Surožin metropoliitta Anthony (Bloom) oli yksi vii-me vuosikymmenten kunnioitetuimmista kirkon-miehistä, hengellisistä kirjailijoista ja radioäänistä. Monet hänen kirjansa, kuten Rukouskoulu ja Elävä rukous, ovat muodostuneet klassikoiksi. Britannian venäläis-ortodoksisen kirkon johtajana hän oli yksi maailman vaikutusvaltaisimmista ortodokseista.

Mutta kuka oli metropoliitta Anthony, ihminen saar-namiehen ja hengellisen ohjaajan julkisen roolin takana? Miten hänen työnsä munkkina, lääkärinä, piispana, seura-kuntapappina ja hengellisenä isänä vaikutti hänen toimin-taansa kirkon palvelijana ja kirjailijana?

Tämä teos on ensimmäinen kattava esitys metropoliitta Anthonyn elämästä ja toiminnasta. Kirjassaan Gillian Crow maalaa kiehtovan muotokuvan hyvin ristiriitaisesta ihmi-sestä. Toisaalta metropoliitta Anthony oli karismaattinen, lämmin persoona, joka säteili ympäristöönsä riemullisen uskonsa hehkua. Toisaalta hän joutui kamppailemaan anka-rasti voittaakseen ujoutensa, epävarmuutensa ja ajoittaisen masentuneisuutensa. Tämä sympaattinen, rehellinen muo-tokuva kiinnostanee kaikkia, joita metropoliitta Anthonyn omat teokset ovat koskettaneet.

Gillian Crow on ortodoksinen kirjailija ja Moskovan patri-arkaatin Surožin hiippakunnan (Iso-Britannia) hiippakunta-sihteeri. Hän teki yhteistyötä metropoliitta Anthonyn kans-sa toistakymmentä vuotta.

ISBN 978-951-97815-6-3

OrtOdOksinen Veljestö

TÄ

MÄ

PY

HÄ

MIE

S

G I l l I a n C r o wGIllIan C r o w

T ä m äp y h äm i e s

T ä m äp y h äm i e s

G i l l i a n C r o w

VaikuTelmia meTropoliiTTa

a n T h o n y B l o o m i s T a

5

JohDanTo

n

Metropoliitta Anthonyn kuvaus itsestään erosi

huomattavasti kirjan nimestä Tämä pyhä mies.

”En ole hyvä ihminen”, hänellä oli tapana sa-

noa. Hän tiedosti puutteensa. Hänen vaatimat-

tomuutensa ei ollut suinkaan alentuvaa teko-

hurskautta, vaan se perustui hänen käsitykseensä Jumalan

kirkkaudesta. Metropoliitta Anthony näki Jumalan kirkkau-

den paljastavan hänen puutteensa tuskallisen selvästi.

Häntä ympäröivien mielestä hän näytti silti usein heijas-

tavan Jumalan kirkkautta. Monet saattoivat käyttää metropo-

liitta Anthonysta Lontoon silloisen kreikkalaisen arkkipiispan

Methodioksen sanoja, jotka hän lausui vieraillessaan Lon-

toon venäläisessä katedraalissa maaliskuun 2. päivänä 1986:

”Tämä pyhä mies”. Samaan tapaan häntä nimitettiin kerran

radiohaastattelussa ”eläväksi ikoniksi”. Vaikutelma ei perus-

tunut pelkästään hänen ulkoiseen olemukseensa, hänen täys-

partaansa ja hellittämättömään katseeseensa, vaan hänet ta-

vanneet aistivat hänen persoonassaan selvästi Jumalan kuvan.

Hänen pyhyytensä oli kuitenkin suhteellista. Hänen ole-

muksensa saattoi säteillä kirkasta kristillistä sanomaa, mutta

ollessaan väsynyt, sairas tai masentunut – tai yksinkertai-

sesti maailmallinen – hän saattoi käyttäytyä yhtä käsittämät-

tömästi kuin kuka tahansa. Silloin Jumalan kuvaa himmensi

hänen luonteensa pimeämpi puoli. Tämä kirja ei ole hagiogra-

fia, sillä hän ei ollut pyhä, vaan meidän kaltaisemme ihminen

synteineen ja heikkouksineen. Ne saattoivat tehdä hänestä

hyvinkin ärsyttävän ja loukata joskus syvästi hänet kohdan-

neita. Miehen suuruuden ja hänen luonteensa pienuuden vä-

lillä vallitsi ällistyttävä paradoksi.

s i s ä l l y s

JOHDANTO . . . . . . . . . . . . . . . . 5

I VARHAISET VUODET . . . . . . . . . . . 141. Tausta . . . . . . . . . . . . . . . . . . 15

2. Varhaislapsuus . . . . . . . . . . . . . . 26

3. Kouluvuodet pariisissa . . . . . . . . . . . . 43

II UUSI ELÄMÄ . . . . . . . . . . . . . . 644. Kääntyminen . . . . . . . . . . . . . . . 65

5. Opiskeluaika . . . . . . . . . . . . . . . 88

6. Lääkäri, sotilas ja munkki . . . . . . . . . . 108

III LONTOO . . . . . . . . . . . . . . . 1437. Pappeus . . . . . . . . . . . . . . . . 144

8. Sergievon piispa . . . . . . . . . . . . . 176

IV KIRKON VOIMAHAHMO . . . . . . . . . 2039. Surožin metropoliitta . . . . . . . . . . . 204

10. Visioitten mies . . . . . . . . . . . . . 229

11. Ulkoiset näköalat . . . . . . . . . . . . . 255

12. Starets . . . . . . . . . . . . . . . . 284

V ”RIKKARUOHOT EIVÄT KOSKAAN KUOLE” . . 31713. Katse tulevaisuuteen . . . . . . . . . . . 318

14. Katse ikuisuuteen . . . . . . . . . . . . 335

EPILOGI . . . . . . . . . . . . . . . . . 354

15

1. luku

TausTa

n

Surožin metropoliitta Anthonylla, syntyjään An-

dré Borisovitš Bloomilla, oli häntä lainatakseni

”tausta”. Hän oli diplomaatin poika ja säveltä-

jä Aleksandr Skrjabinin sisarpuolen poika. Hän

syntyi juuri ennen ensimmäistä maailmanso-

taa Venäjän imperiumin yläluokan maailmaan, joka oli pian

häviävä kaikkialta muualta paitsi emigranttien sydämestä.

Emigranttielämä oli sittemmin tuleva André Borisovitšinkin

osaksi. Venäjän ortodoksinen kirkko oli sidoksissa vanhaan

järjestelmään, mutta maan agnostinen eliitti oli heikentänyt

sen vaikutusvaltaa merkittävästi. Nyt ortodoksista kirkkoa

näytti odottavan henkitoreissaan hoipertelevan keisarillisen

järjestelmän kohtalo. Ortodoksisuus ei kuitenkaan tunne kuo-

lemaa ilman ylösnousemusta. Venäjän kirkko oli kuin olikin

nouseva ja kantava hedelmää Neuvosto-Venäjän kauhistutta-

vissa vainoissa ja myöhemmin kokeva ylösnousemuksen kom-

munismin romahdettua. Venäjän kirkko oli myös saava uuden

elämän emigranttien keskuudessa metropoliitta Anthonyn

rohkeiden visioiden ja esimerkin ansiosta.

André Borisovitš Bloom syntyi kesäkuun 19. päivänä 1914

Sveitsin Lausannessa, missä hänen vanhempansa asuivat hä-

nen äitinsä vanhempien Nikolai ja Olga Skrjabinin luona.

Vaikkei Skrjabineilla ollutkaan aatelisarvoa, he lukeutuivat

ylhäisöön, sillä perhe pystyi jäljittämään syntyperänsä kes-

kiajan Keski-Venäjälle. Sukupolvesta toiseen suvun miehet

olivat valinneet sotilasuran. Nikolain isä Alexander Ivanovitš

(1811–1879) oli tsaarin tykistön eversti, ja hänelle oli myönnet-

iVa r h a i s e T V u o D e T

26 27

ten, aasien ja ihmismassojen täyttäessä kadut ja nostaessa pö-

lypilvet korkealle. Koti oli poikkeuksetta tilava talo suurlähe-

tystön tai konsulaatin alueella. Hän muisti esimerkkinä talon,

jota perhe kävi tutkimassa ennen siihen muuttoa. Yksi talon

parhaista puolista oli viisivuotiaan mielestä suuri, villiintynyt

puutarha. Vielä aikuisena hän oli onnellinen muistellessaan

kahisevaa ääntä, joka syntyi hänen kahlatessaan puutarhan

korkeassa, kuivassa ruohikossa.

Kaksi vuotta aikaisemmin vallankumouksen tragedia oli

iskenyt Venäjään. Aikuisten elämä oli siihen aikaan silkkaa

kaaosta, mutta Andrén lastenkamarielämä oli vielä suojattu

uhkilta, joita hänen vanhempansa yrittivät parhaansa mukaan

torjua. Boris Bloomin kamppaillessa diplomaattisen tilanteen

aallokossa perheen muut jäsenet viettivät edelleen mukavaa

elämää palveluskunnan ympäröiminä. Myöhemmin metropo-

liitta Anthony muisteli tuota aikaa autuaallisena olotilana.

Pikku Andrén elämässä oli toki tummiakin sävyjä. Diplo-

maattiresidenssin pairidaezan (muurin ympäröimän puutar-

han persiankielinen nimitys, josta sana paratiisi on johdettu)

ulkopuolella oleva maailma oli vaarallinen paikka muutenkin

kuin maailmanpoliittisesti. Lähiympäristössä oli villieläimiä,

joita Andrén vanhemmat metsästivät, ja villikoiria, jotka ker-

ran raatelivat hänen lempikoiransa kuoliaaksi. Andrén toinen

lemmikki, pikku lammas, koki myöhemmin saman kohtalon.

Näihin julmuuksiin hän viittasi myöhemmin sanalla ”traagi-

nen” selittämättä tarkemmin, miten syvästi tapahtumat olivat

järkyttäneet hänen herkkää mieltään.

Hyvin onnellinen hän sitä vastoin oli kertoessaan lemmik-

kilampaansa erikoisista tavoista. Ne olivat painuneet hänen

mielensä sopukoihin koko loppuelämäksi. Joka aamu lampaal-

la oli tapana tulla ruokasaliin, napata hampaillaan kaikki ku-

kat pois maljakoista ja asetella ne huolellisesti pöydälle. Sitten

lammas kiipesi sohvalle loikoilemaan mukavassa asennossa,

kunnes se ajettiin ulos. Aluksi se hätistettiin pois kovalla to-

hinalla, mutta myöhemmin perhe oppi suhtautumaan tapah-

2. luku

Varhaislapsuus [1916–1923]

n

”Yksi varhaisimmista muistoistani oli valtava

persialainen tasanko, joka ulottui horisonttiin

asti. Sen keskellä oli hyvin pieneltä näyttänyt

paimen kaitsemassa lammaslaumaansa, kuten

Lähi-idän paimenet tekevät.”

Tuota lapsuuden kuvaa metropoliitta Anthony muisteli

myöhemmin raamatullisen paimenen merkityksessä ja nimen-

omaan Kristuksen, Hyvän Paimenen kuvana hänen kävelles-

sään lampaittensa edellä. Lapsuuden näky oli erittäin merki-

tyksellinen kahdesta syystä. Ensiksi hän pyhitti myöhemmin

oman elämänsä hengellisen paimenen kutsumukselle, ja toi-

seksi Lontoon katedraalissa, missä hän työskenteli lähes koko

pappeutensa ajan, oli länsioven yläpuolella mosaiikkiteksti:

”Minä olen Hyvä Paimen”. Näin näky paimenesta antoi leiman-

sa koko hänen tietoiselle elämälleen.

Persiasta olivat lähtöisin muutkin kuvat, joita hän muisteli

mukavan ja verrattain onnellisen lapsuutensa väriläiskinä. Bo-

ris Bloomin diplomaatin uraan liittyi runsaasti matkustamista

ja monia muuttoja. Kuusivuotisen Persian-komennuksensa ai-

kana perhe asui suunnilleen kymmenessä eri paikassa, vaik-

kei metropoliitta Anthony osannutkaan tarkkaan selostaa

kulloistenkin asemapaikkojen sijaintia. Hän sanoi aina, ettei

maantiede kiinnostanut häntä. Muistojen kaleidoskooppi piti

sisällään suuret kaupungin portit, mahdollisesti Teheranissa

tai Tabrizissa, ja Lähi-idän elämälle tyypillistä hyörinää hevos-

42 43

3. luku

kouluVuoDeT pariisissa [1923–1929]

n

Pariisin venäläinen emigranttiyhteisö oli 1920-lu-

vulla aivan oma maailmansa. Noin 100 000 köyh-

tynyttä ylä- tai keskiluokan jäsentä eli ahtautu-

neina surkeisiin olosuhteisiin, missä he loivat

aivan oman eristäytyneen saarekkeensa. Ve-

näläiset eivät edes harkinneet integroitumista heitä ympäröi-

vään ranskalaiseen kulttuuriin. Muutamissa kaupunginosissa,

kuten 15. arrondissementissä, venäjä oli kauppojen ja baarien

lingua franca. Kirkkoja ilmestyi lähes joka kulmaukseen, joskus

mitä yllättävimpiinkin rakennuksiin. Äiti Venäjän etuvartioase-

ma pystytettiin väliaikaiseksi levähdyspaikaksi, jota tarvittai-

siin vain siihen asti, kun bolševismi voitettaisiin ja emigrantit

pääsisivät palaamaan kovia kokeneeseen kotimaahansa.

Pariisissa pakolaiset elivät nälkärajalla. Tässä vaikeassa ti-

lanteessa Bloomin pariskunnan ensimmäisenä tehtävänä oli

työn löytäminen. Toisin kuin Wienissä, Pariisissa heillä ei ollut

hyvin toimeentulevia sukulaisia, joihin turvautua. Xenia oli kas-

vatettu joutilaaksi ylhäisönaiseksi, ja hän tiesi, ettei hänellä ollut

juurikaan mahdollisuuksia löytää pikaisesti työtä. Aikaisemmin

hän oli ollut diplomaattitalouden emäntä, apunaan useita palve-

lijoita. Nyt hänen ainoa mahdollisuutensa oli etsiä kotiapulaisen

paikkaa. Puuttuvat kotiapulaisen taitonsa hän korvasi kekseliäi-

syydellään ja älykkyydellään. Hän kuurasi lattioita, mutta opet-

kituuttamaan äärimmäisessä köyhyydessä. Pennittömien aris-

tokraattien oli otettava vastaan mitä työtä tahansa. Heillä ei

ollut minkään maan kansalaisuutta eikä heillä siksi ollut oi-

keutta saada Ranskan valtion työttömyysavustusta. Ne, jotka

eivät saaneet työtä, näkivät nälkää. Vanha Venäjä, jossa he

olivat muodostaneet yhteiskunnan kerman, oli hävinnyt. Sen

mukana olivat menneet heidän omaisuutensa, heidän statuk-

sensa ja heidän kulttuurinsa. Tästä epätoivoisesta emigrantti-

yhteisöstä Bloomit yrittivät löytää oman lokeronsa.

Xenia ja isä Anthony 1954. Estate of Metropolitan Anthony

Isä Anthony 1957. Estate of Metropolitan Anthony

Isä Georges Florovski, Vladimir Losski, isä Edward Every ja

André Bloom Pariisissa 1948. Estate of Metropolitan Anthony

KUVALIITE 2 KUVALIITE 3

1960 Estate of Metropolitan Anthony

7 Sergievon vastavihitty piispa 1957. Estate of Metropolitan Anthony

KUVALIITE 4 KUVALIITE 5

Automatkalla 1963. Estate of Metropolitan Anthony

Surožin metropoliitta 1966. Estate of Metropolitan Anthony

KUVALIITE 6 KUVALIITE 7

65

4. luku

käänTyminen [1929–1932]

n

André oli päättänyt joko löytää elämänsä tarkoi-

tuksen tai tappaa itsensä. Seuraavat kuukaudet

olivat yksitoikkoisia ja merkityksettömiä. Ei ta-

pahtunut mitään, mikä olisi saanut hänet luopu-

maan itsemurha-aikeistaan. Hän kärsi koko elä-

mänsä ajoittaisista masennuskausista ja toistuvasta kuoleman

kaipuusta. Elämänsä loppupuolella hän sanoi: ”Olen tahtonut

kuolla aina syntymästäni lähtien.” Tämä varhainen kuoleman

kaipuun vaihe oli kuitenkin vähällä jäädä hänen viimeisekseen.

Kevään 1929 lähestyessä näytti siltä, että miehuuttaan lähen-

televän koulupojan kohtalona olisi ikuinen talvi. Hän ei pysty-

nyt löytämään vastausta toivottomalta tuntuvaan etsimiseen-

sä. Edes tiukka keskittyminen koulutehtäviin tai antautuminen

venäläisen opiskelijajärjestön toimintaan eivät pystyneet va-

kuuttamaan häntä siitä, että maailmalla saattaisi olla hänelle

tarjottavanaan mitään elämisen arvoista. Hänen isänsä esi-

merkkikään ei ilmeisesti saanut häntä vakuuttuneeksi. Miten

rukouselämällä ja hengellisyydellä olisi voinut olla Andrélle

merkitystä, kun hän oli varma, ettei Jumalaa ollut olemassa?

Saapuessaan eräänä iltana nuorisoryhmänsä kokoukseen

André kuuli ryhmänjohtajan muuttaneen tavanomaista ohjel-

maa. Ennen lentopallo-ottelua he joutuisivat kuuntelemaan

erään papin puheen. Tieto sai hänet suuttumaan. Ensinnä-

kin hän oli intomielinen lentopallon ystävä, ja toiseksi ottelun

siirtäminen lähenteli hänen mielestään petosta. Johtaja puo-

iiuusi elämä

66 67

Sergei näytti tarjoavan hyväuskoisille lähes orjuuden kaltaista

tilaa. Se oli vihonviimeinen asia, jonka alistetun isänmaansa

vapauttajiksi harjoittelevat nuorukaiset halusivat kuulla. An-

drén suuttumus kasvoi sana sanalta.

Puheen päätyttyä hän oli niin raivoissaan, ettei lähtenyt

lentopallo-otteluun, vaan ryntäsi suoraa päätä kotiin. Hän halusi

tarkistaa välittömästi, mihin papin väitteet perustuivat, jottei hä-

nelle jäisi pienintäkään epäilystä kristinuskon arvottomuudesta.

André oli aivan varma, että se, mitä hän löytäisi Raamatusta, tu-

kisi papin näkökantaa. Tunsihan pappi aivan ilmeisesti Raamat-

tunsa. André oli vakaasti päättänyt, että tälle halveksittavalle

uskonnolle ällöttävine asenteineen ja vastenmielisine vaikutuk-

sineen löytyisi pian perusteltu ja kertakaikkinen tuomio.

Hän pyysi äidiltään evankeliumikirjaa ja vei sen huoneeseen-

sa. Sitten hän istuutui pöytänsä ääreen, avasi kirjan ja hämmen-

tyi huomatessaan, että evankeliumeita olikin neljä. Jottei tuh-

laisi yhtään enempää aikaa kuin oli ehdottoman välttämätöntä

tässä mielestään tyystin negatiivisessa puuhassa, hän etsi kir-

jasta nopeasti kaikkein lyhimmän evankeliumin. Myöhemmin

hän totesi, että apostoli Markuksen valinta oli hänen kohdallaan

ratkaisevaa. Markus oli kohdistanut ytimekkäät sanansa mui-

naisen Rooman impulsiiviselle ja kyyniselle nuorisolle, siis juuri

Andrén ja hänen ikäpolvensa tapaisille ihmisille.

Hän alkoi lukea, ja mitä sitten tapahtui, sitä hän oli toistava

toistamistaan koko loppuelämänsä.

Minulla oli tunne, joka joskus valtaa mielen kadulla

kävellessä. Äkkiä ihminen kääntyy ympäri, koska hä-

nestä tuntuu, että joku katselee häntä. Kesken luke-

miseni, ennen kuin pääsin kolmannen luvun alkuun,

tajusin, että pöytäni toisella puolella oli henkiolento.

Havainto oli niin hätkähdyttävä, että minun piti lo-

pettaa lukeminen ja nostaa katseeni kirjasta. Katsoin

eteeni pitkän aikaa. En nähnyt mitään, en kuullut

mitään, en tuntenut aisteillani mitään. Katsoessani

lustautui huomauttamalla, että ryhmä toimi kristillisen opis-

kelijaliikkeen alaisuudessa ja elettiinhän nyt loppujen lopuksi

suuren paaston aikaa. Andrén suuttumusta lisäsi epäilys sii-

tä, että kyseessä oli salakavala uskonnon pakkosyöttöyritys.

Hän ärähti kiivaasti kaikkien kuullen, ettei uskonut Jumalaan.

Lentopallo oli ainoa asia, jolla oli hänelle merkitystä. Johtaja

puolestaan todisteli ryhmälle, että riippumatta heidän suh-

tautumisestaan uskontoon heidän tulisi osoittaa tiettyä lojaa-

lisuutta nuorisoryhmäänsä kohtaan. Ryhmä häpäisisi itsensä,

ellei kukaan menisi kuuntelemaan papin puhetta.

”Vähin, mitä voitte tehdä”, hän sanoi, ”on tulla yhtenä mie-

henä täyttämään sali. Istukaa hiljaa ja sulkekaa korvanne pa-

pin sanoilta, jos haluatte, mutta olkaa fyysisesti läsnä.” Vas-

tahakoisesti André suostui tähän ja istuutui sohvan nurkkaan

ajatellen voivansa kenenkään huomaamatta antaa mielensä

askarella hyödyllisempien asioitten parissa.

Puhuja oli isä Sergei Bulgakov, venäläisen Pyhän Sergein

teologisen instituutin rehtori. Instituutti oli perustettu Parii-

siin vuonna 1925. Isä Sergei oli tunnettu teologi ja monien

aikuisten innoittaja. Andrén mielestä hän ei kuitenkaan on-

nistunut saavuttamaan nuoria kuulijoitaan. Isä Sergei teki

kohtalokkaan virheen suhtautuessaan nuoriin ikään kuin he

olisivat juuri päässeet lastentarhasta, vieläpä kuurojen lasten

tarhasta. Hän näet puhui niin kovalla äänellä, ettei André voi-

nut sulkea korviaan hänen puheeltaan. Mitä enemmän poika

kuuli, sitä kauhistuneemmaksi ja vihaisemmaksi hän tuli.

Papin jokainen sana ja äänenpaino olivat omiaan vieraan-

nuttamaan teini-ikäiset pojat hänen aiheestaan. Hän puhui

heille alentuvasti, ikään kuin olisi yrittänyt maanitella lemmik-

kieläimiä luokseen. ”Kisu, kisu, tule tänne”, olivat sanat, joil-

la metropoliitta Anthony kuvaili isä Sergein puhetapaa. Hän

maalasi kristillisyydestä sentimentaalisen kuvan, jota saattoi

verrata 1800-luvun rappeutuneeseen ikonityyliin. Kuva esit-

ti ”lempeää, sävyisää ja hellää” Jeesusta (Charles Wesleyn

lastenruno Gentle Jesus, meek and mild. Suom. huom.). Isä