Latinalaisella Amerikalla tarkoitetaan Etelä-Amerikkaa ja

suurinta osaa Väli-Amerikasta, aluetta jolla puhutaan

pääkielenä espanjaa tai portugalia. Koska näitä maita on

monia ja ne ovat laajalla alueella, eroavat ne

maantieteellisesti ja historiallisesti toisistaan. Tämän vuoksi

latinalais-amerikkalainen musiikki on myös hyvin

monimuotoista.

Alueen musiikin monimuotoisuus syntyy alkuperäisväestön eli

intiaanien sävelmistä, orjien mukana tulleista afrikkalaisista

rytmeistä sekä siirtolaisten mukana tulleesta espanjalaisesta

kiihkeydestä. Monet latinalais-amerikkalaisen musiikin

tyyleistä ovat vaikuttaneet kevyeen musiikkiin, kuten jazziin,

rockiin tai discoon.

Musiikillisesti Jamaika tunnetaan

reggaesta, joka on hitaampi versio

saarella soitetusta nopeasta ska-

musiikista 1960-luvulla. Reggae on

letkeää, rytmikästä ja aurinkoisen

kuuloista musiikkia. Siinä käytetään

pääasiassa perinteisiä bändisoittimia

(rummut, basso, kitara, koskettimet)

mutta väriä antaa myös lyömäsoittimien

ja puhaltimien käyttö.

Karibianmerellä sijaitsevan Jamaikan saaren musiikilliset juuret ovat varsin rönsyilevät. Intiaanien asuttamasta

saaresta tuli Espanjan siirtomaa, jolloin alkoi myös orjien tuonti Afrikasta. Myöhemmin Englanti valtasi

Jamaikan ja saaresta tuli koko orjakaupan keskus. Sinne saapui myös runsaasti työläisiä Kiinasta ja Intiasta.

Sanoitukset ottivat usein kantaa heikkoihin yhteiskunnallisiin oloihin. Tekstit ovat

myös vahvasti sidoksissa rastafari-uskontoon, jossa palvotaan Etiopian entistä

keisaria Haile Selassieta uudelleensyntyneenä Kristuksena. Muutenkin afrikkalaisia

juuria arvostetaan. Rastatyyliin kuuluu myös ns. rastatukka sekä Etiopian lipun

punaisen, vihreän ja keltaisen värin käyttö vaatteissa.

Elintaso ja -olot Jamaikalla eivät olleet kovin korkeat. Ihmisillä ei ollut varaa

radioon, televisioon tai levysoittimiin. Tämän vuoksi syntyivät sound system –

järjestelmät, eli avolava-autoihin rakennetut äänentoistolaitteet, joilla musiikkia

soitettiin kaduilla. Näissä katutansseissa syntyi tiskijukkien ammattikunta.

Jamaikalaiset DJ:t myös keksivät ensimmäisinä ryhtyä puhumaan soittamiensa

levyjen päälle. Tämä dub-musiikki (dub engl. puhua päälle) on vaikuttanut

huomattavasti myöhemmin menestykseen nousseen rap-musiikin syntyyn.

Tunnetuinpia jamaikalaisia reggae-muusikoita on laulaja, kitaristi ja

säveltäjä Bob Marley. Muita tunnettuja muusikkoja tai bändejä ovat

Skatalites, Toots Hibbert and The Maytals, Inner Circle ja Shaggy.

Reggaen lisäksi muita jamaikalta lähtöisin olevia musiikkityylejä ovat

ska, rocksteady ja dancehall.

Bob Marley

Inner Circle keikalla Qstockissa 2013.

Brasilialaisesta musiikista maailmalla tunnetuin on samba,

jonka juuret ovat afrikkalaisten orjien kulttuurissa.

Rumpujen säestyksellä orjat tanssivat piirissä ja piirin

keskellä oli jokainen vuorollaan soolotanssijana. Keskellä

tanssiva hakee piiristä toisen henkilön jatkamaan ja vaihdon

merkiksi koskettaa valitsemaansa henkilöä vatsallaan.

Kosketusta kutsuttiin sembaksi joka myöhemmin vaihtui

muotoon samba ja sillä alettiin tarkoittamaan kyseistä

tanssityyliä.

Koska samba on kiihkeän afrikkalaisen rytmin

sävyttämää, siinä painottuvat erilaiset rytmi- ja

lyömäsoittimet. Surdo –rumpu muistuttaa

rumpusetin lattiatomia mutta sitä kannetaan usen

hihnasta kaulassa. Muut lyömäsoittimet ovat

koulustakin tuttuja.

chocalho

a-go-go tamborim maracas

claves

cabasaguiro

Ehkä tunnetuimman sambasävelmän ”Samba

de Janeiron” on säveltänyt brasilialainen

jazzmuusikko Airto Moreira. Kappale on

tuttu useista jalkapallokisoista kautta maan

ja se sävellettiinkin alunperin vuoden 1998

jalkapallon MM-kisoihin.

Sambakulttuuriin liittyy valtavat karnevaalit, joista suurin

pidetään Riossa. Karnevaaleihin liittyy suuri

sambakulkuekilpailu, jossa sambakoulut tanssivat värikkäissä

asuissa ja kulkuneuvoissa. Kullakin sambakoululla on oma

orkesterinsa eli bateria, jossa voi olla jopa 300 lyömäsoittajaa.

Yhden sambakoulun kulkueessa voi olla tuhansia osanottajia.

Karibian alueen pienille saarille on syntynyt lukuisia

musiikkityylejä. Trinidadissa syntynyt calypso on yksi

nuorimmista kansanmusiikeista maailmassa. Se on

kehittynyt afrikkalaisten orjien sokeriruoko-

plantaaseilla laulamista, usein valkoiseen väestöön

kohdistuvista pilkkalauluista. Laulut noudattavat

afrikkalaiseen tyyliin kysymys-vastaus-muotoa, jossa

esilaulaja laulaa lyhyen melodian johon vastataan

joko soittamalla tai laulamalla melodiaa

muuntelemalla.

Calypsolle tyypillinen sointi syntyy tynnyrirummusta eli steel panista. Tarinan

mukaan amerikkalaiset sotajoukot jättivät 1940-luvulla tyhjät öljytynnyrinsä

Trinidadiin ja niitä pois vietäessä syntyi komea kumina. Huomattiin, että jos tynnyrin

kannessa on lommoja, siitä syntyy erikorkuisia ääniä. Myöhemmin tynnyrit opittiin

virittämään ja syntyi steel pan. Vaikka kyseistä soitinta kutsutaan rummuksi, on se

silti melodiasoitin, koska kannen eri kohdat tuottavat eri korkuisen sävelen.

Steel pan

Calypso on levinnyt maailmalla ja steel

bändejä löytyy mm. Suomestakin.

Kokoonpanoissa on steel panien lisäksi

erilaisia lyömäsoittimia (kuten

sambassa) ja toisinaan banjo ja kitara

sekä jopa bändisoittimia.

Tunnetuin calypso-artisti on ehkä jamaikalaissyntyinen Harry Belafonte

ja hänen ensilevynsä (Calypso, 1956) kappaleet ”Banana Boat Song” ja

”Come Back, Liza” ovat maailmallakin tunnetuja. Paitsi hymyilevä-

äänisenä laulajana, hänet tunnetaan myös kansalaisoikeus-taistelijana

ja hän on toiminut mm. Unicefin hyvän tahdon lähettiläänä.

Etelä- ja Väli-Amerikan alkuperäisväestoä ovat intiaanit,

jotka asuivat heimoissa. Heimojen nimistä tunnetuimpia ovat

inkat, mayat ja atsteekit, joista inkat asuivat Perun alueella.

Tyypillistä heidän musiikilleen ovat bambuhuiluilla soitetut

haikeat melodiat sekä kitaran sukuisten charangojen ja

rumpujen käyttö.

Näyttävimpiä inkasoittimia on panhuilun näköinen soitin. Eri alueilla sen nimi vaihtelee,

se voi olla sicu, zampona tai antara. Siinä on sidottu yhteen vierekkäin eripituisia

bambuputkia jopa niin paljon, että sillä voi soittaa parin kolmen oktaavin alueella. Niissä

soitetaan inkojen musiikille tyypilliset haikeat melodiat.

Sointuja soitetaan pientä kitaraa

muistuttavalla 10-kielisellä

charangolla. Kertomuksen mukaan

charangon kaikukoppa tehtiin

aiemmin vyötiäisen panssarista.

Inkamusiikin rytmistä huolehtii bombo-rumpu, joka

muistuttaa meidän rumpusetin isoa tomia. Bombossa on

laaman-nahkakalvo, jossa voi olla vielä karvapeitettäkin

jäljellä, siksi sen ääni on pehmeän kumea.

LÄHTEET Tekijä: Pekka Ryhänen

Musa soi 7 Musiikin mestarit 7

Musa soi 8-9 Musiikin mestarit 8-9

Wikipedia Google creative commons –kuvahaku