1AGON 10 15.3.2006

WEB-versio

AGON

AGON

1/20065. VSK.

15.3.2006

No:10POHJOINEN FILOSOFIYHDISTYS

NORDISKA FILOSOFISÄLLSKAPET

NORTHERN PHILOSOPHERS

Puheenjohtajan palsta 2Pääkirjoitus 3Rehtori Esko Riepulan ajatuksia yliopistopolitiikasta 4Yliopiston idea Toivo Salonen 6Ajankohtaista 9Ihminen on se miksi hän itsensä tekee-J.V. Snellmanin kasvatusfilosofisen systeemin jäljillä Voitto Kuosmanen 10Yliopistojen autonomiasta Seppo I Sotasaari 17Kirjaesittely 19Luonnollisen asenteen poliitikotRadikaali katsaus kasvatuksen politiikkaan Jarno Ristaniemi 20Pitääkö koirani syödä erityistä koiranruokaa? Pia-Krista Rimppi 21Laadun varmistus uskontoon Juhani Sarsila 22Reetorin kuulustelu Tentissä Jorma Leinonen 24

2 AGON 10 15.3.2006

WEB-versio

PUHEENJOHTAJAN PALSTA

PäätoimittajaNiilo NikkonenToimituksen osoite:Kittiläntie 469097310 PATOKOSKI

AGON 10 toimituskunta:Niilo NikkonenMika Luoma-ahoSeppo I Sotasaari

Taitto:Niilo NikkonenKuvat:NN-arkisto, ellei toisin mainita

AGON Pohjoinen filosofiyhdistysLapin yliopistoPL 122ROVANIEMIPuheenjohtaja:Mika Luoma-aho

filosofiyhdistys.agon@gmail.comSihteeri:Katja ArstioKatja.Arstio@ulapland.fiRahastonhoitaja/jäsenrekisteri:Niilo Nikkonenniilo.nikkonen@nic.fi

JÄSENMAKSUT 2006Jäsenmaksu 15,- euroaOpiskelijat, työttömät ja muutvähävaraiset 10,- euroaKannatusjäsenyys 15,- euroa

Vuosikerta yhteisöille 30,- euroa

AGON Pohjoinen filosofiyhdistysPohjolan Osuuspankki (POP)564050-23533Ulkomailta maksettaessa:F10756405020003533

Jäsenhakemuksen voi jättää pu-heenjohtajalle sähköpostilla.filosofiyhdistys.agon@gmail.comtai: agon@ulapland.fi

AGON numero 105. vuosikertaIlmestyy neljä kertaa vuodessa.Kustantaja:AGON Pohjoinen filosofiyhdistys

Paino:Lapin yliopistopainoROVANIEMI

Osoitteenmuutokset jäsenrekiste-rin pitäjälle.

AGON on saanut alkunsavuonna 2001 Lapin yliopistossafilosofiaa opiskelleiden viisaudenrakastajien yhteenliittymänä.AGONin tarkoitus on edistääfilosofian harrastusta pohjoisessaja saada filosofia tutkintoaineeksiLapin yliopistossa.

Kuva: L

apin yliopisto

http://www.ulapland.fi/home/agon

Poliittinen peli

Kuten lähimmäiseni ovat varmaan huomanneet, olen viime aikoina ollut intensiivisenkiinnostunut erilaisista seurapeleistä. Istun sunnuntain iltapäivät perheen kanssa seurakun-takodin lautapelikerhossa — terveisiä vain kaikille pelikavereille! — ja ostan jatkuvasti uu-sia lauta- ja korttipelejä, vaikka kaapissa on ennestäänkin avaamattomia pelejä.

Miksi? Syitä on useita. Pelasin nuorempana paljon erilaisia pelejä, lähinnä rooli- ja stra-tegiapelejä. Kun opiskelu, työ ja myöhemmin perhe alkoivat määrittämään ajankäyttöäni,harrastus jäi taka-alalle. Sen uudelleen aktivoitumiseen on vaikuttanut lähinnä kaksi asiaa.Kun lapset ovat vähän kasvaneet, heistä tulee erittäin hyvää peliseuraa ja pelaaminen on oi-vallinen tapa viettää yhdessä aikaa koko perheen kanssa — pieksee ainakin television katsomisen mennen tullen.Toisena yksinkertaisena syynä ovat nykypelit, jotka ovat parhaimmillaan erittäin laadukkaita ja aivan erinomaisenpelattavia. Mikäli olet pelannut vain Monopolia ja Afrikan tähteä, et tiedä nykylautapeleistä oikeasti yhtään mitään.

Pelaaminen on ollut myös ammatillisesti hyvin stimuloivaa. Mielessäni on kypsynyt ajatus, että pelien pelaamisellaja poliittisella toiminnalla on hyvin paljon yhteistä. Tiedän: ajatus politiikasta pelinä ei tietenkään ole mitenkään eri-tyisen innovatiivinen, mutta mielestäni analogiaa ei ole viety kovin pitkälle tai testattu empiirisesti, vaan se on jäänytmelko pinnalliseksi. Vaikka poliittisia pelejä pelaamalla ei pääsisikään tieteen historiaan, voisi se kuitenkin olla haus-kaa.

Agon ryhdistäytyy tänä keväänä. Meillä on suunniteltuna kaksi keskustelutilaisuutta, kevätkokous ja lehden osaltaainakin erikoisnumero uskonnon filosofiasta. Kaikki mukaan.

VUOSIKOKOUS 5.4.2006 KLO 17:00MENETELMÄTIETEITTEN LAITOKSEN KAHVIHUONE

LAPIN YLIOPISTO E-SIIPI II KRS.ESILLÄ SÄÄNTÖMÄÄRÄISET ASIAT

3AGON 10 15.3.2006

WEB-versio

PÄÄKIRJOITUSNiilo Nikkonen

Yliopiston tulevaisuus huolena

Tässä numerossa on aiheena kasvatus, sivistys ja yliopiston asema poliitikkojen pe-linappulana. Painotus on juuri yliopiston asemassa. Jonkinlainen suuruudenhulluus onsaanut vallan ja kuvitellaan kaiken suuremman olevan aina tehokkaampaa ja tuottavam-paa. Radiouutisten haastattelussa rehtori Esko Riepula tyrmäsi tuoreeltaan ajatuksenOulun ja Lapin yliopistojen yhdistämisen lapsellisena. Olen jo aiemmin kirjoittanut sa-masta asiasta, mutta mietitäänpä vielä kerran asiaa. Voitaisiin toki perustaa ”Suomenyliopisto”, joka pitäisi sisällään kaikki nykyiset yliopistot ja erilliset laitokset. Mitä tästäolisi hyötyä? Kaiketi ainoa säästö olisi rehtorin virkojen väheneminen, mutta vararehto-reita pitäisi ehkä lisätä ja heidän vakanssinsa päätoimistaa. Ainoa tapa saada huomatta-via säästöjä olisi lakkauttaa yliopistoja. Ja, jotta saataisiin riittävä opiskelupaikkojen tar-

jonta, olisi valittava sopiva paikkakunta johon perustettaisiin Uusi Uljas Suomen Yliopisto. Tarjoan tässä paikkakun-naksi Kestilää, sillä se on Suomen keskipiste ja olisi siten tasapuolinen ajatellen etäisyyksiä. Kestilän etuna on myöspaikkakunnan pienuus – siellä on siis tilaa rakentaa yhtenäinen kampusalue vaikkapa sadantuhannen opiskelijantarpeisiin. Lisäksi tulisi toteutuneeksi valtionlaitosten hajasijoituksen ajatus aivan esimerkillisesti.

Kasvatus terminä pitää sisällään kaiken ihmisen toiminnan muokkaamisen sellaisena kulttuurisena eli kultivoivanatapahtumana. Kasvatuksen lähtökohtana tulisi pitää kasvatettavien parasta ja kasvattajan tehtävänä on olla välineenätuon jalon päämäärän tavoittelussa . Opettajan ammatti on siten mitä suurimmassa määrin kutsumus. Pari vuotta sit-ten, kasvatustieteitä opiskellessani, professori kaipasi kasvatustieteeseen filosofiaa. Jokainen tieteenala kaipaa omaafilosofista pohdintaansa ja erikoistuessaan tieteenala saattaa unohtaa perimmäiset eettiset lähtökohtansa. Jotakin hä-lyyttävää oli mielestäni siinä, kun fuksi ensimmäisellä kurssilla valitti opettajalle opettajien palkkojen pienuutta jaraskasta työtä. Opettajainhuonekeskustelu siis ainakin on hallussa.

Järjestelmät ja instituutiot ovat vain välineitä kasvattajan apuna. Toki instituutioilla on myös yhteiskuntaa palve-leva perustelunsa, niiden pitää tuottaa yhteiskunnan palvelukseen sopivia ihmisiä. Tässäpä saamme jälleen pohtiayhteiskunnan tarpeita ja yksilöiden tarpeita vastakkain. Olisi hyvä, jos tarpeet olisivat yhteneviä, mutta jos tarpeeteroavat kovin jyrkästi toisistaan on tullut muutoksen aika. Kun vaaditaan muutosta, niin sen tulee tapahtua alhaaltaylöspäin eli kasvatettavien etusija homioiden. Silloin mennään pahasti hakoteille, kun byrokraatit tai teknokraatitsanelevat mikä on oikein – se on kaikkea muuta kuin ‘virtaviivaistamista’, se on luutumista kohti pysähtyneisyyttä.

Virkaanastujaispuheessaan tasavallan presidentti Tarja Halonen kiinnitti huomiota tuloerojen kasvuun, alueidensyrjäytymiseen ja elinikäiseen oppimiseen sekä ympäristön tilaan. Näillä asioilla on yhteisiä rajapintoja kuten, ettäkorkeimman opetuksen saatavuus alueellisesti vaikuttaa alueiden vetovoimaan ja asuttuna pysymiseen. Samoin ope-tuksen saatavuus vaikuttaa tuloeroja kaventavasti. Erityisesti pitkäaikastyöttömien oikeutta opiskeluun sietäisi kehit-tää, sillä heissä yhteiskunta tuhlaa resursseja vaikeuttamalla ja estämällä itsensä kehittäminen. Monella on jäänyt koulukesken ja vasta vanhempana on tullut uusi into oppiin ja opiskeluun. Helpoin tapa korjata tilanne olisi korottaa opin-totuki samaksi kuin työmarkkinatuki. Näyttää siltä, että mitä syrjäytyneempi alue sitä syrjäytyneempi väestö. Alueidensyrjäytyminen alistaa ne pelkiksi riistomaiksi, raaka-aineiden (ja ehkä myös työvoiman) lähteiksi. Kun alue on metro-poleista katsoen pelkkä raaka-ainevarasto, sillä ei ole enää arvoa sinänsä vaan sitä voidaan ”hyödyntää” välittämät-tä alueella asuvien mielipiteistä. Pitäisi olla malttia luonnonvarojen käytön suhteen, erityisesti kaivostoiminnan hai-tat tulevat olemaan läsnä vuosikymmeniä. Kittilään avattava kultakaivos tulee käyttämään syankaliumirikastusta,sama tökötti myrkytti muutama vuosi sitten Tisza-joen – en soisi saman tapahtuvan Ounasjoelle. Halosta lainaten:”Tämä maapallo ei ole peritty isiltämme vaan se on lainassa lapsiltamme.”

4 AGON 10 15.3.2006

WEB-versio

REHTORI ESKO RIEPULAN AJATUKSIA YLIOPISTOPOLITIIKASTA

Puhe Lapin yliopiston 28. vuosipäiväjuhlassa 28.2.2006 klo 12 Fellman –salissa

-Arvoisat kutsuvieraat!- Hyvät vuosipäiväjuhlan osanottajat!

Viimeiseksi jäävässä avajaispuheessani syksyllä totesin, että kun kaksi vuosi-kymmentä sitten saatoimme iloita yliopistomme toiminnan vakiintumisesta ja ke-hittymisestä, emme tänään voi olla varmoja edes kymmenkertaistuneiden tunnus-lukujen riittävyydestä yliopiston itsenäisen toiminnan jatkuvuutta ajatellen. Merkitolivat jo tuolloin luettavissa: yhteiskunnan eliitti oli alkanut suhtautua alueelliseenyliopistotoimintaan siinä määrin karsaasti, että oli vain ajan kysymys milloin sesaavuttaa poliittisen eliitin ajatustensa toteuttajaksi. Samaan aikaan kun yliopisto-ja on huudettu apuun vaivaan kuin vaivaan, eliitin mielestä niitä on liikaa ja niiden toiminnan hyödylli-syyttä arvioidaan vain ns. Shanghain listan pohjalta.

Nyt tämä Elinkeinoelämän keskusliiton ja sitä lähellä olevien tahojen sekä kauppa- ja teollisuusministeriönja valtiovarainministeriön muutamien virkamiesten puheista alkunsa saanut teema ”yliopistoja on liikaaja niitä pitää lakkauttaa ja yhdistää” on sitten saavuttanut jo opetusministeriön virkamieskunnan. Esittä-mällä yliopistoja yhdistettäviksi ja kylttejä vähennettäväksi he ovat menneet mukaan mielikuvapolitikoin-tiin, jolla asiat saadaan näyttämään toisilta kuin ne todellisuudessa ovat. Jokaiselle asioita tuntevalle onselvää, että pelkistä fuusioista saadaan vain epäonnistuneita ratkaisuja, jotka toimivat aivan toiseen suun-taan kuin annetaan ymmärtää. Perimmäisenä tavoitteena näissä on toimintojen alasajo ja – esimerkiksiLapin yliopiston osalta – niiden siirtäminen pois Rovaniemeltä. Vain tätä kautta perusteeksi heitetyt kus-tannussäästöt voidaan saavuttaa. Sen kaltainen ”toimintojen yhdistäminen ja yhteinen hallinto”, jota vir-kamiespaperissa esitetään, lisäisi vain kustannuksia, jotka olisivat poissa yliopistojen varsinaisesta toimin-nasta.

Syy, minkä takia reagoin voimakkaasti näitä opetusministeriön virkamiessuunnitelmia vastaan, oli toi-saalta usean vuosikymmenen työn tuottaman perinnön turvaaminen tukemaan myös jatkossa Lapin kehi-tystä, toisaalta taas se tapa, jolla asiaa valtionhallinnossa käsiteltiin.

Virkamiesjärjestöjen ja opetusministeriön välisissä yt -neuvotteluissa ollut kohta, jossa sanatarkasti to-detaan että: ”Käynnistetään hanke Pohjois-Suomen yliopiston luomiseksi yhdistämällä Oulun yliopis-ton, Lapin yliopiston ja Kajaanin yliopistokeskusten toimintoja ja luomalla niille yhteinen hallinto ”,menee selvästi opetusministeriön hallintoon kuuluvan toimivallan ulkopuolelle. Perustuslaissa Suomenyliopistoille on turvattu itsehallinto, josta säädetään yliopistolailla. Siinä on turvattu niin Lapin kuin Ou-lun yliopiston olemassa olo ja edellytetty että yliopistoja koskevista lainsäädännön muutoksista on niitäitseään kuultava. Kysyä sopii, millainen on hallintokulttuuri, jossa yliopistojen asemesta ensin kuullaantyömarkkinajärjestöjen edustajia ja yliopistot saavat kuulla vasta heiltä, mitä heidän päänmenokseen suun-nitellaan?

Koko asiaryhmällä on mitä suurin sivistys- ja yleispoliittinen merkitys, minkä vuoksi se vaatii paitsi asi-anomaisten yliopistojen kuulemista myös – ja ennen kaikkea – koko hallituksen kannanottoa, sillä mitääntämän suuntaista ei istuvan hallituksen hallitusohjelmaan sisälly enempää kuin siitä olisi mainintoja hal-lituksen vahvistamassa strategia-asiakirjassakaan. Päätöksentekohan näissä asioissa on viime kädessäeduskunnan käsissä. Se, että asia yritetään typistää hallinnolliseksi hankkeeksi, on jotain ennen kokema-tonta.

Vaikka emme välittäisi enempää perinnöstä kuin selvästä poliittisen vallan kaappauksestakaan, silläkaikkihan tuntuu nykyisin olevan kaupan eikä kansalaisia tarvinne enää kuulla politiikassakaan, voimmeasiaa arvioida myös sen järkevyyden ja hyödyllisyyden kannalta. – Ja niin kai sitä tulisi ennen muuta teh-däkin!

Kuten olen todennut, molemmilla yliopistoilla niin Oulun kuin Lapin yliopistoilla on hyvin selkeästi toi-sistaan poikkeavat profiilit ja identiteetit. Niiden fyysinen etäisyys toisistaan on yli 200 kilometriä, minkälisäksi Rovaniemen ja Kajaanin välinen etäisyys on yli 300 kilometriä. Oulun yliopisto on vahvasti perus-ja soveltaviin luonnontieteisiin painottunut ja tällaisen profiilin pohjalta sitä on myös kehitetty. Lapin yli-opisto on puolestaan laaja-alaisesti yhteiskunta- ja käyttäytymistieteisiin sekä arktisiin ja pohjoisiin erityis-kysymyksiin keskittynyt ja sellaisen profiilin pohjalta sitä on myös kehitetty. Kajaanin yliopistokeskuksenkanssa näillä yliopistoilla on lähinnä projektityyppistä yhteistyötä omilta erikoisaloiltaan, minkä lisäksi osa

Kuv

a: L

apin

ylio

pist

o

5AGON 10 15.3.2006

WEB-versioOulun yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan toimintaa tapahtuu Kajaanissa. Päällekkäisyyttä näillätoimijoilla on vain luokanopettajan koulutuksessa, mutta siinäkin niillä on hiukan eri painotukset. Opet-tajankoulutuksen määrällinen säätely näihin yksikköihin tapahtuu opetusministeriön tulosneuvotteluissa,eikä voida ajatella, että Lappi jäisi tulevaisuudessa ilman opettajankoulutusyksikköä – sen seuraukset nä-kyisivät hyvin pian pätevien opettajien saatavuudessa. (Kokemukset 1970 –luvulta pitäisivät olla vielätuoreessa muistissa.)

Kun tuossa virkamiesvalmistelun ”hanke-esityksessä” puhutaan toimintojen yhdistämisestä, niin kysy-mään jää, mitä ne yhdistettävät toiminnot olisivat, kun päällekkäisiä tieteenaloja ei ole ja yksiköt jo nyt vaintäydentävät toisiaan?

Koska mainittu opetusministeriön virkamiesehdotus liittyy valtionhallinnon tuottavuushankkeeseen,toimintojen yhdistämisestä tulevia säästöjä on varmaankin ajateltu yhteisen hallinnon kautta saatavillasäästöillä.

Yliopistoissa on kuitenkin parasta aikaan meneillään talous- ja henkilöstöhallinnon keskittäminen val-tionhallinnon yhteisiin palvelukeskuksiin. Tämä koskee myös Oulun kuin Lapin yliopistoja. Jäljelle jäävähallintotyö liittyy puhtaasti opinto- ja tiedekuntahallintoon, jota ei voida tehdä muuta kuin lähellä tiede-kuntia. Perusteilla olevat palvelukeskukset vievät siis tältäkin argumentilta pohjan pois.

Hallinnon osalta tosiasiallinen tulos tulisi olemaan täsmälleen päinvastainen kuin annetaan ymmärtää:yhteinen hallinto tulisi huomattavasti nykyistä raskaammaksi ja kalliimmaksi, kun jäljelle jäävää tiedekun-ta- ja laitoshallintoa ryhdyttäisiin hoitamaan yli kahdensadan kilometrin päässä toisistaan. Ihmisten liikut-tamiseen tarvittaisiin ainakin yksi päivittäinen linja-autovuoro ehkä jopa rengasmatka, jos Kajaanikin otet-taisiin tässä tosissaan eli vuoro Rovaniemi-Oulu-Kajaani-Rovaniemi. Tällaiseen virkamatkaan ei päivittäi-nen virka-aika enää riittäisi.

On vaikea käsittää, että ns. täysipäiset ihmiset voivat päästää käsistään tällaisia ”suunnitelmia”.Oulun yliopiston rehtori on tuonut eri yhteyksissä esille ajatuksia siitä, kuinka opiskelijat hyötyisivät yli-

opistojen yhdistämisestä.Oulun ja Lapin yliopistoilla on tehty jo ennen Oulun yliopiston nykyisen rehtorin kautta sopimus, jonka

mukaan kaikki se opetus, joka on toisessa yliopistossa on myös toisen yliopiston opiskelijoiden käytettä-vissä sivuaineopintoina. Pääaineopiskeluhan edellyttää tutkinto-opiskelijan statusta ja sen voi saada vainyhteen tiedekuntaan. Tältäkään osin yhdistäminen ei toisi mukanaan mitään sellaista, mitä ei jo nyt ole.

Mitä siis tästä yhdistämissuunnitelmasta jää käteen, kun se puretaan toiminnallisesti ja taloudellisestiosiinsa? Ei yhtään mitään. Edellyttäen, että yksiköt toimisivat nykyisenlaajuisina omia toimintojaan kehit-täen, yhdistämisestä ei saataisi minkäänlaista lisäarvoa; lisäkustannuksia ja toiminnallisia hankaluuksiakylläkin. Kaavaillun Pohjois-Suomen yliopiston osana Lapissa olevilla toimijoilla olisi yhtä hyvät oltavatkuin virolaisilla oli Neuvostoliiton kainalossa. – Itsenäisyyden arvoa ei mikään voi voittaa!

Tuskin opetusministeriön virkamiehet ovat yksin liikkeelle lähteneet, vaan – kuten on nähty – ajatustaruokitaan Oulusta. Sekään ei ole jäänyt epäselväksi, miksi näin tapahtuu eli tavoitteena on täkäläisten toi-mintojen siirtäminen ajanoloon Ouluun. Nykyisellä rahoitusjärjestelmällä se olisi varsin helposti tehtävissä.Kun kaavaillussa yhteisessä hallinnossa olisi kampusten kokoa heijastellen aina oululainen enemmistö,kontin suu tulisi olemaan aina lähempänä kuin pussin suu. Vähitellen toimintaraha siirtyisi tukemaan niitäasioita, jotka ovat Oulussa tärkeitä. Virkasiirrot saman yliopiston sisällä olisivat myös helposti toteutetta-vissa. – Vahingossa vaiko tahallaan rehtori Lajunen toivottikin viime tiistain Kauppalehdessä Lapin yliopis-ton tervetulleeksi (sanatarkka lainaus): ”saman katon alle”.

Yliopistojen ulkopuolista oululaista ohjausta pohjoisen yliopistot ovat jo pitkään saaneet pyytämättäänlääninsivistysneuvos Pertti Kokkoselta. Hänellä näyttää olevan eräänlainen käänteinen ”tuottavuusohjel-ma”, johon kuuluu mm. Pohjois-Suomen yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhteisen kanslerinviras-ton perustaminen ja yliopistojen neuvottelukuntien lakkauttaminen ja uuden nykyisiä laajemman perus-taminen. Toiminnan tehostamisen nimissä hallintoa siis luotaisiin lisää, jotta voitaisiin näyttää muita suu-remmalta. – Suuruuden hulluus ei ole ensi kertaa johtamassa ihmisiä harhaan pois järkevästä toiminnas-ta.

Hyvät kuulijat!Lapin yliopistolla ja Lapilla on edessään vähintään yhtä vaativa identiteettitaistelu kuin oli korkea-

koulun/yliopiston saaminen Lappiin kolme vuosikymmentä sitten.Tämä on yleispoliittinen; tämä on sivistyspoliittinen; tämä on aluepoliittinen, ja tämä on tiede- ja kou-

lutuspoliittinen taistelu. Sen lopputulos näyttää suuntaa Lapille vuosikymmeniksi eteenpäin – aikaan, jol-loin meistä monet ovat maallisen vaelluksensa jättäneet ja eläneet ainakin tähän saakka toivossa, että oli-simme voineet rakentaa jotakin hyödyllistä ja pysyvää tulevien sukupolvien hyväksi ja käytettäväksi.

6 AGON 10 15.3.2006

WEB-versio

Monet voivat ihmetellä, miksi yliopisto ontoistuvasti esillä erilaisissa lehdissä. Kirjoittamisenrunsautta selittää yliopiston vaikuttava läsnäolokulttuurissa ja fyysisen maailmanmuokkaamisessa. Tuottamiensa epäsuorien, siisuseimmille implisiittisiksi jäävien ja erityisestinäkyvien eli eksplisiittisten vaikutustensa takiamonet aktiiviset päättäjät haluavat muuttaayliopistoa omaksumiensa käsitysten mukaiseksi.Julkisuudessa esiintyvä muuttamishalukkuus eiuseinkaan perustu jäsentyneeseen käsitykseentutkimuksen ja korkeimman opetuksen tilanteesta.Käsiteltäessä yliopistoon kohdistuviayhteiskunnallisia velvoitteita sekä korostettaessahyvän opetuksen ja laadukkaan tutkimuksentärkeyttä media luonteensa mukaisesti häivyttäätulkinnalliset kysymykset. Esitetäänyksiselitteisiltä tuntuvia kriteerejä, unohdetaanvaihtoehtoiset näkökulmat ja ohitetaanarvovalinnat.

Yliopiston arki

Vallitsevat muutokset ovat muuttaneet ja muuttavatyliopistoa. Poliittisilla päättäjillä on ollut vaikeuksia käsit-tää meneillään olevaa muuttumista sekä omaa osuuttaanmuutoksien käynnistäjinä. Ulkoisen painostamisen ja hal-linnollisen ohjauksen keinoin on akateemista opetusta jatutkimusta kehitysuskoisesti kehitetty.

Valtion hallinto on luonut tehostamispyrkimyksissäänrunsaasti säädöksiä ja pakotteita muuttaakseen korkeim-man opetuksen toimintakulttuuria. On muokattu tutkin-tojärjestelmää, opintotapahtumien organisointia, opinto-suoritusten mitoitusta, arvostelua ja rekisteröintiä, ope-tustapahtumien tiedottamista sekä palkkaus- ja laatujär-jestelmää. Kehitystä tavoitellen yliopistot on asetettu ta-louselämän toiveiden, poliittisen painostuksen ja hallin-nollisen muokkauksen kohteeksi, esineeksi.

On muotoutunut muutoksia käynnistäviä ryhmiä javerkostoja, joilla on käytettävissä poliittisesti ja taloudel-lisesti oikeutettu tietämys. Eri tasoilla mukana toimivatasiantuntijat tuottavat ja päivittävät tietämystä. Poliitti-sesti sopivat asiantuntijat ovat meritoituneet yleensä ta-loustieteissä, tekniikassa, hallintotieteissä, juridiikassa taiorganisaatiopsykologiassa ja yksittäistapauksissa missätahansa oppiaineessa tai miten tahansa. Humanistien ää-nen vaimentaminen selittää sitä, miksi yliopistoja onopastettu yritysmaailman kriteerien kaltaiseen tehokkuu-teen. Tutkimus ja korkein opetus on kytketty meneilläänolevaan yleiseen hallinnon yhtenäistämiseen ja laajenta-miseen. Kunnat ja yliopistot on asetettu analogiseen tilan-

teeseen, vaaditaan fuusioi-ta. Samalla on ohitettu,jopa kielletty akateemisenopetuksen ja perustutki-muksen erityisluonne, itseyliopiston idea on hämär-tynyt.

Muutoksien tulevia taimahdollisia hyötyjä liioi-tellaan, haittoja vähätel-lään ja sopeuttamisessamuutoksiin kiusallisiksikoetuista tutkimustulok-sista vaietaan. Toteuttajiksi joutuneiden aika ja tarmo ei-vät riitä ideaalisten tai paremminkin abstraktien järjestel-mien hahmottamiseen eivätkä teknisiä järjestelmiä koske-vien kriittisten teorioiden ymmärtämiseen, saati käytän-nöllisten johtopäätösten tekemiseen. Muutokset peittävätalleen tärkeää periaatteellista tietoa. Ihmiset stressaantu-vat joutuessaan paneutumaan kehityssuunnitelmiin, sää-döksiin, arviointeihin, selvityksiin ja yksityiskohtaiseentekniseen tietoon. Tilannetta pahentaa tietämättömyysomasta kohtalosta. Muutosagentit puhuvat järkevästä so-peutumisesta välttämättömyyteen ja loihtivat visioitahelppoudesta, vaivattomuudesta, nopeudesta ja edulli-suudesta suhteessa aiemman tilanteen kärjistettyyn hah-motukseen. Ajassamme muutoskulut kääntyvät kielessäkätevästi sijoituksiksi.

Muutokset vaativat toteutuakseen aikaa opetteluun,oppimiseen ja harjaantumiseen. Muutoskokoukset ja -palaverit vaativat paikkansa laitoksien viikko-ohjelmissa.Aika on poissa jostakin muusta. Muutospäätöksiä toteu-tettaessa jotakin jää tekemättä. Muutos itse näyttäytyyprimaarisena ja sekundaariseksi asetettua laiminlyödään.

Muuttuminen hävittää aiemmin muodostuneiden ru-tiinien hyödyntämisen ja jatkuva muutos pysäyttää rutii-nien muodostuksen alkuunsa. Toimivien rutiinien valli-tessaa välineet sinänsä eivät vaadi juurikaan aikaa, vaivaaeikä tarkkailua. Rutiinien ansiosta ihminen voi keskittyäjuuri siihen, mitä hän on tekemässä. Kehityskielellä sanot-tuna rutiinit ovat siirtymä välinekeskeisyydestä sisältö-tuotantoon, substanssiin. Jatkuva muutos nostaa välineenarvoksi sinänsä, vaikka välineellä juuri pitäisi edistää jo-takin perustavaksi koettua. Muutospyörteissä fundamen-taalinen tulee riippuvaiseksi sekundaarisesta, kun taasvälineet moninaisuudessaan koetaan suorastaan funda-mentalistisina.

Ihminen yksinkertaisesti väsyy ja hermostuu muutok-sessa tai tulee kyyniseksi. Työnteon edellytysten kiihtyvämuuttuminen latistaa iloa, mitä uuden oppimiseen liittyy.Ihminen ei sitten ilahdu uusista hienouksista eikä annaintonsa leiskua. Yliopistoyhteisössäkään ei jakseta vaalialuovuuden perustoja. Silti ihmiset, jotka tekevät organi-saation olemassaolon oikeuttavaa työtä, voivat ihmetelläeri nimikkeitä kantavien muutosagenttien vaikutusvaltaa.Nämä muutoksen ammattilaiset ajavat väsymättä uudet

Toivo Salonen

Y L I O P I S T O N I D E A

Kuv

a: V

ille

Kos

tam

oine

n

7AGON 10 15.3.2006

WEB-versiojärjestelyt arjen toimintoihin, olipa muutosvastarinta mil-laista tahansa. He ovatkin omaksuneet uusia rutiineja,suorastaan metarutiineja, joihin kuuluu pikainen sukellusuuteen, nopea luopuminen vanhenevaksi mielletystä sekäpinnalla pysyminen joka tilanteessa. Metarutiinien kanta-va periaate on periaatteettomuus.

Järjestelmämuutokset vaativat yllättävästi aikaa jakuormittavat henkisesti. Pikkuasioista voi kehittyä la-mauttavia ketjuja, varsinkin kun huonosti suunnitelluttietokoneohjelmat vielä ovelasti syyllistävät käyttäjänsä.Yksistään matkalaskun tekemisen työläys johtaa tarpeel-liseksi koettujen matkojen peruuntumiseen, kustannustensiirtelyyn ja omaehtoiselta näyttävään itse maksamiseen.Tehokkuutta tavoitellen kansliahenkilökuntaa vähenne-tään. Taustalla näyttää olevan halu sitoa opettajia järjes-telmän pyörittämiseen sekä lopettaa villi eli virka-aikaakunnioittamaton ajankäyttö työtehtävien hoitamisessa.Implisiittisenä, toisin sanoen ääneen lausumattomana javaikuttavana tavoitteena on jalostaa uusi yliopistoihmi-nen. Tuo homo novus ohjaa virka-aikana tehokkaastiopiskelijoita, kommunikoi työyhteisönsä ihmisten kanssa,istuu osallistumisintoa pursuten kokouksissa, hoitaa säh-köpostin, arvioi tenttivastauksia, lukee esseet ja opinnäyt-teet, perehtyy kirjallisuuteen ja tuoreisiin tutkimuksiinsekä pienenkin tauon ilmetessä kirjoittaa tieteellistä artik-kelia tai työstää tutkimustaan.

Luovan kirjoitustyön edellytyksien tarkastelut eivätmahdu ajankäytön standardisointiyrityksiin. Tehokkuut-ta toitottavat selvitykset unohtavat innovatiiviset keskus-telut yliopiston kahviossa tai saunailtojen leppoisat jutus-telut maailman parantamisesta. Tehostamispyrkimykseteivät tunnista päämääräkysymysten tutkistelujen tärkeyt-tä. Muutokset kertovat yliopistoyhteisöön sisäistetystäpaimennuksesta eivätkä omaehtoisesta toiminnasta on-gelmien ratkaisemiseksi, siksi järjestelmätason optimismikääntyy toteutustasolla innottomaksi uurastamiseksi.

Yliopistojen toimijoita kuormitetaan toistuvilla muu-toksilla ja kasvavilla yhteistyövelvoitteilla. On syvennyt-tävä yksityiskohtaiseen välineelliseen tietoon, perehdyttä-vä lupauksien maailmaan ja ohitettava mielekkyyskysy-mykset. Samalla jotakin jää tekemättä. Tämä jotakin tar-koittaa, että aikaa otetaan pois opetus- ja tutkimustehtä-vistä. Aivan kuin yliopiston perustehtävät olisivatkin si-vuseikkoja. Kehitysuskoisesti on tuijotettu mittareihinsamalla kun yliopistot menettävät poikkeuksellisesti ajat-televaa väkeään. Yksi luovan ihmisen kohtalokas tapatur-ma tutkimuksen murroskohdassa, ahdistuminen työky-vyttömäksi tai kääntyminen rikoksien teille kasvavissaosallistumispaineissa tulee syömään pian tehostamistoi-mien kuvitellut säästöt.

Jatkuvassa muutoksessa menneen ja tulevan vertailuon mahdotonta. Ehkä näin vältytään toteamasta, ettäopiskelijoiden saavutukset eräällä ratkaisevalla alueella,nimittäin omaehtoisessa ajattelun vaalinnassa ja tietoisuu-den syventämisessä jäävät vaatimattomiksi. Tutkimuksi-en kunnianhimoinen massatuotanto peittää alleen sytyt-tävät, merkityksiä luovat tekstit. Kuitenkin omaehtoinenajattelu sekä merkityksiä avaavat ja synnyttävät tutki-mukset ovat se perusta, mikä oikeuttaa edelleen kansa-kunnan tasolla yliopiston yliopistona.

Yliopisto-opetuksen ja perustutkimuksen ongelmiineivät ole ratkaisu tuotteistaminen ja markkinarahan etsin-tä. Tehokkuusideologia ja yleiseurooppalainen hallinto-

keskeisyys sivuuttavat luovan ajattelun edellytyksien yl-läpitämisen. Yliopiston pitämiseen yliopistona tarvitaanjulkisia varoja. Muussa tapauksessa kavennetaan perus-taa, jolta nousee kulttuurin eetos, sivistykselliset pyrinnötja toista ihmistä kunnioittavat ihmiset. Tavoitteeksi tul-koon välinekeskeisyyden ylittänyt, inhimillisyyttä vaalivaelämäntapa. Sivistyvässä yhteiskunnassa kyetään sietä-mään, että yliopisto perustehtäviä hoitaessaan tuo esiinsellaistakin, mikä ei päättäjiä miellytä.

Yliopiston idea

Yleisesti mielletään, että yliopisto kouluttaa korkeata-soisia ihmisiä ammatillisiin tehtäviin ja tieteellisiä asian-tuntijoita vaativien ongelmien ratkaisijoiksi. Ajatuksenseurauksena on yleistynyt puhe opetusyliopistoista ja tie-de- tai tutkimusyliopistoista. Näin menetellen on samallaosoitettu, että ei ymmärretä mitä sana yliopisto tarkoittaa.

Yliopiston ideaan kuuluu opetuksen ja tutkimuksenyhteys, jopa ykseys. On mahdotonta ajatella yliopistoa,joka ei antaisi tutkimukseen perustuvaa opetusta. Yliopis-toa ei ole ilman perustutkimusta. Pelkästään soveltavantutkimuksen varaan perustuva oppilaitos ei voi olla yli-opisto, vaikka niin esitettäisiin. Muotoutumisestaan alka-en, oppineiden yhteisönä (universitas) yliopiston luontee-seen on kuulunut monien eri oppiaineiden olemassaolo.Yliopistossa on tuotettu tietoisuutta, mikä ylittää erityis-tieteellisen osaamisen mahdollisuudet. Edelleenkin yli-opiston tehtävänä on vaalia teoreettisia ajattelutapoja jaajatuksellista kykyä kohdata elämää kaikessa moninai-suudessaan.

Yliopiston arvo ei ole siellä suoritetuissa tutkinnoissa.Tehokkuutta ja tuottavuutta tavoiteltaessa julkishallinnol-listen ja juridisten mittarien käyttäminen saattaa hämärtääperustavat asiat. Yliopistolla on ihmistä itseään uudista-vaa merkitystä yksilölle, yhteiskunnalle ja kulttuurille.Tämä merkitys todellistuu, kun yliopistossa vuosia viettä-nyt ihminen kansalaisena eikä vain annettujen tavoittei-den toteuttajana osaa toiminnassaan ajatella, osaa suhteut-taa tekemisiään yleisinhimillisiin arvoihin. Yliopistonmerkitys tulee esille, kun ihminen näkee egoismin ja ryh-mäetujen ylitse.

Yliopiston arvo on henkisessä kasvamisessa, sivistymi-sessä olipa sitten kyseessä vaativa tutkimuksellinen työs-kentely, abstraktin välineen opiskelu tai vaikka käytän-nöllinen puutarhanhoito. Perustutkimus takaa sen, että onmitä sovelletaan. Laaja-alaisen yliopisto-opetuksen tuotta-mat teoreettiset valmiudet yhtyneenä heuristiseen ym-märryskykyyn luovat perustan jatkuvasti uusille sovellu-tuksille.

Ajassamme odotetaan, että veroina kerättyjen tulojen-sa vastineeksi yliopisto ja yleensä tiede ratkaisisi kehitystäestäviä ongelmia sekä antaisi kasvavan panoksensa talo-udelliseen kasvuun. Odotetaan, että yliopisto toimisi senulkopuolelta annettujen periaatteiden mukaisesti ja vas-taisi innokkaasti mutta nöyrästi sille asetettuihin haastei-siin. Aikamme asenteet eivät tarkoita vain sitä, että tieteel-tä ja varsinkin ihmistieteeltä kielletään periaatteisiin astiyltävä kritiikki. Monien mielestä tutkimuksen pitäisi etsiäuusia tosiasioita ja eritellä arvoneutraalisti yhteiskunnassaesiintyviä käsityksiä vailla yritystä muodostaa kokonais-näkemystä vallitsevista prosesseista. Siksi suhtaudutaan

8 AGON 10 15.3.2006

WEB-versiopidättelevästi yhteiskunnallisesti kriittisten tutkimusyh-teisöjen syntymiseen. Pelätään yliopistoilla alkavan muo-dostua sellaista tietoisuutta, mikä ylittää julkisten aukto-riteettien ymmärryksen ja sietokyvyn.

Yliopiston halutaan olevan pelkkä väline vailla oikeut-ta kysyä välineenä olemisen ehtoja ja vailla kykyä kriti-koida tilannetta. Samaten tutkijat asetetaan määrävuosit-tain vaihdettavan välineen asemaan.

Yliopistoon on kuulunut ideana ja yhteiskunnallisestivelvoittavana normina autonomia. Autonomia ei ole tar-koittanut riippumattomuutta ympäristöstä ja valtiostavaan se on ollut sisäistä itsenäisyyttä ja omalakisuutta.Autonomia on ilmennyt siinä, että akateeminen maailmaon itse itsensä kriteeri opetuksen ja tutkimuksen järjestä-misessä, oppiarvojen myöntämisessä, tutkimusten arvot-tamisessa ja tieteen ymmärtämisessä. Yksinkertaisestiautonomia on tarkoittanut riippumattomuutta poliittisis-ta, uskonnollisista, sotilaallisista ja taloudellisista auktori-teeteista. Toimivan autonomian vallitessa yliopisto ja val-tiovalta ovat järkeä käyttäen sopineet tarvittavat budjet-tivarat, jotta akateeminen aktiviteetti olisi jatkuvasti mah-dollista. Poliittinen järjenkäyttö on ajoittain toiminut yli-opiston suhteen taloudellisesti lyhytnäköisesti ja yliopis-toista on tehty ja yritetty tehdä milloin minkin ideologianäänitorvea. Seuraukset ovat näkyneet ja yliopistoissa onollut henkisiä notkahduksia. Toimintavapauksien kaven-nuttua luovien ihmisten siirtyminen muiden maiden kor-keakouluihin on tuonut esille myös pieniä yliopistojahoukuttelevina tieteellisten keskustelujen dynamoina.

Monet tämän hetken vaikuttajat ovat puheissaan hy-väksyneet yliopiston autonomian sanana, toimillaan hesitä murentavat. He haluavatkin lisätä yliopistojen talou-dellista autonomiaa. Myönteiseksi mielletty ilmaus tar-koittaa yliopistojen laitoksien kytkemistä entistä tiiviim-min markkinavoimien mellastukseen. Voitto-odotustenmukaisesti säästyviä varoja kohdennetaan muodikkaidentutkimusten edistämiseen.

Uusliberalistisen ajattelutavan seuraukset tulevat näi-vettämään isoja ongelmia kiertämätöntä perustutkimus-ta sekä sellaisia oppiaineita, joista ei näytä seuraavan vä-litöntä taloudellista tai yhteiskunnallista hyötyä. Pahim-mat vaikutukset voivat kohdistua klassisen hengen eläh-dyttämiin pieniin humanistisiin tieteisiin, koska ne eivätedistä minkään yhteiskunnallisesti näkyvän toimijan in-tressejä. Huomaamattomasti toteutetaan markkinahen-kistä tiedepolitiikkaa, joka häivyttää julkisuudesta poisperustavan eli radikaalin tieteellisen kritiikin ja periaat-teellisesti tärkeät näkökohdat. On aiheellista huomauttaa,että monien soveltavien tutkimusalojen toiveet ovat täyt-tymättömät. Vaikka seuraavassa budjetissa niiden tutki-musvarat kolminkertaistettaisiin, silti olisi puutteita niinopetus- ja tutkimusvälineissä kuin vaikeuksia saada sopi-valla tavalla lahjakkaita opiskelijoita, opettajia ja tutkijoitamukaan yliopistolliseen toimintaan. Tulevaisuuden näkö-kulmasta otetaan riskejä laajennettaessa sellaisia lupaa-valta näyttäviä teknisiä tai lääketieteellisiä tutkimusaloja,jotka edellyttävät suuria tutkimusryhmiä. Koulutuksellis-ta ja tutkimuksellista tasoaan nostava Kiina saattaa yli-opistokaupungeissaan asettaa välttämättömiin selvitys-tutkimuksiin tuhat tutkijaa siinä missä jokin suomalainenlaatuyksikkö pari tutkijaa. Muutaman vuoden päästämyös Intiasta tulee tehdasmaisen perustutkimuksen, so-veltavan tutkimuksen ja tuotekehittelyn mahtitekijä. Ver-

tailumielessä on hyvä muistaa, että yksistään Intiassa onpoikkeuksellisen rikkaita ihmisiä enemmän kuin kokoSuomessa asukkaita. Suomessa tieteen tulevaisuus onkeskeisesti ennakkoluulottoman perustutkimuksen ja –periferia-asemaa hyödyntävien tutkimusalojen varassa.

Yliopisto on ollut kulttuurinen idea, joka on merkinnytyhteiskunnallista sopimusta opiskelun, opetuksen ja tut-kimuksen yhteydestä. Yhteys, jopa ykseys on tukenutomaehtoista ajattelua ja laaja-alaisen ymmärryksen vaali-mista. Perinteisesti yliopiston on koettu täyttävän tehtä-väänsä, kun se on uudistanut kulttuuria, kun se on kyen-nyt antamaan ajatuksellisia ja sivistyksellisiä aineksia itsekunkin elämään. Nyt halutaan yliopiston tuottavan me-netelmiä hallitsevia tuloksen tekijöitä, joilla ei ole kykyälausua näkemyksiä arvoista ja päämääristä. Talouttamahdollistajana on muutettu päämääräksi sinänsä.

Yliopistoon kohdistuvat poliittisesti oikeutetut menet-telyt tuntuvat tasapuolisilta tehostustoimilta. Esimerkik-si yritystaloudellisesti toimiva idea lopettaa joka toinenvirka eläkepäätösten yhteydessä uusien resurssien koh-dentamiseksi johtaa yksioikoisesti tehottomuuteen. Järke-vyys on kaukana hyötyjen ja haittojen ilmetessä. Vähäi-siksi kuvitellut oppiaineet ja virat ovat jatkuvan lope-tusuhan alaisia, aina kun eläkeikä lähestyy. Tieteen ja tut-kimuksen edellyttämän jatkuvuuden asemesta jokainenodotettavissa oleva eläkepäätös käynnistää resurssikamp-pailun. Luovuus, mikä pitäisi kohdentaa opetukseen jatutkimukseen, suuntautuu päättymättömään peliin. Pelis-sä ratkaistaan ei-tieteellisiä kysymyksiä ja määritetäänarjen tiedepolitiikkaa. Määräily, uhat ja henkilöstön sito-minen työnteon edellytysten setvimiseen keskittävät hen-kiset voimavarat ohi yliopiston perustehtävien. Kestävättulokset opetuksen ja tutkimuksen alueella vaativat kes-kittymisrauhaa ja kannustavaa työyhteisöä. Nykyinentehokkuuden tavoittelu vaarantaa molemmat peruseh-dot.

Miksi pitäisi luopua historian saatossa menestykselli-seksi osoittautuneesta yliopiston ideasta? Vastaus kysy-mykseen on yksinkertainen: Klassisen ja nykyisyydessävielä edelleen vaikuttavan yliopistonäkemyksen vallites-sa aikamme intressit eivät pääse valtaeliittien määrittämi-nä riittävästi esiin yliopiston toiminnassa. Monien yläta-son päättäjien mielestä yliopisto ei ole yksinkertaisestimukautunut tarpeeksi taloudellisen ja sitä heijastavanpoliittisen vallankäytön odotuksiin. Yliopistojen edustajatovat lausuneet kysymättä itsenäisiä kannanottoja silloin-kin, kun taloudellisen ja poliittisen eliitin keskuudessa ontapahtunut etujen yhtenäistymistä. Eräille yliopisto onnäyttäytynyt fossiiliselta, norsunluutornista tapahtuvaltavastaan hangoittelulta.

Alustava johtopäätös

Yliopiston idean näkökulmasta on tehty periaatteelli-sia päätöksiä, joiden seuraukset ovat vähitellen muttasamalla vääjäämättömästi äärimmäisen tuhoisat. Yliopis-toista ollaan muokkaamassa tutkimuspainotteisia ammat-tikorkeakouluja, joihin jätetään relikteinä pieniä klassistentieteiden laitoksia. Tehostamistoimien seuraukset tuotta-vat yksilöitä, laitoksia ja kokonaisia tieteenaloja koskeviaromahduksia.

9AGON 10 15.3.2006

WEB-versioNykytilanne ohjaa ja yksittäistapauksissa pakottaa

käyttämään ”kopioimisen ja liimaamisen” – tekniikkaa.Tiedejulkaisut täyttyvät jatkuvasta toistamisesta toinentoisistaan poikkeavin versioin. Uuden etsiminen ja varsin-kin itsenäinen luova työskentely jää mahdollisuudeksivain harvoille.

Määräaikaisten työtehtävien runsastuminen pakottaayliopisto-opettajiakin suuntaamaan energiansa tutkimus-statusta kohottavaan artikkelitehtailuun ja nopeasti tulok-sia tuottavaan selvitystutkimuksiin. Tiede mielletäännäppäränä tarkasti rajattujen ongelmien ratkaisuna. Ope-tusta laiminlyödään ja vastuu oppiaineen vaalimisestakuitataan retorisin ilmaisuin verkkosivuilla, esitteissä jaopinto-oppaissa. Statuskilpailussa ei ole varaa tuhlataarvokasta työpanosta meritoitumisen kannalta tarpeetto-maan eli ulkoistuneisiin sivistyksellisiin pyrkimyksiin.

Yliopiston työyhteisöjen ilmapiirit murenevat ja muut-tuvat. Paineiden kasvaminen johtaa ohituksiin, laimin-lyönteihin, sairastumiseen, ylimääräiseen stressiin, mie-lenterveysongelmiin, ryyppäämiseen, onnettomuuksiin jaitsemurhiin. Tutkimustoiminnassa lisääntyy hyväksikäyt-tö, vääristely, väärentäminen, itsekehu ja kilpailevien tut-kijoiden parjaaminen.

Yliopistojen yhdistämisessä vähenee moniarvoisuus.Mielikuvat tehtaaseen, sairaalaan ja hypermarkettiin li-sääntyvät. Vahvat oppiaineet ja soveltavien tieteiden ko-konaisuudet rakentavat monista yliopistoista entistäenemmän niissä omaksuttujen tutkimusintressien mukai-sia. Pieni oppiaine joutuu myymää itseään piilottaen klas-sisia ideoitaan saadakseen edes hivenen ymmärrystähankkeilleen. Oleellista on, että hallinnollisen ohjauksen

kasvaessa huomaamattomasti vähennetään luovan ope-tuksellisen ja tutkimuksellisen toiminnan edellytyksiä.

Yliopiston muuttaminen ja muuntaminen tuottaa kas-vavasti säädöksiä sekä paisuttaa ohjaus- ja valvontako-neistoa. Keskittäminen, paikkakuntakohtainen hajautta-minen ja virtuaalinen laajentaminen asettavat tutkimuk-sellisia vaateita täydellistää muodollista hallintaa. Sisäl-löllinen ymmärtäminen ja siihen kuuluva kulttuurineneetos menettävät arvoaan tehokkuuden vaatiessa mallienseuraamista ja toiminnan valvonnan keskittymistä pykä-lien mukaisuuteen. Katastrofin sattuessa synteettiset nä-kemykset ja itse asioita koskeva tietämys palautuvat yli-opistollisen toiminnan ytimeen.

* * *En ole mitään oppialaa vastaan enkä halua vähätellä

soveltavan tutkimuksen arvoa. Olen huolestunut yliopis-ton tilasta, tiedepolitiikan yleisistä asettamuksista ja julki-sen rahoituksen vinoutuvasta painottumisista. Tilanteetovat kärjistyneet, koska voimakkaat intressiryhmät toi-minnallaan peittävät kokonaisuuksia sekä hämärtävätpoliittisten päättäjien ymmärrystä.

Kirjoitukseni taustalla on Kidelehden Hiutaleita nu-meroissa 7/2004, 6/2005 ja 1/2006 sekä Humanistilehdenpääkirjoitukset numeroissa 2/2005 ja 4/2005. Ajatukselli-sena innoittajana ovat opiskeluaikani kokemukset syven-tymisestä Johan Vilhelm Snellmanin teokseen Yliopistol-lisesta opiskelusta (1840) sekä seuraukset hänen ideoiden-sa levitystyöstä.

Keskustelutilaisuudetkin hyödyttävät opintojasi. Alustuspuheenvuorovoi oikeuttaa suoritusmerkintään oppiaineesta riippuen. Esseenkirjoittaminen alustusaiheesta voi oikeuttaa suoritusmerkintään.(sovittava erikseen opettajan kanssa).

AGONiin kirjoittaminen voi hyödyttää myös opintojasi.Voit muokata erilaisia seminaaritekstejäsi artikkelimuotoon. Voit

kirjoittaa kirja-arvosteluja/-esittelyjä ym. filosofiaan liittyvää. Voitsaada suoritusmerkintöjä opintokirjaasi (sovittava erikseenopettajan kanssa).

KERÄÄ SUORITUSMERKINTÖJÄ

AJANKOHTAISTAAGONin puhetilaisuuksia järjestetään taas ke-

vään kuluessa. Seura nettisivujamme:www.ulapland.fi/home/agon

Pentti Tepsa: Teksti, tiede ja usko12.4.2006 klo 16:30 ls6

AGON tulee palkitsemaan jälleen tänä keväänäkuluvan lukuvuoden ansioituneimman filosofian

proseminaarityön.Kirjoitus tullaan julkaisemaan syksyn numerossa

artikkeliksi muokattuna.

AGON

PROSEMINAARI ARTIKKELIKSI

POHJOINEN FILOSOFIYHDISTYS

NORDISKA FILOSOFISÄLLSKAPET

NORTHERN PHILOSOPHERS

Lapin yliopistossa järjestetäänSnellman-symposion

lauantaina 6.5.

Symposionissa käsitellään J. V. Snellma-nia asiantuntijoiden johdolla erityisesti filo-sofina.

10 AGON 10 15.3.2006

WEB-versio

Johan Vilhelm Snellman (1806 -1881) oli filosofi, jonkaajattelu yhdistyi käytännön toimintaan. Snellman kirjoittivuoteen 1843 mennessä filosofisen ohjelmansa, jota hänpyrki toteuttamaan loppuelämänsä aikana. Näin olimyös kasvatusfilosofian kohdalla. Kasvatusfilosofisetajatuksensa hän oli kirjoittanut jo ’Lärobok i psykologi’(1837; 2000a; 376 – 415), ’Om det akademiska studium’(1840; 2000b; 1999), ’Idee der Persönlichkeit’ (1841; 2001a,59 - 228) ja myös ’Läran om staten’ (1842; 2001b, 32 - 293)julkaisuissaan. Näissä teoksissa hän kehitti Hegelinhengen fenomenologiaan, logiikkaan ja dialektiikkaanperustuvan kasvatusfilosofiansa, johon hänellä ei ollutjuuri mitään lisättävää vuoden 1861 kasvatusopinluennoissaan (1861; 2004, 215 – 303). Elämänsäjälkimmäisen puoliskon hän käytti kasvatusfilosofiansatäytäntöön panemiseksi osallistumalla aktiivisestiaikansa koulu- ja sivistyskeskusteluun.

Snellmanin kasvatusajattelun käytännön perusta olisuomalaisessa todellisuudessa, kansan sivistystasossa,jota Snellman piti matalana. Hän ’ei rakenna kasvatus-filosofiaansa pilviin’ (Salomaa 1944, 124). Koko hänenyhteiskunnallinen uudistusohjelmansa perustuikulttuurin tason ja laadun kohottamiseen kasvatuksen jasivistyksen avulla (ks. myös Kukkonen 1981, Manninen1987, Palmgren 1976, Tommila 1981, Väyrynen 1986).Snellmanin ohjelman tavoitteena oli kohottaa Suomisivistyskansaksi kansakuntien joukkoon. Hän näkikansan tietoisuustason nostamisen valtiollisenmuutoksen ehtona. (Snellman 2004, 2001b, Manninen1987, Wilenius 1986, 142 – 143). Snellmanin kasvatus-filosofiaa ja toimintaa voi siis pitää jopa läpikotaisinkansallisena (Salomaa 1944, 113).

Tässä tekstissä sivuutan Snellmanin fennomanianohella pääosin myös hänen kasvatusfilosofisen ajattelunteoreettiset perusteet, kuten vuoropuhelun Hegelin,Kantin, Descartesin, Schellingin, Rousseaun ja Rosen-kranzin ajatteluun. Lähden etsimään Snellmaninkasvatusfilosofian kantavia ja kestäviä perustoja sekäkoetan hahmottaa hänen kasvatusajattelunsa systeemin.

Snellmanin oppi-isä, Hegel, oli systeemin (joka eimahdu kenenkään päähän, irvaili Sören Kierkegaard)rakentaja. Myös Snellmanin pyrkimys oli rakentaaajattelustaan systeemi, jonka varassa järki maailmassatoteutuu. Snellmanin systeemin rakentaminen jäi keskenja siihen sisältyi sisäisiä ristiriitoja (Ojanen 1981). Tämänkirjoituksen tavoite on hahmottaa se järjestelmä, jotaSnellman kehitteli sivistysprojektissaan. Koetan siismahduttaa Snellmanin kasvatussysteemiajattelunpäähäni ja esitän sen niin kuin sen nyt ymmärrän.

Matkan alussa olen tietoinen siitä, että tulenkulkemaan oikopolkuja Snellmanin mutkikkaassa jatiheässä ajatusten metsässä. Reissun lopussa pohdin, mitäajattelemisen aihetta kansallisfilosofimme voisi antaanykyajan perheen, koulun, yliopiston ”kasvatus-taiteilijoille”.

Ihminen on ristiriita

Snellmanin kasvatusfilosofian perusta on ajatuksessaihmisestä järjellisenä olentona, päämääränä eikävälineenä jumalalle tai jollekin muulle ulkopuolisellesubjektille. Toinen perustava ajatus hänellä on, ettäihminen on henki, joka kehittyy olemisesta kohtitulemista eli persoonallisuudeksi. (Snellman 2001a, 82 –83, 158.) Tähän perustaan sisältyy ajatus, että ihminen oneettinen olento, joka kykenee heräävän omatuntonsavarassa edistämään toiminnassaan hyvää.

Snellmanin ajatus ihmisestä kehittyvänä olentona tuleeesiin hänen kasvatusfilosofiansa peruskäsitteissä sivistys,tietäminen, tahtominen, itsetietoisuus ja itsekasvatus.Näiden käsitteiden varaan rakentuu myös hänenkasvatusfilosofian systeeminsä, jossa yksilön hengenkehitys tapahtuu ristiriitojen kautta ja jossa ihmisenoleminen on oman tarkoituksen toteuttamista. Snellmaninaristoteelinen ja dialektinen filosofia sisältää ajatuksenhengen, sivistyksen, kehityksestä perheessä jayhteiskunnan laitoksissa.

Sivistysajattelu on Snellmanin kasvatusfilosofiassakaiken perusta ja suunnan näyttäjä yksilön, kansakunnanja maailman hengen kehittymisessä. Hän ajattelee, ettäsivistys on koko ihmiskunnan läpäisevä prosessi, jossaihminen liittyy ihmiskuntaan, ja jonka aikana ihmisestäkehkeytyy se mikä hänessä on inhimillistä. Snellmanmäärittelee sivistyksen tietoisuudeksi yleisestä jatoiminnaksi sen puolesta. Yksilön kohoava sivistys ”tuleelihaksi” yksilön yhteiskunnallisessa toiminnassa yleisenhyväksi perheessä, kansalaisyhteiskunnassa ja valtiossa.(Snellman 2001b, Ojanen 1981, 39 – 40.)

Snellman näkee, että ihmisen sivistyksen mahdollisuuson yksilön hengen kehityksessä. Henki toimii tämänpuoleisessa maailmassa. Siksi sivistyksen mahdollisuuttatäytyy etsiä niistä prosesseissa, joissa ihmishengenjärjellisyys ja jatkuva kehitys voi tapahtua. (Snellman2004, 233, 241, 2001b; Ojanen 1981, 42 – 44.) Tällöintarkastelun kohteeksi asettuvat tietämisen, tahtomisen jatietoisuuden kehittymisen prosessit.

Käytännön filosofi Snellmanille yhteiskunnallisetlaitokset saivat suuren merkityksen hengen, sivistyksen,kohottamisessa. Hän ajatteli, että yhteiskunnan laitokset

IHMINEN ON SE MIKSI HÄN ITSENSÄ TEKEE

- J.V. SNELLMANIN KASVATUSFILOSOFISEN SYSTEEMIN JÄLJILLÄ

Voitto Kuosmanen

11AGON 10 15.3.2006

WEB-versioylläpitävät yhteyttä ihmiskuntaan, ilmentävätkansakunnan korkeinta tietämystä ja että ne kykenevätuudistumaan muuttuvissa olosuhteissa. Laitosten tehtäväon tehdä omaa järkevyyttään päteväksi käytännöntoiminnassa. Snellman ajatteli, että laitokset toimivatyleisen sivistyksen sekä päämääränä että keinona.(Snellman 2004, 300, 2001b, Manninen 1987, 106 -107.)

Snellmanin kasvatusfilosofian taustalta löytyyihmiskäsitys, jossa ihmisen perusolemukseksi paljastuuristiriita, joka hänen on ratkaistava. Tämä ristiriita tuleeesiin Snellmanin (2004, 219) lauseissa: ”Ihminen on sitä,mitä hän itsestään tekee” ja ”Jos ihminen ei tee itseään siksi,mitä hän on, häneltä puuttuu järki ja vapaus.” Ihminen voitoisaalta vapaasti valita itsensä, mutta vapauteen liittyymyös oikeus ja velvollisuus tehdä itsestä se mikä hänenpitää itsestään tehdä eli se mikä on hänen olemuksensa.

Olemuksen ”etsintä” tapahtuu ikuisessasopeutumisen ja vapautumisen – pakon ja vapauden –dialektisessa prosessissa. Olemukseen sisältyvänristiriidan ratkaisu alkaa heti syntymän jälkeen.Syntyessään ihminen on luontonsa vanki. Kasvatuksentehtävä on vapauttaa lapsi tuosta alkuperäisestäluonnostaan traditioon, vallitsevan kulttuurin tapoihin.Kasvatus on pakkoa vapauteen, koska ihminen joutuuomaksumaan toisten tietämisen ja toimintatavan.(Snellman 2004, 217, 219.)

Kun yksilö on pakotettu vapautumaan tradition”orjaksi”, häntä alkavat määräillä yhteiskunnaninstituutiot. Kasvun, kasvatuksen ja itsekasvatuksenperimmäinen tavoite on vapautua yhteiskunnan jatradition ”järjettömästä” kahleesta. Vapautuminen onmahdollista, koska traditio on ihmisen tulkintaahistoriasta ja koska annettu todellisuus on ihmisentekemä. Tradition ja annetun todellisuuden arvioinnissaja oman tulkinnan antamisessa niille on sivistyksen (ks.Väyrynen 1981, 94) ja vapautumisen mahdollisuus.

Snellmanin kasvatusfilosofian perusviritykseksi voisiväittää vapauttavaa kasvatusta (ks. Toiskallio 1981, 66).Ihminen ei kuitenkaan vapaudu täydellisesti koskaan.Kasvuprosessissa ihminen joutuu ratkomaan ristiriitoja,joiden jälkeen hänen vapautensa kasvaa ja pakkovähenee. Ihmisen oleminen on haastava matka ihmisenoman tarkoituksen toteuttamiseen. Yhteiskunnankasvatus- ja opetuslaitosten, kasvattajien ja opettajien,tehtävä on ohjata yksilöä ratkaisemaan olemuksessaanoleva ristiriita sekä kehittymään oman olemuksensatoteutumisen suuntaan. (Snellman 2004, 299, Skinnari1981, 48 – 49.)

Tavoitteena tietoisesti toimiva ihminen

’Jokainen olemassaolija kantaa tietämisessään ja tahdossaanihmiskunnan menneisyyttä ja tulevaisuutta’ (Snellman 2004,296).

Snellmanin kasvatus- ja sivistysajattelussa tietäminenja tahtominen ovat tosiinsa sidottuja avainprosessejahengen kehityksen ymmärtämisessä. Snellman (2004, 239)

ajattelee, että ihmiselle tyypillinen tietäminen jatahtominen ovat opittua. Ihmisen tietäminen jatahtominen voivat kuitenkin kehittyä sivistysprosessissatässä maailmassa oikeaksi tietämiseksi ja tahtomiseksi.Tavoite on, että ihminen voisi kohota järjellisen tahdontasolle, vietinomaisesta, tiedostamattomastahaluamisesta. Tavoitteena on aistien ja viettienjalostaminen (ks. Skinnari 1981, 54).

Tietämisessä Snellman erottaa kaksi puolta. Tieto onsamalla kertaa ajattelevan subjektin vapaata – luovaa –toimintaa sekä ’subjektin oivallusta tradition järjelliseensisältöön’. Tietämisessä vallitsee toisaalta tiedostamisenvapaus ja toisaalta sidonnaisuus tiedon perinteeseen(Wilenius 1981, 3).

Tietämisen Snellman (2004, 220 – 229; 2000a, Wilenius1978, 132 - 133) jakoi kolmeen tasoon. Ensimmäinen,alhaisin, taso on tieto, joka perustuu näkö-, haju-, tunto-,kuulo- ja makuaistimuksiin. Tällä tasolla ihminen eläätässä ja nyt todellisuudessa, eikä hän kykene tekemääneroa itsensä ja tietämisensä kohteen välillä. Toisenatasona on mielikuvatietäminen. Tällä Snellman tarkoittaaihmisen kykyä liittää havaintonsa yleisiin merkityksiin,mutta kykenemättömyyttä tiedostaa oma osuusmaailman mieltämisessä. Kolmantena ja korkeimpanatasona on reflektoiva ajattelu, jossa ihminen kykeneeajattelun avulla käsittämään asioiden ja ilmiöiden välisiäyhteyksiä. Snellmanin tietämisen luokituksessa onkysymys muistitietämisestä, käsittävästä tietämisestä jaluovasta tietämisestä (Toiskallio 1981, 73).

Tahtomisen Snellman jakoi vastaavasti kolmeentasoon: ”Eläimellinen” vieteistä kumpuava tahtominen,intresseihin sidottu pyyde tahtominen ja päämääräntahtominen. Vietinomaisessa tahtomisessa halut toimivatilman hierarkiaa; kaikki halut ovat samanarvoisia.Pyydetahtominen on tietoista haluamista, joka kumpuaayksilön egoistisista intohimoista. Snellman nimittää sensokeaksi haluamiseksi. Korkein tahtomisen taso onjärkevä tahtominen. Ihminen ei ole pyyteidensä vanki,vaan pystyy vapaasti valitsemaan eri pyyteiden välillä.Ihminen kykenee erottamaan olennaisen epäolennaisesta,ja tahtomaan sitä mikä on järjellistä eli hyvää. (Snellman2000a, Wilenius 1978, 39 – 42.)

Tietämisen ja tahtomisen tasot ovat yhteydessätoisiinsa. Alhaisin on viettien tyydyttäminen aisti-havaintotiedon varassa. Kehittyneempi taso on pyyteen jatietoisuuden kytkeytyminen koulupoikamaiseen, omaaetua tavoittelevaan toimintaan. Korkein, tavoiteltavatoiminta, on päämäärään pyrkiminen ajattelun avullatuotetun tiedon varassa. Vasta käyttäytyminen, jolla onajateltu päämäärä, on varsinaista toimintaa (Snellman2000a, Wilenius 1978, 135).

>>

12 AGON 10 15.3.2006

WEB-versio

Taulukko. Tietämisen ja tahtomisen kohoamisenprosessi.

Ihminen kasvaa tietämisessä ja tahtomisessa kohtioman olemuksensa toteutumista. Snellmanin kasvatus- jasivistysajattelussa ihmisen toiminnan ohjenuora onkulkea kohti järkevää omatoimisen ajattelun avullasyntynyttä tietoa ja tahtomista, jossa päämäärä määräätoiminnan motiivin ja tarkoituksen. Ihminen vapautuuegoistisista pyrkimyksistään ja tahtoo toiminnassaansaada aikaan sellaista, joka on yleispätevää ja järjellistä, ts.sellaista, jota perustellusti voi suositella yleiseksitoimintaperiaatteeksi kantilaisesti ajateltuna. Ihmisentoiminnassa toteutuu siveellisyys, oikeudenmukaisuus, jahänen toimintansa on moraalisesti kestävällä perustalla.Kaikessa kasvatuksessa, opetuksessa ja itsekasvatuksessapyritään tuohon tavoitteeseen.

Kasvu kohti itsekasvatusta

Läpi elämän jatkuva itsekasvatus edellyttää ihmisenitsetietoisuuden kohoamista sivistysprosessin aikana.Itsekasvatukseen kykenevän ihmisen tarvitsee kohota tie-toisuudessaan järjenmukaiselle tasolle (Snellman 2000a,ks. Manninen 1986, 66) ’Persoonallisuuden idea’teoksessaan Snellman esitti tietoisuuden kasvunperustasolta kohti järjenmukaista, joka huipentuupersoonallisen itsetietoisuuden heräämiseen. Seuraavassakuvaan ihmisen henkisen kasvun, itsetietoisuudenkehityksen, dialektiset askeleet em. teoksen ajatustenpohjalta (Snellman 2001a, 59 – 228, Wilenius 1978, 45 –126, 149 - 154):

o Askel ihmiseen. Ihminen tajuaa itsensä erillisenäolentona. (Hengen itsetunto)

o Askel ulkomaailmaan. Ihminen tajuaaulkomaailman vaihtuvina tiloina ja mielikuvina.Jäsentymätön arkitietoisuus. (Yksilöllinen itsetietoisuus)

o Askel ulkomaailmasta ihmiseen. Ihminen tuleetietoiseksi itsestä ajattelevana ja tahtovana olentona. Minäja maailma, subjekti ja objekti, asettuvat vastakohdiksi.(Subjektiivinen itsetietoisuus)

o Askel ihmisestä maailmaan. Ihminen ymmärtäämaailman tapahtumien, rakenteiden jalainmukaisuuksien järjellisyyden. Ajattelu elää kohteidentodellisuudessa. Ajatteleva tiedostaminen.(Objektiivinen itsetietoisuus)

o Askel maailmasta takaisin ihmiseen. Ihminenylittää ihmisen ja Jumalan välisen kuilun. Ihminen tulee

Jumalan kaltaiseksi. Ihminen alkaa tajuta, että hänenajattelunsa alkaa tavoittaa ilmiöiden totuuden. Ajattelutulee itsestään ja olemuksestaan tietoiseksi.(Persoonallinen tiedostaminen)

Snellmanin hegeliläisessä ajattelussa tietoisuuden,samoin kuin tietämisen ja tahtomisen, kohoamisessaalempi taso on aina sisällä ylemmässä tasossa. Ihmisentietoisuuden kehittyminen jäsentymättömältä, hengentietoisuuden, tasolta kohti persoonallista tiedostamistapitää siten sisällään edeltävät tasot.

Tietoisuuden kehitystä kuvaava prosessi alkaaihmisen tietoisuuden välttämättömästä tasosta, jossaihminen kykenee hahmottamaan itsensä erilliseksiolennoksi muista olennoista. Seuraava taso onulkomaailman, arkimaailman, tajuaminen. Wilenius(1978, 149) nimeää tuon tason osuvasti arki- eliempiiriseksi tietoisuudeksi. Nämä tietoisuuden tasot voiajatella kuuluvan ihmisen kehityksen varhaisvaiheeseen.Siihen vaiheeseen, jolloin lapsi on perheessä.

Subjektiivisen itsetietoisuuden tasolla ihminen tajuaaminäkuvan ja oman identiteettinsä. Oman tahdonkehittyminen on mahdollista tuon itsetietoisuudenvarassa. Subjektiivinen tietoisuus syntyy, kun lapsi oppiikommunikoimaan ympäristönsä kanssa. Tämä tietoisuusherää usein jo perheessä, mutta erityisesti koulussa seviriää.

Objektiivisessa itsetietoisuudessa ihminen kykeneeylittämään subjektiivisuutensa ja kykenee liittämäänajattelunsa ja toimintansa yleisiin lainmukaisuuksiin.Tällä tasolla ihminen siirtyy ’pojanklopista mieheksi’.

Persoonallinen tiedostaminen jalostuu koulunulkopuolisessa elämässä. Ihmisen ajattelu kohoaailmiöiden ja tapahtumien olemusten ja totuuksientajuamiseen. Tämä on tiedostamisen taso, jokaperinteisesti on annettu Jumalalle. Tämä on taso, jossa’ihmishengen ajattelusta ja toiminnasta voi tulla maailman-hengen ajattelua ja toimintaa’. Tämän tason saavuttaessaanihminen tuntee itsensä ja häntä voi puhutella viisaaksi.

Kasvatusfilosofinen systeemi

Edellä olen hahmottanut tiedon, tahdon ja toiminnansekä tietoisuuden kohoamisen ideoita Snellmaninkasvatusfilosofiassa. Seuraava haaste on koettaa istuttaanuo henkisen kasvun prosessit yhteiskunnan laitoksiin.Kuinka siis tietoisuuden ja toiminnan tason kohoaminen

Tahtomisen tasotViettitahtominen Pyydetahtominen Päämäärätahtominen

Tietämisen tasot

Luova eliajatustietäminenKäsittävä elimielikuvatietäminenMuisti elihavaintotietäminen

“Lapsen kaltainentoiminta”

“Koulupoikamainentoiminta”

“Täysi-ikäinentoiminta”

13AGON 10 15.3.2006

WEB-versiotapahtuu perheessä, koulussa, yliopistossa jakansalaisyhteiskunnassa?

Snellmanin ajattelussa perheen, koulun, yliopiston jakansakunnan ”työnjako” tapahtuu seuraavasti (Snellman1999, 2004; 291; 2001b):

o Perhe: Kasvatus perheen tapaan, tottumuksiin jahyviin tapoihin (jotka uskonto oikeuttaa)

o Koulu: Kasvatus yhteiskunnan tapaan jalainkuuliaisuuteen (joihin yhteiskunta pakottaa)

o Yliopisto: Kasvatus vakaumukseen, joka perustuuoman tiedon ja totuuden etsimiseen ja löytämiseen(akateeminen vapaus)

o Kansalaisyhteiskunta: Itsekasvatusta, jokaperustuu vakaumukseen

Snellman näki ihmisen kasvun siveellisyyteen,moraaliin ja hyveisiin, jatkuvana prosessina, joka lähteeperhekasvatuksesta, jatkuu kouluopetuksessa ja päätyyelinikäiseen itsekasvatukseen, johon yliopisto –parhaimmillaan - valmistaa ihmisen.

Perheen tehtävä on kasvattaa lapsi tiukalla otteellatraditioon; kulttuuriin, hyviin tapoihin ja tottumuksiin.Koulukasvatuksen tehtävä on opettaa yksilölle annetuntodellisuuden normit ja käytännöt. Yliopistossa nuorivapautuu annetusta perinteestä ja todellisuudesta itserakentamaansa todellisuuteen. Itse rakentamansavakaumuksen perusteella yksilö voi sitten toimiakansalaisyhteiskunnassa omaan järkeensä luottaen.

Miten ja milloin itsekasvatus tulee mahdolliseksi?Itsekasvatus alkaa kasvatuksessa heti, kun ihminen toimiiomantuntonsa pohjalta – tietoisena siitä, mitä sen tuleemoraalisessa maailmanjärjestyksessä olla. (Snellman2004, 233, 241.) Kypsyminen itsekasvatukseen tapahtuuasteittain. Lapselta ei voi vaatia itsenäistä tietämistä jatahtoa. Koulun tehtävä on kehittää oppilaan henkisiäkykyjä, joka johtaa oppilaan subjektiivisenitsetietoisuuden heräämiseen. Nuoren elämässä alkaakyseenalaistaminen ja kapina ja syntyy reaktioauktoriteettia, kuria, pakkoa ja traditiota vastaan. Tässäalkaa siirtymä itsekasvatukseen subjektiivisesta,perusteettomasta, tahdosta ja tiedosta kohti järjellistäoivallusta ja järjellistä toimintaa; irrallisestaitsenäisyydestä sovitukseen tradition kanssa. Tämäe d e l l y t t ä äitsetietoisuudeltamyös sitä, ettäyksilöllinen henkikäsittää itsensäannetun perinteisensisällön ylittäväksivoimaksi, taivoimaksi siinä(Snellman 2004,234).

Herännyt subjektiivinen itsetietoisuus merkitseekäytännössä siirtymistä koulusta yliopistoon. Yliopisto-opiskelu on nuoren kasvussa vaihe, jossa nuori alkaavaatia oikeutta omaan ajatteluun ja tahtoon. Samalla hänsaavuttaa luottamuksen tietämisen ja eettisen maailmantodellisuuteen. Se on perusta jatkuvalle itsekasvatukselle.(Wilenius 1981, 4 – 5.) Mikäli yliopisto ei rajoitu läksynluvuksi ja virkamiesten ammattikouluksi, nuori kypsyy jatulee kyvykkääksi tietämisen ja toiminnanitsemääräämisessä. Tämä onnistuu vain, kun opiskelijalleannetaan itsetietoisuuden oikeus, Snellman (1999, 21 - 33)painottaa tutkielmassaan akateemisesta opiskelusta.

Miten itsetietoisuuden oikeus käytännössätunnustetaan? Opettaja on tässä avainasemassa.Snellman vaati, että yliopistossa voi opettaa vain omaantutkimukseen ja ajatteluun perustuvan vakaumuksenpohjalta. Auktoriteettina toimimisen sijaan opettajantehtävä on toimia mallina ja ohjata nuori omakohtaiseenongelmien tutkimiseen. Tutkimisessa etsitään traditiontiedosta sitä, mikä siinä on järkevää. Samalla opitaankyseenalaistamaan ja etsimään omakohtaisia vastauksiaitse asetettuihin kysymyksiin. Snellman sanoo nuoresta,joka ei ole opinnoissaan pyrkinyt omaan oivallukseen javakaumukseen, hän ei ole opiskellut. Hän on jäänytkoululaiseksi. Mutta nuori ’joka on saavuttanut elävänoivalluksen ja vakaumuksen, palaa lämpimin koko ihmiskunnanuudistamisen ja onnelliseksi tekemisen halu’ (Snellman 1999,32).

Tuossa kasvu- ja sivistymisprosessissa tärkeintä ontahdon kehittyminen. Perhekasvatuksen tehtävänä onsaada viriämään lapsessa rakkaus perheeseen. Koulu-kasvatuksen tavoite on synnyttää tahtoa isänmaan-rakkauteen. Yliopistokasvatuksen tärkein tavoite onsynnyttää tahto tietoon ja totuuteen, rakkaus tieteisiin.Kun omatoiminen tiedon ja totuuden tahtominen onsaatu viriämään ihminen voi siirtyäkansalaisyhteiskuntaan ammatinharjoittajaksi, jossa hänvoi kasvattaa itseään yliopistossa syntyneenvakaumuksen perusteella.

KUVIO. Itsetietoisuuden kehittyminen sivistys-prosessissa.

Kasvun ja kasvatuksen instituutio

Perhe Kansalais-yhteiskunta

YliopistoKouluTiedon jatahdon tasot

Persoonallinenitsetietoisuus

Subjektiivinenitsetietoisuus

Objektiivinenitsetietoisuus

EmpiirinentietoisuusHengen

itsetietoisuus

Täysi-ikäisenajattelu &

päämäärä

Koulupojanmielikuva &pyyteet

Lapsenvietit & aistit

14 AGON 10 15.3.2006

WEB-versioIhmisen sivistyksen ja kasvun askeleet kohti

suurempaa vapautta kulkevat empiirisestä tietoisuudestakohti persoonallista. Snellmanin kasvatussysteemissä seon matka perheestä kouluun, koulusta yliopistoon jayliopistosta kansalaisyhteiskuntaan ammatinhar-joittajaksi. Varsinainen itsekasvatus tapahtuu koulunulkopuolella, elämäntehtävää toteuttaessa. Eväät itse-kasvatukseen syntyvät sivistyksen prosessissa, jaerityisesti ne annetaan yliopistokasvatuksessa.

Koko yksilön kasvu- ja sivistysprosessin tärkeintavoite on kohota tahtomisessa viettien ja egoististen pyy-teiden yläpuolelle tietoisesti toimimaan oman ja yleisenhengen ja sivistyksen kehittämiseksi.

Olisiko jo aika unohtaa Snellman?

Miltä kasvatuksen ja sivistyksen maisema Suomessanäyttää nyt, kun sitä katselee Snellmanin antamien mitta-puiden avulla? Mille tasolle ajattelussa ja toiminnassatämän ajan perhe ja muut kasvatuksen instituutiotyltävät? Miltä nyt koulutuksessa muodikasitseohjautuvuus ja reflektointi näyttävät?

Snellman korosti olemassa olevia olosuhteita ja aikaaajattelun ja toiminnan arvioinnin pintana. Millaisentaustan tämän aikakauden yleinen eetos ja sen ilmiötmuodostavat yksilön sivistysprosessille yhteiskunnassa jasen laitoksissa?

Nyt eletään teollisen ajan jälkeensä jättämienjätekasojen keskellä. Teollinen aika on enää olemassatuon ajan yhteiskunnan instituutioiden kuten perheen,avioliiton, puolueiden ja uskonnon tyhjentyneinäkuorina. Tätä aikaa kuvaavat yksilöllisyys, markkinat jakilpailu. Yksilön palvonta menee läpi yhteiskunnanperheestä yksityisiin ja julkisiin laitoksiin saakka.Yhteinen uskonto on usko yhteisen hyvän toteutumiseenmarkkinoiden kautta, jossa kaikki ajavat omaan etuaan jakilpailevat toistensa kanssa. Tässä kulttuurissayksilöiden, yhteisöjen, yritysten ja instituutioiden arvomitataan siinä, kuinka hyvin ne pystyvät toimimaanvälineenä taloudellisten arvojen toteutumisessa.

Tähän kuvaan sopii huonosti perhe, joka oliSnellmanille yhteiskunnan perusyksikkö ja myöskansalaisyhteiskunta rakentui perheiden varaan. Perheensnellmanilainen idea traditioon kasvattajana onkadonnut. Sellaista perhettä ei enää ole. Yhteiskunnanperusta on traditioista irtaantunut yksin elävä yksilö(perheessä tai ilman perhettä). Perhettä ei voi moittia. Seon jäänyt taloudellisen kilvoittelun, yksilökeskei-syydenja kulutuskeskeisen elämäntavan jalkoihin. Myössankariksi nostettu yksilö on menettänyt arvonsainhimillisenä olentona. Yksilö voi vaan koettaalaskelmoida omaa etuaan pakkoyhteisössä, jossa hänestämitataan kaikki taloudellinen hyöty irti.

Tämän ajan henkistä ilmapiiriä kuvaa ikävystyminenja latteus (ks. Haatainen 2005, Svendsen 2005). Yleiseenilmapiiriin ei sovi ihminen, jossa ’ palaa lämpimin kokoihmiskunnan uudistamisen ja onnelliseksi tekemisen halu’.

Tälle ajalle on ominaista hengen, sivistyksen, syrjäänlaitto aineellisen kilvoittelun tieltä. Henki ja sivistys onlatistettu välineen asemaan. Hengen kadottaneet ihmisetetsivät epätoivoisina kuoleman rajoja tunteakseenolevansa hengissä. Ikävystyneet ihmiset valmistautuvatjopa sotaan, jotta jotain tapahtuisi ja pitkästyminenkatkeaisi. Snellmanin ajattelussa sota isänmaallisenatekona, hengen puolustamiseksi, oli oikeutettua. Muttasiitä oli ikävystyminen kaukana.

Yhteiskunnan instituutiot eivät valmenna uusiasukupolvia yleiseen eettisyyteen, vaan yritystenpalvelemiseen. Moraali ei perustu enää oikean ja vääräntunnistamiseen, omatuntoa ei tarvita. Ajan moraalistakertoo rikkaan eliitin haluttomuus maksaa veroja sekäheidän ylimielinen suhtautuminen verotukseen.Kuvaavaa on ison firman pääjohtajan käryäminen tullissaaineellisten hyödykkeiden salakuljetuksesta. Yritystenmoraalin mittapuuksi ottaneet ihmiset arvioivat tekojensaoikeutta sen mukaan kielletäänkö ne säännöissä ja laeissa.Ajan henkeen viritetty jääkiekkoilija voi murskata suruttavastustajansa kallon, kunhan taklaus tapahtuu sääntöjenmukaisesti…

Jos kaikki tuo tästä ajasta olisi totta, Snellman saattaisiihmetellä maailman hengen tilaa. Sivistys olialennustilassa jo Snellmanin elinaikana, mutta toivoahengen kehityksestä oli olemassa. Ihmiskunnalla olisiollut mahdollisuus kehittyä, mutta suunta on ollut kohtibarbariaa.

Jos aikakauden eetos puistattaa, niin kuinka on käynytSnellmanin sivistysajattelun julistukselle: ei tieto & taito,vaan sivistys. Toimivatko opetuslaitokset korkeimmansivistyksen päämääränä ja välineenä, niin kuin Snellmanajatteli? Miltä näyttävät yliopistot tänään? Ovatkokorkeakoulut, joiden läpi kulkee pian 70 prosenttiaikäluokista, vieläkään muuta kuin läksyjen lukua javirkamiesten kouluttamista?

Sivistysyliopistoidealle kävi huonosti jo neljännesvuosisata sitten, kun yliopistotutkinnot uudistettiin.Yliopistoista tuli tenttien, läksynluvun, oppikirjojen javirkamiesten ammattikorkeakouluja. Vuosikymmenmyöhemmin Suomeen syntyi kaksikerroksinenammattikorkeakoulujärjestelmä, kun ammatti-korkeakoulut (University of Applied Sciences)perustettiin. Molempien päämäärät on palvellaelinkeinoelämää ja niiden arvot ovat taloudellisessatehokkuudessa ja tuloksen tekemisessä. Niissä nuorenmahdollisuus kasvaa sivistykseen on suuri haaste.Sivistysprojekti kariutuu helposti portfolion tekemiseen,jolla nuori yrittää osoittaa markkinoilla toimivilleyrityksille ja julkisille laitoksille, kuinka hyvä väline –esine – hän olisi niiden käytössä. Tuossa kuviossasivistyksen tavoittelu on uhka vallitsevalle aatteelle.

Snellmanille kasvatus oli pyhä asia. Hän sanoi, että”siinä todellistuu ihmisen onni tai onnettomuus. Julkinenopetus voi turmella kokonaisia sukupolvia, tylsyttää heidäntahtonsa ja kykynsä, kuolettaa heidän sivistysharrastuksensa jariistää heidän tarmon toimia sivistyksen palveluksessa.”

15AGON 10 15.3.2006

WEB-versio(Snellman1999.) Miten on yliopistokasvatukselle käynyt?Syntyykö siellä opiskelijassa oivalluksia ja omaavakaumusta? Onko itsekasvatus, itseohjautuvuus,pelkästään välineeksi asetetun opiskelijan kykyä seurataulkoa annettuja sääntöjä ja ohjeita? Auttaako yliopisto-kasvatus nuorta ylittämään subjektiivisenitsetietoisuuden tason, jossa reflektio latistuu ajatteluksi’minä ajattelen, mitä minä ajattelen, siitä miltä minustasattuu tuntumaan’? Todistusaineistoa on kylliksi siitä,että sivistysprosessin ohjaus ja tukeminen koulustayliopistoon tuottaa kansalaisyhteiskunnan ammatteihinkoululaisen asteelle hengen sivistyksessä ehtineitä,ihmisiä jotka kykenevät vain kvartaaliajatteluun?

Koulu- ja yliopistokasvatusta ei voi moittia. Ne ovatonnistuneet tehtävässään. Ne toimivat ajan hengenpäämääränä ja keinona. Ne toteuttavat sitä tehtävää, jokaniille on annettu. Ne tekevät tulosta. Ne suoltavatkiihtyvällä tahdilla ylimmästä putkesta ulos maistereita jatohtoreita. Kaikki tuo tosin on melko vierasta Snellmaninsivistyslaitoksille asettamasta tehtävästä.

Onko nykysivistyksen toimeenpanossa käynyt samoinkuin Snellmanille: Ajatukset ovat korkealla, muttakäytännön toteutus jää puolitiehen? Käytännönuudistuksissa Snellman etääntyi kasvatusfilosofisestaajattelustaan, sen dialektiikasta (ks. Manninen 1987, 15) jajäi todellisuuskuvansa ja sääty-yhteiskunnan vangiksi.Hän ajatteli, että ”säädyt määräävät sivistystoiminnan tasonja sisällön. Tietäminen, toiminta, intressit ja tarkoitukset ovataina erilaisia kussakin yhteiskuntaluokassa (Snellman 2004,241). Kyöstiö (1981) ja Palmgren (1976) ’suosittelevat’, ettäSnellmanin ajattelulle olisi tehnyt hyvää tutustuaFeuerbachiin ja Marxiin, jotta hän olisi nähnytkirkkaammin taloudellisen, poliittisen ja kulttuurisenmuutoksen, jota vasten hän olisi voinut tarkistaatodellisuuskuvansa. Voisiko nykyisen sivistysajatteluntoimeenpanijoille suositella aluksi palaamista PaoloFreireen, jotta sivistyslaitokset voisivat vapautuamarkkina-ajattelun orjuudesta, ja niissä voitaisiin pyrkiäkunniallisiin ja ihmisen arvoisiin päämääriin?

Miksi nyt kannattaisi vilkuilla Snellmanin suuntaan?Snellmanin ajankohtaisuus on hänen sivistys-ajattelussaan ja myös hänen ajatuksissaan humanismin jaluonnontieteiden suhteista. Snellmanin kasvatusfilosofiakurkotti omaa aikaansa pidemmälle, kasvatuksenperuskysymyksiin. Jotta globaalin maailman ihminen eijäisi välineeksi vaan tulisi kohdelluksi päämääränä,kasvatuksen haasteeksi on tullut snellmanilainenyksilöiden hengen kohottaminen sivistysprosessimaailmankansalaisuuteen. Kun katselee humanismin jaluonnontieteen jälkeensä jättämää maisemaa, syytä olisipalata myös sivistyksen peruskysymyksiin. Heikkohumanismi on tuottanut konstruktivististakvartaaliajattelua, joka on johtanut yhteisen edunuhraamiseen, jotta harvat voisivat rikastua. Vahvaluonnontiede yhdistyneenä heikkoon humanismiin onjättänyt eteemme ihmisen arvon välineenä ja aineellisen jahenkisen tuotannon roskakasoja. Olisiko tuossa jo tullutriittävästi perusteita todellisuuskuvan tarkistukseen?

Lähteet

Haatanen, Kalle 2005: Pitkäveteisyyden filosofiaa. AtenaKustannus Oy.

Huovinmaa, Kari (toim.) 1981: J.V.Snellman ja nykyaika.Suomalaisuuden liitto. Helsinki.

Kukkonen, Otso 1981: J.V. Snellman ajattelijana. Sivut 27 – 34teoksessa Huovinmaa, Kari (toim.) 1981: J.V.Snellman ja nykyaika.Suomalaisuuden liitto. Helsinki.

Kyöstiö, O.K. 1981: Snellman pedagogina: radikaali, realisti vaikonservatiivi. Kasvatus –lehti 1981 s. 172-180.

Manninen, Juha & Patoluoto, Ilkka (toim.) 1986: Hyöty, sivistys,kansakunta. Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen. Oulu.

Manninen, Juha 1987: Miten tulkita J.V.Snellmania? KirjoituksiaJ.V. Snellmanin ajattelun kehittymisestä ja taustoista. Snellman-instituutin julkaisuja 5. Kustannuskiila Oy. Gummerus. Jyväskylä.

Ojanen, Eero 1981: Sivistys, tietäminen ja valtio – rapsodia väitteitäSnellmanin teoksesta ”Läran om staten”. Sivut 36 - 44 teoksessaSnellman ja sivistys. Jyväskylän yliopisto, filosofian laitos, julkaisu 14/1981.

Palmgren, Raoul 1976: Suuri linja. Kansallisia tutkielmia.Kansankulttuuri Oy. KOy Yhteistyö. Helsinki.

Salomaa, J.E. 1944: Snellmanin käsitys kasvatusopista jakasvatuksesta. Valvoja s. 113-125.

Skinnari 1981: Eettinen kasvatus J.V. Snellmanin kasvatus-filosofian valossa. Sivut 45 - 63 teoksessa Snellman ja sivistys.Jyväskylän yliopisto, filosofian laitos, julkaisu 14/1981.

Snellman, J. V. 2004: Kasvatustieteen luentosarjan käsikirjoitus.Kevätlukukausi 1861. Sivut 215 – 303, teoksessa J.V. Snellman Kootutteokset 17, Toim. Savolainen & Linnavalli & Selovuori,Opetusministeriö. Edita Oyj. Helsinki. Alkup. 1861. Helsinki

Snellman, J. V. 2000a: Filosofian alkeiskurssi. Ensimmäinen vihko.Psykologian oppikirja. Sivut 376 – 415 teoksessa J.V. Snellman Kootutteokset 1, Toim. Savolainen & Linnavalli & Selovuori,Opetusministeriö. Edita Oyj. Helsinki. Alkup. Lärobok i psykologi.1837. Helsinki.

Snellman, J. V. 2000b: Akateemisesta opiskelusta. Sivut 452 – 473teoksessa J.V. Snellman Kootut teokset 2, Toim. Savolainen & Linna-valli & Selovuori, Opetusministeriö. Edita Oyj. Helsinki. Alkup. Omdet akademiska studium. 1840. Stockholm.

Snellman, J. V. 2001a: Persoonallisuuden idean spekulatiivisenkehittelyn yritys. Sivut 59 – 228, teoksessa J.V. Snellman Kootut teokset3, Toim. Savolainen & Linnavalli & Selovuori, Opetusministeriö. EditaOyj. Helsinki. Alkup. Versuch einen Speculativen Entwiklung der Ideeder Persönlichkeit. 1841. Tubingen

Snellman, J. V. 2001b: Valtio-oppi. Sivut 32 -293 teoksessa J.V.Snellman Kootut teokset 5, Toim. Savolainen & Linnavalli & Selovuori,Opetusministeriö. Edita Oyj. Helsinki. Alkup. Läran om staten 1842Stockholm.

Snellman, Johan Vilhelm 1999: Akateemisesta opiskelusta. Snell-man korkeakoulun julkaisuja N:o 1, 1999. Alkup. Om det akademiskastudium, 1840. Stockholm.

Svendsen, Lars 2005: Ikävystymisen filosofiaa. Tammi.Sysiharju, Anna-Liisa 1981: Juhana Vilhelm Snellman pedagogina.

Kasvatus – lehti 1981, sivut 168 – 171.Toiskallio, Jarmo 1981: Traditio Snellmanin pedagogiikan peruskä-

sitteenä. Sivut 64 – 75 teoksessa Snellman ja sivistys. Jyväskylän yliopis-to, filosofian laitos, julkaisu 14/1981.

Tommila, Päiviö 1981: Mikä mies oli Snellman? Sivut 45 – 50 teok-sessa Huovinmaa, Kari (toim.) 1981: J.V.Snellman ja nykyaika. Suoma-laisuuden liitto. Helsinki.

Wilenius, Reijo 1978: Snellmanin linja – henkisen kasvun filosofia.Gummerus. Jyväskylä.

Wilenius, Reijo 1981: Snellman kasvattajana. Sivut 1 – 9 teoksessaSnellman ja sivistys. Jyväskylän yliopisto, filosofian laitos, julkaisu 14/1981.

Wilenius, Reijo 1986: Kolme näkijää ja tekijää. Lönnrot, Runebergja Snellman ja Suomen suunta. Gummerus. Jyväskylä.

Väyrynen, Kari 1986: Persoonallinen tieto ja koulu. ”Suomen kou-lujen isän” Z.J. Cleven dialektinen kasvatuskäsitys. Sivut 321 – 348teoksessa Manninen, Juha & Patoluoto, Ilkka (toim.): Hyöty, sivistys,kansakunta. Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen. Oulu.

Väyrynen, Kari 1981: Hegelin kasvatusajattelusta. Sivut 88 – 108teoksessa Snellman ja sivistys. Jyväskylän yliopisto, filosofian laitos,julkaisu 14/1981.

16 AGON 10 15.3.2006

WEB-versio

SNELLMANIN TEESIT KASVATUKSESTA:

1 § Kasvatus = prosessi, jonka kautta ihminen astuu järkeen ja vapauteen.

2 § Kasvatus = tietoisuus yleisestä ja toiminta sen puolesta

3 § Kasvatus on läpi elämän jatkuvaa itsekasvatusta järkeen ja vapauteen.

4 § Kasvatus = prosessi, jossa ihminen tulee osalliseksi tietämisestä ja tahtomisesta traditiona

5 § Kasvatuksen tulee tehdä ihmisestä ”jotakin, mikä ei riipu hänen omasta mielivallastaan, jotakin, mikä on pätevää, vaikka hän ei olisi olemassakaan.”

6 § Kasvatukseen sisältyy pakkoa, koska ihminen syntyy historian ajankohtaan ilman omaa valintaa.

7 § Kasvatuksessa kasvatettava johdetaan tiettyyn toimintatapaan, tämän ajan, tämänkansakunnan, tämän yhteiskunnallisen aseman, tämän perheen toimintatapaan, eikä mihinkäänyleisinhimilliseen. Moraalisen kasvatuksen tulee olla kansallista.

8 § Kasvatus on hengen toimintaa, jossa kasvatettavaan istutetaan uusi luonto entisen luonnollisen luonnon sijaan. Sivistys on toinen luonto.

9 § Kasvatuksen ja opetuksen tulee herättää omatoimisuuteen ja opettaa katselemaan kasvatusta, perinnäistä sivistystä, yhteiskuntaa ja historiaa toisin silmin.

10 § Ihminen on se, miksi hän itsensä tekee.

11 § Kasvatuksen tulee tehdä ihmisestä ”jotakin, mikä ei riipu hänen omasta mielivallastaan,jotakin, mikä on pätevää, vaikka hän ei olisi olemassakaan.”

12 § Kasvattajan tulee toimia oman olemuksensa voimalla, joka panee työhönsä koko sielunsa.Kasvattajan menetelmä on hyvä, jos se on johdonmukainen. Tärkeintä on eheys, joka johtuueheästä mielestä; toiminta on kasvattajan tavaksi muuttunut toinen luontonsa.

13 § Kasvatuksessa kansojen vuosisatainen kokemus ja tapa ovat kaiken perusta. Kasvatus, jokanojaa teoriaan on vain yksilön mielipide.

14 § Kaikki kasvatus on rakkautta. Mikään teoria ei riitä jos rakkaus hyvään, moraalinenmielenlaatu, puuttuu.

15 § Kasvatusoppi = Kasvatuksen käsittäminen tapahtumana, jonka avulla ihminen pääseejärkeen ja vapauteen, erityisesti sinä tapahtumana, jonka avulla hän pääsee osalliseksiperimätapana ilmenevään tietämiseen ja tahtomiseen.

16 § Kasvatusoppi ei ole yleispätevää, koska kasvatus on riippuvainen ajasta ja kansasta,kasvatettavan perheestä ja yhteiskunnallisesta asemasta ja koska nämä ovat alinomaisessamuutoksessa. Kasvatus on erilainen toisena aikana ja toisissa kansakunnissa.

17 § Kasvatusopin järjestelmä jakautuu oppiin kasvatuksesta ja oppiin opetuksesta. Kasvatus onensisijaista ja se on traditioon perehdyttämistä eli siveellistä kasvatusta. Opetus on toissijaista ja seon perinnäiseen tietoon perehdyttämistä eli älyllistä opetusta. Kasvatus ja opetus ovat kiinteässäyhteydessä toisiinsa. Kasvatuksen tulee olla opettavaa ja opetuksen tulee olla tahdon jalostamista.

17AGON 10 15.3.2006

WEB-versio

Yliopistojen ulkopuoliset vaatimukset

Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) lehdessä Prima nro7/2005 on artikkeli Yliopistot ja huippuosaaminen. Suomentehtävä rohkeita uudistuksia. Artikkelissa painotetaan yli-opistojen toimintaympäristöjen muuttumista. Tähän näh-dään syynä mm. kiina-ilmiön tuoma uusi markkina-alueja niin opiskelijoihin kuin myös opettajiin kohdistuva ko-veneva kilpailu eri yliopistojen välillä. Lisäksi nähdääntärkeänä yliopistojen erikoistuminen jollakin tieteen osaa-misalueella sekä nykyistä suurempi sitoutuneisuus alu-een elinkeino- ja yhteiskuntaelämän asettamien haastei-den toteuttamisessa. Artikkelissa ollaan huolestuneitayliopistojemme opetuksen laadusta kansainvälisesti arvi-oiden ja yhteistyökyvystä muiden, myös ulkomaisten yli-opistojen välillä. Laatuarvioinnissa viitataan SuomenAkatemian raporttiin tieteen tilasta ja tasosta vuodelta2003, missä vertailuna Suomen yliopistot oli kansainväli-sesti sijoittuneena. Kovin mairitteleva raportti ei Suomenkohdalla ollut. Vaatimuksena esitetään esimerkiksi: Yli-opistokoulutuksen aloituspaikkojen määrän on seurattava yh-teiskunnan ja yritysten muuttuvia tarpeita. Lisäksi artikkelinloppuosassa todetaan: Useita maailman kehittyviä ja johta-via yliopistoja yhdistää kaksi tekijää: yhteistyö huippuosaami-seen perustuvien yritysten kanssa ja taloudellinen autonomia.(Lähde 1). Samassa lehdessä professori Juhani Kuusi ar-tikkelissaan ”Kymmenkunta yliopistokokonaisuutta riit-tää” tukee edellistä artikkelia. Hän haluaisi Suomen ny-kyiset yliopistot supistaa 5 – 10 yliopistokokonaisuudeksi,jotta edellä mainitut puutteet voitaisiin paremmin korja-ta. (Lähde 2).

Prima-lehden artikkeleihin on varmaankin vaikutta-nut Suomen itsenäisyyden rahaston (SITRA) julkaisemaprofessori Karl-Erik Michelsen Lappeenrannan yliopis-tosta kirjoittama ”Kansainvälistyvä yliopisto” –kirja( h t t p : / / w w w . s i t r a . f i /index.asp?DirID=59&DocID=4220).

Valtiovalta, siis yhteiskunta, on asettanut omat tulos-tavoitteensa yliopistolle. Tätä kuvannee parhaiten yliopis-tojen tulosohjausjärjestelmää ja toimintamenojen muotou-tumisperusteita sopimuskaudelle 2007 – 2009 pohtineentyöryhmän muistio, joka luovutettiin opetusministeriAntti Kalliomäelle 23.10.2005. Muistiossa tuettiin mmEK:n vaatimuksia. Lisäksi painotettiin vahvana tulosteki-jänä tutkintojen määrää ja – suoritusnopeutta. (Lähde 3).

Muutakin ”loiskehdintaa” ulkopuolisten tahoilta onesitetty yliopistojen autonomiasta, mutta jätän ne tässämainitsematta, koska niillä ei nykykeskustelussa itse asi-aan ole kovin suurta merkitystä.

Lyhyt katsaus historiaan…

Varhaisia yliopiston kaltaisia vapaita koulukuntia,joissa opetettiin esimerkiksi filosofiaa ja matematiikkaa olijo 500-luvulla eaa. (ennen ajanlaskumme alkua; vertaaeKr.). Välimeren rannikolla oli mm. pythagoralainen yh-teisö (Pythagoras n. 580 – 496) Etelä-Italiassa ja pari sataavuotta myöhemmin Aleksandriassa Museoin, jossa kun-nostauduttiin erityisesti kielitieteissä, luonnontieteissä jageometriassa. Kuitenkin akatemia-sana sai alkunsa Plato-nin (427 - 347) hankittua maapalan Akademeia -nimisestäalueesta läheltä Ateenaa oppilaitostansa (oletettavasti370-luvulla) varten. Akatemiassa Platon ryhtyi vaikutta-maan opettajansa Sokrateen (n. 469 - 399) hengen mukai-sesti ja opetustyön perustelunaan mainitsi mm. – vakuut-tunut siitä, että kaikkia olemassa olevia yhteiskuntia, poikkeuk-setta, hallitaan huonosti, sillä laki ja oikeus on miltei avutto-massa tilassa. – Niin minun oli pakko ylistää aitoa filosofiaa jasanoa että juuri se on tiedon lähteenä sekä yhteiskunnallisistakysymyksistä että yksityisistä henkilöistä puhuttaessa. (Lähde4, 82 – 83). Platonin oppilas Aristoteles (384 – 322) perustivuoden 335eaa. aikoihin Lykeion-nimiseen kymnaasiintutkimuslaitoksen, missä luotiin perusta nykyaikaiselleakatemioiden harjoittamille erikoisalojen tieteille tutki-muksineen ja opetuksineen. Oppilaitoksen toiminta oliajoittain vaikeuksissa silloisissa poliittisissa suhdanteissa,kun vallankäyttäjät eivät tahtoneet hyväksyä heidänkontrollistaan riippumatonta opetusta. (Lähde 4, 99 –100). Näissä kummassakin ”esiyliopistossa” opetus- jatutkimustoiminnan sisältö määräytyi ainoastaan perusta-jiensa ja muun oman opettaja-tutkija henkilökunnan tah-dosta sekä opiskelijoiden mielenkiinnon perusteella. Kou-lujen vaikutuspiirin ulkopuolella ja Akatemian sulkemi-sen jälkeen (vuonna 529) ylintä opetusta sai lähinnä pap-pisseminaareissa. Keskiajalta aina 1800-luvulle asti kirk-ko ylläpiti ja valvoi yliopisto-opetusta. Tarkoituksena olikouluttaa lojaaleja virkamiehiä kirkolle ja valtiolle. Vuon-na 1642 Turun Akatemian rehtori Mikael Wexionius julis-ti: Varoitan itse kutakin professoria olemaan esittämättä mitäänuutta siinä tarkoituksessa, että voisi antaa jotain parempaa jaenemmän kuin muut, mistä epäilemättä aiheutuu pahennustaja epäsopua. (Lähde 5). Sittemmin kirkon ote yliopistostaon aika tavalla hellittänyt, vapaa tiedekasvatus ja tutki-mus ovat saaneet toteutua varsin pitkälle Platonin ja Aris-toteleen periaatteiden hengessä.

Nykyään yliopistojen toimintaa ja perusteita ohjaaSuomessa yliopistolaki (645/1997), jolla on perusteensaperustuslaissa (PL 1.2§, 6.1§, 16.2§, 16.3§ ja 123.1§) jossakorostetaan kansalaisten yhdenvertaiset oikeudet myösjatko-opintoihin varallisuuteen katsomatta ja yliopistojenautonomiaa tutkimuksen ja opetuksen suhteen. Valtio onasettanut yliopistoille erilaisia tulostavoitteita. Muunmuassa perusopiskelijoiden opiskeluaikaa on haluttu ra-joittaa mm. rajoittamalla opintolainojen pituutta ja mää-

YLIOPISTOJEN AUTONOMIASTASeppo I Sotasaari

18 AGON 10 15.3.2006

WEB-versioräämällä eri yliopistoille vuosittaiset eri tutkintomääräta-voitteet.

Yliopistojen sisältä tulleet vaatimukset

Kirjallisuudessa näyttää esiintyvän yliopistopiireissäse haave, että opiskelu, tutkimus ja opetus sekä talousyliopistoissa pitäisi olla vapaata ja autonomista. Yhteis-kunnan tulee vain antaa yliopistolle sen tarvitsemat talou-delliset resurssit toteuttaa edellä mainittu haave eikä mil-lään muotoa muuten osallistua sen toimintaan, ainakaanrajoittavassa mielessä.

Yliopistojen autonomiakeskusteluun osallistui mm.vuonna 1996 akateemikko Oiva Ketonen Helsingin yli-opiston yliopistolehdessä puheenvuorossa 11/96 maini-ten, että autonomista vapautta ei saa, ellei sitä ota. (Läh-de 6).

Kuitenkin nk. kolmikanta-periaate on tullut yliopistoi-hin: tutkimus – opetus – yhteiskunta (yhteiskunta, talous-elämä ja yliopiston vaikutusalue). Näitä suhteita, mitenne pitäisi järjestää, on esittänyt Suomen yliopistojen reh-torien neuvosto julkaisussaan 3/2002. (Lähde 7). Tämäperustuu Euroopan yliopistojen liiton (CRE) toimittamas-sa ja Dr. Ben Jongbloedin kirjoittamaan raporttiin vuodel-ta 2001 “Spending Strategies” missä päädytään suositte-lemaan yliopistojen oikeudellisen aseman vahvistamistaja taloudellisen autonomian lisäämistä osana yhteiseneurooppalaisen koulutusalueen muodostamista. (Lähde8) Tässä raportissa annetaan perusteita yliopistojen talo-udelliselle autonomialle seuraavasti: Yliopistojen oikeu-dellinen asema ja autonomia: (1) Yliopistoille tulee myöntäävoittoa tuottamattoman oikeushenkilön status Euroopassa.Oikeushenkilön asema mahdollistaisi yliopistoille tarpeellisenautonomian vastata uusiin haasteisiin talous-, henkilöstö- jayleishallinnossa. Todellinen autonomia on avain laatuun, te-hokkuuteen ja vastuullisuuteen. (2) Tarpeetonta valtion virka-valtaisuutta ja vanhakantaista hallintorakennetta voitaisiinvirtaviivaistaa tekemällä yliopistoista oikeushenkilöitä, jotkaovat vastuussa pääosin tuloksistaan eivätkä niinkään prosessienyksityiskohdista. (3) Yliopistoilla tulee olla selkeä oikeus tutki-mustulostensa immateriaalioikeuksiin ja oikeus perustaa erilli-siä voittoa tuottavia osakeyhtiöitä osaamisensa ja patenttiensakaupallistamiseksi. Yliopiston omistamien yritysten tuotot voi-taisiin käyttää yliopiston rahastojen kasvattamiseen. (4) Yli-opistoilla tulee olla rajoitetusti oikeus kerätä lukukausimaksu-ja opiskelijoilta. Eurooppalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassavaltio voi sitten palauttaa maksun opiskelijoille kokonaan taiosittain opintotukena ja muun opiskelijatuen muodossa. Vero-tus: (1) Verotusta tulee käyttää kiihokkeena akateemisen koulu-tuksen ja tutkimuksen edistämiseen. Yliopistojen tulee olla aka-teemisissa toiminnoissa verovapaita. Lahjoituksilla yliopistoilletulee olla täysimääräinen verovähennyskelpoisuus. (2) Tarvi-taan yksityiskohtaiset säännöt määrittelemään raja yliopistonvoittoa tuottamattoman toiminnan ja voittoa tuottavan toimin-nan välillä. Yliopistot eivät saa kilpailla kaupallisesti epäterveel-lä tavalla. Vastuu toiminnasta: (1) Yliopistojen vastuuta toi-minnastaan tulee lisätä myöntämällä täysi taloudellinen auto-nomia sekä luomalla professionaalinen, läpinäkyvä kirjanpito jatilintarkastuskäytäntö. (2) Laadun arviointi kansainvälisellävertaisarvioinnilla ja joillain aloilla akkreditoinnilla ovat oleel-

linen osa yliopistojen vastuuta toiminnastaan. Eurooppalainenyhteistyö laadun varmistamisessa (akkreditoinnissa) olisi toi-vottavaa. Euroopan yliopistojen liiton, CRE:n, raportinmukaan yliopiston taloudellista autonomiaa luonnehtivatseuraavat tekijät: (1) korvamerkitsemättömät määrärahat, (2)yliopistokohtainen päätösvalta henkilöstön työehdoista, (3)omaisuuden ja infrastruktuurin siirto valtiolta yliopistoille, (4)vapaus asettaa lukukausimaksujen taso ja (5) oikeus harrastaatuloa tuottavaa yritystoimintaa. Suluissa olevat numerotovat kirjoittajan lisäämät.

Lähteessä 7 on esillä myös yliopiston henkilökunnanpalkkausperusteiden muuttamista ja parantamishalua.Valtio haluaa koko henkilöstönsä niputtaa mahdollisim-man suureksi ja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Vieläpähalutaan tunkea yliopistojen henkilökunnan palkkauspe-rusteisiin rinnastus teollisuuden prosessisysteemin. Mitenajatus soveltuu esimerkiksi tutkijain ja opettajain palkka-perusteisiin? Ensinnäkin yliopistoissa harjoitetaan pitkä-aikaista perustutkimusta, missä tulokset näkyvät toisi-naan vasta muutaman vuosikymmenen päästä. Onko täl-lainen tutkija huonompi kuin se tutkija, joka tekee elinkei-noelämän tilaamaa lyhytkestoista projektiluontoista tutki-mustyötä? Vaikka tutkimus- ja opetustyö yliopistossaovat myös prosesseja, niin niitä ei voi verrata teollisuudentyöprosesseihin, koska suurin ja merkittävin työ tapahtuuheidän korviensa välissä. Työhön vaikuttavat monet inhi-milliset tekijät, jotta saavutetaan tieteellisesti pätevää tu-losta. Siksi tulospalkkauksessa perusteena pitäisi käyttääyliopistoelämässä vastaavissa tehtävissä saavutettaviatuloksia vertailukohteina. Pelkästään tieteellisten raport-tien määrä ei voi olla oikea peruste, koska raporttien ”teh-tailu” ajaa helposti vääristyneisiin todellisiin tuloksiin.

Mikä on yliopiston ja sen opiskelijoidenautonomia?

Lainaan Turun yliopiston rehtorin Keijo Virtasen pu-hetta yliopiston avajaisissa 4.9.1997: Yliopisto ja yhteinenhyvä (lähde 5). Virtanen sanoo tästä muun muassa: ”Ky-seenalaistava tiede – hyödyllinen tiede” osassa mm.: Sensijaan pitkään länsimaiseen traditioon perustuva näkemys yli-opistosta yhteisen hyvän edistäjänä ansaitsee huomion nytkin.Lähden siitä – itsestäänselvyydestä –, että tämänkin päivänSuomella on oltava varaa aidosti kyseenalaistavaan ja hengel-tään kriittiseen yliopistoon, joka etsii tulevaisuuden tärkeitäkysymyksiä ja niihin vastauksia epävarmuuksien ja pettymys-ten, yritysten ja erehdysten, siis pitkäjänteisen työn avulla. Seon suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin tulevaisuuden tae.Tähän liittyy myös yliopisto-opiskelijoiden vapaa oppi-misoikeus, siis opintokokonaisuuksien valintavapaus.Tätä oikeutta muun muassa tähdensi Lapin yliopistonhallitus 24.9.1999 antamassaan tiedotteessaan: Lapin yli-opisto antaa kipakkaa kritiikkiä korkeakoululaitoksen kehittä-missuunnitelmasta (Lähde 9). Opiskelijoiden opinto-oikeu-teen pitäisi myös kuulua nykyäänkin vapaus opiskellailman tiukkoja aikarajoja, koska opiskelijat joutuvat ole-maan töissä rahoittaakseen opiskelunsa. Kaikilla ei olevaraa, varsinkaan epävarmoissa työnsaantiolosuhteissa,ottaa suuria opintolainoja. Opintoaikoja voivat myös lisä-tä nk. opiskelijoiden oheistoimet: esimerkiksi ylioppilas-kunnan ja aine- yms. yhdistysten toimintaan osallistumi-

19AGON 10 15.3.2006

WEB-versioset, joilla on merkitystä tulevaisuuden verkostojen luomi-sessa ja harjaannuttaessa yhteiskuntaelämään. Näin nemuodostavat hyvän kokonaisuuden akateemisissa opin-noissa, eivätkä siten ole turhia ja hyödyttömiä. Usein hei-komman osapuolen, tässä tapauksessa oppilaiden oikeu-det sivuutetaan kaikkein herkimmin.

Mediassa esitettyjä syitä

Julkisessa keskustelussa yliopistoväki varoittaa toi-saalta siitä vaarasta, että yliopistojenkin tehtävä olisi pel-kästään tuottaa elinkeinotoiminnalle tuotantovälineitä.Tätä väitettä tukevat Elinkeinoelämän keskusliiton vaati-mukset median tuella. Valtiovalta 1990-luvun alussa teh-dyn laman seurauksena keksi lamalle syyllisen: markki-navoimat. Tällä perusteella esitettiin julkisesti perustelujavähentää mm. yliopistojen määrärahoja ja ottaa pois yli-opistojen autonomisia oikeuksia. Tultaessa 2000-luvulle,niin keksittiin syylliseksi nyt globalisaatio. Ja taas pystyt-tiin sen turvin kaventamaan yliopistojen autonomiaa sekätaloudellisia resursseja. Menetettyjen resurssien paikkaa-miseksi yliopistot velvoitettiin hankkimaan korvaavaa jatäydentävää rahoitusta ulkopuolelta: lähinnä elinkeino-elämältä ja EU:lta erilaista projektirahoitusta. Nykyäänyliopistojen ulkopuolisen rahoituksen osuus on noin 35 %kokonaisrahoituksesta. Nk. hyvinvointivaltion alasajoa eipystytty markkinoimaan kansalle Suomen Pankin masi-noimalla ”Me olemme tuhlanneet” –ajatuksella, koskakansalaiset näkivät ja ymmärsivät, etteivät he, vaan val-tiojohto- ja yritysjohto pankinjohtajineen olivat tehdynlaman aiheuttaneet. Siksi piti keksiä mahdollisimmanetäinen ja kasvoton syyllinen alasajoon. Nyt kiinnostaakinse, mikä on kolmas kasvoton syyllinen, kun kansalaisethuomaavat taas heidät pahasti petetyiksi? Hyvinvointi-valtiokin on saanut uuden muodon: ”hyvinvointiyhteis-kunta”. Mitähän tämä tarkoittaa? Sitäkö, että vaurausSuomessa pitää keskittyä yhä harvemman hyvätuloisenryhmään? Ajatusta on valtio valtionyhtiöissä toteuttanutmm. palkitsemisella yhtiöjohtoa. Ja näin antaa hyväksy-tyn mallin myös yksityiselle elinkeinoelämälle. Tätä sys-teemiä valtio tietysti jatkossa aikonee ajaa myös yliopis-toihin? Silloin parhaat ja suuremmat tulospalkkiot kokoaayliopiston johto pelkästään, vaikka todelliset tulokset te-kevätkin tutkija-opettajat. Näin on mahdollista vääristääyliopistoissakin tulospalkkioiden jakautuminen.

Lähteet:

1) h t t p : / / w w w . e k . f i / p r i m a / 7 _ 2 0 0 5 /yliopistot_huippuosaaminen.php

2) h t t p : / / w w w . e k . f i / p r i m a / 7 _ 2 0 0 5 /juhani_kuusi.php

3) http://www.uta.fi/ajankohtaista/yliopistouuti-set/1005/2610c.html

4) Aspelin Gunnar: ”Ajatuksen tiet” (suom. J. A. Hol-lo) 1963

5) Turun yliopiston rehtorin Keijo Virtasen yliopistonlukuvuoden avajaispuhe 4.9.1997, http://www.tsv.fi/tta-paht/697/virtanen.html

6) Ketonen Oiva: ”Aina vain autonomia” http://www.helsinki.fi/lehdet/yolehti/1996_11/ylpuhe.htm

7) Suomen yliopistojen rehtorien neuvosto, työryh-märaportti: ”Yliopistojen taloudellinen autonomia”,http://rectors-council.helsinki.fi/autonomia.pdf

8) Helsingin Kauppakorkeakoulun rehtorin puhe”Autonomian aika” 6.10.2001 http://www.hkkk.fi/net-comm/news/ShowArticle.asp?blnShowBack=0&bln

ShowDate=1&intTableWidth=0&intNWSAID=1466&intSubArtID=0&intIGID=2&LAN=FIN9) http://www.ulapland.fi/home/vies/ajankohtais-

ta/tiedotteet/1999/syy.

Platonista rakkaudella

Emeritusprofessori JuhaniPietarinen on varmasti tällä het-kellä ansioitunein Platonin tun-tija Suomessa. Hänen aiempiajulkaisujaan aiheesta ovat Plato-nin harmoonisen mielen etiikka(1996) ja Platonin filosofia (2001).Kun Pietarinen otsikoi uusim-man kirjansa Mitä Platon on mi-nulle opettanut, niin se on eh-dottomasti luettava. Eikä Pieta-rinen petä odotuksia. Hän ker-too aluksi filosofisesta harrastu-misestaan ja Platonin epämuodikkuudesta 1960-luvulla,jolloin esillä oli erityisesti Marx ja Platonin ajatuksia pi-dettiin, kuten Popper, peräti ‘fascistisina’. Tutustuttuaanparemmin Platonin tuotantoon Pietarinen tuli huomaa-maan Platonin ajattelun kestävyyden myös meidän ajas-samme. Pietarinen kertoo selväsanaisesti tulkintansa mm.Platonin yhteiskunta-, ihmis- ja luontoihanteesta, erityi-sesti hän kertoo viehtyneensä Platonin Kosmos-näkemyk-seen ja siinä olennaisena olevaan khora-käsitteeseen.

Tämä pieni kirja on painavaa asiaa ja sitä voi suositellajokaiselle, joka haluaa oppia tuntemaan Platonin ajattelua.Teoksesta on suuri apu opiskelijalle hänen tutustuessaandialogeihin. On toki helpompaa, kun tulee opastetuksi oi-kealle polulle heti alussa ymmärtämään Platonin ilmaisuaja vertauksia.

Juhani PietarinenMitä Platon on minulle opettanut (154 s.)Kirjastudio, Helsinki 2005ISBN 952-482-015-3

P.S. Minerva-kustannus on ostanut 1.2.2006 KirjaStu-dion ja KirjaStudion nettisivut on suljettu. Minervan si-vuilta ei vielä löydy tietoja ko. teoksesta.

KIRJAESITTELYNN

20 AGON 10 15.3.2006

WEB-versio

Kasvatuksen filosofia kiinnittyy vahvasti länsimaisenfilosofian peruskysymyksiin. Luonteeltaan kasvatus onhumaania ja siis ihmiseen kiinnittyvää. Kasvatuksen hy-poteesi on ihminen itse. Jotta voimme syventää kasvatuk-sen tarkastelua, on hyvä paneutua siihen liittyvien muu-tamien termien kuten kasvatus ja opettaminen merkityksiin.Näin tapahtuva tarkastelu avaa meille helposti kasvatuk-sen poliittiset kasvot ja heittää ilmaan radikaalin kasva-tuksen keskeiset kysymykset.

Kasvatuksen voidaan formaalissa kontekstissa sanoaolevan ”johdonmukaisuuteen pyrkivää toimintaa kasva-tettavan persoonallisuuden, valmiuksien tai yhteisöönsopeutumisen muuttamiseksi edulliseksi katsottuunsuuntaan tai säilyttämiseksi tilassa, jota pidetään edullise-na.” (Nurmi, 1997, 61). Vastaavasti opettamisen voidaansanoa olevan ”kouluttajan ja koulutettavan välistä vuoro-puhelua, jonka oletetaan vaikuttavan opetustavoitteidenmukaisesti…” (mt., 62). Todettakoon, että Nurmen mää-ritelmät ovat alustavia ja vain kuvaa antavia, mutta neavaavat sellaisinaan jo yhdenlaisen näköalan kasvatuksenontologiaan. On helppo huomata, etteivät määritelmätvain implikoi taustalla olevia ihmiskäsityksestä ja maail-mankuvasta kertovia oletuksia vaan suorastaan räjäyttä-vät ne naamalle. Kasvatus ja opettaminen eivät ole niinyksinkertainen asia kuin mitä mikä tahansa niiden mää-rittely-yritys antaa ymmärtää. Kyse on ihmisessä realisoi-tuvasta valtavasta määrästä potentiaaleja, jotka yhdessämuodostavat ilmiön, joka näyttää kiinnittyvän ihmisenäolemiseen sellaisella tavalla, mikä mahdollistaa puheenitse ihmisestä. Kasvatuksellinen on kulttuurista ja kult-tuurinen on poliittista.

Vaikka opetus-opiskelu-oppimis-prosessin tarkkamäärittäminen ei ole mahdollista, kaikki sen määrittely-yritykset paljastavat kuitenkin jotain merkittävää kasva-tuksen ontologiasta. Mitä tarkoittavat ”hyvään kasvatuk-seen” liittyvät parhaaksi katsottu tapa, (muokattavissa ole-va) persoonallisuus, (muokattavissa oleva) yhteisöön sopeu-tuminen, (tavoitteisiin pyrkivä) vuoropuhelu, (opetettu) tie-to, (opetettu) taito, (opetuksella tuotettu) valmius ja (ope-tusta ohjaavat) opetustavoitteet? Voi sanoa, että ”hyvä kas-vatus” liittyy jonkinlaiseen yhteiskuntasopimuksen to-teuttamiseen – kasvatus perustuu vallitsevaan yhteisölli-seen olemisen tapaan, lakeihin ja normeihin, jotka yhteis-kunnallisesti ideaalissa tapauksessa kuvastavat kansankäsityksiä ihmisenä olemisesta, yhteiskunnasta, oikeastaja väärästä. Oikea ja väärä vahvistetaan poliittisen proses-sin kautta, jossa siirretään käsitykset lakeihin ja sitä kauttamyös yhteiskunnassa toteutuvaan kasvatukseen. Mukaanastuu lakien lisäksi koko yhteiskunnan tila ja poliittisenjärjestelmän luomat eri koulutasoja ohjaavat opetussuun-nitelman perusteet. Kasvatus on siis läpeensä poliittista.

Kasvatuksen äärimmäisestä poliittisuudesta huolimat-ta ideologia ja valta on pyritty tekemään suomalaisessa

peruskoulussa ja toisen asteen koulutuksessa mahdolli-simman näkymättömäksi. Ideologioista puhuminen onlailla kielletty eikä opetuksen vallitsevaan käytäntöön lii-ty ihmiseen ja järjestelmään liittyvää valta-analyysiä vaanpikemminkin sellaisen ”oivalluksen” välittäminen vapaa-ehtoisesta alistumisesta, joka antaa perusteen totella val-lassa olijaa. On elettävä vallalla olevan ”luonnollisenasenteen” mukaisesti (Suoranta, 2005, 11), jonka kysymi-seen ei ole varaa.

Kasvatuksen suhdetta poliittiseen voidaan jäsentääerottamalla toisistaan poliittinen kasvatus (political educa-tion) ja politisoitunut kasvatus (politicized education).Ensimmäinen on yhtä poliittista kuin jälkimmäinenkin,mutta toimii avoimen tiedostavasti. Politisoitunut kasva-tus puolestaan yleensä kätkee poliittiset valtarakenteetasiantuntijoiden erilaisia pedagogisia käytänteitä tukevan”objektiivisen puheen” taakse. (Suoranta, 2005, 19.). Mi-käli haluaisimme sijoittaa suomalaisen koulujärjestelmänmainittuun jakolinjaan, olisi se melko selkeästi politisoitu-neen eli ideologian ja vallan näkökulmasta ”kätketyn”kasvatuksen puolella. Luokkahuoneesta löytyykin poliit-tisen järjestelmän indoktrinoima oikeassa uskossa elävä”luonnollisen asenteen” poliitikko ja hänen indoktrinaa-tiotyönsä pieniä innokkaita uhreja.

Radikaali kasvatus pyrkii purkamaan politisoituneentilanteen rakentamalla opetuksesta, opiskelusta ja oppi-misesta tiedostettu prosessi kysymällä vallan ja ideologi-an perusteita eli tuomalla julki ne komponentit ja niidenilmentymisen tavat, jotka integroivat kasvatuksen välttä-mättömäksi osaksi taloudellisia, kulttuurisia ja sosiaalisiarakenteita ja niihin liittyvää valtaa. Näin ollen radikaalikasvatus on kasvatuksen ”poliittista sosiologiaa” taiFoucault’a vapaasti mukaillen ”kasvatuksen arkeologi-aa”, joka on kiinnostunut siitä, miten oppimiseen johta-vasta prosessista tai ylipäätään ihmiseksi tulemisestamuodostuu ”luonnollisen asenteen” kautta ”vakavaa,uskottavaa ja totta” ja kysyy, miten tämä voidaan tuodajulki (vrt. Valtonen, 2005, 207-212). Voimme todeta, että”luonnollinen asenne” on määritelty hegemoniavallanavulla, mutta se ei pelkästään riitä radikaalille kasvattajal-le. Radikaali (lat. radix = juuri) haluaa mennä juuriin(Suoranta, 2005, 11) ja luoda katseen vallitsevan taaksesiihen, josta maailma nousee. Kyse ei ole pelkästä vallanja ideologian de- ja rekonstruktiosta vaan kriittisen itse-tuntemuksen rakentamisen aloittamisesta dekonstitutio-nalisoimalla ”luonnollinen asenne” ja aloittamalla pohja-ton hämmästely. Näin muodostuvaan kriittiseen asentee-seen liittyy järjen vapautuminen välineellisyydestä ja ih-misen kulttuuris-poliittinen emansipaatio (Suoranta,2005, 218, 221).

Radikaali kasvatus luo haasteen muuttaa ”vallitsevatkäytänteet” lähemmäksi esimerkiksi sosiaalityössä tun-nettuja kriittisen arvioinnin tuloksena syntyviä ”hyviä

LUONNOLLISEN ASENTEEN POLIITIKOT

RADIKAALI KATSAUS KASVATUKSEN POLITIIKKAANJarno Ristaniemi opiskelija

21AGON 10 15.3.2006

WEB-versiokäytänteitä”, joihin liittyvät pedagoginen prosessi kuiten-kin tähtäisi jatkuvaan muutokseen. Jatkuva muutos ker-too ”juuriin menevästä” kriittisyyteen ja avoimuuteenperustuvasta havainnoinnista, analysoinnista, arvioinnis-ta ja jonka konstruktiona syntyy refleksiivistä tietoa ja sii-hen perustuvaa päätöksentekoa. Jotta ”vallitsevien käy-tänteiden” arviointi olisi mahdollista, tulee myös opetta-jankoulutukseen tuoda kriittisyyteen kannustavia ele-menttejä. On syytä pohtia kasvatukseen liittyviä vallan jaideologian mekanismeja. Opiskelijoiden tulisi tutustua”sosiologiseen tutkimukseen, joka kohdistuisi hallinnolli-seen valvontaan, byrokraattiseen manipulaatioon, esi-neistymisen prosessiin, paikallisissa yhteisöissä sekä laa-jemmissa kansallisvaltioiden konteksteissa syntyväänväkivaltaan sekä maailman ekosysteemeissä esiintyviintuhoaviin rakenteisiin” (McLaren & Fischman, 2001, 243).

Hauskaa kyllä, mutta radikaali kasvatus on kentiesradikaalein juuri siinä, että se kohdistaa hegemoniavaltaapitävään tahoon vaatimuksen tuoda esiin käytetty valta jamanipulaatio ja siis kasvatuksen poliittiset rakenteet.Kaikille historiaa tuntevillehan on selvää, etteivät kriitti-nen asenne ja valta ole parhaimmat kalakaverit. Taitaapikemminkin olla niin, että radikaali kasvattaja on kala,jota valtaa pitävä pyytää hegemonia-koukullaan pois ve-destä. Radikaalin kasvatuksen henkireiäksi taitaa lopulta

jäädä vallan heikko siima ja yksittäisten opettajien aktiivi-suus, halu ja taito toimia kriittisen asenteen herättelijöinä.

Lähteet:

McLaren, Peter & Fischman, Gustavo. Toivon palaut-taminen. Opettajankoulutus ja yhteiskunnallinen oikeu-denmukaisuus globaalistumisen aikakaudella. TeoksessaGiroux, Henry & McLaren, Peter (2001). Kriittinen peda-gogiikka. Vainonen, Jyrki (suom.). Tampere: OsuuskuntaVastapaino.

Nurmi, Kari (1997). Johdatus kasvatuksen filosofisiinja historiallisiin perusteisiin. Helsingin yliopisto, Lahdentutkimus- ja koulutuskeskus. Jyväskylä: Gummerus Kir-japaino Oy.

Suoranta, Juha (2005). Radikaali kasvatus. Kohti kas-vatuksen poliittista sosiologiaa. Helsinki: Gaudeamus.

Valtonen, Sanna. Tiedon ja vallan kaivauksilla: MichelFoucault ja mediatutkimuksen mahdollisuudet. Teokses-sa Mörä, Tuomo; Salovaara-Morig, Inka; Valtonen, Sanna(toim.) (2004). Mediatutkimuksen vaeltava teoria. Helsin-ki: Gaudeamus.

PITÄÄKÖ KOIRANI SYÖDÄ ERITYISTÄ KOIRANRUOKAA?Pia-Krista Rimppi

Ilmastonmuutos pakottaa meidätkyseenalaistamaan elintapamme. Luonnollisestiniitä olisi syytä tarkistaa ilman minkäänlaistamuutostakaan. Kysehän on siitä, kuinkakohtelemme ympäristöämme, muita eläimiä,kasveja ja ihmisiä. Kyse on siitä, minkälaisiaihmisiä me olemme ja myös siitä, kenellä on oikeuspäättää ympäristömme muuttamisesta.Kulutukseen puuttuminen ja luonnonsuojeleminen eivät silti ole suositeltaviapuheenaiheita. Monelle ne aiheuttavat vainahdistusta ja pahoinvointia. Sen asianmyöntäminen, että me ihmiset olemme tuhonneetomaa elinympäristöämme, ei tietenkään voiherättää iloisia tuntemuksia.

ACIA (Arctic Climate Impact Assessment)- raportti on Ark-tisen neuvoston tilaama arviointi, jossa on tutkittu arktisen alu-een ilmastonmuutosta ja sen vaikutusta arktiseen alueeseensekä koko maailmaan. Sen tekemiseen on osallistunut satojatutkijoita eri puolilta maailmaa ja työtä on tehty noin neljänvuoden ajan. ACIA-raportin mukaan tärkein osatekijä ilmas-tonmuutoksen etenemisessä on ihmisen toiminta. Hiilidioksi-din ja muiden kasvihuonekaasujen päästöt lisääntyvät tasaistatahtia, sillä kulutuksemme ei näytä hidastuvan. Tänne meidänarktiseen alueeseemme muutos vaikuttaa erityisen voimak-kaasti. Keskilämpötila on noussut kaksi kertaa nopeammin,kuin muun maailman lämpötila. Se, mitä tapahtuu arktisellaalueella, vaikuttaa lopulta koko muun maailman ilmastoon.

Meidän kotikontumme siis antaa eräänlaisen esinäytöksen sii-tä, mitä myös muualla tulee tapahtumaan.

Ilmastonmuutoksen vaikutukset arktiseen luontoon ovatmonenlaisia. Nähdään jopa hyviä vaikutuksia, kuten mahdol-linen metsien kasvun lisääntyminen ja sitä myötä hiilinielujenkasvu. Kuitenkin samalla lämpenevät kosteikot ja sulava iki-routa synnyttävät melkoisia metaanipäästöjä, joten tulos saattaajäädä miinuksen puolelle. Lisäksi lämpeneminen tuo alueelleuusia tuhohyönteisiä ja metsäpalojen ennustetaan lisääntyvän.Todennäköisesti sellaiset eläinlajit, jotka ovat riippuvaisia me-rijäästä, joutuvat sukupuuton partaalle.

Stratosfäärin eli yläilmakehän otsonikerroksen oheneminenaiheuttaa ultraviolettisäteilyn lisääntymistä. Otsonikato tulee-kin olemaan vielä vuosikymmeniä pysyvänä ilmiönä arktisellaalueella. Ultraviolettisäteilyn lisääntyminen on uhka sekä ih-misten terveydelle että muidenkin arktisten lajien ja ekosystee-mien elinkelpoisuudelle. Talvella 2005 todettiin pohjoisennapa-alueen otsonikerroksen huomattava oheneminen. Ilmas-tonmuutos siis vaikuttaa jo elämäämme UV-säteilyn lisäänty-misen takia. Arktisen alueen ilmastonmuutoksella tulee ole-maan suuria yhteiskunnallisia vaikutuksia. Alueen alkuperäis-kansojen metsästyskulttuurit tuhoutuvat ja samalla heikkeneeruokavaliokin, kun perinteisen ravinnon saatavuus heikkenee.Siinä vain muutamia muutoksia, joita voimme joutua kohtaa-maan.

Vallalla tuntuu olevan sellainen käsitys, että emme voi vai-kuttaa käynnissä olevaan ilmastonmuutokseen millään muullatavalla kuin kiihdyttämällä sitä. Kuitenkin olemme itse olleetsitä aiheuttamassa, joten en ymmärrä kuka muu meidät voisitästä tilanteesta pelastaa. ACIA-hankkeen raportin mukaan il-

jatkuu sivulla 23 -->

22 AGON 10 15.3.2006

WEB-versio

LAADUN VARMISTUS USKONTOONaate- ja oppihistorian dosenttiTampere, OuluFilosofian sivutoiminen tuntiopettajaLapin yliopisto

Juhani Sarsila

LAADUN VARMISTUS USKONTOON

Jeesuksen valtakunta ei ollut tästä maailmasta. Kehi-tyskeskustelusta Pilatuksen kanssa tuli fiasko. Jeesus viisveisasi maaherra-esimiehensä projektista (toisin kuin yli-opiston nöyrästi viisaat hallintoalamaiset nyt herrojensapalkka- ja laatujärjestelmäprojekteista). Puusepän poikatukehtui puuristille roomalaiseen tapaan. Spektaakkeli olituona virikeköyhänä aikana elämysherkkua katsojille jaRooman sotilaille (humanisti Edwin Linkomies muutennäki juutalaiset syyllisiksi Jeesuksen pitkitettyyn teloituk-seen). Filosofi Seneca piti ristille joutumista kauheimpana,mitä kenellekään voi sattua. Jokin outo motiivi sai Jeesuk-sen heittäytymään ”tämän maailman ruhtinaan” eli Paho-laisen syliin. Se teki kipeää. Ja kipeää olisi tehnyt myöselävältä nylkeminen tai seivästys itämaiseen, mm. turkki-laisten aikanaan innokkaasti noudattamaan tapaan.

Jeesus teki laatutyötä vielä ristillä. Hän pelasti kirkontradition mukaan toisen niistä ryöväreistä Helvetin lies-koilta. Kuvittelisin, että olisi vielä ”haasteellisempaa” jou-tua elävältä nylkemisen ja tai seivästämisen laatujärjestel-miin. Pystyisikö sellaisessa tilassa esittämään yhtään oop-perarepliikkiä, saati käymään modernia, akateemista ke-hityskeskustelua tuiman esimiehen kanssa?

Pilatus oli dynaaminen hallintomies. Periaatteessa hänolisi tuotteistanut Jeesuksen kehittämään Rooman valta-rakenteita. Juutalaisvastaiset Evankeliumit mainostavatPilatusta traagisena sankarina. Jerusalemin demos (’kan-sa’), sanoisinko demoni, sai demokraattisesti ja asiakasläh-töisesti tahtonsa läpi. Isä Jumala varmisti ainoan poikansa”laadun” (vrt. saksan Qual, ’tuska’) laittamalla hänet Pa-holaisen testiin. Vapaalle jalalle pääsi kriminelli ja kaiketisympaattinen (sic!) Barabbas. Uskonnollisten palvelujenkuluttaja-asiakkaat hurahtivat vääriin valintoihin. Sitä sedemokratia teki silloin ja oli ennenkin tehnyt. Yli 400vuotta aiemmin Sokrates oli noteerannut Ateenan demo-kratian struktuureihin kätkeytyvän ja vähän väliä aktuali-soituvan väkivallan. Toisaalta demokratia mahdollistiSokrateen pääsyn, ellei suorastaan pyrkyryyden filosofi-an marttyyriksi, kun hän sai painaa myrkkymaljan rumil-le huulilleen 399 eaa. Se oli helppo ja filosofian hengenmukainen lähtö tästä maailmasta.

Kristinusko selvitti kehityskriisinsä ja kelpasi Roomanvallan välineeksi v:sta 313 (tämä luku muistetaan AkuAnkan kaaran rekisterinumerona). Kristinusko on saanutaikaan enemmän pahaa kuin hyvää. Valtaistuimen ja alt-tarin liitot ovat tehneet hirveää tulosta. Kuka sanoo esim.sen, miksi kristityt kansat ovat riemurinnoin sotineet toi-siaan vastaan ja miksi partikulaariset kristityt polkevattoisiaan ja abstraktia ihmisyyttä kaikin tavoin? Kristuksenusko on nyt kehittynyt selkeäksi menestysteologiaksi.Kirkon itsensä sisällä toteutunut maallistuminen on kir-kastanut kuvaa: ja individualistinen kristinusko on sisäl-

tänyt oman tuhonsa siemenet opettaessaan kunkin olevanyksin jumalaansa (ja perkelettään) vastassa ja vielä elävänja kuolevan yksin ja erikseen. Sitten kun kristinusko maal-listui ja filosofoitui, se ilmeni nominalismina (keskiajanlopulta alkaen). Moni filosofi kannattaa nykyisin kes-kiajan nominalismin jatketta, uuspragmatismia: ei olisiJumalaa, sen kummemmin kuin sielua ja kieltäkään –paitsi nominalistisessa mielessä. On vain loputon määräpartikulaarisia individejä.

Kaunis, rohkea ja rikas uskoo olevansa ennalta mää-rätty pelastukseen. Hän nauttii optioita ja aisti-iloja joaktuaalisessa maailmassa. Hänellä on parempi syy uskoaJumalan puoltavan hänen asiaansa kuin maan matosella.Tältä puuttuu niin kauneus, hyve kuin rahakin. Tosinmatonen voi palavasti isota hyvitystä tai tasoitusta, mitenvaan.

Meidän ei ole syytä sääliä Pilatusta; hän alusti ja avittiprojektia; sen tarkoituksena oli nujertaa kristinusko. Roo-ma onnistui huijauksessaan…. Myöskään Jeesus ei sääliäkaipaa. Hänellä oli yliajallinen projekti. Vaan ajallinen Jee-sus tuhoutui sooloilevaan individualismiinsa. Ristillä hänmenetti uskonsa manaan (se tarkoittaa magiassa aitoa javäkevää, mutta niin oikukasta voimaa). ”Jumalani, Juma-lani, miksi minut hylkäsit?” Doketolaiset harhaoppisetkoettivat pelastaa Jeesuksen ihmisarvon. Oikea Jeesus eiolisi luhistunut ristille. Hän olisi loihtinut Getsemaneen javiimeistään Golgatalle kaksoisolentonsa (”Varjo-Jeesuk-sen”). Tosi Jeesus on voinut olla maagikko Giordano Bru-non ja Carlos Castanedan tyyliin tai (epätodennäköisem-min) taivaallinen henkiolento, samaa substanssia kuinajateltu isänsä. Ja miten ihmeessä korkea Jumala kehtaaalentua itse tai nöyryyttää ihmistä, ”omaa kuvaansa”, ris-tillä? Doketolaiset opettivat Jumalan / Jeesuksen kärsivänvain näennäisesti (Jesus impatibilis – Jeesus, joka ei kärsi).”Oikeaoppisten” mukaan Jeesus on nimenomaan kärsi-nyt Jumala (Deus passus). Vanhin Rooman kaupungistalöytynyt krusifiksi esittää ristiinnaulittua aasia. HumanistiCicero (103 – 43 eaa.) hyväksyi ristiinnaulitsemisen jamuut amfiteatraaliset elämysrääkkäykset kurinpidollisis-ta ja didaktisista syistä. Pitäisikö Cicero-fanien, sikäli kuinsellaisia on, pyytää hyvän sään aikana anteeksi moder-neilta kristityiltä, sikäli kuin sellaisia enää edes on?

Oman etunsa vuoksi ajallisen Jeesuksen olisi pitänytkuulla konsultteja eli ”vastata aikansa haasteisiin”. Jeesuskaatoi rahanvaihtajain pöydät temppelissä ja potki myyn-titykit ulos kadulle. Sen sijaan hänen olisi kuulunut lujit-taa heprealaisen uskon ja roomalaisen rahan liittoa. MiksiJeesuksen piti provosoida maanmiehiään ja Pilatusta japyrkiä spiikattavaksi Golgatalle? Häneltä puuttui mielis-telyn hyve. Modernit individualistit sanovat, että elämäon arvo sinänsä (an sich); siitä täytyy pitää kiinni kynsinhampain. Itsensä uhraamista pidetään hölmöilynä. Itseuhrikuuluu primitiivisiin yhteisöihin tai omassa kehitykses-

Kuv

a: w

ww

.uta

.fi

23AGON 10 15.3.2006

WEB-versiosään primitiiviseen vaiheeseen jumiutuneelle ihmisrievul-le.

”Kristinuskon” Jeesus- tai Kristus-keskeisyydestä ontullut (trendikkäästi sanoen) haaste kirkolle... Nyt kehite-tään kilvan asiakaslähtöisen kristinuskon rakenteita. Ihmisettahtovat maksaa yksilöllisesti räätälöidyistä ja kivoistalaatupalveluista. Hautajaisista luovutaan pian. Ne ovatikäviä ja itkuisia, ja rahaa palaa. Hautajaisista eroon pää-semiseksi tarvitaan lainsäädäntöä, tiukkaa valvontaa jatarvittaessa maksimaalista kriminalisointia.

Itse kukin aktivoikoon hänessä itsessään uinuvaa Kris-tus-tietoisuutta. Jeesuksen ja Mestari Eckhartin filosofianmukaan jokainen on potentiaalinen Kristus. Tosi ihmisyy-

den toteutuminen edellyttää, että yksi toisensa jälkeenluopuu Jumalasta voidakseen elää jumalisesti.Kirkko(kin) kehittää rakenteitaan niin, että siitä itsestääntulee tarpeeton. Ensin tyhjenivät kirkot, sitten pankkisalit.Miten käy yliopistoille? Edessä siintää ajolähtö kokonaanvirtuaalisiin oppimisympäristöihin. Niinpä nykyisen ope-tuksen kehittämisen tarkoitus on saada oppilaat oppi-maan ilman opettajia siten, että opettajat pääsevät makaa-maan hautoihinsa (sanoi opetuksen kehittämispäällikköTampereen yliopistossa). - Saa nähdä, kuinka kauan indi-vidualismi tästä vielä pahenee. Tekeekö kipeää? Jos Paho-lainen on olemassa, hänellä on täysi syy splitata kylkensänaurusta. Ehkä Paholaisuskon hiipuminen on itsensä Pa-holaisen keksimä ovela projekti. Jotakin uutta on joka ta-pauksessa tekeillä.

mastonmuutosta voidaan lieventää ja hidastaa, jos yhteiskun-tamme päättävät rajoittaa päästöjä merkittävästi. Tämä tarkoit-taa juuri sitä, että me voimme vaikuttaa ilmastonmuutoksennopeuteen ja voimakkuuteen omalla käyttäytymisellämme.

Ympäristön muuttumiseen liittyy olennaisesti sanapariluonnon hyötykäyttö. Sillä tarkoitetaan luonnonmateriaalien hyö-dyntämistä ja jalostamista tuotteiksi. Luonnollisesti meidän elä-mämme rakentuu ja on mahdollista vain luonnon hyödyntämi-sen avulla. Jokainen ymmärtää ympäristöön kohdistuvan pi-laantumisen vaikutuksen laajuuden eron esimerkiksi sienestä-misen ja öljyn poraamisen välillä. Jossain lienee syy sille, mik-si emme tee asioille mitään ja jatkamme edelleen luonnon raja-tonta hyödyntämistä.

Jo antiikin ajan ajattelijat alkoivat painottaa järjen merkitys-tä todellisuuden luonteen ymmärtämisessä. Järjen avulla olisaavutettavissa korkein hyvä ja paras elämä. Niinpä aisteinhavaittava todellisuus eli meidän normaali kokemuksemmeympäristöstä oli vähemmän arvokas asia. Aistimaailmaa voitiinsilti käyttää välineenä korkeamman hyvän saavuttamiseen. jo-ten luontoa voitiin siis käyttää hyödyksi. Kristillinen ajattelu toioman osansa mukaan luonnon hyödyntämisen historiaan. Luo-miskertomuksissa ihminen mainittiin luoduksi jumalan kuvak-si ja kaiken elollisen valtiaaksi. Tällöin ihminen olisi muun luo-makunnan valtias. Toisaalta taas todetaan, että ihminen on ase-tettu Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä. Raa-matun mukaan ihminen olisi sekä luomakunnan valtias ettämyös velvoitettu suojelemaan sitä.

Uskonto oli hallitsevana tieteessä 1700-luvun lopulle saak-ka ja sen vuoksi monet tiedemiehet selittivät tekemisiään us-konnollisilla perusteilla. Kristinuskoa alettiinkin käyttää luon-non välineellistämisen oikeutuksena. Tiede ja teknologia siisvain toteuttivat jumalan suurta kehitysohjelmaa. Ihminen nos-tettiin muuta luontoa ylempään asemaan sekä antiikin ajatte-lussa että kristillisessä perinteessä. Luontoa ei silti kummassa-kaan ajattelun historiassa asetettu pelkäksi hyödyntämisenkohteeksi, vaan ihminen on ollut osa suurta kokonaisuutta.Luonnon välineellistäminen nykyisessä mittakaavassa on alka-nut uuden luonnontieteen mukana.

Suuri kumous luonnontieteissä tapahtui 1600-luvulla. Noi-hin aikoihin alettiin ymmärtää paremmin taivaankappaleidenliikkeitä, tutkittiin maan vetovoimaa ja havaittiin ihmisen ve-renkierron toiminta. Lisäksi otettiin käyttöön kaukoputki, mik-roskooppi ja painokone, jonka avulla tieto alkoi levitä huimaa

vauhtia. Ajattelussa tapahtui valtava muutos. Uskonnollisuusalkoi väistyä tieteestä. Syntyi tieteellisen edistyksen käsitys, jon-ka mukaan tärkeintä oli tuottaa koko ajan uutta tietoa. Erityisenarvokkaaksi nousi sellainen tieto, joka hyödyttää ihmiskuntaa.Tieto on valtaa, on filosofi Francis Baconin (1561–1626) meidänpäiviimme saakka säilynyt lausahdus, joka kuvaa hyvin uudenluonnontieteen nousua.

Ajattelutavan mullistus toi mukanaan välineellistämisen fi-losofian. Sen taustalla on ajatus olentojen jakamisesta järjellisiinja järjettömiin. Maailmamme jaettiin kahtia. Järjellisillä eli siisihmisillä oli olemassa vapaa tahto, joka järjettömiltä eli eläimiltäja kasveilta puuttui. Ihmisillä on siis oma arvonsa ja oikeuten-sa olemassaoloon, mutta järjettömät luonnonoliot eivät ole ar-vokkaita itsessään eikä niillä ole oikeuksia. Eläimillä ja kasveillavoi kyllä olla välinearvoa. Ne voivat olla arvokkaita ruokana taijokin metsäpalsta voidaan nähdä paperin valmistamiseen tar-vittavana arvokkaana raaka-ainevarastona. Luonto nähdäänjonkun hyvän saavuttamisen välineenä. Sitä pitää kaivaa taisiellä pitää järjestää matkailijoille viihdyttäviä hetkiä. Luonnos-ta täytyy saada mahdollisimman paljon rahaa irti, joten ympä-ristöongelmien keskeiseksi syyksi nousee luonnon rajaton hyö-tykäyttö.

Luonnon saastuttaminen liittyy normaalina pidettyyn joka-päiväiseen elämäämme. Se liittyy hyvinä pidettyihin asioihin,kuten kodin perustamiseen ja ylläpitämiseen. Se liittyy siivouk-seen, ruokailuun, peseytymiseen, lukemiseen sekä työntekoon,opiskeluun, leikkimiseen ja harrastuksiin. Sen takia ympäristönlikaantumisesta on niin vaikea puhua. Yksi hyvän elämän kri-teeri tuntuukin nykyään olevan se, kuinka paljon pystymmeostamaan tavaroita ja palveluita. Se kertoo samalla kyvystä ollamukana lisäämässä tuotantoa ja kulutusta. Nämä ymmärretäänhyviksi ominaisuuksiksi ja siksi niiden arvosteleminen voi tun-tua väärältä. Jos haluamme puhua metsien suojelusta, niin vas-tapuoleksi nousevat metsurien työpaikat (tai nykyään pikem-minkin monitoimikoneiden työpaikat). Mitään muuta arvoametsillä ei nähdä, kuin niiden kasvaminen joidenkin ihmistentyöpaikoiksi ja siten muuttuminen kulutuksen välineiksi.

Tulevaisuus näyttää synkältä, mutta onneksi meillä on siltimahdollisuus vaikuttaa kaikkeen tähän. Vaikka hiilidioksidipi-toisuus tulee pysymään tavallista korkeammalla tasolla vielävuosisatojen ajan, niin voimme osaltamme olla hidastamassalämpenemisen nopeutta ja määrää. Ilmastonmuutosta voidaanlieventää, jos päästöjä rajoitetaan merkittävästi. Mielestäni tä-hän asiaan jokainen meistä voi olla vaikuttamassa. Aloittaa voivaikka antamalla Mustille sitä samaa murkinaa, mitä itsekinsyö.

jatkoa sivulta 21 Pitääkö koirani...

24 AGON 10 15.3.2006

WEB-versio

REETORIN KUULUSTELUTENTISSÄ JORMA LEINONEN

1) Jorma Leinonen, matematiikan, fysiikan ja kemi-an didaktiikan lehtori Lapin yliopistossa, kehu amma-tinvalintaasi.

Jorma Leinonen: Työ ilman kellokorttia. Yltäkylläisenvirikkeinen ympäristö. Opetus on haastavaa ja onnistues-saan palkitsevaa. Epäonnistuminen ja virheet ovat edisty-misen lähtökohta.

2) Matematiikka, fysiikka ja kemia eivät kuulu pe-ruskoulun ns. taide- ja taitoaineisiin. Millaisia nämäaineet olisivat, jos ne kuuluisivat tuohon ryhmään?

JL: Keskiajan yliopistoissa ”ars ja techne” -perheeseenkuuluivat sopuisasti grammatiikan, retoriikan ja dialektii-kan lisäksi musiikki, aritmetiikka, geometria ja tähtitiede.Uuden ajan alussa oppiaineiden luokitus muuttui ja asen-teet luokitusten mukaisesti. Matemaattisten oppiaineidenvetovoima varmaan lisääntyisi, jos ne palautettaisiin ta-kaisin luovien aineiden ryhmään. Oppiaineiden sisältöi-hin luokituksen muutoksella tuskin olisi vaikutusta.Muutos koskisikin lähinnä oppimisympäristöjä kuten ta-voitteita, oppimateriaaleja ja opetusmenetelmiä.

3) Valitse ja perustele: matematiikka, fysiikka vaikemia.

JL: Miten näistä kolmesta valitsisi parhaan? Newtonoli fyysikko ja alkemisti, mutta samalla yksi kolmestamatematiikan jättiläisestä. Toiset kaksi olivat Arkhimedessyrakuusalainen ja Gauss. Lisäksi, miten tulisimme toi-meen ilman kemian teollisuuden tuotteita kuten lääkkei-tä, muoveja, polttoaineita ym.

4) Milloin kahdesta erillisestä yksiköstä syntyy pari?

JL: Fysiikassa ilmiö on nimeltään annihilaatio. Kunkaksi partikkelia osuu toisiinsa sopivissa olosuhteissa,niiden materia muuttuu energiaksi, joka lentää säteilynätaivaan tuuliin. Esimerkiksi elektronin ja positronin välil-lä tällainen tapahtuma on mahdollinen ja vapautuneenenergian määrä on mittasuhteisiin nähden tavattomansuuri: 1,02 Mev. Parinmuodostus on annihilaation kään-teisilmiö. Parinmuodostus tapahtuu erityisissä olosuhteis-sa atomiytimen sähkökentässä, jolloin materia lisääntyyelektroni-positroni –parin verran. Tässä siis energiamuuttuu aineeksi.

5) On monta tapaa todistaa erilaisia matematiikanväitteitä. Kuitenkin jotkut ovat suositumpia kuin toiset.Puhutaan esimerkiksi Pythagoraan teoreeman kauneu-desta. Avaa meille tätä kauneuskäsitystä.

JL: Pythagoraan lauseen kauneus on sen ehdottomas-sa totuudessa.

6) Matematiikan avulla luon-toa tehdään usein säännöllisek-si ja jotenkin hallittavaksi.Onko tämä oikein?

JL: Ihminen ei voi hallita luon-toa. Luonnontieteet pystyvät vainkuvailemaan, selittämään ja jon-kin verran ennustamaan luon-nonilmiöitä. Tällä tavoin luon-nontieteet tarjoavat meille erilai-sia keinoja sopeutua luontoon.

7) Onko matematiikan/fysiikan/kemian pelko vii-sauden alku?

JL: Ei kannata pelätä. Ehdotan läheisten suhteiden sol-mimista ja ylläpitoa.

8) Mihin ihminen arjessaan tarvitsee taitoa derivoi-da y:n suhteen?

JL: Eipä tule mieleen arkielämän esimerkkiä.

9) Mille perustuu musiikin harmonia?

JL: Jo Pythagoras (n. 500 eaa.) huomasi, että soinnutkoostuvat sävelistä, joiden taajuuksien suhde voidaan il-moittaa kokonaislukujen suhteina. Esimerkiksi puhtaankolmisoinnun sävelten taajuuksien suhde on 4:5:6.

11) Kvalitatiivinen vai kvantitatiivinen?

JL: Molempia tarvitaan.

12) Platonin Timaios-dialogi, kuvaus maailman syn-nyn numerologisesta geometriasta, lienee luonnontie-teilijän pyhä kirja?

JL: Timaios-dialogi kuuluu jo fysiikan ja tähtitieteenperusopintoihin.

13) Maailmalla kokoaa täysiä katsomoja näyttelijäSteve Martin kirjoittama näytelmä Villin kanin kapak-ka, joka vastikään sai ensi-iltansa Suomessakin, Hel-singissä. Näytelmässä kapakan nuoret kantakunditPablo Picasso ja Albert Einstein kiistelevät fysiikan tai-teesta ja taiteen fysiikasta, hieman seksistäkin. Saat li-sätä yhden repliikin tähän näytelmään, ole hyvä.

JL: Einstein Picassolle: Kun katson taulujasi, minulletulee levoton olo.

Kuv

a: L

apin

ylio

pist

o