SÅNGEN PÅ BERGET
Solen gick ned över havets skum och stranden sov och uppe på bergen
stod någon och sjöng... När orden föllo i vattnet voro de döda...
Och sången försvann bakom tallarna och skymningen förde den med
sig. När allt var tyst, tänkte jag blott att där låg hjärteblod på
den kvällskumma klippan, jag anade dunkelt att sången var om något
som aldrig återvänder.
KÄRLEK
Min själ var en ljusblå dräkt av himlens färg; jag lämnade den på
en klippa vid havet och naken kom jag till dig och liknade en
kvinna. Och som en kvinna satt jag vid ditt bord och drack en skål
med vin och andades in doften av några rosor. Du fann att jag var
vacker och liknade något du sett i drömmen, jag glömde allt, jag
glömde min barndom och mitt hemland, jag visste endast att dina
smekningar höllo mig fången. Och du tog leende en spegel och bad
mig se mig själv. Jag såg att mina skuldror voro gjorda av stoft
och smulade sig sönder, jag såg att min skönhet var sjuk och hade
ingen vilja än - försvinna. O, håll mig sluten i dina armar så fast
att jag ingenting behöver.
EDITH SÖDERGRAN -VIERGE MODERNE Sävellys: Antti Rasi, Janne Storm
& Ooppera Skaala ensemble
Ensi-ilta 12.10.2017
LAULU VUORELTA
Aurinko laski yli meren vaahdon ja ranta nukkui, ja vuorella seisoi
joku ja lauloi. Kun sanat putosivat veteen, olivat ne kuolleet. Ja
laulu katosi mäntyjen taakse ja hämärä vei sen pois. Kun kaikki oli
äänetöntä, ajattelin vain, että hämyisellä kalliolla oli
sydänverta, aavistin hämärästi, että laulu oli jostakin, mikä ei
koskaan palaa.
(Runoja 1916, suom. Uuno Kailas)
RAKKAUS
Sieluni oli vaaleansininen puku, taivaanvärinen. Jätin sen
kalliolle meren rannalle ja alastonna tulin sinun luoksesi, naisen
tavoin. Ja naisena istuin pöytäsi ääressä, join lasin viiniä,
hengitin ruusujen tuoksua. Sinä näit, että olin kaunis ja muistutin
jotakuta, jonka olit nähnyt unessa. Minä unohdin kaiken, unohdin
lapsuuteni ja kotimaani. Tiesin ainoastaan olevani hyväilyjesi
vanki. Ja sinä otit hymyillen kuvastimen, käskit minun katsoa
itseäni. Näin että olkapääni olivat tomusta tehdyt ja murenivat
tomuksi, näin että kauneuteni oli sairas ja tahtoi – katoamistaan.
Oi sulje minut syliisi niin lujasti että ei minulta mitään
puutu.
(Runoja 1916, suom. Uuno Kailas)
VIERGE MODERNE
Je ne suis pas une femme. Je suis neutre. Je suis une enfant, un
page, une résolution hardie, je suis un rai de soleil écarlate qui
rit... Je suis un filet pour poissons gloutons, je suis un toast
porté en l’honneur de toutes les femmes, je suis un pas vers le
hasard et la ruine, je suis un bond dans la liberté de soi... Je
suis le sang qui chuchote à l’oreille de l’homme, je suis fièvre de
l’âme, désir et refus de la chair, je suis l’enseigne à la porte de
paradis inédits. Je suis une flamme exploratrice et gaillarde, je
suis une eau profonde mais téméraire jusqu’aux genoux, je suis eau
et feu loyalement, librement unis...
SYSTERN
Jag hade en gång en syster, ett gyllene barn. I staden försvann hon
för mig i mängden. Ser jag bland svarta granar ungbjörken skaka
sina gyllne lockar, minns jag min syster. Står hon storögd bland
träden med klappande hjärta, sträcker hon ut sina händer mot mig?
Syster, min syster, vart förde de dig? Vilka vällustdrömmar kan du
drömma på trötta bäddar? Hjältebarn, lyckobarn! Vi vänta
tillsammans på sagornas dag.
VIERGE MODERNE
En minä ole nainen. Olen neutri. Olen lapsi, hovipoika ja rohkea
päätös, olen naurava häive helakanpunnaista aurinkoa ... Olen
kaikkien ahnaitten kalojen verkko, olen malja kaikkien naisten
kunniaksi, olen askel kohti sattumaa ja perikatoa, olen hyppy
vapauteen ja omaan itseen ... Olen veren kuiske miehen korvassa,
olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kielto, olen uusien paratiisien
portinkilpi. Olen liekki, etsivä ja röyhkeä. Olen vesi, syvä mutta
uskalias, polviin saakka olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä,
ilman ehtoja.
(Runoja 1916, suom. Uuno Kailas)
SISAR
Minulla oli kerran sisar, kultainen lapsi. Hän hukkui minulta
kaupungin tungoksessa. Jos näen mustien kuusten keskellä nuoren
koivun pudistavan kultaista tukkaansa, muistan sisareni. Seisooko
hän avosilmin puiden keskellä, sydän sykkien, kurkoittaako hän
kätensä minun puoleeni? Sisareni, minun sisareni, minne ne veivät
sinut? Mitä hekuman unia sinä uneksit väsymyksen vuoteilla?
Sankarlapsi, onnen lapsi, me odotamme yhdessä satujen päivää.
(Ruusualttari 1919, suom. Uuno Kailas)
DAGEN SVALNAR MOT KVÄLLEN
Dagen svalnar mot kvällen... Drick värmen ur min hand, min hand har
samma blod som våren. Tag min hand, tag min vita arm, tag mina
smala axlars längtan... Det vore underligt att känna, en enda natt,
en natt som denna, ditt tunga huvud mot mitt bröst.
Du kastade din kärleks röda ros i mitt vita sköte - jag håller fast
i mina heta händer din kärleks röda ros som vissnar snart... O du
härskare med kalla ögon, jag tar emot den krona du räcker mig, som
böjer ned mitt huvud mot mitt hjärta...
Jag såg min herre för första gången i dag, darrande kände jag
genast igen honom. Nu känner jag ren hans tunga hand på min lätta
arm... Var är mitt klingande jungfruskratt, min kvinnofrihet med
högburet huvud? Nu känner jag ren hans fasta grepp om min skälvande
kropp, nu hör jag verklighetens hårda klang mot mina sköra sköra
drömmar.
Du sökte en blomma och fann en frukt. Du sökte en källa och fann
ett hav. Du sökte en kvinna och fann en själ - du är
besviken.
FRAMTIDENS SKUGGA
Jag anar dödens skugga. Jag vet att våra öden ligger i hopar på
nornornas bord. Jag vet att icke en droppe regn sig suger i jorden
som icke är skriven i de eviga tidernas bok. Jag vet så visst, som
att solen går opp, att jag aldrig skall skåda det andlösa
ögonblick, då hon står i zenit. Framtiden kastar på mig sin saliga
skugga; den är ingenting annat än flödande sol: genomborrad av ljus
skall jag dö, då jag trampat all slump med min fot, skall jag
leende vända mig bort ifrån livet.
PÄIVÄ VIILENEE
Päivä viilenee illan tullen. Juo minun käteni lämpö, kädessäni on
kevään veri. Ota käteni, valkoinen käsivarteni, ota kapeitten
olkapäitteni kaipaus. Olisi kummallista tuntea, yhtenä ainoana
yönä, tällaisena yönä povellani raskas pääsi.
Ota minun käteni, ota valkea käsivarteni, ota kapeitten
olkapäitteni kaipuu... Olisi kummallista tuntea yhtenä yönä,
tällaisena yönä, sinun raskas pääsi rintaani vasten.
Sinä heitit rakkautesi punaisen ruusun valkoiseen syliini... minä
puserran kuumiin käsiini rakkautesi punaisen ruusun joka pian
kuihtuu... Oi kylmäsilmäinen hallitsija, minä otan vastaan
ojentamasi kruunun joka painaa pääni kohden sydäntäni...
Näin tänään ensi kerran herrani, vavisten tunnistin hänet heti.
Missä on nyt helisevä neidonnauruni, missä pystypäinen
naisenvapauteni? Nyt tunnen jo hänen lujan otteensa värisevän
vartaloni ympäri, nyt kuulen todellisuuden kovan soinnun heleitä,
heleitä uniani vasten.
Sinä etsit kukkaa ja löysit hedelmän. Sinä etsit lähdettä ja löysit
meren. Sinä etsit naista ja löysit sielun - olet pettynyt.
(Runoja 1916, suom. Uuno Kailas)
TULEVAISUUDEN VARJO
Aavistan kuoleman varjon. Tiedän, että kohtalomme ovat kerätyt
nornain pöydälle. Tiedän, ettei maahan syövy edes sadepisaraa, joka
ei olisi kirjoitettu ikuisten aikojen kirjaan. Tiedän: niin totta
kuin aurinko nousee, koskaan en ole näkevä huikaisevaa hetkeä, jona
se on taivaanlaella. Tulevaisuus luo minuun autuaan varjonsa, se ei
ole muuta kuin tulvivaa aurinkoa: olen kuoleva valon lävistämänä;
kun olen polkenut kaiken sattuman anturani alle, käännän hymyten
elämälle selkäni.
(Tulevaisuuden varjo 1920, suom. Uuno Kailas)
TANKAR OM NATUREN
Liv och död se vi med ögonen, de äro sol och måne.
Kring allting som är sjukt spinner månen sitt nät, till dess
fullmånen kommer och hämtar det en vacker natt.
Döende naturbarn älska döden, de längta efter det ögonblick då
månen tar dem.
Naturen är förtrogen med döden, den upplever den varje natt. Den
underkastar sig lika gärna solens som månens förtrollning.
SJUKA DAGAR
Trångt är mitt hjärta förvarat i en smal klyfta, fjärran är mitt
hjärta beläget på en avlägsen ö. Vita fåglar flyga fram och åter
och bringa budskap att mitt hjärta lever. Jag vet - hur det lever
av kol och sand på vassa stenar. Jag ligger hela dagen och väntar
på natten, jag ligger hela natten och väntar på dagen, jag ligger
sjuk i paradisets trädgård. Jag vet att jag icke blir frisk,
längtan och trånsjuka bli aldrig bättre. Jag har feber som en
kärrväxt, jag svettas sötma som ett klibbigt blad. På bottnen av
min trädgård ligger en sömnig sjö. Jag som älskar jorden vet
ingenting bättre än vattnet. I vattnet falla alla mina tankar dem
ingen sett, mina tankar dem jag icke vågar visa för någon. Vattnet
är fullt av hemligheter!
JAG
Jag är främmande i detta land, som ligger djupt under det tryckande
havet, solen blickar in med ringlande strålar och luften flyter
mellan mina händer. Man sade mig att jag är född i fångenskap - här
är intet ansikte som vore mig bekant. Var jag en sten, den man
kastat hit på bottnen? Var jag en frukt, som var för tung för sin
gren? Här ligger jag på lur vid det susande trädets fot, hur skall
jag komma upp för de hala stammarna? Däruppe mötas de raglande
kronorna, där vill jag sitta och speja ut efter röken ur mitt
hemlands skorstenar...
AJATUKSIA LUONNOSTA
Elämän ja kuoleman me näemme silmin, ne ovat aurinko ja kuu.
Kaiken sairaan ympärille kuu kutoo verkkoaan, siihen saakka kunnes
saapuu täysikuu ja noutaa sen jonain kauniina yönä.
Kuolevat luonnonlapset rakastavat kuolemaa, ne kaipaavat sitä
hetkeä jona kuu ne korjaa.
Luonto on kuoleman uskottu, se kokee sen joka yö. Se alistuu yhtä
mielellään kuun kuin auringon lumoukseen.
SAIRAITA PÄIVIÄ
Ahtaasti on minun sydäntäni säilytetty kapeassa rotkossa, kaukana
on minun sydämeni, etäisellä saarella. Valkoiset linnut lentävät
edestakaisin tuoden viestejä, että minun sydämeni elää. Tiedän –
kuinka se elää hiilestä ja hiekasta terävillä kivillä. Makaan koko
päivän ja odottelen yötä, makaan koko yön ja odottelen päivää,
makaan sairaana paratiisin puistossa. Tiedän, että en tule
terveeksi, ikävä ja kaipaus eivät koskaan parane. Olen kuumeinen
kuin suokasvi, uhoan makeaa hikeä niinkuin tahmea lehti.
Puutarhassani nukkuu unelias järvi. Minä, joka rakastan maata, en
tiedä mitään vettä parempaa. Veteen vajoavat kaikki ajatukseni,
joita ei kukaan ole nähnyt, joita en uskalla näyttää kenellekään.
Vesi on salaisuuksia täynnä.
(Maa jota ei ole, 1925, suom. Uuno Kailas)
MINÄ
Minä olen vieras tässä maassa, joka on syvällä meren painon alla.
Aurinko katsoo tänne kiemurtelevin sätein ja ilma valuu käsieni
lomitse. Minulle sanottiin, että olen syntynyt vankeudessa – täällä
ei ole yksiäkään kasvoja, jotka tuntisin. Olinko kivi, joka
heitettiin tänne pohjaan? Olinko hedelmä, oksalleen liian raskas?
Nyt minä väijyn täällä, humisevan puun juurella, kuinka voisin
päästä ylös liukasta runkoa pitkin. Ylhäällä tapaan huojuvat
latvat, siellä tahdon istua tähystelemässä kotimaani savupiippujen
savuja – –
(Runoja 1916, suom. Uuno Kailas)
