Ilmainen lukunäyte

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

TUMMA

3.6.

Kaupungintalon puistossa järjestettiin pienet viini­festivaalit. Annasta sana puisto oli varsin liioiteltu luonnehdinta sille vehreälle mutta sangen mitättö­mälle maakaistaleelle, joka rajoittui etelä reunaltaan kaupungintaloon ja itäreunaltaan tiehen, joka leik­kasi kaupungin laidasta suikaleen matkallaan Hor­gosista Török kanizsaan ja takaisin. Pohjoispuolella kulki pääkatu kauppoineen, ja lännessä kohosi orto­doksikirkon kaunis kellotapuli. Alue oli hädin tus­kin neljäsosahehtaarin kokoinen, pelkkä kastanja­puiden varjostama pläntti Kanizsan keskustan lai­dalla. Kesäisin ihmiset istuskelivat puiden varjois­sa ohikulkijoita katsellen, leikkiviä lapsia vahtien ja juoruja vaihtaen. Iltaisin siellä kokoontui nuori­soa. Olkoon siis puisto, Anna ajatteli, onhan tänne

4

mahdutettu pakolliset patsaatkin, kaksi paikallista taiteilijaa sekä toisen maailmansodan muistomerk­ki. Za slobodu. Vapauden puolesta, serbiaksi. Puis­to oli yhtä mitätön kuin vapaus, joka tässä maassa vallitsi. Puistikko. Vapaudekko. Anna mietti miten kääntäisi sanat unkariksi. Hän ei keksinyt. Sanoilla leikkiminen sujui paremmin suomeksi, ja vapaus tuntui Suomessakin päivä päivältä abstraktimmal­ta käsitteeltä.

Ilta oli jo pimennyt. Hehkulamput roikkuivat puista kuin helminauhat ja valaisivat puiston läpi kulkevaa asfaltoitua kävelykatua, jonka varrelle oli pystytetty viininmaistajaiskojuja, pöytiä ja tuoleja. Ihmiset tungeksivat niiden ympärillä, joivat ja nau­roivat. Tutut ja puolitutut, jotkut tuntemattomatkin, joiden täytyi olla äidin tuttavia, pysähtyivät Annan nähdessään ja tervehtivät moiskauttaen poskisuu­delmat hänen molemmille poskilleen. Anna haistoi viinin ja tupakan heidän hengityksessään, kun he innostuneina ja vilpittömän uteliaan oloisina tois­telivat pakolliset kysymykset ja fraasit: mitä kuu­luu, milloin olet tullut, kauanko aiot viipyä, tulitko lentokoneella, lensitkö Budapestiin, kauanko len­

5

to kestää, otan osaa iso äitisi poismenon johdosta, hän oli hyvä nainen, et sitten päässyt hautajaisiin, veljesi onkin ollut täällä jo pitkään, miten hän voi, entä äitisi, tule käymään joku päivä, ihan milloin vain. Ja lopuksi he supisivat Annalle kuin anteeksi­pyytäen, että viime vuonna ihmisiä oli ollut paljon enemmän, harmi että täällä on näin hiljaista. Heti se alkoi, Anna mietti, anteeksipyytely. Olikohan Ti­tonkin aikana pyydelty anteeksi? Vai oliko siihen ryhdytty vasta hajoamissotien jälkeen? Jokin har­somainen huonommuuden tunne oli laskeutunut Kanizsan ylle kuin pöly hylätyssä huoneessa, mut­ta täkäläiset tuskin huomasivat sitä. Valittaminen ja vähättely kuuluivat itsestään selvästi paikalliseen puhetapaan, sen vaikutuksia ilmapiiriin ja ihmisten itsetuntoon ei kukaan tullut edes ajatelleeksi. Hiljal­leen luovuttamisen meininki. Sen Anna oli aistinut aiemminkin.

Annasta tilaisuudessa oli yllättävän paljon väkeä. Hellepäivän jälkeen ilta oli edelleen lämmin, mut­ta ilmassa tuntui lähestyvän sateen tuoksu. Ihmi­siä kierteli ympäriinsä ja tunnelma oli suorastaan riehakas. Käytävän alkupäähän rakennetulle laval­

6

le noussut bändi soitti covereita unkarilaisista hitti­biiseistä niin kovaa, että sen täytyi kuulua kaupun­gin toiselle laidalle asti. Huonommuuden tunnetta tai ei, ainakin täällä osattiin juhlia, ottaa ilo irti het­kestä, eikä kukaan, ei edes kaupungin kyynistynein vanhus, narisisi seuraavana aamuna yöunta häirin­neestä metelistä. Todennäköisesti vanhus oli itse­kin mukana juhlimassa. Tai pyytäisi lapsenlapsensa tuomaan viini maistiaisia.

Lavan edessä notkui nuorisoa olutpullot käsis­sään, paikalle virtasi lisää ihmisiä. Annaa väsyt­ti. Oikeas taan hän olisi jo halunnut mennä nuk­kumaan tai ainakin vetäytyä omaan rauhaan sänkyynsä. Kaikki ne tervehtimiset, kiljahdukset, poskisuudelmat ja kuulumisten kyselyt alkoivat ra­sittaa jo ensimmäisen jälkeen. Suomessa hän ehti aina unohtaa kanizsalaisten ylitsepursuavan, ihol­le tunkevan uteliai suuden ja oli läkähtyä siihen en­simmäisten lomapäiviensä aikana. Hän alkoi heti myös tehdä vertailuja: täällä näin, Suomessa noin. Se ärsytti häntä. Aivan kuin hän jatkuvasti punta­roisi, kumpi paikka saisi enemmän plussia ja kum­paan hän sen perusteella kuuluisi, aivan kuin hän

7

olisi tekemässä valintaa. Mutta ei hän ollut. Kohtalo oli valinnut hänen puolestaan jo aikoja sitten.

Anna oli saapunut Kanizsaan myöhään ilta­päivällä. Hän oli lähtenyt matkaan huonosti nuku­tun yön jälkeen hirvittävän aikaisin vuokrakaksios­taan Koivu harjussa, ottanut taksin lentokentälle, lentänyt pohjoisesta Helsinkiin, lentänyt Budapes­tiin, hypännyt varaamaansa vuokra­autoon lento­kentällä, valkoiseen Fiat Puntoon, jossa oli auto­maattivaihteet ja niin tehokas ilmastointi että veto tuntui vieläkin särkynä hartioissa, ajanut parisataa kilometriä moottoritietä suoraan etelään, ylittänyt rajan Röszkessä, haukkonut henkeään päästyään sen toiselle puolelle, missä puszta levittäytyi tien molemmin puolin kuin merenulappa. Vain muu­tama kilometri ja sitten liittymästä oikealle, Horgo­siin ja Magyarkanizsaan, jota kutsuttiin myös pel­käksi Kanizsaksi. Talot Horgosin laitamilla näyttivät olevan romahtamispisteessä.

Siirtymä oli ollut liian nopea. Niin se aina oli. Kun lentokone ampaisi taivaalle ja kuljetti ihmi­sen satojen kilometrien tuntivauhdilla kaupungis­ta ja maasta toiseen, ei sielu ehtinyt mukaan. Se ke­

8

riytyi perässä omaa hiljaista vauhtiaan, kyllä Anna sen tiesi, mutta ei koskaan osannut suojata itseään vaan lähti heti Kanizsaan saavuttuaan ihmisten il­moille, kavereiden luokse. Hän rasittui hetkessä niin, että tunsi lähes vihaavansa tätä paikkaa, katu­vansa tuloaan, tukehtuvansa sieluttoman kehonsa sisällä aivan kuin juuri sielu, sisin, piirtäisi kehol­le rajat ja suojelisi sitä ulkopuolisilta hyökkäyksil­tä. Se oli outo tunne. Mutta menisi kyllä ohi. Hän tiesi senkin.

He istuutuivat Nagy­Sagmeisterin viinitilan ko­jun eteen ja ostivat kolme pulloa viiniä ja yhden mi­neraalivettä. Mukana olivat Annan ystävät päiväkoti­ajoilta asti, Tibor, Nóra, Ernő ja Véra. Réka ei ollut tul­lut. Hän oli ollut huonovointinen koko päivän, ja he olivat sopineet Annan kanssa tapaavansa vasta huo­menna. Anna tunsi suunsa rutikuivaksi pitkän mat­kustamisen jäljiltä ja kumosi reilun lasillisen vet­tä. Kaverit työnsivät hänen eteensä lasillisen valko­viiniä, furmintia, jota paikallinen viininviljelijä oli valmistanut edellisenä syksynä. Täysosuma, aivan ihanaa, he kehuivat. Parempaa ei saa Unkaristakaan. Tämä valmistaja, kanizsalainen, nostaa Serbian

9

viinikulttuurin uuteen kukoistukseen, he kertoivat ylpeinä. Anna siemaisi viiniä. Se oli hyvää. Hän kat­seli ohikulkevia ihmisiä ja huomasi sitten miehen, joka vilkuili häntä viinilasi kädessään erään kojun edessä. Anna katseli hetken toisaalle, nyökkäili Ti­borin jutuille kuin olisi kuunnellut niitä, ja vilkaisi sitten varovasti miestä. Kyllä. Nyt mies suorastaan tuijotti Annaa. Kiusaantuneena Anna käänsi kat­seensa viinilasiinsa.

– Älä katso heti, mutta kuka tuo mies tuolla va­semmalla on? Tuo, jolla on hieno puku ja harmaat hiukset, Anna kysyi Nóralta. Nóra vilkaisi taakseen. Mies oli juuri syventynyt keskusteluun viinikojun myyjän kanssa.

– Hän on Remete Mihály. Kaupunginvaltuutettu, iso kiho. Aikoo osallistua parlamenttivaaleihin ensi keväänä.

Mies vilkaisi taas Annaa.– Hän tuijottaa minua, Anna sanoi ja tunsi epä­

miellyttävän kihelmöinnin selässään.– Misi-báci tykkää nuorista naisista, se on koko

kaupungin julkinen salaisuus, Tibi sanoi ja tönäisi Annaa kiusoitellen olkapäähän.

10

– Tyyppi voisi olla isäni, Anna tuhahti.Mies maksoi viininsä myyjälle ja lähti tulemaan

heidän pöytäänsä kohti.– Se tulee tänne, voi helvetti, Anna kuiskasi.– Jó estét kívánok, Remete Mihály vagyok. Mies

tuli hymyillen Annan luokse ja ojensi ison kätensä. Anna tarttui siihen ja esitteli itsensä. Miehen sor­missa oli paksuja kultasormuksia. – Kyllä minä tie­dän kuka sinä olet, tunsin isäsi oikein hyvin. Hie­no mies.

Niinpä tietysti, Anna ajatteli. Kaikki olivat tun­teneet hänen isänsä. Täällä hän oli aina isänsä ty­tär, se määritteli hänen paikkansa yhteisössä, johon hän ei enää kuulunut ja johon oli silti ikuisesti si­dottu. Isoisä, isoäiti, isoisoisä olivat juuret, ja isä ja äiti puolestaan runko josta hänen oksansa kasvoi. Tuon oksan hän saattoi miltei nähdä pulpahtavan sarjakuvien ajatuskuplan tavoin esiin, kun paikalli­set sijoittivat hänet mielessään oikeaan latvustoon arboretumissa nimeltä kanizsalaiset. Hienoinen helpotus välähti kasvoilla, kun oikea puu ja oksan­haara olivat löytyneet. Et olekaan muukalainen. Si­nut me tiedämme. Sinuun osaamme suhtautua.

11

Miten naurettavan väärässä he olivatkaan.– Oletko täällä lomalla? Remete Mihály kysyi

sitten. Anna kertoi taas samat asiat, vastasi samoihin

kysymyksiin, hymyili ja kohotti viinilasiaan, kun mies halusi nostaa maljan hänen isälleen.

– Tulehan käymään joku päivä, Remete Mihá­ly sanoi. – Voisin näyttää sinulle muutaman valo­kuvan isästäsi nuoruutemme ajoilta. Saatat yllättyä. Me olimme aika velikultia. Sitten hän puhkesi ku­meaan nauruun, hyvästeli seurueen kätellen kaik­kia ja meni seuraavalle kojulle ostamaan lisää viiniä.

– Mukava mies, Ernő sanoi. – Minä äänestin häntä viimeksi.

Anna kuuli, että hän sammalsi hieman. Nóra ha­lusi ottaa pakolliset selfiet Annan ja viinilasien kans­sa, laittaa ne heti Facebookiin. Hymyillen Anna po­seerasi poski Nóran poskea vasten, räps räps, fur­mint­lasit koholle, räps räps ja miehet mukaan myös. Muuttolintu on saapunut, Nóra kirjoitti päi­vitykseen. Hän naurahti omalle sukkeluudelleen ja ihmetteli ääneen, miksei Anna ollut Facebookissa. Anna selitti – jälleen kerran – ettei vain halunnut.

12

Hän myönsi lopulta, että voisi harkita liittymistä pi­tääkseen tiiviimmin yhteyttä vanhoihin ystäviinsä, mutta vasta siinä vaiheessa, kun Nóran ylitsevuota­vainen Facebook­hehkutus alkoi tuntua painostuk­selta. Miesten puhe siirtyi paikallispolitiikkaan, jos­ta heillä tuntui olevan vankkumattomia mielipitei­tä, naiset juttelivat työasioistaan ja siitä, mitä olivat valmistaneet päivälliseksi tänään tai eilen tai viime viikolla. Anna yritti osallistua kaverusten vauhdik­kaaseen keskusteluun, mutta ei saanut kiinni sen rytmistä, ei onnistunut työntämään sopivia sanoja sopiviin väleihin, ei oikeastaan edes tiennyt, mitä olisi kummastakaan aiheesta voinut sanoa. Niinpä hän luovutti pian ja vain kuunteli naurun pyrskäh­dysten rytmittämää kiihkeää puheensorinaa ja koh­ta ei sitäkään. Hän vaipui omiin ajatuksiinsa, tunsi hársfán huumaavan tuoksun nenässään, sulki het­keksi silmänsä ja alkoi rentoutua. Kyllä tämä tästä, hän ajatteli. Lähden pian nukkumaan, nuo ymmär­tävät kyllä, että olen väsynyt. Huomenna tämä kaik­ki tuntuu jo paljon mukavammalta ja kotoisammal­ta, näen pitkästä aikaa Rékan. Pääsen kävelemään járásille. Samassa hän tunsi rajun tönäisyn seläs­

13

sään. Hän heilahti pöytää vasten niin, että Tibin vii­nilasi kaatui. Kullankeltainen furmint valui pöydän reunalta maahan, sitä roiskahti Annan housuille­kin. Tibi ponnahti seisomaan ja huusi jotakin, ja silloin Anna huomasi, että hänen käsilaukkunsa oli kadonnut penkiltä hänen vierestään.

– Käsilaukkuni, hän huusi. – Joku vei minun käsi laukkuni.

Tibi ja Ernő ryntäsivät ihmisjoukon sekaan. – Ot­takaa varas kiinni, Tibi karjaisi, ja se kuulosti lähes vitsiltä, kuin suoraan Aku Ankasta. Anna syöksyi heidän peräänsä. Hän näki juoksevan hahmon ka­toavan väkijoukkoon, pian se vilahti jo puiston reu­nalla, eikä kukaan ehtinyt reagoida salaman nopeu­della etenevään tilanteeseen mitenkään. Anna töni ihmisiä edestään, pääsi itsekin kadunvarteen no­peasti ja ehti nähdä kaksi eri suuntiin erkanevaa juoksijaa, miehen sekä pienen punahameisen tytön, joka livahti sukkelasti ortodoksikirkon vierellä ko­hoavien kerrostalojen taakse. Mies juoksi kohti kou­lua. Molemmilla oli kädessään laukku. Hän mietti sekunnin sadasosan kumpaa lähtisi seuraamaan ja valitsi sitten miehen. Ernő, joka oli fyysisesti Tibiä

14

selkeästi huonommassa kunnossa – mies oli liho­nut ja poltti ketjussa, ja nyt hän oli kaiken lisäksi jo melkoisessa humalassa – oli lähtenyt samaan suun­taan, eikä varmasti saisi varasta juoksemalla kiinni. Tibor oli sännännyt pääkatua pitkin tytön perään. Varas juoksi jo koulun kohdalla ja katosi sen nurkan taakse. Anna ei ehtinyt nähdä, kuuluiko miehen kä­dessä oleva laukku hänelle. Hän kiihdytti vauhtiaan ja ampaisi puuskuttavan Ernőn ohitse, juoksi pime­änä kohoavan suuren koulurakennuksen vieritse seuraavaan kadunkulmaan. Siitä avautuivat näky­mät pääkirkolle ja alas Kőrösiin, mutta pakenevaa miestä ei näkynyt enää. Anna pysähtyi risteykseen ja kuunteli. Hiljaisessa kaupungissa askelten kai­kua olisi ollut helppo seurata, mutta puistosta kan­tautuva musiikin jytke peitti muut äänet alleen. Tor­nipöllö lehahti kirkon tapulista äänettömään saalis­tuslentoonsa. Sen vaalea siluetti hävisi korkeiden kastanjapuiden taakse. Ernő saavutti Annan.

– Minne se meni? Ernő kysyi äänekkäästi läähät­täen. Hän nojasi käsiä polviinsa ja irvisteli.

– En tiedä, eikä tässä auta jäädä mietiskelemään, minä jatkan alas Sumadija utcalle, mene sinä tut­

15

kimaan kirkon ympärys, ehkä tyyppi piileksii siel­lä, jossain nurkan takana ruusupuskassa, Anna vastasi.

– Mitä minä teen, jos löydän hänet? Ernő kysyi.– Ota kiinni.– Miten?Pelko välähti Ernőn silmissä. Pelko ja epävar­

muus. Anna ei vastannut. Nyt ei ollut aikaa oppi­tunnille. Hän otti korkeakorkoiset kengät pois jalas­taan ja lähti hölkkäämään rivakasti mutta sukkasil­laan lähes äänettömästi alas Sumadijaa, ohi päivä­kodin toivoen, että hän olisi se, joka kohtaisi mie­hen eikä Ernő. Pimeys tiheni hänen ympärillään. Pienet irtokivet pistelivät ilkeästi jalkapohjiin, mut­ta Anna ei välittänyt siitä. Kovan treenaamisen yksi tarkoitus oli tottua kipuun, ja siinä Anna oli kehitty­nyt mestariksi. Silti hän toivoi, ettei juoksisi särjet­tyyn pulloon. Rajansa kaikella.

Musiikin äänet olivat vaimenneet, tai ehkä bändi oli mennyt tauolle. Katulamppuja oli harvakseltaan, eikä kaduilla liikkunut autoja. Kőrös vaikutti lähes autiolta. Kaupunginosa oli entistä järvenpohjaa ja sijaitsi Kanizsan pohjoisreunalla. Se oli Jugo slavian

16

vaurauden vuosina rakennettu ylemmän keski­luokan asuinalue, jossa toinen toistaan suuremmat kaksi­ tai jopa kolmekerroksiset omakotitalot seisoi­vat järkälemäisinä ja hiljaisina isoilla, aidatuilla pi­hoillaan. Autio, lähes aavemainen tunnelma johtui siitä, että yöksi ikkunoiden eteen lasketut tukevat kaihtimet saivat talot näyttämään pimeiltä ja tyhjil­tä, ja ehkä myös siitä, että jokaiseen taloon kuului autotalli eikä katujen varsilla juuri näkynyt pysäköi­tyjä autoja. Noita valtavia taloja ei monellakaan ollut enää varaa pitää talvisin kokonaan lämpiminä. Venä­läisen tuontikaasun hinnan noustua pilviin yläkerrat saattoivat talvisaikaan olla täysin kylmillään ja jois­sakin taloissa lämmitettiin kuudesta huoneesta vain kahta, keittiötä ja olohuonetta. Szent Jánosin risteyk­ sessä Annan täytyi taas nopeasti päättää suunta. Hän kuulosteli yhden syvän hengenvedon ajan hiljaisia katuja ja lähti vailla mitään loogista syytä hölkkää­mään kohti Gongia ja kääntyi sitten heti ensimmäi­sestä tienhaarasta vasempaan Szőlö utcalle. Yhtäk­kiä metallinen piha­aita rämähti hänen kohdallaan, kuin jokin olisi ollut tulossa sen läpi. Anna huudahti säikähdyksestä, ja pihan puolella pikkuinen, takku­

17

turkkinen piski lähti laukkaamaan aidan viertä kil­paa Annan kanssa raivokkaasti räksyttäen.

– Ole hiljaa, Anna kivahti koiralle, joka jäi tontin nurkalle haukkumaan hänen peräänsä. Nyt ainakin minut on taatusti paikannettu, Anna harmitteli ja koukkasi seuraavasta risteyksestä Tvirnicka utcalle. Hän hölkkäsi katuja ristiin rastiin, pienet kiven mu­rikat murjoivat hänen jalkapohjiaan, repivät toisen sukan rikki ja nirhasivat haavan kantapäähän, mut­ta varasta ei näkynyt missään. Kun Ernő käveli Je­senska utcalla häntä vastaan, Anna pysähtyi ja an­toi periksi.

– Siellä laukussa oli minun passini ja luottokort­tini. Kaikki, perkele, Anna sanoi, ja huomasi josta­kin syystä kiroavansa suomeksi.

– Entä kännykkä? Ernő kysyi. Hän pystyi hädin tuskin puhumaan hengästykseltään; posket heh­kuivat punaisina ja otsalla helmeili hiki. Kävisit si­näkin joskus lenkillä, Anna huomasi ajattelevansa ilkeästi.

Hän kopeloi takkinsa taskut, totesi että puhe­lin oli vielä tallessa ja näytti sitä Ernőlle teennäisen voiton riemuinen ilme kasvoillaan.

18

– Eivätpä saaneetkaan ihan kaikkea, hah.– Ne oli mustalaisia, Ernő sanoi.– Mistä tiedät? Anna kysyi ihmeissään. Hän ei ol­

lut erottanut miehestä muuta tummaa kuin takin selkämyksen.

– Se tyttö vaan oli semmoinen. Näkihän sen.– Mimmoinen?– No semmoinen, epäsiisti.– Kuinka tarkasti sitten ehdit nähdä hänet? Minä

en nähnyt sitä miestä oikeastaan ollenkaan. Pituus noin 180 senttiä, normaali vartaloinen, tumma tak­ki, muuta en pystyisi sanomaan, jos tuntomerkkejä kysyttäisiin. Veikkaisin häntä myös aika nuoreksi, korkeintaan kolmikymppiseksi.

– Ai et nähnyt ollenkaan! Minä en pysty sano­maan siitä tytöstä yhtään mitään.

– Pituus? Ikä?– Tuskin kovin vanha, koska se oli aika pieni.

Lapsi. En minä nähnyt kunnolla.– Mutta näit kuitenkin, että hän oli epäsiisti. Mil­

lä tavalla?– En oikein osaa sanoa. Ehkä se johtui hänen

hiuksistaan. Ne olivat pitkät ja takkuiset.

19

– Jaa, sekö tekee heistä molemmista automaatti­sesti romaneja?

Ernő huomasi närkästyneen sävyn Annan äänes­sä.

– Kyllä minä heikäläiset tunnistan, hän sanoi puolustellen.

– Tytöllä oli punainen hame, Anna sanoi.– Oliko? Ernő ihmetteli.Anna ei ollut pannut varkaiden etnistä olemus­

ta merkille. Ja ellei Ernő ollut huomannut punais­ta hametta, niin mistä hän muka voisi tietää, että tytön hiukset olivat epäsiistit. Ernőn havainto oli silkka ennakko­oletus, Anna ajatteli. Oliko maail­massa yhtään kolkkaa, jossa mustalainen ei olisi sy­nonyymi varkaalle? Hän nieli halunsa aukoa pää­tään Ernőlle. Ernő saattoi sitä paitsi olla oikeassa­kin. Annan silmissä keskiverto romani näytti aivan samalta kuin keskiverto serbi tai madjaari. Täällä romanit eivät käyttäneet röyhelö paitoja ja mustia samettihameita tai suoria housuja ja pusakkaa ku­ten Suomessa, missä he erottuivat katukuvassa hy­vinkin selvästi, vaan pukeutuivat aika lailla samoin kuin kaikki muutkin. Silti täällä tiedettiin ulkonäön

20

perusteella heti, kuka oli romani ja kuka ei. Aivan kuin sellainen kyky olisi oleellisen tärkeä.

– Eikös heitä asu tässä ihan lähellä? Anna kysyi.– En usko, että nämä olivat kanizsalaisia.– Mikset?– Tämä on niin pieni kaupunki, että paikallisten

täytyy lähteä muualle varastelemaan. Kaikki tunte­vat toisensa. Ainakin melkein.

– Käydäänkö katsomassa?– Ei ne päästä sisään, eikä me voida väkisinkään

ängetä. Ampuvat vielä. Ja jos ne tyypit juoksivat sin­ne, heidät on jo perusteellisesti piilotettu. Järkevi­nä olisi lähteä suoraan poliisilaitokselle tekemään ilmoitus.

Anna tuumi hetken. Hän tunsi vetoa mennä nuuskimaan öistä mustalaiskorttelia, mutta malttoi mielensä. Ehkä oli tosiaan parasta vain tehdä rikos­ilmoitus päivystävälle poliisille. Mahtava alku lep­poisalle lomalle. Samassa etäältä alkoi kuulua koi­ran räkytystä. Ernő käänsi päänsä äänen suuntaan ja kuunteli tarkkaavaisesti.

– Tuo kuuluu sieltä, hän sanoi sitten.– Nyt mennään sinne.

21

– No ei varmasti mennä, keskellä yötä.– Pelottaako? Anna kysyi.– Ei.– Ei minuakaan, joten mennään.Anna pyyhki hiekanmurut ja pikkukivet jalka­

pohjistaan ja laittoi kengät takaisin jalkoihinsa. Suk­kahousut olivat repeilleet riekaleiksi ja vasemmassa päkiässä oli verta vuotava haava. Hän yritti olla ajat­telematta vihlovaa kipua, joka säteili jalkapohjasta ylös kohti pohjetta ja jota korkeat korot eivät aina­kaan lievittäneet. Annan kenkien kopse kaikui auti­olla kadulla. Häntä harmitti, kun oli pukenut juuri ne kengät. Ja sukkahousut ja hameen. Se tarkoitti jotakin, Anna mietti. Enemmän meikkiä ja naisel­lisemmat vaatteet kuin Suomessa. Mitä hän täällä peitteli? Tai pikemminkin paljasti.

Koiran haukunta oli loppunut. Hiljaisuus oli pai­nostava.

Kaupunki loppui kuin viivoittimella vedettynä sen reunalla sijaitsevaan tiilitehtaaseen. Viimeisellä ka­dulla ennen tehdasta oli valkoiseksi rapattu rivi talo. Sen sisäpiha jäi tehdasalueen puolelle, talon ränsis­tynyt julkisivu oli puolen kadun mittainen ja peitti

22

kokonaan näkymän pihalle. Ikkunoissa ei näkynyt valoja. Anna meni lukitun portin luokse ja huusi:

– Onko täällä ketään kotona? Tulkaa avaamaan.Raskaaseen kettinkiin sidottu, mäyräkoiran nä­

köinen piski ilmestyi nurkan takaa ja murisi.Ernő seisoi hieman kauempana vilkuillen levot­

tomasti ympärilleen.– Niillä saattaa olla aseita, hän kuiskasi Annalle.– Höpö höpö, Anna vastasi ja rämisytti porttia.

– Avatkaa! hän huusi.Koira alkoi haukkua, porttia lähinnä oleva ikkuna

aukesi ja nuorehko nainen työnsi päänsä ulos.– Kuka siellä? nainen kysyi.Anna asteli lähemmäs, aivan ikkunan alle. Nai­

sen paksut, mustat hiukset oli sitaistu nutturalle. Naisella oli tumma iho, ja hän oli hyvin kaunis. Kun hän katsoi Annaa, kuvastivat silmät varovaisuutta ja jotakin muutakin, ehkä ylpeyttä, ehkä halveksuntaa. Ne olivat suuret ja pikimustat.

– Mitä asiaa? Herätätte lapset, nainen kivahti.– Etsimme erästä nuorta miestä ja pikkutyttöä,

jolla on punainen hame. Ovatkohan he juuri äsken tulleet tähän taloon? Anna kysyi.

23

– Ei tänne ketään ole tullut. Täällä nukutaan.– Äiti, kuka siellä on? Uninen lapsen, ehkä pojan

ääni kuului huoneesta.– Mene takaisin sänkyyn, ei mitään hätää, nai­

nen sanoi hellästi ja kääntyi sitten Annan puoleen.– Onko jotakin tapahtunut? hän kysyi ja katsoi

Annaa suoraan silmiin.Anna kiusaantui. Tuntui kuin nainen olisi näh­

nyt hänen lävitseen, aivan kuin hän tietäisi mitä oli tapahtunut ja keitä he etsivät, eikä Anna enää ha­lunnut häiritä talon rauhaa. Naisesta huokui voima­kas torjunta, eikä Anna osannut sanoa, kohdistui­ko se häneen henkilökohtaisesti vai hänen edusta­maansa ihmisryhmään. Hän ei ollut tervetullut, se oli kuitenkin varma.

– Todennäköisesti me olemme aivan väärässä paikassa, anteeksi häiriö, Anna sanoi naiselle, kään­tyi ja nyökkäsi Ernőlle merkiksi, että olisi parasta lähteä.

He olivat kävelleet vain pari metriä poispäin, kun naisen ääni kaikui talojen kiviseinistä.

– Tiszavirág, nainen huusi äänellä, joka puistatti Annan kehoa kauttaaltaan. Tiszakukka.

24

Anna ja Ernő pysähtyivät ja kääntyivät, mutta ik­kuna oli jo sulkeutunut. Haava Annan jalkapohjas­sa tykytti kipeästi.

– Mitä hittoa tuo oikein oli? Anna kysyi.– En tiedä, mutta tuon naisen minä tiedän.– Niinkö? Kerro.– Hänen nimensä on Judit. Hän on paikallisen

mustalaisyhdistyksen aktiivi. Järjestää lastenleirejä ja sellaista.

– No mutta sehän kuulostaa oikein hyvältä, Anna sanoi.

– Niin, saahan siitä varmasti jotain sosiaaliavus­tusta, Ernő vastasi. – Soitetaan nyt Tibille. Ehkä hän sai sen tytön kiinni.

Ernő vaihtoi muutaman pikaisen sanan Tiborin kanssa pudistellen päätään Annalle. Tyttö oli kadon­nut. Tibi ja muut halusivat kotiin. Juhlimisesta oli mennyt maku.

– Käydään me kuitenkin vielä siellä poliisilaitok­sella. On parasta tehdä ilmoitus nyt heti, eikä vas­ta huomenna, Ernő sanoi lopetettuaan puhelun. – Paska alku lomallesi. Mutta juhlitaan huomenna tämänkin edestä.