Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvoston

turvallisuusagenda ja sen muutos tarkastelujaksolla

1990–2009

Politiikan tutkimuksen laitos

Turun yliopisto

Saku Lehtinen

74891

Pro gradu -tutkielma

syksy 2012

TURUN YLIOPISTO

Politiikan tutkimuksen laitos, Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta

LEHTINEN, SAKU: Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvoston

turvallisuusagenda ja sen muutos vuosina 1990–2009

Tutkielma, 80 s., 0 liites.

Valtio-oppi

Syyskuu 2012

----------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tiivistelmä: Pro gradu -tutkielmassani tutkin YK:n turvallisuusneuvoston

turvallisuusagendaa ja sen muutosta tarkastelujaksolla 1990–2009. Tutkielmani

hyödyntää sekä kvalitatiivisia että kvantitatiivisia menetelmiä. Turvallisuuden

näkökulma on konstruktivistinen. Tarkastelujaksolla on yhteensä 1261 päätöslauselmaa.

Turvallisuusagendaa tutkin päätöslauselmien jakaumaa neljän tilastollisen

kategorisoinnin avulla, traditionaalinen vs. ei-traditionaalinen, ajallinen jakauma

konfliktien ennaltaehkäisyyn, ratkaisemiseen ja jälkihoitoon, konfliktityypit valtioiden

sisäiset ja väliset konfliktit sekä terrorismi, ja neljänneksi päätöslauselmien

maantieteellinen jakauma maanosien ja globaalin tason välillä. Näiden yksinkertaisen

tilastollisten jakaumien avulla on mahdollista tutkia turvallisuusagendan sisältöä ja

muutosta kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella.

Turvallisuusneuvoston päätöslauselmista tarkastelujaksolla noin neljännes kuului ei-

traditionaalisen turvallisuuden piiriin. Neuvoston turvallisuusagenda perustuu vahvasti

traditionaaliseen turvallisuuteen. Ajallisessa kategorisoinnissa konfliktien ratkaiseminen

ja jälkihoito ovat yhtä yleisiä muodostaen 90 prosentin enemmistön, jolloin vain 10 %

päätöslauselmista käsittelee konfliktien ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä.

Turvallisuusneuvosto käsittelee yli 50 prosenttisesti konfliktityyppien kategorisoinnissa

valtioiden sisäisiä konflikteja. Terrorismin kokonaisuus on pieni, mutta 2000-luvulla on

havaittavissa nouseva trendi. Maantieteellisestä näkökulmasta turvallisuusneuvoston

turvallisuusagendaa dominoivat Afrikan konfliktit, jotka muodostavat yli 40 prosentin

osuuden. Globaalin tason päätöslauselmat lisääntyivät selvästi 2000-luvulla, vaikka

niiden kokonaismäärä jäikin pieneksi.

Tulosten perusteella turvallisuusneuvoston turvallisuusagenda on reaktiivinen ja

painottaa valtiokeskeistä maailmankuvaa, kuten se peruskirjan mukaan on luotukin.

Läpi leikkaavana teemana tuloksissa nousi esiin valtiosuvereniteetin ja ihmisoikeuksien

välinen kilpailu. Neuvoston länsimaiset pysyvät jäsenmaat, Yhdysvallat, Iso-Britannia

ja Ranska, korostavat ihmisoikeuksia kun vastaavasti Venäjä ja Kiina painottavat

suvereniteetin tärkeyttä. Ihmisoikeudet haastavat suvereniteetin valtioiden välisen

toiminnan hallitsevana perusarvona.

Asiasanat: turvallisuusneuvosto, YK, turvallisuus, turvallisuusagenda, päätöslauselma,

suvereniteetti, ihmisoikeudet

SISÄLLYS

1. JOHDANTO ................................................................................................................. 1

1.1. Tutkimuskysymykset ...................................................................................... 1 1.2. Näkökulma ja tutkielman tausta ...................................................................... 2 1.3. Menetelmä ....................................................................................................... 3

1.4. Tavoitteet ja työn tarkoitus .............................................................................. 3

2. TEOREETTINEN VIITEKEHYS ................................................................................ 4

2.1. Konstruktivismi ja muutos .............................................................................. 5 2.2. Käsitykset turvallisuudesta .............................................................................. 7 2.3. Turvallisuuden tutkimuksesta ja Kööpenhaminan koulusta.......................... 11

3. HYPOTEESIT ............................................................................................................ 15

3.1. Turvallisuustyyppien jakauma ...................................................................... 16 3.2. Ajallinen jakauma ......................................................................................... 17 3.3. Konfliktityyppien jakauma ............................................................................ 18 3.4. Maantieteellinen jakauma ............................................................................. 19

4. TURVALLISUUSNEUVOSTO TOIMIJANA .......................................................... 20

4.1. Institutionaalinen viitekehys ......................................................................... 21

4.2. Kylmän sodan jälkeisen ajan regiimimuutos turvallisuusneuvostossa ......... 26 4.3. Turvallisuusneuvoston oikeudet ja velvollisuudet kansainvälisen oikeuden

kontekstissa .......................................................................................................... 31 4.3.1. Itsepuolustusoikeus ......................................................................... 35

5. TURVALLISUUSNEUVOSTON PÄÄTÖSLAUSELMAT ..................................... 38

5.1. Tilastolliset muuttujat ja niiden määritysperusteet ........................................ 38 5.2. Traditionaalinen vs. ei-traditionaalinen turvallisuusagenda.......................... 43

5.2.1. Sotilaallisen voimankäytön oikeuttaminen ..................................... 45 5.3. Ennaltaehkäisy, konfliktien ratkaiseminen sekä rauhan ylläpito .................. 49

5.3.1. Konfliktien ennaltaehkäisyn tärkeys ja vaikeus .............................. 52 5.4. Konfliktien tyypit, valtioiden sisäiset, valtioiden väliset konfliktit ja

terrorismi .............................................................................................................. 56 5.4.1. Terrorismi ........................................................................................ 59

5.5. Päätöslauselmien maantieteellinen jakauma ................................................. 64

5.5.1. Turvallisuuden globalisoituminen ................................................... 71

6. KESKEISET TULOKSET JA JOHTOPÄÄTÖKSET ............................................... 76

LÄHTEET ....................................................................................................................... 81

1

1. JOHDANTO

Tässä pro gradu -tutkielmassani tutkin Yhdistyneiden Kansakuntien

turvallisuusneuvoston päätöslauselmien perusteella neuvoston turvallisuusagendaa ja

sen muutosta vuosina 1990–2009. Päätöslauselmat ovat neuvoston keskeisin

vaikutuskeino ja niiden avulla on mahdollista muodostaa kuva turvallisuusneuvoston

keskeisestä toiminnasta ja konflikteista, joita se valitsee käsittelyynsä. Tämän

tutkielman tarkoituksena on erilaisten yksinkertaisten tilastollisten muuttujien avulla

selvittää neuvoston painopistealueita.

Määritän johdannossa tutkielmani tutkimuskysymykset, joiden tehtävänä on esittää

tiivistetysti tutkimuskohteeni ja tutkimukseni fokus. Toiseksi määritän näkökulman ja

tutkielmani taustan eli määritän kontekstisidonnaisuuden empiriaan. Johdannon

kolmannessa osuudessa esittelen lyhyesti soveltamani tutkimusmenetelmän. Lopuksi

luon katsauksen tutkielman merkitykseen ja tavoitteisiin.

Seuraavassa luvussa käyn läpi työn teoreettisen taustan ja sijoitan tutkielmani

turvallisuuden tutkimuksen kenttään. Kolmannessa luvussa käsittelen hypoteesit sekä

niiden koettelun kriteerit. Neljännessä luvussa käsittelen turvallisuusneuvoston roolia ja

asemaa sekä velvoitteita ja oikeuksia institutionaalisesta, kansainvälisen oikeuden ja

historiallisesta ulottuvuudesta. Viidennessä luvussa käyn läpi empiirisen aineiston

tulokset ja käsittelen tarkemmin näistä tuloksista esiin nousevia mielenkiintoisia

havaintoja. Lopuksi esittelen kootusti tutkielman tuloksia ja johtopäätöksiä sekä

potentiaalisia jatkotutkimusmahdollisuuksia.

1.1. Tutkimuskysymykset

Mitkä ovat YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmien muodostaman

turvallisuusagendan painopistealueet? Miten turvallisuusneuvoston turvallisuusagenda

on muuttunut vuosien 1990–2009 aikana? Kysymysten tarkastelemiseksi jaan

päätöslauselmat kategorioihin, joiden avulla muodostan yksinkertaisia tilastoja, joiden

avulla kuvaan neuvoston turvallisuusagendasta ja agendan muutoksesta.

2

Ensimmäisen tutkimuskysymyksen tarkoituksena on selvittää tarkastelujakson aikaisen

turvallisuusagendan muodostuminen perustuen päätöslauselmien tarjoamaan

empiiriseen aineistoon vuosina 1990–2009. Toisen kysymyksen tarkoituksena on

selvittää turvallisuusagendan muutosta, painopisteiden vaihtumista ja uusien avauksien

tekemistä. Tilastoitavia kategorisoituja muuttujia ovat:

1) traditionaalinen ja ei-traditionaalinen turvallisuus,

2) ajallinen jakauma: ennaltaehkäisy, konfliktien ratkaiseminen ja konfliktien jälkihoito,

3) konfliktien tyypit: valtioiden sisäiset, valtioiden väliset konfliktit ja terrorismi sekä

4) päätöslauselmien maantieteellinen jakauma.

1.2. Näkökulma ja tutkielman tausta

Toisen maailmansodan jälkeen Yhdistyneet Kansakunnat perustettiin kollektiivisen

turvallisuuden perustaksi, minkä tarkoituksena oli taata rauha ja turvallisuus

maailmassa. Turvallisuusneuvosto perustettiin tämän tavoitteen pysyväksi

operationaaliseksi toteuttajaksi. Maailma on kuitenkin muuttunut 1940-luvusta

merkittävästi, mutta neuvoston institutionaalinen perusta ei ole juurikaan muuttunut

lukuun ottamatta vuoden 1966 uudistusta, jolloin valittujen jäsenmaiden määrä kasvoi

kuudesta kymmeneen (Yleiskokous 1963). Turvallisuusneuvoston viisi pysyvää veto-

oikeudellista jäsentä, Kiina, Yhdysvallat, Ranska, Venäjä ja Iso-Britannia, ovat

neuvoston merkittävimmät valtiot. Niiden asema ja toimintaedellytykset ovat keskeisiä

arvioitaessa turvallisuusneuvoston toimintakykyä. Kylmän sodan jälkeinen aikakausi on

muuttanut turvallisuusneuvoston toimintamahdollisuuksia, koska kylmän sodan aikana

neuvoston toimintaa leimasi voimakas kilpailuasetelma idän ja lännen blokkien välillä,

minkä seurauksena turvallisuusneuvoston toiminta oli rajoittunut reaalipolitiikan

kontekstiin. Tämän takia työn fokus on kahdessa kylmän sodan jälkeisessä

vuosikymmenessä.

Kansainvälisen turvallisuuden uhkakuvat ovat muuttuneet. Niin sanottu laajentunut

turvallisuusagenda on korvannut valtiokeskeisen ja sotilaalliseen turvallisuuteen

perustuvan traditionaalisen turvallisuusagendan. Terrorismi, ilmastonmuutos,

pakolaisongelmat, luonnonvarojen rajallisuus yms. ovat muuttaneet traditionaalista

turvallisuusagendaa, joka perustui valtioiden suvereniteetin suojeluun (alueellinen

3

koskemattomuus ja poliittinen riippumattomuus). Monet konfliktit ovat siirtyneet

valtioiden välisistä valtioiden sisäisiksi.

Tutkimuskohteen ajallinen läheisyys asettaa tutkielmalleni sekä etuja että haittoja.

Haasteena on riittävän ajallisen (ja henkisen) etäisyyden saavuttaminen

tutkimusaiheeseen sekä toisaalta lähdeaineiston samanaikainen runsaus ja niukkuus

(Henriksson ja Kastari 2001, 131). Tarkastelujaksolla 1990–2009 turvallisuusneuvosto

on antanut yhteensä 1261 päätöslauselmaa. Suuri päätöslauselmien määrä ja riittävän

pitkä aikaväli mahdollistavat riittävän tietomäärän neuvoston turvallisuusagendan

määrittämiseksi. Niukkuus tutkielmani kannalta tarkoittaa ennen kaikkea

tutkimustiedon niukkuutta.

1.3. Menetelmä

Tämä tutkielmani on vahvasti empiriavetoinen enkä sovella mitään varsinaista

kansainvälisten suhteiden teoriaa. Pro gradu -tutkielmani menetelmä on sisällön

analyysi, joka on perustaltaan kvantitatiivinen soveltaen yksinkertaista tilastollista

jaottelua turvallisuusneuvoston päätöslauselmien analysoimiseksi. Aikaisemmin1

määritin neljä kategorista muuttujaa päätöslauselmien analysoimiseksi. Kategoristen

muuttujien perusteiden määrittäminen on keskeisessä asemassa tutkielman tulosten

luotettavuuden kannalta. Määritän tarkemmin nämä kriteerit analyysin yhteydessä.

Tilastollisen kuvauksen ja muutoksen tarkastelun lisäksi syvennän analyysiani

tarkemmalla otoksella jokaisen kategorisoinnin tuloksista, jotka esittelen tarkemmin

luvun 5 alaluvuissa. Näissä yksityiskohtaisempien tarkastelujen kohteena on ennen

kaikkea tilastoista havaittavien muutosten tutkiminen. Teoreettisempaa puolta

tutkielmassa edustavat turvallisuuden käsitteen ja turvallisuuden tutkimuksen tarkastelu.

Näkökulma tässä on konstruktivistinen.

1.4. Tavoitteet ja työn tarkoitus

Turvallisuusneuvoston turvallisuusagendalla on monessa suhteessa ratkaiseva merkitys

kansainvälisen turvallisuuspolitiikan määrittäjänä, eikä vain YK-järjestelmän sisällä.

Globaalia turvallisuuspolitiikkaa hallitsee nykyisestä turvallisuuden laajentumistrendistä

1 Ks. luku 1.1. Tutkimuskysymykset.

4

huolimatta valtiokeskeinen turvallisuusagenda. Kaikki globaalin tason turvallisuusuhkat

eivät sovellu neuvoston käsiteltäväksi, esimerkiksi ilmastonmuutos ja monet sosiaaliset

ongelmat. Nämä monet muut ns. uudet turvallisuusuhkat luovat uudistuspaineita myös

turvallisuusneuvostolle.

Turvallisuusneuvoston päätöslauselmia on tutkittu melko paljon kansainvälisen

oikeuden alalla, mutta neuvoston ja sen päätöslauselmien tutkimusta suhteessa sen

merkittävyyteen kansainvälisessä turvallisuuspolitiikassa on tutkittu yllättävän vähän.

Tämän työn tavoitteena on tuottaa uutta tilastollista tietoa päätöslauselmista ja

turvallisuusneuvoston toiminnasta. Analysoimattomassa alkuperäisaineistossa on paljon

potentiaalia tuottaa uutta tietoa. Tämän tutkielman kontekstissa suurella otosmäärällä

pyritään luomaan kokonaiskuvaa turvallisuusneuvoston turvallisuusagendasta ja sen

muutoksesta, mutta samalla myös luomaan pohjaa uusille mielenkiintoisille

tutkimuskohteille ja muille jatkoanalyyseille.

Kansainvälisen oikeuden avulla syvennän tutkielman taustoja poikkitieteelliseen

suuntaan, koska sen avulla on mahdollistaa ymmärtää paremmin mm. voimankäytön

oikeuttamista, mikä puolestaan on olennainen taustatekijä esimerkiksi

ennaltaehkäisevien sotilaallisten käytössä. Kansainvälinen oikeus on monessa suhteessa

tärkeä ja hyödyllinen analyyttinen näkökulma, joka tukee kansainvälisten suhteiden

tutkimusta. Tämä hyöty korostuu tutkittaessa turvallisuuspolitiikkaa, koska

voimankäyttö kansainvälisessä politiikassa ”ulkopolitiikan jatkeena” on vähentynyt ja

kansainvälinen yhteisö korostaa ihmisoikeuksien asemaa suhteessa

valtiosuvereniteettiin. Ihmisoikeuksia on tutkittu laajalti kansainvälisen oikeuden alalla.

2. TEOREETTINEN VIITEKEHYS

Tämän kappaleen tarkoituksena on selvittää tutkielmassani soveltamani teoreettisen

ajattelun lähtökohtia. Vaikka en suoranaisesti sovellakaan mitään tiettyä teoriaa tässä

tutkielmassani niin on kuitenkin tarpeellista selvittää teoreettista lähestymistapaa ja

näkökulmaa. Toiseksi tämän luvun tarkoituksena on sijoittaa tutkielmani turvallisuuden

tutkimuksen kenttään. Tärkeimpänä lähestymistapana on konstruktivismi ja siihen

perustuva käsitys turvallisuudesta.

5

2.1. Konstruktivismi ja muutos

Konstruktivismi ei itsessään ole varsinainen teoria vaan paremminkin näkökulma tai

lähestymistapa. Konstruktivistisen teoreettisen ajatustavan lähtökohtana on, että

kansainväliset rakenteet muodostuvat enemmänkin sosiaalis-psykologisista

(normatiivisia rakenteita) kuin aineellisista tekijöistä (Hakovirta 2002, 42; Adler 2005,

172). Konstruktivismi näkee sosiaalisen ja materiaalisen maailman olemuksen

duaalisena, jolloin sosiaalisen maailman konstruktiot viittaavat ja linkittyvät

materiaalisen maailman asiaintiloihin (Zehfuss 2002, 251). Konstruktivismi ei siis

hylkää materiaalista maailmaa, mutta se painottaa sosiaalisen prosessin merkitystä

määräävänä tekijänä kansainvälissä suhteissa.

Keskeisessä asemassa ovat intersubjektiiviset käsitykset, jotka ovat eräänlaisia

sosiaalisesti (kollektiivisesti) hyväksyttyjä tosiasioita (Ruggie 1998, 20). Esimerkiksi

tämän tutkielman kannalta kaksi keskeistä käsitettä ovat valtiosuvereniteetti ja

ihmisoikeudet. Molemmat käsitteet ovat relevantteja vain sosiaalisesti rakentuneen

relevanssin perusteella. Relevanssi voi ilmentyä eksplisiittisesti tai implisiittisesti sekä

usein myös samanaikaisesti eli relevanssi voi olla suoraan tai taustalla vaikuttava tekijä.

Nämä kaksi käsitettä usein myös kilpailevat kollektiivisen olemassaolonsa

oikeutuksesta kuten tulen myöhemmin tässä tutkielmassani osoittamaan.

Intersubjektiiviset käsitykset ovat yksi konstruktivismin elementeistä, joiden mukaan

toimijat käyttäytyvät objekteja kohtaan riippuen minkälaisia merkityksiä ne antavat

juuri kyseisille objekteille (Wendt 1992, 396-397). Esimerkiksi turvallisuusneuvoston

pysyvistä jäsenmaista länsimaat (US, Iso-Britannia ja Ranska) korostavat

ihmisoikeuksien merkitystä ohjaavana intersubjektiivisena käsityksenä, kun vastaavasti

Venäjä ja Kiina puolustavat suvereniteetin merkitystä ja pitävät ihmisoikeuksien

korostamista jopa uhkana suvereniteetille. Kollektiiviset faktat voivat saada toimijoissa

erilaisia tulkintoja ja vaikutuksia (Finnemore ja Sikkink 2001, 397). Sosiaaliset faktat

voivat olla keskenään kilpailijoita niiden välisestä ensisijaisuudesta eli niillä voi olla, ja

yleensä onkin, hierarkkinen järjestyksensä. Esimerkiksi valtiosuvereniteetti on

ensisijainen sosiaalinen fakta Kiinalle ja Venäjälle suhteessa ihmisoikeuksiin.

6

Intersubjektiivinen käsitys ei itsessään vielä tarkoita, että jokaisella toimijalla on aina

samanlaiset toimintatavat tiettyä asiaa koskevassa politiikassa. Tämä on eräs

konstruktivismin kontribuutioista kansainvälisten suhteiden tutkimukseen, koska

konstruktivismi ottaa huomioon toimijoiden erilaiset intressit, kulttuurit yms. muuttujat

toimijakohtaisten erojen tutkimisessa. (Hopf 1998, 193).

Tutkielmani keskeisimpänä sosiaalisen prosessin ilmentymänä on YK:n

turvallisuusneuvoston turvallisuusagenda, joka perustuu useisiin erilaisiin

kollektiivisesti hyväksyttyihin faktoihin, erityisesti suvereniteettiin ja ihmisoikeuksiin.

Konstruktivismin mukaan muutos, ja muutoksen tutkiminen, on mahdollista, koska asiat

ovat sosiaalisesti rakentuneita. Agendan muutoksien näkökulmasta pysyvät viisi

jäsenmaata ovat keskeisessä asemassa.

Koska konstruktivismi ei ole varsinainen teoria vaan pikemminkin näkökulma on sen

vahvuutena monipuolisuus ja sovellettavuus. Toisaalta tämän voi nähdä myös

heikkoutena, koska konstruktivismi saattaa olla liian yleisluonteinen analyyttisena

työkaluna. Työni kannalta tämä ei tuota ongelmia, koska konstruktivismilla on

ymmärtävä, ei selittävä rooli tukien analyysia empiirisen aineiston tulosten taustoista.

Konstruktivistinen näkökulma on myös hyvä työkalu käsitteiden määrittelyssä ja niiden

sisäisten sosiaalisten rakenteiden purkamisessa.

Holsti määrittää kuusi muutoksen muotoa kansainvälisissä suhteissa. Ensimmäiseksi

muutos voi olla uutuus tai korvaavuus eli tilanne, jossa vanha korvautuu uudella,

esimerkiksi rauha korvaa sodan konfliktin päätyttyä. Toiseksi lisäys tai vähennys

muutoksen muotona voi esimerkiksi esiintyä globalisaation lisäämänä kaupan volyymin

ja nopeuden kasvua. Kolmanneksi muutos voi tapahtua monimutkaisuuden

lisääntymisenä. Tämä voi toteutua mm. uusien kansainvälisten suhteiden toimijoiden

sekä arvojen ja käytäntöjen lisääntyessä. Neljänneksi transformaatiossa muutos voi

tapahtua esimerkiksi hallintojärjestelmässä kuten monarkioiden muuttuessa

edustuksellisiksi. Viidenneksi muutos voi olla taantuminen (reversion) entiseen tilaan

eli vastakkainen muutos transformaatiolle. Kuudes muutoksen muoto on

vanhentuminen, jotkin sosiaalisen elämän instituutiot, kuten sosiaalisesti ja laillisesti

7

hyväksyttävä orjuus2, voivat yksinkertaisesti kadota muutoksen takia. (Holsti 2004, 13-

17.)

Kansainvälisten instituutioiden muutokset ovat keskeisiä ilmentäjiä kansainvälisissä

suhteissa tapahtuvista muutoksista. Ensimmäiseksi instituutiot toimivat kontekstina

kansainvälisen politiikan pelikentällä. Toiseksi instituutiot heijastavat valtioiden välisiä

suhteita. Kolmanneksi muutoksille on monia syitä, esimerkiksi ideoita ja uskomuksia.

Instituutiot heijastavat myös näitä muutoksia. Neljänneksi kansainvälisten

instituutioiden muutos on ”aina” merkittävä kansainvälissä suhteissa. Tämä muutos

tapahtuu usein suurtapahtumien kautta, esimerkiksi toisen maailmansodan myötä

Kansainliiton korvasi YK. Viidenneksi instituutioiden muutoksella voi olla paljon

suurempi vaikutus ihmisten arkielämään kuin teknisillä innovaatioilla. (Holsti 2004, 18-

19.) Esimerkiksi Euroopan integraation kehittyminen Euroopan yhteisöstä Euroopan

unioniksi on vaikuttanut monella tapaa ihmisten normaaliin elämään mm. EU:n

yhteisellä passilla ja yhteisvaluutta eurolla.

Trendi kuvaa pitkän tai keskipitkän aikavälin muutosta. Trendillä tarkoitetaan muutosta,

joka on yleensä kvantitatiivinen, mutta se voi samalla ilmentää toimialan muutosta.

Esimerkkejä trendeistä kansainvälisissä suhteissa ovat mm. YK:n jäsenmaiden

lisääntyminen, väestönkasvu ja viestintäteknologian kehitys. Muutoksen seurausten

tulee vaikuttaa johonkin toiseen toimialaan, jotta sitä voidaan pitää todellisena

muutoksena. Trendit ovat suhteellisia mitattavaan skaalaan, ne ovat lisäksi usein

arbitraarisia ja heijastavat poliittisia kantoja. (Ibid., 7-9.)

2.2. Käsitykset turvallisuudesta

Turvallisuustutkimuksen perustavanlaatuisin kysymys on, mitä on turvallisuus.

Yksiselitteistä vastausta ei ole, mutta muutamia rajauksia ja yleisluonteisia

turvallisuuden ominaisuuksia voidaan nimetä. Perinteisesti suurin osa tutkijoista on

samaa mieltä, että turvallisuus on käsitteenä kiistanalainen ja että turvallisuus ilmaisee

vapautta ydinarvojen uhkista (Baylis 2008, 496). Suurinta osaa tutkijoista yhdistää

myös ristiriitaiset tulkinnat siitä, millä tasolla (yksilöllinen, kansallinen vai

kansainvälinen taso) tutkimuksen fokus tulisi olla (ibid). Perinteinen fokus on ollut

2 Ihmiskaupassa esiintyy edelleen orjuutta.

8

kansallisessa turvallisuudessa3, mutta uudempi turvallisuuden tutkimus on irtaantunut

nurkkakuntaisesta kansallisen (ja sotilaallisen) turvallisuuden fokuksesta (Baylis 2008,

496) laajentuen muille turvallisuuden sektoreille, esimerkiksi poliittisen, taloudellisen,

sosiaalisen ja ympäristöllisen turvallisuuden sektoreille (Buzan 1983, 214-242).

Filosofisesta näkökulmasta turvallisuuden käsite voidaan ymmärtää esimerkiksi

kahdella seuraavalla tavalla. Ensimmäiseksi turvallisuus voidaan ymmärtää

virtuaalisena synonyymina vallan akkumulaationa. Turvallisuus on tuote, jonka voi

menettää. Valta on toisaalta keino saavuttaa turvallisuutta eli vallan avulla on

mahdollista saavuttaa enemmän turvallisuutta uhkia torjumalla. Toiseksi turvallisuus

voidaan perustaa emansipaatiolle, joka liittyy läheisesti oikeuksiin, esimerkiksi

ihmisoikeuksiin. Tällöin turvallisuus nähdään siis toimijoiden välisenä suhteena, ei

ominaisuutena. Tässä näkökulmassa turvallisuus voidaan ymmärtää negatiivisesti uhkan

puutteena tai positiivisesti asioiden mahdollistajana. (Williams 2008, 6.) Positiivisella

tulkinnalla turvallisuus nähdään toiminnan ennustettavuuden lisääjänä, mikä puolestaan

mahdollistaa luottamuksen syntymisen toimijoiden välille.

Englannin kielen sana ”security” on johdettu latinan sanasta ”securus”, joka tarkoitti

antiikin Rooman valtakunnan aikana huolta vailla olevan mielentilaa. Turvallisuus

käsitettiin negaationa eli tässä tapauksessa huolen puuttumisena, joka oli edellytys

hyvälle elämälle. Turvallisuuden käsitteen nykyinen tulkinta saavutti itsestään selvän

aseman toisen maailmansodan jälkeen. (Vuori 2005, 47.)

Turvallisuus on aina kontekstisidonnaista. Perinteisesti kansainvälisissä suhteissa

turvallisuuden säilyttäminen tai hankkiminen on usein käsitetty ennen kaikkea

valtioiden suvereniteetin suojeluna ja toimintana, joka torjuu uhkia, esimerkiksi pelkoa

toisen valtion hyökkäyksestä. Uhkat ovat yksi tapa määritellä ja käsittää turvallisuus,

mutta turvallisuutta ei tule ymmärtää vain uhkien tai anarkian puutteeksi tai vähyydeksi.

Anarkialla tarkoitetaan järjestyksen puutteen tila, jossa toimijat ovat potentiaalisia

kilpailijoita toisilleen. Se voidaan ymmärtää myös Thomas Hobbesin luonnontilana,

jossa vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan.

3 Vrt. realismi ja neorealismi.

9

Turvallisuus voi syntyä myös keskinäisriippuvuudesta, jolloin anarkia poistuu tai

vähenee merkittävästi maiden välisissä suhteissa, koska yhteistyöstä saatava hyöty

koetaan suuremmaksi kuin pelko potentiaalisesta uhkasta. Ei-traditionaalinen

turvallisuusagenda ottaa huomioon paitsi uhkat, jotka kohdistuvat valtion

suvereniteettiin (sotilaallisen turvallisuus) myös monia muita uhkia, esimerkiksi

köyhyyden, joka aiheuttaa epävakautta yhteiskunnalliselle järjestykselle. Turvallisuus

on myös tila, jossa on mahdollisuus toimia ennakoitavassa ja vakaassa ympäristössä.

Tämä on mahdollista vain vakiintuneen järjestyksen tilassa.

Rankaiseminen ja sillä uhkaaminen on yksi keino pyrkiä rajoittamaan ja

ennaltaehkäisemään turvallisuusuhkia. Valtion sisällä rangaistuskäytäntö on usein

tehokasta, mutta kansainvälisissä suhteissa rangaistavuuden uhka ja toimeenpano ovat

tehokkuudeltaan rajallisempia, eivät kuitenkaan mitättömiä. Valtio tai muu toimija, joka

ei kunnioita sopimuksia joutuu pian eristyksiin ja muiden toimijoiden paineen

kohteeksi.

Taulukko 1 Turvallisuuden käsitteen tematiikka Käsite englanniksi insecurity security non-security

Vallitseva käännös turvattomuus turvallisuus ei-turvallisuus

Uusi käsite uhkanalaisuus uhkantorjunta uhkattomuus

Lähde: Vuori (2005, 50).

Taulukossa 1 Vuori määrittää turvallisuuden nykyisen ja vaihtoehtoisen tematiikan

turvallisuus-käsitteelle. Vuori näkee turvallisuuden fokuksena uhkakuvat. Tällöin

turvallisuus ymmärretään vain uhkien kautta. Turvallisuus määrittyy sen hankkimisen

keinoissa. Tämä määritelmä ei kuitenkaan ota huomioon käsitteen muita ulottuvuuksia,

esimerkiksi turvallisuuden luomaa vakautta ja ennustettavuutta, jotka puolestaan

mahdollistavat vapaan ja suunnitelmallisen kehityksen. Vuoren (2005, 50) mukaan

hänen käsitekolmikkonsa kuitenkin vähentäisi turvallisuuden käsitteen harhaanjohtavia

positiivisia mielleyhtymiä.

Turvallisuudella on nykyisin yleensä positiivinen konnotaatio. Kööpenhaminan koulun4

käsitys on päinvastainen, koska se korostaa turvallisuuspolitiikan negatiivisia puolia,

kuten ihmisten vapausoikeuksien rajoittamista turvallisuuden (security) nimissä.

4 Tarkastelen tarkemmin Kööpenhaminan koulua luvussa 2.3.

10

Pyrkimyksenä tulisi Kööpenhaminan koulun mukaan olla tila, jossa

turvallisuuspoliittisia rajoituksia ei tarvita (non-security). Epäonnistuminen

turvallisuustoimissa aiheuttaa turvattomuutta (insecurity), jolloin koettuihin uhkiin ei

kyetä vastaamaan. Turvallisuuden vaatimia erityistoimia voidaan myös purkaa

(desecuritization). (Vuori 2010.)

Yksilöt, perheet, valtiot ja muut toimijat arvottavat turvallisuuden. Samalla toimijat

määrittävät myös ne arvot, jotka ne ovat valmiita uhraamaan turvallisuuden

tavoittelussa. Turvallisuuden arvon tärkeys suhteutuu siis aina suhteessa muihin

arvoihin. Tämän havainnollistamiseksi arvot voidaan jakaa kolmeen luokkaan,

ensisijainen arvo, ydinarvot ja marginaaliset arvot. Monet tutkijat näkevät

turvallisuuden ensisijaisena arvona, koska sen puutoksen seurauksena, Thomas

Hobbesin sanoin: ”vallitsee ainainen pelko ja väkivaltaisen kuoleman vaara; ja ihmisen

elämä on yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt” (Hobbes 1999, 124). Ydinarvona

turvallisuus nähdään yhtenä useista tärkeistä arvoista. Turvallisuus marginaalisena

arvona korostaa sen suhteellisuutta eri tilanteisiin kritisoiden näkemystä turvallisuudesta

ensisijaisena arvona. Esimerkiksi jos verrataan turvallisuutta veteen ensisijaisena

arvona, lasillinen vettä janoiselle aavikolla on arvoltaan erilainen kuin järveen

hukkuvalle. Näkemys turvallisuudesta marginaalisena arvona määrittää siis

turvallisuuden yhtenä monista politiikan vaihtoehdoista, jotka kilpailevat resurssien

niukkuuden kontekstissa. Vain tämä näkökulma kykenee tarjoamaan ratkaisun

resurssien allokointiongelmaan. (Baldwin 1997, 18-19.)

Turvallisuusuhkat ovat intersubjektiivisia, koska niiden tunnistaminen edellyttää

konsensukseen perustuvaa valikointia ja näkökulmaa. Toiseksi uhkien tunnistaminen ei

ole varsinaisesti uhkien tunnistamista turvallisuudelle per se vaan – esitystavasta

riippumatta – ennemminkin haittatekijä vallitsevan järjestyksen toimijoiden kyvyssä

tunnistaa ydinarvoja ja suhteita. Tässä yhteydessä turvallisuus ei voi olla itsessään

ydinarvo minkäänlaisessa järjestyksessä, koska turvallisuus käsitteenä ei ole arvotettava

asia vaan väline varsinaisten ydinarvojen suojelijana. Kolmanneksi turvallisuusuhkien

tunnistamisessa on tärkeää muistaa, että se on ennen kaikkea poliittista toimintaa.

Smithin näkemyksen mukaan turvallisuus on olemassa vain kahden tai useamman

järjestyksen välisessä suhteessa, ei siis itsessään. (Smith 2005, 497 ja 501.) Uhkien

mittaaminen on ongelma, koska turvallisuudelle ei ole onnistuttu määrittämään

11

objektiivisia kriteerejä, sillä uhkat ja turvallisuuden määritelmä muuttuvat (Buzan 1991,

7-11).

2.3. Turvallisuuden tutkimuksesta ja Kööpenhaminan koulusta

MacDonaldin (2008) näkemyksen mukaan kansainvälisten suhteiden tutkimus on liian

kapea-alainen turvallisuuden tutkimuksen ja turvallisuuden dynamiikan ymmärtämiselle

maailmanpolitiikassa. Williamsin (2008, 4-5) mukaan nykyisen

turvallisuusproblematiikan tarvitsee analyysia ja ratkaisuja myös kansainvälisten

suhteiden tutkimuksen ulkopuolelta, esimerkiksi joukkotuhoaseiden tutkiminen

edellyttää teknistä ja terrorismi psykologista tietotaitoa. Turvallisuus on siis tässä

esitystavassa yläkäsite, jonka yhtenä alakohtana ovat kansainväliset suhteet (ja niissä

tapahtuva turvallisuuden tutkimus).

Juha Vuori määrittää eräässä luennossaan viisi turvallisuustutkimuksen aikakautta.

Ensimmäinen kausi on tuottava vaihe, joka sijoittuu vuosiin 1945–55, jolloin

kansallinen turvallisuus nousi tutkimuksen ja turvallisuuspolitiikan ensisijaiseksi

kohteeksi. Toinen kultaisena aikakautena tunnettu vaihe sijoittuu vuosiin 1955–65,

jolloin yhteiskuntatieteiden tutkijat tulivat mukaan turvallisuuden agendalle sotilaiden ja

poliitikkojen rinnalle. Tuloksena syntyi useita erilaisia teorioita, ja perustavanlaatuisin

näiden välinen kamppailu käytiin realismin ja liberalismin (tai idealismin) välillä.

Kylmän sodan kontekstissa realismi oli pitkään hallitseva. Tutkimusta hyödynnettiin

myös käytännön politiikan linjauksissa. Kolmatta vaihetta – vuosia 1965–80 – leimaa

institutionalisoituminen ja stagnaatio. Turvallisuusagenda oli tuolloin vielä kapea eikä

uusia tutkimuksellisia avauksia tehty. Turvallisuusagenda kuitenkin laajentui ja uusia

lähestymistapoja kehitettiin neljännessä vaiheessa 1980-luvulla, kun vanhat käsitykset

kyseenalaistettiin. Kylmän sodan loppuminen ja WTC-iskut muuttivat ratkaisevasti

turvallisuuden tutkimusta. Nämä tapahtumat ovat palauttaneet turvallisuuden

tutkimuksen lähemmäs käytännön politiikkaa. (Vuori 2010.)

McSweeney puolestaan jakaa turvallisuuden tutkimuksen historian neljään vaiheeseen.

Ensimmäiseksi oli poliittisen teorian vaihe, joka sijoittuu ensimmäisen maailmansodan

lopusta 1950-luvun puoleenväliin. Tätä vaihetta leimasi ”yleisen turvallisuuden”

(common security) käsitys, jossa tutkijat pyrkivät ymmärtämään turvallisuutta. Toinen

12

vaihe alkoi 1950-luvun puolivälistä 1980-luvun alkupuolelle. Tätä vaihetta kutsutaan

poliittisen tieteen aikakaudeksi ja turvallisuuden tutkimuksen kultakaudeksi.

Kansallinen turvallisuus oli tutkimuksen keskiössä kylmän sodan kontekstin mukaisesti.

Kolmas vaihe, poliittinen talous, syntyi alun perin toisen vaiheen monitahoisen kritiikin

tuloksena. Keskinäisriippuvuuden nousu turvallisuuden tutkimukseen keskiöön kehittyi

poliittisen ja taloudellisen integraation kasvun myötä. Neljäs vaihe on vasta alkanut. Se

perustuu antipositivistisiin teoreettisiin malleihin, joiden juuret ovat poliittisen tieteen

vaiheen teoreettisen ajattelun kritiikissä. Tämän vaiheen teoreettiset mallit ovat mm.

konstruktivismi, feminismi ja postmodernismi. (McSweeney 1999, 29-30.)

Karkeasti voidaan erottaa traditionaalinen ja ei-traditionaalinen turvallisuusagenda.

Traditionaalisessa tai kapeassa turvallisuusagendassa turvallisuus ymmärretään

valtiokeskeisenä suvereniteetin suojeluna, mikä viittaa ennen kaikkea alueelliseen

koskemattomuuteen ja poliittiseen riippumattomuuteen. Vastaavasti ei-traditionaalisen

turvallisuusagendan kannattajat määrittelevät turvallisuuden agendalle monia muitakin

elementtejä sekä kansainvälisiä ja yhteiskunnallisia, esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja

universaalit ihmisoikeudet. Rajan vetäminen näiden kahden käsityksen välille ei ole

aina yksinkertaista. Teoreettinen dikotomia on kuitenkin hyödyllinen työväline

tutkittaessa turvallisuusagendan muutosta. Richard K. Bettsin (1997, 21) mukaan

kylmän sodan loppuminen palautti turvallisuuden tutkimuksen rauhan ja sodan syiden

selvittämiseen. Hän kritisoi erityisesti Kööpenhaminan koulukuntaa liiallisesta policy-

orientoitumisesta (ibid. 30), koska sen tutkimuksessa ensisijaisia ovat poliitikkojen

puheaktit.

Kansallinen turvallisuus on valtiokeskeisen turvallisuusagendan perustermi, jolla

viitataan valtion suvereniteetin suojeluun ulkoista tai sisäistä uhkaa vastaan5. YK:n

peruskirja takaa valtioiden koskemattomuuden sisäisiin asioihin ja valtioiden välisen

tasavertaisen suvereniteetin (Peruskirja 1945 I luku, artiklat 2.1 ja 2.7). Kansallisen

turvallisuuden käsite vakiinnutti asemansa 1900-luvun aikana keskeisimpänä

turvallisuuden ulottuvuuden muotona. Kansallinen turvallisuus on saavuttanut erittäin

merkittävän asemansa, koska se perustuu valtion suvereniteetin suojeluun ja ylläpitoon,

mihin kansainvälinen järjestelmä on perustunut Westfalenin rauhasta vuodesta 1648

lähtien. Turvallisuus on (valtion) selviytymistä tässä kontekstissa. Buzanin (1983, 208)

5 Uhkan ominaisuuksiin sisältyy tunnistettavuus, ja usein se edellyttää välittömiä ja ymmärrettäviä

toimenpiteitä (Liotta 2005, 51).

13

mukaan valtiot ovat oppimassa ymmärtämään, että kansallinen turvallisuus loppujen

lopuksi johtaa päinvastaiseen lopputulokseen kuin on tarkoitus, koska valtiot

kansainvälistyvät ja niiden välinen keskinäisriippuvuus kasvaa. Keskinäisriippuvuuden

aikakaudella valtiokeskeinen turvallisuusagenda vahvistui uudelleen WTC-iskujen

jälkeen – ainakin hetkeksi. Sitä ennen laajentunut turvallisuusagenda oli korostanut

muiden toimijoiden, esimerkiksi kansalaisten ja vähemmistöjen turvallisuuden tärkeyttä.

Suvereniteetin asemaa heikentää mm. keskinäisriippuvuus, globalisaatio (erityisesti

talous) ja regionalismi (esim. EU) (Hakovirta 2002, 93-95).

Kansallisen turvallisuuden käsitteeseen liittyy läheisesti turvallisuusdilemma. Se

tarkoittaa tilaa, jossa epätietoisuus toisten valtioiden aikeista synnyttää epävarmuutta,

joka johtaa varustelukierteeseen, joka puolestaan – toisin kuin oli tarkoitus – lisää sodan

uhkaa. Varustelukustannukset ja epävarmuus johtavat liittoutumien syntymiseen ja siten

yhä pahenevaan jännittyneisyyden tilaan. (Apunen 2004, 10–11.) Turvallisuusdilemma

oli yleinen ilmiö kylmän sodan aikana, erityisesti 1950–60-luvuilla. Kylmän sodan

jälkeisellä aikakaudella turvallisuusdilemman merkitys on vähentynyt huomattavasti

kansainvälisessä turvallisuuspolitiikassa, mutta se ei ole kuitenkaan kadonnut sen

paremmin empiriasta kuin tutkimuksesta. Turvallisuusdilemman ajankohtaisuus, vaikka

sen sisältöä päivitettäisiinkin, osoittaa traditionaalisen turvallisuusagendan olevan

edelleen turvallisuuden keskiössä.

En sovella tutkielmassani Kööpenhaminan koulun teorioita, mutta perustan käsityksen

turvallisuudesta ja tutkimuksesta samoihin peruspremisseihin, minkä takia on olennaista

avata koulun teoreettista ajattelutapaa. Nimitys Kööpenhaminan koulu (the Copenhagen

School) viittaa pieneen tutkijoiden ryhmään, jotka työskentelivät Kööpenhaminan

rauhantutkimusinstituutissa (COPRI). Ole Wæver ja Barry Buzan ovat tunnetuimmat

tutkijat. He ovat kehittäneet kolme analyysityökalua turvallisuuden tutkimukselle:

alueellinen turvallisuuskompleksi (regional security complex), turvallisuussektorit6 ja

turvallistamisteoria. (Floyd 2007, 329.) Kööpenhaminan koululle ei ole ensisijainen

mielenkiinnon kohde se, mitä turvallisuus on käsitteenä, vaan mitä sen nimissä pyritään

saavuttamaan. Poliitikkojen motiivit nousevat tässä suhteessa suuren mielenkiinnon

kohteeksi, mutta tämä taas hankaloittaa tutkimusta. Miten voidaan tutkia jonkun

henkilön motiiveja? Yhtäältä Kööpenhaminan koulu keskittyy ainoastaan tutkimaan

6 Perinteisen sotilaallisen turvallisuussektorin lisäksi Kööpenhaminan koulu on tunnistanut poliittisen,

taloudellisen, sosiaalisen ja ympäristön turvallisuussektorit.

14

ilmiötä, ei motiiveja, jotka ovat ilmiön taustalla, ja toisaalta se tutkii prosessia, jolla

turvallisuus määritetään (Huysmans 1998, 488).

Kuvio 1 Turvallisuuden tutkimuksen koulukunnat

CSS = Critical Security Studies, CS = the Copenhagen School

Lähde: Buzan ym. 1998, 205.

Kuvio 1 osoittaa Kööpenhaminan koulun turvallisuuskäsityksen ja siihen perustuvan

tutkimuksensa vahvasti konstruktivistiseen näkökulmaan. Erotuksena kriittisen

turvallisuuden tutkimukseen (CSS), joka painottaa sosiaalisten suhteiden merkitystä ja

pyrkimystä objektivismiin turvallisuuden tutkimuksessa. Kööpenhaminan koulu (CS)

pitää turvallisuutta ”täysin” toimijoiden (ennen kaikkea valtioiden ja niiden poliittisen

johdon) rakentamana. Sosiaalisten suhteiden osalta (kuvion pystyakseli) CS sijoittuu

kuvion 1 pystyakselin puoleenväliin, mikä tarkoittaa sitä, että CS uskoo toimijoiden

välisillä suhteilla olevan sekä konstruktivistisia että objektiivisia piirteitä.

Konstruktivistiset piirteet ovat muuttuvia, mikä puolestaan auttaa muutoksen

tutkimisessa. Toimijoilla voi olla vakioituneita ajasta ja paikasta riippumattomia

intressejä. Traditionaalinen turvallisuuden tutkimus (realismi ja neorealismi) puolestaan

näkee sekä toimijoiden että turvallisuusintressien olevan vakioita, ennen kaikkea

kansallinen turvallisuus on valtioiden suvereniteetin suojelun keskiössä.

15

3. HYPOTEESIT

Hypoteesit ovat sivistyneitä arvauksia, joiden tarkoituksena on esittää arvioita

tutkimusmenetelmän ja lähdeaineiston avulla tutkimuskohteesta mahdollisesti saatavista

tuloksista. Hypoteesien testaamisen vaiheet esittämällä saatuja tuloksia voidaan arvioida

kriittisesti, esimerkiksi menetelmien soveltuvuudesta tutkimukseen. Tämä mahdollistaa

myös vertailun muiden tutkimusten tuloksiin. Hypoteesien hyväksymisen tai

hylkäämisen päätössäännöllä, ja sen perusteella tehtyjen päätelmien avulla voidaan

arvioida ovatko tehdyt tulkinnat hypoteeseista oikeita eli saavatko ne tukea aineistosta.

Hypoteesien saadessa tukea aineistosta se ei vielä tarkoita, että ne olisivat tosia, koska

ne ovat aina kontekstisidonnaisia suhteessa tutkimuksen aineistoon ja menetelmään.

Hypoteesit muotoillaan käsitteiden avulla, mutta ensisijaisesti ne ovat suhteessa

muuttujiin, jotka rajaavat ja täsmentävät väittämien sisältöä (Anttila 2005, 104).

Muuttujat muodostetaan ilmiöiden tai ilmiöiden välisiä eroja kuvaavien käsitteiden

avulla (ibid.).

Jokaisen hypoteesin koettelun kriteerit ovat tässä tutkielmassa kvantitatiivisia ja

perustuvat turvallisuusneuvoston päätöslauselmien kategorisiin jakaumiin. Hypoteesien

tulee lisäksi perustua rationaaliseen päättelyyn. Nollahypoteesi toteutuu, mikäli

määritetyt kriteerit eivät täyty. Nollahypoteesit muodostuvat jokaisen hypoteesin

negaatiosta.

Tämän luvun alaluvut jakautuvat neljä hypoteesin mukaisesti. Jokainen hypoteesi

ennustaa eri kategorisointien osatuloksia. Kaikissa alaluvuissa määritän itse hypoteesin

lisäksi teoreettiset käsitteet, termien operationalisoinnin sekä hypoteesin

koettelumenetelmät ja verifiointikriteerit.

Käsitteet ovat teoretisoinnin perusta, koska käsitteiden ja terminologian tarkempi sisältö

tulee määritellä tutkimusta tehtäessä, koska monet käsitteet ja termit ovat tulkinnallisia

ja usein myös arvolatautuneita. Käsitekonstruktioiden purkaminen avaa niiden

kontekstuaalisuuden. (Ibid. 103.) Konstruktivistisesta näkökulmasta tehtävä tutkimus

edellyttää käsitteiden avaamista vielä enemmän – jos mahdollista – muuhun

tutkimukseen verrattuna, koska käsitteet itsessään ovat sosiaalisen konstruktion

määrittelemiä. Operationalisoinnilla tarkoitetaan teoreettisten käsitteiden soveltamista

16

empiiriseen aineistoon. Teoreettisilla termeillä on yleensä useita operationaalisia

vastineita.

Seuraavien kategorisointien avulla sijoitan päätöslauselmat vuosilta 1990–2009

yksikertaisiin taulukoihin, jolloin päätöslauselmien jakaumat ja niiden muutokset

tarkastelujakson ajalta ovat havaittavissa taulukoista. Näihin havaintoihin perustan

analyysini turvaneuvoston turvallisuusagendasta ja sen muutoksista. Esitän jakaumien

tulokset luvussa 5.

3.1. Turvallisuustyyppien jakauma

H1 Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvoston turvallisuusagendassa ei-

traditionaalista turvallisuutta käsittelevien päätöslauselmien osuus vuosina 1990–2009

on vähintään 20 prosenttia kaikista relevanteista päätöslauselmista.

Ensimmäinen hypoteesi perustuu lähtöoletukseen, että turvallisuusneuvoston

turvallisuusagenda on traditionaaliseen turvallisuuteen perustuva kuten peruskirjakin

määrittäessään neuvoston toiminnan reunaehtoja. Toiseksi lähtöoletuksena on, että

turvallisuuden uudet uhkat, esimerkiksi terrorismi ja ilmastonmuutos, lisäävät ei-

traditionaalisen turvallisuuden osuutta turvallisuusagendassa. Turvallisuuden

tutkimuksessa ei-traditionaalinen turvallisuuden tutkimus yleistyi 1980-luvulla ja on sen

jälkeen syrjäyttänyt sotilaalliseen turvallisuuteen ja valtiokeskeiseen näkökulmaan

perustuvan traditionaalisen turvallisuuden tutkimuksen. Tutkimustieto puoltaa ei-

traditionaalisen turvallisuuden merkittävyyden kasvua myös käytännössä.

Hypoteesin tarkoituksena on arvioida turvallisuuden laajentumisen vaikutusta

turvaneuvoston turvallisuusagendaan. Raja-arvoksi määritetty 20 prosenttia on sinänsä

arbitraarinen, ettei se perustu mihinkään aikaisempaan tutkimukseen vaan se on luku,

joka on riittävän suuri osoittaakseen ei-traditionaalisen turvallisuuden relevantin

osuuden turvallisuusagendassa, mutta ollen kuitenkin realistisesti saavutettavissa.

Päätössääntönä on, että hypoteesi saa tukea aineistosta jos ei-traditionaalista

turvallisuutta edustavien osuus relevanteista päätöslauselmista on vähintään 20

prosenttia.

17

Turvallisuusagenda viittaa tässä yhteydessä turvallisuusneuvostossa käsiteltäviin

asioihin, jotka muodostavat tietoisesti tai tiedostamattomasti enemmän tai vähemmän

konsistenssin kokonaisuuden. Tarkemmin sanottuna hyväksyttyihin päätöslauselmiin,

koska tämä tutkielmani käsittely rajoittuu pääasiallisesti vain niihin.

Traditionaalisella turvallisuusagendalla tarkoitetaan tässä valtion suvereniteettiin

kohdistuvaa (aseellista) uhkaa, joka voi tulla valtion ulko- tai sisäpuolelta. Toisaalta

traditionaalinen turvallisuusagenda viittaa myös YK:n peruskirjan määritteleviin

tehtäviin ja toimintakeinoihin, joita käsittelen myöhemmin luvussa 4. Vastaavasti ei-

traditionaalinen turvallisuus edustaa laajempaa turvallisuuskäsitystä, johon sisältyy

sosiaalinen, taloudellinen, ympäristöllinen ja inhimillinen turvallisuus (human security).

Ei-traditionaalisen turvallisuuden lähtökohtana voivat olla sekä yksilöt että valtiot, kun

vastaavasti traditionaalinen turvallisuus keskittyy lähinnä valtiosuvereniteetin

suojeluun.

3.2. Ajallinen jakauma

H2 Turvaneuvoston relevanteista päätöslauselmien ajallisessa kategorisoinnissa

konfliktien jälkihoitoon kohdistuu eniten päätöslauselmia aikavälillä 1990–2009.

Toisen hypoteesin kategorisoinnin jakoperustana ovat YK:n entinen pääsihteeri Boutros

Boutros-Ghalin kuuluisa puhe An Agenda for Peace määrittää konflikteihin puuttumisen

vaiheet ajallisesti kolmeen vaiheeseen. Ensimmäinen on ennaltaehkäisevä diplomatia

(preventive diplomacy), jonka tarkoituksena on, nimensä mukaisesti ennaltaehkäistä

aseellisten konfliktien syntyä. Toiseksi konfliktien ratkaiseminen (peacemaking) pyrkii

lopettamaan aseellisen konfliktin, luomaan tulitauon ja ratkaisemaan konfliktin

rauhanomaisesti. Kolmanneksi konfliktien jälkihoito (peace-keeping) on tärkeää

aseellisen konfliktin päätyttyä, jotta sopimuksista pidetään kiinni ja ettei konflikti

eskaloidu uudelleen. (Boutros-Ghali 1992, luku II) Käytännössä konfliktien vaiheiden

erottaminen on usein haastavaa. Selvitän kategorisoinnin kriteerejä tarkemmin luvussa

5.3.

Toinen hypoteesi perustuu lähtöoletukseen, että turvallisuusneuvoston

turvallisuusagenda on reaktiivinen, minkä seurauksena ennaltaehkäisevien

18

toimenpiteiden osuus jäänee vähäiseksi. Toiseksi turvallisuusneuvoston mandaatilla

toimii useita pitkäaikaisia rauhanturvaoperaatioita, joiden tarkoituksena on turvata

konfliktin jälkeinen rauhan tila, esimerkiksi Jugoslavian hajoamissodat ovat vaatineet

sitoutumista konfliktin uudelleen eskaloitumisen estämiseksi. Kolmanneksi demokratian

nouseminen keskeiseksi arvoksi sitouttaa neuvostoa konfliktien jälkihoitoon mm.

vaalitarkkailujen järjestämisellä ja useiden muiden tarkkailu- ja koulutusoperaatioiden

organisoinnilla uuden vakaan yhteiskuntajärjestyksen luomiseksi. Neljänneksi Ruandan

sisällissodan ja Jugoslavian hajoamissotien jälkeen perustetut rikostuomioistuimet

edellyttivät turvaneuvostolta useita päätöslauselmia, mm. mandaattien jatkamista.

Päätössääntönä on konfliktin jälkeistä tilaa käsittelevien päätöslauselmien

yksinkertainen määräenemmistö, jolloin hypoteesin voidaan katsoa saaneen tukea

aineistosta.

Turvallisuusneuvostosta käytän tässä työssäni myös lyhyempää ilmaisua turvaneuvosto.

Käsitteet toimivat synonyymeina. Kahden eri termin käytöllä pyrin vähentämään

sanojen toistoa.

Relevanteilla päätöslauselmilla tarkoitetaan päätöslauselmia, jotka käsittelevät

konflikteja. Esimerkiksi uusien YK:n jäsenmaan hyväksyminen tapahtuu

turvaneuvoston päätöslauselmalla, mutta se ei ole tämän tutkielman kannalta relevantti,

ja sen takia sitä ei oteta huomioon tilastoinnin analyysissa.

3.3. Konfliktityyppien jakauma

H3 Turvallisuusneuvoston relevanteista päätöslauselmista konfliktityyppien

kategorisoinnissa eniten päätöslauselmia kohdistuu valtioiden sisäisiin konflikteihin

vuosina 1990–2009.

Koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan, ja erityisesti dekolonisaation myötä, on ollut

havaittavissa trendi, jossa sodat ja aseelliset konfliktit käydään yhä useammin valtioiden

sisällä kuin valtioiden välillä. Monet dekolonisaation myötä itsenäistyneet valtiot eivät

ole onnistuneet vakauttamaan omia poliittisia ja yhteiskunnallisia järjestelmiään, jolloin

on ajauduttu aseellisiin konflikteihin. Erityisen tyypillistä tämä ilmiö on ollut Länsi-

Afrikassa. Hypoteesin päätössääntönä on, että relevanttien päätöslauselmien jakaumassa

19

valtioiden sisäisiä konflikteja käsittelevien päätöslauselmien osuus saavuttaa

yksinkertaisen määräenemmistön.

Konfliktityypit jakautuvat tässä tutkielmassa kolmeen kategoriaan, valtioiden väliset ja

valtioiden sisäiset konfliktit sekä terrorismi. Valtioiden välisten ja sisäisten konfliktien

erottaminen on usein haastavaa. Tämän työn kontekstissa, määrittävänä tekijänä ovat

päätöslauselmat, ja miten konflikteja niissä käsitellään. Usein ei suoraan puhuta

sisällissodasta tai valtioiden välisestä sodasta, mutta konfliktiosapuolien maininta ja

käsittelytapa heijastavat konfliktityyppejä. Terrorismi erottaa kahdesta muusta

kategorista melko selvästi, koska tällöin kyseessä on ei-valtiollinen toimija.

Sisällissodissa tapahtuva terrorismi muodostaa rajatapauksen kategorisointiin, mutta

perussääntönä on, että terrorismia käsittelevät päätöslauselmat viittaavat yleensä

kansainvälisen toimijaan tai toimijoihin, esimerkiksi Al-Qaida. Selvitän tämän jaon

tarkempia kriteerejä luvussa 5.4.

3.4. Maantieteellinen jakauma

H4 Turvallisuusneuvoston relevanteista päätöslauselmien maantieteellisessä jakaumassa

Eurooppaan kohdistuvia päätöslauselmia on toiseksi eniten vuosina 1990–2009.

Neljännen hypoteesin päätöslauselmien maantieteellinen jakauma maanosien ja

globaalin tason välillä on melko yksinkertaista määrittää. Kaikki uhkat, joita

turvallisuusneuvosto käsittelee, ovat merkittäviä kansainvälisen turvallisuuden kannalta.

Mutta tässä globaalin tason päätöslauselmilla tarkoitetaan päätöslauselmia, jotka eivät

kohdistu mihinkään varsinaiseen konfliktiin vaan ovat yleisluonteisia, esimerkiksi

päätöslauselmat lasten asemasta aseellisissa konflikteissa.

Hypoteesin ensimmäisenä perusoletuksena on, että eniten päätöslauselmia kohdistuu

Afrikkaan lukuisten sisällissotien takia. Nollatutkimuksen välttämiseksi valitsin

hypoteesiksi Eurooppaa käsittelevien konfliktien päätöslauselmien saavuttavan toiseksi

eniten relevantteja päätöslauselmia. Tämän taustalla on ensimmäiseksi Euroopan

maiden suhteellisesti suurempi edustus turvallisuusneuvostossa, jolloin Euroopan

valtioilla on intressi taata turvallisuutta ja rauhaa omilla lähialueillaan.

Turvallisuusneuvostossa eurooppalaisilla valtioilla suhteellisesti ”yliedustus”, koska

20

kahden pysyvän jäsenmaan lisäksi eurooppalaisia neuvoston vaihtuvia jäseniä on

kolme.

Toiseksi Jugoslavian hajoamissodat ja niiden jälkihoito ovat vaatineet useita

päätöslauselmia. Kolmanneksi Kaukasian konfliktit ja Kyproksen rauhanturvaoperaatio

ovat saaneet melko paljon huomiota turvaneuvostossa. Päätössääntönä on, että

Eurooppaa käsittelevien relevanttien päätöslauselmien osuus tulee olla toiseksi suurin

kategorisoinnin jakaumassa.

Globaalisti merkittävät uhkat ovat uhkia, jotka vaarantavat kansainvälisen rauhan ja

turvallisuuden. Esimerkiksi joukkotuhoaseiden leviämisen uhka koetaan yleisesti

vaarantavan kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta. Turvallisuusneuvoston

toimenkuvaan kuuluu uhkien ennaltaehkäisy, rajoittaminen ja jälkihoito.

Kansainvälinen oikeus määrittelee yksilöiden, valtioiden ja muiden toimijoiden

käyttäytymistä uhkien torjumiseksi. Tästä huolimatta globaalisti merkittävät uhkat eivät

ole yksiselitteisesti todennettavista ja erotettavista alueellisista tai paikallisista uhkista,

mutta kaikilla neuvoston agendalle nousevilla konflikteilla on globaalin

turvallisuustason merkitystä.

4. TURVALLISUUSNEUVOSTO TOIMIJANA

Yhdistyneiden Kansakuntien kaltaisella kansainvälisellä organisaatiolla on kolme

perusroolia: instrumentti, areena ja toimija. Instrumentaalisesti kansainvälinen

organisaatio nähdään valtioiden omien pyrkimysten toteuttamisen välineenä. YK on

kuitenkin niin suuri, ettei mikään yksittäisen valtio kykene sitä hallitsemaan. Toiseksi

kansainväliset organisaatiot toimivat valtioiden välisen toiminnan areenana tai

foorumina, jossa valtiot voivat väitellä, keskustella ja tehdä yhteistyötä. YK:n

yleiskokous tarjoaa suuren yleisareenan. Kolmanneksi organisaatiot ovat myös itse

toimijoita. Esimerkiksi YK:n rauhanturvaoperaatiot ovat vahva esimerkki

menestyksekkäästä toimijuudesta. (Archer 2001, 68, 73 ja 79.)

Archerin roolijakoa voidaan soveltaa myös turvallisuusneuvoon, vaikka se ei olekaan

kansainvälinen organisaatio vaan YK:n toimielin. Neuvosto toimii instrumentaalisesta

näkökulmasta ennen kaikkea pysyvien jäsenmaiden omien poliittisten pyrkimysten

21

välineenä. Esimerkiksi Kiinalle on tärkeää valtioiden suvereniteetin suojelu kun

vastaavasti länsimaiden edustajille ihmisoikeudet ovat nousseet keskeiseen asemaan.

Toiseksi kansainvälisen turvallisuuspolitiikan kannalta turvaneuvosto on keskeisin

areena, jossa maailman konflikteja käsitellään. Toisaalta ensimmäisen roolin takia tällä

on myös rajoituksensa, esimerkiksi Yhdysvaltojen halu suojella Israelia. Kolmanneksi

neuvosto on ollut myös aktiivinen toimija, esimerkiksi rauhanturvatoiminnassa, vaikka

toiminnan toteuttaminen on aina edellyttänyt resursseja valtioilta, erityisesti

turvallisuusneuvoston pysyviltä jäseniltä.

Turvallisuusneuvoston toiminta on kasvanut kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella sekä

vertikaalisesti että horisontaalisesti, mikä on pitkälti kylmän sodan vastakkainasettelun

häviämisen ansiota. Vielä vuosien 1946–89 välisenä aikana turvallisuusneuvosto antoi

vuosittainen keskimäärin 15 päätöstä, kun sen jälkeisellä ajalla keskiarvo on ollut yli 60

päätöstä, vuonna 1993 turvaneuvosto antoi yli 90 päätöslauselmaa (Wallenstein ja

Johansson 2004, 18). Neuvoston aktiivisuus on kasvanut erityisesti keskisuurissa ja

pienemmissä aseellisissa konflikteissa (ibid. 22). Neuvoston toiminnan laajenemisesta

huolimatta se edelleen ottaa kantaa konflikteihin valikoivasti.

Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvosto on toiminut keskeisimpänä

kansainvälisen turvallisuuden foorumina koko toisen maailmansodan jälkeisenä aikana.

Tämän seurauksena turvallisuusneuvoston turvallisuusagenda on ollut, ja on edelleen,

keskeinen osa kansainvälisen turvallisuuspolitiikan määritystä. YK:n järjestelmä

perustuu valtiokeskeiseen näkemykseen kansainvälisissä suhteissa, mutta turvaneuvosto

on kuitenkin reagoinut uhkiin perinteisiä aseellisia konflikteja laajemmin. Neuvoston

tehtävät, oikeudet ja velvollisuudet määritetään peruskirjassa. Kollektiivisen

turvallisuuden periaatteen mukaan sotilaallisen voimankäytön monopoli kuuluu YK:lle

ja sen operationaaliselle toimielimelle eli turvallisuusneuvostolle. Poikkeuksen legaaliin

voimankäyttöön tekee kuitenkin valtioiden oikeus itsepuolustukseen, jonka valtio voi

toteuttaa joko yksin tai yhdessä muiden kanssa (Peruskirja 1945, VII luku artikla 51).

4.1. Institutionaalinen viitekehys

Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirja toimii koko järjestön institutionaalisena ja

muodollisena viitekehyksenä, joka määrittää YK:n tehtävät ja organisaatiorakenteen

22

perustan. Peruskirjan kuten YK:n kokonaisrakenteet ovat ulkoisesta painostuksesta

huolimatta säilyneet muuttumattomana koko olemassaolonsa ajan vuodesta 1945 eli

YK:n perustamisesta lähtien. Se ei kuitenkaan ole täysin ehdoton YK:n sopeutuessa

uusiin kansainvälisen elämän haasteisiin ja mahdollisuuksiin. VII luku on keskeisin

turvallisuusneuvoston toiminnan kannalta, koska se määrää ”toimenpiteet rauhaa

uhattaessa tai rikottaessa taikka hyökkäystekojen sattuessa” (Peruskirja 1945, VII luku).

Ensimmäiseksi peruskirja määrittää V luvussa turvallisuusneuvoston tehtävät, valtuudet,

äänestysmenettelyn ja menettelyjärjestyksen. Toiseksi VI luvussa käsitellään riitojen

rauhanomaista selvittelystä ja VII luvussa määritetään toimenpiteet rauhaa uhattaessa,

rikottaessa tai hyökkäysteon sattuessa.

Yhdistyneiden Kansakuntien jäsenet jättävät turvallisuusneuvostolle ensisijaisen

vastuun kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisestä sekä tunnustavat,

että turvallisuusneuvosto täyttäessään tästä vastuusta johtuvia velvollisuuksiaan

toimii niiden nimessä. Yhdistyneiden Kansakuntien jäsenet sitoutuvat

hyväksymään ja täyttämään turvallisuusneuvoston päätökset tämän peruskirjan

mukaisesti. (Peruskirja 1945, V luku artikla 29)

V luvussa määritetään yleisluontoisesti turvallisuusneuvoston tehtävät ja valtuudet.

Tällä viitataan yhtäältä turvallisuusneuvoston legitimoituun asemaan turvallisuuden ja

rauhan takaajana, toisaalta se velvoittaa jäsenvaltioita antamaan materiaalisen ja

poliittisen tukensa turvallisuusneuvoston päätöslauselmille. Neuvosto voi perustaa myös

apuelimiä tehtäviensä suorittamiseksi (ibid. V luku artiklat 24 ja 25).

Turvallisuusneuvoston toiminnalta edellytetään inhimillisten ja taloudellisten resurssien

säännöstelyä ja käytön suunnitelmallisuutta (ibid. V luku artikla 26). Olisi

mielenkiintoista tutkia, voiko resurssien käytön säännöstelyvelvollisuus vaikuttaa

päätöksentekoon, mutta rajauksen takia tätä aspektia ei ole mahdollista käsitellä tässä

analyysissä.

Turvallisuusneuvoston päätökset neuvoston menettelytavoista ja päätöslauselmien

hyväksymisestä edellyttävät yhdeksän jäsenmaan äänten enemmistöä, joka voi

muodostua mistä tahansa neuvoston 15 jäsenmaan koalitiosta. Äänestyskäytännössä

jokaisella turvallisuusneuvoston jäsenmaalla on yksi ääni, jolloin esityksen läpimenoon

vaaditaan yhdeksän ääntä. Jokaisella pysyvällä jäsenmaalla on veto-oikeus estää

päätöslauselman hyväksyminen. (Hakapää 2003, 118.) White (2002, 94) kritisoi

turvallisuusneuvoston roolia ongelmalliseksi, koska neuvosto ei ole vain toimeenpaneva

23

elin vaan samalla myös tuomari, valamiehistö ja teloittaja toimiessaan VII luvun

alaisina.

VI luku velvoittaa konfliktien rauhanomaista ratkaisemista tarjoamalla keinoiksi

neuvotteluja, tutkimusmenettelyä, välitystä, sovintomenettelyä, välitysoikeudellista tai

tuomioistuinmenettelyä, alueellisten elinten tai sopimusten apua taikka muita

rauhanomaisia keinoja oman valintansa mukaan (ibid. VI luku artikla 33). Ajallisen

kategorisoinnin näkökulmasta rauhanomaisen ratkaisun etsimisen velvoite painottaa

aseellisen konfliktin ennaltaehkäisyn merkitystä, ja toisaalta konfliktien jälkihoidon

tärkeyttä estää konfliktin eskaloituminen uudelleen. Turvallisuusneuvostolla on yhtäältä

velvollisuus, toisaalta oikeus valita ja tutkia konflikti- ja ristiriitatilanteet, jotka

neuvoston näkemyksen mukaan ovat uhkia kansainväliselle turvallisuudelle ja rauhalle

(ibid. VI luku artikla 34). Lisäksi valtiot voivat kiinnittää turvallisuusneuvoston tai

yleiskokouksen huomion konflikteihin, myös konfliktin osapuolet ovat velvollisia

alistamaan ristiriitansa turvallisuusneuvostolle, mikäli ne eivät keskenään pääse

rauhanomaiseen ratkaisuun (ibid. VI luku artiklat 35 ja 37). Turvaneuvosto käyttää

merkittävää valtaa jo tehdessään valintoja siitä, mitä konflikteja se ottaa käsittelyynsä.

Päätöslauselmat tarjoavat tässä suhteessa mielenkiintoisen tutkimuskohteen miten

neuvoston turvallisuusagenda uhkista ja niihin puuttumisesta on mahdollisesti

muuttunut. Tähän kiteytyy erityisesti neuvoston pysyvien jäsenten turvallisuusintressien

muutos.

Turvallisuusneuvoston on todettava rauhan rikkoutumisen uhan, rauhan

rikkomisen tai hyökkäysteon olemassaolo ja sen on esitettävä suosituksia tai

tehtävä päätös siitä, mihin toimenpiteisiin on ryhdyttävä. (Ibid. VII luku artikla

39.)

Peruskirja antaa turvallisuusneuvostolle legitiimin yksinoikeuden (yleiskokous voi

toimia myös jossain määrin) maailman konfliktien luomien uhkien määrittelyssä

kansainväliselle turvallisuudelle ja rauhalle. Tämä rajaa kansainvälisen konfliktien

tutkimusta kompaktiin muotoon, jota on mahdollista käsitellä mielekkäästi aihealueen

laajuudesta huolimatta. Turvallisuusneuvoston päätöslauselmat eivät kuitenkaan voi olla

laillisesti pakottavia, mikäli ne ovat ristiriidassa peruskirjan tai sitovan kansainvälisen

oikeuden7 kanssa (Orakhelashvili 2003, 308). Esimerkiksi päätöslauselman 748, jossa

Libyaa vaadittiin luovuttamaan Lockerbien terrori-iskusta epäillyt joko Skotlantiin tai

Yhdysvaltoihin, mahdollisesti vaaransi epäiltyjen oikeudenkäynnin puolueettomuuden

7 Esimerkiksi Geneven sopimus ja Haagin kansainvälisen tuomioistuimen päätökset.

24

(Orakhelashvili 2005, 71). Tämä puolestaan loukkaisi jus cogens8 eli kiistämättömiä

perusihmisoikeuksia.

Turvallisuusneuvostolla on oikeus määrätä sekä ei-sotilaallisia (esim. talouspakotteet ja

aseidenvientikiellot) että sotilaallisia keinoja mikäli ei-sotilaalliset keinot eivät tuota

toivottua tulossa (Peruskirja 1945, VII luku artiklat 41-42). Ei-sotilaallisista sanktioista

onnistunut esimerkki on Libyan painostaminen vuonna 2004 luovuttamaan Lockerbien

iskun terroristit ja lopettaa bio- ja ydinaseohjelmat sekä kemiallisten aseiden ohjelma

(Gottemoeller 2007, 99). Toisaalta, ei-sotilaallisten metodien käytön ensisijaisuus voi

olla usein ongelmallista, koska ne voivat olla tehottomia tai vaikutukseltaan liian hitaita.

Esimerkiksi talouspakotteet saattavat tosiasiassa heikentää diktatuurissa elävää kansaa

diktaattorin painostuksen sijaan. Äärimmillään kansanmurhan kaltainen konflikti vaatii

välittömiä toimenpiteitä eikä ei-sotilaallisille keinoille ole aikaa. YK:n jäsenvaltioilta

edellytetään erikseen määrättävä lukumäärä ilmavoimia yhteisiä kansainvälisiä

pakotetoimia varten, turvallisuusneuvosto laatii asevoimien käyttösuunnitelman

esikuntavaliokunnan avustamana (Peruskirja 1945, VII luku artiklat 45 ja 46). Ei-

sotilaallisia keinoiksi on kehitetty myös ns. älykkäitä sanktioita (smart sanctions)

paremmin kohdistetun painostuksen aikaansaamiseksi, esimerkiksi poliittisen johdon

varojen jäädyttäminen (Fassbender 2002, 295 ja Gottemoeller 2007, 101).

Ei-sotilaalliset keinot voivat olla luonteeltaan ennaltaehkäiseviä, rauhan tekemistä tai

rauhanturvaamista. Vastaavasti sotilaalliset metodit ovat pääasiallisesti joko rauhan

tilaan pyrkiviä tai rauhanturvaamista, mutta jossain tapauksissa sotilaallisten resurssien

käyttö voi olla myös ennaltaehkäiseviä.

Kansainvälinen yhteisö turvaneuvoston päätöslauselmien legitimiteetin mittarina on

monimutkainen, koska se koostuu useista toimijoista, joista keskeisimpinä ovat valtiot.

Lähes kaikki valtiot ovat YK:n jäseniä, ja ne hyväksyvät turvallisuusneuvoston

päätöslauselmat ja toiminnan – ainakin periaatetasolla. Päätöksentekoa kuitenkin

mutkistaa se, että turvaneuvostoon kuuluu pysyvinä jäseninä maailman mahtavin valtio

Yhdysvallat, toiseksi suurimman ydinasearsenaalin ja suuret luonnonvarat omistava

Venäjä, valtavassa kasvussa (ei vain taloudellisesti) oleva maailman väkirikkain valtio

Kiina sekä Euroopan unionin ydinasevallat Ranska ja Iso-Britannia. Pysyvät jäsenmaat

muodostavat vahvan ryhmittymän, jonka päätöksillä on laaja legitiimi ja legaali

8 Jus cogens tarkoittaa aina ja kaikkialla velvoittavaa oikeutta, jonka taustalla on luonnonoikeudellinen

näkemys oikeuden kaikkivaltiudesta. (Hakapää 2003, 65)

25

mandaatti. Nämä jäsenmaat kuuluvat merkittävinä toimijoina myös muihin

kansainvälisiin merkittäviin valtioiden järjestöihin, esimerkiksi NATOon, WTO:hon ja

G20:een.

Buzan ym. (1998) määrittävät viisi turvallisuuden sektoria, sotilaallisen, poliittisen,

taloudellisen, ympäristöllisen ja sosiaalisen. Karkeasti jaettuna sotilaallinen ja

poliittinen sektori edustavat traditionaalista turvallisuusagendaa, ja taloudellinen,

ympäristöllinen sekä sosiaalinen sektori puolestaan ei-traditionaalista. Sektorien rajat

eivät usein ole selkeästi erotettavissa, esimerkiksi sosiaalisen ja taloudellisen

turvallisuuden erottaminen on ajoittain hyvin vaikeaa, erityisesti uusien uhkien

monimutkaisuuden takia. Sotilaallisia konflikteja ja ympäristön ongelmia pakenevat

pakolaisetkin on voitu nähdä 1990-luvulta lähtien kansainvälisenä turvallisuusuhkana,

johon periaatteessa voidaan soveltaa peruskirjan VII lukua voimankäytöstä (Loescher

2001, 13).

Turvallisuusneuvoston turvallisuusagenda ei sisällä ympäristöturvallisuuden sektoria,

eikä siis uhkia kuten ilmastonmuutos tai saastuminen. Ilmastonmuutos on kuitenkin

noussut keskusteluun neuvostossa vuonna 2007 Ison-Britannian

puheenjohtajuuskaudella, mutta aloite kaatui Kiinan ja Venäjän vastustukseen, koska

niiden mukaan turvallisuusneuvosto ole oikea foorumi ilmastonmuutoksen käsittelyyn

(Brauch 2008, 547). Ympäristöturvallisuutta käsitellään YK:n johdolla

ilmastopaneeleissa ym. foorumeissa. Taloudellisia turvallisuusuhkia ei käsitellä

suoranaisesti, mutta turvallisuusneuvosto tekee päätöksiä mm. talouspakotteista ja

luonnonvarojen ryöstökäytön ehkäisemisestä. Sosiaalinen turvallisuus on ollut

vähäisessä roolissa neuvoston turvallisuusagendassa, mutta se on tehnyt päätöslauselmia

mm. humanitaarisen avun antamisesta sekä erityisesti lasten ja naisten aseman

turvaamisesta aseellisissa konflikteissa. Turvaneuvoston turvallisuusagendaa dominoi

traditionaalinen käsitys poliittisesta ja sotilaallisesta turvallisuudesta, ja erityisesti

valtioiden suvereniteetin suojelu on keskeisessä roolissa. Ihmisoikeudet ovat kuitenkin

tulleet yhä tärkeämmäksi osaksi neuvoston toimintaa.

Ihmisoikeudet ovat tuoneet mukanaan kansainvälisiin suhteisiin myös yksilön

(rikosoikeudellisen) vastuun. Toiseksi ihmisoikeuksien kasvava merkitys näkyy

demokratian edistämisen haluna, uskona demokratian takaavan ihmisoikeuksien

26

aseman. Kolmanneksi humanitaariset interventiot osoittavat pakottavan toiminnan

valtioiden suvereniteetin kustannuksella jopa voimankäytön oikeuttamisella.

Neljänneksi voimakkaat valtiot määräävät yhä useammin sanktioita ja kannustimia

ihmisoikeuksien kunnioittamisen perusteella. Viidenneksi ihmisoikeuksien aseman

korostuminen heijastuu myös uusien ei-valtiollisten toimijoiden (NGO) eli

ihmisoikeusjärjestöjen aktiivisena osallistumisena kansainvälisiin suhteisiin.

Ihmisoikeuksien toteutuminen ei välttämättä edellytä demokraattista

hallintojärjestelmää. (Hurrell 2007, 146-147 ja 160.)

4.2. Kylmän sodan jälkeisen ajan regiimimuutos turvallisuusneuvostossa

Kylmän sodan jälkeinen aikakausi on muuttanut merkittävästi turvallisuusneuvoston

toimintamahdollisuuksia, koska kylmän sodan aikana neuvosto oli sidottu kahden

voimakkaan blokin väliseksi kilpailuksi, jolloin tilannetta leimasi traditionaalinen

turvallisuuskäsitys. Kylmän sodan päättyminen ei ole muuttanut turvallisuuden

ulottuvuuksia, mutta näiden ulottuvuuksien olennaiset erityispiirteet ovat muuttuneet,

esimerkiksi taloudellinen, ympäristöllinen ja sosiaalinen turvallisuus (Baldwin 1997,

23). Usein kylmän sodan konfliktit ratkaistiin turvaneuvoston ulkopuolella kahden tai

monenvälisissä neuvotteluissa.

Kansainväliset suhteet ovat kokeneet merkittäviä muutoksia toisen maailmansodan

jälkeisellä ajalla, esimerkiksi dekolonisaatio, köyhän etelän ja rikkaan pohjoisen välisen

elintasokuilun kasvaminen, sotien siirtyminen maiden välisistä sisällissodiksi,

terrorismin nousu ja ilmastonmuutos. Monet kansainvälisen turvallisuuden uhkat eivät

ole riippuvaisia kylmästä sodasta tai sen loppumisesta. Turvallisuusneuvosto määrittää

turvallisuuden uhkien kautta. Turvallisuusagendan laajentumisesta huolimatta neuvosto

on linjannut pitävänsä aseellisia konflikteja primaarikohteinaan, lisäksi uusien

turvallisuusuhkien torjunta vaatii lisäresursseja. Turvallisuusneuvoston

turvallisuusagendassa on tapahtunut muutoksia. Ensimmäiseksi entistä aktiivisempi

puuttuminen sisällissotiin ja sitoutuminen konfliktien jälkeiseen rauhanrakentamiseen

ovat laajentaneet kansainvälisen rauhan uhkia sosio-ekonomisiin tekijöihin (Einsiedel

ym. 2008, 621). Toiseksi turvallisuusagendan fokus ja diskurssi on siirtynyt

valtiosuvereniteetin suojelusta yksilöiden suojeluun (ibid.). Turvallisuuden

tutkimuksessa ja debatissa tämä muutos on synnyttänyt inhimillisen turvallisuuden

27

(human security) konseptin (Einsiedel ym. 2008, 621). Frederkingin (2003, 363)

mukaan kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella vallitsevana trendinä on ollut globaalin

kollektiivisen turvallisuussääntöjen institutionalisoituminen.

Kollektiivinen turvallisuusjärjestelmä on yhdistelmä kansainvälisen yhteisön

kapasiteettia käyttää pakottavaa voimaa laitonta voimankäyttöä vastaan ja tilanteita,

jotka uhkaavat kansainvälistä rauhaa (White 2002, 143). Kollektiivisen turvallisuuden

idea itsessään perustuu suurelta osin ennaltaehkäisevään deterrenssiin eli pelotteeseen,

joka jo itsessään estää valtioiden aggressiivisen käyttäytymisen toisia valtioita kohtaa.

Deterrenssin toimivuus vaatii riittävää uskottavuutta, että rauhanrikkojia ollaan valmiita

rankaisemaan. Heikkoutena on suurvaltojen, ennen kaikkea turvaneuvoston pysyvien

jäsenmaiden, toimiin puuttuminen. Toisena heikkoutena on riittävän sotilaallisen

voiman muodostaminen uhkien torjumiseksi ja tarvittaessa rauhaan pakottamiseksi.

Valtioilla on peruskirjan mukaan legitiimi voimankäyttöoikeus vain itsepuolustukseen

tai YK:n antamalla mandaatilla kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden uhkaa vastaan.

Peruskirjan luonnin aikana, 1940-luvun puolessa välissä, maailmanpolitiikka oli vielä

hyvin valtiokeskeinen, joten turvallisuutta koskevat säädökset viittaavat ennen kaikkea

valtion suvereniteetin loukkaamattomuuteen ja alueelliseen koskemattomuuteen. Tämä

osaltaan selittää miksi turvallisuusneuvoston on vaikeampaa käsitellä valtioiden sisäisiä

konflikteja, esimerkiksi ihmisoikeusrikkomuksia. YK:n mandaatilla on aloitettu

sotatoimet vain kahdesti, Korean sodassa 1950-luvun alussa ja Persianlahden sodassa

1990-luvun alussa (Fassbender 2002, 274).

Pysyvien jäsenmaiden parantuneet suhteet olivat tärkeä edistysaskel, kun vuonna 1986

turvallisuusneuvoston toimintaedellytykset paranivat Neuvostoliiton uudistuspolitiikan

ansiosta. Yhdysvaltojen valta kasvoi neuvostossa sekä aktiivisesti että passiivisesti,

esimerkiksi agendan luonnissa ja päätöksenteossa. (Malone 2004, 4 ja 8) Yhdysvaltojen

johtama unipolaarinen maailma on muuttunut 2000-luvun aikana multipolaariseksi,

yhtäältä USA:n taloudellisen heikentymisen takia, toisaalta nousevien suurvaltojen,

erityisesti Kiinan, takia. Kiinan taloudellinen nousu on lisännyt sen merkitystä

maailmanpolitiikassa. Kiina panostaa nykyään merkittävästi armeijansa

modernisointiin. Kiina on kyennyt kolmantena valtiona maailmassa lähettämään

ihmisen avaruuteen. Ranska ja Iso-Britannia ovat menettäneet valta-asemiaan toisen

maailmansodan ja dekolonisaation myötä. Ranska ja Iso-Britannia ovat kuitenkin olleet

28

turvallisuusneuvoston aktiivisimmat pysyvät jäsenet (Mahbubani 2004, 258). Venäjä oli

1990-luvulla pitkään heikkouden tilassa Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, niin

taloudellisesti, sosiaalisesti kuin poliittisesti. Raaka-aineiden (lähinnä maakaasu ja öljy)

hintojen nousun takia Venäjän talous on kohentunut. Valtion armeija on 2000-luvun

aikana osoittautunut vanhanaikaiseksi, mutta suunnitelmia modernisoinnista on

olemassa. Venäjän suurvalta-asema on perustunut ennen kaikkea suureen

ydinasearsenaaliin ja laajaan maantieteelliseen vaikutusalueeseen, mutta nykyisin myös

talouteen.

Veto-oikeutta käytettiin neuvostossa vuosina 1990–2009 vain 23 kertaa, kun vastaavasti

vetoa käytettiin 1945–90 193 kertaa (Global Policy Forum 2012; Malone 2004, 7).

Kylmän sodan päättymisen vaikutus näkyy tässä erittäin selkeästi. Veto-oikeuden käyttö

on vähentynyt kylmän sodan jälkeisellä ajalla, mutta sen käytöstä on tullut vaikeammin

ennustettavia (Wallenstein ja Johansson 2004, 20). Yhdysvallat käytti veto-oikeuttaan

tarkastelujaksolla 1990–2009 yhteensä 15 kertaa, joista 13 esti Israel-Palestiina-

konfliktiin liittyvän päätöslauselman hyväksymisen. Kaksi muuta päätöslauselmaa

käsittelivät diplomaattioikeuksien loukkaamista Panamassa ja yhdysvaltalaisten

rauhanturvaajien immuniteettisuojaa. Venäjä käytti veto-oikeutta neljästi, joista kaksi

liittyi Kyproksen rauhanturvaamisoperaation rahoitukseen, yksi Jugoslavian ja Bosnia-

Hertsegovinan välisen rajan tavaroiden liikkuvuuteen ja yksi Georgian ja Abkhasian

tarkkailuoperaation mandaatin laajentamiseen. Kiina on estänyt kahden päätöslauselman

syntymisen. Ne käsittelivät Serbian ja Makedonian välisellä toimineen

rauhanturvaoperaation ja Guatemalan tulitauon tarkkailijoiden mandaattien

laajentamista. Lisäksi Kiina ja Venäjä ovat käyttäneet yhdessä veto-oikeuttaan kahdesti.

Ensimmäisellä kerralla maat estivät Myanmaria koskevan päätöslauselman syntymisen

ja toisella kerralla Zimbabwen tuomitsemisen siviilien tappamisesta. (Global Policy

Forum 2012.) USA:n veto-oikeuksien käyttö heijastaa vahvasti USA:n ja Israelin välistä

liittolaissuhdetta.

Turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenmaat omaavat ylivertaisen asearsenaalin verrattuna

muihin valtioihin, minkä takia pysyvät jäsenmaat ovat säilyttäneet – ainakin toistaiseksi

– legitiimin valta-asemansa maailmanjärjestön tärkeimmässä turvallisuuspoliittisella

foorumilla. Vaihtuvien jäsenten maantieteellinen edustus on jaettu epävirallisesti siten,

että Afrikan maista on oltava kolme vaihtuvaa jäsentä, Aasiasta kaksi, Latinalaisesta

29

Amerikasta ja Karibialta kaksi, Itä-Euroopasta yksi ja Länsi-Euroopan ryhmästä kaksi

(ryhmään kuuluvat myös Kanada, Australia ja Uusi-Seelanti, joista enintään yksi voi

olla kerrallaan neuvoston jäsen) (Yhdistyneet Kansakunnat 2012c). Käytännöksi on

myös muodostunut, että yhden arabimaan on aina oltava turvallisuusneuvoston jäsenenä

(ibid.).

Rakenteellinen uudistuspaine on kuitenkin kova. Mahbubani (2004, 256) määrittelee

polarisoiden turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenmaat toimijoiksi, joilla on valtaa mutta

ei vastuuta ja kymmenen vaihtuvaa jäsentä maiksi, joilla on vastuuta ilman valtaa, mikä

johtuu neuvoston rakenteellisesta heikkoudesta, mutta toisaalta käytännössä veto-

oikeutta käytetään melko vähän.

Turvallisuusneuvosto on vahvasti poliittinen toimielin, joten kylmän sodan päättyminen

muutti sen poliittista ilmapiiriä ja riippuvuutta maailman suurvalloista. Monet kylmän

sodan aikaiset konfliktit ratkaistiin suurvaltojen kesken turvallisuusneuvoston

ulkopuolella. Neuvoston päätöslauselmien määrässä vuosittainen keskiarvo on

nelinkertaistunut kylmän sodan aikakaudesta. Neuvoston turvallisuusagendan

laajeneminen selittää osaltaan päätöslauselmien määrän kasvun, mutta missä määrin

turvallisuusagendan laajentuminen korreloi kylmän sodan päättymisen kanssa on

mielenkiintoinen kysymys, jota ei tämän tutkielman rajoissa ole kuitenkaan mahdollista

tutkia. Turvallisuusneuvoston jäsenmaiden pro-aktiivisuus on lisääntynyt, vaikka kaikki

aloitteet eivät pääsekään käsittelyyn asti (Wallenstein ja Johansson 2004, 20).

Elizabeth Cousens määrittää artikkelissaan Conflict Prevention kaksi perusominaisuutta

kylmän sodan jälkeiselle ajalle ja neljä perusominaisuutta kylmän sodan aikaiselle

turvallisuusneuvoston konfliktien ennaltaehkäisevissä toimissa. Ensimmäiseksi kylmän

sodan aikana vallitsi dekolonisaation konteksti, jolloin ei haluttu estää kansallista

vapautumista. Toiseksi dekolonisaatio ei myöskään estänyt turvallisuusneuvostoa

puuttumaan konflikteihin, esimerkiksi Kongossa 1960–63. Kolmanneksi

turvallisuusneuvosto tarjosi supervalloille mahdollisuuden hallita sitoutumistaan

alueellisiin foorumeihin vähentämällä suoran keskinäisen yhteenoton riskiä.

Neljänneksi neuvoston fundamentaalisena tarkoituksena oli välttää ydinsota.

Vastaavasti kylmän sodan jälkeisellä ajalla ideologisen kilpailun päätyttyä suurvaltojen

intressit ovat useammin yhtenäiset ennaltaehkäistäessä konflikteja. Toiseksi neuvosto

30

on aktiivisesti puuttunut sisällissotiin ja muihin valtioiden sisäisiin tai alueellisiin

konflikteihin. (Cousens 2004, 102–103)

Aktiivisempi puuttuminen valtioiden sisäisiin asioihin osoittaa valtiosuvereniteetin

arvon ehdottomuuden vähentymistä, mutta toisaalta esimerkiksi Kiina on suhtautunut

tiukasti ihmisoikeuksien kuulumisesta valtioiden sisäisiksi asioiksi. Persianlahden sotaa

1990-luvun alussa on pidetty malliesimerkkinä kollektiivisen turvallisuuden

toimivuudesta, kun kansainvälinen Yhdysvaltojen johtama koalitio karkotti Irakin

miehitysjoukot Kuwaitista. Persianlahden sota ei olisi ollut mahdollista kylmän sodan

aikana. Vastaavasti turvallisuusneuvosto ja koko kansainvälinen yhteisö ei kyennyt

estämään tai edes hillitsemään Ruandan kansanmurhaa, jota pidetään yleisesti YK:n

pahimpana epäonnistumisena.

YK:n ulkopuolisten toimijoiden tekemät interventiot ilman turvallisuusneuvoston

voimankäytön mandaattia ovat legitimiteetin ja legaalisuuden kannalta ongelmallisia,

vaikka niitä perusteltaisiin humanitaarisilla syillä ja kansainväliseen oikeuteen vedoten.

Esimerkiksi NATO:n suorittama humanitaarinen interventio Jugoslavian

hajoamissotaan 1990-luvulla. (White 2002, 147.) Toisaalta ongelma on myös

turvallisuusneuvoston omassa toiminnassa, joka on vahvasti poliittista, milloin

voimankäytön mandaattia ei haluta myöntää poliittisista syistä humanitaaristen syiden

ollessa perustellut. Yleensä YK on voimaton suurvaltojen toteuttaessa omien

intressiensä mukaisia pyrkimyksiään, mutta toisaalta nykyinen kansainvälinen

turvallisuustilanne on parempi kuin kylmän sodan aikana.

Konfliktien ennaltaehkäisyn ongelmat ja haasteet voidaan jakaa neljään kategoriaan.

Ensimmäiseksi normatiiviset rajoitteet realisoituvat pyrkimyksenä kannustaa valtioita

sisäisen konfliktien ennaltaehkäisyyn. Toiseksi strateginen epävarmuus ennaltaehkäisyn

halun ja resurssien löytämisen jäsenvaltioista tuottaa vaikeuksia. Kolmanneksi

operationaalinen kapasiteetti on riittämätön, koska turvallisuusneuvostolla ei ole omia

nopean toiminnan joukkoja. Neljänneksi poliittiset rajoitukset riippuvat ennen kaikkea

viiden pysyvän jäsenmaan intresseistä ja kuinka vahvasti maat puolustavat näitä

intressejään. (Cousens 2004, 111-113)

31

YK:n pääsihteeri Boutros Boutros-Ghali9 korosti puheessaan An Agenda for Peace

turvallisuusneuvostolle vuonna 1992 konfliktien ennaltaehkäisyn tärkeyttä ja

diplomaattisia toimia ennen konfliktin muuttumista väkivaltaiseksi. Toiseksi hän

korostaa rauhanturvatoiminnan10

tärkeyttä herkän konfliktien jälkeisen tilan hoidossa

estäen väkivaltaisuuksien syttymisen uudelleen ja auttaen rauhansopimusten

toimeenpanossa. (Boutros-Ghali 1992.) Jo 1953–61 pääsihteerinä toiminut Dag

Hammarskjold korosti ennaltaehkäisevän diplomatian käsitettä, joka toimi pohjaideana

rauhanturvatoiminnan perustamisessa (Archer 2001, 84; Yhdistyneet Kansakunnat

2012a). Myös pääsihteeri Kofi Annan11

on korostanut konfliktien eston tärkeyttä

(Hakovirta 2002, 285).

4.3. Turvallisuusneuvoston oikeudet ja velvollisuudet kansainvälisen oikeuden

kontekstissa

Kansainvälisellä oikeudella tarkoitetaan säännöksiä, normeja ja standardeja, jotka

sääntelevät valtioiden välisiä oikeussuhteita ja kansainvälisten organisaatioiden

toimintaa (Yhdistyneet Kansakunnat 2012e). Valtiot noudattavat kansainvälistä oikeutta

kolmesta syystä. Ensimmäiseksi sen noudattaminen hyödyttää kaikkia jos kaikki

toimivat yhteisten pelisääntöjen mukaan. Toiseksi kansainvälinen oikeus antaa turvaa,

vakautta ja jatkuvuutta valtioiden välisiin suhteisiin. Kolmanneksi se voi synnyttää

vastavuoroisuutta, jossa enemmistön noudattaessa kansainvälistä oikeutta

rikkomiskynnys nousee. Kansainvälisellä oikeudella on myös rajoituksensa.

Kansainvälinen järjestys12

ei itsessään edellytä kansainvälistä oikeutta eikä

kansainvälinen oikeus voi itsessään luoda kansainvälistä järjestystä. Kolmanneksi

kansainvälisen oikeuden heikkoutena ovat tulkintaongelmat, jotka voivat heikentää

oikeuden yleistä uskottavuutta. Kansainvälinen oikeus tuleekin ymmärtää

kansainvälisen järjestyksen instrumentiksi. (Bull 2002, 134 ja 136-138.) Kansanvälinen

tuomioistuin ICJ hyväksyi YK:n kansainvälisen oikeuden mukaiseksi toimijaksi eli sillä

9 Boutros Boutros-Ghali toimi YK:n pääsihteerinä vuosina 1992–96 (Yhdistyneet Kansakunnat 2012a).

10 Rauhanturvatoiminnan (jatkossa rauhanturvaaminen) tarkoitus on rauhoittaa ja vakiinnuttaa tiettyä

kansainvälistä tai kansainvälisesti eskalaatioaltista konfliktitilannetta ainakin siinä märin, ettei se pääse

(uudelleen)kiihtymään väkivaltaiseksi (Hakovirta 2002, 285). 11

Kofi annan toimi YK:n pääsihteerinä vuosina 1997–2007 (Yhdistyneet Kansakunnat 2012a). 12

Kansainvälisellä järjestyksellä tarkoitetaan toimintamallia, joka ylläpitää välttämättömiä tai primäärisiä

pyrkimyksiä valtioiden muodostamassa yhteisössä. Kansainvälisten suhteiden lähtökohtana on valtioiden

tai muiden poliittisten yhteisöjen olemassaolon turvaaminen. (Bull 2002, 16.)

32

on mahdollisuus valtioiden tapaan tehdä sopimuksia, mutta se ei kuitenkaan ole

tasaveroinen valtioiden kanssa (Bretherton ja Vogler 2006, 14).

Turvaneuvoston päätöslauselmat voivat synnyttää pehmeää oikeutta (soft law) tai toimia

pohjana kansainvälisille sopimuksille. Neuvoston rooli epäsuorasti kansainvälisen

oikeuden luomisen vaikuttamiseen on ongelmallinen sen toiminnan avoimuuden,

legitimiteetin ja varsinaisen lainsäädäntöprosessin puutteen takia. Neuvostoa ei

ylipäätään ole suunniteltu oikeutta luovaksi toimielimeksi. (Boyle ja Chinkin 2007, 109,

161–162.) Toisinaan turvaneuvoston kansainvälisen oikeuden soveltaminen ulottuu

hyvinkin pitkälle. Neuvoston on aina toimittava peruskirjaa, jus cogens -oikeuksia ja

muuta yleistä kansainvälistä oikeutta kunnioittaen (ibid. 230-231 ja Orakhelashvili

2003, 308). Esimerkiksi päätöslauselma 748, jossa Libyaa vaadittiin luovuttamaan

Loclkerbien terrori-iskusta epäillyt joko Skotlantiin tai Yhdysvaltoihin, Libyan mukaan

mahdollisesti vaaransi epäiltyjen oikeudenkäynnin puolueettomuuden (ibid. 2005, 71).

Tämä puolestaan loukkaisi jus cogens -oikeuksia. Turvaneuvoston rooli on peruskirjan

mukaan reaktiivinen (Fox 2004, 81). Weissin (2004, 39) mukaan neuvoston 1990-luvun

päätöslauselmat muokkasivat normeja ja myötävaikuttivat kansainvälisen oikeuden

kehitykseen.

Turvallisuusneuvoston täysistunnon (plenary) antavat päätöslauselmat (resolution) ovat

neuvoston pääasiallisin, ja näkyvin, päätöksentekotapa. Päätöslauselmat kuitenkin

vaihtelevat sisällöllisesti paljonkin, oikeudellisesti sitovista velvoitteista suosituksiin.

Muita päätöksenteko- ja vaikutustapoja ovat mm. päätökset (desicions), suositukset ja

vaatimukset.13

Turvallisuusneuvosto voi tehdä välittömiä ja sitovia päätöslauselmia, jotka ovat

sellaisenaan oikeudellisesti sitovia, mutta oikeudellisen sitovuuden todentaminen on

monimutkaista. Merkittävimmät oikeudellisesti sitovat päätöslauselmat neuvosto tekee

peruskirjan VII lukuun perustuen eli ennen kaikkea sotilaallista voimankäyttöä koskien.

Suositusten ja julistusten (declaration) omaisten ilmaisujen (esim. ”recommend”, ”call

upon” ja ”urge”) vaikuttavuus on melko tulkinnanvarasta.14

(Boyle ja Chinkin 2007,

229–230 ja 262.) Päätöslauselmat voivat olla tuomitsevia ja/tai sanktioita sisältäviä.

13

ks. päätöslauselmat Yhdistyneet Kansakunnat 2010. 14

Vrt. peruskirja 1945 artikla 25.

33

Kansainvälinen oikeus voidaan jakaa velvoittavuuden perusteella kahteen eri

kategoriaan, pehmeään ja kovaan oikeuteen (hard law). Pehmeä oikeus perustuu

tyypillisesti tapaoikeuteen, vastaavasti kova oikeus on pääasiallisesti sopimuksiin

perustuvaa. Molempiin kategorioihin sisältyy monia eri variaatioita ja esimerkkejä.

Pehmeä oikeuden vaikuttavuus on usein väärin ymmärretty, koska se ei ole velvoittavaa

oikeutta kuten sopimukset (Boyle ja Chinkin 2007, 211–212, 234 ja 239). Pehmeän

oikeuden normatiivinen vaikutus perustuu nykyisin pitkälti keskinäisriippuvuuteen

rakentuvassa järjestyksessä ja se voi olla kansainvälisessä yhteisössä hyvinkin

keskeisessä osassa, koska toimijoiden keskinäisen luottamuksen säilyttämiseksi on

noudatettava yhteisiä normeja. Normien rikkominen voi aiheuttaa monia

kerronnaisvaikutuksia, jotka vaikuttavat valtioiden toimintaan. NGO:t ovat olleet

aktiivisia ”naming and shaming” -periaatteen käyttäjiä.

Pehmeällä oikeudella on etunsa (osapuolia) sitovaan kovaan sopimusoikeuteen

verrattuna. Ensimmäiseksi on helpompaa luoda pehmeän oikeuden käytäntöjä ja

normeja. Toiseksi sen avulla voidaan välttää sopimuksien vaatima kansallinen

ratifiointiprosessi. Kolmanneksi pehmeän oikeuden etuna on sen joustavuus ja

mahdollisuus luoda sen perusteella sitovaa sopimusoikeutta. Pehmeä oikeus soveltuu

tapaoikeuden kautta myös tuomioistuinten hyödynnettäväksi. Valtiosopimukset eivät

luo tapaoikeutta, mutta ne voivat kodifioida olemassa olevaa oikeutta ja kontribuoida

uuden tapaoikeuden luomis- ja kehitysprosesseihin. Yleissopimukset voivat tulla osaksi

kaikkia valtioita sitovia sopimuksia esimerkiksi valtioiden rajoista päätettäessä. (Ibid.

214–222.)

Turvaneuvosto ei tee voimankäyttöä yleistäviä linjauksia vaan toimii tapauskohtaisesti

(Gray 2008, 20). Mahdolliset yleistykset sotilaallisen voiman käytöstä eivät, ainakaan

suoranaisesti, tule osaksi kansainvälistä oikeutta, mutta päätökset voivat toimia

ennakkotapauksina, jotka voivat johtaa myöhempiin toimenpiteisiin. Päätöslauselmat

voivat myös luoda pehmeää oikeutta, joka ei ole oikeudellisesti sitovaa, mutta

käytännössä sen merkitys valtioiden ja muiden kansainvälisten suhteiden toimijoille voi

olla hyvinkin merkittävä. Normatiivinen vaikutus voi ulottua tuomioistuinten toimintaan

sekä laajentua poliittisen tuen ja edustavuuden (legitimiteetti) ansiosta sopimuksista

tapaoikeudeksi (ibid. 236).

34

Turvallisuusneuvosto voi päätöslauselmassaan antaa tuomitsevan päätöksen asiasta,

mutta kuitenkaan kohdistamatta sanktioita tuomittavaan. Tässä tapauksessa pelkän

tuomitsemisen normatiivista vaikutusta on vaikea arvioida, (Gray 2008, 27) mutta

neuvoston, nimenomaisesti ilmaistuna tai ilman, tulevat sanktiot tai muut toimenpiteet

voivat vaikuttaa mahdollisiin jatkotoimiin ja siten tuomittavan käyttäytymiseen.

Turvallisuusneuvostolla on oikeus määrätä sekä ei-sotilaallisia (esim. talouspakotteet ja

aseidenvientikiellot) että sotilaallisia keinoja, mikäli ei-sotilaalliset keinot eivät tuota

toivottua tulosta (Peruskirja 1945, VII luku artiklat 41–42). Pakotepäätökset

sotilaallisen voiman käytön toimeenpanosta on toteutettu vapaaehtoisuuteen perustuen,

vaikka peruskirja edellyttäisi sotilassopimusten tekemistä. Vastaavasti muut pakotteet

ovat sitoneet kaikkia YK:n jäsenvaltioita ja usein myös ulkopuolisia valtioita. (Hakapää

2003, 137.) Ei-sotilaallisista sanktioista onnistuneita esimerkkejä ovat Etelä-Afrikan

painostaminen apartheidin lopettamiseksi ja Libyan painostaminen vuonna 2004

luovuttamaan Lockerbien iskun terroristit ja lopettaa bio- ja ydinaseohjelmat sekä

kemiallisten aseiden ohjelma (Gottemoeller 2007, 99). Päätöslauselma, joka vaati Etelä-

Afrikkaa vetämään joukkonsa Namibiasta, on esimerkki neuvoston oikeudellisesti

pakottavasta päätöksestä (Boyle ja Chinkin 2007, 110)15

.

Kansainvälisten tuomioistuinten perustaminen on yksi turvaneuvoston

vaikutuskeinoista, tunnetuimpia näistä ovat Ruandan kansamurhan ja entisen

Jugoslavian hajoamissotien jälkeen perustetut tuomioistuimet16

. Tuomioistuinten

perustamisoikeutta ei suoraan mainita peruskirjassa17

, mutta niiden toimivalta on

ehdoton, mutta ne eivät automaattisesti syrjäytä kansallisia tuomioistuimia.

Rikostuomioistuin on toimivaltainen jos 1) rikoksesta epäilty on sellaisen valtion

kansalainen, joka on perussäännön sopimuspuoli tai muuten hyväksyy tuomioistuimen

toimivallan kyseisessä tapauksessa tai 2) rikos on tehty tällaisen valtion alueella tai sen

rekisterissä olevassa aluksessa tai ilma-aluksessa. Tuomioistuinten tehtävänä on

konflikteissa tapahtuneiden rikosten, esimerkiksi etniset puhdistukset, käsittely ja

syyllisten rankaiseminen. Tuomioistuinten antamat päätökset ovat aina tapauskohtaisia,

15

Päätöslauselmat 1373 (9/11 terrori-iskut) ja 1540 (2004) osoittavat turvaneuvoston kykenevän

tekemään nopeastikin sitovia päätöksiä (Boyle ja Chinkin 2007, 114). 16

Turvallisuusneuvoston päätöslauselmat 827 ja 955. 17

Turvallisuusneuvostolla on oikeus ”perustaa sellaisia apuelimiä, joita se pitää tarpeellisena tehtäviensä

suorittamiseksi”. (Peruskirja III luku artikla 7)

35

mutta niillä voi olla vaikutusta kansainväliseen tapaoikeuteen18

tai myöhemmin

tehtäviin sopimuksiin. Ennaltaehkäisevä vaikutus on tuomioistuinten perustamisen

keskeisimpiä tavoitteita. (Hakapää 2003, 184–187.) Turvallisuusneuvosto vaikuttaa

kansainvälisen oikeuden kehittymiseen epäsuorasti tuomioistuimia perustamalla.

Tuomioistuinten tuomiot käsittelevät useimmiten laitonta sotilaallista voimankäyttöä.

Gray (2008, 9) huomauttaa, että päätöslauselmien luonnosteluhistoria paljastaa

enemmän valtioiden kannoista kuin itse päätöslauselmista. Turvallisuusneuvosto on

ennen kaikkea poliittinen toimielin ja sen toimintaan vaikuttaa jäsenmaiden, erityisesti

pysyvien jäsenmaiden, poliittiset agendat. Yleisellä poliittisella ilmapiirillä on myös

suuri vaikutus neuvoston toimintaan, kuten kylmän sodan päättyminen on osoittanut.

Poliittiset motiivit voivat heikentää kansainvälisen oikeuden normistoa ja

turvallisuusneuvoston asemaa sotilaallisen voimankäytön valikoivuuden takia.

4.3.1. Itsepuolustusoikeus

Aseellisen voimankäytön oikeuttamisen tai tuomitsemisen ongelmana on aseellisen

hyökkäyksen määrittely per se. Erityisen vaikeaa aseellisen hyökkäyksen määrittely on

tapauksessa, jossa hyökkääjä on ei-valtiollinen toimija. Vuoden 2001syyskuun 11.

päivän terrori-iskujen seurauksena myös itsepuolustuksen oikeus on muuttunut, se on

polarisoinut käsitystä itsepuolustuksen oikeutuksesta. (Gray 2008, 128, 135 ja 165.)

Valtioilla on oikeus osana suvereeniuden puolustusoikeutta käyttää sotilaallista voimaa.

Itsepuolustusoikeus ei ole rajoittamaton. Hyökkäyksen kohteeksi joutuneen valtion on

toimissaan noudatettava kansainvälistä oikeutta. Itsepuolustusoikeus on väliaikainen ja

on voimassa kunnes turvallisuusneuvosto toimii konfliktin rauhoittamiseksi (ibid. 119 ja

124). Itsepuolustusoikeus edellyttää välttämätöntä tarvetta voimankäyttöön, suhteellista

vastinetta hyökkääjään käyttämään voimaan nähden ja tarpeen toimia välittömästi

(Dinstein 2004, 183–184). Itsepuolustuksen rajaaminen on ongelmallista. Esimerkiksi

turvaneuvosto ei ole ottanut kantaa voiko valtio vedota itsepuolustusoikeuteen

suojellakseen kansalaisiaan omien rajojensa ulkopuolella (Gray 2008, 157). Yleisesti

18

Tapaoikeudessa on kyse yleisestä käytännöstä, joka hyväksytään oikeudellisesti sitovaksi.

Pääasiallisesti sitä käytetään jokapäiväisestä valtiokäytännöstä. Tapaoikeus syntyy ”jatkuvasta

yhtenäisestä käytännöstä”, mutta toisaalta voi syntyä lyhyessäkin ajassa. Käytännössä sitovuus on

suurelta osin psykologinen. (Hakapää 2003, 50–51.)

36

velvollisuus pidättäytyä sotatoimista on nykyisen kansainvälisen tapaoikeuden

kulmakiviä (Dinstein 2004, 90).

Itsepuolustus voidaan jakaa neljään kategoriaan. Yleisin itsepuolustuksen muoto on

valtion oma itsepuolustus itsenäisesti toteutettuna. Toiseksi itsepuolustus kollektiivisesti

toteutettuna voi olla esimerkiksi useamman valtion puolustautuminen yhteistä ja

samanaikaista hyökkääjää vastaan. Kolmanneksi valtio voi toteuttaa kollektiivisen

itsepuolustuksen itsenäisesti. Tällä tarkoitetaan tilannetta, jossa kolmas valtio toimii

oma-aloitteisesti puolustaakseen hyökkäyksen kohteeksi joutunutta valtiota. Neljäs

kategoria on kollektiivinen itsepuolustus kollektiivisesti toteutettuna eli vastaa

tilannetta, jossa useampi valtio päättää osallistua puolustamaan uhrivaltiota. (Ibid. 222–

224.) Valtiot voivat sopia kollektiivisesta puolustuksesta esimerkiksi luomalla

puolustusliittoja tai antamalla turvatakuita, jotka voivat olla sitovia sopimuksia tai

vapaaehtoisuuteen perustuvia. NATO on tyypillinen kollektiivinen puolustusliitto.

Turvallisuusneuvosto on suhtautunut päätöslauselmissaan varovaisesti itsepuolustuksen,

kuten yleensäkin voimankäytön oikeutukseen, koska neuvoston on varottava

asettumasta toisen osapuolen puolelle (epäselvässä) konfliktissa. Esimerkiksi neuvosto

linjasi Kuwaitin olevan oikeutettu itsepuolustukseen vuonna 1990 Irakin hyökättyä,

vastaavasti Eritrean ja Etiopian konfliktissa turvallisuusneuvosto ei ottanut kantaa

puolustusoikeuteen vaan tyytyi vaatimaan sotatoimien lopettamista ja rauhanomaista

ratkaisua (Gray 2008, 116).

Yleisesti hyökkäystilanteessa turvallisuusneuvostolla on viisi vaihtoehtoa toimia

itsepuolustuksen suhteen. Ensimmäiseksi neuvosto voi myöntää luvan

itsepuolustukseen. Toiseksi se voi julistaa yleisen tulitauon, kolmanneksi neuvosto voi

vaatia hyökkääjän joukkoja vetäytymään toisen valtion alueelta. Neljänneksi

turvaneuvosto voi oikeuttaa kollektiivisen itsepuolustuksen. Viidenneksi neuvosto voi

määrittää ”itsepuolustuksen” hyökkäykseksi esimerkiksi ennaltaehkäisevän iskun

tapauksessa eli tilanteessa, jossa itsepuolustusoikeutta on käytetty peruskirjan

vastaisesti. (Dinstein 2004, 187–188.)

Turvallisuusneuvosto kiisti toistuvasti Etelä-Afrikan miehityksen Angolassa kuuluvan

itsepuolustusoikeuden piiriin. Neuvoston päätöksiin vaikutti myös Etelä-Afrikan

37

aikaisempi historia siirtomaavaltana. Samoin Israelin miehitykset palestiinalaisalueilla

eivät kuulu neuvoston mukaan itsepuolustukseen. (Gray 2008, 21 ja 155.) Laittomasti

miehitetyn alueen puolustamisen tapauksessa ei ole mahdollista vedota

itsepuolustusoikeuteen.

Kollektiivista itsepuolustusta on käytetty hyvin vähän (ibid. 167). Sen oikeutus perustuu

YK:n peruskirjaan. Kollektiivisen itsepuolustusoikeuden vedenjakajana toimii niin

sanottu Nicaraguan tapaus, jossa Yhdysvallat vetosi kollektiiviseen

itsepuolustusoikeutukseen suorittaessaan rajatun sotilaallisen intervention Nicaraguaan

tukemalla ja varustamalla Contra-sissejä. USA toimi lausuntonsa mukaan El Salvadorin,

Costa Rican ja Hondurasin pyynnöstä (ibid. 189). Interventio synnytti keskustelua

kollektiivisen itsepuolustuksen ja sotilaallisen voimankäytön oikeutuksesta, erityisesti

tapa- ja sopimusoikeudellisten tulkintojen välillä (ibid. 171).

Kansainvälinen tuomioistuin ICJ totesi tuomiossaan, että 1) kyseessä oli aseellinen

hyökkäys, ei vain rajaselkkaus, 2) Nicaraguan olisi pitänyt julistautua uhrivaltioksi, jotta

3) kollektiivinen itsepuolustus olisi ollut oikeutettu. Kaikissa kollektiivisen

itsepuolustuksen tapauksissa on vedottu uhrivaltion auttamiseen, vaikka sellaista

sopimusta tai virallista pyyntöä olisi esitetty19

. Tapaoikeudellisen tulkinnan mukaan

julistautuminen ei edellytä ilmoitusta turvallisuusneuvostolle. ICJ:n päätöksen mukaan

asevarustus sekä taloudellinen ja logistinen tuki eivät itsessään ole vielä aseellinen

hyökkäys toista valtiota kohtaa. Nicaraguan tarjoamat aseet El Salvadorin opposition

joukoille, ei siis täyttänyt aseellisen hyökkäyksen määritysehtoja. Toisaalta toistuvat

rajaselkkaukset voisivat johtaa kollektiivisen itsepuolustuksen oikeutukseen. ICJ ei

eritellyt päätöksessään aseellisen hyökkäyksen ja rajaselkkausten eroja20

.

Tuomioistuimen mukaan tilanteen olosuhteet ja motiivit viittasivat hyökkäykseen.

Monet oikeustieteilijät ja muut oikeusoppineet pitivät erityisesti motiiveihin vetoamista

kyseenalaisena. (Ibid. 172, 175, 178–179 ja 186.)

19

Esimerkiksi Rion sopimus. 20

Aggressiivisen toiminnan tunnusmerkit ovat seuraavat: 1) sotilaallinen invaasio tai hyökkäys, 2)

pommitus tai muu aseiden käyttö toista valtiota vastaan, 3) sotavoimien hyökkäys maalla, meressä,

ilmassa, 4) satamien piiritys, 5) hyökkäys toisen valtion asevoimia vastaan kolmannessa maassa, 6) toisen

valtion hyökkäyksen salliminen kolmanteen valtion oman alueen kautta, 7) ei-virallisten asejoukkojen

lähettäminen toisen valtion alueelle, esim. palkka-armeijat tai kapinalliset. (Dinstein 2004, 117–118.)

38

Nicaraguan oikeustapaus osoitti myös tapaoikeuden ja konventionaalisen oikeuden

(peruskirja) välisen (potentiaalisen) ristiriidan. Oikeuslähteet eivät ole suoraan

vastakkaisia tai vaihtoehtoisia toisilleen. Toiseksi tapaoikeus säilyttää asemansa

konventionaalisen oikeuden rinnalla. Kolmanneksi tapaoikeus on konventionaalisen lain

(ennen kaikkea peruskirjan) vaikutusvallan alainen, mutta ei kuitenkaan suoraan

alisteinen. (Dinstein 2004, 90–91.)

Suhtautuminen kollektiiviseen itsepuolustukseen on jakautunut kahtia (vrt. Nicaraguan

tapaus). Yhtäältä se on arvokas keino suojella heikompia valtioita aggressiolta, mutta

toisaalta se voi vaarantaa valtion suvereniteetin (Gray 2008, 189). Tapaus osoittaa

itsepuolustusoikeuden vetoavan sotilaallisen voimakäytön oikeutuksen

ongelmallisuuden.

5. TURVALLISUUSNEUVOSTON PÄÄTÖSLAUSELMAT

Pääasiallisena empiirisenä aineistona tutkielmassani käytän YK:n turvallisuusneuvoston

päätöslauselmia, joita on annettu 1990–2009 välisellä ajalla 1261 kappaletta (aikavälillä

1946–1989 vain alle 650). Muodostan yksikertaisen tilastollisen analyysin avulla

taulukoita, joissa vertaan päätösten jakautumista eri muuttujien välillä. Näiden

päätöslauselmien jakauman avulla mittaan seuraavaksi hypoteeseja, joiden avulla

fokusoin turvaneuvoston turvallisuusagendaa ja sen muutosta. Tämän lisäksi käsittelen

jakaumien tuloksia tarkemmin jokaisen kategorisoinnin alaluvuissa.

5.1. Tilastolliset muuttujat ja niiden määritysperusteet

Olen käynyt läpi vuosien 1990–2009 kaikki 1261 päätöslauselmaa Yhdistyneiden

Kansakuntien virallisen tietokannan, entisen pääsihteerin Dag Hammarskjöldin

nimikkokirjaston (Yhdistyneet Kansakunnat 2010) avulla. Tämä vaativa urakka ei ole

edellyttänyt kaikkien päätöslauselmien yksityiskohtaista tarkastelua, koska hakukoneen

antamat perustiedot ovat toisinaan olleet riittävät. Toisaalta monien päätöslauselmien

kategorisointi edellyttää konfliktien historiallisten taustojen selvittämistä.

Kategorisoinneissa olen hyödyntänyt useita eri historiallisia lähteitä päätöslauselmien

ajankohdan suhteesta konfliktien vaiheisiin, tärkeimpänä YK:n operaatioiden

tehtäväraportit. Yksityiskohtaisempi erittely ei ole suuren lähteiden määrän ja hajonnan

39

takia mielekästä, mutta toisaalta konfliktien tarkkojen alkamis- ja loppumishetkien

määrittäminen on joka tapauksessa vaikeaa.

YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmien dikotomisen jakauman traditionaaliseen

ja ei-traditionaaliseen turvallisuuteen tarkoituksena on tutkia neuvoston

turvallisuusagendaa ja sen mahdollista muutosta. Ensimmäiseksi traditionaalisella

turvallisuudella tässä kontekstissa tarkoitetaan konfliktia, jossa valtion suvereniteettiin

tai poliittiseen järjestelmään kohdistuu aseellinen uhka. Toiseksi turvallisuusneuvoston

päätöslauselmien toimenpiteiden on kuuluttava traditionaalisen turvallisuuden piirin,

esimerkiksi rauhanturvajoukkojen lähettäminen konfliktialueelle. Päätöslauselman

määrittäminen traditionaalisen turvallisuuden piiriin edellyttää näiden kahden

toteutumista. Suurin osa turvaneuvoston päätöslauselmista täyttää ensimmäisen ehdon,

joten jälkimmäinen kriteeri on määräävässä asemassa. Päätöslauselman määrittäminen

ei-traditionaalisen turvallisuuden piiriin edellyttää sekä konfliktin että päätöslauselman

toimenpiteen olevan ei-traditionaalisia. Turvallisuusuhkan muodostaa aina

traditionaalisessa turvallisuusagendassa valtiotoimija, jolloin esimerkiksi terrorismi tai

sosio-ekonomiset uhkat luokitellaan ei-traditionaalisen turvallisuuden piiriin.

Päätöslauselmat, jotka käsittelevät mm. kansanäänestyksen järjestämistä,

talouspakotteita, terrorismia, ihmisoikeuksia ja huumeiden vastaista taistelua ovat

esimerkkejä ei-traditionaalisista turvallisuutta ilmentävistä päätöslauselmista.

Kansanäänestyksien järjestäminen on tyypillinen toimenpide konfliktien jälkihoidossa

uuden hallintoregiimin perustamiseksi. Turvallisuusneuvosto on käsitellyt muutamia

kertoja humanitaarisen avun toimittamisesta konfliktialueille, vaikka se ei kuulu

neuvoston varsinaiseen ydintoimintaan, esimerkiksi Irakin lääkkeitä öljystä yhteydessä

öljynvientikiellon aikana. Kolmas neuvoston turvallisuusagendalle, aiemmin yleensä

muilla foorumeilla21

käsiteltävä asia, on ihmisoikeudet, joihin turvaneuvosto on ottanut

kasvamassa määrin kantaa.

Taloudelliset pakotteet ovat melko tyypillinen turvallisuusneuvoston käyttämä

painostuskeino, jolla konfliktia yritetään lieventää tai ratkaista esimerkiksi julistamalla

kauppasaartoon tai aseidenvientikieltoon. Esimerkiksi Irakin öljynvientikieltoa

21

Pääasiallisesti ihmisoikeuksia käsittelee ihmisoikeusneuvosto.

40

koskevien päätöslauselmien tarkoituksena oli painostaa maata lopettamaan

kurdivähemmistön alistamisen.

Sotarikostuomioistuimia koskevat päätöslauselmat ovat melko yleisiä esimerkkejä ei-

traditionaalisesta turvallisuudesta. Erityisesti Jugoslavian hajoamissotien ja Ruandan

sisällissodan sotarikostuomioistuimia käsitteleviä päätöslauselmia on useita.

Terrorismi määritetään tämän tutkielman kontekstissa ei-traditionaaliseen turvallisuuden

piiriin, koska se on ei-valtiollisten toimijoiden harjoittamaa, vaikka tämä toiminta

saisikin tukea valtiolta. Esimerkiksi Lockerbien terroristi-iskussa turvallisuusneuvoston

päätöslauselmalla vaadittiin Libyaa luovuttamaan epäilyt kansainväliseen

rikostuomioistuimeen. Aikaisemmista päätöslauselmista huolimatta turvaneuvosto

määritteli terrorismin22

vasta resoluutiossa 1566 vuonna 2004 (Saul 2005, 164).

Väliaikaishallinnon tai nykyisen hallintoregiimin tukemista käsittelevät päätöslauselmat

olivat, erityisesti 2000-luvulla, yleinen esimerkki ei-traditionaalisen turvallisuudesta.

Tämä on osoitus demokratian merkityksen kasvusta osana sosio-ekonomista

turvallisuutta, mutta sille on vaikea löytää oikeutettuja perusteita peruskirjasta (Fox

2004, 69). Tähän voidaan myös liittää demokraattisen rauhan teoria, jonka mukaan

demokratiat eivät sodi keskenään normatiivisen mekanismin ansiosta (Hurrel 2007,

152-153).

YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmien ajallisen kategorisoinnin tarkoituksena on

tutkia neuvoston turvallisuusagendaa eli turvallisuusneuvoston puuttumista

konflikteihin niiden eri vaiheissa. Toiseksi tutkimustuloksista tulisi selvitä painottaako

turvaneuvosto päätöslauselmissaan ennaltaehkäisevää diplomatiaa eli proaktiivista

toimintaa, konfliktien ratkaisemista eli reaktiivista toimintaa vai osallistuen aseellisen

konfliktin jälkihoitoon (post-reaktiivinen toiminta). Kolmanneksi, miten tämä

turvallisuusagenda on mahdollisesti muuttunut 20 vuoden tarkastelujakson aikana.

22

... criminal acts, including against civilians, committed with the intent to cause death or serious bodily

injury, or taking of hostages, with the purpose to provoke a state of terror in the general public or in a

group of persons or particular persons, intimidate a population or compel a government or an

international organization to do or to abstain from doing any act, which constitute offences within the

scope of and as defined in the international conventions and protocols relating to terrorism... (Saul 2005,

164).

41

Pääsihteeri Boutros-Ghali määrittelee ennaltaehkäisevän diplomatian (preventive

diplomacy) toiminnaksi ennaltaehkäistä kiistojen eskaloitumista avoimiksi konflikteiksi

ja rajoittaa konfliktien leviämistä. Konfliktien ratkaisemisen (peacemaking) hän

määrittää toiminnaksi, jossa konfliktin osapuolet pyritään saamaan tekemään sopimus

rauhanomaisin keinoin peruskirjan (1945) VI luvun mukaisesti. Konfliktien jälkihoito

(peacekeeping) tarkoittaa turvaneuvoston kaikkia toimenpiteitä, joilla pyritään

turvaamaan rauhana tila ja estämään konfliktin uudelleen syntyminen.

Rauhanturvajoukkojen läsnäoloa konfliktialueilla on tyypillinen toimenpide, joka

edellyttää konfliktin osapuolien suostumusta. Rauhanturvajoukot koostuvat normaalisti

sotilaista ja/tai poliisijoukoista ja muista siviilijoukoista, esimerkiksi

ihmisoikeustarkkailijoista ja humanitaarisen avun jakajista. Rauhanturvaaminen on

metodi, joka laajentaa sekä konfliktien ennaltaehkäisyn että konfliktien ratkaisun

mahdollisuuksia. (Boutros-Ghali 1992) YK:n peruskirja ei tunne rauhanturvaamisen

käsitettä. Ensimmäinen rauhanturvaoperaatio perustettiin Suezin kriisin yhteydessä

vuonna 1956. Tässä tutkielmassa ennaltaehkäisevä diplomatia ymmärretään laajasti

kaikiksi turvaneuvoston päätöslauselmien toimenpiteiksi, jotka kohdistuvat

konflikteihin ennen kuin ne eskaloituvat aseellisiksi. Konfliktien ratkaisemisen

määritelmä sisältää kaikki rauhan aikaansaamiseksi ja konfliktin rajoittamiseksi

kohdistuvat toimenpiteet aseellisen konfliktin jo ollessa käynnissä. Konfliktien

jälkihoidon käsitteeseen liittyvät kaikki päätöslauselmat, jotka kohdistuvat aseellisen

konfliktin jälkihoitoon.

Päätöslauselmien ajallisen kategorisoinnin kriteereitä määrittäessäni kohtasin useita eri

haasteita. Ensimmäiseksi konfliktien eri vaiheiden määrittäminen on tulkinnanvaraista,

esimerkiksi milloin konfliktien ratkaisemisen voidaan katsoa muuttuvan jälkihoidoksi

eli miten aseellisen konfliktin aktiivisen vaiheen on mahdollista katsoa päättyneen.

Yleisesti konfliktien jälkihoito alkaa vasta aseellisen konfliktin aktiivisen osan

päätyttyä. Toinen määrittävä piirre konfliktin päättymisestä on rauhansopimuksen

solmimisen ajankohta, tämäkään ei vielä sinänsä toimi ehdottomana rajana konfliktin

päättymiselle, mutta se on kuitenkin tärkeä määrittävä tekijä kategorisoinnissa.

Vastaavasti ajallinen erottelu aseelliseksi eskaloituneen konfliktin ja ennaltaehkäisevän

toiminnan välillä on helpompaa.

42

Useimmat päätöslauselmat rauhanturvaoperaatioiden perustamisesta ja jatkamisesta

sijoittuvat konfliktien jälkeiseen aikaan. Poikkeustapauksena on Kyproksen

rauhanturvaoperaatio, joka on jatkunut yli 20 vuotta. Olen määrittänyt 20 vuotta rajaksi

konfliktin jälkihoidon ja ennaltaehkäisevien toimenpiteiden välille, jolloin Kyproksen

rauhanturvaoperaatio poikkeustapauksena määritellään ennaltaehkäiseväksi

toimenpiteeksi. Muita tämänkaltaisia niin sanottuja jäätyneitä konflikteja23

koskevia

tapauksia ei tässä otoksessa löytynyt. Lisäksi rauhanturvaoperaatioita voidaan perustaa

valvomaan tulitaukoa tilanteessa, jossa aseellinen konflikti on vielä aktiivinen, ja

rauhansopimusta ei ole vielä solmittu.

Erilaisia sanktioita koskevat päätöslauselmat, esimerkiksi talouspakotteet ja

aseidenvientikiellot, jakautuvat pääasiallisesti konfliktien ratkaisemisen ja jälkihoidon

välillä, mutta vähäisemmissä määrin myös ennaltaehkäisevinä toimenpiteinä.

Erilaiset tarkkailutehtävät muodostavat melko yleisen päätöslauselmien tyypin.

Tarkkailutehtävät voivat olla esimerkiksi tulitauon noudattamisen tarkkailua tai

vaalitarkkailua. Suurin osa tarkkailutehtävistä sijoittuu konfliktien jälkihoitoon, usein

osana rauhanturvaoperaatioita. Tutkimusryhmien perustaminen jakautuminen

kategorisoinnissa jäljittelee pitkälti tarkkailutehtävien kaavaa.

Rikostuomioistuinten perustamista ja niiden toiminnan mandaatin pidentämistä

koskevat päätöslauselmat profiloituvat poikkeuksellisen selkeästi jaottelussa vain

ainoastaan konfliktien jälkihoidon muodoiksi. Samoin vaalien järjestämistä koskevat

päätöslauselmat sijoittuvat poikkeuksetta konfliktien jälkihoitoon.

Terrorismia käsittelevät päätöslauselmat ovat luonteeltaan pääasiassa ennaltaehkäiseviä,

esimerkiksi julistuksia taisteluun kansainvälistä terrorismia vastaan. Lisäksi terrorismin

tuomitsemista tai terroristeja tukevien valtioiden sanktiot sijoittuvat konfliktien

jälkihoitoon. Esimerkiksi Libyaa vastaan asetettiin talouspakotteita Lockerbien terrori-

iskun tapauksen seurauksena ja vaatimus terroristiepäilyjen luovuttamisesta.

Julistuksenomaiset päätöslauselmat, kuten pyrkimys parantaa naisten ja lasten asemaa

aseellisissa konflikteissa, kuuluvat luonteeltaan konfliktien ennaltaehkäisyyn.

23

Jäätyneellä konfliktilla (frozen conflict) tarkoitetaan kahden [tai useamman] osapuolen tyytymistä

vallitsevaan asiaintilaan ilman halukkuutta tai valmiutta ratkaista pattitilanne (Coops 2005, 1).

43

Tutkimustulosten yhtenä ongelmana on samoihin konflikteihin kohdistuvat

päätöslauselmat tapauksissa, jossa saman konfliktin rauhanturvaoperaation mandaattia

jatketaan useita kertoja, esimerkiksi Kosovon rauhanturvaoperaatio (UNMIK). Tämä

vääristää tutkimustulosta lisäämällä konfliktien jälkihoidon suhteellista merkitystä

turvallisuusneuvoston turvallisuusagendassa. Toisaalta toistuvat päätöslauselmat

samasta operaatiosta osoittavat sitoutumista ja panostusta konfliktien jälkihoitoon.

Rikostuomioistuinten mandaatin ja sanktioiden jatkamiseen liittyy samankaltaisia

ongelmia.

Turvallisuusneuvosto on perustanut turva-alueita konfliktialueille siviilien

suojelemiseksi väkivaltaisuuksilta sekä toimittaakseen humanitaarista apua. Useimmiten

turva-alueet sijoittuvat aseellisen konfliktin aktiiviseen vaiheeseen, mutta turva-alueiden

ylläpitoa voidaan jatkaa päätöslauselmilla vielä konfliktin jälkeisessä tilassa.

Lisäksi on yksittäisiä päätöslauselmia, jotka eivät suoraan sisälly mihinkään edellä

mainittujen tyyppeihin, esimerkiksi vanhentuneen huoltohallinnon poistaminen jostakin

valtiosta. Päätöslauselmiin sisältyy myös päätöksiä, jotka eivät sovellu ajalliseen

kategorisointiin. Kaikki päätöslauselmat eivät käsittele konflikteja. Esimerkiksi uudet

YK:n jäsenmaat hyväksytään maailmanjärjestön jäseniksi turvaneuvostossa, lisäksi

neuvosto valitsee mm. ICJ:n tuomarit ja YK:n pääsihteerin.

5.2. Traditionaalinen vs. ei-traditionaalinen turvallisuusagenda

Taulukossa 2 esitän turvallisuusneuvoston päätöslauselmien traditionaalisen ja ei-

traditionaalisen jakauman tulokset vuosittain sekä summattuna, minkä tarkoituksena on

esittää päätöslauselmien jakauma ja sen mahdollinen muutos vuosien 1990–2009

aikana. Vuosittain relevanttien päätöslauselmien määrä vaihtelee 34:stä 86:ään. Ei-

traditionaalista turvallisuutta käsitteleviä päätöslauselmia on odotetunlaisesti selvästi

vähemmän, 26 prosenttia, kuin traditionaalisen turvallisuuden piiriin kuuluvia

päätöslauselmista. Ei-traditionaalisten päätöslauselmien kokonaismäärän kasvu 1990-

luvulta 2000-luvulle on myös huomattava, peräti 73 prosenttia24

. Suhteellinen osuus

kasvoi kaikista päätöslauselmista 21,1 prosentista 30 prosenttiin25

. Taulukko 1 osoittaa

ei-traditionaalisen turvallisuuden olevan merkittävä osa turvallisuusneuvoston

24

(199-115):115= 0,7304 25

115:545= 0,2110 199:663= 0,300 ja erotus 8,9 % 199:663-115:545= 0,089

44

turvallisuusagendaa, ja tarkastelujaksolla sen osuus on lisääntynyt. Vielä vuosina 1990–

91 ei-traditionaalisen turvallisuuden osuus päätöslauselmista oli hyvin vähäinen.

Ensimmäiseksi selitys ei-traditionaalisten turvallisuusuhkien noususta turvaneuvoston

agendalle on niiden leviäminen koskemaan kehittyneitä maita, kun perinteisesti nämä

ovat olleet kehitysmaiden turvallisuusongelmia, esimerkiksi terrorismi ja resurssipula

(Liotta 2005, 57). Vuoden 2001 terrori-iskuilla Yhdysvaltoihin on ollut kuitenkin melko

pieni vaikutus, koska USA ei ole halunnut tuoda kaikkia terrorisminvastaisia toimia

turvallisuusneuvoston käsittelyyn. Toiseksi demokratia yhteiskunnallisen turvallisuuden

takaajana sekä länsimaisena itseisarvona on noussut neuvoston agendalle entistä

näkyvämmin, esimerkiksi Itä-Timorin itsenäistymisen yhteydessä sekä useiden vaalien

järjestämisessä. Ihmisoikeudet ja demokratia ovat saavuttaneet yhä merkittävämmän

aseman kansainvälisessä yhteisön normatiivisessa järjestyksessä (Hurrell 2007, 143).

Taulukko 2 Turvallisuusneuvoston päätöslauselmien jakauma traditionaaliseen ja

ei-traditionaalisen turvallisuuden välillä

Traditionaalinen Ei-traditionaalinen Yhteensä

1990 30 4 34

1991 31 3 34

1992 45 17 62

1993 74 12 86

1994 59 15 74

1995 49 14 63

1996 45 10 55

1997 43 10 53

1998 51 22 73

1999 42 19 61

2000 37 11 48

2001 33 17 50

2002 44 22 66

2003 40 27 67

2004 41 17 58

2005 50 21 71

2006 61 23 84

2007 42 14 56

2008 42 23 65

2009 33 15 48

Yhteensä 894 314 1208

1990-luku 46,9 12,6 keskiarvo

2000-luku 42,3 19 keskiarvo

Muut kategoriaan sisältyy 53 päätöslauselmaa eli yhteensä päätöslauselmia 1261.

45

Ensimmäinen hypoteesi saa tukea aineistosta, koska ei-traditionaalisten

päätöslauselmien osuus on 26 prosenttia26

, kun hypoteesin mukainen ei-traditionaalisten

päätöslauselmien merkittävyyden raja on 20 prosenttia. Tarkastelujakson

vuosikymmenten välinen ero osoittaa selkeästi ei-traditionaalisen turvallisuuden

kasvutrendiä turvallisuusneuvoston turvallisuusagendassa, vaikka kokonaisosuus

pysyykin selkeästi vähemmistönä.

5.2.1. Sotilaallisen voimankäytön oikeuttaminen

Sota on kahden tai useamman poliittisen toimijan harjoittamaa organisoitua väkivaltaa

toisiaan kohtaan. Valtiot voivat käydä materiaalista sotaa, vaikka se ei olisikaan

kansainvälisen oikeuden (normatiivisesta) näkökulmasta sotaa. Toisaalta asia voi olla

myös päinvastoin. (Bull 2002, 178-179.) Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta sotaa

alkaa sodan julistuksella ja päättyy rauhansopimukseen.

Viimeisen 20 vuoden aikana turvallisuusneuvosto on oikeuttanut enemmän

voimankäyttöä kuin koskaan aikaisemmin. Vuodesta 1988 lähtien

rauhanturvaoperaatioita on ollut enemmän kuin edellisenä 40 vuotena yhteensä.

Vuosina 1948–88 turvallisuusneuvosto perusti 13 operaatiota, vastaava luku vuosina

1988–98 oli yli 30. (Gray 2008, 254 ja 272.) Nämä luvut osoittavat kylmän sodan

päättymisen aiheuttamaa regiimin muutosta kansainvälisissä suhteissa ja turvaneuvoston

sisäisessä toiminnassa. Konfliktit ovat myös muuttuneet kylmän sodan ajoista, yhä

useammin konfliktit ovat valtioiden sisäisiä, eivät niinkään valtioiden välisiä, mikä

puolestaan vaikeuttaa niihin puuttumista valtioiden suvereniteetin takia.

Alun perin rauhanturvaaminen luotiin vastaamaan kylmän sodan tarpeita. Perinteisen

rauhanturvaamisen piirteet ovat turvallisuusneuvoston mandaatti, joukot suoraan YK:n

alaisina, vaatimus konfliktin osapuolten hyväksynnästä, joukkojen monikansallisuus,

vapaaehtoisuus operaatioihin osallistumisessa ja voimankäytön oikeutus sidottu

välttämättömään itsepuolustukseen. (Knight 2000, 88.)

Rauhanturvaaminen on muuttunut myös sisällöllisesti. Perinteisen, lähinnä tarkkailuun

keskittyneen, rauhanturvaamisen on korvannut nykyistä rauhanturvaamista

26

314:1208=0,2599 Kategoria muut on vähennetty päätöslauselmien kokonaismäärästä.

46

huomattavasti aktiivisempi ja jopa ennaltaehkäisevä toiminta. Rauhanturvaamisen

aktiivisempi rooli on toisaalta hämärtänyt rauhanturvaamisen ja sotilaallisen

voimakäytön eroja, esimerkiksi Jugoslavian ja Somalian operaatiot.

Rauhanturvajoukkoja lähetettiin Serbian ja Makedonian väliselle rajalle vuonna 1992,

jolloin ne toimivat alueella ilman Serbian suostumusta, mikä on poikkeuksellista

rauhanturvaoperaatioissa, koska tavallisesti operaatiot edellyttävät osapuolien

suostumuksen (Yhdistyneet Kansakunnat 2012d). Turvallisuusneuvoston

päätöslauselma 776 oli merkittävä operaation mandaatin laajennus Jugoslaviassa.

Toinen esimerkki sotilaallisen voimankäytön laajenemisesta on UNOSOM II27

rauhanpakottaminen28

, jossa mandaatti perustui peruskirjan VII lukuun ylittäen selvästi

perinteisen rauhanturvaoperaation toiminnalliset oikeudet. Ensimmäinen

ennaltaehkäisevä rauhanturvaoperaatio29

perustettiin vuonna 1995 Bosnia-

Hertsegovinan ja Makedonian rajalle estämään konfliktin laajeneminen Makedonian

puolelle.30

(Gray 2008, 282–282, 284, 287.) Operaatio on osa YK:n entisen

pääsihteerin Boutros-Ghalin kuuluisan puheen An Agenda for Peace vuodelta 1992

luomaa linjausta, jossa hän halusi lisätä konfliktien ennaltaehkäisevän toiminnan roolia.

Käytännössä turvallisuusneuvosto on luovuttanut rauhanturvaamisen operationaalisen

toteuttamisen mandaatin YK:n jäsenvaltioille, koska YK:lla tai turvallisuusneuvostolla

ei ole omia resursseja toteuttaa operaatioita. Päätöslauselma 1631 vuodelta 2005

määritti yleisesti yhteistyöstä alueellisten ja paikallisten organisaatioiden, esimerkiksi

NATO ja EU, kanssa. Vuonna 2001 perustettiin rauhanturvaoperaatiota käsittelevä

työryhmä31

, jonka tehtävänä on rauhanturvaamiseen liittyvät yleiset tehtävät ja

yksittäisten operaatioiden tekninen avustaminen täydentäen yleiskokouksen

alaisuudessa toimivan, vuonna 1965 perustetun rauhanturvaoperaatioiden

erityiskomitean työtä (Yhdistyneet Kansakunnat 2012b). Suurin neuvoston oikeuttama

operaatio Aavikkomyrsky32

vuonna 1990 Kuwaitin suvereniteetin palauttamiseksi

toteutettiin Yhdysvaltojen johtaman koalition voimin. Operaation Aavikkomyrsky ja

27

United Nations Operation in Somalia, SC/1993/814. 28

” Rauhaanpakottaminen (peace enforcement) eroaa perinteisestä rauhanturvaamisesta: jälkimmäiseen

ryhdytään vain konfliktin osapuolten suostumuksella, ja rauhanturvaajilla on kevyt itsepuolustukseen

käytettävä aseistus. Rauhaanpakottamisessa joukot ovat raskaammin aseistettuja ja heillä on lupa

suurempaan voimankäyttöön. Rauhaanpakottamisessa joukkojen lähettämiseen ei välttämättä vaadita

konfliktin kaikkien osapuolten suostumusta.” (Yhdistyneet Kansakunnat 2012d.) 29

UNDPREDEP eli United Nations Preventive Deployment Force. 30

Lisäksi operaatioiden mandaatit UNMIK Kosovossa ja UNTAET Itä-Timorissa perustuivat VII lukuun

(Gray 2008, 295). 31

Working Group on Peacekeeping Operations. 32

SC/1990/678.

47

Jugoslavian rauhanturvaoperaatio 1994–95 ovat vedenjakajia VII luvun sotilaallisen

voimankäytön oikeuttamisessa. Myöhemmin VII luvun voimankäytön oikeutusta on

sovellettu myös mm. seuraavissa tapauksissa Ruanda 1994, Haiti 1994 ja 2004, Albania

1997, Keski-Afrikan Tasavalta 1997, Itä-Timor 1999 ja 2003. (Gray 2008, 327 ja 373.)

Operaatio Aavikkomyrsky oli monella tapaa poikkeuksellinen. Sitä pidetään

kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän (siten myös kollektiivisen puolustuksen)

onnistuneena malliesimerkkinä. Operaatiosta poikkeuksellisen tekee ennen kaikkea

laajamittaisen voimankäytön mandaatti, josta ei ole vastaavia esimerkkejä. Toiseksi

Aavikkomyrsky kuvastaa kylmän sodan päättymisen regiimin muutosta ja

turvallisuusneuvoston aktiivisuuden lisääntymistä. Kolmanneksi operaatioiden

mandaatilla ei ollut aikarajoitusta33

. Neljänneksi päätöslauselma käytti VII luvun

voimankäytön oikeutusta täysi määräisesti, ”all necessary means”34

.

Päätöslauselmassa 687 vuonna 1991 turvallisuusneuvosto lopetti yksipuolisen

voimankäytön oikeutuksen Irakissa ilman uutta päätöslauselmaa eli päätöslauselman

678 voimankäytön mandaatti päättyi. Irakin sodan alettua vuonna 2003 Yhdysvallat,

Iso-Britannia ja Australia vetosivat päätöslauselmien 678, 687 ja 1441 oikeuttavan

sotilaallisen voimankäytön jatkamiseen Irakissa. Päätöslauselmien myöntämä mandaatti

kuitenkin vanhenee ajan myötä. Monet valtiot tuomitsivat hyökkäyksen laittomana,

esimerkiksi 116 NAM-maata35

ja Arabiliitto. Poikkeuksellisesti turvallisuusneuvosto

myös kritisoi hyökkäystoimia päätöslauselmassa 1483, jossa se tunnusti USA:n

johtaman koalition valta-aseman, mutta ei suoraan ottanut kantaa sen toiminnan

legaalisuuteen. (Ibid. 206, 348, 361 ja 364.) Useiden oikeusoppineiden tulkinnan

mukaan päätöslauselma 1483 ei ottanut kantaa voimankäytön oikeutukseen (Kirgis

2003). Päätöslauselmassa korostettiin miehityksen väliaikaisuutta ja demokraattisten

vaalien järjestämisen tärkeyttä (Constantinides 2005, 7).

Demokratiasta on tullut entistä tärkeämpi arvo niin yleisesti kansainvälisissä suhteissa

yleensä kuin turvallisuusneuvoston turvallisuusagendassa. Neuvoston päätöslauselmilla

oikeutettiin voimakäyttö Haitin vallankaappaajia kohtaan valtion laillisen järjestyksen

33

Myös operaatioilla UNITAF Somaliassa ja entisen Jugoslavian alueella eivät olleet aikarajoitteisia

(Gray 2008, 333). 34

Tämän ilmaisun takia Kuuba äänesti päätöslauselman 678 hyväksymistä vastaan, koska piti ilmaisua

peruskirjan vastaisena (Gray 2008, 333). 35

Non-Aligned Movement countries.

48

suojelemiseksi ja demokraattisesti valitun presidentin palauttamiseksi valtaan vuosina

1994 ja 2004 (Gray 2008, 58). Tapaukset eivät ole yleistettävissä, mutta ne ennakoivat

osaltaan regiimin muutosta turvallisuusneuvoston toiminnassa. Toiseksi uutena

voimankäytön oikeuttamisen perusteena ovat humanitaariset syyt, joiden takia

turvallisuusneuvosto on oikeuttanut sotilaallisen voimankäytön yhdeksässä tapauksessa

(Roberts 2004, 146). Turvallisuusneuvoston päätöslauselma 940 (1994) toteaa:

“… Strongly condemning the numerous instances of extra-judicial

killings, arbitrary arrests, illegal detentions, abductions, rape and enforced

disappearances, the continued denial of freedom of expression, and the

impunity with which armed civilians have been able to operate and

continue operating.”

Tämä tuomitseminen on poikkeuksellinen, koska aikaisemmin tuomitsemisen

perusteena on käytetty laillisuusperiaatteen (rule of law) ja tärkeän poliittisen

perusoikeuden (ilmaisun vapaus) rikkomuksia (Bothe 2008, 481).

Neuvoston pysyvillä jäsenmailla on mahdollisuus estää veto-oikeudellaan minkä

tahansa päätöslauselman hyväksyminen. Venäjä ja Kiina ovat perinteisesti korostaneet

valtioiden alueellista koskemattomuutta ja poliittista riippumattomuutta valtion

sisäisissä asioissa. Tämän takia turvallisuusneuvosto ei ole ollut aktiivinen

ihmisoikeuskysymyksissä, koska erityisesti Kiina on tulkinnut niiden kuuluvan valtion

sisäisiin asioihin, vaikka toisaalta ihmisoikeudet ylipäätään nousivatkin neuvoston

agendalle 1990-luvulla (Weschler 2004, 61–62). Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto

käytti eniten veto-oikeuttansa, Yhdysvallat käytti veto-oikeuttaan ensimmäisen kerran

vuonna 1970 suojellakseen liittolaistaan Israelia, kuten USA on tehnyt useasti

myöhemminkin, yhteensä 30 kertaa aikavälillä 1972–1995. Vuonna 1990 Yhdysvallat

käytti vetoa kahdesti36

, mutta seuraava kerran veto-oikeutta käytti Venäjä vuonna 1993

estäessään päätöslauselman Kyproksen rauhanturvaoperaation rahoitusta koskien. Veto-

oikeuden käyttö on vähentynyt huomattavasti, vaikka neuvoston aktiivisuus on kasvanut

samaan aikaan valtavasti kylmän sodan jälkeisellä ajalla. (Gray 2008, 255–256 ja 264.)

Toisaalta veto-oikeuden käytöstä on tullut vaikeammin ennustettavaa (Wallensteen ja

Johansson 2004, 20). Vuosina 1990–2003 vetoa käytettiin vain 12 kertaa (Malone 2004,

7). Veto-oikeus toimii myös ennaltaehkäisevänä uhkana. Turvallisuusneuvoston

reformisuunnitelmissa veto-oikeuden käyttöä on ehdotettu rajattavaksi koskemaan vain

36

USA:n interventio Panamaan ja Israelin suojelu (Gray 2008, 264).

49

VII luvun toimia (Fassbender 2004a, 351). Tässäkin suhteessa voimankäytön

oikeuttaminen on vahvasti poliittinen päätös, jossa useimmiten vastakkain ovat

valtiosuvereniteetti ja ihmisoikeudet.

Päätöslauselmaehdotuksia tai sen osia, jotka todennäköisesti johtavat veto-oikeuden

käyttöön ei yleensä edes viedä kokousten agendalle. Tämä ilmiö tunnetaan niin

sanottuna kaksoisvetona. Mikäli turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen valtio käyttää tai

uhkaa käyttää veto-oikeuttaan päätöslauselman hyväksymisen estämiseksi on

voimankäytön legaalisuuden ja legitimiteetin osoittaminen hyvin vaikeaa (Gray 2008,

23). Voimankäytön oikeuttamisessa on siis erityisen merkittävää pysyvien jäsenmaiden

poliittiset agendat.

5.3. Ennaltaehkäisy, konfliktien ratkaiseminen sekä rauhan ylläpito

YK:n entinen pääsihteeri Boutros-Ghali painotti An Agenda for Peace -puheessaan

ennaltaehkäisevän toiminnan ja rauhanturvaamisen tärkeyttä konfliktien ehkäisyssä ja

jälkihoidossa. Taulukossa 3 esitän turvallisuusneuvoston päätöslauselmien ajallisen

kategorisointini mukaisen jakauman tulokset vuosittain sekä summattuna. Konflikteja

ennaltaehkäisevät päätöslauselmat ovat määrältään selkeästi vähäisempiä verrattuna

rauhan tekemistä ja rauhanturvaamista koskeviin päätöslauselmiin. Kun näiden kolmen

ryhmän jakaumia tarkastelussa otetaan huomioon vain konflikteja koskevat

päätöslauselmat, konfliktien ennaltaehkäisevien osuus päätöslauselmista on vain 10

prosenttia37

. Konfliktien ennaltaehkäisemisellä ymmärretään laajasti kaikki

ennaltaehkäisevät toimenpiteet tilanteen estämiseksi, jotta konflikti ei eskaloituisi

aseelliseksi. Konfliktien ratkaiseminen ymmärretään myös laajasti kaikiksi

päätöslauselmien toimenpiteiksi, joilla pyritään aikaansaamaan rauhantila.

Rauhanturvaaminen käsittää, nimestään huolimatta, laaja-alaisesti kaikki konfliktin

jälkihoitoon liittyvät toimenpiteet (vrt. rauhanrakennus38

).

37

120:1204 = 0,0997. 38

”Rauhanrakentaminen (peacebuilding) on 1990-luvun aikana kehitetty uusi kansainvälisen rauhan ja

turvallisuuden ylläpitämisen muoto, jonka taustalla on sisällissotien yleistyminen ja jonka tarkoituksena

on tukea rauhan edellytysten säilymistä konfliktin läpikäyneissä maissa. Rauhanrakentamisella

tarkoitetaan konfliktin jälkeistä toimintaa, jolla pyritään vakauttamaan konfliktista kärsinyt yhteiskunta,

palauttamaan sen yhteiskunnalliset rakenteet ja estämään konfliktin uudelleenpuhkeaminen.”

(Yhdistyneet Kansakunnat 2012d.)

50

Turvallisuusagenda on selvästi reaktiivinen. Toisaalta tilastollinen jaottelu kertoo vain

päätöslauselmien määrästä, ei niiden laadullisesta merkityksestä. Esimerkiksi

päätöslauselma, joka oikeutti voimatoimet Irakia vastaan 1990-luvun alussa, on

poikkeuksellisen merkittävä ennakkopäätös koko kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän

kannalta.

Taulukko 3 Turvallisuusneuvoston päätöslauselmien jakauma ajallisessa

kategorisoinnissa

Konfliktien

ennaltaehkäiseminen

Konfliktien

ratkaiseminen Konfliktien jälkihoito Yhteensä

1990 2 27 6 35

1991 3 15 16 34

1992 6 37 18 61

1993 5 51 30 86

1994 4 40 29 73

1995 6 31 26 63

1996 5 21 29 55

1997 10 13 30 53

1998 7 27 39 73

1999 10 19 32 61

2000 4 21 21 46

2001 7 16 27 50

2002 2 34 30 66

2003 9 20 37 66

2004 7 22 29 58

2005 9 25 37 71

2006 9 41 34 84

2007 3 25 28 56

2008 5 36 24 65

2009 7 21 20 48

Yhteensä 120 542 542 1204

1990-luku 5,8 28,1 25,5 keskiarvo

2000-luku 6,2 26,1 28,7 keskiarvo

Muut kategoriaan sisältyy 57 päätöslauselmaa eli yhteensä päätöslauselmia 1261.

Rauhanturvaamisen kategoria on päätöslauselmien määrältään täsmälleen

samansuuruinen kuin konfliktien ratkaiseminen. Konfliktien jälkihoitoa käsittelevät

päätöslauselmien määrät vaihtelevat vuosittain 6-39 välillä. Vaihteluväli

päätöslauselmien määrässä on pienempi kuin konfliktien ratkaisemisessa. Tätä eroa voi

selittää rauhanturvaamisen vähemmän välitöntä reaktiivisuutta vaatimalla toiminnalla

eli toisin sanoen turvallisuusneuvostolla on ollut enemmän aikaa tehdä päätöksensä

harkiten. Toiseksi rauhanturvatoiminta edellyttää pitkäaikaista sitoutumista konfliktien

51

jälkihoitoon, jolloin esimerkiksi päätöslauselmilla voidaan perustaa tai jatkaa

rauhanturvaoperaation mandaattia useitakin kertoja, jolloin päätöslauselmat jakautuvat

tasaisemmin eri vuosille. Konfliktien ennaltaehkäisyä käsittelevät päätöslauselmat

jakaantuvat lähes täysin tasan vuosikymmenten välillä (58-62). Turvallisuusneuvosto on

ollut hieman aktiivisempi konfliktien jälkihoidossa 2000-luvulla (287 päätöslauselmaa)

kuin 1990-luvulla (255 päätöslauselmaa). Vuonna 2005 turvaneuvosto perusti yhdessä

yleiskokouksen kanssa rauhanrakennuskomission,39

jonka tehtävänä on kehittää

kansainvälisen yhteisön pitkäjänteistä panostusta konfliktien jälkihoitoon (Yhdistyneet

Kansakunnat 2012b). Konfliktien jälkihoidossa Irakia koskeva päätöslauselma 687 oli

erityisen merkittävä, koska loi ensimmäisen kerran turvallisuusneuvoston päätöksellä

post-konfliktiregiimin aggressiivisen valtion sitomiseksi, mikä ei myöskään aiheuttanut

merkittävää kritiikkiä (Fassbender 2002, 279).

Arvioitaessa päätöslauselmien määrän muutosta on havaittavissa konfliktien

ratkaisemisen lievähkö lasku 7,1 %40

ja konfliktien jälkihoidon melko lievä nousu 12,5

%41

siirryttäessä 1990-luvulta 2000-luvulle. Näiden muutosten yhteisvaikutuksen

huomioon ottaen turvallisuusneuvoston turvallisuusagendassa voidaan tulkita olevan

vähäistä muutosta konfliktien ratkaisemisesta rauhanturvaamiseen, mutta

kategorisoinnin kriteerien määrityksen yhteydessä pohditut ongelmakohdat huomioon

ottaen tutkimustuloksen voi todeta olevan enemmänkin suuntaa-antava kuin

yleistettävä.

Toinen hypoteesi saa tukea aineistosta, mikäli rauhanturvaamisen kategoria saavuttaa

yksinkertaisen enemmistön relevanteista päätöslauselmista. Konfliktien ratkaisemisen ja

jälkihoidon kategorioiden päätyessä tasalukemaan (542-542) hypoteesi ei saa tukea

aineistosta. Tulos on siinä määrin odotettu, että ennaltaehkäisevät toimenpiteet

edustavat selkeää vähemmistöä, mutta kahden muun kategorian frekvenssien

päätyminen täysin samaan tulokseen oli hienoinen yllätys melko tasaisista lähtöarvioista

huolimatta. Turvallisuusneuvoston turvallisuusagenda painottaa tulosten perusteella

perinteistä toimintatapaansa panostaessaan konfliktien ratkaisemiseen ja jälkihoitoon

ennaltaehkäisevien toimenpiteiden jäädessä edelleen vähäiseksi.

39

Peacebuilding Commission (PBC). Rauhanrekennuskomissio on työskennellyt aktiivisesti erityisesti

Afrikassa, mm. Sierra Leonessa ja Burundissa. Komission työtä tukemaan on perustettu erillinen

rauhanrakennusrahasto Peacebuilding Fund, (PBF). (Yhdistyneet Kansakunnat 2012b.) 40

(281-261):281 = 0,0712 41

(287-255):255 = 0,1255

52

5.3.1. Konfliktien ennaltaehkäisyn tärkeys ja vaikeus

Kansainvälisen yhteisön turvallisuusnäkemyksessä konfliktien ennaltaehkäisy ja

jälkihoito ovat keskeisessä roolissa. Usein konfliktien jälkihoito ei ole vain rauhantilan

ja uuden yhteiskuntajärjestyksen vakauttamista vaan samalla myös konfliktien

uudelleen eskaloitumisen ehkäisyä. Turvallisuusneuvoston rooli on, kuten jo

aikaisemmin todettu, reaktiivinen. Konfliktien ennaltaehkäisyn keinoja pohditaan usein

eri foorumeilla kuin turvaneuvostossa, esimerkiksi useissa eri

aseistariisuntakonferensseissa (mm. Conference on Disarmament, jalkaväkimiinat

kieltävän Ottawan sopimuksen istunnoissa42

ja ATT43

). Tässä alaluvussa käyn läpi

tarkemmin turvallisuusneuvoston konfliktien ennaltaehkäisyä käsitteleviä

päätöslauselmia ja pohdin neuvoston mahdollisuuksia tehdä ennaltaehkäiseviä

toimenpiteitä.

Suurin osa maailman aseellisten konfliktien kuolonuhreista saa surmansa pien-44

ja

kevytaseista45

, joten niiden liikkuvuuden ja saatavuuden valvonta on keskeisessä osassa

konfliktien ennaltaehkäisyä. Turvallisuusneuvoston (2008) pienaseiden raportti toteaa

seuraavasti:

Most present-day conflicts are fought primarily with small arms and light

weapons. Such weapons are broadly used in inter-State conflict, and are the

weapons of choice in civil wars and for terrorism, organized crime and gang

warfare. The dividing lines between underdevelopment, instability, fragility,

crisis, conflict and war are becoming increasingly blurred; contemporary conflict

prevention, conflict resolution and peacebuilding therefore require

multidimensional responses.

Konfliktien - tai paremminkin konfliktityyppien - sekoittuminen erilaisiksi

yhdistelemiksi tekee niistä entistä vaikeampia ratkaista. Uudenlaiset konfliktit

tarvitsevat uudenlaisia ratkaisuja. Moniulotteiset keinot ennaltaehkäistä aseellisten

konfliktien syntyä vaatii mm. sosiaalisten- ja taloudellisten tekijöiden huomioon

ottamista ja asevalvonnan tehostamista erityisesti laittoman asekaupan takia.

42

Meetings of the Standing Committee AP Mine Ban Convention. 43

Arms Trade Treaty. 44

Pienaseiksi (small arms) luokitellaan seuraavat asetyypit: “revolvers and self-loading pistols, rifles and

carbines, assault rifles, sub-machine guns and light machine” (Small Arms Survey 2012). 45

Kevyiksi aseiksi (light weapons) luokitellaan seuraavat asetyypit: ” heavy machine guns, hand-held

under-barrel and mounted grenade launchers, portable anti-aircraft guns, portable anti-tank guns,

recoilless rifles, portable launchers of anti-tank missile and rocket systems; portable launchers of anti-

aircraft missile systems (MANPADS); and mortars of calibres of less than 100 mm” (ibid.).

53

Turvallisuusneuvoston pienaseiden raportti sisältää seitsemän päähuomiota.

Ensimmäiseksi raportti rohkaisee kehittämään keinoja, joiden tavoitteena on aseellisen

väkivallan vähentäminen. Toiseksi se kannustaa kansallisen tason viranomaisia

yhteistyöhön. Kolmanneksi neuvosto haluaa kehittää eri kansainvälisen tason

toimielinten (ml. turvallisuusneuvosto, yleiskokous ja rauhanrakennuskomissio)

synergiaetuja. Neljänneksi raportti nostaa esiin turvaneuvoston aseenvientikieltojen

tehostamisen. Viidentenä kehitysideaan raportti esittää aseiden omistajatietojen

standardisoimista. Kuudenneksi raportti kiinnittää huomiota ylijäämäammusvarastojen

hävittämiseen ja hallintaan. Viimeisenä turvaneuvoston raportti korostaa pienaseiden

valvonnan kapasiteetin kasvattamista. (Turvallisuusneuvosto 2008.)

Ensimmäinen päähuomio kiteytyy turvaneuvoston perustehtävään - kansainvälisen

rauhan turvallisuuden takaamiseen. Muut puolestaan esittävät keinoja tämän tavoitteen

saavuttamiseksi. Turvallisuusneuvoston soveltuvuus asekaupan valvojaksi on rajallinen.

Ensimmäiseksi neuvosto ei voi tehdä kansainvälisesti sitovia sääntöjä. Niitä voivat

tehdä vain suvereenit valtiot valtiosopimuksilla. Toiseksi turvaneuvoston resurssit ovat

liian rajalliset kyetäkseen johtamaan asekaupan valvontaa. Kolmanneksi neuvoston

pysyvillä jäsenillä omat taloudelliset intressinsä, joista ne eivät ole valmiita luopumaan.

Esimerkiksi Yhdysvallat on maailman suurin kevyiden aseiden viejä46

. Toisaalta

aseidenvientikiellot kuuluvat turvallisuusneuvoston sanktiokäytäntöihin, joilla pyritään

vaikuttamaan konfliktien ratkaisemiseen ja osoittamaan kansainvälisen yhteisön

tahtotila asian korjaamiseksi. Aseidenvientikieltoja on kohdistettu mm. Kongon

demokraattiseen tasavaltaan, Liberiaan ja Somaliaan47

.

YK:n pienaseiden prosessi aloitti heinäkuussa 2001 laittoman asekaupan

ennaltaehkäisyohjelma PoA:n48

perustamisella. Toinen yleiskokouksen luoma on

aseiden jäljittämiseksi kehitetty instrumentti ITI49

. Molempien toimintakeinojen

tehokuutta on vaivannut valtioiden sitoutumisen puute. Tämä on kiteytynyt erityisesti

valtioiden kykenemättömyyteen päästä yhteisymmärrykseen riippumattoman

46

Vuonna 2008 USA 715 (miljoonaa USD), Venäjä 119, Yhdistyneet Kuningaskunnat 75, Ranska 43 ja

Kiina 37. Britannian ja Kiinan myyntiluvut ovat kasvussa. (Muggah 2011, 11.) 47

Esimerkiksi Kongon demokraattinen tasavalta SC/2004/1533, Liberia SC/1992/788 ja Somalia

SC/1992/751. Kaikkien edellä mainittujen aseidenvientikieltojen määräaikaa jatkettiin uusilla

päätöslauselmilla. 48

Programme for Prevent, Combat and Eradicate the Illicit Trade in Small Arms and Light Weapons in

All Its Aspects (McDonald 2011, 43). 49

International Tracing Instrument (ibid.).

54

toimeenpanon arvioinnin muodoista. Toisaalta valtiot ovat aloittaneet laillisesti sitovien

periaatteiden muotoilun konventionaalisten aseiden kansainväliselle liikkuvuudelle.

(McDonald 2011, 43.) Turvallisuusneuvoston aseidenvientikiellot ovat saaneet osakseen

kritiikkiä tehottomuudestaan, erityisesti tilanteissa, joissa suuret aseviejävaltiot eivät ole

sitoutuneet vientikieltoon.

Rauhanturvaoperaatiot ja erilaiset tarkkailutehtävät (mm. ihmisoikeustarkkailijat) ovat

turvallisuusneuvoston keinoja ennaltaehkäistä konflikteja. Ensimmäinen

ennaltaehkäisevä rauhanturvaoperaatio UNDPREDEP perustettiin Serbian ja

Makedonian välisen rajan valvomiseksi vuonna 1992, jotta konflikti ei leviäisi

Makedoniaan (Yhdistyneet Kansakunnat 2012d). Tämä operaatio oli luonteeltaan

ennaltaehkäisevä eikä vain Jugoslavian hajoamissotien konfliktin rauhoittamiseen

tähtäävä operaatio, koska se esti uuden osapuolen joutumisen osaksi konfliktia sekä

myös rauhoitti Makedonian sisäistä vakautta. Ennaltaehkäisevät rauhanturvaoperaatiot

ovat edelleen harvinaisia, suurin osa operaatioista toimii osana aseellisten konfliktien

jälkeistä rauhanrakennusta. Tässä tutkielmassa olen tulkinnut Kyproksen pitkäaikaisen

rauhanturvaoperaation ennaltaehkäiseväksi, koska konfliktin aktiivisesta vaiheesta on

kulunut yli 20 vuotta.

Kansainvälisessä yhteisössä ennaltaehkäisevien interventioiden käytön mahdollisuus on

noussut esiin Ruandan kansanmurhan, entisen Jugoslavian hajoamissotien ja erityisesti

syyskuun. 11. päivän terrori-iskujen seurauksena. Ennaltaehkäiseviin interventioihin

liittyy lukuisia poliittisia, oikeudellisia ja moraalisia ongelmia. Ensimmäiseksi

turvallisuusneuvostossa Kiina (ja Venäjä) suojelee tiukasti valtiosuvereniteetin

periaatetta. Vastakkaisella puolella länsimaat korostavat ihmisoikeuksien suojelua.

Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta tilanne on (erittäin) ongelmallinen. Moraalisesti

interventioita on yritetty perustella humanitaarisilla syillä.

Vuonna 2001 International Commission on Intervention and State Sovereignty (ICISS)

julkaisi raportin Responsibility to Protect (suojeluvastuu) (ICISS 2001). Raportin

mukaan ensisijainen vastuu ihmisten suojelemisesta kuuluu valtiolle, jonka kansalaisia

he ovat. Mutta siinä tapauksessa, että kyseinen valtio itse sortaa kansalaisiaan, ei kykene

tai on haluton tarjoamaan suojelua kansalaisilleen, niin silloin suojeluvastuu siirtyy

valtioiden yhteisölle (ibid.). YK:n huippukokous vahvisti suojeluvastuun normin

55

vuonna 2005. Kansainvälisen yhteisöllä on velvollisuus suojella konfliktimaan

kansalaisia kun tapahtuu tai on vaarassa tapahtua kansanmurha, etninen puhdistus,

sotarikos tai rikos ihmisyyttä vastaan. Turvallisuusneuvosto viittasi ensimmäistä kertaa

suojeluvastuun normiin päätöslauselmassaan 1674 siviilien suojeleminen aseellisissa

konflikteissa50

vuonna 2006 ja toistamiseen samana vuonna päätöslauselmassa 1704

Darfurin rauhanturvajoukkojen mandaatissa. suojeluvastuu on synnyttänyt myös

vastustusta turvaneuvostossa. (RtoP 2012.)

Suojeluvastuun normiin liittyy läheisesti humanitaarinen interventio, johon kulminoituu

nykyisen valtiosuvereniteetin ja ihmisoikeuksien suojelun konfliktipotentiaali.

Humanitaarisella interventiolla tarkoitetaan ihmisten suojelemiseksi valtion

ulkopuolelta tehtyä interventiota, jonka pyrkimyksenä on kohdevaltion väestön suojelu

kriisitilanteessa tai sen ennaltaehkäisemiseksi. Humanitaarisin syihin perustuen

tehdyistä interventioista ilman turvallisuusneuvoston mandaattia tunnetuimpia ovat

Yhdysvaltojen johtamien koalitioiden interventiot Kosovoon 1999 ja Irakiin 2006.

Yleisesti humanitaaristen interventioiden määrä on noussut huomattavasti kylmän sodan

päättymisen jälkeen (Smith 1998, 66). Toisaalta tässä yhteydessä on syytä muistaa, että

itse käsite ja normi ovat melko uusia. Turvallisuusneuvosto oikeutti intervention

Libyaan vuonna 2011 suojeluvastuun normiin perustuen51

. Venäjä, Kiina, Brasilia, Intia

ja Saksa pidättäytyivät äänestämästä. Kiinan ja Venäjän pidättyväisempi kanta

toimenpiteiden koventuessa ei sinänsä ole kovin yllättävää, sillä niiden kanta

suojeluvastuuseen on alusta asti ollut kielteinen (Focarelli 2008, 206).

Erään näkemyksen mukaan humanitaarisella interventiolla ei loukata valtion

suvereniteettia, koska se on erotettavissa muunlaisesta voimankäytöstä sen

perimmäisten tarkoitusten perusteella (Rodley ja Cali 2007, 281). Tämä näkemys on

hyvin kyseenalainen, koska kohdevaltion ulkopuolelta, ilman kohdevaltion

suostumusta, tehty interventio uhmaa välttämättä valtion poliittista riippumattomuutta ja

alueellista koskemattomuutta.

Turvallisuusneuvosto (2011) mainitsee omilla Internet-sivuillaan 14 konfliktien

ehkäisyyn pyrkivää päätöslauselmaa vuosilta 1998–2007. Nämä käsittelevät konfliktien

50

Käyn tarkemmin läpi luvussa 5.6.1. päätöslauselmia, jotka käsittelevät lasten, naisten ja siviilien

asemaa aseellisissa konflikteissa. 51

SC/2011/1973.

56

ennaltaehkäisyä yleisellä tasolla52

sekä erityisesti Afrikassa. Alueellinen yhteistyö

Afrikan unionin ja ECOWAS:n53

nousee esiin useassa päätöslauselmassa, esimerkiksi

1497 (2003) ja 1197 (1998). Toiseksi laitonta asekauppaa käsitellään mm.

päätöslauselmassa 1209 (1998). Kolmanneksi päätöslauselmat käsittelevät

rauhanturvaoperaatioita, esimerkiksi Sudan 1706 (2006) ja Norsunluurannikko 1464

(2003).

5.4. Konfliktien tyypit, valtioiden sisäiset, valtioiden väliset konfliktit ja terrorismi

Päätöslauselmien konfliktityyppien kolmijaon, valtioiden sisäiset konfliktit, valtioiden

väliset konfliktit ja terrorismi, tarkoituksena on selvittää, mikä konfliktityyppi korostuu

turvallisuusneuvoston turvallisuusagendassa. Toiseksi terrorismin käsittelyn muutos

päätöslauselmissa, erityisesti suhteessa syyskuun 11. päivän terrori-iskuihin, on

mielenkiintoinen muutoksen näkökulmasta. Terrorismi on erotettu omaksi

kategoriakseen, vaikka esimerkiksi sisällissodissa harjoitetaan terrorismia. Tässä

yhteydessä terrorismikategoriaan sisältyvät päätöslauselmat ovat kansainvälisen

turvallisuuden kannalta merkittäviä eikä niitä voi pitää merkityksellisinä vain

kansallisella tasolla. Tämän toiminnan tason terrori-iskut ovat kansainvälisten

terroristijärjestöjen ja niiden paikallisjärjestöjen tekemiä suuria iskuja, joilla on

poliittinen tarkoitusperä.

Valtioiden sisäisten ja valtioiden välisten konfliktien välisen eron tekeminen on usein

haastavaa. Olen hyödyntänyt määrittelyssä useita eri lähteitä54

. Tämän jaottelun

lähtökohtana on ymmärtää sisällissota laajana konseptina, johon ulkopuoliset valtiot

voivat vaikuttaa epäsuorasti, esimerkiksi antamalla materiaalista tai taloudellista tukea

toiselle konfliktin osapuolelle, mutta ne eivät kuitenkaan voi toimia aseellisen konfliktin

tai sodan osapuolina. Tämä jaottelu saattaa korostaa valtioiden sisäisten konfliktien

suhteellista määrää valtioiden välisiin konflikteihin nähden. Esimerkiksi pitkään, yli 20

vuotta, jatkunut Kyproksen rauhanturvaoperaatio tulkitaan tässä yhteydessä valtioiden

väliseksi konfliktiksi, koska konfliktissa on selkeästi kaksi (valtio)osapuolta. Toisena

esimerkkinä mainittakoon Irakin tilanne. Persianlahden sota 1990-luvun alussa ja

vuonna 2006 alkanut Irakin sota ovat selkeästi valtioiden välisiä konflikteja, mutta

52

Yleisen tason (myöh. globaalin tason) päätöslauselmia käsittelen tarkemmin luvussa 5.6.1. 53

The Economic Community of West African States eli Länsi-Afrikan talousyhteisö. 54

Ks. esim. Lowe ym. 2010 ja Yhdistyneet Kansakunnat 2010.

57

maan humanitaarista tilannetta ja asetarkastuksia käsittelevät päätöslauselmat lasketaan

tässä kuitenkin valtion sisäiseksi, koska nämä konfliktit tulkitaan toisistaan erillisiksi.

Taulukko 5 selkeästi osoittaa, että eniten turvallisuusneuvoston päätöslauselmista

käsittelee valtioiden sisäisiä konflikteja, 53,455

prosenttia. Suuren luvun selityksenä ovat

ennen kaikkea lukuisat Afrikan valtioiden sisäiset konfliktit, esimerkiksi Sierra

Leonessa ja Somaliassa. Päätöslauselmat ovat jakautuneet melko vaihtelevasti

vuosittain, 11-49 päätöslauselmaa per vuosi keskiarvon ollessa hieman yli 31

päätöslauselmaa. Vuosikymmenten välinen vaihtelu on pieni, 1990-luvulla 300

päätöslauselmaa käsitteli valtioiden sisäisiä konflikteja, vastaava luku 2000-luvulla on

vain hieman suurempi 324. Korkeimmat frekvenssiesiintymät löytyvät vuosikymmenten

puoliväleistä (vuodet 1993–94 ja 2006). Näiden vuosien selityksenä ovat Jugoslavian

sisällissodat ja useat muut konfliktit erityisesti Afrikassa, mm. Norsunluurannikossa,

Somaliassa ja Kongossa, lisäksi Israelin ja Palestiinan konflikti kärjistyi jälleen samana

vuonna. Monet valtioiden sisäisiä asioita käsittelevät päätöslauselmat voivat olla myös

konflikteja ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä, kuten uuden hallinnon tukemista tai

rauhanturva- tai tarkkailuoperaatioita.

Valtioiden välisten konfliktien osuus kaikista relevanteista päätöslauselmista on 41,7

prosenttia56

. Ero valtioiden sisäisiä konflikteja koskeviin päätöslauselmiin on 11,7

prosenttia. Vuosittainen vaihteluväli on 15-39, se on kokonaisuudessa melko suuri,

mutta pienempi kuin valtioiden sisäisiä konflikteja käsittelevien päätöslauselmien

vaihteluväli. Turvallisuusneuvosto on käsitellyt aktiivisemmin valtioiden välisiä

konflikteja 2000-luvulla kuin 1990-luvulla, sillä päätöslauselmien määrä kasvaa

kolmanneksella siirryttäessä vuosikymmeneltä toiselle (209-27857

). Keskimääräistä58

korkeammat frekvenssilukemat löytyvät vuosilta 1992, 1993 ja 1995. Näitä määriä

selittävät erityisesti Jugoslavian hajoamissodat, Kaukasian ja Lähi-idän tilanteet.

Terrorismia käsittelevien päätöslauselmien jakauma konfliktityyppien suhteen osoittaa

kaksi selkeää huomiota. Ensimmäiseksi terrorismia käsitteleviä päätöslauselmia on

vähän, vain noin viisi59

prosenttia. Tämä ei kerro siitä kuinka paljon terrori-iskuja

55

624:1169=0,534. 56

487:1169=0,417. 57

(278-209):209=0,330. 58

487:20=24,35. 59

58:1169=0,0496

58

maailmassa tehtiin vaan yhtäältä neuvoston soveltumattomuudesta käsitellä ei-

valtiollisia toimijoita uhkina. Toisaalta terrorismin vaikutus globaalin tason

turvallisuuspolitiikkaan koettiin liian vähäiseksi, jotta se olisi noussut näkyvästi osaksi

turvaneuvoston turvallisuusagendaa ennen syyskuun 11. päivän terrori-iskuja. Toiseksi

selkeä enemmistö näistä päätöslauselmista sijoittuu 2000-luvulle. Vain 11

päätöslauselmaa 1990-luvulla, kun niitä turvaneuvosto antoi 2000-luvulla 47. Tässä

syyskuun 11. päivän terrori-iskujen aiheuttama vaikutus näkyy selkeästi sekä suoraan

että välillisesti. Suoraan iskuja käsitteleviä päätöslauselmien lisäksi välillisesti myös

uudet terrori-iskut nousivat entistä herkemmin neuvoston turvallisuusagendalle.

Terrorismin nousua turvallisuusneuvoston turvallisuusagendalle käsittelen tarkemmin

seuraavassa alaluvussa.

Taulukko 5 Turvallisuusneuvoston päätöslauselmien jakauma konfliktityyppien

kategorisoinnissa

Valtioiden sisäiset

konfliktit

Valtioiden väliset

konfliktit Terrorismi Yhteensä

1990 11 22 0 33

1991 19 16 0 35

1992 26 33 2 61

1993 45 39 1 85

1994 48 24 1 73

1995 29 34 0 63

1996 26 26 3 55

1997 24 29 0 53

1998 38 32 2 72

1999 34 23 2 59

2000 21 20 1 42

2001 23 18 6 47

2002 28 26 11 65

2003 33 25 7 65

2004 31 18 7 56

2005 38 21 7 66

2006 49 26 3 78

2007 36 18 2 56

2008 38 22 2 62

2009 27 15 1 43

Yhteensä 624 487 58 1169

1990-luku 30 27,8 1,1 keskiarvo

2000-luku 32,4 20,9 4,7 keskiarvo

Muut kategoriaan sisältyy 92 päätöslauselmaa eli yhteensä päätöslauselmia 1261.

59

Kolmas hypoteesi saa tukea aineistosta, kun valtioiden sisäisiä konflikteja käsittelevien

osuus kaikista relevanteista päätöslauselmista saavutti yksinkertaisen

määräenemmistön. Osuus oli yli puolet (53,4 %) kaikista relevanteista

päätöslauselmista. Tulos on ennakoidun mukainen myös kahden muun kategorian

tulosten osalta valtioiden välisiä konfliktien kategorian ollessa selkeä kakkonen ja

terrorismin osuuden jäädessä pieneksi. Mielenkiintoisena tuloksena kategorisoinnista

paljastui terrorismin selkeä kasvu tarkastelujakson vuosikymmenten välillä, kun yli 80

prosenttia päätöslauselmista annettiin 2000-luvulla. Tämä viittaa vahvasti syyskuun 11.

päivän terrori-iskujen ja niitä seuranneen niin sanotun terrorisminvastaisen sodan

vaikuttaneen turvaneuvoston turvallisuusagendaan.

5.4.1. Terrorismi

Terrorismin yleinen määrittely on ongelmallista, eikä sille ole vielä muodostunut

vakiintunutta määritelmää. Tämän takia terrorismi rinnastetaan usein rikolliseen

toimintaan. Terrorismin määrittely kansainvälisenä rikoksena sisältää seuraavat

elementit: 1) toiminta on rikollista suurimmassa osassa valtioiden

lainsäädäntöjärjestelmissä (esim. murha, kidnappaus ja kidutus), 2) terrorin levittäminen

väkivalloin tai valtiota uhkaamalla, 3) poliittinen, uskonnollinen tai muu ideologinen

motiivi (ei siis vain henkilökohtaiset motiivit), 4) toiminta on keskittynyt useampaan

kuin yhteen valtioon, 5) ”isäntävaltio” tukee tai vähintään sietää terroristien toimintaa60

,

6) toiminta huolestuttaa kansainvälistä yhteisöä ja on uhka kansainväliselle rauhalle ja

7) toiminta on kansainvälisesti merkittävää. (Cassese 2004, 219 ja 223.) Nämä tekijät

osoittavat kuinka vaikeaa terrorismin määrittely per se on, koska ne ovat hyvin

yleisluontoisia. Määritelmät ovatkin usein luetteloita ominaisuuksista, joita liitetään

terrorismiin, ja ne ovat myös funktionaalisia ja sopimuskohtaisia61

(Kolb 2004, 234 ja

238). Toiseksi määrittelyä vaikeuttaa erottaminen valtioiden tekemästä terrorista, jota ei

kuitenkaan haluta samaistaa terrorismiin.

Kansainvälinen terrorismi voidaan tulkita myös sotarikokseksi Geneven sopimuksen

mukaisesti. Terrorismi on rikos ihmisyyttä vastaan kun 1) toiminta on osa laajaa tai

systemaattista hyökkäystä siviilejä vastaan ja 2) toimijat ovat tietoisia rikollisen

toimintansa olevan osa yleistä tai systemaattista suunnitelmaa. (Cassese 2004, 222.)

60

Tapaoikeus ei edellytä valtiotoimijan osallisuutta (Kolb, 2004, 260). 61

Antiterrorismisopimukset sitovat vain sopimusten osapuolia (Kolb 2004, 272).

60

Terrorismia ei ole mahdollista hävittää, ainoastaan hallita. Toisin kuin yleisesti

rikollisten kiinniottamisessa ja tuomitsemisessa, terroristien toiminta tulee pysäyttää jo

suunnitteluvaiheessa uhrien välttämiseksi. Terrorismia voi verrata sairauteen. Kaksi

ensimmäistä määritelmäongelmaa on mahdollista hallita poliisi- ja tiedustelutoiminnan

avulla, mutta viimeisen ongelman hallitseminen vaatii sekä oireiden hoitoa että

aiheuttajan löytämisen. (Lutz, B. ja Lutz, J. 2010, 290.)

Huysmans on esittänyt kaksi tulkintaa syyskuun 11. päivän terrori-iskujen luomasta

poikkeustilanteesta (the exceptionality of the situation) kansainvälisiin suhteisiin.

Ensimmäiseksi iskujen vastatoimet ylittivät olemassa olevien normatiiviset instrumentit

ja siten oikeutti poikkeuksellisten keinojen hyväksymisen, mutta nämä poikkeuskeinot

eivät kuitenkaan muuttaneet radikaalisti voimassa olevaa lainsäädäntöä tai

monenkeskistä turvallisuusjärjestystä. Toisen rohkeamman tulkinnan mukaan terrori-

iskut ennakoivat radikaalia muutosta globaalissa turvallisuusjärjestyksessä. Tulkinnan

mukaan ajauduttiin tilanteeseen, jossa vanha järjestys ei ole enää validi, mutta uutta

turvallisuusjärjestystä ei ole vielä syntynyt. (Huyans 2006, 14.)

Syyskuun 11. päivän terrori-iskut ovat muokanneet kansainvälisen oikeuden sisältöä ja

käytäntöjä. Boylen ja Chinkinin mukaan on syntynyt kaksi kansainvälisen oikeuden

luomisen linjaa, nykyinen kansainvälinen oikeus sotilaallisen voimankäytön

oikeutuksesta ja sen soveltamisesta (erityisesti ei-valtiollisiin toimijoihin) sekä toiseksi

valtioiden rikosoikeudellisten sanktioiden vahvistaminen (erityisesti ennaltaehkäisyssä)

(Boyle ja Chinkin 2007, 3-4). Terrori-iskujen seurauksena suhtautuminen valtioiden

itsepuolustusoikeuteen on polarisoitunut kuinka laajalle itsepuolustusoikeus ulottuu ja

miten itsepuolustusoikeus toimii suhteessa ei-valtiollisiin toimijoihin. Itsepuolustusta

koskevissa lausunnoissa on paljon viittauksia peruskirjan artiklaan 51. Polarisoitumisen

perusjaossa vastakkain ovat usein NATO-maat sekä Venäjän, Kiinan ja NAM-maiden

koalitio, esimerkiksi suhtautumisessa humanitaariseen interventioon. (Gray 2008, 35 ja

165.)

Aseelliset ei-valtiolliset toimijat (ANSA eli armed non-state actor) ovat ongelmallisia,

koska 1) tulkinnat niiden suhteen muuttuvat, niillä ei ole suvereniteettiasemaa mutta

samalla niiden toimintaan puuttuminen on vaikeaa niiden toiminta-alueen valtion

suvereniteetin takia, 2) ANSA:n toimintaan puuttuminen saattaa vahvistaa sitä

61

lisäämällä vastarintaa sekä 3) ANSA:lla ei ole omaa virallista edustajaa, jolloin

neuvottelujen käyminen on vaikeaa. Turvaneuvostolla on mahdollisuus nimetä ei-

valtiollinen toimija viralliseksi neuvottelijaksi rauhanneuvotteluihin esimerkiksi

sisällissodassa. (Franco 2004, 119 ja 126.)

Turvaneuvosto on ollut yleisesti terrorismin suhteen melko passiivinen, erityisesti ennen

vuoden 2001 iskuja. Ensimmäiseksi terrorismin liittyvät määrittelyn, laajuuden ja

priorisoinnin ongelmat. Toiseksi legitimiteetin hajanaisuus eri näkökannoissa,

terrorisminvastaisten toimintakeinojen tehokkuuden ja laillisuuden62

kyseenalaistaminen luovat ristiriitoja, joiden takia turvallisuusneuvoston on vaikea ottaa

asiaan kantaa. Kolmanneksi epävarmuus neuvoston ja koko YK-järjestelmän resurssien

ja kyvykkyyden riittävyydestä suhteessa esimerkiksi Yhdysvaltojen johtamaan

koalitioon. (Luck 2004, 85.)

Ainakaan toistaiseksi turvaneuvostolla ei ole merkittävää roolia terrorisminvastaisessa

sodassa. Toiseksi neuvosto on keskittynyt lähinnä terrorismin torjuntaan ja muuhun

ennaltaehkäisyyn. Kolmanneksi paljon riippuu USA:n halusta käsitellä terrorismia

neuvostossa. (Fasbender 2004b, 84–85.) Yhdysvallat on halunnut pitää terrorismin

osittain neuvoston toiminnan ulkopuolella, yhtäältä pitääkseen oman toimintansa

mahdollisimman vapaana, toisaalta neuvoston rakenteen ja toimintaympäristön

soveltaminen uudenlaiseen ei-valtiolliseen turvallisuusuhkaan vie runsaasti aikaa

tilanteessa, jossa vaaditaan nopeaa toimintaa. Toisaalta YK on avainroolissa laajan

legitimiteetin ja aidon maailmanlaajuisen luonteensa takia (Dupuy 2004, 16).

Terrorismi nousi turvallisuusneuvoston turvallisuusagendalle 1990-luvun alussa Irakin

hyökkäyksessä Kuwaitiin ja Libyan Lockerbien terrori-iskun myötä. Päätöslauselmassa

678 (1991) todetaan, että ”Requires Iraq to inform the Council that it will not commit or

support any act of international terrorism…”. Tällä lausunnolla turvallisuusneuvosto

nostaa ensimmäistä kertaa kansainväliseen terrorismiin turvallisuusagendalleen, vaikka

tässä yhteydessä kansainvälistä terrorismia ei vielä kuitenkaan suoraan määritetä

uhkaksi kansainväliselle turvallisuudelle (Bothe 2008, 482).

62

Esimerkiksi Guantanamon vankien perusoikeudet.

62

Turvallisuusneuvosto on käsitellyt terrorismia peruskirjan VII luvun kannalta ennen

vuoden 2001 terrori-iskuja mm. Lockerbien lentokoneiskussa ja USA:n Nairobin

suurlähetystön pommi-iskussa. Näissä tapauksissa toimenpiteet päätöslauselmissa olivat

taloudellisia sanktiota ja määräyksiä saattaa epäiltyjä henkilöitä tuomioistuimen

käsittelyyn sekä terroritoiminnan tuomitseminen (Boyle ja Chinkin 2007, 7). Libyalle

asetettiin sanktioita päätöslauselmassa 748 vuonna 1992 Lockerbien tapauksen

yhteydessä pyrkimyksenä painostaa Libya luovuttamaan terrorismista epäillyt63

(Gray

2008, 269). Turvaneuvosto on päätöslauselmissaan terroristien lisäksi käsitellyt

muitakin ei-valtiollisia toimijoita kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden rikkomisesta.

Esimerkiksi neuvosto on tuominnut ja sanktioinut vuonna 1991 Kambodzhassa

punaisten khmerien toiminnan, UNITA:n toiminnan Angolassa ja serbien etnisen

väkivallan entisen Jugoslavian alueella. Aseidenvientikieltoja on perustettu useille

sisällissota-alueille tai muille alueille, jossa toimii aseistautuneita ei-valtiollisia

ryhmittymiä, esimerkiksi Jugoslavia, Somalia, Ruanda, Liberia ja Kongon

Demokraattinen tasavalta. (Gray 2008, 267.)

Turvallisuusneuvoston rooli kansainvälisen oikeuden soveltajana on vahvistunut

syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen, esimerkiksi päätöslauselma 1373 ottaa holistisen

ja määrätietoisen lähestymistavan terrorismin vastustamiseksi kaikissa valtioissa.

Toinen merkittävä päätöslauselma on 1540, jonka tarkoituksena on estää

joukkotuhoaseiden leviäminen, erityisesti terroristien käsiin. (Boyle ja Chinkin 2007, 7.)

Päätöslauselma 1368 vuodelta 2001 oli ensimmäinen turvaneuvoston päätöslauselma,

joka sovelsi valtion itsepuolustusoikeutta terroristeja vastaan. Päätöslauselma 1368

oli sekoitus uutta ja vanhaa, joka liittyi terrorismin tuomitsemista ja sympatian

osoittamista uhreille ja heidän omaisilleen, vastaavasti uutta puolta edusti suora ilmaus

terrorismista ”uhkana rauhalle” (Fassbender 2004b, 86–87). Lisäksi päätöslauselma

1368 määritti kansainvälisen terrorismin uhkaksi per se, eli neuvosto määritti

terrorismin itsessään uhkaksi, ei vain yksittäisiä iskuja (Bothe 482). Tämä ei ollut

muodollisesti mahdollista aikaisemmin, koska päätöslauselma laajensi artiklan 51

koskemaan myös ei-valtiollisia toimijoita. Päätöslauselmat 1368 ja 1373 osoittavat

neuvoston päättäväisyyttä taistella kaikin keinoin terrorismia vastaan. Kummassakaan

päätöslauselmassa ei mainita aseellista hyökkäystä tai viittausta VII lukuun.

Afganistanin sota, Operation Enduring Freedom, oikeutettiin päätöslauselmilla 1358 ja

63

Päätöslauselma hyväksyttiin äänin 10-0-5.

63

1373. (Gray 2008, 193, 199 ja 206.) Turvallisuusneuvosto pyrki kuitenkin aikaisemmin

ratkaisemaan konfliktin ilman voimankäyttöä vaatiessaan päätöslauselmissa 1267

(1999) ja 1333 (2000) Osama bin Ladenin luovuttamista ja terroristikoulutusleirien

sulkemista (Wilmshurst 2006, 248). Päätöslauselmassa 1377 turvaneuvosto julistaa

kansainvälisen terrorismin yhdeksi 21. vuosisadan vakavimmista uhkista

kansainväliselle rauhalle ja turvallisuudelle (Bothe 2008, 482). Vuoden 2001 terrori-

iskut olivat ratkaiseva käänne neuvoston sanktioinnissa siirtyä voimankäytön

oikeuttamiseen.

Balin pommi-iskua käsitellyt päätöslauselma 1438 (vuodelta 2002) ei sisältänyt

viittausta itsepuolustusoikeuteen, kuten eivät muutkaan päätöslauselmat myöhemmistä

terrori-iskuista. Suurin osa päätöslauselmista tyytyi toteamaan iskujen olevan uhka

kansainväliselle rauhalle ja turvallisuudelle. Muita terrori-iskuja käsitteleviä

päätöslauselmia ovat mm. 1440 (2002) Moskovan teatteripanttivankidraama, 1465

(2003) Kolumbian pommi-isku, 1513 (2004) Istanbulin pommi-isku, 1530 (2004)

Madridin metropommi-isku ja 1611 Lontoon terrori-isku (2005). (Gray 2008. 227.)

Nämä päätöslauselmat osoittavat turvallisuusneuvoston kasvaneen aktiivisuuden

terrorismin vastaisessa toiminnassa, ja toisaalta terrori-iskujen uhkan nousemisen

neuvoston turvallisuusagendalle. Edellä mainitut esimerkit osoittavat myös

päätöslauselman 1368 (ja 1373) erityisyyden, koska se on toistaiseksi ainoa

päätöslauselma, joka sovelsi itsepuolustusoikeutta terrorismia vastaan. Tämä osaltaan

osoittaa kansainvälisten suhteiden ja oikeuden toimijakentän laajentumista ja

monipuolistumista. Terrorismin vastainen sota on levinnyt myös mm. Israeliin,

Libanoniin, Syyriaan ja Somaliaan (Gray 2008, 234).

Declares that acts of international terrorism constitute one of the most serious

threats to international peace and security in the twenty-first century,

Further declares that acts of international terrorism constitute a challenge to all

States and to all of humanity,

Reaffirms its unequivocal condemnation of all acts, methods and practices of

terrorism as criminal and unjustifiable, regardless of their motivation, in all their

forms and manifestations, wherever and by whomever committed,

(SC/2001/1377.)

Ensimmäinen rahanpesunvastainen sopimus solmittiin Wienissä vuonna 1988 (Gardella

2004, 422). Vuonna 2002 pantiin täytäntöön YK:n yleiskokouksen tekemä terrorismin

64

rahoituksen vastainen sopimus, joka velvoittaa terroristien varojen jäädyttämiseen.

Turvallisuusneuvoston sanktiokomitea vastaa varojen jäädyttämisen toimeenpanosta

kansainvälisellä tasolla. Päätöslauselmassa 1267 oli poikkeuksellista sen

yleisluonteisuus koskien ”kaikkea” terroristitoimintaa, ei vain talibaaneja ja Al-Qaidaa.

Varojen jäädyttämiseen liittyy ongelmia. Ensimmäiseksi varojen jäädyttämisessä

tuomitseminen tapahtuu ennen varsinaista tutkintaa mihin varoja käytetään, eikä

epäiltyä rikosta ole vielä välttämättä tapahtunut. Toiseksi aina on olemassa

erehdysvaara, jolloin tuotetaan perusteetonta haittaa. Kolmanneksi ongelmallista on

kenelle kuuluu päätösvalta asiassa kun sanktiokomitean lisäksi monet muut toimijat,

esimerkiksi valtiot ja EU, tekevät omia päätöksiään varojen jäädyttämisestä.

Neljänneksi varojen jäädyttämistä vaikeuttaa tiukka pankkisalaisuus. Viidenneksi

toimijat, jotka jäävät YK:n toimielinten päätösten ulkopuolelle voivat toimia vapaasti.

Kuudentena ongelmana on, että Yhdysvalloissa omistusoikeus on taattu perustuslaissa,

mutta ICJ on todennut, ettei omistusoikeus kuulu perusoikeuksiin. (Radicati di Brozolo

ja Megliani 2004, 378, 382 ja 396–402.)

Turvallisuusneuvosto on päätöslauselmassaan 1373 määrittänyt terrorismin rahoituksen

torjunnan osa-alueiksi 1) terrori-iskujen suoran tai epäsuoran rahoittamisen

kriminalisointi, 2) varat terroristi-iskujen ehkäisemiseksi tulee jäädyttää epäillyiltä

henkilöiltä ja 3) kaikkien terrori-iskussa avustavien toimijoiden varat voidaan

jäädyttää.64

Varallisuuden jäädyttäminen on merkittävä keino terrorisminvastaisessa

toiminnassa (erityisesti ennaltaehkäisyssä), minkä ansiosta sotilaallisen voimankäytön

tarve vähenee. Sotilaallisen voimankäytön tehokkuus terrorismia vastaan on myös

kyseenalaistettu. Perusteena väitteelle on käytetty erityisesti Yhdysvaltojen johtaman

koalition vaikeuksia Afganistanissa.

5.5. Päätöslauselmien maantieteellinen jakauma

YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmien maantieteellisen kategorisoinnin

tarkoituksena on tutkia turvallisuusneuvoston puuttumista konflikteihin eri puolilla

maailmaa. Ensimmäiseksi tutkimustuloksista selviää panostaako turvaneuvosto65

päätöslauselmissaan erityisesti johonkin maanosaan. Toiseksi, miten tämä

64

SC/2001/1373. 65

Käytän turvaneuvostoa turvallisuusneuvoston synonyymina.

65

turvallisuusagenda on muuttunut 20 vuoden tarkastelujakson aikana, esimerkiksi

painopisteen siirtyminen johonkin maanosaan.

Maantieteellisen kategorisoinnin peruslähtökohta on hyvin yksinkertainen maanosien

välinen sekä lisäksi globaalin tason jakauma. Jaottelu on seuraava: Aasia, Eurooppa,

Afrikka, Pohjois-Amerikka, Etelä-Amerikka, Australia ja Oseania, globaali ja muut.

Globaalin tason kategoria sisältää päätöslauselmat, jotka ovat universaaleja eli koskevat

kaikkia (jäsen)valtioita. Tällaisia ovat esimerkiksi julistukset naisten ja lasten asemasta

aseellisissa konflikteissa tai julistukset kansainvälisen terrorismin tuomitsemiseksi.

Muut kategoria sisältää päätöslauselmat, jotka eivät ole konflikteja, kuten uusien

jäsenvaltioiden hyväksyminen tai kansainvälisen tuomioistuimen (ICJ:n) jäsenten

nimeäminen. Jaottelun yksinkertaisuuden ja selkeyden takia en kohdannut suurempia

vaikeuksia päätöslauselmien jaottelussa.

Maanosien määrittely ei ole kuitenkaan yksiselitteistä, joten niiden tarkempi

määrittäminen tässä yhteydessä on tarpeellista. Aasian rajojen määrittämisessä

olennaista erottaa se monista muista maanosista. Pohjois-Amerikka rajautuu selkeästi

Beringinsalmeen. Pohjois-Amerikkaan kuuluvat Yhdysvallat, Kanada ja Meksiko.

Etelä-Amerikka muodostuu varsinaisesta manneralueesta ja Väli-Amerikasta. Aasian

erottuu etelässä Australian ja Oseanian66

alueesta niin, että Indonesian itäpuolelle jäävät

valtiot kuuluvat Australiaan ja Oseaniaan. Aasian ja Afrikan erottaa Punainenmeri

Egyptin kuuluessa osaksi Afrikkaa. Kaukasuksen valtiot (Azerbaidzhan, Armenia ja

Georgia) ja Turkki kuuluvat tässä tarkastelussa osaksi Eurooppaa. Afrikan ja Euroopan

maarajan erottaa Gibraltarinsalmi. Turvaneuvosto ei antanut tarkastelujaksolla yhtään

Antarktista koskevaa päätöslauselmaa.

Tutkimustuloksen yhtenä ongelmana on samoihin konflikteihin kohdistuvat

päätöslauselmat tapauksissa, jossa esimerkiksi saman konfliktin rauhanturvaoperaation

mandaattia jatketaan useaan kertaan, kuten Ruandan rikostuomioistuin, jonka

mandaattia on jatkettu useita kertoja. Tämä vääristää tutkimustuloksia lisäämällä

yksittäisten konfliktien suhteellista merkitystä turvallisuusneuvoston

turvallisuusagendassa. Toisaalta ne osoittavat sitoutumista ja panostusta konfliktien

jälkihoitoon.

66

Sisältää Australian, Uuden-Seelannin, Papua-Uusi-Guinean ja kaikki pienet saarivaltiot Indonesian ja

Filippiinien länsipuolella.

66

Taulukossa 6 esitän turvallisuusneuvoston päätöslauselmien kategorisointini mukaisen

jakauman tulokset vuosittain sekä summattuna. Vuosittain päätöslauselmien määrä

vaihtelee 34:stä 86:ään. Eniten päätöslauselmia on kohdistunut Afrikkaan, joka on

kärsinyt erityisesti lukuisista sisällissodista. Afrikan jälkeen eniten

turvallisuusneuvoston päätöslauselmat ovat käsitelleet Aasian ja Euroopan konflikteja.

Vastaavasti Pohjois-Amerikkaa sekä Australiaa ja Oseaniaa käsitteleviä päästölauselmia

on erittäin vähän, yhteensä vain kolme.

Taulukko 6 turvallisuusneuvoston päätöslauselmien jakauma maantieteellisessä

kategorisoinnissa

Aasia Eurooppa Afrikka

Pohjois-

Amerikka

Etelä-

Amerikka

Australia ja

Oseania Globaali Yhteensä

1990 24 4 1 0 5 1 0 35

1991 20 7 3 0 4 0 0 34

1992 13 30 15 0 3 0 0 61

1993 13 37 28 0 8 0 0 86

1994 10 22 31 0 9 1 0 73

1995 6 30 24 0 3 0 0 63

1996 11 17 22 0 5 0 0 55

1997 14 20 16 0 3 0 0 53

1998 16 19 37 0 1 0 0 72

1999 20 11 26 0 1 0 3 61

2000 10 7 24 0 0 0 4 45

2001 12 12 20 1 0 0 5 50

2002 25 15 25 0 0 0 1 66

2003 17 9 36 0 1 0 3 66

2004 14 9 28 0 3 0 4 58

2005 14 10 38 0 2 0 7 71

2006 22 8 46 0 2 0 6 84

2007 13 8 32 0 2 0 1 56

2008 17 8 36 0 1 0 3 65

2009 13 7 22 0 1 0 5 47

Yhteensä 304 290 510 1 54 2 42 1203

1990-luku 14,7 19,7 20,3 0 4,2 0,2 0,3 keskiarvo

2000-luku 15,7 9,3 30,7 0,1 1,2 0 3,9 keskiarvo

Muut kategoriaan sisältyy 58 päätöslauselmaa eli yhteensä päätöslauselmia on 1261.

Afrikan konflikteja käsittelevien päätöslauselmien osuus kaikista turvallisuusneuvoston

päätöslauselmista on jopa 42,4 prosenttia, mikä ei sinänsä ole yllätys lukuisten

sisällissotien repimästä mantereesta. Vuosittainen vaihteluväli on suuri (1-46)

keskiarvon ollessa lähes 26 päätöslauselmaa. Vuodet 1990–91 muodostavat

67

poikkeuksen päätöslauselmien jakaumaan. Tämä kuitenkin on osittain selitettävissä

vähäisellä päätöslauselmien yhteismäärällä. Toiseksi turvallisuusneuvoston huomio oli

keskittynyt Irakin ja Kuwaitin väliseen konfliktiin ja sitä seuranneeseen Persianlahden

sotaan. Kongon demokraattisen tasavallan sisällissota ja Ruandan kansanmurha ovat

esimerkkejä pitkäaikaisesta konflikteista ja niiden jälkihoidosta. Monet päätöslauselmat

käsittelevät esimerkiksi konfliktin jälkeisen hallinnon tukemista ja vaalien järjestämistä

sekä useiden rauhanturvaoperaatioiden perustaminen ja mandaattien pidentäminen.

Turvaneuvosto on ollut aktiivisempi toimija 2000-luvulla antaen 307 päätöslauselmaa

kun 1990-luvulla määrä oli vain 20367

. Päätöslauselmien kasvu on siis vuosikymmenten

välillä jopa 51,7 %:a. Tämä tilastollisesti merkittävä muutos ei kuitenkaan osoita,

ainakaan itsessään, Afrikan konfliktien määrällistä ja laadullista kasvua. Joka

tapauksessa turvallisuusneuvoston turvallisuusagendassa on havaittavissa painopisteen

muutosta Afrikan suhteen. Afrikan konfliktien kokonaisosuus neuvoston 2000-luvulla

on peräti 54,3 prosenttia68

. Afrikan useiden konfliktien takia turvaneuvosto perusti

vuonna 2002 konfliktien estoa ja ratkaisua Afrikassa pohtivan työryhmän69

, jonka

tehtävä on valvoa ja toimeenpanna turvallisuusneuvoston puheenjohtajan suosituksia ja

neuvoston päätöslauselmia sekä oikeus esittää suosituksia turvallisuusneuvoston ja

ECOSOC:n70

välistä yhteistyötä koskien (Yhdistyneet Kansakunnat 2012b).

Työryhmältä on pyydetty myös suosituksia, kuinka YK yhdessä Afrikan unionin ja

muiden toimijoiden kanssa voisivat paremmin tehdä yhteistyötä konfliktien

ehkäisemiseksi ja ratkaisemiseksi (ibid.).

Toiseksi eniten turvaneuvoston päätöslauselmat koskivat Aasiaa. Niiden osuus kaikista

konflikteja käsitelleistä päätöslauselmista oli 25,3 prosenttia71

. Vuosittainen jakauma on

selkeästi tasaisempi kuin Euroopan. Jakauman frekvenssien vaihteluväli on 6-25 ja

vuosittainen keskiarvo hieman yli 15 päätöslauselmaa. Vuosien 1990–91 keskimääräistä

suurempaa päätöslauselmien määrä on selitettävissä Irakin interventiolla Kuwaitiin ja

sitä seuranneella Persianlahden sodalla. Turvallisuusneuvosto perusti

67

Päätöslauselmien kokonaismäärä jakautuu erittäin tasaisesti vuosikymmenten välillä, 50,5–49,5. 68

307:(1203-638) =0,543. 69

Ad Hoc Working Group on Conflict Prevention and Resolution in Africa. 70

Economic and Social Council eli YK:n talous- ja sosiaalineuvosto. 71

304:1203=0,253.

68

korvaustoimikunnan72

apuelimeksi, joka käsitteli hakemuksia ja maksoi korvauksia

kuwaitilaisille menetyksistä ja vahingoista, joita Irakin hyökkäys oli aiheuttanut

(Yhdistyneet Kansakunnat 2012b). Vuonna 2002 turvaneuvosto antoi 25

päätöslauselmaa Aasian konflikteja koskien. Tämän taustalla ovat Afganistanin tilanne,

Yhdysvaltojen johtaman koalition hyökkäyksen jälkihoito ja toisaalta Irakin paheneva

humanitaarinen tilanne.

Euroopan konflikteja käsitteleviä päätöslauselmia annettiin lähes yhtä paljon kuin

Aasiaa käsitteleviä (prosenttiosuus 24,173

). Vuosikymmenten välinen ero

päätöslauselmien määrässä on selkeä, 1990-luvulla turvallisuusneuvosto antoi 197

Euroopan konflikteja koskevaa päätöslauselmaa ja vastaavasti 2000-luvulla vain 9374

.

Tämän taustalla on entisen Jugoslavian hajoamissodat ja niiden jälkihoito. Jugoslavian

hajoamissodat selittävät myös vuosien 1992–95 keskimääräistä selkeästi korkeammat

luvut. Kyproksen rauhanturvaoperaatio läpi leikkaa koko tarkastelujakson. Operaation

mandaattia on pidennetty useita kertoja. Keskiarvollisesti turvaneuvosto antoi 14,5

päätöslauselmaa per vuosi. Euroopan suhteellisesti suuri osuus ei ole yllätys kun otetaan

huomioon, että pysyvistä jäsenistä kolme on eurooppalaisia (ja USA vahvasti mukana

NATO:n Euroopan turvallisuuspolitiikassa) sekä vaihtuvista jäsenistä kaksi valitaan

Länsi-Euroopasta ja yksi Itä-Euroopasta (Wallensteen ja Johansson 2004, 25). Pysyvien

jäsenmaiden halukkuus puuttua konflikteihin vaikuttaa vahvasti maantieteellisiin

painotuksiin turvaneuvoston toiminnassa, mitkä konfliktit nousevat agendalle ja mitkä

halutaan pitää sieltä pois (ibid.).

Etelä-Amerikkaa käsitteleviä päätöslauselmia annettiin yhteensä 54. Vuosikymmenten

välinen ero on selkeä 1990-luvulla 42 ja 2000-luvulla 12 päätöslauselmaa. Frekvenssien

vaihteluväli on melko pieni 0-9, mikä selittyy pienellä kokonaismäärällä. Vuosina

1993–94 turvallisuusneuvostoa työllisti Haitin kriisi ja sen ratkaisemiseksi perustettu

operaatio UNMIH75

, jonka tarkoituksena oli palauttaa laillinen presidentti Aristide

valtaan. UNMIH oli neuvoston vahva kannanotto demokratian puolesta.

72

United Nations Compensation Comission (UNCC). Tämän lisäksi perustettiin erillinen korvausrahasto,

joka rahoitettiin Irakin öljynviennistä saaduilla tuloilla. (Yhdistyneet Kansakunnat 2012b.) 73

290:1203=0,241. 74

Päätöslauselmat ovat vähentyneet 52,8 %:a. 1-(93:197): 0,528. 75

Ks. esimerkiksi päätöslauselmat 861 ja 948.

69

“Welcomes with great satisfaction the return to Haiti of President Jean-Bertrand

Aristide on 15 October 1994 and expresses its confidence that the people of Haiti

can now begin to rebuild their country with dignity and consolidate democracy in

a spirit of national reconciliation;” (SC/1994/948.)

Australiaa ja Oseaniaa koskevia päätöslauselmia annettiin vain kaksi. Ensimmäinen

päätöslauselma 683 vuodelta 1990 päätti huoltohallintosopimukset Tyynen meren

valtioissa (SC/1990/683). Tämä oli merkittävä askel saarivaltioiden itsenäisyydelle.

Vuoden 1994 päätöslauselmalla Palausta poistettiin YK:n huoltohallinto (SC/1994/956).

Palau liittyi YK:n jäseneksi vielä samana vuonna (SC/1994/963).

Koko 20 vuoden tarkastelujakson aikana Pohjois-Amerikkaan kohdistui vain yksi

päätöslauselma. Tämä ei sinänsä ole suuri yllätys, koska Pohjois-Amerikka on säästynyt

pitkään aseellisilta konflikteilta. Toisaalta vuonna 2006 Meksikossa alkanut huumeiden

vastainen sota on vaatinut kymmeniätuhansia uhreja76

. Tästä huolimatta se ei ole

noussut turvallisuusneuvoston agendalle. Vuoden 2001 terrori-iskut tuominnut

päätöslauselma 1368 on kuitenkin erittäin merkittävä ennakkotapaus. Päätöslauselma

1368 vuodelta 2001 oli ensimmäinen turvaneuvoston päätöslauselma, joka sovelsi

valtion itsepuolustusoikeutta terroristeja vastaan. Päätöslauselma 1368 oli sekoitus uutta

ja vanhaa, joka liittyi terrorismin tuomitsemista ja sympatian osoittamista uhreille ja

heidän omaisilleen, vastaavasti uutta puolta edusti suora ilmaus terrorismista ”uhkana

rauhalle” (Fassbender 2004, 86–87). Tämä ei ollut muodollisesti mahdollista

aikaisemmin, koska päätöslauselma laajensi peruskirjan (1945) artiklan 51 koskemaan

myös ei-valtiollisia toimijoita.

Globaalilla tasolla turvallisuusneuvoston turvallisuusagendan muutos näkyy selvimmin,

kun 1990-luvulla neuvosto antoi vain kolme globaalin tason päätöslauselmaa,

vastaavasti 2000-luvulla niitä kertyi 39. Taulukko 5 osoittaa selkeän trendin muutoksen

neuvoston toiminnassa. Globaalin tason päätöslauselmat ovat luonteeltaan julistuksen

omaisia, esimerkiksi naisten asemasta aseellisissa konflikteissa. Käyn tarkemmin läpi

näitä päätöslauselmia seuraavassa luvussa.

Kategoria Muut sisältävät päätöslauselmat, jotka eivät käsittele konflikteja. Niihin

kuuluu mm. uusien jäsenmaiden hyväksyminen, kansainvälisen rikostuomioistuimen

ICJ:n tuomareiden ja pääsihteerin valinnat.

76

Ks. esim. Helsingin Sanomat 2012.

70

Neljännen hypoteesin päätössäännön mukaisesti Eurooppaa käsittelevien

päätöslauselmien osuus maantieteellisessä kategorisoinnissa tulisi olla

frekvenssimäärältään toiseksi suurin. Taulukosta 6 selviää, ettei tämä hypoteesi saa

tukea aineistosta, joten se hylätään. Ero Aasiaa ja Eurooppaa käsittelevien

päätöslauselmien välillä on kuitenkin hyvin pieni, vain 15 päätöslauselmaa, jolloin ero

on alle viisi prosenttia. Eurooppaa käsitteleviä päätöslauselmia oli konfliktien määrään

suhteutettuna odotusten mukaisesti paljon. Hypoteesilla oli siis kuitenkin hyvin suuntaa-

antavat mutta riittämättömät perusteet. Afrikan konflikteja käsitteleviä päätöslauselmia

oli odotetun mukaisesti huomattavasti enemmän kuin muita kategorioiden frekvenssejä.

Mielenkiintoisena tutkimuslöydökseksi osoittautui globaalin tason kategorian

päätöslauselmien selkeä nouseva trendi 2000-luvulla. Turvallisuusneuvoston

turvallisuusagenda on painottaa eniten maantieteellisesti Afrikan konflikteja, mutta

runsaasti myös Aasian ja Euroopan konflikteja.

Turvallisuusneuvoston turvallisuusagendassa on havaittavissa kaksi selkeää

maantieteellistä muutostrendiä. Ensimmäiseksi turvallisuusagendan painopiste on

päätöslauselmilla mitattuna siirtynyt Euroopasta Afrikkaan. Jugoslavian hajoamissotien

jälkeinen tilanne Euroopassa on pysynyt rauhallisena. Afrikassa sen sijaan sisällissodat

ovat jatkuneet. Neuvoston vapautuneita resursseja on ollut mahdollista kohdistaa

Euroopasta Afrikkaan.

Toiseksi turvallisuusagendaan uutena ilmiönä ovat nousseet 2000-luvulla globaalin

tason päätöslauselmat. Tätä ilmiötä voi selittää uhkien globalisoitumisella,

ihmisoikeuksien aseman nousulla ja globaalin yhteistyön lisääntymisellä. Monet,

varsinkin ei-traditionaaliset, uhkat ovat yhä enemmän globaaleja. Erityisesti

kansainvälinen terrorismi on noussut näkyvästi kansainvälisen yhteisön

turvallisuusagendalle, jossa myös turvaneuvostolla on oma osansa. Ihmisoikeuksien

korostuminen ja samanaikainen valtiosuvereniteetin suhteellinen heikentyminen näkyy

neuvoston päätöslauselmissa ennen kaikkea heikompien suojeluna (erityisryhminä

lapset, naiset ja siviilit aseellisissa konflikteissa). Globaalin tason yhteistyön

lisääntyminen näkyy valtioiden ja muiden toimijoiden välisenä kasvavana

keskinäisriippuvuutena. Turvallisuusneuvosto on korostanut yhteistyön tärkeyttä niin

kansainvälisen terrorismin vastustamisessa kuin rauhanturvaoperaatioiden

toteuttamisessa.

71

5.5.1. Turvallisuuden globalisoituminen

Globalisaation myötä myös turvallisuusuhkat ovat globalisoituneet yhä enemmän.

Terrorismi nousi näkyvästi kansainvälisen yhteisön huomion keskiöön syyskuun 11.

päivän iskujen jälkeen. Se ei kuitenkaan ole saanut kuin rajattua huomiota

turvallisuusneuvostossa, mikä johtuu mm. terrorismin määrittelyongelmasta,

Yhdysvaltojen halusta pitää ns. terrorisminvastainen sota neuvoston ulkopuolella ja

neuvoston toimintarakenteen vanhakantaisuudesta77

.

Turvallisuusneuvoston globaalin tason päätöslauselmat voidaan jakaa kuuteen

alakategoriaan. Taulukon 7 ensimmäinen kategoria muodostuu kolmen erityisryhmän

suojeluun, erityisesti aseellisissa konflikteissa. Nämä erityisryhmät ovat lapset, naiset ja

siviilit. Päätöslauselma 1261 vuona 1999 määritti lapset erityisryhmäksi, joka tarvitsee

erityistä suojelua aseellisissa konflikteissa. Päätöslauselmassa 1261 todetaan:

…in International Labour Organization Convention No. 182 on the Prohibition

and Immediate Action for the Elimination of the Worst Forms of Child Labour

which prohibits forced or compulsory labour, including the forced or compulsory

recruitment of children for use in armed conflict, and in the Rome Statute of the

International Criminal Court in which conscripting or enlisting children under the

age of fifteen into national armed forces or using them to participate actively in

hostilities is characterized as a war crime

2. Strongly condemns the targeting of children in situations of armed conflict,

including killing and maiming, sexual violence, abduction and forced

displacement, recruitment and use of children in armed conflict in violation of

international law… (SC/1999/1261.)

Taulukko 7 Globaalin tason päätöslauselmien jakauma

Erityisryhmien suojelu

Kv. terrorismi

TN:n rooli Joukkotuhoaseet Rauhanturvaajat Muut Yhteensä

14 10 9 4 3 2 42

Päätöslauselma (SC/1999/1261) tuomitsee kansainväliseen oikeuteen perustuen78

lasten

pakkotyön, seksuaalisen hyväksikäytön ja lapsisotilaiden käytön. Lisäksi lapsisotilaiden

(alle 15 v.) käyttö määritetään sotarikokseksi. Tämä on voimakas kannanotto lasten

77

Turvaneuvosto on perustettu toimimaan lähinnä sotilaallisen turvallisuuden kontekstissa, joten sillä on

vaikeuksia toimia ei-valtiollisia turvallisuusuhkia vastaan, koska Peruskirja perustuu traditionaaliseen

turvallisuuteen. 78

Mm. Geneven sopimus, ILO:n konventio 182, lasten oikeuksien sopimus vuodelta 1989 ja

Kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamisasiakirja.

72

oikeuksien ja suojelun kannalta. Erityisesti Afrikan useissa konflikteissa lapsisotilaiden

käyttö on tavanomaista. Päätöslauselman 1261 (1999) mukaan lasten erityisasema tulee

ottaa huomioon humanitaarisen avun annossa, pakolaisten suojelussa ja uudelleen

kotiuttamisessa, peruskirjan (1945) artiklan 41 mukaisia sanktioita määrätessä sekä

lasten käyttämien rakennusten (esim. koulut) ja alueiden suojaaminen aseellisissa

konflikteissa. Vuonna 2005 neuvoston antamalla päätöslauselmalla 1612 perustettiin

työryhmä79

, jonka tehtävänä on päätöslauselmassa 153980

(2004) yksilöityjen

toimenpiteiden toteuttaminen ja antaa turvallisuusneuvostolle ehdotuksia lasten

suojelemiseksi aseellisissa konflikteissa (Yhdistyneet Kansakunnan 2012b). Lapselle ei

ole kuitenkaan annettu kansainvälisessä oikeudessa yksiselitteistä määritelmää, ja tämä

on ongelmallista, koska lapsuus on pitempi länsimaissa kuin kehitysmaissa, jolloin

lasten oikeudet aiheuttavat juridisia tulkintaongelmia (Brocklehurst 2010, 370).

Naiset tunnustettiin omaksi erityisryhmäkseen seuraavana vuonna

turvallisuusneuvoston päätöslauselmalla 1325 ”Naiset, rauha ja turvallisuus”, joka

pyrkii vahvistamaan naisten asemaa ja päätösvaltaa konfliktien ennalta ehkäisyssä,

ratkaisemisessa, rauhanrakentamisessa ja konfliktin jälkeisessä yhteiskunnan

vakauttamisessa (SC/2000/1325). Seksuaalista väkivaltaa sodankäynnin välineenä on

tutkittu vähän ennen 1990-lukua, jolloin se nousi esiin Jugoslavian hajoamissodissa

(Marttila 2003). Naisten tunnustaminen erityisryhmäksi on saanut myös lisää

tutkimustietoa 1990-luvun aikana yleisen empiirisen ongelman tunnistamisen lisäksi.

UN Women (2012) perustettiin heinäkuussa 2011, jolloin naisten tunnustaminen

erityisryhmänä institutionalisoitui. Vastaavasti YK:n lasten järjestö Unicef (2012) on

toiminut jo vuodesta 1946. Naisten ja lasten lisäksi siviilien aseman parantamiseksi

aseellisissa konflikteissa turvaneuvosto on antanut päätöslauselmia (yhteensä viisi)81

.

Päätöslauselma 1261 (1999) määrittää laajasti turvallisuusneuvoston kannan

erityissuojelua vaativien ihmisryhmien rajauksesta. Naiset, lapset ja muut haavoittuvat

ryhmät (mm. pakolaiset) noustessaan turvallisuusneuvoston agendalle osoittavat

79

Working Group on Children and Armed Conflict. 80

Esimerkiksi lapsisotilaiden rekrytoinnin kieltäminen ja HIV/AIDS:n leviämisen estäminen. 81

gravely concerned by the hardships borne by civilians during armed conflict, in particular as a result of

acts of violence directed against them, especially women, children and other vulnerable groups, including

refugees and internally displaced persons” (SC/1999/1261)

“Expressing its deep concern at the erosion in respect for international humanitarian,

human rights and refugee law and principles during armed conflict, in particular deliberate acts of

violence against all those protected under such law, and expressing also its concern at the denial of safe

and unimpeded access to people in need, (SC/1999/1261)

73

yhtäältä konfliktien muutosta. Nykyisissä konflikteissa, erityisesti sisällissodissa, siviilit

ovat yhä suuremmassa vaarassa sodankäynnin epäkonventionaalisen luonteen82

takia.

Toisaalta muutos kertoo ennen kaikkea neuvoston oman turvallisuusagendan

muuttumisesta. Yleisluonteiset ja universaalit päätöslauselmat ovat kokonaismäärään

suhteutettuna harvinaisia. Ne ovat luonteeltaan julistuksen omaisia, eivät velvoittavia

päätöksiä. Turvaneuvosto on pääasiallisesti käsitellyt konflikteja ja turvallisuusuhkia

vain tapauskohtaisesti. Kansainvälisen oikeuden mukaan neuvostolla ei ole legaalia

kompetenssia luoda yleissitovia päätöksiä (Gray 2008, 20).

Kansainvälistä terrorismia koskevia päätöslauselmia on annettu 10, joista syyskuun 11.

päivän iskujen jälkeen yhdeksän. Ne ovat yleisluonteisia julistuksia, eivätkä ne ota

kantaa yksittäistapauksiin83

. Ensimmäinen terrorismia koskeva päätöslauselma 1269

(2000) on globaali ja hyvin yleisluonteinen. Päätöslauselma tunnistaa kansainvälisen

terrorismin olevan vakava uhka niin yksilöille kuin valtioille sekä tuomitsee kaiken

terrorismitoiminnan. Lisäksi päätöslauselma korostaa yhteistyön tärkeyttä terrorismin

vastaisessa toiminnassa (ibid.). Päätöslauselma 1373 (28.9.2001) ottaa aikaisempaa

määrätietoisemman kannanoton terrorismin vastustamiseksi84

. Päätöslauselman 1373

perusteella perustettiin turvallisuusneuvoston alainen terrorisminvastainen komitea85

.

Sen tehtävänä on mm. yhteistyön koordinointi, tekninen avustaminen, terrorismin ja sen

avustamisen kriminalisointi ja maakohtaisten raporttien tekeminen

(Turvallisuusneuvosto 2012 ja Yhdistyneet Kansakunnat 2012b). Päätöslauselmat 1368

ja 1373 oikeuttivat Afganistanin sodan (Gray 2008, 199). Vuonna 2004

päätöslauselmalla 1566 perustettiin päätöslauselman nimeä kantava työryhmä86

, jonka

tehtävänä on kehittää käytännöllisiä keinoja terrorismin hillitsemiseksi joko yksilöihin

tai ryhmiin (pois lukien Al-Qaida ja Taliban-liike) (Yhdistyneet Kansakunnat 2012b).

Kaikki kansainvälistä terrorismia käsittelevät päätöslauselmat korostavat

ennaltaehkäisyn, yhteistyön (erityisesti tietojen vaihto) ja kansainvälisen oikeuden

(humanitaarinen oikeus, terrorismin kriminalisointi ja laittomien varojen jäädyttäminen)

merkitystä. Turvallisuusneuvosto ei kuitenkaan ole ottanut merkittävää asemaa

terrorisminvastaisessa sodassa.

82

Epäkonventionaalisella sodankäynnillä tarkoitetaan aseellisia konflikteja, jotka ei käydä kahden

armeijan välillä vaan usein heikosti organisoitujen ryhmittymien välillä. 83

Yksittäisiä terrori-iskuja käsittelevät päätöslauselmat eivät kuulu tässä tarkastelussa globaalin tason

kategoriaan. 84

Päätöslauselma 1368 (2001) tuomitsi syyskuun 11. päivän terrori-iskut. 85

Security Council's Counter-Terrorism Committee (CTC) (Turvallisuusneuvosto 2012). 86

Working Group Established Pursuant to Resolution 1566 eli ns. 1566-työryhmä.

74

Kolmanneksi turvallisuusneuvosto on antanut yhdeksän päätöslauselmaa koskien sen

omaa roolia kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäjänä. Tämä sisältää mm.

sanktiokäytäntöjen määrittelyä. Päätöslauselmassa 1318 (2000) määrittää neuvoston

keskeisiksi arvoiksi tasa-arvon, suvereniteetin, alueellisen yhtenäisyyden, valtioiden

itsenäisyyden, ihmisoikeuksien kunnioittamisen ja pidättäytyä sotilaallisesta

voimankäytöstä tai sillä uhkaamisesta kansainvälisissä suhteissa. Ihmisoikeuksien

korostaminen on noussut perinteisen valtioiden suvereniteetin puolustamisen rinnalle,

erityisesti 2000-luvulla. Päätöslauselma 1631 (2005) pyrkii vahvistamaan

turvaneuvoston ja alueellisten organisaatioiden yhteistyötä, esimerkiksi

rauhanturvaamisessa ja laittoman asekaupan estämisessä. Päätöslauselmat 1645 ja 1646

(2005) korostavat konfliktien jälkihoidon (mm. jälleenrakennus ja rauhanturvaaminen)

merkitystä rauhan ja turvallisuuden ylläpitäjänä. Useat päätöslauselmat painottavat

konfliktien ennaltaehkäisyn tärkeyttä, esimerkiksi asekaupan rajoittamisella sekä

kansainvälisen oikeuden ja instituutioiden vahvistamisella. Päätöslauselmalla 1730

(2006) selvennettiin sanktioiden purkamiskäytäntöä ja yhdessä päätöslauselman 1732

(2006) kanssa pyrittiin tehostamaan sanktioiden käyttöä.

Globaalin tason joukkotuhoaseita koskevia päätöslauselmia oli 20 vuoden

tarkastelujaksolla yhteensä neljä. Tämän lisäksi turvallisuusneuvosto on antanut

maakohtaisia (esim. Iran) joukkotuhoaseita ja niiden leviämistä käsitteleviä

päätöslauselmia. Päätöslauselma 1540 (2004) sisältää kolme pääpremissiä.

Ensimmäiseksi päätöslauselma määrää valtioita pidättäytymästä antamaa minkäänlaista

tukea ei-valtiolliselle87

toimijalle joukkotuhoaseissa88

käytettävään materiaaliin tai

niiden tuottamiseen. Toiseksi päätöslauselma edellyttää valtioilta lainsäädäntöä, joka

kieltää ei-valtiollisilta toimijoilta joukkotuhoaseet ja niiden toimittamisessa käytettävät

välineet89

. Kolmanneksi päätöslauselma edellyttää kansallisten joukkotuhoaseiden

leviämisen ennaltaehkäisevien toimenpiteiden perustamista (ibid.). Päätökset tehtiin

peruskirjan (1945) VII luvun90

alaisina (SC/2004/1540). Neljänneksi päätöslauselma

1540 (2004) korostaa joukkotuhoaseiden leviämisen estämisen ja aseistariisuntaa

koskevien kansainvälisten sopimusten tärkeyttä. Viidenneksi päätöslauselmalla

87

[Tässä] “Non-State actor: individual or entity, not acting under the lawful authority of any State in

conducting activities which come within the scope of this resolution” (SC/2004/1540). 88

Biologiset, kemikaaliset ja ydinmateriaaliin perustuvat joukkotuhoaseet (ibid.). 89

[Tässä] “Means of delivery: missiles, rockets and other unmanned systems capable of delivering

nuclear, chemical, or biological weapons, that are specially designed for such use” (ibid.). 90

Peruskirjan (1945) VII luku määrittää turvallisuusneuvoston ja YK:n jäsenvaltioiden oikeudet ja

velvollisuudet sotilaallisen voimankäytön suhteen.

75

perustettiin erillinen komitea, joka tunnetaan 1540-komitean nimellä, valvomaan

päätöslauselman toimeenpanoa (ibid). Päätöslauselmilla 1673 (2006) ja 1810 (2008)

jatkettiin ja vahvistettiin 1540-komitean mandaattia, koska kaikki YK:n jäsenvaltiot

eivät olleet toimeenpanneet päätöslauselman 1540 päätöskohtia. Päätöslauselmassa

1887 (2009) turvallisuusneuvosto korostaa ydinsulkusopimuksen91

tärkeyttä maailman

rauhan ja turvallisuuden lisääjänä sekä yhteistyötä kansainvälisen atomienergiajärjestö

IAEA:n kanssa. Kaikkia joukkotuhoaseita koskevia globaalin tason päätöslauselmia

yhdistää aseiden leviämisen estäminen, erityisesti terroristeille.

Rauhanturvaajien asemaa käsitteleviä globaalintason päätöslauselmia

turvallisuusneuvosto antoi yhteensä kolme. Päätöslauselman 1353 (2001) tarkoituksena

on tehostaa rauhanturvajoukkoja antavien valtioiden yhteistyötä

rauhanturvaoperaatioissa YK:n sihteeristön tarjotessa koulutusta ja teknistä tukea.

Lisäksi neuvosto rohkaisee rauhanturvaamisoperaatioiden yhteisten alueellisten

koulutuskeskusten perustamiseen (SC/2001/1353). Päätöslauselmalla 1422 (2002) astui

voimaan sopimus92

Kansainvälisestä rikostuomioistuimesta (ICC), samalla valtiot, jotka

eivät olleet ratifioineet sopimusta, saivat 12 kuukauden määräaikaisen syytesuojan

omille kansalaisilleen93

. Yhdysvallat uhkasi käyttää veto-oikeuttaan estääkseen

päätöslauselman hyväksymisen ellei syytesuojaa olisi hyväksytty (BBC 2002).

Päätöslauselmalla 1487 (2003) syytesuojaa jatkettiin vuodella. Turvallisuusneuvoston

pysyvistä jäsenmaista Kiina, Venäjä ja Yhdysvallat94

eivät ole ratifioineet sopimusta

(United Nations Treaty Collection 2012).

Kaksi globaalin tason turvaneuvoston päätöslauselmaa, jotka kuuluvat taulukossa 2

muut-kategoriaan käsittelevät HIV/AIDS:a ja timanttien sertifikaattisopimusta.

Päätöslauselma 1308 (2000) on ensimmäinen terveyspoliittinen kannanotto

neuvostolta95

. Se käsittelee HIV/AIDS:a vakavana kansainvälisenä uhkana, erityisesti

Afrikassa, lisäksi se suosittaa rauhanturvaoperaatioihin osallistuvan henkilökunnan

91

Non-Proliferation of Nuclear Weapons (NPT). 92

Rome Statute of the International Criminal Court (ICC). 93

Kansalaisilla viitataan tässä lähinnä rauhanturvaajiin ja muihin operaatioiden henkilökuntaan. 94

Yhdysvallat on ainoa kolmikosta, joka on allekirjoittanut sopimuksen (United Nations Treaty

Collection 2012). 95

Perinteisesti terveyspoliittisista kannanotoista vastaa maailman terveysjärjestö WHO.

76

testaamista ja kouluttamista (ibid.). Päätöslauselma kehottaa kansainvälistä yhteisöä

yhteistyöhön, esimerkiksi UNAIDS96

:n kautta.

Toinen kategorisoinnissa muut-osioon kuuluva päätöslauselma 1459 (2003) antoi

voimakkaan tukensa timanttien sertifikaattijärjestelmän97

laaja-alaiselle käyttöönotolle.

Timanttien sertifikaattijärjestelmän tarkoituksena on vähentää ja estää laittomien ns.

veritimanttien käyttö konfliktien rahoittamisessa, erityisesti Afrikassa.

Turvallisuusneuvosto on aikaisemmissa päätöslauselmissaan esittänyt huolensa ns.

veritimanttien käytöstä aseellisissa konflikteissa, esimerkiksi Angola (SC/2000/1295) ja

Sierra Leone (SC/2000/1306).

6. KESKEISET TULOKSET JA JOHTOPÄÄTÖKSET

Tämän tutkielman tarkoituksena on ollut tutkia turvallisuusneuvoston

turvallisuusagendaa ja sen muutosta. Yksinkertaisen tilastollisen tarkastelun avulla jaoin

empiirisen aineisto, neuvoston päätöslauselmat 1990–2009, neljään eri tilastoon. Näiden

tilastojen tutkimisen tukena käytin niihin kohdistuvia hypoteesejä.

Ensimmäisessä tilastossa tarkastelin päätöslauselmien jakaantumista traditionaalisen ja

ei-traditionaalisen turvallisuuden välillä. Traditionaalisen turvallisuuden piiriin

kuuluvien päätöslauselmien osuus muodosti odotetusti selkeän määräenemmistön. Ei-

traditionaalista turvallisuutta käsittelevien päätöslauselmien osuus oli kuitenkin 26

prosenttia. Ei-traditionaalisten päätöslauselmien määrä nousi 1990-luvulta 2000-luvulle

jopa 73 prosenttia. Muutosta voi selittää uusilla uhkilla ja kylmän sodan päättymisen

mahdollistamalla avoimemmalla kansainvälisten suhteiden tilanteella. Taustalla

vaikuttaa myös ihmisoikeuksien roolin korostuminen. Lisäksi demokratiasta on tullut

entistä tärkeämpi arvo turvallisuusneuvoston tukiessa epävakaita hallintoregiimejä.

Terrorisminvastaisella sodalla vaikuttaa olleen melko mitätön vaikutus ei-

traditionaalisen turvallisuuden nousulle. Turvallisuusneuvoston turvallisuusagenda on

laajentunut tämän aineiston perusteella, ainakin määrällisesti. Verifiointikriteerit

täyttyvät, joten ensimmäinen hypoteesi saa tukea aineistosta, koska ei-traditionaalisten

relevanttien päätöslauselmien määrä ylitti 20 prosentin rajan.

96

UNAIDS on YK:n alaisten organisaatioiden yhteisohjelma, jonka strategia pyrkii HIV:n

ennaltaehkäisyyn, hoitoon, sairastuneiden tukemiseen ja leviämisen estämiseen (UNAIDS 2011). 97

Kimberley Process Certification Scheme (KPCS).

77

Toisessa tilastossa tarkastelin päätöslauselmien jakaumaa konfliktien ajallisesta

näkökulmasta. Nämä kategoriat olivat konfliktien ennaltaehkäisy, ratkaiseminen ja

jälkihoito. Jakaumassa konfliktien ratkaisemista ja jälkihoitoa käsitteleviä

päätöslauselmia oli yhtä paljon, ennaltaehkäisevien toimenpiteiden jäädessä selkeästi

vähemmistöön. Tarkastelujakson aikana ei esiintynyt suuria muutoksia, vain lievä

siirtymä konfliktien ratkaisemisesta jälkihoitoon oli havaittavissa vuosikymmenten

välillä. Turvallisuusneuvoston turvallisuusagenda on luonteeltaan reaktiivinen. Toinen

hypoteesi ennusti päätöslauselmien painottavan konfliktien jälkihoitoa, mutta tämä ei

kuitenkaan saanut riittävästi tukea aineistosta.

Kolmannessa tilastossa kategorisoin päätöslauselmat konfliktityyppien kolmijaon,

valtioiden sisäiset ja väliset konfliktit sekä terrorismiin. Jakaumassa yli puolet

relevanteista päätöslauselmista käsitteli valtioiden sisäisiä konflikteja. Näin kolmas

hypoteesi sai tukea aineistosta. Mielenkiintoisena tarkastelussa nousi esiin terrorismia

käsittelevien päätöslauselmien sijoittuvan pääasiallisesti 2000-luvulle. Tämä heijastaa

terrorisminvastaisen sodan vaikutusta turvaneuvoston turvallisuusagendaan, vaikka

toisaalta terrorismia on käsitelty usein muilla kansainvälisten suhteiden areenoilla.

Terrorismin kokonaisosuus jää turvallisuusagendassa edelleen hyvin pieneksi kahteen

muuhun kategoriaan verrattuna.

Neljäs tilastollinen tarkastelu jakoi päätöslauselmat maantieteellisesti, maanosien sekä

globaalin tason välillä. Ennakko-odotus Afrikkaan kohdistuvista päätöslauselmista

toteutui, koska Afrikan osuus oli yli 40 prosenttia ja kasvu 2000-luvulla yli 50

prosenttia 1990-lukuun verrattuna. Konfliktien määrässä ei ole suurta vaihtelua

vuosikymmenten välillä, mutta turvallisuusneuvoston turvallisuusagenda on painottanut

Afrikan konflikteja selvästi enemmän. Tätä voi selittää mm. entisen Jugoslavian alueen

vakautumisella, koska Eurooppaa käsittelevien päätöslauselmien määrä puolittui.

Tilastossa mielenkiintoisena tuloksena esiin nousi myös globaalin tason

päätöslauselmien kasvu 2000-luvulla. Kansainvälinen terrorismi ja ihmisoikeuksien

suojelu ovat nousseet entistä vahvemmin osaksi turvallisuusagendaa. Hypoteesin ei saa

tukea aineistosta, koska Eurooppaa käsitteleviä päätöslauselmia oli niukasti vasta

kolmanneksi eniten.

78

Turvallisuusagendan muutoksen läpi leikkaavana teemoina olivat ihmisoikeuksien

nousu ja samanaikainen valtiosuvereniteetin merkityksen lasku, mikä kuvaa

turvallisuusneuvoston turvallisuusagendan muutosta yhtäältä lisäyksenä, toisaalta

vanhentumisena (vrt. Holsti 2004, 170). Tämän tutkielman tulokset saavat tukea myös

muista tutkimustuloksista, vaikka ne tämän tutkielman kontekstissa ovat trendin omaisia

tutkimuslöytöjä. Kansainvälisten suhteiden perustana toimii kuitenkin suvereenien

valtioiden väliset sopimukset ja organisaatiot.

Hurrellin (2007, 161) mukaan ihmisoikeuksien asema heikkeni keskeisenä

turvallisuuspolitiikan osana ns. terrorisminvastaisen sodan alettua. Hurrellin väite ei saa

tukea tämän tutkielman perusteella, koska turvaneuvoston kontekstissa tällaista

muutosta ei ollut havaittavissa. Tämä ei vielä osoita Hurrellin olevan väärässä, koska

tämä tutkielma tarkastelee aiheitta epäsuorasti ja makrotason toimintana.

Ihmisoikeuksien universaalisuutta on kritisoitu länsimaiden ulkopuolella yrityksenä

puuttua valtioiden sisäisiin asioihin. Ihmisoikeuksien universaalisuutta on kritisoitu

kulttuurisidonnaisuudesta länsimaisen kulttuurin ja uskonnon synnyttäminä

normatiivisena järjestelmänä (Pirjola 2004, 23). Toisin sanoen ihmisoikeudet voidaan

nähdä myös länsimaisen normatiivisen arvomaailman levittämisenä ja jopa

käännyttämisenä. Tälläkin muutostrendillä on siis vastustajansa, mutta nykyinen kehitys

tukee ihmisoikeuksien roolin kasvua tulevaisuudessa.

Kansainvälisten regiimien muutokset koettelevat instituutioiden joustavuutta.

Muutokset eivät välttämättä kuitenkaan aina ole instituutioille toimintansa kannalta

ratkaisevia tai edes merkittäviä. Muutokset voivat olla sisäisiä tai ulkoisia, suunniteltuja

tai suunnittelemattomia, formaalisia tai ei-formaalisia. Young määrittää kolme

regiiminmuutostyyppiä, perustavanlaatuisten ominaisuuksien, operationaalisten

elementtien ja ongelmien luonteiden muutos. Perustuvanlaatuisilla ominaisuuksilla

viitataan regiimien olennaiseen luonteeseen, ongelmien, joita regiimi pyrkii

ratkaisemaan tai hallitsemaan, määrittämiseen sekä toiminnan perusstrategioihin.

(Young 1999, 133, 136 ja 149-150.) Tässä yhteydessä regiimimuutostyyppien jaottelua

on mahdollista soveltaa turvallisuusneuvoston turvallisuusagendan muutokseen.

79

Perustavanlaatuisten ominaisuuksien muutoksia ei ole turvallisuusagendassa tapahtunut

tarkastelujaksossa ellei globaalin tason nousua sellaiseksi tulkitse, mutta vähäinen

frekvenssimäärä ei sitä tue. Globaalin tason nousu ja ihmisoikeuksien korostuminen

viittaavat mahdolliseen neuvoston toimintatavan muutoksesta reaktiivisesta

aktiivisempaan. Toisaalta ihmisoikeuksien aseman korostuminen ja valtiosuvereniteetin

heikentyminen viittaavat suurempaan pitkäaikaiseen trendiin. Tämän tutkielman

perusteella ei kuitenkaan ole mahdollista selkeästi osoittaa trendin vaikuttavuuden

painoarvoa. Suvereniteetin heikkenemiseen vaikuttavat myös monet muut tekijät,

esimerkiksi alueellistuminen, heikot valtiot, teknologian kehitys (erityisesti

reaaliaikainen viestintä), keskinäisriippuvuus, väestön kasvu, globaaliongelmat (mm.

ilmastonmuutos) ja muiden toimijoiden vahvistuminen. Suvereenit valtiot ovat joka

tapauksessa säilyttäneet keskeisen asemansa kansainvälisten suhteiden toimijoina.

Toiseksi muutos voi esiintyä operationaalisissa elementeissä useilla eri tavoilla. Ne

eivät ole yhtä tärkeitä muutoksia kuin perustavanlaatuisten ominaisuuksien muutos,

koska ne eivät kyseenalaista regiimien olemassaoloa eivätkä ne johda suuriin

muutoksiin. Operationaalisten elementtien muutos voi olla esimerkiksi rahoituksen,

toimeenpanomekanismin tai hallinnon muutoksia. (Young 1999, 137.)

Turvallisuusneuvosto on kokenut useita, mutta suhteellisen pieniä operationaalisten

elementtien muutoksia. Esimerkiksi nykyisin rauhanturvaoperaatioita suorittavat paljon

alueellisen toimijat, kuten NATO ja Afrikan unioni. Operaatiot ovat muuttuneet myös

monimutkaisemmiksi ja vaativimmiksi. Toiseksi suurin osa rauhanturvaajista tulee ns.

kolmansista maista, esimerkiksi Pakistanista ja Intiasta. Uudet nousevat taloudet

osallistuvat myös entistä aktiivisemmin myös kustannusten kattamiseen ja ovatkin

tämän takia vaatineet (ainakin yleisesti YK-järjestelmän sisällä) lisää vaikutusvaltaa.

Ennaltaehkäisevän toiminnan lisääntyminen on myös toiminnan painopisteen

muutoksesta, vaikka itse muutos ei olekaan suuri.

Kolmanneksi regiimien ongelmien luonteen muutos on jonkin tietyn regiimin

perustavanlaatuisen ominaisuuden muutos, mutta muutos voi tapahtua itse ongelmissa,

mikä edellyttää ongelman uudelleen määrittämistä (ibid.). Itse ongelmien eli

turvallisuusuhkien muutos on vaikuttanut olennaisesti turvaneuvoston

turvallisuusagendan muutokseen, terrorismin nousu, sotien siirtyminen valtioiden

sisäisiksi konflikteiksi ja ihmisoikeuksien suojelun korostuminen. Terrorismi ja muut

80

ei-valtiolliset turvallisuusuhkat ovat aiheuttaneet suuria sopeutumisongelmia

turvallisuusneuvoston toimintaan, koska se on perustettu valtioiden toisilleen

aiheuttamien uhkien torjumiseen ja ratkaisemiseen.

Regiimien muutosta pohtiessa on tärkeä muistaa, että turvallisuusneuvoston toiminnan

muutokset ovat aina riippuvaisia neuvoston pysyvien jäsenmaiden

turvallisuuspoliittisista linjauksista ja intresseistä. Muutos pitää ymmärtää aina sekä

rakenteellisesta että toimijoiden näkökulmasta.

Tämä tutkielma tarjoaa monia mielenkiintoisia jatkotutkimusmahdollisuuksia. Edellä

mainittujen tutkimuslöytöjen lisäksi turvallisuusneuvoston toimintaa voi tutkia

turvallistamisteorian avulla. Turvallistamisteorian on kehittänyt Kööpenhaminan koulu

ja sen on perustaltaan konstruktivistinen. Turvallistaminen on politisoinnin äärimuoto.

Turvallistamisella tarkoitetaan jonkin asian siirtämistä politiikan agendalta

turvallisuuden agendalle. Onnistunut turvallistaminen edellyttää säännöistä, jotka voivat

olla muodollisia tai epämuodollisia, eroon pääsemistä legitimiteetin säilyttäen eli se siis

vaatii onnistuakseen kohdeyleisön hyväksynnän. (Buzan ym. 1998, 23 ja 25.)

Turvallisuuspoliittiset keinot ovat poikkeuksia ”konventionaalisista” politiikan

toimeenpanon keinoista. Turvallistamissiirto on toimenpide, jolla jokin turvallistettava

asia siirretään turvallisuuden agendalle. (Ibid. 25 ja 204.) Turvallisuussiirto on kriittinen

toimenpide turvallistumisen onnistumisen kannalta.

Tämä tutkielma on onnistunut osoittamaan turvallisuusneuvoston tärkeyden

kansainvälisen turvallisuuspolitiikan ja -tutkimuksen kannalta. Toivottavasti tämä toimii

pohjana jatkotutkimuksille.

81

LÄHTEET

Primäärilähteet

Boutros-Ghali, Boutros (1992): An Agenda for Peace. Yhdistyneet Kansakunnat, New

York.[viitattu 1.10.2009] < http://www.un.org/docs/SG/agpeace.html>.

ICISS, International Commission on Intervention and State Sovereignty (2001):

Responsibility to Protect.

SC, Security Council (1990–2009): Turvallisuusneuvoston päätöslauselmat 647-1907.

SC, Security Council (2011): Päätöslauselma 1973.

Turvallisuusneuvosto (2008): Small Arms: Report of the Secretary General. Luettu

27.6.2012. <URL: http://www.poa-iss.org/DocsUpcomingEvents/S-2008-258.pdf>

Turvallisuusneuvosto (2011): Conflict Prevention UN Documents. Luettu 2.7.2012.

<URL:

http://www.securitycouncilreport.org/site/c.glKWLeMTIsG/b.3478051/k.4E91/Conflict

_Preventionbr_UN_Documents.htm>.

Turvallisuusneuvosto (2012): Luettu 16.5.2012. <URL: http://www.un.org/en/sc/ctc/>.

UNAIDS (2011): Strategy 2011–15.

<URL:http://www.unaids.org/en/aboutunaids/unaidsstrategygoalsby2015/>.

Unicef (2012): Luettu 9.5. <URL:http://www.unicef.org/about/who/index_60926.html>.

UN Women (2012): Luettu 9.5. <URL:http://www.unwomen.org/about-us/about-un-

women/>.

United Nations Treaty Collection (2012): Luettu 22.5.2012 <URL:

http://treaties.un.org/Pages/ViewDetails.aspx?src=TREATY&mtdsg_no=XVIII-

10&chapter=18&lang=en>.

Yhdistyneet Kansakunnat (1945): Peruskirja. New York.

Yhdistyneen Kansakunnat (2012a): <URL: http://www.un.org/sg/appointment.shtml>.

Yhdistyneet Kansakunnat (2012b): Turvallisuusneuvoston alaiset toimielimet. Luettu

19.6.2012 . <URL: http://yk.fi/node/228>.

Yhdistyneet Kansakunnat (2012c): Turvallisuusneuvosto. Luettu 19.6.2012. <URL:

http://yk.fi/node/227>.

Yhdistyneet Kansakunnat (2012d): Rauhaanpakottaminen. Luettu 19.6.2012. <URL:

http://yk.fi/node/241>.

Yhdistyneet Kansakunnat (2012d): Rauhanrakentaminen. Luettu 19.6.2012. <URL:

http://yk.fi/node/242>.

82

Yhdistyneet Kansakunnat (2012e): Kansainvälinen oikeus. Luettu 19.6.2012. <URL:

http://yk.fi/node/265>.

Yleiskokous (1963): Päätöslauselma 1991. Yhdistyneet Kansakunnat, New York.

Teoriakirjallisuus

Adler, Emanuel (2005): Barry Buzan‟s use of constructivism to reconstruct the English

School: „Not all the way down‟. Millennium: Journal of International Studies 34:1,

170-182.

Anttila, Anu-Hanna (2005): Miten sosiologisia teorioita käytetään historiallisen

sosiologian tutkimuksissa?, 101-134. Teoksessa Andersson, Marja, Anttila, Anu-Hanna

ja Rantanen (toim.): Kahden muusan palveluksessa. Turun historiallinen yhdistys ry,

Turku.

Apunen, Osmo (2004): Murrosaikojen maailmanpolitiikka. Tampereen yliopiston

Politiikan

tutkimuksen laitos, Tampere.

Archer, Clive (2001): International organizations. Routledge, Lontoo.

Baldwin, David A. (1997): The Concept of Security. Review of International Studies

23:1, 5–26.

Baylis, John (2008): The Concept of Security in International Relations, 494-502.

Teoksessa Globalization and Environmental Challenges: Reconceptualizing Security in

the 21st Century, Günther, Hans Brauch, Spring, Úrsula Oswald, Mesjasz, Czeslaw,

Grin, John, Dunay, Pál, Behera, Navnita Chadha, Chorou, Béchir, Kameri-Mbote,

Petricia and Liotta, P. H. (toim.),. Springer, Berlin, Heidelberg ja New York.

BBC (2002): Dispute over war crimes court settled. Luettu 22.5.2012. <URL:

http://news.bbc.co.uk/2/hi/americas/2125829.stm>.

Betts, Richard K. (1997): Should Strategic Studies Survive?. World Politics 50:1, 7-33.

Bothe, Michael (2008): Security in International Law Since 1990, 475-485. Teoksessa

Globalization and Environmental Challenges: Reconceptualizing Security in the 21st

Century, Günther, Hans Brauch, Spring, Úrsula Oswald, Mesjasz, Czeslaw, Grin, John,

Dunay, Pál, Behera, Navnita Chadha, Chorou, Béchir, Kameri-Mbote, Petricia and

Liotta, P. H. (toim.),. Springer, Berlin, Heidelberg ja New York.

Boyle, Alan ja Chinkin, Christine (2007): The Making of International Law. University

press, Oxford.

Brauch, Hans Günter (2008): From a Security towards a Survival Dilemma, 537-552.

Teoksessa Globalization and Environmental Challenges: Reconceptualizing Security in

the 21st Century, Günther, Hans Brauch, Spring, Úrsula Oswald, Mesjasz, Czeslaw,

83

Grin, John, Dunay, Pál, Behera, Navnita Chadha, Chorou, Béchir, Kameri-Mbote,

Petricia and Liotta, P. H. (toim.),. Springer, Berlin, Heidelberg ja New York.

Bretherton, Charlotte ja Vogler, John (2006): The European Union as a Global Actor.

Routledge, New York.

Brocklehurst, Helen (2010): Children and War, 367-382. Teoksessa Collins, Alan

(toim.) Comtemporary Security Studies, Oxford University Press, New York.

Bull, Hedley (2002): The Anarchical society: a study of order in world politics.

Palgrave, Basingstoke.

Buzan, Barry (1983): People, States & Fear – an Agenda for International Studies in

the Post-Cold War Era. Harvester Wheatsleaf.

Buzan, Barry ja Waever, Ole (2009): Macrosecuritisation and security constellations:

reconsidering scale in securitisation theory. Review of International Studies, 35, 253-

276.

Buzan, Barry, Waever, Ole ja de Wilde, Jaap (1998): Security: A New Framework for

Analysis. Lynne Rienner, Lontoo

Cassese, Antonio (2004): Terrorism as an International Crime, 213-226. Teoksessa

Bianchi, Andrea (toim.) Enforcing International Law Norms Against Terrorism. Hart

publishing, Oxford ja Portland Oregon.

Constantinides, Aristotle (2005): An Overview of Legal Restraints on Security Council

Chapter VII Action with a Focus on Post-Conflict Iraq. Luettu 2012. <URL:

http://www.esil-sedi.eu/fichiers/en/Constantinides_782.pdf>

Coops, Cees (2005): Editorial. Research Paper 23, 1. NATO Defence College, Rooma.

Cousens, Elizabeth (2004): Conflict Prevention, 101-115. Teoksessa Malone, David M.

(toim.): The UN Security Council. Lynne Rienner, Lontoo.

Dinstein, Yoram (2004): War, Aggression and Self-Defence. Cambridge University

Press.

Dupuy, Pierre-Marie (2004): State Sponsors of Terrorism: Issues of International

Responsibility, 3-16. Teoksessa Bianchi, Andrea (toim.) Enforcing International Law

Norms Against Terrorism. Hart publishing, Oxford ja Portland Oregon.

Fassbender, Bardo (2002): Uncertain Steps into a post-Cold War World: The Role and

Functioning of the UN Security Council after a Decade of Measures against Iraq.

European Journal of International Law, 13:1, 273-303.

Fassbender, Bardo (2004a): Pressure for Security Council Reform, 341-356. Teoksessa

Malone, David M. (toim.): The UN Security Council. Lynne Rienner, Lontoo.

84

Fassbender, Bardo (2004b): The UN Security Council and International Terrorism, 83-

102. Teoksessa Bianchi, Andrea (toim.) Enforcing International Law Norms Against

Terrorism. Hart publishing, Oxford ja Portland Oregon.

Finnemore, Martha ja Sikkink, Kathryn (2001): Taking Stock: The Constructivist

Research Program in International Relations and Comparative Politics. Annual Review

of Political Science 4:1, 391-416.

Floyd, Rita (2007): Towards a consequentialist evaluation of security: Bringing together

the Copenhagen School and the Welsh School of security studies. Review of

International Studies 33:2, 327-350.

Focarelli, Carlo (2008): The Responsibility to Protect and Humanitarian Intervention:

Too Many Ambiguities for a Working Doctrine. Journal of conflict and security law

13:2, 191-213.

Fox, Gregory H. (2004): Democratization. Teoksessa Malone, David M. (toim.) (2004):

The UN Security Council. Lynne Rienner, Lontoo.

Franco, Andres (2004): Armed Nonstate Actors, 117-129. Teoksessa Malone, David M.

(toim.) (2004): The UN Security Council. Lynne Rienner, Lontoo.

Frederking, Brian (2003): Constructing Post-Cold War Collective Security. American

Political Science Review, 97:3, 363-378.

Gardella, Anna (2004): The Fight Against Financing of Terrorism between Judicial and

Regulatory Cooperation, 415-452. Teoksessa Bianchi, Andrea (toim.): Enforcing

International Law Norms Against Terrorism. Hart publishing, Oxford ja Portland

Oregon.

Global Policy Forum (2012): Subjects of UN Security Council Vetoes. Luettu 20.6.2012.

<URL: http://www.globalpolicy.org/component/content/article/102/40069.html>

Gottemoeller, Rose (2007): The Evolution of Sanctions in Practice and Theory.

Survival, 49:4, 99–110.

Gray, Christine (2008): International Law and the Use of Force. Oxford University

press.

Hakapää, Kari (2003): Uusi kansainvälinen oikeus. Talentum, Helsinki.

Hakovirta, Harto (2002): Maailmanpolitiikka: teoria ja todellisuus. Gummerus

kirjapaino, Jyväskylä.

Henriksson, Kirsi ja Kastari, Pirkko-Liisa (2001): Kun politiikka muuttuu

historiankirjoitukseksi – lähihistorian haaste. Teoksessa Autio, Sari, Katajala-Peltomaa,

Sari ja Vuolanto, Ville: Historioitsijan arki ja tutkimuksen prosessi. Vastapaino,

Tampere.

Helsingin Sanomat (2012): Meksikolaiselta moottoritieltä löytyi 49 ruumista. Luettu

20.5.2012.

85

<URL:http://www.hs.fi/ulkomaat/Meksikolaiselta+moottoritielt%C3%A4+l%C3%B6yt

yi+49+ruumista+/a1305562290399>

Holsti, Kalevi J. (2004): Taming the Sovereigns. University Press, Cambridge.

Hobbes, Thomas (1999) [1651]: Leviathan eli kirkollisen ja valtiollisen yhteiskunnan

aines, muoto ja valta. Vastapaino, Tampere.

Hopf, Ted (1998): The Promise of Constructivism in International Relations Theory.

International Security 23:1, 171-200.

Hurrell, Andrew (2007): On Global Order. Cambridge University Press, Cambridge.

Huysmans, Jef (2006): International politics of insecurity: normativity, inwardness and

the exception. Security Dialogue 37:1, 11-29.

Huysmans, Jef (1998.): The question of the limit: Desecuritisation and the aesthetics of

horror in political realism. Millennium: Journal of International Studies 27:3, 569-90.

Kirgis, Frederic (2003): Security Council Resolution 1483 on the Rebuilding of Iraq.

American Society of International Law. Luettu 27.2.2012

URL:<http://www.asil.org/insights/insigh107.htm>.

Knight, Andy W. (2000): A Changing United Nations. Palgrave Macmillan, New York.

Kolb, Robert (2004): The Exercise of Criminal Jurisdiction over International

Terrorists, 227-282. Teoksessa Bianchi, Andrea (toim.) Enforcing International Law

Norms Against Terrorism. Hart publishing, Oxford ja Portland Oregon.

Liotta, P. H. (2005): Through the Looking Glass: Creeping Vulnerabilities and the

Reordering of Security. Security Dialogue, 36:1, 49-70.

Loescher, Gil (2001): The UNHCR and World Politics. Oxford University Press,

Oxford.

Lowe, Vaughan, Robert, Adam, Welsh, Jennifer ja Zaum, Dominik (toim.) (2010): The

United Nations Security Council and War. Oxford University press, New York.

Luck, Edward C. (2004): Tackling Terrorism, 85-100. Teoksessa Malone, David M.

(toim.): The UN Security Council. Lynne Rienner, Lontoo.

Lutz, Brenda ja Lutz, James (2010): Terrorism, 289-310. Teoksessa Collins, Alan

(toim.) Contemporary Security Studies. Oxford University Press, New York.

Mahbubani, Kishore (2004): The Permanent and Elected Council Members, 253-266.

Teoksessa Malone, David M. (toim.): The UN Security Council. Lynne Rienner,

Lontoo.

Malone, David M. (toim.) (2004): The UN Security Council. Lynne Rienner, Lontoo.

86

Marttila, Anne-Mari (2003): Ruumiin politiikka. Nationalismi, etnisyys ja sukupuoli

naisiin kohdistuneen seksuaalisen väkivallan näkökulmasta Bosnian ja Kosovon

konflikteissa. Turun yliopiston poliittisen historian julkaisuja 25, Turku.

McDonald, Matt (2008): Constructivism, 59-72. Teoksessa Williams, Paul D. (toim.):

Security studies: An introduction. Routledge, London ja New York.

McDonald, Glenn (2011): Fact or Fiction? The UN Small Arms Process, 42-

67.Teoksessa Berman, Eric, W., Krause, Keith, LeBrun, Emile ja McDonald, Glenn

(toim.): Small Arms Survey 2011. Graduate Institute of International and Development

Studies, Geneve. Cambridge University Press.

McSweeney, Bill (1999): Security, Identity and Interests: A Sociology of International

Relations. University Press, Cambridge.

Muggah. Robert (2011): Larger but Less Known, 9-41.Teoksessa Berman, Eric, W.,

Krause, Keith, LeBrun, Emile ja McDonald, Glenn (toim.): Small Arms Survey 2011.

Graduate Institute of International and Development Studies, Geneve. Cambridge

University Press.

Orakhelashvili, Alexander (2003): The Post-war settlement in Iraq: the UN Security

council resolution 1483 and general international law. Journal of Conflict & Security

Law, 8:2, 307–314.

Orakhelashvili, Alexander (2005): The Impact of Peremptory Norms on the

Interpretation and Application of United Nations Security Council Resolutions. The

European Journal of International Law, 16:1, 59–88.

Pirjola, Jari (2004): Ihmisoikeuksien universaalisuus – yhteisten sääntöjen mahdollisuus

monen kulttuurin maailmassa, 21-36. Teoksessa Kouros, Kristiina ja Villa, Susan

(toim.): Ihmisoikeudet ja islam. Otava, Helsinki.

Radicati di Brozolo, Luca G. ja Megliani, Mauro (2004): Freezing the Assets of

International Terrorist Organisations, 377-414. Teoksessa Bianchi, Andrea (toim.):

Enforcing International Law Norms Against Terrorism. Hart publishing, Oxford ja

Portland Oregon.

Roberts, Adam (2004): The Use of Force, 133-152. Teoksessa Malone, David M.

(toim.): The UN Security Council. Lynne Rienner, Lontoo.

Rodley, Nigel S. ja Cali, Basak (2007): Kosovo Revisited: Humanitarian Intervention

on the Fault Line of International Law. Human Rights Law Review 7:2, 275-297.

Ruggie, John (1998): Constructing the World Polity. Essays on International

Institutionalization. Routledge, Lontoo.

Saul, Ben (2005): Definition of „„Terrorism‟‟ in the UN Security Council: 1985–2004.

Chinese Journal of International Law, 4:1, 141–166.

Small Arms Survey (2012): Weapons and Markets. Luettu 27.6.2012. <URL:

http://www.smallarmssurvey.org/weapons-and-markets/definitions.html>

87

Smith, Michael J. (1998): Humanitarian Intervention: An Overview of the Ethical

Issues. Ethics & International Affairs 12:1, 63-79.

Smith, Graham (2005): Into Cerberus‟ lair: Bringing the idea of security to light. The

British Journal of Politics & International Relations 7:4, 485-507.

Vuori, Juha (2005): Turvallistaminen, sota ja järjestys muuttuvassa kansainvälisessä

järjestelmässä. Kosmopolis 35:4, 46–51.

Vuori, Juha (2010): Sino-Indian issues – Asian security -kurssi. Politiikan tutkimuksen

laitos, Turun yliopisto.

Wallensteen, Peter ja Johansson, Patrick (2004): Security Council Decisions in

Perspective, 17-36. Teoksessa Malone, David M. (toim.): The UN Security Council.

Lynne Rienner, Lontoo.

Weiss, Thomas G. (2004): The Humanitarian Impulse, 37-54. Teoksessa Malone, David

M. (toim.): The UN Security Council. Lynne Rienner, Lontoo.

Wendt, Alexander (1992): Anarchy is what States Make of it: The Social Construction

of Power Politics. International Organization 46:2, 391-425.

Weschler, Joanna (2004): Human Rights, 55-68. Teoksessa Malone, David M. (toim.):

The UN Security Council. Lynne Rienner, Lontoo.

White, Nigel (2002): The United Nations System: Toward International Justice. Lynne

Rienner, Lontoo.

Williams, Paul D. (toim.) (2008): Security studies: An introduction. Routledge, London

ja New York.

Wilmshurst, Elizabeth (2006): Panel Discussion, 247-276. Teoksessa Nesi, Giuseppe

(toim.): International Co-Operation in Counter-Terrorism: The United Nations and

Regional Organizations in the Fight Against Terrorism. Ashgate, Aldershot.

Young, Oran R. (1999): Governance in World Affairs. Cornel University Press, Ithaca.

Zehfuss, Maja (2002): Constructivism in International Relations: The Politics of

Reality. University Press, New York.