Yrjö Hakanen

Markkin

oid

en vai ih

misen

hyväksi? – Komm

unistin puheenvuoro

polem

ia

On sanottu, että suomalainen yhteiskunnallinen keskustelu on yhtä puuroa. Linjoista ei saa selvää. Onko todella näin? Mikä on tämän päivän suo-malainen oikeisto–vasemmisto-jana?

Edellisestä Polemiasta luimme nuoroikeiston pu-heenvuoron. Nyt pitkäaikainen Suomen kommu-nistisen puolueen puheenjohtaja Yrjö Hakanen päivittää kommunismia tähän päivään.

Julkaisutiedot ISBN 978-952-5801-86-6ISSN 1235-6964

2013 KAKS – KUNNALLISALAN KEHITTÄMISSÄÄTIÖ

Yrjö HakanenYrjö Hakanen

Markkinoiden vai ihmisen hyväksi?– Kommunistin puheenvuoro

polemia

Markkinoiden vai ihmisen hyväksi?– Kommunistin puheenvuoro

Markkinoiden vai ihmisen hyväksi?– Kommunistin puheenvuoro

Yrjö Hakanen

Markkinoiden vai ihmisen hyväksi?

– Kommunistin puheenvuoro

kaks – kunnallisalan kehittämissäätiö

MARKKINOIDEN VAI IHMISEN HYVÄKSI?

Kunnallisalan kehittämissäätiönPolemia-sarjan julkaisu nro 91© Pole-Kuntatieto Oy ja Yrjö Hakanen

Vammalan Kirjapaino Oy, Sastamala 2013ISBN 978-952-5801-85-9 (nid.)ISBN 978-952-5801-86-6 (PDF)ISSN 1235-6964

5

ESIPUHE .................................................................................................... 7

JOHDANTO .............................................................................................. 9

1. MIHIN SUOMI ON MENOSSA? ................................................. 10

2. KRIISIN SYYT JA SYYPÄÄT ......................................................... 14

Talous- ja finanssikriisi ........................................................... 15 Monien kriisien vyyhti ........................................................... 17

3. TIE ULOS KRIISISTÄ ...................................................................... 19

Irti leikkauspolitiikasta ........................................................... 19 Työajan lyhentäminen ja työllisyys ............................. 20 Perusturva ja minimipalkka ........................................ 21 Oikeudenmukaisempi verotus .................................... 25 Talouden ekologinen rakennemuutos .................................. 27 Toisenlainen Eurooppa .......................................................... 30 Uusi turvallisuuskäsitys .......................................................... 34 Osallistuva demokratia ja 2000-luvun sosialismi ............... 36

4. ONKO SUOMELLA VARAA HYVINVOINTIIN? ...................... 41

Pohjoismainen hyvinvointimalli ja Suomi ........................... 41

Sisällys

6

Julkinen vai yksityinen palvelu? ............................................ 43 Naisten työ ja tasa-arvo .......................................................... 47 Onko pakko leikata? ............................................................... 48

5. KUKA KEKSI KUNTAUUDISTUKSEN? ...................................... 52

Ensin tuli kupru ...................................................................... 53 … ja sitten sotku ...................................................................... 56

6. KUNTAUUDISTUS UUSIKSI ........................................................ 62

Lähipalvelut perusoikeus ....................................................... 63 Kuntien rahoitus kuntoon ...................................................... 64 Kolmiportainen demokratia .................................................. 66 Osallistuva budjetointi ........................................................... 68

7. ULOS VAIHTOEHDOTTOMUUDEN NOIDANKEHÄSTÄ ... 73

LÄHTEET ................................................................................................... 75

7

Suomalaista yhteiskunnallista keskustelua on moitittu aneemi-seksi. On sanottu, että aatteet ovat joko kuolleet tai sekoittuneet keskenään yhdeksi massaksi. Onko näin?

Polemia-sarjassa on syksyllä 2013 kustannettu kaksi erityisen yhteiskunnallista kirjaa. Niissä luodataan tämän päivän suoma-laista oikeisto–vasemmisto-janaa.

Edellisessä Polemiassa nuoroikeistolainen Wille Rydman ar-vioi yksilön ja yhteiskunnan suhdetta yleisesti Suomessa. Hän ar-vioi hyvinvointivaltion romahtavan.

Tässä Polemia-kirjassa Suomen kommunistisen puolueen pit-käaikainen puheenjohtaja Yrjö Hakanen kirjoittaa uutta kommu-nistisen manifestin sovelletusta Suomen arkeen. Hän puolustaa vahvasti julkista sektoria markkinavoimia vastaan. Kuntaremon-tin hän laittaisi uusiksi.

Meidän lukijoiden tehtävä on nyt arvioida näitä yhteiskunnal-lisia linjauksia.

Lämmin kiitos kirjoittajalle! Antoisia lukuhetkiä!

Helsingissä lokakuussa 2013

Antti MykkänenasiamiesKAKS – Kunnallisalan kehittämissäätiö

Esipuhe

9

2000-luvun alkaessa Suomi oli menestystarina. Euroopan unionin jäsenyys oli tuonut vakaan kehityksen. Vastak-kainasettelujen aika oli ohi. – Näin sanottiin, ja monista

näyttikin siltä. Mutta nyt kuljetaan kriisistä toiseen. Miten tässä näin on käynyt?

Suomessa on rahaa ja rikkautta enemmän kuin koskaan, mut-ta köyhyys ja turvattomuus lisääntyvät. On tekemätöntä työtä, mutta työttömyys vain pahenee. On tietoa ja uusia teknologioita, mutta ilmastonmuutos ja monet muut ongelmat kärjistyvät. Vaikka ihmisten väliset yhteydet ovat laajentuneet ja kansainvä-listyneet, yksinäisyys ja ennakkoluulot toisia kansoja ja kulttuu-reja kohtaan lisääntyvät.

Mihin olemme menossa? Millaista Suomea ja maailmaa ha-luamme?

Johdanto

10

Siinä Suomessa, johon synnyin ja jossa kasvoin, elettiin op-timistista rakentamisen ja uudistamisen aikaa. Tuolloin tulivat lapsilisät, arava-asunnot, eläkeuudistukset, työttö-

myysturva, sairausvakuutus, työajan lyhentäminen, Yleisradion televisiolähetykset, peruskoulu, alueelliset yliopistot, kansanter-veyslaki, lasten päivähoito-oikeus, työsuojelu, ympäristöhallinto, aloite ydinaseettomasta Pohjolasta, kehitysyhteistyö, Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous…

Suomi, jossa haluttiin rakentaa hyvinvointivaltiota ja välittää myös muista, oli köyhempi kuin tämä nykyinen Suomi. Eikä uudis tusten toteuttaminen jarruttanut talouden kehitystä, päin-vastoin.

Uudistukset eivät tapahtuneet kuitenkaan itsestään, vaan ne olivat monien aloitteiden, väittelyjen ja usein pitkien kamppailu-jen tulosta. Työväenliike ajoi uudistuksia vetoomuksilla, mielen-osoituksilla ja lakoilla. Ammattiosastot, naisjärjestöt, opiskelijat, työttömät ja eläkeläiset olivat liikkeellä.

Ihmiset uskoivat mahdollisuuksiin vaikuttaa asioihin. Tätä tu-kivat vasemmisto, jonka politiikkaa vahva kommunistinen ja kansandemokraattinen liike radikalisoivat, sekä vasemmiston ja maalaisliitto-keskustan yhteistyö. Omalla tavallaan uudistuksille

1. Mihin Suomi

on menossa?

11

pohjusti tietä myös kilpailu Neuvostoliiton ja sosialismin aattei-den kanssa.

Tänään uutiset kertovat toinen toistaan seuraavista heikennyk-sistä. Kehittäminen on sananakin kääntynyt nurin perin, ja se al-kaa olla jo uuskielen synonyymi sanalle huonontaminen. En väi-tä, että ennen oli kaikki paremmin, mutta on tapahtunut jyrkkä käänne hyvinvointivaltion tavoitteista markkinaehtoiseen ja eri-arvoisuutta lisäävään suuntaan. Enää ei ole kyse vain siitä, miten perusoikeudet toteutuvat käytännössä, vaan nyt ollaan lainsää-dännöllä kaventamassa useita perusoikeuksia, murentamassa työelämän sopimusturvaa ja ajamassa alas monia hyvinvointijär-jestelmien rakenteita.

Suomi on ollut suhteellisen pienten tuloerojen yhteiskunta. 1990-luvun alun jälkeen tuloerot ovat kuitenkin kasvaneet, ja muutos on ollut kansainvälisesti poikkeuksellisen nopea. Pieni- ja keskituloisten reaalitulot ovat kasvaneet hitaasti ja monilla su-pistuneet. Sen sijaan suurituloisin kymmenes ja erityisesti huip-putuloisin yksi prosentti ovat kasvattaneet tulojaan.

Tilastokeskuksen mukaan väestön suurituloisimman prosen-tin reaalitulot ovat kasvaneet 15 vuodessa reilusti yli kaksinker-taisiksi. Tuloeroja ovat kasvattaneet pääasiassa osinkotulot ja myyntivoitot.

Presidentti Urho Kekkonen julisti aikoinaan ”kansallisen hätä-tilan”, kun työttömyys ylitti 60 000 henkilön rajan. Nykyisin mo-nin verroin laajemmasta, sadoissa tuhansissa laskettavasta työt-tömyydestä on tullut pysyvä ilmiö.

Teollisuudesta on kadonnut noin kymmenessä vuodessa 100 000 työpaikkaa. Samalla työmarkkinat ovat muuttuneet epä-varmemmiksi eli ne ovat prekarisoituneet. Pätkätyöt ja työehto-jen polkeminen ovat yleistyneet.

Köyhien määrä on kasvanut 1990-luvun puolivälin jälkeen puolitoistakertaiseksi. Lapsiköyhyys on jopa kolminkertaistunut. Tuloköyhyydessä elää etenkin pitkäaikaistyöttömiä, pelkän kan-saneläkkeen (takuueläkkeen) saajia, yksinhuoltajia ja muita lap-siperheitä sekä opiskelijoita ja muita nuoria.

Uutena ilmiönä on kokonaan tuloja vailla olevien kotitalouk-sien määrän lisääntyminen 20 000:een, ja määrä on kymmenessä vuodessa yli kaksinkertaistunut. Suomessa on yli 50 000 syrjäy-

12

tynyttä nuorta, joista noin 32 000 ei ole kirjoilla sen enempää koulussa, työnhakijana kuin työttömyysturvan piirissä.

Terveyserot ovat kasvaneet dramaattisesti. Pienituloisten ja suurituloisten miesten odotettavissa olevan elinajan ero on kas-vanut 1990-luvun lopulta noin kaksinkertaiseksi, jo yli 15 vuo-teen. Sama eriarvoisuus koskee myös naisia, vaikka ero onkin pienempi. Nuorista joka viides on joutunut turvautumaan psy-kiatriseen erikoissairaanhoitoon tai syö mielenterveyslääk-keitä.

Eriarvoisuuden lisääntyminen näkyy palveluissa. Kunnallises-sa terveydenhuollossa voi lääkärille joutua odottamaan kuukau-sia, kun taas yksityiseltä puolelta saa hoitoa nopeasti – jos on ra-haa tai on työterveydenhuollon piirissä.

Raha ratkaisee myös vanhusten palveluissa sen, keitä ja miten palvellaan. Paljon kehuttu suomalainen koulujärjestelmä on se-kin alkanut eriytyä ja muuttua eriarvoisempaan suuntaan. Alueel liset erot kasvavat, kun teollisuuslaitoksia ajetaan alas ja palvelut keskittyvät.

Asunnottomuuden sanottiin vuosikymmen sitten olevan pois-tumassa, mutta käytännössä se vain lisääntyy. Kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen väheneminen on synnyttänyt yhdessä työttö-myyden ja perusturvan puutteiden kanssa uutta asunnottomuut-ta. Se koskee etenkin nuoria.

Samaan aikaan on tullut myös uusia ongelmia ympäristönsuo-jelussa. Ilmastonmuutos, ydinvoima ja elintarvikkeiden lisäai-neet huolestuttavat laajasti. Talvivaaran kaivos on saanut jatkaa ympäristötuhoja viranomaisten puuttumatta kunnolla asiaan, ja ympäristönsuojelu on alistettu elinkeinopolitiikalle.

Suomi on kansainvälistynyt. Kun pääomien ja työvoiman liik-kuminen yli rajojen on yhdistynyt sosiaaliseen polkumyyntiin, työttömyyteen ja vaikutusmahdollisuuksien puutteeseen, on noussut maahanmuuttajavastaisuutta ja rasismia. Sitä ruokkivat kilpailuyhteiskunnan koventuneet arvot, joissa ihmisiä mitataan vain rahalla ja taloudellisella tuottavuudella.

Lisäksi Euroopan unionin jäsenyys on sitonut maamme talou-delliseen ja poliittiseen järjestelmään, jossa keskeiset päätökset tehdään suljetuissa kabineteissa. Kansalaiset ja usein myös kan-sanedustajat ovat sivussa olennaisesta päätöksenteosta. Sen sijaan

13

pankkiirien, suuryhtiöiden johtajien ja elinkeinoelämän lobba-reiden vaikutusvalta on kasvanut.

Integraation tiivistyminen ja syventyminen on sitonut myös Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan EU:n yhteiseen politiik-kaan ja kumppanuuteen Naton kanssa.

14

Suurin osa suomalaisista kannattaa hyvinvointivaltion ta-voitteita, haluaa vähentää eriarvoisuutta ja on huolestunut suuryhtiöiden vallan kasvusta. Taloudellinen ja poliitti-

nen eliitti sen sijaan puhuu kilpailukyvystä, velkaantumisesta, kestävyysvajeesta ja rakennemuutoksista. Pohjoismaista hyvin-vointimallia kehutaan maailmalla, mutta meillä päätöksentekijät haluavat purkaa sitä. Mistä kuilu kansalaisten ja päättäjien välillä johtuu?

Poliittinen ja taloudellinen eliitti on viime aikoina suorastaan kampanjoinut kriisitietoisuuden lisäämisen puolesta. Sen ym-märtäisi, jos kriisipuheille olisi vahvat perustelut. Ne ovat kuiten-kin vähintäänkin kiistanalaisia.

Suomi sijoittuu kilpailukykyvertailuissa jatkuvasti maailman kärkipaikoille. Velkaa on kertynyt, mutta olemme Euroopan vä-hiten velkaantuneita maita. Kun otetaan lukuun sekä valtio, kun-nat että sosiaaliturvarahastot, on julkinen talous edelleen ylijää-mäinen. Jo pelkästään rahoitussaatavia on enemmän kuin velkaa.

Rakenteita on muutettu etenkin teollisuudessa vauhdilla, mut-ta eivät esimerkiksi Nokian ja puunjalostusteollisuuden ongelmat ole johtuneet työntekijöiden palkkojen tai julkisten menojen suuruudesta. Nykyisestä taantumasta huolimatta Suomen brut-

2. Kriisin syyt

ja syypäät

15

tokansantuotekin on reaalisesti noin viidenneksen korkeammal-la tasolla kuin 2000-luvun alkaessa.

Mistä kriisipuhe siis kumpuaa?Useimpien suomalaisten puolueiden historia on alkanut kan-

salaisliikkeistä. Matkan varrella niistä on tullut enemmänkin ”valtiohoitajia” ja vaalikoneistoja. Samalla puolueet ovat kytkey-tyneet elinkeinoelämän etujärjestöihin, pankki- ja yritysmaail-maan sekä johtavaan virkamieskuntaan.

Suomalaisessa politiikassa on pitkä konsensuksen perinne. Enää ei ole kuitenkaan perustaa aiempien vuosikymmenten kal-taiselle kansallisissa puitteissa tehtävälle konsensuspolitiikalle. ”Valtiohoitajat” ovat kytkeytyneet ennen muuta Euroopan unio-niin ja kansainvälisesti toimiviin yrityksiin ja rahoitusmarkkinoi-hin. Tämä on muuttanut politiikan tekemisen raameja ja ”peli-sääntöjä”.

Ratkaisuja ja konsensusta haetaan EU-komission ja EU-mai-den johtajien, kansainvälisten rahoituslaitosten ja ylikansallisten yritysten johtajien kanssa. Politiikan asialistaa hallitsee yhteis-kunnan sopeuttaminen ja voimavarojen valjastaminen kansain-välisten markkinoiden tarpeisiin.

Samalla, kun puolueiden yhteys kansalaisiin on heikentynyt, on median rooli kasvanut. Mediassa taas ”newsspeakin” on yhä useammin syrjäyttänyt ”orwellilainen newspeak” (Leif Salmén).

Talous- ja finanssikriisiYritysten toimintaa eivät ohjaa ihmisten tarpeet vaan liikevoitto-jen tavoittelu. Pyrkimys tuottaa yhä enemmän yhä pienemmin kustannuksin vie kapitalistisen talouden aika ajoin toistuviin kriiseihin. Yhtäältä on liikaa tuotantoa ja pääomia, toisaalta liian vähän ostovoimaa ja työpaikkoja, koska tuotantovälineisiin sijoi-tetulla pääomalla on taipumus kasvaa nopeammin kuin työvoi-man kysyntä. Nykyinen kriisi ei ole kuitenkaan vain tavanomai-nen suhdannekriisi.

Kansainvälinen kilpailu on vienyt yritysten voittoasteita alem-mas, ja yritykset hakevat lisää tuottoja pääomille painamalla alas työehtoja, veroja ja muita yhteiskunnallisia vastuita. Etenkin isot yhtiöt ovat hajauttaneet tuotantoa hakiessaan halpaa työvoimaa,

16

raaka-aineita ja uusia markkinoita. Toisaalta yritysten tuloksista on yhä suurempi osa jaetaan osinkoina ja sijoitetaan keinotteluun rahoitusmarkkinoilla – sen sijaan, että tehtäisiin tuotannollisia investointeja ja palkattaisi työntekijöitä.

Valtavasti paisuneilla pääomilla haetaan isompia voittoja ja keinotellaan pörssiosakkeilla, valuuttakursseilla, kuvitteellisiin odotusarvoihin perustuvilla johdannaisilla ja muilla rahoitus-markkinainstrumenteilla. Samalla kun pääoma kiertää maani-sesti ympäri maailmaa ja bittiavaruudessa hunajapaikkoja ja pi-kavoittoja rohmuten, on se entistä vähemmän sidoksissa maan-tieteellisiin, tuotannollisiin tai valtiollisiin alueisiin.

Mitä enemmän rahapääoma irtaantuu reaalitaloudesta, sen vä-hemmän se välittää työstä, jolla luodaan uusia arvoja ja hyvin-vointia. Tyhjästä ei voi kuitenkaan loputtomiin nyhjäistä, ja kasi-notalouden kuplat puhkeavat ennemmin tai myöhemmin.

Nykyinen kriisi onkin ennen muuta suurimpien kansainväli-sesti toimivien pankkien ja sijoittajien pienen piirin hallitseman finanssivetoisen kapitalistisen järjestelmän kriisi. Kymmenen suurinta pankkia hallitsee noin 75 % maailman valuuttakaupas-ta, jossa liikkuu vuodessa yli 1 000 biljoonan dollarin arvosta ra-haa. 14 suurpankkia hallitsee 80–90 % johdannaismarkkinoista. Näillä virtuaalimarkkinoilla pyörii jo 20 kertaa enemmän rahaa kuin on kaikkien reaalitaloudessa tuotettujen tavaroiden ja pal-velujen rahassa laskettu arvo.

EU:n kriisipaketit ovat esimerkki siitä, miten pankkiirit, suur-sijoittajat ja vahvimmat valtiot pyrkivät selviytymään itse aiheut-tamastaan kriisistä laittamalla laskut muiden maksettavaksi. Kyse ei olekaan vain talouskriisistä, vaan myös valtavasta tulojen, va-rallisuuden ja vallan uudelleenjakamisesta finanssimarkkinoita hallitsevan rikkaan eliitin hyväksi.

Samalla kun yksityisten pankkien ja sijoittajien velkoja on siir-retty valtioiden vastuulle, on valtioiden rahoituspohja kaventu-nut etenkin kehittyneissä maissa. Verotulot ovat vähentyneet, kun uuden teknologian käyttöönotosta ja tuotannon siirtämises-tä halvan työvoiman maihin on seurannut työpaikkojen karsi-mista.

Verotuloja on vähentänyt myös tulonjaon muutos kevyemmin verotettavien pääomatulojen hyväksi. Tuhannet miljardit katoa-

17

vat veroparatiiseihin, joihin arvioidaan sijoitetun jopa kolmasosa maailman varallisuudesta.

Lisäksi valtiot ja kunnat ovat itse vähentäneet tulojaan yksityis-tämällä kannattavia yrityksiä ja liikelaitoksia. Hallitukset ovat pa-hentaneet kriisiä myös julkisten menojen leikkaamisella, joka on ajanut niin Suomen kuin euroalueen talouden taantumaan.

Monien kriisien vyyhtiFinanssimarkkinoiden tuhoisan roolin ohella nykyisen kriisin erityisenä piirteenä on monien toisiinsa liittyvien kriisien saman-aikaisuus. Pääomien ylikasautumis- ja finanssikriisiin yhdistyvät muun muassa velka- ja pankkikriisit, eurojärjestelmän kriisi, energiakriisi, ruoka- ja ympäristökriisit, YK-järjestelmän kriisi sekä politiikan uskottavuuskriisi.

Kyse on kapitalistisen järjestelmän kriisistä ja samalla nykyisen taloudellisen kehityksen mallin kriisistä. Kun aikaisemmat suku-polvet saattoivat odottaa tulevaisuudelta etenemistä kohti parem-pia aikoja, on ihmiskunta nyt tilanteessa, jossa sen koko tulevai-suus on uhattuna.

Ilmastonmuutos ja luonnon tuottokyvyn heikentyminen ker-tovat, miten suurista ja vakavista asioista on kyse. Tietoa ja tek-nologioita monien ongelmien ratkaisemiseksi on olemassa. Ta-lou dellisen kilpailun ja voitontavoittelun vuoksi ei esimerkiksi energiaa säästäviä ja uusiutuvan energian teknologioita ole kui-tenkaan saatu käyttöön laajassa mitassa. Myös tieto on kauppata-varaa.

Kylmän sodan päättymisen ja globalisaation lisäämien keski-näisten riippuvuuksien piti tuoda uusi rauhan aika. Kilpailu energiavaroista ja maailmanherruudesta on kuitenkin johtanut jatkuviin sotiin erityisesti Lähi-idän strategisesti tärkeillä alueil-la.

Yli 1 400 miljoonaa ihmistä elää köyhyydessä ja joutuu sinnit-telemään vähemmällä kuin yhdellä eurolla päivässä. Samaan ai-kaan asevarusteluun käytetään maailmassa 1 750 miljardia dolla-ria vuodessa. Murto-osalla näistä miljardeista voitaisiin rahoittaa YK:n kehitysohjelmat, joilla poistettaisiin nälänhädät, äärimmäi-nen köyhyys ja pahimmat ympäristöongelmat.

18

On selvää, että näin ei voi jatkua loputtomiin. Suomessa, Eu-roopassa ja maailmassa ollaan poikkeuksellisen tärkeiden ja kauas kantoisten valintojen edessä.

Yhä harvemmat luottavat markkinoiden, suuryhtiöiden, halli-tusten ja EU:n kykyyn vastata näihin uusia ratkaisuja vaativiin ongelmiin. Paradoksaalista on, että samaan aikaan, kun vasem-miston kannatus Suomessa on alempana kuin koskaan ja edus-kunnan vasemmistopuolueet ovat mukana hallituksessa toteutta-massa entistä oikeistolaisempaa politiikkaa, ovat vasemmistolai-sen politiikan peruskysymykset entistä ajankohtaisempia: Miten jaetaan tulot oikeudenmukaisemmin, torjutaan työttömyys ja turvataan kaikkien hyvinvointi? Onko ihminen taloutta varten vai päinvastoin? Miten rajoitetaan pankkien ja suuryhtiöiden val-taa? Kuinka taloutta voidaan ohjata demokraattisesti? Miten yh-distetään sosiaalisesti oikeudenmukainen ja ekologisesti kestävä kehitys? Ovatko kansat veljet ja siskot keskenään?

19

Irti leikkauspolitiikastaJulkisten menojen leikkaaminen ei ratkaise talous- ja finanssi-kriisiä. Päinvastoin se on osa ongelmaa. Leikkaamalla julkisia menoja syvennetään talouden taantumaa, vaikeutetaan kriisistä ulospääsyä ja lisätään eriarvoisuutta ja turvattomuutta.

Kriisistä ulospääsemiseksi tarvitaan toimia, joilla saadaan ai-kaan uutta arvoa, työllisyyttä ja investointeja yhteiskunnallisesti hyödyllisiin hankkeisiin. Rahoitusmarkkinoiden virtuaalitalou-dessa keinottelun sijasta on ohjattava rahaa reaaliseen talouteen, jossa työllä luodaan käyttöarvoja ja hyvinvointia.

Kun kriisin keskeisenä tekijänä on pääomien ylikasautuminen ja yritysten tuottojen hassaaminen keinotteluun rahoitusmarkki-noilla, edellyttää kriisin voittaminen sitä, että työn ja pääoman väliseen tulonjakoon puututaan. Tämän funktionaalisen tulon-jaon muuttaminen työtulojen hyväksi on sellainen rakennemuu-tos, jota tarvitaan – mutta joka on tyystin sivuutettu hallitusten rakenneohjelmissa.

Työn ja pääoman välisen tulonjaon muuttaminen työtulojen hyväksi on perusteltua tulonjaon oikeudenmukaisuuden, työlli-syyden, julkisen talouden rahoituksen ja kansantalouden kehi-tyksen kannalta. Se voidaan toteuttaa lyhentämällä työaikaa an-

3. Tie ulos kriisistä

20

siotasoa heikentämättä, parantamalla perusturvaa ja minimi-palkkoja sekä muuttamalla verotus oikeudenmukaisemmaksi.

Työajan lyhentäminen ja työllisyysTyön tuottavuuden kasvu on luonut edellytykset lisätä yleistä hy-vinvointia niin, että samalla voidaan vähentää työn rasittavuutta ja lisätä vapaa-aikaa. Työn tuottavuuden kasvun hedelmät jakau-tuvat – ja jaetaan – kuitenkin nyt kovin epätasaisesti.

Yhtäältä on suuri työttömien ja pätkätöitä tekevien joukko, ja toisaalta työelämässä monet uupuvat lisääntyvien tehtävien ja kovenevan työtahdin alle. Tuotanto kasvaa, mutta se tehdään aiem paa pienemmällä työntekijöiden määrällä. Joidenkin työeh-dot ovat parantuneet ja työn itsenäisyys lisääntynyt, mutta useim-pien työtä leimaa alituinen kiire, pakkotahtisuus, kapea-alaisuus ja epävarmuus. Työt seuraavat monilla kotiin, ja osa vapaa-ajasta muuttuu maksamattomaksi työksi.

Työaikaa lyhentämällä voidaan työtä jakaa tasaisemmin. Se helpottaisi työssä jaksamista ja antaisi lisää aikaa perheelle, ystä-ville, harrastuksille ja itsensä kehittämiselle. Työajan lyhentämi-sen toteuttaminen ansiotasoa alentamatta olisi merkittävä tulon-siirto palkansaajien hyväksi.

Tämä voi tuntua radikaalilta, mutta muutos vain korjaisi työn ja pääoman välisen funktionaalisen tulonjaon lähelle 1900-luvun lo-pun pitkän aikavälin keskiarvoa. Samalla työajan lyhentämisen to-teuttaminen niin, että syntyy lisää työpaikkoja, vähentäisi so siaa-lisia menoja ja lisäisi verotuloja. Se vahvistaisi kotimaista ostovoi-maa, joka vaikuttaa positiivisesti talouden yleiseen kehitykseen ja kotimarkkinoiden varassa toimivien pk-yritysten asemaan.

Työpäivän tai viikoittaisen työajan lyhentämiseksi on esitetty monia malleja ja niiden kokeiluista on hyviä kokemuksia. Monil-la aloilla – etenkin siellä, missä on kysyntää tuotteille ja laajempia palvelutarpeita – voidaan työaikaa lyhentää 6 + 6 -tunnin työ-aikamallilla. Tässä mallissa työtä tehdään kahdessa 6 tunnin vuo-rossa ja sitä varten palkataan lisää työntekijöitä.

Näin voidaan käyttää koneita, laitteita ja tiloja tehokkaammin. Samalla helpotetaan esimerkiksi palvelujen saamista ja vähenne-tään liikenteen ruuhkia. Sielläkin, missä tehdään jo nyt töitä

21

useam massa vuorossa, voi työn tuottavuus parantua, kun työssä jaksetaan paremmin lyhemmän työajan vuoksi.

Jotta työajan lyhentäminen todella parantaa työllisyyttä eikä johda hiostuksen lisäämiseen, pitää työntekijöiden voida osallis-tua ja vaikuttaa töiden organisoimista, investointeja ja tuottojen ohjaamista koskeviin ratkaisuihin. Tämä koskee niin yrityksiä kuin muitakin työyhteisöjä.

Työajan lyhentämiseen on tarpeen liittää myös eräitä sen vai-kutuksia tasoittavia toimia, koska olosuhteet ja tuloksen tekemi-sen mahdollisuudet vaihtelevat kaupallisen ja ei-kaupallisen toi-minnan, suuryhtiöiden ja pienyritysten tai esimerkiksi teollisuu-den ja julkisten palvelujen välillä. Valtiolle työllisyyden parane-misen seurauksena kertyviä säästöjä ja lisätuloja on syytä ohjata kuntien ja pienyritysten tukemiseen. Samoin tarvitaan toimia, joilla edistetään työttömien kouluttautumista uusiin tehtäviin ja tunnustetaan laajemmin myös kansalaisyhteiskunnan piirissä tehtävän työn arvo.

Suomen taloudellinen menestys ei voi rakentua kilpailemiseen halvoilla palkoilla ja kehnoilla työoloilla. Voimme kehittää osaa-miseen, erikoistumiseen ja ekologisuuteen perustuvaa tuotantoa ja nojata vahvasti myös kotimarkkinoihin. Tämä edellyttää pa-nostamista työntekijöiden hyvinvointiin, koulutukseen ja mah-dollisuuksiin vaikuttaa omaan työhönsä.

Työajan lyhentäminen ja sen toteuttaminen työntekijöiden kanssa yhdessä sovittavalla tavalla on tässä tärkeä keino. Viime kädessä on kyse siitä, mitä varten työtä tehdään, miten itse kukin voi kehittää työtään ja nauttia yhteisen työn tuloksista.

Perusturva ja minimipalkkaYli 700 000 suomalaista elää EU:n määritelmien mukaisen köy-hyysrajan alapuolella. Sosiaaliturvaan ja kuntien palveluihin 1990-luvun alun laman jälkeen tehtyjen leikkausten jäljet näky-vät vielä tänäkin päivänä. Niiden hinta on inhimillisesti mittaa-maton ja myös kansantaloudelle suuri. On laskettu, että jokainen pysyvästi syrjäytyvä – syrjäytetty – nuori maksaa yhteiskunnalle jopa 1,2 miljoonaa euroa vuosien mittaan menetettynä työpa-noksena ja lisääntyneinä menoina.

22

Vuoden 2012 alussa pienimpiin eläkkeisiin ja työttömyystur-vaan tehtyjen pienten parannusten jälkeen ovat taas voimistuneet puheet sosiaaliturvan ”muuttamisesta vastikkeelliseksi”. Ikään kuin nuoret tai työttömät olisivat henkilökohtaisesti syypäitä sii-hen, että puuttuu kymmeniä tuhansia opiskelupaikkoja ja satoja-tuhansia työpaikkoja. Sosiaaliturva on sitä paitsi jo nyt merkittä-vältä osin vastikkeellista. Näin on jopa siinä määrin, että usein on kyse vaikeuksissa olevien ihmisten pakottamisesta palkattomaan työhön.

Perusturvan parantaminen on välttämätöntä köyhyyden torju-miseksi. Samalla se on universaalia hyvinvointipolitiikkaa. Useimmat meistä tarvitsevat toimeentuloturvaa jossain elämän-sä vaiheessa. Sitä tarvitaan esimerkiksi työttömyyden, sairastu-misen ja vanhuuden varalle. Perusturva on tärkeää myös työelä-mässä oleville, koska työnantajien on vaikeampi polkea työehto-ja, jos perusturva on kunnossa.

Toimeentuloturvan minimitasot ovat pitkään jääneet jälkeen elinkustannusten ja ansiotason kehityksestä. Toimeentulotuen perusosa on 1990-luvun alun tasolla, vain 405–525 euroa kuu-kaudessa. Siihen voi saada harkinnanvaraista lisää, mutta perus-osaa voidaan tietyissä tilanteissa myös leikata jopa 40 %.

Työttömyysturvan peruspäiväraha ja työmarkkinatuki ovat noin 700 euroa kuukaudessa. Vähimmäiseläke on vajaat 740 eu-roa kuukaudessa. Eläkkeiden ns. taitetun indeksin ja elinaikaker-toimen myötä pienipalkkaisia, pätkätöitä tekeviä ja pitkäaikais-työttömiä odottaa köyhä vanhuus. Opintoraha on noin 250–300 euroa, ja siihen voi saada asumislisää muutamasta kympistä noin 200 euroon asti.

Toimeentuloturvaan liittyy monia nöyryyttäväksi koettuja ja byrokraattisia menettelytapoja. Tukea voi joutua odottamaan jopa useamman kuukauden. Viimesijaiseksi tarkoitettua toi-meentulotukea ei aina saa lain edellyttämän enintään seitsemän työpäivän kuluessa. Tukea joutuu hakemaan monelta luukulta, ja tukien yhteensovittamisessa on ongelmia, jotka vaikeuttavat ly-hytaikaisten töiden vastaanottamista.

Toimeentuloturvan vähimmäistasojen nostaminen niin, että kenenkään ei tarvitse elää köyhyydessä, on kova vaatimus. Sen hintalappu on useampi miljardi euroa vuodessa.

23

Ihmisarvoisen elämän edellyttämän toimeentulon turvaami-nen kuuluu kuitenkin jokaisen ihmisen perusoikeuksiin. Suo-messa on siihen varaa. Se, mihin meillä ei ole varaa, on jättää sa-dat tuhannet kanssaihmisemme syrjään, vaille riittävää perus-turvaa.

Toimeentuloturvasta on esitetty monenlaisia malleja ja asiois-ta puhutaan monin eri käsittein. Itse tarkoitan perusturvalla ta-loudellista tukea niissä elämäntilanteissa, joissa henkilö ei voi muuten saada toimeentuloaan työttömyyden, pätkätöiden, opiskelun, lasten saamisen, vanhuuden, sairauden tai muun vastaavan syyn takia. Se koskisi jokaista Suomessa vakinaisesti asuvaa, mutta se ei ole kansalaispalkka tai perustulo, jota mak-settaisiin automaattisesti elämäntilanteesta riippumatta. Tarkas-telen perusturvaa osana kokonaisuutta, johon kuuluvat myös työaikaa ja työllisyyttä, minimipalkkaa ja verotusta koskevat uudistukset.

Mikä sitten on riittävä taso turvaamaan ihmisarvoisen elämän edellyttämän toimeentulon? Siinä on tietysti elämäntilanteiden mukaisia eroja. Siksi perusturvan rinnalla tarvitaan harkinnan-varaisia ja ansiosidonnaisia tukia.

Tarveharkintaisilla tukijärjestelmillä otetaan huomioon esi-merkiksi asumiskustannusten eroja. Työtuloilla voisi jatkossakin parantaa toimeentuloaan ja sosiaaliturvaansa. Lisäksi tarvitaan muita sosiaalipoliittisia järjestelmiä, kuten lapsilisät, kotihoidon-tuet, elatustuet, omaishoidontuet, vammaistuet ja kotoutumis-tuki.

Jos perusturvan vähimmäistaso nousee selvästi nykyisestä, se vähentää muun tuen tarvetta. Esimerkiksi toimeentulotuen ja asumistuen menot vähenevät. Ihan helppoa erilaisten tukien yh-teensovittaminen ei ole, koska muutokset vaikuttavat moniin asioi hin ja järjestelmät ovat moninaisia.

Eräs yhteensovittamisen haaste on kysymys perusturvan ja an-siosidonnaisen työttömyysturvan välisestä kytköksestä. Kun pe-ruspäiväraha on myös ansiosidonnaisen työttömyysturvan poh-jana, nostaa perusturvan korotus automaattisesti myös ansiosi-donnaista päivärahaa ja siten kustannuksia. Toisaalta peruspäivä-raha on jäänyt jatkuvasti jälkeen, kun sitä ei ole sidottu ansio-kehitykseen.

24

Tätä kuilua voidaan kaventaa korottamalla perusturvan tasoa kertaluontoisesti. Samalla ansiokehitysindeksiin sidotaan sekä perusturva että ansiosidonnaisen päivärahan laskennassa käytet-ty perusosan ja ansio-osan taitekohta.

Suomen kommunistinen puolue on esittänyt uudistusta, jolla perusturvan taso nostettaisiin vaiheittain useamman vuoden ku-luessa 1 200 euroon kuukaudessa. Uudistus koskisi työttömyys-päivärahaa ja työmarkkinatukea, pieniä eläkkeitä, toimeentulo-tuen perusosaa, opintorahaa, kuntoutusrahaa, alimpia sairaus-päivärahoja sekä äitiys-, isyys- ja vanhempainrahoja. Erilaiset pe-rustoimeentulojärjestelmät koottaisiin ja yhtenäistettäisiin Kelan hoidettavaksi perusturvaksi.

Näin syntyisi yhtenäinen ja kattava järjestelmä, jossa tukea ei tarvitse hakea monelta luukulta ja jossa sen saaminen ei vaihtele asuinkunnan mukaan. Samalla kunnissa vapautuisi työntekijöi-den aikaa varsinaiseen sosiaalityöhön.

Lisäksi verotettavan tulon alaraja nostettaisiin esityksessä pe-rusturvan tasolle, jotta kenenkään ei tarvitse hakea toimeentulo-tukea verojen takia. Tämä korvataan kunnille, joiden vetotuloja se vähentää.

Tällaisen uudistuksen kustannuksia on vaikea laskea, koska ne riippuvat monista muuttujista ja erilaiset tulonsiirrot vaikuttavat toisiinsa. SKP:n aloitteeseen liittyy alustavia laskelmia kustan-nuksista. Valtiontalouden näkökulmasta puhutaan usean miljar-din lisärahoituksesta perusturvaan. Summa riippuu muun muas-sa työllisyyden kehityksestä.

Toisaalta perusturvaan laitettava raha ei ole vain menoerä. Osa palautuu verotuloina, kun perusturvan parantaminen edistää työllistymistä ja kotimarkkinoita. Lisäksi perusturvan paranta-minen vähentää asumistuen, toimeentulotuen, koulutuksen sekä sosiaali- ja terveyspalvelujen muita menoja.

Vapaus valita toisin -verkoston Vaihtoehto-SATA-komitean piirissä tehtiin laskelmia vähän pienemmän perusturvan paran-tamisen taloudellisista vaikutuksista. Komiteassakin päädyttiin siihen, että nettokustannus jää yleisesti oletettua pienemmäksi, koska perusturvan korotus menee suoraan kulutukseen, tarve muihin tulonsiirtoihin vähenee ja tasaisempi tulonjako edistää talouskasvua.

25

Isoista summista on joka tapauksessa kyse, jos aiotaan toteut-taa perustuslain 19 § velvoite turvata jokaiselle välttämätön toi-meentulo. Väitän, että kyse on kuitenkin ennen muuta poliittisis-ta valinnoista.

Onko esimerkiksi tärkeämpää alentaa yritysten maksamia yh-teisöveroja lähes miljardilla vai torjua köyhyyttä? Tai jos koko-naisveroaste olisi Suomessa samalla tasolla kuin esimerkiksi Tanskassa, kertyisi verotuloja vuodessa noin 8 miljardia euroa nykyistä enemmän. Rahaa löytyy myös eläkerahastoista, jotka ovat kasvaneet jo noin 150 miljardiin euroon. Lisäksi perustur-vaa voidaan rahoittaa palauttamalla työnantajien kansaneläke-maksu ja porrastamalla se niin, että suuret ja pääomavaltaiset yri-tykset maksavat suurempia maksuja.

Perusturvan uudistamisen lisäksi tarvitaan vähimmäispalk-kalaki. Työmarkkinoiden muutosten ja ulkomaisen työvoi-man käytön lisääntymisen takia on vaikea taata vähimmäis-palkkoja pelkästään työehtosopimuksilla. Toisaalta laki vä-himmäispalkasta voisi vahvistaa työehtosopimusten yleissito-vuutta ja ehkäistä pyrkimyksiä luoda Suomeen laajamittaiset halpatyön markkinat. Etenkin monilla naisvaltaisilla palvelu-aloilla palkka voi olla jo nyt niin pieni, että sillä ei tule toi-meen, vaan on tehtävä kahta työtä tai on turvauduttava toi-meentulotukeen.

Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK on esittänyt työ-ehtosopimusten vähimmäispalkaksi 1  800 euroa kuukaudessa kokoaikatyössä. Tämä on perusteltu vaatimus. Euroopan vasem-miston piirissä on kehitelty myös aloite eurooppalaisesta mini-mipalkasta, joka olisi 60 % kunkin maan keskipalkasta. Suomes-sa 1 800 euroa kuukaudessa on lähellä tuota tasoa. Eurooppalai-nen sopimus minimipalkasta auttaisi varmistamaan, että samasta työstä samassa maassa maksetaan sama palkka.

Oikeudenmukaisempi verotusEniten veroja suhteessa tuloihinsa maksavat Suomessa työttömät, eläkeläiset ja muut sosiaaliturvan varassa elävät. Keveimmin ve-rotetaan pääomatulojen saajia. Tämä ero näkyy myös, kun verra-taan Suomen verotusta muihin EU-maihin.

26

EU:n tilastoviraston Eurostatin mukaan työn ja kulutuksen ve-rotus on Suomessa selvästi kireämpää kuin EU-maissa keskimää-rin. Sen sijaan pääomaverojen osuus kaikista veroista on EU:n keskiarvoa lievempää. Erilaisten pääomaan kohdistuvien verojen osuus oli vuonna 2011 Suomessa 15,5 %, kun EU-maiden keski-arvo oli 20,5 %. Euroissa ero tarkoittaa 4 miljardia euroa.

Suomessa on puhuttu paljon veroasteen alentamisesta. Vä-hemmälle huomiolle on jäänyt toinen, periaatteellisesti tärkeä ja iso muutos. Verotuloista kerätään enää 6–7 % progressiivisella valtion tuloverotuksella. Yhä suurempi osa veroista kerätään lä-hes tasaveron kaltaisella kunnallisverolla ja raskaimmin pienitu-loisiin kohdistuvilla välillisillä veroilla.

Oikeudenmukaisuuden ja tasavertaisuuden näkökulmasta ve-rotuksen pitäisi perustua veronmaksukykyyn ja kaikkia tuloja pi-täisi verottaa samalla tavalla. Tämä tarkoittaa, että pääomatulot pitää laittaa verotuksessa samalle viivalle muiden tulojen kanssa ja verottaa niitä progressiivisesti. Ei ole oikein, että pääomatulo-jen saajat voivat elellä ”vapaamatkustajina”, nauttia julkisista pal-veluista maksamatta pääomatuloistaan lainkaan kunnallisveroa.

Verotuloja voidaan lisätä myös vahvistamalla progression vai-kutusta niin, että pienituloisten verotusta ei kiristetä. Tämä teh-dään niin, että kiristetään keskimääräistä suurempien ansiotulo-jen verotusta esimerkiksi 4 000 euron kuukausituloista alkaen ja muuttamalla kunnallisvero progressiiviseksi.

Suomen hallitukset ovat aiemmin arvostelleet valtioiden ”ve-rokilpailua”, jossa houkutellaan yrityksiä ja pääomia veroeduilla. Sen on huomattu murentavan hyvinvointipalvelujen ja sosiaali-turvan rahoitusta. Kataisen kuuden puolueen hallitus on kuiten-kin lähtenyt mukaan verokilpailuun alentamalla rajusti yhteisö-veroa, 26 %:sta 20 %:iin.

Yritykset perustella tätä veronkevennysten ”dynaamisilla vai-kutuksilla” ovat osoittautuneet kuitenkin katteettomiksi. Työ-paikkojen vähentäminen ja pääomien virtaaminen ulos (myös Suomea kireämmän verotuksen maihin) jatkuu, vaikka yhteisö-vero on pudotettu huomattavasti EU-maiden keskimäärin 26–27 % tason alapuolelle. Yritysten yhteiskuntavastuuta pitäisi-kin vahvistaa perumalla yhteisöveron alennukset muilta kuin ihan pieniltä yrityksiltä.

27

Ympäristöverojen merkitys on kasvanut. Periaatteessa niillä voidaan ohjata luonnonvarojen kulutusta ja edistää ympäristön-suojelua. Nämä tavoitteet ovat kuitenkin jääneet toissijaisiksi, ja ympäristöveroja on käytetty lähinnä valtiontalouden rahoitus-keinona.

Vielä vähemmän on ympäristöveroja lisättäessä otettu huo-mioon vaikutuksia tulonjakoon. Ympäristöveroja voi kuitenkin muuttaa sosiaalisesti oikeudenmukaisemmiksi. Esimerkiksi energiamaksuja voidaan porrastaa niin, että välttämättömintä peruskulutusta verotetaan kevyemmin ja tuhlailevaa kulutusta kireämmin. Olennainen kysymys on myös, miten verotuksella vaikutetaan jo tuotannossa tehtäviin ratkaisuihin eikä vasta myö-hemmin kulutuksessa.

Ympäristöverot ovat esimerkki siitä, että verotuksella voi pyr-kiä ehkäisemään haitallista toimintaa. Tällaisia tavoitteita on esi-tetty myös alkoholin ja tupakan kaltaisten tuotteiden verotuksel-le.

Vastaavasti voidaan ajatella, että koska spekulatiivisilla pää-omaliikkeillä on vahingollisia yhteiskunnallisia vaikutuksia, pi-täisi niitä pyrkiä vähentämään verotuksella. Onhan rahoitus-markkinoiden keinottelu tuhonnut teollisuutta, ajanut kriisiin useita kuntia, ruokkinut harmaata taloutta ja vähentänyt työllis-täviä investointeja.

Rahoitusmarkkinoihin sekä pörssi- ja valuuttakauppaan koh-distuvalla pienelläkin varainsiirtoverolla voidaan vähentää spe-kulatiivisia pääomaliikkeitä. Samalla voidaan myös kerätä lisära-hoitusta esimerkiksi köyhyyden torjumiseen.

Talouden ekologinen rakennemuutosIhminen ei voi elää puuttumatta luontoon ja hyödyntämättä sen antimia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että voisimme suhtautua luon-toon vain välineellisesti ja mitata sen arvoa vain taloudellisella hyödyllä.

Tähän havahduttiin jo 1960-luvulla, mutta monista ympäris-tönsuojelun hyväksi tehdyistä toimista huolimatta ekologiset on-gelmat kärjistyvät. Erityisen hälyttäviä ovat tiedot ilmastonmuu-toksen kiihtymisestä ja yhä useampien lajien katoamisesta. Ih-

28

miskunnan ekologinen jalanjälki ylittää maapallon tuotto- ja kes-tokyvyn rajat.

Miksi kehityksen suunta ei ole kääntynyt? Syitä on epäilemättä monia. Pitkän ajan kuluessa muotoutuneet käytännöt ja ajattelu-tavat eivät muutu hetkessä. Viime kädessä on kyse siitä, että ka-pitalistista taloutta hallitsee vaihtoarvojen ja pääomien kasaami-nen. ”Kasaaminen kasaamisen vuoksi, tuotanto tuotannon vuok-si” on kapitalismissa itseisarvo, kuten Karl Marx Pääomassa kir-joitti.

Onko vaihtoehtona degrowth, tuotannon ja kulutuksen supis-taminen? Kohtuus on epäilemättä paikallaan ja taloudellisen kas-vuideologian kyseenalaistaminen tarpeen. BKT ei todellakaan ole ihmisten hyvinvoinnin mittari.

Mutta jos jäädään vain kysymykseen kasvu vai ei-kasvu, ollaan edelleen määrällisen ajattelun puitteissa. Miinusmerkkinen kas-vu ei sinällään tuota sen enempää hyvinvointia kuin talouskasvu. Tästä kertovat sosiaaliset vaikeudet, jopa humanitaariset ka-tastrofit, joihin talouslama on monissa maissa johtanut.

On olemassa monia keksintöjä ja teknologioita, joilla voidaan säästää luonnonvaroja, parantaa ekotehokkuutta, vähentää ener-gian kulutusta ja siirtyä pääsääntöisesti uusiutuvien energialäh-teiden käyttöön. Tuhlailevasta kertakäyttötaloudesta voidaan siirtyä kierrätykseen ja uudelleenkäyttöön, eikä vain kotitalouk-sissa vaan koko kansantaloudessa.

Markkinat eivät kuitenkaan kykene huolehtimaan talouden ekologisesta rakennemuutoksesta. Talouden kehitykselle voidaan määritellä toisenlaiset kriteerit, kuten sosiaalinen oikeudenmu-kaisuus ja ekologinen kestävyys. Mutta tämäkään ei auta, jos ta-loutta ohjaa yhä pääoman voitontavoittelu.

Talouden sovittaminen puitteisiin, jotka eivät ylitä luonnon kesto- ja tuottokykyä ja jotka turvaavat luonnon monimuotoi-suuden ja ekosysteemien toimintakyvyn, vaatii radikaaleja muu-toksia. Energiaa ja muita luonnonvaroja säästävien tuotanto- ja kulutustapojen lisäksi on puututtava markkinoiden vapauteen ja ulotettava demokratia talouden alalle.

Energiataloudessa ei saada aikaan välttämättä tarvittavaa ra-kennemuutosta päästökaupan kaltaisilla markkinamekanismeil-la. Tarvitsemme energiatuotannon laajaa yhteiskunnallista omis-

29

tusta ja demokraattista ohjausta. Tällä voidaan varmistaa se, että energiaa säästävät ja uusiutuvaan energiaan perustuvat teknolo-giat otetaan mahdollisimman nopeasti ja laajassa mitassa käyt-töön.

Ekotehokkaat teknologiat eivät sinällään johda välttämättä energian ja muiden luonnonvarojen kulutuksen vähenemiseen. Kulutus voi jopa lisääntyä, jos ekotehokkuus tuo myös edullisem-mat hinnat. Tästäkin syystä on tarpeen alistaa markkinat demo-kratialle. Tuotteiden hinnoittelulla ja verotuksella voidaan esi-merkiksi vähentää tuhlailevaa kulutusta, mutta turvata kaikille mahdollisuudet välttämättömään peruskulutukseen.

Ekologisen kehityksen kannalta iso kysymys on myös se, miten resurssit jakautuvat ja mihin työn tuottavuuden kasvua käyte-tään. Rikkaita suosiva tulonjako on ympäristön kannalta huono asia, koska se lisää kerskakulutusta. Jakamalla tulot ja resurssit oi-keudenmukaisemmin niin Suomessa kuin maailmalla voidaan turvata kaikille perustarpeet lisäämättä määrällistä luonnonvaro-jen kulutusta.

Työn tuottavuuden kasvua voidaan käyttää vapaa-ajan lisää-miseen ja työelämän muuttamiseen inhimillisemmäksi. Samalla voidaan lisätä henkisen työn osuutta ja kehittää ei-materiaalisia palveluja.

Ympäristöystävällisten teknologioiden ja tuotteiden kehittämi-nen tarjoaa monia mahdollisuuksia, joilla voidaan helpottaa Suo-men talouden rakenneongelmia.

Esimerkiksi puunjalostusteollisuuden ongelmat eivät johdu hintakilpailukyvyn puutteesta vaan tuotekehitykseen, investoin-teihin ja johtamiseen liittyvistä heikkouksista. Yhtiöt ovat teh-neet valtavia investointeja ulkomaille, lähinnä perinteiseen sellun ja paperin valmistukseen – ja ulkoistaneet näin ympäristöongel-mia kehittyviin maihin. Toisaalta metsäyhtiöt ovat laiminlyöneet ja viivytelleet uusien tuotteiden, kuten biotuotteiden, nanomate-riaalien, älypaperien, lääkeaineiden ja rakennusmateriaalien ke-hittämistä.

Kemijärven tehtaan alasajo on esimerkki siitä, miten ratkaisu-ja on tehty lyhytnäköisesti kvartaalitalouden ehdoilla: koko alueen kehitystä koskevista seurauksista ei ole piitattu ja työn-tekijöiden esittämät vaihtoehdot on sivuutettu.

30

Energiaa säästävät laitteet, uusiutuvan energian teknologiat ja älykkäät verkot tarjoavat myös metalliteollisuudelle nopeasti kas-vavia markkinoita. Esimerkiksi tuulivoimateknologian kehittä-minen työllistää monta kertaa enemmän työntekijöitä kuin ydin-voiman rakentaminen. Ekologiset puhtaat kotimaiset tuotteet voivat olla maatalouden valttikortteja, joilla pärjätään elintarvi-ketuotannon kiristyvässä kansainvälisessä kilpailussa.

Ilmastonmuutos kertoo siitä, miten suurista ja kiireellisistä asiois ta on kyse. Ilmastosopimusten aikaansaamisen vaikeus taas heijastaa sitä, että pelissä ovat isot taloudelliset intressit. Suuryh-tiöiden vaikutus hallitusten politiikkaan on estänyt tiukkojen so-pimusten syntymisen ja jarruttanut konkreettisia toimia, vaikka laajat kansalaisliikkeet ja asiantuntijat kiirehtivät siirtymistä hii-lineutraaliin talouteen.

Tässäkin asiassa näkyy kapitalismin pyrkimys tehdä kaikesta kauppatavaraa. Esimerkiksi päästökaupan avulla yhtiöt nostavat hintoja samalla, kun ne pyrkivät itse väistämään päästöjen vä-hentämisvastuutaan. Lisäksi huomiota herättää, että ilmastoneu-vottelujen asialistalta on jätetty pois sodat ja asevarustelu, jotka ovat suurimpia ympäristörikoksia.

Toisenlainen EurooppaKun Suomi liittyi Euroopan unioniin, meille luvattiin vakaata talouskasvua, investointeja, työllisyyttä, hyvinvointia ja vaikut-tamista tärkeisiin päätöksiin. Toisin on käynyt. Talous on jo tois-tamiseen taantumassa, investoinnit ovat vähentyneet, työttö-myys kasvaa ja köyhyys lisääntyy. Päätösvaltaa on siirtynyt yh-täältä rahoitusmarkkinoille ja toisaalta Brysseliin. Vakaan kehi-tyksen sijasta koko Euroopan unioni on historiansa pahimmassa kriisissä.

Kriisi on paljastanut eurojärjestelmän sisäiset ristiriidat ja sen, miten haavoittuvaksi talous- ja rahaliitto EMU on tehnyt jäsen-valtiot, kun niiltä oli viety talouspolitiikan keinovalikoimasta raha- ja valuuttapolitiikka.

Kun kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden kuplat alkoivat puhjeta, siirrettiin pankkien ja suursijoittajien riskejä valtioiden vastuulle ja valtioiden velka kasvoi. Sen sijaan, että keinottelulle

31

olisi pantu piste, se jatkui ja myös valtioiden velkakirjoista tuli kasinotalouden pelimerkkejä. Julkisten menojen leikkaaminen ja palkkatason painaminen alas on pahentanut kriisiä ja vienyt eu-roalueen taantumaan. Kreikassa, Irlannissa, Portugalissa, Espan-jassa ja Kyproksella velka- ja pankkikriisistä on tullut myös so-siaa linen, jopa humanitaarinen kriisi.

Euroalueeseen kuuluvien maiden taloudet ovat rakenteeltaan ja kehitykseltään erilaisia, ja ne kulkevat eri tahtia. Se, mikä on yhdelle sopiva euron kurssi, voi olla toiselle liian kova.

Ennen muuta Saksa on hyötynyt vahvasta eurosta. Sen vaihto-tase on ylijäämäinen ja tuosta ylijäämästä pääosa tulee euro-alueen sisämarkkinoilla käytävästä kaupasta. Kovimmin kriisi on iskenyt maihin, joiden vaihtotase on ollut 2000-luvulla alijäämäi-nen.

Valtioiden mahdollisuuksia selviytyä kriisistä on vaikeuttanut se, että ne eivät ole voineet lainata rahaa keskuspankilta eivätkä vaikuttaa korkotasoon velkakirjamarkkinoilla. Euroopan keskus-pankilla (EKP) ei ole unionisopimuksen mukaan oikeutta antaa lainaa valtioille. Se on lainannut rahaa lähes nollakorolla yksityi-sille pankeille, jotka lainaavat sitä edelleen valtioille kovalla ko-rolla. Kun kriisi kärjistyi, EKP lupasi ostaa tarpeen vaatiessa val-tioiden velkakirjat, maksoi mitä maksoi. Näin pankkiireille on luotu lähes riskitön rahantekomahdollisuus.

Lisäksi on perustettu Euroopan vakausmekanismi, jossa ääni-valta jakautuu valtioiden rahoitusosuuksien mukaan ja jonka päätöksentekijät on vapautettu kaikesta poliittisesta, jopa juridi-sesta vastuusta. Vahvimpien valtioiden edustajat voivat vakaus-mekanismissa jyrätä määräenemmistöllään läpi tukea tarvitse-vien maiden etujen vastaisia sopeutusohjelmia.

Uutena askeleena tiiviimmän liittovaltion muodostamisessa on talouskurisopimus, jolla EU:n komissiolle annettiin valtuudet kontrolloida jäsenvaltioiden budjetteja. Komissio sai myös val-tuudet puuttua sanktioin, jos jäsenvaltio ei noudata sopimuksen kriteerejä, jotka koskevat julkisen talouden rakenteellista tasapai-noa.

Samalla ”sosiaalisen Euroopan” tunnukset ovat väistyneet kil-pailukyvyn ja rahoitusmarkkinoiden tieltä. EU:n direktiiveillä alistetaan julkisia palveluja markkinamekanismeille.

32

Suomen rooli euroalueen ja EU:n kriisissä on ollut erikoinen. Samat poliitikot, jotka vielä muutamia vuosia sitten kertoivat edistävänsä pohjoismaisen hyvinvointimallin vahvistumista EU:ssa, on nyt nähty Saksan hallituksen uskollisimpina liittolai-sina ajamassa päinvastaista linjaa: vaikeuksissa olevien maiden julkisten palvelujen, palkkojen ja sosiaaliturvan leikkaamista, julkisen sektorin laajaa yksityistämistä ja parlamenttien päätös-vallan sivuuttamista EU:n, EKP:n ja Kansainvälisen valuutta-rahaston muodostaman ”troikan” komennolla.

Näillä ratkaisuilla ei ole ”pelastettu Eurooppaa” ja vielä vähem-män on otettu pääministeri Jyrki Kataisen kehumaa ”niskalenk-kiä markkinavoimista”. Satojen miljardien eurojen tukipaketeilla on kyllä pelastettu pankkeja ja suursijoittajia.

Kriisimaiden velka ei ole suinkaan vähentynyt, vaan suurin osa tuesta on siirtynyt suoraan pankeille ja sijoittajille. Kriisin lasku-jen maksajiksi on pantu työläiset, toimihenkilöt, opiskelijat, elä-keläiset, työttömät ja muut vähävaraiset, joilla ei ole ollut osaa eikä arpaa kriisiin johtaneissa ratkaisuissa.

Mekin maksamme Suomessa tätä laskua. Julkista taloutta ”so-peutetaan” karsimalla menoja ja kiristämällä veroja samaan ai-kaan, kun EU:n vakausmekanismeille annetaan takauksia ja pää-omia. Luottoluokittajien luottamus on hallitukselle tärkeämpää kuin äänestäjien luottamus ja edut.

Devalvaation on talouspolitiikan keinovalikoimassa korvan-nut ”sisäinen devalvaatio” eli kilpailukyvyn turvaamisen nimissä tapahtuva työehtojen, sosiaaliturvan ja julkisten palvelujen hei-kentäminen. Sen sijaan, että valtio loisi työpaikkoja, pyrkii halli-tus lisäämään työvoiman tarjontaa leikkaamalla sosiaaliturvaa ja luomaan näin laajat halpatyön markkinat. EU:n kilpailulainsää-däntöön vedoten laajennetaan julkisten palvelujen kilpailutta-mista, yhtiöittämistä ja muuttamista yksityisiksi.

EU:n kriisipolitiikkaa vastaan on noussut ennennäkemättö-män laaja eurooppalainen vastarinta. Siinä missä Suomessa pu-hutaan sievistellen ”sopeuttamisesta” ja ”rakennemuutoksista”, syyttää esimerkiksi Euroopan ammatillinen yhteisjärjestö EU:n johtajia ja hallituksia kurjistamisesta ja työntekijöiden perus-oikeuksien polkemisesta. Eurooppalaisen ammattiyhdistysliik-keen siirtyminen laajasti vastustamaan EU:n politiikkaa ja kes-

33

keisiä unionisopimuksia on jäänyt Suomessa yllättävän vähälle huo miolle.

Eri puolilla Eurooppaa on nähty vuosikymmeniin laajimmat yleislakot ja mielenosoitukset, vallattu tehtaita ja julkisia tiloja, perustettu osuuskuntia ja solidaarisuusverkostoja. Ammattiyh-distysliikkeen, kansalaisjärjestöjen ja radikaalin vasemmiston laajempaa yhteistyötä on laajentunut. Useissa maissa kapitalis-minvastaiset vasemmistolaiset puolueet ovat nousseet merkittä-väksi vastavoimaksi ja vaihtoehdoksi niin EU-politiikalle kuin sen ruokkimille nationalistisille ja äärioikeistolaisille liikkeille.

Euroopan unioni on tienhaarassa. Jatketaanko nykyistä poli-tiikkaa, joka vie laajojen väestöryhmien kurjistamiseen, pönkit-tää finanssimarkkinoita reaalitalouden kustannuksella, vahvistaa autoritaarisia valtarakenteita ja polkee kansojen itsemääräämis-oikeutta? Vai lähdetäänkö rakentamaan toisenlaista Eurooppaa, jossa ihmisten ja luonnon hyvinvointi on tärkeämpää kuin mark-kinoiden vapaus, jossa demokratia ulotetaan sinne, missä nyt hallitsee raha?

Mielestäni on selvää, että sosiaalista, tasa-arvoista, ekologista ja demokraattista Eurooppaa ei voi rakentaa nykyisten EU-sopi-musten pohjalle. Toisenlaisen Euroopan lähtökohdista, tavoit-teista ja toimintamalleista tarvitaan laajaa keskustelua, eikä niistä voi päättää kansalaisten päiden yli.

Yli 30 kommunistisen, sosialistisen ja punavihreän puolueen muodostaman Euroopan vasemmiston tapaamisissa on hahmo-teltu suuntaviivoja Euroopan uudelleenrakentamisesta. Tämä vaihtoehto on muotoutunut lukuisissa keskusteluissa puoluei-den, ammattiyhdistysliikkeen, kansalaisjärjestöjen ja eri alojen asiantuntijoiden kanssa. Sen voi kiteyttää muutamiin pääkohtiin.

Ensinnäkin on hylättävä julkisten menojen ja kotitalouksien ostovoiman leikkaaminen, koska se vain pahentaa kriisiä. Tähän liittyy monenlaisia toimia minimipalkkojen, eläkkeiden ja julkis-ten palvelujen parantamisesta investointiohjelmiin, jotka luovat työpaikkoja sosiaalisesti hyödyllisiin ja ekologisesti kestäviin hankkeisiin. Kreikan kaltaisten kriisimaiden selviytymistä on au-tettava mitätöimällä pääosa niiden julkisesta velasta.

Toinen keskeinen asia on valtioiden vapauttaminen yksityisten rahoitusmarkkinoiden otteesta luomalla yhteiskunnallisesti

34

omistettu pankkisektori ja valtuuttamalla keskuspankki anta-maan valtioille edullisia lainoja yhteiskunnallisesti hyödyllisiin tarkoituksiin. Samalla EKP ja koko rahoitussektori on saatettava demokraattiseen ohjaukseen.

Kolmanneksi on puututtava kriisin keskeiseen tekijään eli pää-omien ylikasautumiseen ja finanssipääoman voittoihin. Tämä tarkoittaa työn ja pääoman välisen tulonjaon muuttamista työn-tekijöiden hyväksi, spekulatiivisten pääomaliikkeiden rajoitta-mista muun muassa varainsiirtoverolla, veroparatiisien lopetta-mista sekä rikkaiden ja suuryhtiöiden verojen lisäämistä.

Haasteena on lisäksi kehittää uudenlainen yhteistyön malli, joka luo demokraattisen suhteen kansalaisten ja eurooppalaisen päätök-senteon välille ja turvaa kansojen itsemääräämisoikeuden. EU-liit-tovaltion rakenteiden sijasta on vahvistettava kansalaisten vaiku-tusmahdollisuuksia, kansalaisaloitteita, kansanäänestyksiä, vaaleil-la valittavien elinten asemaa ja kansallista itsemääräämisoikeutta.

Yhteistyötä pitäisi myös rakentaa nykyistä EU:ta laajemmalla pohjalla ja riippumattomana Yhdysvalloista, Natosta ja transat-lantisista vapaakauppahankkeista.

Uusi turvallisuuskäsitys2000-luvun alun konfliktit, erityisesti Lähi-idässä toinen toistaan seuranneet sodat, terrori-iskut, ydinaseet ja asevarustelun niele-mät yhä suuremmat summat kertovat siitä, että sotilaalliseen voi-maan ja vahvemman oikeuteen perustuva turvallisuuspolitiikka on tullut tiensä päähän.

Sotatoimet ja ”humanitaariset interventiot”, joihin on ryhdytty kansallisten etujen, terrorismin vastustamisen ja ihmisoikeuk-sien puolustamisen nimissä, ovat johtaneet vain sodan ja väkival-lan kierteen laajenemiseen. Niillä ei ole suojeltu siviilejä, sillä ny-kyään sotien uhreista yli 90 % on siviilejä.

Nykyisin turvallisuusuhkat liittyvät erityisesti ympäristö-, ruo-ka- ja talouskriiseihin, eikä niitä ratkaista sodan keinoilla. Aseva-rustelu ja sodat vain pahentavat näitä ongelmia ja vähentävät nii-den ratkaisemisen resursseja.

Kansainvälistä turvallisuutta vahvistetaan rakentamalla oikeu-denmukaisempaa ja ekologisesti kestävämpää maailmaa, jossa

35

kehitys ei enää perustu pienen vähemmistön rikastumiseen suu-ren enemmistön kustannuksella ja tämän vääryyden vahvistami-seen aseiden voimalla. Näin voidaan vapauttaa asevarustelusta resursseja muun muassa kehittyvien maiden ja pakolaisten autta-miseen, köyhyyden torjumiseen ja ympäristönsuojeluun.

Viimeksi Syyrian sota on nostanut esille se, että maailmassa tarvitaan puolueettomia ja aktiivisia sovittelijoita ja rauhan ra-kentajia. Suomella on tässä pitkät perinteet, joista meidät tunne-taan edelleen maailmalla. Näitä perinteitä ja mahdollisuuksia ei pidä hukata EU:n yhteisen politiikan ja Nato-kumppanuuden alle.

Suurin osa suomalaisista kannattaa sotilaallista liittoutumatto-muutta ja vastustaa Natoon liittymistä. Suomea on kuitenkin vie-ty Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen askel askeleelta lähemmäs Nato-jäsenyyttä. Askeleet on otettu ilman avointa keskustelua asehankintojen, kriisihallinnan, rauhankumppanuussopimusten ja sotilaallisten harjoitusten kautta.

Näiden toimien yhteys Nato-tavoitteisiin on tullut selvästi esil-le muun muassa Wikileaksin paljastuksissa samoin kuin Yhdys-valtojen viranomaisten perusteluissa Suomen kanssa tehdyille asekaupoille. Viimeksi Atacms- ja Jassm-ohjusten myyntiä Suo-meen perusteltiin Pentagonin lausunnossa ”liittolaisten yhteisen operointikyvyn” kehittämisellä.

Kumppanuus Naton kanssa ei ole jäänyt vain asehankintoihin ja yhteisiin sotaharjoituksiin. Suomalaisjoukot ovat käyneet jo monta vuotta sotaa Afganistanissa Naton johdolla.

Naton jäsenyys ei toisi Suomelle lisää turvallisuutta vaan lisää turvallisuusriskejä. Sotilasliittoon liittymisen sijasta voimme edistää niin omaa kuin kansainvälistä turvallisuutta edistämällä aseidenriisuntatoimintaa ja konfliktien rauhanomaista ratkaise-mista.

Luopumalla Nato-yhteensopivan armeijan tavoitteista voim-me vähentää asemenoja ja rajata kansainvälisen kriisihallintatoi-minnan YK:n rauhanturvaamisen ja asevalvonnan kaltaisiin teh-täviin.

Suomelle on pohjoisena maana luontevaa toimia aloitteellises-ti etenkin arktisten alueiden militarisoimista vastaan. Pohjoisessa on paljon mahdollisuuksia kehittää yhteistyötä muun muassa Ve-

36

näjän kanssa energiatalouden, arktisen teknologian, liikenteen, turismin, ympäristönsuojelun ja alkuperäiskansojen oikeuksien turvaamisen aloilla.

Osallistuva demokratia ja 2000-luvun sosialismiKapitalismi on yhä eriarvoisempi ja epädemokraattisempi, vaa-rallisempi ja tuhoisampi järjestelmä. Se on kuin kohti tuhoa kiih-dyttävä Titanic. Kurssin muuttaminen edellyttää radikaaleja muutoksia ihmisten suhteissa talouteen, työhön ja tulonjakoon, päätöksentekoon, luontoon sekä toisiin ihmisiin ja kansoihin.

Hyvä elämä ja ihmiskunnan tulevaisuus eivät kerta kaikkiaan voi perustua kapitalistiseen voitontavoitteluun, jossa kaikki on kaupan ja jossa vallitsevat vahvemman oikeuteen perustuvat vii-dakon lait. Tarvitsemme uusia talouden ja vallan rakenteita, kos-ka pankkien ja suuryhtiöiden valta on esteenä järkevälle, oikeu-denmukaiselle, demokraattiselle ja ekologisesti kestävälle kehi-tykselle.

Vaikka radikaalit uudistukset voivat näyttää utopistisilta, nou-see niiden tarve yhteiskunnan reaalisesta kehityksestä. Nykyai-kaisen talouden ja yhteiskunnan kehitys riippuu yhä enemmän työntekijöiden osaamisesta ja yhteistyöstä, informaation ja tek-nologian hallinnasta, energian ja muiden luonnonvarojen säästä-misestä, julkisista palveluista ja yhteisvarannoista (commons). Samaan aikaan pääomat ja ratkaiseva päätösvalta keskittyvät kui-tenkin harvojen käsiin.

Ristiriita työn yhteiskunnallisen luonteen ja tuotantovälinei-den yksityisen omistuksen välillä kasvaa. Erityisen selvästi tämä näkyy spekulatiivisen pääomien pikavoittojen tavoittelussa, joka suorastaan tuhoaa elävää työtä ja talouden pitkäjänteisen kehit-tämisen mahdollisuuksia.

Talouden kriisit ja ristiriidat herättävät erilaisia tuntemuksia. Yhtäältä talous näyttäytyy ihmisille vieraana ja vihamielisenä mahtina, jota ei voi hallita vaan joka hallitsee heitä. Toisaalta krii-si nostaa myös kysymyksiä siitä, onko mahdollista siirtyä toisen-laiseen talouteen, jota ei enää hallitse finanssimarkkinoiden saa-listus ja jossa omistukseen perustuvat valta-asemat eivät anna valtaa riistää ja alistaa muita.

37

Talouden ohjaaminen toimimaan ihmisen hyväksi ja demo-kratian ulottaminen talouteen on helpommin sanottu kuin tehty. Kokemukset valtionyhtiöistä ja osuustoimintaliikkeestä osoitta-vat, että niilläkin on taipumus alkaa toimia ja kilpailla markki-noilla samalla tavalla kuin yksityiset yritykset.

Monilla uusilla osuuskunnilla ja yhteisötalouksilla on puoles-taan vaikeuksia selviytyä suurten toimijoiden puristuksissa: ne ovat jääneet marginaaliin, tulleet isompien syömäksi tai alkaneet itse kaupallistua, ketjuuntua, keskittyä ja toteuttaa pääoman lo-giikkaa.

Jotta markkinat voidaan muuttaa isännästä rengiksi, on yhteis-kunnallisella omistuksella oltava niin laaja ja keskeinen osuus ta-loudessa, että kehitystä voidaan ohjata demokraattisesti ja suun-nitelmallisesti. Eritoten on siirrettävä yhteiskunnalliseen omis-tukseen ja demokraattiseen ohjaukseen rahoitusmarkkinat, jotka nyt alistavat ja rosvoavat muuta taloutta ja yhteiskuntaa.

Samalla on varmistettava alhaalta ylöspäin kasvavan demokra-tian ja itsehallinnon keinoin, että valtiollinen, kunnallinen, osuuskuntien ja muu yhteiskunnallinen omistus ei tarkoita joh-tajien ja byrokraattisen eliitin valtaa. Kyse ei ole vain juridisista omistussuhteista, vaan ennen muuta työntekijöiden oikeudesta päättää itse ja yhdessä muiden kanssa demokraattisesti siitä, mitä tehdään, miten työt organisoidaan ja miten työn tulokset käyte-tään.

Riistosta ja alistamisesta vapaan yhteiskunnan rakentaminen edellyttää ihmisten tietoista ja aktiivista osallistumista, yhteistoi-mintaa, talouden ja yhteiskunnan suunnitelmallista kehittämistä, korkeaa työn tuottavuutta ja kulttuurin kehitystä. Tällainen kehi-tys ei ole mahdollista ilman mitä laajinta demokratiaa, joka pe-rustuu jokaisen ihmisen perusoikeuksien turvaamiseen, osallis-tuvaan demokratiaan, laajaan itsehallintoon ja aktiiviseen kansa-laisyhteiskuntaan.

Edustuksellinen demokratia saa lisää sisältöä ja merkitystä, kun demokratia ulotetaan myös talouden alalle. Pelkkä edustuk-sellinen demokratia ei kuitenkaan riitä talouden ja yhteiskunnan ohjaamiseen demokraattisesti. Siksi tarvitaan vaalien lisäksi mui-ta osallistumisen ja vaikuttamisen muotoja, kuten kansanäänes-tykset, kansalaisaloitteet, suora demokratia, työpaikkademokra-

38

tia ja paikallinen itsehallinto. Eräs tällainen on osallistuva budje-tointi, jolla voidaan syventää muun muassa kunnallista itsehal-lintoa, työpaikkademokratiaa ja asukasdemokratiaa.

Kysymys vaihtoehdosta kapitalismille eli sosialismi on noussut uudelleen ajankohtaiseksi – historiallisesti katsoen lyhyessä ajas-sa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Kapitalismin puolestapuhujat ovat perinteisesti esittäneet so-sia lismin vastakohtana demokratialle ja vapaudelle. Sosialismin nimissä muun muassa Stalinin ajan Neuvostoliitossa tehdyt ri-kokset ovat antaneet vettä myllyyn näille väitteille. 2000-luvun radikaalin vasemmiston haasteena onkin elvyttää Marxin visio sosialismista demokratian täydellistymisenä, demokraattisten ta-voitteiden toteuttamisena loppuun asti.

Sosialismissa ei ole kyse mistään ”vallankaappauksesta”. Uuden laista yhteiskuntaa ei voi rakentaa vain valtaamalla johta-vat asemat valtiossa ja nostamalla uudet johtajat vanhojen tilalle. Tarvitaan uudentyyppinen, todella kansanvaltainen järjestelmä ja myös uudenlaiset taloudelliset ja sosiaaliset suhteet. Tällainen muutos voidaan toteuttaa rauhanomaisin keinoin, mutta ei het-kessä eikä vailla ristiriitoja.

Vallankumouksen kautta voidaan poistaa tuotantovälineiden omistussuhteisiin perustuvat sovittamattomat luokkaristiriidat, mutta sosialismiin jää edelleen muita ristiriitoja. Ne johtuvat ta-louden ja yhteiskunnan eri alueiden kehityksen epätasaisuudesta, eroista ammattiasemissa, koulutuksessa ja tulotasoissa sekä pit-kän ajan kuluessa muotoutuneista sukupuoleen, kulttuuriin ja perinteisiin liittyvistä eroista. Tällaisten erojen ja ristiriitojen tunnistaminen, sovittaminen ja ratkaiseminen edellyttävät ih-misten laajaa osallistumista ja demokraattisten vaikutusmahdol-lisuuksien turvaamista.

Kärjistyvien ympäristöongelmien maailmassa on selvää, että sosialismikaan ei tarjoa näköaloja, ellei se luo myös ekologisesti kestävän taloudellisen kehityksen mallia. Kun Neuvostoliitto kil-paili lännen kanssa paljolti sillä, kuka tuottaa eniten energiaa, teollisuus tuotteita ja kulutustavaroita, on nykyaikaisen sosialis-min haasteena laadullinen kasvu, joka perustuu uusiutuvien luonnonvarojen kestävään käyttöön, ei-materiaalisiin yhteisva-rantoihin, henkisen työn kasvavaan osuuteen, resurssien oikeu-

39

den mukaiseen jakamiseen ja lisääntyvään vapaa-aikaan. Vähitel-len sosialismin kehittyessä tulee hyvinvoinnin ja rikkauden mi-taksi rahan ja tavaroiden paljouden sijasta se aika, jonka ihminen voi käyttää itsensä toteuttamiseen, kykyjensä kehittämiseen ja yhteishyvän edistämiseen.

Omistuskysymys on ollut ja on jokaisen sosialismiin tähtäävän liikkeen peruskysymys. Pariisin kommuunin ajoista alkaen eli jo yli 140 vuotta sitten ovat kommunistit saaneet vastaansa syytök-siä kaiken henkilökohtaisen omistuksen hävittämisestä. Marx torjui tällaiset syytökset todeten, että ”kommuuni tahtoi poistaa kaiken luokkaomistuksen, joka muuttaa monien työn harvojen rikkaudeksi… Se tahtoi tehdä henkilökohtaisen omaisuuden todel­lisuudeksi muuttamalla tuotantovälineet, maan ja pääoman, jotka ovat nyt ennen muuta orjuuttamisen ja riistämisen välikappaleita, pelkästään vapaan ja assosioituneen työn aseiksi”.

Samaa ajatusta hän kehitteli yhdessä Friedrich Engelsin kanssa Kommunistisen puolueen manifestissa, jonka mukaan sosialismi ”ei riistä keneltäkään valtaa omistaa yhteiskunnallisia tuotteita, se riis­tää vain vallan orjuuttaa vierasta työtä tuon omistuksen avulla”.

Siinä missä Marx teki johtopäätöksiä Pariisin kommuunin epäonnistumisesta, ovat nykyiset kommunistit joutuneet arvioi-maan Neuvostoliiton hajoamisen opetuksia. Suomen kommunis-tisen puolueen ohjelmassa ne on tiivistetty seuraavasti:

”– Se osoitti, miten ratkaisevan tärkeää on rakentaa kansanval­tainen hallinto, turvata demokraattiset oikeudet ja yksilön vapaus. Valtiovallan valtaaminen ei riitä. Valtiokoneisto ja puolue eivät voi korvata kansalaisten omaa vaikutusvaltaa, tietoisuutta ja aktiivi­suutta.

– Vallankumouksellisen politiikan keinojen tulee olla sopusoin­nussa tavoitteiden kanssa. Jos tapahtumat irtaantuvat kansan hal­linnasta, niillä on myös taipumus kääntyä kansaa vastaan.

– Valtiollistaminen ei ole samaa kuin työntekijöiden itsehallin­toon perustuva yhteisöllinen omistus. Se ei voi myöskään korvata kysyntää ja tarjontaa ohjaavia markkinoita yhteiskunnallisen suunnittelun välineenä.

– Tuotantovoimien kehittämisen tulee perustua kestävään kehi­tykseen sekä luonnonvaroja ja ympäristöä säästävään teknolo­giaan ja elämäntapaan.

40

– Sosialismissa kansallinen ja kansainvälinen liittyvät tiiviisti yhteen. Sosialismin rakentaminen edellyttää etenemistä myös kan­sainvälisen järjestelmän demokratisoimisessa ja inhimillistämises­sä.”

41

Työväenliike ja kansalaistoiminta vaikuttivat ratkaisevalla tavalla siihen, että Suomeen rakennettiin koko väestöä koskevat julkisten palvelujen ja sosiaaliturvan järjestel-

mät. Monet valtionyhtiöt saivat alkunsa työväenliikkeen ja eri-laisten maakunnallisten kansalaisaloitteiden pohjalta.

Tietysti kehitykseen ovat vaikuttaneet monet tekijät, mutta olennaista on se, että taloutta ja sen rakenteita ei ole otettu annet-tuna. Ihmiset ovat yhteisellä toiminnallaan vaikuttaneet työpaik-kojen syntymiseen, toimeentuloturvaan, julkisiin palveluihin, perusoikeuksien laajenemiseen, naisten asemaan, elinympäris-töön ja demokratian kehitykseen.

Pohjoismainen hyvinvointimalli ja SuomiSuomi ei ole koskaan ollut ihan kärjessä hyvinvointivaltion ta-voitteiden toteuttamisessa vaan tullut muiden pohjoismaiden pe-rässä. Hyvinvointivaltion ajatusta on vastustettu erityisesti oi-keiston ja elinkeinoelämän johdon taholla väittämällä, että se heikentää ja jäykistää talouden kehitystä, vähentää ihmisten omaa vastuuta ja johtaa kohtuuttomaan verorasitukseen. Näihin kolmeen pääargumenttiin viittasi jo Pekka Kuusi teoksessaan 60­luvun sosiaalipolitiikka.

4. Onko Suomella

varaa hyvinvointiin?

42

Välillä kritiikki on vaimentunut, kun pohjoismainen hyvinvoin-timalli on tuonut hyviä tuloksia ja nauttinut kansalaisten erittäin laajaa kannatusta. Viime aikoina ovat taas voimistuneet vaatimuk-set julkisten menojen leikkaamisesta ja ”rakenteellisista uudistuk-sista”, joilla pyritään julkisen sektorin supistamiseen. Eivätkä ne ole jääneet vain sanoiksi. Työväenliikkeen näkökulmasta tilanteen on tehnyt erikoiseksi se, että näitä heikennyksiä ovat mukana to-teuttamassa, jopa esittämässä myös SDP ja Vasemmistoliitto.

Kansainvälisissä vertailuissa talouden ja hyvinvoinnin kehitys on useimmilla mittareilla ollut myönteisintä maissa, joissa on laajat julkiset palvelut ja kattava sosiaaliturva ja joissa on kehitet-ty myös valtion teollista toimintaa. Se on näkynyt työntekijöiden osaamisena, naisten laajana osallistumisena työelämään, kehitty-neinä palveluina, innovaatioina sekä turvallisena elin- ja toimin-taympäristönä.

Huonot julkiset palvelut ja sosiaalisten oikeuksien heikko to-teutuminen puolestaan luovat eriarvoisuutta ja epävarmuutta, mikä jarruttaa myös talouden kehitystä. Myöskään yritysten kil-pailukykyä koskevat kansainväliset vertailut eivät tue vaatimuk-sia julkisten menojen leikkaamisesta.

Jos julkisten menojen laajuus on ongelma ja niiden leikkaami-nen ratkaisu, eikö 1990-luvun laman jälkeen ja viime vuosina tehtyjen menoleikkausten pitäisi näkyä positiivisina vaikutuksi-na? Tällaista vaikutusta ei ole nähtävissä. Julkisten menojen leik-kaaminen syvensi lamaa 1990-luvulla ja on pahentanut nykyistä-kin taantumaa. Samalla se on lisännyt sosiaalisia ongelmia ja niistä aiheutuvia laskuja.

Leikkauspolitiikan myötä kasvaneet työttömyyden, sairasta-vuuden, syrjäytymisen sekä rakennuskannan ja liikenneverkko-jen rapautumisen aiheuttamat kustannukset ovat rahassa lasket-tuna valtavat ja inhimillisesti katsoen usein mittaamattomat. Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu vaan osa ongelmaa.

Suomessa on osaavia tekijöitä ja rahaa paljon enemmän kuin niinä vuosikymmeniä, jolloin hyvinvointipalveluja, sosiaalitur-vaa ja valtionyhtiöitä rakennettiin. Työn tuottavuus on koulutuk-sen ja uusien teknologioiden myötä kasvanut. Miksei resursseja siis riittäisi nykyisten palvelujen ja sosiaaliturvan ylläpitämiseen ja parantamiseenkin?

43

Toki monet kustannukset kasvavat esimerkiksi terveydenhuol-lossa ja vanhuspalveluissa. Mutta samalla näillä aloilla syntyy työpaikkoja, kysyntää, säästöjä ja uutta taloudellista arvoa – ne eivät ole siis pelkkä kuluerä. Eikö tässä ole lopulta kyse siitä, onko talous ihmistä varten vai päinvastoin? Mitä varten töitä tehdään ja entistä tuottavammin, jos ihmiset eivät saa nauttia sen hedel-mistä?

Kovaa kritiikkiä valtion ja kuntien toiminnan laajuutta koh-taan on tullut muun muassa Elinkeinoelämän Valtuuskunnan, Elinkeinoelämän Keskusliiton, Kauppakamarin ja finanssimark-kinoiden piiristä. Tämän kritiikin pontimena ei ole huoli palve-luista tai työpaikoista. Kyse on selvästi pyrkimyksestä saada lisää markkinoita, sijoituskohteita ja rahoitusta yksityisen pääoman arvonlisäykseen.

Syynä ei ole pääomapula, päinvastoin. Suomessa tapahtui 1990-luvulla historiallisen suuri tulonsiirto pääomanomistajien hyväksi, ja se näyttää jääneen pysyväksi. Lisäksi pääomaliikkeet ovat vapautuneet. Julkisen sektorin leikkaamisella, kilpailuttami-sella ja yksityistämisellä haetaan pääomille lisää voittojen tekemi-sen mahdollisuuksia.

Kun ajatellaan Suomen talouden rakennemuutosta, muun muassa Nokian ja sen ympärille rakentuneen elektroniikkateolli-suuden rajua pudotusta, metsäteollisuuden työpaikkojen vähe-nemistä ja telakkateollisuuden vaikeuksia, voi kysyä, miksei meillä ole valtion uuden yritystoiminnan kehittämisohjelmaa. Julkisella sektorilla on aiemminkin ollut keskeinen rooli talou-den rakennemuutoksiin vastaamisessa – miksei siis myös nyt?

Julkinen vai yksityinen palvelu?Onko sillä väliä, tuottaako palveluja kunta vai yksityinen yritys? Pääasiahan on, että ihmiset saavat hyviä palveluja. Näin perustel-laan usein julkisten palvelujen kilpailuttamista ja yksityisten pal-velumarkkinoiden laajentamista. Asukkaiden kannalta ei ole kui-tenkaan samantekevää, kuka palvelut tuottaa.

Kyse on ensinnäkin siitä, onko kaikilla yhdenvertaiset mahdol-lisuudet palveluihin. Lakisääteisissä julkisissa palveluissa on kyse perusoikeuksista, joihin jokainen asukas on oikeutettu riippu-

44

matta tuloista, asuinpaikasta, koulutuksesta tai muista tekijöistä. Kaupallisten palvelujen markkinoilla taas on kyse asiakkuudesta, kuluttajan asemasta, ja silloin raha ratkaisee, keitä ja miten pal-vellaan.

Ihmisten palveluja koskeva valinnanvapaus on usein näennäis-tä. Hyvätuloisilla ja enemmän koulutusta saaneilla on muita pa-remmat mahdollisuudet valita ja saada itselleen sopivia palveluja. Monien ihmisten elämäntilanne on sellainen, että he eivät voi edes saada eri vaihtoehtojen vertailuun tarpeeksi tietoja ja valvoa oikeuksiaan.

Jos on tarkoitus turvata yhdenvertaisuuden toteutuminen pal-veluissa, pitää palvelujen tuottajille asettaa tehtäväksi vähentää ja ehkäistä eriarvoisuutta. Tällaista velvoitetta yksityiset yritykset eivät kuitenkaan ota, eli tarvitaan myös laajempia yhteiskunnal-lisia ratkaisuja.

Yksityisiä palveluja perustellaan usein tehokkuudella. Peruste-lu nojaa ajatukseen, että markkinat ovat paras keino ohjata re-sursseja, kysyntää ja tarjontaa.

Todellisuudessa markkinat eivät toimi optimaalisesti. Myyjät ja ostajat eivät ole markkinoilla tasavertaisia. Resurssit ja infor-maatio eivät jakaudu tasaisesti. Ja mikä oleellista, kilpailulla on taipumus johtaa yritysten ketjuuntumiseen, keskittymiseen, kar-telleihin ja monopoleihin – ja myös konkursseihin.

Yksityisten ja julkisten palvelujen kustannuksia ei voi verrata tarkastelemalla vain jotakin osaa toiminnasta, irrallaan kokonai-suudesta. Esimerkiksi kunnalla on laajempi vastuu ja muitakin tehtäviä kuin vain varsinaisen palvelun tuottaminen. Kun kunta huolehtii palveluista, joihin asukkailla on oikeus, kunta ei voi va-lita asiakkaita eikä väistää kokonaisvastuuta heidän palvelutar-peistaan.

Sen sijaan yksityinen yritys voi keskittyä tuottamaan vain kan-nattavaksi laskemiaan palveluja ja jättää hankalimmat palvelut kunnalle. Se voi maksattaa osan kustannuksistaan julkisella sek-torilla, kuten työntekijöiden koulutus, infrastruktuuri, kilpailut-tamisen kulut ja jopa tekemiensä virheiden seurausten korjaami-nen.

Lisäksi yksityisen sektorin asiakkaaksi valikoituu kalliimpien hintojen takia keskimääräistä hyvätuloisempia asiakkaita, jotka

45

ovat keskimäärin hyväkuntoisempia kuin kuntien palveluissa. Yksityisen yrityksen ei tarvitse myöskään kantaa vastuuta palve-luketjujen kokonaisuudesta eikä asiakkaidensa tarvitsemista pal-veluista kokonaisuutena.

On toki tapauksia, joissa yksityinen yritys järjestää toiminnan tehokkaammin kuin julkinen. Yleistä näyttöä yksityisten palve-lujen paremmasta tehokkuudesta ja tuottavuudesta ei kuitenkaan ole. Esimerkiksi terveyspalvelujen tuottavuuskehityksen ongel-mat ovat koskeneet Suomessa viime vuosina sekä yksityistä että julkista sektoria.

Maailman kallein terveydenhuolto on Yhdysvalloissa, jossa se perustuu pääasiassa yksityisiin palveluihin. Suomen terveyden-huoltojärjestelmässä on puutteita, mutta kustannustehokkuudes-sa se on maailman kärkeä.

Palvelujen tarvitsijoiden ja käyttäjien kannalta tuottavuuden ja kustannustehokkuuden käyttäminen kriteereinä palveluja ver-tailtaessa on kyseenalaista. Palveluja mitataan tällaisissa vertai-luissa määrällisillä suoritteilla (kuten hoitopäivä tai asiakaskäyn-ti) eikä se kerro, ovatko palvelut hyviä.

Itse asiassa tuottavuutta parannetaan usein juuri palvelujen laadun kustannuksella. Kustannustehokkuutta voidaan esimer-kiksi lisätä vähentämällä päiväkodeissa henkilöstön määrää ja käyttämällä vähemmän koulutettuja, matalampaa palkkaa saavia työntekijöitä. Lasten varhaiskasvatuksen laatua tämä tietysti hei-kentää. Tuottavuutta tärkeämpää onkin arvioida palvelujen laa-tua ja vaikuttavuutta.

Kaupallista palvelutuotantoa ohjaa viime kädessä pyrkimys saada mahdollisimman suuri voitto sijoitetulle pääomalle. Tästä seuraa erilainen toimintalogiikka kuin julkisissa palveluissa, joi-den lähtökohtana on huolenpito jokaisen ihmisen hyvinvoinnis-ta ja perusoikeuksien toteutumisesta.

Julkisen palvelun lähtökohtiin kuuluu ensinnäkin vastuun kantaminen pitkällä tähtäyksellä. Esimerkiksi neuvolatoiminnan ja peruskoulun hyödyt kertyvät vuosikymmenten kuluessa.

Toiseksi julkisen palvelun periaatteisiin kuuluvat laaja-alaisuus ja kokonaisvaltaisuus, ja ratkaisuja tarkastellaan niin taloudellis-ten kuin yhteiskunnallisten kokonaisvaikutusten kannalta. Vaik-kapa liikenneratkaisujen tarvetta ja kustannuksia voidaan arvioi-

46

da myös ihmisten ajankäytön, terveysvaikutusten, ympäristön-suojelun ja erilaisten toimintojen sijoittumisen kannalta.

Kolmanneksi julkisia palveluja voidaan tarjota maksuttakin, toisin kuin yksityisiä palveluja. Näin voidaan edistää muun muassa terveyttä (terveyskeskusmaksujen poistaminen) sekä kulttuuri- ja liikuntaharrastuksia (maksuttomat kirjastot, museot ja liikuntapaikat). Neljänneksi, yksityisen yrityksen pyrkiessä yllä pitämään ja laajentamaan markkinoitaan voi julkisen palve-lun tarkoituksena olla jopa palvelutarpeen vähentäminen. Näin on esimerkiksi ennaltaehkäisevän terveydenhuollon, sosiaalityön ja energiaa säästävien toimien kohdalla.

Voi myös kysyä, kuka vastaa palvelujen kehittämisestä ja laaja-alaisesta hyvinvoinnista, jos lähes kaikki kilpailutetaan ja yhä useammat palvelut siirtyvät pääomasijoittajien hallintaan?

Lisäksi julkisen ja yksityisen palvelun välillä on tärkeä pää-töksentekoa koskeva ero. Toki yksityisissäkin palveluissa kuul-laan asiakasta, mutta päätösvalta on yrityksen johdolla ja omis-tajilla. Yksityinen yritys voi rajata olennaista tietoa liikesalai-suudeksi.

Julkisissa palveluissa asiakas on asukkaana oikeutettu vaikut-tamaan ja osallistumaan päätöksentekoon. Julkisten palvelujen järjestäjät on velvoitettu toimimaan avoimesti. Tällainen asuk-kaiden osallisuus ja osallistuminen auttaa myös palvelujen kehit-tämisessä ja luo pohjaa laajemmalle yhteisöllisyydelle.

EU-direktiivien ja yksityisestä liiketoiminnasta omaksuttujen markkinaehtoisten toimintamallien soveltaminen julkisiin palve-luihin on viime vuosina muuttanut monien julkisten palvelujen luonnetta. Se on nostanut perusoikeuksien ohi etusijalle talou-delliset tuottotavoitteet. Julkisia hankintoja ja palveluja koskevil-la säädöksillä on ajettu kuntia kilpailuttamaan ja yhtiöittämään monia hyvin toimineita palveluja, luotu lisää byrokratiaa ja lisät-ty kuntien kustannuksia. Esimerkiksi kunnallisten liikelaitosten muuttaminen yhtiöiksi tulee kunnille kalliiksi, kun valtiovalta leikkaa yhteisöverolla osan niiden tuotoista.

Markkinaehtoisuus on johtanut julkisen palvelujärjestelmän sisällä moniin hyvinvointitavoitteiden kanssa ristiriidassa oleviin ja byrokraattisiin käytäntöihin. Kun kunnan kiinteistövirasto tai tilakeskus perii päiväkodeilta, kouluilta, terveys- ja muilta palve-

47

luilta markkinaehtoisesti määriteltyjä ns. sisäisiä vuokria, se kas-vattaa kiinteistöomaisuuden laskennallista arvoa – ja usein myös kiinteistöpuolen johtajien tulospalkkioita. Samalla se myös ka-ventaa varsinaisen palvelutoiminnan resursseja.

Tämä johtaa monesti tehottomiin ja epärationaalisiin tilantei-siin. Esimerkiksi koulutilat ovat osan päivää tyhjillään, vaikka niitä tarvittaisiin muun muassa nuoriso-, liikunta- ja kulttuuri-toimessa, koska muilla virastoilla ei ole varaa maksaa markkina-hintaisia sisäisiä vuokria. Kaiken lisäksi näillä tiloilla ei yleensä ole varsinaisia markkinoita eikä siten todellisia markkinahintoja-kaan, mutta korkeilla sisäisillä vuokrilla saadaan julkisten palve-lujen kustannukset näyttämään todellista suuremmilta.

Naisten työ ja tasa-arvoSanotaan, että hyvinvointivaltio on naisen paras ystävä. Julkiset palvelut vaikuttavatkin merkittävästi naisten työllisyyteen, tasa-arvoon ja arjen sujumiseen. Suomessa naisten osallistuminen työelämään on kansainvälisesti vertaillen laajaa, ja työllisyysaste on noin 70 %. Kuntasektori on naisten suurin työnantaja, ja kun-nissa naisten osuus henkilöstöstä on noin 80 %. Toisaalta kunnal-lisilla palveluilla on iso rooli naisten ja perheiden elämässä, muun muassa lasten ja vanhusten hoivan järjestämisessä.

Ihan sydänystävästä ei taida kuitenkaan olla kyse. Esimerkiksi kuntatyönantajalla on ollut suuri vaikutus siihen, että naisten euro on vain noin 80 senttiä.

Kun hallitus sopi elokuussa 2013 rakennepoliittisessa ohjel-massa kuntien henkilöstön vähentämisestä 20 000:lla ja kuntien tehtävien karsimisesta – jo aiemmin päätettyjen valtionosuus-leikkausten lisäksi – heikentää tämä erityisesti naisten asemaa. Vielä rajummin iskisi kuntaministeri Henna Virkkusen kunta- ja palvelurakenneselvityksen julkistamisen yhteydessä esittämä ta-voite kuntasektorin henkilöstön vähentämisestä noin 10 %. Se merkitsisi noin 45 000 työpaikan vähennystä.

Kyse on pääosin naisten tekemistä opetus-, sosiaali- ja terveys-toimen töistä, joiden hoitaminen kasataan entistä harvempien hoidettavaksi. Kaikesta tehostamispuheesta huolimatta on lisäksi ilmeistä, että henkilöstön vähentäminen siirtää osan julkisista

48

palveluista naisten suurimmaksi osaksi kotona tekemäksi työksi, josta ei makseta palkkaa.

Kunnissa tehdään nykyään sukupuolivaikutusten arvioita. Jos sellainen tehtäisiin kuntauudistuksesta, olisi tuomio ankara. Kuntauudistus lisää sosiaalisen ja alueellisen eriarvoisuuden ohella sukupuolten välistä eriarvoisuutta. Voi kysyä, onko mi-kään aiempi hallitus valmistellut näin selvästi ja laajasti naisten asemaa heikentävää hanketta kuin tämä, jossa tasa-arvoministe-rinä istuu Vasemmistoliiton puheenjohtaja?

Julkisesta sektorista riippuu suuressa määrin myös nuorten yhteiskuntatakuun toteuttaminen samoin kuin maahanmuutta-jien, pitkäaikaistyöttömien ja monien muiden työllistyminen. Kun yksityinen sektori ja erityisesti suuret yritykset ovat viime ai-koina keskittyneet lähinnä vähentämään työpaikkoja, on valtion ja kuntien merkitys työllisyydelle ja työmarkkinoiden kehityksel-le kasvanut.

Henkilöstömitoitukset on julkisella sektorilla kuitenkin kiris-tetty äärimmilleen. Se lisää työssä uupumista, sairastumista ja ly-hentää työuria. Samalla se vaikeuttaa osaltaan työllisyystilannet-ta. Esimerkiksi Ruotsin meitä korkeampi työllisyysaste selittyy pääosin sillä, että siellä on kuntapalveluissa paljon enemmän työntekijöitä.

Valtion ja kuntien virastot, liikelaitokset ja yhtiöt voisivat olla edelläkävijöitä työllistämisessä ja työelämän uudistamisessa niin, että työelämästä tulisi inhimillisempää, demokraattisempaa ja mielekkäämpää. Tämä voisi näkyä niin, että valtio ja kunnat so-pivat työnantajien yleistä linjaa paremmista ja oikeudenmukai-semmista palkkaratkaisuista, lyhentävät työaikaa ja jakavat töitä useammille, luopuvat alituisesta kilpailuttamisesta, panostavat koulutukseen ja lisäävät työntekijöiden mahdollisuuksia kehittää työtään ja vaikuttaa asioihin. Tässä ei ole kyse vain ”jakopolitii-kasta”, vaan valtio ja kunnat voivat kehittää myös toimintaa, jolla luodaan lisää jaettavaa.

Onko pakko leikata?On pakko karsia, meillä ei ole varaa ylläpitää kaikkia nykyisiä jul-kisia palveluja. Näin julistavat hallitus, valtiovarainministeriö,

49

elinkeinoelämän etujärjestöt, valtamedia ja myös yllättävän mo-net kunta-alan toimijat. Innokkaimmin sanomaa levittävät herrat (ja jotkut rouvatkin), jotka itse nauttivat korkeita palkkoja, op-tioita, osinkoja, yksityisiä terveyspalveluja ja muita luontaisetuja.

Mutta ovatko rahat todella loppumassa? Onko Suomi elänyt yli varojensa? Entä mistä syntyy työpaikkoja ja uutta arvoa, jos kaik-ki leikkaavat?

Valtion ja kuntien rahoituksesta puhutaan usein ikään kuin sil-le olisi jokin tietty, muuttumaton tai korkeintaan supistuva talou-dellinen raami. Valtion ja kuntien veropohja, liiketoiminnan tuo-tot ja muu rahoitus ovat kuitenkin poliittisten valintojen kysymys.

Suomen talous on juuri nyt taantumassa, mutta taantuma ja sen voittaminen riippuu paljon valtion ja kuntien toimista. Sitä paitsi nykyinen noin 190 miljardien euron bruttokansantuote on käyvin hinnoin laskettuna noin 50 miljardia enemmän kuin kymmenen vuotta sitten. Jaettavaa on siis lähes yhden valtion ta-lousarvion verran enemmän vuodessa kuin 2000-luvun alkaessa.

Miksi rahaa ei kuitenkaan näytä riittävän esimerkiksi palkkoi-hin, julkisiin palveluihin ja sosiaaliturvaan? Mihin miljardit ka-toavat?

Jo tulojen ensijaossa on tapahtunut iso muutos, kun palkkojen osuus kansantulosta on supistunut ja pääomatulojen osuus kasva-nut. Työtulojen osuus yritysten arvonlisäyksestä oli Suomessa pit-kään 75–80 %:n tasolla. 2000-luvulla se on Tilastokeskuksen mu-kaan ollut muutamaa lamavuotta lukuun ottamatta 65–70 %:n ta-solla. Voittojen osuus on kasvanut osapuilleen samassa suh teessa.

Syitä tähän muutokseen ovat muun muassa työn tuottavuuden kasvaminen palkkojen nousua nopeammin, matalatasoiset palk-karatkaisut, työntekijöiden vähentäminen otettaessa käyttöön uutta teknologiaa ja työttömyys. Ilman tätä funktionaalisen tu-lonjaon muutosta voisi työtulojen osuus olla jopa 10 miljardia eu-roa nykyistä suurempi.

Palkkojen kansantulo-osuuden supistuminen vähentää koti-markkinoiden ostovoiman lisäksi valtiolle ja kunnille tulevia ve-rotuloja. Tämä johtuu pääomatulojen muita tuloja kevyemmästä verotuksesta, yhteisöverojen alhaisesta tasosta ja mahdollisuuk-sista kiertää pääoma- ja yritysverotusta muun muassa veropara-tiisien kautta.

50

Funktionaalisen tulonjaon muutoksen vaikutusta voimistaa se, että yritykset ovat jakaneet tuloksestaan yhä suuremman osan osinkoina omistajille. Tilastokeskuksen Olli Savelan mukaan yri-tykset jakoivat viime vuonna nettovoitoistaan jo 79 % omistajille. Osuus oli aina vuoteen 2007 asti 40–60 %:n luokkaa.

Yritysten voitot ovat kasvaneet parinkymmenen vuoden ajan, mutta niillä ei ole luotu juuri lainkaan työpaikkoja. Investointias-te on Suomessa OECD-maiden alhaisimpia. Sen sijaan täältä ul-komaille tehtyjen arvopaperisijoitusten määrä on kasvanut kym-menkertaiseksi, jo yli 200 miljardiin euroon.

Hallitukset ovat 1990-luvulta alkaen tieten tahtoen vähentä-neet valtion tuloja. Vuonna 2000 veroaste oli 47,2 % BKT:stä, vii-me vuonna 44,1 %. Yritysten yhteisöveroja on alennettu rajusti, työnantajien kela-maksu on poistettu, varallisuusvero on lopetet-tu ja pääomatuloja verotettu paljon työtuloja kevyemmin. Hyvä-tuloisia suosineilla kevennyksillä on valtion ansiotuloverojen tuotto vähentynyt 2000-luvulla nimellisestikin 6,9 miljardista 5,3 miljardiin euroon, vaikka veronalaisten ansiotulojen määrä on kasvanut samaan aikaan noin puolella.

Lisäksi valtio on menettänyt huomattavat tulot yksityistä-mällä kannattavia valtionyrityksiä. Palkansaajien tutkimuslai-toksen ex-johtaja Jaakko Kianderin vuonna 2008 esittämien laskelmien mukaan valtio menetti jo kymmenessä vuodessa noin 15 miljardia euroa valtionyhtiöiden yksityistämisen seu-rauksena.

Kuntien taloutta ovat kiristäneet ennen muuta valtionosuuk-sien ja yhteisövero-osuuksien leikkaukset. Kataisen hallituksen tähän mennessä päättämät valtionosuuksien leikkaukset vievät kunnilta lähes 1,4 miljardia euroa vuositasolla. Kun katsotaan muutosta 1990-luvun alun jälkeisellä kaudella, on valtion ja kun-tien välinen tulonjako muuttunut rajusti.

Valtionosuuksien leikkaukset ja verotukseen tehdyt muutokset ovat vähentäneet kuntien tuloja vuositasolla ja laskeneet jo noin 7 miljardilla eurolla siitä, mitä ne muuten olisivat. Summa on lä-hes 17 % kuntien nykyisistä menoista. Näillä ratkaisuilla on kun-nat ajettu vaikeuksiin ja velkaantumaan.

Kokonaisuutena tarkasteltuna Suomen julkinen talous on kui-tenkin EU-maiden vahvimpia ja vähiten velkaantuneita.

51

Valtio ja kunnat eivät tietenkään voi ottaa velkaa loputtomasti, mutta oleellista on myös nähdä, että julkinen velka on luonteel-taan eri asia kuin yksityisen ihmisen velka. Valtio ja kunnat voi-vat tehdä velkarahalla investointeja, jotka luovat työpaikkoja, tuottavat uutta arvoa ja tuovat tuloja velkojen takaisinmaksami-seen. Tällainen velka ei ole ongelma, jos sen tuotto on suurempi kuin lainan korkokulut. Velkaa voi olla pitkään, koska julkisten investointien hyödytkin tulevat usein vasta pidemmän ajan ku-lues sa.

Julkista velkaa on myös syytä arvioida suhteessa saataviin ja varallisuuteen, eikä vain bruttovelkana kuten EMU-kriteereissä. Kun esimerkiksi sanotaan, että valtion velka jää tulevien suku-polvien maksettavaksi, sivuutetaan usein julkisen sektorin saata-vat ja varallisuus, jotka myös siirtyvät tuleville polville.

Eikä julkinen velka ole pois kansantalouden rahavaroista. Yh-den velka on toisen saatava, ja kannattaviin hankkeisiin otettu velka kasvattaa koko kansantaloutta, ainakin välillisesti myös yk-sityistä sektoria.

Mitään pakkoa leikata julkisia menoja ei siis ole. Julkisen sek-torin rapauttaminen, pilkkominen ja yksityistäminen ovat poliit-tinen valinta, josta hyötyvät rikkaat ja uusia voittojen tekemisen mahdollisuuksia hakevat yritykset ja pääomasijoittajat.

Julkisten menojen leikkaamisen ideologista luonnetta kuvaa se, että Suomen ja muiden EU-maiden hallituksilta on löytynyt nopeasti miljardeja, kun pitää pelastaa pankkeja ja niiden omis-tajia. Rahaa on riittänyt myös verohelpotuksiin, joista suurim-man hyödyn saavat suurituloiset ja suuryhtiöt. Sen sijaan taval-listen ihmisten pelastamiseen työttömyydeltä, köyhyydeltä, hoi-tojonoilta, homekouluilta tai asuntopulalta ei löydy rahaa.

Vastaavasti voi kysyä, millaisista arvovalinnoista kertoo, kun peruspalveluista on leikattu myös Helsingissä, vaikka kaupungin virastojen ja liikelaitosten yhteenlaskettu tulos on ollut jo kym-menen vuoden ajan joka vuosi 100–300 miljoonaa ylijäämäinen, kaupungin pankkitileillä makaa 700–900 miljoonaa euroa, oma-varaisuus on huipputasoa ja tase poikkeuksellisen vahva?

52

Kuntauudistuksessa kiteytyvät monet yhteiskunnan kehi-tyksen suuntaa koskevat kysymykset. Kunnista riippuu paljon se, miten hyvin suomalaiset voivat ja miten perus-

oikeudet toteutuvat. Niistä riippuu myös, miten taloudellinen, sosiaalinen ja ekologinen kehitys yhdistyvät. Tarkastelen seuraa-vaksi kuntauudistuksen kautta sitä, mihin Suomi on menossa ja mitä vaihtoehtoja on nykyiselle suuntaukselle.

Kuka keksi kuntauudistuksen ja miksi? Ministerit puhuvat laa-dukkaiden palvelujen ja toimivien hoitoketjujen turvaamisesta kunta- ja palvelurakenteiden uudistamisella. Mutta useimpien ihmisten arjen kokemukset kertovat kunnallisten palvelujen hei-kentyvän. Vaikka hallitus lupaa yhdenvertaisia palveluja, eri-arvoisuus kasvaa.

Kuntauudistuksen tavoitteena ovat vahvat peruskunnat, mutta budjettiriihissä leikataan kuntien rahoitusta. Puhutaan myös ”hallintohimmeleiden” purkamisesta ja demokratiasta. Käytän-nössä ollaan kuitenkin muodostamassa suurkuntia ja jättikokoi-sia sote-hallintohimmeleitä, joissa päätöksenteko karkaa entistä kauemmas asukkaista ja pääosin pois kunnanvaltuustoilta.

Kuntauudistukselle esitettyjen perustelujen harhaanjohtavuus ja katteettomuus ärsyttää ja suututtaa. Ovatko ministerit, suurin

5. Kuka keksi

kuntauudistuksen?

53

osa kansanedustajista ja valtiovarainministeriön johtavat virka-miehet näin vieraantuneita kuntien ja niiden asukkaiden todelli-suudesta? Onko hallitusneuvottelujen kabineteissa sovitut asiat niin tärkeitä, että virheelliseksi osoittautuneita hankkeita ei voi arvioida uudelleen? Entä mistä nämä hallitusohjelmaan kirjatut tavoitteet ovat tulleet – eivät ainakaan avoimesta keskustelusta, vaaliohjelmista tai kuntien asukkailta, työntekijöiltä ja valtuute-tuilta kysymällä.

Kuntauudistuksen valmistelussa on sivuutettu peruskysymyk-set kunnallisten peruspalvelujen merkityksestä sosiaalisten pe-rusoikeuksien toteuttamisessa, eriarvoisuuden ja hyvinvointiero-jen vähentämisestä sekä kuntien hallinnosta asukkaiden itsehal-lintona ja lähidemokratiana.

Aivan erityisesti on sivuutettu kysymys kuntien rahoituksen vahvistamisesta, vaikka rahasta on kunnissa pula ja se vaikuttaa koko palvelujärjestelmään enemmän kuin kuntarajat ja hallin-nolliset ”laatikkoleikit”. Kun palvelujen rahoitus siirtyy yhä enemmän kuntien vastuulle, sivuutetaan myös kysymys rahoi-tuksen oikeudenmukaisesta kohdentumisesta.

Ensin tuli kupruKunnilla on Suomessa päävastuu lakisääteisten palvelujen järjes-tämisestä. Ne tuottavat itse suurimman osan sosiaali-, terveys-, opetus- ja kulttuuripalveluista. Kunnilla on kaavoitusmonopoli ja keskeinen rooli yhdyskuntarakentamisessa. Niillä on tärkeitä energia- ja vesihuoltoon, joukkoliikenteeseen, tietojärjestelmiin ja ympäristönsuojeluun liittyviä tehtäviä. Kunnat ovat Suomen suurin työnantaja. Kaikki tämä on antanut suomalaisille kunnille ja kunnalliselle itsehallinnolle useimpiin muihin maihin verrat-tuna poikkeuksellisen laajan ja merkittävän roolin.

Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä monien vaiheiden ja kamp-pailujen kautta kehittyneellä hyvinvointimallilla on kansalaisten laaja tuki. Se on kuitenkin joutunut 1990-luvulta alkaen kasva-viin vaikeuksiin. Ongelmien taustalla ovat monet tekijät: jatku-vaksi muodostunut suurtyöttömyys ja työmarkkinoiden prekari-soituminen, talouden rakennemuutokset ja teknologiset mullis-tukset, köyhyyden lisääntyminen, tulonjaon muutos pääomatu-

54

lojen hyväksi, EU:n ja kansainvälisten finanssimarkkinoiden kas-vanut rooli, ekologisten ongelmien kärjistyminen, vaaleilla valit-tujen edustajien päätösvallan karkaaminen markkinavoimille…

Kunnat ovat joutuneet tässä murroksessa sekä kasvavien pal-velutarpeiden että valtion kautta tulevan rahoituksen leikkaami-sen kohteeksi. Samalla keskeisten poliittisten päätöksentekijöi-den ja kansalaisten kuntia koskevat odotukset ovat etääntyneet toisistaan. Suurin osa suomalaisista odottaa kunnilta julkisia pal-veluja, jotka ovat lähellä, laadukkaita, edullisia ja yhdenvertaises-ti saatavissa. Sen sijaan päättäjien keskuudessa on vallalla ajatte-lutapa, jonka mukaan toimintoja pitää tehostaa, keskittää, kilpai-luttaa ja kaupallistaa.

Poliittisen eliitin ajattelutavan muutos liittyy laajempaan glo-baalin kapitalismin kehitykseen, erityisesti Euroopan unionin ta-voitteisiin markkinoiden vapaudesta, kilpailukyvystä ja palvelu-markkinoiden laajentamisesta.

Sen jälkeen kun suurin osa valtionyhtiöistä yksityistettiin tai vietiin pörssiin 1990-luvulla, kohdistuivat markkinaehtoisuuden vaatimukset voimakkaana julkisiin palveluihin. Erityisesti kun-tien kautta liikkuvat noin 42 miljardia euroa kiinnostavat pää-omia, jotka hakevat uusia markkinoita ja sijoituskohteita.

Kuntiin kohdistui ristiriitaisia paineita myös valtiovallan ta-holta. Perustuslakia uudistettaessa vahvistunut perusoikeusajat-telu ja valtiovarainministeriön kamreeriajattelu kulkivat eri suuntiin. Yhtäältä kunnille tuli lisää velvoitteita muun muassa päivähoitolaista (subjektiivinen päivähoito-oikeus ja esiopetus), kiireettömän sairaanhoidon lakipaketista (hoitotakuu), sosiaali-huollon asiakaslaista ja toimeentulotukilain muutoksista.

Toisaalta kuntien rahoitusta alettiin leikata 1990-luvun alussa syvään talouslamaan vedoten. Valtionosuuksien leikkaukset jäi-vät kuitenkin pysyviksi ja lisäksi leikattiin muun muassa yhteisö-vero-osuuksia. Lamaa käytettiin näin myös keppihevosena ra-kenteellisten muutosten käynnistämiseen.

Lisäksi valtionosuusjärjestelmä muutettiin laskennalliseksi, kun se aiemmin perustui toteutuneisiin menoihin, ja tämä otet-tiin keinoksi sopeuttaa kuntia hallitusten antamiin raameihin. Alun perinhan muutosta oli perusteltu kuntien vapauden lisää-misellä.

55

Kun Matti Vanhasen hallitus käynnisti keväällä 2005 kunta- ja palvelurakenneuudistuksen, sille annettiin suureellisesti nimeksi Paras-hanke. Hallituksen päätöksen mukaan tarkoituksena oli turvata kuntien vastuulla olevien palvelujen järjestämiselle riittä-vän vahva rakenteellinen ja taloudellinen perusta.

Ehdotuksilla palvelujen järjestämisalueista, kuntajaon muutok-sista ja kuntarajat ylittävästä yhteistyöstä piti saada palveluilla riit-tävä väestöpohja. Kuntia kehotettiin selvittämään palvelujen järjes-tämisen ja tuottamisen erilaisia tapoja ja ohjausjärjestelmiä. Palve-lut piti tuottaa taloudellisemmin ja tehokkaammin. Lisäksi hallitus lupasi arvioida uudelleen valtion ja kuntien välistä tehtävien ja kustannusten jakoa sekä tukea kehittämis- ja tuottavuushankkeita.

Uudet palvelujen järjestämis- ja tuottamistavat toivat kuntiin lisää yksityisestä liikemaailmasta omaksuttuja markkinaehtoisia toimintamalleja, ns. uuden julkisen johtamisen (New Public Management). Kuntia kehitettiin konserneina, jossa toteutettiin yhä laajemmin tulosjohtamista, tilaaja-tuottajamalleja, kilpailut-tamista, yhtiöittämistä ja ulkoistamista. Yhdistämällä toimintoja isommiksi kokonaisuuksiksi pyrittiin lisäämään tehokkuutta ja helpottamaan kilpailuttamista.

Samaan aikaan kun kuntien rahoitusta kiristettiin, lisäsivät kunnat palvelujen ostamista yksityisiltä markkinoilta. Ostopalve-lut lisääntyivät kaksi kertaa kuntien muita menoja nopeammin, 2000-luvulla keskimäärin 9,5 % vuodessa. Kun ostopalveluihin käytettiin kunnissa vuonna 2000 yhteensä 3,23 miljardia euroa, kului niihin vuonna 2011 jo 8,77 miljardia.

Vanhasen hallitus joutui toteamaan Paras-hankkeesta edus-kunnalle vuonna 2009 antamassaan selonteossa, että kuntaliitok-sia ja yhteistoiminta-alueita oli kyllä saatu aikaan, mutta palvelu-rakenteet olivat muuttuneet monelta osin hajanaisemmiksi. Ta-lou dellisia säästöjä ei siihen mennessä ollut tullut. Hankkeen vai-kutuksista palvelujen saatavuuteen ja laatuun ei selonteossa esi-tetty konkreettista arviota. Siinä kuitenkin myönnettiin, että ”lä­hipalvelut näyttävät etääntyvän ja palvelurakenne monimutkais­tuu”, mikä voi tuoda ”merkittäviä pulmia palvelujen käyttäjille”, erityisesti huono-osaisille.

Paras-hanke osoittautui ”kupruksi”. Sen tuloksena käsitys pe-ruspalveluista lähipalveluina hämärtyi ja kunnallinen demokra-

56

tia heikkeni. Kuntien määrä väheni yli sadalla. Noin 170 kunnan palveluista merkittävä osa siirtyi järjestettäväksi kuntayhtymiin tai muihin yhteistoiminta-alueisiin, joiden ”hallintohimmelei-hin” asukkailla tai edes valtuutetuilla ei ole juuri mahdollisuuksia vaikuttaa. Valtion ja samalla hyvätuloisten ja yritysten osuus kun-tien rahoituksesta väheni.

Peruspalveluministeri Paula Risikon mielestä Paras-hankkeen puitelaki oli kuitenkin jättänyt kunnille liian vapaat kädet ratkoa palvelurakenteita. Hän esitti muodostettavaksi 40–60 sote-aluet-ta, jotka huolehtisivat sosiaali- ja terveydenhuollon peruspalve-luista ja suuresta osasta erityispalveluja. Vaativa erikoissairaan-hoito ja osa sosiaalihuollon erityispalveluista keskitettäisiin vii-delle erityisvastuualueelle. Samalla lopetettaisiin sairaanhoitopii-rit. Kuntakentällä ja muissa puolueissa kokoomusministerin malli ei saanut tuolloin laajaa kannatusta.

… ja sitten sotkuJyrki Kataisen hallitus nosti kuntauudistuksen kärkihankkeeksi, jonka linjat lyötiin lukkoon hallitusohjelmaneuvotteluissa – sul-jettujen ovien takana ja ilman julkista keskustelua.

Hallitusohjelmassa määriteltiin tavoitteeksi ”vahvoihin perus­kuntiin pohjautuva elinvoimainen kuntarakenne”. Sen mukaan ”vahva peruskunta muodostuu luonnollisista työssäkäyntialueista ja on riittävän suuri pystyäkseen itsenäisesti vastaamaan perus­palveluista, pois lukien vaativa erikoissairaanhoito ja vaativat so­siaalihuollon palvelut”.

Rakennemuutosta perusteltiin sillä, että kunnat velkaantuvat, väestö vanhenee ja ns. huoltosuhde heikkenee, suuret yksiköt ovat tehokkaampia, isot kunnat kykenevät vastaamaan itse rahoi-tuksesta ja että hallintohimmeleihin karannut päätösvalta palaa vaaleilla valituille edustajille.

Samalla haluttiin lopettaa isojen kaupunkien ja niiden kehys-kuntien välinen kilpailu veronmaksajista ja yrityksistä, koska se hajauttaa yhdyskuntarakennetta. Aluepolitiikan sijasta korostettiin metropoliajattelua, jossa tavoitteena ei enää ole koko maan tasapai-noinen kehittäminen, vaan pyrkimys menestyä kansainvälisessä kilpailussa panostamalla ensisijassa Helsingin seudun kehitykseen.

57

Hallitus aloitti uudistuksen selvityksellä kuntarakenteiden muuttamisesta. Valtiovarainministeriön asettama työryhmä esit-ti alkuvuodesta 2012 kuntakartan laittamista kokonaan uusiksi. Ehdotuksessa 336 kuntaa yhdistettiin 66–70 suurkunnaksi. Aika-taulu oli nopea. Kunnallishallinnon rakennelaki piti tuoda jo sa-man vuoden syksyllä eduskuntaan ja kuntien tehdä päätökset uudes ta rakenteesta vuoden 2014 loppuun mennessä.

Vireille pantiin myös kuntalain kokonaisuudistus, kuntien ra-hoitus- ja valtionosuusuudistus sekä ehdotuksen tekeminen kun-tien tehtävien karsimisesta ja yhteispalvelupisteistä. Erikseen ryh-dyttiin selvittämään sosiaali- ja terveydenhuollon palveluraken-netta. Lisäksi metropolialueesta päätettiin tehdä erillinen esitys.

Kuntien raju vähentäminen nosti erittäin laajaa vastustusta. Puhuttiin jopa ”kuntakapinasta”. Vaikka kuntarakenneselvityk-sen valmistellut virkamiestyöryhmä oli toiminut kuntaministerin ja hallitusryhmien edustajien ohjauksessa, eivät hallituspuolueet rohjenneet sitoutua ryhmän esityksiin ja lupasivat, että pakkolii-toksia ei tule.

Kuntakentältä tulleessa kritiikissä todettiin, että palvelujen tar-peet eivät muutu kuntarajoja siirtelemällä. Samalla muistutettiin, että pienet ja keskikokoiset kunnat järjestävät palvelut tehok-kaammin kuin isot. Kuntarakenteen määrittelemistä työssäkäyn-tialueen mukaan pidettiin kyseenalaisena, kun palvelujen käyttä-jistä suurin osa on muita kuin työssä käyviä. Kritiikkiä herätti se-kin, että kuntakarttaan piti ottaa kantaa tietämättä, mitä hallitus myöhemmin esittää sosiaali- ja terveyspalveluista.

Perustuslain mukaan kuntien hallinto perustuu asukkaiden it-sehallintoon (121 §). Asukkaita ei uudistuksen valmistelussa kuultu kuitenkaan lainkaan. Kuntien kuuleminenkin jäi muodol-liseksi, mielipiteitä sai esittää – mutta niitä ei otettu huomioon. Kuntarakennetyöryhmän selvityksessä keskityttiin asukkaiden vaikutusmahdollisuuksien turvaamisen sijasta esittämään keino-ja, joilla kunnat voidaan tarpeen vaatiessa painostaa asukkaiden ja valtuustojen tahdon vastaisesti kuntaliitoksiin. Työryhmä esit-ti rahoitus- ja valtionosuusjärjestelmän käyttämistä kiristyskei-nona, liitosselvityksiin velvoittavaa lainsäädäntöä ja viime kädes-sä valtioneuvostolle oikeutta päättää tietyissä tilanteissa pakkolii-toksista.

58

Esitysten valmistelussa kuntarakenteita vaikeammaksi muo-dostui sosiaali- ja terveydenhuollon uudistaminen. Kansliapääl-likkö Päivi Sillanaukeen johtama selvityshenkilöryhmä esitti muodostettavaksi 34 sote-aluetta, joiden vastuulle siirrettäisiin lähes kaikki sosiaali- ja terveyspalvelut. Sairaanhoitopiirit ja ke-hitysvammahuollon erityishuoltopiirit purettaisiin.

Lisäksi ryhmä ehdotti viisi erityisvastuualuetta, joilla on pe-rustasoa tukevia ja koordinoivia tehtäviä. Vaativimmasta sai-raanhoidosta vastaisivat näillä Erva-alueilla yliopistosairaalat. Selvityshenkilöt perustelivat esitystään lähinnä palvelujen saata-vuudella ja yhdenvertaisuudella.

Yllättäen hallitus pyyhki selvityshenkilöryhmän esityksillä pöytää kevään 2013 kehysriihessä ja sopi noin 20 sote-alueen muodostamisesta. Samalla sote-hanke otettiin entistä vahvem-min keinoksi painostaa kuntia yhdistymään.

Kuntia on nyt jäljellä 320. Vain 20 kunnassa on yli 50 000 asu-kasta. Selvityshenkilöiden esityksessä alle 50 000 asukkaan kun-nilta olisi viety kokonaan oikeus järjestää sosiaali- ja terveyspal-veluja. Hallituksessa etenkin SDP:lle näin raju puuttuminen kun-tien toimivaltaan oli liikaa.

Kehysriihessä sovittiin kompromissi, joka jätti 20 000–50 000 asukkaan kunnille mahdollisuuden järjestää sosiaali- ja tervey-denhuollon peruspalveluja samalla, kun se velvoitti ne kuulu-maan pääsääntöisesti vastuukuntamallilla hallinnoitavaan sote-alueeseen. Kehyskuntien kohdalla tämäkin oikeus jäi tosin riip-pumaan kuntajakoselvityksestä. Lisäksi sovittiin nykyisten sai-raanhoitopiirien sulauttamisesta sote-alueisiin.

Suurin osa kunnista jäi tässäkin mallissa edelleen vaille oikeut-ta järjestää sosiaali- ja terveyspalveluja. Tällaisia ovat alle 20 000 asukkaan kunnat, joita on peräti 264. Lisäksi lähes kaikki alle 50 000 asukkaan kunnat joutuvat sote-alueen vastuukunnan las-kujen maksajiksi, rengiksi.

Päätösvalta keskittyy vastuukuntamallissa alueen keskuskunnal-le, käytännössä pieneen johtavien virkamiesten ja ammattipoliitik-kojen piiriin, jota ei valita vaaleilla. Yhdenvertaisuuden sijasta kunnat jaetaan kahden tai oikeastaan kolmen kerroksen väkeen.

Risikon malli, jonka puolesta vain harvat liputtivat ennen vaa-leja, omaksuttiin näin koko hallituksen linjaksi ja vietiin vielä pi-

59

demmälle. Samalla lupaukset hallintohimmeleiden purkamisesta vaihtuivat entistä suurempiin ja epädemokraattisempiin hallinto-himmeleihin.

Hallituksen uudetkaan linjaukset eivät kuitenkaan riittäneet siihen, että kuntarakennelaki olisi voitu viedä päätökseen edus-kunnassa. Siitä tuli sote-sotku.

Oikeuskansleri Jaakko Jonkka katsoi huhtikuussa 2013 anta-massaan ratkaisussa Vasenryhmän kansanedustaja Markus Mus-tajärven ja eräiden kuntavaikuttajien kanteluihin, että eduskun-nalla pitää olla kuntarakennelaista päättäessään riittävät, konk-reettisemmat tiedot sote-linjauksista ja kuntien tulee tietää ne ra-kennelain astuessa voimaan. Oikeuskansleri arvosteli kuntara-kenteiden muutoksen ja sote-uudistuksen valmistelemista eri-tahtisesti.

Hallitus joutui asettamaan vielä uuden työryhmän selvittä-mään sote-sotkua. Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjoh-taja Petteri Orpon johtama ryhmä pyrki tekemään pika-aikatau-lulla esityksen, joka riittäisi oikeuskanslerille ja eduskunnalle. Työryhmä piti kiinni sote-alueiden vastuukuntamallista, mutta liitti siihen jonkinlaisen kuntien yhteisen toimielimen muodos-tamisen.

Kun Orpon työryhmä ei halunnut arvioida uudelleen hallitus-ohjelman kuntalinjauksia, se yritti saada eduskunnan perustus-lakivaliokunnan hyväksymään supistetun tulkinnan kunnallises-ta itsehallinnosta. Monien perustuslakiasiantuntijoiden mukaan vastuukuntamalli on ristiriidassa kuntien itsehallinnon kanssa, ja siksi siitä voitaisiin päättää vain perustuslainsäätämisjärjestyk-sessä. Tätä hallitus ei halunnut, koska sillä ei ole tarvittavaa mää-räenemmistöä viedä asia ratkaisuun perustuslainsäätämisjärjes-tyksessä.

Perustuslakivaliokunta ei Orpon ryhmän uutta tulkintaa kunnal-lisesta itsehallinnosta siunannut. Valiokunta ei ottanut vielä kantaa varsinaiseen sote-uudistukseen ja sen hallintomalliin. Se kuitenkin katsoi, että kuntia ei voi velvoittaa tekemään ratkaisuja kuntaraken-teesta ennen sote-uudistusta koskevan lainsäädännön hyväksymis-tä eikä myöskään hyvin pikaisesti lain hyväksymisen jälkeen.

Valiokunnan mielestä ”näin laajan ja merkittävän asiakokonai­suuden valmistelu tulisi kestävien lainvalmisteluperiaatteiden mu­

60

kaisesti tapahtua kiirehtimättä ja laajapohjaisesti esimerkiksi par­lamentaarisessa komiteassa”.

Perustuslakivaliokunnassa nousi ongelmaksi myös kysymys kuntalaisten demokraattisista vaikutusmahdollisuuksista. Valio-kunnan kuulemat asiantuntijat arvostelivat, että hallituksen esi-tyksessä sivuutettiin kokonaan kysymykset kuntien hallinnon perustumisesta asukkaiden itsehallintoon ja demokraattisten vaikutusmahdollisuuksien kehittämisestä.

Esimerkiksi akatemiaprofessori Kaarlo Tuori totesi lausunnos-saan: ”Pidän perustuslain vastaisena hallituksen ehdottamaa kun­tarakennetta, jonka tuloksena lähes kolmesataa kuntaa menettäisi itsenäisyytensä ja toteuttamansa paikallisen itsehallinnon ja de­mokratian; jossa kuntakoko monin paikoin lähenisi perustuslain 121 §:n 4:n momentin tarkoittamaa maakuntatasoa; ja jossa kun­nallisen päätöksen ja asukkaiden välinen etäisyys kasvaisi tavalla, joka on ristiriidassa perustuslain 121.1 §:n ja 14.3 §:n mukaisen kunnallisen demokratian lisäämistä koskevan toimeksiannon kanssa.”

Arvostelusta huolimatta kuntarakennelaki hyväksyttiin edus-kunnassa äänin 96–63. Laissa säädettiin kunnille velvoite selvit-tää muiden kuntien kanssa yhdistymistä, jos yksikin lakiin kir-jastuista selvitysperusteista täyttyy. Näitä perusteita ovat palvelu-jen edellyttämä väestöpohja (vähintään 20  000 asukasta), työ-paikkaomavaraisuus-, työssäkäynti- ja yhdyskuntarakennepe-rusta (vähintään 80 % työssäkäyvistä asukkaista töissä kunnan alueella) ja talousperusta (taloudellinen kriisikunta tai kriisiyty-vä kunta).

Jos kunnat eivät ryhdy tekemään yhdistymisselvitystä tai jos kyseessä on erittäin vaikeassa taloudellisessa asemassa oleva kun-ta, antaa laki valtioneuvostolle oikeuden määrätä selvityshenkilö tekemään erityinen kuntajakoselvitys. Kriisikuntien kohdalla valtioneuvosto voi myös päättää pakkoliitoksesta.

Vain kaksi kuukautta myöhemmin budjettiriihen yhteydessä hallitus päätti kuitenkin laajentaa pakkoliitosten mahdollisuuden koskemaan kriisikuntien lisäksi isoja keskuskaupunkeja ja niiden kehyskuntia. Poikkeuksena on Helsingin seutu, jonne hallitus päätyi esittämään vaaleilla valittavaa metropolihallintoa ja va-paaehtoisuuteen perustuvia kuntaliitoksia.

61

Aiemmista lupauksista poikkeavaa pakkoliitosten mahdolli-suutta pyritään pehmentämään hallituksen päätöksessä esityk-sellä seudullisesta kansanäänestyksestä. Tuloksen ratkaisisivat kuitenkin koko seudun enemmistön äänet. Tuori pitää esitystä absurdina ja perustuslain kannalta kyseenalaisena. ”Kuntaliitos­ten yhteydessä järjestettävissä kansanäänestyksissä on aina kyse sen kunnan asukkaiden mielipiteestä, joka liitosta harkitsee. Kuo­piolaiset äänestävät siis kuopiolaisten kannasta kuntaliitoksiin, sii­linjärveläiset omasta kannastaan. Nyt hallitus lähtee siitä, että pie­nemmät kunnat joutuisivat luovuttamaan päätöksenteko­oikeu­tensa käytännössä keskuskaupungin asukkaille. Se ei ole mahdol­lista.”

Budjettiriihessä hyväksyttyyn rakennepoliittiseen ohjelmaan sisältyi toinenkin kuntia koskeva raju linjaus. Hallitus sopi, että ns. kestävyysvajetta paikataan karsimalla kuntien tehtäviä miljar-dilla eurolla ja vähentämällä kunnista 20 000 työpaikkaa vuoteen 2017 mennessä. Samalla edellytettiin, että kunnat tasapainottavat julkista taloutta toisen miljardin tehostamalla toimintaa tai nos-tamalla kunnallisia veroja ja maksuja. Vuoden 2014 budjettiesi-tykseen sisältyy lisäksi noin 400 miljoonaa euroa lisää kuntien valtionosuuksien leikkauksia.

Kuntaliiton laskelmien mukaan Kataisen hallituksen tekemien peruspalvelujen valtionosuusleikkausten seurauksena kunnilta jää saamatta yhteensä 6,6 miljardia euroa vuosina 2012–2017. Jos lasketaan yhteen valtionosuuksien ja yhteisövero-osuuksien vä-hennykset, kuntien tulonmenetykset ovat jo neljän vuoden aika-na yhteensä 4,8–5 miljardia euroa.

Tämä johtaa vääjäämättä kunnallisten palvelujen karsimiseen ja heikentämiseen. Siitä hyötyvät yksityisiä palveluja tuottavat yritykset, joille hallitus luo näin lisää markkinoita. Toisaalta leik-kauspolitiikan seuraukset alkavat näkyä myös lainsäädännön ta-solla perusoikeuksien kaventamisena, muun muassa lasten päi-vähoito-oikeudessa ja työttömyysturvassa.

62

Kunnallisten palvelujen, lähidemokratian ja kotikuntien it-senäisyyden puolesta on noussut paljon toimintaa, aloit-teita ja asukasliikkeitä. Lähipalveluilla on vankka kanna-

tus, ja useimmat ovat valmiita maksamaan vaikka lisää veroja, jos sillä turvataan hyvin toimivat julkiset palvelut. Kuntien työnteki-jöillä on ammattitaitoa, tietoa ja halua kehittää työtään, parantaa kunnallisia palveluja. Asiantuntijat ja tutkijat ovat esittäneet pe-rusteltuja vaihtoehtoja kuntauudistukselle. Kunnallisten palvelu-jen ja kuntien itsenäisyyden puolustaminen yhdistää kunnissa luottamushenkilöitä ja äänestäjiä yli puoluerajojen.

Jos nämä ihmiset, järjestöt ja liikkeet yhdistävät voimansa, tie-tonsa ja vaikutusmahdollisuutensa, voidaan kuntauudistukselle antaa uusi suunta.

Itse olen sitä mieltä, että uudistuksen lähtökohdaksi tulee ottaa taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten perusoikeuksien turvaaminen kaikille parantamalla kunnallisia palveluja sekä kuntien hallinnon uudistaminen osallistuvaan demokratiaan pe-rustuvana asukkaiden itsehallintona.

Näistä lähtökohdista seuraa, että uudistus tulee valmistella yh-dessä kuntien asukkaiden ja työntekijöiden kanssa, myös hiljai-sempien ja syrjäytettyjen ääntä kuullen. Linjausten pohjana tulee

6. Kuntauudistus

uusiksi

63

olla arvio asukkaiden palvelujen tarpeista ja kunkin kunnan alueel ta löytyvistä kehitysmahdollisuuksista.

Keskeiseksi tavoitteeksi on mielestäni asetettava eriarvoisuu-den, työttömyyden, köyhyyden ja hyvinvointierojen vähentämi-nen. Siinä tarvitaan entistä laaja-alaisempaa hyvinvointiajattelua. Hyvinvoinnissa on tietysti kyse toimeentulosta, terveydestä, si-vistyksestä, asumisesta, hoivasta ja huolenpidosta. Se on myös luonnon hyvinvointia, ekologisesti kestävää kehitystä.

Samalla on kyse näille perustoille rakentuvista mahdollisuuk-sista täysipainoiseen elämään, itsensä kehittämiseen, osallisuu-teen ja vaikuttamiseen. Demokraattinen hyvinvointikunta vä-hentää ihmisten riippuvuutta markkinoista ja lisää jokaisen yksi-lön vapautta.

Lähipalvelut perusoikeusKunnallisten palveluja ja palvelurakenteita tulee kehittää asuk-kaiden palvelujen tarpeita vastaavasti ja niin, että kaikille turva-taan hyvät ja helposti saatavissa olevat peruspalvelut. Peruspalve-lujen järjestäminen pääsääntöisesti lähipalveluina ja kunnan omana toimintana luo pohjaa tasa-arvoisten mahdollisuuksien ja yhdenvertaisten oikeuksien toteutumiselle.

Lähipalvelut ovat tärkeitä etenkin lapsiperheille, vanhuksille, pienituloisille ja muille, joiden ei ole helppo hakea palveluja etäältä. Väestön ikääntyminen lisää entisestään lähipalvelujen merkitystä. Kyse on myös lähiyhteisöjen merkityksestä palvelu-jen sisällön kehittämiselle ja ennaltaehkäisevälle toiminnalle.

Eivätkä palveluketjut toimi, jos ne etääntyvät kauas palvelujen tarvitsijoista ja irtaantuvat paikallisista yhteisöistä. Palvelujen ke-hittäminen vuorovaikutuksessa asukkaiden kanssa edellyttää myös, että työntekijöillä on siihen tarpeeksi aikaa.

Kunnallisilla lähipalveluilla on paikallista toimintaa ja paikal-listaloutta edistävä vaikutus. Jos esimerkiksi terveysasema ka-toaa, häviää usein myös apteekki. Peruspalvelut tuovat lähiöihin ja kylille elämää, joka näkyy kauppojen asiakasmäärissä. Lähi-koulujen, päiväkotien ja kirjastojen ympärille muodostuu mo-nenlaisia sosiaalisia verkostoja, jotka rakentavat alueelle yhteisöl-lisyyttä.

64

Palveluverkoilla on lisäksi tärkeä merkitys ekologisesti kestävän kehityksen tavoitteiden toteuttamisessa. Palvelujen keskittyminen tarkoittaa pidempiä asiointimatkoja ja autoliikenteen lisääntymistä.

Kun valtiovarainministeriön uusissa kuntakartoissa on kaa-vailtu esimerkiksi Lappiin jopa Belgian kokoisia kuntia, voi vain ihmetellä, mihin ovat unohtuneet perustuslain velvoitteet turva-ta jokaiselle tasavertaisesti peruspalvelut asuinpaikasta ja tuloista riippumatta.

Helsingissä kiisteltiin muutamia vuosia sitten kaupunginjohta-jan esittämästä kymmenien lähipalvelujen vähentämisestä. Peli Seis! -asukasliike toi silloin keskusteluun Suomessa vähän tunne-tut EU:n kestävän kaupunkikehityksen indikaattorit. Näiden eu-rooppalaisten ohjeiden mukaan tärkeimpien peruspalvelujen tu-lee kaupunkialueilla olla kävelyetäisyydellä asunnosta. Helsingis-sä ja muilla kaupunkialueilla Suomessa pitäisi näitä kriteerejä – vaikka vähän lievemminkin – soveltaen olla nykyistä enemmän lähikouluja, terveysasemia, nuorisotaloja, kirjastoja ja sosiaali-palvelujen toimipaikkoja.

Asukasliikkeen selvitys osoitti lisäksi, että lähipalvelut on Hel-singissä järjestetty kattavimmin niillä alueilla, joissa tulotaso on keskimääräistä korkeampi. Suurimmat palvelujen puutteet olivat taas alueilla, joissa tulotaso oli keskimääräistä alhaisempi ja pal-velutarve monessa suhteessa suurempi.

Kuntien rahoitus kuntoonKunnallisten palvelujen turvaaminen ja parantaminen edellyttää kuntien talouden vahvistamista. Siinä on kyse perusoikeuksista ja tasa-arvosta. Kuntien rahoituksen vahvistaminen on samalla vastalääkettä talouden taantumaan ja nopeimpia keinoja paran-taa työllisyyttä. Kuntatasolla tuotetaan myös sitä sosiaalista ja si-vistyksellistä pääomaa, arjen sujumista ja yhteisöllisyyttä, jolle talouden yleinen kehitys voi nojata.

Kuntien rahoitus ei ole vain erillinen kuntatalouden asia. Pa-rantamalla yleistä työllisyystilannetta ja muuttamalla tulonjakoa palkansaajien hyväksi vahvistetaan myös kuntien taloutta. Työ-tulojen kasvu lisää verotuloja, jotka muodostavat nykyisin lähes puolet kuntien tuloista.

65

Mitä suurempi on verotulojen osuus kuntien rahoituksessa, sitä tärkeämpää on muistaa verotuksen tulonjakovaikutukset ja kohdistaa verotus oikeudenmukaisesti. Muuttamalla kunnallis-vero progressiiviseksi voidaan kerätä lisää tuloja kiristämättä pie-nituloisten verotusta.

Jos pääomatuloja verotettaisiin samalla tavalla kuin muitakin tuloja ja ne saatettaisiin myös kunnallisveron alaisiksi, voisivat kunnat saada jopa kaksi miljardia euroa lisää tuloja (vuoden 2011 verotietojen perusteella). Samalla olisi perusteltua ottaa pääoma-tulot mukaan kuntien verotulojen tasausjärjestelmään, koska kuntien välillä on suuria eroja pääomatulojen kertymisessä.

Työtulojen ja kunnallisverojen ohella kuntien talouteen vaikut-taa oleellisesti valtion ja kuntien välinen tulonjako. Palauttamalla kunnille takaisin niiltä leikattuja valtionosuuksia lisättäisiin sa-malla valtion verotuksen kautta hyvätuloisten ja yritysten osuutta kuntien rahoituksessa. Yhteisöverotulojen jaossa kuntien osuus on syytä palauttaa alkuperäiseen, noin 45 %:iin, koska kunnilla on tärkeä rooli yritysten toimintaympäristön rakentamisessa ja kou-lutetun työvoiman saannin turvaamisessa. Tällainen muutos toisi kunnille vuosittain lähes miljardi euroa lisää tuloja.

Erikoissairaanhoidon ja vaativimpien sosiaalihuollon palvelu-jen osalta kannattaa harkita rahoituksen siirtämistä valtiolle, kos-ka nämä palvelut järjestetään joka tapauksessa kuntaa laajemmis-sa puitteissa ja niiden usein erittäin kalliit laskut osuvat sattu-manvaraisesti kuntiin. On myös syytä asteittain lopettaa kela-korvausten maksaminen yksityisille lääkärifirmoille ja yksityis-sairaaloille.

Palvelujen karsimisen sijasta kunnat voivat säästää vähentä-mällä kilpailuttamista ja palauttamalla monia ulkoistettuja palve-luja takaisin kunnan omaksi toiminnaksi. Kunnista löytyy esi-merkkejä siitä, miten vaikkapa vuokralääkäreiden käyttö tulee kalliimmaksi kuin palkata kunnalle omia lääkäreitä. Tämä johtuu lääkärifirmojen keräämien voittojen ohella siitä, että vuokralää-käreiden palkkamenot ovat korkeammat, he siirtävät helpommin potilaita kalliisiin jatkotutkimuksiin ja kunnan työntekijöiden pi-tää usein vielä opastaa heitä. Palvelujen ja hankkeiden toteutta-minen kunnan omana toimintana on myös keino torjua harmaan talouden leviämistä.

66

Lisäksi kunnat voivat kehittää omaa tuloja tuovaa liiketoimin-taa. Esimerkiksi energialaitokset tuottavat hyvin. Kunnat, jotka ovat Espoon tavoin myyneet pois energialaitoksensa, ovat teh-neet ison virheen, josta asukkaat joutuvat jatkuvasti maksamaan kalliisti.

Kunnallisen liiketoiminnan laajentamiseen on mahdollisuuk-sia uusiutuvan energian tuotannossa, julkisiin palveluihin sovel-tuvien tietotekniikkaohjelmien kehittämisessä, työterveyden-huollossa tai esimerkiksi perustamalla kunnallinen rakennuslii-ke. Kun liikelaitokset keskittyvät palvelemaan omaa kuntaa ja kuntalaisia eivätkä kilpaile yleisillä markkinoilla, ei niitä tarvitse uusienkaan säädösten mukaan yhtiöittää.

Kunnat voivat vahvistaa tulopohjaansa myös tonttipolitiikalla, käyttämällä lunastusoikeutta ja vuokraamalla tontteja yrityksille, mikä tuottaa pitkällä aikavälillä enemmän kuin maan myymi-nen.

Kolmiportainen demokratiaUseimmissa Euroopan maissa paikallishallinto on järjestetty kaksi- tai kolmiportaisena. Niissä on peruskuntien lisäksi läänin- tai maakuntahallinto. Lisäksi etenkin isoissa kaupungeissa on usein kaupunginosavaltuustoja tai muita lähidemokratian muo-toja.

Mielestäni tällainen eurooppalainen hallintomalli on tarpeen myös meillä. En usko suurkuntien olevan oikea ratkaisu sen enempää palvelujen, talouden kuin demokratian kannalta.

Jos erikoissairaanhoito ja muut erityisen vaativat sote-palvelut siirretään pois kuntien vastuulta maakuntatasolle, voidaan kun-tarakennetta tarkastella ensisijassa peruspalvelujen ja lähidemo-kratian näkökulmasta. Tällöin pienikin kunta voi olla hyvin toi-miva. Toisaalta niin suuria kuntia ei voi muodostaakaan, ettei muun muassa erikoissairaanhoidossa, maankäytön suunnittelus-sa tai elinkeinopolitiikassa tarvita joka tapauksessa kuntaa laa-jempia kokonaisuuksia ja väliportaan hallintoa.

Perustuslakiin on kirjattu mahdollisuus kehittää maakuntait-sehallintoa. Suomessa on kuitenkin varsin hajanainen ja epäde-mokraattinen alue- ja maakuntatason hallinto. On 19 maakunta-

67

liittoa, 20 sairaanhoitopiiriä, 5 yliopistosairaalaa, 17 vammaispal-velujen erityishuoltopiiriä, 16 elinkeino-, liikenne- ja ympäristö-keskusta, 7 aluehallintovirastoa, 12 maistraattia, 27 ammattikor-keakoulua, 22 alueellista pelastuslaitosta ja suuri joukko muita seudullisia kuntayhtymiä.

Olisi järkevä koota tämä sekava ja epädemokraattinen hallinto – ainakin suurin osa siitä – vaaleilla valittavien maakuntavaltuus-tojen alaisuuteen. Maakuntavaltuustojen tehtäviin voisivat kuu-lua erikoissairaanhoito, vaativat erityistason sosiaalipalvelut, maakunta- ja seututason yleiskaavat, laajat liikennehankkeet ja seudullinen joukkoliikenne, elinkeinopolitiikka, alueellinen pe-lastustoimi ja laajat seudulliset ympäristöasiat. Ilmeisesti useim-missa maakunnissa ne voisivat luontevasti vastata myös ammat-tikorkeakouluista.

Maakuntavaltuusto on syytä valita suhteellisella vaalilla, jossa koko maakunta on yksi vaalipiiri. Näin äänestäjät voivat valita poliittisista linjoista ja voidaan ehkäistä maakuntavaltuustojen muodostumista kuntakohtaisen kilpailun areenoiksi. Toisaalta maakuntavaltuusto pitäisi velvoittaa kuulemaan tärkeissä ratkai-suissa kuntia ja samalla estää sitä puuttumasta kuntien tehtäviin. Valtuusto valitsisi maakuntahallituksen ja tarvittavat lautakun-nat. Rahoitus tulisi pääosin valtionosuuksina, jotta tasataan alueel lisia eroja.

Demokraattinen maakuntahallinto kannattaa toteuttaa myös Uudellamaalla hallituksen esittämän 14 kunnan metropolihallin-non sijasta. Näin vältetään byrokratiaa, joka syntyy, jos maakun-nallinen ja HUS-sairaanhoitopiirin hallinto jaetaan tai ne toimi-vat päällekkäin.

Kuntien tehtävänä tässä kolmiportaisessa hallintomallissa olisi huolehtia sosiaali-, terveys- ja sivistystoimen peruspalveluista. Kunnille kuuluisi asemakaavoitus, asuntotuotannon edistäminen ja keskeinen rooli yhdyskuntarakentamisessa. Niillä olisi paikal-lisia tehtäviä työllisyyden hoidon, energia- ja vesihuollon, liiken-teen ja ympäristönsuojelun aloilla.

Jos samalla vahvistetaan kuntien taloutta edellä esitetyllä taval-la, voivat kunnat myös vastata näiden toimintojen rahoituksesta. Tässä mallissa verotusoikeus säilyy kunnilla, eikä sitä anneta maakuntatasolle.

68

Kuntien hallinnon tulee perustua asukkaiden itsehallintoon. Kunnallisessa itsehallinnossa ei siis ole kyse vain suhteesta val-tioon vaan ennen muuta asukkaiden osallistumiseen perustuvas-ta lähidemokratiasta. Kuntauudistuksessa onkin avattava lisää väyliä asukkaiden osallistumiselle ja vaikuttamiselle.

Tämä tarkoittaa muun muassa asioiden valmistelun ja päätök-senteon avoimuutta, myös kunnanhallitusten ja lautakuntien ko-kousten pitämistä pääsääntöisesti avoimina. Kuntalaisten aloite-oikeuden roolia voidaan vahvistaa viemällä aloitteet valtuuston käsittelyyn. Asukkailla pitää olla maksuttomia kokoontumisti loja ja asiantuntevaa tukea kunnan tietoaineiston hyödyntämiseksi esimerkiksi vaihtoehtoisten esitysten tekemisessä. Kunnallisia kansanäänestyksiä tulee voida järjestää myös kuntavaalien yh-dessä ja etenkin kuntaliitosten kaltaisissa asioissa niiden pitäisi olla sitovia.

Lisäksi tarvitsemme uusia lähidemokratian muotoja, kuten osallistuva budjetointi ja kunnanosavaltuustot. Ainakin asukas-määrältään tai maantieteelliseltä alueeltaan isoissa kunnissa on syytä valita vaaleilla kunnanosavaltuustot. Kokemukset muista maista ja muutamista kokeiluista Suomessa osoittavat, että kun-nanosavaltuustoilla tulee olla todellista päätösvaltaa ja myös re-surssit. Muuten ne jäävät näennäisdemokratiaksi, asukasaktii-vien ja virkamiesten kahvipöytäseurusteluksi.

Tällaisen kolmiportaisen hallintomallin etuna on demokraat-tisuuden ja avoimuuden lisääntyminen, selkeä työnjako sekä mahdollisuus kehittää laaja-alaisesti niin asuinalueita, kuntia kuin maakuntia. Samalla voidaan toteuttaa sote-uudistukseen liittyvät tavoitteet sosiaali- ja terveyspalvelujen sekä perus- ja eri-koistason palvelujen yhteensovittamisesta. Välttäessään yksipuo-lista suurten yksiköiden korostamista tämä malli palvelee suur-kuntia paremmin myös koko maan monipuolisen kehittämisen, paikallisen talouden, pienten yritysten ja ekologisesti kestävän kehityksen tarpeita.

Osallistuva budjetointiBrasilialainen Porto Alegren miljoonakaupunki on osallistuvan demokratian edelläkävijöitä. Siellä vasemmisto ja ruohonjuuri-

69

tason järjestöt ovat 80-luvun lopulta alkaen kehitelleet toiminta-tapoja, joilla osa kaupungin talousarviosta päätetään osallistuvan budjetoinnin menetelmällä.

Porto Alegre on myös maailmanlaajuisen sosiaalifoorumiliik-keen syntypaikka. Sosiaalifoorumien kautta ideat ovat levinneet, ja sittemmin YK on nimennyt osallistuvan budjetoinnin yhdeksi parhaista käytännöissä demokraattisen paikallishallinnon kehit-tämisessä.

Osallistuvaa budjetointia toteutetaan erilaisin sovelluksin jo yli 1 500 kaupungissa eri puolilla maailmaa. Euroopassa se on käy-tössä noin 200 kunnassa muun muassa Britanniassa, Espanjassa, Italiassa, Ranskassa ja Saksassa.

Porto Alegressa osallistuva budjetointi tapahtuu sekä alueelli-sesti että teemoittain. Kaupunginosien budjettivalmistelussa asukkaat tekevät ehdotuksia ja ottavat kantaa asuinalueensa ke-hittämistä ja investointeja koskeviin hankkeisiin. Teemakohtai-sissa asukastilaisuuksissa valmistellaan budjetit koko kaupunkia koskevista asioista, kuten koulutuksesta, terveys- ja sosiaalipalve-luista, liikenteestä, verotuksesta ja ympäristönsuojelusta.

Asukkaat voivat äänestää hankkeiden tärkeysjärjestyksestä. Sitten heidän valitsemansa edustajat tekevät konkreettisen bud-jettiesityksen. Siitä keskustellaan vielä asukkaiden kanssa. Seu-raavassa vaiheessa alueelliset ja teemakohtaiset budjettiehdotuk-set esitellään budjettivaltuustolle, johon on valittu edustajat kau-pungin eri alueilta ja teemakohtaisesti sekä kaupungin työnteki-jöistä ja asukasjärjestöstä. Budjettivaltuusto kokoaa esityksistä kaupungin budjettiraamin puitteisiin kokonaisuuden, talous- ja investointisuunnitelman. Se viedään lopuksi kaupunginvaltuus-ton hyväksyttäväksi.

Osallistuvaa budjetointia voidaan toteuttaa monilla tavoilla, ja sen soveltamisen kohteet vaihtelevat. Joissain kunnissa on ke-hitelty sähköisiä menetelmiä, joilla osallistuvaa budjetointia tehdään verkossa. Monissa kaupungeissa osallistuvaa budje-tointia sovelletaan kouluissa, vuokrataloyhtiöissä ja kansa-laisyhteiskunnan hankkeissa. Osallistuvalla budjetoinnilla rat-kaistavien asioiden osuus kuntien budjeteista vaihtelee: jossain se on vain yksi prosentti ja jossain, kuten Porto Alegressa, noin viidennes.

70

Suomessa kunnilla on kaavoituksessa lakisääteinen velvoite huolehtia asukkaiden ja muiden asianosaisten kuulemisesta ja osallistumismahdollisuuksista. Muun muassa lähikouluja, ter-veys asemia ja nuorisotaloja koskevien ratkaisujen yhteydessä on tullut esille se, että myös palveluja koskevissa ratkaisuissa pitäisi turvata asukkaiden osallistumisen ja vaikuttamisen mahdolli-suudet.

Osallistuva budjetointi menee pidemmälle kuin vain kuulemi-nen. Asukkaat käyttävät osallistuvassa budjetoinnissa todellista päätösvaltaa niissä puitteissa, jotka lait ja kunnan talous asettavat.

Osallistuva budjetointi ei syrjäytä vaaleja ja edustuksellista de-mokratiaa vaan täydentää niitä. Tähän voi liittyä myös ristiriitoja alueiden ja keskushallinnon välillä, mutta niihin haetaan ratkai-suja neuvottelujen kautta.

Osallistuvassa budjetoinnissa on tavallaan neljä ulottuvuutta: päätöksenteon pohjana olevan tiedon avoimuus ja vaihtoehtoi-sen tiedon tuottamisen mahdollisuudet, toiseksi asukkaiden omakohtaiseen osallistumiseen ja asukaskokouksiin nojaava suora demokratia, kolmanneksi edustuksellinen demokratia ja sen vaaleilla valitut elimet sekä lisäksi neuvottelumekanismi, jol-la sovitetaan asioita yhteen ja ratkotaan mahdollisia ristiriitoja.

Osallistuvan budjetoinnin kokemuksia on tutkittu, ja arviot ovat olleet yleisesti ottaen hyvin myönteisiä. Osallistuvalla bud-jetoinnilla on lisätty asukkaiden vaikutusmahdollisuuksia ja osal-listumista, vähennetty eriarvoistumista ja parannettu palveluja erityisesti köyhemmillä alueilla. Asukkaat eivät ole tuhlanneet vaan tehneet taloudellisesti harkittuja ja järkeviä ratkaisuja. Pää-töksenteon avoimuus on lisääntynyt, ja se on vähentänyt korrup-tiota. ”Asiakkuuden” sijasta on korostunut osallisuus ja yhteisöl-lisyys.

Ongelmiakin on tietysti ollut. Niitä on aiheuttanut ennen muuta paikallishallinnon rahoituksen niukkuus ja kunnan joh-don pyrkimys priorisoida resurssien käytössä omia tavoitteitaan. Joskus ongelmana on asioiden hidas eteneminen. Lisäksi poliitti-silla ja taloudellisilla eliiteillä on usein taipumus yrittää rajata asukkaiden todellista päätösvaltaa.

Suomessa kunnilla on laajemmat tehtävät ja resurssit kuin mo-nissa muissa maissa. Vastaavasti voi ajatella, että täällä osallistuva

71

demokratiakin saa enemmän merkitystä. Tähän mennessä Suo-messa on hyvin vähän kokemuksia lähidemokratiasta, johon liit-tyy todellista päätös-, budjetti- ja toimeenpanovaltaa.

Kunnissa on kyllä kokeiltu aluetoimikuntia, kylätoimikuntia, nuorisovaltuustoja ja muita lausuntoja antavia elimiä. Asukkaille on myös avattu aloitekanavia internetissä. Päätösvallan ja resurs-sien puutteen ohella näiden toimintamallien ongelmaksi on koet-tu muun muassa kunnan ylhäältä päin tekemistä päätöksistä seu-rannut lähipalveluja karsiminen ja lähidemokratiaelinten muo-dostaminen lähinnä kunnan hallinnon eikä asukkaiden näkökul-masta.

Eniten todellista päätösvaltaa on ilmeisesti ollut Rovaniemellä Yläkemijoen aluelautakunnalla. Se on jo 20 vuotta vastannut alueen peruspalvelujen järjestämisestä valtuuston antaman bud-jetin puitteissa ja tehnyt palvelusopimuksia kaupungin palvelu-tuottajien kanssa. Nyt Rovaniemellä kokeillaan useampia alue-lautakuntia. Muuallakin aletaan herätä, esimerkiksi Helsingissä kokeillaan erilaisia lähidemokratian muotoja, pienissä puitteissa myös osallistuvaa budjetointia.

Muista pohjoismaista löytyy pidemmälle meneviä kokemuksia kunnanosavaltuustoista ja aluelautakunnista, joilla on itsenäistä päätösvaltaa alueen palveluissa ja muussa kehittämisessä.

Ruotsissa on isoissa kaupungeissa kaupunginosavaltuustot, jotka vastaavat merkittävältä osin kunnan palvelutuotannosta. Esimerkiksi Göteborgissa kaupunginosavaltuustojen budjetti on yli puolet kaupungin koko budjetista. Lisäksi eräissä maantieteel-lisesti laajoissa kunnissa on perustettu reuna-alueiden palveluista huolehtivia kunnanosalautakuntia. Kunnanosalautakuntien teh-täviin kuuluvat yleensä lasten päivähoito, peruskoulu, vanhus-tenhuolto, kirjasto ja vapaa-ajanpalvelut.

Norjassa on virallisia kunnanosavaltuustoja perustettu lähinnä isompiin kaupunkeihin. Laajimmin on päätösvaltaa delegoitu Oslossa, jossa vaaleilla valittavat 15 kaupunginosavaltuustoa vas-taavat perusterveydenhuollosta, lasten päivähoidosta, vanhus- ja vammaispalveluista sekä vapaa-aikatoiminnasta.

Suomessa tarvitaan kunnallishallinnon radikaali uudistus, jol-la asukkaat saavat todellista päätösvaltaa myös vaalien välillä, re-sursseja jaetaan uudelleen, nyt päätöksenteosta syrjäytetyt saavat

72

äänensä kuuluviin ja syntyy uudenlainen, osallistuvan demokra-tian suhde asukkaiden ja kunnan päätöksenteon välille.

Olen sitä mieltä, että tällainen uudistus voidaan toteuttaa yh-distämällä pohjoismaiden kuntien laaja hyvinvointitehtävä ja it-sehallinto, eurooppalainen kolmiportainen paikallishallinnon malli, Latinalaisessa Amerikassa alkunsa saanut osallistuvan budjetoinnin menetelmä sekä uuden tietotekniikan tarjoamat mahdollisuudet avoimen datan hyödyntämisessä. Näin voidaan rakentaa uusi 2000-luvun paikallishallinnon malli.

Hyvää aineistoa keskusteluun on jo tarjolla muun muassa Rit-va Pihlajan ja Siv Sandbergin valtiovarainministeriölle ja oikeus-ministeriölle tekemässä selvityksessä alueellisesta demokratiasta, lähidemokratiasta ja osallistuvasta budjetoinnista. Lähidemokra-tian ja osallistuvan budjetoinnin kehittäminen edellyttää kunnal-lislain uudistamista. Ennen muuta tarvitaan kuitenkin asukkai-den ja kuntatason aktiivisuutta – vain ylhäältä päin ei osallistuvaa demokratiaa voi rakentaa.

73

Moni saattaa ajatella, että edellä esitetty on epärealistista eikä radikaalien uudistusten toteuttamiseen löydy te-kijöitä. Näin ajattelivat monet myös vuonna 1903, kun

Forssan työväentalolle kokoontuneet työväenliikkeen naiset ja miehet asettivat tavoitteeksi ”vapauttaa koko kansa taloudellisen riippuvaisuuden, valtiollisen alaikäisyyden ja henkisen holhuun­alaisuuden kahleista”.

Forssan kokouksessa hyväksytty ohjelma julisti työväenliik-keen päämääräksi ”tuotannon välikappalten siirtymisen yksi­tyisomaisuudesta kansan omaisuudeksi”. Lähiajan tavoitteiksi kirjattiin muun muassa yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, naisten tasa-arvo, työajan lyhentäminen, maksuton koulutus ja tervey-denhuolto, yleinen sosiaalivakuutus, torppareiden vapautus, töi-den järjestäminen työttömille, kunnallinen asuntotuotanto ja progressiivinen verotus.

Forssaan kokoontuneet eivät edustaneet vielä suurta liikettä. Työväenpuolueessa oli vasta kolmisen tuhatta jäsentä. Mutta he eivät alistuneet sääty-yhteiskunnan ikuiseksi julistettuun järjes-tykseen, eivät pelänneet sortovaltaa eivätkä tunnustaneet tuotan-tovälineiden yksityisen omistusoikeuden pyhyyttä. Noina yhteis-kunnallisen murroksen vuosina kasvoi Forssan ohjelman pohjal-

7. Ulos

vaihtoehdottomuuden

noidankehästä

74

ta suuri joukkoliike ja vasemmistolainen joukkopuolue, jonka kannatus oli jo vuosikymmenen lopulla asukaslukuun nähden maailman suurimpia.

Myös nyt eletään yhteiskunnallisen murroksen aikaa. Tarvit-semme tänäänkin rohkeutta asettaa kyseenalaiseksi vallalla ole-via ajattelutapoja ja valtarakenteita. Tarvitsemme radikaaleja, on-gelmien juuriin asti meneviä uudistuksia tulevaisuutta yhä pa-hemmin varjostavista kriisien voittamiseksi. Samaan tapaan kuin 1900-luvun alussa nyt on kyse siitä, luotammeko ihmiseen – ih-misten kykyyn ratkoa ongelmia, tehdä yhteistyötä, luoda uutta ja nousta oman historiansa tekijäksi.

Väitän, että tuuli on jo kääntymässä. Euroopassa on ennen-näkemättömän laajoja joukkoliikkeitä leikkauspolitiikkaa ja raha eliitin valtaa vastaan. Monissa maissa radikaalit vasemmis-tolaiset puolueet ovat kohonneet marginaalista vahvoiksi politii-kan tekijöiksi. Ne ovat tarjonneet selkeän vaihtoehdon, olleet mukana järjestämässä ammattiyhdistysliikkeen ja kansalaisliik-keiden vastarintaa ja kokoamalla kommunistien, sosialistien ja punavihreiden puolueiden, liikkeiden ja ihmisten liittoja.

Kapitalismi on syvimmässä kriisissä sitten 1930-luvun ja Marx on noussut taas ajankohtaiseksi – toisaalta ”2000­luvun Marx tu­lee varmaan olemaan hyvin erilainen kuin 1900­luvun Marx” (Eric Hobsbawn).

Tarvitsemme myös Suomessa poliittista liikettä ja liittoa, joka kykenee nostamaan esille radikaalin vasemmistolaisen vaihtoeh-don, jonka hallitusvasemmisto on hukannut. Uskon, että nyt eri tahoilla, eri puolueissa ja usein puolueiden ulkopuolella toimivat suunnanmuutosta haluavat ihmiset voivat tehdä ”uuden Forssan ohjelman” ja muodostaa ”kriittisen massan”, joka haastaa mark-kinaehtoisen politiikan. Se voi koota muutoksen tekijöitä, löytää lisää vaikuttamisen mahdollisuuksia, murtaa vaihtoehdottomuu-den noidankehän ja avaa tien toisenlaiseen kehitykseen, jonka mittana on ihmisen ja luonnon hyvinvointi.

75

Aaltio, Elina: Hyvinvoinnin uusi järjestys. Gaudeamus, Helsinki, 2013. Ahokas, Jussi: Kestävyysvajeesta funktionaaliseen rahoitukseen. http://

rahajatalous.wordpress.com/2011/04/14/kestavyysvajeesta-funktio-naaliseen-rahoitukseen/

Alho, Arja (toim.): Ei riitä! 120 euroa lisää perusturvaa. Into kustannus, Vantaa, 2010.

Bruce, Iain (edited): The Porto Alegre Alternative. Direct Democracy in Action.

Bischoff, Joachim: Alternatives for Europe. Tranform! 12/2013.Ekström, Bo-Erik, Haavisto, Ilkka & Pohjonen, Mika: Kuntauudistuk-

sen korjaussarja. EVA-analyysi no 26, 2013.Eskelinen, Teppo (edited): The Left Between Growth and De-Growth.

Transform! Brussels, 2011.Haaparanta, Pertti: Julkisen talouden kestävyyslaskelmista. Kansanta-

lou dellinen aikakausikirja 107:1. 2011.Hakanen, Yrjö (toim.): Kuntapamfletti. Kunta- ja palvelurakennehank-

keen kritiikkiä ja vaihtoehtoja. Kustannusyhtiö TA-Tieto, Helsinki, 2006.

Hakanen, Yrjö (toim.): Nykyinen kriisi ja Marx. Kustannusyhtiö TA-Tieto, Helsinki, 2009.

Hakanen, Yrjö (toim.): Toisenlainen kuntakartta – demokraattiset hy-vinvointikunnat. Kustannusyhtiö TA-Tieto, Helsinki, 2012.

Heinonen, Jari: Hyvinvointimallin kriisi. Teoksessa Nykyinen kriisi ja Marx. TA-Tieto, Helsinki, 2009.

Lähteet

76

Heinonen, Jari: Kunta- ja palvelurakenneuudistus haasteiden edessä. Teoksessa Toisenlainen kuntakartta. TA-Tieto, Helsinki, 2012.

Helin, Heikki: Valtio velkaannuttaa kunnat. Suurten kuntien tilinpää-tökset 2012. Tutkimuskatsauksia 2013:4. Helsingin kaupungin tieto-keskus, 2013.

Hobsbawn, Eric: How to Change the World. Marx and Marxism 1840–2011. Little Brown, London, 2011.

Honkanen, Pertti: Perusturvan kasvava aukko – tulottomien kotitalouk-sien määrä kasvaa. Hyvinvointikatsaus 2/2011.

Kataisen hallitus: Rakennepoliittinen ohjelma talouden kasvuedellytys-ten vahvistamiseksi ja talouden kestävyysvajeen umpeen kuromisek-si. 29.8.2013. valtioneuvosto.fi/tiedostot/julkinen/budjetti/290813/kannanotto.pdf

Kiander, Jaakko: Onko valtionyhtiöiden yksityistäminen ollut menes-tystarina? Palkansaajien tutkimuslaitos 18.1.2008. http://www.labour.fi/ptkol.asp?KolumniID=107

Kunnallishallinnon rakennetyöryhmä: Elinvoimainen kunta- ja palve-lurakenne. Osat I ja II. Valtiovarainministeriön julkaisuja 5a/2012, Tampereen yliopistopaino, 2012.

Kunta- ja sote-koordinaatiotyöryhmä: Koti yhdenvertaisia ja kattavia sote-palveluja. http://www.stm.fi/tiedotteet/tiedote/-/view/1855559

Kuusela, Hanna & Ylönen, Matti: Konsulttidemokratia. Miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton. Gaudeamus, Helsinki, 2013.

Kuusi, Pekka: 60-luvun sosiaalipolitiikka. WSOY, Helsinki, 1961.Junnila, Marjaliisa ym.: Sitä saa mitä tilaa. Tilaaja-tuottaja-toiminta-

tavan kehittyminen sosiaali- ja terveyspalveluissa. THL Raportti 42/2012. Tampere, 2012.

Lehndorff, Steffen (edited): A Triumph of Failed Ideas. European Mod-els of Capitalism in the Crisis. European Trade Union Institute, ETUI. Brussels, 2012.

Lehto, Eero: Suomen julkisen talouden kestävyysvaje. Talous & yhteis-kunta 4/2011.

Lehto, Juhani: Kysymys hyvinvointivaltion rakenneuudistuksesta. Kun-nallistieteellinen aikakausikirja 4/2012.

Leppo, Kimmo: Kansan terveys ja tahdon asia. Terveyspolitiikka ja -pal-velut 2010-luvulle. Kalevi Sorsa säätiön julkaisuja 3/2010, Jyväskylä, 2010.

Marx, Karl: Pääoma 1. Poliittisen taloustieteen arvostelua. Osa 1. TA-Tieto Oy, Vaasa, 2013.

Marx, Karl & Engels Friedrich: Kommunistisen puolueen Manifesti. Vastapaino, Tampere, 1998.

Moisio, Sami: Valtio, alue, politiikka. Suomen tilasuhteiden sääntely toi-sesta maailmansodasta nykypäivään. Vastapaino, Tampere, 2012.

77

Mölsä, Ari (toim.): Kuntarakennekirja – oikeusoppineet puhuvat. Kunnal-lisalan kehittämissäätiö. Polemia-sarjan julkaisu 84, Sastamala, 2012.

Patomäki, Heikki: Eurokriisin anatomia. Mitä globalisaation jälkeen? Into kustannus, Riika, 2012.

Perustuslakivaliokunnan lausunto 29/2013. http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/pevl_20_2013_p.shtml

Pihlaja, Ritva & Sandberg, Siv: Alueellista demokratiaa? Lähidemokra-tian toimintamallit Suomen kunnissa. Valtiovarainministeriön jul-kaisuja 27/2012.

Salmén, Leif: Maanalainen moskeija. Teos, Helsinki, 2013.Savela, Olli: Tuottavuutta vai laatua hyvinvointipalveluihin? Kirjassa

Kuntapamfletti. TA-Tieto, Helsinki, 2006.Savela, Olli: Kunnallisia vai yksityisiä palveluja. Tuottamistapaa ei tule

tarkastella vain kunnan talouden kannalta. Kuntapuntari 2/2006. Ti-lastokeskus, 2006.

Savela, Olli: Mistä rahat kuntien palveluihin. Artikkeli kirjassa Toisen-lainen kuntakartta. TA-Tieto, Helsinki, 2012.

Savela, Olli: Suomessa EU-keskiarvoa kevyempi pääomaverotus. Tieto & trendit 3/2013.

Seppänen, Esko: Emumunaus. Into kustannus, Riika, 2012.SIPRI: Yearbook 2013. http://www.sipri.org/yearbook/2013SKP: Esitys laiksi yleisen työajan lyhentämisestä. http://skp.fi/2006-3-

12/skpn-esitys-laiksi-yleisen-tyoajan-lyhentamisestaSKP: Aloite perusturvan takaamiseksi jokaiselle sitä tarvitsevalle. http://

skp.fi/2011-21-2/aloite-perusturvan-takaamiseksi-jokaiselle-sita-tarvitsevalle

SKP: Suomen kommunistisen puolueen ohjelma. http://skp.fi/2007-15-6/skpn-ohjelma

Taimio, Heikki (toim.): Hyvinvointivaltion suunta – nousu vai lasku? Työväen sivistysliitto. Helsinki, 2010.

Taipale, Kaarin: Metropolipolitiikkaa. Helsingin seudun hallinta ja ih-misten ääni. Intokustannus, Vantaa, 2011.

Tilastokeskus: Tulonjakotilasto. http://tilastokeskus.fi/til/tjt/tie.html.Tuori, Kaarlo: Perustuslakivaliokunta uudelleen töihin. Polemiikki

3/2013.Tuusvuori, Ossi & Kumpulainen, Päivikki: Julkisesti ja yksityisesti tuo-

tettujen palvelujen suhde julkisissa palveluissa. Selvityshanke. FIPSU, 2012.

Uljas, Päivi: Hyvinvointivaltion läpimurto. Into Kustannus, 2012.Vanhasen hallitus: Selonteko eduskunnalle kunta- ja palvelurakenne-

uudistuksesta. Helsinki, 2009.Virkkunen, Henna: Media-aamiainen 27.6.2013. Valtiovarainministe-

riö, 2013.

78

Yle: Wikileaks: Yhdysvaltojen lähetystö paimentanut suomalaispoliitik-koja Natoon. 11.2.2011. http://yle.fi/uutiset/wikileaks_yhdysvalto-jen_lahetysto_paimentanut_suomalaispoliitikkoja_natoon/5321043

80

Polemia-sarjassa ovat ilmestyneet

1 KANSALAISMIELIPIDE JA KUNNAT Ilmapuntari 1992

2 Erkki Mennola IDEA KUNNASTA (1992)

3 Terho Pursiainen KRIISIAJAN ETIIKKA (1993)

4 Työryhmä Kyösti Urponen (pj.), Raija Julkunen, Olli Kangas, Jorma Sipilä, Asko Suikkanen ja Petri Kinnunen (siht.)

KASVUSTA VASTUUSEEN – sosiaalipolitiikan tulevaisuus (1993)

5 KANSALAISMIELIPIDE JA KUNNAT Ilmapuntari 1993

6 Pekka Ojala–Aulis Pöyhönen LÄHEISYYSPERIAATE – hallinnon uusjako (1994)

7 KANSALAISMIELIPIDE JA KUNNAT Ilmapuntari 1994

8 Jorma Hämäläinen–Veikko Teikari HENKILÖSTÖPOLITIIKKA PAKKORATKAISUJEN EDESSÄ

(1995)

9 Terho Pursiainen NOUSUKAUDEN ETIIKKA (1995)

10 Eero Ojanen EIPÄJOKI Fiktiivinen reportaasimatka mihin tahansa suomalaiseen kun-

taan (1995)

11 Heikki Koski KANSALAINEN, KUNTA JA KANSALAISYHTEISKUNTA

(1995)

12 Seppo Niemelä MUUTOSKIRJA Rohkaisuksi murroksen maailmaan (1995)

13 KANSALAISMIELIPIDE JA KUNNAT Ilmapuntari 1995

14 Lauri Hautamäki MAASEUTU ELÄÄ (1995)

81

15 Juha Kuisma–Heikki Haavisto KAUPUNKI JA MAASEUTU – avoliitto vai susipari (1995)

16 Olli Pusa ELÄKEPOMMIN VARJOSSA (1996)

17 Satu Apo–Jari Ehrnrooth MILLAISIA OLEMME? Puheenvuoroja suomalaisista mentaliteeteista (1996)

18 Eira Korpinen OPETTAJUUTTA ETSIMÄSSÄ (1996)

19 Erkki Pystynen LIITTOKUNTA (1996)

20 Martti Sinisalmi TYÖLLISTÄMISTÄ VAI PALVELUA? (1996)

21 KANSALAISMIELIPIDE JA KUNNAT Ilmapuntari 1996

22 Olli Mäenpää KUNTIEN ITSEHALLINTO EU-SUOMESSA (1997)

23 Tuula-Liina Varis KRISTALLIYÖ JOENSUUN KAUPUNGINTALON TORNISSA

(1997)

24 Terho Pursiainen KUNNALLISTEN KÄYTÄNTÖJEN ETIIKKA Yhteisöopin alkeet (1997)

25 Siv Sandberg–Krister Ståhlberg KUNTALAISTEN KUNTA JA VALTIO (1997)

26 Pertti Hemánus KUNNALLINEN TIEDOTTAMINEN JA JASKA JOKUNEN Tutkittua tietoa ja tutkimattomia tulkintoja (1997) 27 KANSALAISMIELIPIDE JA KUNNAT Ilmapuntari 1997

28 Esko Antola UUSI EU? (1998)

29 Eero Ojanen YHTEISKUNNAN ITSEPUOLUSTUS (1998)

30 Pertti Kettunen ELINKEINOPOLITIIKAN TAITO (1998)

82

31 KANSALAISMIELIPIDE JA KUNNAT Ilmapuntari 1998

32 Torsti Kivistö JOUTILAISUUSYHTEISKUNTA (1998)

33 Erkki Mennola IDEA MAAKUNNASTA (1999)

34 Jorma Hämäläinen MINÄ KUNNANJOHTAJA (1999)

35 SINÄ KUNNANJOHTAJA (1999)

36 Juha Talvitie KUNTA VAI MAAKUNTA? Globalisaatio ja regionalismi (2000)

37 Juha Sihvola YKSILÖNÄ YHTEISÖSSÄ Näkökulmia paikallisuuteen, globalisaatioon ja hyvään elämään

(2000)

38 KANSALAISMIELIPIDE JA KUNNAT Ilmapuntari 2000

39 Seppo Niemelä TULISIELU Verkostoajan aluekehittäjä (2000)

40 Kauko Heuru ITSEHALLINNON AIKA (2001)

41 Heikki Eskelinen ALUEPOLITIIKKA RAUTAHÄKISSÄ (2001)

42 Matti Wiberg PALUU POLITIIKKAAN (2001)

43 KANSALAISMIELIPIDE JA KUNNAT Ilmapuntari 2001

44 Ilkka Virtanen YLIOPISTOJEN KOLMAS TEHTÄVÄ (2002)

45 Arvo Myllymäki KUNTIEN KUJANJUOKSU (2002)

46 Risto Eräsaari KUINKA TURVATON ON RIITTÄVÄN TURVALLINEN?

(2002)

83

47 KANSALAISMIELIPIDE JA KUNNAT Ilmapuntari 2002

48 Pentti Arajärvi PAREMMINVOINTIYHTEISKUNTA (2003)

49 Eero Uusitalo MAASEUTU KANSAN VAI HALLINNON KÄSISSÄ? (2003)

50 Esko Juntunen KUNNAN ELINKAARIHYPPY – strateginen kehittäminen ja yhteistyö (2003)

51 Pekka Sauri SUOMEN DEMOKRATISOIMINEN (2003)

52 Esko Aho SATTUMA SUOSII VALMISTAUTUNUTTA (2003)

53 KANSALAISMIELIPIDE JA KUNNAT Ilmapuntari 2003

54 Seppo Rainisto KUNNASTA BRÄNDI? (2004)

55 KANSALAISMIELIPIDE JA KUNNAT Ilmapuntari 2004

56 Markku Lehto TAKAISIN TULEVAISUUTEEN – valtion ja kuntien yhteinen taival (2005)

57 Tarmo Pukkila IKÄVALLANKUMOUS (2005)

58 Matti Wiberg VALTA KUNNASSA (2005)

59 Soili Keskinen ALAISTAITO Luottamus, sitoutuminen ja sopimus (2005)

60 KANSALAISMIELIPIDE JA KUNNAT Ilmapuntari 2005

61 Samuli Skurnik OSUUSTOIMINNASTA OPPIA? Kuntapalvelut uudessa talousmallissa (2006)

62 Markku Lehto PELASTUSRENKAAN PAIKKAUS (2006)

84

63 Pasi Holm VEROKIRJA (2006)

64 Matti Virén KANSALAISEN KUNTAUUDISTUS (2006)

65 Markku Lehto OI OMA KUNTANI (2006)

66 KANSALAISMIELIPIDE JA KUNNAT Ilmapuntari 2006

67 Peter Ekholm POLEMIA – AJATUSPAJAKO? (2007)

68 Aatos Hallipelto PARAS TUOTTAKOON! Hyvinvointipalvelujen tulevat markkinat (2008)

69 KANSALAISMIELIPIDE JA KUNNAT Ilmapuntari 2008

70 KUNNON VALTUUTETUT? Ilmapuntari 2008, osa 2

71 Sami Borg HILJAA HYVÄ TULEE Puheenvuoro äänestysprosenteista ja vaaliaktivoinnista (2008)

72 Matti Wiberg HALLITSEEKO HALLITUS? (2009)

73 KANSALAISMIELIPIDE JA KUNNAT Ilmapuntari 2009

74 Jussi-Pekka Alanen HELSINKI Kansakunnan pääkaupunki – ihmisten metropoli (2009)

75 Laura Berg–Mari K. Niemi KENEN KUNTAVAALIT? (2009)

76 Esa Halme–Lauri Kuukasjärvi UUSI KUNTA VAI KUNTALIITOS – KUNTALAISEN ITSE-

HALLINTO (2010)

77 Esko Kalevi Juntunen SULJETUSTA AVOIMEEN – TALOUDEN GLOBAALIMYRS-

KY (2010)

85

78 Anne Luomala – Tuomo Puumala BUDJETTI – JULKINEN SALAISUUS VAI SALAINEN JULKI-

SUUS? (2010)

79 KANSALAISMIELIPIDE JA KUNNAT Ilmapuntari 2010–2011 (2011)

80 Terho Pursiainen MIELEKÄS ELÄMÄ, MIELEKÄS YHTEISKUNTA (2011)

81 Antti Mykkänen (toim.) KUNTAKIRJA – UUDISTUSAJATUKSIA (2011)

82 KANSALAISMIELIPIDE JA KUNNAT Ilmapuntari 2011–2012 (2012)

83 Antti Mykkänen (toim.) KUNTAYHTYMÄ PELASTAA? (2012)

84 Ari Mölsä (toim.) KUNTARAKENNEKIRJA (2012)

85 Timo Reina KAHDEN TULEN VÄLISSÄ – ALUEHALLINNON TILA JA

TULEVAISUUS? (2012)

86 Tarja Cronberg ESTEJUOKSU LUOVAAN SUOMEEN (2012)

87 KANSALAISMIELIPIDE JA KUNNAT Ilmapuntari 2012 (2013)

88 Marja-Liisa Manka, Laura Bordi ja Kirsi Heikkilä-Tammi PERUSASIOISTA PIENIIN IHMEISIIN – KUNTAJOHTAMI-

SEN KUVA (2013)

89 Kari Välimäki KAKKUA JAETTAVAKSI (2013)

90 Wille Rydman UNELMASTA PAINAJAISEKSI? – Kuinka hyvinvointivaltio syö itse itsensä (2013)

91 Yrjö Hakanen MARKKINOIDEN VAI IHMISEN HYVÄKSI? – Kommunistin puheenvuoro (2013)

87

KAKS – Kunnallisalan kehittämissäätiö rahoittaa kuntia palve-levaa tutkimus- ja kehittämistoimintaa. Tavoitteena on tukea ja parantaa kuntien ja niiden organisaatioiden toimintamahdolli-suuksia.

Rahoitamme hankkeita ja tutkimuksia, joiden arvioimme ole-van kuntien tulevaisuuden kannalta keskeisimpiä. Tuloksien tu-lee olla sovellettavissa käytäntöön. Rahoitettavilta hankkeilta edellytetään ennakkoluu lotonta ja uutta uraa luovaa otetta.

Säätiöllä on Polemiikki-niminen asiakaslehti ja kaksi jul-kaisusarjaa:

Polemia­sarja, jossa käsitellään kunnille tärkeitä strategisia kysy-myksiä ajattelua herättävällä tavalla.

Tutkimusjulkaisut­sarja, jossa julkaistaan osa säätiön rahoitta-mista tutkimuksista. Pääosa säätiön rahoittamista tutkimuksista julkaistaan tekijäta hon omissa julkaisusarjoissa.

Toimintamme ja julkaisumme esitellään tarkasti kotisivuillam-me www.kaks.fi.

Vuonna 1990 perustettu itsenäinen säätiö rahoittaa toimintansa sijoitustuotoilla.

Osoite Fredrikinkatu 61 A 00100 Helsinki

Asiamies Antti Mykkänen, antti.mykkanen@kaks.fi, p. 0400 570 087Tutkimusasiamies Veli Pelkonen, veli.pelkonen@kaks.fi, p. 0400 815 527Taloudenhoitaja Anja Kirves, anja.kirves@kaks.fi, p. 0400 722 682

Tutustu kotisivuihimme (www.kaks.fi)!

Yrjö Hakanen

Markkin

oid

en vai ih

misen

hyväksi? – Komm

unistin puheenvuoro

polem

ia

On sanottu, että suomalainen yhteiskunnallinen keskustelu on yhtä puuroa. Linjoista ei saa selvää. Onko todella näin? Mikä on tämän päivän suo-malainen oikeisto–vasemmisto-jana?

Edellisestä Polemiasta luimme nuoroikeiston pu-heenvuoron. Nyt pitkäaikainen Suomen kommu-nistisen puolueen puheenjohtaja Yrjö Hakanen päivittää kommunismia tähän päivään.

Julkaisutiedot ISBN 978-952-5801-86-6ISSN 1235-6964

2013 KAKS – KUNNALLISALAN KEHITTÄMISSÄÄTIÖ

Yrjö HakanenYrjö Hakanen

Markkinoiden vai ihmisen hyväksi?– Kommunistin puheenvuoro

polemia

Markkinoiden vai ihmisen hyväksi?– Kommunistin puheenvuoro