Anu Syrjäpalo Kaavasuunnittelija Raahen kaupunki

Vanhoista teollisuusympäristöistäkö vetovoimatekijä?

Ruukki, Raahe ja Pyhäjärvi

Vanhat teollisuusympäristöt ovat oman aikansa innovaatioympäristöjä.

Rautaruukki

Ollinsaari

Lampinsaari

Ruukki Yrityspuisto

Pyhäjärven kaivos

Ruotasen kylä

Raahe Rautaruukki Raahe teki 1950-luvun lopussa tiukkaa elinkeinopolitiikkaa kuoriutuakseen maatalouteen ja merenkulkuun sekä niihin nojaavista elinkeinoista teollisuuskaupungiksi. Rautaruukin tehdasalue on rakentunut kahdessa osassa. Vuonna 1960 aloitettiin rautatehtaan rakentaminen, alueelle rakennettiin masuuni (1964), terässulatto ja valssaamo (1967), kakkosmasuuni (1975) ja alueella tarvittavat kuljettimet. 1960 teollistumisen ja rationalisoimisen eetokselle ominaisesti rakennettiin myös alueella työskenteleville oma ”kuljettimensa”, putkikäytävä, jota pitkin he pääsivät turvallisesti ja likaantumatta työpisteilleen ja takaisin kotiin. Ensimmäisessä vaiheessa rakennetut teollisuusrakennukset ovat osin edelleen tuotantokäytössä. Koska tuotantoprosessia ja –koneistoa on modernisoitu, on vanhoissa tehdasrakennuksissa paljon vuosikymmenten kerrostumaa, eikä alkuperäinen hahmotu helposti ulkopuolisen silmään. Toisessa vaiheessa Rautaruukin tehdasalueelle rakennettiin koksaamo. Koksaamo rakentui tehtaan alueella sijaitsevaan puistoon, jota käytettiin aikaisemmin työntekijöiden virkistäytymiseen. Koksaamon ensimmäinen osa valmistui käyttöön vuonna 1987. Koksaamon yleisilme on vanhaa tehdasaluetta vihreämpi. Alue on väljemmin rakentunut ja tuotantokoneistoa sekä putkistoa on kannakoitu ylös niin, että alas on saatu tilaa kasvustolle.

Ollinsaari

Raahen asukasmäärä räjähti Rautaruukin myötä. Kun vuonna 1960 Raahessa asui runsaat 5000 ihmistä, oli asukasluku vuonna 1980 yli 18 500. Rautaruukille oli tärkeää saada muualta tuleville työntekijöilleen asuntoja ja yhtiö rakensikin Raaheen Satamakankaan asuinalueen rautatehtaan kylkeen, esimiesten rivitaloasuntoja nykyisen koksaamon alueelle, lamellikerrostaloja Ouluntien varteen ja lähiökeskittymän Ollinsaareen. Ollinsaari rakentui vuosina 1960-1980. Aluesuunnitelma ja alueen rakennukset ovat professori Olli Kivisen käsialaa. Hänen arkkitehtitoimistonsa laati Ollinsaareen vuosina 1968-1972 lähiösuunnitelman sisältäen kaavoituksen ohella myös rakennussuunnitelmat. Rautaruukin ensimmäiselle toimitusjohtajalle, Helge Haavistolle, oli tärkeää turvata vuorotyöläisten nukkumarauha, jonka takia erityisesti Ollinsaaren ensimmäisessä vaiheessa rakentuneissa lamellikerrostaloissa on porrashuoneiden runkoäänien eristämiseen kiinnitetty suunnittelussa erityisesti huomiota. Makuuhuoneet sijaitsevat kaukana porrashuoneesta, joka on valettu erillisenä betonilieriönä. Rakennetta on käytetty rakennusten julkisivun arkkitehtonisena elementtinä. Ollinsaaren katukuva tulee lähitulevaisuudessa muuttumaan voimakkaasti, sillä asuinpientalotonttien kysyntä on Raahessa vilkastunut huomattavasti ydinvoimalapäätöksen imussa.

Ollinsaaren kerrostalosuunnittelussa kiinnitettiin erityinen huomio vuorotyöläisten makuuhuoneiden hiljaisuuteen.

Lampinsaari

Outokumpu Oyj rakensi kaivosalueen ja asutusalueen Vihannin Alpuan kylään vuonna 1952. Kaivoksen toiminta päättyi vuonna 1992. Alueelle

rakennettiin kaivosinfrastruktuurin lisäksi yhdyskuntarakenne englantilaisen puutarhakaupunki-ideologiaa mukaillen kaivoksen työntekijöitä

varten. Alueen suunnittelijana toimi arkkitehti Märta Blomstedt. (Blomstedt&Lampén)

Lampinsaaressa on yhteisöllinen ilmapiiri, johon vaikuttaa paitsi värikäs lähihistoria, myös se, että alue oli kaivoksen toiminnan aikaan

Outokummun rakentama ja ylläpitämä. Kun kaivostoiminta lakkasi, väistyi Outokumpu alueelta, mutta silloisen Vihannin kunnan panokset kylän

infrastruktuurin ylläpitämiseen olivat pienemmät kuin mihin asukkaat olivat tottuneet, mikä sai heidät toimimaan yhteisöllisesti.

Lampinsaaren rakennuskanta ryhmittyy talotyypeittäin. Sosiaaliluokkien erottelu on rakennettu sisälle yhdyskuntarakenteeseen. Tie erottaa

toisistaan ”työläisten alueen”, toimihenkilöiden kivikerrostalo sijoittuu keskelle ja toisella puolen sijaitsevat esimiesten ja kaivoksen johtajan talot,

joista johtajan talo on omaa luokkaansa. Työläisten puolella sijaitsee kolmiperheisten talojen lisäksi kaksi rivitaloa. Kylänraitilla on kauppa, koulu,

kahvila, Kaivoshovi sekä jo purettu seurakuntatalo. Alueella on lisäksi uimakuoppa sekä urheilukenttä.

Alkuperäiset julkisivumateriaalit ovat työläisten kolmen perheen taloissa puuverhous, jonka väritys oli suunniteltu niin, että alueella ei ole kahta

samanväristä taloa vieretysten, katemateriaalina on poltettu tiili. Esimiesten taloissa rakennusmateriaali on tiili. Työväestön käyttöön

rakennetuissa taloissa asui kaivoksen alkuaikoina kolme perhettä, sittemmin talot on muutettu yhden perheen asunnoiksi. Tiiviin asutusalueen

autotallit rakennettiin erikseen, pois talojen pihapiiristä.

Alun perin kolmelle perheelle rakennetut työläisten talot on sittemmin muutettu yhden perheen käyttöön. Toimihenkilöille rakennettuja kerrostaloja

Lampinsaaren kaivosyhdyskunnan rakennuskannalla viestitettiin asukkaan sosiaalisesta asemasta.

Siikajoki

Ruukin yrityspuisto

Ruukin yrityspuiston historia on vaiherikas. Yrityspuisto on hyvä esimerkki alueesta, joka on uusiutunut olosuhteiden muuttuessa ja säilynyt elinvoimaisena. Ruukin yrityspuiston ensimmäinen teollisuusyritys oli vuonna 1672 Pietari Brahen perustama potaskatehdas, joka sijaitsi nykyisellä Kreivinsaaren alueella. Merkittävin teollisuustoiminta alueella on vuosisatojen aikana kuitenkin ollut sahateollisuus, joka alkoi alueella 1800 alussa ja oli vilkkaimmillaan 1800-luvun puolivälissä. Alueella toimi 1919 lähtien Ruukki oy, joka omisti sahan, höyläämön, tiilitehtaan, sähkölaitoksen ja myllyn. Osakkaana oli mm. Risto Ryti. 1950 luvulla alueella aloitti lisäksi uusi tiilitehdas. Kreivinsaaren ulkopuolella sijaitsee Katinhännän alue, missä toimi saha ja hiiltämö, josta valmistui tervaa ja tärpättiä. Katinhännän alueelle rakentui työläisten asuinalue, jonne rakennettiin muun muassa Pytingit, ja paljon muutakin arvokasta rakennuskantaa kuten patruunan talo ja arkkitehti Vivi Lönnin suunnittelema Ruukin kartano yrityspuiston kupeeseen. Sahaus loppui alueella vuoteen 1963 vuoteen mennessä, jonka jälkeen Kreivinsaaressa toimi Ahlströmin eristetehdas. Eristetehtaan lopetettua toimintansa noin 20 vuotta sitten, perustettiin alueelle Yrityspuisto. Ruukin yrityspuiston vanha teollisuusalue on rakentunut viehättävästi Siikajoen rantaan, jonne kulkee Ruukin keskustasta vanha rautasilta. Koska alueella ei ole koskaan ollut vain yhtä suurta toimijaa, on yrityspuisto muuntunut luontevasti uudenlaisen yritystoiminnan tarpeisiin. Alueella on myös matkailullista potentiaalia, sillä melko lähellä Ruukin keskustaa sijaitsevat myös Ruukin maatalousoppilaitos ja koeasema, jotka ovat valtakunnallisesti merkittäviä kulttuuriympäristöjä.

Pyhäjärvi Pyhäjärven kaivos Outokummun kaivos aloitti Pyhäjärvellä toimintansa vuonna 1962. Kaivoksen alueen on suunnitellut arkkitehtitoimisto Blomstedt&Lampén. Aluksi toiminta alkoi avolouhintana, mutta jo 1967 myös maanalainen louhinta aloitettiin. Avolouhinta lopetettiin 1975. Kaivosta on syvennetty vaiheittain. Kilometrin syvyys saavutettiin toukokuussa 1996. Vuonna 2000 pohjataso oli 1444. Maanpäällisiä osia kaivosalueella ovat kaivostornin (1959) lisäksi rikastamo ja kaivostupa. Alueella on myös tehtaan huoltoon liittyvät korjaamo, voimakeskus, varasto sekä porasydänvarasto. Tehdasalueen reunalla sijaitsee porttirakennus, jossa on ensiapuasema, palokalustovaja sekä portti ja sen vieressä kaksikerroksinen konttorirakennus.

Ruotasen kylä Kaivosalueen lisäksi oli rakennettava asunnot työntekijöille, joita arveltiin tarvittavan 250. Ensimmäisessä vaiheessa rakennettiin työmaaruokala, saunapesula, sekä poikamiestalo. Ensimmäiset asuinrakennukset, lamellikerrostalot, rakennettiin Ruotasentielle. Tornitie erotti Ruotasellakin työläiset toimihenkilöistä. Työläisten puolelle nousi rivitaloja ja Tornitien toiselle puolelle paritaloja ja johtajien omakotialoja. Alueelle rakennettiin yhteiset autotallit, kuten Lampinsaaressakin. Outokumpu huolsi aluetta ja istutti alueelle kasvustoa. Poikamiestalo purettiin vuonna 1989 ja lamellikerrostalot myytiin vuosina 1980-1988. Rivitaloasunnoista muodostettiin asunto-osakeyhtiöitä ja kaivos erotettiin omaksi osakeyhtiökseen vuonna 2001. Suurin osa asunnoista oli myyty yksityisille vuonna 2002. Kansainvälisessä vertailussa Pyhäsalmen malmi on pitoisuuksiltaan köyhää, eivätkä louhintaolosuhteetkaan ole hyvät. Kaivos on historiansa aikana kehittänyt toimintaansa aktiivisesti kouluttamalla henkilöstöään, tehostamalla tuotantoaan ja ottamalla mukaan kaivosteknologiaa jo vuonna 1969, kun rikastamossa otettiin käyttöön tietokoneohjaus. Pyhäsalmen kaivoksen tulevaisuus saattaa olla ydinhiukkastutkimuksen ytimessä, sillä kaivoskuilu on tarpeeksi syvä ja sijaitsee sopivan etäisyyden päässä neutriinoilmaisimelle, joka mahdollisesti havaitsisi Cernistä laukaistut neutriinohiukkaset.

Pyhäsalmen kaivoksen 90 metrinen kaivostorni valettiin liukuvaluna 46 vuorokaudessa.

Tehtaanjohtaja piti konttorirakennusta liian prameana. Ruotasen kylän työläisten rivitalo

Toimihenkilöiden paritaloja.

Johtajien omakotitalot rakennettiin 1970-luvulla.

Työläisten isompia rivitaloasuntoja.

Lähteet

Mika Raunio 2001: Asuin- ja elinympäristön laatu kaupunkiseutujen kilpailuetuna, 129-150. Teoksessa: Alueiden kilpailukyvyn kahdeksan elementtiä, Sotarauta Markku, Mustikkamäki Nina (toim.), Suomen kuntaliitto 2001.

Mervi Ilmonen 2000: Rauhaa ja karnevaaleja: tieto- ja taitoammattilaisten

asumistavoitteet Helsingin seudulla. Teoksessa Mervi Ilmonen, Jukka Hirvonen, Liisa Knuuti, Heli Korhonen, Heli ja Markku Lankinen. Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta, Uudenmaan liitto, Espoon kaupunki, Helsingin kaupungin tietokeskus ja Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskus 2000.

Seija Virkkala 2008: Maaseutualueet ja pienet keskukset innovaatioympäristöinä 80-

107. Teoksessa Sotarauta Mustikkamäki, Innovaatioympäristön monet kasvot. Tampere University press 2008.

Markku Sotarauta & Nina Mustikkamäki, Linnamaa Reija 2001: Alueet uusien

haasteiden edessä, 13-20. Teoksessa: Alueiden kilpailukyvyn kahdeksan elementtiä, Sotarauta Markku, Mustikkamäki Nina (toim.), Suomen kuntaliitto 2001.

Rakennettu ympäristö voidaan nähdä alueellisena vetovoimatekijänä matkailullisessa mielessä, jolloin suhde on suora. Pyrin kuitenkin avaamaan näkökulmaa siitä, mikä rakennetun ympäristön merkitys on alueellisena kilpailukykytekijänä, jolloin suhde on kompleksisempi ja melko vähän tutkittu.

Näkökulma aiheeseen

Kun puhutaan rakennetusta kulttuuriympäristöstä alueellisena vetovoimatekijänä,

puhutaan osaajien asumispreferensseistä.

Ruukin yrityspuiston alueella sijaitsee höyryvoimalaitos vuodelta 1927, jonka vieressä on alkujaan puunjalostukseen rakennettu ja sittemmin eristetehtaana toiminut ”Kontiohalli”.

Alueellinen kilpailukyky kuusiossa

Asuin- ja elinympäristö koostuu fyysisestä ympäristöstä, toiminnallisesta ympäristöstä ja sen tarjoamista palveluista, taloudellisesta ympäristöstä sekä sosiaalisesta ympäristöstä. Pienien kaupunkiseutujen ja maaseutukuntien vahvuus on niiden omissa erityispiirteissä ja niistä kumpuavissa uusissa ja ennakkoluulottomissa ratkaisuissa.

Inhimillinen pääoma, eli osaava, innovatiivinen ja korkeasti kouluttautunut työvoima on alueen kilpailukykytekijänä alueella asuvat, siellä opiskelevat ja työssäkäyvät ihmiset. Ennen inhimillinen pääoma seurasi yrityksiä, mutta informaatioteknologian kehittymisen myötä asiasta on tullut monisyisempi. Asuin- ja elinympäristö tulee korostumaan kilpailukyvyn osa-alueena.

Kuva: Sotarauta & Mustikkamäki 2001.

”Hyvä, hyvin toimiva ja/tai korkealaatuinen eivät ole synonyymejä kilpailuedulle. Varsinaiset kilpailuedut ovat tekijöitä, jotka korostuneesti vahvistavat kaupunkiseudun vetovoimaisuutta osaajien näkökulmasta ja selkeästi erottavat seudun muista samoista osaajaresursseista kilpailevista kaupunkiseuduista.” (Raunio 2001)

Mika Raunio ja Mervi Ilmonen ovat havainneet tutkimuksissaan, että asuin- ja

elinympäristön laadusta ei ole toistaiseksi löydettävissä alueille kilpailuetua.

Esimerkiksi fyysisen ympäristön tekijät ovat tärkeitä osaajien valitessa asuinseutuaan,

mutta niihin ollaan hyvinkin erilaisilla kaupunkiseuduilla suunnilleen yhtä tyytyväisiä, joten

varsinaista kilpailuetua suhteessa muihin kaupunkiseutuihin ei muodostu.

Miten rakennetun ympäristön vetovoimaisuutta on tutkittu?

Rakennetun ympäristön merkitystä alueellisena vetovoimatekijänä on

kuitenkin näissä tutkimuksissa käsitelty rakennetun ympäristön laadun

näkökulmasta. Suomalainen asuinrakennuskanta on melko tasalaatuista,

eikä siinä ole suuria alueellisia vaihteluita, ainakaan niin sanotun

keskiluokan tai ylemmän keskiluokan tavoitettavissa.

Tutkimuksissa ei ole kysytty alueen visuaalisuuteen, suunnitteluun ja

historiallisuuteen liittyvistä seikoista, kuinka suuri merkitys niillä on

asuinaluetta valitessa. Niitä kuitenkin sivutaan.

Ilmosen tutkimuksessa tieto- ja taitoalojen ammattilaiset saivat vapaasti

nimetä kymmenen mieluisinta seikkaa asuinalueessaan. Kymmenen

eniten mainitun joukossa on rakennetun ympäristön kulttuurihistoriaan

ja arkkitehtuuriin viittaavia mainintoja kuten:

Alueen luonne

(tunnelmallisuus, suunnittelu, yhtenäisyys, omaleimaisuus, arkkitehtuuri,

luonto ja maisema)

ja;

rakennuskanta (rakennuksen vanhuus, eri-ikäisyys, arkkitehtuuri, alueen

ilmeen yhtenäisyys)

Luonto ja kaupunkimaisuus ovat seikkoja, joita tieto- ja taitoalojen

ammattilaiset arvostivat Ilmosen tutkimuksen mukaan eniten, mikä

mukailee kansainvälisen tutkimuksen trendiä.

Professori Olli Kivisen toimiston piirtämä rakeisuuskuva Ollinsaaresta

Vastavalmistunutta lähiötä.

Perifeeristen alueiden innovaatioympäristö

Seija Virkkala on tutkinut perifeeristen alueiden innovaatioympäristöjä. Kuten hänen tutkimissaan tapauksissa, myös Pyhäjärvellä,

Ruukissa ja Raahessa on havaittavissa alueelle jossakin historian vaiheessa syntynyt innovatiivinen miljöö, jota hän kuvailee alueen

suhteiden verkoksi, joka luo yhtenäisen paikallisen tuotantosysteemin ja teollisen kulttuurin, joka aikaansaa paikallistunutta

kollektiivista oppimista. Virkkalan mukaan vanhojen teollisuusalueiden kehittymisen esteinä on usein lukittuminen vanhoihin

rakenteisiin. Tällaisten alueiden yritykset toimivat usein kypsillä toimialoilla ja niiden toimintaa ohjataan alueen ulkopuolelta.

Innovaatio-ongelmana hän näkee tällaisissa tilanteissa uudistumisen puutteen, mutta toisaalta tällaisilta alueilta voi löytyä

innovatiivisia toimialakeskittymiä ja monet vanhat teollisuusalueet ovat uudistaneet menestyksellisesti kehityspolkujaan, kuten

esimerkiksi Ruukin yrityspuisto.

Yllättäen Virkkalan tilastollisesta tutkimuksesta käy ilmi, että yrityksen sijaintikunnan koolla ja yhdyskuntatyypillä EI olisi vaikutusta

yritysten innovaatiotoiminnan aktiivisuuteen. Hän tulkitsee tulosta niin, että innovatiiviset yritykset kykenevät hyödyntämään

paikallista etua tavalla, joka kehittää niiden kilpailuetua. Virkkala toteaa, että perifeerisillä alueilla tuotetut innovaatiot ovat

synteettisiä, käytännönläheiseen tietoon perustuvia. Synteettisten innovaatioiden syntyyn vaikuttavat paikallinen kulttuuri,

ympäristö ja raaka-aineet ja usein on kyse ainutlaatuisista paikallisista resursseista.

Kaikissa näissä tapauksissa on nähtävissä innovaatioprosessin keskeinen piirre, ajatus polkuriippuvuudesta, että aiemmin tehdyt

ratkaisut ja olemassaolevat rakenteet ohjaavat alueen kehitystä, muovaavat toimintamahdollisuuksia.

Paikan merkitys Innovaatioympäristön ja alueellisen kilpailukyvyn taustalla humisee pohjavirtana

1990-luvulla alkanut informaatioteknologian kehittyminen, jonka vaikutuksia on

teoretisoitu ja tutkittu sosiologian, aluetieteen ja kaupunkitutkimuksen piirissä

erityisesti 2000-luvun alussa. Tuolloisissa sosiologisissa hahmotelmissa alettiin

epäillä paikan merkityksen vähenevän tavalla tai toisella. Manuel Castells näki

maapallon globaalina ”virtojen tilana”, toisaalta Richard Florida julisti ”luovan

luokan” esiinmarssia, jossa yritykset kilpailevat ensisijaisesti osaavasta inhimillisestä

pääomasta ja valitsevat sijoittumispaikkansa sen perusteella. Uskottiin vahvasti

etätyön mahdollisuuksiin.

Paikan merkitys ei ole muuttunut siinä mielessä kuin kuviteltiin.

Maailmasta ei tullut paikaton, eikä se välttämättä, inhimillisesti ajateltuna, olekaan

järkevä lähestymistapa, sillä asiat tapahtuvat aina fyysisessä ulottuvuudessa.

Sen sijaan paikan merkitys on muuttunut suhteessa yrityksiin tai yhteisöihin.

Yritykset ja yhteisöt voivat nyt toimia melkein mistä sijainnista käsin tahansa.

Siinä missä paikka ja sijainti on yritysten ja yhteisöjen kohdalla vähentänyt

merkitystään, on se sen sijaan korostunut yksilötasolla. Ihmisillä on nyt kohtuullisen

suuri vapaus valita oma elinympäristönsä, toisin kuin historiassa koskaan

aikaisemmin. Tämä ei tosin vielä näy kovin voimakkaasti käytännön ratkaisuissa.

Pyhäsalmen kaivoksen kaivoskuilu on osoittautunut olevan sijainniltaan ainutlaatuinen kansainvälistä ydinhiukkastutkimusta ajatellen.

Alueellinen monimuotoistuminen

Paikan merkityksen muuttuessa alueiden erikoistumisen ja rakennetun ympäristön merkitys tulee kasvamaan. Alueiden kannattaa erikoistua osaajia houkutteleviksi alueiksi, muun muassa tarjoamalla standarditasosta poikkeavia asuin- ja työympäristöjä, jossa vanhoilla teollisilla ympäristöillä on suuri merkitys.

Alueiden kannattaa vaalia seutunsa ominaispiirteitä, jotta alueella sijaitsevien ja sinne sijoittuvien yritysten on mahdollista hyödyntää alueella sijaitsevia raaka-aineita, inhimillisiä prosesseja, hiljaista tietoa ja muita seikkoja omassa kehitystoiminnassaan.

Ollinsaaren rivitaloaluetta kesällä 2013 Rivitaloaluetta uudenkarheana.

Mitä tästä pitäisi ajatella?

Mitä jos alueellinen monimuotoisuus (ympäristö, rakennukset, verkostot…) nähtäisiin

samankaltaisena potentiaalina kuin biologinen monimuotoisuus?

Tarvitaan lisää tutkimusta kulttuuriympäristön merkityksestä yksilötasolla. Esimerkiksi

luonnonympäristön on havaittu olevan terveydelle erittäin tärkeä. Minkälainen on visuaalisten

seikkojen merkitys?

Jotta prosesseja voitaisiin ymmärtää kokonaisvaltaisesti tarvitaan monitieteistä kaupunkitutkimusta ja

dualistisesta ajattelumallista, jossa ”inhimillisyys ei ole sidottavissa kiveen”, täytyy luopua.

Lampinsaaren kaivoksen johtajan, Gunnar Laation, asunto. Työnjohtajien asunnon pohjapiirros.

Arkkitehti Palmqvistin signeeraama. Lampinsaaren työntekijöiden rivitalo.