Turun Sanomat, alio, s.2, 15.7.2012

Tuomioistuinaktivismi on kriitikon silmässä

Kansanedustaja Jussi Halla-ahon hiljattainen kritiikki itseään koskevasta korkeimman oikeuden tuomiosta käynnisti kotimaisen keskustelun vallanjako-oppien loukkaamisesta. Myös Atlantintakainen presidenttitaisto ja poliittisen keskustelun päälinjat ovat viime kuukausina palautuneet vastaaviin kysymyksiin.

Debatin kehys on ollut presidentti Barack Obaman ensimmäisen kauden avainhanke, uusi sairausvakuutuslaki. Korkeimman oikeuden tehtävänä oli arvioida, onko uudistus maan myyttisen, 1790 säädetyn perustuslain mukainen: voidaanko USA:n laajalti autonomisia osavaltioita vaatia velvoittamaan asukkaitaan “ostamaan” sairausvakuutus?

Tuomioistuin päätyi hyväksymään lain kesäkuun lopun tuomiossaan äänin 5-4. Huhtikuinen kuulemisvaihe ehti kuitenkin vihjata, että oikeus kumoaisi uudistuksen.

Obama totesi tuolloin luottavansa, ettei elin ottaisi “ennenkuulumatonta askelta” kumoamalla “demokraattisesti valitussa kongressissa vahvalla enemmistöllä hyväksytyn lain”. Analyysi laukaisi rajun kritiikin republikaanileiristä.

Entisen valtiosääntöoikeuden professorin analyysi kumoamisen ainutlaatuisuudesta sattui olemaan väärä: korkeimman oikeuden valtuus arvioida lakien perustuslainmukaisuutta juontaa vuoden 1803 Marbury v. Madison –ratkaisusta. Sittemmin se on käyttänyt oikeuttaan yli 150 kertaa.

Asiavirhettä kiinnostavampaa oli Obaman jatkokritiikki: lain kumoaminen havainnollistaisi sopimatonta “pidättyväisyyden puutetta” eli “tuomioistuinaktivismia”, jossa demokratiaa uhmaavat tuomarit ylittävät toimivaltuutensa lainsäätäjän reviirille astuen. Kerrankin moite olisi oikeasti paikallaan: Obaman mukaan juuri republikaanit ovat vuosikausia suunnanneet vastaavia syytöksiä tuomarikuntaan.

Tässä Obama osui oikeaan. Vaikkapa vastaehdokas Mitt Romney - joka luonnollisesti on ehtinyt parjaamaan Obamaa vallanjako-oppien unohtamisesta - hyökkäsi liberaalia tuomioistuinaktivismia vastaan esivaalikampanjassaan 2007. Talvella republikaanien esivaalien kolmonen Newt Gingrich ehdotti, että Yhdysvaltain senaatin tulisi voida pidätyttää sopimattoman vapaamielisiä tuomioita jakelevia tuomareita.

Korvissamme argumentit kuulostavat absurdeilta; loistavathan tuomareiden valtuusylityksiä koskevat polemiikit Suomessa poissaolollaan. Kohu KHO:n presidentin Pekka Hallbergin isoäitikäännytyksiä koskevista viranomaisohjeista vuonna 2010 oli säännön vahvistava poikkeus.

Professori Kaarlo Tuori tiivisti, että “Suomessa ei ole juuri koskaan mietitty, mitä vallan kolmijako tarkoittaa tuomioistuimien ja hallitusvallan välisissä suhteissa sekä tuomioistuimien ja lainsäädäntövallan välisissä suhteissa.” Ilmiö heijastui myös hiljattaisessa “Halla-aho-gatessamme”. Asiaan liittyy tuomioistuintemme toiminnan realistisen tutkimuksen vähäisyys niin oikeus- kuin valtiotieteidenkin näkökulmasta.

Vaikka “tuomioistuinaktivismi” on siis täällä melkein tuntematon käsite, ylikansalliset oikeudentekijämme ovat saaneet kritiikistä osansa. Esimerkiksi Luxemburgin EU-tuomioistuinta toruttiin integraatiomyönteisestä aktivismista 1980-luvulla. Se alistuikin sittemmin Obaman peräänkuuluttamaan “pidättyväisyyteen”. Juuri nyt taas Iso-Britanniassa soimataan pääministeri David Cameronin johdolla kannaltamme yhtä relevanttia Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta.

Mitkä syytöksistä ovat oikeutettuja? Aktivismista tavataan sanoa, että “sen tunnistaa kun näkee”. Lopullisten totuuksien saamiseksi kritiikin kohteet tulisi kuitenkin asettaa johonkin puolueettomaan mittariin. Sellaisia ei kuitenkaan ole.

Tuomarit ovat aina olleet ihmisiä, taustojensa vankeja. Kun tapaukset ovat tarpeeksi mutkikkaita, kuten usein tulkittaessa satoja vuosia vanhoja säädöksiä nyky-yhteyksissä. ratkaisu riippuu lopulta tuomareiden henkilökohtaisista vakaumuksista. Raja oikeudellisen ja poliittisen päätöksenteon välillä hupenee olemattomiin. Siksi presidentin nimittämien korkeimman oikeuden tuomareiden poliittiset vakaumukset ovatkin Yhdysvalloissa itsestään selvää, yleistä tietoa.

Samasta syystä aktivismidebatit ovat tuomittu kiertämään kehää. Vaikkapa Obama, Romney ja Cameron tietävät sen hyvin; retoriikka on etusijassa poliittista peliä. Tässä mielessä Obamacaren asetelman poliittisista seurauksista löytyykin ennakkotapaus maan historiasta.

Demokraattipresidentin sosiaaliset uudistuspyrkimykset kilpistyivät edellisen kerran korkeimman oikeuden perustuslakitulkintaan 1930-luvulla. Pettynyt Frank Delano Roosevelt vaalikampanjoi vastahankkeella täyttää elin "nuoremmilla miehillä, joilla on omaa kosketusta nykyaikaisiin tosiasioihin ja olosuhteisiin, joissa keskiarvoihmisten on elettävä ja työskenneltävä.”

FDR uudelleenvalittiin, ja korkein oikeus päätyi itseohjautuvan pidättynäisyyden tielle. Obamacare-ratkaisu on jatkoa tuolloin muovautuneelle linjalle, jossa se pitää sormensa erossa sosiaalilainsäädäntöhankkeista. Jos oikeus olisi riistänyt Obaman kruununjalokiven, istuvan presidentin lohdutuspalkinnoksi olisi jäänyt historian osittain testaama vaaliase.