IMPERIALISMI Afrikka

LÖYTÖRETKISTÄ SE ALKOI 1800-luvun alkupuolella läntiset maat kävivät hakemassa raaka-aineita kaukaisista maista, mutta valloituksia ei vielä tehty. 1800-luvun lopussa Euroopan maiden keskinäinen kilpailu johti imperialismiin: osoittaakseen poliittista ja sotilaallista mahtia maan tuli hankkia siirtomaita. Kansainvälinen ja kansallinen paine: nekin maat, jotka eivät ensin innostuneet siirtomaista, päätyivät lopulta valtaamaan edes joitain alueita.

TAUSTALLA Talous: raaka-aineiden tuotanto ja tuonti onnistui siirtomaiden avulla tehokkaasti. Kulttuuridarwinismi: Darwinin evoluutioteorian perusteella ajateltiin, että toiset kulttuurit olivat voimakkaampia ja parempia kuin toiset, joten niillä oli suorastaan velvollisuus ottaa haltuunsa ”alempiarvoiset” kansat ja sivistää niitä. Sivistysaatteeseen liittyi vahvasti myös kristinusko: samalla saatiin kitkettyä heimouskontoja ja levitettyä kristinuskon sanomaa.

AFRIKKA Hollanti oli perustanut siirtokunnan eteläiseen Afrikkaan jo 1600-luvulla, mutta muuten maanosa oli tuntematon. Orjakaupan hiivuttua maanosa oli saanut olla rauhassa. Kuuma ilmasto ja trooppiset taudit herättivät pelkoa eurooppalaisissa. Afrikan sydänmaille johti vain muutama joki, joita pitkin edetä.

1800-luvun alkupuolella muutama Afrikan maa teki kauppaa eurooppalaisten kanssa: kultaa, norsunluuta, palmuöljyä, puuvillaa…

Skotlantilainen lähetyssaarnaaja Dr. David Livingstone lähti Afrikkaan 1840-luvulla ja vietti siellä noin 30 vuotta. Kun hänestä ei pitkään aikaan kuulunut kotimaassaan, eräs journalisti matkusti Afrikkaan etsimään häntä. ”Dr. Livingstone, I presume?” Livingstone itse vastusti orjuutta, mutta hänen kirjoituksensa Afrikasta herättivät kiinnostusta siirtomaiden valloitusta kohtaan. http://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/tohtori-livingstone-otaksun

BRITANNIA AFRIKASSA ”Me olemme maailman johtava rotu. Mitä suuremman osan maailmasta me asutamme, sitä suurempi on ihmiskunnan onni. Brittiläisen maailmanvallan päämääränä on saada herruuteensa koko sivistynyt maailma, myös Yhdysvallat. Mikä unelma!

Mutta se on mahdollista! Koska Jumala on tehnyt englantia puhuvan rodun valituksi työkappaleekseen luomaan oikeudenmukaisuutta, vapautta ja rauhaa, hän myös toivoo, että minä hankin tälle rodulle niin paljon valtaa kuin mahdollista. Uskon, että hän toivoo minun maalaavan Afrikan kartan punaisella värillä!”

Cecil Rhodes, 1877

BRITANNIA AFRIKASSA Kap-Kairo–suunnitelma: Britannian tavoitteena oli saavuttaa siirtomaaketju läpi maan etelästä pohjoiseen.

Englantilaisten ensimmäisen tukikohta oli Kapmaa.

Britannia halusi tärkeimmät meriväylät ja satamat laivastonsa tueksi.

RANSKA AFRIKASSA Ranska oli hyökännyt Algeriaan jo vuonna 1830. Ranska tavoitteli yhtenäistä siirtomaaketjua länsi-itä-akselilla, Senegalista Sudaniin.

1898 Britannian ja Ranskan joukot törmäsivät Etelä-Sudanissa. Ranska antoi periksi ja Sudan jäi briteille.

BERLIININ KONFERENSSI 1884 Siirtomaakilpailu kiristi valloittajien välisiä suhteita. Sodan vaara Euroopassa kasvoi.

Tilanteen rauhoittamiseksi järjestettiin Berliinin konferenssi, johon osallistuivat siirtomaavallat ja Yhdysvallat. Neuvotteluissa sovittiin periaatteesta, jonka mukaan rannikkoa hallitseva sai myös oikeuden sisämaan hallintaan. Päätös laukaisi kilpajuoksun Afrikkaan.

SAKSA AFRIKASSA Aluksi valtakunnankansleri Otto von Bismarck torjui siirtomaasuunnitelmat. Ei halunnut suututtaa Ranskaa haastamalla sen asemaa Afrikassa, sillä se olisi voinut johtaa kahden rintaman sotaan Ranskan ja sen liittolaisen Venäjän kanssa.

1884 Bismarck antoi periksi painostukselle. Saksa valloitti osan Namibian rannikkoa.

Samana vuonna se teki sopimuksia paikallisten afrikkalaisheimojen kanssa ja julisti Kamerunin suojelukseensa.

Saksan Itä-Afrikka: Nykyiset Ruanda, Burundi ja Tansania kuuluivat Saksalle vuodesta 1885.

Saksa alkoi laajentaa valtaansa rannikolta sisämaahan, ja vuonna 1905 Togosta tuli Saksan siirtomaa.

BELGIAN KONGO Belgian kuningas Leopold II oli haaveillut siirtomaasta jo ennen kuin hänestä tuli kuningas. Leopold uskoi, että tämä tekisi Belgiasta ja sen kuninkaasta rikkaan. Vuonna 1876 Leopoldin aloitteesta perustettiin Kansainvälinen Afrikka-yhdistys, jonka oli määrä olla tieteen ja humanitaarisen työn edistäjä.

Vuonna 1879 Leopold määräsi kuuluisan tutkimusmatkailija Henry Morton Stanleyn perustamaan siirtomaan Kongoon.

Berliinin konferenssissa johtavat siirtomaavallat antoivat Kongon Leopold II:lle. Kongon vapaavaltiosta tuli kuningas Leopoldin yksityisomaisuutta.

TARINA RAAKAKUMISTA 1890-luvulla maailmassa alkoi kumibuumi. Tuolloin kumia opittiin hyödyntämään eristeenä lennättimisissä ja sähköjohdoissa sekä valmistamaan siitä letkuja ja putkia. Kun maailma innostui uutuudesta, kumin hinta kohosi pilviin. Belgian kuningas Leopold II näki tässä vaurastumisen mahdollisuuden.

Leopold tiesi, että hänen olisi toimittava nopeasti, sillä Aasiassa ja Etelä-Amerikassa alkaisi pian kumipuun tehoviljely. Kuluisi kuitenkin aikaa, ennen kuin viljelty kumi ehtisi maailmanmarkkinoille, sillä puu kasvoi hitaasti. Tätä ennen Belgian kuninkaalla olisi valtaosa maailman kumituotannosta omissa käsissään, sillä jopa puolet Kongosta oli villin kumipuun peitossa.

Kongossa tavattava kumipuu on pitkä ja taipuisa liaanimainen köynnös. Kumia kerättiin siten, että liaaniin tehtiin viilto, josta maitomainen neste valui hitaasti keräysämpäriin. Mikäli köynnöksen katkaisi kokonaan, kumia sai enemmän, mutta samalla kasvi kuoli.

Taloudellisen voiton tavoittelu sokaisi Leopoldin. Eurooppalaisille asiamiehille maksettiin palkkiota sen perusteella, kuinka paljon he toimittivat kumia. Koska rahaa ei kulunut viljelyyn, lannoitteisiin tai laitteisiin, vaan pelkästään kuljetuskustannuksiin, oli kuminkeräys äärimmäisen tuottoisaa. Kongosta tulikin koko Afrikan tuottoisin siirtomaa.

Kumin kerääminen tappoi tai köyhdytti kumipuuta niin, että siitä ei saatu uutta erää. Niinpä kuminkerääjät, jotka aloittivat kyliensä lähellä, joutuivat siirtymään jatkuvasti kauemmaksi.

Kumin kerääminen johti Kongossa valtavaan inhimilliseen tragediaan. Eurooppaan alkoi tihkua tietoja, että alkuasukkaat pakotettiin työskentelemään kuminkerääjinä. Valkoiset työnjohtajat ottivat kylän naiset, lapset, vanhukset tai päällikön panttivangeiksi ja pakottivat miehet työhön. Armeijan sotilaat ja kumiyhtiöiden aseistetut "vartijat" varmistivat yhdessä, että alkuasukkaat eivät kieltäytyneet orjatyöstä tai nousseet kapinaan. Afrikkalaiset pakotettiin työskentelemään epäinhimillisissä olosuhteissa, palkkionaan pelkästään oma ja läheistensä hengissä pysyminen.

Lähetystyöntekijät kertoivat kauhistuttavia tarinoita kaltoin kohdellusta orjatyövoimasta. Paenneilta työntekijöiltä tai liian hitaasti työstään suoriutuneilta kuminkerääjiltä saatettiin esimerkiksi katkoa heidän kätensä. Lopulta kansainvälinen vastustus kohosi niin laajaksi, että Belgian parlamentti pakotti kuningas Leopoldin luovuttamaan Kongon vapaavaltion Belgialle vuonna 1908.