Transsendenssi ja empiria Pitkien kaarien syväsemiotiikkaa, Spengler jälleen kerran 22.4.2014 Tapani Launis

Kahtiajakoa transsendenssiin ja empiriaan ja näiden vuorovaikutusta ovat

tutkineet jokainen filosofi länsimaisen kulttuurin pitkällä polulla.

Transsendenssi käsitteenä on tässä lainattu kantilaisen terminologian

mukaan, mutta käsite kuvaa monilla eri nimityksillään ja määrittelyillään sitä

suurta tuntematonta jonka ihminen on vaistonnut olevan kaiken

aistihavaintojen ulkopuolella, mutta kuitenkin aina läsnä ja vuorovaikutteisesti

vaikuttavana tekijänä arkielämän kokemusmaailman empiriassa.

Mikä on nykyisen sekularisoituneen ja rationaliteetteihin tukeutuvan

yhteiskunnan suhde näihin ikiaikaisiin konseptioihin? Keskustelua

yhteiskuntamme kollektiivisesta arvopohjasta on kyllä käynnistynyt

uudenlaisella vakavuudella johtuen yhä syvenevistä ihmisyhteisön ja

elinympäristön kriiseistä. On herännyt keskustelu oman kulttuurimme

mahdollisuuksista selviytyä näistä vakavista haasteista. Länsimaisen

luonnontieteistä sekä teknis-taloudellisesta ja valistusajan perinteen

rationaliteetista suorituskykynsä saaneen kulttuurin olisi syytä tutkia omia

perusteitaan, kulttuurin syvämerkityksellistä ominaislaatua. Onko sitä vai

onko se kadoksissa odottamassa uudelleenlöytämistä? Agnostikot ja

nykyajan "tiedeuskovaiset" eivät kylläkään myönnä tämänlaiselle

transsendenssille edes olemassaolon mahdollisuutta.

Teknologian edistysusko ja moderniteetin eetos ei kuitenkaan enää tunnu

kantavan. Onko kulttuurimme kaari päätynyt filosofian klassikkojen

terminologian mukaan sovittamattomaan dialektiseen ristiriitaan? Jälleen

kerran on pulpahtanut esiin kulttuuristen syklien käsite, ja jälleen kerran on

tullut esiin poleeminen väite länsimaisen kulttuurin tuhosta ja esiin on tuotu

"tuhon enkelin" Oswald Spenglerin ajatuksia.

Tulevaisuuden tukimusseuran taannoisessa keskustelutilaisuudessa

pohdittiin länsimaisen kulttuurin nykytilaa. Poleemiseksi esimerkiksi

nostettiin esiin Oswald Spenglerin (1880-1936) avainteos Länsimaiden

perikato (1918-22), Teoksessa esitettiin käsitys historiallisista sykleistä, jotka

hän määritteli ihmiselämän elinkaaren analogian avulla, elämänkaareksi

syntymästä huippukauteen ja vihdoin kuolemiseen. Spenglerin käsitys

kulttuurisista sykleistä sopii hyvin aikaan ennen ensimmäista maailmansotaa,

jolloin elettiin jo aavistellen hallitsemattomia teollisen yhteiskunnan

tuhovoimia, tulevaa sotaa ja elettiin erilaisten hengensuuntien kaaoottisessa

murroksessa. Vanha maailma rakenteineen oli sortumassa ja monarkioita

sekä vanhaa yhteiskunnallista luokkajakoa kyseenalaistettiin. Ennen

ensimmäistä maailmansotaa oli tilanne Euroopan älymystön ja

kulttuurivaikuttajien piirissä hyvin herkistynyt. Nuoret Wertherit tekivät

tunnetiloissaan itsemurhia ja kirjailijat ja runoilijat elivät ahdistuksessaan.

Jopa älyllisen kepeässä Ranskassa Marcel Proust sulkeutui Pariisin

kammioonsa.

Tämä kulttuurin ahdistustila enteili vanhan yhteiskuntajärjestelmän

romahtamista. Ja herkimmät kokivat sen sisäisenä ahdinkona. Ajalle oli

ominaista "neurasteeninen" yliherkkyys mikä osaltaan tuotti ihmismielen

tutkimisen, psykologian ensiaskeleet. Sigmund Freud määritteli ihmismielen

syvärakenteita, ihmisen toimintaa yritettiin selittää ja analysoida sisäisten

maailmojen psykoanalyysilla ja siellä ilmenevän transsensdenssin

esiintuomiseksi psykoanalyysin avulla (yliminä/aliminä-käsitteet yms.). Myös

ulkopuolista maailmaa yritettiin "psykologisoida". Freudilla oli käsitys

isänmurhasta ja oidipaalisesta äitisuhteesta ihmiskunnan ikuisen syyllisyyden

lähteenä. Perisynti ja paratiisista karkoitusmyytti oli myös uskonnollisessa

ajattelussa ihmisen transsendentaalinen ja henkinen taakka ja perisynti.

Saksalaiset ajattelijat analysoivat vallan ja valtion olemusta myös

viileämminkin Hegelin hengessä ja teollisen kapitalistisen yhteiskunnan

dialektisia ristiriitoja Marxin analyysin mukaan. Ajalle oli ominaista suurten

historiallisten kaarien, linjojen ja syklien selitysmallien etsiminen ja myös

transsendentaalisten kaiken takana olevien voimien ja rakenteiden etsiminen

(esim. Hegelin "Welgeist"). Spengler käsitti kulttuurien syklit jaksoina.

Nykyisen tietämyksen ja ymmärryksen valossa hänen valitsemansa

kuttuuriset kokonaisuudet ja niiden selitysmallit olivat kuitenkin keinotekoisia

ja niitä selittämään kuvitellut syvämerkityksien morfologiat ja

symbolimystiikka olivat peräti omintakeisia. Lähdetiedot ja historiallinen ja

kulttuurimaantieteellinen kokonaiskäsitys oli myös hyvin ontuva ja osittain

peräti asenteellinen, eikä niinkään omannut vakavalle tieteelliselle työlle

asetettuja laatuvaatimuksia. Yritys oli kuitenkin kömpelyydessäänkin tärkeä,

koska Spengler toi esiin ajassa liikkuvia yleisiä ajatusmalleja ja teki myös

joitakin tärkeitä omiakin oivalluksia. Eräänä esimerkkinä näistä

"sivutuotteista" voi ottaa merkkien ja merkityksien symboliikkan, mitä on

pidetty varhaisina semioottisina tulkintoina myöhempää jalostamista varten

(Peirce et al)

Spenglerin ajattelussa oli yksi merkittävä yleinen, kaikelle filosofiselle

pohdinnalle ominainen peruspiirre. Se oli kaiken olevaisen takana olevan

voiman olemuksen ja olomuodon sekä ominaispiirteiden määrittely, kulttuurin

peruseetoksen muovaaman hahmon etsiminen ja ontologinen määrittely.

Spenglerin määrittelemä "ursymbol" oli perimmäinen kohtalonomainen

ykseys, metasymboli, jota empiirisesti havainnoitavissa maailmassa ei voi

selittää ja todentaa. Tämä kohtalon voima ohjaa myös ihmisten

käyttäytymistä.Taustalla oli teollisen yhteiskunnan synty ja modernisaatio,

jonka tuoma uusi yhteiskunnallinen jako ja kulttuurinen uusi ajattelu loi

hämmentävät kehykset ensimmäistä maailmansotaa edeltävien vuosien

yhteiskunnallisessa murroksessa ja ravistelivat "norsunluutorneissaan"

teorioitaan näpertelevää akateemista maailmaa. Spengler yritti

epätoivoisesti saada järjestystä tähän moderrnin yhteiskunnan

käsitemaailman uudelleenmäärittelytilanteessa ja hajoamisessa. Hän yritti

hakea selittävää yhteistä merkitystä, "ursymbol", yhtenäistävää

transsendenssia kaiken olevaisen takana olevaksi taustavoimaksi. Samoin

hän yritti hakea kulttuurisille kokonaisuuksille yhtenäistävää selitysmallia ja

rakennetta.

Kunkin aikakauden kulttuurisilla toimijoilla on kyllä omat selitysmallinsa ja

tulkintansa, ja omaa kulttuurista eetosta pidetään (usein tiedostamattomasti)

paradigmanomaisena lainalaisuutena. Aikalaisten on usein vaikeata

ymmärtää ja havainnoida oman kulttuurinsa olemusta ja saavuttaa

tarpeellista ulkopuolisuutta. Ehkä vain taiteen avulla pystytään viestimään

aavistuksenomaisesti jostain, mikä on kaiken takana. Spenglerin edustamia

pyrkimyksiä yhtenäisten jaksollisten kokonaisilmiöiden määrittelyyn on ollut

aivan viime aikoihin asti muitakin. Esimerkiksi voidaan ottaa Thomas Kuhn'in

tieteellisten paradigmojen käsite ja Michael Foucault'in "episteemi".

Kulttuurien yhtenäisesti selitettävä kokonaisuus, vaikeasti hahmotettava

transsendenssi voidaan näin olettaa olevan kaikkien kulttuurien ja uskontojen

"kategorinen imperatiivi" aina kulloisellekin kulttuurille ominaisen tulkinnan

mukaan.

Kukin aikakausi korostaa myös itse omaa omaleimaisuuttaan, samoin viime

vuosisadan teollinen ja sittemmin jälkiteollinen kulttuuri. Tässä on kuitenkin

liioiteltua hybristä ja näköharhaa. Itseasiassa on kysymys valistusajan

ajattelun ja peruseetoksen mukaisesta historiallisesta jatkumosta jonka

tuloksena länsimainen kulttuuri sai partikulaarisen erityisluonteensa

luonnontieteiden nopean kehityksen ansiosta. Kaikki tuntui olevan

selitettävissä luonnontieteen, matematiikan, fysiikan ja kemian lakien avulla.

Valistusajan ajattelijoiden ja tiedemiesten innovaatioita ei oltu vielä

kyseenalaistettu 1900-luvun alussa. Newtonin ja muiden valistusajan

matematiikan, fysiikan ja kemian alojen tiedemiesten innovaatiot ja eksaktien

luonnonlakien seltyismallit ulottuivat avaruuteen ja koko kosmokseen

luonnonlakien omaisesti. Valistusfilosofi Immanuel Kant sysäsi sivuun myös

"häiritsevän" uskonnollisen ajattelun ja korvasi metafysiikan transsendenssin

puhtaan järjen lainalaisuuksilla ja "kategorisella imperatiivilla".

Yhteiskunnallinen empiria oli siten vain puhtaan järjen rationaliteetin

mukaista toimintaa parhaimmillaan. Tämän ajattelun mukainen kehitysusko

oli voimakas ja on voimissaan vieläkin. Ihmisen omnipotentit kyvyt kaikkien

ongelmien ratkaisijana oli näin perusteltu ja varmistettu, ja näin oli teollisen

aikakauden henkinen perusta legitimoitu.

Valistusaikana sielu erotettiin myös ruumista. Ihmisen kokonaisvaltainen

ruumiillis-sielullinen ykseys hajoitettiin (Rene Descartes et al). Ihminen

"viipaloitiin" näin ja valjastettiin vähitellen teollis-taloudellisen koneiston

osiksi, Länsimaissa kehitys johti Marxin määrittelyn mukaisesti kapitalismin

dialektiseen ristiriitaan työn ja pääoman välillä. Ihminen ja hänen asemansa

yhteiskunnassa määriteltiin suhteessa tähän tuotantotapaan, ja siitä

aiheutuvaan luokkajakoon ja luokkataisteluun. Varhaisen teollisen tuotannon

mahdollistaman kapitalismin jatkuvasti toistuvat kriisit ovat monen arvion

mukaisesti jatkuneet myös jälkiteollisessa yhteiskunnassa meidän

aikoihimme asti. Länsimaisen kulttuurin tuotantotapaan liittyvät kriisit,

ihmiskunnan ja elinympäristön ongelmat on ajateltu ratkaistavan tieteellisten

innovaatioiden ja puhtaan järjen avulla. Näin saavutettaisi myös valistusajan

libertaarinen yhteiskunnan hyvinvointi ja yhteiskuntarauha (Adam Smith ja

David Ricardo et al). Tähän liittyi myös ranskalainen kartesiolainen älyllinen

ajattelu. Myöhemmin tämä rationaalisuuden ideaalin mukainen linja jatkui

loogis- empiristisenä anglosaksiseen kulttuuripiiriin hyvin istuvana

ajattelutapana (Wittgenstein nuoremmalla iällään ja Popper).

Eurooppalaisessa kulttuuri-ilmastossa oli kuitenkin aina vastapooleja

valtavirtauksille. Valistusajan rationaalisen ajattelun rinnalla kulki myös

luonnon toimintaperiaatteita ihannoivia suuntauksia, jotka sijoitettiin ehkä

hieman liian leimaavasti "romantiikan" aatehistoriallisen otsikon alle. Jean-

Jacques Rousseau esitti luonnonoikeuden käsitteen joka kontrastoi

perinteistä vieläkin lainsäädännön perustana olevaa "roomalaista oikeutta".

Saksalaisessa kultttuuripiirissä on aina ollut omanlaistansa luonnon

toimntaperiaatteisiin liittyvää metafyysistä ajattelua, "maauskoa",

germaaniseen mytologiaan perustuvaa myyttismystistä perinnettä, joka sai

taiteellisen toisintonsa mm Wagnerin tuotannossa. Rationaalista

modernismia kontrastoiva ajattelu sai myös myöhemmin vastailmauksia

myös 1920-luvun Weimarin tasavallassa Saksassa. Ensimmäisen

maailmansodan käsittämätön julmuus ilmeni ekpressiivisessä syviä tuntoja

luotaavassa taiteessa, joka kuitenkin jo 1930-luvuin alussa alistui

modernismin rationaliteetin ja universaalisen teknistaloudellisen kulttuurisen

hegemonian alle. Germaaninen mytologia ja muinaisusko sai myös uusia

tulkintoja Saksan taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa ahdingossa

ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Demokraattinen hallinto ei kestänyt

sodanjälkeisten kriisien paineita. Weimarin Saksan tasavaltainen hallinto

romahti ja talouselämän syöksykierre johti hyperinflaatioon. Versaillen

rauhansopimus nöyryytti myös kansan itsetuntoa ja oli vakava virhe

voittajavaltioilta. Tässä epätoivoisessa tilanteessa onnistui

kansallissosialistinen liike alkuvaiheessaan yhdistämään teollisuuden,

armeijan ja kansalaisten hädänalaisen tilanteen työllistäväksi ja toivoa

antavaksi poliittiseksi ohjelmaksi. Natsi-Saksa tarvitsi myös ideologiset

välineet poliittisen toimintansa tueksi. Natsien omalla tavallaan hyödyntämä

muinaisuskon tulkinta "Blut und Boden" tukeutui saksalaisen ajattelun

perinteeseen ja sitä tukevien ajatelijoiden määrittelyihin. Martin

Heideggerinkin ajattelussa havaita viitteitä tähän kulttuuriperintöön, vaikka

hänen nimensä yhdistäminen kansallissosialistisen idologian luomiseen on

ollut tiedeyhteisössä kiusallista. Modernistinen, demokratian arvoihin nojaava

kehitysusko säilyi kuitenkin Euroopassa ja Atlantin tuolla puolen

valtavirtauksena maailmansotien yli. Spengler ei arvostanut kylläkään

demokratiiaa ja modernistista libertaarista yhteiskuntaa ja piti sitä vain

kapitalismin rahoittamana yhteiskuntarauhan ylläpitävän järjestelmänä. Mutta

hän ei kuitenkaan samaistunut uuden "Ceasarin" , Hitlerin johtamaan

kansallissosialismiin.

Spenglerin luonnehdinta "faustisesta" länsimaisesta kulttuurista oli

omalaatuinen mutta tavallaan osuva. Sen mukaan länsimaisen ihmisen

mielenmaisema oli rajattomassa avaruudessa. Länsimainen ihminen pyrkii

maailman ja universumin valloittamiseen ja myös oman olemisensa

selittämiseen tieteen avulla. Makro- ja mikromaailman ilmiöiden lopullisia

kaikenkattavia selitysmalleja etsitään ja kuvitellaan että länsimainen ihminen

selvittää omnipotenttien kykyjensä avulla kaiken olevaisen taustat ja

lainalaisuudet. Spenglerin mukaan nämä intohimoiset etsinnät johtaisivat

kuitenkin ennemmin tai myöhemmin lopulliseen ristiriitatilanteeseen ja

vääjäämättömään tuhoon. Jos Spengler olisi keskustelemassa kanssamme

vielä, hän varmaankin ottaisi ilmastonmuutoksen ja kontrolloimattoman

väestönkasvun sekä globaalisti vaikuttavat hyperkapitalismin kriisit,

köyhyyden ja nälän, esimerkeiksi länsimaisen kulttuurin elinkaaren

lopullisesta päättymisestä.

Miksi jo havaittuja ihmiskunnan olemassoloon vaikuttavia haitallisia

kehityskulkuja on vaikea pysäyttää ja "tuhoa" estää? Yhteiskunnallisen

vaikuttamisen ja toiminnan perusteet, poliitiseen käyttäytymiseen vaikuttavat

ideologiat ovat myös transsendennsissa vaikuttavia irrationaalisia

konsepteja. Ne sisältävät arvomäärittelyja ja eettisiä kannanottoja, joita

testataan käytännön yhteiskunnallisessa empiriassa. Spengleriläisittäin

arvioituna nykyisiin ihmisyhteisön ja luonnon kriiseihin olisi vaikea vaikuttaa

koska kulttuurin käsikirjoitus on jo valmiiksi kirjoitettu. Ja kaikki ihmisyhteisön

toiminta noudattaa kulttuurin taustalla ohjaavan transsendenssin

lainalaisuuksia. Jos tämä kehitys päätyy dialektiseen ristiriitaan, romahtaa

kulttuurinen eetos ja kulttuuri tuhoutuu. Spenglerin ajatukset tuottavat

lohduttomuudessaan ankeita näkemyksiä oman faustisen kulttuurimme

kehitysnäkymistä, mutta hän on silti tuonut keskusteluun oleellisia

kulttuuritutkimuksen tarkastelunäkökulmia vaikkakin ristiriitaisessa

muodossaan. Ja rehellinen analyysi saattaa tuoda tervehdyttäviäkin

näkemyksiä aikalaiskeskusteluun. Ja ehkä valonhäivähdyksen tunnelin

päähän...

Kulttuurisen kokonaisuuden määrittely on monimutkainen ja monipolveileva

tehtävä. Voidaan löytää yhteisiä, yleisiä ja arkkityyppisiä sekä osaltaan

paikallisesti erityispiirteitä ja myös eri kultturipiirien risteäviä ja lomittuvia

vuorovaikutuksia. Jos länsimainen kulttuuri on kriisiytymässä ja ennustetaan

päättyväksi, niin mistä tämä partikulaarinen kehitys alkoi ja miten se sai

kulttuurisen hahmonsa.ja ominaisen toimintatapansa? Mikä on

modernisaation ja teollisen yhteiskunnan spengleriläinen sykli? Spengler

määritteli kulttuurin kakimääräiseksi iäksi non 1000 vuotta. Sen mukaisesti

laskien "faustisen" vaiheen tapahtumat saisivat alkunsa kansainvaelluksen

sekasorrosta ja syvältä keskiajalla. Keskiajalla oli kirkollinen dominassi

voimakas ja kirkon määrittelemä transsendenssi oli itsestäänselvyys.

Augustinuksen ja kirkkoisien mukaan kaikki ihmismielen pyrkimykset johtavat

kohti taivasten valtakuntaa. Kirkon hengellistä dominanssia ja oppeja oli

vaarallista uhata. Rangaistus oli julma, usein kuolemantuomio, jos levitti

harhaoppisia ajatuksia. Alkemistit kyllä tekivät "tieteelisiä" kokeitaan ja

yrittivät tehdä kultaa harjottaen siten myös kokeellista esitieteellistä

"tutkimustyötä". Samoin makrokosmoksen ja oman aurinkokuntamme tutkijat

joutuivat kirkon uskomusten ja uskonnon määrittelyjen kanssa jatkuvasti

hankaukseen. Pohjois- Afrikan kautta kiersi myös aristoteelinen tieto ja

antiikin kulttuuriperintö takasin kotiseuduilleen. Keskiaika ei siis ollut

suinkaan niin "pimeätä" inkubaatioaikaa kuin myöhemmin on kuviteltu. Kirkon

virallisille opeille löytyi aina rinnakkaisia kyseenalaistavia tulkintoja, jotka

enteilivät tulevan tieteellisen maailmankuvan syntymistä.

Antiikki murtautui renessanssin aikana sitten läpi "horisontaalisemman"

kulttuurisen käsitteistön perustaksi. Kaksi transsendenssin tulkintaa oli

selvästi erotettavissa antiikin ajatteluperiteessä. Platonin ihannesuhteiden ja

geometristen muotojen transsendentaalinen maailma, maailman ja

kosmoksen ilmiöiden selittäjänä. Toinen oli aristoteelinen kehittymisen malli,

missä potentiaalisista mahdollisuuksista seurasi ilmiöiden toteutuminen.

Taustalla oli liikuttaja-olio joka johdattaa maailmankaikkeuden olioita

alkeellisista muodoista ja materiaaleista sekä eliöistä korkeampiin eliöihin ja

ihmiseen. Ihminen pyrkii tässä kehityskulussa teleologiseti kohti jumaluutta ja

Jumalaa. Platoninen geometristen ihannemuotojen ja suhteiden malli

muistuttaa hyvin paljon Spenglerin muotosymbolien kuvaamaa

transsendenssia. Tämänlaiset arkkityyppista symbolien etsintää ja luokittelua

on itsesasiaassa havaittavissa myös semiotiikan perustajien (Peirce et al)

ajattelun taustalla. Aristoteelinen dynaaminen kehitysajattelu liittyi myös

Spenglerinkin ajatteluun määriteltäessä kulttuurien kehityssyklejä.

Renessanssin horisontaalisuus muuttui sitten voimakkaaksi Barokin

dynaamisuudeksi ja uudet luonnontieteen innovaatiot ja kokonaisvaltainen

vanhan maailman ajattelun uudelleenarviointi johti sitten Valistukseen ja

lopulta teollisen yhteiskunnan syntymiseen.

Spengler sai vaikutteita myös itämaisesta ajattelusta senaikaisen

tietämyksen mahdollistamana. Esimerkiksi kiinalaisilla oli ajattelussa erityinen

kahtiajako taolaisuuden transsendenssiin ja konfutselaiseen käytännön

elämän empiriaan. Spenglerillä oli oma käsitys historiallisten kulttuurisyklien

kokonaisuuksista ja hän erotti seuraavia merkittäviä kulttuurisia

kokonaisuuksia: egyptiläinen, babylonialainen, meksikolainen (Mayat,

Azteekit), kiinalainen, intialainen, arabialainen, antiikin "apollooninen" ja

länsimainen "faustinen" kulttuuri. Nämä jaksot kehittyivät kukin elämänsä eri

vaiheiden kautta syntymästä huippukauteen ja sitten lopulta kuolemaan.

Kullakin kulttuurilla oli ominaisluonteensa jota aikalaiset eivät ymmärtäneet,

mutta joka määritteli kulttuurin kohtalonomaisesti. Kulttuureilla oli

jonkianlainen perushahmo, morfologinen symbolinen sisältö, "ursymbol",

alkusymboli. Arabialaisella kulttuurilla oli "tie", antiikilla "apolloninen

kappale", ja länsimainen kulttuuri pyrki kohti faustista ääretöntä avaruutta,

venäläisillä oli "taso/tasanko".

Kulttuurisen syklin ikä oli Spenglerin mukaan noin tuhat vuotta.

Nykytietämyksen ja ymmärryksen mukaisesti Spenglerin ajanmääritystapa on

virheellinen. Kulttuurien syklit ovat harvoin erillisiä, ajallisesti mitattavia ja

omaehtoisesti toimivia. Ne ovat usein toisiinsa lomittuneita ja

vuorovaikutussuhteessa. Sikäli Spenglerin jaoittelut ovat epätieteellisiä ja

historiantutukimuksen kannalta väärä, niinkuin professori Marja Jalava totesi

alustuksessaan em. Tulevaisuuden tutkimusseuran keskustelutilaisuudessa.

Spengler määritteli myös kulttuurille määritteitä jotka ovat reippaita yleistyksiä

mutta kylläkin kiinnostavia kuvaamaan 1900 luvuin alun psykologisoivaa ja

neurasteenista ilmapiiriä. Hän piti länsimaisen "faustisen" kulttuurin rappion

eräinä ilmenemismuotoina modernisaation mukana tuomaa

yksilökeskeisyyttä, kaupallistumista ja moraalisten arvojen rapautumista.

Hänen mielestään demokratisoituminen oli kapitalistien "salajuoni" ostaa

ihmiset palvelukseensa työntekijöinä ja myös tuotteita kuluttavana massana.

Kun kapitalistinen rahan hallitsema yhteiskunta ja markkinatalous romahtaa

tulee tilalle taistelu, jonka voittaja on edistyksellinen yksinvaltias "Caesar"

sotilaallisella voimallaan ja yhteiskuntarauhan takaavalla hallinnollaan.

Samalla taataan myös kansalaisten onnellisuus ja hyvinvointi. Ehkä Hitler ja

muut diktaattorit omivat tämän käsityksen Spenglerinkin varmentamana.

Spengler ei ollut kuitenkaan natsi ja joutui kansallissosialistien kanssa

erimielisyyksiin. Hitler edusti omalla sairaalla tavallaan kuvitelmaa Spenglerin

"caesarismista". Weimarin tasavallan rappion tilalle tuotiin näin kyllä

uudenlainen työllistävä ja kansan kulttuurisen yhtenäisyyden pelastava ja

jalostava poliittinen liike, mutta lyhyessä ajassa natsien luoma hallinto ja

johtajien häikäilemätön vallanhimo muuttui ennennäkemättömäksi

tuhovoimaksi ja vaaraksi jopa ihmiskunnalle loppuvaiheessaan. Spengler oli

kyllä vastaan vanhaa maailmaa ja keisari-Saksaa, mutta oli kuitenkin

traditioita ihannoiva konservatiivi, ja piti tasa-arvoon pyrkivää demokratiaa

liiallisine vapauksineen, modernisaatiota ja edistysuskoa pian ohimenevänä

rappiotilana. "Rappion" ydinalueet olivat kaupunkikulttuurien keskustat.

Älymystö ei lisäänny, tapakulttuuri löystyy, uskonnottomuus, sekularisaatio

lisääntyy, yhteiskuntaa koossapitävät ja kannattaneet säädyt hajoavat,

sivilisaatio korruptoituu ja keskittyy vain taloudelliseen voitontavoitteluun.

Kulttuurin pohja murtuu (kuulostaako tutulle nykyisyyttäkin arvioiden!).

Hän rinnasti kaupunkikulttuurin teollisen yhteiskunnan tuotteeksi, vaikka

kaupunkikulttuurien iäksi on arvioitu noin 10 000 vuotta viimeisimpien

tutkimusten mukaan. Kaupunkikulttuuri syntyi vähitellen Lähi-Idän ja

Väimeren ympäristön "asutun puolikuun" viljanvlijelysalueilla ja

kaupankäynnin solmukohdissa sekä maailmanlaajuisesti hedelmällisissä

suurimpien jokien suistoissa. Spenglerin parjaama kapitalistinen

markkinatalous kehittyi vähitellen näissä kulttuuristen ja materiaalisten

pyrkimysten keskuksissa, karavaanireittien solmikohdisssa. Spengler esitti

myös, että arabialainen kulttuuri oli onminaspiirteinen ja sitä symbolisoi käsite

"tie". Arabialaisella ja Lähi- sekä Keski-Idän kulttuureilla oli kyllä selviä

itsenäisiä ominaispiirtetä 1000-luvulle asti. .Ja jos mongolit eivät olisi

tuhonneet esimekiksi Bagdadin yliopistoa 1200 luvulla, niin se olisi ollut koko

meidän pallonpuoliskomme merkittävin tieteen keskus. "Tie" on kaunis

ilmaisu ja hyvin lähellä arabialaista ajattelua. Arabit olivat kauppiaita,

silkkitien "liikennöitsijöitä" ja siirsivät silloisen tietämyksen itäisistä

kulttuureista Välimeren alueelle. Vaikkakin arbialainen tiede oli hyvin

korkealuokkaista, se tuskin sai yhtenäiskulttuurista profiilia muussa kuin ehkä

Islamin uskonnollisessa kontekstissa. Yksijulmalaiset uskonnot ovat

sittemmin olleet hyvin voimakkaita omanlaisensa trenssendenssin

määrittelyssä.

Venäläisyydelle antoi Spengler symbolisen luonnehdinnan tasaisena tasona ,

äärettömänä arona. Nykytilanteessa voinemme todeta että venäläisyydellä

on transendenssinsa uskonnollisessa ajattelussaan ja erityislaatuinen

aikakäsitys sekä samoin erityislaatuinen ajattelutapa teknistaloudellisen

yhteiskunnnan toimintatavoissa. Ja tähän "tasoon" ja arolle ovat kaikki

valloittajat hukanneet voimansa. Globaali hypertalous on syömässä tältäkin

ominaispiirteisyydeltä pohjaa. Samoin Spenglerin eristämät Kiinan, Intian,

Meksikon (Maya atsteekit) kultttuurit ovat alistuneet aikoinaan kolonialismin

aikana ja sekottuneet nykyisin globaalin talouden kokonaisuuteen. Sama

sekottuminen on tapahtumassa muissakin erityisiä ominaispiirteitä

omaavissa kulttuureissa

Nykytietämyksen valossa on siis vaikeata kuvata spengleriläisittäin

määriteltynä kulttuurien alkuja ja loppuja. Kulttuurit ovat sekottuneet

jatkuvaksi vuorovaikutussuhteiden ketjuksi. Spenglerin ajattelutavan

mukaisia syklejä on havaittavissa ehkä ainoastaan historian oppikirjojen

sotahistorian vuosiluvuissa. Egyptiläiset menivät niin pitkälle kuin sotilaallisen

voiman avulla pääsivät, samoin babylonialaiset ja assyrialaiset , samoin

kreikkalaiset ja roomalaiset sekä hellenistinen invaasio. Seurasi sarja uusien

mantereiden valloitussotia ja kolonisaatio, kaikki merkittävät teollisuusmaat

sittemmin vuorollaan. Sotajoukkojen mukana olivat myös papit, verottajat ja

sitten kauppiaat, siis koko yhteiskunnallisen vallankäytön apparaatti. Kaikki

varmistivat omat intressinsä valloituretkillään. Tämä valloitussotien historia

noudattaa tiettyä spengleriläistä syklisyyttä omista mahdollisuuksista sitten

mahdottoman tilanteen tuomaan romahtamiseen.

Samantyyppistä historian synkkää syklistä kertomaa ovat olleet

alkuperäiskansojen kohtalot siirtomaiden valloituksen ja luonnonresurssien

saalistuksen alkuaikoina. Eristyksissä eläville alkuperäiskansoilla ei ole ollut

myöskään vastustuskykyä valloittajien tuomille taudeille ja heidän

kulttuurinsa ovat joskus hyvin nopeasti tuhoutuneet ja alistuneet valloittajien

valtakulttuurin alle. Myöskin luonnonkatastrofit ovat hävittäneet oletettavasti

joitakin eristyksissä eläviä kulttuureja. Mutta, tuskin näistä historian

dramaattisita käänteistä saa kuitenkaan eriteltyä selkeätä sarjaa yhtenäisistä

kulttuurien rakenteista ja jaksoista Spenglerin esittämän elinkaariajattelun

mukaan.

Merkkejä kulttuuri-ihmisen jättämistä jäljistä löytyy jatkuvasti lisää ja arviot

ihmisen kulttuurisita pyrkimyksistä varhaistuvat myös jatkuvasti. Etelä-Afrikan

luolista on löytynyt jo 90 0000 vuotta vanhoja seinäpiirroksia. Ja eripuolilla

maailmaa löydetyissä luolamaalauksissa ja kalliopiirroksissa on kiveen

piirrettyjä merkkejä, merkityksiä ja symboleja . Ne muistuttavat

arkkityyppisesti samantyyppistä ihmiselle ilmeisesti luonteenomaista ajattelu-

ja ilmaisutapaa. Piirroksilla on haluttu ilmaista jotakin. Onko symboleilla vain

tapahtumien, arkielämän empirian kuvailun merkityksiä vai onko piirroksilla

transsendentaalista merkitystä, on suuri kysymysmerkki, ja riippuu aina

kulloisestakin tulkinnasta. Kysymyksessä voi olla myös transsendenssin

kytkentä empiriaan.palvontariittinä, jossa tuonpuoleisia voimia kutsutaan

auttamaan hyvän sadon, metsästysonnen tai yleensäkin elinehtojen

turvaamisessa. Tai hyvitellään muussa mielessä henkiä suopeiksi ihmisen

pyrkimyksille.

Luolan seiniin piirretyt kuvat voivat liittyä myös ikiaikaiseen ihmisen

pyrkimykseen filosofiseen pohdiskeluun ja transsendentaalisen toisen

todellisuuden olemuksen ymmärtämiseen. Yritetään saada selitystä ihmisen

oman olemisen syistä, tavoitteista, tehtävästä ja kohtalosta tunnetussa

maailmankaikkeudessa. Tätä kokemistapaa ja käsitemaailman luomiskykyä

ei eläimillä käsityksemme mukaan ole ainakaan samantyyppisenä (peräti

humanosentrisesti kylläkin ajateltuna !). Puheilmaisu tai viestivä ääntelykyky

on arvioitu olevan yli miljoona vuotta vanhaa. Eläinkunnan evoluutiossa

tapahtunut "vinksahdus" ihmisen verran tapahtui vielä aikaisemmin . Jos

määritellään ihmisen evolutiivinen kehityskaari mahdollisimman pitkällä

aikajänteellä ja lähdetään tietoisuuden heräämisen alkuajoista asti liikkeelle,

tulee Spenglerin aikamittarin lukemat ainakin satakertaistaa.

Varhainen kulttuuri-ihminen aloitti laaja-alaisemmat pohdiskelunsa ilmeisesti

Afrikan savanneilla. Vikkelät pienet ihmisapina suojautuivat

sapelihammastiikereiltä ja muilta pedoilta nuotion ympärille tai vetäytyivät

turvaan luoliin, ja jatkoivat vaellustaan kalaisia rantoja pitkin maailman ääriin.

Vaeltavilla heimoilla oli kulloisenkin selviytymistilanteen nostamat johtajat,

mutta myös "viisaat miehet" (myös naiset) ja shamaanit jotka välittivät tietoa

ja neuvoa tuonpuoleisesta, pystyivät ennustamaan ja parantamaan.

Tuonpuoleinen transsendenssi on ollut myös mukana ihmisen

mielenmaailmassa aivan ihmiskunnan alkuajoilta lähtien. Vaikka kukin

kulttuuripiiri määrittelee tuonpuoleisen ominaispiirteet omalla tavallaan,

ihmiselle ominaiset ikiaikaiset transsendenssin selitysmallit ilmenevät hyvin

samantyyppisinä läpi koko ihmiskunnan historian. Siten Spengleriläisen

syklin voisi hyvinkin laajentaa koskemaan koko ihmiskunnan ja tiedostavan

ihmisen pitkää vaellusta.

Spenglerin mukaan länsimaista kulttuuria ohjaa kohtalonomainen faustinen ja

vääjäämättömästi loppua kohti kulkeva voima, morfologinen

muotosymbolinen hahmo, jota emme itse voi ymmärtää ja ohjata. Spenglerin

kulttuurista kehityskaaren "faustisen" vaiheen kehityskaaren alkua voidaan

kuitenkin kyseenalaistaa ja reippaasti varhaistaa. Ehkä ihmisyhteisön

kulttuurinen kehityyskaari alkaa jo tiedostavan apinaihmisen varhaisista

kehitysvaiheista ja se päättyy teollisen ja jälkiteollisen globalisoituneen

yhteiskunnan maailmanhallintaan. Kulttuurimme sitten rapautuu, kriisiytyy ja

tuhoutuu transsendentaalisen eetoksen katoamiseen ja toiminnan empirian

rappioon ja lopulliseen dialektiseen ristiriitaan. Onko kulttuurimme kriisi

lopullinen ja ovatko ristuiriidat ihmisyhteisön sisällä tai luonnon kanssa niin

sovittamattomat että emme selviydy seurauksista, jää seurattavaksi jo

lähitulevaisuudessa.

Ihmisen omnipotenssi ei ilmeisesti riitä enään luonnon ja sen resurssien

hallittuun hyödyntämiseen, luonnontalouden kriisihallintaan . On osoitettu että

valistusajan perintö luonnontieteiden eksakteista selitysmalleista on ollut

ylioptimistinen. Eksakti luonnotiede ei pysty myöskään selittämään kaikkea.

Viimeaikaiset käsitykset fysiikan ja kemian laesista osoittavat, että sekä

mikromaailman että makromaailman eksaktit faktat ovat muuttuneet

vuorovaikutussuhteiden ja todennäköisyyksien suhteellisiksi käsitteiksi.

Higgsin hiukkasten ja gravitaatioaaltojen etsiminen ja "löytäminen" on tuonut

kyllä lisää voimassaolevan paradigman teorioita vahvistavaa

havaintomateriaalia, mutta kriittisesti arvioiden, esimerkiksi Heisenbergin

epätarkkuusperiaateen mukaisesti kaikki havainnot fysikaalisista ilmiöistä

ovat vain todennäköisyyteen perustuvia ja perusvaikeudet ovat itse ilmiöiden

mittaamisessa ja todentamisessa. Kvanttien materiaalista sekä aalto-

ominaisuutta ja näiden vuorovaikutusta on vaikea eksakstisti todentaa.

Heisenbergin oppi-isä, atomimallin havainnollistaja Niels Bohr varoitti tästä jo

aikoinaan ja moni nykytutkija on esittänyt, että maailmankuvamme ja

kehitysoptimismimme on rakentunut liian itsekeskeisesti, tarkoitushakuisesti

ja itseasiassa liian helposti. Siis löydämme sitä mitä itse haemme

"antrooppisessa" kuplassamme.. Todellisuuden lait pakenevat aina jonnekin

tietämyksemme ulkopuolelle. Lopullista ratkaisua ei ole ja jotain pysyy aina

ihmiseltä piilossa. Tai sitten ei olekaan mitään "suurta rakennetta". Ihminen

on yksin omassa merkillisessä kuplassaan ja yksin maailmankaikkeudessa.

Pelastusrengasta etsitään. Mikä on spengleriläisittäin meidän aikamme

"ursymbol" tai transsendentaalinen sisältö, mahdollisesti pelastavakin eetos?

Mitä kulttuuriamme kantavaa voimaa on vielä jäljellä? Vai onko tässä

transsendentaalisesa virtuaalisuudessa jäljellä mitään rakentavaa ja

selvitymista auttavaa. Onko transendenssimme ontto, vailla peruseetostaan

tai sitten emme pysty hyödyntämään ja tunnistamaan sitä? Nykyisten kriisien

laukaisemiseen tarvittaisi tämän tarnsendentaalisen ja empiirisen dialektiikan

vakavaa tutkistelua. Ainakin kaikki kulttuurisen toiminnan välineet, koko

"työkalupakki" on hallussamme. Myös lähihistorian ja menneisyyden

opetukset ovat arvokkaita jos niitä kuunnellaan. Tulevaisuutta ei kuitenkaan

ole, jos emme etsi toiminnallemme transsendentaalista eetosta, pyrkimyksiä

ja tavoitteellisuutta. Jos transsendenssimme, virtuaaliset taustavoimat ja

varanto ovat heikentyneet ja katoavat, olemme vaikeuksissa.

Tulevaisuuttakaan ei silloin ole. Ei ole potentiaalisuudesta ammentavia luovia

mahdollisuuksia korjata kriisiytynyttä maailmaa. On siten kuunneltava

kulttuurimme heikkojakin etäisiä viestejä. Ja kohdennettava parantava tieto

nykyhetkeen.

Kulttuurimme kriisiytyminen on monista näkökulmista katsoen edennyt niin

pitkälle, että ongelmat tulee ratkaista heti ja aikaa ei enää ole jäljellä.

On myös usein esitetty pelastusrenkaana, että ongelmat ihmiskunnan ja

luonnonkin kanssa ratkeavat teknologian avulla, siis länsimainen yhteiskunta

rämpii eteenpäin aina kriiristä toiseen mutta kuitenkin aina selviytyy

innovatiivisen kykynsä ansiosta. Mitkä ovat sitten tieteen ja teknologian ja

varsinkin uusimpien innovaatioiden mahdollisuudet? Ja myös, onko

vallitsevan pardigman kokonaisuus , tietotekniikan, biokemian ja muiden

uusien jälkiteollisen yhteiskunan apparaattien mahdollisuudet tarpeeksi

kattavia ongelmien ratkaisuun. Tarvitaanko ikiaikaista transsendenssin ja

empirian käsiteyhteyden pohdintaa myös eksalktin luonnontieteen

työmetodien tueksi?

Lopuksi yritetään siirtää edelläkäsiteltyjä kysymyksiä nykyisen tieto- ja

informaatioteknisen käsitteistön piiriin. Seuraava pohdiskelu alkoi

väitöskirjatyössäni. Kirjassani tutkin virtuaalisuus-käsitteen olemusta ja

suhdetta tilaan ja aikaan. Virtuaalisuus-sanaa on käytetty nykyisen

tietotekniikan innovaatioiden yhteydessä ja omittukin kyseiseen diskurssiin.

Nykyisen digitaalisissa laiteympäristöissä pyrittiin tuomaan toista todellisuutta

visuaalisten, immersiivisesti eläytymiskokemuksien kautta. Kyseinen

teknologia edustaa myös viimeisimpiä länsimaisen kulttuurin aluevaltauksia.

ICT- murteella luonnehdittuna meillä on uusi "rauta ja softa" hallussamme.

Siis tietotekninen empiria, teknologiset innovaatiot ovat nykyisin

muodikkaanakin tutkittavana soveltavan ja perustutkimuksen piirissä ja

kaupallisesti jo hyvin sovellettuna.

Minkälainen sitten on sisällöltään tämä toinen todellisuus, ICT-median avulla

luotu virtuaalinen olomuoto, informaatioteknologinen transsendenssi?

Virtuaaliympäristössä "Second Life" joudutaan heti muotiliikkeisiin ostamaan

yhteisön omalla rahalla oman avatar-hahmon ympärille muodikas ja trendikäs

asu ja säihkyvä imago. Ja ympäristö on kuvitteellista keskiluokkaista

haavemaailmaa ylellisine ympäristöineen. Tavallisen arjen murheet katoavat

varmasti tässä satumaailmassa. Tämä virtuaalimaalima oli kuin haavekopio

nykyisen keskiluokkaisesta kaupunki-ihmisen ihanneympäristöstä ja

päiväunista, eikä niinkään toisen todellisuuden hahmotus- ja

visualisointiyrityksiä. Kirjoittaja löysi uutteran haun jälkeen yhden

aidontuntuisen mielenkiintoisen virtuaaliiympäristön. Se oli Japanin Edo-

kauden vanha kaupunki, tunnelma oli häkellyttävän mukaansatempaava ja

hämyisän tunnelmallinen. Iltahämärässä jostain taustalta kuului vaimeaa

puheensorinaa ja soittoa. Historiallinen tunnelma oli eheä. Ihmiset vain

puuttuivat. Siis avattaret eli vierailijat. Yksi sentään löytyi. Se oli hitaasti ja

elegantisti kävelevä kauniisti puettu geisha-hahmo. Hän kumarsi, esitteli

itsensä ja antoi yhteystietonsa. Hän osoittautui internethaun mukaan sitten

miespuoliseksi graafikoksi eteläiseltä Manhattanilta... Niinpä niin, virtuaalisen

toisen todellisuuden luomat illuusiot pettävät aina jossain kohdin ja aitoutta ei

saavuteta. Ehkä se ei ole tavoitekaan. Tuntuu että kaupalliset

virtuaalimaailmat ovat hienostuneen ulkokuoren kätkemiä verkkokauppoja ja

deittipalveluja.

Mitä virtuaalisuus voisi olla ja mitä se sitten voisi merkitä nykyteknologiankin

saavuttamana ja hyödyntämänä? Moni mediatutkija ja visionääri on

toppuutellut tätä "teknohypeä", ja todennut että virtuaalisuus on parhaiten

ymmärrettävänä ja läsnä meidän omassa arkitajunnan ympäristössämme

metafyysisenä "ubiikkina" samanaikaisuutena, ja sitä tulee etsiä oman

mielemme antamien mahdollisuuksien ja vihjeiden avulla, parhaiten

ilmaistavissa ehkä taiteen ja kulttuurin eri ilmenemismuotojen avulla.

Itseasiassa kysymys on filosofisista peruspohdinnoista ja mielemme

mahdollisuuksista ymmärtää olemisemme syvämerkityksiä. Keinotekoisten

virtuaaliympäristöjen avulla voidaan kyllä toteuttaa omia haaveitamme ja

kuvitelmiamme, mutta sen vakavampaan syväluotaukseen tuskin päästään.

Myöskin kemiallisesti voidaan aivoissa tuottaa hallusinaatioita, mutta

syntyneet fantasiat tuskin kuvantavat Spenglerinkin "ursymbol" käsitettä ja

transsendenssia.

Joidenkin käsitysten mukaan kyberneettinen virtuaalisuus voi kehittyä

vähitellen "isoksi veljeksi", neuroverkoksi, "neurovelhoksi", joka ohjaa meitä

ja kulttuuriamme, ja emme voi kytkeä itseämme siitä pois (Gibson,

"Neurovelho"). Kybermaailman virtuaalisuus olisi siten nykyihmisen

vuorovaikutteista itsesäätelevää ja oppivaa elämää ja siten myös tavallaan

transsendenssia. Kyberneettisen verkon teknologia ja laiteympäristöt voivat

myös alkaa elää omaa elämäänsä itsetuottamansa informaation varassa ja

oppivana organismina. Samoin ihminen pyrkii tietoiseti luomaan itseään

muistuttavia androidi-hahmoja, robotiikkaa tieteen ja teknologian avulla, sekä

mallintamaan omaa fyysistä olemustaan ja hengenelämäänsä myös

tietoteknisen virtualisaation avulla (ns.kognitiotieteen piirissä usein esitettyjä

teemoja).. Kuitenkin on todettu usein että uuden teknologian ja biokemian

mahdollistamilla metodeilla ei pystytä luomaan elämää eikä ihmisen

ainutlaatuista evolutiivisesti kehittynyttä sielua (mm. Wittgenstein

vanhemmalla iällään).

Gilles Deleuze on tuonut esille virtuaalisen käsitteen syvämerkityksien

heijastuspintana, ja jatkanut sekä tulkinnut kirjassaan "Bergsonism" (1966)

!900 luvun alussa vaikuttaneen merkittävän ranskalaisen filosofin ajatuksia.

Henri Bergson on käyttänyt virtuaalisuus-termiä kuvaamaan ihmisen

mieltämää tapahtumamaailmaa tilassa ja ajassa. Aistikokemuksen

ulkopuolella oleva maailma seuraa meitä joka hetkenä virtuaalisuuden

kehämäisinä pilvinä. Kauempana ovat kulttuuriset hitaat ja heikot vaikutukset

ja lähempänä ovat kunkin ihmisen hetkellisen toiminnan perusteet. Tässä

ajan eropisteessä tiivistyy yhdistelmä menneisyyden ohjeista, nykyisyyden

mahdolllisuuksista ja tulevasta tavoitteellisuudesta, sen potentiaalisuuden

mahdollistamana, jonka kunkin ihmisen toimintaympäristö ja

henkilökohtaiset omainaisuudet sallivat. Potentiaaliset mahdollisuudet ovat

kuitenkin luovasti ja ei-deterministeisesti muuttuvia, eikä niinkään

potentiaalisten mahdollisuuksien "piirustuksia" niinkuin Aristoteles tämän

vuorovaikutussuhteen määritteli. Gilles Deleuze kuvasi nykyisyyttä tämän

virtuaalisen kentän ominaisuuksien ja osaltaan tiedostamattomien

taustatekijäiden mahdollistamaksi kristallisaatioksi (Derridankin esiintuoma

eron tapahtumahetki, "la differance") . Siis kaiken koetun ja tiedostetun

takana on jotain mitä voimme kutsua virtuaaliseksi, jotain mikä antaa omissa

rajoissaan mahdollisuudet arkielämämme toiminnoille mutta sallii myös

luovan tavan suunnata toimintaamme.

Tätä virtuaalisuutta voisi määritellä myös edelläkäsittellyn kantilaisen

terminologian mukaisesti transsendenssiksi, johon ihminen peilaa arkista ja

intentionaalista empiriaansa tiedostamattomasti. Semioottisella

terminologialla voisi kutsua transsendenssia syvämerkitysten viesteiksi, ja

ne ilmaantuvat Deleuzen mukaan määriteltynä "immanentille " ilmaantumisen

ja ymmärtämisen tasollemme. Bergsonin ja Deleuzen mukaan virtuaalisen

ulommilla kehillä ovat heikot ja hitaat kulttuurivaikutteet, jotka tulee aina

ymmärtää aktiivisina ihmisen elämälle suuntaa antavina taustavoimina. .

Kulttuurin ominaispiirteet ovat usein tässä transsendenssin peruseetoksessa,

ja sen ohjeiston kriisiytyminen, heikkeneminen tai puuttuminen on

huolestuttavaa kulttuurin elinvoiman kannalta..

Miten kuvata meidän aikamme "weltgeistiä" ajan henkeä, kulttuurimme

peruseetosta.. Nyt sen ovat määritelleet ja yksinkertaistaneet globaalin

talouselämän toimijat. Ihmiset määritellään tämän taloudellisen valtaa

arvottavan rahamittarin mukaan. Ihmiset ovat jaoteltu nykyisin usein

käytetyn jaottelun mukaisesti joko tuotannon järjestäjiin (rahoitus), tuottajiin

(työelämänykyisin n toimijat) tai kuluttajiin ( tuotteiden hankkijat ja käyttäjät)

ja pelkästään rahan mittaamalla tavalla. Tämä on kuin paradigmaattinen

itsestäänselvyys, ja vaikea nykyisellään purkaa. Perinteisen taloustieteen

välineistön avulla ei enää myöskään pystytä kuvaamaan saati kontrolloimaan

talouselämän tapahtumia. Raha mittarina on irronnut tuotannollisesta ja

reaalitaloudesta ja on vaarallisella tavalla pörssikeinottelun ja muun

spekulaation pelivälineenä. Yhä kasvavat suuret globaalit yhtiöt valvovat

etujaan jo valtiollisten vaikutusmahdollisuuksien yläpuolella. Tätä kehitystä

kiihdyttää uusliberalistinen dogmi, joka sallii pääomien vapaan liikkuvuuden

ja globaalin humaanien ja luonnonresurssien esteettömän hyödyntämisen.

Näin on taattu myös legitimaatio ihmisen individualistiselle eduntavoittelulle,

rahan esteettömälle keräämiselle ja ahneudelle.Jos ahneesta liike-elämän

toiminnasta tippuisi muruja myös köyhille, voitaisi prosessia edes jollain

tavoin myös moraalisesti perustella. Näin ei ole kuitenkaan tapahtunut.

Rikkaat rikastuvat ja köyhät löyhtyvät. Hyperkatpitalismi on tuonut mukanaan

myös hyperrikkaat ja heidän vaikutusvaltansa. Työn ja pääoman dialektinen

suhde on näin myös laajentunut globaaliksi eettiseksi ristiriidaksi.

Hedonistinen yksilökeskeisyys ja ahneus on nykyisen länsimaisen

yhteiskunnan transsendenssiin liittyvä postulaatti ja on julistettu ihmisen

perimmäisen toiminnan motivaatioksi. Ihminen menestyy siten ainoastaan

kilpalun avulla. Vain vahvin selviää kilpailuyhteiskunnan

sosiaalidarwinistisessa evoluutiossa. Viime aikoina on tämä talouselämän

paradigma alkanut kuitenkin rakoilla. On tuotu näkemys ihmisen tarpeesta

yhteisöllisyyteen, mikä perustuu osaltaan myös ihmisen muinaiseen

selviytymiseen ja elämiseen laumaeläimenä. Yhteisöllinen näkemys

yhteiskunnan toiminnan ja tavoitteiden perusteena on siis nousemassa

uudelleen esiin nykyisten kriisien kärjistyessä ja lienee jo valmiina tulossa

uudenlaisen transsendentaalisen eetoksen perustaksi.

Spengleriläisittäin määriteltynä ihmisen pitkä kulttuurinen kaari saattaa olla

kuitenkin päättymässä. Ihminen on omituinen mutaatio, ja ihmisen aivojen

omalalaatuisen monikytkentäisen ja oppivan ominaisuuksien ansiosta

tiedostava. Kurkunpään rakenne mahdollistaa puhumisen ja laulamisen. Nyt

aiheutunut tiedostavan, puhuvan, laulavan ja kirjoittavan ihmisen kriisi on

kuitenkin vakava ja suurimmalta osin itseaiheutettua. Kulttuuria kannattavan

transsendenssin sisältö on myös kadonnut, On tapahtunut jumalten kuolema

tai ainakin hämärä, Götterdämmerung. Arkiempirialle ei löydy eetosta ja

arvopohjaa ja ihmisen pyrkimykset ja toiminta on tavoitteetonta. Tavoitteeksi

ei riitä nykytalouden toimintaperiaatteiden mukainen yksilökeskeinen vallan ja

rikkauden haaliminen jos muut elämänarvot, tasa-arvoisen yhteiskunnan

toimintaperiaatteet, yhteisöllisyys ja humanistinen ihmiskäsitys jäävät taka-

alalle. Jos elinympäristö tuhoutuu myös taloudellisen toiminnan tuloksena,

ollaan todellisessa eloonjäämiskriisissä. Ihmisen luovalla ajattelulla ja

kulttuurilla ei ole silloin eteenpäin kantavaa voimaa ja toiminnan sisältö

vääristyy. Laulukin saattaa loppua kun luonto palautuu vanhaan

järjestykseensä ilman ihmistä. Palaamme takaisin metaaniaikaan, josta ei ole

enää paluuta. Eikä ole myöskään ihmisiä, luonnon häirikköjä...

-Tärkeimmät lähdeviittaukset mainittu oheisen esseen yhteydessä. Aiheen

laajudesta johtuen ei erillistä lähdeluetteloa ole esitetty tässä yhteydessä.

-Laajempi lähdekirjallisuusluettelo esseen teemoista on myös väitöskirjassani

"Tila, aika ja virtuaalisuus", Tampereen teknillinen yliopisto 2006 (myös e-

kirjana)

Kirjoittajan yhteystiedot:

Tapani Launis FRSA (Royal Society)

TkT, arkkitehti, designer R&D

Merikannontie 3 E 95 00250 Helsinki

tapani.launis@gmail.com