, Wikivoyage). Bio- ja ympäristötieteissä jouk-koistaminen on tuottanut paljon hyviä tuloksia, koska maallikot ovat aina osallistuneet luonnon tarkkailuun. Internetissä tätä harrastuneisuutta on voitu organisoida paremmin ja samalla hyö-dyntää osana tutkimusta. Esimerkiksi muutto-lintuja havainnoivassa Cornellin ornitologisen laboratorion projektissa noin 200 000 ihmis-tä osallistuu vuosittain lintujen havainnointiin (Dickinson & Bonney 2012: 7–9).

Suomessa onnistuneita talkoistamishank-keita ovat olleet esimerkiksi lintutietopalvelu Tiira, tekijänoikeuksista vapautuneiden kirjo-jen digitointi Projekti Lönnrotissa (2005−10), pääosin kirkonkirjoista koostuva Suomen suku-historiallisen yhdistyksen digiarkisto sekä Kan-salliskirjaston Myyräpelin muodossa toteutetut digitalkoot, joissa oli 110 000 osallistujaa vuo-sina 2011−12. Suomalaisen Kirjallisuuden Seu-rassa Aleksis Kiven kirjeiden ja käsikirjoitusten transkribointi kriittisten editioiden toimitustyö-tä varten toteutui yli odotusten. Onnistuneille hankkeille on tyypillistä laaja ja sitoutunut har-rastajajoukko, työn selkeä vaiheistus ja suhteelli-sen yksinkertainen työtapa.

Vaikka kansalaistiedehankkeisiin osallistuu laajoja maallikkojoukkoja, avoimissakin talkois-sa on useimmiten kyse syvällisestä asiantuntija-

Joukkoistamisen haasteita ja mahdollisuuksia Tieteen termipankin wikitalkoissa

Tiina Onikki-Rantajääskö ja Kaarina Pitkänen-Heikkilä


työstä (Brabham 2013: 69). Tieteen termipankki edellyttää puolestaan vaativaa ja monimutkaista työpanosta nimenomaan omien alojensa asian-tuntijoilta. Vaikka se toimii wikialustalla, jouk-koistaminen on rajoitettu kunkin tieteenalan asiantuntijoihin: tutkijayhteisö ottaa itse vas-tuun oman erikoisalansa sanaston tuottamises-ta verkkopalveluun, tietojen täydentämisestä ja päivittämisestä. Asiantuntijaryhmä voi myös päättää, millä periaatteella se hyväksyy uusia jäseniä. Käytännössä useimmat asiantuntijaryh-mät kutsuvat mukaan kaikki oman alansa haluk-kaat tutkijat jatko-opiskelijoista alkaen.

Tieteelliset käsitteet kokoava infrastruktuuriTieteen kansallinen termipankki on Suomen Akatemian ja Helsingin yliopiston rahoittama infrastruktuurihanke, jonka avoin verkkopalve-lu on ollut käytössä vuoden 2012 alusta. Hanket-ta koordinoidaan Helsingin yliopiston suomen kielen oppiaineessa, mutta sen talkoistaminen on valtakunnallista. Tärkeä yhteistyökumppa-ni on Tieteellisten seurain valtuuskunta (TSV), joka kannustaa jäsenseuroja jatkamaan perin-teisesti harjoittamaansa termityötä Tieteen ter-mipankin modernilla alustalla. Valtakunnalli-suus korostuu myös kansallisesti merkittävien infrastruktuureiden tiekartalla, jolla Tieteen termipankki on yhteistyössä Fin-Clarinin kans-sa. Tieteen termipankin tavoitteena on yhtääl-tä kehittää suomea tieteen kielenä ja toisaal-ta helpottaa tieteen rinnakkaiskielisyyttä, mikä tapahtuu erikielisten käännösvastineiden avulla. Mukaan voi myös liittää määritelmiä eri kielillä ja tarpeen vaatiessa perustaa erikielisiä aihealu-eita, mikä luo pohjaa kansainväliselle yhteistyöl-le ja eri tietokantojen linkittämiselle.

Erilaisia talkoistamisen muotoja on kokeiltu kolmella pilottialueella: kasvi-, kieli- ja oikeus-tieteessä. Verkkopalveluun on aktivoitunut kaik-kiaan jo 27 eri tieteenaloja edustavaa aihealuet-ta; niiden erikoissanastoa kuvaavia käsitesivuja on yli 37 000 ja hakusanoja lähes 140 000. Mää-ritelmiä, selitteitä tai lisätietoja löytyy keski-määrin 43 prosentissa sivuista, mutta sisältöjen määrä vaihtelee suuresti eri aihealueilla. Sisäl-

löt karttuvat kaiken aikaa, ja uusia aihealueita on jatkuvasti perusteilla. Mikäli talkoistaminen onnistuu tätä vauhtia, tieteenalaluokituksen 70 perustieteenalaa on saatu mukaan noin kymme-nen vuoden kuluessa. Termejä kuvaavat käsite-sivut näyttäisivät karttuvan noin 10 000 sivun vuosivauhtia. Tämä kaikki riippuu tietysti edel-leen tiedeyhteisön aktiivisuudesta.

Yhden tieteenalan keskeinen sanasto kattaa keskimäärin 4 000 käsitesivua, joiden kartut-tamisvauhti vaihtelee suuresti asiantuntijaryh-män aktiivisuuden ja käytettävissä olevan poh-jamateriaalin mukaan. Usein alalla on valmiita sanastoja, joita voidaan syöttää verkkopalveluun asiantuntijatyön pohjaksi, kunhan julkaisuoi-keuksista sovitaan. Käytäntö on osoittanut, että uuden aihealueen käynnistämiseksi olisi hyvä hankkia vaikka lyhytkin rahoitus alan tohtori-tasoiselle koordinoijalle. Kokonaan talkootyön varaan termipankkia ei siis voi rakentaa.

Talkootyön merkitystä ei pidä silti väheksyä. Termipankin alustan kieliteknologisesta kehit-telystä vastannut Antti Kanner on laskenut, että puhtaan talkootyön osuus on tähän mennessä ollut noin 20 % kielitieteen aihealueella, jossa on sovellettu laajaa talkoistamista hankkeen alusta asti. Tietynlaiset sisällöt myös karttuvat talkois-tamalla toisia helpommin. On eri asia aloittaa määritelmän kirjoittaminen ”tyhjästä” kuin poh-jatekstiä arvioiden tai muokaten. Käsitteiden välisiä suhteita osoittavien linkkien lisääminen on helppoa ja käsitejärjestelmiä osoittavan hypertekstin syntymiseksi välttämätöntä, mut-ta yksin työskentelevältä se voi unohtua. Ter-mipankin asiantuntijoista yleensä noin kym-menesosa eli kolmisenkymmentä henkeä tekee kuukausittain muokkauksia verkkopalvelussa.

Aktiivisuuden laajentamiseen tarvitaan siis edelleen tiedottamista mutta myös sen hahmot-tamista, kuinka Tieteen termipankin käyttöä voidaan limittää hyödyllisesti tutkijan tai opetta-jan työhön. Tutkijan kannattaa muistaa verkko-palvelu viimeistellessään omaa julkaisuaan. Sen keskeisimmät termit voi päivittää termipankkiin ja lisätä siten ajantasaista termitietoutta verkos-sa. Kun liittää julkaisutietonsa termin lähteisiin, saa tutkimukselleen samalla näkyvyyttä. Opet-


taja taas voi kurssia valmistellessaan huolehtia siitä, että sen aihepiirin keskeinen termistö löy-tyy selitettynä Tieteen termipankista. Opetuk-sessa hänen kannattaa hyödyntää interaktiivi-sesti joka sivulta avautuvaa palstaa, jolla kaikki termipankkiin rekisteröityneet käyttäjät voivat osallistua keskusteluun.

Opiskelijat ovat osoittautuneet Tieteen termi-pankin avainkäyttäjiksi. Kun he oppivat hake-maan alansa termien ajantasaisia määritelmiä ja käännösvastineita termipankista, opettaji-en täytyy vastata kysyntään. Tästä oli merkkejä jo keväällä 2014 toteutetussa käyttäjäkyselyssä. Vaikka kaikki ikäluokat käyttävät Tieteen ter-mipankkia, suurin ryhmä ovat kaksi- ja kol-mikymppiset: opiskelijat, jatko-opiskelijat ja uransa alkuvaiheessa olevat tutkijat (kaavio 1). Tieteen termipankista haetaan tietoa monenlai-siin tarkoituksiin, mutta suurimpana käyttötar-

Kaavio 1. Termipankin käyttäjien ikäryhmät.

Kaavio 2. Mihin termipankkia käytetään? (N = 458)

koituksena opiskelu ohittaa jopa tutkimuksen (kaavio 2). Termipankin käyttäjämäärä on kas-vanut tasaisesti sisältöjen karttumisen myötä. Lukukausien aikana käyttäjiä on nykyisin päivit-täin 1 500–2 000. Edustettuina ovat kaikki Suo-men yliopistokaupungit (Google Analytics), ja yksittäisiä käyttäjiä on lisäksi useista eri maista.

Työtä on paljon jäljellä, mutta käyttäjät hyö-tyvät jo nyt termipankin tietokannasta. Kol-masosa käyttäjäkyselyyn osallistuneista ker-toi löytäneensä etsimäänsä tietoon vastauksen, 56 % kertoi löytäneensä vastauksen osittain ja 8 % vastaajista ilmoitti, ettei löytänyt etsimään-sä vastausta. Käyttäjäkyselyn avoimessa palaut-teessa kiitettiin sisältöjen laatua ja uskottavuut-ta suhteessa esim. Wikipediaan. Termipankin sivut löytyvät helposti internetin hakukoneista: jopa 2/3 käyttäjistä tulee Googlen kautta. Käyt-täjien toive on, että sisällöt, erityisesti määritel-mät, karttuisivat ja että lisää tieteenaloja tulisi mukaan. Nykyisin he voivatkin vinkkaustoimin-non avulla osoittaa, mille käsitesivulle kaipaavat lisää tietoa tai mikä termi puuttuu tietokannasta.

Uusia osallistumisen ja vuorovaikutuksen muotojaUuden teknologian käyttöönottoa on aina pun-nittava sen perusteella, tuoko se mukanaan toi-vottavia sosiaalisia muutoksia. Tätä korostaa avointa julkaisemista erityisesti humanistis-ten tieteiden kannalta tarkasteleva Martin Paul Eve (2014: 146). Tieteen termipankin tapa hyö-dyntää wikialustaa rajoitettuun talkoistamiseen on luonut maallikkojen ja tutkijoiden välille uusia vuorovaikutuksen muotoja avoimen tie-teen ihanteiden mukaisesti. Lisäksi termipank-kia on mahdollista käyttää tiedekasvatuksen ja interaktiivisen opetuksen apuvälineenä. Tie-deyhteisön sisäisen vuorovaikutuksen kannal-ta erityisen lupaavaa on termipankissa virinnyt tieteidenvälinen keskustelu ja monitieteisten yhteistyöhankkeiden syntyminen.

Eri tieteenalojen aihealueiden kokoaminen samaan tietokantaan mahdollistaa myös tie-teidenvälisen keskustelun verkkopalvelussa. Monitieteisten kysymyksenasettelujen merkitys tutkimukselle korostuu koko ajan. Usein moni-


tieteinen tutkimusryhmä käyttää suuren osan ajastaan opettelemalla ymmärtämään toinen toisensa lähtökohtia, perustermejä ja niiden tul-kintaa. Nimitykseltään sama tai läheinen termi-hän voi tarkoittaa kokonaan tai osittain eri käsi-tettä eri tieteenaloilla. Vaikka sen käsitehistoria olisi alkuaan yhteinen, sen käyttö on lähialoilla-kin voinut teoria- ja tulkintakehykseltään eriy-tyä. Tieteen termipankissa voidaan käsitteiden tulkintaa ja historiaa eri tieteenaloilla vertail-la ja linkittää sekä keskustella tieteidenvälisistä eroista ja yhtymäkohdista. On myös mahdollista perustaa monitieteisiä aihealueita: esittävien tai-teiden tutkimuksen yhteinen aihealue on termi-pankkiin jo perustettukin.

Monitieteisen humanistisen termityön mah-dollisuuksia kokeillaan kuluvana vuonna myös erillisrahoituksen tuella filosofi Markku Roi-nilan vetämässä tutkimusryhmässä. Ryhmässä yhdistyvät filosofia, estetiikka, semiotiikka, kir-jallisuudentutkimus ja esittävät taiteet, ja siihen voivat liittyä kaikki kiinnostuneet myös muilta humanistisilta aloilta. Tieteidenvälistä termityö-tä on harjoitettu yllättävän vähän siihen nähden, miten paljon se syventää teoreettista keskuste-lua ja tuo uusia tutkimusideoita (ks. Bal 2002). Wikialusta mahdollistaa tieteellisen yhdessä kir-joittamisen uudella tavalla, jonka sosiaalinen merkitys on paljon suurempi kuin teknologisen muutoksen oppiminen (Eve 2014).

Talkoistamalla tuotettu termitieto ja asiantuntijoiden aktivointiPerinteisen termityön kokemukset ovat avuk-si tieteellisessä termityössä. Esimerkkinä mai-nit takoon pyrkimys määritellä termin yhtey-dessä myös sen lähikäsitteet. On helppo löytää vieruskäsitteitä toisistaan erottavat piirteet, joi-den avulla ne tulevat myös määritellyksi samas-ta näkökulmasta. Symmetrisyyden merkitys lähikäsitteiden määrittelylle nousi esiin myös ensimmäisessä tutkielmassa, joka tehtiin pienen otoksen perusteella Tieteen termipankin mää-ritelmien laadusta (Virta 2015). Määritelmät olivat odotuksenmukaisesti heterogeenisimpia aihealueilla, joilla talkoistaminen on ollut laa-jinta. Tarkastelun tuloksia voi pitää lohdullisina:

ymmärtämistä haittaavia määrittelyn ongelmia esiintyi hyvin vähän.

Tieteen termipankki -hankkeen ensimmäi-sellä kaudella asiantuntijaryhmien terminolo-giseen tukeen on erikoistunut hankkeen toinen kokopäiväinen työntekijä Kaarina Pitkänen-Heikkilä. Määrittelyyn tarvittava sisällöllinen asiantuntemus tulee kuitenkin aina tieteenalan omilta asiantuntijoilta myös perinteisessä ter-mityössä, eikä mikään taho palkkaa vuosikym-meniksi ammattiterminologeja analysoimaan tieteellisiä käsitteitä. On siis uskottava jou-kon voimaan ja siihen, että se vähitellen tuot-taa tulosta. Talkoistamalla toteutettava termi-työ poikkeaa perinteisistä terminologivetoisista sanastoprojekteista siinä, että sille on ominaista käsitehierarkioiden keskeisyyden sijasta lokaali-nen ja litteä organisoituminen. Kukin asiantun-tija työstää kerrallaan yhtä tai muutamaa termiä sieltä täältä. Laajojen aineistojen hallinta vaa-tii joka tapauksessa sekä hyväksi todettuja ter-mityön menetelmiä että laajan asiantuntijaryh-män tuen. Apuneuvoksi voi osoittautua myös koneellisesti ymmärrettävien käsiteverkostojen rakentaminen.

Termipankin kolmessa pilottihankkeessa on kokeiltu erilaisia toimintamuotoja. Kasvitieteen pilotissa on syötetty verkkopalveluun runsaasti käyttökelpoisia sanastoja, joita hankkeen tutki-jatohtori on edelleen työstänyt. Asiantuntijoi-ta pyydettiin alkuvaiheessa lähinnä kommen-toimaan ja muokkaamaan pitkälle työstettyjä käsitesivuja. Noin 10 hengen voimin aloittanut asiantuntijaryhmä osoittautui kuitenkin liian kiireiseksi, ja Suomen Biologian Seura Vanamo onkin sittemmin esittänyt biologeille avoimen kutsun osallistua termityöhön.

Kielitieteessä on aloitettu ”pisaroista syntyy meri” -periaatteella eli laajimmalla talkoistami-sella ja vähäisellä organisoinnilla. Rekisteröity-neitä talkoolaisia on noin 120, mutta vain harvat ovat olleet pitkään aktiivisia verkkopalvelussa. Erikoisaloilta on pyydetty mukaan avainhenki-löitä, joiden on tarkoitus huolehtia kollegojensa aktivoinnista. Avainhenkilöiden aktiivisuus on vaihdellut suuresti. Hyviä kokemuksia on toi-saalta esimerkiksi siitä, että erikoisalan lukupii-


ri tai tutkimusryhmä jakaa vastuuta määrittely-työstä.

Joukkoistamishankkeissa aktivoinnin ongel-mat ovat tuttuja ja erilaisia osallistujien moti-voimiskeinoja on mietittykin (esim. Grier 2013: 224–232). Kielitieteen pilotissa on kokeiltu muun muassa termihaastetta, joka leikillisesti matkii ketjukirjeen muotoa: muokkaa viittä ter-miä, lähetä tarkistuspyyntö viidelle kollegallesi ja pyydä heitä jatkamaan ketjua. Motivointikikat eivät kuitenkaan ole juuri tuottaneet tulosta, ja uusia ideoita talkoohengen nostatukseen kaiva-taan jatkuvasti.

Tehokkaimmin Tieteen termipankin talkois-tus on onnistunut oikeustieteessä, jossa Encyclo-paedia Iuridica Fennican (1994–1999) päätoi-mittaja Heikki E. S. Mattila on Suomalaisen lakimiesyhdistyksen tuella aktivoinut uudes-taan toimituskunnan ja kirjoittajat päivittämään paperimuodossa ilmestyneen oikeustieteen sanaston Tieteen termipankin verkkopalveluun. Samalla mukaan on otettu uusia erikoisaloja, kuten Eurooppa-oikeus. Tähänastisten koke-musten perusteella talkoistaminen onnistuu siis sitä paremmin, mitä organisoidumpaa asiantun-tijaryhmän työskentely on.

TulevaisuusSekä Tieteen termipankin mahdollisuudet että haasteet liittyvät siihen, että tietoa tuotetaan kollektiivisesti, totutusta poikkeavalla tavalla. Julkaisualustana wikipohjainen tietokanta on niin uudenlainen, että se on ainakin toistaisek-si jäänyt tunnustettujen julkaisutyyppien ulko-puolelle. Tämä näyttäisi olevan talkoistamisen suurin este. Tutkijat ja opettajat joutuvat entis-tä selvemmin keskittymään välittömästi meriit-tiä tuottaviin tehtäviin. Tuleeko tieteen tekemi-sestä silloin ”vain ansiotyötä”? Parhaimmillaan termityö wikisivustolla tuottaa tekijälleen suurta tyydytystä, sillä oman erikoisalan teoreettisten käsitteiden pohdinta ja yleistajuistaminen vir-kistää myös luovaa tieteellistä ajattelua. Ovatko kannustimet ja meritoitumismekanismit täs-sä valossa ajan tasalla (ks. myös Haataja 2013)? Jos yhteiskunta haluaa tukea avointa tiedettä, nopeuttaa tiedonsiirtoketjua ja tutkimustulos-

ten käyttöä sekä lisätä kansalaisten luottamusta tieteeseen, niiden toteutumista ei tulisi vaikeut-taa vanhanaikaisella julkaisupolitiikalla. Mikä-li Suomesta todella halutaan avoimen tieteen kärkimaa, uusien teknologioiden mahdollista-ma epätyypillinen julkaisutoiminta pitäisi tun-nistaa myös tulosta mittaavissa järjestelmissä. Yliopiston olisi työnantajana ja jatkotutkintojen vaatimuksia laatiessaan selkeästi viestittävä, että kokonaistyöaikaan sisällytetään tiedeyhteisöä ja yhteiskuntasuhteita palvelevia ja avointa saata-vuutta edistäviä työtehtäviä silloinkin, kun nii-den hyöty on välillinen.

Helsingin yliopiston kieliperiaatteissa (2014) Tieteen termipankki on noteerattu osana moni-kielisen kielistrategian toteutusta. Niihin on kir-jattu, että tutkijat ja opettajat voivat laskea termi-pankkityöskentelyn osaksi kokonaistyöaikaansa ja jatko-opiskelijat saada opintopisteitä siitä, että päivittävät väitöstutkimuksensa keskeiset termit termipankkiin. Mikäli nämä käytännöt toteu-tuvat ja leviävät muihinkin yliopistoihin, jouk-koistamisen idea toteutuu niin laajasti, että termipankki osoittaa hyödyllisyytensä ja täyt-tää tarkoituksensa. Wikialustojen onnistumi-sen keskeinen ehto on käyttäjien ja kartuttajien kriittinen massa, joka vetää oman aktiivisuuten-sa painolla muutkin mukaan toimintaan.

Kun Tieteen termipankki (www.tieteentermi-pankki.fi) on niin laaja ja toimiva, että tiedeyh-teisön ja tieteestä kiinnostuneiden kriittinen massa ei enää tule toimeen ilman sitä, tiedämme sen jääneen elämään.

LähteetBal, Mieke 2002: Travelling Concepts in the Humanities. A

Rough Guide. University of Toronto Press.Brabham, Daren C. 2013: Crowdsourcing. Bambridge, Mas-

sachisetts: The MIT Press.Dickinson, Janis L. & Rick Bonney (toim. 2012): Citizen sci-

ence: public participation in environmental research. Ithaca: Comstock Pub. Associates.

Encyclopaedia Iuridica Fennica. Suomalainen oikeustietosa-nakirja I–VII, hakemistot. 1994–1999. Päätoimittaja Heikki E. S. Mattila. Helsinki: Suomalainen lakimie-syhdistys.

Eve, Martin Paul 2014: Open Access and the Humanities. Contexts, Controversies and the Future. Cambridge: Cambridge University Press.

Grier, David Alan 2013. Crowdsourcing for dummies. Chich-ester: Wiley.


Haataja, Juha: Joukkojen tiede ja tieteilijöiden joukko – yhteinen ponnistus tulevaisuuteen. – Tieteessä tapah-tuu 6/13, 1–2.

Helsingin yliopiston kieliperiaatteet. Linjauksista käytän-töön – kohti toimivaa monikielisyyttä. Rehtorin päätös 25.9.2014.

Howe, Jeff 2006. The rise of crowdsourcing. – Wired 14.6.2016. [Saatavilla: http://archive.wired.com/ wired/archive/14.06/crowds.htm]

Lebraty, Jean-Fabrice & Katia Lobre-Lebraty. 2013. Crowd-sourcing: one step beyond. Hoboken, NJ: Wiley.

Virta, Tuuli 2015: Tieteen kansallinen termipankki ja termi-en määritelmät. Pro gradu -tutkielma. Suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kir-jallisuuksien laitos, Helsingin yliopisto.

Kiitämme Antti Kanneria, Sakari Vaelmaa ja Lea Laitista yhteistyöstä Tieteen termipankissa ja artikkelin valmistelussa.

Tiina Onikki-Rantajääskö on Helsingin yliopiston suomen kielen professori ja johtaa Tieteen kan-sallinen termipankki -hanketta. Kaarina Pitkä-nen-Heikkilä on suomen kielen ja terminologian dosentti, joka työskentelee tutkijatohtorina hank-keessa.

TIEDEAFORISMIKILPAILU

Suomen aforismiyhdistys ja Tieteen päivät järjestä-vät valtakunnallisen aforismikilpailun.

Sen kautta haetaan eri tieteen aloihin liittyviä uusia, ennen julkaisemattomia suomenkielisiä mie-telauseita.

Samassa yhteydessä voi lähettää myös tunnettujen suomalaisten tieteentekijöiden, tai muutoin tietee-seen hyvin osuvia sitaatteja (lähde mainittava).

Uusia tiedeaforismeja tulee olemaan esillä Tieteen päivien 40-vuotisjuhlavuoden tapahtumissa jaRaideaforismeissa vuonna 2017. Jos hyviä aforis-meja ja sitaatteja saadaan riittävästi, niistä julkais-taan kirja.

Osallistuminen ja kilpailuaikaKilpailuun lähetettävien aforismien tulee olla tie-teeseen liittyviä, omia ja ennen julkaisemattomia.Sitaateista tulee mainita tarkka lähde, koska jokai-nen sitaatti tarkistetaan.Lähetä aforismit ja sitaatit osoitteeseen: [email protected] on avoinna 24.9.–31.12.2015.

Palkinnot1. 300€ 2. 200€ 3. 100€

Tarkemmat lisätiedot: www.aforismiyhdistys.fi/tie-deaforismikilpailu


FREDA 33, HELSINKIMA-PE 10.30 - 18.00LA 10.30 - 15.00PUH. 611 611WWW.AINO.NET

ILOA TALVEEN


KATSAUKSIA

Tiede ja teknologia mullistavat yhteiskuntaa, taloutta ja ihmisten elämää. Siksi päätöksente-koon kaikilla tasoilla, kunnanvaltuustoista YK:n yleiskokoukseen, liittyy myös tieteellisiä näkö-kohtia. Kun kansainvälisillä areenoilla suuret maat jyräävät usein vain suuren väkilukunsa ja pulskean kansantuotteensa turvin, pienen maan ainoaksi aseeksi jää tutkitulla tiedolla perusteltu argumentointi.

Kun Jean Claude Juncker oli viime syksynä valittu EU:n komission presidentiksi, hän ohjeis-ti tiedekomissaariksi ehdolla olevaa Carlos Moe-dasia ”varmistamaan, että komission esitykset ja toimet perustuvat vankkaan tieteelliseen näyt-töön”. Siksi tiedeyhteisö sai kylmän suihkun, kun Juncker ensi töikseen antoi potkut edeltäjän-sä nimittämälle komission tiedeneuvonantajalle (chief scientific adviser), Ann Gloverille.

Syyksi epäiltiin painostusta vahvojen etu-järjestöjen, lähinnä Ranskan maatalouden ja Greenpeacen, taholta. Nämä olivat ärtyneet suorapuheisen Gloverin kommenteista, joiden mukaan ei ole mitään tieteellistä näyttöä geeni-muunneltujen (GMO) elintarvikkeiden terveys- tai ympäristöhaitoista. Kyseessä ei ollut Gloverin ikioma idea, sillä samaa mieltä ovat alan eturivin tutkijat ja useat tiedeakatemiat. Mutta kun vies-ti ei miellytä, ammutaan sanansaattaja! Green-peacen mukaan ”komission tulisi saada neuvon-sa useista itsenäisistä monitieteisistä lähteistä, jotka ajavat yhteiskunnan etua”. Tämä merkitsi-si tutkimustiedon valikoivaa käyttöä silloin, kun se on omien intressien mukaista, eli rusinoi-den poimimista tieteen ylipursuavasta pullasta. Kenen tahansa ”neuvot” olisivat yhtä painavia kuin tiedeyhteisön konsensus.

Gloverin potkut aiheuttivat pienehkön myrs-kyn ainakin anglosaksisen tiedemaailman vesi-

lasissa. Niissä tiedeneuvonantajat nimittäin ovat pitkään ja menestyksellä auttaneet sekä päämi-nistereitä että muitakin ministeriöitä käyttä-mään tutkittua tietoa päätöksenteossa. Juncker kuitenkin vakuutti, että komissio on tiedemyön-teinen, mutta pohtii uusia menettelytapoja. Poh-dinnan tuloksena Moedas onkin esitellyt uuden tiedeneuvontamekanismin, joka kasteessa sai nimen SAM (science advice mechanism).

Järjestelmän kaksi kulmakiveä ovat korkean tason ryhmä (High level group) ja kansalliset tie-deakatemiat. Korkea taso tarkoittaa huipputa-son tutkijoita, ja ryhmässä tulee olemaan seitse-män jäsentä. Heidän tehtävänsä on valvoa, että riippumaton, avoin ja luotettava tutkittu tieto saavuttaa päätöksentekijät silloin, kun sitä tar-vitaan. Varsinainen monitieteinen asiantunte-mus löytyy kansallisista tiedeakatemioista, joi-den yhteenvetoja julkaistusta tutkimustiedosta komissio lupaa tukea 6 miljoonalla eurolla vuo-dessa. Hallinnollista apua annetaan tutkimus-pääosastosta, uutta tietoa hankitaan tarvittaessa EU:n yhteisen tutkimuskeskuksen (JRC) ja mui-den tutkimuslaitosten avulla.

Ehdotettu mekanismi on sikäli rohkaiseva, että siinä selvästi luotetaan tiedeakatemioi den kompetenssiin. Silti se herättää useita kysymyk-siä. Pystyykö uusi korkean tason ryhmä profi-loitumaan jo olemassa olevien satojen asian-tuntijakomiteoiden ja työryhmien joukossa? Onnistuuko se saavuttamaan sekä päätöksen-tekijöiden että tiedeyhteisön luottamuksen? Millä kriteereillä ryhmä valitaan? EU:n pyhien perinteiden mukaisesti suurilla jäsenmailla tulee tietenkin olla edustus, joten alle 20 miljoonan asukkaan maat jäänevät lehdellä soittelemaan, riippumatta niiden mahdollisten ehdokkaiden tieteellisistä ansioista ja kokemuksesta? Onko

Tutkimustieto päätöksenteon pohjaksi

Kari Raivio

Parasta suomalaista tietokirjallisuutta

Nassim Nicholas Taleb: Antihauras.Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä. Ovh. 50 €

Daron Acemoglu jaJames A. Robinson: Miksi maat kaatuvat.Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty.Ovh. 50 €

Daniel Kahneman: Ajattelunopeasti ja hitaasti. Ovh. 50 €

David Mamet: Teatteri.Ovh. 25 €

James Owen Weatherall:Wall Streetin fysiikka.Ennustamattoman ennustamisen lyhyt historia. Ovh. 40 €

Jared Diamond: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista. Ovh. 50 €

Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajaltawww.terracognita.fi


tiedeakatemioissa kykyä valmistella kriittisiä, mutta ymmärrettäviä, yhteenvetoja pätevästä tutkimustiedosta joskus hyvinkin nopealla aika-taululla? Vaikka poliitikot mainostavat uskoaan tutkimukseen ja innovaatioihin, onko heillä todellista halua kuunnella tieteen ääntä ja ottaa se huomioon päätöksenteossa?

Suomessa ei ole tiedeneuvonantojärjestelmää. Mielipidetiedustelujen mukaan kansalaiset ovat tiedemyönteisiä ja haluaisivat enemmän tutkit-tua tietoa päätöksentekoon. Sitä halusi myös maan edellinen hallitus, joka tässä asiassa myös toimi, päinvastoin kuin monessa muussa. Valtion tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen koko-naisuudistuksessa syksyllä 2013 perustettiin Suo-men Akatemian yhteyteen strategisen tutkimuk-sen rahoitusväline kustantamaan pitkäjänteistä ongelmakeskeistä tutkimusta, jonka tarkoitukse-na on löytää ratkaisuja merkittäviin yhteiskun-nan haasteisiin ja ongelmiin. Lisäksi valtioneu-voston yhteiskunnallista päätöksentekoa tukeviin lyhemmän aikavälin tutkimus- ja selvitystöihin varattiin erillisrahoitusta. Yhteensä näihin raha-potteihin oli tarkoitus kerätä 82,5 miljoonaa euroa vuoteen 2017 mennessä, pääosin valtion tutkimuslaitosten budjeteista, mikä onkin johta-nut niissä mittaviin YT-neuvotteluihin.

Tehostettu ja hyvin rahoitettu tutkimus ei automaattisesti johda tiedon parempaan hyö-dyntämiseen valtionhallinnossa ja lainvalmis-telussa. Niinpä valtioneuvoston kanslian toi-meksiannosta tein vuosi sitten selvityksen tiedeneuvonannon järjestämisestä. Se perustui muiden maiden käytäntöjen kartoittamiseen sekä poliittisten päättäjien haastatteluihin, ja tarkoituksena oli saada selville, mitä he oikein haluavat. Raporttiin sisältyi kolmetoista ehdo-tusta perusteluineen.

Suoraan kysyttäessä yksikään poliitikko ei kiellä tieteen tai näyttöön perustuvan päätök-senteon merkitystä. Selkeät yhteydet luotettavan tiedon lähteille kuitenkin puuttuvat, ja monet ovat turhautuneet Googlen rönsyilevään ja epä-luotettavaan tarjontaan. Useissa ministeriöissä ei ole ”omaa” sektoritutkimuslaitosta, ja kun tut-kijankoulutuksen saaneet virkamiehet ovat har-vassa, puuttuu myös asioiden valmistelun edel-

lyttämä tieteellinen lukutaito sekä tarvittavan tutkimuksen tilaajaosaaminen. Näiden ongel-mien helpottamiseksi ehdotin, että valtioneu-voston kansliassa tulisi olla tiedeneuvonantaja, joka ei toki itse voisi hallita kaikkea viisautta, mutta tiedemaailman tuntijana ohjaisi tiedon tarvitsijat päteville lähteille. Jokaiseen ministe-riöön tulisi perustaa tohtoritasoinen tutkimus-johtajan virka.

Kun on kaivattu pätevää ja puolueeton-ta tieteellistä tietoa, monet maat ovat käänty-neet kansallisten tiedeakatemioidensa puoleen. Englannissa näin on toimittu vuodesta 1660, Yhdysvalloissa jopa lakisääteisesti vuodesta 1863 lähtien. Suomessa on historiallisista, alun perin kielellisistä syistä kaksi yleistiedeakatemi-aa ja kaksi teknisten tieteiden akatemiaa. Niiden yhteistyöelin on Tiedeakatemiain neuvottelu-kunta (TANK). Ehdotukseni mukaan sen yhtey-teen tulisi perustaa tiedeanalyysiyksikkö, joka tuottaisi parhain kotimaisin tutkijavoimin kriit-tisiä katsauksia taustoittamaan kulloinkin esillä olevia politiikkatoimia. Mielenkiintoista on, että nyt myös EU:n komissio antaa tiedeakatemioil-le luottamuslauseen. Ansio kuulunee Euroopan tiedeakatemioiden neuvostolle (EASAC), jonka laatimat systemaattiset katsaukset ovat löytäneet myös Brysselistä lukijakuntansa.

Millainen on uuden hallituksemme suhtautu-minen tutkitun tiedon käyttöön päätöksen teossa? Merkit eivät ole rohkaisevia. Pääministeri haluaa tehdä päätökset ensin ja arvioida vaikutukset vas-ta jälkikäteen. Valtiovarainministerin julkises-ti ilmaisema käsitys yliopistojen toiminnasta on kolmen kesäkuukauden lorvailu. Ehkä tällainen ajattelu on johtanut budjettileikkauksiin, jotka uhkaavat halvaannuttaa yliopistot. Valtioneuvos-ton kanslia on kuitenkin perustanut tutkimus–ennakointi-arviointityöryhmän (TEA-työryh-mä), jossa on kaikkien ministe riöiden edustus; toivottavasti se on jatkossa myös pätevissä käsis-sä. Tiedeneuvonantajan pestaaminen valtioneu-voston kansliaan ei ole herättänyt erityistä innos-tusta, ehkä siksi että ehdotuksen perusteluja ei ole luettu tai ymmärretty. Se on kuitenkin vain yksi kolmestatoista ehdotuksesta, ja kokonaisuuden kehittäminen olisi tärkeintä.


Syytä olisi myös seurata kansainvälistä kehi-tystä. Elokuussa 2014 järjestettiin ensimmäinen kansainvälinen konferenssi tiedeneuvonannos-ta, ja sen hedelmänä kypsyi yhteistyöverkosto (International Network on Government Scien-ce Advice). Se jakaa tietoa eri maiden kehitte-lemistä hyvistä käytännöistä ja järjestää tutki-joille koulutusta yhteistyöstä päättäjien kanssa. Konferenssit tulevat toistumaan kahden vuoden välein. Seuraava järjestetään vuonna 2016 Brys-selissä, jossa tiedekomissaari Carlos Moedas toi-mii isäntänä.

Entä Suomen tiedeakatemiat? Kaikki neljä ovat ilmaisseet kiinnostuksensa kehittää tiede-neuvonantoa ja panostaa siihen sekä henkisiä että rahallisia resursseja. Suomalainen Tiedeaka-temia on tehnyt merkittäviä sääntömuutoksia, palkkaa lähiaikoina kokopäiväisen pääsihteerin ja on aktiivisesti mukana EASACin työssä. Suo-men Tiedeseura on edennyt varovammin, mutta myös se on pitänyt tiedesihteerin palkkaamista mahdollisena. Kaksi teknisten tieteiden akate-miaa ovat pienempiä sekä jäsenmääriltään että resursseiltaan, ja ne näyttävät olevan lähempänä teknologian alan yhteistyöjärjestöä (Technology Academy of Finland, TAF) kuin TANKia. TAF taas ei ole tiedeakatemia vaan pikemminkin etu-järjestö, joka myös jakaa Millennium-palkinnot.

TANK toimii Tieteellisten seurain valtuus-kunnan (TSV) puitteissa, tosin varsin itsenäise-nä, mutta sen neljä jäsenakatemiaa ovat pidät-täneet kaikki merkittävät päätökset ja resurssit omille hallituksilleen. Näin ei saada kunnon dynamiikkaa myöskään tiedeneuvontaan. Ehkä kehitys vie samaan suuntaan kuin Saksas-sa, jossa liittovaltion päätöksellä yksi lukuisis-ta tiedeakatemioista, Leopoldina, sai vastuun tutkimustiedon välittämisestä kansakunnan päätöksentekoon ja myös siihen tarvittavat voi-mavarat. Tällainen primus inter pares -asema on kuitenkin ansaittava! Siihen ei riitä, että har-maahapsiset herrat istuvat kerran kuussa vaka-vina Säätytalon salissa kuuntelemassa esitelmiä ja nauttivat sen jälkeen joko kahvia pikku voilei-pien kera paikan päällä tai supén Pörssiklubilla.

Kirjoittaja on emerituskansleri.

ROHKEUS TUTKIA, JULKAISTA JA PUHUA

27.11.2015 klo 13.15–16.00Tieteiden talo, Kirkkokatu 6, Helsinki

Mistä syntyy luottamus omaan asiantuntemukseen ja mistä kumpuaa voima ja rohkeus jatkaa asian-tuntijatyötä?

Tutkijat ja toimittajat saavat asiallista palautet-ta mutta moni saa myös asiatonta ja loukkaavaa palautetta. Seminaarissa kysytään, millaista on olla asiantuntijana julkisuudessa, mistä yleisöpalaute kumpuaa ja vaikuttaako vihainen palaute siihen, ketkä esiintyvät julkisuudessa.

Tilaisuudessa kuullaan myös tuloksia tiedonjulkis-tamisen neuvottelukunnan toteuttamasta kyselys-tä tutkijoiden saamasta yleisöpalautteesta.Seminaari järjestetään tiedonjulkistamisen valtion-palkintojen jakopäivänä. Tilaisuudessa keskustele-vat tuoreitten palkinnonsaajien lisäksi professori Teivo Teivainen, tutkija Johanna Hurtig ja toimittaja Maria Pettersson.

Ohjelma ja ilmoittautuminen:http://tjnk.fi/fi/tiedonjulkistamisen-valtionpalkin-toseminaari-27112015

Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Paikkoja on rajoite-tusti ja ne täytetään ilmoittautumisjärjestyksessä.

Lisätietoja:Pääsihteeri Reetta Kettunen, p. 040 733 5935, [email protected]


Mielestäni oli varsin tärkeää yliopistolaitok-semme keskustelun ja kehittämisen kannalta, että Tieteessä tapahtuu -lehti (4/2015) nosti esille Helsingin yliopistossa käydyn AID-keskustelun, jossa pohdittiin tieteidenvälisyyden (tai moni-tieteisyyden) kysymyksiä. Koska olen vakuut-tunut monitieteisyyskeskustelun keskeisyydestä yliopistojemme ja erityisesti niiden tason nos-tamisen kannalta (Lehtinen 2014), pyrin jatka-maan sekä lopuksi myös konkretisoimaan tätä keskustelua useiden peruskysymyksien avulla.

Yliopistot ja monitieteisyysYliopistojen yhdistäminen ja jonkin yliopiston sisäinen laaja-alaistaminen johtaa käytännössä aina entistä monialaisempiin kokonaisuuksiin. Tässä yhteydessä monialainen merkitsee tavalli-sesti kokonaisuutta, esimerkiksi yliopistoa, jos-sa on mukana useita tieteenaloja. Monitieteisyys taas merkitsee, että kahden tai useamman tie-teenalan teorioita, malleja, viitekehyksiä ja meto-deja hyödynnetään esimerkiksi jossakin tutki-mus-, opetus- tai vaikuttavuushankkeessa.

Usein yliopistojen yhdistämiseen pyritään tavoitellen monitieteisyyttä, mutta tosiasiassa päädytään lähinnä monialaisuuteen. Monitietei-syyden mahdollisuuksia onkin hyödynnetty tur-han vähän kaikissa yliopistoissamme. Kuitenkin monitieteisyyttä voitaneen ainakin analogiata-solla hyödyntää kaikilla tieteenaloilla, vaikka monitieteisyyden tarpeellisuus vaihtelee aloit-tain varsin paljon. Yliopiston monitieteisyysta-son ratkaisee monitieteisten hankkeiden määrä ja laatu suhteessa kaikkien hankkeiden määrään ja laatuun.

Monialaiset yliopistot voivat olla sangen monitieteisiä tai melko vähän monitieteisiä. Yli-opistoja yhdistettäessä tai kehitettäessä ei pidä

tyytyä pelkkään monialaisuuteen, joka ei auto-maattisesti luo lisäarvoa. On pyrittävä myös rakentamaan huolellisesti monitieteisyyden edellytyksiä. Tällöin hallinnollisten päätösten lisäksi on kiinnitettävä huomiota esimerkiksi organisaatiokulttuuriin, toimintaperiaatteisiin ja tutkijoiden motivoimiseen sekä siihen, että monitieteisyyden haaste koskee kaikkia yliopis-ton päätehtäviä.

Monitieteisyyskäsitteet, kuten monitieteisyys, tieteidenvälisyys ja poikkitieteellisyys, kuuluvat nykyään tiedekeskustelun keskeisimpiin isku-sanoihin. Lähes kaikki puoltavat monitieteisyys-pyrkimyksiä. Usein iskusanojen käyttäjät näyt-tävät kuitenkin tuntevan monitieteisyysilmiön vain melko pinnallisesti.

Monitieteisyysilmiö on kuitenkin varsin mutkikas. Sillä on esimerkiksi useita tasoja, mitä edellä mainitut kolme käsitettäkin kuvaa-vat. Monitieteisyyttä eli alinta monitieteisyyden tasoa voidaan pitää kokoavana, jopa additiivise-na. Teorioita, malleja ja viitekehyksiä käytetään rinnakkain yhdistämättä niitä. Tieteidenvälisyys on interaktiivinen ja poikkitieteellisyys holisti-nen monitieteisyysilmiön taso.

On syytä todeta kolme tosiasiaa. Yhtä ”oikeaa” näkemystä monitieteisyysilmiöstä ei ole. Toi-saalta monitieteisyyden tasoja ei ole syytä pitää välttämättä toisiaan parempia, vaan parem-muuden ratkaisee tasojen sopivuus tarkastel-tavan ongelman ratkaisemiseen. Kolmanneksi, monitieteinen lähestymistapa saattaa vähitellen hämärtää perinteisten tieteiden rajoja.

Tieteellisessä keskustelussa on jopa erotet-tu tieteiden kehityksen kaksi vaihetta. Tieteen-aloihin perustuvasta kehityksen ensimmäisestä vaiheesta tulisi pyrkiä toiseen, monitieteiseen vaiheeseen. Itse tyytyisin puhumaan osaksi tai

Monitieteisyyden haaste yliopistoillemme

Uolevi Lehtinen


suureksi osaksi monitieteisestä vaiheesta.Helsingin yliopistolla on monitieteisyyttä tut-

kiva TINT-huippuyksikkö, jonka korkean kan-sainvälisen tason osaamista toivoisi voitavan hyödyntää kaikissa yliopistoissamme. Tampe-re3 on hanke, joka tähtää uudenlaisen yliopis-ton muodostamiseen Tampereen yliopiston, teknillisen yliopiston ja ammattikorkeakoulun pohjalta. Nyt sen puitteissa kehitetään yhtei-siä opintokokonaisuuksia. Myös tutkimuksessa pyritään yhteistyöhön. Eri oppiaineiden epävi-rallinen yhteistyö jatkuu. Samantapaista toimin-taa toteutetaan myös Aalto-yliopistossa. Toivon ja uskonkin, että kaikki nämä hankkeet, joiden kaltaisia on myös muissa suomalaisissa yliopis-toissa, rakentuvat vähitellen vahvasti monitie-teisiksi. Mutta tällä hetkellä monitieteisyysosaa-misemme on kuitenkin turhan vähäistä ja ehkä myös liian hajallaan.

Monitieteisyyden tarve ja syytMonitieteisyys on usein yliopistojen yhdistämi-sen ja yhteistyön sekä yliopiston sisäisen laaja-alaistamisen ideologinen perusta ja päätavoi-te. Monitieteisyyden pääetuja niin yliopiston kuin yksittäisen tutkijankin kannalta ovat, että usein monitieteisyys parantaa tutkimuksen laa-tua tarjoamalla monipuolisemman ja koko-naisvaltaisemman tarkastelutavan, tuottamal-la kiinnostavia uusia kysymyksiä sekä viemällä tiedettä selkeästi uusiin suuntiin. Nykytilantees-sa on tärkeää oleellisesti laajemman kokonais-näkökulman avaaminen. Kansallisesti ajatellen monitieteisyydellä voisi olla huomattava merki-tys useiden Suomen tieteenalojen nostamisessa kansainväliselle huipputasolle.

Monitieteisyyden tarve pohjautuu siihen, että tieteellisen tiedon tuottaminen ja olemassaolo on organisoitu tieteenaloittain. Joskus tieteen-alojen rajat on helppo määrittää. Usein määri-tys on kuitenkin mielivaltaista ja keinotekoista. Siksi monitieteisyyden mahdollisuudet, ongel-mat ja haasteet kehittyvät tieteiden raja-alueilla melko suuriksi. Monitieteisyyden avulla voidaan tieteenalojen keinotekoisia rajoja laajentaa siten, että tutkittavista ilmiöistä saadaan entistä täy-dellisempi käsitys.

On useita perussyitä sille, miksi monitietei-syys on tavattoman tärkeää ja sitä on tarpeen, joskus lähes pakko, käyttää hyväksi. Ensinnä-kin, maailmankaikkeus, maailma ja elämä eri muodoissaan ovat luonteeltaan niin komplek-sisia, että ne edellyttävät monitieteistä lähes-tymistapaa. Erityisesti monet laajat ongelmat, varsinkin tärkeimmät ja kiinnostavimmat niis-tä, rajoittuvat harvoin yhden tieteenalan rajojen sisään. Toiseksi, monien pienehköjenkin ongel-mien ratkaiseminen edellyttää useita perspek-tiivejä ja visioita, toisin sanoen monitieteisyyt-tä. Kolmanneksi, yhteiskunnan, teknologian ja talouden kehitys tuottaa jatkuvasti uusia ja entistä vaikeampia, monimutkaisempia ja moni-ulotteisempia haasteita ja ongelmia, mikä vaa-tii monitieteisyyttä. Neljänneksi, tutkimuksen ja käytännön toiminnan tärkeimpiä tehtäviä on kysyä ”oikeita” kysymyksiä sekä muotoilla kyllin monipuolisia hypoteeseja. Viidenneksi, monet käytännön toiminnot, esimerkiksi uuden liike-toiminnan suunnittelu, ovat usein niin moni-puolisia, että monitieteistä osaamista tarvitaan.

Monitieteistä tutkimusta tehtäessä tai moni-tieteistä opetusta annettaessa ei usein ole edes kysymys varsinaisesta monitieteisyydestä vaan pikemminkin monimallintamisesta (Lehti-nen 2013 ja 2015). Jonkin tieteenalan ilmiö on monesti selitettävissä kahdella tai useammal-la mallilla. Nämä mallit voivat olla siten toi-siaan täydentäviä, että ilmiö voidaan kuvata paremmin kahta tai jopa useampaa mallia hyö-dyntämällä. Tätä menettelyä voidaan nimittää monimallintamiseksi. Tosiasiassa monimallin-taminen lienee paljon tavallisempaa kuin varsi-nainen monitieteisyys.

Monitieteisyyden laajuus ja haasteetEdellisten kommenttien ja omaa tieteenalaa-ni liiketaloustiedettä (markkinointia) koske-vien tutkimuksieni perusteella minun on helppo uskoa siihen, että monitieteisyyden ja erityisesti monimallintamisen rooli kasvaa tulevaisuudes-sa markkinoinnin tutkimuksessa, opetuksessa ja käytännön työssä.

On helppo uskoa myös, että näin tapahtuu muissakin liiketaloustieteissä ja niiden käytän-


nön soveltamisessa. Kaikkien yksittäisten liike-taloustieteiden rajat ovat melkoisen keinotekoi-sia, mikä vahvistaa monitieteisyyden haasteita ja mahdollisuuksia. Lisäksi käytännön liike-elämäs-sä asioiden hoito on varsin integroitua ja alatie-teenalojen rajoista piittaamatonta. Tämä johtaa monitieteiseen lähestymistapaan käytännössä, joka puolestaan asettaa moni tieteisyyshaasteita liiketaloustieteiden kaltaisten sovellettujen tie-teiden teorianmuodostukselle ja tutkimukselle yleensäkin. Monitieteisyyttä lisää vielä sekin, että integroidut teknologia- ja designratkaisut kytkey-tyvät käytännössä integroitujen liiketaloudellis-ten ratkaisujen yhteyteen.

Jo loogisten syiden perusteella on helppo myös uskoa, että monitieteisyys voidaan yleis-tää paljon edellistä laajemmallekin. Itse asiassa voinemme jopa yleistää monitieteisyyshaasteen seuraavaan muotoon: eri tieteenalojen tutkijoi-den tulisi kokea monitieteisyys ja sen menetel-mät perustavanlaatuisena haasteena ja mah-dollisuutena niin tutkimuksen, opetuksen kuin alan käytännön toiminnankin kannalta. Tämä voidaan yhdistää myös seuraavaksi kaksois-haasteeksi: jokaisen tutkijan ja opettajan pitäi-si selvittää monitieteisyyden mahdollisuudet ja menetelmät omien tutkimustensa ja opetuksen-sa kannalta. Sen vuoksi jokaisen tutkijan ja opet-tajan tulisi hankkia hyvät tiedot monitieteisyy-destä. Tämä kaksoishaaste koskee analogisesti myös virkamiehiä ja johtajia, tosin useimmiten vähäisemmässä laajuudessa.

Luulen sopivani varsin hyvin esimerkiksi monitieteisyyden kehnosta ja varsinkin hitaas-ti kypsyneestä ymmärtämisestä. Jo opiskeli-jana 1960-luvulla julkaisin yhden monitietei-sen artikkelin. Mutta vasta 1970-luvun alussa väitöskirjan tekovaiheessa aloin tajuta tekevä-ni siinä määrin monitieteistä tutkimusta, että ymmärsin käydä esittelemässä suunnitelmia-ni Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian jat-ko-opintoseminaarissa. Väittelemisen jälkeen monitieteisyysnäkemykseni jälleen hämärtyi. Vaikka tein usein monitieteistä tutkimusta sekä kannustin muita monitieteisyyteen niin tutki-mus-, opetus- kuin hallintotoimissanikin, vasta eläkkeelle jäätyäni vuonna 2004 aloitin tietoi-

sen perehtymisen monitieteisyyskysymyksiin. Samalla aloitin myös tietoisen monitieteisen tai tarkemmin sanoen monimallintamiseen perus-tuvan tutkimustyön pohjustamalla markkinoin-nin pääsuuntausten eli markkinointimix-mal-lin ja suhdemarkkinointimallin yhdistämisen. Mutta oikeastaan vasta hyvät yhdistelmämal-leja koskevat empiiriset tulokset ja keskustelut markkinointijohtajien kanssa vakuuttivat minut monitieteisyysajattelun hyödyllisyydestä omal-la alallani markkinoinnissa. Oma näkemykseni laajeni vähitellen koko tutkimus- ja opetustyö-tä sekä käytännön toimintaa koskevaksi. Erityi-sen tärkeitä näkemykseni kehittymisen kannal-ta ovat olleet viime vuosien esitelmämatkani ja niiltä saatu palaute.

Mikäli vieläkin epäilette sanomaani, voi-nen vain toivoa teidän tutustuvan siihen, miten Australia on toteuttanut tiedepolitiikkaansa. Australialaiset ovat nimittäin perustaneet val-takunnallisen monitieteisyysohjelman. Siitä saa käsityksen esimerkiksi Australian Council of Learned Academiesin johtajan, Jacques de Vos Malanin, kirjoituksista (2013).

Monitieteisyyden edistäminenNyt voidaan palata yksityiskohtaisesti siihen erittäin tärkeään peruskysymykseen, mitä yli-opistot voisivat vielä tehdä monitieteisyyden edistämiseksi. Tätä kysymystä pohdittaessa joudutaan vastaamaan huolellisesti toimintaa pohjustaviin kysymyksiin. Tarvitseeko yliopis-to erillisen monitieteisyysstrategian? Pitäisi-kö strategia-, kehittämis- ja seurantaryhmien perustaminen ulottaa myös alemmille tasoille esimerkiksi koulu- ja ainetasoille? Miltä osin yli-opiston organisatorista rakennetta ja johtamista kannattaisi muuttaa monitieteisyyttä tukevaan suuntaan? Missä määrin tarvittaisiin monitie-teisyysopetusta koulutuksen eri tasoilla? Miten opetukseen voitaisiin sisällyttää riittävästi moni-puolista tutkimusnäkemystä sekä epistemolo-gista ja metodologista joustavuutta, jotka ovat monitieteisten pyrkimysten perustana? Kuin-ka syvällisiä kvantitatiivisten ja kvalitatiivisten menetelmien ja näiden yhdistelmien koulutusta metodologinen monitieteisyys edellyttää? Mitä


muuta voidaan vielä tehdä tutkijoiden motivoi-miseksi monitieteiseen lähestymistapaan? Mis-sä määrin tieteiden autonomiasta voidaan ja on syytä tinkiä monitieteisiin tarkasteluihin pääse-miseksi? Mitkä ovat monitieteisten hankkeiden vastuut ja valtuudet esimerkiksi opetuksessa? Onko monitieteisiä hankkeita hoidettava pystyt-tämällä vai hajottamalla (build up- ja break down -menetelmät) vai luomalla puitteita ja edellytyk-siä hallinnollisin keinoin ylhäältä alaspäin mut-ta antamalla monitieteisten hankkeiden syntyä yksittäisten tutkijoiden tieteiden rajojen ylittä-misinä sekä formaalin ja spontaanin yhteistyön tuloksina? Onko syytä perustaa lisää monitie-teisiä tutkimuskeskuksia ja -instituutteja sekä joustavia tutkijaverkostoja, jotka voivat ylittää esimerkiksi yliopiston organisatorisia ja tietei-denvälisiä rajoja? Millä kriteereillä tulisi johto ja tutkijat näihin organisaatioihin valita? Millä toimintaperiaatteilla tutkijoita ja heidän yhteis-työtään tulisi ohjata, jotta päästäisiin riittävään monitieteisyyteen?

Pitämällä tämän kaltaisia kysymyksiä jatku-vasti suunnittelunsa keskiössä yliopisto voi luoda hedelmälliset puitteet monitieteisyyden syntymi-selle. Projektikohtaisesti tutkijat ja opettajatkin joutuvat pohtimaan monitieteisyyden mahdolli-suuksia ja edellytyksiä tieteenalojen sekä niiden suhteiden mutkikkaassa verkostossa.

Yliorganisointia ja eri tieteenalojen tunke-mista samoihin raameihin on toki varottava. Tämä on erityisen tärkeää, koska yliopistojen monitieteisyystasoa ei voida taata pelkästään organisatorisin ratkaisuin, vaan tehokas moni-tieteisyyden haasteeseen vastaaminen edellyt-tää isoa uudistamistyötä. Se koskee organisaa-tio- ja johtamiskulttuuria, toimintaperiaatteita, tieteenalojen, metodien ja datan problematiikan yhteensovittamista sekä tutkijoiden motivointia.

Kirjallisuutta

Besselaar P van den, Heimeriks G, 2001. Disciplinarity, Mul-tidisciplinary, Interdisciplinary – Concepts and Indica-tors, Paper for the 8th Conference on Scientometrics and Informetries. ISSI 2001. Sydney.

Choi C, Pak W, 2006. Multidisciplinarity and transdiscipli-narity in health research, services, education and poli-

cy. Definitions, objectives and evidence of effective-ness. Clin Invest Med. Vol. 29, nro 6.

Lehtinen U, 2011. Combining Mix and Relationship Marke-ting. The Marketing Review, Vol. 11, nro 2.

Lehtinen U, 2013. Combining in Theory Building. Interna-tional Journal Business and Social Research, Vol. 3, nro 5.

Lehtinen U, 2014. Monitieteisyyden haaste. Tieteessä tapah-tuu, nro 6.

Lehtinen U, 2015. Multiple Disciplinarity in Research and Practice. Proceedings of International Conference of Business, Dubai.

Lehtinen U, 2015. Multiple Disciplinarity in Management Research, International Journal of Management Studies and Research (IJMSR), Volume 3, nide 8.

Mäki U, 2015. Tieteidenvälisyyden hallinnointi yliopistossa. Tieteessä tapahtuu, nro 4.

Oswick C, Fleming P, Hanlon G, 2011. From Borrowing to Blending: Rethinking the Processes of Organizational Theory Building. Academy of Management Review, Vol. 36, nro 2.

Pihlanto P, 2015. Yliopistoilla ja ammattikorkeilla omat roo-linsa ja tehtävänsä. Talouselämä. http://www.talouse-lama.fi/tebatti/yliopistoilla-ja-ammattikorkeilla-omat-roolinsa-3475216

Vos Malan J de 2013. Colloboration, Knowledge & Trans-ciplinary Manager: Helping interdisciplinary rese-arch projects to flourish. Proceedings of the 1st AIIC Annual International Interdisciplinary Conference, Azores, Portugal.

Kirjoittaja on toiminut Tampereen yliopiston pro-fessorina ja rehtorina. Hän on hoitanut aikaisem-min professuuria myös Helsingin kauppakorkea-koulussa ja Teknillisessä korkeakoulussa.


Strategisen tutkimuksen neuvoston myöntämä rahoitus on suhteellista kokoaan merkittävämpi uusi tulokas Suomen tutkimusrahoituskentässä. Sen erityispiirteitä ovat tutkijoiden ja yhteiskunnan toimijoiden väliseen vuorovaikutukseen panosta-minen tutkimuksen kaikissa vaiheissa, tutkimuk-sen monialaisuuden ja tieteidenvälisyyden koros-taminen sekä tutkimusaiheiden keskittyminen yhteiskunnan haasteisiin. Ensimmäiset 16 konsor-tiota yhdistävät tutkimusaloja uusilla innostavilla tavoilla ja antavat uskoa siihen, että tällä rahoitus-muodolla saadaan aikaan tieteellisesti korkealaa-tuista tutkimusta, joka on samanaikaisesti myös vaikuttavaa ja yhteiskunnan kannalta merkittävää.

Strategia on moniselitteinen käsite, jonka täs-mällinen määritelmä riippuu kontekstista. Stra-tegian merkitys on erilainen esimerkiksi sodan-käynnissä, yritysjohtamisessa ja politiikassa. Laajassa katsauksessaan strategian historiasta Lawrence Freedman (2013) määrittelee strategi-an seuraavasti:

Strategy is about employing whatever resources are avai-lable to achieve the best outcome in situations that are both dynamic and contested.

Ilman strategisia valintoja on vaikea teh-dä vaikuttavaa ja laadukasta tutkimusta. Kun yksittäinen tutkija valitsee, missä yliopistossa tai oppiaineessa hän väittelee tai kun tutkimusryh-mä suuntaa tutkimuksensa uuteen aihepiiriin ja hakee tutkimukselleen rahoitusta, kyse voi olla strategisista päätöksistä. Tutkija ja tutkimusryh-mä valitsevat eri vaihtoehdoista ne, joiden olet-tavat tuottavan parhaan lopputuloksen. Toisaalta tutkimustyöhön vaikuttavat myös tutkimusor-ganisaatioiden strategiset valinnat. Yliopistot ja tutkimuslaitokset päättävät esimerkiksi siitä, mihin resurssit suunnataan, keitä palkataan ja

miten sovitaan yhteistyöstä ja työn jaosta tois-ten organisaatioiden kanssa. Nämäkin valin-nat perustuvat, eksplisiittisiin tai implisiittisiin, käsityksiin tutkimuksen ja opetuksen nykytilas-ta ja tavoiteltavasta tulevaisuudesta. Myös kil-pailtua tutkimusrahoitusta jakavat organisaatiot tekevät strategisia valintoja päättäessään esimer-kiksi siitä, kuinka suuri osuus tutkimusrahoi-tuksesta osoitetaan tutkijalähtöisiin ja toisaalta etukäteen päätetyille aihealueille. Laadukkaan tieteellisen tutkimuksen ja sen tulosten käyttöä voidaan tukea myös monilla haku- ja valintakri-teereihin liittyvillä päätöksillä.

Tutkimustyön aiheet ja toteutusmahdollisuu-det ovat siis riippuvaisia sekä tutkijoiden että organisaatioiden strategisista valinnoista. Täl-tä pohjalta katsottuna kaikki tutkimus voi olla omalla tavallaan strategista tutkimusta esimer-kiksi tutkijan, organisaation tai sen kannalta, joka tutkimustuloksia käyttää. Tässä kirjoituk-sessa tarkastellaan Suomen Akatemian yhtey-dessä toimivaa strategisen tutkimuksen neuvos-toa (STN)1 ja sen myöntämää rahoitusta, josta ensimmäiset rahoituspäätökset on tehty tänä syksynä.

Ratkaisukeskeistä tutkimusta päätöksenteon tueksiSTN:n perustamisen taustalla on ollut ennen kaikkea käsitys siitä, että yhteiskunnallisten pää-tösten tutkimuspohjan tulisi olla aikaisempaa monipuolisempi. Yhteiskuntapolitiikan valmiste-lussa ja päätöksenteossa käytetty tietopohja (eri-

1 Strateginen tutkimuksen neuvosto perustettiin muuttamalla lakia Suomen Akatemiasta (482/2014). Valtioneuvosto asetti 25.9.2014 Strategisen tutkimuk-sen neuvoston toimikaudeksi 26.9.2014–31.12.2018. Neuvoston kokoonpano: http://www.aka.fi/fi/akate-mia/stn/.

Strateginen tutkimus ja Strategisen tutkimuksen neuvosto

Per Mickwitz ja Riitta Maijala


tyisesti tutkimuksiin perustuva tietopohja) ei ole aina ollut paras mahdollinen (VNK 2011). Lisäksi Timo Lankinen ym. (2012) korostavat, että monet yhteiskunnan vakavat haasteet eivät ole ratkaista-vissa yksittäisten politiikka-alueiden keinoin.

Silloin, kun päätökset toistuvat vuosittain ja yhden ministeriön yksi osasto on vastannut val-mistelusta, suhteet yhteen tutkimuslaitokseen ja muutaman yliopistoon ovat usein olleet var-sin hyvät. Yhä useammin päätökset ovat kuiten-kin paljon laajempia ja kytkennät monimuotoi-sempia, jolloin tietopohjakin tulisi olla laajempi. Valtioneuvoston periaatepäätöksessä valtion tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen koko-naisuudistuksesta (5.9.2013) todetaan, että:

…tarvitaan systemaattinen toimintamalli, jolla varmiste-taan vahva ja horisontaalinen tietopohja yhteiskunnallisen päätöksenteon ja toiminnan tueksi.

Lisäksi periaatepäätöksessä asetetaan tavoit-teeksi, että ”tutkimus toimii yhteiskunnan kehit-tämisen ja päätöksenteon strategisena resurs-sina”. Tästä lähtökohdasta valtioneuvosto on määritellyt, mitä strateginen tutkimus STN:n yhteydessä tarkoittaa.

Strategisella tutkimuksella tarkoitetaan tässä yhteydessä pitkäjänteistä, ongelmakeskeistä ja tieteellisesti korkeata-soista yhteiskuntapolitiikkaa ja yhteiskunnan toimintojen kehittämistä palvelevaa tutkimusta, jonka tarkoituksena on löytää ratkaisuja merkittäviin yhteiskunnan haasteisiin ja ongelmiin. (HE 25/2014 vp)

Monitieteinen ja tieteenalojen välinen yhteis-työ on nähty usein edellytyksenä sille, että vas-tauksia suuriin ja merkittäviin yhteiskunnan haasteisiin voitaisiin löytää (Nature 2015). Näis-tä lähtökohdista monet maat ovat viime vuosi-kymmeninä käynnistäneet suuriin haasteisiin ja tiettyjen tavoitteiden saavuttamiseen keskittyviä tutkimusohjelmia (Foray ym. 2012; Hicks 2014). Myös Suomen Akatemian hallitus on painotta-nut omassa kannanotossaan sitä, että:

Suurten ja monimutkaisten haasteiden takia tarvitaan luo-vaa ajattelua ja uusimpaan tutkimukseen perustuvia ratkai-suja. Luovuus ja ratkaisut lähtevät useimmiten eri tieteen-alojen lähestymistavoista ja saavutuksista, ja ne saattavat johtaa jopa kokonaan uusiin tutkimusaloihin. (Mustajoki ja Markkula, 2011).

Suuriin yhteiskunnan haasteisiin vastaami-nen edellyttää siis sekä tieteenalojen että poli-tiikka-alueiden rajojen ylittämistä ja uudenlais-ten lähestymistapojen käyttöönottoa. Tällaisten toimintamallien kehittymistä tukeakseen STN:n rahoituksessa korostetaan monitieteisyyden merkitystä ja tutkimusorganisaatioiden kon-sortioiden kautta muodostuvaa laaja-alaista näkemystä. Koska raja-aitojen onnistunut ylit-täminen tutkimuksessa vaatii aikaa, STN:n tavoitteena ei ole rahoittaa lyhytkestoisia sel-vitys-, seuranta- ja arviointitarpeita (esimer-kiksi valtioneuvoston päätöksentekoa tukevien selvitys- ja tutkimustoiminnan määrärahojen tapaan) vaan hankkeita, joiden toteutusaika on 3–6 vuotta (HE 25/2014).

Valtion tutkimuslaitoksilta, Suomen Aka-temialta ja Tekesiltä STN:n käyttöön siirretyn rahoituksen ei ole myöskään tarkoitus kattaa kaikkea päätöksentekoa tukevan pitkäjänteisen tutkimuksen tarvetta. Jos valtioneuvosto katsoo, että se tarvitsee enemmän juuri tietyn yksittäi-sen tutkimusalan tuottamaa tietoa päätöksen-tekonsa tueksi, se voi kohdistaa lisäresursseja siihen vaikkapa lisäämällä yksittäisen tutkimus-laitoksen voimavaroja tai kohdistamalla olemas-sa olevat voimavarat uudelleen tulosohjauksen kautta. Esimerkiksi Helsingin yliopistoon vuo-den 2015 alussa siirrettyä oikeuspoliittista tutki-musta on vahvistettu kohdistamalla siihen voi-mavaroja valtion tutkimuslaitoksilta.

Valtioneuvosto päättää teemoista ja neuvosto päättää rahoituksestaSTN:n teemojen valinta on poliittinen päätös, sillä päätöksen tekee valtioneuvosto. Tämä jär-jestely korostaa rahoitusmuodon merkitystä päätöksentekoa tukevan tutkimustiedon tuotta-jana. Vaikka valtioneuvosto päättää teemoista, ehdotuksen teemoiksi tekee STN.2 Se valmiste-lee teemaehdotuksensa avoimesti ja kuulemal-la laajasti tiedeyhteisöä ja tutkimuksen muita sidosryhmiä.

Vuonna 2014 Suomen Akatemia järjesti neljä

2 Laki Suomen Akatemiasta (482/2014) 5 b §.


sidosryhmätilaisuutta mahdollisista teemoista jo ennen kuin strategisen tutkimuksen neuvostoa oli nimitetty. Näissä tilaisuuksissa kerätyt ehdo-tukset ja näkemykset olivat keskeinen lähtökoh-ta, kun neuvosto ryhtyi lokakuussa 2014 valmis-telemaan ensimmäistä teemaehdotustansa. Kun STN järjesti marraskuussa 2014 avoimen kuu-lemistilaisuuden alustavista teemaehdotuksis-taan, siihen osallistui 185 henkilöä sekä lisäksi verkon kautta 235 henkilöä. Tilaisuudessa käy-tettiin noin 30 puheenvuoroa ja siitä lähetettiin 163 twiittiä. Kaikki kommentit ja twiitit käytiin läpi ennen kun STN teki valtioneuvostolle ehdo-tuksensa vuoden 2015 teemoiksi. Valtioneuvos-to päätti, että teemat ovat: teknologiamurrosten hyödyntäminen ja muuttuvat instituutiot; ilmas-toneutraali ja resurssi niukka yhteiskunta sekä tasa-arvo ja sen edistäminen.

Vuoden 2016 teemoja valmistellessaan STN järjesti yhden laajan työpajan sekä toteutti kai-kille avoimen verkkokyselyn. Kyselyn kautta tuli 280 teemaehdotusta, joista suurin osa oli hyvin perusteltuja ja varteenotettavia.3 STN:n tekemän esityksen mukaisesti valtioneuvosto päätti loka-kuussa, että vuoden 2016 teemat ovat: osaami-nen ja muuttuva työelämä; terveys ja elämän-tapojen muuttaminen; kokonaisturvallisuus globaalissa ympäristössä sekä kaupungistumi-sen dynamiikka. Valtioneuvosto linjasi myös, että teemoissa painotetaan maahanmuuttoa.

Kun valtioneuvosto on päättänyt teemois-ta, työ jatkuu STN:n toimesta. Poliittinen pää-töksenteko on siis rajattu koskemaan vain niitä teemoja, joihin liittyvistä kysymyksistä valtio-neuvosto katsoo tarvitsevansa tutkimustietoa. Muista päätöksistä vastaa STN. Lakiesityksessä todetaankin selvästi, etteivät valtioneuvosto tai sen ministeriöt osallistuisi rahoituksen osoit-tamiseen yksittäisille tutkimusohjelmille tai -hankkeille (HE 25/2014). Tästä syystä myös-kään STN:n käyttämien paneelien jäseninä ei ole virkamiehiä eikä politikkoja.

STN muodostaa valtioneuvoston päättämiin

3 Verkkokyselyyn tulleet ehdotukset vuoden 2016 teemoiksi löytyvät osoitteesta: http://www.aka.fi/fi/tiedepoliittinen-toiminta/strategisen-tutkimuksen-rahoitus1/teemaehdotukset/ .

teemoihin sopivat ohjelmat, jotka julkaistaan avoimesti haettavaksi. STN kohdentaa rahoitus-ta ohjelmiin sekä valitsee rahoitettavat hankkeet niiden yhteiskunnallisen merkityksen, vaikutta-vuuden ja tutkimuksen laadun perusteella. Vuo-den 2015 hakemuksia arvioivat kotimaiset ja ulkomaiset tutkimuksen, tutkimusrahoituksen ja tiedolla johtamisen asiantuntijat. Tieteellisten panee lien jäseninä oli ulkomaisia professoreita ja kokeneita tutkijoita.

Vuorovaikutus lisää vaikuttavuuttaNiin Suomessa kuin muuallakin on tutkittu sitä, miksei päätösten tutkimuksellinen perusta ole aina paras mahdollinen (VNK 2011; Cornell ym. 2013). Usein päätöksenteon valmistelusta vas-taavat eivät tunne riittävästi jo tehtyä tutkimus-ta. Monesti myös kiire rajoittaa mahdollisuuksia selvittää tutkimusperustaa. On kuitenkin muis-tettava, että valtioneuvosto on jo pitkään tehnyt tiettyjä päätöksiä, joilla on syvä tutkimukselli-nen perusta. Esimerkiksi asetukset metsäkana-lintujen metsästyksestä perustuvat laskentaan, jonka taustalla on pitkäjänteinen tutkimus niin Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksessa kuin yliopistoissakin.4

Jotta STN:n rahoittamaa tutkimusta todella käytettäisiin hyväksi päätöksenteossa, on yhte-nä lähtökohtana rahoitusmuodon käytännön suunnittelussa ollut lisätä tutkijoiden ja tulos-ten potentiaalisten käyttäjien vuorovaikutusta. Tavoitteena on, että tiedon hyödyntäjät otetaan mukaan tutkimukseen hankkeen alusta asti ja että tutkijat voivat huomioida heidän tietotar-peensa tutkimuksessa. Jotta tähän päästään, on tietoa tuotettava ja esitettävä oikeaan aikaan sekä sellaisella tavalla, että se voidaan ottaa huo-mioon yhteiskunnallisissa keskusteluissa ja pää-töksenteossa. Tästä syystä hakijoilta pyydettiin hakemuksessa perinteisen tutkimussuunnitel-man lisäksi myös vuorovaikutussuunnitelma.

Ensimmäisellä hakukierroksella rahoitettu-jen konsortioiden vuorovaikutussuunnitel missa näkyy syvällinen ymmärrys sidosryhmäyhteis-

4 Vesa Ruusilan esitelmä ”Riistan kanta-arviot: tieto nopeasti päätösten pohjaksi” 5.6.2014.


työstä, vuorovaikutuksesta ja viestinnästä. Hank-keisiin tulee osallistumaan esim. viestinnän pro-fessoreita sekä viestinnän ammattilaisia, joilla on kokemusta merkittävien organisaatioiden viestinnästä ja sen johtamisesta myös tutkimus-kentän ulkopuolelta. Eräässä konsortiossa vuo-rovaikutuksesta vastaa informaatiotutkimuksen professori, toisessa tietojohtamiseen erikoistu-nut professori ja kolmannessa Kansallisoopperan entinen viestintäjohtaja. Konsortioissa toteute-taankin paitsi uudenlaista vuorovaikutusta myös innovatiivista vuorovaikutukseen liittyvää tutki-musta, ja muun muassa energiakauppaa ja pil-vipalveluja tutkivassa konsortiossa tehdään väi-töskirjatutkimusta monitieteellisen konsortion sisäisestä vuorovaikutuksesta.

Hankkeet yhdistävät toimijoita uudella tavalla STN päätti ensimmäisiin tutkimusohjelmiin mukaan otettavista konsortioista ja konsortio-kohtaisten neuvottelujen jälkeen neuvosto teki kuudentoista konsortion rahoituspäätökset.5 STN:n päätökset perustuivat kokonaisharkin-taan, jossa punnittiin hakemusten relevanssipa-neelien ja tieteellisten paneelien lausunnot sekä ohjelmakokonaisuuksien tavoitteet ja tarpeet. Mikäli hakemus oli jommaltakummalta panee-lilta saanut huonon arvion, sitä ei rahoitettu. Valittaessa ohjelmiin hankkeita, jotka olivat saa-neet hyvän tai erinomaisen arvion molemmil-ta paneeleilta, ratkaisevana tekijänä oli valitta-vien hankkeiden monipuolisuus koko ohjelman tavoitteiden kannalta.

STN:n nyt rahoittamissa hankkeissa etsitään monitieteisissä ryhmissä uusia mahdollisuuksia muun muassa robotiikan ja hyvinvoinnin yhdis-tämisestä, teollisuuden digitaalisesta murrok-sesta sekä uusista proteiininlähteistä elintarvike-tuotannossa. Tutkimushankkeista saadaan uutta tietoa päätöksentekoa varten myös eriarvoisuu-den eri muodoista ja sen torjumisesta, syrjäy-tymisen estämisestä, päivähoito- ja esiopetus-

5 Rahoitetut konsortiot löytyvät osoitteesta: http://www.aka.fi/fi/akatemia/media/Tiedotteet1/2015/ensimmaiset-strategisen-tutkimuksen-hankkeet-lahtevat-liikkeelle/.

palveluista, tulevaisuuden työelämästä sekä taiteesta hyvinvointia edistävänä peruspalvelu-na. Kestävän kehityksen edistämiseen tähtää-vää tutkimusta tehdään sekä Pohjanlahden että metsäbiotalouden alalla ja energiatuotannossa tutkitaan älykkäämpien, hajautettujen ja ilmas-toneutraalien järjestelmien kysymyksiä.

Konsortioissa työskentelee erityisesti yliopis-tojen ja tutkimuslaitosten professoreita ja tutki-joita. Rahoitettavissa konsortioissa on mukana yhteensä 116 tutkimusryhmää 49:stä eri orga-nisaatiosta. Konsortioissa on mukana yksitois-ta kotimaista yliopistoa ja kahdeksan valtion tutkimuslaitosta, VTT sekä kuusi muuta tutki-muslaitosta. Lisäksi hankkeissa on mukana 13 ulkomaista yliopistoa ja tutkimuslaitosta sekä muita toimijoita, kuten ammattikorkeakouluja. Konsortioiden johtajista 12 on yliopistoista ja neljä valtion tutkimuslaitoksista. Hakemusten mukaan tutkimushenkilökuukausista noin 60 % tulee sijoittumaan yliopistoihin ja noin 30 % val-tion tutkimuslaitoksiin (mukaan lukien VTT). Lähes kaikki konsortiot tekevät yhteistyötä yri-tysten kanssa. Hankekohtaisesti yritysyhteistyö-tahot vaihtelevat muutamasta yrityksestä yli kol-meenkymmeneen.

Strategisen tutkimuksen rahoitus osana Suomen tutkimuskenttääTutkijalähtöisesti ja tieteen omien lähtökohtien pohjalta kumpuavat tutkimusideat ja -aiheet ovat välttämättömiä tieteen kehittymisen ja uudistumisen varmistamisessa. Tämä tavoite ei kuitenkaan ole ristiriidassa sen kanssa, että tieteen roolia vahvistetaan yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Tämän tulisi koskea kaikkea tutkimustietoa, riippumatta miten ja mistä läh-tökohdista sen idea on syntynyt tai miten sitä on rahoitettu.

Maailman monimutkaisuus ja suuriin yhteis-kuntia haastaviin kysymyksiin vastaaminen edel-lyttävät myös entistä useammasta näkökulmasta syntyvää uutta tutkimusta. Tämän varmistami-seksi on Suomessa päätetty suunnata pieni osa (noin 3 %) julkisesta tutkimusrahoituksesta pää-töksenteon kannalta keskeisiin tutkimusteemoi-hin. Lainsäädännölliset puitteet antavat STN:lle


varsin hyvät mahdollisuudet rahoittaa tutkimus-ta, joka on samanaikaisesti yhteiskunnan kan-nalta merkittävää, vaikuttavaa ja tieteellisesti korkealaatuista. Ensimmäisen haun tuloksena käynnistyvät hankkeet antavat uskoa siihen, että tässä tullaan myös onnistumaan.

LähteetForay, D., D. C. Mowery, ja R. R. Nelson. 2012. Public R&D

and social challenges: What lessons from mission R&D programs? Research Policy 41(10): 1697–1702.

Freedman, L. 2013. Strategy: A History, Oxford University Press, Oxford.

HE 25/2014 vp Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi Suo-men Akatemiasta annetun lain muuttamisesta.

Hicks, D. 2014. What are Grand Challenges? http://works.bepress.com/cgi/viewcontent.cgi?article= 1049&context=diana_hicks (15.10.2015)

Laki Suomen Akatemiasta (482/2014).Lankinen,T., Hagström-Näsi, C. ja Korkman, S. 2012. Val-

tion tutkimuslaitokset ja tutkimusrahoitus: esitys koko-naisuudistukseksi, Valtioneuvoston kanslian julkaisu-sarja 3/2012, Helsinki.

Mustajoki, A. ja Markkula, M. 2011. Suomen Akatemia nimesi tutkimuspoliittisia toimia vaativat ihmiskunnan suuret haasteet. http://www.muc.fi/suomen-akatemia-nimesi-tutkimuspoliittisia-toimia-vaativat-ihmiskun-nan-suuret-haasteet

Nature 2015. Interdisciplinarity: A special issue, Vol 525, 17.9.2015.

VNK 2011. Poliittisen päätöksenteon tietopohjan parantami-nen – tavoitteet todeksi: Politiikkatoimien vaikuttavuus-arvioinnin kehittämistyöryhmän raportti, Valtioneu-voston kanslian julkaisusarja 8/2011, Helsinki.

VNK 2015. Valtioneuvosto valitsi teemat strategiselle tut-kimukselle vuonna 2016. http://valtioneuvosto.fi/artikkeli/-/asset_publisher/valtioneuvosto-valitsi-tee-mat-strategiselle-tutkimukselle-vuonna-2016?_101_INSTANCE_3wyslLo1Z0ni_groupId=10616

Per Mickwitz työskentelee Suomen ympäristökes-kuksen tutkimusjohtajana ja toimii STN:n puheen-johtajana. Riitta Maijala vastaa temaattisen tutki-musrahoituksen johtajana STN:n toiminnasta Suo-men Akatemiassa.

TEKIJYYS TIETEESSÄ: TIETEELLISTEN JULKAISUJEN TEKIJYYS KANSAINVÄLISENÄ TUTKIMUSEETTISENÄ HAASTEENA

25.11.2015 klo 9.30–15.30Tieteiden talo, Kirkkokatu 6, Helsinki

Kenellä on oikeus saada nimensä tieteellisen artik-kelin tekijäksi? Tarvitaanko tekijyyden määrittelyyn yhteisiä pelisääntöjä? Suomessa tekijyyden mani-pulointi määritellään hyvän tieteellisen käytännön loukkaukseksi, silti tekijyyskynnys vaihtelee tie-teenaloittain. Tilaisuudessa keskustellaan myös sii-tä, mitä seurauksia tieteellisten julkaisujen määrän mittaamisesta on tiedeyhteisölle. Entä paisuttele-vatko tutkijat ansioluetteloitaan?Tilaisuuden pääpuhuja on lääketieteen tohto-ri Sabine Kleinert, joka työskentelee arvostetussa lääketieteellisessä aikakauslehdessä The Lancetissa.

Ilmoittautuminen: http://survey.tsv.fi/index.php/survey/index/sid/545766/lang/fi

Seminaari on myös katsottavissa suorana verkossa osoitteessa www.tenk.fi.

OHJELMA / PROGRAMME9.30–10.00 Coffee10.00–12.00 Authorship and research integrityDoes it matter who the author is? Chair, Dr Krista Varanto-la, Finnish Advisory Board on Research Integrity (TENK)Authorship: reward and responsibilities Chief Executive Editor, Dr Sabine Kleinert, The LancetWho is the author? More questions than answers Dr Pekka Louhiala, University of Helsinki; TENK12.00–13.00 Lounastarjoilu13.00–14.15 Eri tieteenalojen näkökulmia tekijyyteenProfessori, biofysiikka, Ilpo Vattulainen, Tampereen teknil-linen yliopistoProfessori (ma.), suomen kieli, Anne Mäntynen, Jyväsky-län yliopisto, Suomen tiedekustantajien liitto (pj)Julkaisukohtainen kirjoittajien lukumäärä tieteellisissä jul-kaisuissa: kansainvälinen kehitys ja tieteenaloittaiset erot OKM-julkaisuaineistossa Suunnittelija Janne Pölönen, Julkaisufoorumi14.30–15.15 Tekijyys, tutkimusetiikka ja tutkimus-vilpin ennaltaehkäisy Rahoittajaorganisaatio ja tutkimusetiikka Ylijohtaja (tutkimus) Marja Makarow, Suomen AkatemiaTekijyyteen liittyvät haasteet Tutkimuseettisen neuvotte-lukunnan arjessa. Pääsihteeri Sanna Kaisa Spoof, TENK15.15–15.30 Tarvitaanko tieteenalakohtaisia, kansalli-sia pelisääntöjä tekijyyden määrittelemiseksi?Loppukeskustelu, puheenjohtajana Krista Varantola, TENK

Tarkka ohjelma ja ilmoittautuminen myös osoitteessa: www.tenk.fiLisätietoja: Sanna Kaisa Spoof, puh. 050 594 1909.


Suomen ulkoasiainministeriö perusti vuonna 2010 uuden HEI ICI -ohjelman (Higher Edu-cation Institutions Institutional Cooperation Instrument). Ohjelman tarkoituksena on raken-taa Suomen ja kehittyvien maiden välille hank-keita, joiden avulla uudistetaan korkeakoulu-tuksen rakenteita. Tämä on merkittävä muutos kehitysyhteistyöajattelussa, koska kumppanuus ja osaamisen jakaminen sekä yhteistyö ovat tul-leet entisen paternalistisen kehityspuheen tilalle. Hankkeiden konkreettisten tehtävien tuleekin nousta kehitty vien maiden korkeakoulujen itse määrittelemistään tarpeista ja lisäksi hankkei-den toimintatavan on oltava yhdessä oppimista ja tasaveroista kumppanuutta.

Kansanterveyden korkeakouluopetuksen kehittämistäItä-Suomen yliopiston (UEF) terveystieteiden tiedekunnan kansanterveystieteilijöillä on usei-den vuosien kokemus yhteistyöstä ja hankkeista afrikkalaisten kumppanien kanssa. Tätä toimin-tatapaa päätettiin soveltaa HEI ICI -ohjelmaan. Kumppanuus hankkeessa näyttäytyi kolmel-la tasolla: ensinnäkin mukaan otettiin erilai-sia akateemisia toimijoita omasta yliopistosta. Tavoitteena oli kehittää kansanterveyden ope-tusta, ottaa siinä verkko-opetus keskeiseksi ope-tusmenetelmäksi ja kehittää samalla tätä tukevia palveluita, erityisesti kirjastoa ja IT-osaamista.

Toinen kumppanuus syntyi suomalaisten korkeakoulujen välillä. Tässä tavoitteena oli sel-keä työnjako eri hankkeiden välillä ja osaamisen jakaminen suomalaisten toimijoiden kesken.

Kolmas – ja tärkein – kumppanuus syntyi afrikkalaisten kumppaniyliopistojen ja UEF:n toimijoiden välille. Afrikasta hankkeeseen osal-listui kolmen yliopiston kansanterveystieteiden

laitokset: Ain Shams -yliopisto Kairosta, Egyp-tistä; CUHAS -yliopisto Mwanzasta, Tansani-asta ja UEAB -yliopisto Baratonista, Keniasta. Yhtenä tavoitteena onkin ollut lisätä myös afrik-kalaisten maiden korkeakoulujen välistä yhteis-työtä, jota tässä toteutettiin valitsemalla hanke-kumppanit eri puolilta maanosaa.

Kulttuurien erilaisuus ja Afrikan mantereen laajuus yllättikin hankkeen alussa. Maiden väli-nen yhteistyö korkeakoulutasolla ei ollut arki-päiväistä. Jopa yksittäisen maan sisällä verkostot ovat vasta kehittymässä eikä vertaisoppiminen ole vakiintunut toimintatavaksi. Lisäksi korkea-koulujen koko- ja tasoerot olivat valtavia. Egyp-tiläisessä kumppaniyliopistossa on enemmän opiskelijoita kuin keskikokoisessa suomalaises-sa kaupungissa ja toisessa ääripäässä ovat vasta maisteriohjelmia suunnittelevat korkeakoulut.

Verkosto työkaluksi ja toimintatavaksiUEF:in johtama hanke aloitti toimintansa vuon-na 2010 ja sen toinen vaihe päättyy vuoden 2015 lopussa. Hankkeen tavoitteita toteutettiin ensin-näkin luomalla kansanterveyden opetuksen kehittämiseen liittyvä verkosto. Tässä toimin-nassa opetusohjelmien kehittäminen, yksittäis-ten verkkokurssien laatiminen ja niiden käyt-täminen opetuksessa sekä opettajavaihdot ovat olleet keskeinen toimintatapa.

Kansanterveystiede on otollinen alusta täl-laiselle toiminnalle. Kansanterveyden suuret haasteet ovat globaaleja ja ennen vain alueelli-sesti esiintyneet epidemiat ovat nekin muuttu-neet nopeasti leviäviksi, globaaleiksi ilmiöiksi kehittyneen matkailun ja kaupan myötä. Lisäk-si Afrikassa on suuri tarve kehittää teollistuvaan yhteiskuntaan liittyvää (esim. työsuojelu, työter-veys, terveystietous) osaamista kaikille kansalai-

Osaamista kehittävää kehitysyhteistyötä

Jarmo Saarti


sille. Uudet verkkoteknologiat tukevat erityisesti jälkimmäistä tavoitetta.

Palveluiden kehittämisessä pääpaino asetettiin tietoja viestintätekniikan sekä kirjastopalvelui-den kehittämiseen. Pullonkaulana erityisesti tut-kimuksen kehittymiselle Afrikan maissa on edel-leenkin riittämätön tietotekninen infrastruktuuri ja se, ettei korkeakouluilla ole varaa hankkia kal-liita laitteita, sovelluksia ja tietoresursseja opiske-lijoiden ja tutkijoiden käyttöön. Tämän vuoksi hankkeessa keskityttiin avoimiin teknologioihin: sekä avoimen lähdekoodin tarjoamiin mahdolli-suuksiin että avoimen tieteen tarjoamiin mahdol-lisuuksiin käyttää tietoaineistoja.

Yhtenäistävänä tekijänä koko hankkeelle oli e-oppiminen. Tämän avulla osallistujat varsin pian havaitsivat sen, että vasta toimiva infra-struktuuri ja riittävä osaaminen mahdollistavat nykyaikaisen korkeakoulun opetuksen ja tutki-muksen. Hankkeessa hyödynnettiin avoimen lähdekoodin verkko-oppimisympäristöjä sekä hankkeen toimijoiden kesken että erityises-ti opetusmateriaalien tuottamisessa ja kurssien toteuttamisessa.

Verkko-opetusympäristöjen käyttäminen mahdollisti myös laajemmin tietoja viestintä-teknologian hyödyntämisen verkostoitumisen tukemisessa. Verkkokeskustelu onnistui hyvin jo nykyisillä teknologioilla, sen lisäksi testattiin video-opetuksen antamista maiden ja maan-osien välillä. Hankkeen kokemusten perusteel-la voi sanoa, että uusi teknologia mahdollistaa jo nyt aivan uudenlaisen tavan toimia ja jakaa osaamista yhdessä. Kun varsin todennäköisesti seuraavan kymmenen vuoden aikana afrikkalai-set laajakaistahankkeet toteutuvat, voidaan täl-löin helposti luoda virtuaalikampuksia kurssien ja osaamisen jakamiseksi.

Asiantuntijuuden kehittäminenKeskeinen pullonkaula – sekä afrikkalaisessa että suomalaisessa korkeakoululaitoksessa – uuden-laisen toimintatavan kehittämisessä on osaami-sen puute ja se, että korkeakoulujen rakenteet on luotu ennen nykyisen tietoja viestintätek-nologian mahdollistamia uusia toimintatapo-ja. Tämän vuoksi kustakin yliopistosta valittiin

muutama toimija, jotka osallistuivat hankkeen järjestämiin koulutuksiin Suomessa. Tavoitteena oli, että näistä osaajista tulee muutoksen tekijöi-tä omissa korkeakouluissaan. Se lisäksi toteutet-tiin vierailut afrikkalaisiin kumppaniyliopistoi-hin, tarkoituksena oli vahvistaa korkeakoulujen toimijoiden keskeistä verkostoitumista.

Koulutettavat tutustuivat uusimpaan opetus-teknologiaan ja sen sovelluksiin Suomessa jär-jestetyillä kursseilla. Samalla he näkivät kuinka opetusteknologiaa oli sovellettu UEF:n omas-sa ympäristössä. Yksi keskeinen oppimistu-los – osallistujien omalla suulla todettuna – oli se, että he näkivät asioiden olevan mahdollista toteuttaa. Hankkeen aikana osallistujien omis-sa kehysorganisaatioissa alkoikin tapahtua: alet-tiin toteuttaa toiminnan mahdollistavia verk-koteknologiaratkaisuja, e-oppimisympäristöjen käyttöönottoa ja kurssien laatimista, kirjastojen kehittämistä moderneiksi oppimisympäristöiksi ja jopa tähän liittyviä uusia rakennusprojekte-ja. Hankkeella oli selkeästi vaikutusta siis myös korkeakoulujen strategisiin valintoihin.

Hankkeen ensimmäisen ja toisen vaiheen välillä koimme oivalluksen, joka vaikutti merkit-tävästi hankkeen tavoitteiden saavuttamiseen. Huomasimme sekä opettajien että tukipalvelui-den henkilöstön tarvitsevan tukea pedagogises-sa osaamisessaan. Tämän vuoksi toisella asian-tuntijoiden kurssijaksolla Kuopion kampuksella pääpaino oli uusimpien opetusmenetelmien hal-tuunotto sekä teoriassa että käytännössä. Tämä auttoi viemään uutta osaamista eteenpäin omis-sa organisaatioissa. Näin yhteistoiminnallisuus alkoi levitä myös koko akateemisen yhteisön tavaksi toimia entisten selkeiden raja-aitojen ylittyessä.

Globaaliin yliopistoonAfrikka ja afrikkalainen korkeakoululaitos on merkittävän rajapyykin edessä. Maat ovat integ-roitumassa globaaliin korkeakoulukenttään. Useassa maassa on vuoteen 2020 tähtäävät osaa-misen kehitysstrategiat. Niissä kaikissa paino-tetaan korkeatasoisen osaamisen kehittämistä. Lisäksi erityisesti nuorempi ja koulutetumpi osa väestöstä on saanut kansainvälisen tason koulu-


tuksen ja pystyy toimimaan erinomaisesti kan-sainvälisissä verkostoissa.

Osaamista kehittävä yhteisyö on erinomai-nen muoto tukea tätä kehitystä ja eurooppalais-ten valtioiden kannattaa olla tässä jatkossakin aktiivisia. Korkeakoululaitokselle tämä tarjoaa mahdollisuuden viedä suomalaista osaamis-ta ja luoda yhteistyöverkostoja. Tämän hank-keen päätösseminaarissa keskustelu kääntyikin yhteisten tutkimushankkeiden kehittämiseen. Globaalit ongelmat ratkeavat vain globaalilla yhteistyöllä.

Merkittävän osan hankkeesta muodosti kult-tuurinen oppiminen kaikille sen toimijoille. Oli mukavaa nähdä kenialaisen kollegan innostu-van pilkkimisestä, kun afrikkalaiset kollegat ensimmäistä kertaa kohtasivat lumen ja jään. Vastaavasti leijonien näkeminen aidossa ympä-ristössä oli unohtumaton elämys suomalaisille toimijoille. Tavoitteellinen yhdessä tekeminen luo mahdollisuuden näille kulttuurien aidoille ja tasavertaisille kohtaamisille.

LisätietojaHEI ICI -ohjelman kotisivut: http://www.cimo.fi/ohjelmat/

hei_ici

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjastonhoitaja.

TSV:N SYYSKOKOUKSEN PÄÄTÖKSIÄ

Tieteellisten seurain valtuuskunta piti syyskoko-uksensa 20.10.2015 Tieteiden talolla. Kokouk-sessa valittiin hallitukseen viisi uutta jäsentä toi-mikaudeksi 2016–18.

Hallituksessa jatkaa professori Leif C. Andersson (Finska Vetenskaps-Societeten – Suomen Tiedeseura). Uusia jäseniä ovat profes-sori Kimmo Katajala (Suomen Historiallinen Seura), dosentti Anna-Kaisa Kuusisto-Arpo-nen (Alue- ja ympäristötutkimuksen Seura), professori Pia Letto-Vanamo (Suomalainen Lakimiesyhdistys ja Juridiska Föreningen i Fin-land) ja professori Jouko Rikkinen (Suomen Biologian Seura Vanamo).

Kokouksessa hyväksyttiin valtuuskuntaan kaksi uutta jäsentä, Aue-säätiö (perustettu 1985, puheenjohtaja Sinikka Salo) ja Siirtolaisuus-instituutti (aloittanut toimintansa 1974, johta-ja Tuomas Martikainen). Lisäksi hyväksyttiin valtuuskunnan toimintasuunnitelma ja esitys talousarvioksi vuodelle 2016.

VUODEN TIEKIRJA

Vuoden tiedekirjana palkitaan vuonna 2015 ilmestynyt ansiokas suomalainen tiedekirja. Vuosittain jaettavan palkinnon jakavat Suo-men tiedekustantajien liitto ja Tieteellisten seu-rain valtuuskunta (TSV). Palkinnon suuruus on 10 000 euroa; mahdollisiin kunniamainintoihin liittyy 2 500 euron rahapalkinto. Vuoden tiede-kirja -palkinto jaetaan TSV:n kevätkokouksessa maaliskuussa 2016. Raadin sihteerinä toimii tie-dotuspäällikkö Ilari Hetemäki ([email protected]), jolle voi lähettää ehdotuksia palkittavista kirjoista.


Säätiöiden professoripoolin ansiosta neljäsataa suomalaisessa yliopistossa työskentelevää pro-fessoria pääsi vuoden tutkimusvapaalle. Määrä on miltei viidennes maan professoreista. Säätiöt rahoittivat vuosina 2011–15 toiminutta hanketta noin 11 miljoonalla eurolla. Poolin päättäessä toi-mintansa yliopistojen on keksittävä uusia keinoja tutkimusvapaiden rahoittamiseksi.

Säätiöiden professoripooli oli suomalaisten apu-rahasäätiöiden yhteinen määräaikainen apura-hapooli professoreiden tutkimusmahdollisuuk-sien lisäämiseksi. Instrumentti oli uraa uurtava siinä, että työnantajan palkkarahoitus ja säätiöi-den apurahoitus kytkettiin yhteen. Verottaja vahvisti ennakkopäätöksellään 5.2.2012 poolin apurahojen verovapauden.

Yhteisrahoitteinen tutkimusPooli järjesti vuosina 2011–15 kaikkiaan viisi hakukierrosta, joiden kautta kaikkiaan 397 pro-fes sorille myönnettiin apuraha vuoden kestävän tutkimusjakson rahoittamiseksi yhdessä yliopis-ton kanssa. Viimeiset ”pooliprofessorit” pääse-vät käyttämään tutkimusvapaansa lukuvuonna 2016–17. Tänä aikana yliopisto maksaa 55 % professorin bruttopalkasta, jolloin säätiöiden myöntämä apuraha kattaa nettopalkan vähen-nyksen. Apurahojen suuruus määriteltiin Pro-fessoriliiton suositusten mukaisesti.

Professoripoolin taustalla oli huoli siitä, että maamme parhailla tutkijoilla on yhä vähemmän aikaa tutkimukseen. Koska yliopistojen ope-tusresurssit eivät ole lisääntyneet opiskelija- ja tutkintomäärien kasvusta huolimatta, on myös professorien hallinnollinen taakka jatkuvas-ti suurentunut. Professoripoolista apurahaa voi hakea suomalaisessa yliopistossa vakinaisesti

työskentelevä professori, jonka yliopisto sitoutui vapauttamaan hallinnosta ja opetuksesta luku-vuoden ajaksi. Tarkoituksena oli, että järjestelyn avulla myös nuorempien tutkijoiden olisi mah-dollista pätevöityä toimiessaan professoreiden sijaisina.

Poolin johtoryhmä koostui säätiöiden asetta-mista edustajista. Puheenjohtajana toimi koko poolin elinkaaren akatemiaprofessori Johanna Mappes Jyväskylän yliopistosta. Varapuheen-johtajina toimivat emerituskansleri Jorma Sipi-lä (2011–13) ja kansleri Krista Varantola (2014–15) Tampereen yliopistosta.

Yliopistokohtainen vaikutusPoolin avulla tutkimusvapaille päässeiden mää-rä on kahdeksantoista prosenttia suomalaisis-sa yliopistoissa työskentelevistä professoreista (Professoriliiton palkkaselvitys 2014).

Hakemukset arvioitiin ansioiden perusteel-la tieteenalakohtaisissa arviointipaneeleissa, eikä yliopistokohtaista tiedepolitiikkaa pyritty tekemään. Käytännössä kuitenkin ne yliopis-tot, joiden professorit suhteellisesti ahkerimmin lähettivät hakemuksia, myös hyötyivät poolista suhteellisesti eniten.

Yliopistoittain tarkastellen suurin hyötyjä on Vaasan yliopisto, jonka vakinaisista professo-reista miltei 40 prosenttia sai poolin apurahan. Seuraavina tulevat Tampereen yliopisto (30 %), Lapin yliopisto (24 %), Turun yliopisto (23 %), Jyväskylän yliopisto (22 %), Oulun yliopisto (20 %), Helsingin yliopisto (18 %), Åbo akademi (16 %) ja Itä-Suomen yliopisto (15 %).

Vastaavasti heikko hakuaktiivisuus heijastui siinä, että poolin pienimpiä hyötyjiä olivat Tai-deyliopisto (6,3 % yliopiston professoreista sai poolin apurahan), Svenska handelshögskolan

Neljäsataa professoria tutkimusvapaalle

Mikko-Olavi Seppälä


(7,7 %), Aalto-yliopisto (8,8 %), Lappeenrannan teknillinen yliopisto (9,3 %) ja Tampereen tek-nillinen yliopisto (10,3 %).

Vaikka haku oli avoin kaikilla tieteenaloil-la, poolissa arvioitiin, että rahoitusinstrument-tina henkilökohtainen tutkimusapuraha raja-si ulkopuolelle laboratoriotieteiden edustajia. Näiden tieteenalojen suhteellinen edustus poo-lin hauissa ja myönnöissä jäi pieneksi. Tämä heijastui myös sukupuolta koskevassa tilastossa naisprofessoreiden suurempana hakuaktiivisuu-tena. Professoripoolin viidellä hakukierroksel-la vuosina 2012–15 hakijoista 67,5 % oli miehiä ja 32,5 % naisia ja vastaavasti apurahansaajista 70,1 % oli miehiä ja 29,9 % oli naisia. Maan pro-fessoreista 73 % on miehiä ja 27 % naisia (Pro-fessoriliiton palkkaselvitykset 2013, s. 21).

Tieteenaloittain tarkastellen tutkimusvapais-ta pääsivät nauttimaan yhteiskunta- ja kasva-tustieteet (26 % apurahoista), eksaktit luonnon-tieteet ja tekniset tieteet (22 %), humanistiset tieteet ja taiteentutkimus (20 %) sekä taloustie-teet (13 %). Vähäinen hakemusmäärä heijastui myöntöjen määrään bio- ja ympäristötieteiden

(10 % apurahoista) ja terveystieteiden (9 %) ryh-missä.

Professoripoolin myöntöprosentit vaihte-livat eri hakukierroksilla tuntuvasti. Kolmel-la ensimmäisellä kierroksella hakupaine jäi vähäiseksi, ja apurahoja myönnettiin keskimää-rin 72 %:lle hakijoista. Kahdella jälkimmäisellä hakukierroksella kilpailu oli kovempi, kun apu-rahoja oli hieman korotettu ja niitä oli jaetta-vana vähemmän. Viimeisellä hakukierroksella myöntöprosentti laski 40:een – vertailun vuok-si todettakoon, että Suomen Akatemian palkka-muotoisessa varttuneen tutkijan rahoituksessa vastaava prosentti oli noin 33.

Säätiöiden professoripooli oli tarkoitettu väli-vaiheen rahoitusmuodoksi, jonka tarkoitus oli osaltaan kannustaa maan kaikkia yliopistoja käynnistämään omat tutkimusvapaaohjelman-sa. Määräaika on täyttynyt. Nyt pallo on yliopis-toilla.

Kirjoittaja on Säätiöiden professoripoolin koordi-naattori.

Tiedeakatemiain neuvottelukunnan, Helsingin Sanomien, tiedeakatemioiden ja Suomen tiedetoimitta-jain liiton suuri Nobel-keskustelu 29.10.2015 Sanomatalon Mediatorilla. Taustalla taloustieteen nobelisti Angus Deaton. Kuva: HSTV.

SUURI NOBEL-KESKUSTELU


Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutki-muksen laitoksella toimiva Kuluttajatutkimuskes-kus on avannut yhteistyössä Allerin, FIN-CLARINin ja CSC:n kanssa Suomi24-aineiston tutkimuskäyt-töön. Kyseessä on suomalaisittain ainutlaatuinen avoimen datan hanke. Hankkeeseen on jo kytkey-tynyt kymmeniä tutkijoita ja yhteistyötahoja, joten aineistoanalyysi ja niistä käyty keskustelu tulee tuottamaan tutkimusta ja uudenlaisia sosiaalisen median käyttöjä. Työn alla on esimerkiksi tutki-musaloitteita ennakoivista algoritmeista ja uudis-sanoista.

Kuluttajatutkimuskeskuksen lähtökohtana on, että Suomi24-aineiston avaaminen tukee yhteis-kuntatieteellisen tutkimuksen uudistumista sekä uudenlaisen osaamisen ja yhteistyömuotojen rakentumista. Suomi24 on jaettu varanto, jonka ympärille tutkijat voivat kerääntyä. Keskustelu-aineisto on ajallisesti pitkäkestoinen ja kansain-välisestikin poikkeuksellisen laaja sosiaalisen median aineisto. Viestejä on yli 70 miljoonaa ja niihin on tallentunut 15 vuoden ajalta suoma-laista keskustelua.1

Suomi24-aineistoa luonnehtii asiakeskei-syys. Se perustuu vähemmän oman identiteetin rakentamiseen ja kaveriverkostoihin kuin esi-merkiksi Facebook. Keskustelua vievät eteen-

1 Suurin osa sosiaalisen median käyttäjistä tulee Suomi24:n sivuille Googlen hakujen kautta. Keskus-telijoiden taustamuuttujat mukailevat suomalaista demografiaa. Suomi24:ssä on lähes 2 900 erilaista keskusteluaihealuetta ja päivittäin Suomi24:n keskus-telupalstoille kirjoitetaan yli 20 000 uutta viestiä eli vuodessa yli seitsemän miljoonaa. Joka vuosi lähes miljoona viestiä myös poistetaan, koska ne rikkovat palvelun sääntöjä (mm. kunnianloukkaukset, muuten asiattomat tai laittomat viestit). (Lähteet: TNS Metrix 2014, Google Analytics 2014.)

päin jaetut kiinnostuksenkohteet, esimerkiksi harrastukset, sukupuolinen suuntautuneisuus, perheen perustaminen tai terveyteen liittyvät ongelmat. Parhaillaan käynnissä oleva työ edis-tää valtavankokoisen aineiston käytettävyyt-tä raken tamalla aineistonhaun käyttöliittymää. Ta voit teemme on, että aineistoa voisivat käyt-tää myös tutkijat, joilla ei ole data-analyysin osaamista. He tarvitsevat yksinkertaisia työka-luja aineiston analyysiin ja visualisointiin, jotta menetelmälliset edistysaskeleet olisivat mahdol-lisia. Data-analyysin on tuotettava tarpeeksi luo-tettavia tuloksia, jotta niille voisi perustaa tutki-musta. Toisaalta ymmärrämme, ettei sosiaalisen median analyysi ole luonteeltaan objektiivista tai aukotonta. Se avaa näkymiä keskusteluto-dellisuuteen, jotka on kontekstualisoitava joko toisten aineistojen tai laajemman tutkimukselli-sen näkökulman avulla. Tämänkaltaiselle tutki-mustyölle on ominaista, että löydökset nousevat aineistosta lukuisten iteraatioiden ja monimuo-toisen osaamisen integraatioiden kautta.

Käyttöliittymää kehittää yhteistyössä tut-kimusryhmämme kanssa Pasi Karhu (Studio Mind), joka on muun muassa tutkinut ja visua-lisoinut aiemmin BBC:n keskusteluaineistoista kansalaisten reaktioita maahanmuuttokysymyk-siin. Sosiaalisen median keskustelut ovat aina osin riippuvaisia käytettävän palvelun infor-maatioarkkitehtuurista. Käyttöliittymän avul-la toivomme voivamme tunnistaa ajallisesti aiheenmukaista ja yhteiskunnallista keskustelu-dynamiikkaa erilaisissa sosiaalisissa medioissa. Tällaista tutkimusta on jo tehty digitaalisen kult-tuurin alueella, mutta kehittämämme käyttöliit-tymän avulla keskusteluja ohjaavan tunnesanas-ton ja keskustelujen intensiteetin tunnistaminen helpottuu. Tutkimushypoteesimme on, että kes-

Keskustelun tunneaallot – Suomi24-hanke

Krista Lagus, Mika Pantzar ja Minna Ruckenstein


kusteluaineiston avulla löydämme voimia, joi-den ohjaamina suomalaista mielenmaisemaa synnytetään ja tiivistetään.

Tunneaaltoihin keskittyminen sisältää aja-tuksen, jonka mukaan keskustelun sisällä voi tunnistaa sitä ohjaavia aaltoja. Esimerkiksi kri-tiikillä, raivolla tai myötätunnolla on aina alku, keskikohta ja loppu. Tekstinlouhinnan ja algo-ritmien avulla aineistosta voidaan tunnistaa tunneaalloille tyypillisiä kestoja, kiihdytyksiä, jarruja tai rytmejä. Voimme tarkastella, min-kälaiset kommentit vahvistavat tai vaimentavat Suomi24:n keskusteluissa kuljetettua raivoa tai myötätuntoa? Onko löydettävissä keskusteluil-le ominaisia ”takaisinkytkentöjä”, keskustelun tihentymistä, viestien pituuksia tai sanastoa, jot-ka pitävät keskusteluja yllä, hajaannuttavat tai lopettavat ne? Minkälaisia rooleja ja työnjakoa sosiaalisen median tunteiden pelissä on tunnis-tettavissa? Voimmeko tunnistaa suurista keskus-telumassoista työnjakoja, jotka aktiivisesti jär-jestävät keskusteluavaruutta?

Ajatuksena on siis oppia kuvaamaan kansa-laiskeskustelun tunteiden ja teemojen elinkaaria kehitettävän käyttöliittymän avulla. Jatkossa poh-dimme, kuinka kehittää kielitieteilijöiden tun-neluokituksesta ”tunnetilatunnistin”, joka osaa identifioida tunteisiin liittyviä ilmaisuja ja kuinka tutkimusyhteistyö voisi ylläpitää sitä tavalla, joka kunnioittaa kielen rikkautta ja kielellisen vuoro-vaikutuksen alati muuntuvia muotoja.

Sosiaalisen median aineistoja syntyy reaa-liaikaisesti. Siksi niitä on hyvä tuntea, arvioida ja jäsentää osana tutkimusta, uuden oppimis-ta, poliittista vaikuttamista ja osallistamista. Kun aineistosta löydetään esimerkiksi uudis-sanoja, voimme nähdä mihin suuntaan jonkun aiheen käsittely on menossa. Uusien jännit-teiden tunnistaminen on arvokasta, jotta niitä voidaan käsitellä ennen kuin niistä tulee avoi-mia konflikteja. Olemme pitäneet tärkeänä sitä, että hankkeessamme on kansalaislähtöinen ote. Pyrimme edistämään data-analyysin keinoin eri tahojen välistä dialogia ja uuden oppimista, emme kansalaisten seurantaa, leimaamista ja ylhäältä ohjailua. Rakennamme hankkeen aika-na aktiivisesti tarkkailusta poispyrkivää kult-

tuuria luomalla yhteistyökumppaneiden kanssa avoimuudelle ja yhteistyölle perustuvia käytän-töjä ja toimintatapoja. Olemme kutsuneet vuo-ropuheluun tahoja, jotka voisivat mahdollisesti hyödyntää tutkimuksemme tuloksia, ja toisaalta pyrimme edistämään laajempaa keskustelua sii-tä, minkälaiset tulokset ovat yhteiskunnan ja sen kansalaisten näkökulmasta hyödyllisiä.

Suomalaisen osaamisen tukenaHankkeellamme on vahva yhteys uudenlaisen data-analyysiosaamisen synnyttämiseen. Tutki-mukseen kohdistuu yhä enemmän painetta tuot-taa markkinoitavia tuotteita ja taloudellisesti hyö-dynnettävää osaamista. Meidän näkemyksemme mukaan uusia tuotteita ja taitoja syntyy tutkimus-yhteistyön sivutuotteena, jos hankkeessa osataan taitavasti lomittaa ja yhdistellä jo olemassa ole-vaa osaamista. Emme usko yliopistokulttuuriin, jossa tutkijoita kannustetaan vastaamaan yritys-ten muotoilemiin tutkimuskysymyksiin. Tutki-joiden ja yritysten yhteistyö voi kuitenkin par-haimmillaan hyödyttää molempia. Siksi olemme koonneet Suomi24-hankkeeseen eri tieteenalojen osaajia, mutta myös kaupallisia toimijoita. Pyrim-me näin luomaan edellytyksiä tekstinlouhinnalle ja sosiaalisen median kehitystyölle kiinnittämäl-lä erityistä huomiota innovatiivisen kehitystyön reunaehtoihin.

Innovaatioista puhutaan nykyään kevyt-mielisesti, ymmärtämättä niiden vaativan vuo-sien tai jopa vuosikymmenien kypsyttelyä. Suuri osa kehitysideoista on esitelty aiemmin, mutta ne eivät ole saaneet aikalaisyhteisöltään tukea. Markkinoiden ja politiikan tunneliikkeiden analyysin tutkimushistorialliset juuret löytyvät 1900-luvun alusta, kun ranskalainen sosiologi Gabriel Tarde hahmotteli ”imitaatiolakeja”. Tar-den mukaan keskustelu on uudistuvaa yhteis-kuntaa ja taloutta ylläpitävä voima. Englannis-sa ja Yhdysvalloissa taas käynnistyi 1930-luvulla Mass observation -tutkimus kansakunnan mie-lenliikkeiden ja arkisten huolien ymmärtämi-seksi. Nämä tutkimukselliset aloitteet ovat akti-voituneet digitaalisten työkalujen kehittymisen myötä. Tarden kirjoituksia luetaan nyt täysin uudesta näkökulmasta.


Sosiaalisen median diagnostiikka kehittyy maailmalla nopeasti. Hallitsevat yritykset, kuten Google ja Facebook, tukevat omien aineistojen-sa tutkimuskäyttöä. Tutkijoilla ei ole pääsyä yri-tysten keräämiin aineistomassoihin, joten he ovat altavastaajia sosiaalisen median diagnostiikassa. Tekstinlouhintaa käytetään jo varsin arkisesti aka-teemisen yhteisön ulkopuolella, mutta näihinkin käyttöihin on vaikea päästä käsiksi. Esimerkiksi Federal Reserve ja Nasdaq tutkivat ja ennakoivat talouden suhdanteita digitaalisilla menetelmillä.

Tutkimushankkeemme näkökulmasta kiin-nostava tutkijavetoinen hanke on esimerkiksi Amsterdamin yliopiston Digital Methods Initia-tive. Lisäksi seuraamme kriittistä datatutkimusta, joka seuraa datavarantojen omistajuuden kasau-tumista ja sitä minkälaisia päämääriä ja tavoit-teita edistetään nyt kehitteillä olevilla teknolo-gioilla. Sosiaalisen median aineistojen analyysin eettisiä periaatteita pohditaan hankkeemme aika-na useista eri näkökulmista. Yritämme täsmen-tää minkälaisia käytäntöjä, prosesseja, koulutusta ja laadunvarmistusta tarvitaan, jotta sosiaalisen median analyysimenetelmien ja teknologioiden kehitys tukee yhteiskunnan suotuisaa uudistu-mista, eikä johda esimerkiksi entistä vahvempaan valvonta- ja kontrolliyhteiskuntaan, jossa valta kasaantuu yhä harvemmalle.

Suomalaisittain on myös huomionarvoista, että aineistoanalyysi on keskittynyt lähinnä eng-lanninkielisiin teksteihin. Suomi24-aineiston avaaminen pyrkii korjaamaan tätä vinoumaa.

Yksi hankkeemme keskeisiä kysymyksiä on, miten suomen kielen tuottama sosiaalisen median tunnepuhe ja vuorovaikutus eroaa vaikkapa eng-lanninkielisestä. Tämän takia on tärkeää, että Suomi24 aineisto houkuttaa yhteiskuntatieteili-jöiden rinnalle vuorovaikutuksen tutkijoita, ling-vistejä ja kieliteknologeja. Vaikka aineistomme on suomenkielinen, kehitettävä työskentelytapa ja tilasto-matemaattiset menetelmät luovat val-miuksia kansainväliseen yhteistyöhön. Esimer-kiksi IBM, joka on johtava suurten tekstimasso-jen algoritmien kehittäjä, on kiinnostunut pienen kielialueen vaikeahkon kielen mallintamisesta.

Uudenlaisia työtapoja Näin iso hanke vaatii akateemiselta tutkimuk-selta uudenlaisia työnjaollisia malleja.2 Pyrimme luomaan yhteistyömalleja tutkijoiden yhteistyö-hön, mutta myös päättäjien ja kansalaisten osal-listamiseen. Suomi24-aineiston yksi keskeinen arvo liittyy siihen, että se voidaan tarvittaessa yhdistää muihin aineistoihin. Sitä voi peilata esimerkiksi työttömyystilastoihin, vaalikäyttäy-tymiseen tai muihin sosiaalisen median aineis-toihin. Kiinnostavan vertailukohdan aineistolle tuovat myös esimerkiksi terveystilastot. Suo-mi24-aineistolla voi luoda sisältöä siihen, miltä suomalaisten yleisimmät terveysongelmat, esi-merkiksi masennus tai päihdeongelmat, näyt-tävät Suomi24:n keskustelujen tai keskustelussa käytettävien tunnesanojen kautta.

Työ etenee nyt pienimuotoisten pilottien avulla, joiden avulla tutustumme aineistoon ja esittelemme alustavia tuloksia tutkijoille ja muille yhteistyötahoille. Toivomme pilottien konkretisoivan aineistoanalyysiä, tutkimukselli-sia edistysaskelia ja erilaisia sovellusalueita. Jat-kossa tavoitteena on kehittää aineistosta helposti käytettäviä johdannaisaineistoja, kuten erilaisia sanastoja ja tiivistyksiä. Data-analyysitutkijoita toivomme mukaan pohtimaan, millaisilla sig-naalinkäsittelyn menetelmillä vuorovaikutus-ketjuja voitaisiin parhaiten analysoida, ryhmi-tellä ja visualisoida. Avoimen datan hankkeen hengessä kutsumme yhteistyöstä kiinnostunei-ta ottamaan yhteyttä Krista Lagukseen ([email protected]) ja seuraamaan keskusteluja Citizen Mindscapes Facebook-ryhmässä.

Kirjoittajat työskentelevät tutkijoina Helsingin yli-opiston Kuluttajatutkimuskeskuksessa.

2 Suomen Akatemia valitsi ”Kansakunnan mielenliikkeet”-hankkeen yhdeksi Digitaalisten ihmistieteiden ohjelmassa rahoitettavaksi tutkimus-hankkeeksi. Konsortiolle on myönnetty 1,1 miljoo-nan rahoitus. Tieteessä tapahtuu -lehden toimitus onnittelee!


TUTKIMUSTA SUOMESSA

Musiikki on oiva lääke työterveyden ja yleisen hyvinvoinnin parantamiseksi, koska se vaikuttaa nopeasti ja laaja-alaisesti aivoihin. Aivotutkimuk-selle musiikki on ehtymätön lähde.

Mitä ajattelet, jos avaat työkaverisi huoneenoven ja kuulet iloista salsaa? Täällä ei tehdä töitä lainkaan! Väärin. Ei kannattaisi paheksua, sillä musiikki voi tutkitusti parantaa työsuoritusta. Moni suomalainen yritys tietää tämän ja tarjoaa työntekijöilleen musiikkiharrastusta. Liikunta hyvinvointia edistävänä harrastuksena on jo lyö-nyt itsensä läpi laajoissa kansankerroksissa. Oli-siko musiikilla mahdollisuus yltää yhtä vahvaksi hyvinvoinnin tukipilariksi?

Helsingin yliopiston kognitiotieteen dosentti ja Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Min-na Huotilainen uskoo lujasti musiikin mahdol-lisuuksiin paitsi vapaa-ajalla myös työpaikoil-la. ”Tarjoan musiikkia voimakkaana työkaluna työntekoon. Musiikki on metataito, jonka avulla ihminen säätelee omaa työvirettään ja työsken-tely-ympäristöään”, hän sanoo.

Yksi pääse parhaaseen vireeseen kuunte-lemalla AC/DC:tä, toinen Bachia. Tässä pii-lee tosin yksi musiikkiin liittyvä erityispiirre ja ongelma: musiikkimieltymykset ovat henkilö-kohtaisia, joten se, mikä kohottaa yhden sfäärei-hin, voi syöstä toisen epätoivoon.

Huotilainen on tutkinut laajasti musiikin ja työelämän risteämiä. Ammatillinen kaksoisrooli kertoo, että suomalainen aivotutkimus on kehit-tynyt jo niin pitkälle, että sitä voidaan soveltaa. Se on Huotilaisen mielestä iso askel aivotutki-mukselle.

Aivotutkimuksen Huotilainen aloitti vuon-na 1990. Silloin hän ei olisi voinut kuvitellakaan tutkivansa työelämää aivotutkimuksen menetel-

millä. ”Ennen tutkimusta tehtiin vain laborato-rioissa äärimmäisen kontrolloiduilla koetilan-teilla ja ärsykkeillä. Vuosina 1995–2000 tapahtui iso harppaus, kun pystyimme tutkimaan solu-ryhmien aktivoitumisten sijasta myös arkisia tilanteita, joissa ihmiset käyttävät aivojaan.”

Huotilainen valikoi tutkimuskohteikseen mu sii kin ja työterveyden. Musiikkia hän tut-kii kuulijan näkökulmasta, mutta myös harras-tuksena. Väitöskirjan tekijöitä hän ohjaa sekä päätoi messaan Työterveyslaitoksen Aivot ja työ -tutkimuskeskuksessa että Helsingin yliopiston käyttäytymistieteiden laitoksen kognitiivisen aivotutkimuksen yksikössä.

Ainutlaatuinen seuranta-aineistoVuonna 1968 syntyneen Huotilaisen oma taival aivotutkijana poikkeaa paljolti nuorista kolle-goista. Se alkoi Teknillisen korkeakoulun sähkö-tekniikan osastolta ja eteni kylmälaboratorioon, jossa hän teki kuulomuistiin liittyvän diplomi-työnsä. Aihe laajeni myöhemmin väitöskirjaksi. Kotipesä löytyi Helsingin yliopiston kognitiotie-teen oppiaineesta.

Vuosina 2008–13 Huotilainen osallistui Hel-singin ja Jyväskylän yliopistojen välisen Moni-tieteisen musiikintutkimuksen huippuyksikön työhön. Se poiki viljalti uutta tietoa musiikin vaikutuksesta aivoihin ja ihmisten hyvinvoin-tiin.

Huippuyksikön perustaminen oli Huotilaisen mielestä rohkea veto yhdistää musiikkikognitio-tutkimus nousevaan aivotutkimukseen. Hank-keesta on syntynyt runsaasti soveltavaa tutki-musta, muun muassa psykologian tohtori Teppo Särkämöltä, joka on tutkinut musiikin käyttöä muistisairaiden kuntoutuksessa. Musiikin on todettu kohentavan hetkellisesti muistisairaiden

Musiikista uusi metataito työelämään

Helen Moster


mielialaa ja parantavan kognitiivista toiminta-kykyä, esimerkiksi muistia, puheen tuottoa ja hahmotuskykyä. Musiikki edistää paitsi muis-tisairaiden elämänlaatua myös omaisten jaksa-mista.

Huippuyksikön työn hedelmiin lukeutuu myös seurantatutkimus sadasta helsinkiläisestä lapsesta ja nuoresta, jotka ovat aloittaneet musii-kin harrastamisen ala-asteiässä. Lapset ovat käy-neet aivotutkimuksissa kahden vuoden välein peruskoulun loppuun saakka. Seuranta on tuot-tanut paitsi valtavasti dataa, joka on kiinnostavaa kansainvälisestikin, myös monta väitöskirjaa.

”Suomessa musiikin harrastajat eivät ole välttämättä akateemisista perheistä tai ylempää sosiaaliluokkaa, mikä tekee aineistosta tär keän myös kansainvälisesti. Esimerkiksi Saksassa, jossa musiikin harrastaminen on hyvin kallis-ta, tällaista tutkimusta ei voi tehdä”, Huotilainen kertoo.

Musiikin vaikutuksissa aivoihin korostuu kaksi asiaa. Kun kuuntelemme musiikkia, se vaikuttaa kehoon ja mieleen jo parissakymme-nessä sekunnissa. Kun harrastamme musiikkia, vaikutukset yltävät kauemmas, koska laulami-nen ja soittaminen vaikuttavat pysyväisluon-toisesti aivojen rakenteeseen ja toimintaan. Harrastamisella on kiistämättömiä musiikin ulkopuolelle ulottuvia etuja. Se edistää vieraan kielen oppimista, erityisesti ääntämystä ja kuul-lun ymmärrystä, mutta myös matematiikan taitoja. Samoin tarkkaavaisuus ja toiminnan ohjauk sen taidot paranevat.

Aivotutkijat ovat tutkineet samoja taitoja – tarkkaavuutta, matematiikan ja äidinkielen osaamista – pikku musikanteilta. Avainlöydös on, että musiikkiharrastus muokkaa ja edistää aivojen kehitystä erityisen nopeasti ala-asteiässä. Yläasteella eroja havaitaan vähemmän. Vertailu-ryhmässä olevat nuoret harrastavat myös aktii-visesti, mutta eivät musiikkia. Tämä on tärkeää tulosten luettavuuden kannalta.

Musiikin oppiminen alkaa monella kuitenkin jo kauan ennen ala-asteikää. Nimittäin jo sikiö-vaiheessa aivoihin tallentuu musiikillisia muis-tijälkiä, joita voidaan mitata. Niitä on tutkinut muun muassa Huotilaisen ohjauksessa väitellyt

neurotieteen tutkija Eino Partanen. Muistijäljet tallentuvat syvälle aivokudokseen

ja antavat etumatkaa elämän alkutaipaleelle, puheen oppimiseen. Siitä voidaan päätellä, että äidin puhe, laulu ja soitto ovat sikiölle selväksi hyödyksi.

Musiikista apua työuupumukseenMusiikista on monenlaista hyötyä myös työpai-koilla, sillä se vaikuttaa erityisellä tavalla työn-tekijän fysiologiseen tilaan. Mieluisa musiik-ki muuttaa kehon ja mielen toimintaa erityisen voimakkaasti.

Musiikkia voisi hyödyntää Huotilaisen mukaan vaikkapa silpputyön tekemisessä, jol-loin on reagoitava nopeasti moniin pieniin asioi-hin. Herää kysymys, pitäisikö työpäivä rytmittää niin, että keskittymistä vaativat työt tehdään hil-jaisuuden vallitessa ja musiikkia käytetään sälän selättämiseen?

”Juuri näin! Nämä ovat työn tekemisen meta-taitoja. Meillä ei ole enää varaa tulla työpai-kalle ja yrittää reagoida kaikkeen vastaan tule-vaan, vaan meidän on pystyttävä järjestelemään aikaamme työtehtävien mukaan. Menemme hel-posti säpsähtelevään tilaan ja luulemme olevam-me hirveän tehokkaita. Totuus on, ettemme tee tuottavaa vaan reaktiivista työtä. Musiikin avul-

”Musiikki on turvallinen, melkein ilmainen, mukana kuljetet-tava työkalu, jota voisi käyttää työpaikoilla kehon ja mielen säätelyyn”, professori Minna Huotilainen toteaa. Kuva: Huo-tilaisen kotialbumi.


la meille syntyy työn hallinnan tunne”, Huotilai-nen toteaa.

Musiikista voi löytyä apua myös työuupu-mukseen, joka on keskeisiä Työterveyslaitok-sen tutkimuksen kohteita. Perinteisesti työuu-pumusta ja sen vaikutuksia tiedonkäsittelyyn on tutkittu neuropsykologisilla testeillä, mutta nyt rinnalle on tullut aivotutkimuksen mene-telmiä. ”Olemme tutkineet, miten aivot proses-soivat taustalla kuuluvia ääniä ja nähneet, että työuupumuksesta kärsivien aivot prosessoivat nopeam min ja voimakkaammin negatiivissävyt-teisiä äänenpainoja. Se on vääristymä. On mah-dollista, että heidän havaintonsa tästä maail-masta on värittynyt negatiivisempaan suuntaan, mikä voi olla yksi kuormitustekijä työuupumuk-sen taustalla”, Huotilainen kertoo.

Ymmärrettävän puheen kuuleminen on havaittu suurimmaksi työskentelyä häiritseväk-si tekijäksi avokonttoreissa, sen sijaan epäselvä puheensorina ei vaivaa. Suomessa onkin kehi-tetty äänivarjojärjestelmä, joka tuottaa miellyt-täviä luonnonääniä puheen taajuuskaistoilla.

Musiikki toimii Huotilaisen mukaan samalla tavalla. Sitä voi käyttää rauhoittumiseen mones-sa yhteydessä, esimerkiksi hankalien asiakaspal-velutilanteiden purkuhetkissä. ”Musiikki toimii vähän niin kuin tiskin alta, eli kun se pääsee vai-kuttamaan kehoon, se vaikuttaa myös mieleen”, hän sanoo. Rauhoittamisen lisäksi musiikki vah-vistaa vaikeita tilanteita ruotivan työyhteisön yhteenkuuluvuuden ja selviämisen tunnetta.

Työnantajat ovat tarjonneet työntekijöilleen musiikkia yhtenä harrastusmuotona Suomes-sa jo pitkään. Klassisen kuorolaulun rinnalle on tullut lukuisia uusia vaihtoehtoja. Yksi tarjoaa työntekijöilleen kitaratunteja, toinen on perus-tanut kuoron. Koska musiikki parantaa tutkitus-ti työntekijöiden hyvinvointia ja siten työtehoa, yritysten kiinnostus musiikkiharrastuksen tuke-miseen luulisi kasvavan entisestään.

Ihminen hyvinvoinnin mittaajanaMusiikkia on entistä helpompi soveltaa aivotutki-muksen keinoin, koska mittausmenetelmät ovat uusiutuneet merkittävästi. Esimerkiksi aivojen palkkiojärjestelmien tapaa reagoida musiikkiin mitattiin ennen laboratorioissa. Nykyään reak-tioita – rauhoittumista, rentoutumista ja innos-tumista – tutkitaan mittaamalla muun muassa sydämen sykevälin muutoksia. Erittäin tasainen sykeväli kertoo stressistä, kun taas luonnolli-nen sykeväli, joka reagoi esimerkiksi hengityk-seen, on merkki rentoutuneesta ja innostuneesta tilasta. ”Mittalaitteet ovat pieniä, käteviä ja pääl-le puettavia, eli tutkimusta voi tehdä missä vain. Tulevaisuudessa ihminen voisi tehdä mittauksia kenties itse”, Huotilainen visioi.

Itseään mittaavat voivat säädellä hyvinvoin-tiaan monin eri tavoin, vaikkapa valitsemalla mielentilaansa sopivaa musiikkia. Hyvinvoinnin säätelemisen Huotilainen määrittää myös meta-taidoksi. ”Kyse on niin sanotusta flipped care -ilmiöstä, jossa aktiivinen kansalainen on itse vastuussa omasta hyvinvoinnistaan ja konsul-toi eri tahoja, esimerkiksi lääkäriä, mindfulness-valmentajaa ja kunto-ohjaajaa. Mittaamisesta voi olla hyötyä esimerkiksi pitkäaikaissairauksista kärsiville potilaille, jotka rakentavat hyvinvoin-tiaan pienistä palasista. Monet ovat itseään mit-taamalla oppineet itsestään jotain”, hän toteaa.

Tuttu hyvinvoinnin mittari on unenlaatu; sitä-kin voi parantaa musiikin avulla. Kuuntele koe-mielessä viikko lempimusiikkiasi ennen nukku-maanmenoa ja seuraa patjan alle asennettavasta unimittarista, onko uni silloin makeampaa kuin musiikittomina iltoina. On todennäköisempää, että Bach tuudittaa uneen paremmin kuin AC/DC, mutta sen näkee vain kokeilemalla.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.


MUISTIKUVIA

Paavo Voipion (1913–2006) tultua valituksi Turun yliopiston eläintieteen professoriksi vuon-na 1958 hän muutti Helsingistä Turkuun. Voipio herätti huomiota ja kunnioitusta jo olemuksel-laan. Hän oli aina hillityn tyylikkäästi pukeutu-nut, puhui erinomaista kirjakieltä eikä koskaan korottanut ääntään. Kun opin häntä tuntemaan, mieleeni tuli runoilija Leif Färdingistä sanottu: ”kuin kolibri talitiaisten kansoittamalla ikkuna-laudalla”. Ilmeisesti Voipio kaipasi takaisin Hel-sinkiin, minne hän eläkkeelle jäätyään palasikin ja sai työhuoneen yliopiston eläintieteen laitok-selta. Ajatuksissani sijoitin hänet suuren maail-mankuulun yliopiston kansainväliseen tutkija-joukkoon.

Voipio oli selkeä luennoitsija, mutta hänen sanomansa ei aina mennyt perille. Hän hallit-si luennoimansa aiheen suvereenisesti yrittä-mättäkään yksinkertaistaa sanomaansa keski-verto-opiskelijan tasolle. Kuulusteluissa Voipio kuitenkin oli suvaitsevainen ja ymmärsi, ettei korkeimman asteen tavoittelu kaikille luonnu. Tiukan asiallista luentoa piristääkseen Voipio kertoi kerran huvittavan tapauksen kesäpai-kaltaan Taipalsaaresta. Keskustellessaan erään tutun maanviljelijän kanssa lähelle lensi hyvin yleinen lintu eikä Voipio malttanut olla kysy-mättä tuttavaltaan linnun nimeä. Vastaus tuli nopeasti: ”Mikä lie peipoone.”

Laitoksen esimiehenä Voipion oli johdettava laitosneuvostossa puhetta. Hänen kysymyksensä ”Keitä meillä nyt onkaan assistentteina?” kuvaa häntä hyvin. Assistentteja ei ollut monta, kuten ei laitoksen vakinaista henkilökuntaakaan. Voi-pio apuna toimi osapäivätoiminen amanuens-si hänen työhuoneensa vieressä olevassa labo-ratoriossa. Toimin amanuenssina lopputenttejä

suorittaessani. Voipion kanssa oli miellyttävä työskennellä, mutta en onnistunut tutustumaan häneen.

Havaitsin, että jos perusturkulaisena saan valmistuttuani kiinnityksen johonkin eläintie-teen vakanssiin, saatan jäädä loppuelämäkseni synnynkaupunkiini ja sen yliopistoon. Päätin lähteä Oulun yliopiston eläintieteen laitoksen assistentiksi syksyllä 1961. Kun palasin Turun yliopistoon vuonna 1972 totesin, että mikään ei eläintieteen laitoksella näyttänyt muuttuneen. Olin tehnyt oikean valinnan.

Aarne Ervin suunnittelema Luonnontie-teiden talo I, jonne biologit muuttivat vuonna 1957, osoittautui heti tiloiltaan riittämättömäk-si. 1970-luvulla rakennettiin aulatiloihin uusia työhuoneita lastulevyistä. Minun työhuoneeni valmistui vasta Turkuun muuton jälkeen. Esi-mieheni Voipio saapui joka aamu muutaman metrin päässä työhuoneestani olevasta eläin-museon sisäänkäynnistä laitokselle. Jäädessään eläkkeelle vuonna 1978 hän oli käynyt yhden kerran tervehtimässä minua huoneessani.

Filolosofian lisensiaatin tutkielmaan, jol-la alkoi olla kiire, Voipio kehotti minua niput-tamaan painettuja julkaisujani ja kirjoittamaan niistä yhteenvedon. Tenttikirjoiksi sain ehdot-taa oman alani teoksia, joista Voipio valitsi mie-leisensä. Suhteeni Voipioon oli arvostava ja kun-nioittava. Ehkä hän ei olisi jäänyt etäiseksi, jos olisimme onnistuneet tutustumaan toisiimme jonkin muun kuin tieteen, esimerkiksi musiikin kautta.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva eläintieteilijä ja museotutkija.

Aristokraatti oli outo lintu

Ilpo Haahtela


LYHYESTI

KANSAINVÄLISET TIETEENTEKIJÄT

Tieteentekijöiden liitto on tehnyt selvityksen lii-ton kansainvälisten jäsenten asemasta. Kysely lähetettiin vuoden 2014 lopussa niille 529 jäse-nelle, jotka eivät ole Suomen kansalaisia. Vasta-usprosentti oli 39. Ulkomailta Suomeen tulleiden tutkijoiden työura koostuu lyhyistä määräaikai-suuksista. Peräti 91 % kyselyyn vastanneista lii-ton kansainvälisistä jäsenistä työskenteli mää-räaikaisissa työsuhteissa (määräaikaisia kaikista liiton jäsenistä on 56 %); työsuhteen pituus on keskimäärin 12 kuukautta.

Kyselyn tulosten mukaan kansainväliset tie-teentekijät eivät saa työpaikallaan riittävästi tie-toa suomalaisesta työlainsäädännöstä tai työ-suhdeneuvontaa. Hälyttävät 44 % vastaajista ei saa tällaista tietoa ollenkaan. Noin puolet kertoi saaneensa informaatiota yleensä Suomesta. Vain noin kolmannes oli saanut mielestään tarpeek-si mahdollisuuksia suomen kielen opetteluun. Peräti neljännes vastaajista katsoi, että suomen opiskeluun ei tarjottu mitään mahdollisuuksia.

”Nämä käytännön puutteet ovat selvässä ris-tiriidassa yliopistojen kansainvälistymistavoit-teen kanssa. Jos Suomi voisi aidosti houkutella ulkomaalaisia tutkijoita, ei viime aikoina kes-kusteluun noussut suomalaistutkijoiden lisään-tyvä siirtyminen ulkomaille olisi niin paha ongelma. Nyt Suomi näyttää häviävän kummas-sakin suunnassa”, toteaa Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Petri Koikkalainen.

Kyselyyn vastanneet olivat asuneet Suomes-sa keskimäärin 5,2 vuotta. 56 prosentilla vastan-neista ei ollut suunnitelmia muuttaa pois Suo-mesta. Suurin syy (43 %) tänne tulemiseen oli työpaikan saaminen, 36 % tuli opiskelemaan ja 17 % saapui perhesyistä. Kyselyssä tiedustel-

tiin myös kansainvälisten tutkijoiden suurimpia haasteita. Suurin oli epävarmuus tulevaisuudes-ta: kaksi kolmasosaa vastaajista koki epävar-muutta paljon tai melko paljon. Vastaajista 44 % koki kieliesteet ja riskin nykyisen työpaikan menetyksestä paljon tai melko paljon haastavik-si. KOLTTAKYLÄN ARKISTO

Kolttasaamelaisten arkisto hyväksyttiin Unescon Maailman muisti -luetteloon. Aiemmin Suo-mesta luetteloon on valittu A. E. Nordenskiöldin karttakokoelma (1997) ja Radziwillin ruhtinas-suvun kirjasto ja arkisto (2009; yhteistyössä Val-ko-Venäjän, Liettuan, Puolan, Venäjän ja Ukrai-nan kanssa). Maailman muisti -ohjelma pyrkii suojelemaan ja esittelemään maailman arkis-toja kirjastoperintöä jälkipolville. Yhteensä luettelossa on 348 dokumenttia.

Suonikylän kolttien arkisto on saamelaisvä-estön asiakirjallisen kulttuuriperinnön suurin aarre. Sen vanhin asiakirja on vuodelta 1601 ja nuorin vuodelta 1775. Arkisto sisältää mm. Venäjän tsaarien allekirjoittamia asiakirjoja, jot-ka todistavat kolttakylän oikeuksista lohijokiin ja laidunmaihin. Kolttasaamelaisten perimätieto kertoo, että arkistoa säilytettiin Petsamon Suo-nikylässä honkapuusta koverretussa lippaassa puunjuuren alla. Talvisodan alkuaikoina Kolt-takylän arkisto kulkeutui kolttien evakuoinnin yhteydessä Rovaniemelle Lapin rajavartiostoon, josta se luovutettiin vuonna 1942 Kansallisarkis-toon. Nyt arkistoa säilytetään Saamelaisarkistos-sa Inarissa.


SIBELIUS-JUHLAVUOSI HUIPENTUU

Säveltäjä Jean Sibeliuksen 150-vuotisjuhlavuo-den päänäyttely on avattu Kansallismuseoon. Alkuperäisaineistoina esillä ovat mm. Sibeliuk-sen keskeiseen tuotantoon kuuluvat Lemmin-käinen, viides sinfonia ja viulukonsertto, joka on nykyisin maailman soitetuin viulukonsertto. Sibeliuksen kansainvälisestä merkityksestä ker-too osaltaan Suomessa ensimmäistä kertaa esillä oleva Andy Warholin piirros Sibeliuksesta.

Näyttely jakautuu kahdeksaan osioon, joiden punaisena lankana on säveltäjä Jean Sibeliuksen elämä musiikin ja hänen sävellystuotantonsa kuljettamana. Esillä on lähes 130 esinettä: Kansalliskirjastosta alkuperäisiä sävellyskä-sikirjoituksia, nuotteja ja konserttiohjelmia, Kansallisarkistosta kirjeitä ja vekseleitä, Kansal-lismuseosta Jean ja Aino Sibeliukselle kuulunei-ta pukuja sekä esineistöä Ainolasta. Näyttely on avoinna 16.10.2015–13.3.2016.

Näyttelyyn liittyy kirja Jokainen nuotti pitää elää. Jean Sibeliuksen vuosikymmenet musiikissa (toim. Timo Virtanen, SKS 2015). Sibeliuksen juhlavuoden monien kirjojen joukossa on myös hänen päiväkirjansa ensi kertaa suomeksi: Päi-väkirja 1909–1944 (toim. Fabian Dahlström, SLS 2015). Päiväkirjamerkintöihin on liitetty toimittajan laajat kommentit.

GUNNAR NORDSTRÖM JA SUHTEELLISUUSTEORIA

Albert Einsteinin yleistä suhteellisuusteoria on juhlittu vuonna 2015. Sen lopullisesta muotoi-lusta on sata vuotta. Osmo Pekonen on koonnut tiedehistoriallisen erityisjulkaisun ”Tieteen täh-tihetket” (Tiedepolitiikka 2/2015). Siinä Jukka Maalampi kuvaa suhteellisuusteorian muotou-tumista ja nostaa esiin kansainvälistäkin huo-miota saaneen suomalaisen tutkijan Gunnar Nordströmin (1881–1923) ansiot.

Nordström toimi Helsingin yliopiston voi-mistelulaitoksen fysiikanopettajana ja teoreet-tisen fysiikan dosenttina. Hän oli suorittanut jatko-opintoja Göttingenin yliopistossa vuosina 1906–07. Vuonna 1909 Nordström valittiin Hel-

singin yliopiston teoreettisen fysiikan professo-riksi. Göttingenissä hän oli seurannut Hermann Minkowskin luentoja tuoreesta Einsteinin sup-peasta suhteellisuusteoriasta. Nordström alkoi tutkia suhteellisuusteorian kysymyksiä, ja Ein-stein kiinnostui hänen painovoimateoriastaan, niin sanotusta skalaariteoriasta. Hän ratkaisi myöhemmin Einsteinin kenttäyhtälön sellaisel-le mustalle aukolle, jolla on sähkövaraus. Hänen julkaisunsa (1918) käsitteli varatun pallosym-metrisen massan aiheuttamaa gravitaatiokentän energiaa.

SELVIYTYMISTAISTELUA MARSISSA

Lokakuussa ilmestyi Suomessa kirjana ja eloku-vana seikkailukertomus Marsista (Yksin Mar-sissa, Into 2015), jota Mikko Suominen kuvaa Tähdet ja avaruus -lehdessä (7/2015). Kirjan tekijä on Andy Weir, ja elokuva tuli ensi-iltaan jo vajaa kaksi vuotta kirjan paperisen version ensipainoksen jälkeen. Elokuvan on ohjannut Ridley Scott ja sen pääosassa on Matt Damon. Tarina on Robinson Crusoemainen äärimmäi-nen selviytymistarina. Elokuvassa näkyy paljon hienoja maisemia ja tulevaisuuden tekniikkaa. Päähenkilö on kasvitieteilijä ja mekaanikko, joka kamppailee monien teknisten ongelmien kans-sa. Hänen täytyy selvittää mm. hapen, veden ja ruoan riittävyys, sähköteho ja viljelemiensä perunoiden tarpeet. Psykologisena kuvaukse-na elokuva ei sen sijaan täysin onnistu – yksi-näisyyttä käsitellään lähinnä mustan huumorin kautta. Elokuva noudattaa varsin tarkasti klas-sista amerikkalaisen elokuvan tarinakaavaa, jon-ka katsoja osaa ennakoida.

Samassa lehdessä kuvataan myös uusia Mars-löytöjä. Syyskuun lopussa Nasa julkaisi tiedon, että kiertoluotaimen avulla on löydetty ensim-mäistä kertaa vahvoja todisteita virtaavasta vedestä Marsissa. Myös MSL-mönkijän laitteet ovat tehneet aiemmin samankaltaisia havainto-ja olosuhteista, joissa suolavesiliuosten muodos-tuminen planeetan pintakerroksissa on mahdol-lista. Suuri veteen liittyvä kysymys on, voiko se ylläpitää elämää.


VALMISTAUTUMISTA PARIISIN ILMASTOKOKOUKSEEN

Pariisissa järjestetään marras–joulukuun vaih-teessa ilmastokokous, jossa on saatava sovit-tua globaali ja vaikuttava ilmastosopimus kas-vihuonekaasupäästöjen hillitsemiseksi niin, ettei maapallon keskilämpötila nousisi yli kah-ta astetta. Se on YK:n ilmastopuitesopimuksen (UNFCCC) järjestyksessään 21. osapuoliko-kous. Meneillään on vaihe, jossa osanottajamaat kertovat sopimusneuvotteluiden pohjaksi, mil-laisiin päästövähennyksiin ne voisivat sitoutua vuoden 2020 jälkeen. Periaatteessa näiden kan-sallisten sitoumusten ilmoittamisen takarajana oli lokakuun alku.

Tilanne on siitä parantunut. Kaikkiaan mar-raskuun alussa 155 maata oli kertonut kansal-liset tavoitteensa. Ne vastaavat noin 90 % maa-ilman hiilidioksidipäästöistä. Mukana on myös Kiina ja Yhdysvallat. Euroopan unioni on luvan-nut vähentää päästöjään noin 40 % vuoden 1990 tasosta vuoteen 2030 mennessä. Ilmastosopi-muksen sihteeristö arvioi, että nykyisillä pääs-tölupauksilla olemme matkalla ilmaston kannal-ta 2,7 asteen nousuun vuoteen 2100 mennessä. Esiteolliseen aikaan verrattuna lämpötilan nou-su on tällä hetkellä noin 0,8 astetta.

On jo nyt tärkeä miettiä, mitä Pariisin ilmas-tokokouksen jälkeen tapahtuu. Kokouksen lop-putulos voi olla kiinni siitä, kuka suostuu mak-samaan tulevaisuuden riskien minimoinnin. Suomessa kehitysmaiden ilmastorahoituksen tukeminen on osa kehitysrahoitusta, joka on hallituksen leikkauslistalla. Budjettipaineita on muissakin teollisuusmaissa.

PALKINTOJA

Tieteentekijöiden liitto on valinnut Vuoden tie-teentekijäksi erikoistutkija, valtiotieteiden toh-tori Mari K. Niemen. Hän toimii erikoistutki-jana Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksessa ja on parhaillaan vierailevana tut-kijana Strathclyden yliopistossa Glasgow’ssa (2013–16). Tämän vuoden valinnassa liitto pai-notti yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja osallis-

tumista ajankohtaiseen keskusteluun.Wihurin kansainvälisen tiedepalkinnon 2015

on saanut saksalainen rauhantutkija ja rauhan prosessien edistäjä Thania Paffenholz. Wihurin Sibelius-palkinnon saaja on brittiläinen säveltäjä Harrison Birtwistle.

Suomalainen Tiedeakatemia on myöntänyt vuoden 2015 Jutikkala-palkinnon professori Mikko Myrskylälle. Hän on kansainvälinen tut-kija, joka toimii tällä hetkellä väestötieteen Max Planck -instituutin toimitusjohtajana ja London School of Economicsin tutkimusprofessorina. Hänen tutkimusryhmänsä toimii Euroopan tut-kimusneuvoston (ERC) rahoituksella.

Alfred Kordelinin tieteen palkinnon on saa-nut Helsingin yliopiston farmasian professo-ri Jari Yli-Kauhaluoma. Hän on mm. osoitta-nut, että koivun ja havupuiden terpeeneistä voisi kehittää lääkeaineita infektioiden ja syövän hoi-toon. VAIKUTTAVUUS JA PALKITSEMINEN

TSV-yhteisön järjestämässä Tieteessä tapahtuu -foorumissa keskusteltiin 20.10.2015 strategisen tutkimuksen rahoituksesta sekä tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden arvioinnis-ta. Aihe herätti paljon kiinnostusta – runsaslu-kuisen yleisön lisäksi etäyhteydelläkin osallis-tui tapahtumaan noin sata henkilöä. Asia onkin ajankohtainen, sillä nykyisin tutkimukselta toi-votaan yhä enemmän yhteiskunnallista näky-vyyttä ja vaikuttavuutta. Yhteiskunnallinen vuo-rovaikutus (YVV) mainitaan usein yliopistojen kolmanneksi tehtäväksi tutkimuksen ja opetuk-sen ohella. Samalla keskustellaan siitä, miten yhteiskunnallista vaikuttavuutta tulisi arvioida, ja millä tavoin palkita tutkimusorganisaatioi-ta sekä yksittäisiä tutkijoita yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta.

Panelisteina tilaisuudessa olivat akateemikko Risto Nieminen, tutkimusjohtaja Per Mickwitz, projektipäällikkö Sari Löytökorpi, opetusneu-vos Paavo-Petri Ahonen, ohjelmajohtaja Mika-el Hildén, akateeminen rehtori Jaakko Puhakka sekä tutkijatohtori Kim Holmberg. Komment-


tipuheenvuorot kuultiin tutkimusjohtaja Sari Kivistöltä, professori Carl G. Gahmbergiltä, tiedeasiamies Kalle Korhoselta ja pääsihteeri Tuija Braxilta.

Foorumissa käydyn keskustelun pääkohdat voidaan tiivistää seuraavasti:

– Vapaa tutkimus, opetus ja sivistyksen edis-täminen ovat edelleen yliopiston perustehtävät.

– Eri osapuolten välistä vuorovaikutusta on kehitettävä, jotta tutkittu tieto saadaan nykyis-tä tehokkaammin yhteiskunnan käyttöön. Tämä vaatii tutkijoilta oman roolinsa määrittelyä sekä yliopistojen, rahoittajien ja muiden toimijoiden tarjoamaa tukea toimintatapojen uudistamisek-si.

– Vaikuttavuuden mittareiden kanssa on olta-va varovainen – YVV-mittareiden kanssa jopa varovaisempi kuin tieteellisen vaikuttavuuden indikaattoreiden kanssa.

Tutkimuksen yhteiskunnallista vaikutta-vuutta käsittelevä keskustelutilaisuus oli jär-jestyksessään toinen Tieteessä tapahtuu -foo-rumi. Seuraava foorumi järjestetään keväällä 2016. Keskustelun videotallenne on katseltavis-sa tapahtuman verkkosivuilla osoitteessa: http://www.tieteessatapahtuu.fi/foorumi. (Anna-Sofia Ruth)

Ilari Hetemäki

Venäjä puhutti Tiedetorilla Helsingin kirjamessuilla lokakuussa. Keskustelemassa vasemmalta Leena Vähäkylä, Markku Kivi-nen, Arto Mustajoki ja Markku Kangaspuro. Kuva: Jari Loisa.


Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) jäsen-seuroissa on yli 250 000 tieteen osaajaa, jotka muodostavat merkittävän vaikuttajajoukon. TSV:n puitteissa on vakiintuneet väylät tiedepoliittiseen vaikuttamiseen. Konferenssit ja kansainväliset seminaarit, tieteellinen julkaisutoiminta ja TSV:n alaiset toimielimet ovat esimerkkejä tällaisista tun-nustetuista rakenteista. Sen sijaan tutkimustiedon yhteiskunnallinen vaikuttamistehtävä on selvästi hatarampien kollektiivisten rakenteiden varassa.

Kärjistäen voisi sanoa, että tutkijoiden, tie-teenalojen ja seurojen välinen yhteistoiminta yhteiskunnallisen vaikuttamisen edistämiseksi on sattumanvaraista ja perustuu enemmän tie-teentekijöiden henkilökohtaisille suhteille kuin kollektiivisille perinteille, käytännöille ja pyr-kimyksille. Silti juuri tietoon perustuva yhteis-kunnallinen vaikuttaminen – eräänlainen tie-toaktivismi – sopii erinomaisesti nimenomaan tieteellisten seurojen yhteistoiminnan tehtäväk-si, muodostavathan seurat paitsi määrällisesti, myös laadullisesti massiivisen liikepotentiaalin. Tieteellinenkin yhdistystoiminta on kansalais-toimintaa.

Yhteiskuntapoliittisessa vaikuttamisessa kol-lektiivisuuden puute muuttuu kouriintuntuvak-si erityisesti päivänpolttavien ilmiöiden, kuten rasismin tai maahanmuuton, sekä sensitiivisten aiheiden, kuten naisiin tai lapsiin kohdistuvan väkivallan yhteydessä. Tämäntyyppisiä teemo-ja koskeva julkinen keskustelu karkaa helposti kauas asiallisesta ja tietopohjaisesta linjasta, jol-loin yksittäisten tutkijoiden kontribuutiot joko ohitetaan olankohautuksella, vaiennetaan kuo-

liaaksi tai revitään kappaleiksi. Äärimmillään tutkimustietoa käytetään tietoisesti väärin eri-laisten poliittisten päämäärien ajamiseen ilman, että tiedontuottaja voi vaikuttaa asiaan. Käytän-nössä moni tutkija on tullut varovaiseksi saatu-aan uhkauksia tai jouduttuaan naurunalaiseksi mediayhteiskunnan ennakoimattomilla julki-suuden kentillä.

Mitä sitten on yhteiskunnallinen vaikutta-minen tieteen keinoin? Käsitepariin latautuu tukuittain odotuksia, toiveita, pelkoja ja tul-kinnallisia erimielisyyksiä – niin tiedeyhteisön sisällä kuin ulkopuolellakin. Suomen Akate-mian kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunta järjesti 6. lokakuuta akatemiatut-kijatapaamisen, jossa aihetta pohdittiin seitse-män huolella argumentoidun akatemiatutkijan puheenvuoron virittämänä. Nostamme tästä viisaasta ja vilkkaasta keskustelusta muutamia näkökulmia vedotaksemme tiedeyhteisöjen väliseen dialogiin.

Yhteiskunnallisen vaikuttamisen perusläh-tökohtana ovat eettisesti kestävät tutkimusase-telmat. Vaikuttavuus ja tutkijavastuu eivät ole toisiaan hylkiviä vaan toisiaan edellyttäviä tut-kimuksen elementtejä. Tutkimuksen yhteis-kunnallista vaikuttavuutta ei tule typistää tut-kimustulosten yleistajuistamiseksi vaan katsoa tutkimusprosesseja ja niihin nivoutuvia vuo-rovaikutuksen muotoja ja ympäristöjä laajasti. Tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus ei rajaudu vain mediainterventioihin ja poliittisen päätöksenteon ympäristöihin, vaan yhtä tärkeitä ovat tutkijoiden arkiset kytkökset kansalaisyh-teiskuntaan ja tutkittaviin yhteisöihin. Vaikut-

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen edellyttää kollektiivisia käytäntöjä

Elina Pekkarinen ja Leena Suurpää

KESKUSTELUA


taminen edellyttää myös rohkeutta. Kokeilevat tutkimusasetelmat, vaihtoehtoinen tiedon tuot-taminen, uudenlaiset julkistamisen tavat sekä vaiettujen ilmiöiden tutkiminen avaavat uusia vaikuttamisen väyliä. Näin vaikuttavuus ei joh-da tutkimuksen standardointiin – ei käsitteiden, sisältöjen tai menetelmienkään tasolla.

Suomen Akatemian keskustelussa pallotel-tiin myös kompleksista kysymystä siitä, miten tutkimuksen vaikuttavuus, laajan määritelmän mielessä, voisi olla tutkijan kannalta kannusta-vaa ja palkitsevaa: miten se voitaisiin viedä mie-lekkäällä tavalla osaksi tutkimuksen arviointia ja resursointia? Tällä hetkellä moni tutkija kieltäy-tyy yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, koska se ei palkitse, se ei kannata ja pahimmillaan se voi olla tuhoisaa tutkijan yksityiselämälle ja työuralle. Vaikuttamistehtävä onkin kiedottava laajemmin osaksi nykypäivän tutkijoiden ammatillisia näky-miä. Lineaarinen akateeminen urapolku alkaa olla ideaalityyppinen ihanne, ja urapolut käy-tännössä yhä ennakoimattomammat ja katkeile-vammat. Tässä yhteiskunnallisessa kontekstissa tutkijoiden liikehdinnästä akateemiselta urapo-lulta muihin asiantuntija- ja vaikuttamistehtäviin ja takaisin akateemisiin yhteisöihin tulisi pikem-

minkin palkita kuin rangaista.Edellisiin yhteiskunnallista vaikuttamista

koskeviin näkökulmiin haluamme lisätä kollek-tiivisuuden erityisen merkityksen. Yksinäisen tutkijan viesti on helppo ohittaa – joukon ääni on jo vaikeampi vaientaa. Samaten yksittäinen tutkija jää yhteiskunnallisine lausuntoineen suo-jattomammaksi kuin tutkijayhteisö. Nuoriso-tutkimusseuran ja Lapsuudentutkimuksen seu-ran toiminnan lähtökohtana on akateemisen ja yhteiskunnallisen toiminnan likeinen suhde. Haastamme tieteelliset seurat pysähtymään jaet-tua yhteiskuntavastuuta koskevien kysymysten äärelle. On korkea aika luoda yhteisöllisiä raken-teita ja käytäntöjä, jotka mahdollistavat tutkijoi-den aktiivisen yhteiskunnallisen vaikuttamisen kannustavassa ilmapiirissä. Tieteellisten seurain valtuuskunta tarjoaa hyvät edellytykset kanavoi-da yhteiskuntavastuuta nykyistä yhteisöllisem-mäksi toiminnaksi.

Elina Pekkarinen on Nuorisotutkimusseuran yhtey-dessä toimivan Nuorisotutkimusverkoston tutkija-tohtori ja Lapsuudentutkimuksen seuran puheen-johtaja. Leena Suurpää on Nuorisotutkimusver-koston tutkimusjohtaja.


Yliopistojen ja korkeakoulujen professuurien täytöt herättävät aika ajoin keskustelua. Täyttöprosesseis-sa näyttää meillä kilpailevan kaksi erilaista ajattelu-tapaa. Käytän niistä nimityksiä ”juristimalli” ja ”yri-tysmalli”.

JuristimalliNimitys viittaa ajattelutapaan, että ehdolle pa-no tulee tehdä asiantuntijoiden preferenssien mukaisesti, tai ainakaan niistä ei saa selvästi poiketa. Menettelyn ajatellaan varmistavan par-haiten hakijoiden oikeusturvan. Muistan hyvin, kuinka eräässä oikeustieteilijöiden järjestä-mässä seminaarissa korostettiin voimakkaas-ti asiantuntijoiden roolia virantäytöissä, kun lakiesitystä virantäytön uudistamisesta käsitel-tiin eduskunnassa keväällä 1991. Esimerkki-nä räi keäs tä poikkeamisesta asiantuntijoiden preferensseistä käytettiin tuolloin ajankohtais-ta ta paus ta, jossa hakija A sai kaksi ensimmäis-tä sijaa ja yhden kolmannen, ja hakija B yhden ensimmäisen sijan ja kaksi epäpätevyyttä. Juris-timallin mukaan B:n asettaminen A:n edelle loukkasi A:n oikeusturvaa. Sopivin ei olisi saa-nut sivuuttaa pätevintä. Suomalaisissa yliopis-toissa on perinteisesti tukeuduttu juristimalliin, ja se näyttää edelleen olevan vallitseva käytäntö virantäytöissä. Siihen sisältyy kuitenkin monia ongelmia.

Ehkä suurin juristimalliin liittyvistä ongel-mista on harkintavallan siirtäminen pois pai-kallisilta yksiköiltä. Asiantuntijat valitaan usein ulkomailta, eivätkä he tunne oppiaineen tai lai-toksen tilannetta kokonaisuudessaan. Eikä tar-vitse tunteakaan, jos heitä pyydetään arvioimaan vain hakijoiden tieteellistä pätevyyttä. Asiantun-tijat voivat päätyä ehdokkaaseen, jonka rekry-tointi ei ole kokonaisuutena arvioiden oppiai-

neen tai laitoksen kannalta paras mahdollinen. Juristimalliin tukeutuminen poistaa paikallisen harkintavallan, ja lopputulos saattaa olla hyvin-kin onneton.

Päätösvallan siirtyminen pois paikallisista yksiköistä korostuu vielä, jos asiantuntijat pää-tyvät yhteislausuntoon. Silloin juristimalli ei jätä lainkaan sijaa harkinnalle. Se on tietysti helppoa paikallisille yksiköille, jotka toimivat vain kumi-leimasimena. Yhteislausunnot ovat muutoinkin ongelmallisia. Ne ovat usein ylimalkaisia, eikä hakijoiden vertailu ole aina johdonmukaista. Yhteislausuntoja ei pitäisi hyväksyä lainkaan.

Juristimalli sallii tietenkin mahdollisuuksia vaikuttaa lopputulokseen, mutta keinoja on käy-tettävä ennen lausuntojen pyytämistä. Asiantun-tijoiden valinta on ratkaisevaa, sillähän voidaan vaikuttaa tietynlaisen tai jopa tietyn hakijan pää-semiseen kärkeen. Nykyisen lain mukaan haki-joiden edustamat tieteelliset oppisuunnat pitää ottaa huomioon ja muutoinkin on noudatettava tasapuolisuutta, mutta vaatimus ei välttämättä toteudu käytännössä.

Päätösvallan siirtäminen juristimallin mukai-sesti asiantuntijoille merkitsee myös sitä, että pätevyyden muut kriteerit kuin tieteelliset ansiot jäävät sivuasemaan. Nykyisin puhutaan paljon opetustaidon kehittämisestä korkeakou-luissa, samoin opettajien osallistumisesta yhteis-kunnalliseen keskusteluun, mutta juristimallin mukainen valinta ei anna sellaisille erityistä pai-noa tieteellisiin ansioihin verrattuna. Asiantun-tijoiden asettamaa järjestystä ne eivät saa tässä mallissa muuttaa.

YritysmalliYritysmallin mukaan virantäytöstä vastaavalle yksikölle tulee antaa laaja harkintavalta. Tarkoi-

Kaksi mallia professorin valintaan

Juhani Pietarinen


tushan on saada viranhaltija, joka täyttää par-haiten viran edellyttämät erilaiset vaatimukset ja sopii oppiaineen, laitoksen tai tiedekunnan toimintaympäristöön. Silloin on luonnollises-ti tarkoituksenmukaista ottaa huomioon monia sellaisia näkökohtia, joita asiantuntijoiden lau-suntoihin ei välttämättä sisälly: mikä on oppi-aineen resurssitilanne, missä on vajetta ja kehit-tämisen tarvetta, mille alalle suuntautunutta opetusta ja tutkimusta tarvitaan, mitä lähiai-neet odottavat viranhaltijalta, mikä on hakijoi-den opetustaito – jopa hakijoiden persoonallisia ominaisuuksia on voitava arvioida.

Tieteellisten asiantuntijoiden tulee tässä mal-lissa edustaa monipuolisesti oppiaineen opetuk-sen ja tutkimuksen aloja. Sitä edellyttää jo laki-kin. Kukin asiantuntija arvioi hakijat ensijaisesti oman kompetenssialueensa pohjalta mahdolli-simman perusteellisesti. Silloin valinnasta vas-taavilla tahoilla on hyvät edellytykset arvioida, millainen hakija vastaa parhaiten niitä vaati-muksia, joita yksikön tilanne kokonaisuudes-saan edellyttää. Asiantuntijoiden tehtävä ei ole niinkään asettaa hakijoita lopulliseen järjes-tykseen kuin esittää heidän tutkimusprofiilin-sa sekä sen erityiset vahvuudet ja heikkoudet. Asiantuntijoiden preferenssithän vaihtelevat tavallisesti sen vuoksi, että he painottavat eri tekijöitä hakijoiden tuotannossa. Yritysmallin mukaan valinnasta vastaava yksikkö voi poiketa asiantuntijoiden tekemästä järjestyksestä, jos se haluaa painottaa asioita toisin kuin asiantuntijat.

Yksikön laajaa harkintavaltaa perustellaan sillä, että se on viime kädessä vastuussa tutki-mus- ja opetustoimintansa järjestämisestä ja tuloksellisuudesta. Kun korkeakouluissa on siir-rytty aikaisempaa enemmän sisäiseen vastuulli-suuteen ja tulosjohtamiseen, asian tulisi näkyä myös virantäytöissä harkintavallan käyttönä.

Yritysmallissa tärkeintä on hakijoiden sovel-tuvuuden arviointi ottamalla huomioon pro-fessorin tehtäväkenttä kokonaisuudessaan. Sen mukaisesti toimittaessa tieteellinen pätevyys otetaan vain yhtenä, mutta tietenkin tärkeänä tekijänä huomioon virantäytössä. Olen antanut lausunnon virantäytössä, jossa asiantuntijoita ohjeistettiin ottamaan hakijoiden pätevyyden

arvioinnissa huomioon yhtä suuressa määrin tieteellinen pätevyys, opetustaito ja yhteiskun-nallinen vaikuttaminen. Hakijoiden piti esittää dokumentteja kaikilta näiltä alueilta. Kyseessä oli professorin virka Tukholman yliopistossa.

Riippuu tietenkin täysin valintaprosessiin osallistuvien intresseistä, kompetenssista ja asiaan paneutumisesta, mihin yritysmallin mukainen harkintavallan käyttö johtaa – niin kuin oikeas-sa yritysmaailmassakin. Alussa mainitsemani seminaarin puheenjohtajan mukaan ”tiedekun-nat ovat maailman tyhmimpiä päättäjiä”, kun hän ilmaisi kannatuksensa juristimallille. Jos niin on, asiat ovat pahasti vinossa. Mutta parannusta tus-kin saadaan aikaan jäykkään juristimalliin tur-vautumalla. Parempaan johtaa, kun seurataan tie-dekuntien, laitosten ja oppiaineiden tutkimus- ja opetustoimintaa ja arvioidaan saavutettuja tulok-sia. Silloin tuskin millään tiedekunnalla on varaa taktikoida perustelemattomasti tai tehdä ilmeisen vääriä valintoja.

Jättäytyminen asiantuntijoiden lausuntojen armoille ei kehitä yliopiston toimintaa, varsin-kaan rakenteellisia uudistuksia vaativana aikana.

Kirjoittaja on Turun yliopiston professori (emeri-tus).


Tutkimuksen piirissä ja yliopistojen sisällä käy-dään taistelua siitä minkälainen tieto ja tutkimus on oikeutettu olemaan kannatettavaa ja tärkeää. Tähän taisteluun vaikuttaa yliopistolaitoksen vaih-tosuhde ympäröivään yhteiskuntaan. Vaihtokau-paksi tutkinnoista, tutkimuksesta ja koulutustasos-ta se saa resursseja, arvostetun institutionaalisen aseman ja tietyn vapauden toimia. Tämä suhde vai-kuttaa myös yliopistoissa tehtävään tutkimukseen ja sen voimasuhteisiin. Kuka päättää ja millä perus-tein, mikä tutkimus tai minkälainen tieto on kan-nattavaa ja hyödyllistä?

Emeritusprofessori Kari Uusikylä kirjoittaa (Hel singin Sanomat 5.10.2015) yliopistojen muut tuneen konsulttifirmoiksi, jotka valmis-tavat opiskelijoitaan raaka-aineeksi talouden kilpa radalle. Useat tutkijat ovatkin kysyneet, mitä tapahtuu tieteellisen tiedon tuotannolle ja kriteereille, jos tutkimusta ohjaa yhä kapeam-paan ja välittömään hyötyyn sekä sovellettavuu-teen pyrkivä tiedepolitiikka.

Mitä tutkimme ja kenen ehdoilla?Nykyisenkaltaisessa tilanteessa tiedeinstituu-tioiden riippuvuus poliittisista ohjelmista tai elinkeinoelämän vaatimuksista rajoittavat tut-kimuksen vapautta sekä tieteenalojen välistä tasa-arvoa. Erityisen vaikeaa on toteuttaa tie-teeseen kuuluvaa kriittistä tehtävää. Vallalla ole-vaan paradigmaan ei kuulu höpinä moraalista ja sivistyksestä. Ajattelua laajentavaa, sivistävää ja demokratiaa edistävää tutkimusta on vaikea kääntää markkinatalouden tai elinkeinoelämän kielelle. Tieteen tulisi olla lahjomatonta ja eetti-sesti kestävää. Elinkeinoelämän tilaama, poliit-tis-taloudellinen tilaustyötutkimus ei aina sitä ole.

Tiedon kuristettu vaikuttavuusNyky-yhteiskunnassa yliopistot ovat siirtyneet rakenteelliseen markkinatalouteen, jossa valtio-valta maksaa tuotetuista julkaisuista tai tutkin-noista laskennallisen korvauksen yliopistoille. Tosin tähän on hallituksen uusien kärkihankkei-den myötä tulossa muutos, sillä valtiovalta pyrkii ohjaamaan (so. pakottamaan) yliopistoja hank-kimaan entistä enemmän ulkoista rahoitusta ja tekemään yhteistyötä yritysten ja markkinatalou-den kanssa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että valtiovallan ohjaus tulee jatkossa entistä enem-män risteämään yritysten tarpeiden ja ohjailuval-lan kanssa (Valtioneuvosto 2015, 36–40). Tuotan-tomäärän vastikkeeksi yliopisto saa myös sovitun summan menojensa kattamiseen. Yliopistot ovat siis riippuvaisia hallitukselta tai elinkeinoelämältä tippuvista euroista. Tämä asettaa yliopiston tilan-teeseen, jossa se on lähtökohtaisesti velkaa varti-joilleen ja näin ollen alisteinen heidän tahdolleen.

Valtion virkakoneisto ja poliittinen eliitti vaa-tivat tutkimukselta yhteiskunnallista vaikutta-vuutta. Yhteiskunnallinen puhetapa innovaati-oiden maailmaa pelastavasta voimasta, ”jotain pitää tehdä asenteesta” ja neuroottinen hokema talous vajeesta sekä Suomen kilpailukyvyn heik-kenemisestä kansainvälisillä markkinoilla ovat tämän puhetavan keskiössä. Samat argumentit pätevät myös yliopistomaailmassa. Tällä hetkel-lä kannatettavinta tutkimusta on uusliberaaliin ideologiaan kytköksissä oleva innovaatiotiede. Sitä ohjaa taloudellisen kilpailun logiikka sekä hyödyn vaade (ks. Alastalo, Kunelius ja Muho-nen 2014, 124).

Tutkimus on monilta osin valjastettu elin-keinoelämän tarpeisiin ja tutkimustulokset ovat sitä merkittävämpiä mitä nopeammin ne ovat koodattavissa innovaatioiksi ja edelleen tuot-

Rahanalainen kynä

Aleksi Fornaciari ja Perttu Männistö


teistettaviksi hyödykkeiksi. Asetelma on ongel-mallinen pohdittaessa yliopiston yhteiskunnal-lista tehtävää. Korkeakoulupolitiikan ristiriidan ytimessä ovat tutkimukset ja hankkeet, jotka tie-teellisen tiedon sijasta pyrkivät suoraan yhteis-kuntapoliittiseen vaikuttamiseen tai taloudelli-seen hyötyyn. Tänä päivänä rahalla ja politiikalla on suuri merkitys sen suhteen, mitä tutkimusta tehdään, kuka sitä voi tehdä ja miksi. Rahoitus-kanavia säätelemällä voidaan suunnata, voimis-taa tai heikentää tutkimusta. Tutkimustoiminta on entistä riippuvaisempi rahasta ja siten haa-voittuvaisempi. Sekä tutkijoiden että yhteisöjen on pohdittava, millaista tutkimusta he tekevät turvatakseen rahallisen tulevaisuutensa. Tämän kaltainen tilanne asettaa tieteen objektiivisuu-den tavoittelun kyseenalaiseksi (ks. esim. Jukola 2015, 22) .

Yliopistojen tehtävä on luoda uutta tietoa ja samalla vastata yhteiskunnan tarpeisiin. Koska yksi yliopiston tehtävistä on tuottaa hyödyllisiä osaajia ja tarpeellista tietoa yhteiskunnalle, on selvää että yhteiskunnallisen tietämisen intres-sit ja tarpeet vaikuttavat myös yliopiston suun-tauksiin ja näkemyksiin tarpeellisesta tiedosta tai kannatettavasta tutkimuksesta. Tutkimusra-hoituksen poliittinen ohjaus ja sitominen elin-keinoelämän strategioihin ovat osa tätä yhteyttä.

Nykyisessä rahoitusmallissa, jossa yliopis-tojen rooli rahoittajana on rajallinen, on ulko-puolisten rahoittajien osuus tutkimuksen moot-torina suuri. Tällä tavoin rahoittajat määrittävät hyvin pitkälle, mitä tutkitaan (esim. EU:n ja Suomen Akatemian ohjelmarahoitukset). Näyt-tää siltä, että tänä päivänä tieteeltä odotetaan entistä enemmän konkreettisia näyttöjä (esim. Jukola 2015, 21). Tutkijat, tutkimuslaitokset ja muut tieteen parissa toimivat joutuvat peruste-lemaan olemassaoloaan, elleivät ne tuota rahak-si muutettavia hyödykkeitä, pikaisia tuloksia tai palvele selkeästi jonkun yrityksen tai muun toi-mijan etuja (esim. lääketeollisuus). Konservatii-vinen lähestymistapa korostaa aiempia ansioita ja vallalla olevan tieteenparadgman soveltamis-ta, jotka takaavat kivuttoman tutkimuksen läpi-viennin sekä odotettavat ja intressin mukaiset lopputulokset. Samaan pyrkii myös yliopistojen

alaisuudessa tehtävä tutkimus, joka on poliitti-sesta ja valtiollisesta kytköksestä riippuvainen ja vielä tiukemmin sidottu. Yliopistolaitoksen tehtävä näyttäytyy järjestelmän palvelemisena ja instituution sujuvan toiminnan varmistamisena eikä niinkään niiden kyseenalaistajana tai toisin toimimisen mahdollisuuksien etsintänä (Bratich 2007; Suoranta ja Ryynänen 2014.)

Sivistyksen puolestaJulkinen, yleissivistävä tiede on jäänyt pahas-ti todistusvoimaisuuteen ja innovaatioihin täh-täävän tieteen jalkoihin. Julkisen tieteen mer-kitystä ja vaikuttavuutta määrittää se, miten tutkimus voimauttaa ja auttaa ihmisiä vapau-tumaan aiemmista, kaavamaisista ajatteluta-voista. Tavoite on esimerkiksi antaa työkalu-ja, joilla nitoa henkilökohtaisia kokemuksia osaksi yhteiskunnallista tietoa ja ymmärrystä (ks. Alastalo, Kunelius ja Muhonen 2015).

Millaiseksi akateeminen tutkimus on tänä päivänä muokkaantunut? Onko puolueettomal-le, sivistävälle tutkimukselle enää tilausta? Kuin-ka korkealle tutkimusta ylipäätään arvostetaan, kun esimerkiksi tutkimus- ja koulutusrahoitus-ta ajetaan alas, vaikka eri alojen asiantuntijat vastustavat sitä. Arvostusta ja auktoriteettiase-man tuntuvat saavan vain (tietyt) ekonomistit. Taloustieteilijöistä on tullut pyhä asiantuntija-osasto, jonka puhelin soi, kun yhteiskunnalli-sia ongelmia pitää ratkaista (ks. esim. Joutsen-virta 2015). Poliittinen eliitti selittää kaikenlaisia yhteiskunnallisia muutostarpeita taloustieteel-lisen tutkimuksen valossa. Klassisen taloustie-teen opein näihin muutostarpeisiin tarjoavat ratkaisua vuoroin pankkien ekonomistit ja elin-keinoelämän etujärjestöjen edustajat (esim. Six-ten Korkman, Björn Wahlroos ja Matti Apu-nen). Tällöin julkiseen mielipiteeseen pesiytyy väistämättä ajatus vaihtoehdottomuudesta ja pakosta. Vaihtoehdottomuus ja pakko siivittä-vät yhteiskunnallista keskustelua leikkauslistois-ta maahanmuuttoon. Jos julkista mielipidettä päivän polttaviin aiheisiin saisivat vahvemmin ohjata historioitsijat tai sosiologit, olisi ilmapiiri varmasti erilainen.

Riippumattoman tutkijan näkökulmasta tun-


tuu kapeakatseiselta, jos yhteiskunnan toimin-ta, tutkimuksen suuntaukset ja tavoitteet mää-ritellään taloudellisen relevanssin perusteella. Suurimmassa vaarassa ovat varsinkin valtavir-tatutkimuksesta poikkeavat tutkijat ja heidän hankkeensa. Tieteeseen olennaisesti kuuluva ja sitä kehittävä kriittinen tutkimus on juuri tässä marginaalissa. Nykyisellään järjestelmä tukee ja kannustaa tutkimukseen, joka suuntautuu pal-kintojen (apurahat) tai tieteellisten meriittien tavoitteluun eikä tiedostavamman ja sivisty-neemmän maailman puolesta toimimiseen, jol-laista kupliva yhteiskunta juuri nyt kipeästi tar-vitsisi. Universaali ja solidaarinen lähestyminen esimerkiksi maahanmuuttokysymyksiin edellyt-täisi, ettei mielipiteitä muodosteta vain suhtees-sa omaan osaan tai valtiontalouden budjettiva-jeeseen.

Kaikkea tutkimusta ei voi eikä pidä kääntää talouden kielelle. Yleistä kiinnostusta maail-maan ei voi arvottaa, eikä ihmisten kokonaisval-taista hyvinvointia tai dynaamista, sivistynyttä kansalaisyhteiskuntaa voida rakentaa vain eko-nomistien ja elinkeinoelämän edustajien aja-tusten pohjalta (esim. Helne ja Silvasti 2012). Solidaarisuuden, muunkin kuin välineellisen, hyvinvoinnin ja demokraattisen tulevaisuu-den kannalta on huolestuttavaa, jos laajempaa ymmärrystä ihmiskunnasta ja meistä ihmisinä ei nosteta jalustalle. Moniääninen, demokraat-tinen ja avoin yhteiskunta tarvitsisi tutkimus-pohjaista kriittistä ääntä, ajattelun laajennusta ja työkaluja toisin toimimiseen.

Jäävätkö uraauurtavat, todelliset ”isot ideat” toteutumatta, koska kamppailut rahoituksista ja osaamisen todistelu eivät anna aikaa ajattelulle? Yliopisto ei ole valtion tai elinkeinoelämän vaan ihmiskunnan palveluksessa, eikä sen ensisijai-nen tavoite ole tuottaa vaurautta tai innovaati-oita, vaan pyrkiä totuuteen. Tutkimuksen ja tar-

peellisen tiedon profiloituessa yhä kapeammalle on vaarana, että tulevaisuudessa kentällä tutki-musta toteuttaa vain muutama iso tutkimusryh-mä. Uudet luovat ja kriittiset avaukset eivät tule olemaan osa näitä kärkihankkeita. Tiedon tuo-tannon ohjailu sekä tuloksellisuuden eetoksen ollessa yliopistojen onnistumisen barometreinä jäävät sivistys ja valistus jalkoihin. Surkastuuko järki, jos ajattelua ohjaa pino euroja? Oireita sii-tä näkyy jo nyt koko yhteiskunnan asenteissa ja ymmärryksessä.

Lähteet

Alastalo, M,. Kunelius, J., ja Muhonen, R. 2014. Evidenssiä eliitille ja kansainvälistä huipputiedettä? Tutkimuksen vaikuttavuuden mielikuvastot tiedepolitiikan resurs-seina. Teoksessa. Muhonen, R., ja Puuska, H-M 2014. (toim.) Tutkimuksen kansallinen tehtävä. Vastapaino.

Chomsky, N., ja Barsamian, D. 2007. What we say goes: Con-versations on US power in a changing world. Macmillan.

Helsingin Sanomat 5.10.2015. http://lehdet.hs.fi/9e148dff-033c-4c27-abbd-e1e1a3262880/40

Joutsenvirta, A 2015. Kuka saa puhua taloudesta? Voima kustannus Oy, 5/2015.

Jukola, Saana 2015. On the conditions for objectivity: how to avoid bias in socially relevant research. Jyväskylän yli-opisto.

Rantala, Jukka 2014. Tutkimuksen laadunarvioinnilla teh-dään tiedepolitiikkaa. Luettu: 28.9.2015, saatavilla: http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=613

Suoranta, Juha ja Ryynänen, Sanna 2014. Taisteleva tutki-mus. Into Kustannus.

Talouselämä 29.9.2015. Tebatti. http://www.talouselama.fi/Tebatti/kysymykset/tutkimuksen+ja+elavan+elaman+valille+on+revennyt+kuilu/a2324197

Valtioneuvosto 2015. Toimintasuunnitelma strategisen hal-litusohjelman kärkihankkeiden ja reformien toimeen-panemiseksi. Luettu: 7.10.2015, saatavilla: http://val-tioneuvosto.fi/documents/10184/321857/Toimintasuunnitelma+strategisen+hallitusohjelman+k%C3%A4rkihankkeiden+ja+reformien+toimeenpanemiseksi.pdf/92b90c0e-9154-487f-bbf8-543cb6433dd6

Kirjoittajat ovat väitöskirjatutkijoita Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksessa.


Tuoreet tutkimukset viittaavat siihen, että viinapi-ru asuu ihmisessä, ei pullossa. Päinvastainen käsi-tys on edelleen yleinen ja on tarjonnut perustelun kireälle alkoholipolitiikalle. Pirun on luultu asuvan pullossa ja pysyvän siellä, kun korkki pannaan tiu-kasti kiinni.

Suomen alkoholipolitiikka on perustunut mah-dollisimman kovaan holhoamiseen liki sadan vuoden ajan. Ensin oli kieltokaki, sitten tuli alkoholimonopoli viinakortteineen ja kuluttaji-en kyttäysjärjestelmineen. Todellisuus on pakot-tanut hieman vähentämään holhousta mut-ta periaatteet ovat pysyneet samoina. Tiukkaa alkoholipolitiikkaa on vuosikymmenet perus-teltu niin sanotulla kokonaiskulutusmallilla. Se väittää että alkoholijuomien tarjontaa ja käyttöä pitää rajoittaa ja hintoja korottaa mahdollisim-man paljon, jotta haitat olisivat mahdollisim-man vähäiset. Malli syntyi muun muassa Alkon tutkijoiden toimesta. Malli olettaa, että väestön kuluttama alkoholin kokonaismäärä ratkaisee haittojen määrän. Kanadalaisten ja skandinaa-visten monopolivaltioiden alkoholitutkijoiden voimin teoria on levinnyt ympäri maailmaa ja pesiytynyt Maailman terveysjärjestön ohjel-miinkin. Suosio on suuri, mutta perusta pettävä. Olen käsitellyt kokonaiskulutusmallin virheelli-syyttä laajalti kirjassani1.

Mallin perustana on havainto siitä, että alko-holin kulutus jakautuu epätasaisesti niiden kes-ken, jotka osallistuvat kysely- ja haastattelutut-kimuksiin. Pieni joukko juo suurimman osan. Ja tämä joukko saa eniten haitallisia seurauksia.

1 Poikolainen K. Perfect drinking and its Enemies. Mill Hill Press, Minneapolis, USA, 2014, ks. www.perfectd-rinking.com

Mutta jos eniten juova joukko jaetaan alkoho-listeihin ja muihin kuluttajiin, niin nähdään, että kuolleisuus on suuri vain alkoholisteilla, ei muilla paljon kuluttavilla. Kohtuullisesti juovilla kuolleisuus on pienempi kuin elinikänsä raittii-na pysyneillä. Alkoholistien suurempi kuollei-suus johtuu sairauksista ja vammoista. Se mer-kitsee myös muita lyhyempää elinaikaa.

Kokonaiskulutusmalli johtaa tiukkaan alko-holipolitiikkaan. Miten tämä politiikka vähen-tää toimintakykyisten elinvuosien määrää? Ei mitenkään, kertoo 30 OECD-maan välinen ver-tailu2. Näissä maissa alkoholin käytön alenta-mien toimintakykyisten elinvuosien määrä on kyllä hieman sitä suurempi mitä korkeampi on alkoholin kulutus asukasta kohti. Mutta jälkim-mäinen ei ole missään merkitsevässä yhteydes-sä alkoholipolitiikan tiukkuuteen eikä tarkastel-tavien elinvuosien määrään. Toimintakykyiset elinvuodet saadaan laskemalla yhteen ennen-aikaisten kuolemantapausten vuoksi menetetyt elinvuodet ja sairauksista johtuvat toimintaky-kyä alentavat vuodet. Se on kattavin sairaustaa-kan osoitin.

Edellä olevasta voi vetää kaksi johtopää-töstä. Ensinnäkin, alkoholin käytöstä koituvia ongelmia ei ratkaista tiukalla hinta- ja rajoitus-politiikalla. Kiristyspolitiikalla voidaan kyllä vähentää kohtuukäyttäjien juomista tuntuvasti, mutta alkoholisteihin se puree huonosti. Korkea verotus hyödyttää kyllä valtiota ja veropolitii-kan tavoitteen pitäisikin olla verotulojen maksi-mointi eikä alkoholihaittojen minimointi, koska jälkimmäinen ei verottamalla onnistu.

2 Poikolainen K. The Weakness of Stern Alcohol Control Policies. Alcohol and Alcoholism 2015, doi: 10.1093/alcalc/agv081

Missä viinapiru luuraa?

Kari Poikolainen


Toiseksi, alkoholihaittojen määrä riippuu alkoholismista tai muista ihmisen heikkouk-sista. Viinapiru asuu ihmisessä. Alkoholi vain päästää pirun irti niillä, joilla se on.

Tämä tuntuu yllättävältä, koska olemme tot-tuneet ajattelemaan, että alkoholistit ovat vain pieni joukko rappiolla olevia syrjäytyneitä. Mutta keskuudessamme on myös paljon ihmi-siä, jotka juovat alkoholistisesti vaikka muutoin näyttävät ihan tavallisilta kansalaisilta. Alkoho-lismi voi olla myös satunnaista ja lyhytaikaista, eikä se aina täytä diagnoosin ehtoja. Perimmäl-tään alkoholiongelmat johtuvat tilanteista, joissa voimakas juomishalu voittaa itsehillinnän. Joil-lakin itsehillintä toimii aina, jotkut lipsuvat har-voin, jotkut kokopäiväisesti niin pitkään kuin juomia riittää.

Alkoholistista juomista siis kannattaisi vähen-tää. Tähän ei ole varmoja keinoja. Alkoholismin hoidossa ei niin sanotusta näyttöön perustuvas-ta lääketieteestä ole selväksi ohjeeksi. Alkoholis-mi on liian sumea käyttäytymistapojen kasauma ja sen syyt liian moninaiset, jotta sitä voitai-siin menestyksellisesti tutkia kaksoissokkoko-kein. Mikään hoitoideologia ei ole patenttilääke vaihteleviin ongelmiin3. Sen sijaan tehokkaaksi trimmattu auttamisorganisaatio ja joustava hoi-tokeinojen soveltaminen ehkä tuottaa parempia tuloksia kuin nykyinen hoitojärjestelmä.

Hyvät tavat voivat yleistyä, jos yhteiskunta edistää fiksuutta ja empatiaa. Tämä on yleinen sivistystehtävä, ei pelkällä alkoholipolitiikalla ratkaistava. Nopeaa muutosta on turha odottaa. Kulttuuri muuttuu vitkaan; menneisyyden pai-no rasittaa monia sukupolvia. Mutta muutos on alkanut.

3 Hibell B ym. The 2011 ESPAD report. CAN, Stockholm 2012 ja www.espad.org.

ESPAD-tutkimuksen mukaan suomalaisten koululaisten runsaat juomiskerrat (viisi lasillis-ta tai enemmän) ovat vuodesta toiseen vähen-tyneet vuodesta 1995 vuoteen 2011 (kolme lasillista). Kouluterveyskyselyn mukaan ”tosi humalassa” olleiden määrä on vähentynyt vuo-desta toiseen 2000-luvulla4. Myös suomalaisten työntekijöiden alkoholin käyttö on vähentynyt vuodesta 2009 vuoteen 20135.

Kirjoittaja on dosentti sekä lääketieteen ja kirur-gian tohtori.

4 Kouluterveyskysely. https://www.thl.fi/fi/tutkimus-ja- asiantuntijatyo/vaestotutkimukset/kouluterveysky-sely/tulokset/tulokset-aiheittain/paihteet-ja-riippu-vuudet#tosi_humalassa_vahintaan_kerran_kuukaudes-sa

5 Suomalaisen työntekijän hyvinvointi. Odumin ja Varman selvitys työhyvinvoinnista 2009, 2011 ja 2013. www.odum.fi


Ilpo Haahtela kirjoitti tämän lehden viime numerossa hauskoja muisteluksia professori Olavi Sotavallasta. Koska Sotavalta oli minun-kin opettajani, haluan kertoa häneen liittyvän mielenkiintoisen löydön, jonka tein kasvitieteen kenttäkurssilla Turun Yliopiston Saaristomeren tutkimusasemalla Korppoon Lohmissa elokuus-sa 1962. Tämä löytö palautui mieleeni kun viime toukokuussa kuuntelin Ylen Radio 1:n ohjelmaa ”Sibelius ja linnut”. Toimittaja Minna Lindgren mainitsi ohjelmassa, että lintujen laulua on nuo-tinnettu kovin vähän.

Muistin, miten olin sattumalta löytänyt tutki-musaseman kirjastosta Olavi Sotavallan julkai-sun, jossa oli ensin sivun verran tekstiä ja sitten toinen sivu satakielen laulua kuvaavaa nuottikir-joitusta. Tiesin kyllä, että Sotavallalla oli abso-luuttinen sävelkorva, mutta kuitenkin löytö oli sen verran yllättävä, että se jäi mieleeni.

Turun yliopiston kirjaston suosiollisella avus-tuksella tuo julkaisu löytyikin varsin helpos-ti. Sen otsikko on ”Satakieltä (Luscinia lusci-nia) kuuntelemassa”, ja se on julkaistu Luonnon Tutkijassa vuonna 1948 (volyymissä 52, sivuilla 22–23).

Samalla kirjastoon suuntautuneella metsäs-tysretkellä löytyi toinen Sotavallan vielä merkit-tävämpi julkaisu satakielen laulusta, nimittäin englanninkielinen ”Analysis of the song pat-terns of two sprosser nightingales, Luscinia lus-cinia (L.). Se on ilmestynyt vuonna 1956 sarjassa Annales Zoologici Societatis Zoologicae Bota-nicae Fennicae ”Vanamo” (17, 4: 1–31). Tässä tutkimuksessa on sanallisen tekstin ohella mm. kaksi sivua nuottikirjoitusta. Lisäksi satakielten laulun rakennetta analysoitiin sekä musiikin muoto-opin mukaan että osittain myös mate-maattisesti.

Olen halunnut kertoa tästä, ettei tämä eläin-tieteemme erikoislaatuinen saavutus pääsisi kokonaan unohtumaan kirjastojen kätköihin.

Kirjoittaja on Turun yliopiston perinnöllisyystie-teen emeritusprofessori.

Olavi Sotavalta oli myös lintujen laulun nuotintajana

Petter Portin


KIRJALLISUUS

Maapallo muutoksessa

Petteri Welling

Naomi Klein: This changes everything. Capitalism vs. the climate. Allen Lane 2014.Elizabeth Kolbert: The sixth extinction. An unnatural history. Bloomsbury 2014.Gaia Vince: Adventures in the anthropocene. A journey to the heart of the planet we made. Chatto & Windus 2014.

Ihmiskunnalla menee nyt parem-min kuin milloinkaan ennen. Eläm-me yhä pidempään, keskiluokkais-ten kuluttajien osuus kasvaa ja so-dissakin kuollaan aikaisempaa vä-hemmän. Tätä käytetään usein argumenttina, jolla vähätellään ym-päristöongelmiin liit tyvää huolta. Maailmanlopun en nus tajia on ol-lut aina ja tulevaisuuden ennusta-minen on pirullisen vaikeaa. Huo-li planeettaamme tulevaisuudesta ei kuitenkaan johdu siitä, että ihmis-kunnalla menisi huonosti, vaan ni-menomaan siitä, että meillä menee niin hyvin. Juuri hyvinvointimme muuttaa ilmastoa ja kuluttaa luon-nonvaroja.

Toisaalta maailman tilasta huo-lestuneetkin hahmottavat ongel-man usein sellaiseksi, että rat-kaisuksi riittäisi nykyisen elä-mäntapamme pienimuotoinen säätä minen. Kuluttakaamme vas-tuullisesti! Ei muovipusseja! Uu-det ja vähäpäästöiset autot! Lehdes-sä saatetaan ensin esitellä hyvinkin

tarkkaan, miten perustavanlaa-tuisia muutoksia tarvitaan, mikä-li mielimme pitää keskilämpötilan nousun alle kahdessa celsiusastees-sa. Mutta pari aukeamaa myöhem-min ihastellaankin lomamatkailun ihanuutta: kuinka ensin piipahde-taan Barcelonassa ja sitten talvella lennetään Balille. Tällainen kogni-tiivinen dissonanssi läpäisee koko kulttuurimme. Siihen liittyy kattee-ton optimismi, jossa pohditaan yh-tä ongelmaa ja ehdotetaan sille ver-rattain yksinkertaista ratkaisua.

Todellisuudessa ihmiskunta ja ne luonnonvarat, joista olem-me riippuvaisia, muodostavat niin laajan ja globaalisti kytkeytyneen kokonaisuuden, että emme juuri-kaan voi valita vain yhtä ympäris-töongelmaa selvitettäväksemme. Esimerkiksi käytettävissä olevan veden sekä ravinnon- ja energian-tuotannon väliset yhteydet estävät meitä jo periaatteessa optimoimas-ta kaikkia kolmea yhtä aikaa.1 (Tri-viaalina esimerkkinä: kun kastelu-vettä ohjataan pelloille, se on pois-sa vesivoimaloista.)

Naomi Klein on tässä esiteltä-vistä kirjoittajista epäilemättä tun-netuin poliittinen aktivisti ja intel-lektuelli, joka tuli maailmankuu-luksi kapitalismia ja globalisaatio-ta kritisoineella bestsellerillään No Logo. Tällä kertaa Klein keskittyy ilmastonmuutokseen, joka ”muut-taa kaiken”. Myös New Yorker -leh-

1 Ks. esim. Webber, M. E. 2015. Energy + water + food. A puzzle for the planet. Scientific American, 312 (2), 53–57.

den toimittaja Elizabeth Kolbert on aiemmin kirjoittanut kirjan ilmas-tonmuutoksesta, mutta vuoden 2015 Pulitzer-palkinnon voittanut The sixth extinction käsittelee bio-diversiteettikriisiä eli eliölajien ka-toamista sukupuuttoon. Muun mu-assa New Scientist -lehdessä työs-kennellyt Gaia Vince on hänkin taustaltaan tiedetoimittaja. Hänen kirjansa nimessä esiintyvä käsite antroposeeni viittaa siihen, että ai-hepiiri on näistä kolmesta teokses-ta kaikkein kattavin. Antroposeeni on nobelisti Paul Crutzenin ehdot-tama nimi sille geologiselle ajanjak-solle (epookille), jota elämme. Ih-miskunta on muuttunut sellaiseksi voimaksi, että jätämme pysyvät jäl-jet planeettamme historiaan.

Juuri turhautuminen edel-lä mainitsemaani tietojen ja toi-minnan väliseen ristiriitaan sai Naomi Kleinin tarttumaan aihee-seensa. Hän halusi vastauksen ky-symykseen: ”Mikä meissä on vika-na?” Miksi ilmastonmuutos saa ai-kaan vain puhetta, muttei tehok-kaita vastatoimia? Kleinin vastaus on yksinkertainen: jatkuvaan kas-vuun perustuva kapitalistinen jär-jestelmä on perustavanlaatuisessa ristiriidassa ilmastonmuutoksen jarruttamisen kanssa. Vaadittava muutos on kerta kaikkiaan liian suuri ja tuskallinen. Koko elämän-tapamme pitäisi muuttua.

This changes everything jakaan-tuu kolmeen osaan. Ensimmäisek-si Klein käy läpi, kuinka kriisi yrite-tään kieltää. Hänen pisteliäs kuvauk-sensa ilmastonmuutoksen kiistä-


vien änkyröiden kokouksesta on hulvattoman hauska ja hänen ana-lyysinsa tällaisen denialismin pe-russyystä suorastaan valaiseva. Juuri denialistit ymmärtävät tarvittavien toimenpiteiden täydellisen ristirii-dan nykyisen talousjärjestelmäm-me kanssa. Denialismi tunnetusti liittyy Yhdysvaltain republikaani-sen puolueen oikeistosiipeen sekä kristillisten fundamentalistien että markkinoiden kaikkivoipaisuuteen uskovien tapauksessa. Ongelman suora kieltäminen ei kuitenkaan ole Kleinin huolista suurin. Ensimmäi-sen osan keskeisin osuus koskee sitä, miten kulttuurimme valtavirtakin – mukaan lukien useimmat merkittä-vät ympäristöjärjestöt – luulottelee, että voimme selvitä vain pinnallisil-la muutoksilla ja vihreällä kapitalis-milla.

Toisessa osassa Klein käsittelee mielestään epäonnistuneita rat-kaisuyrityksiä. Pelottavimmat eh-dotukset ovat teknisiä ratkaisuja (ilmastonmuokkaus, geoenginee-ring), joiden ideana on hillitä läm-penemistä maapallon olosuhtei-ta muuttamalla. Tällainen keino olisi esimerkiksi sulfaattiaeroso-lien päästäminen yläilmakehään, jolloin saapuvaa auringon sätei-lyä saataisiin heijastumaan takai-sin avaruuteen. Tämä vastaisi suu-ren tulivuorenpurkauksen viilen-tävää vaikutusta. Kleinin mukaan teknisten ihmeratkaisujen taustalla on hämmästyttävä nöyryyden puu-te luonnon edessä. Riskit ovat liian suuria ja tietomme liian vajavaista. Silti on täysin mahdollista, että ny-kyisellä kehityksellä tulemme tilan-teeseen, jossa geologisen mittakaa-van insinööritemppuihin on vaih-toehtojen puutteessa pakko ryhtyä. Ehkä jopa niin, että rikkaat ja ky-kenevät tekevät sen oman etunsa

takia, välittämättä niistä katastro-faalisen kuivuuden kaltaisista seu-rauksista, joita toimet aiheuttavat maailman muissa osissa.

Kolmannessa osassa Klein etsii ratkaisua – ja epäonnistuu. Klein panee toivonsa ruohonjuuritason liikehdintään, kansalaisten vas-tarintaan. Niin on aikaisemmin-kin saavutettu merkittäviä tulok-sia. Orjuuden vastustaminen Yh-dysvalloissa tai 1960-luvun kan-salaisoikeusliike saivat alkunsa valistuneiden yksilöiden ja järjes-töjen toiminnasta. Aikaisemmin alueet, joita Klein kutsuu ”uhrat-taviksi vyöhykkeiksi” (esimerkiksi Niger-joen suisto, jonka luonnon ja alkuperäiskansojen elämän öljy-yhtiöt tuhosivat), sijaitsivat yleensä kehitysmaissa. Nyt vesisärötystek-niikka (fracking) on tuonut ylikan-sallisten yhtiöiden alkutuotantoon liittyvät toimet länsimaistenkin ihmisten välittömään elämänpii-riin. Tämä on luonnollisesti he-rättänyt kysymyksen, onko mark-kinafundamentalistinen elämän-tapamme sittenkään sen aiheutta-man tuhon arvoista. Rohkaisevista esimerkeistä huolimatta minun on vaikea jakaa Kleinin toiveikkuutta. Öljy-yhtiöiden kaltaisilla suuryri-tyksillä on kyky jyrätä demokraat-tinen kontrolli ja tavallisten ihmis-ten halu jatkaa entiseen tapaan on niin suuri, että muutos tuskin tulee muuten kuin pakon edessä.

Ilmastonmuutoksen vakavuus yleensä myönnetään. Sen sijaan bio diversiteetin hupenemiseen suhtaudutaan usein ikään kuin ky-se olisi vain eettisestä tai esteettises-tä ongelmasta vailla suurta käytän-nön merkitystä. Tämä on harhaa. Vaikka osa lajeista voikin kadota ilman merkittävää vaikutusta, on syytä uskoa, että lajikadon yltäes sä

kymmeniin prosentteihin kaikista lajeista, elämämme ekologiset reu-naehdot muuttuvat ratkaisevalla tavalla. Eliökunnan historia tuntee viisi jättiläismäistä sukupuuttoaal-toa. Nyt on käynnissä kuudes, ja se on ihmisen aiheuttama.

The sixth extinctionin jokaises-sa luvussa on pääosassa tietty esi-merkkilaji. Kyse on myös matka-kertomuksesta, sillä esimerkit tu-levat eri puolilta maailmaa, tut-kimusasemilta, joissa Elizabeth Kolbert on haastatellut tutkijoita. Biodiversiteetin kato on järkyttä-vän nopeaa. Panamalainen kon-nalaji katosi lähes kokonaan kym-menessä vuodessa sieniloisen hä-vittämänä. Sieni ei leviä globaalis-ti ilman ihmistä. Kyseessä on vain yksi esimerkki sammakkoeläinten maailmanlaajuisesta ahdingosta. Lajistoltaan käsittämättömän rik-kaassa perulaisessa kansallispuis-tossa tutkitaan, selviytyvätkö puu-lajit lämpötilan nousuun liittyvis-tä ympäristömuutoksissa. Austra-lian suurella valliriutalla seurataan valtameren happamoitumisen vai-kutusta koralleihin ja siihen moni-muotoisuudessaan lähes sademet-sien veroiseen lajikirjoon, joka riu-toilla elää. Yhdysvaltalaisessa eläin-tarhassa eläinlääkäri yrittää ajoittaa sumatransarvikuononaaraan ovu-laatiota voidakseen keinosiemen-tää sen – lajin yksilöitä on jäljel-lä alle sata. Missä tahansa Kolbert vieraileekaan, hänen kertomuk-sestaan välittyy muutosten nopeus ja vastaan taistelemisen eräänlai-nen kosmeettisuus. Emme voi es-tää tilanteen huononemista, se on jo liian pitkällä. Voimme vaikuttaa vain siihen, ettei lopputulos olisi vieläkin huonompi.

Viime kädessä sukupuuttojen syynä on valtava lukumäärämme.


Kolbert viittaa tutkimuksiin, joi-den mukaan ihmiskunta on otta-nut valtaosan maailman vapaas-ta alueesta omaan käyttöönsä, siis pelloiksi, kaupungeiksi jne. Muu-tos on niin valtava, että perinteinen jaottelu niin sanottuihin biomeihin (sademetsävyöhyke, arot yms.) ei oikeas taan enää ole mielekäs.

The sixth extinction toimii myös oppihistoriallisena kertomukse-na siitä, miten biologit ja geologit ovat käsittäneet sukupuuton mo-dernin tieteen kehittyessä. Raama-tullisten käsitysten vielä vallitessa ajatus sukupuutoista tuntui olevan ristiriidassa luomisen täydellisyy-den kanssa. Fossiililöytöjen myötä oli vähitellen pakko myöntää, että osa lajeista on kokonaan kadonnut. Tämän paleontologisen katastro-fismin kanssa kilpaili nykyaikai-sen geologian syntyyn liittyvä uni-formitarianismi, jonka mukaan ha-vaitsemamme geologiset prosessit muuttavat maailmaa pikkuhiljaa, ilman katastrofeja. Kun Luis Al-varezin ja hänen poikansa Walte-rin tutkimusryhmä 1980-luvulla osoitti dinosaurusten tuhon (suu-rista sukupuuttoaalloista se viides) liittyvän katastrofaaliseen asteroi-di-iskuun, Walter oli saanut vielä täysin uniformitarianistisen kou-lutuksen. Nykyinen konsensus on tietenkin yhdistelmä uniformita-rianismista ja harvoin tapahtuvis-ta katastrofeista. Yleensä maailma muuttuu vähitellen, mutta joskus muutos on radikaali.

Vielä nykyäänkin törmää kai-kuihin äärimmäisestä uniformita-rianismista: ihminen on muka liian mitätön olento kyetäkseen vaikut-tamaan planetaarisella tasolla. Gaia Vincen Adventures in the anthro-pocene näyttää tämän argumentin naurettavuuden. Elämme ihmisen

aikakautta, eikä siitä ole paluuta. Vince on kiertänyt yli kaksi vuot-ta maailmaa katsomassa, mitä tä-mä käytännössä tarkoittaa.

Se tarkoittaa ongelmia ja sopeu-tumisen pakkoa. Kirjassa erilaisil-la ympäristöillä (joet, valtameret, kaupungit jne.) on kullakin omat lukunsa. Vince nivoo omat koke-muksensa taitavasti yhteen maail-maan muutokseen liittyvän tieteel-lisen kirjallisuuden kanssa. Kiriba-ti ja Malediivit uppoavat. Valtaosa maailman kalastusalueista on yli-kalastettuja. Nepalissa suunnitel-laan keinojäätiköitä, jotka voisi-vat edes osittain korvata kutistuvat vuoristojäätiköt. Mekongin patoa-minen tulee romahduttamaan yh-den maailman suurimmista ma-kean veden diversiteettikeskuksista ja samalla lukemattomien ihmisten omavaraistalouden. Vaurastuvan kuluttajaluokan vaatimukset kas-vattavat karjataloutta entisestään; esimerkiksi Yhdysvalloissa tuotan-toeläimet kuluttavat jo nyt seitsen-kertaisesti viljaa sikäläiseen ihmis-populaatioon verrattuna.

Edessä on totisesti mielenkiin-toisia aikoja, mikäli Intian ja Kii-nan makean veden pulaa ei kyetä ratkaisemaan. Kestävä ratkaisu ei nimittäin taatusti ole se, mitä Kii-na nyt harjoittaa eli köyhem pien maiden taloudellinen kolonisaa-tio. Vince kertoo tragikoomisen tarinan eräästä kiinalaisesta Ke-nia-projektista: kiinalaiset työläi-set syövät kaiken koirista ja vuo-hista antilooppeihin ja isoihin kis-sapetoihin. Paikalliset ihmiset va-rastavat toistensa koiria ja myyvät ne kiinalaisille. Huvittavuudestaan huolimatta esimerkki osoittaa Kii-nan tilanteen akuuttisuuden. Ei Kiina huvin vuoksi, tai edes kan-sallisen kunnianhimon vuoksi, ole

globaali toimija. Kyse on myös sii-tä, että oman maan sisällä kasvun rajat ovat tulleet vastaan.

Näistä kolmesta maailmanmat-kaajasta Vince on tehnyt vaativim-man työn. Kuukausien reppureis-su paikoissa, joista osa on länsimai-selle vieraalle kaikkea muuta kuin turvallisia, on hämmästyttävä suo-ritus. Vince kertoo oivaltaneensa, kuinka vähällä loppujen lopuksi tu-lee toimeen ja kuinka tolkuton yhä kasvavaan kuluttamiseen perustu-va kehityksemme onkaan.

Kleinista poiketen Vince on täysin vapaa kiusallisesta luonto-mystiikasta. Tämä näkyy virkis-tävästi niin, että ihmislajia ei de-monisoida planeetan pilaajana. Olemme samanlaisia kuin muut-kin lajit, kaikki otetaan, mikä ir-ti lähtee. Vince välttää myös toi-sen aihepiiriin liittyvän ongelman, eräänlaisen katastrofipornon, jossa onnettomuuk sissa piehtaroidaan. On tärkeää huomata, että nykypäi-vän nepalilaisilla menee parem-min kuin sveitsiläisillä sata vuot-ta sitten.

Kolbertin ja Kleinin välillä eh-ti alkuvuodesta syntyä pienimuo-toinen sanasota Kolbertin arvos-teltua This changes everythingin2. Kolbert piti Kleinin ehdotuksia il-mastonmuutoksen hillitsemisek-si auttamattoman epämääräisinä. Klein ei tästä huvittunut3, mutta minun on helppo yhtyä Kolbertin näkemykseen. Sitä paitsi edes Klei-nin parhaimmat huomiot eivät ole niin originaaleja kuin ensilukemal-

2 Kolbert, E. 2014. Can climate change cure capitalism? The New York Review of Books. LXI (19): 14–16.

3 Klein, N. 2015. ”Can climate change cure capitalism?” An exchange. The New York Review of Books. LXII (1): 60.


ta tuntuu. Tein satunnaisvalinnalla tarkistuksen aikaisemmista ilmas-tonmuutosta käsittelevistä kirjois-ta, ja niiden kirjoittajilla4 on aivan vastaavia huolia esim. markkina-liberalismin ja kestävän kehityk-sen yhteen sovittamisen mahdot-tomuudesta. Masentavaa, että sa-maa hätähuutoa täytyy huutaa yhä uudelleen.

Kolbertin kirjaa suosittelen va-rauksetta. Myös Vince on katsan-tonsa laajuudessa ja perinpohjai-suudessa tavattoman ihailtava, vaikka hän ei kirjoittajana olekaan aivan näiden kahden muun veroi-nen. Klein on naisista poleemisin. Myönnän tuntevani epäluuloa hä-nen aktivisminsa kliseemäisimpiä puolia (”geenimuuntelu on pahas-ta, akupunktiosta ja kiinalaisista yrteistä löytyy apu vaivoihin”) koh-taan. Toisaalta ilmastonmuutos on aihe, jossa ärtyisä poleemisuus on myös aidosti ansiokasta. Kleinin analyysit markkinafundamentalis-min älyttömyydestä ja kollektiivi-sesta epäonnistumisestamme ovat erittäin osuvia. Kleinin kaltaiset aktivistit ovat myös täysin oikeas-sa siinä, että luonnonvarojen ku-lutukseen hyvinvointinsa perusta-neiden rikkaiden länsimaiden täy-tyy toimia globaalin muutoksen tiennäyttäjinä. Onnellista loppua ei kuitenkaan ole näkyvissä. Mei-dän on vain sopeuduttava aiheut-tamaamme muutokseen.

Kirjoittaja on filosofian tohtori sekä

lukion biologian ja maantieteen leh-

tori.

4 Esim. Orr, D. W. 2009. Down to the wire. Confronting climate collapse. Oxford university press.

Alkukantaiset verkkosiipiset ovat kehnoja lentäjiä

Mattias Tolvanen

Teemu Rintala, Tomi Kumpulainen ja Petri Ahlroth: Suomen verkkosiipiset. Hyönteistarvike Tibiale 2014.

Verkkosiipisiä lenteli jo permi-kaudella 280 miljoonaa vuotta sit-ten. Ne ovat ensimmäisiä siivelli-siä hyönteisiä, joiden koko olemus viittaa hyvin vanhaan alkuperään. Hyvin säilyneitä varhaisia verkko-siipisiä on löydetty meripihkaan fossiloituneina.

Teemu Rintalan, Tomi Kum-pulaisen ja Petri Ahlrothin te-os Suomen verkkosiipiset on hie-no esimerkki hyönteisoppaas-ta, joka innostaa muitakin kuin hyönteisharrastajia. Kirja esittelee verkkosiipisten lahkon (Neuropte-ra) meillä tavatut heimot vahako-rennot (Coniopterygidae), kirvako-rennot (Hemerobiidae), rantako-rennot (Sisyridae), harsokorennot (Chrysophidae) ja muurahaiskoren-not (Myrmeleontidae), sekä verkko-siipisten lähisukuiset lahkot kaisla-korennot (Megaloptera), käärmeko-rennot (Raphidioptera) ja kärsäko-rennot (Mecoptera). Useimmat lajit ovat melko pieniä ja hentorakentei-sia korentoja, joilla on harsomaiset, verkkokuvioiset siivet. Eri lahkoissa on ulkonäöltään ja myös elintavoil-taan hyvin erilaisia ja erilaisiin eko-lokeroihin sopeutuneita lajeja, joita voi löytää avoimilta niityiltä, pensai-den ja puiden lehvästöistä, rantojen kasvustoista tai vaikkapa kuivilta ja metsäisiltä dyynihietikoiltakin.

Verkkosiipisten ja lähilahkojen lajimäärä on vain noin 7 000 lajia.

Määrä on pieni, sillä esimerkiksi kovakuoriaisia (Coleoptera) tun-netaan tähän mennessä 350 000 la-jia. Euroopasta verkkosiipisiä ja lä-hilahkojen lajeja on löydetty noin 450. Suomessa lajeja on 75, suurin osa kirvakorentoja ja harsokoren-toja. Suomen verkkosiipiset esitte-lee kaikkiaan 85 lajia, joiden jou-kossa on meillä tavattujen lajien li-säksi myös kymmenen lähialuei-den lajia.

Hiljaa ja huomaamattomasti

Verkkosiipiset elävät huomaama-tonta elämää kasvillisuuden seassa ja sopeutuvat väreiltäänkin hyvin elinympäristöönsä. Lentäjinä ne ovat aika kömpelöitä, tavallisesti luonnossa retkeilevä näkeekin nii-tä lepäilemässä lehdillä ja versoilla. Joskus yksittäisiin korentoihin voi kiinnittää huomiota myös kesämö-killä. Valo houkuttelee hämäräs-sä liikkuvia harsokorentoja, sisälle lentäneinä niitä voi löytää verhois-ta ja ikkunoista. Hennot vihertävät harsokorennot ovat myös aikuisina kirvoja syöviä petoja, mutta silti ne ovat täysin vaarattoman näköisiä, hitaasti lentäviä hyönteisiä.

Tutkijat keräävät verkkosiipisiä lyöntihaavilla kasvillisuutta haavi-malla. Jo muutamalla haavin ve-dolla voi saada saaliiksi valikoiman erilaisia hyönteisiä, joiden joukos-ta löytyy todennäköisesti myös verkkosiipisiin kuuluvia skorpio-nikorentoja ja käärmekorentoja. Ne ovat melko erikoisen näköisiä hyönteisiä, joita voi katsella myös tämän teoksen aukeamilta monin-kertaisesti suurennettuina luonto-kuvina.

Muurahaiskorennot ovat su-denkorentoja muistuttavia verkko-siipisiä, joiden toukkia kutsutaan muurahaisleijoniksi. Pihtileukai-


nen muurahaisleijona kaivautuu kuivaan hiekkaan pyyntikuoppan-sa pohjalle, jossa se odottaa kärsi-vällisesti saaliiksi putoavia muu-rahaisia. Vielä toistaiseksi melko huonosti tunnetut kärsäkorentoi-hin kuuluvat lumikorennot (Bo-reidae) ovat puolestaan liikkeellä jo varhain keväthangilla, jossa ne kuoriutuvat kotelostaan. Aikuiset lumikorennot ovat tavallisesti sii-vettömiä ja elävät sammalikossa napsien pitkällä kärsällään sam-malten pieniä juurtumahapsia. Eri-koisilla lajeilla on usein myös aika erikoiset selviytymisstrategiat.

Alkukantaiset selviytyjät

Luultavasti verkkosiipisiä on len-nellyt jo permikaudella 280–248 miljoonaa vuotta sitten. Sudenko-rennot ovat alkuperältään vieläkin vanhempia, sillä niitä lenteli jo ki-vihiilikaudella yli 300 miljoonaa vuotta sitten.

Verkkosiipisillä on täydellinen muodonmuutos, ja useimmilla la-jeilla on Suomessa vain yksi suku-polvi vuodessa. Hyönteisten elin-kierto alkaa munasta, jonka verk-kosiipiset munivat kasvien lehdille. Esimerkiksi harsokorennot asette-levat munansa yksitellen ohuiden siimamaisten säikeiden päähän, missä ne ovat turvassa lois- ja pe-tohyönteisiltä. Munasta kuoriutu-neella toukalla on kolme toukka-vaihetta. Viimeisen vaiheen toukka lopettaa syömisen ja etsii sopivan paikan koteloitumista varten. Ko-telovaihe päättyy aikuistumiseen.

Verkkosiipisten ja lähiryh mien lajit ovat hyvin erilaisia biologial-taan ja myös muodonmuutoksessa on suuria eroja. Esimerkiksi kais-lakorennoilla toukkavaiheita on kymmenen ja käärmekorennoil-la jopa 10–16. Osa verkkosiipisis-

tä talvehtii toisen tai kolmannen toukkavaiheen aikana. Ennen ko-teloitumista toukka kehrää puun rungolle tai karikkeen sekaan silk-kisen kotelokopan, jonka sisässä se viettää kotelovaiheen ajan, pari viikkoa tai jopa useita kuukausia.

Kotelosta kuoriutuu aikuinen verkkosiipinen, joka lentää lähin-nä öisin ja suuntaa hyvin usein va-loa kohti. Verkkosiipiset eivät ole kuitenkaan erityisen taitavia lentä-jiä. Vain harvat lajit talvehtivat ai-kuisina.

Hienosti kuvitettu hyönteisopas

Suomen verkkosiipiset on ensim-mäinen kattava Euroopassa jul-kaistu kuvaus verkkosiipisistä ja niiden lähilahkoista. Se on erityi-sen kaunis ja innostava kirja, joka on tarkoitettu sekä tutkijoiden että luonnonharrastajien käyttöön. Uu-sien määritysoppaiden on todettu lisäävän aina sekä harrastajien että uusien havaintojen määrää. Mah-dollisesti jo lähivuosina myös verk-kosiipisten biologiaa tunnetaan en-tistä tarkemmin.

Verkkosiipisiä ja niiden biolo-giaa esittelevän jakson jälkeen kir-ja jatkuu klassisena määritysop-paana, jossa on sekä lajikohtaiset esittelyt että lajien määrityskaa-vat. Teemu Rintala on kirjoittanut ryhmien biologiaa esittelevät joh-dannot sekä lajikohtaiset kuvauk-set. Lajien yksityiskohtaiset määri-tyskaavat ovat Timo Kumpulaisen ja Petri Ahlrothin käsialaa. Kaikki tärkeät tuntomerkit on esitetty sel-keästi kaavamaisina piirroksina, ja lisäksi lajit on valokuvattu myös preparoituina kokoelmayksilöinä.

Tutkijat katsovat tarkasti verk-kosiipisten verkkomaisia siipiä. Siivet ja erityisesti niiden huomio-ta herättävä siipisuonitus ja muut

yksityiskohdat ovat lajien tärkei-tä tuntomerkkejä, mutta lajitun-tomerkkejä voi olla muuallakin, kuten tuntosarvissa, takaruumiin jaok keissa, koiraan perälisäkkees-sä ja genitaalien rakenteessa sekä siipien ja vartalon värityksessä.

Lajien määrittäminen ja lajis-ton selvittäminen on tärkeää, sillä perusteellista lajiston tuntemusta tarvitaan ympäristön tilaa ja luon-non monimuotoisuutta tutkittaes-sa. Suomen verkkosiipiset huo mioi myös lajien ekologian ja esittelee niiden elinympäristöt.

Verkkosiipiset ovat sopeutu-neet monenlaisiin biotooppeihin, ja useimmin niitä tavataan lehti- tai havupuuvaltaisilla alueilla. Pää-osa lajistosta elää pensailla ja pui-den lehvästöissä sekä suosii siten metsäisiä ympäristöjä, jotkut la-jit viihtyvät myös puutarhoissa ja puistoissa. Lisäksi kulttuuriseutu-jen niityillä ja joutoalueilla on oma lajistonsa. Kaislakorentojen ja ran-takorentojen toukat elävät vedessä, joten myös aikuisten elinympäris-töt ovat rantabiotoopeissa. Kaik-kien verkkosiipisten toukat ovat petoja, jotka käyttävät ravinnok-seen pieniä eläimiä, kuten kirvoja, kilpikirvoja ja punkkeja, imemällä niistä ruumiinnesteet pihtimäisillä teräväkärkisillä leuoillaan.

Tämä teos voisi kilpailla vuo-den kauneimman kirjan tittelis-tä. Ulkoasun on suunnitellut Ti-mo Lehto. Löydän huomautettavaa vain kirjallisuusluettelosta, joka on ahdettu viimeiselle lehdelle turhan pienellä kirjainkoolla. Vaikka verk-kosiipiset ovatkin vain muutamien harvojen hyönteistutkijoiden har-rastamia hyönteisiä, kirjan kuvi-tukseksi on saatu hyvin korkeata-soisia valokuvia, joista useimmat ovat Rintalan kuvaamia. Erityises-


ti luonnossa elävistä yksilöistä ku-vatut luontokuvat kertovat havain-nollisesti verkkosiipisten olemuk-sesta.

Suomen verkkosiipiset kuuluu viime vuosina julkaistujen hieno-jen lajisto-oppaiden joukkoon, joi-ta on koottu ympäristöministeriön rahoittamaan PUTTE-tutkimus-ohjelman tuella. Tarkoituksena on edistää Suomen puutteellisesti tun-nettujen ja uhanalaisten metsälaji-en tuntemusta. Rintala on julkais-sut Veikko Rinteen kanssa myös komean teoksen Suomen luteet (2011).

Kirjoittaja on biologi ja tietokirjailiija.

Mistä on paperi tehty?

Juhani Päivänen

Marja-Sisko Ilvessalo-Pfäffli: Kuidut kuvina – Paperikuitujen tunnistaminen. Metsäkustannus 2015.

Äskettäin ilmestynyt laaja suo-menkielinen teos paperin valmis-tamiseen käytettävien puu- ja ruo-hokuitujen tunnistamisesta on ol-lut tekijälleen todellinen elämän-työ. Aineiston keräys käynnistyi jo vuonna 1954 kirjoittajan tul-tua nimitetyksi Keskuslaboratori-on kuituanalyysiosaston johtajak-si. Osastonjohtajan työtehtäviin ei kuitenkaan mahtunut suunnit-teilla olleen tieteellisteknisen kä-sikirjan kokoaminen siihen jär-jestelmälliseen muotoon, mitä te-kijä kunnian himoisesti tavoitte-li. Eläkevuosienkin ensimmäiseksi hankkeeksi nousi samaa aihepiiriä käsittelevän englanninkielisen kä-

sikirjan laatiminen ja julkaisemi-nen (Marja-Sisko Ilvessalo-Pfäffli: Fiber Atlas, Identification of Paper-making Fibers. Springer Series in Wood Science 1995).

Kunnioitettavan pitkästä elä-mänkaarestaan (1916–2013) huo-limatta Marja-Sisko Ilvessalo-Pfäf-fli ei ehtinyt nähdä suomenkielis-tä kirjaansa valmiina. Kirja ilmestyi tämän vuoden alussa postuumis-ti. Käsikirjoitus oli kuvia ja taittoa myöten valmis, tarvittiin vain kus-tantaja ja vakaa luottamus kirjan tarpeellisuudesta.

Kirja jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä esitellään puukuidut ja toisessa kuidut, jot-ka eivät ole puukuituja. Puukuitu-ja käsittelevä osa esittelee puulaje-ja kaikista maanosista: Euraasiasta 24 lajia, Pohjois-Amerikasta 25 se-kä eteläiseltä pallonpuoliskolta ja tropiikista 15. Toisessa osassa ku-vataan lähinnä ruohovartisten kas-vien kuituja ja näiden lisäksi myös muutamia kasvikunnan ulkopuoli-sia kuituja, joita on käytetty pape-rin raaka-aineena.

Kirjan alussa on kaksi lyhyt-tä, mutta käyttäjän kannalta oleel-lista lukua. ”Lukijalle”-luku on it-se asias sa kirjan käyttöohje, jota ei pidä ohittaa, vaikka kirjaa ei kan-nesta kanteen lukisikaan. Jo kir-jan selaaminen edellyttää, että lu-kija osaa yhdistää kuvissa esiinty-vät kirjainmerkit soluissa ja huo-kosissa osoitettuihin rakenneosiin. Tässä johdantoluvussa kerrotaan myös, millä periaatteella kirjassa käytettyihin tieteellisiin nimiin ja arkinimiin on päädytty. Suomessa kasvavista puulajeista kirjassa käy-tetään arkiniminä perinteisiä ni-miä ja muualla kasvavista puula-jeista nimien käännöksiä englan-ninkielisistä nimistä.

Kirjan kuvat ovat yksinomaan mustavalkoisia piirroksia, mikä saattaa ihmetyttää värikylläiseen kuvitukseen tottuneita nykyluki-joita. Valittua, vanhahtavalta vai-kuttavaa ratkaisua puoltaa toisaal-ta selkeys (epäolennaisen häivyt-täminen) ja toisaalta kuvattavana olevan solurakenteen olennaisim-pien piirteiden korostamismah-dollisuus.

Puun rakenteen kuvauksessa käytettävään terminologiaan kan-nattaa myös tutustua perinpoh-jaisesti (luku 2) ennen kuin läh-tee lukemaan yksittäisen puulajin kuvaus ta ja tutkimaan sen kuitura-kenteesta tehtyjä mikroskopointiin perustuvia piirroksia. On myös il-meistä, että massasta tehtyjen pre-paraattien onnistunut mikrosko-pointi edellyttää alkuvaiheessaan ohjattua opastusta. Pelkällä itse-opiskelulla ei varmastikaan selviä, koska puulajin määritys perustuu mitattavien tekijöiden sijasta kui-dun ominaispiirteiden tunnista-miseen.

Puulajien tunnistaminen esi-tetään sekä havupuiden että leh-tipuiden kohdalla kaksivaiheises-ti. Kolmannessa luvussa etsitään massasta puulajien tunnistamisen kannalta oleellisia solurakenteiden tuntomerkkejä. Itse puulajien kuvauksissa (luvut 4 ja 5) puulajit kuvataan järjestyksessä, jossa diag-nostisesti samankaltaiset lajit esite-tään peräkkäin. Kuiturakenteiden tunnistaminen tehdään tunnista-mistaulukoihin ja kuiturakenneku-viin tukeutuen (alaluvut 4.2 ja 5.2). Vasta tämän jälkeen tulevat puula-jien kuvaukset puusuvuittain (ala-luvut 4.3 ja 5.3).

Puulajien kohdalla esitetään myös niiden levinneisyysaluei-den kartat. Koska puulajien le-


vinneisyystiedot on kerätty useas-ta lähteestä, karttakuvien esitysta-vat vaihtelevat, mutta ovat yleis-silmäys kartoiksi vallan riittävän tarkat. Havu- ja lehtipuusukujen levinneisyysalueet maapallolla esi-tetään kirjan lopussa tieteellisen ni-men mukaisessa aakkosjärjestyk-sessä samanmittakaavaisilla kart-tapohjilla.

Kirjallisuusluettelo on laadit-tu kirjan loppuun pääluvuittain. Sen laadinnassa saattaa olla jon-kin verran haparointia, esimerkiksi ”Puun rakenne” -lukuun ei ole esi-tetty lainkaan viitteitä, vaikka niitä leipätekstissä jokunen onkin. Kir-jan tieteellisteknistä käsikirjaluon-netta edistää erinomainen asiaha-kemisto. Kirjassa mainitut puulajit on aakkostettu nimihakemistoik-si kolmeen luetteloon: tieteellisen nimen, englanninkielisen nimen ja suomenkielisen nimen mukaan.

Suomenkielisen tieteellistekni-sen käsikirjan ilmestyminen met-sä- ja puutieteiden alueella on ai-na ilahduttava asia. Onhan Koti-maisten kielten tutkimuskeskuk-sen Suomen kielen lautakuntakin korostanut, että kaikilla tieteen aloilla tulisi olla käytettävissään ajantasaista suomenkielistä kirjal-lisuutta. Vain siten pystytään am-mattisanastoa kehittämään ja yl-läpitämään. Tämän kirjan sisältö ei myöskään hevillä vanhene – kuitujen rakennehan ei muutu.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston suo-

metsätieteen professori (emeritus).

Saamen kielten paikannimet vähemmistö–enemmistö-suhteiden kuvaajina

Terhi Ainiala

Taarna Valtonen: Mielen laaksot. Neljän saamen kielen paikannimien rakenne, sanasto ja rinnakkaisnimet vähemmistö–enemmistö-suhteiden kuvastajina. Suomalais-Ugrilainen Seura 2014.

Suomessa puhutaan kolmea saa-men kieltä: pohjoissaamea, ina-rinsaamea ja koltansaamea. Nä-mä kolme sekä lisäksi Ruotsissa ja Norjassa puhuttava eteläsaame ovat Taarna Valtosen väitöskirja-tutkimuksen kohteina. Eteläsaa-me ja pohjoissaame kuuluvat saa-men kielten läntiseen pääryhmään, kun taas inarinsaame ja koltansaa-me ovat itäisen pääryhmän kieliä. Nykyään eläviä saamen kieliä on kaikkiaan yhdeksän.

Valitut kielet ovat olleet eri val-takielten vaikutuksen alaisina. Ete-läsaamea ympäröivät skandinaavi-set kielet, pohjoissaameen vaikut-tavat suomen kieli ja skandinaavi-set kielet, inarinsaame on saanut vaikutteita ennen kaikkea suomes-ta ja koltansaame puolestaan venä-jästä ja karjalasta. Valtonen vertaa työssään näiden kielten paikanni-mistöjä toisiinsa. Tavoitteena on selvittää, kuinka paikannimet ku-vastavat vähemmistö- ja enem-mistökielten ja -kulttuurien välisiä suhteita paikallisessa kontekstissa. Valtonen haluaa lisäksi pohtia, voi-ko nimistöä käyttää vähemmistö-kielen ja -kulttuurin tilannetta ku-vastavana indikaattorina.

Paikannimien ja yhteisöjen

tutkimusta

Tutkimus on kielitieteellistä ni-mistöntutkimusta, ja Valtonen täsmentää oman teoriakehyksen-sä kulttuuriseksi onomastiikaksi. Tällä hän tarkoittaa sitä, että pai-kannimianalyysista saaduista tu-loksista tehdään tavallista pitem-mälle meneviä tulkintoja sijoitta-malla ne tarkkaan kulttuuriseen kontekstiin. Luonnollisesti aiem-pikaan paikannimitutkimus ei ole voinut jättää ympäristön ja kult-tuurin kontekstia missään määrin huomiotta, mutta Valtonen tekee tältä osin monitieteisempää ja pe-rinpohjaisempaa työtä. Kulttuuri-nen onomastiikka kytkeytyy lähei-sesti etnolingvistiseen tarkastelu-tapaan.

Neljä tutkimusaluetta ovat Här-jedalen, Ruvhten sїjte (eteläsaame), Ohcejohka, Dálvadas (pohjoissaa-me), Aanaar, Čovčjävrin ja Kos-seennâmin alue (inarinsaame) ja Suõ’nn’jelsijdd, Sverloffin sukualue (koltansaame). Tarkastelussa kes-kitytään 1900-luvun alkupuolen tilanteeseen, jolloin elämäntapa oli enimmälti omalähtöinen eivätkä valtiot olleet aloittaneet keskitet-tyä, aktiivista nimistöpolitiikkaa näillä alueilla. Kultakin tutkimus-alueelta on oma paikannimiaineis-tonsa, joita ovat koonneet useat tut-kijat tai muut toimijat eri aikoina. Aineistot ovat melko pieniä: vähi-ten nimiä on eteläsaamesta (168 ni-meä) ja eniten nimiä koltansaames-ta (655 nimeä). Vaikka Valtonen ei itse juuri ole koonnut tuoretta ni-mistöaineistoa, on hän silti tehnyt monipuolista kenttätyötä alueil-la muun muassa havainnoiden ja haastatteluja tehden.

Valtosen tutkimus on väitös-kirjaksi laaja, liitteineen kirjassa


on 540 sivua. Perinpohjaisuus lei-maa työn kaikkia lukuja. Johdan-non ja teoriakatsauksen jälkeen esi-tellään kutakin tutkimusaluetta ja -yhteisöä monipuolisesti, yhteensä yli sadan sivun verran. Paikanni-mien analyysi saa kolme päälukua: ensimmäisessä tarkastellaan nimi-en rakennetta, toisessa sanastoa ja kolmannessa nimipareja eli samaa paikkaa tarkoittavia erikielisiä ni-mipareja. Kussakin paikannimilu-vussa aineistoa käsitellään täsmäl-lisesti tutkimusalueittain. Valtonen antaa kirjan alussa lukuohjeeksi sen, että kutakin päälukua voi lu-kea myös itsenäisesti. Näin esi-merkiksi alueiden historiasta, mai-semasta ja elinkeinoista kiinnostu-nut lukija voi jättää paikannimilu-vut väliin, kun taas kielitieteellisesti orientoitunut lukija voi harppoa tai ohittaakin alueita esittelevät luvut. Käsittääkseni tämä ratkaisu myös toimii, vaikka tietenkin Valtosen lähtökohta, kulttuurinen onomas-tiikka, tarvitsee paikannimitulkin-nassaan laajan alueellisen ja kult-tuurisen ymmärryksen.

Paikannimien rakenteen ana-lyysissä koko nimiaineisto ryhmi-tellään kielittäin rakenteen mu-kaan. Analyysimallina on perin-teisestä syntaktis-semanttisesta luokittelusta saamelaiskieliin pa-remmin soveltuva muokattu mal-li. Luokittelussa nimet jaetaan läh-tökohtaisesti yksi- ja kaksiosaisiin. Valtaosa nimistä – sekä suomes-sa että saamen kielissä – on kak-siosaisia (esim. Hauki/järvi). Val-tonen pitää lähtökohtaisesti kak-siosaisina myös nimiä, jotka sisäl-tävät esimerkiksi jälkiosan ”perä”, ”pää”, ”väli” ja ”niska”. Tällaiset si-jainnin ilmaisevan sanaliiton sisäl-tävät nimet on kuitenkin muussa tutkimuksessa katsottu yksiosai-

siksi, koska ne ilmaisevat kohtees-taan vain yhden paikalle ominaisen piirteen: sijainnin. Valtonen ei tuo tätä jo Eero Kiviniemen tutkimuk-sissaan esittämää seikkaa esiin eikä perustele omaa ratkaisuaan.

Valtosen tutkimissa kielissä on tapahtunut lainautumisia kieles-tä toisiin. Lainautumisen tavat ja suunnat nousevatkin odotetusti väitöskirjan yhdeksi kiinnostavak-si anniksi. Tarkastelu on tarkkaa ja oivaltavaa, ja perustellusti Val-tonen toteaa, että lainautumisen suunnista ei aina voi päästä täy-teen varmuuteen. Keskeisenä ter-minä lainautumista tutkittaessa on hybridinimi eli nimi, jossa on kah-den eri kielen aineksia. Hybridi-nimi-termiä ei kuitenkaan työssä avata täsmällisesti eikä sen suhdet-ta esimerkiksi lainanimi-termiin tuoda esiin.

Usein toistettu käsitys on, et-tä saamelaiset paikannimet olisi-vat suomalaisiin verrattuina pit-kiä ja monilekseemisiä. Valtonen pystyy systemaattisten laskelmien-sa avulla ottamaan väitteeseen kan-taa. Käy ilmi, että pohjois-, inarin- ja koltansaamen paikannimet ovat keskimäärin yhden sanan pitempiä kuin suomen kielen paikannimet. Keskeinen syy tähän lienee se, että kokoliitynnäiset (eli Haukijärven/oja-tyyppiset nimet) ja nimiket-jut ovat tavallisempia kuin perus-osaliitynnäiset (kuten Järven/oja). Toisaalta eteläsaamen nimet puo-lestaan ovat keskimäärin lyhempiä kuin suomen kielen.

Eteläsaamen nimet poikkeavat

muista

Eteläsaamen nimet poikkeavat ra-kenteeltaan ja sanastoltaan muis-ta tutkituista kielistä. Skandinaavi-set kielet ovatkin vaikuttaneet ete-

läsaamen nimistöön. Huomattavaa kuitenkin on, että eteläsaamen pai-kannimistössä on skandinaavisia lainasanoja etenkin nimien perus-osissa mutta ei niinkään määrite-osissa. Perusosina esiintyvät maas-toappellatiivit on lainattu eteläsaa-meen jo varhain, jopa tuhat vuot-ta sitten. Tällainen sanastolainojen suuri määrä kuvastaa, että toden-näköisesti suhteet eteläsaamelais-ten ja skandinaavien välillä olivat ainakin toistuvia ja suhtautuminen toiseen ryhmään oli avointa ja vas-taanottavaa. Määriteosissa esiinty-vät lainasanat on puolestaan lainat-tu paljon myöhemmin, lähimmän kahden–kolmen sadan vuoden ai-kana. Lainojen vähäisyys kertoo kieliryhmien välisistä vähäisistä suhteista. Saamen kieltä puhuvat ovat olleet skandinaavisia kieliä pu-huviin nähden alempistatuksisia ja ovat oman kielensä, kulttuurinsa ja paikannimiensä suojelemiseksi ak-tiivisesti alkaneet vastustaa vieraita vaikutteita. Tämä analyysi ja tutki-mustulos on Valtosen työn kiinnos-tavimpia ja keskeisimpiä.

Erikielisten nimien käytös-tä nousee esiin tarkkoja havainto-ja. Esimerkiksi Suomen saamelais-alueella paikalliset ovat käyttäneet luonnonympäristöstä saamenkieli-siä, mutta ihmisen luomasta ympä-ristöstä suomenkielisiä nimiä. Vi-ralliseen toimintaan liittyvät asi-at on siis sidottu pääkieleen. Yli-päänsä saamenkielisten nimien käyttö on liittynyt lähes aina saa-men kielen käyttöön. Ruotsin saa-melaisalueilla saamelaiset eivät ai-na ole halunneet paljastaa olevan-sa saamelaisia, jolloin saamenkieli-siä nimiä on voitu välttää.

Valtosen tutkimus on taitavas-ti rakennettu ja kirjoitettu. Luki-jaa harmittavat ainoastaan lähin-


nä pilkkuvirheet, esimerkiksi epä-suorien kysymyslauseiden edel-tä puuttuu usein pilkku. Paikoin Valtonen myös sanoo nimiä ni-mityksiksi, vaikka nimistöntutki-muksessa näiden ero on täsmälli-nen: nimi on erisnimi, propri, kun taas nimityksiksi kutsutaan yleis-nimiä, appellatiiveja. Maria Vid-bergistä on puolestaan tullut teks-tissä ja lähdeluettelossa Widberg. Lisäksi Kurt Zilliacuksen keskeis-tä tutkimusta Ortnamnen i Houts-kär (1966) sanotaan väitöskirjaksi, vaikka näin ei ole.

Valtosen väitöskirja on perin-pohjainen ja korkeatasoinen tutki-mus neljän saamen kielen paikan-nimistöstä ja paikannimien roolista vähemmistö- ja enemmistökielten ja -kulttuurien välisten suhtei-den kuvastajana. Tärkein havain-to on, että ainoastaan eteläsaamen paikannimien rakenteessa on ha-vaittavissa ulkopuolista vaikutus-ta skandinaavisista kielistä. Perus-tellusti Valtonen päätyy työssään siihen, että paikannimiä voi käyt-tää kielen uhanalaisuutta kuvasta-vana indikaattorina. Tutkimuksen merkittävyydestä on osoituksena myös se, että työ sai Suomalais-Ug-rilaisen Seuran ja Kotikielen Seu-ran väitöskirjapalkinnon. Valtosen työllä on arvoa myös historian ja nimistön täsmällisessä dokumen-toinnissa.

Kirjoittaja on nimistöntutkija ja yli-

opistonlehtori Helsingin yliopistossa.

Tietokirja kytkee taiteen ja tieteen historian

Marja-Terttu Kivirinta

Perspektiivi kuvataiteen historiassa. Toimittanut Johanna Vakkari. Gaudeamus 2015.

Perspektiivi on puheessa usein toistuva käsite, joka arkikielessä tarkoittaa jostain pisteestä käsin avautuvaa näkökulmaa johonkin asiaan. Perspektiivi on opittu kyt-kemään myös kuvataiteeseen tai arkkitehtuuriin viittauksena Ita-lian renessanssin perua olevaan keskeis- eli lineaariperspektiiviin, joka liittyy myös matematiikan, op-tiikan ja myös tähtitieteen histori-aan. Kyse on silloin 1400–1500-lu-vuille ajoittuvasta länsimaisen tie-teenhistorian aikakaudesta, jolloin havaintoja ja tilojen haltuunottoa on tehty ihmisen mittakaava läh-tökohtana.

Lyhyesti määriteltynä kuva-taiteen ja arkkitehtuurin käsittee-nä perspektiivi on siis keino hah-mottaa kolmiulotteinen esine kak-siulotteisena pintana niin, että tila-vaikutelma säilyy ja esine näyttää sitä pienemmältä, mitä kauempana katsojasta se on. Keskeisperspektii-vin periaatteet toistuvat ja muun-tuvat monin tavoin myös nykyajan digitaalisesti toteutetuista arkki-tehtuurisuunnitelmista katsojan havaintoa koetteleviin 3D-eloku-viin asti.

Perspektiivin juuret kuvatai-teessa ovat kauempana kuin renes-sanssiajan Italiassa. Lisäksi tilan, ajan ja myös liikkeen määrittämi-seen käytettyjä perspektiivi-terme-jä tunnetaan renessanssin keskeis-perspektiivin ohella myös monia muita, kuten muun muassa viiva-,

väri-, arvo-, käänteis-, aika-, epä-eukleidinen, empiirinen ja emotio-naalinen eli primitiivinen perspek-tiivi. Kuvataiteessa tilaa, aikaa ja lii-kettä voi hahmottaa toisinkin, sillä perspektiivi on kietoutunut yleen-sä luonnonmukaiseen jäljittelyyn pyrkivään taiteeseen, johon näh-den sen historia on vuosituhansi-en mittainen ja ulottuu antiikista tähän päivään. Taide ei kuitenkaan ole irrallaan aikansa yhteiskunnas-ta tai tieteestä.

Perspektiivi kuvataiteen histo-riassa on tänä vuonna ilmestynyt monipuolinen tietokirja, joka kä-sitykseni mukaan soveltuu erin-omaisesti myös yliopistotason op-pikirjaksi. Taustalla on kirjan toi-mittajan ja sen monien osien kir-joittajan, taidehistorian dosentti Johanna Vakkarin turhautumi-nen taidehistorian yliopistollisen perusopetuksen kurssiaineiston puutteisiin. Monivärisen, runsaas-ti kuvitetun ja perustellusti jaksote-tun kirjan syntyprosessi on ollut pitkä ja vaiheikas. Kirjan tekemi-seen on Vakkarin ohella osallistu-nut usea tutkija ja asiantuntija, joi-den aiheet ja erikoisalat ulottuvat perinteisestä länsimaisesta taitees-ta tila- ja aikakäsityksiin myös sen ulkopuolella.

Perspektiivi kuvataiteen histo-riassa -kirjan nimi voisikin olla monikollinen: perspektiivit kuva-taiteen historiassa tai perspektiive-jä kuvataiteen historiaan. Sillä niin monipuolisesti teos tarkastelee ti-lan, ajan ja myös liikkeen kuvauk-sia taiteessa. Perspektiivin historia on satoja vuosia renessanssia kes-keisperspektiiviä kauempana antii-kin tieteessä ja taiteessa, ja kuten jo totesin, taiteella on aina ollut mui-takin keinoja kuvata tilaa, aikaa ja sittemmin myös liikettä kuin suh-


teuttaa ne matemaattiseen lineaari-perspektiiviin. Tilaa ja kolmiulot-teisuutta kuvataan myös värein, vä-risävyin ja valöörein.

Taiteen tilakuvausten viiteke-hys on aina ihmissilmässä, näke-misessä, muissa aisteissa sekä ym-päröivän maailman tai maailman-kaikkeuden havaitsemisessa ja ha-vainnoinnissa. Kirja muistuttaa, että aistihavainnon pohjana eivät ole ainoastaan silmä ja muut aistit vaan myös näkemisen avuksi ke-hitetyt matemaattiset keksinnöt ja optiset laitteet. Kuvataiteen ja eri-tyisesti maalaustaiteen näkemys ympäröivästä todellisuudesta on kietoutunut myös tieteen ja taiteen maailmankuvaan, luontokäsityk-seen, johon monina aikakausina, kuten eurooppalaisella keskiajalla, on objektiivisen totuuden määrit-telyn ohella liittynyt myös yliluon-nollisen maailman tunnistaminen.

Kahdeksaan lukuun ja niiden sisällä erityiskysymyksiin keskitty-viin kuuteen ekskursioon jäsenty-vä tietokirja perspektiivistä on uu-denlainen tapa opiskella kuvatai-teen historiaa. Se etenee antiikin taiteen luonnonmukaisuuteen pe-rustuvasta tila-ajattelusta ensinnä-kin keskiajan kristilliseen illusio-nismiin ja optiikan tutkimukseen sekä renessanssin monista tiloista barokin tilailluusioihin, joiden jäl-keen ollaan jo 1800-luvun ”silmän vuosisadassa” ja valo- ja elokuvan vaikutteista ammentavassa maa-laustaiteen tila–aika-havainnossa. Lopuksi päästään modernismin perspektiiveihin, kubismiin, fu-turismiin ja moniin näkökulmiin 1900-luvun alkuvuosikymmen-ten taiteessa, jonka lähtökohtana on esimerkiksi eri katsomispisteis-tä ja -kulmista samanaikaisesti ku-vattu liike.

Länsimaisen taiteen kanonisoi-tuun historiaan keskittyvien pää-lukujen ohessa tehdään taide-eks-kursioita muun muassa Egyptiin, Islamiin, Kiinaan ja 1600-luvun Hollantiin sekä nykyteknologian digitaalisiin 3D -mallinnuksiin.

Kirjan aihepiiri ja teosesimer-kit ovat usein taidehistoriasta tuttu-ja. Mutta lähtökohtana on nyt kat-soja ja tälle avautuva näkymä tai-teen kuvaamaan tilaan ja aikaan se-kä siihen, miten tieteen historia ja teoria yhdistyvät taidekäsityksiin. Taiteen esteettiset ja kerronnalli-set pyrkimykset ovat olleet vuosi-tuhansia yhteydessä ihmisen maa-ilmankuvaan, tapaan tehdä havain-toja ympäristöstään. Niin optiikal-la, matematiikalla, lääketieteellä ja fysiikalla on oma historiansa kuin myös filosofialla, teologialla, psy-kologialla tai erilaisilla teknologi-silla keksinnöillä. Maailmankuva on aikasidonnaista, kuten myös ta-pa katsoa ja tulkita taidetta. Niin-pä taide onkin hyvä ymmärtää yh-teydessä menneisyyteensä, omaan syntyaikaansa.

Kirja muistuttaa, miten moni 1800- ja 1900-luvun vaihteen tai-demaalari on ollut hyvin tietoinen paitsi muiden kulttuurien Euroop-paan kulkeutuneesta taiteesta myös kamerasta. Sen yksisilmäisyys on jo pitkään käsitetty vaihtoehdok-si binokulaariselle kahdella silmäl-lä näkemiselle, kun on hyödynnet-ty valokuvan pysäytetyn kuvan tai elokuvan liikkuvan kuvan mah-dollisuuksia rakentaa tila–aika- ja liikeulottuvuuksia maalauksiin. Kamera on tunnettu camera obs-curana jo vuosisatoja taiteen mo-dernismia aiemmin.

Kirjan nimikäsitettä perspektii-viä tarkastellaan useista näkökul-mista monissa eri luvuissa, jois-

ta kaksi ensimmäistä johdantolu-kua paneutuvat käsitteeseen pe-rusteellisesti. Jo yleissivistyksen vuoksi on hyvä tietää, että sana perspektiivi on johdannainen la-tinan sanasta perspectiva (verbi perspicere=nähdä läpi, nähdä tar-kasti, nähdä selvästi). Nimitys pers-pektiivi juontuu kuitenkin uuspla-tonilaiselta ajalta, jolloin filosofi ja teologi Boethius (484–524 tai 525) otti sanan käyttöön kääntäessään kreikan optiké techne -ilmauksen latinaksi. Perspectiva naturalis tar-koittikin renessanssiajalle asti op-tiikkaa eli oppia optisista ilmiöistä ja oikeasta näkemisestä. Merkityk-sen syrjäytti 1400–1500-luvuilla perspectiva artificialis (perspectiva pingendi), joka tarkoitti maalarin rakentamaa keinotekoista lineaari- eli keskeisperspektiiviä.

Kauan on oltu siinä käsitykses-sä, että keskeisperspektiivi on vai-kuttanut siihen, miten ihmisen ajattelu suuntautui renessanssin myötä uudelleen. Taidehistorioitsi-ja Erwin Panofsky kirjoitti vuonna 1924 perspektiivistä sittemmin pal-jon kritisoitua symbolisten muo-tojen teoriaa, jonka mukaan se oli tyyli ominaisuus ja väline määrittää kullekin taidekaudelle ominainen tapa havainnoida maailmaa. Krii-tikot ovat katsoneet, että Panof s-ky sekoitti näkemisen perusteet ja optiset perusteet ja että perspek-tiivistä on ylipäätään mahdotonta kirjoittaa yhtenäistä teoriaa.

Kirjoittaja on filosofian tohtori, taide-

historioitsija ja -kriitikko.


Haihattelijoita ja jääräpäitä

Tapio Markkanen

Kristiina Kalleinen: Kuninkaan ja keisarin Nordenskiöldit. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014.

Nordenskiöldien suku on vaikutta-nut Suomen historiassa lähes kol-men vuosisadan ajan. Suvusta on tullut upseereja, tieteenharjoitta-jia ja tilanomistajia, mystikkoja ja poliittisia jäykkäniskoja. Kristiina Kalleinen tarkastelee kirjassaan su-vun jäsenten suhtautumista erityi-sesti poliittiseen ilmastonmuutok-seen, kun Suomi irrotettiin Ruot-sin yhteydestä ja tuli osaksi Venä-jän imperiumia.

Kalleisen tutkimusmenetelmä pohjautuu mikrohistorialliseen metodiin, jonka keskeisiä käynnis-täjiä on Giovanni Levin L’eredita immateriale. Carriere di un esorcis-ta nel Piemonte del seicento (1985). Levin teos on ilmestynyt suomek-si Kaisa Kinnusen ja Elina Suo-lahden kääntämänä vuonna 1992 (Aineeton perintö. Manaajapappi ja talonpoikaisyhteisö 1600-luvun Ita liassa). Menetelmän pyrkimyk-senä on löytää historian yleisiä lin-joja ja piirteitä tarkastelemalla yk-silöiden vaiheita.

Kalleinen on tutkinut Norberg–Nordenberg–Nordenskiöld–Nor-deskjöld-suvun vaiheita 1600-lu-vun jälkipuolelta 1900-luvun jäl-kipuolelle. Suku on vaikuttanut Ruotsissa ja Suomessa, nykyisin jäseniä on sekä Ruotsissa että Sak-sassa. Kalleinen on asettanut eri-tyisen huomionsa kohteeksi, mik-si Suomen Nordenskiöldit eivät monien muiden säätyläissukujem-

me tapaan mukautuneet maamme aseman muutokseen vuoden 1809 jälkeen. Hän on löytänytkin perus-teltuja ehdotuksia vastauksiksi.

Suomalaisen sukuhaaran kan-taisä Johan Eriksson Norberg oli kotoisin Upplannin Nordanåkeris-ta ja muutti Suomeen Wrede-su-vun tilanhoitajaksi vuonna 1660. Hänen puolisonsa Maria Christi-na Björn oli syntynyt Tukholmas-sa ja kuoli Sipoon Savijärvellä suu-ren Pohjan sodan alettua. Paris-kunta ehti saada kuusi lasta. Ennen Suomeen muuttoaan Johan Nord-berg harjoitti opintoja Uppsalas-sa ja innostui mineraaleista. Kiin-nostus vain kasvoi seuraavissa su-kupolvissa.

Varallisuutta ei Norbergeilla alun perin ollut liiemmälti, mutta sodan ja talouslaman aikana perhe pystyi hankkimaan maata ennen venäläismiehityksen eli ison vihan alkua, niin että suvulla oli ennen pitkää hallussaan kolme kartanoa, Sipoon Savijärvi ja Eriksnäs sekä Mäntsälän Frugård. Johan Norberg halusi harjoittaa maataloutta järki-peräisesti ja ilmeisesti siinä onnis-tuikin, koska 1600-luvun lopun ka-tovuosinakin hän sai korjata run-saat sadot.

Ison vihan vuosina Johan Nor-berg pakeni Ruotsiin ja jäi sille tiel-le, mutta kolme poikaa Anders Jo-han, Carl Fredrik ja Magnus Otto toimivat linnoitusupseereina Suo-messa. He muuttivat sukunimensä Nordenbergiksi. Kaksi ensin mai-nittua aateloitiin vuonna 1751 ni-mellä Nordenskiöld, haaveelli-nen kolmas veli Magnus Otto sot-ki asiansa poliittisissa haihatteluis-sa Ruotsin ja Venäjän välillä sekä menetti melkein päänsä. Viimei-set vuotensa hän käytti kotitilal-laan kirjoittamalla swedenborgi-

laisia pohdintoja alkemiasta. Ne saivat kasvupohjan Carl Fredrikin pojassa Augustissa. Tämä opiskeli kemiaa ja mineralogiaa Turun aka-temiassa ja siirtyi sitten Tukholman vuorikollegioon. Hän matkusti laa-jasti Euroopan vuorityön keskuk-sissa, ja hänestä tuli vuonna 1782 Suomen vuoritoimen johtaja. Antti Tuuri on käsitellyt kiehtovasti kak-siosaisessa romaanissaan Alkemis-tit (2013 ja 2104) Augustin ja hä-nen kumppaniensa ponnistuksia kullan valmistamiseksi ja hengen jalostamiseksi.

Utopiat veivät Augustin men-nessään. Hän lähti perustamaan Uuden Jerusalemin seurakuntaa Länsi-Afrikan Sierra Leoneen ja menehtyi siellä trooppiseen kuu-metautiin. Valistusaika ei ollut vain kylmän järjen valtaa. Salaseurat ku-koistivat ja kirkastuneen ilmoituk-sen ohjaamana pyrittiin puhdista-maan niin kultaa kuin ihmistä.

Augustin veli Otto Henrik opis-keli ensin Turun Akatemiassa ja jatkoi sitten meriupseeriksi Karls-kronassa. Ajan tapaan hän hank-ki kokemusta maailmalta ja tar-jolla olevista sodista. Hän pal-veli Ison-Britannian laivastossa. Kun Yhdysvaltain vapaussota al-koi, hän vaihtoi puolta – mikä ei tuolloin ollut tavatonta – ja taisteli brittejä vastaan Ranskan laivastos-sa. Hän palasi Ruotsiin ja sai Kus-taa III:n vuonna 1788 alkanees-sa sodassa Venäjää vastaan monta kertaa pelastaa, mitä pelastettavis-sa oli, kun muodolliseksi komen-tajaksi määrätty kyvytön prinssi Kaarle aiheutti typeryydellään lä-hes täystuhon. Merisodan kuului-sia taisteluita olivat Suursaaren me-ritaistelu vuonna 1788, Öölannin taistelu seuraavalla purjehduskau-della ja maineikas Viipurin kujan-


juoksu vuonna 1790. Hänet koro-tettiin vuonna 1815 vapaaherraksi nimellä Nordenskjöld.

Augustin yhdeksän sisaruksen sarjaan kuului myös Adolf Gus-taf, joka avioitui Hedvig Eleonora, ”Hedda Nora” Lilliehöökin kans-sa. Kiintymys kiviin puhkesi jäl-leen kukkaan heidän toiseksi nuo-rimmassaan Nils Gustafissa. Innos-tusta ja mineraalien tuntemusta hän ammensi jo varhain edellisten sukupolvien Frugårdin kotiin kar-tuttamista kokoelmista ja kirjastos-ta. Isänsä toivomuksesta Nils suo-ritti Turussa juridiikan tutkinnon ja antautui hallintouralle. Suomen kenraalikuvernöörinä toista vuosi-kymmentä toiminut Fabian Stein-heil piti Suomen malmien etsin-tää ja kaivostoiminnan edistämistä tärkeänä. Hän havaitsi pian Nilsin kiinnostuksen ja ohjasi hänet luon-nonvarojen etsintään. Niin hallin-tojuristista tuli vuorimies. Steinheil ja kreivi Rumjantsev järjestivät Nil-sille taloudellista tukea ulkomaisiin opintoihin muun muassa johtavan mineraalikemistin J. J. Berzeliuk-sen oppilaana Tukholmassa sekä laajoilla matkoilla Manner-Euroo-passa, Englannissa, Skotlannissa ja Venäjällä.

Nils Nordenskiöldistä tuli Suo-men vuorikonttorin yli-intendent-ti vuonna 1823. Nils Nordenskiöld oli innostunut malminetsinnäs-tä ja Suomen geologisesta kartoit-tamisesta, mutta teollisuusyrittäjät eli ruukinpatruunat eivät. He oli-vat tottuneet toimimaan lähinnä Ruotsista tuodun malmin varassa ja katsoivat kalliin prospektoinnin ja perustutkimuksen turhaksi in-vestoinniksi.

Nordenskiöldien miesten toi-miessa julkisuudessa, naiset oli-vat yleensä taka-alalla. Heidän elä-

mänsä ja ajatuksensa käyvät ilmi lähinnä vain kirjeistä toisilleen, miehilleen tai veljilleen. Pääasias-sa kirjeenvaihtoa tutkimalla Kal-leinen osoittaa, kuinka avuton Nils Nordenskiöld oli hoitamaan per-heen taloutta. Hänellä oli paljon ta-loudellisen toimeliaisuuden ideoi-ta, mutta ne eivät tahtoneet on-nistua. Matkoilta tuli kotiin kirjei-tä, joissa ilmoitettiin että oli tullut tarve pistäytyä vielä jossakin tai et-tei laboratoriokoe ollut vielä onnis-tunut. Voi kuvitella, että vaimolla oli jatkuva huoli ja työ pitää kar-tano sekä perheen talous pystyssä.

Nilsin johdolla tehty uraauur-tava Suomen mineraloginen kar-toitus ja monet aloitteet geologisen tutkimustoiminnan saattamiseksi vakinaiselle pohjalle olivat hänen ansioitaan. Hänen osuutensa Suo-men Tiedeseuran perustamisessa, oli myös keskeinen.

Nordenskiöldeistä maineikkain Nils Adolf Erik syntyi Helsingissä Nils Nordenskiöldin ja Sofia von Haartmanin kolmantena lapsena. Sofia von Haartmanin 19 vuotta vanhempi velipuoli oli vaikutus-valtainen ”hänen hirmuisuutensa” Lars Gabriel von Haartman. Osal-taan isän innostamana Adolfista varttui etevä ja pian kansainvälises-ti arvostettu tutkija, jolle valmistel-tiin geologian ja mineralo gian op-pituolia yliopistoon. Poliittisesti naiivin jäykkäniskaisena hän jou-tui lähtemään Suomesta. Ura auke-ni Ruotsissa, jossa hänestä tuli joh-tava pohjoisten alueiden tutkimus-matkailija ja sen myötä kartanlaa-dinnan historian uranuurtaja.

Adolf Nordenskiöld avioitui Anna Mannerheimin – tulevan Suomen marsalkan tädin – kans-sa. Heidän lapsistaan Gustaf sai-rastui keuhkotautiin. Paranemista

etsiessään hän hakeutui kuiviin il-mastoihin. Gustaf kokosi laajan ai-neiston pueblo-intiaanien muinai-sesta asuinpaikasta Mesa Verdes-tä Coloradossa. Gustaf Nordens-kiöldin kuoleman jälkeen tunnettu kulttuurimesenaatti Herman An-tell osti kokoelman. Sen tähden yk-si Uuden maailman menneisyyden arvokkaimmista aineistoista on Suomessa. Anna ja Adolf Nordens-kiöldin nuorin poika Erland kun-nostautui puolestaan Etelä-Ameri-kan kulttuurien tutkijana.

Adolf Erikin nuorin veli Karl toimi Evon metsopiston opettaja-na ja sittemmin Meteorologisen päälaitoksen, nykyisen Ilmatieteen laitoksen, johtajana. Hän osallis-tui keskeisesti vakuutusyhtiö Ka-levan perustamiseen. Adolf Eri-kin veljenpoika Erik avioitui Hen-riette Sederholmin kanssa. Erikistä tuli Helsingin yliopistossa biologi. Hän muutti Ruotsiin vuonna 1917 ja kirjoitti kansainvälisesti tunne-tun biologian historian, jota on pi-detty tieteenalansa viimeisenä ko-konaishistoriana. Mutta onpa bio-logiakin vuosisadassa kasvanut suunnattoman laajaksi.

Kalleinen on kirjassaan tarkas-tellut Nordenskiöldejä esimerkkinä suvusta, joka oli haluton mukau-tumaan Suomen uuteen asemaan Venäjän imperiumin osana, toisin kuin monet muut. Hän esittää sii-tä puhuttelevia näyttöjä ja osoittaa sukuverkoston merkityksen, mut-ta lukija, joka kirjoittajan tapaan ei tunne aihepiiriä lähemmin, oli-si mielellään nähnyt vertailuksi ta-pauksia, joissa myös on ollut suku-siteiden, kielen ja toimentulomah-dollisuuksien puolesta mahdollista tehdä samanlaisia valintoja. Kallei-nen kyllä viittaa Jan Samuelssonin tutkimukseen tästä aiheesta.


Matkan varrella lukija saa vai-kutelman, että suvun miehissä esiintyi harvinaisen paljon haihat-telua, epäkäytännöllistä elämän-asennetta ja jääräpäisyyttä, jotka olivat omiaan johtamaan vaikeuk-siin missä oloissa tahansa. Nils Nordenskiöld ei osoittanut merk-kejä, että hänen olisi ollut vaikea hyväksyä Suomen asemaa Venäjän yhtey dessä. Hän jopa kehotti poi-kaansa Adolfia opettelemaan venä-jää. Kalleinen katsoo, että siinä tie-de ja sen etu saneli Nilsin asenteen. Kalleinen hahmottelee Norden-skiöldien avioliittostrate giaa nai-makaupoissa. Suomeen asettuneen kantaisän Johan Norbergin lapsis-ta kaksi avioi tui Ramsayn sukuun, myöhemmin kolmessa sukupol-vessa naitiin kerran Sederholmin suvusta, lisäksi solmittiin muuta-ma serkusavioliitto. Kerrankos si-sarukset löysivät puolisonsa sisa-ruksista? Aihealuetta tuntematon lukija kaipaisi myös tässä vertailu-esimerkkejä yleiskuvan hahmotta-miseksi.

Suomen viimeiset Nordenskiöl-dit, edellä mainitun Karlin lapset-tomat tyttäret Eva ja Iri kuolivat vuonna 1936 vain kuukauden vä-lein. Ruotsin Nordenskiöldit pi-tävät yhteyttä Suomeen. Vuonna 2013 heitä vieraili Suomessa yli 80 hengen ryhmä tutustumassa muun muassa Kansalliskirjaston ja Kan-sallismuseon järjestämään näytte-lyyn, jonka aiheina olivat A. E. Nor-denskiöldin karttakokoelma ja hä-nen elämäntyönsä. Näyttelyssä oli myös esillä Adolf Nordenskiöldin työpöytä, jonka suku lahjoitti Suo-men kansallismuseolle.

Kirjoittaja tutkii ja opettaa tähtitie-

dettä ja tieteenhistoriaa Helsingin yli-

opistossa.

Yhdysvaltain liittovaltion aatteellinen perusta

Pauliina Raento

Ari Helo: Yhdysvaltain demokratian synty. Unionin idea ja amerikkalainen historiakäsitys. Gaudeamus 2014.

Yhdysvaltalaisessa laki- ja rikos-sarjassa todistajanaitioon kutsuttu syytetty vetoaa ”viidenteen lisäyk-seen” ja kieltäytyy vastaamasta hä-nelle esitettyihin kysymyksiin. Tu-tussa kohtauksessa vierasta monel-le suomalaiselle katsojalle lienee se, mitä on lisätty, minne ja miksi.

Vetoomus nojaa yhteen kym-menestä kansalaisoikeusartiklas-ta, joilla Yhdysvaltain perustusla-kia täydennettiin pian sen kirjoit-tamisen jälkeen 1700-luvun lo-pulla. Viides lisäys suojaa yksilön ”henkeä, vapautta ja omaisuut-ta”. Tämän mukaisesti se takaa, et-tei rikos asiassa joudu todistamaan itseään vastaan tai tule haastetuk-si oikeuteen kahdesti samasta ri-koksesta. Englanniksi nimellä Bill of Rights tunnettu kokonaisuus rat-kaisi tärkeän kiistan Yhdysvaltain hallitusmuodosta, sillä se sai osa-valtiot hyväksymään uuden pe-rustuslain ja liittovaltion. Artiklat myös vaikuttivat kauaskantoises-ti siihen, miten perustuslaillisuus länsimaissa ymmärretään.

Lisäykset kuvastavat myös fe-deralismin ikiaikaista kiistaa siitä, paljonko alueellista epätasa-arvoa liittovaltiossa pitäisi sietää. Päätök-senteon läheisyysperiaatetta toteu-tettaessa pohditaan siis sitä, kuinka vapaasti osavaltiot tai paikallishal-linto voivat päättää koulutuksesta ja työoloista, ja kuinka kirjavaksi kokonaisuus voi muodostua. Yh-

dysvaltain perustuslaissa kiista toi-mivallasta näkyy kymmenennessä lisäyksessä, joka tekee myönnytyk-sen liittovaltion vastustajille ja vah-vojen osavaltioiden puolustajille. Sen mukaan kaikki ne valtaoikeu-det, joita perustuslaki ei määritte-le liittovaltiolle kuuluviksi, kuulu-vat ”osavaltioille tai kansalle”.

Perustuslain ylimmän tulkit-sijan tehtävä lankesi pian liitto-valtion korkeimmalle oikeudelle, jolle alun perin kaavailtiin vähäi-sempää roolia. Tuomioistuimen merkitys maan sisäisten valtasuh-teiden tasapainottajana on näky-nyt muun muassa ennakkopäätök-sissä intiaanien ja naisten oikeuk-sista. Läheisyysperiaate sisältyy-kin tavalla tai toisella useimpiin korkeimman oikeuden tuomioi-hin maassa, jossa hallinnon koko-naiskuvaa voi perustellusti kutsua kaoot tiseksi.

Vasta sisällissota vuosina 1861–65 teki Yhdysvalloista kansallisen liittovaltion, josta yksittäinen osa-valtio ei voi erota. Sodan lopputu-los ei ollut mitenkään ennalta mää-rätty, toisin kuin Yhdysvaltain kan-sallinen kertomus antaa ymmärtää. Siinä korostuu ajatus liittovaltion ”perustajaisien” ihanteiden vähit-täisestä, kohtalonomaisesta toteu-tumisesta kansakunnan myöhem-mässä historiassa. Unio nin voi-tosta tai orjatalouden lopusta ete-läosavaltioissa ei kuitenkaan ollut varmuutta sodan syttyes sä, eikä orjien vapautus johtunut Yhdys-valtain vallankumouksesta ja itse-näistymisestä 1700-luvulla. Unio-nin sodanaikainen presidentti Ab-raham Lincoln taipui orjien va-pauttamisen kannalle vasta vuonna 1863, kun siitä oli tullut poliittises-ti välttämätöntä pitkän sodankäyn-nin oikeuttamiseksi. Mustien ame-


rikkalaisten uutta asemaa eivät siis ratkaisseet presidentti Thomas Jef-fersonin (1801–09) valistushenki-set ihmisoikeusihanteet (joissa pe-rustuslaillinen tasaveroisuus koski vain valkoisia miehiä). Sisällisso-dan päättyminen unionin voittoon ei myöskään tarkoittanut väistämä-töntä paluuta alkuperäiseen liitto-valtioon. Sen sijaan Yhdysvaltoja, kuten kaikkia muitakin yhteiskun-tia, muovaa raadollinen kamppailu vallasta, ja historialta puuttuu en-nalta määrätty suunta.

Amerikkalaisessa ajattelussa johtajan arvon määrittelee hänen luonteensa. Tasavaltalaisten mie-lestä miehistä kyvykkäimmät ja oikeamielisimmät olivat ”luonnol-lisia aristokraatteja”, jotka kansa ha-lusi valita edustajikseen yhteisen edun nimissä. Vaalien tehtäväksi tuli siis nostaa johtajiksi luotetta-vimmat ja lahjakkaimmat miehet, joiden näytöt viime kädessä syn-tyisivät politiikkaa tekemällä. Ta-valliset kansalaiset kykenisivät ar-vioimaan ihmisluontoa ja johtami-sen tuloksia siinä missä koulutet-tu eliittikin. Eri mieltä tosin oltiin siitä, miten varallisuus vaikutti vas-tuullisuuteen ja kunniaan.

Johtajissa on arvostettu eri omi-naisuuksia olosuhteiden muuttues-sa. Levottomalla 1700- ja 1800-lu-vulla heiltä edellytettiin malttia ja rauhallisuutta, kun taas nykypäi-vän globaalissa markkinataloudes-sa mediaa ja kansalaisia kiinnos-taa kyky empatiaan. Korkean mo-raalin ja yritteliäisyyden lisäksi on osoitettava tunneälyä, joka ame-rikkalaisessa yhteiskunnassa ko-rostuu kaikessa kommunikaatios-sa. Myötäelämisessä epäonnistui esimerkiksi presidentti George W. Bush, kun hurrikaani Katrina is-ki New Orleansiin vuonna 2005.

Katastrofin huonon hoidon lisäksi hänet haukuttiin yli puoluerajojen siitä, ettei hän matkustanut tapaa-maan tuhoalueen ihmisiä myrskyn laannuttua.

Yhdysvaltain perustamiskau-teen liittyvät arvot ja aatteelliset eri-mielisyydet valaisevat kansalaisten valintojen lisäksi sitä, miksi heidän suhteensa edustukselliseen demo-kratiaan on historiallisesti herkkä, miksi valtioon suhtaudutaan epä-luuloisesti ja miksi läheisyysperi-aatetta alati koetellaan. Aktiivisen kansalaisdemokratian pitkä perin-ne on ohjannut monet amerikka-laiset vaaliuurnien sijasta barrika-deille ja mielipidemarsseille sekä vaikuttamaan kansalaisjärjestöis-sä, kirkoissa ja hyväntekeväisyys-kampanjoissa. Median asema val-lan kriittisenä vahtina mielletään yhä riippumattomaksi ja vahvaksi.

Tämän kaiken voi oppia Yh-dysvaltoihin erikoistuneen aate-historioitsija Ari Helon näkemyk-sellisestä kirjasta, jossa käsitellään maan perustajien ajatusmaailmaa ja liittovaltion muotoutumista val-takamppailujen tuloksena. Helo esittää liittovaltion ja sen demo-kratian synnyn ainutkertaisena poliittisena prosessina ja selven-tää käsitteellisesti, mistä perus-tuslakiin kirjatussa tasavaltalaises-sa hallitusmuodossa oli kysymys. Erityistä huomiota saavat Geor-ge Washingtonin (1789–97), John Adamsin (1797–1801) ja Thomas Jeffersonin (1801–09) president-tikaudet, minkä jälkeen tarkastel-laan unionin myöhempää kehitys-tä. Kirjan toiseen osaan on koottu perustamiskauden tärkeimmät do-kumentit suomeksi: itsenäisyysju-listus (1776), unionin konfederaa-tioartiklat (1781), valikoima tär-keimpiä federalistikirjoituksia (ja

yksi antifederalistiessee), perustus-laki (1787) ja sen lisäykset. Infor-matiivista kuvitusta häiritsee kart-tojen ahdas taitto.

Helo vaatii lukijaltaan vankko-ja tietoja länsimaisesta aatehisto-riasta, valtio-opista ja Yhdysval-loista sekä luottaa tämän kykyyn yhdistellä asioita. Kirjan alussa kerrotaan Bostonin teekapinana tunnetusta protestista (1773), jos-sa kärjistyivät kiistat siirtomaan oi-keudesta itsemääräämiseen ja brit-tien verolainsäädännöstä. Asiaan olisi ollut paikallaan palata lopus-sa, jossa unionin kehityskatsauk-sen päätteeksi mainitaan ”perusta-va yhteiskunta-ajattelun jakolinja” ja siitä juontuva ”ennennäkemätön ideologinen vastakkainasettelu” nykypäivän Yhdysvalloissa. Tämän vastakkainasettelun yksi ilmenty-mä on Bostonin kapinaan nimes-sään viittaava Teekutsuliike, jonka populistisen, konservatiivisen vies-tin kärkiin lukeutuvat alhainen ve-rotus, liittovaltion velan ja vaiku-tusvallan vähentäminen ja vahvat yksilönvapaudet. Selventämättä jää muitakin sellaisia asiayhteyk-siä, jotka voisivat laajentaa kiin-nostavan kirjan hyötyä Yhdysval-toja seuraaville lukijoille ja perus-opiskelijoille.

Kirjoittaja on kulttuurimaantieteen

professori Helsingin yliopistossa.


Historian läsnäolo arkielämässä

Ossi Kokkonen

Jukka Rantala ja Sirkka Ahonen: Ajan merkit. Historian käyttö ja opetus. Gaudeamus 2015.

Jukka Rantala ja Sirkka Ahonen ovat Helsingin yliopiston histo-riallis-yhteiskuntatiedollisen kas-vatuksen professoreja. Ahonen on viran emerita, Rantala nykyinen haltija. Molemmat ovat kirjoitta-neet laajasti historiallisen ajatte-lun oppimisesta ja historian käy-töstä yhteiskunnassa. Ajan merkit onkin kahden kokeneen historian-didaktikon synteesi. Ajankohtai-seksi teoksen tekee se, että vuonna 2016 peruskoulussa ja lukiossa as-tuvat voimaan uudet opetussuun-nitelman perusteet, joissa määritel-lään historian opetuksen uudet si-sällöt ja tavoitteet.

Teoksen ydinyleisö on histo-rian opettajat, joita varten siinä on käytännöllisiä neuvoja opetuksen järjestämiseen. Ajan merkkejä ei silti pidä tulkita vain ammatillisek-si käsikirjaksi, vaan se on samalla puheenvuoro historiatiedon luon-teesta. Sitä voikin suositella kai-kille, jotka joutuvat työssään kysy-mään itseltään, miten ja mihin his-toriaa käytetään.

Teoksen tärkein käsite on histo-riakulttuuri, jolla tarkoitetaan eri-laisia menneisyyttä koskevien mie-likuvien tuottamisen ja käyttämi-sen tapoja. Historiakulttuuri muo-dostuu muun muassa museoista, muistomerkeistä ja merkkipäivis-tä, historiallisista romaaneista ja tietokonepeleistä. Historiakulttuu-ria on tutkittu runsaasti viime vuo-sikymmeninä. Tällöin on havaittu,

että se vaikuttaa akateemista histo-riantutkimusta tai koulunopetusta voimakkaammin ihmisten men-neisyyskuvaan.

Rantala ja Ahonen korostavat sitä, kuinka historiakulttuuri ja yh-teisön muisti muokkaavat ihmisten kuvaa menneisyydestä. He mene-vät jopa niin pitkälle, että väittävät muistelun ja akateemisen tutki-muksen asettuvan yhtä arvokkaik-si osiksi laajaa ja vaikeasti rajatta-vaa historian kenttää. Valitettavas-ti he eivät perustele tätä radikaalia näkemystään kunnolla.

Kirjan tekijät kehottavat opet-tajia hyödyntämään oppilaiden omasta kokemusmaailmasta kum-puavia arjen selviytymistarinoi-ta. Näitä tarinoita voidaan työstää yhdessä ja sitoa ne osaksi yhteistä historiaa, jolloin oppilaiden suhde menneisyyteen muodostuisi elä-väksi. Lisäksi oppilaiden omat ta-rinat voivat auttaa eri taustoista tu-levia oppilaita ymmärtämään toi-siaan paremmin. Tällä olisi suu-ri kasvatuksellinen merkitys, sillä monikulttuurisessa Suomessa elää rinnakkain erilaisia menneisyys-kuvia omaavia yhteisöjä.

Historiakulttuuriin kuuluu myös kaupallisista intresseistä teh-dyt historiaviihteen tuotteet, kuten historialliset elokuvat tai mennei-syyteen sijoitetut tietokonepelit. Nämä historian viihteelliset esityk-set ovat koululle hankala pala. Mo-net opettajat pelkäävät, että histo-riaviihde luo taiteellisen vapauden varjolla virheellistä kuvaa mennei-syydestä. Pelko perustuu sille, että historian oppisisällöt ovat rakentu-neet historiatieteelle, joka puoles-taan on halunnut erottautua jyrkäs-ti viihteellisistä menneisyyden tul-kinnoista. Koulun pitäisi Rantalan ja Ahosen mielestä kuitenkin käyt-

tää hyväkseen historiaviihdettä, sil-lä se vaikuttaa joka tapauksessa op-pilaiden käsityksiin menneisyydes-tä. Nuoret voivat viettää runsaasti aikaa tietokonepelien menneissä maailmoissa. Mielestäni historia-viihde sopii etenkin kiinnostuksen herättämiseen ja opetuksen elä-vöittämiseen sekä lähdekriittisten taitojen kehittämiseen.

Historiakulttuurin mahdolli-suudet opetuksessa perustuvat en-nen kaikkea siihen, että oppilaat ei-vät tee eroa koululuokassa ja sen ul-kopuolella omaksumansa historian välillä. Kun historian läsnäolo ar-jessa tehdään näkyväksi, koulussa opittu tieto kiinnittyy paremmin ympäröivään yhteiskuntaan. Tä-mä auttaa oppilaita omaksumaan oppisisältöjä syvällisemmin ja toi-saalta käsittelemään kriittisesti koulun ulkopuolella kohtaamaan-sa historiakulttuuria. Parhaassa ta-pauksessa historiakulttuuriin avoi-mesti suhtautuva opetus herättää pysyvän kiinnostuksen historiaa kohtaan.

Miksi historiaa opetetaan?

Kansallinen historia oli keskeinen sidosaine, jolla luotiin kansallisval-tioon yhteenkuuluvuuden tunnet-ta. Historia oli kansallinen kerto-mus, joka opetettiin kansakoulussa uusille ikäluokille. Näin lapset op-pivat arvostamaan esi-isiensä pyrin-töjä ja tulivat osaksi kansallisen ker-tomuksen jatkumoa. Sittemmin vä-hemmistöjä tutkineet historioitsijat ovat osoittaneet, että suuren kansal-lisen kertomuksen varjoihin jäi ai-na ihmisryhmiä, jotka eivät mahtu-neet kansakunnan rakentamispro-jektin yhteiseen identiteettikerto-mukseen. Suomessa ulkopuolisuus on koskenut esimerkiksi romaneja ja saamelaisia.


Jälkinationalistinen historian-kirjoitus on pyrkinyt vapauttamaan historianopetuksen ideologiois-ta, mutta sen vaikutukset koulu-opetukseen ovat olleet vaatimatto-mia. Oppikirjat rakentuvat edel-leen kansallisen historian kehikol-le, jossa menneisyyttä tarkastellaan pääasiassa poliittisten tapahtumien sarjana. Tradition voimasta kertoo sekin, että lukion uudessa opetus-suunnitelmassa kulttuuri- ja aate-historiaa sisältävä kurssi muuttuu vapaaehtoiseksi.

Historianopetus ei voi koskaan olla ideologioista vapaata. Histo-ria on vahvasti yhteiskunnallinen aine, joka toteuttaa koulun laaja-alaisia kasvatuksellisia ja yhteis-kunnallisia tehtäviä, kuten ihmis-oikeuksien, suvaitsevaisuuden ja rauhan edistämistä. Parhaimmil-laan historianopetus auttaa nuoria ymmärtämään, että ihmiset muut-tavat yhteiskuntaa omalla toimin-nallaan. Tämän ymmärryksen soisi voimauttavan oppilaita toimimaan myös itse aktiivisina kansalaisina omassa elämässään.

Aktiivisen kansalaisuuden nä-kökulmasta onkin yllättävää, kuin-ka kriittisesti Rantala ja Ahonen suhtautuvat ilmiöpohjaiseen opis-keluun, jossa tutkimuskohteek-si valittua ilmiötä tarkastellaan eri näkökulmista useiden oppiainei-den yhteistyönä. Ilmiöpohjainen lähestymistapa on kovassa nostees-sa tämän päivän koulumaailmassa, sillä sen katsotaan vastaavan yh-teiskunnallisia tarpeita ja tilanteita sekä innostavan oppilaita tutkivaan oppimiseen. Rantala ja Ahonen kuitenkin pelkäävät, että historial-lisen tiedon luonne ei välttämättä tule siinä esiin. Ymmärrän huolen, mutta koen, että historiallis-yhteis-kuntatiedollinen näkökulma voi ri-

kastuttaa ilmiöpohjaista opiskelua, jossa luonnontiede- ja kielipaino-tukset helposti korostuvat.

Historianopetuksen kaksi traditiota

Perinteinen historianopetus on kärjistetysti poliittista, suurmies-keskeistä kansallista historiaa. Se tarkastelee menneisyyttä nykypäi-västä käsin ja selittää asioiden ny-kyistä tilaa menneisyyden tapahtu-milla. Osa oppilaista on voinut ko-kea perinteisen opetuksen tylsäksi, sillä se ei välttämättä kiinnity hei-dän omaan elämäänsä. Toisaalta se muodostaa selkeärajaisen ja hel-posti hallittavan kokonaisuuden, jonka omaksuminen onnistuu ah-kerasti lukemalla.

Viime vuosikymmeninä yleis-tynyt vaihtoehtoinen historian-opetus puolestaan pyrkii kasvat-tamaan kriittisiä kansalaisia, jotka kehittävät historiantaitojaan, ku-ten lähdekritiikkiä ja tiedon kriit-tistä arviointia. Oppilaat oppivat, että ilmiöiden tulkinnat muuttu-vat näkökulman mukaan ja että eri ihmisryhmät voivat kokea saman asian hyvin eri tavoin.

Opetussuunnitelmien perus-teella voisi kuvitella, että suoma-laisessa historianopetuksessa ko-rostuu nykyään vaihtoehtoisen opetuksen taidolliset piirteet. To-dellisuudessa muutos on kuiten-kin ollut hidas. Opettajille tehtyjen kyselytutkimusten ja valtakunnal-listen kokeiden perusteella on käy-nyt ilmi, että opettajat ovat pää-osin pitäytyneet perinteisessä ope-tuksessa.

Muutoksen hitauteen on usei-ta syitä. Lukiossa ylioppilaskirjoi-tukset ohjaavat opiskelua voimak-kaasti. Niin kauan kun ylioppi-laskokeessa mitataan täyteen ah-dettujen lukion kurssien faktojen

muistamista, valtaosa opettajista kokee historian taitoja korostavan opettamisen ajankäytöllisesti mah-dottomaksi. Taitopainotusta on helpompi sisällyttää koulukohtai-siin erikoiskursseihin, mutta kire-än kuntatalouden vallitessa näiden tarjontaa on vähennetty. Samaan aikaan opetusryhmiä on säästö-syistä suurennettu, mikä osaltaan vaikeuttaa taitopainotuksen lisää-mistä.

Rantalan ja Ahosen mukaan historiakulttuurista ammentava ja oppilaiden arkeen kiinnittyvä, tul-kintojen monimuotoisuuden hy-väksyvä ja historiantaitoja koros-tava lähestymistapa sopii nyky-ajan vaatimuksiin paremmin kuin kansallisen historiantutkimuksen traditiolle rakentava perinteinen opetus. Tämä vastaa myös uuden opetussuunnitelman linjaa, jos-sa oppisisältöjä on karsittu ja tai-topainotusta korostettu. On kiin-nostava nähdä, onnistuuko taito-painotteinen historianopetus lyö-mään itsensä lopulta läpi.

Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja

Porkkalan lukion historian ja yhteis-

kuntaopin opettaja.


Kohti ihmisten arkea

Pekka Wahlstedt

C. Wright Mills: Sosiologinen mielikuvitus. Suomentanut Antti Karisto ym. Gaudeamus 2015.

Yhdysvaltalainen sosiologi C. Wright Mills (1916–62) kirjoitti teoksensa Sosiologinen mielikuvitus jo vuonna 1959. Kirja käännettiin-kin suomeksi vuonna 1982, mutta nyt se on julkaistu uudestaan Juha Suorannan pienellä C. Wright Mill-sin elämäntyötä esittelevällä luvul-la varustettuna. Uusintapainoksen syynä on, että edellinen painos on jo aikoja sitten myyty loppuun.

Eikä syyttä, sillä yhdysvaltalai-sen sosiologian omantienkulkija ja toisinajattelija vaikutti 1960-luvul-la paljon niin uusvasemmistolai-siin opiskelijoihin kuin hippeihin ja muihin vaihtoehtoisen elämän-tavan valinneisiin. Yksi Millsin ja sosiologisen mielikuvituksen tun-nusmerkeistä onkin, että sosiolo-gista mielikuvitusta käyttävä ei ase-moi itseään mihinkään tiettyyn lo-keroon, vaan yhdistelee vapaas-ti mitä erilaisimpia näkökulmia ja ajatuksia keskenään. Tärkein ylitet-tävä kuilu on akateemisen teoreet-tisen ajattelun ja tavallisen ihmisen arjen välillä.

Mills arvosteleekin sosiologi-an menetelmiä ja viitekehyksiä tar-kastelevissa luvuissa käytännöstä vieraantunutta ”yleistä teoriaa” ja luonnontieteelisiin teknisiin me-netelmiin rajoittunutta ”abstraktia empirismiä”. Edellinen on täysin eksynyt ja lukkiutunut monimut-kaisiin teorioihin sekä mutkikkaa-seen kieleen. Jälkimmäinen on to-sin yhteydessä ihmisiin, mutta ai-noastaan tilastollisia menetelmiä

käyttävien haastattelujen muodos-sa, jotka keskittyvät pieniin mer-kityksettömiin yksityiskohtiin ja unohtavat suuret rakenteelliset ko-konaisuudet, joiden kartoittaminen on sosiologian varsinainen tehtävä.

Suositut haastattelututkimuk-set ajavatkin liike-elämän ja valtaa pitävän eliitin etuja, kun sosiologi-an varsinainen tehtävä olisi koko yhteiskunnan hyvän edistäminen. Mills syyttää aikansa sosiologiaa paitsi mielikuvituksen puutteesta, myös klassisen maailmaa paranta-van yhteiskuntatieteen perinteen hylkäämisestä.

Millsin esikuvia olivatkin muun muassa Karl Marx, Max Weber se-kä teorian ja toiminnan vuorovai-kutusta painottanut pragmatistinen traditio. Lisäksi sosiologista mieli-kuvitustaan kehittävä Mills luki pal-jon yhteiskunnallisiin ongelmiin pureutunutta kaunokirjallisuutta, kuten Honoré de Balzacin ja Gus-tave Flaubertin teoksia.

Monet Millsin arvostelemat asi-at ovat meidän aikanamme vain vahvistuneet. Tutkijoiden riippu-vuus tieteen ulkopuolisista tahois-ta ja rahoituksesta on vain korostu-nut. Kapinoimisen sijasta tutkijois-ta on tullut erikoistuneita teknikko-ja ja byrokraatteja, jotka edustavat ja palvelevat enemmän hallintoa kuin vapaata ja kriittistä tiedettä.

Mills toteaakin, että akateemi-sille ihmisille on avautunut koko-naan uudenlainen ammattipolku, joka poikkeaa perinteisestä profes-sorin urasta. Hän kutsuu sitä ”uu-den yrittäjän” uraksi. Uusi yrittäjä toimii tiiviissä kosketuksessa liike-maailman kanssa. Kirjan uudelleen julkaiseminen on siis enemmän kuin paikallaan. Monet yhteiskun-nalliset ongelmat, joiden selvittä-minen tai selvittämisessä auttami-

nen kuuluu nimenomaan sosiologi-an tehtäviin, ovat vain kärjistyneet. Etenkin pienen ihmisen asema on monimutkaistunut entistä suurem-massa ja abstraktimmassa maail-massa. Kytkentöjä erilaisten yhteis-kunnallisten asioiden välillä pal-jastava sosiologia voi auttaa ihmis-tä ymmärtämään ja vaikuttamaan suureen järjestelmään. Nyt globa-lisaation aikoina ihmisen on entis-tä vaikeampi hahmottaa yhteyksiä suurten yhteiskunnallisten muu-tosten ja oman arkielämänsä välillä.

Sosiologian tärkein tehtävä on auttaa ihmisiä ottamaan yhteiskun-ta, joka on heidän oma luomuksen-sa, haltuun sen sijaan, että se hallit-see ja heittelee heitä miten sattuu. Mills arvosteleekin tieteen kieltä abstraktisuudesta ja vaikeaselkoi-suudesta. Tiede ei jargonia edellytä ja tyrkytä, vaan monimutkaisen kie-lenkäytön takana on tutkijan egois-tinen tarve olla tutkittaviensa ylä-puolella. Mills itse kirjoittaa selke-ästi ja puhuttelevasti.

Kirjassa hän kertoo yksityiskoh-taisesti, miten viljelee omaa sosio-logista mielikuvitustaan ja kuin-ka hän rakentaa sen pohjalta tut-kimusta. Yksi tärkeä vinkki on ali-tuinen muistiinpanojen tekeminen siellä, missä milloinkin sattuu liik-kumaan ja olemaan – tiede ei ole vain ammatti, vaan ennen kaikkea elämäntapa.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja krii-

tikko.


Utopian jäljillä

Jan Forsman

Keijo Lakkala: Utopia tänään – Yhteiskunnallisen mielikuvituksen metodologiaa. Kampus kustannus 2014.

Tällaista valtiota ja valtiomuotoa minä siis sanon hyväksi ja oikeaksi, ja tällaista miestä samoin. Ja jos kerran tämä valtio on oikea, katson muiden olevan huonoja ja epäonnistuneen sekä oman hallintonsa järjestämisessä että yrityksessään muovata yksityisten kansalaisten sielua.

Platon, Valtio1

Mikä on poliittisen keskustelun tar-koitus? Onko se pelkkää argumen-taatiota, arvojen kautta käytävää diskurssia siitä, mikä on paras nä-kemys? Jos näin on, kuinka suh-tautua eroon ”arvojen” ja ”tosiasi-oiden” välillä? Onko olemassa ar-voista vapaita tosiasioita, todelli-suuden objektiivisia realiteetteja, jotka kaikkien meidän on hyväk-syttävä, arvoistamme riippumat-ta? Tai, kuten Suomen Pankin pää-johtaja Erkki Liikanen asian alku-vuodesta ilmaisi, pitäisikö ensin tu-tustua ”faktoihin ja numeroihin” ja vasta sen jälkeen keskustella arvois-ta.2 Vai onko poliittisen keskuste-lun merkitys jotain yleisempää, jo-tain joka ylittää keskustelut ”fak-toista ja numeroista”? Onko ylipää-tään olemassa ”tosiseikkaa”, johon ei suhtauduttaisi arvojen tai ideo-logian kautta?

Teoksessaan Keijo Lakkala kan-

1 Platon, Valtio, 449a.2 Yle-Uutiset, 31.1.2015. ” Pääjoh-

taja Liikanen: Puolueiden pitäisi tunnustaa faktat ja luvut ennen vaaleja”. Verkossa: http://yle.fi/uu-tiset/paajohtaja_liikanen_puolu-eiden_pitaisi_tunnustaa_faktat_ja_luvut_ennen_vaalej a/7773074

nattaa selvästi jälkimmäistä vaih-toehtoa. ”Tieteellä objektiivisena prosessina”, Lakkala kirjoittaa, ”on aina reaalisia vaikutuksia ja sitou-muksia ympäröivään todellisuu-teen. Erityisesti yhteiskuntatietei-lijöiden olisi tämä tajuttava ja ref-lektoitava omaa asemaansa yhteis-kunnallisessa todellisuudessa” (s. 20). Lakkalan mukaan tieteilijöi-den pitäisi asian ymmärtämisen li-säksi siis eksplikoida julkisessa kes-kustelussa. Poliittinen sitoutunei-suus sekoitetaan liian helposti fak-tojen mielivaltaiseen muunteluun – objektiivisuus ja neutraalisuus eivät suinkaan ole tässä yhteydes-sä synonyymisiä.

”Vaikka tieteen sisällöt eivät oli-sikaan poliittisia luonteeltaan, on tieteentekijöiden toiminta, joka on luonteeltaan sosiaalista ja yhteis-kunnallista, ainakin potentiaalises-ti ja piilevästi poliittista vaikutuk-siltaan” (s. 22). Tästä syystä Lakka-la tyrmää kokonaan liikasmaisen puheen faktoihin ja numeroihin pohjaavasta, arvojen ja ideologioi-den ulkoisesta poliittisesta kentäs-tä ja lähestyy itse aihetta kokonais-valtaisemmin. Poliittinen diskurs-si ei ole Lakkalalle ”tosiseikkojen” ulkopuolista kiistelyä arvoista ja leikkauskohteista. Se on tosiseik-kojen ja maailmankuvan sisällyt-tävää kanssakäymistä, jonka tar-koituksena on suunnata katse kohti parempaa yhteiskuntaa, parempaa maailmaa. Poliittinen diskurssi on siten aina suoraan tekemisissä uto-pioiden kanssa.

Utopia abstraktina ja

konkreettisena mahdollisuutena

Termi utopia on peräisin Tho-mas Moren samannimisestä kir-jasta (1516), jossa More kuvaa At-lantin valtamerellä sijaitsevan saa-

ren ihanneyhteiskuntaa. Sana tulee alun perin kreikasta (ou topov, paik-ka, jota ei ole). Myöhemmin se on pikemminkin liitetty käsitteeseen eutopov, hyvä paikka (eu- = hy-vä). Tähän jälkimmäiseen käsit-teeseen myös Lakkalan määritelmä lähinnä perustuu. Poliittinen uto-piakeskustelu ei pyri ajatuskokeen tasolla tehtävään mielikuvitusleik-kiin (niin kutsuttujen abstraktien utopioiden luomiseen), vaan konk-reettisiin malleihin yhteiskunnalli-sen tulevaisuuden suunnasta.

Teoksensa ensimmäisessä var-sinaisessa kappaleessa Lakkala ku-vaakin utopioiden historiaa, eri-tyisesti klassisten utopiakuvausten kautta. Moren Utopian ja Platonin Valtion kaltaisten selkeiden esi-merkkien lisäksi hän nostaa esiin myös sellaisia vähemmän tunnet-tuja klassikoita, kuten Francis Ba-conin Uusi Atlantis ja Tommaso Campanellan Aurinkokaupunki. Näitä Lakkala käsittelee tarkkasa-naisesti ja syvällisesti, tuoden eri-tyisesti esiin niiden eroa nykyiseen utopiakeskusteluun.

Pääosa teoksesta käsittelee kui-tenkin saksalaista filosofista teo-reetikkoa Ernst Blochia (1885–1977). Bloch oli poliittinen filoso-fi, jonka näkemyksissä kajastaa eri-tyisesti Karl Marxin vaikutus. Yksi Lakkalan kirjan luvuista käsittelee-kin Blochin epäkonventionaalisia tulkintoja Marxin tekstistä Teesejä Feurbachista. Pääasiallisesti Lak-kala kuitenkin keskittyy Blochin kirjaan Toivon periaate (1938–47), jonka tarkoituksena on hänen mu-kaansa ”puhdistaa utopian käsite sen pejoratiivisesta merkityksestä” (24–25).

Utopia liitetään liian herkästi pelkästään mielikuvitus maail mo-jen luomiseen, kun taas Blochille


utooppista on kaikki kulttuuriai-neisto, jossa ilmenee toivo parem-masta maailmasta. Utooppisuus il-menee pikemminkin sisällössä kuin muodossa.

Lakkalan kirjan voisikin te-maattisesti jakaa kolmeen osaan. Alkuosa keskittyy historialli-siin utopiakäsityksiin ja sitoo nii-tä myös laajemmin poliittiseen, erityisesti sosialistiseen, konteks-tiin. Tämän osan teemaan liittyy myös kappale utopiasta ja apoka-lyptisesta ajattelusta. Apokalypsi ei liity tässä yhteydessä eskatolo-giaan tai maailman loppuun fysi-kaalisessa mielessä, vaan historian näkökulmaan. Historiallisen ajan muutoksena apokalyptiseen ajatte-luun kuuluu paitsi ”maailman” lop-pu myös uuden ”maailman” syn-ty. Lopun ajat ovat käsillä, mutta vain yhden aikakauden loppumi-sen merkityksessä. Lineaarinessa apokalypsi-käsityksessä merkityk-sellistä on sekä loppu että alku.

Toinen osa keskittyy näiden historiallisten, yleensä abstrak-tien utopiakäsitysten erottelemi-seen konkreettisista utopioista. Tä-tä eroa Lakkala rakentaa erityises-ti mahdollisuuden käsitteen avul-la, jota hän lähestyy juuri Blochin kautta. Blochille sekä välinpitä-mättömyys faktoista, että pelkkiin faktoihin keskittyminen on ongel-mallista. Faktat on hyvä ottaa huo-mioon, mutta ne pitää kyetä myös ylittämään. Luonto ja historiallinen tilanne asettavat aina jossain mää-rin rajat mahdollisuuksille ja uto-pia voi toteutua vain näiden reuna-ehtojen sisällä. Lähes mikä tahan-sa ristiriidaton yksittäisen ihmisen utopia voi olla mahdollinen, mut-ta ainoastaan formaalisessa mie-lessä, idean tasolla, paikkana jo-ta ei ole, edes potentiaalisesti. Ai-

to sosiaalinen muutos vaatiikin konkreettisesti mahdollista utopi-aa ja Blochille, kuten Aristoteleelle, kaikki, mikä on maailmassa mah-dollista, on kätkeytyneenä itse maa-ilmaan ja sen materiaan. Koska ih-minen on itsekin mate riaa, ei tämä kykene toimimaan materian ulko-puolella. Mutta jotta poten tiaalina ilmenevän mahdollisuuden kyke-nee aktuali soimaan, muuttamaan outopoksen eutopokseksi, tarvi-taan toimintaa, joka vapauttaa nä-mä latentit materian muodot. Ja tähän, Lakkala tuntuu ilmaisevan, eivät pelkät empiiriset faktat riitä.

Kolmas osa onkin sitten konk-reettisen utopian tarkentamista ja sen poliittisen merkityksen analy-sointia, erityisesti suomalaisen pe-rustulokeskustelun osana. Lakkala selventää aluksi konkreettisen uto-pian merkitystä sosialistiselle ajat-telulle ja rakentaa tämän pohjalta mielenkiintoisen kuvan perustu-lon toteuttamisesta. Tässä Lakka-la ammentaa erityisesti Vihreiden ja Vasemmistoliiton perustuloeh-dotuksista. Teoksen vaikuttavin-ta antia onkin sen viimeinen lu-ku, jossa Lakkala käsittelee perus-tulomallia konkreettisen utopian lähiennakointina, käsitellen yleisiä argumentteja sen puolesta ja joita-kin sitä vastaan. Erityisen antoisaa on käsittely perustulon rahoitta-misesta. Lakkala ei keskity ainoas-taan tavallisimpiin rahoitusmallei-hin, esimerkiksi tasaverotukseen, verojen korottamiseen tai byro-kratian vähentämiseen, vaan esit-tää useita toteuttamiskelpoisia ja jopa osittain toisiaan tukevia mah-dollisuuksia. Kuitenkaan, kuten Lakkala itsekin huomauttaa, tar-koitus ei selvästikään ole ratkais-ta perustulon rahoitukseen liitty-viä ongelmia. Pääpaino keskittyy

joka kohdassa siihen, kuinka pe-rustulon voi nähdä yhtenä strate-giana konkreettisen utopian enna-koimiselle, yhtenä reittinä kohti pa-rempaa maailmaa. Parempi maail-ma, kuten Lakkala toteaa, ei synny tyhjästä.

Kirjan jakautuminen kolmeen osaan on kuitenkin myös ongel-ma. Alun historiallis-filosofinen utopiakatsaus sekä lopun perustu-lokeskustelu vievät helposti lukijan suurimman mielenkiinnon, kun taas keskivälin Marx–Bloch-ana-lyysi tahtoo jäädä hieman junnaa-vaksi ja irralliseksi. Tämä on vali-tettavaa, sillä keskimmäinen osa on olennainen kirjan pääargumentille: utopiat eivät ole vain abstraktia haihattelua vaan myös konkreti-an kautta käytettävää poliittista välineistöä. Argumentti on päte-vä, mutta sen tehokkuutta hieman syö keskiosan kuivuus verrattuna alkuun ja loppuun.

Myös teoksen alkuperä näkyy paikoitellen. Jotkin kohdat tahto-vat olla kankeita ja opinnäytemäi-siä. Onneksi Lakkalan asiantunte-mus ja kiinnostava aiheen käsitte-ly osittain pelastaa näiltä karikoil-ta. Teksti on sujuvaa, osittaisesta opinnäytemäisyydestä huolimatta. Lakkala hallitsee isot linjat ja ky-kenee pitämään langat käsissään. Tästä huolimatta hieman lennok-kaampi tyyli olisi keventänyt pai-koin varsin uuvuttavaakin fakta-ryöpytystä.

Utopia ja poliittinen diskurssi

Onko kaikki argumentaatio po-liittisesti värittynyttä? Esitetäänkö ”totuus” aina jonkin puolueen tai ideologian univormussa? Intuitii-visesti ajateltuna, Liikasen kirjoi-tuksessa on kärkensä. Paljon mie-luumminhan sitä äänestää ehdo-


kasta, joka on tutustunut myös ko-viin faktoihin. Tällaisen ihmisen argumentaatiotakin, jos tämä ky-kenee käyttämään tietojaan väit-teidensä pohjana, on miellyttäväm-pi kuunnella kuin puhtaan ideolo-gista paasausta. Tästä syystä Lak-kala on ehkä turhankin ehdoton katsomuksessaan, että kaikki pe-rustuu arvoihin ja ideologioihin.

Toisaalta Lakkala tekee myös oman argumenttinsa hyvin selväk-si. Faktat ja numerot tuskin kos-kaan ovat vain faktoja ja numeroita. Ja vaikka olisivatkin, eivät ne sellai-senaan ole meistä kovin kiinnosta-via. Meitä kiinnostaa paljon enem-män se, mihin faktat ja numerot vaikuttavat ja mitä niiden perus-teella voi lukea. Tässä mielessä lii-kaslainen argumentaatio ei Lakka-lan mukaan tavoittaisi asian ydintä. Puhtaat faktat ja numerot voivat ol-la puolueettomia. Mutta silloin, kun niiden merkitystä aletaan pohtia, ollaan jo astuttu ideologian aree-nalle. Jos sinne omin tahdoin as-tuu, on syytä valmistautua enem-mälläkin, ellei halua hiekan pöllyä-vän silmiinsä.

Puolueettoman, objektiivisen maail man ja sen reflektoinnin suh detta voi valaista myös Lakka-lan käsittelemän neuvostofilosofi Evald Iljenkovin mielenfilosofian ja erityisesti ajattelun käsityksen kautta. Lakkala itse tosin käsitte-lee Iljenkovia liittyen Marxin pra-xis-käsitteeseen, mutta nähdäkse-ni tämä sopii hyvin myös ideolo-gioiden suhteen. Iljenkoville ajat-telu ei ole sen enempää ruumiista erillistä henkistä aktiviteettiä kuin ruumiiseen puhtaasti redusoita-vissa olevien aivotilojen muutos-ta. Ajattelu on luontoperäisen ke-hon suorittamaa toimintaa. Ajat-telun ja kehontoimintojen välillä

ei ole suoraa kau saalista suhdetta, mutta ajattelu ja keho eivät myös-kään ole toisistaan erillisiä. Ajatte-lu on kehon toimintatapaa samalla lailla kuin kävely on jalkojen toi-mintatapaa – ajattelu ei ole toi-minnan tuote vaan itse toimintaa kullakin tapahtumahetkellä. Toi-minnan kohteena olevat kappaleet kuitenkin ohjaavat ja muuttavat it-se toimintaa – muut taen samalla siis myös ihmisen ajat telua. Ajat-telu onkin Iljenkoville kykyä ra-kentaa ja muuttaa kehon toiminto-ja uusien asiantilojen, joiden puit-teet ohjaavat ajattelua, noustessa esiin. Koska ajattelu on siis Iljenko-vin mukaan prosessi eikä asia, Lak-kala katsoo, ettei tämän mielenteo-riaa voi ymmärtää sen enempää kartesiolaisen dualismin puitteis-sa (jakona spirituaaliseen ja mate-riaaliseen) kuin vahvana reduktio-nisminakaan (kaiken mentaalisen redusoitumisessa fysikaalisiin aivo-tiloihin). (102–104; ks. myös Iljen-kov 2009.)

Inhimillinen ajattelu onkin tä-män perusteella siis prosessia, jota maailmassa olevat asiantilat (kuten faktat ja numerot) ohjaavat. Koke-muksemme onkin siis aina sidok-sissa tähän toiminnalliseen pro-sessiin ja sen luomaan kontekstin, emmekä koskaan saa tietoa maa-ilmasta puhtaan empiirisesti. Em-piiriset faktat ja numerot eivät ole koskaan täysin välittömiä. Reflek-toitu empiirinen välittömyys kun pyrkii aina aktiivisesti muodos-tamaan jonkinlaisen kokonaisym-märryksen annetusta tiedosta. Jon-kinlaista värittyneisyyttä ei siis voi Lakkalan mukaan koskaan välttää, sillä faktat ja numerot luetaan aina jostain kontekstista ja jonkin pro-sessin kautta.

Utopian metsästys reittinä

poliittiseen todellisuuteen

Utopia tänään on kokonaisuutena taitavasti kirjoitettu ja tiivis paket-ti, joka ottaa riuskalla kädellä otetta myös nykyisestä poliittisesta kes-kustelusta. Teos lähestyy aihetta vahvasti ja häpeilemättä sosialis-tisesta näkökulmasta. Tämä on se-kä vahvuus että heikkous. Vahvuus nousee siitä, kuinka väkevän leik-kauksen teos tekee päivänpolitiik-kaan, erityisesti perustulokeskuste-luun. Lakkala maalaa hyvin argu-mentoidun ja tavoitettavan kuvan perustulo-Suomesta, joka on pait-si mahdollinen myös miltei välttä-mätön. Taktiikan heikkous piilee kuitenkin siinä, että vaihtoehtojen käsittely jää vähemmälle. Lakka-la vakuuttaa, mutta vakuuttavuus tuntuu osuvan eniten jo valmiiksi samaa mieltä oleviin.

Argumentaatiota olisi ehdot-tomasti parantanut mahdollisten vaihtoehtoisten mallien analyysi sekä niiden mahdollinen kritiik-ki. Nyt kapitalismin ylittäminen otetaan ikään kuin annettuna. On vaikea uskoa, että Björn Wahlroos olisi kirjan luettuaan täysin va-kuuttunut perustulo-sosialismin toteuttamisen tarpeellisuudesta Suomessa.3 Jos etsii perusteita so-

3 Tosin, mielenkiintoisena sivu-juonteena, Wahlrooskin esitti vuonna 2001 oman ehdotuk-sensa, aivan tosissaan (166). Kuitenkin Walhroos on tämän jälkeenkin esittänyt kansalais-palkkaa tukevia kommentteja. (Yle-Uutiset, 11.9.2013. ”Björn Wahlroos: Minimipalkoista pitää luopua” . Verkossa: http://yle.fi/uutiset/bjorn_wahlroos_minimi-palkoista_pitaa_luopua/6825702)

Lienee kuitenkin selvää, ettei Lakkalan ennakoima sosialisti-nen perustulo olisi välttämättä Wahlroosin mieleen.


sialismille, niitä ei tästä kirjasta löy-dy. Lakkala kyllä painottaa esipu-heessa sosialismin ja kommunis-min käsitteiden uudelleen määrit-telyä, mutta tämäkin jää mielestäni hieman puolitiehen, lukuun otta-matta tiettyjä selkeitä ja odotettu-ja irtiottoja Neuvostoliitosta. Sosi-alistisen utopian voi nähdä arvona sinänsä, mutta ilman kunnon poh-justamista ja muiden mallien kri-tiikkiä, sillä on vaarana jäädä juu-ri siksi, mitä Lakkala yrittää välttää – pelkäksi utopiaksi sen pejoratii-visessa merkityksessä. Ja kuuluisaa sananpartta muokatakseni: yhden utopia on usein toisen dystopia.

Ehkä sosialistisen utopian puo-lustaminen ei kuitenkaan ole kir-jan perimmäinen tarkoitus. Se ei myöskään pyri olemaan yleisku-vaus utopiakirjallisuuden histori-asta. Vaikka Lakkala käsitteleekin historiallisia utopiakuvauksia in-nostavasti, hänen oma pääpainon-sa on ilmiselvästi utopian konk-

reettisuudessa. Konkreettinen uto-pia on mahdollista saavuttaa, koska kykenemme tekemään päätöksiä, jotka ennakoivat sitä ja lopulta joh-tavat siihen.

Ehkä hedelmällisin ja sopivin suhtautuminen kirjan teesiin onkin etsiä vaihtoehtoinen reitti poliitti-seen todellisuuteen. Kuten Lakka-la itsekin toteaa kirjan motiiveita pohtiessaan, utopiaa on usein käy-tetty hyvinkin negatiivisessa mer-kityksessä, lähinnä lyömäaseena radikaaleja poliittisia liikkeitä vas-taan: ”Te elätte jossain utopias-sa!” Lakkala haluaa erityisesti tuo-da utopian oleelliseksi diskurssin-aiheeksi poliittiseen keskusteluun: Me kaikki voimme elää utopiassa! Vaihtoehtoisia malleja on mahdol-lista (jopa Lakkalan mukaan vält-tämätöntä) löytää ja utopiat kuu-luvat poliittisen ajattelun perustyö-kaluihin. Ainakin sellaisen politii-kan, jonka tarkoituksena on tehdä maailmasta parempi paikka.

KirjallisuusIljenkov, Evald, Dialectical Logic

(kääntänyt Creighton, H. Camp-bell), Ilyenkov Internet Archive -verkkosivu, 2009. Verkossa: https://www.marxists.org/archi-ve/ilyenkov/works/essays/index.htm

Platon, Valtio (Politei/a, suom. Itko-nen-Kaila, Marja), Otava, 2007.

Kirjoittaja on filosofi, joka tekee väi-

töskirjatutkimusta René Descartesin

filosofiasta Tampereen yliopistossa.

Tiedekirjasta joulun pätevimmät lahjat!Myymälä Snellmaninkatu 13, Kruununhaka, Helsinki)aukioloajat ovat ma 10–17 ti–pe 10–16.30

Puh. 09 635 177; [email protected]

Verkkokauppamme palvelee aina! www.tiedekirja.fi

Tiedekirjasta voit tykätä Facebookissa ja näin pysyä ajan tasalla tapahtumistamme!

Tieteen tuoreimmat Gaudeamukselta

Sergejeff & Maristo (toim.) Aikamme monta islamiaUutuusteos tutustuu moni-muotoisiin ja myös vähem-män tunnettuihin islami-laisiin yhteisöihin ympäri maailman.

Pekka ValtonenPuolen maailman valtiasKaarle V:n 1500-luvulla kauppakapitalismi mullisti talouden ja yhteiskunnalli-set muutokset eurooppalai-sen sielunelämän.

Tanja Kuronen Hoivapommin purkajatPuolivirallisessa hoivatyössä kolmas sektori, yhteisölli- syys ja vapaaehtoistyö muuttuvat lihaksi. Onko hoiva oikeaa työtä?

Leena-Maija Rossi Muuttuva sukupuoliPohtii outouden ja erilai- suuksien kohtaamista valkoisuuden, sukupuolen ja seksuaalisuuden risteyksissä.

Sollamo & Pajunen (toim.) Kuolleenmeren kadonnut kansaArkeologinen aarre avaa portin menneisyyden Qumraniin. Keitä olivat kirjakääröissä kuvatut ihmiset?

Mäkinen & Engman (toim.) Naisten aikaKeitä olivat edelläkävijät, Suomen ensimmäiset oppineet naiset? Millaisia ratkaisuja he tekivät, ja mitä heistä tuli?

Georg Haggrén ym. (toim.) Muinaisuutemme jäljetMilloin meistä tuli suoma-laisia? Uusimpaan tutkimus- tietoon perustuva teos Suomen kaukaisimmista juurista.

Jukka Korpela Länsimaisen yhteiskunnan juurillaAikamatka antiikin ja keskiajan avainkäänteisiin, joissa idän ja lännen ajattelutavat ja arvomaailmat eriytyivät.

Kurkkaa joulutorin tarjoukset:gaudeamus.pikakirjakauppa.fi

Tieteen tuoreimmat Gaudeamukselta

Sergejeff & Maristo (toim.) Aikamme monta islamiaUutuusteos tutustuu moni-muotoisiin ja myös vähem-män tunnettuihin islami-laisiin yhteisöihin ympäri maailman.

Pekka ValtonenPuolen maailman valtiasKaarle V:n 1500-luvulla kauppakapitalismi mullisti talouden ja yhteiskunnalli-set muutokset eurooppalai-sen sielunelämän.

Tanja Kuronen Hoivapommin purkajatPuolivirallisessa hoivatyössä kolmas sektori, yhteisölli- syys ja vapaaehtoistyö muuttuvat lihaksi. Onko hoiva oikeaa työtä?

Leena-Maija Rossi Muuttuva sukupuoliPohtii outouden ja erilai- suuksien kohtaamista valkoisuuden, sukupuolen ja seksuaalisuuden risteyksissä.

Sollamo & Pajunen (toim.) Kuolleenmeren kadonnut kansaArkeologinen aarre avaa portin menneisyyden Qumraniin. Keitä olivat kirjakääröissä kuvatut ihmiset?

Mäkinen & Engman (toim.) Naisten aikaKeitä olivat edelläkävijät, Suomen ensimmäiset oppineet naiset? Millaisia ratkaisuja he tekivät, ja mitä heistä tuli?

Georg Haggrén ym. (toim.) Muinaisuutemme jäljetMilloin meistä tuli suoma-laisia? Uusimpaan tutkimus- tietoon perustuva teos Suomen kaukaisimmista juurista.

Jukka Korpela Länsimaisen yhteiskunnan juurillaAikamatka antiikin ja keskiajan avainkäänteisiin, joissa idän ja lännen ajattelutavat ja arvomaailmat eriytyivät.

Kurkkaa joulutorin tarjoukset:gaudeamus.pikakirjakauppa.fi

Kaikki saatavilla olevat Vastapainon kirjat

kauppa.vastapaino.fi

Teoksen toimittajat ovat Tieto-Finlandia-palkittu Ville Kivimäki sekä etnologi Kirsi-Maria Hytönen.

Uusinta tutkimustietoa ajasta, jolloin sota oli vereslihalla

Kirjassa tarkastellaan suoma-laisten tunnemaisemaa sodan

jälkeen. Suomi oli hävinnyt sodan, mutta päättänyt

voittaa rauhan.

MILTÄ RAUHA TUNTUI SODAN JÄLKEEN?

Documents

Tieteessä tapahtuu 6/2015