IIDA2

Olin riidellyt Henryn kanssa ja siksi ei ollut kiva lähteä reissuun. Olin käynyt Orivedellä jo edellisenä kesänä. En tarvinnut enään navigaattoria opastamaan itseäni. Posottelin Helsingistä Tampereen suuntaan ja käännyin Jyväskylän suuntaan vähän ennen Tamperetta. Orivedelle oli pitempi matka, kun muistin. Aurinko paistoi iloisesti, kun saavuin opiston pihaan. Sain paikan melkein oven vierestä. Pihalla autoni eroittui suurien teippauksien takia. Ne mainostivat tekemiäni sarjakuvia. Ala-aulassa oli vastaanottotiski, mistä sai huoneen avaimet. -Iidahan se sieltä tulee taas, kuului sihteeri Jaanan ääni tullessani tiskille.Olin ollut täällä jo edellis kesänä ja talvella pari kertaa pitämässä kursseja. -Hei. Onko minulla paljon kurssilaisia? kysyin. -Täydet kuusitoista. Vielä jäi jonoon saman verran, Jaana kertoi.-Kaikki varmaan nuoria tyttöjä?-Ei pelkästään nuoria, eikä pelkästään tyttöjä.-Hyvä. Viime vuonna näkyi muiden kurssilaisten ilme muuttui, kun nuorisoketju tuli syömään. Olisipa nyt rauhallisempi porukka, toivoin.-No, pitäähän sitä nuorena olla virtaa ja iloa, Jaana sanoi ja ojensi tutun huoneen avaimen. Ajoin auton suoraan sinne sivussa olevan talon viereen ja aloin kantamaan kasseja pääovesta sisälle. Piti vielä käydä läpi kurssimateriaali, jota olin tällä kertaa valmistellut paremmin kuin viimeksi. Kun olin saanut kaikki tavarani järjestykseen, niin oli aika vierailla rehtorin luona. Muut opettajat puhuivat rehtorista ikävästi. Hänen sanottiin olevan merkonomien perseenuolijan, joka halusi muuttaa koko opiston Tampereelle ja lopettaa siten satavuotisen toiminnan vain huonojen laskelmien perusteella. Minulle rehtori oli aina mukava. Taas hän oli yhtä hymyä kun saavuin kansliaan, jonka ovi oli auki.-No mutta hei Iida. Se on aina kohokohta, kun sinä tulet kesällä käymään, Rehtori tervehti iloisena. -Päivää rehtori, vastasin.-Mä sanoin viimeksi, että sinuttelet.-Mä en muista ihmisten nimiä, vastasin nolona.-Et muista, että minä olin Leena. Miten mun pitäisi tuohon suhtautua?-Et sä ole ainoa, jonka nimeä en muista. Mä luulen että se liittyy jotenkin lukihäiriöön.-Hyvä tietää. Mä luulin, että rehtorittelet kiusallasi.

-Ei. Älä luule olevasi niin ärsyttävä, että alkaisin kiusata sinua. Sä oot kyllä aina ihan mukava.-Tosi hauska kuulla. Tänä kesänä sun kurssi on ollut menestys. Meillä tulisi yksi lehtimies tekemään juttua susta. Toivottavasti se käy. Se olisi mainosta opistolle. Monet tulee sitten muille kursseille, Leena selitti. -En mä kyllä välittäisi lehtimiehistä. Mä en oikein enään osaa olla niitten kanssa. Ne aina pettää sut, selitin. -Pitää sopia, että juttu luetaan ensin. Mä sanelen säännöt niin se menee paremmin.-Toivottavasti, totesin.

Menin ruokalaan heti kun se aukesi lounasta varten. En ehtinyt kauan yksin istua, kun minun pöytääni tuli kurssilaisia. Kaikki tunnistivat minut jo kaukaa. Olin ollut lehdissä ja televisiossa. Inhosin televisiota, kun näytin siellä mielestäni tyhmältä. Muistan miten ystäväni Liisa oli pienenä ollut se blondi bimbo joka päästi suustään typeryyksiä. Nyt näin itseni aina samanlaisena kun katsoin itseäni televisiosta. Minua häiritsi monesti, kun ihmiset tunnistivat minut. Viime vuodesta muistin miten totuin äkkiä tähän taloon ja ihmisiin. Täältä puuttuivat kaikki huoltoasemalla huuteliat. Ensimmäinen päivä vain hermostutti minua. Kohta pöydässäni oli jo kymmenen kurssilaista, joiden kanssa viettäisin koko viikon. Kolme poikaakin oli joukossa, mikä oli tosi kiva juttu. Tuntui kummalta, että tämmöiset viikon kurssit tekivät toisista ihmisistä ystäviä loppuiäksi. Ruuan jälkeen ehdin vielä hakea opetusmateriaalin ja kopioida kansliassa muutamia kuvia. Kaikki kurssilaiset ja opettajat menivät isoon juhlasaliin, missä oli sellainen kokoolaitettava kumiseva katsomo. Kurssien johtaja sanoi muutaman sanan ja sitten esiteltiin kurssien opettajat. Jännitti, kun nimeni sanottiin. Nousin ylös ja kumarsin kaikille. Ihmiset taputtivat. Näin miten monet supattivat toisilleen katsomossa. Tilaisuuden jälkeen minua seurasi kuusitoista oppilasta. Kohta olimme luokassa ja huokaisin syvään. -Mä olen Iida ja yritän pitää teille tämän kurssin. Laittakaa kaikki nimenne siihen pahvilappuun, koska mä en muista kenenkään nimeä hyvin. Se liittyy mun lukihäiriöön ei johdu siitä että te olisitte jotenkin epäkiinnostavia, selittelin ja kaikki alkoivat kiltisti kirjoittaa lappuunsa. Laitoin kaikki esittelemään itsensä. Jotenkin jutustelu sai ihmiset vapautumaan. Nuorin kurssilaisista, noin viisitoistavuotias tyttö nimeltä Miina vaikutti jännittyneeltä. -Ei sun tarvitse olla epävarma. Täällä saat olla niin huono kuin tahdot. Me ollaan ystäviä kaikki ja yritetään ymmärtää toisiamme, sanoin yrittäen lieventää Miinan pelokkuutta. -Kiitos, Miina sanoi hiljaa.

Jatkoimme esittelyä ja jokainen kertoi minkälaisia kuvia ja tarinoita he olivat tehneet. Jaoin kaikille monisteet ja aloin selittää kurssista. Kerroin että minulta sai kysyä mitä tahansa. Kohta oli kahviaika ja huokaisin syvään. Soitin Henrylle ennen kuin menin kahville. Pyysin anteeksi riitelyä ja kerroin ikävästä. -Sä olet aina samanlainen kun sulla on joku esiintyminen. Kaikki on muiden vika ja sä tiuskit kaikesta, Henry sanoi.-Anna anteeksi kulta. Mulla on jo ikävä, sanoin.-Ikävä. Sä olet ollut reissussa puoli päivää. -Mä haluun sun viereen.-Mä menen yövuoroon. Sä olisit varmaan mennyt äitis luokse sinne pikkukaupunkiin muutenkin, Henry jatkoi.-Niin, mutta mulla ei olisi jäänyt paha mieli riidasta ja nyt mä tiedän etten mä pääse sun luo koska mä haluan päiväpanolle.-Iida sä osaat olla sitten romanttinen. Sä tykkäät niistä ihmisistä ja puhut koko ajan niistä, kun tulet takaisin.-Mä joudun menemään ensi viikolla pitämään toista kurssia. Mä oon vaan päivän kotona. -No sitten nähdään. Halataan kun sä tulet, Henry sanoi ja sulki puhelimen kokemuksesta.Minulta valui kyyneliä, joita pyyhin. Menin kahville kurssilaisten pöytään ja istuin Miinan viereen. -Sä oot ihan kiva ja varma esiintyjä. Mä oon hermona täällä, kun nää muut on aikuisia, Miina sanoi aika hiljaa.-Mä oon aina hermostunut ennen kuin esiinnyn jossain. Nytkin mä riitelin mun poikaystävän kanssa ennen kuin tulin tänne. Se sanoi, että mä aina jännitän tapaamisia ja esiintymistä, vastasin. -Kiva tietää. Mä oon luullut että sulla on kaikki aina hallinnassa, Miina sanoi.-Eniten mua inhoittaa se riita Henryn kanssa. Hävettää.-Taidat pitää siitä miehestä kovasti. Mä luulin, että sä olet villi ja vapaa sinkku, Miina totesi.-Kaikki ihmiset luulee tietävänsä minusta jotain. Ei kukaan tiedä minusta mitään, paitsi Henry ja mun pari tuttua.-Nina ja Liisa, Miina sanoi ja hymyili.-Sä taidat olla tosi fani, kun tiedät tuonkin.-Mä muistan kun te teitte ekoja sarjakuvia. Me kopiotiin niitä kilpaa. Mä piirrän vieläkin. Kavereilla on muut harrastukset, Miina selitti hiljaisella äänellä.

-Niin munkin kavereilla on. Ne kyllä auttaa, jos mä haluan. Mä teen ylioppilaslehteen kuvat, kun Nina tekee raakavedoksen ja meidän kaupungin lehteen, kun Liisa keksii jonkun jutun. -Toihan käy työstä, Miina totesi.-Sitähän se onkin.

Kahvin jälkeen opetus alkoi sujua paremmin. Ehdittiin tehdä yksi harjoituskin ennen iltaruokailua. Pyysin oppilaita piirtämään jotain aamuksi. Menin ruuan jälkeen vähän kävelemään kaupungille. Orivedellä oli vain yksi katu, jonka näyteikkunat olivat äkkiä katsottu. Kävin marketissa ostamassa viscyä ja hedelmiä huoneeseen. Illalla kuului miten oppilaat kikattivat aulassa juoden olutta ja siideriä. Tunsin itseni yksinäiseksi. Teki mieleni soittaa Henrylle, mutta huomasin hänen menneen jo töihin yövuoroon. Yritin piirtää jotain, mutta en saanut mitään järkevää paperille. Aamulla löysin pöydältäni paperin missä oli minun näköinen hahmo. Olin tehnyt siitä kolme sarjakuvaa. Hahmon nimi oli Pikku Iida. Se oli ilmestynyt minulle samalla lailla silloin, etten muistanut milloin oli piirtänyt sitä. Minun näköinen hahmo oli nyt polvillaan ja ulvoi silmät kiinni pää ylöspäin kuin susi. ”Mä olen yksin. Henryy mun on ikävä!!” oli puhekuplassa. Olin pelästynyt, mutta myös huojentunut. Hahmo puhui aina totta ja oli ihmisten suosikki. Se ilmestyi silloin kun sitä vähiten toivoi. Minulla taisi olla taas turhaa stressiä. Aloin piirtämään vauhdilla. Kohta hamoni oli pukeutunut frakkiin ja silkkipytyyn. Se otti steppiaskeleita kuin vanhoissa elokuvissa. Rakastin noita filmejä ja katselin niitä joskus tietokoneelta. ”Mä olen taas elossa ja kiusaan piirtäjääni.” hahmo lauleskeli. tapi tapi, luki kenkien vieressä ja nuotteja oli ympäri kuvaa. Ennen olin ollut ahdistunut hahmon ilmestyessä, mutta nyt oli huojentunut, kun se tuli paperille. Odotin että kello tulisi kahdeksan, että pystyisin soittamaan ystävälleni Liisalle. Odotellessa kävin suihkussa, pesin hampaani ja föönasin hiukseni. Mietin miten muut asukkaat heräisivät toimiini. Pidin metelöintiäni oikeutettuna, koska he olivat pitäneet minua hereillä illalla. Viimein kello oli kahdeksan ja uskalsin soittaa. -No hei Iida. Miten menee? Liisa vastasi iloisena ja virkeän tuntuisena. -Mä luulin ettet sä ole vielä herännyt. -Mä heräsin jo kuudelta ja keitin teetä Kasperille ennen kuin se lähti töihin. Lapsenkin olen jo kerran syöttänyt. Miten sulla menee, kun soittelet jo näin aikaisin? -Se mun hahmo alkoi taas ilmestyä. Mä luulin, että en enään keksi ikinä mitään jännää.-Eikö se ilmesty aina kun asiat on huonosti? Nyt sä kuullostat kuitenkin innostuneelta. -Se niinku laukaisee ahdistusta ja se on hauska.-Eikö sillä ole oma tahto? Eikö sua ahdista sen tempaukset?

-Meinaatko että mä oon taas pulassa ja tarvitsen lääkäriä? kysyin nyt hiljaa, kun alkoi peloittamaan. -En tiedä, mutta sä voisit soittaa vaikka joka aamu, niin mä tiedän että sä oot kunnossa. Mä en kyllä ole hirveän huolestunut, kun mä näin unen missä sulla oli aikuinen tytär.-Älä. Miltä se näytti?-Hän oli hyvin kaunis. Säkin olet kaunis, mutta tää oli niinku joku missi tai näyttelijä. Mä niinku katoin teitä televisosta tai jostain. -Vau! Tulipa hyvä mieli. Pitää lähteä kahville ja opettamaan.-Iida ota rauhallisesti. Se kaikki voi olla vaan tavallista unta. Ei olisi pitänyt kertoa. Se voi olla vasta kymmenien vuosien päästä. Mä en halua, että sä alat taas häröilemään. -No soita huomenna seitsemän jälkeen aamulla niin mä herään kunnolla. Mä rakastan sua Liisa, sanoin hyvästiksi.-Voi Iida, Liisa vastasi ja pelästyin hänen huolestunutta ääntänsä.

Olin ensimmäisten joukossa menossa aamiaiselle. Ilma oli kaunis niin menin ruokalan parvekkeelle syömään. Puuro ei ollut yhtä hyvää kuin minun tekemä, mutta söin nyt innolla. Samaan neljänhengen pöytään ilmestyi kohta Miina toivottaen huomenta. Minun viereen tuli joku keski-ikäinen mies kysyen ensin luvan. -Millä kurssilla neidit on? Jos saan kysyä? Mies kysyi.-Sarjakuvakurssilla, Miina sanoi hiljaa. -Ai jaa. Onko teillä hyvä ohjaaja? Mies kyseli kiinnostuneena. -Paras, Miina sanoi.Minua alkoi naurattamaan se iso mies, jolla oli joku paita, missä oli laivankuva rinnassa. -Millä kurssilla sä oot? kysyin puuronsyönnin lomassa. -Se on sellainen jatkokirjoittamisen paja, mies vastasi.-Mitä siellä kirjoitetaan? kysyin.-Jatko osia. Siellä hajoitellaan että jatko-osista tulee tylsiä ja junnaavia--Ai jaa, sanoin.-Taidat narrata meitä, Miina totesi.-Minäkö? Näytänkä minä mieheltä, joka valehtelee? mies kysyi muka aidosti hämmästyen ja sai meidät käkättämään. -Sun pitäis olla koomikko, sanoin.-Oon mä joskus ollut. Kuka se teidän opettaja on? Onko se täällä?-On se täällä. Se on semmoinen kaunis nainen, Miina sanoi nauraen.

-Onko se tämä tässä. Voi helvetti kun tunnen itseni tyhmäksi. Tästä lähtien istun vain noitten räjähtäneiden runoilijoiden pöytään, mies sanoi aidosti harmistuneena.-Noi on filosofisen kirjoittamisen pajasta. Mä juttelin niiden kanssa eilen. Ne oli kuolettavan tylsiä, Miina kertoi.-Vitsi, mä en tiedä enään mistään mitään. Teinpä taas itseni tyhmäksi, mies totesi.-Et tehnyt. On ihan kivaa ettei kaikki tunne. Mua välillä ahdistaa kun ihmiset tuijottaa. Vanhatkin ihmiset muistaa jonkun jutun seiskalehdestä vuosien päästä, sanoin.-Etkö sä halunnut kuuluisaksi? Mies kysyi.-Mä en osaa kuin piirtää. Halusin mä tehdä hienoja sarjiksia ja mä teenkin, mutta ne ihmiset muistaa mut ihan muusta. Lehtijutuista, televisiosta ja semmoisesta, selitin.-Mutta se varmaan lisää niiden myyntiä, Miina totesi.-Voi olla, mutta se on homman varjopuoli. Musta oli kiva olla tarjoilijana, kukaan ei tuntenut, kerroin.-Se on ihan kivaa varmaan, mutta pitemmän päälle toi on kivempaa. Sä totut kyllä ja oot varmaan jo tottunut asioihin, mies totesi.-Harmittaa noi vanhat mummot täällä eniten, jotka haluaa samaan kuvaan, kerroin.-Ai sä oot niin kuuluisa. Mun täytyy tilata se seiskalehti. Enhämmä tiedä mistään mitään.-Ei kannata niitä juttuja tietääkään, sanoin.-En mä kanssa usko. Sä oot ihan kiva ja fiksu. Teillä voi olla ihan kiva kurssi, Mies totesi ja nosteli tarjotintaan pöydästä.-Hyvää päivän jatkoa sulle, toivotin.-Sä voit kirjoittaa jotain meistä vaikka, Miina totesi.-Te ootte molemmat liian fiksuja. Mun kirjoissa on vain keskinkertaisuuksia, Mies sanoi ja häipyi tarjottimen kanssa.

Aloitin opetuspäivän puhumalla hahmoista. Esittelin kaikki hahmot mtä minä olin joskus piirtänyt. Näytin myös valokuvia ihmisistä joista hahmot oli tyylitelty. Päätin viedä oppilaat kaupungille haastattelemaan ihmisiä. Otimme muutamia valokuvia ja haastattelimme paikallisia. Sanoimme harjoitelevamme lehtijuttujen tekoa. Ruuan jälkeen laitoin ihmiset työskentelemään valokuvien pohjalta. Tässä harjoituksessa jouduin neuvomaan melkein jokaista erikseen. Ennen iltaruokaa meillä oli kuusitoista uutta hahmoa taulunreunallla. Kaikki vähättelivät omaa hahmoa, mutta kerroin ettei yksikään ollut huono. Minä näin joka hahmossa suunnattomasti mahdollisuuksia ja kerroin siitä oppilaille. Laitoin heille tehtävän illaksi keksiä hahmoille tekemistä. Iltaruualla olimme koko kurssi samassa isossa pöydässä. Kaikki oppilaani höpöttivät iloisesti. Muut oppilaat tunuivat hymyilevän

äänekkäälle ryhmällemme. Moikkasin viereiseen pöytään sitä miestä joka oli jutellut meille aamulla. Ruuan jälkeen otin tunnin ettoset. Soitin vielä illalla Henrylle ja kerroin miten kaipasin häntä.

Heräsin aamulla virkeänä. Pöydälleni oli tullut uusia piirrustuksia. Ensimmäisessä hahmoni oli puhelimessa ja häneltä valui kuolaa suusta. ”Henry, Henry, mä haluun sua joka päivä.” hahmo mankui puhelimeen. Toisessa istuin opettajan pöydän takana luokassa ja puhuin. Yhtäkkiä hahmoni maha alkoi paisua. Seuraavassa kuvassa minulla oli täysi vauvamaha. Kolmannessa kuvassa maastohousuni repesivät ja haaroista kuului: ”RÄTS!!”. Koko luokka katsoi minua kauhuissaan ja toisilla oli tukka pystyssä. Miinan näköisellä tytöllä oli sormet suussa, niin kuin hän olisi pureksinut kynsiään. Neljännessä kuvassa vauva käveli jo vieressäni ja katsoi minuun ylöspäin. ”Äiti mä olen sun tyttö.” Hahmollani oli silmät ammollaan katsoessaan vauvaa joka jo käveli. Oppilaat luokassa katsoivat taustalla yhtä kummissaan. Seuraavassa kuvassa viereisellä tuolilla rönotti teini tukka silmillä. ”Oletko sinä uusi oppilas?” hahmoni kysyi. ”Mutsi mä sanoi että mä oon sun tyttö. Lapset kasvaa liian nopeesti. Etsä tajuu?” teinihahmo vastaili flekmaattisen nöisenä. ”Ohoh, tulipas pimeä.” hahmoni totesi seuraavassa kuvassa. ”Eikun sä jäit mutsi mun varjooni.” seuraavassa kuvassa missin näköinen nainen sanoi. Hahmoni kurkki hänen varjostaan joka oli puoli huonetta. Missillä oli kruunu päässä ja useita nauhoja missä luki missintitteleitä. Sylissä hänellä oli kukkapuska ja hän vilkutti hymyillen ihmisille. ”Mitä sä kävelet mun perässä?” hahmoni kysyi missiltä. ”Mä mutsi seuraan sun jalanjälkiä.” Missi sanoi seuraavassa kuvassa ja vilkutti samalla näkymättömälle yleisölle hahmoni katsellessa vihaisena vierestä.

Aamiaisella paistoi aurinko ja päätin taas mennä terassille. Minulle huikattiin isosta pöydästä missä oli kurssilaisiani. Meidän nuorisoketju taas kikatti kuuluvasti. Viiden tytön porukka oli illalla vuorotellen piirtänyt kuvan toisistaan. Kuvat olivat koko ajan muuttuneet ja pian niistä oli tullut yhteinen hahmo. Odotin malttamattomana jo tunnin alkua. Henry oli ollut oikeassa. Kohta olin rakastunut tähän porukkaan. Luokkaan ei tarvinnut odottaa tulioita. Kaikki olivat jo oven takana odottamassa, kun tulin avainten kanssa. Minulla oli iso nippu kopioita nyt mukana. -Piirsitkö itse mitään? Miina kysyi heti kun oli päässyt istumaan.Mietin mitä vastaisin ja sain varmaan olemuksellani kaikki kiinnostuneeksi.-Kyl mä jotain tein, sanoin.-Voisitko näyttää? noin kaksikymppinen tyttö, jonka nimi oli Siru kysyi.

-Voin mä näyttää. Mun täytyy kertoa, että mä aloin taas tekemään näitä yöllä ja en muista tehneeni näitä. Toisaalta nää on minusta ihania. Kerroin vaan, että jos alan häröilemään liikaa, niin soitatte mun äitille tai mun lääkärille, kerroin ja aloin kaivamaan kansiotani.-Mun ystäväni Liisa, joka on selvännäkijä kertoi minun saavan tyttären, joka olisi kuuluisa ja kaunis. Nyt mielikuvitukseni on tehnyt nämä, esitelmöin nostaessani kuvia taulun reunalle. Ensin luokassa oli aivan hiljaista. Sitten kaikki nousivat ylös ja tulivat lähemmäksi katsomaan. -Aivan ihania, Miina huokaisi.Alkoi kauhea kikatus ja hälinä. Olin aivan pelästynyt. Yhtäkkiä joku alkoi taputtamaan ja sai kaikki muut mukaan. Olin hämmentynyt ja kumarsin, kun en muutakaan keksinyt. -Ei me ikinä pystytä vastaavaan, sanoi Janita joka oli yksi siitä käkättävästä tyttöviisikosta.-Ei tarvii tulla yhtä hyväksi. Ei tää ole mikään kilpailu. Mä tykkään teidän kaikkien jutuista. Älkää vaan lopettako minun takia. Mä oon tehnyt miljoona kuvaa. Tehkää te vaan omia, marisin.-Sä oot vienyt koko suomalaisen sarjakuvapiirtämisen uudelle tasolle. Mä en ikinä pääse sinne mun avaruusnainen kuvilla, punatukkainen Varpu totesi happamasti.-Perkele! Mun piti innostaa teitä, ei masentaa. Kuule Varpu. Minusta sun kuvat on hienoja ja yksityiskohtaisia. Mun tekee mieli mennä heti avaruuteen semmoinen tyköistuva puku päällä, kun mä katselen niitä sun kuvia. Ne ei ole huonoja. Hiotaan niitä vielä, sanoin.Saimme tunnin jotenkin alkamaan ja tein kaikkeni kannustaakseni jokaista yhtäaikaa ja erikseen. Minulta alettiin mankua henkilökohtaista palautekeskustelua. Aloin jakamaan kaikille aikoja ja ymmärsin, että nyt minuta kului myös iltoja tähän. Jouduin illalla tulemaan luokkaan vielä ruokailun jälkeen.

Palautekeskustelut meni miten meni. Suurin osa oli asiallisia, mutta se kaksikymppinen Varpu ei meinannut lopettaa puhumista millään. Hän Jatkoi puhumista yli kymmenen minuuttia oman aikansa. Miina sai odottaa oven takana. Miina tuli papereittensa kanssa ja istui vaatimattomasti eteeni.-Onneksi sinä olet viimeinen palautteen saaja. En mä osaa näitä. Toi varpu olisi puhunut vaikka koko illan, selitin.-Sun pitää laittaa kännykkä soimaan etkä sammuta sitä ennen, kuin oppilas on ulkona, Miina keksi.-Tosi hyvä idea.

-Mun äiti tekee niin monilla kursseilla. En mä tiedä tarviinko mä mitään palautetta, Miina sanoi masentuneena.-Musta sä oot ainoa joka tarttet. Olethan sä tullut tänne kurssille oppimaan ja minusta sä olet hyvä piirtämään.-Mun isä aina sanoo, ettei tollaisella elä. -Kyllä mä jotenkin elän, mutta ei tässä ole kyse siitä. Pelaahan tuhannet ihmiset golffiakin, vaikkei ne ala ammattilaisiksi. Tässäkin tehdään sen takia näitä että tullaan paremmaksi. Musta sä voisit hyvin myydä sun kuvia jonnekkin. Ehkä ne pitäisi olla rohkeampia, niin kuin sinunkin pitäisi olla, tuli suustani.Miina oli vähintään yhtä pitkä kuin minä, mutta keskustellessa hän tuntui aina kutistuvan.-Hitsi. Musta sä olet hyvä piirtäjä ja kaunis nainen. Kuuntele nyt oikeesti. Ärähdä vastaan joskus, komensin.-Joo, Miina totesi hymähtäen.-Ärähdä! huusin ja Miinaa näytti pelottavan. -Ärähdä! jatkoin.-Mua pelottaa, Miina sanoi hiljaa.-Mitä sä pelkäät? Minua? Lyödäänkö sua kotona? -Eii.-Ens talvena sä menet improvisaatio kurssille.-Mikä se on?-Siellä ärhdetään, kun ohjaaja käskee. Se on näyttelemistä.-Ei musta sellaiseen...-Hiljaa, keskeytin. -Ja vaikka sä olisit maailman kiltein tyttö, niin nää sun hahmot saa tehdä mitä ne lystää. Ne voi tappaa, irstailla tai flirttailla.-Jos joku näkee ne. -Skannaat ne heti ja laitat salaiseen kansioon vaikka mun palvelimelle. Sä oot suloinen kaunis ja mukava, Mä haluaisin sun pitävän puolesi, puhuin nyt jo hiljaa. -Sä oot paras opettaja mitä mulla on ollut, Miina vastasi.-No ei ne sitte ole kummoisia olleet, totesin topakasti.Sain Miinan nauramaan. Halasin vielä häntä lähtiessämme ulos.

Olin aivan loppu, kun pääsin huoneeseeni. Ilma oli niin kaunis kuin kesällä vaan voi olla. Rojahdin sänkyyn ja oli kuuma. Avonaisesta ikkunasta kuului kuinka opiston laajalla pihalla juteltiin iloisesti ilmesesti viinin huumassa. Suljn silmäni ja nukahdin. Tuntui kuin olisi kulunut vain minuutti kun avasin simäni uudelleen. Oli jo aamu. Suuta kuivasi. Olin juonut ison pullollisen kivennäisvettä yön aikana. Väsytti vielä ja kello ei ollut soinut. Vilkaisin

kirjoituspöydän suuntaan. Havahduin ja nousin sänkyyn istumaan kuin vieteriukko. Pöydällä oli ainakin viisitoista piirrustusta. Sydämmeni alkoi hakata ja hengitys kävi raskaaksi. En muistanut piirtäneeni niistä yhtään. Se hahmo oli taas alkanut määrätä minua. Ainakin nyt se oli siistimpi, paperit oli siistissä pinossa. Otin puhelimen ja soitin tärisevin käsin Liisalle. Puhelin soi pitkään.-Haloo Iida, Liisa vastasi väsyneenä. -Liisa mä pelkään, että mä oon taas vaikeuksissa, sanoin hätääntyneenä.-Iida. Kuuntele nyt tarkasti. Sä sairastut tuohon vain silloin kun sä et voi sietää todellisuutta. Mikä sua mättää?-En mä tiedä. Enhän mä oireilisi, jos mä tietäisin, rääkäisin.-Onko siellä ikävää? Kiusataanko sua?-Ei oikeastaan. Täällä vaan on aina kiire.-Sulla on stressiä. Mietitkö sä likaa asioita?-Voi olla. Mulla on ikävä Henryä. Nää toiset höyryää kirjan tekemisestä, enkä mä osaa niitä auttaa. Sitten ne haluaa henkilökohtaisen palautteen, jota ne ei edes kuuntele.-Millaisia ne kuvat on? Liisa kysyi.-Ihan tavallisia. -No skannaa mulle, niin mä laitan ne nettiin.Katselin kuvia yksitellen ja mietin etten ainakaan ensimmäistä lähettäisi. Enkä toistakaan.-Haloo Iida. Laitatko ne kuvat? Liisa kysyi.-Nää on mun oppilaista. Ne suuttuu, vastasin ahdistuneena. -Iida. Jos sä haluut parantua, niin sä näytät ne kuvat oppilaille ja mietitte yhdessä asioita.-Ne varmaan suuttuu mulle.-Iida sulle ei suutu eikä huuda, kuin sun äiti. Mietin hetken miten olin riidellyt Henryn kanssa. Muistin kuinka minua oli ärsyttänyt hänen rauhallisuutensa. -Mulla on ikävä äitiä, sanoin.-Eikä ole. Teet niin kuin mä sanoin. Soitat mulle illalla. Katotaan miten sä voit silloin. Muistathan soittaa?-Muistan.

Kävin suihkussa nopeasti. Oli tulossa taas kuuma päivä. Katsoin matkalaukkuani ja otin vihreät armeija shortsini. Laitoin maaston värisen hijattoman paidan ja sen päälle lyhyt hijaisen sotilaspaidan, jonka jättäisin auki. Laitoin kaulaani tuntolevyn näköisen kultaisen kaulakoruni. Meikkasin itseni siitisti ja sidoin hiukseni poninhännälle maastonvarisellä

liinalla. Laitoin vielä ne maaston väriset koristossut jalkaan ja pistin uudet piirrustukset kansioon. Kohta marssin isoa taloa ja kansliaa kohti. Sihteeri Jaana oli tullut jo töihin kun saavuin toimistoon. Hänen katseensa pysähtyi minuun.-Huomenta Kenraali Iida, Jaana sanoi.-Huomenta. Mä taidan näyttää tyhmältä, vastasin ja mietin meneväni vaihtamaan vaatteet.-Sä näytät justiinsa siltä miltä sarjakuvakurssin vetäjän pitää näyttää. Sä näytät syötävältä niin kuin kakkukoriste. Älä vaan mene vaihtamaan vaatteita, Jaana totesi arvaten ajatukseni. -Pitäisi ottaa kopioita ja skannata nää kuvat Liisalle. Auttaisitsä mua?-Tottakai. Sitävarten mä täällä olen. Vein kansion valmiiksi luokkaan ja sitten oli jo aamiaisen aika. Tuntui kuin kaikki olisivat katsoneet minua, kun tulin ruokalan ovesta. Otin linjastolta puuroa ja menin pitkään pöytään, jossa oli kaikki kurssitettavani. Aamiainen oli taas täynnä iloista puheensorinaa ja naurahduksia. Välillä mielessäni hiersi uudet kuvat, jotka Liisa oli käskenyt näyttää.

Aamiainen meni nopeasti, kun piti mennä luokkaan. Kaikki olivat hetkessä paikoillaan ja odottavan näköisinä. -Täytyy sanoa että opettaja näyttää tänään tyrmäävän kauniilta. Miten joku voi näyttää tolta? kysyi se Janita, jolla oli pitkät tummat hiukset. -Kiitos, totesin ja katsoin lattiaan.Kuulin miten luokka hymähti. Tajusin taas punastuneeni. -Mennään asiaan. Mä laitoin sotavaatteet päälle, kun mua pelottaa. Mun kaveri Liisa käski mun näyttää kuvat jotka mä olen tehnyt teistä joistain. Tää liittyy mun juttuun, tai sairauteen. Ainoa tapa selvitä siitä on puhua totta. Mä kuulostan sekavalta ja tyhmältä, sopersin ja luokassa oli ihan hiljaista. Käteni tärisivät kun otin kansion kumilenksuja auki. Luokassa tuntui ihan hiljaiselta. Huokaisin, kun katsoin ensimmäistä piirrustusta kansiossa. Nostelin ensimmäiset viisi kuvaa taulun reunalle. Pelotti kun kuulin hihitystä.-Tässä on tämmöinen sarja missä hahmoni on tekemisissä Varpun kanssa, selitin.Varpu oli aivan punainen ja kikatti samalla. Olin aivan ymmällä. Olin luullut hänen suuttuvan kuvista. Ensimmäisessä kuvassa hahmoni ajoi sellaisellla lentävällä lautasella missa oli suuri lasikupu. ”Olen menossa suorittamaan salaista tehtävää. Oraakkeli Varpunen on taas onnistunut varastamaan aikaa.” oli hahmoni puhekuplassa. Seraavassa kuvassa hamoni marssi eteenpäin ja näytti pysähtyvän nopeasti. Vastassa oli varpun hahmo avaruusnainen jolla oli käsi edessä stoppaamassa hahmoani. Nyt avaruusnaisella

ei ollut kypärää eikä viivamallisia aurinkolaseja, vaan hänellä oli Varpun näköiset kasvot ja samallainen polkkatukka. ”Seis! Aikakoneeni varastaa niin pajon aikaa unversumista kuin haluan. Etkä voi asialle mitään.” Varpun näköinen avaruushahmo sanoi. Taustalla näkyi laite jossa pyöri rattaita ja välkkyi valoja. Koneen päällä oli viisi eri kellotaulua, kaikki eri ajassa. ”Vai en voi mitään? Unohdat että minun avaruuspukuni on tyköistuvampi.” Hamoni totesi seraavassa kuvassa ja hytkytti itseään punaisessa tiukassa haalarissa missä rinnat pullistelivat kaula-aukossa. ”Käytän ”Sexapeliani” ja tuhoan aikakoneen.” Hahmoni sanoi ja oli selin kuvassa. Hahmo piti käsillään haalaria auki ja rinnasta näkyi tulevan väreitä, jotka räjäyttivät taustalla olevan aikaoneen. Varpun hahmo hyppäsi pelästyneenä vieressä ilmaan ja repi hiuksiaan. ”Muista kuka on avaruuden kuumin misu, joka päättää ajankulusta.” hahmoni sanoi seuravassa kuvassa kävellessään avauusalukselle vetäen samalla haalarinsa vetoketjua kiinni. Taustalla Varpun hahmo oli lysyssä ja aikakoneen raunioita nousi savu. ”Tällä kertaa avaruuspimu tuli nujerrettua, mutta täytyy pitää häntä vielä silmällä.” Hahmoni sanoi viimeisessä kuvassa lentäen taas avaruusaluksella jossa oli se tyhmä pyöreä lasikupu. Selostin joka kuvan ja en katsonut kertaakaan luokkaan päin. Nauru koveni joka kuvan jälkeen. Se tummahiuksinen Janita räkätti kovaa ja hakkasi pöydän kantta. Muita alkoi naurattaamaan uudestaan Janitan räkätys. Kohta Janita ei saanut henkeä ja vieressä istuva Miina hakkasi häntä selkään. Parikymppinen poika Marko haki vessasta käsipyyhkeitä Janitalle, että tämä sai pyyhittyä silmiään. -Anteeksi kaikille, Janita sanoi tyrskähtelyjen välissä. -Mä varmaan ansaitsin ton, Varpu sanoi aivan punaisena. -En mä olisi saanut näyttää tätä, vastasin nolona.-Ei. Itseasiassa mulle sanotaan muutenkin että puhun liikaa. Saisinko mä kopiot noista? Varpu sanoi yllättäen.-Tottakai sä saat. Itse asiassa sä saat alkuperäiset ja mä pidän kopiot. Mä pyydän vielä anteeksi, vastasin. -Mä pyydän anteeksi, jos mä saan sut tekemään tiedottomana tuommoisia kuvia. Kyllä mä tiedän että mä oon vähän ärsyttävä ja vien vähän ihmisten aikaa, Varpu totesi.-Vai vähän, Miinan suusta tuli ulos ja Janita tyrskähti taas nauramaan.Alkoi taas yleinen kaakatus. Janita enään narskahteli sillä lailla nenäänsä, kun ei tullut hänestä kunnon naurua. Miina taputteli tätä lisää selkään.-Jos mentäis tauolle. Mä haluan lisää kahvia, sanoin.--Onko vielä kuvia? Marko kysyi.-Mennään tauolle vastasin.

Hain tauolla kupillisen kahvia ruokalasta ja lasillisen vettä. Kohta ihmiset tulivat iloisina paikoilleen istumaan. -En mä tiedä onko tää enään mitään opetusta, totesin nolona.-On. Minäkin opin kantapään kautta, että ei kannata varastaa aikaa, Varpu sanoi jo hymyillen ja sai kaikki nauramaan.-Onko sulla sitten lisää kuvia? Jukka kysyi luokan perältä.-Joo, mutta kun toi äskeinen oli noin kauheaa, niin ajattelin ettei se ole hyväksi, kerroin.-Saanko mä vielä nauraa? Janita kysyi.-Toi oli kyllä pahin sarjakuva. Ne muut on ihan kesyjä, totesin.-No sitten näytät ne, Marko sanoi.-Saamasi pitää totesin. Näytin kuvaa missä Marko puhui lakkaamatta. Koko puhekupla oli täynnä pientä tekstiä. Hahmo istui vieressä ja katsoi Maanisesti selittävää Markoa. ”Mutta jos yrittäisit tehdä tämän toisesta...” hahmoni yritti sanoa väliin. ”Niin mutta kun tämä on sellaista uuden aallon sarjakuvagenreä...” Markon hahmo alkoi selittämään seuraavassa kuvassa. ”Ihan sama.” luki hahmoni ajatuskuplassa kun se murjotti. -No itseppä halusin palautetta ja sitä myös sain, Marko totesi naureskellen.-Oliko niitä kuvia vielä? Janita kysyi.-On täälä yksi, joka näyttää Miinalta. En mä tiedä, jos Miina ei tykkää, selitin.-Miina pliis. Mustakin oli tehty kuva. Me halutaan nähdä, Varpu aneli ja muut näyttivät myötäelävän.-Olkoot, Miina sanoi ja sai muut huoahtamaan.Avasin kansion ja nostin viimeiset kuvat taulunreunalle.-Nää taitaa olla kesyimmät, kerroin. ”Sun pitää ruveta rohkeemmaksi.” hahmoni sanoi Miinan näköiselle hahmolle, joka istui pöydän toisella puolella. ”Mä haluan olla tämmöinen vaatimaton,” Miinan hahmo vastasi pienillä kirjaimilla, eli hiljaa. ”Kyllä sun pitää rohkaistua.” Hahmoni sanoi jo lujempaa ja kumartuneena hyökkäävästi Miinan hahmon suuntaa. ”Ei kun mä halua olla vaatimaton.” Miinan hahmo sanoi uudelleen pelokkaampana. ”Kyllä sun Pitää!” sanoi hahmoni yksittäisessä kasvokuvassa. ”EIIII!!!!” Huusi miinan hahmo seuraavassa kuvassa, jossa minulla oli tukka putkella ja paperit lensi pöydältä. ”Mä haluan olla vaatimaton,” Miinan hahmo sanoi taas pienillä kirjaimilla. ”Ihan miten vaan.” hahmoni vastasi pelokkaana katsoen lattialle lentäneitä tavaroita. -Mä en ole oikein hyvä antamaan henkilökohtaista palautetta ja siksi mua varmaan jäi harmittamaan asia, selitin.

-Tää on minusta jännin juttu missä mä oon ollut, Miina totesi. -Mulla on palautekeskustelu tänään. Tuskin malta odottaa huomista, Janita jatkoi. Mitäs jos piirtäisitte ennen ruokataukoa kuvan minusta tai jostakin kurssikaverista, etten minä pelkästään pidä omaa taidenäyttelyä, sanoin. Kaikki ottivat lehtiot esille ja luokka täyttyi kynän suhinalla. Monet tekivät useamman kuvan. Kun menimme syömään, niin ruokalassa tuntui kaikki päät kääntyivät katsomaan meidän suuntaan.

Iltapäivällä katsoimme harjoituksen läpi. Kuvia oli vaikka minkä laisia. Yhdessä Janita nauraa räkätti ja Miina hakkasi häntä selkään. Esitelmöin vähän aikaa kurssilaisille apuviivoista ja tehosteista. Tuntui kummalta, kun monet kirjoitti kaiken sanomani ylös. Yhdessä kuvasarjassa joku kehui minua ja muutuin punaiseksi. Toisessa olin kenraali Iida, joka huusi punaisena luokalle. Paras kaikista oli Miinan kuva, missä saavuin ruokalaan ja kaikki siellä olivat katsoivat minua. Varsinkin kaikki miespuoliset näyttivät olevan kiinnostuneita. Yksi näytti jopa kuolaavan. Esittelin kuvaa ja saimme taas Janitan räkättämään. Laitoin oppilaat vielä tekemään perspektiiviharjoituksen ennen iltaa. Ilta ruokailussa minua harmitti, kun minulla oli vielä palautekeskusteluja jäljellä.

Illalla ehdin käydä vielä kaupassa ostamassa juotavaa. Kesäilta oli uskomattoman lämmin. Kaupassa oli ihanan viileää. Kuulin miten kaksi yli kolmekymppistä naista supattivat minusta, kun valitsin kivennäivettä. Yhtäkkiä muutenkin tuntui, että kaikki tunnistivat minut. Joku pikkutyttö otti minusta jopa kännykällä kuvan. Kiiruhdin nopeasti takaisin opistolle ostoksieni kanssa. Soitin Liisalle huoneestani.-Mä luulin jo että sä unohdit soittaa, Liisa sanoi.-Niin mä unohdin. Kaupassa kun kaikki tuijotti niin alkoi tuntua ahdistavalta, sanoin.Liisa huokaisi syvään.-Sulla on varmaan taas kauniit vaatteet ja meikki viimeisen päälle, Liisa totesi.-No ihan tavalliset vaatteet on.-Iida me ollaan puhuttu tää. Sä olet aina ylihuoliteltu ja sulla on täydellinen värisilmä. Kaikki muut naiset maksaisivat mitä vaan, jos ne saisivat saman huomion. Nauti että sua ihaillaan. -Niin onhan tästä puhuttu, mutta siellä kaupassa tuli vaan ahdistava olo, kun kaikki tunsi.-Sä saat rahaa siitä kun kaikki tuntee sut ja ostaa sun sarjakuvia ja tauluja.-Televisiossa yksi mies sanoi niitä töhryiksi ja vaan kuulemma juntit ostaa niitä, vuodatin.

-Niillä maksetaan sun vuokra ja kaikki muut jutut. Apurahataiteilijoilta pääsee tommoisia suusta, kun niillä menee huonommin.-Joo. Mä teen kaikkeni, että me saataisiin oma asunto. Henrykin tekee vapaapäivinä muuttohommia, että saatais enemmän säästöön. Helsingissä kaikki vaan on hirveen kallista. En mä pitäisi yhtään kurssia, jos mä en tarvitsis niin paljon rahaa. -Otat nyt rauhallisesti ja soita aamulla, jos on hätä. -En mä soita jos ei ole ihan järkyttäviä kuvia pöydällä.-Ne tän päiväset oli hyviä, jotka sä lähetit. Ne vois laittaa suoraan kirjaan. Ne varmaan tykkäs hirveesti. -Niin tykkäsi, vastasin.

Nukkumaan mennessä mietin asioita. Ajattelin miksi minulle kaikki oli niin vaikeaa. Kaikki tässä maassa taisi tuntea minut ja se sai minut tuntemaan itseni tosi epävarmaksi. Minua pelotti miten minua pidettiin niin osaavana ja kauniina. Enimmäkseen nolasin itseni joka paikassa. Olin ollut vähän aikaa aikaisemmin kokkausohjelmassa. Olin varma että mokaisin koko ohjelman. Kameramies nauroi koko aika kun hän kuvasi. Selitin miten mistäkin aineista pitäisi tulla mitäkin. Liisan mies Kasper olisi varmaan repinyt hiukset päästään, kun oli kokkina katsonut ohjelmaa. Ihmettelin tosi paljon kun sain sellaisen ison padan ja kuohuviinin voittona parhaasta illallisesta. Yhdessä lauvantain Iltalehdessä joku pakinoitsija oli kehunut miten hyvät oltavat oli poikaystävälläni, kun olin kuulemma ainoa nykyihminen, joka osasi tehdä hyvää ruokaa ja olla vielä sopivan vaatimaton suomalaiseen tyyliin. Pakinoitsija joka yleesä haukkuu kaikki, kehui minut maasta taivaaseen. En ollut ohjelmassa tehnyt muuta kuin paistanut pihvejä ja laittanut niihin sienikastiketta. Ohjelma oli tehty äidin ja hänen miehensä ravintolassa. Olin leikannut pihvit ensin juuri teroitetulla veitsellä. Teroitin veitsen ensin ja selitin miten sen piti olla terävä. Olin ollut hermona koko ohjeman ajan ja pälätin miten lihan syyt piti olla että pihvistä saatii mureaa. Koko ajan olin selostanut miten veitset pestään kunnolla ja minkä kokoiseksi sienet pilkotaan. Äitin ravintolassa oli ollut muitakin asiakkaita. Onneksi olin saanut ystäväni Ninan siskon esiintymään ohjelmaan. Olin aivan punainen, kun hän oli tehnyt laulun minusta. Muut osallistujat antoivat minulle täydet pisteet. En ymmärtänyt miksi. Alkuruuaksi tein sipulikeittoa, kun siihen oli helppo pilkkoa ainekset. Äidin ravintolassa sain aina tehdä keitot. Uunijäätelö oli helppo tehdä, joten jälkkäriksi laitoin sitä. Olin kyllä tykännyt niiden muiden ihmisten ruuista ja annoin vain kehuja ja kerroin positiivisia asioita. Se selostaja yritti minulta nyhtää virheitä toisten ruuista. Äiti oli ottanut sen koko ohjelman digiboksille ja vielä polttanut sen DVD-levylle. Varmaan se oli näytetty

kaikille tutuille. Samoin äiti leikkasi kaikki lehtijutut minusta ja sitten vielä säästi toisen kappalee lehdestä kokonaisena. Nukahdin sekavana ajatellessani kaikkia näitä asioita. Aamulla heräsin ennen kellon soittoa virkeänä, vaikka pöydällä oli muutama piirretty kuva. Tuntui, että olin jo vähän tottunut reissussa oloon. Kävin suikussa jo ilolla ja laitoin samat vaatteet kuin eilen. Kuivasin hiukset kuivurilla ja laitoin meikiä rohkeasti. Tänään lakkasin kynnetkin maastonvärisiksi, että ne sopivat asuuni. Kävin taas kopioimassa kuvat ja lähetin ne myös Liisalle. Aamiaiselle oli kiva mennä tuttujen oppilaitten pöytään ulos. Onneksi sisällä oli ilmastointi, koska ulkona oli kuuma päivä. Aloitin edellisen päivä tehtävillä. Kävimme vielä läpi oppilaiden piirrustuksia. Oli mennyt noin tunti, kun oveen koputettiiin. Se oli rehtori, jonkun miehen kanssa. -Hei Iida. Tässä on Ville Sulavuo. Hän tekee juttua lehteen. Tästähän oli puhetta, rehtori Leena selitteli.-Hei, vastasin hiljaa. -Hän seuraa teitä päivän ja kirjoittaa teistä jutun, Leena lisäsi.-Jaa, sanoin. -Joo älkää antako mun häiritä, se Ville sanoi.-No mä jätän teidät jatkamaan. Hyvää opiskelua kaikille, Leena sanoi ja poistui.Luokkaan jäi hiljaisuus sen jälkeen kun ovi kolahti. En tiennyt mitä sanoa. Aika ei tuntunut menevän mihinkään suuntaa. Kukaan muukaan ei tohtinut aloittaa puhetta. Tuntui kuin minuutti olisi mennyt vain tuijottaessa.-Minäkö tämän sain aikaan, vai kuuluuko tän olla tällaista? Ville kysyi.-Mä yleensä mokaan sanomalla lehdessä jotain tyhmää. Nyt mä ajattelin etten sano mitään, vastasin.-Sulla on vaan sellainen tunne. Minusta sä olet ihan okei joka paikassa, Miina sanoi yllätykseksi. -Niin minustakin. En mä olisi tullut tänne jos sä vaikuttaisit typerykseltä, Varpu kertoi ja muut nyökytteli.Oli vielä vähän aikaa hiljaista.-Tää on tosi vaikeaa tulla tänne, kun te ootte jo noin tiivis ryhmä. Pitäisikö mun tehdä jotain että teillä ei olisi niin ahdistavaa? Tai sulla Iida? Ville kysyi.-Voisit punnertaa kymmenen kertaa, kun kaikki muutkin on tehneet sen, vastasin.En uskaltanut sanoa mitään enkä katsoa kuin pöytääni, etten olisi alkanut nauramaan. Ville käveli U-Muotoisen pöytäryhmän keskelle ja otti punnerrus asennon.-Laskeeko joku? Ville kysyi. -Miina laskee, vastasin.

-Yksi, kaksi, kolme, Miina ehti sanoa.Vaaleat lyhyet hiukset omistava Silja tyrskähti ensimmäisenä.-Ai te muut ette ole punnertaneet, Ville totesi ja sai meidät kaikki nauramaan.Ville kuitenkin punnersi kaikki kymmenen ja nousi reippaasti ylös ja meni paikallensa tyhjään kulmapöytään. -Ehkä mä jouduin tekemään tuon toimittajien yleisen uskottavuuden takia, Ville sanoi.-Mua vaan harmittaa, kun multa ei kysytty, eikä oppilailta aikaisemmin, sanoin.-Saatte lukea jutun ennen sen julkaisua, Ville sanoi.-Joo. Printtaat sen ja jos se muuttuu nii sä oot pulassa, ilmoitin.-Joo mä tiedän. Se sun kaveri Nina lukee juristiksi ja on taistelujien harrastaja, Ville totesi.Jouduin ottamaan esille yöllä tekemäni piirrustukset, vaikka en olisi halunnut niitä Villen edessä näyttää. Oppilaat kertoi Villelle miten tein yöllä jokaisesta palautetta saaneesta sarjakuvan. Nyt onneksi kuvat oli aika kesyjä. Ensimmäisessä kuvassa Janita istui minua vastapäätä pöydän toisella puolella. ”Ootko ajatellut että näissä jutuissa voi olla juonikin?” hamoni kysyi ja Janitan hahmo katsoi kysyvästi. ”En mä oikein osaa sellaista keksiä.” Janita totesi seuraavassa kuvassa. ”Kai sulla jonkinlaisia tarinoita on?” hahmoni kysyi kolmannessa kuvassa. Janitan hahmo näytti pelästyneeltä suu auki. ”En mä semmosia, kun ne on niin härskejä.” Janitan hahmo sanoi nolon näköisenä pää alaspäin. ”Huokaus.” Luki minun hahmoni päällä. ”Yritä nyt sitten tälläisiä neuvoa.” Hahmoni sanoi katsellessaan Janitasta pois. Janita taas käkätti, mutta nyt ei niin kovasti kuin eilen. Aloimme keskustelemaan kuvista. Janita myönsi että ei kehdannut laittaa hulluimpia juttuja kuvaan. Kehoitimme häntä vain piirtämään ja käyttämään vaikka salanimeä. Laitoin kaikki tauolle. Huomasin miten Ville osasi jututtaa tyttöjä, kun he jaloittelvat pihalla. Tauon jälkeen laitoin oppilaat tekemään vuoropuheluharjoitusta ja kerroin draaman kaaresta. Keskustelimme eri sarjakuvista ja niitten juonesta. Ruokaillessa Ville tuli istumaan viereeni. Hän kyseli muka vaivihkaan kuuluisista tuttavistani. Tytöt olisivat halunneet myös kuulla heistä. Minua harmitti hirveästi. Tuntui kuin tuo mies olisi varastanut minulta mukavuuden päivästäni oppilaiden kanssa. Päätin tämän olevan viimeisen kerran, kun joku toimittaja tulisi kurssistani tekemään juttua. Miina katsahti silmiini kahvin juonnin kohdalla kun muut kaakattivat jotain. Iltapäivällä Ville räpsi vielä sellaisella isolla kameralla muutamia kuvia. En varmaan hymyillyt yhdessäkään vaikka yleensä olin yhtä hymyä valokuvissa. Teetin muutaman harjoituksen ja huokaisin kun iltaruuan jälkeen pääsin tekemään henkilökohtaisia palautteita. Vilkaisin jossain vaiheessa ulos ja näin miten Ville otti kuvaa tytöistä sen vinon puun vieressä. Yhteen kuvaan Miina vängättin mukaan. Menin

takimmaisia portaita ja pihan kautta etten olisi nähnyt sitä toimittajaa. Huoneessani huokasin. Onneksi oli tarpeeksi vettä, ettei tarvinnut käydä kaupassa. Yöllä näin sekavaa unta, missä seikkaili kaikki kurssilaiset. Ville käveli koko ajan perässäni ja kyseli kaikista puolitutuista tunnetuista ihmisistä. Viimein uneen tuli poikaystäväni Henry, joka tönäisi Villen kumoon. Uni muuttui sen jälkeen ihanaksi. Olin kohta Henryn kanssa sängyssä peuhaamassa. Tunsin miten hän tuoksui itseltään ja suutelin häntä. Jostain kaukaa kuului piipitys. Piipitys koveni ja kohta havahduin. Makasin sängyssä hikisenä halaten tyynyäni. Nousin sängylle istumaan ja sammutin huutavan puhelimeni. Alapääni oli ihan turvonnut ja märkä. Harmitti ihan älyttömästi, kun uni loppui kesken. Sormeni jo koskettelin alapään huuliani, kun huomasin ison pinon papereita pöydälläni. Minua itketti ja harmitti. Tiesin kylmän suihkun auttavan tähän jotenkin. Kaipasin kotiin pihalle ottamaan aurinkoa ja odottelemaan Henryä töistä kotiin. Kaipasin kotiini äidin luo pikkukaupunkiin, missä oli isompi piha jonne naapurit ei nähneet ja vaikka näkivät, niin he olivat tunteneet minut aina. Siellä pystyin olemaan oma itseni. Toinen naapuri oli sanonut, etten ollut muuttunut yhtään, vaikka olin ollut linnanjuhlissa jo kahdesti. Ihmiset oli siitäkin kateellisia, miten tunsin presidentin rouvan. Jos olisin tiennyt, niin en olisi mennyt sinne linnan juhliin toista kertaa. Minun tuttavat sitä Villeäkin kiinnostivat, niin kuin niissä akoissa olisi ollut jotain ihmeellistä. Juteltiin yleensä kirjoista ja elokuvista, kun ne tapasin kerran tai kaksi kuussa. Vaarini oli nauranut, kun kerroin mitä ihmiset utelivat. Olin suihkussa ainakin kymmenen minuuttia ennen kuin se tuntui kylmältä. Nyt oli vielä kuumempi päivä joten unohdin ne tennarit ja laitoin nahkaiset sandaalit. Laitoin semmoisen kevyen mekon päälleni ja sen lyhythijaisen sotilaspaidan. Nyt laitoin hiukset maastonvärisellä liinalla ylös. Varauduin että menisin ruokatunnilla suihkuun. Meikkasin vähän ja menin taas kopioimaan paperit. -Kenraali Iida täsmällisenä kuin kello, Jaana sanoi toimistossa. -Huomenta vaan sinullekkin, vastasin.-Kuule Iida. Jos näin hyvä kysyntä on niin sä voisit pitää ensi kesänä kaksi kurssia. Vähä mietittiin sellaista rehtorin kanssa. Ja hiihtolomalle talvella suunniteltiin kanssa kurssia.-Mä en tykkää näistä, mutta mä tarvisin kyllä rahaa, vastasin.-Etkö sä olekkaan hirveän rikas ja menestynyt? Jaana kysyi ottaessaan kopioita.-No olen mä vähän menestynyt, mutta me haluttais asunto mun poikaystävän kanssa ja Helsingissä ne on hurjan kalliita.-No siellä on kyllä kaikki kallista. Mutta auttaishan ne lisäkurssit vähän.-Auttais aika paljon. Mä en taida saada asuntolainaakaan, kun mulla ei ole vakituista työtä.

-No sä olet vielä nuori ja ehdit tehdä vaikka mitä, Jaana totesi ojentaessaan kuvaniput minulle. Skannasin kuvat vielä Liisalle. Kohta olin jo aamiaisella meidän kurssin varaamalla terassin isoimman pöydän ääressä. Oli jotenkin mukavampi olla, kun ei tarvinnut miettiä sitä toimittajaa koko aika. Kaikki meidän kurssilaiset olivat intoa täynnä, vaikka osa heistä oli käynyt baarikierroksella Oriveden kahdessa ravitsemusliikkeessä. Janita kikatti taas kaikesta turhasta. Muut tykkäsivät naurattaa häntä. Mieleeni tuli ystäväni Nina joka häpesi harakkanauruaan. Meidän oli Liisan kanssa aina ihan pakko laittaa hänet säksättämään. Hänen käheä äänensä teki meidät hyvälle mielelle. Se oli ainoa tapa saada hänet nolostumaan. Kukaan muu ei saanut sitä säksätystä päälle kuin minä ja Liisa. Muuten Nina oli aina asiallinen ja terävä. ihmiset korjasivat ryhtiään kun hän saapui paikalle urheilijamaisen vartalonsa kanssa. Nää tytöt ei olleet monet minua yhtään nuorempia, mutta mä olin nyt niiden opettaja. Tuntui kummalta. Tosin olin piirtänyt ja harjoitellut joka ilta viisivuotiaasta saakka. En osannut koulussa mitään, mutta piirtää olin aina osannut. Ilman Ninan apuja en olisi koskaan päässyt ylioppilaaksi. Kadehdin häntä. Nina oli vain kävellyt koko koulun läpi ja saanut seitsemän ällää. Näillä minun oppilailla oli varmaan kaikilla paremmat paperit joilla pääsi ihan minne vaan. Minä oli päässyt vain ankeaan taidekouluun ja sinnekkin, koska olin tuttu ennestään. -Iida tarkkailee meitä, Janita sanoi, kun huomasi minun miettivän.-Päästään taas joihinkin kuviin hyvässä valossa, se Jukka lisäsi ja sai käkätyksen taas alkamaan.-Katotaanko niitä sun tekemiä juttuja heti aamusta? Mä vaan huomasin ettei niitä käyty eilen kaikkia läpi, Miina jutteli. -Voidaan me ne äkkiä käydä. En mä halunnut sen toimittajan aikana käydä läpi teidän ja mun juttuja, sanoin.-Me kuulutaan siis sisäpiiriin, Varpu tokaisi ihastuneena, kuin viisivuotias.-No vähä niin. En mä usko, että se ymmärtää meidän juttuja täysin, totesin.-Mä kerroin sille kaikkia jänniä juttuja, mitä se kirjoitti ylös, Janita totesi.-Oliko ne edes totta? Miina kysyi.-No. Oli ne ainakin osittain, Janita vastasi töksädellen ja sai aikaan kokonaisvaltaisen räkätyksen.

Päivä alkoi nyt mukavammin, kun olimme kaikki tutussa seurassa. Aloitin näyttämällä kuvia mitä oli jäänyt eilisestä. Katsoimme uudet kuvatkin läpi. Painotin ettemme saaneet juuttua katsomaan minun tekemiä juttuja, vaan kaikki olivat tulleet opiskelemaan tänne.

Olin huomannut yhden kuvasarjan, jota en näyttänyt, vaan jätin sen kansion pohjalle. Se ei ollut sarjakuvamainen vaan lähenteli taidekuvia. Siinä olin minä alasti Henryn kanssa. Näytin kuvissa kauniilta. Soitin tauolla Liisalle. Liisa kuunteli asiallisesti asiani. -Et sä faksannut mulle niitä kuvia, Liisa totesi.-En mä kehdannut niitä näyttää sille sihteerille. -Kyllä sua pidetään jo valmiiksi outona. Mä haluaisin nähdä ne kuvat.-Mä meilaan ne illalla, kun siellä kopiohuoneessa ei ole ketään. En mä voi sillä koneella niitä skannata. Jos ne jää johonkin tiedostoihin. -Mitä enemmän sä kerot, niin sitä enemmän mä haluan nähdä ne kuvat. Et sä voi olla puutteessa noin nopeesti.-Aamuyöstä näin unen missä rakastelin Henryn kanssa. Mä heräsin ihan märkänä ja harmitti kun heräsin. Mä näytän niissä kauniilta ja seksikkäältä.-Iida sä olet kaunis ja seksikäs.-Niin mut nää on ihan sitä itteensä.-Lähetä ne heti. Otat kopiot ja laitat postiin.-Sen mä voisin tehdä.

Laitoin ihmiset tekemää harjoituksia ja esitelmöin eri tyyleistä. En ollut tajunnut, että oli jo perjantai. Tänä kesänä ei pidetty enään kurssijuhlia missä oli näytelmä. Se oli hyvä juttu, kun viimeksi kurssilaiset matkivat minua vuorotellen ja yleisö nauroi. Olin katsomossa aivan tulipunainen. Kaikki kommentit olivat minusta imartelevia. Niistä tuli sekava olo. Nyt ei ruuan kanssa saanut enään edes viiniä. Keräsimme rahaa ja ostimme viinit itse. Päätimme kaapata sisältä illlalla oman pöydän. Laitoin kaikki tekemään omat nimilaput. Niihin piti piirtää omakuva ennen omantyylistä nimikirjoitusta. Viimeisen tunnin jälkeen Siru ja Varpu lähtivät suorittamaan operaatio pöytäkaappausta. Miina jäi piirtämään jotain luokkaan. Menin katsomaan läheltä kun huomasin hänen jääneen luokkaan.-Ei saa katsoa. Sä pilaat yllätyksen, Miina sanoi kiusaantuneena ja yritti peitellä piirrustuksia. -Mitä noi on? -Mä. Meillä on työn jako. Mä teen tälläiset arvomerkit, Miina sanoi hiljaa. -Siis mihin? Iltajuhlaanko?-Mä aina mokaan. Mä luulin että sä menit jo. Tää tulisi sun rintaan. Tää on sarjakuvakenraalin arvomerkki. Nää muut on keksittyjä arvoja. Mä sain piirtää nää, että näistä tulisi saman tapaisia. Tän piti olla yllätys. Ethän kerro kellekkään? Miina aneli hiljaa.-Mitä jos yllätettäiskin ne? keksin.

Menin huoneeseeni ja riisuin suihkuun. Pesin huikseni huolella ja kuivasin ne foonillä. Muistin yhtäkkiä, että Henry oli tuonut minulle mustat varsikengät. Puin äkkiä mekon takaisin ja kävin hakemassa kengät auton perästä. Olimme käyneet Nuuksiossa keväällä retkillä ja Henry oli tuonut minulle joltain naisgolleegalta jääneet poliisin työkengät ulkoilua varten, kun en malttanut ostaa uusia. Minusta oli kuulemma tullut pihi ja pakkomielteinen. Nyt laitoin armeijakaupasta ostamani beessit housut ja sen samanvärisen sotilaspaidan. Olin ostanut ne meidän kaupungin kirppishallista. Sietä sai sotilasvaatteita vitosella kappale. Nyt napitin sen ylös asti. Laitoin tuntolevykorun sen päälle. Kiinnitin Miinan tekemän laatan rintaan. Se oli pahvista ja siinä luki: KENRAALI IIDA. Loihdin itselleni hienon meikin. Maalasi kulmakarvat hyvin ja silmänluomet. Huuliin laitoin pensselillä kirkkaanpunaista väriä. Kysilakka sai läheä uuden punaisen tieltä. Katsoin itseäni peilistä ja mietin näytinkö tarpeeksi kakkukoristeelta. Yritin vielä kiilloittaa niitä poliisikenkiä, jotka olivat taatusti turhan kuumat tähän keliin. Röyhistelin rintaani ja mietin mitä keksisin lisää. Yhtäkkiä muistin ja syöksyin matkalaukulleni. Se löytyi sivutaskusta. Sovitin sitä päähäni. Se oli llian iso, mutta en masentunut. Korjasin sitä hakaneulalla ja asettelin sen päähäni. Henry olisi varmaan suuttunut, jos olisi nähnyt mihin hänen ansaitsemaa barettia käytettiin. Nyt vain istuin sängyllä ja jännitin. Aika alkoi tulla pitkäksi. Viimein puhelin soi ja Miina antoi merkin. Lähdin kävelemään kohti päätaloa ja ruokalaa. Eteisessä sain jo hymyn muutamilta ihmisiltä kun tulin sisälle. Ihmisiä jonotti ruokaa ja hälisi. Meidän valtaamassa pöydässä oppillaani odottivat hälisten. -Huomio Kenraali Iida saapuu! Miina huusi niin kuin oli sovittu. Yllätykseksi koko ruokala meni hiljaiseksi. Nielaisin ja korjasin ryhtiä. Nyökkäilin kaikille kun kävelin oppilaiden uudelleen järjestämän pöydän päähän.-Oiih! Janita hihkaisi kun katsoi minua. -YLÖS! Miina huusi niin lujaa, että kaikki meidän pöydässä tottelivat. Muiden kurssien oppilaat katselivat ja nauroivat. Kaikilla meidän pöydässä oli Miinan tekemät arvomekit ja joillain joku mitalli tehtynä pahvista. Kävelin paikalleni pöydän päähän. -Aloitetaan ruokailu ja toivotaan, että ruoka on hyvää ja että sitä on riittävästi. Istukaa, komensin.Koko ruokala räjähti nauruun vaarini opettamasta sanonnasta, jota kuulemma armeijassa käytettiin. Kohta koko ruokala taputti. Ihmisillä oli hauskaa iloisesta hälinästä päätellen. Marko pomppasi ylös ja nosti lasinsa.

-Nostetaan malja meidän opettajalle Kenraali Iidalle. Kiitetään hyvästä opetuksesta ja voin sanoa että oikeassa armeijassa pääsi helpommalla, Marko sanoi ja kaikki nostivat lasinsa.-Kattokaa miten punanen Iida on, Varpu kailotti ja pahensi vain asiaa. Miina hakkasi lasiinsa ja nousi ylös.-Huomio! Kenraali Iidan nimittamänä Seremoniamestarina kerron, että lähdemme hakemaan ruokaa ja menemme sinne järjestyksessä. Ensin menee kenraali ja siten menemme tasaisessa jonossa. Järjestyshäiriöistä tullaan rankaisemaan ankarasti. Ylös! Miina huusi lopuksi. Muut tytöt ja pojat olivat iloisen hämmentyneitä totellessaan meitä. Miina oli joskus asunut Helsingin Santahaminassa, kun hänen isänsä oli ollut siellä töissä. Hän oli seurannut tarkkaan mitä sotilaat tekivät. Kävelin Ruokajonoon ja kaikki muut tulivat perässä. Minusta otettiin ainakin sata kuvaa ihmisten kameroilla ja puhelimilla. Yritin hymyillä iloisesti jokaiseen. Kohta olin ottamassa paellaan, jota jakoi se ruokalan pitäjä mies. -Mä arvasin että teillä on hieno kurssi. Tosi hieno barettikin sulla, se sama mies jonka olin nähnyt ensimmäisenä aamuna huikkasi läheisestä pöydästä. -Mun poikaystävä suuttuu, jos se tietää missä sen barettia käytetään, vastasin ottaessani ruokaa.-Ei kerrota. Tuttu porukka niin juttu ei leviä, mies totesi.Ruokailu meni hienosti. Kaikki olivat iloisesti yllättyneitä Miinan ja minun yllätyksestä. Ruokailun jälkeen menimme viettämään kesäiltaa opiston isoon puistoon. Otimme siellä olleita muovituolia ja menimme koivujen alle jotka antoivat vain vähäistä varjoa. Kymmenet kurssilaiset halusivat samaan kuvaan minun kanssani. Äitini oli opettanut minut jo pienenä poseeraamaan. Ilta sujui mukavasti jutellen ja kuunnellen, miten jatkokirjoittaminsen paja lauloi kitaran säestyksellä grillikatoksessa. Hyräilin mukana yhtä tuttua kappaletta. -Hei. Tuolla on ravintolassa tänään karaoke. Mennään sinne, Varpu keksi.-En mä taida tulla, kun huomenna pitää vielä opettaa, sanoin.-Juot vaan limua, Varpu sanoi. -Mä oon nykyään hirveen nuuka ja Miina ei varmaan pääse sinne, vastasin.-Pääsee. Yritetään ainakin. Ja mä tarjoon limut. Tuu. Mä haluan kuulla kun sä laulat, Varpu aneli.-En mä tiedä siitä laulamisesta. En ainakaan ihmisten edessä. Ne muutenkin vähättelee mua, vastasin.-Lähet nyt vaan mukaan. Miinakin lähtee, Janita alkoi houkutella. Nyökkäsin ja kohta keräsimme tavarat nurmikolta ja teimme lähtöä. Minä kävelin Miinan ja Varpun kanssa edeltä, kun muut menivät viemään vilttejä ja viinejään huoneisiinsa. Kohta

seisoimme ravintolan oven edessä ja odotimme muita. Pian koko luokka oli koossa. Kävelimme sellaisia rappusia johonkin yläkertaan joka oli täynnä ihmisiä ja musiikkia. Hälinä täytti koko paikan niin kovana että saimme huutaa tiskin yli tilauksemme. Löysimme yhden ainoan vapaan pöydän, mutta emme mahtuneet kaikki tietenkään siihen. Minä sain istua Miinan kanssa toisella puolella kun Janita ja Varpu istui vastapäätä.-Musta tuntuu että nää kaikki tuijottaa mua, sanoin.-Niin tuijottaa. Sä oot niin ihku, Janita huusi pöydän toiselta puolelta.-Mitä sä laulat? Varpu kysyi, kun oli saanut manguttua listan lauluista toisesta pöydästä. -Minä? En mitään, vastasin.-Kyllä täällä on ihan hyviä kappaleita. Mitä sä äsken hyräilit tuolla lammen rannalla? Varpu kysyi ja selasi vihkoa. -Se oli Uralin pihlaja, Miinan piti paljastaa.-Mikä se sellainen on? Janita kysyi.-Mun mummo lauloi sitä aina kun mä olin siellä hoidossa. En mä oikein osaa sitä, kerroin.-Ei sen ole väliä. Laitetaan tähän lippuun se ja mä vien sen. Mä itse laulan jotain uudempaa, Varpu totesi selatessaan vihkoa.-Emmä oikeesti osaa. En mä haluu, sanoin.-Joo. Ei ei, Varpu sanoi ja näytti keskittyneeltä.Juttelin Miinan kanssa niitä näitä. Muistelimme miten talot näyttivät Mämmilä sarjakuvalta. Minäkin olin sijoittanut monet omista sarjakuvista kotikaupunkiini. Kohta joku nainen rääkkäsi kunnolla aikuinen nainen kappaletta. Minä annoin hänelle raikuvat ablodit kun ihailin ihmisiä jotka uskalsivat esiintyä pelotta. -Ja seuraavaksi meille esiintyy Kenraali Iida ja hän laulaa Uralin pihlajasta, minun ikäinen nainen sanoi mikrofoniin. Olin aivan kauhuissani. Kaikki oppilaani alkoivat taputtaa ja vislata ja taputus tarttui muihin täydessä baarissa. Taisin olla tulipunainen kun astuin täristen kaikkien eteen. Se minun mittainen ja ikäinen nainen hymyili koko suulla ja antoi minulle mikrofonin.-En mä oikein osaa, yritin sanoa mikrofoniin.-Ei täällä muutkaan osaa. Mä laulan mukana jos se ei suju, se nainen jatkoi niin että kaikki kuuli. Musiikki alkoi soida ja ensimmäinen lause meni vähän huonosti, mutta sitten se nainen jotenkin sääti sitä konetta. Lauloin lukien tekstiä. Tuntui ihanalta kuulla kun musiikki soi taustalla. Kaikki tuntui hymyilevän ja baarissa oli hieno tunnelma. Muistelin miten Ninan sisko oli laulanut kerran toiveestani samaa laulua. Tässä biisissä tuntui olevan taikaa. Oli

sitenkin hyvä että minut huijattiin laulamaan. Lopetettuani kumarsin syvään. Sain aivan valtavat ablodit. Ihmiset hihkuivat kun taisin taas punastua. -Aivan mieletön esitys naiselta joka ei osaa laulaa. Ja aivan mieletön asu. Olet tosi kaunis Kenraali, Karaokevetäjä sanoi mikrfoniin.-Säkin oot hyvin kaunis, sanoin ja tarkoitin sitä. Kumarsin vielä syvään ja menin pöytääni. Kaikki kaverini hihkuivat iloisena, kun tulin istumaan. Nina oli sanonut minun olevan hyvän laulajan, mutta en ollut uskonut häntä. Edelliset kokeilut karaokessa olivat menneet mönkään. Kohta noin kolmekymppinen tuhti nainen tuli pöytämme viereen. -Sähän oot se sarjakuvataiteilija? Mä oon nähnyt sut seiskalehdessä ja telkkarissa, nainen selitti. Katselin varautuneena ja en voinut kieltääkään.-Tässä mulla on tussi. Voisit sä piirtää tähän käsivarteen jotain ja laittaa sen saman nimmarin kuin niissä kuvissa?En kehdannut kieltää. Tussi ensin tärisi kädessäni, mutta kun olin vetänyt ensimmäisen viivan niin se alkoi kulkea tottuneesti. Kohta käsivarressa oli hahmoni laulamassa mikrofoniin. -Mikä sun nimi on? kysyin. -Elina, nainen vastasi.Kohta kuvan alla luki: Elinalle Iida.-Että tää on ihana. Sä teit sen tosta vaan. Mä meen huomenna ja tatuoin tän, Elina sanoi.-Kiitos sulle ihan hirveesti. Mä tarjoon jos sä juot jotain, nainen jatkoi. -Emmä voi juoda kun huomenna on työpäivä. Kiitos sulle.-Sä oot maailman paras piirtäjä ja hyvä laulaja ja vielä hiveen ihana. Eiks hän olekin? Elina kysyi kavereiltani jotka nyökyttivät.Kohta Elina näytti kuvaa kavereilleen toisella puolella ravintolaa. Minua alkoi peloittaa, kun kaikki ravintolassa olevat halusivat samaan kuvaan kanssani. Kohta myös karaokevetäjä halusi kuvaan kanssani. Minun oli pakko keksiä lähteväni. Kävelimme sen lyhen matkan Miinan kanssa opistolle. Lauloimme Uralin pihlajaa autiolla kadulla ja se kuulosti minusta hyvältä.

Nyt tuntui jo ikävältä herätä viimeiseen aamuun. Heräsin ennen kellon soittoa. Pöydällä oli vain yksi paperi missä hahmoni lauloi baarissa karaokea. Taustalla näky baaritiski ja sen takana karaokevetäjä. Paperin reunoissa oli niitä kyläläisiä hymyilemässä ja hurraamassa. Minulla oli vielä aikaa vaikka kuinka. Aloin piirtämään lisää. Piirsin kuvan missä hahmoni

istuu tyhjässä luokassa. ”Nyyh! Mun on ikävä.” lukee hahmon puhekuplassa. Piirsin toisen kuvan, missä hahmon halasi Miinaa. Miinan hahmo on aivan rutussa ja kieli ulkona. ”Mä pidän mun kaikista oppilaista hurjasti.” hahmoni sanoo. Puhelin alkoi soittamaan herätystä ja lopetin piirtämisen. Otin pitkän suihkun ja laitoin taas ne shortsit ja sen hiattoman maastopaidan. Puettuani kävin kansliassa kopioimassa kuvia. Nyt siellä ei ollut Jaanaa. Vain se joku siiviilipalvelusmies. Minulle oli jätetty viesti, missä kerrottiin palkan olevan jo tililläni. Tulin hyvälle mielelle. Menin aamiaiselle. Kaikki oppilaani olivat jo pöydässä mukavasti höpöttämässä. -Huomenta ope. Mä en tiennytkään, että sä olet noin hyvä laulaja, Varpu sanoi kun istuin hänen viereensä. -Huomenta. Ja kiitos.-Se oli uskomatonta kun sä osasit sen ulkoa ja katsoit meihin kun sä lauloit. Ihan niin kuin oikea artisti, Janita selitti.-Se yksi nainen sanoi, että voi miten kaunis ääni tulee noin kauniista tytöstä, Varpu jatkoi.-Tehän nyt saatte mut ihan sekaisin. -Ootko sä kaikessa noin hyvä? Miina kysyi.Jotenkin tuntui, että yhtäkkiä palasin maan pinnalle ja vakavoiduin.-Ei. Mä sain koulusta aika huonot paperit. Mä sain kirjoituksissa lisäaikaa, kun mulla on lukihäiriö. Mä oon onnellinen, ettei mun ikinä enään tarvitse mennä sinne. Mut nyt kun mä säästän asuntoa, niin olis kiva kun olisi joku ammatti mistä saisi vakituista tuloa, puhuin puurolautaselleni. -Sä siis haluaisit olla kuin muut ja muut haluaisi olla taiteilioita, niin kuin sinä, Janita järkeili.-Tän mä teen jotenkin hyvin. Se on sellaista, kun mulla ei ole hirveesti valinnanvaraa, selitin.-Tuntuu ettet sä osaa nauttia tosta. Moni ois onnellinen moisesta julkisuudesta, Varpu selitti.-Mihin mä tarviin julkisuutta?-Sä voit valita itsellesi maailman komeimman miehen, Janita kertoi.-Mulla on se jo. Nyt me säästetään asuntoa.-Huolehdiko sä Iida liikaa? Varpu kysyi.-Niin mun poikaystäväkin sanoo. Lapsena kun asuttiin äidin kanssa kahdestaan niin piti koko ajan säästää, että saatiin jotain. Tai kyllä mulla oli aina kaikkee, mut mä vaan oon tälläinen.-Mun mielestä sun pitäisi laulaa enemmän. Sä voisit levyttää, kun sä oot jo valmiiksi julkkis, Miina sanoi.

-Ja sitten yrittää eduskuntaan? sanoin halveksuvasti.-Älä nyt. Miina on oikeassa. Sulla on kaunis ääni. Sä pärjäisit aidolssissakin hyvin. Ja sitten sä voit ruveta kokiksi, Varpu sanoi.-Kiitos. Te ootte ihania. Mennään vielä vähäksi aikaa kurssille, sanoin. Lähdimme pöydästä kaikki yhtä aika jonossa ylös luokkaan.

Luokassa minulta alettiin mankua aamukuvia. En päässyt karkuun vaan jouduin näyttämään ikäväkuvat. Annoin halaamiskuvasta alkuperäisen Miinalle.-Oliko siinä kaikki? Varpu kysyi.-Oli, vastasin.-Iida sä et parane, jos sä et kerro meille totta, Janita sanoi kerrankin vakavana ja oli oikeassa.Näytin kuvaa missa hahmoni lauloi baarissa. -Voi miten hieno ja yksityikohtainen kuva. Mäkin oon tuossa, Varpu sanoi ihaillen.-Kyllä se oli hieno kokemus, kun kaikki kuunteli. Se toi semmoisen vapautumisen tunteen. Kiitos teille kaikille siitä kokemuksesta, sanoin aika hiljaa mutta kaikki kuunteli.-Kiitos sulle kaikesta, Miina sanoi. Kaikki muut kiittivät myös vuorotellen. -Olkaa hyvä, sanoin ja minulta tuli kyynel. Opetin vielä ruokailuun asti ja kerroin lähinnä miten sarjakuvien julkaisu tapahtuu. Kerroin myös minkälaiset kirjamessut olivat eri maissa. Olin käynyt edellisenä vuonna ruotsissa ja ranskassa. Kun ruokatunti lähestyi ja piti lähteä kotiin niin minulle tuli ikävä jo valmiiksi. Asiaa ei parantanut yhtään se, että minulle oli hankittu iso kukkapuska ja pullo kuohuviiniä. Viimein tuli ruokailun aika. Kaikki muut oli iloisella mielellä, vain minulla oli haikeus. Halasin jokaisen erikseen ja minun kyyneleille naurettiin. Kävin pakkaamassa auton. Miina ja Varpu pääsivät kyydissäni Helsinkiin. Sain bensarahaa heiltä, vaikka kieltäydyin. Varpu muisti minun säästävän asuntoa. Olin kotona ajoissa ja pettynyt, kun Henry ei ollut kotona.

En uskonut Henryn olevan kaukana. Menin suihkuun ja sitten syöksyin alusvaatekaapille. Laitoin stay up-sukkani ja niukat stringini. Laitoin myös mustat pitsiset rintaliivini. Sitten sukelsin minimekkooni. Laitoin korkeakorkoiset kenkäni ja aloin meikata. Laitoin myös hajuvettä, kun ajattelin sen tehoavan. Sain juuri meikattua, kun kuulin kylpyhuoneeseen miten ovi kävi. Asuimme omakotitalon päädyssä olevassa pienessä asunnossa. -Iida. Oletko kotona? kuului Henryn ääni ulko-ovelta.-Mä olen täällä rakas, sanoin ja tulin ulos kylppäristä.

-Olitko sä noissa kamppeissa vetämässä kurssia?-Ei kun mä yritän vietellä sinua. Katsos kun minun häpyhuulet odottaa turpeana panemista, vastasin ja menin ihan Henryn viereen. -Sä tuoksut just siltä luin mä muistin, sanoin ihan Henryn vieressä. -Mä luulin, että mä en jaksa treenien jälkeen mitään, Henry kuiskasi ja nosti minut isumaan ruokapöydälle. -Oih. Stay upit. Mä oon sittekkin onnen poika, niinku se yksi sano siinä lehdessä, Henry jo kähisi. Kohta minut oli kuorittu mekosta ja heiluin pöydällä saadessani kunnon kyytiä. Huusin välillä kannustusta ja Henry piti nilkoistani kiinni kun hän pani minua. Pääni heilui ympärinsä ja välillä näin keittiön ikkunasta miten vuoraemäntäni ajoi nurmikkoa. Hän laittoi käden silmiensä suojaksi, kulkiessaan leikkurin kanssa ikkunan ohi. Sain hienon orgasmin joka kesti pitkään. Halailin Henryä vielä pitkään ja menin suihkuun. Henry makasi sängyllä ja odotti vuoroaan. En voinut vastustaa kiusausta, vaan halusin ratsastaa hänellä.-Hitto nainen. Meidän piti lähteä mutsin ja faijan luo, Henry sanoi.-Mennään mennään. Ei tää kestä kauvaa kun sulla seisoo jo valmiiksi, sanoin ja vemputin hänen kaluaan.-Kai se seisoo, kun sä lypsät sitä kaksin käsin, Henry ähkäisi.-Turpa kiinni munan jatke, sanoin ja kiipesin hänen päällensä. Ratsastin hänellä jonkin aikaa, kunnes hän kyllästyi ja kaatoi minut allensa. Kohta minua panttin taas kunnolla. Yritin pidättää ininääni, että olisin saanut kauvemmin. Se ei kauaa onnistunut.-Nyt mä meen ensin suihkuun, muuten me ei päästä ikinä lähtemään, Henry sanoi mennessään suihkuun.-Mä tuun sun kanssa suihkuun, sanoin. -Et tule!

Henryn isällä oli sellainen iso kaasugrilli, missä hän käänteli pihvejä. Henryn molemmat siskot olivat tulleet miehensä kanssa. Henry ei oikein viihtynyt heidän seurassaan. Hänen molemmat siskot ja heidän miehensä olivat insinöörejä. Jätin Henryn tylysti pihalle ja menin auttamaan Henryn äitiä Lailaa keittiössä. Tulin hyvin toimeen hänen kanssaan. -Sä Iida oot niin kaunis tänään. Sä ihan hehkut, Laila totesi kun sekoitin salaattia. -Se on jälkilämpöä. Mä raiskasin sun poikasi ennen kun lähdettiin, vastasin.-Hitto sä oot ihana. Kerrot tuommoista mulle vielä. -Joo mä jätin sen tonne noiden insinöörien kanssa niin lähtee mielellään mun matkaan äkkiä. Tai jos me lainataan teidän makkaria.

-Saat lainata, jos mä saan lapsenlapsia.-Laila. Mä haluan kunnon asunnon. Mä oon kyllästynyt asumaan toisten nurkissa.-Se on halpa kämppä ja se Saana on tosi mukava vuokraemäntä. Minulle tuli mieleeni miten Saana meni ruoholeikkurin kanssa ikkunan ohi käsi silmän sivussa. Katsoin pihalle ja näin miten Henry istui tylsän näköisenä viiden insinöörin jutellessa. Vilkutin hänelle ikkunasta ja hymyilin. Henrylle tuli hymynkare. -Sä teet mun pojan onnelliseksi. Sä oot mun paras miniä, Laila sanoi.-Mä oon sun ainoa miniä. Enkä mäkään vielä virallisesti.-Ja paras. Äh. Noi tyttärenmiehet on ihan akkoja. Mä tykkään kun sä käyt ja Henrykin tulee useammin. -Mennään ulos ennen kuin Henry kyllästyy kuoliaaksi, sanoin. Otimme molemmat tarjottimen. Veimme salaatin, leipää, astiota, ja ruokailuvälineitä. Minä änkesin Henryn viereen. Aina välillä oli pakko hipaista häntä. Henry oli niin ihanan puolivaivautunut. Välillä hänen siskonsa katsoivat toisiaan merkitsevästi. Minunkin kuulumisia kyseltiin. Kerroin kurssista ja seuraavan viikon kurssista toisessa opistossa. Henryn siskojen vaatteet olivat Stocmannilta ostettuja. Ainakin ne näyttivät siltä. Jos joku minun tuttuni olisi yrittänyt näytellä noin normaaleita, niin he eivät olisi onnistuneet siinä. -Siis vedätkö sä kursseja vaikka sä et ole käynyt mitään opetuskoulutusta, Veera Henryn sisko sanoi. Hän oli Henryä Vuoden vanhempi. Se toinen Julia oli varmaan kolme vuotta vanhempi.-Iidan sarjakuvia on myyty yli kymmeneen maahan. Mäkin olin ranskassa mukana kirjamessuilla. Siellä oli satoja nimmarin pyytäjiä, Henry alkoi puollustaa.-Joo. Niin mä kuulin. Mustakin vaan se tuntuu ihmeeliseltä, että pidetään kursseja ilman mitään pedagogista koulutusta, Julia sanoi.-En mä ole väittänyt osaavani opettaa. Ne vaan tulee mun kurssille, vastasin. Nyt Henry hipaisi käsivarttani ilmoittaen tukensa minulle. -Mä en ainakaan laittaisi lapsiani semmoiseen opetukseen, Veera sanoi.-Sanoo entinen teekkari. Mä oon niitä sivistyksen kukkasia vappuna kerännyt puistoista ja suihkulähteistä, Henry sanoi ja viittasi poliisityöhönsä. -Syödäänhän nyt, Henryn isä Pekka ilmoitti keskustelun loppumisesta. Ilta sujui minusta mukavasti, mutta Henry ei viihtynyt. Lähdimme ajoissa ja Henry ajoi. -Vittu. Ei olisi pitänyt tullakkaan, Henry kirosi, kun hän oli ajanut ensimmäisen kulman taakse. -Mitä sä nyt noista. Mä tykkään sun äidistä ja siitä on kiva nähdä sinua. Ja sun isäkin pitää susta, vaikka ei sano mitään, lohduttelin.

-Mua vaan otti aivoon se, mä en laittaisi omia lapsia tommoiselle kurssille. Ei sillä Julialla ole lapsia. Monet lapset olisi onnellisia kun pääsisivät sun kursseille. Taas niitten piti vähätellä meitä.-Ei se mua haitannut. Mulla oli ihan kivaa, sanoin.-Sä tuut Lailan kanssa toimeen niin hyvin. Olisit nähnyt niitten ilmeet kun Laila halasi sua niin pitkään. Mä näin miten ne oli kateellisia. -Älä nyt Henri. Sä oot aivan ihana aina, paitsi silloin kun sä näät sun sisaret. No nyt ei tartte mennä sinne kuin jouluna.-Mennään sun äidin luo jouluna. Sielä ei ole insinöörejä. -Siellä mun äiti flirttaa sulle ja saa mut noloksi.-Ne tykkää susta tosi paljon. Ne kaikki halaa sua. Ne sun kaveritkin. Liisa ja Nina. Siellä ei turhaan jäykistellä.-Se on kyllä totta. Kotiin päästessämme käperryin Henryn viereen. Aamulla laitoin meille puuroa ja keitin kahvia. Henry halusi salille. Lähdin hänen mukaansa. Tiesin että hän toisella silmällä vahti tekemisiäni. Puolilta päivin tulimme takaisin ja minä laitoin meille ruokaa. Syönnin jälkeen ajoimme Vuosaareen, missä Henryllä on vene kaverinsa kanssa. Olin puhunut veneen ja autoni myymisestä, että saataisiin asuntoon lisää rahaa. Henry muistutti miten olin saanut auton lahjaksi ja kertoi ettei niistä paljoa saanut. Aurinko paistoi ihanasti merellä. Ajoimme kalliosaaren rantaan. Otin bikineissä aurinkoa lämpimällä kalliolla. Kun tulimme illalla kotiin niin olin aivan pehmeä. Minun piti vielä pakata seuraavaa viikkoa varten. Olisi vielä lämmin viikko, joten pakkasin laukkuun kesävaatteita. Illalla kömmin Henryn viereen ja aloin käpälöidä tätä. -Ai taasko pitäisi neitiä panna? Henry sanoi poliisiäänellä.-Ihan vähä vaan. Mä en näe sua viikkoon.

Aamulla lähteminen hermostutti hirveästi. Open piti olla ajoissa ja muistaa kaikki. Lastasin autoon sekalaista tavaraa ja aina jotain tuntui unohtuneen. Muistin laittaa kilometrimittarin nollalle, että saisin vähentää matkat. Kohta oli taas menossa moottoritiellä. Ajoin samaan suuntaan kuin viimeksi. Menin nyt Teiskoon Metalliliiton kurssikeskukseen. Aamu oli jo tarpeeksi lämmin. Onneksi autossa oli hyvä ilmastointi. Soitin Liisalle ja puhuin ajellessa. Kerroin viikonlopun tekemiset. -Mun on ikävä sinua, Liisa sanoi kesken kaiken.-Soitanhan mä joka päivä. Mitä sä noin?

-En tiedä. Mä vaan kaipaan sun turhaa selittämistä ja hössöttämistä. Sun äitilläkin on ikävä.-Eikä ole. Eikä mulla mitään hätää oo.-Eilen se kysyi miten se Iida pärjää. Sillä oli semmoinen ääni, että sillä oli ikävä.-No me tullaan sitten kun ei ole töitä ja asutaan siellä niin kauan että se kyllästyy.-Se pitää sun poikaystävästäkin. -Joo se puristelee sitä perseestä ja kysyy ihmisten aikana onko tämä hyvä panemaan, kerroi harmistuneena.Liisa alkoi kikattamaan.-Se haluaa sun nolostuvan. Henry tykkää siitä kanssa.-Joo kun sitä passataan kunnolla ja äiti tuntuu arvostavan poliisin työtä toisin kuin Henryn perhe. -Kyllä ne sitä arvostaa. Ne vaan ei osaa sanoa sitä.-Se oli taas ihan raivona kun lauvantaina lähdettiin sieltä.-Ne sen siskot on sulle mustasukkaisia, kun sä tulet sen Lailan kanssa toimeen niin hyvin. -No onkse mun vika?-Ei. Sä vaan teet sen olon muihin naisiin, kun sä oot niin seksikäs.-Minä?-Sinä. Varmaan laapit sitä Henryä siellä kylässäkin. Sanoitko taas, että aivan mielettömän hyvä perse mun poikaystävällä.-En mä tällä kertaa, totesin.Olin tajunnut muutaman kerran jäkeen ettei kaikissa perheissä puhuttu asioita suoraan, niin kuin minun äitini teki.-Laapit kumminkin, Liisa totesi.-No en. Tai vähän sillain hipaisin välillä. Hitto onhan se mun. Ei kai sen siskot sitä halua?-Ei mutta sä aiheutat muihin naisiin sellaisen olon ettei ne ole tarpeeksi.-Onhan niillä molemmilla oma diploomi-insinöörieliitikumppani. -Kyllä sä tiedät mistä mä puhun.-En mä voi muuttua.-Ei sun tarvitsekkaan. Älä anna haitata niitten piikittelyn.-Ei se mua haittaa, mut Henryn se saa raivoihin. Ja edes minä en saa sitä raivoomaan vaikka olen yrittänyt. -Laita taas niitä kuvia tuleen, jos niitä tulee. Lapsi heräsi täytyy syöttää sitä. Hei-Joo hei.

Olin jo menossa Teiskon tietä ja mietin miten hirveän pitkä opistolle olikaan. Puhelin alkoi hälyyttämään. Painoin ratissa olevaa nappia joka sai puhelimen päälle. -Iida täällä.-No hei Iida. Täällä on sun äiti. Mä soitin, kun mun on vähän ikävä.-Älä nyt. Ethän sä yksin ole. Onhan sulla mies ja Joonas, vastasin ja tarkoitin seitsemän vuotiasta velipuoltani.-Joo. Ei sillä lailla. Mä vaan halusin kuulla sun äänesi.-Höh. Ihan kiva kun soitit.-Tota mä näin susta unta.-Toivottavasti siinä ei sattunut mitään ikävää.-Ei. Päin vastoin. Tota. Sä olit siinä unessa raskaana ja näytit tosi söötiltä.-Älä viitti. Tuli epämukava olo.-No. Älä sä näistä. Mun pitää mennä. Mä rakastan sua Iida.-Mä rakastan sua äiti, vastasin ja olin kuulelevinani nyyhkähdyksen.Puhelu pisti miettimään asioita. Päässäni myllersi. En muistanut milloin olin viimeksi ottanut pillereitä. Ne sai minut välillä kummalliseksi. Ajattelin myös kauhulla, etten viimeksikään ollut ehkäissyt mihinkään, kun olin käynyt Henryn kimppuun. Nolotti kiimaisuuteni, jota en hallinnut. Olin melkein opistolla ja asiat pyöri mielessä. Puhelin soi uudestaan.-Iida.-No hei. Täälä on Bo Lingvist.-Hei vaari, vastasin tahallani, koska sain hänet nielaisemaan. Bo oli vasta pari vuotta sitten saanut tietoonsa, että hän oli minun isäni oikea isä. Isän sisko oli adoptoinut isäni ihan pienenä ennen kuin hänen oikea äitinsä kuoli syöpään. -Niin siis mä ajattelin jos te tai sinä tulisitte käymään, kun me ollaan taas täälä kaupungissa. -Mä oon tän viikon täällä Teiskossa kurssia vetämässä. Henryllä taitaa olla töitä sitten.-Tule sinä vaikka yksin. Se on kyllä ihan kiva se sun poliisi, vaikka se kerran sakottikin minua.-Ai. Henry sanoi viimeksi, että onneksi sä et ole muistanut sitä sakkoa, sanoin ja kikatin.-Opin heti vanhempana olosta sen että pojan tyttäret tuovat epämieluisia vävyjä. Kyllä se Henry on ihan kelpo mies ja sä tunnut pitävän siitä. Mutta kun tulet sieltä niin soita. Mun tekisi mieli nähdä sinut. Ja Silviakin tykkää sinusta kovasti.-Joo mä soitan perjantaina, vastasin ja olin jo opiston parkkipaikalla.

Alkoi hirveä hässäkkä tavaroiden raahaamisessa ja asioiden järjestelyssä. Toiset perheet jo toivat lapsiaan kursille ja jouduin tervehtimään heitä. Tuntui kuin vanhemmat mittasivat minua katseellaan, kun näytin niin nuorelta. Sain sellaisen ison luokan käyttööni, minkä pystyi halkaisemaan kahdeksi pienemmäksi luokaksi. Järjestelin pöytiä paremmin sopivaksi ja kirosin kun en lähtenyt aikaisemmin. Kohta jo kolmettoistavuotiaita tyttöjä kurkki ovelta luokkaan. Pian minulla oli apuvoimia pöytien siirtelyssä. Ehdin vielä kahville ennen kymmentä. Talossa oli joku pappisseminaari samaan aikaan. Heillä oli iso auditorio varattuna. Kauluspaitaisia miehiä oli paljon ruokalassa kahvilla. Pian olin luokassa kuudentoista oppilaan kanssa. Heistä vain yksi oli poika ja muut tyttöjä. Kerroin kaikille nimeni ja mitä olin tehnyt. Kerroin myös miten olin itse tullut tälläiselle piirrustuskurssille aikoinani hyvin peloissani. Täällä ei kenellekkään naurettaisi, eikä ketään pilkattaisi. Olin laittanut kaikki istumaan rinkiin tuolien kanssa, ettei kukaan pääsisi pöytien suojaan. Kun joku puhui hiljaa, niin ilmoitin heti ettei hänen tarvinnut jännittää. Merkkasin nimiä papereihin ja kerroin kaikille omat istumapaikat luokassa. Kerroin akttivimmeille että halusin heidän istuvan kauvempana koska uskoin heidän pärjäävän. Ensin pistin kaikkien tekemään nimilaput. En tiennyt miksi lapsien nimien opettelu oli minulle helpompaa kuin aikuisten. Laitoin kaikki piirtämään jonkun sukulaisensa nopeassa ajassa. Nostin kaikki paperit taulun reunalle. Nauroimme yhdessä piirrustuksille. Pian olikin jo ruoka aika. Menimme linjastolle ja tuntui ihanalta kuulla se kova puheen sorina. Istuimme kahdessa isossa pöydässä suurien lasiseinien vieressä. Kohta saapui pappisseminaari syömään. Yksi miehistä irtautui ja tuli meidän pöydän päähän. -Minä olen pastori Nurminen. Ajattelin, että minä voisin pitää teille iltahartauden, jos teitä kiinnostaisi. Nuorille olisi hyväksi henkinen hiljentyminen.-Ei kiinnosta. Ei ainakaan sinun johdolla. Minä olen vastuussa näistä lapsista ja saan haukut jos täällä joku joutuu uskonnon opetukseen, mihin hän ei kuulu, sanoin kovalla äänellä.-Sinä itse et kuulu siis kirkkoon? mies sanoi.-Kuulun. -Mihin kirkkoon, jos saan kysyä.-No sinne meidän kaupungin, missä se Elisbet on pappina, sanoin ihmetellen mitä minun kirkko tähän kuuluu?-Niin teillä on siellä naispappi, se Nurminen totesi.-Kuulehan jätkä, jos mä nään sun juttelevan yhdellekkin näistä, niin tänne tulee kohta sellainen karatemestari ettäs tiedät, sanoin.

-Niin mutta, Nurminen ehti sanoa, kun vieressäni ollut Sirkka heitti häntä leivänpuolikkaalla. Alkoi yleinen nauru. -Tule Nurminen pois sieltä, joku mies käskytti kauvempaa. Nurminen meni takkaisin linjaston jonoon. Kun hän meni meidän ohi ja vilkaisi meitä, niin kolme tyttöä näytti hänelle kieltä yhtä aikaa. En mainut asiasta mitään, koska olimme olleet Liisan ja Ninan kanssa vielä kauheampia lapsina. Iltapäivällä aloimme työskennellä vesiväreillä. Teetin ensin yksikertaisija harjoituksia ja sitten vaikeampia. Kävin jokaisen takana erikseen juttelemassa ja antamassa neuvoja, jos oli tarpeen. Teimme ainakin viisi eri harjoitustyötä. Ennen iltaruokaa puhuimme vielä vähän aikaa väreistä. Selitin miten värit sulautuivat ja mitkä sopivat toistensa kanssa. Näytin monta esimerkkiä tietokoneelta videotykin kautta. Annoin illaksi vielä tehtävän mitä ei ollut pakko tehdä. Ennen iltaruokaa kerroin vielä huoneeni numeron, jos jotain sattuisi. Käskin myös tulla kertomaan, jos se Nurminen alkaisi keskustella asioista.

Iltaruokailuun menimme kaikki yhdessä. Käskin lasten syödä hyvin, koska seuraava ruoka saataisiin vasta aamulla. Nurminen tuli taas syömään ja otti ruokaa linjastolta. Monet oppilaista oli jo lähtenyt pöydästäni ja näin hänen tulevan tarjottimen kanssa kohti. -Tässä varmaan on tilaa, Nurminen sanoi ja istui samaan pitkään pöytään. Kaikki jutteluni loppui loppujen oppilaitteni kanssa saman tien.-No, miten päivä on sujunut? Nurminen aloitti. Katselin lasisesta seinästä järvelle, missä meni kaksi purjevenettä. Äsken niin hyvänmakuinen ruoka ei tuntunut enään niin hyvältä.-Käsittelettekö te ollenkaan uskonnollista taidetta? Nurminen jatkoi.-Ei, vastasin. -Miksi ette?-Mä opetan piirrustusta en uskontoa.-Kyllä henkisyys on ihmisen sielulle hyvä asia, Nurminen jatkoi. Jätin ruuan kesken ja nousin pöydästä. Menin keittiön ovesta sisään. Löysin tarjoilijan joka hoiti iltaruokailun, Selitin haluavani kaksi pöytää jotka olisi varattuna vain meille. Keittiön toimistosta löytyi varattukyltit. Lähdin huoneeseeni valmistelemaan seuraavaa päivää. Soitin Liisalle ja kerroin kuulumiset. Liisa käski soittaa meidän kaupungin papille. Epäröin hetken, mutta minulla ei ollut mitään hävittävää. Pappi oli iloinen kun kuuli ääneni. Olin käynyt juttelemassa aina rippikoululaisille, kun olin ehtinyt.

-Joo. Kuullostaa ihan yhdeltä kurssikaverilta. Pysy nyt sen kanssa rauhallisena. Mä soitan piispalle, Elisbeth sanoi, joka oli minun rippipappi. -Ei kai tästä tule sinulle vaikeuksia? kysyin.-En tiedä, mutta pitäähän minun sinua auttaa, kun säkin olet monta kertaa tullut mun rippikoululaisten haastateltavaksi. -Yksi tyttö heitti sitä jo leivänpalalla. -No mä soitan heti.Puhelun päätteeksi huokasin syvään. Mietin olinko ylireagoinut. Kohta minua pidettiin hulluna niuhona. Piirsin siinä pienen pöydän ääressä muutaman kuvan ja minua alkoi väsyttämään. Menin ajoissa nukkumaan.

Aamulla heräsin ennen kellonsoittoa. Aamiaista ei ollut vielä katettu, joten menin luokkaan järjestämään asioita päivää varten. Ulkoa kuului askelia. Pahin pelkoni toteutui. Nurminen tuli luokkaan sisälle. -Ei sulla ole mitään asiaa tänne, sanoin.-Tiesitkö että sinun oppilaasi olivat koko illan ravintolassa ja tanssivat siellä riettaasti, Nurminen aloitti.-Kenen vastuulla ne lapset on? kysyin .-Nimen omaan. Kenen vastuulla, Nurminen heristi sormeaan.-Jos sä kosket sillä sormella mua niin mun kaveri tule ja ottaa sen sinulta pois, sanoin ja kävelin hänen ohitse ulos. Nurminen käveli perässä kun meni ison aulan ohi ruokalasyvennykseen. -Eikö sinua yhtään kiinnosta mitä sinun oppilaasi tekevät kaiken iltaa.-Ei.Otin ruokaa linjastolta ja menin eteenpäin. Nurminen yritti pysyä perässä. Menin pöytääni ja Nurminen tuli perässä. -Nää on varattuja paikkoja. Mene muualle, käskin.-Ei täällä eilen ollut mitään pöytävarauksia, Nurminen änkytti. -Nurminen tule pois sieltä, toinen mies huusi ravintolan toiselta puolelta. -Ala tulla, mies jatkoi käskevästi. Nurminen vilkaisi minua ja meni linjaston toiselle puolelle syömään sen toisen miehen pöytään. Komensin kaikki tytöt meidän pöytiin. Arvasin oikein. Tytöt olivat menneet tanssimaan siihen ravintolan sivuhuoneeseen, joka oli siihen tarkoitettu. Muistin miten olin tehnyt heidän iässä samaa, mutta silloin ei talossa ollut muita. Ravintolan tarjoilija sanoi ettei he tarjoilisi missään tapauksessa lapsille alkoholia. Halusin säilyttää sen saman

tunteen kuin minulla oli kun olin täällä kurssilla. Olimme tyttöjen kanssa valvoneet myöhään ja jutelleet mukavia. Aamulla olimme menneet rantaan uimaan ennen aamiaista. Juttelin vieläkin facebookissa noitten ihmisten kanssa. Joskus he tulivat moikkaamaan minua kirjamessuilla tai kun olin jossain muualla esittelemässä kirjaani. Yhden heistä olin nähnyt Tukholmassa. Hän oli Anu, joka opiskeli siellä yliopistossa. Oli ihanaa vaihtaa hänen kanssaaan pari sanaa halata häntä. Tälläinen kurssi oli ollut minun lapsuuden kohokohta. Aamiaisen jälkeen menimme luokaan. Kyselin miten ilta oli mennyt. Nurminen oli ajanut tytöt pois tanssihuoneesta. Yritin säilyttää pokkani. Laitoin tytöt ja sen yhden pojan tekemään harjoitusta. Menin käytävään ja kävelin edes takaisin. Mietin menemistä auditorioon ja Nurmisen haukkumista. Tuskin se mitään auttaisi. Mitä minä pieni nainen pystyisin niin isolle miehelle. Jos ne muut olisi sen puolella. Hengitin edestakaisin syvään. Muistin mitä Liisa oli kertonut miten hän osasi nähdä ihmisiin. Se vaati tietynlaista asennetta. Päätin kokeilla muuta. -Seis kaikki työt, kailotin, kun menin takaisin luokkaan. Lapset katsoivat minua ihmeissään. -Seis. Nyt kokeillaan jotain mitä ei olla ennen kokeiltu. Kuten tiedetää, niin taiteilija yrittää laittaa tunteensa paperille. Tuossa toisessa luokassa on se pastori Nurminen joka vainoaa meitä tai minua. Ajattelin, että ne jotka ei pidä hänestä niin tekevät jonkun piirrustuksen hänestä ja sitten jos vihaatte tai inhoatte häntä niin laitatte sen kaiken siihen kuvaan. Tekniikka on vapaa. Aikaa on tunti. Ja muistakaa ne tunteet. Oikea taide ei tunne kompromiseejä, kailotin paasamiseni päälle. Luokassa alkoi hihitys ja kova toimintojen ääni. Itse tein kuvaa tussilla missä oli Nurmisen näköinen hahmo kädet ristissä. Hänellä oli sädekehä. ”Tuomitkaa kaikki, niin se on hyvä juttu!” luki puhekuplassa. Ympäri hahmoa oli kieltotaulujaja stop-merkkejä. Hänen kasvoiltaan paistoi omahyväisyys. Kiersin ympäri luokkaa ja oppilaat piirsivät tosissaan. Kun tunti oli mennyt niin käskin kaikkien ottaa työnsä mukaan. Menimme jonossa auditorion ovelle. Koputin oveen. Avasin oven. -Anteeksi keskeytys. En keksinyt pienenä naisena muutakaan. Meillä on teille taidenäyttely, sanoin ja viittasin oppilaita jonossa perässäni sen ison valkoisen taulun eteen. -Taiteen tehtävä on kertoa totuus ja olla rohkea. Minua harmittaa pastori Nurmisen häirintä, joten piirsin hänestä kuvan jollaisena näen hänet, jatkoin kovaan ääneen. Laitoin kuvani taululle mangneetin taakse. -Tässä kuvassa on pastori Nurminen sellaisen kuin minä näen. Saatte päätellä itse mitä siinä on, sanoin.-Minä haluaisin sanoa jotain, Nurminen aloitti keskeltä katsomoa.

-Saat kohta puhua, kun me ollaan lähdetty, vastasin. -Mä en enään ikinä halua nähdä sinua. Jos joku oppilaista haluaa esitellä kuvansa niin nyt on aika, sanoin. -Niin minua kiinnostaa nähdä. Täällä ei ole mitään pelättävää, mies joka piti esitelmää sanoi.Pienin tytöistä Carmen, jolla oli punaiset hiukset otti askeleen rivistä. Hän käänsi paperin toisin päin. -Tässä on pastori Nurmisen iso käsi ja hän on tuolla taustalla. Hänellä on sormi pystyssä, kun hän käskee meitä, Carmen sanoi ja kuva oli hieno. Näin miten ne aikuiset miehet olivat ihastuneita. Oletin että he olivat pappeja kaikki. -Minä vastusta tätä, Nurminen vaikersi.-Sä sait tämän kaiken aikaan, esitemöitsijä totesi.-Niin kestä nyt kuin mies, joku tokaisi samalta riviltä missä Nurminen istui.Seuraavana jonosta tuli Carmenin vierestä tyttö ja esitteli kuvansa. Jokainen vuorollaa esitteli työnsä ja laittoi sen magneetin alle. Viimeisenä piirrustuksensa käänsi se ainoa poika Ville. Kaikki menivät hiljaiseksi. Ville nielaisi ja laittoi kuvan mangneettien alle.-Tässä on Pastori Nurminen karkki kädessä. Hän eilen kyseli olinko kiinnostunut tytöistä, Ville alkoi selittämään. Laitoin kädet puuskaan eteeni ja huokaisin. -Minusta hän tuntui jotenkin lipevältä ja siksi piirsin tämän kuvan, Ville sanoi. -Mä halusin että näillä lapsilla olisi turvallinen olo täällä. Mä en halua kuulla kenenkään antamasta kasvatuksesta. Pyydän anteeksi häiriötä, sanoin ja iroitin kuvani. Muut tekivät saman ja meinimme jonossa ulos.

-No mitä tykkäsitte harjoituksesta kysyin. Kaikkien mielestä se oli ollut peloittava, mutta hieno kokemus. Menimme ajoissa syömään. Neuvoin ettei Nurmiselle enään puhuttaisi. Kukaan ei katsoisi hänen suuntaansa. Mikäli Nurminen koskisi johonkuhun, niin minulle piti heti ilmoittaa. Nurminen meni hiljaa linjaston toisella puolella ja meni istumaan kauaksi yksinään. Laitoin ruuan jälkeen kaikki tekemään töitä öljyväreillä. Meni iltaan asti ettei tarvinnut kuin seurata tekemistä. Iltaruokailuun oli pakko lopettaa. En uskaltanut jättää luokan ovia auki, vaikkia teki mieli sanoa että töitä sai jatkaa illalla. Ruokailu tuntui nyt mukavemmalta. Ruuan jälkeen oli mahdollisuus mennä rantasaunaan. Menimme mielellämme. Naisille oli varattu se pienempi puoli, missä oli sähkökiuas. Mahduimme aivan hyvin koska tytöt olivat niin siroja suurin osa. Kauhea hulina ja hälinä täytti saunan. Kaikilla oli uimapuku ja uimaan piti mennä monta kertaa. Katsoin vielä kun kaikki lähtivät, että paikat jäivät siistiksi. Lähdin viimeisenä saunalta.

Saunarannasta oli kivetty kävelytie opistolle, minne oli noin viisikymmentä metriä Se meni sellaisen rivitalon ja parkkipaikan välistä. Rivitalossa asui henkilökuntaa joista suurin osa oli varmaan kesälomalla heinäkuussa. Ilta oli lämmin ja mukava. -Sinä saatanan harhaoppinen, kuului takaantani. Se oli Nurminen.Jatkoin kävelyä nopeammin ja otin kännykkäni sotilaspaidan ritataskusta. Näppäilin ruutua, mutta se alkoikin soimaan. Vastasin.-Hei Nina mä oon täälä Murikassa Teiskossa. Mua kiusaa tää yksi äijä, vastasin Ninalle hätääntyneenä.-Mitä valeita sinä sinne puhelimeen sanot senkin portto, Nurminen mölisi lähestyessään.-Pitääkö soittaa poliisi? ystäväni Nina oli heti tilanteessa mukana. -Ystäväni Nina kysyy haluatko poliisin paikalle? sanoin kun käännyin Nurmisen suuntaan.-Älä sulje puhelinta vaan kävele jonnekkin missä on muita ihmisiä. Kuulitko?-Kuulin. Käteni tärisivät kun etsin avaimia taskustani. Ison aulan ovet oli kiinni illalla. Yksi tytöistä tuli avaamaan oven. He olivat aulassa katsomassa yleistä tietokonetta. En olisi ikinä uskonut, että semmoinen pieni tyttö kuin Carmen toisi niin paljon turvallisuutta.-Ootsä vielä siellä Iida? Nina kysyi puhelimessa. -Olen joo. -Mä olisin halunnut puhua sun kanssa kaikessa rauhassa näistä asioista, Nurminen selitti.-Onko siellä aikuisia? Nina kysyi.-Ei.-Missä on?-Varmaan tuolla alakerrassa ravintolassa, sanoin koska sieltä kuului vaimeasti musiikki. -Mene sinne. Mä olen täällä Tampereella. Mä tulen kohta sinne, Nina sanoi.Suljin puhelimen.-Mennään tytöt alakertaan. mä ostan limonaadit, sanoin ja ne kaikki kolme tyttöä nyökkäsivät. -Eikö sinulla ole hetki aikaa puhua? Nurminen käveli perässäni. -Mennääkö tytöt tanssimaan? aloin pitää keskustelua yllä.-Joo, Carmen sanoi iloisena. -Kuule, Nurminen sanoi ja otti käsivarrestani kiinni. -ÄLÄ KOSKE! huusin ja riuhtaisin itseni irti. Pääsimme raput alas ravitolaan ja olo helpoitti. Neljä pappisseminaarilaista istui oluella ulkoterassilla. Musiikki soi lujalla ja tanssihuoneessa näytti olevan koko kurssini. -Mene Carmen hakemaan tytöt limpsalle sanoin ja suuntasin tiskille.

-Kuusitoista limonadia. Nää tulee mun kurssin laskuun, sanoin ja tarjoilijanainen jolla oli pitkät hiukset poninhännällä nyökkäsi.-Onko väliä mitä limuja ne on? nainen kysyi. -Kysy noilta, sanoin ja näytin tyttöjä joita virtasi tanssihuoneesta ravintolan toisesta laidasta. Nurminen istui läheiseen pöytään ilmeisesti odottelemaan. Hälinä täytti baaritiskin kun tarjoilija kaatoi jokaiselle tytölle erikseen limua lasiin. Kohta läheiset pöydät täyttyi istujista. Pian puhelimeni hälyytti. Se oli Nina. -Hei Nina, vastasin.-Hei. Mä olen täällä yläovella. Tää on lukossa. -Nyt jo.-Joo mä tulin prätkällä.-Mä laitan jonkun aukaisemaan. Carmen menisitkö avaamaan Ninalle ulko-oven? kysyin ja Carmen lähti kipittämään nopeasti. Kohta Nina tuli Carmenin kanssa puolijuoksua ravintolaan. Ninalla oli moottoripyöräiliän mustavalkoiset nahkavaatteet. Olin enemmän kuin onnellinen. Nousin ylös ja juoksin vastaan. Oli kiva halata tuota naista. -Voi Iida, Nina huokaisi.-Nina sä pelastat mut aina, sanoin nolona. -Toiko se on se äijä? Nina kysyi. -Joo, vastasin nolona.Nina oli pelastanut kuusivuotiaasta lähtien. Huusin hänet vielä apuun kaksikymmentä kaksi vuotiaanakin. Nina näytti nyt ruskettuneelta fitnesnaiselta.-Katotaans tilannetta, Nina sanoi ja päästi irti minusta. -Siellä ne äijät vaan katsoo, kun aikunen mies kiusaa satakuuskytsenttistä naista, Nina sanoi niille neljälle pappisseminaarilaiselle. Miehet ryhdistäytyivät selvästi.-Mutta se kiusaaminenhan loppuu tähän. Eikö lopukkin? Nina kysyi kumartaen Nurmista kohti.-En minä ole ketään ahdistellut. Tässä on tapahtunut väärinkäsitys, Nurminen sanoi.-Joo ja nyt se korjataan, Nina totesi tylysti takaisin. -Halusin vain keskustella näiden lasten henkisestä kasvatuksesta, Nurminen sanoi nyt taas varmana.-Se asia joka ei kuulu sinulle ikinä, sanoin väliin.-Näin on, Nina totesi.

-Kutsuitko sinä tuon lesbon tänne uhkailemaan minua. Se ei kyllä onnistu, Nurminen totesi.-Tulitko omalla autolla? Nina kysyi. -Miten niin? Nurminen kysyi. -Jos et tullut niin soitetaan sulle taksi. Sä nimittäin lähdet tänään, Nina totesi.-Et sinä voi minua määräillä. Minä vien tämän oikeuteen, Nurminen jo korotti ääntään.-Hyvä. Mun isä on lakimies ja minä olen oikeustieteellisessä. Mun tyttöystävä on Iltalehdessä töissä ja se voi kertoa miten pappi lähenteli alaikäisiä lapsia, Nina sanoi.-Eihän se ole totta, Nurminen sanoi.-Lehdissä lukee kaikenlaista, Nina sanoi.Nurminen nousi ylös ja Nina näytti jo tärisevän.-Minua ei uhkailla. Minä olen ollut piirisarjan mestari nyrkkeilyssä, Nurminen sanoi.-Toivottavasti siitä on sulle apua, Nina sanoi.-Täytyykö tämän loppua väkivaltaan? huusi yksi papeista ja huomasin heidän tulleen sisälle terassilta.-Ei tarvitse. Hän voi lähteä ehjänäkin, Nina sanoi.-Minua ei lesbot uhkaile, Nurminen uhosi.-Sanoo hintti, Ville sanoi tyttöjen takaa. Vähän aikaa oli ihan hiljaista.-Nurminen, jos sä lähtisit suosiolla kotiin, pappien joukosta huusi yksi mies.-Siinä sen näkee miten uskonveljet pettävät, Nurminen mölisi.-Sä olet haukkunut meitä koko päivän ja nyt olet ahdistellut toisen kurssin opettajaa, Toinen papeista sanoi.-Niin se on. Totuudenpuhujalla ei ole yösijaa, sanotaan raamatussakin, Nurminen totesi.-Näin on. Mennään pakkaamaan, Nina totesi. -Minä en viitsi sinua kurittaa tässä kaikkien lasten nähden, Nurminen sanoi.-Jaa mennään tonne tanssihuoneeseen, Nina sanoi. Nurminen nyökkäsi ja lähti menemään edeltä. -Se Nurminen on pitänyt joskus koulukotia ja paininut niitten poikien kanssa, yksi papeista totesi.-Pelottaan niin saatanasti, Nina totesi. -Pidätkö takkia? Nina sanoi ja antoi moottoripyöräilijän valkomustan takin Carmenille. Nyt Ninan lihakset näyttivät isommilta kuin ennen. Hän näytti aivan kehonrakentajalta ja pelottavalta.

Carmen pudotti takin lattialle, koska se painoi yllättävän paljon. Ninalla oli vain hiaton paita takin alla. Kaikki katsoivat hänen yläruumista mikä oli täynnä lihaksia. Nina seurasi Nurmista tanssihuoneen kulman taakse. Kuului vain kaksi läiskähdystä. -Tuokaa rätti! Tää kaveri sotkee täällä! Nina huusi kulman takaa. Nurminen tuli kulman takaa pidellen nenäänsä pää kallistettuna taaksepäin. Nurminen lähti huoneeseensa. Nina tuli istumaan meidän muiden kanssa. Lapset katsoivat Ninaa lumoutuneena. -No mitenkäs teillä on muuten mennyt? Nina kysyi ja istui viereiselle tuolille. -Hyvin nyt kun sä tulit, sanoin.-Pitääkö Iida teille hyvää kurssia? Nina kysyi lapsilta. -Iida on paras piirtäjä ja ope, Carmen sanoi Ninan takki sylissään. -Iida neuvoo ja auttaa aina kun tarvii, pullea Sohvi totesi. -Joo. Ei kukaan pärjää yksin. Ette te. Ei Iida. Enkä minäkään. Auttakaa siksi aina ystäviänne, Nina neuvoi.

Oli ilo mennä nukkumaan rauhallisesti. Katsoin ensin että kaikilla oppilailla oli asiat kunnossa. Aamulla kaikki oli yhtä hymyä. Aamiainen sujui hyvin. Kun olin lähdössä aamiaiselta, niin minut pysäytti yksi noin viisikymppinen satakiloinen mies.-Anteeksi että häiritsen, mutta minä olen meidän tapahtuman vetäjä Virtanen. Teillä oli kuulemma jotain hankaluuksia jonkun meidän osanottajan kanssa, Virtanen puhui hiljaa ja asallisella äänellä.-Joo oli, mutta se Nurminen päätti lähteä eilen, vastasin. -Kuulin vähän semmoista, että tässä oli väkivaltaa mukana?-Joo hän ahdisteli minua ja yritti tarttua minuun.-Tarkoitan että Nurmista olisi lyöty.-Se kuulemma kaatui. Se haastoi mun kaverin tappelemaan, mutta kaatui ennen kuin tappelu alkoi. Kysy keneltä tahansa. Ne meni sinne kulman taakse ja heti hän kaatui.-Jaa. tuota minä sain sen käsityksen, että häntä lyötiin, Virtanen sanoi. -No soita sille hihhulipapille ja kysy. Mulla alkaa nyt opetus. Mä en halua että meidän oppilaita enään häiritään kertaakaan. Ymmärsitkö?Mies nyökkäsi ja jäi miettimään, kun lähdin. Alkoi olla kiire. Lapset haettaisiin perjantaina ja vielä piti opettaa monta asiaa. Jaoin aamusta piirrustus hiiliä ja näytin miten niillä sai kuvia tehtyä. Lapset olivat hyvällä tuulella ja piirsivät iloisena. Kiertelin katsomassa kuvia. Sohvi oli piirtänyt Ninasta yksityiskohtaisen kuvan.

-Se on ihan hieno. Ehkä tuossa on mittasuhdevirhe, mutta sinä olet tosi hyvä piirtäjä, sanoin katsellen piirrosta.-Se nainen teki muhun vaikutuksen. Se oli niin vahva päältä ja sisältä, Sohvi sanoi.-Se osaa tämmöiset, muuten se on yhtä epävarma kuin me. Mä muistan sen sähläämiset nuorena, kerroin ja kaikki tuntui kuuntelevan.-Olihan se seksikäs. Ville tuijotti sen nännejä, lyhyet tummat hiukset omistava Sandra sanoi.-En mä tykkää tommosista, Ville sanoi.-Ei niin. Ville tykkää Carmenista. Mä oon huomannut, Sohvi sanoi.Alkoi kauhea mökä kun kaikki tytöt huusi yhtäaikaa paitsi Carmen.-Hiljaa! komensin ja sain kaikki hiljaiseksi. -Anteeksi. Mä tiedän että tämä on leikkiä, mutta mua on kiusattu monista jutuista ja minä haluan, ettei kellään joka täältä lähtee, niin ei ole paha mieli. Mä tykkään teistä kaikista enkä halua kenenkään lähtevän täältä huulet mutrulla. Onko selvä? kysyin.Kaikki nyökkäilivät.-Ei mua haittaa vaikka ne tykkäis toisistaan, Sohvi sanoi ja piirsi samalla.-Eikä saakaan haitata. Mä haluun että kaikilla on mukavaa, sanoin hiljaa. Tunnelma oli muuttunut vähän. Päätin tehdä katsauksen kuvista saadakseni tunnelmaa ylös päin. Kaikki piirrustuksen oli hienoja. Huomasin miten Ville ja Carmen välillä vilkuilivat toisiaan. Minusta se oli hurjan söpöä.

Harjoituksen jälkeen komensin kaikille uima-asut päälle ja vein heidät uimaan, koska oli niin kuuma ja kaunis päivä. Menimme ruokailemaan vähän myöhässä, mutta se ei haitannut, kun meillä oli varatut pöydät. Iltapäivällä teimme sarjakuvia, koska lapset niin toivoivat sitä. Välillä komensi heidät tauolle etteivät he olisi istuneet samalla paikalla koko aikaa. Murikka opistossa on iso kirjasto ja tilaa oleskeluun. Huomasin miten Ville ja Carmen kävelivät kahdestaan aulassa, kun hain kahvia. Heillä molemmilla oli hymy huulilla. Opetin sarjakuvan juonta ja tehostuskeinoja. Käskin jokaisen miettiä omaa sarjakuvahenkilöä. Oppilaat halusivat tulla vielä illalla piirtämään. Minä halusin uimaan heidän kanssaan. Menin vähän ennen ruokatuntia käymään auditoriossa huomatakseni, että osanottajat olivat muuttuneet. Kerroin toiveestani, ettei luokkaame mentäisi ja ettei oppilaitamme kiusattaisi turhalla paatoksella. Nyt vetäjänä oli urheilullinen mies joka oli hyvin kiinnostunut meidän edelisen päivän taidenäyttelystämme. Lupasin järjestää heille oman, jos yhteistyömme toimisi.-Joo. Me ei haluta kaatua ravintolassa, urheilullinen esitelmöitsijä sanoi.

-Se oli ikävä sattuma. Anteeksi tää häiriö, sanoin.-Joo. Kiitos Iida ja terveisiä Elisabetiltä, sun rippipapilta, mies sanoi.-Kiitos, totesin ja lähdin. Tajusin että tuo mies olikin piispa. Voi olla että arkkipiispa. Näytin varmaan neuroottiselta selittäessäni noille uusille ihmisille jotain sekavaa.

Ilta meni hyvin. Kokoonnuimme kaikki Murikan kirjastoon missä oli pieni näyttämö. Jokainen sai vuorollaan esittää jotain. Jotkut tytöistä valmistelivat hetkessä hienon esityksen. Huomasin miten Ville ja Carmen istuivat välillä käsi kädessä. Nukkumaan oli kiva mennä. Olin aivan umpi väsynyt. Tuntui kuin nukkumaan menosta ja silmien avaamisesta olisi kulunut vain sekuntti. Aamulla mietin hetken, mitä äitini oli sanonut puhelimessa. Alkoi ahdistamaan kun mietin hänen unennäkemisiään. Toisaalta olin itse nähnyt oikean mummoni unessa ja sen jäkeen kysynyt mummoltani asiaa. Oli käynyt ilmi että oikea mummoni oli kuollut kun isä oli ollut ihan pieni. Hän oli saanut syövän ja adoptoinut lapsensa siskolleen ennen kuin kuoli. Nyt mietin oliko äitini uni minun vauvan saamisesta totta. Ajatukset keskeytti käytävästä kuulunut meteli. Piti peseytyä ja mennä katsomaan. Peseytymisen jälkeen äänet oli hävinneet. Menin taas luokkaan järjestämään asiat ja sen jälkeen aamiaiselle. Lapset näyttivät väsyneiltä. He olivat varmaan kukkuneet koko yön käytävällä ja toisten huoneissa. Ainoat virkeät oli Ville ja Carmen, jotka näyttivät säteileviltä. Komensin kaikki luokkaan ja teimme kaikki kymmenen punnerrusta. Halusin oppilaissa veret kiertämään. Kerroin että tekisimme huomiseksi taidenäyttelyn. Illaksi tekisimme harjoitustaidenäyttelyn pappisseminaarille. Käskin kaikkien käydä läpi työnsä ja katsoa miten voisi täydentää näyttelyä. Kiersin luokassa ja laitoin oppilaita töihin. Oli kiva katsoa miten kaikki puursivat innolla. Nyt kaikilla oli oma juttu ja muita ei vilkuiltu. Kävin auditoriossa kertomassa taidenäyttelystä heti iltaruokailun jälkeen. Piispa kertoi kaikkien seminaarilaisten saapuvan mielellään. Kerroin päiväruokailussa oppilaille illan näyttelystä. Oppilaat olivat hermona ja tuskin malttoivat syödä. Katsoin että kuvia tuli lisää. Kahvin jälkeen luokan reunat oli täynnä töitä. Laitoin vielä jokaisen tekemään tusseilla jonkun kuvan pappisseminaarista. Tussikuvat jätettiin pöydälle ja komensin kaikki iltaruokailuun. Oli ihmeen hiljaista. Laitoin Sohvin ovelle toivottamaan vieraat tervettulleiksi. Ensimmäiset vieraat olivat kaksi naista. Ilmeisesti hekin olivat pappeja, mutta en tiennyt, koska heillä ei ollut sitä kaulusta. Olin onnea täynnä koska näin naisten ällistyvän.-Siis kuinka vanhoja nämä oppilaat ovat? kysyi se vanhempi noin viisikymppinen rouva.-Nämä on kahden ja kolmentoista väliltä, vastasin. -Ja näin hyviä kaikki. En mä ole näin paljon hyviä töitä edes aikuisten taidenäyttelyissä, se naisista nuorempi totesi.

Olin laittanut oppilaat kirjastoon istumaan. Nyt sieltä ei kuulunut hälinää, vain vaimeaa keskustelua. Pian tuli lisää katsojia näyttelyyn. Kohta heitä oli jonoksi asti. Olin enemmän kuin ylpeä oppilaistani. Käskin vieraita katsoa myös pöydällä olevia piirrustuksia. Carmenin pöydällä oli kuva kolmesta papista. ”Me ei näytetä tarpeeksi hurskailta kun ei olla pönäköitä.” sanoi reunimmainen papeista. Muut katsoivat mietteliäinä. Seuraavassa kuvassa he olivat lihavampia. ”No nyt on parempi.” totesi sama pappi ja niillä kahdella muullakin oli hymy huulilla. Ihmiset nauroi tälle ja kaikille muille piirrustuksille. Viimein ihmiset poistuivat ja sain sulkea näyttelyn. Menin kirjastoon kertomaan miten hyvin näyttely oli sujunut. Oppilaat tiesivät koska Sohvi oli välillä juossut kuiskuttamassa väliaikatietoja. Kurssilaiset jäivät koulun koneen viereen perustamaan omaa facebookryhmää, kun minä vetäydyin huoneeseeni. Soitin vielä Liisalle ja kerroin viikon kuulumiset. Liisa tuntui ymmärtäväiseltä. Kerroin Ninasta, joka oli ollut entistä lihaksikkaampi. Liisa ehdotti jatko-osan tekemistä Amatsooni-sarjakuvaan. Kerroin Ninan moottripyörästä, joka oli näyttänyt minusta kuuraketilta. Minusta siihen oli ollut jopa pelottava koskea. En olisi ikinä pystynyt hallitsemaan sitä. Nina oli tullut sillä varttitunnissa Tampereelta. Hän oli vaan vähätellyt ja kertoi ettei hänen tarvinnut mennä keskustan kautta. Liisan mielestä minulle tapahtui kaikkea jännää. Minä puolestani olin kateellinen Liisalle joka näki tulevaisuuteen. Hän oli väittänyt selvänäköisyyden hävinneen, kun hän löi päänsä, mutta jotenkin huomasin hänen silmistään miten hän katseli ohikulkioita. Liisa sanoi olevansa ylpeä minusta, kun opetin ihmisiä piirtämään. Minä harkitsin kuvaamataidon opettajan koulutusta, niin olisin saanut paperit ja vakityön. Olin kuitenkin varma etten selvittäisi pääsykokeita. Yöllä näin sekavaa unta missä sarjakuhahmot juttelivat minulle. Me pidimme jotain juhlia, missä kaikki toivat lastenvaatteita ja tuttipulloja.

Heräsin väsyneenä ja suu kuivana. Henry sanoi minun kuorssaavan, kun minulla oli stressiä. Pesin äkkiä ja pukeuduin. Vilkaisin pöydälle, kun etsin meikkejäni. Tänään vanhemmat tulisivat hakemaan lapsiaan ja piti näyttää edustavalta. Tein parhaani meikkien kanssa. Samoin nyt laitoin sen hameen, joka oli teetetty Liisan tädillä. Sen joka oli tehty erisävyisistä maastokuvioisista sotilaskankaista. Se oli vähän samanlainen kuin se iltapuku, joka minulla oli ollut linnan juhlissa. Liisa olisi sanonut, että ne saisivat koko rahan edestä taiteilijaa. Harjasin hiukseni hienoiksi ja peilailin itseäni. Yhtäkkiä äkkäsin valkoisen paperin pöydällä. Käänsin sen nopeasti ympäri. Katsoin sitä hämmentyneenä. Kuvassa oli hahmoni sellaisten vanhanaikaisten lastenvaunujen vieressä, joissa takapyörät on isommat ja niissä oli semmoinen koukkumallinen kahva mistä työnnettiin. Hienon koristellun kuomun sisältä tuli huutoa. Hahmoni jolla oli maastohousut ja hiaton

maastopaita katsoi vaunuihin järkyttyneenä pään yläpuolella huutomerkkejä ja kysymysmerkkejä. Olin järkyttynyt. Oveen koputettiin. Menin avaamaan.-Iida tule heti tänne. Ota puhelin, Sohvi komensi.Pelotti, että jotain kamalaa oli tapahtunut. Kävelin käytävää Sohvin perässä. Tulimme avaraan televisioaulaan.-Tossa kato. Ota kuva, Sohvi komensi.-Oiih, kuiskasin niin hiljaa kuin pystyin.Ville nukkui hymy huulilla pitkällä sohvalla ja Carmen hänen sylissään lusikka-asennossa. Molemmilla oli hymy huulilla. En muistanut milloin olisin nähnyt jotain noin söpöä. Räpsin kännykälläni monta kuvaa heistä. Villen availlessa silmiään laitoin kännykkäni selkäni taakse.-Huomenta. Nyt on aamu, sanoin pariskunnalle.Viile ähki ja öhki ja näytti miettivän missä oli. Carmenkin avasi silmänsä. Molemmat näyttivät vähän noloilta noustessaan istumaan.-Etsä meinaa pussata sun tyttöä, sanoin. Molemmat katselivat ensin ympärilleen.-Antakaa mennä. Te ootte ihania, Sohvi kannusti. Villen ja Carmenin kasvot lähestyvät hiljaa toisiaan. Kohta heidän huulet kohtasivat. Otin puhelimella kuvan. -Sä kuvasit meidät, Carmen sanoi nolona.-Mä lähetän sulle tän kuvan niin sä muistat tän koko ikäsi. Et sä ole tehnyt mitään väärää, sanoin.-Näytä. Oiih. Ihku kuva, Sohvi hihkui vieressäni.-Mekää aamuuinnille ja tulkaa syömään. Lähdin valmistelemaan taas luokkaan ja sen jäkeen menin aamiaiselle. Nyt lapsia tippui harvakseltaan syömään. Ville ja Carmen tulivat peräkkäin Carmen ensin. Kohta oli koko pöytä koossa. Pappisseminaarilaiset saapuivat aamiaiselle. Lähes jokainen pysähtyi kehumaan meidän pöydille edellisen päivän näyttelyä. -Kyllä te ootte nyt happea täynnä, mutta kunhan tehdään vielä kaksi tehtävää, niin katsotaan, totesin ja sain kaikki nauramaan.-Mulle tulee kauhean ikävä tänne, Sohvi alkoi jo inisemään. -Älä rupee hempeilemään. Nyt kaikki luokkaan ja otetaan loppukiri, sanoin lopettaakseni lässytykset.Menimme meluavalla joukolla luokkaan ja aloitimme puhtaalta paperilta. Käskin kaikkien piirtää tarjoilijan, kokin ja piispan. Halusin niiden olevan näköisiä. Parhaat lahjoitettiin

asianomaisille. Lapset alkoivat piirtämään toden teolla. Kohta pöydille alkoi ilmestyä toinen toistaan hienompia kuvia. En osannut valita oikeaa kuvaa. Pistimme kuvat taululle pidimme huutoäänestyksen. Vielä oli aikaa, joten teetin toisen harjoituksen. Jouduin pinnistelemään mieltäni kovasti. Käskin kaikkien tehdä kuvan missä olisi rakkautta. Aloin myös itse piirtämään. Musta tussi liikkui kuin itsestään. Aika kului ja alkoi olla tauon aika. Katsoin kaikkien kuvat läpi. Piti vielä laittaa kaikki työt esille. Aulaan oli tullut kaikkien lasten vanhemmat. Toivotin kaikki yhdessä tervetulleksi ja kutsuin heidät syömään. Nyt kaikki söivät iloisessa sekamelskassa. Jouduin samaan pöytään Carmenin ja hänen isänsä kanssa. -Ei täälä ole kuin yksi poika. Varmaan hirveä kisa kuka sai hurmata hänet? Carmenin isä Jali sanoi.-Ei. Yksi tyttö hurmasi sen ekana päivänä, sanoin.-Ai jaa. Kuka se oli? Varmaan tuo pitkät vaaleat hiukset omistava likka, Jali sanoi.-Ehei. Ei se tuota edes katsonut, sanoin.Carmen irvisteli minulle kauhuissaan.-Ai jaa. Onhan nää kaikki nättejä, Jali sanoi.Ville katsahti toisesta pöydästä Carmenia silmiin.-Mitä? Sinäkö sen hurmasit? Jali kysyi.-Joo. Se otti kaikista sulosimman, totesin.-Voi kulta. Anteeksi. Mä ajattelin kun sä oot noin pienikokoinen, että sun vuorosi tulee myöhemmin, mutta näköjään joudun jo ottamaan haulikon kaapista, kun noin komeita miehiä alkaa meillä kohta parveilemaan. Älä nyt nolostu. Mä oon ylpeä susta, Jali sanoi ja halasi Carmenia.-Mulla on maailman ihanin iskä, Carmen totesi. Koko meidän pöytä huokaisi.

Ruuan jälkeen vein ihmiset meidän isoon luokkaan. -No niin. Meillä on hyvät ihmiset täällä viimeinen taidenäyttely. Me ollaan pidetty tällä viikolla kolme näyttelyä. Minä sanon tästä sattunnaisessa järjestyksessä jonkun ja hän esittelee teille työnsä. Ja nyt oppilaat muistakaa. Ei tarvitse jännittää. me ollaan kaikki täällä ystäviä, painotin viimeistä lausetta. -Ja Nina pelastaa meidät, totesi Sohvi heti perään ja sai kurssilaiset nauramaan.-Aha. Täällä on tullut camphuumoria. Jos sä Sohvi esittelet noi sun työsi ensin, sanoin.Sohvi alkoi selostamaan töitänsä. Hän kertoi Ninasta joka tuli kertomaan pastori Niemiselle, että on kotiinlähdön aika. Aikuiset kuuntelivat tarkkaavaisina ja ihailivat töitä.

Kaikilla oppilailla oli täysin erillaiset työt, joten paljon vertailua ei voinut syntyä. Sanoin satunnaisessa järjestyksessä henkilöitä ja kaikki esittelivät reippaasti työnsä. Viimeisen esittelyn jälkeen jaoin kaikille todistukset. Olin vielä piirtänyt mukaan kuvan missä minun hahmoni rutisti oppilaan hahmoa. Menimme koko kurssi lopuksi aulaan, missä meistä otettin yhteiskuva. Jouduin vielä monen kanssa samaan kuvaan, joissa halattiin tietty. Vielä oli loppukahvien aika. Ville viitoili Carmenia viereensä istumaan. Menimme Jalin kanssa samaan pöytään. -Jaha. Oletko löytänyt täältä tyttöystävän? Villen isä, semmoinen parrakas kookas mies kysyi.-Joo. Tässä on Carmen, Ville sanoi.Villen äidin silmät aukesi hämmästyksestä.-Heh. Mä heitin ton ihan leikillä. Mut tämähän on hieno juttu. Olisi munkin pitänyt alkaa pienenä piirtämään jääkiekon sijaan, Villen isä mörisi.-Jaa. Etkö sitten muka päässyt ikinä seurustelemaan, Villen vaalea pullukka äiti kysyi. -Yhden kerran. Silloin päätin etten tätä mokaa, koska seuraavaa tilaisuutta ei ehkä tule, Villen isä vitsaili. Villen äiti tönäisi häntä.-Tosi nätti tyttö. Otetaan kuva teistä yhdessä, Villen isä sanoi. -Se olisi kiva, Ja semmoinen kanssa missä opettaja olisi mukana, Villen äiti säesti. Ville ja Carmen näyttivät tosi noloilta.

Vihdoin ja viimein kaikkien kuvien, itkujen ja halausten jälkeen pääsin lähtemään. Sain tavarat autoon ja puhelimen kytkettyä. Lähdin ajamaan mutkaista tietä opistolta päätielle. Jonkun leirintäalueen kohdalla puhelimeni alkoi soida. Painoin vastausnappia ratissa.-Iida tässä.-Täällä on Bo Lingvist.-Vaari.-Sä teet noin tahallasi, että mä alan änkyttämään.-Mun mielestä on kiva, kun mulla on taas vaari.-Joo. Ehtisittekö käymään vaikka tänään?-Henry menee illalla töihin ja haluaa nukkua ennen sitä. Mä voisin käväistä. -Se olisi mukavaa. Koska sä pääset sieltä. -Tässä menee pari tuntia ennen kuin mä olen siellä. -Me ootetaan. Hei.-Hei vaari.

Kesti pari tuntia ennen kuin olin Helsingin keskustassa. Osasin jo ajaa ilman navigaattoria Katajanokalle. Vaari asui siinä yhdessä vanhassa hienossa talossa. Löysin paikan kadulta ja jouduin vielä ostaman parkkilipun, kun en halunnut sakkoja. Kohta painoin ovipuhelinta. -Iidahan se siinä. Tule sisään, vaarini sanoi. Täällä oli niin hieno ovipuhelin, että siinä oli kamerakin. Rappukäytävä oli hieno. Siinä oli kivilattia ja seinät oli raidoitettu semmoisella tekomarmorilla. Talossa ei ollut ollenkaan hissiä. Onneksi vaari ja hänen vaimonsa olivat vielä hyvässä kunnossa. Ovi oli jo auki kolmannessa kerroksessa. -Iida, vaarini sanoi minun tullessani portaita ylös. -Sä et usko miten kiva on sanoa Iida.-No. Mitenkä teillä on mennyt? kysyin ja halasin vaariani.-Hienosti. Ainakin nyt. Me käytiin hallista ostamassa kalaa ja katkarapuja, kun sä tunnuit pitävän niistä.-Kiva, sanoin.Tänne oli kiva tulla, koska olin aina toivottu vieras. Vaarilla ja hänen vaimolla ei ollut lapsia. Sen takia vaarini oli iki onnellinen kun hän oli kuullut entisen tyttöystävänsä saaneen lapsen. Minun isäni oli se lapsi. En tiedä oliko vaarini puhunut isäni kanssa. Minä olin saanut selville oikean vaarini ja kävin DNA-testissä. Nyt kävin vaarini luona vähintään kerran kuussa. Minulla oli vielä molemmat vaarit elossa. He olivat molemmat mukavia. Isäni kasvatti isä oli ollut myös mukava, kun hän oli ollut elossa. Tunsin olevani onnekas, kun minulla oli kolme vaaria. -Sä oikein hehkut, kun sä olet niin kaunis, Silvia sanoi halatessaan. -Kiitos, vastasin.Kohta istuin pöytään ja minulle oli laitettu katkarapuvoileipä. Otin veitsen ja haarukan, koska siinä oli niin paljon rapuja, etten voinut syödä sitä muuten. Leikkasin hyvän kokoisen palan levästä ja laitoin sen suuhuni. Yhtäkkiä tuli huono olo.-Anteeksi, ehdin sanoa ja juoksin vessaan.-Herran jumala. Onko ne ravut pilaantuneita? vaarini sanoi tosi huolestuneena.Tulin kohta takaisin.-Anteeksi, sanoin uudelleen ja hengitin syvään.-Herran jumala. Vie Silvia pois nämä. Ne on varmaan pilaantuneita, vaarini Bo totesi.-Ei näissä mitään vikaa ole. Minä söin näitä jo aamulla. Nyt mä tiedän miksi sä niin hehkut, Silvia sanoi hymyillen.-Häh, tuli suustani ja join vettä lasista.-Mitä sinä Silvia nyt pelleilet, Tyttöhän on kipeä, Bo vastasi moittivalla äänellä.

-Ei ole kipeä. Vähän raskaana vaan, Silvia sanoi.Päässäni pyöri kaikki äitini ja omat uneni. Muistin että en viimeksikään ehkäissyt ja kuukautisiakaan ollut ties milloin viimeksi.-Voih! pääsi suustani.-Voi kulta, Silvia sanoi.-Mitä mä nyt teen, huokaisin.-Menet lääkäriin. Minä kysyn tutuilta jonkun hyvän, Bo sanoi.Epätoivo valtasi mieleni. -Etkö sinä halua lasta? Järjestetään sekin, Bo sanoi.-No kyllä mä varmaan haluan, mutta kun kaikki asiat on muutenkin sekaisin, määyin.-Älä nyt kyllä kaikki järjestyy. Mennään tonne sohvalle istumaan ja jutellaan rauhassa, Silvia totesi. Vaari istui minun toiselle puolelle ja Silvia toiselle. Silvia otti kädestäni kiinni. En tiennyt mitä ajatella. -On niin sekava olo. Piti ensin saada kunnon työ ja elämä. Enhän mä tiedä oonko mä edes raskaana, sanoin.-Mitä vain sä päätät, niin mä tuen sua. Käy nyt siellä lääkärissä, Vaari sanoi.-Jos tää ei olekkaan mitään, sanoin ja mietin mitä lääkäri maksoi.-Mennään tohon apteekkiin ja ostetaan sulle semmoinen testi, Silvia sanoi.-Tota. Mun yhden kaverin tytär on valmistunut lääkäriksi. Minä soitan hänelle, Bo sanoi päättäväisesti.-En mä tiedä, vaikeroin.-Minä maksan sen, Bo sanoi arvaten varmaan ajatukseni.Ajatukseni harhailivat. Kohta lähdimme Silvian hienolla autolla ja hän ajoi Mannerheimin tielle ja pysäytti yliopiston apteekin eteen. Menin sisälle ja tuntui kuin taas ihmiset olisivat tuijottaneet minua. Kukaan tuski huomasi minua. Etsin hyllyjen välistä ja löysin sen. Niitä oli montaa eri merkkiä. En ostanut halvinta. Silvia oli neuvonut niin. Kohta maksoin testin kassalla ja tuntui että myyjä vilkaisi minua silmiin. Kävelin ulos missä Silvia odotti minua hienossa siniharmaassa autossaan. Huokaisin kun pääsin sisälle.-Sä voit perua tämän, Silvia sanoi.-En voi. Äiti näki siitä unta ja Liisa mun kaveri on selvännäkijä. Ne kaikki saa tietää. Kyllä ne tietysti hyväksyis, mutta en mä muutenkaan voi. Mä vaan suunnittelin toisella lailla, sanoin.-Älä sellaisista suunnitelmista. Minä tein sitä ja sitten en saanut lasta. Etkö pidä lapsista? Silvia kysyi.

-Voi pidän. Mä hoidin mun veljeäkin. Mun äiti oli vihainen, kun se poika piti musta enemmän. Mä olin neljätoista muistakseni. Nyt se on jo seitsemän ja semmoinen kiva roikale. Ja sen Liisan tyttö on aivan ihana. Taiteilian elämään tämä ei vaan nyt sovi. Mä halusin pysyvän työn, sanoin.-No katsotaan nyt se testi, Sivia sanoi ajaessaan autoa. Pian olimme takaisin Katajanokalla. Alkoi olla hiljaisempaa kun ilta tuli. Kävelimme takaisin kolmanteen kerrokseen ja sieltä kuului keskustelua kun Silvia avasi oven. Bon tuttu oli käymässä ja hänen tyttärensä. Menin vessaan testin kanssa ja se näytti positiiviseltä, vaikka virtsa ei ollutkaan aamuista. Se nainen ei ollut paljon minua vanhempi mutta ihan asiallinen, niin kuin lääkärit aina. Menin hänen kanssaan Bon työhuoneeseen. Se lääkäri kuunteli sydämmen ja keuhkot ja katseli ja paineli joka puolelelta. -Olet raskaana. Pitäisikö sanoa onneksi olkoon? se Lindaksi itsensä esitellyt lääkäri sanoi.-Mä yritän miettiä mitä tapahtui, vastasin.-Tämä on siis yllätysraskaus?-No, jos mä hiblaan mun poikaystävää viisi kertaa päivässä, niin ei tää sikäli ole yllätys. Mä vaan mietin miten mä yhtäkkiä jätin pillerit syömättä. Tai tulihan niistä huono olo, puhuin ajatuksiani.-Sä näytät terveeltä naiselta. Mene neuvolaan. Mä kirjoitan lähetteen. Sä pärjäät hienosti, Linda sanoi.-Mä ajattelin, että hankitaan ensi asunto ja mennään naimisiin, puhuin taas enimmäkseen itselleni.-Mennään olohuoneeseen. Saat kertoa mitä haluat.Avasimme ison liukuoven olohuoneeseen, missä istui vaarini Bo, Silvia ja Lidan isä Stefan.-Vaari. Sinusta tulee taas vaari. Sanoin katsellen lattiaan.-Sä siis pidät lapsen? Bo kysyi ääni täynnä iloa.Nyökkäsin. -Oi kun hieno juttu, Bo kailotti.-Onneksi olkoon nyt, Stefan sanoi ja kätteli meitä kaikkia.-Sattuipa tuuri, kun te olitte kaupungissa. Tosi hieno juttu. Tätä pitää juhlia. Meillä on se kakku, jonka mä ostin. Jäätte kahville. Pystytkö sä Iida syömään mitään? Bo kysyi.-Pystyn varmaan. Tekee vaan mieli lihapiirakkaa, sanoin.-Ihme juttu, Silvia sanoi. -Bo osti tänään kaupungilta kaikki herkut. Mä kysyin luuliko hän työntävänsä nuo kaikki tuohon pieneen tyttöön. Hän vain totesi Iidan pitäneen näistä

piirakoista kun viimeksi syötiin torilla. Luulin että saan heittää kaiken pois. Istukaa alas, niin mä laitan kahvia, Silvia hössäsi. Bo kaatoi konjakkia itselleen ja Stefanille. Ilta oli lämmin ja ikkunat puistoon päin olivat auki. Kohta minulla oli kahvia ja lämmitetty lihapiirakka. Nyt ei enään tuntunut niin ahdistavalta. -Sun ei tarvitse kuin ajatella jotain niin sun vaari hoitaa, sanoi Silvia katsoessaan syömistäni.-Kyllä se oli hienoa kun kuulin, että minulla on pojan tytär. Kaikki on ollut siitä lähtien paremmin, Bo totesi.-Älä nyt, sanoin.-Joo. Olen iloisempi kun sä käyt. Bisnekset luistaa paremmin. Silviakin pitää susta. Vahinko etten tuntenut sinua kun sä olit pieni, Bo sanoi.-No se vaan meni niin. Se mun ottovaari Juha oli ihan kiva. Se osti mulle aina väriliituja ja sitten me mentiin monesti ongelle. Muistan miten sillä oli sellaiset paksut satamamiehen sormet, millä se yritti laittaa matoa koukkuun. Mulla on sitä ikävä, puhuin taas puoliksi itselleni. -Sehän on hienoa, jos sua on rakastettu paljon lapsena. Mun vaari oli kuollut ennen kuin mä synnyin, Linda totesi.-Koska sä kerrot sun miehelle tästä? Silvia kysyi.-Ehkä mä käyn siellä tutkimuksissa ensin, totesin.

Menin kotiin ja nukkumaan. Asiat pyöri mielessäni. Henry tuli aamulla yövuorosta. Hän rojahti sänkyyn ja nukahti heti. Makasin vähän aikaa hänen kyljessään kiinni. Kävin kävelyllä pitkin Pakilaa. Katselin miten vanhat pariskunnat asuttivat isoja omakotitaloja. Mietin mitä vuokraemäntäni sanoisi vauvasta. Henry oli puhunut kaupungin asunnosta. Minä halusin mennä kotiin miettimään asioita. Kävelin asunnolle, missä Henry oli herännyt. Oli varmaan ollut hurja perjantai ilta. Hänen ajatukset olivat muualla. Laitoin hänet pöydän viereen istumaan. Keitin hänelle puuroa. -Eilen oli kamala ilta. Mä en saa kertoa näistä mistään, mutta se oli kamalaa, Henry sanoi.-No tässä on sulle puuroa. Mä halaan sua täältä takaa päin, sanoin.-Älä. Eiku en mä tiedä. Pitää lähteä salille, että unohtuu toi kaikki. Lähet sä mukaan?-En..Mikset?-Mua vähän oksettaa, sanoin. -No mä lähden, Henry sanoi ja nousi pöydästä.

-Anna mä korjaan astiat ja tiskaan, sanoin.-Kiitos kulta. Susta tulisi hyvä äiti, Henry sanoi ja antoi pikasuukon. Henry lähti nyt sillä maastopyörällään. Minä jäin tiskaamaan ja petaamaan. Oli surkea olo, kun en saanut sanottua asiaani. Tulisi taas kuuma päivä. Kaipasin niin kotikaupunkiini ja uimaan mereen. Oli ikävä Liisaa ja kumma kyllä äitiäni. Pakkasin kassini ja laitoin sen auton perään. Olin saanut Saanalta kaksi muovituolia ja istuin toisessa ulko-oven vieressä. Asuimme ison omakotitalon mummoasunnossa siinä päässä. Koitin tiiliseinää, joka oli ihan kuuma. Kohta Saana ja Jorma ajoivat minun autoni viereen pihalla. -Taiteilija itse on saapunut, Jorma sanoi kun nousi autosta. -Iida. Painaako sua joku? Saana arvasi.-Mä vien kassit sisälle niin te voitte jutella tyttöjen juttuja, Jorma sanoi ja nosti ison ostoskassin Farmari Volvon takaluukusta. -Ettekö te menneetkään mökille? kysyin Saanalta.-Ei. Kun on yksien sukulaisten häät. Mitenkäs sinä olet niin vaisun oloinen. Sä yleensä hymyilet ja säteilet? Saana kysyi ja katsoi samalla että Jorma meni heidän ulko-ovesta sisälle. -Sattu tossa yks juttu.-Ai. onko se ikävä?-No. Miten sen nyt ottaa. Mä en tiedä. Kun sä vuokrasit tän kämpän mulle ja nyt siinä asuu Henrykin, sanoin.-Mitä sä nyt tosta. Mä sanoin ettei se haittaa. Haluisitsä muuttaa?-Joo, mutta ei ole varaa muuttaa, sanoin. -Onko se asunto teille kahdelle liian pieni?-On ihan sopiva kahdelle, mut kolmelle se voi olla hankala, vastasin.-Täh? pääsi Saanan suusta. -Siis oot sä raskaana?-Joo. Mä eilen oksensin mun vaarin luona ja se kutsu lääkärin. Pitäis mennä ensi viikolla tutkimuksiin. -No. En mä ihmettele yhtään, kun mä näin teidät viikko sitten tossa keittiön pöydällä, niin ihme jos sä et vähintään saa kaksosia. Vielä sä sentään punastut. Mä ajattelin että tuo se vasta näyttää kivalta.-En mä tiedä miten mä olen unohtanut ehkäistä. En mä saanut kerrottua vielä Henryllekkään. -Voi sun kanssas. Mun puolesta te voitte asua tässä niin kauan kuin te haluatte.-Ehkä se menee niin kauan kun vauva on pieni, mutta sitten se alkaa olemaan ankeeta, mietin ääneen.

-No siihen on varmaan kahdeksan kuukautta kun se syntyy ja sitten se on vuoden vielä pieni. Että sulla on vielä kaksi vuotta peliaikaa.-Jos mä olisin oikeissa töissä, niin mä saisin äitiysrahaa. Nyt kun mä olen taiteilija, niin mun pitää kysellä tuolta. Mä tienaan ihan hyvin, mutta me ei saada lainaa, kun mun tulot ei ole vakituisia. Sitten ne vielä sanoo, että ruvetkaa yrittäjiksi. Mä jo kuullostan mun äidiltä, kerroin. -Sun äiti on selvinnyt hyvin ja niin säkin selviät. Menet kysymään siltä neuvoja.-Se alkaa päivitteleen ja torumaan. Mikset ehkäissyt?-Ei ala. Se halaa sua ja tumppaa pullaa täyteen. Se tykkää susta ihan hirveesti.

Lähdin ajelmaan kotikaupunkiini. Tiellä ei ollut lauvantai päivänä niin paljon ruuhkaa, kuin perjantaisin. Köröttelin muiden mukana, kun ei ollut kiire minnekkään. Ajoin ensin suoraan moottoritien rampista äidin ravintolan pihaan. Äitiä ei näkynyt töissä. Tarjoilija Bettina moikkasi iloisesti kassan takaa. Äidin mies Ari oli aikoinaan tehnyt ravintolasta amerikkalaistyylisen, jossa oli pitkä tiski, minä eteen oli ruuvattu punaisia jakkaroita. Nyt näin ensimmäistä kertaa kun kolme poikaa ja yksi tyttö istuivat jakkaroilla ja söivät hampurilaisaterioita. Kävelin tottuneesti tiskin taakse ja katselin lokeroihin mitä ruokaa olisi. Otin spagettia ja kastiketta. -Iida moi, Kasper moikkasi kun tuli keittiöön. Kasper oli äidin miehen minun ikäinen poika ja kokkina täällä isänsä kassa. Samoin hän oli ystäväni Liisan avomies ja hänen lapsen isä.-Hei Kasper. Miten menee? kysyin.-Hyvin, paitsi Liisalla on sua hivee ikävä. Menet katsomaan sitä. Se sanoo sillä lailla yhtäkkiä aina, että kuinkakohan se Iida voi, Kasper selitti.-No voi sen kanssa. -Sä oot sille niin tärkee välillä.-Täytyy käydä siellä Tai se vois tulla meille.-Se taitaa olla teillä Joonasta hoitamassa, Kasper totesi.Menin ruokani kanssa ravintolan sarjakuvasiipeen. Olimme tehneet tänne aikoinaan kaikki maalaukset ja piirrustukset seinälle. Äiti oli lisännyt kehyksissä olevia valokuvia. Viimeisin oli juttu jostain naistenlehdestä missä oli kuvattu matkaani kirjan julkkareihin Saksaan. En ehtinyt kauaa syödä, kun äitini Kirsi tuli ravintolaan sisälle. -Iida! äitini huusi jo kaukaa ovelta. Minua nolotti kun vähäiset asiakkaat kääntyivät katsomaan.-Kiba, sanoin takaisin.

-Iida, Iida, Iida, Iida, äiti hoki ja juoksi ravintolan toiselle puolelle halaamaan minua. -Voi Iida kulta, kun mun on ollut ikävä, äiti sanoi ja ei meinannut päästää irti.Pääsin syömään takaisin ja äiti tuli pöytääni hymyilemään vastapäätä.-Mä en ole nähnyt sua kuukauteen. Sä oot mun aarre. Sä olit taas seiskassa.-Ai. Missä nyt? kysyin.-Sä olit jossain baarissa laulamassa karaokea. Siinä oli joku saanut kuvasta satasen. Toinen kuva oli kun sä olit piirtänyt jonkun käteen sellaisen kuvan ja laittanut nimmari.-Jaa, totesin.-Miten sä et yhtään moiti, miksi mä aina luen sitä lehteä? Miten sä oot noin vaisu?-En tiiä.-Tietsä. Mä näin susta semmoisen ihanan unen missä sä olit raskaana ja sulla olisemmoinen ihana vatsa, äiti selitti innoissaan. -Mitä nyt? Mitä sä menit ton näköiseksi? Voi Iida, äiti kailotti.-Hiljaa, sanoin purskahtamaisillani itkuun.-Mä tuun sun viereen niin voidaan hiljaa kuiskia. Ootko sä kulta raskaana? äiti kuiskasi. Söin spagettia ja nyökkäsin.-Voi kulta, äiti sanoi nyt totisena. -Haluatsä pitää sen?Nyökkäsin.-No mikä nyt on? Mitä Henry sanoi?-En mä ole kertonut. Tää oli jotenkin vahinko. Mä en muista milloin mä olen lopettanut niiden pillereiden käytön. Niistä tulee niin kumma olo.-Koska se on sattunut? Milloin on laskettu aika? äiti kuiskutti.-En mä tiedä. Eilen olin sen vaarin luona ja alkoi oksettaa. Se on semmoinen suojelija, niin se soitti tutulle lääkärille. Se lääkäri sano että mä oon raskaana ja mä meen ens viikolla jonnekkin neuvolaan tai jotain.-Vai se on sellainen poika rakasteleen se Henry, äiti sanoi.-Joo, sanoin.-Ja sattuuhan sitä, kun on tommoinen kiimaperse tytär kämppäkaverina.-Äiti.-Mä katoin miten sä laapit sitä viimekskin koko aika.-Sitä vartenhan se on, sanoin ja aloimme molemmat käkättämään. -Älä kerro vielä kellekkään, kuiskasin kun olimme lopettaneet naurmisen.-En. ARI! KASPER! äiti huusi ja juoksi keittiöön.

Ajoin ravintolasta äidin ja Arin talolle. Minulla oli siellä vielä oma huone. Liisa oli hoitamassa veljeäni Joonasta, joka enimmäkseen huiteli ulkona. Joonas oli jo seitsemän ja iso poika. -Liisa! huusin heti kun olin avannut oven. -Iida! Liisa huusi takaisin olohuoneesta. Otin kengät pois ja juoksi olohuoneeseen Liisan syliin. Hänellä oli taas pitkät vaaleat hiukset. -Iida sä oot ihan lämmin. Odotat sä?Puskahdin itkemään.-Voi Iida. Mennään sohvalle istumaan. Mitä sä itket?-En tiedä. Mä ajattelin että mä saisin vakituisen työn ja asunnon. Emmä halunnut vielä lapsia.-Pidätsä tän? -Joo. En mä voi antaa sitä mihinkään. Musta tuntuu siltä, vastasin.-Iida. Sulla ei ole mitään hätää. Sun äiti auttaa. Minä autan. Henryn äiti auttaa. Se on maaiman rakastetuin lapsi. Mitä sä tunteilet? -En mä tiedä, kun tämä oli vahinko.-Vai vahinko. Mä silloin kerran nukuin viereisessä huoneessa. Te panitte viidesti samana yönä. Se on suoranainen ihme, että sä oot vasta nyt raskaana. -Mä en tykkää ihmisistä jotka kertoo totuuksia, vastasin.Liisa naurahti.-Mitä Henry sanoi?-En mä oo kertonut mä tiesin tän vasta eilen. Se oli aamulla niin poissa tolaltaan, kun jotain oli sattunut töissä.-Eikö sen pitäisi tietää?-Olihan se paikalla kun sitä tehtiin, vastasin.-Iida. Pitää sun ilmoittaa. Soitat heti.Hain puhelimen takin taskusta ja soitin Henrylle. Hän ei vastannut. Laitoin tekstarin. Muistatko kun pantiin? Olen raskaana. Pidän lapsen. Sinä olet isä, koska olet ainoa joka minua on pannut pariin vuoteen. Iida, luki tekstarissa. Kohta Liisan tyttö heräsi päikkäreiltä. Hän katsoi minua jo arastelen. Liisan tyttö oli jo yli kahden ja sanoi jo muutaman sanan. Hänellä oli sellaiset vaaleat kiharat hiukset.-Tule tänne Kisu. Tuu mun syliin, maanittelin tyttöä. Liisa oli antanut työlle äitini nimen Kirsi. Me olimme alkaneet kutsua tätä Kisuksi. Tyttö tuli hitaasti lähemmäksi.

-Etsä muista kuka mä oon? kysyin.-Ida, tytön suusta tuli.-Just- Iida täti tässä. Tuletsä mun syliin. Juu.Tuntui aivan ihanalta pitää Kisua sylissä. Kohta minullakin olisi tämmöinen. En ikinä voisi tehdä aborttia. Kohta puhelimeni soi. Liisa toi sen minulle.-Hei kulta. Mä sain sun viestin. -Hei Henry, vastasin ja ääneni särkyi.-Onks se totta?-On. -Mun äiti ilahtuu.-Mä meen vielä ens viikolla neuvolaan parempaan tutkimukseen. -Ootsä äitis luona?-Joo. Sä olit niin vihainen aamulla. En mä pystynyt kertomaan. Ootsä vihanen, kun mä unohdin ehkäisyn?-En. Olihan minäkin siinä hommassa. Toisalta kun sä keikistelet mulle, niin mä unohdan kaiken kontrollin. Kyllä mä sittenkin syytän sinua. Kiimaperse.-Vai niin Vauhtikani. -En mä ole vihainen. Kyllä me selvitään. Mennään naimisiin.-Oliko tuo kosinta, kysyin halveksien.-Ei se oli esikosinta. -Mä oon täälä pari päivää.-Aattele miten kateellisia mun siskot on nyt sulle.-Mä oon vielä täällä pari päivää. -Kun tuut, niin jutellaan lisää.Suljin puhelimen ja minun oli taas ikävä. Aina ikävä jonnekkin, ajattelin. Haistoin Kisun tukkaa. Hän haisi vauvalle. Tuli aivan ihana olo.

Illalla olimme koko perhe koolla. Äiti tuntui onnelliselta. Minua syötetiin kuin porsasta. Osasin jo nauraa asioille. Ennen nukkumaan menoa laitoin Henrylle tekstarin, missä kerroin ikävästä. Nyt mietin etten enään nukkunut yksin. Ajatuksesta tuli hyvä mieli. Sulkiessani silmäni mietin miten onnelliselta Bo oli näyttänyt. Tuli myös mieleeni miten äitini tuntui leijuvan ilmassa. Laila varmaan pussaisi minut puhki, kun näkisi. Mietin miten koko elämäni oli yhtä sähläystä ja virhettä, silti sain muut tyytyväisiksi. Mietin vähän aikaa sitä miten Liisa oli sanonut minun saavan tytön. Olisin halunnut samallaisen pojan kuin Joonas. Toivoin kaiken menevän hyvin.

Aamuun heräsin hämmennyksellä, mutta oli hyvä mieli. Minulle oli laitettu aamiaista. Halasin veljeäni Joonasta takaapäin hänen istuessaan tuolissa. Joonasta vähän nolotti. -Iida, Iida, Iida, äitini hoki ja tuli halaamaan minua. -Joonasta pitää halata kanssa, ettei se tunne itseää huonommaksi, sanoin.-Joo. Täytyy tehdä halihyökkäys, äitini sanoi ja hyökkäsi Joonaksen kimppuun.-Eii, Joonas vaikeroi. -Tää mun ihana poika lähtee kohta kouluun. Sitten äiti saa puheluita rehtorilta, kun on taas tehty jotain mahdotonta, äiti sanoi halatessaan. Kohta Joonas söi puuroa nolona. Äiti hössötti minulle vielä kahvia. Joonas oli kohta syönyt mutta ei vielä lähtenyt pöydästä.-Iida voisitsä laittaa nimmarin Mirjamin sarjakuvaan? Joonas kysyi hiljaa.-Joonaksen tyttöystävällä on sun sarjakuva, äitini sanoi juodessaan kahvia.Joonas meni kiusaantuneen näköiseksi.-Et kiusaa mun veljeä. Tottakai Joonas mä sen laitan. Tuo se kirja tänne, tai se Mirjamikin voi sen tuoda. -Joonaksen tyttöystävä on sitä vuoden vanhempi, äiti totesi.-Toiset miehet pitävät fiksuista naisista, niin kuin Joonas. Asuuko se Mirjami tossa naapurissa? kysyin.-Joo. Ne muutti Helsingistä asti ja korjasivat tuon vahan tönön. Nyt se äijä ajaa Helsinkiin joka päivä, äiti vastasi ennen kuin Joonas ehti sanoa mitään.-Mäkin haluisin muuttaa tänne, mutta mä en usko, että Henry haluaa. -Pehmität sitä. Niin sä teit muillekkin poikaystävillesi ennen.-Se haluaisi niin yletä siellä poliisissa. Mä en tiedä haittaako tää vauvan saanti sitä, sanoin.-Ei haittaa, jos se mies on tosi kunnianhimoinen. Miten sä tuut toimeen sun anopin kanssa?-Tosi hyvin, mutta sen Henryn siskot on mulle kateellisia. -Liisa kertoi siitä. Nyt ne vasta kateellisia on, kun sä saat lapsen. Silloin kun mä sen Lailan näin, niin se alkoi heti puhumaan lapsenlapsista. Mitä se sun uusi vaari sanoi?-Se sanoi, Jette bra, nyskavi taa konjak. Jag är lygligast man in hela wärld, yritin matkia Bon puhetta.Äiti alkoi käkättää ja Joonaskin nauroi. -Iida sä oot hyvä matkimaan. Sulla on hyvä sävelkorva. Siinä lehdessä sä lauloit karaokessa. Menikö se hyvin? äiti kysyi hämmästyksekseni.

-Meni se vissiin aika hyvin, mutta ne oli kaikki humalassa ja siellä oli kuusitoista mun oppilasta. -Mun mielestä sä osasit laulaa jo pienenä. Ihan turhaa sulla on semmoinen häpeä kaikesta. -Ei musta laulajaa tule.-Ei. Mutta kun toi piirtäminen on sun ammatti, niin sä voisit harrastaa laulamista. Mä tykkäsin kun sä lauloit kaikkea Joonaksen ikäisenä. Sä kuulit jonkun kappaleen kerran, niin sä lauloit sitä koko päivän. Mä ajattelin silloin kun sä et koulussa pärjännyt, että toi ei ole mikään tyhmä likka, kun se osaa miljoona laulua noin vaan. Sä voisit harrastaa sellaista, äiti selitti.-Mä lauloin siellä uralin pihlajaa, mitä se Pirkko mummi aina lauloi.-Mä näin sen Pirkon. Se kyseli susta kovasti.-Tuli se Juhavaari mieleen eilen. Jos mä menisin katsoon sitä Pirkkoa.-Sä teet niinku sä haluat. Äiti lähti töihin. Minä jäin Joonaksen kanssa kaksistaan. Joonas halusi naapuriin katsomaan Mirjamia. Menin Joonaksen mukana naapuriin. Mirjamin isä jo aamusta sekoitti maalia alkaakseen maalata taloa. Esittelin itseni. Mirjamin isä ja äiti olivat sellaisia kolmekyppisiä. -Jaa. Että suuri taiteilija on kotoisin meidän naapurista, Mirjamin isä sanoi.-Meidän Mirjami puhuu paljon sinusta, Mirjamin tummatukkainen äiti totesi.Mirjami oli vain hiljaa ja katsoi ujosti. Hänellä oli ihanat ruskeat kiharat olkapäille.-Iida vois nyt laittaa sen nimmarin, jos sulla olis se kirja, Joonas totesi. -Joo, Mirjami sanoi ja juoksi sisälle. Heidän talon ympärillä oli laudoista tehdyt telineet mitä tarvittiin maalauksessa. -Talosta tulee ihan hieno. Tota voisitteko te katsoa vähän aikaa Joonasta, kun käyn tuolla Niemessä katsomassa mummia? kysyin.-Kyllä ne menee tässä. Ei meilläkään ole niin tylsää, kun Joonas kertoo erillaisista eläimistä ja muista jutuista, mitä on nähnyt televisiosta, Mirjamin äiti totesi.Kohta Mirjami toi kaksi minun piirtämää sarjakuvaa. Minä piirsin toiseen äkkiä kuvan hamostani ja nimmarin. Toiseen piirsin kuvan Mirjamista.

Pian lähdin autolla sinne sataman lähelle missä mummi asui. Kävin ravintolan kautta ja otin pullia, jotka oli juuri lämmitetty pakasteesta. Ajoin sinne niemeen sataman viereen, missä mummi asui. Ennen siinä kerrostalossa oli ollut kauppa ja parturinliike ja liikehuoneistoja alakerrassa, mutta nyt ne oli muurattu umpeen ja niistäkin oli tehty

asuntoja. Mummi istui ulkona kahden muun rouvan kanssa talon edessä olevilla tuoleilla. Mummi oli ikionnellinen, kun tulin autolla pihaan. Minusta ei meinattu päästää irti ollenkaan. Mummi oli vaihtanut vanhaan kampaamoon tehdyn asunnon, hänen yläkerran asuntoonsa. Paveketta ei kuulemma tarvinnut, kun koko piha oli sitä. Nyt ei tarvinnut kivuta rappusia kolmanteen. Ylimääräiset tavarat hän oli lahjoittanut pois. Kun pullia oli niin paljon, niin pyysimme kahta muuta rouvaa myöskin kahville. Kaikki olivat kiinnostuneita elämästäni Helsingissä. Kerroin juorulehtiin tulleista töppäyksistä. Kerroin myös miten olin laulanut pienenä oppimaani Uralin pihlajaa karaokessa. Lehdestä sai sen vaikutelman, kuin olisin antanut siellä jonkun konsertin. Niitä mummoja nauratti kovasti. -No vieläkö sulla on se komea poliisimiesystävä? mummi kysyi kesken kaiken.-Joo onhan se. Me tullaan toimeen tosi hyvin, tai se kestää minua.-No ette te ole meinanneet hankkia lapsia? mummi jatkoi.-Ei meinattu, mutta niitä vaan tulee, vastasin.-Mitä? Oleko sä raskaana? Mummi kysyi ja myös niiden kahden muun rouvan ilme kirkastui.-Joo. Mä meen ens viikolla lääkäriin. Toissapäivänä yks lääkäri totes sen.-Oi ihanaa. Mä halaan uudestaan. Koska se syntyy? mummo kysyi.-En mä tiedä tää on vähän sekavaa. Mutta tulet sitten ristiäisiin.-Mitäs minä siellä?-Oothan sä mun mummo, vastasin.-En mä oikeesti ole. Sun isäshän on ottolapsi, mummi vastasi hiljaa.-Olet sä juriidisesti ja mä haluan sut sinne. Mä kerroin sille mun biologiselle vaarille miten me Juhavaarin kanssa käytiin tuola aina ongella. Se tuli mun mieleeni silloin kun mä olin sen luona ja puhuttiin lapsuudesta, kerroin.-Joo. Sun isäs kävi tässä tekemässä asunnon papereita. Se oli saanut selville, että hän onkin mun siskon lapsi. Hän oli käynyt tapaamassa isäänsä.-Ei se vaari mulle kertonut, sanoin.-Se sanoi, että se vaarisi on jotenkin omituinen mies. Millanen se on?-Se on ihan kiva. Halaa heti niin kuin sinä. Viimeksi oli kaikki mun lempiruuat esillä. Niillä olisi voinut ruokkia koko Somalian, kerroin ja noita vanhoja rouvia nauratti. -No ei se kuitenkaan isäs ollut tyytyväinen, kun mä en ollut kertonut adoptiosta. Se sanoi sitä vaariasi tylyksi.-Mun vaari sanoi isääni ahneeksi. Toinen liikemies tapaa toisen, niin eihän ne huijarit keskenään pärjää, sanoin. -Se on huolehtivainen mies. Kun mä oksennin niin tunnin sisällä oli jo lääkäri soitettu ja vika löydetty, selitin.

-Kuullostaa sitten oikein kultaiselta ja mukavalta mieheltä, mummi tuumasi.-Joo. Se isäni taitaa muistuttaa sen omaa isää, joka oli aika säälimätön ja tyly, tuumasin.-Voi olla, mutta nyt se taitaa isäsi käydä vielä harvemmin täälä, mummi tuumasi.Onneksi sain keskustelun käännettyä muihin aiheisiin. Takaisin ajellessa mietin isäni varmaan saaneen tietää omasta isästään, kun oli nähnyt lehdessä minusta kuvia. Olin jossain iltalehdessä ollut Bon käsipuolessa jossain juhlissa. Kuvassa oli lukenut miten sarjakuvataiteilija tuli vaarinsa kanssa paikalle. Isäni ei ollut maailman helpoin henkilö. Hän manipuloi äitiäni monta vuotta. Onneksi isä löysi uuden naisen ja pääsimme hänestä eroon. Kerran hän oli sen uuden rouvansa kanssa yrittäneet saada minun huoltajuuttani. Äitini oli heittänyt häntä läheisellä kukkamaljakolla. Sen jälkeen siellä ei tarvinnut käydä. Muutenkin se nainen haukkui minulle äitiäni ja pakoitti minut puhumaan ruotsia koko aika. Luulin pitkään kaikkien ruotsinkielisten olevan kauheita ihmisiä.

Joonas löytyi sieltä mihin olin hänet jättänyt. Tosin paita oli nyt maalissa. Vein hänet äkkiä kotiin ja pyysin Mirjamin mukaan, Tein lapsille ruokaa. Sain Joonaksen syömään helpommin, kun se Mirjami oli seurana. Pistin Joonaksen pesulle ja vaihtamaan paidan. Äitin tullessa töistä kaikki näytti hyvältä. Äiti oli jo enemmän kuin happea täynnä. Hän kertoi miten saisin Liisan vanhat lastenvaunut. Kaikki oli jo suuniteltu enemmän kuin valmiiksi. Mietin mihin kaikki äitini ja Lailan tuomat romut laitettaisiin. Pelkäsin joutuvan hössötysmyrskyyn. Sitten oli vielä isäni ja Bo, jotka varmaan tekisivät samalla lailla. Mietin miten lapselle tuotaisiin rekka-autolla lahjoja jouluisin. Minä olisin se tyly akka, joka joutuisin sanomaan miten monta lahjaa vieraat saisivat tuoda. Jätin ajatukset sikseen ja päätin hoitaa tilanteet sitten kun ne tulivat. -Ai että sä oot kaunis. Sä ihan säteilet sitä naiseutta, äiti kailotti kun juotiin iltakahveja.-Teinkö mä onnelliseksi sun päiväsi?-Teit koko viikon tai vuoden. Sun kanssa oli välillä tosi vaikeaa. Mä en usko, että opettajat soittaa Joonaksen takia tänne samalla lailla. Mutta sitte välillä sä olit tosi ihana. Mua nauratti, kun sä piirsit olohuoneenpöydän vieressä ja lauloit uralin pihlajaa. Sitten kun sut yritti saada kylässä laulamaan, niin ei mittään. -Höh. Mä kyllä muistan miten kaikki esillä olo hävetti.-Ihan turhaa sä pingotat moista vieläkin. Sä stressaat ihan turhaan. Antaisit itsellesi luvan töpätä. Töppääthän sä kumminkin. Nyt se lehtijuttu ei tuntunut ollenkaan isolta, kun sä olet raskaana. -Niin kai sitten. Eihän sinun kuva olekkaan lehdessä. Ei ne supata sinusta, kun sä meet ohi. Ihan niinkun mä en olisi ikinä päässyt koulusta.

-En mä tiedä millasta on olla tommonen julkkis, mutta nyt onneksi tulee vauva, niin sä ajattelet ensiksi sitä etkä ittees. -Niin kai sitten, sanoin ja ajattelin asioita. Muistelin miltä tuntui laulaa sitä laulua kaikkien ihmisten katsellessa. Mietin että tätä täytyi kysellä Liisalta.

Maanantaiaamut oli täällä tylsiä. Kaikki muut menivät töihin. Ennen äiti ja Ari olivat pitäneet vapaapäivän ravintolasta maanantaina. Nyt se päivä oli keskiviikko. Äiti katsoi vapaapäivänä, että Ari pysyi kotona ja korjasi taloa. Nykyään he myös pitivät lomia. He lähtivät viikoksi jonnekkin etelään lähinnä talvella. Nyt Liisa tuli onneksi hoitamaan Joonasta. Äiti ja Ari lähtivät töihin ennen kahdeksaa. Minä kuljeskelin lökövaatteet päällä sisällä ja odotin Liisan tuloa. Kun hän tuli Kisun kanssa, niin keitin meille kahvia. Liisa puhui töihin menosta. Hän oli jo puhunut ystävälleen Essille kauppaan töihin menosta. Hän ei tarvinnut edes paljon palkkaa, jos saisi edes vähän työkokemusta. Minä neuvoin kirjoittamaan ylioppilaaksi, kun se oli jäänyt kesken ja hakkimaan jonkun kunnon ammatin, jota en näköjään itse ikinä saisi. -Iida kulta. Sullahan on ammatti, Liisa sanoin pohdiskeluihini.-Mä haluisin vakityön, oman asunnon ja turvallisuutta.-Kuule. Sä oot kaikkien ihailema. Sä tienaat hyvin. Sä osaat maalata ja sä osaat laulaakin, Liisa sanoi.-Osaanko mä laulaa? Mä tunnen aina etten mä osaa. Mua hävettää mun ääni.-Häpö höpö. Kun sä olit mun isän hautajaisissa ja aloit laulaa sen papin kanssa sitä virttä niin tunnelma muuttu ihan täysin. Minusta sulla oli hyvä ääni ja se pappikin muutui ihan toisenlaiseksi.-Mä muistan että se oli vähän kiree, kun se lauloi yksin. Mä luulin että se sääli mua, kun sen olemus muuttui. Osaanko mä susta laulaa?-Mun mielestä sun puhekin on kuin musiikkia. Miksi sun pitää hävetä aina kaikkea mitä sä teet? Ei kannata välittää jos kaikki ei mene täydellisesti. Musta sulla on kaunis ääni. Sä voit laulaa aina mulle, jos kukaan muu ei kuuntele. -Sä oot Liisa hyvä ystävä. Sä autat mua aina.-Säkin autoit kun mulla oli vaikeaa. Älä tee kaikesta elämää suurempaa. Sä saat epäonnistua kaikkien edessä ja välillä sä niin teetkin, mutta niin tekee kaikki muutkin. -Henry sanoi kanssa, että mä välillä säädän liikaa. Se oli ihmeellistä laulaa siellä karaokea, kun mä kelpasin. Koulussa laulaminen oli ihan kauheaa.

-Siksi ne ihmiset siellä karaokessa laulaa, kun se on kivaa yhdessä. Ei siellä kannata pingottaa, Liisa selitti ja se tuntui järkeekäyvältä. -Huomenna mä unohdan noi kaikki mitä sä oot sanonut ja jännitän taas.-Se Ninan sisko voisi neuvoa sua vähän. Se on tehnyt jo levynkin. Pitäis kysyä siltä osaatko sä mitään, Liisa töksäytti. -Käsketäänkö se tänne kuuntelemaan? kysyin. -Joo voitais käskeekin ja olis se mukava nähdä muutenkin. Mä voisin soittaa ja kysyä jos se voisi auttaa sua.-Ei tää nyt niin tärkeetä ole, sanoin.-Ei. Mua nyt alkoi todella kiinnostaa, onko sulla hyvä lauluääni. Mä soitan sille ja kysyn voisko se tulla käymään, Liisa sanoi ja näppäili kännykkäänsä. Oli ihme ja kumma, ettei sillä Ninan siskolla Airalla ollut mitään tärkeämpää menoa. Tunnin päästä hän oli jo kitaran kanssa meillä. Hän näpelöi kitaraa ja lauloi edellä ja minun piti laulaa perässä. Aira oli tehnyt ensin lauluja itse, mutta kun ne oli menestyneet, niin hän oli hakeutunut itse laulutunnille. Nyt hän oli menossa musiikkiopistoon jatkamaan opiskelua. Minua hävetti laulaminen. Aira oli Ninan sisko, mutta hän oli perinyt äitinsä muodokkuuden. Nina oli vastaavasti urheilullinen ja hoikka. Ainoastaan kasvoissa heillä oli samaa näköä. Airalla oli paksummat hiuksetkin. -Iida. Älä jännitä. Täälä ei ole muuta kuin minä. Muistako? Mä oon sun kaverisi sisko joka ei osannut koulussa mitään? Ei tästä toistamisesta tuu mitään. Katso tuosta ikkunasta pihalle ja laula jotain tuttua, Aira komensi. Aloin laulaa sitä Uralin pihlajaa ja ääneni tuntui käheältä.-Selkä suoraksi, Aira sanoi kesken laulua ja painoi selkääni. -Nyt enemmän ääntä. Näin mun lauluopekin käskee, hän jatkoi ja korjasi käsin minun asentoa. -Seiso tällä lailla rennosti ja aloita alusta. Mä laulan mukana, hän jatkoi. Lauloin koko kappaleen loppuun ja mietin hetken ettei täällä ollut muita kuin ystäviä. Kun lopetin kappaleen niin Liisa alkoi taputtamaan. Se Kisu oli kiivennyt hänen syliinsä ja yritti taputtaa niillä pienillä vauvan käsillä.-Aivan ihan ääni sulla ja sä muistat ton ihan nuotilleen. Osaatko sä muita lauluja? Aira kysyi. -Osaan mä vaikka mitä. -Laula joku, Aira sanoi.-En mä tiedä, sanoin.-Muistatko kun sä matkit pienenä Paula Koivuniemeä ja lauloit sinikelloista, Liisa sanoi.-Miten sä muistat tollaista? kysyin.

-Sä osasit sen hienosti, mut sitten sua nolotti kun äitisi käski laulaa sen uudestaan.Yritin muistaa kappaletta ja kohta lauloin sen ulkoa.-Vau. Mä luulin ettei tota osaa muut kuin miä, Aira sanoi, kun olin lopettanut. -Mä otan kitaran ja vedetään se yhdessä, Aira sanoi. Kohta hänellä oli kitara kädessä, jota hän näpelöi. Lauloimme kappaleen kahteen kertaan. -Vitsi. Sun täytyisi harjoitella jonkun yleisön kanssa. Tiedätsä? Sä voisit laulaa pari mun tekemää kappaletta, Aira totesi.-Niinku missä? kysyin.-Jossain tilaisuudessa. Sä oot semmoinen niinku iloinen tyttö ja sulle sopisi yksi laulu jonka mä olen tehnyt. Mä kun esitin sen niin ihmiset kyllä taputtaa, mut mä haluisin koittaa miltä se kuullostaisi sun esittämänä. Sulle sopii semmoiset kappaleet. -Mimmoiset? Ootsä ihan tosissas? Miten mä muka sen oppisin En mä osaa nuotteja en mitään, kysyin tyhmänä. -Mulla on se tietokoneella. Sä kuuntelet ja opettelet sen. Voitais ihan oikeesti kokeilla, Aira tuntui olevan tosissaan.-En mä tiedä, totesin.-Joo. Se varmaan saataisiin radioonkin, kun sä oot jo valmiiksi kuuluisa, Liisa sanoi.-En mä tiedä, kun sitten mä olen kaikkien arvosteltavana, sanoin.-Kukaan ei muista vuoden päästä ja tää varmaan myisi sun kirjoja paremmin. Voitais laittaa se youtubeen, Aira selitti.-En tiedä enään mistään mitään. Pari viikkoo sitten en osannut laulaa ollenkaan. Nyt mennään tekemään videota, mietin ääneen.-Ei tää mikään ihmejuttu ole. Musta olisi kiva vaan kokeilla, Aira selitti.-Voitais laittaa sulle jotkut kivat vaatteet videoon tai vaihtaa niitä vaikka koko ajan, Liisa selitti.-Niin te voisitte tehdä semmoisen käsikirjoituksen, missä olisi kuvat ja kuvauspaikat selostettu. Jos mä hommaan kuvaajan niin olisi hienoa että kuvauspaikat olisivat jo valmiina. Pääni oli aivan pyörällä, kun Aira lähti. Kohta hän lähetti sähköpostilla laulun minulle. Kuuntelin Liisan kanssa laulua. Minusta se tuntui naivilta. Raavin päätäni ja mietin videota.-Älä selitä. Sä tykkäät olla kauniissa vaatteissa kaikkien ihailema. Nyt laitetaan ne kaikki käyttöön. -Mutta mä oon raskaana, sanoin.-Tehdään se filmi äkkiä ennen kuin sä turpoat.

Kuunnelttiin kappaletta ainakin kymmenen kertaa. Molemmat mietimme taustoja meidän kaupungista. Äitin ravintola piti saada kuviin aivan varmasti. Liisa keksi yhtäkkiä.-Hei. Jos tehtäisiin semmoinen, missä sä ensin pilkot lihaa ja seuraavassa hakkaat pihvejä, sitten sä paistat ne ja viimeisenä tarjoilet. Joka kuvassa sulla vaihtuu kamppeet, Liisa selitti. -Joo ja viimeisessä kuvassa ottaisin kokin takin pois, niin siellä alla olisikin tarjoilijan puku, mietin ääneen. -Joo mä kirjoitan ylös. Sä voisit olla semmoinen hemaseva tarjoilija. Otettais lähikuva missä sä laitat huulipunaa, Liisa taas selitti, niin kuin ennen, kun olimme keksineet juonta sarjakuviin. Pian meidän iso ruokapöytä oli täynnä papereita ja Liisa kirjoitti jokaiseen jotain. Välillä Kisu piti laittaa päiväuninille ja välillä syöttää. Aika kului yllättävän nopeasti. Minä olin piirtänyt Liisan tekemiin papereihin kuvia ja Liisa oli numeroinut kohtaukset. Emme olleet vielä valmiita, kun äiti saapui.-Hyvä jumala mikä siivo. Mä luulin, että sä pidät pari päivää vapaata? äiti vaikersi.-Joo me tehdään musiikkivideoa. Tää on niiku harrastus, selitin.-Toi näyttää ihan työltä, Äiti sanoi.-Sä itte sanoit mua hyväksi laulajaksi. Aira hommaa kuvaajan ja me tehdään video, selitin.-Iida laulaa sillä videolla ja me laitetaan se nettiin, Liisa selvitti.-Odotan mielenkiinnolla, mutta nyt syödään, Äiti sanoi ja siirsimme paperimme pöydältä. Illalla osasin Airan lähettämän laulun ulkoa. Lauloin sitä ääneen kylppärissä. Lauloin sitä aamullakin ääneen kylppärissä. Lauloin sitä aamiaisella. Veljeni Joonas alkoi laulaa mukana. Äiti ei kommentoinut asiaa, mutta näytti mielestäni väsyneeltä.

Henry soitti heti aamiaisen jäkeen ja kysyi vointiani.-Ei mulla hätää ole, vastasin.-Eikö sun pitänyt mennä sinne neuvolaan? Mun on ikävä.-Voii. Nyt munkin tuli ikävä. Mulla on aika sinne torstaiksi. Me tehdään musiikkivideo ensin, huomasin selittäväni innoissani.-Mulla on torstaina vapaata. Mä voin tulla sun kanssa lääkäriin. Eikö sua itteäs huoleta yhtään?-Mä oon jo sopinut tänään äänittämisestä ja huomenna kuvataan video.-Kuka siellä laulaa? Sinäkö?-Kuinka niin sinäkö? Airan mielestä tästä tulee hyvin hauska. En mä varmaan ikinä pääse oikeitten muusikoitten kanssa tekeen mitään. -No pidä hauskaa. Mä vaan oon miettinyt tätä kaikkea ja nyt on ikävä.

-Sä sanoit silloin kun aloitettiin tää seurustelu, ettet sä ikinä mene naimisiin.-Mä en silloin vielä tiennyt miten hyvä kokki sä oot ja miten kivaa sun kanssa on rakastella. -Mä oon jo sopinut nämä niitten vieraitten ihmisten kanssa.-Joo. Ei sun tarvitse tulla tänne katsomaan kun mä nukun puoleen päivään. Pidä hauskaa sitte meillä on aikaa torstaina. Mennään vaikka syömään jonnekkin.-Joo. Mennään sun äitin luo, niin säästetään.Henry alkoi nauramaan.-No tule kun tulet. Hei rakas.-Hei vauhtikani, sanoin ja ääneni taisi vähän murtua.

Olin ihan hermona ja odotin ajan kulua. Päätin kävellä kaupungille. Meiltä ei ollut kuin muutama sata metriä. Ilma oli ihanan lämmin. En tarvinnut takkia. Olin laittanut shortsit ja sen maastokuvioisen topin. Olin laittanut ravintolan mainoshatun päähäni, koska auriko porotti. Kävelin meidän niemestä rantavallia pitkin kaupungin venerantaan, missä oli vahoja makasiineja, joissa nyt oli kesäravintoloita. Mitä lähemmäksi keskikaupunkia tulin, niin sitä useampi ihminen tervehti minua. Treenikäppä oli torin vieressä, mutta sinne mentiin sisäpihalta. Musiikki kuului avoimesta ovesta kauas. Kellari oli laitettu ihan viihtyisäksi. Isossa huoneessa oli kolmet isot rumpusarjat. Aira soitti kitaraa, jonkun keski-ikäisen miehen soittaessa sähkökitaraa. Kun Aira huomasi minut, niin hän lopetti soittamisen.-Hei Iida. Tässä on Heikki, Aira esitteli laihan keski-ikäisen miehen.-Terve, Heikki sanoi ja otti kitaraa pois kaulasta. -Sanotaan vielä kädestä päivää.-Iida, sanoin kätellessä. -Ei kai tässä muuta kun aletaan äänittämään. Ei tarvii jännittää, Heikki sanoi. Mikrofoni oli laitettu keskelle suurta treenikämppää. Yhdellä seinustalla oli kaikkien orkestereiden soittimet laatikoissa. Mikrofonin lähellä oli kolme tuolia. Yhdellä oli harmaa kannettava tietokone auki. Lattialla sen vieressä oli ohjauspaneeli, mihin meni piuhat tietokoneesta ja mikrofonista. -Mitäs jos avataan vähän sun äänta ensin. Laula mun kanssa, Aira komensi. Lauloimme yhdessä Aikuista naista. Sitten sain yksin laulaa sitä uralin pihlajaa.-Laula mikrofoniin päin, Heikki komensi ja kuunteli samalla luureista. Pian laitettiin taustanauha päälle tietokoneesta ja sain yrittää laulaa sitä uutta biisiä. Ensimmäinen kerta meni huonosti. Heikki laittoi Airan laulun luureihin ja lauloin ikään kuin hänen kanssaan kahdestaan. Välillä kuunneltiin ja siinä löytyi monta virhettä. Sain katsella näytölta miten laulusta tuli kampelakuviota, niin kuin Heikki sitä kutsui. Otimme uudestaan

ja se meni jo paremmin. Neljännellä kerralla osasin jo aloittaa melkein oikeaan aikaan laulamisen. Viidennellä kerralla Airan laulu otettii kuullokkeista pois. Kuudennella kerralla lauloin laulun alusta loppuun. -Eiköhän se ole siinä. Mä vähän säädän sitä ja huomenna teillä on kuvauksissa koko biisi. Sä olit Aira oikeassa, tää sopii Iidalle paremmin, Heikki selitti. Halusin jonkun version levylle, koska halusin soittaa sen Liisalle. Halasin molempia, kun lähdin treenikämpältä. Minulla oli CD-levy kirjekkuoressa, koska sille ei ollut löytynyt kansia. Kävelin jalkakäytävää ja tuntui, kuin jalkani ei olisi koskettaneet ollenkaan asfalttiin. Makasiinien ohi mennessä vilkutin monelle tuttulle, jotka istuivat ja nauttivat juomista ja kesäauringosta. Käsitin yhtäkkiä, etten voinut juoda mitään alkoholia ennen kuin lapsi syntyi. Jotenkin asia ei haitannut minua, päin vastoin. Rantavallilla menin jo puolijuoksua kohti niemeä, missä äidin talo oli. -Joonas ja Mirjami. Tulkaa kuuntelemaan mun uutta laulua, huikkasin naapurin aidan yli ja nostin kirjekuorta. Pian olohuoneen stereoissa oli virta päällä ja laitoin levyä sisään. Liisa istui Kisu sylissä sohvalla. Mirjami ja Joonas istuivat toisella pienemmällä sovalla. Musiikki alkoi kohta soimaan. Minua jännitti katsoa mitä mieltä nämä olivat biisistä. Liisaa alkoi heti hymyilyttämään, koska sanat olivat niin hauskat. Kisu nousi seisomaan Liisan syliin ja hytkytti takamustaan. -Aivan ihana, Mirjami kailotti heti kun kappale loppui.-Ei paha ollenkaan. Se on ihan mielettömän hyvä tekemään lauluja se Aira. Ja tää sopii sun äänellesi ja siihen kun sä olet niin hauskan oloinen. Tää vois ihan hyvin soida radiossa, Liisa mietti ääneen.-Tuleeks tää radioon? Joonas kysyi.-Ei. Varmaan nettiin. Huomeena tehdään video, kerroin.-Päästäänkö me videoon? Mirjami kysyi. -Joo. Miksei sinne taustalle. Sun pitää kysyä jos sun äiti päästää sut meidän mukaan kun kuvataan sitä ravintolassa, vastasin. -Siinä voi mennä pitkään ja siellä voi olla tylsää, Liisa sanoi.-Mä haluisin silti nähdä, Mirjami sanoi.-Mennään kysymään sun äidiltä, vastasin. Kohta olimme naapurin pihalla ja juttelin sen Cristiinan kanssa. Hän antoi luvan ottaa Mirjami mukaan. Mirjamin vanhemmat olivat kiinnostuneita videosta. Sanoin sen olevan sellainen amatöörien kyhäelmä.-Ihan niin kuin se sun sarjakuvakin. Yritetään tehdä tavallista, mutta priimaa tuppaa tulemaan, Arto Mirjamin isä vitsaili.

-Ei kun tää on vaan semmoinen hassu juttu, sanoin. -Mirjami. Siellä ei sitten saa marista eikä nurista, jos joutuu odottamaan, Cristina sanoi ja Mirjami nyökkäili. Olimme sopineet kuvaamisesta vasta iltapäivällä, kun suurin osa ruokailijoista oli jo syönyt. Soitin illalla äidillekin sen uuden kappaleen ja katselin hänen ilmeitä jännityksellä.-Aivan ihana. Mä haluan tän autoon. Näitä pitäisi olla kymmenen ja sen sun hahmon siinä levynkannessa. Siellä takakannessa se sama kuva kuin siinä seiskassa missä sulla on se baskeri päässä, äiskä selitti ihan happea täynnä.-Se on baretti, vastasin.-No niinhän mä sanoinkin. Illalla pengoin äidin kanssa hänen vaatekaappia. Sieltä löytyi se pikkutuhma tarjoilijan puku, mikä äidillä oli ollut hänen ystävänsä häissä, kun olimme hoitaneet tarjoilua. Olin ollut silloin vasta neljäntoista ja minun puku ei enään mahtunut. Näytin käsikirjoitusta ja selitin joka kohdan. Äiti kertoi töissä hänellä olevasta kokintakista, jonka ottaisin pois. Äiti keksi lähikuvan, missä vaihtaisin työkengät korkokenkiin. Minun piti kirjoittaa tuo uusi idea käsikirjoitukseen. Pelkäsin kuvaajan olevan tylsimyksen, joka kuvaisi vaan muutaman jutun ja määräisi kaikesta. Tuntui jännältä ideoida äitini kanssa videota. Tekeminen oli samanlaista, kuin Liisan kanssa ja äiti ei niuhoittanut yhtään, päivastoin.

Aamulla Liisa tuli Kisun kanssa meille. Joimme aamukahvit ja juttelimme videosta. Näytin tarjoilijanpukua. Laitoimme käsikirjoituksen nippuun ja se näytti ohuelta pinolta. Iltapäivään tuntui olevan pitkä aika. Laitoin kaikki tavarat valmiiksi. Meikkasin itseni hienosti. Ehdin piirtämään muutaman kuvan, joissa hahmoni seikkaili. Yhdessä kuvassa stereoista tuli musiikkia. Hahmoni kysyi Liisan näköiseltä hahmolta: ”Mitä tykkäät tekemästäni levystä?” ”Se on samassa linjassa kaikkien sun edellisten tekemisten kanssa.” Liisan näköinen hahmo vastasi ahdistuneen näköisenä. Muissa kuvissa hahmo lauloi milloin studiossa, milloin Airan näköisen kitaristin kanssa. Yhdessä kuvassa lauloin ja äänittäjä kiristää luurit korvissa hampaitaan. Kävi niin kuin koulussa. Piirtäessä aika kului nopeasti kohta meillä oli kiire. Puvut autoon Liisan kanssa. Kisu turvaistuimeen ja Mirami Joonasen kanssa takapenkille. Onneksi kotikaupungissani minnekkään ei ollut pitkä matka. Kohta olimme äidin ravintolassa. Aira odotti kantapöydässä jonkun nuoren miehen kanssa. -No niin, ootteko te saaneet jo kahvia? kysyin.-Ollaan jo syöty. Tässä on Antti, hän kuvaa videon.-Hei mä oon Iida ja tää on Liisa, vaikka kyllä mä jo tunnen sut koulusta, sanoin ja kättelin Anttia.

-Hyvä. Kuvataanko jotain yleiskuvaa vai onko teillä ideoita? Antti kysyi.-Mulla on tässä tälläinen käsis, missä on tämmöisiä kökköjä kuvia selitin ja annoin paperinipun. -Liisan kanssa ideoitiin. Ei meillä ole sen enempää kokemusta, jatkoin selittämistä kun Antti hymyili kuville.-Ei kun tää on hieno kässäri. Kuvataan tässä järjestyksessä. Ainoa mitä mä ajattelin niin voitaisiin toi kertosäe kuvata sillä lailla, että siinä olisi näitä asiakkaita taustalla tanssimassa mukana, kun sä laulat, Antti selitti. -En mä kehtaa laulaa muitten edessä, sanoin. -Ei kun liikuttelet suuta kameralle ja sitten ihmiset tanssii sun selän takana. Se ei vie kauvaa ja sitten mä leikkaan kaikki hyvät palat sinne. Aloitetaan että saadaan valmista, Antti sanoi. Kävin vaihtamassa toimistossa esiintymisvaatteet ylle. Aira kantoi kannettavaa stereoa mukana, mistä tuli se biisi koko ajan. Teroitin veitsiä kameran edessä ja paistoin pihvejä. Kuvattiin niin kauan, että vapauduin ja lauloin mukana. Antilla oli kookas kamera mukana. mikä väliillä oli jalustalla. Sitten kuvattiin vaatteiden ja kenkien vaihto. Kamera seurasi minua, kun vein ruokaa asiakkaan pöytään. -Hyvä ja sitten seuraat kameraa ja laulat biisiä, Antti komensi välillä. Kauiten kesti kun jouduin kymmenen kertaa laulamaan kertosäkeen. Kaikki asiakkaat olivat onnessaan, kun pääsivät kuvaan mukaan. Hommassa meni kolme tuntia nopeasti. Kuvaus loppui, kun Mirjamin äiti soitti huolestuneena. Lapset piti viedä kotiin. Liisa ajoi meidät äitin ja Arin talolle. Jouduin pyytämään anteeksi Mirjamin äidiltä. Mirjami ja Joonas selittivät, miten videota kuvattiin. Illalla olin täynnä sekavia ajatuksia.

Aamulla jouduin lähtemään ajoissa. Olin Helsingissä ennen kymmentä. Henry oli kotona ja sain lämpöiset halaukset. Meidän piti joutua neuvolaan. Minua alkoi jännittämään. Henry sai ajaa, koska hän tunsi kaupungin paremmin ja ajoi poliisiautoa työkseen. Olimme paikalla ajoissa ja yllätykseksi pääsimme vastaanotolle suoraan. Kaikki hoitajat ja lääkäri olivat tosi ystävällisiä. Nämä varmaan tiesivät miten uusia äitejä käsiteltiin. Raskaus oli jo aika pitkällä. Kaikki oli paremmin kuin hyvin. Huomasin miten yksi hoitajista katsoi Henryä pitkään. Kun tulimme neuvolasta, niin minun piti lähettää tutuilleni tekstari. Nyt oli myös aika lähettä tekstari Henryn äidille. Kohta puhelin soi. -Oi Iida minun paras miniäni! Laila huusi luuriin, kun vastasin. -Mä oon sun ainoa miniä, vastasin.-Voi vitsi. Mä näin miten sä hehkuit, kun olit viimeksi käymässä täällä. Tää on enemmän kuin hieno asia. Mä oon jo kertonut kaikille työkavereille. Tuutte meille syömään illalla. -Eikö se ole sun miehesi purjehdus ilta? kysyin.

-Se siirty justiinsa. Mä ilmoitan sille, Laila sanoi. Kerroin Henrylle joka taas ajoi, miten hänen isänsä suunnitelmat olivat muutuneet. Henryä nauratti. Piti lähettää tekstari molemmille mummeille ja vaareille. Isällekkin lähetin viestin. Kohta puhelimeni piippasi jatkuvalla syötöllä. Ajoimme kotiin odottamaan iltaa. En laittanut mitään syötävää, että meillä olisi ollut nälkä illalla. Halusin rakastella Henryä. Nyt oli mukavaa, kun ei tarvinnut pelätä raskaaksi tulemista. Makasimme rakastelun jälkeen sängyssä. -Vitsin vitsi. Musta tulee isä, Henry totesi. -Sä kuullostat tyytyväiseltä.-Koko viikko on mennyt paremmin, kun sä lähetit sen tekstarin. Ei ole enään tullut kaikkin pikkuasioihin takerreltua. Mä kyllä arvasin, että näin tässä käy vielä.-Mistä sä sen muka arvasit?-Jotenkin meillä meni niin mukavasti koko ajan. En mä hetkeäkään ajatellut ettenkö mä haluaisi tätä lasta. -Hyvä. Mä kyllä ajattelin kerran, mutta en mä voinut tehdä sellasta. Musta vaan tuntuu niin. En osaa selittää sitä. En mä arvostele ketään joka tekee abortin. Mä en vaan halua sitä. -Haluaisko sä mut ihan omaksi? Henry kysyi ihan hiljaa.-Haluaisiko sä mut, kysyin takaisin.-Joo. -Sä sanoit silloin ettet sä halua naimisiin, muistutin.-Mä en tuntenut sua silloin tarpeeksi hyvin. Sä teet parempaa ruokaa kuin mun äiti. Nyt sä teet mulle lapsenkin. Kyllä mä ymmärrän, jos sä et halua mua.-Totta kai mä haluan. Mä en vain tiedä miten me pidettäis jotain häitä. -Jos me ei pidetä. Mennään vaan naimisiin kahdestaan. Pidetään sitten häät kun on aikaa ja rahaa. -Kaikki huomaa, kun mun nimi vaihtuu, mietin.-Älä vaihda sitä.-Voik sen pitää? Se on kyllä mun isän nimi, tai Juhavaarin nimi, joka ei ollut mulle biologisesti mitään sukua. Isää varmaan harmittaa, kun sen oikea isä on rikas ja isä on ahne.-Musta sulla on ihan hyvä nimi. Jos oltais naimisissa, niin mun ei tarvitsisi myöntää isyyttäni.-Täh? pääsi suustani.-Silloin kun ei olla naimisissa, niin pitää myöntää olevansa isä virallisesti tai tehdään isyystesti. Kun on naimisissa, niin olen isä automaattisesti.

-Sit mennään heti, niin se on kätevämpää. Ehtiikö vielä tänään? kysyin.-En mä usko. Voitais mennä huomenna. Ei siellä olla kuin minuutti kaks.-Kätevää. Eihän ne kerro kelleen? Joku näkee mut niin ne alkaa soitamaan seiskaan.-Ei ne saa kertoa. Eikä niitä varmaan kiinnosta. Ne on tylsiä ihmisiä siellä virastossa.-Sanoo Henry. Itsekkin virkamies, totesin ja jouduin kutitushyökkäykseen.

Lailan halaaminen ei meinannut loppua ollenkaan. -Äiti. Päästä irti ettei se mene lyttyyn, Henry sanoi, kun seisoimme heidän rivitaloasunnon etupihalla. -Voi kun mä oon niin onnellinen. Tää on mun suosikki miniä, Laila sanoi.Henryn Isä Pekka näytti pääasiassa vaivaantuneelta, niin kuin aina.-Iida on sun ainoa miniä. Onko ruokaa? Henry sanoi ja meni edeltä sisälle. Menimme ulos syömään koska oli niin lämmin. Laila oli käynyt ostamassa lohimedaljonkeja, koska tiesi Henryn pitävän niistä. -Laitettiinko nää mulle, kun mä oon tehnyt hyvän työn? Henry naureskeli.-Joo. Sä oot nyt viimeisiä kertoja lellivauva. Yritä nauttia siitä, Pekka totesi.-Silloin kun mä näin Iidan, niin mä ajattelin, että ottipa pienen ja nuoren tytön, mutta hyvin teillä on mennyt. Ja mulla Iidan kanssa, Laila ajatteli ääneen.-No jos ne mun vävyt saa nyt hengähtää vähän. Laila sanoi sille Julian miehelle Matille, että anna Julialle illalla kunnolla kyrpää, että se tulee paksuksi, Pekka kertoi ja sai minut ja Henryn yskimään ruokaa. -Mä oon jo pian kuuskymmentä. Alkoi näyttään epätoivoiselta. Semmoisia insinöörimiehiä, jotka ei käytännössä osaa mitään, Laila vuodatti. -Täytyyhän niitä anopin neuvoa, Henry tuumasi.-Miten sun vanhemmat suhtautu? Pekka osoitti kysymyksen minulle.-Äiti oli jo nähnyt tän unessa ja sitten mä aloin oksenteleen vaarin luona. Äitihän on niin täpinöissään. Isälle mä laitoin tekstarin ja se lähetti viisi vastaustekstaria, eli on se aika innoissaan. Tää varmaan tua meitä lähemmäksi, kerroin. -Se voi olla eronneelle miehelle hienoa, että entisestä elämästä tulee jotain kivoja uutisia. Mun työkaveri sanoi vastaavassa tilanteessa, ettei mennyt elämä tuntunut enään pelkältä virheeltä, Pekka kertoi. Saimme kohta jäätelöä jälkiruuaksi. Se maistui lämpimässä illassa hyvältä. Lähdimme ajoissa kotiin. Laila halasi vielä etupihalla pitkään.-Äiti oli ainakin onnellinen, Henry sanoi meidän lähtiessä pihasta.

-Unohdin ottaa pillereitä ja olen tehnyt sillä unohduksella koko sukuni ja sinun vanhemmat onnelliseksi, sanoin.-Ja mikä parasta, mun molemmat siskot kateeliseksi. Tosin ne ei vielä tiedä sitä. -Sä oot pirullinen. Jättäisit ne omaan arvoonsa. Mä oon tottunut tommoisiin kateellisiin ihmisiin.-Niin varmaan. Sä oot aina ollut kaunis ja lahjakas ja sulla on komea mies. Mä en uskonut että omat siskot olisi niin pottumaisia, että ne alkaisi mulle joka asiasta nuriseen.-Ne on mustasukkaisia kun sä olit nuorin ja äidin lellikki. Nyt mä oon huomannut miten isäsikin pitää susta. Mä oikeestaan säälin niitä. Mä haluaisin että nekin olisi onnellisia, mutta en mä osaa kuin pahentaa niiden oloa. -Ne pahentaa itse omaa oloaan, Henry tiuskaisi. Puhelimen soiminen lopetti tylsän keskustelun.-Aira täällä hei. Mä sellaista, että kun se biisi on nyt netissä, niin sun kannattais huomenna mennä Grameksiin Pikku Robertinkadulle ja mennä jäseneksi, niin saisit jotain aina kun tätä soitetaan. -Onko sillä niin kiire? kysyin. -No sinä siitä hyödyt. Se on ollut siellä netissä puoli päivää ja sillä on jo viisisataa katsojaa. Eihän siitä paljon saa, mutta vuosien mittaan jotain.-Okei kiitos. Mä meen muutenkin kaupungille huomenna, sanoin ja iskin silmää Henrylle. -Mä voisin tehdä lisää biisejä ja mulla onkin joitain. Tehtäis sulle oma levy.-Mulle? Monet yrittää saada levyä ikänsä julkaistua.-Niin, mutta sä oikaiset, kun sä oot jukkis. Ja tää on hyvä video. Soitellaan huomenna. Mulla alkaa keikka, Aira sanoi ja sulki puhelimen.-Äkkiä kotiin että nähdään video, hoputin Henryä, joka ajoi rauhallisesti ja varmasti, niin kuin aina.

Juoksin autosta sisälle tietokoneen ääreen. Etsin hakusanoilla ja aika nopeasti video löytyi. Henry tullessa sisälle hihkuin jo täysillä. Alussa kappale soi taustalla kun teroitin keittiössä vaitsiä. Silmäniskuni oli leikattu kuvaan mukaan. Kuvaa oli nopeutettu kun leikkasin lihaa ja nuijin sitä. Ensimmäisen kertosäkeen aikana näytettiin kun vaihdoin vaatteita. Lähikuvassa näkyi punaiseksi maalatut kynteni, kun avasin kokintakin nappeja. Kohta olin selin alusvaatteissa ja sukelsin tarjoilijan mekkooni. -Huomenna mennään aamusta naimisiin, muuten joku hakee sut, Henry sanoi vieressä. Kohta oli kuvattu lattiatasosta kun korkokenkäni kävelivät ravintolassa. Vein lyhyessä mekossa kahdelle miehelle ruoka-annokset ja hymyilin kääntyessäni kävelemään

takaisinpäin. Video oli parempi, kuin osasin odottaa. Pyyhin pöytiä tarjoilijan asussa. ja moppasin lattiaa. Viimeisessä kertosäkeessä lauloin ja minun takana vaihtui ihmiset jotka tanssivat. Alkoi naurattamaan kaikki kaupunkilaiset jotka svengasivat vapautuneesti. Kaksi tuttua kaupungin miestä tanssivat haalareissa niin kuin egyptiläiset muumiot ja heiluttivat nykien kaulaansa. Lähimmässä pöydässä Aira katseli koko ajan tylsistyneen näköisenä. Joku moottoripyöräilijä pariskunta tanssi niiden nahkapukujen alaosissa. Miehellä oli keltainen puku ja naisella punainen ja sellaiset niihin sopivat kengät. Molemmilla oli musta T-paita. Mirjami ja Joonaskin tanssivat kahdestaan taustalla. Lopuksi äitini ja Liisa tanssivat taustalla minun laulaessa. Liisalla oli Kisu sylissä. Äidillä oli ne työvaatteet, joissa oli kokintakintapainen ja työkengät mustien housujen kanssa. Päässä äiskällä oli se musta huivi, niin kuin sillä keihäänheittäjällä. Liisa tanssi legginseissä ja varvastossuissa löysä paituli päällä. Lopuksi Kisu hytkytti itseään lattialla heidän välissä. Viimein Kisu kaatui lattialle ja alkoi itkeä. Näytettiin kuinka suljin stereomankan ja menin nostamaan tyttöä ylös.-Älä itke Kisu. Ei sattunut. Kaikki hyvin, lohdutin tyttöä, joka lopetti itkun katsoessaan minua kasvoihin.-Ida! Kisu huudahti ja sai vieressä olijat naurahtamaan.Video loppui siihen. En ollut edes muistanut tuota kohtaa, enkä tajunnut, että se edes kuvattiin. Puhelimeen tulvi tutuilta tekstiviestejä joissa kiiteltiin videota. Lisäsin sen facebookiin. Nukkumaan mennessä pääni tulvi asioita. Mietin miten pääsisin opiskelemaan kuvaamataidon opettajaksi. Ajattelin paljon minulla oli säästöjä Henryn kanssa pankissa. Jos minulla olisi tavallinen työ niin olisimme voineet jo hakea lainaa omaan asuntoon. Henry ei pitänyt asuntoa niin tärkeänä. Käperryin hänen kainaloon. Sisällä ei ollut kuuma, koska Henry oli jo edellisenä kesänä tuonut ilmalämpöpumpun jostain huutokaupasta. Se hurisi tasaisesti kun tarkkaan kuunteli.

Oli kiva herätä ilman kelloa. Henry vielä nukkui, kun menin suihkuun. Laitoin meille puuroa, kun Henry meni pesulle. Henryä aina hymyilytti kun tein hänelle aamiaista. Oli aikaista ja meillä ei ollut mihinkään kiire. Pukeuduimme lämpimään ilmaan kevyesti ja lähdimme kaupungille. Nyt emme menneet autolla, vaan kävelimme bussipysäkille. Köröttelimme bussilla kaupungille. Jouduimme kävelemään jonkin matkaa asemalta, ennen kuin löysimme sinne Grameksiin. Meidät ohjattiin ystävällisen rouvan luokse joka antoi kaavakkeen täytettäväksi. Kun asia oli hoidettu niin kävelimme maistraattiin. Kerroimme asiamme ja näytimme henkilöllisyystodistukset sellaisella isolla tiskillä. Pian

odottelimme jollain käytävällä. Siellä oli joku toinenkin pariskunta meitä ennen. Pitihän se sattua, että joku näki.-Iida. Mitä sä täällä? Ja Henry, vuokraemäntäni Saana sanoi.-Mitä sä täällä? kysyin.-Mä olen töissä täällä. Ette kai te ole menossa naimisiin? Ootteko? Saana huudahti. -Joo, sanoin katsoessani lattiaan.-Sen piti olla salaisuus, Henry jatkoi.-En mä kerro kenellekkään, mutta mä haluaisin tulla todistajaksi.-Tuu vaan, mutta me ei haluta kenenkään tietävän, sanoin.-Mä tuun teille todistajaksi. En mä voi olla poiskaan, Saana sanoi ja kohta oli meidän vuoro. Seremonia kesti kaksi minuuttia ja loppussa suutelimme. Kun lopetimme suutelun niin Saana taputti. Saana otti meistä vielä kännykällä kuvan. Ei tuntunut kovin ihmeellisetä olla naimisissa. Kävelimme käsi kädessä Bulevardia ja mietimme, minne menisimme syömään. Henry luetteli paikkoja, joista yksikään ei kuullostanut hyvältä. Lopuksi valitsimme ravintola Salven. Tilasimme molemmat annokset silakoita. Annokseni oli hirveän iso. Olin aivan ähkytäynnä. Ikkuna pöydästä joku vanhempi mies vilkuili meitä. Henry otti jälkiruokaa. Minä en halunnut muuta kuin kahvia. Kohta se mies oli pöytämme vieressä.-Päivää. En voinut olla häiritsemättä. Näin sen videon netissä aamulla missä Neiti esiintyy ja alkoi kiinnostamaan kenen kappale se siinä on? mies kyseli.-Se on mun kaverin sisko Aira tehnyt, sanoin.-Jaa. Siis sama Aira, joka äskettäin teki ensimmäisen levyn, mies ajatteli ääneen.-Joo sama. Sitäpaitsi mä oon nykyään rouva, sanoin.-Ai anteeksi, Minä en tiennyt, se harmaa hiuksinen mies vastasi.-Mun oli pakko sanoo se, kuittasin Henrylle.-Joo me mentiin just naimisiin, Henry totesi.-Ai jaa. Onneksi olkoon. Onko tämä teidän hääateria?-Joo on, vastasin.-Ihan hyvä valinta. Ei tullut prinsessahäitä taiteilijalle? mies kysyi.-Ei. Mä haluan säästää asuntoa ja vauvakin tarvii rahaa, vastasin.-Jaa. No onneksi olkoon uudestaan. Mä luulin, että mä olen ainoa, joka on mennyt naimisiin, kun tyttö tuli raskaaksi, mies sanoi.-Ei mun pakko ollut. Mä halusin hänet jo ennemmin, mutta parempi kun lapsi syntyy avioliitossa. Ja me haluttiin tää juttu meille kahdelle, Henry selitti.

-Joo ja mä oon pilaamassa teidän hetkeä.-Ei. Mun naapuri on maistraatissa töissä ja änkesi todistamaan. Sua me ei tunnettu ennemmin, että et sä mitään pilaa, sanoin.-Joo. Asiasta toiseen. Mä ajattelin, että nyt sun olisi hyvä tehdä koko levyllinen musiikkia. Mulla olisi pari biisiä, jota voisit kokella. Se Aira on varmaan sun tuottaja mä voisin sopia sen kanssa. -Joo. Aira neuvoo mua miten lauletaan. Se varmaan tietää paremmin.-Onko totta, että sinä olet piirtänyt ne kaikki sarjakuvat? mies uteli. -No suurimman osan niistä, mutta pitää niihin olla myös käsikirjoitus, jotka on tyttöjen tekemiä. Nää lyhet stripit mitä mä nykyään teen on mun sekavasta päästä.-Ne on kaikkein parhaita. Niissä harvoin vinoillaan muille. Sä varmaan osaat maalata ihan taulujakin? mies selitti.-Tottakai Iida osaa. Hän pitää lapsille kurseja, missä opetetaan kaikki tekniikat.-Mä olisin kiinnostunut näkemään sun öljyväri ja muita töitä.-Äiti on myynyt niistä aika paljon. Mä voin tilauksesta tehdä minkälaisen työn tahansa.-Ei kun jos sulla on niitä jossain niin mä haluaisin nähdä ne. -Mä annan äiskän numeron, niin se näyttää kaikki taulut mitä sillä vielä on.-Hitsi. Parhaat on varmaan jo menneet. Yleensä mä oon ensimmäisenä paikalla.-Ensimmäiset äiti myi kahdella tonnilla kappale. Nyt mä luulen, että ne on kalliimpia, kerroin. -No. Anna numero, niin mä käyn katsomassa, mies sanoi ja kirjoitin numeron hänen antamaansa pieneen lehtiöön. Mies meni hakemaan uuden oluen ja istui takaisin pöytäänsä ikkunan viereen. Mietin miten saisin lisää rahaa säästöön asuntoa varten. Muutama tonni ei kyllä auttaisi paljoa kaupungissa, jossa asuntojen hinnat olivat pilvissä. Kohta tarjoilija tuli kysymään halusimmeko vielä muuta.-En mä ainakaan halua. Eiköhän me oteta lasku, sanoin Henrylle ja tarjoilijalle.-Herra sanoittaja maksoi teidän ruuat, noin viisikymppinen tarjoilija sanoi.-Ai sehän on kiva, pääsi suustani.Se mies nosti olutlasiaan kun huikkasimme kiitokset mennessämme ulos. Päivä oli ihanan lämmin, kun kävelimme käsikkäin Hietalahden kirpputorilla. Koko tori oli täynnä pöytiä ja ihmisiä, jotka katselivat niitä. Kotikaupungissani samat tavarat olivat puolet halvempia. Lähdimme kotiinpäin ennen kuin iltaruuhka alkoi.

Kotiinpäin mennessä bussissa soi puhelimeni. Nina soitti.

-Hei Iida. Mä luin tässä seiskaa ja sä oot taas siinä.-Ai laulamassa karaokea?-Ei kun ostamassa raskaustestiä apteekissa. Tää on ihan uudessa lehdessä. Etkai sä ole raskaana?-Ethän kerro kellekkään?-Sä siis olet. En kerro. Pidätkö lapsen?-Joo.-Wau. Onneksi olkoon. Mitens muuten? Mitä Henry tykkäs?Mieleni teki kertoa olevani naimisissa, mutta sain pideltyä.-Kyllä se tykkäs ja äiti ja anoppi ne vasta tykäskin. -Mä voin kuvitella, miten Kirsi on nyt elementissään. Mutta, jos sulta pyydetään juttua lehteen raskaudesta, niin mun Laura haluaisi ensimmäisen ja mielummin yksinoikeuden.Nina tarkoitti Lauralla toimittaja ystäväänsä, johon hänellä oli suhde. -Saako siitä rahaa?-Mä kysyn. Voi hyvin. Mä Iida rakastan sua, Nina sanoi lopuksi.-Nina. Kiitos, sanoin ja ääneni taas murtui.

Ilta meni mukavasti Henryn kanssa. Hääyö oli aluksi mukava. Henryn nukahtaessa, hän alkoi puhua itsekseen. Aluksi en saanut selvää puheesta.-Ei, ei ei. Verta joka paikassa, Henry hoki.-Herää! Herää! huusin jo peloissani.Hakkasin Henryä rystysillä kylkeen. Henry hätkähti kun heräsi. Vähän aikaa hän katseli ympärilleen ennen kuin tajusi missä oli.-Sä voihkit ääneen, sanoin.-Hyvä että herätit, Henry huokaisi.-Pitäiskö sun puhua jollekkin lääkärille tuosta?-Katotaan jos tää menis ohi, Henry sanoi ja halasin häntä.

Aamulla laitoin meille puurot. Lähdin mukaan salille, jossa ei ollut paljoa ihmisiä kesällä. Henry pisti minut tekemään selkäliikkeitä koska tarvitsisin selkälihaksia. Alkoi peloittamaan ajatus raskaudesta. Toisaalta päässä pyöri Liisan ennustus, missä minulla oli kaunis tytär. Sitten aloin miettiä, jos se tytär olisi vasta kolmas lapsi. Katselin miten Henry treenasi toisella puolella salia ja yhtäkkiä muistin olevani naimisissa hänen kanssaan. Tuntui kummalta, mutta asia myös nauratti minua. Treenasin nyt kunnolla. Ajattelin tarvitsevani hyvää kuntoa. Kun pyöräilimme takaisin päin salilta niin muistelin miltä Kisu tuoksui. Se oli

vauvan tuoksu. Saapuessamme pihaan, minua alkoi harmittamaan meidän pieni vuokra-asunto. Muistin miten Liisa sanoi minun huolehtivan liikaa. Mietin miten voisin mennä hätätapauksessa äitin luo. Lysähdin sohvalle, kun olin niin loppu. Nyt Henry toi minulle mehua. Istuimme kauan vierekkäin sanomatta mitään. -Ottaako rouva lisää mehua? Henry kysyi viimein.Minua alkoi naurattamaan. -Hyvä että mä sain sut. Kaikki naiset katsoo sua niin tarkkaan salilla, sanoin ja nojansin Henryyn.-Joo. Ennen ne jutteli mulle, mutta sen jälkeen kun mä vein sinut sinne, niin mä oon ollut vain Iidan mies. Naiset ainoastaan kysyy mitä se Iida seuraavaksi piirtää. -Kohta ne kysyy miten vauva jaksaa, aavistelin ääneen.-Pari vuotta sitten vannoin, etten ikinä men naimisiin ja nyt mulla on kohta lapsikin.-Mikä siinä naimisissa olossa oli niin kammottavaa. Täähän on ihan samallaista.-Silloinen tyttöystävä tiuski joka asiasta. -Toivottavasti sillä on nyt asiat paremmin, mietin. -Ihan sama. Mä näin sen yksi päivä. Se oli ihan oma itsensä. Nythän sä olet saanut oikein julkkiksen iskettyä, se sanoi ivallisesti, Henry kertoili katsellen seinään. -Mitä sä sanoit sille?-Mä sanoin, että se iski minut. Se vaan jatkoi, että aika pieni se sun uusi nainen. Jossain se oli sut nähnyt. En mä sanonut mitään. Halusin vaan eroon siitä tilanteesta.-Ehkä te ette vaan sopineet yhteen. Tuntuu vaan aika kummalliselta ihmisten puheet.-Ihan niin kuin mulla olisi ollut joku velvollisuus sille selitellä uutta tyttöystävää. Sehän itse halusi vielä erota ja haukkui minua kavereilleen.-Onko susta raskasta, kun kaikki tietää minut ja lukee musta lehdestä.-Onhan se tyhmää, kun ne ottaa asian puheeksi. Ei ne tiedä miten sä oot ihan samallainen kuin muutkin. Hermostut kun sun pitää esiintyä. Hermoilet monesti ihan turhista. Televisiosta luulee ihmiset että sulla on kaikki hallinnassa.-Luuleeko? Mulla on jäänyt koulusta semmoinen olo, etten mä osaa mitään. -Siinä kokkiohjelmassa kaikki luuli, että sä pelleilit, kun koko ajan vähättelit miten olit valinnut helpoimmat ruuat. Kukaan muu niistä ei tiennyt mitenpäin pihvit pitää leikata. Sitä kun katsoi, niin tuntui, että teit sen tosta vaan, mutta mä tiesin miten sä jännitit ja vaikeroit monta päivää ennen kuvausta.-Eikö ne leikkaa lihaa koskaan?-Ei. Harvan äidillä on oma ravintola ja niissäkin monissa pihvit tulee valmiiksi leikattuina. Se yksi akka kaatoi valmista salaattikastiketta pullosta. Sä kehuit vielä sitäkin ja sanoit,

että salaattikastikkeen olisin tehnyt toisin. Sitten näytettiin kokkia, joka nyökkäili. Se kokkikin sano, että hänen keittiöön pääset töihin vaikka heti. -Ai jaa. Kiva tietää toikin. En mä ole itse kehdannut katsoa niitä ohjelmia, totesin.

Yhtäkkiä puhelin soi. Jouduin etsimään sen vaatekasasta. Ihmeen pitkään se jaksoi soida. Pelkäsin jollain tutullla olevan huonoja uutisia. En tunnistanut numeroa. -Iida, kähisin puhelimeen. -No se on Laura täällä hei, kuului tuttu ääni puhelimesta. Laura oli toimittaja, joka seurusteli ystäväni Ninan kanssa.-Hei, vastasin ja mietin heti, mitä nyt haluttiin.-Kuule. Mitä sä teet tänään ja huomenna? Mulla olisi täällä ranskalainen kuvausryhmä. Ne haluaisi tehdä ohjelman susta.-Musta?-Niin. Tästä oli joskus niitten kanssa puhetta ja sitten ne yhtäkkiä ilmestyi tänne.-Eih. Emmä oikein....-Älä nyt selitä. Nina sanoi, että sulla on kurssi vasta ensi viikolla. Me tullaan sinne puolen tunnin päästä.-Puolen tunnin!Puhelin sulkeutui äkkiä. Ensin en tiennyt mihin olisin hypännyt.-Herran jumala! Helvetti! huusin ja pyörin ympyrää lattiallla.-Mitä nyt? Henry kyisyi.-Tänne tulee kohta toimittajia ranskasta, sanoin ja aloin siivota. Vaihdoin äkkiä maastovaatteet päälle. Kokeilin vatsaani ja peilasin itseäni nopeasti. Vatsa ei vielä pömpöttänyt. -Mä kyllä häivyn. En halua mihinkään televisioon, Henry totesi ja teki lähtöä ulos.Se oli myöhäistä. Semmoinen tilataksi pyyhkäisi pihaan ja siitä tuli ulos kameramies ja joku nainen. Heitä seurasi ystäväni Nina ja hänen tyttöystävänsä Laura. Lähdin pihalle vastaan. Kuvaaja alkoi kuvata heti. Halasin ensin Ninan ja sitten Lauran. Kättelin naisen jolle Nina esitteli minut ranskakaksi. Nainen jutteli jotain Ninan kanssa ja kuvaaja kuvasi pihaa ja minun autoani. En ymmärtänyt sanaakaan heidän puheestaan. -Vivian haluaisi nähdä miten sarjakuvat syntyvät, Nina sanoi.-Tuliko se yhtäkkiä vaan lentokoneella mun luo ja otti kuvaajan mukaan? kysyin.-Ei. Tekee ne muitakin juttuja. Yksi oli minusta osakunnan puheenjohtajana ja lesbona. Mä ehdotin tätä ja sain sen innostumaan, kun kerroin lapsuudesta ja miten tehtiin sun kanssa sarjakuvia.

-Jaa. En tiedä pitäisikö olla kiitollinen vai vihainen, kun pilasit meidän vapaapäivän, murisin.-Ajattele että tää nostaa sarjakuvien myyntiä ranskassa ja belgiassa. Sä taviit rahaa asuntoon ja vauvalle, Nina puhui niin kauniilla äänellä kuin pystyi. -Niin sä vedit ton asuntokortin, muka kyräilin.Nainen halusi minusta kuvaa auton edessä, niin että isot tarrat näkyivät hyvin. Minä jouduin esittelemään itseni.-Hei. Mä olen Iida suomesta ja teen sarjakuvia, sanoin kameralle.-Hei seraavaksi luet tän, Laura sanoi ja ojensi lehtiön mihin oli kirjoitettu jotain. -En mä tajua mitä tää on, sanoin katsellessani paperia.-Se on ranskaa ja siinä lukee katso kanava kuusi torstaina, Laura selittin. Ehdin sanoa lapusta vain kaksi sanaa, kun minua alkoi naurattaa. Se ranskalainen Vivianeksi esitelty nainen lausui edeltä ja minä perässä. Yritettiin ainakin kymmenen kertaa. Välillä kameramieskin alkoi nauramaan niin lujaa ettei kuvauksesta tullut mitään. Olimme jatkaneet varmaan vartin, kun Henry tuli ulos pyöräily vaatteissa ja teki lähtöä.-Mua ei saa kuvata, Henry sanoi tylysti ja otti lukkoa pois nyt siitä maantiepyörästä. -Tässä on mun mieheni Henry, esittelin. Nina ei ehtinyt kääntää edes ranskaksi kun Vivian oli jo kättelemässä häntä. Näin miten sen yli kolmekymppisen naisen katse vaelsi Henryn vartalolla. Nina vilkaisi minua silmiin ja alkoi hymyilemään. Käskin vieraita sisälle ja huomasin miten Vivianin pää vielä kääntyili katsomaan, kun Henry lähti tiellepäin pyörällä.-Tämmöisessä paikassa mä asun.Vivian puhui jotain mistä en ymmärtänyt.-Hän ihmettelee missä sinä teet ne kaikki sarjakuvat, Laura käänsi.Kuvaaja viittoili meille kuvatessaan minne meidän piti sijoittua, että hän sai parempaa kuvaa.-Mä teen tässä pöydän ääressä kuvia, kun mun mies on päivävuorossa ja sitten olen paljon siellä äidin luona missä on ihan kunnon työhuone. Lähinnä silloin, kun Henry on yövuorossa, selitin.-Onko se kaukana täältä? Laura kysyi.-Kyllähän sä tiedät missä se on, tiuskaisin.-Ei kun mä tulkkaan mitä Vivian sanoo. Mä oon vaan tulkki, Laura totesi.-Joo. On tästä satakilometriä sinne, mutta mulla on hyvä auto, vastasin. -Voisitko näyttää joitain viimeaikaisia kuvia? Laura käänsi taas sitä puhetta josta en ymmärtänyt mitään.

Otin seinän vierestä viidestä isosta kansiosta päällimmäisen ja avasin se. Heti kaikki naisista oli käpäilemässä kuvia ja kikattamassa. -Mitä nää on? Laura kysyi ja näytti kurssiaikana tehtyjä synnytyskuvia.-Mun ystäväni Liisa josta on myös tehty sarjakuva, kertoi nähneensä unen jossa minä sain tyttön ja tässä synnytän sen luokassa oppilaitteni edessä. Seuraavissa kuvissa tyttö kasvaa liian nopeasti ja sitten lopuksi jään hänen varjoonsa, Kerroin nostaen aina oikeita kuvia esille. Vivian kikatti kuuluvasti ja pyysi välillä anteeksi.-Hän kysyy oletko oikeasti raskaana, Laura käänsi seuraavan lauseen.Pidin liian pitkän tauon. Vivianin huokauksesta päättelin menneeni taas punaiseksi. Taas alkoi se puheenrouskutus. Vivian selvästi onnitteli ja halusi halata minua. -En mä ole vielä kertonut monille, sanoin halatessani.-Kun tää ohjelma näytetään, niin sen on jo muut huomanneet, Nina totesi. Laura rouskutti sitä puhetta Vivianille. -Hän kysyy voisitko piirtää jotain hänelle? Laura kysyi.-Voin mä yrittää, vastasin. -Tässä on vähän ahdasta. Menkää te istumaan sohvalle ja istu sinä siihen, sanoin Vivanille. Hän tuntui ymmärtävän. Otin yhdelle tuolille sen ison salkkuni missä oli semmoiset kannet jotka avattiin ja kansioiden takaa löysin lehtiön missä oli vielä tyhjiä sivuja. Jonkin verran häiritsi kun yritin piirtää. Kuvaaja tajusi ja pyysi anteeksi. Hän otti pari askelta taaksepäin ja piti taukoa kuvauksessa.-Nina tarjoile mehua kaapista sun vieraille, sanoin ja jatkoin piirtämistä. -Pakasteessa on jätskipuikkojakin, lisäsin kun piirsin. Ranskalainen hölinä oli ympärilläni kun tein kuvaa. Kun se oli melkein valmis, niin Vivian havahtui jäätelötikku suussaan. Hän komensi kuvaajaa joka hotkaisi loput jäätelöstään ja otti kameran. Piti kuvata kun viimeistelin kuvaa. -Tässä olet sinä joka katselet silmät kiiluen ja kieli ulkona Henryä, joka on kilpapyörän kanssa menossa lenkille. Nina pitää minun paidan niskasta kiinni joka on venynyt. Minulla on pedon hampaat joita kiristelen ja suustani kuuluu murinaa. Niskahiukseni on pystyssä ja Lauralla on käsi suun edessa ja kauhuinen katse. Kuvaaja hymyilee pirullisesti ottaessaan kuvaa, selostin ja Laura käänsi koko ajan.-Hän sanoo, että tämä on jotain uskomatonta. Hän haluaan kuvan itselleen, Laura käänsi Vivianin hihkuntaa. -Mun katseesta näkee mitä mä ajattelen, Vivian sanoo, Nina käänsi.

kuvaaja kuvasi ja Vivian selitti jotain ranskaksi nostellen kuvaa. Välillä hän käkkätti tosissaan. Olimme muut hiljaa ettemme pilanneet kuvausta. -Hän kysyy voisimmeko mennä huomenna sinne kaupunkiin mistä olet kotoisin, Laura käänsi.-Mä arvasin että sä hurmaat nää, Nina totesi. -Miten niin hurmaan? kysyin.-Näillä meni yksi juttukeikka mönkään ja minä ehdotin tätä. Nyt ne haluaa käyttää tähän huomisenkin päivän, Nina sanoi.-Ai nää ei tullutkaan ranskasta asti mua katsomaan, totesin.-Ei nyt, mutta monet seuraavat tulee, Laura sanoi. Annoin piirtämäni kuvan Vivianille omaksi. Hän halusi siihen vielä nimmarin. Kirjoitin omistuskirjoituksen ja nimmarin. Vivian halasi lähtiessään. Sovittiin, että he kaikki tulisivat huomenna kymmeneltä takaisin. Meni tunti ennen kuin Henry soitti. Kerroin että hän voisi tulla turvallisesti kotiin.

Yritin maanitella Henryä mukaan kotona käymään. Hän ei halunnut vahingossakaan tulla kuvatuksi televisioon. Hän sanoi jo viimein kyselyjen laantuneen edellisestä lehtijutusta, kun kuva oli ollut lehdessä. Minulla oli kuulemma enemmän nostetta kuin kenelläkään muulla. Henryn mielestä voittaisin presidentinvaalit, jos asettuisin ehdolle. Seuraavana päivänä vähän ennen kymmentä Nina tuli moottoripyörällä Laura kyydissä pihaan. Pian tuli taksi perässä, jossa oli Vivian ja kuvaaja. Menimme kotikaupunkiini minun autolla. Molemmilla ranskalaisilla oli pieni matkalaukku mukana ja kuvaajalla vielä tarvikelaukku ja kameran jalusta. Pakkasimme kaikki farmariautoni takaluukkuun. Minä ajoin ja kuvaaja istui vieressäni. Hänellä oli nyt pienempi kamera, millä hän kuvasi minua. Koelaudan päälle hän viritteli mikrofonin. Laura käänsi taas puheita ja minun piti kertoa, miten aloimme piirtämään sarjakuvia. Kerroin piirtäneeni ihan pienestä asti. Olin ollut ylpeä kun kaikki olivat kehuneet minua. Myös luokkakaverit, jotka ei muuten pitäneet minusta. Nina ja Liisa olivat olleet jo alakoulusta kavereitani ja olimme yhdessä keksineet juonia sarjakuviimme. Kun äitini erosi, niin jossain vaiheessä hän oli hankkinut mustat nahkavaatteet. Liisan mielestä hän oli näyttänyt superhahmolta ja olimme keksineet juonta supernainen sarjakuvaan. Olimme laittaneet kuvia nettiin josta ne olivat kulkeutuneet äidin tutulle juristille. Juristi oli keksinyt kustantaa sarjakuvan ja perustaa tuotantoyhtiön. Äitini hoiti meille osuudet firmasta ja nyt olin tehnyt jo yksitoista kirjaa. Tuntui välillä hölmöltä puhella ajellessani. Laura kertoi, että selityksestä valittiin vain parhaat palat. Pian olimme kotikaupungissani. Pysähdyimme ensin kaupungin laidalla äidin ja Arin ravintolaan.

Esittelin Vivianille äitini ja kuvaaja kuvasi koko ajan. Äiti antoi heti molemmille tiskin alta ranskaksi käännetyt sarjakuvat. Vein molemmat kantapöytään syömään. Olin jo illlalla soittanut ruuat valmiiksi. Kasper oli laittanut puhtaan kokintakin päällensä vieraita varten. Hän ojensi Ninan kääntämän ranskankielisen ruokalistan vierailleni. Kuvaaja joutui takaisin töihin, kun Vivian ihmetteli kameralle ruokalistaa kaukana pohjolassa. Kasper pisti parastaan kun teki noille henkilöille ruokaa. Ruuan jälkeen haastateltiin äitiäni. Minä en saanut katsoa haastattelua, vaan jouduin istumaan kantapöydässä Ninan kanssa. Kohta pääsimme kaupunkikierrokselle. Jouduin näyttämään koulua jossa olin käynyt ja taloa missä olimme asuneet äidin kanssa kahdestaan. Menimme myös torille kävelemään. Moikkasin kaikkia kaupunkilaisia, mikä huvitti Viviania. Sunnuntaina kaupunki oli vielä hiljaisempi kuin yleensä.-Iida! isäni huusi toiselta puolelta toria.Hän juoksi puolijuoksua torin poikki halaamaan minua.-Iida. Aivan ihana uutinen se sun lapsi. Musta tulee vaari, iskä mutisi halatessaan minua. Kohta iskä huomasi kameramiehen kuvaavan minua.-Oho. Keskeytinks mä jotain? iskä sanoi pelästyneenä. -Vivian olettaa, että olet hänen isänsä, Laura ehti sanoa.-Joo. Ei tartte kääntää, iskä sanoi ja kohta hän keskusteli Vivianin kanssa ranskaksi jotain. Tuntui nololta olla joukon ainoa, joka ei ymmmärtänyt puheesta mitään. Välillä iskä sanoi minusta jotain ja naureskeli. Kaikki muut hymyilivät.-Sanotsä jotain ikävää musta? kysyin.Kaikki muut nauroivat. -Ei kerroin vaan yhden jutun sun lapsuudesta. Mä lähden tästä ja päästän teidät jatkamaan ohjelman tekoa, Iskä sanoi.-Aure vuar, totesin tylysti saaden muut rävähtämään nauruun.-Pärjää Iida, iskä sanoi vielä antaessaan pikahalin. Ajelin vielä ympäri kaupunkia ja vein vieraat vanhalle puutalokadulle. Arvasin että nämäkin vieraat tykkäsivät paikasta. Siellä piti vielä ottaa jotain kuvaa. Aloin jo sanomaan vii, joka väliin. Ajelutin lopuksi vieraat kotitalolle. Liisa tuli avaamaan oven, kun huomasi autoni tulevan.-Ida! Kisu huusi ovenraossa.-Kisu! huusin vastaan. Kuvaajalla oli kiirettä tulla perässä kun menin ovelle ja nappasin tytön syliini. -Tässä on Liisa ja tämä on Kirsi. Me sanotaan häntä Kisuksi, selostin.-Sä oot Ida, Kisu sanoi.

-Niin olen, totesin ja vein vieraat sisälle. Huomasin että äitini oli varmaan siivonnut koko yön. Näytin olohuoneen ja keittiön. Vein vieraat myös Arin tekemään työhuoneeseen missä ei ollut ikkunoita. Ainoastaan se valeikkuna, jonka taakse olin piirtänyt vaihdettavia maisemia. Vivian katseli hurmioituneena kaikkia luonnoksia joita olin ripustanut ympäri huonetta. Hän pysähtyi katsomaan yhtä piirrustusta, joka esitti Ninaa. Sitten hän totesi Lauralle jotain ranskaksi.-Sinähän osaat tehdä ihan näköistaidettakin, Laura käänsi.-Vii, vastasin.Nina sanoi jotain ja Vivian ihmetteli. Lähdimme huoneesta ja katsoimme käytävällä olevaa taulua. Vivian sanoi jotain ja ymmärsin hänen sanovan minun maalanneen taulun.-Vii vii, vastasin.Vivian näytti käytävää eteenpäin ja hän halusi nähdä lisää tauluja. Aloin pittä esittelyä. Näytin eteisen pienet taulut Joonaksen huoneen akvarellit. Olohuoneessa olevat öljyvärityöt.-Missä se iso taulu on tältä seinältä? kysyin Liisalta. -Sanoittaja Salminen kävi ostamassa sen eilen. Sun äiti myi sen, vaikka hinta oli aika kova, Liisa totesi. -Kuinka kova? kysyin.-Kymppitonni, Liisa sanoi.-Ai, totesin ja ajattelin mielessäni, miten asuntorahastoni karttui. Taas kuului sitä ranskaa vähän aikaa. Laura käänsi keskustelun.-Mä sanoin hänelle että se on ihan normaalihinta taulusta, Laura totesi.-Joo. Mennään katsomaan yläkertaan tauluja ja autotallissa on lisää, jos vielä kiinnostaa. Vivien oli ihmeekseni vielä kiinnostunut. Äiti oli onneksi siivonnut ylhäälläkin. Näytin oman huoneeni, jossa oli yksi seinä täynnä tauluja. Äidin ja Arin makuuhuoneessa kielsin kuvaamisen. Siellä oli kuvasarja missä supernainen vietteli miehiä. Kuvia ei oltu ikinä laitettu kirjoihin, koska ne olivat liian rohkeita. -Näyttää kuulemma ihan ranskalaiselta makuuhuoneelta, Laura käänsi kuvaajan puheet naureskellen. Vein vieraat vielä autotalliin mitä ei oltu siivottu. Tallissa oli sekalaista tavaraa ja kaikki piirrustukseni ja tauluni hyllyillä arkistoituina. Nyt käsitin miten oikeassa äitini oli ollut, kun hän oli sanonut säästävänsä ne kun minusta joskus tulisi kuuluisa taiteilija. Ajatukseni alkoivat harhailla, Ninan esittäessä kuvia ja selostaessaan, milloin mikäkin oli piirretty. Mietin miten minua oli väheksytty taiteilijana televisiossa ja nyt keräilijä oli maksanut

taulustani kyppitonnin. Mietin miten miljoonat ihmiset voisivat nähdä minusta tehdyn ohjelman. Aloin nyökytellä mukana kun tauluja selostettiin. Selostin kuvien yksityiskohdista ja toivoin olevani valloittava. Taidenäyttelyn lopuksi vein vieraani olohuoneesen ja tarjosin heille jääkaapista Arin oluita. Meillä oli myös viiniä, mutta en tiennyt oliko se hyvää, joten en tajonnut sitä. Joonas tuli käymään kotona ja esittelin hänet vieraille. Käskin pojan pesulle koska hän oli aivan likainen. Liisa laittoi hänelle syötävää. Tauon jälkeen teimme taas mainoksen. -Bonjour. Iida from finland. Kisu, sanoin näyttäessäni työhuoneeni tuolilla istuvaa tyttöä.-Selavii, Kisu sanoi, niin kuin olin neuvonut lapsen äänellä. Näytin vielä toimittajille kaupunkia ja vein heidät sitten kaupungin ainoaan hotelliin. Olin aivan poikki, kun pääsin omaan huoneeseen. Ninan ja Lauran olin vienyt Ninan lapsuudenkotiin kahden sadan metrin päähän äidin talosta. Soitin vielä Henrylle. -Mä meen huomenna päivävuoroon, Henry sanoi. -Miten sä jo noin äkkiä?-Mä vaihdoin vuoroa. Sullakin on vielä yksi kurssi siellä Lahdessa. Mä vähän mietin kannattaako mun mennä siihen koulutukseen, kun sitten jää kaikki vuorolisät, Henry ajatteli ääneen.-Menet! Hommataan se kaupungin asunto. Mä en halua, että sä luovut mun takia jostain.-Mä ajattelin kun se vauvakin tulee ja me tarvitaan sitä asuntoa, Henry tuumaili.-Mä myin äsken yhden taulun kymppitonnilla, tai äiti sen myi.-Onhan siinä vuorolisiä kerrakseen. Mun vaimo tienaa enemmän kuin minä. Tosi noloa.-Saat maksaa sen luonnossa huomenna. Mä tiedän miten paljon sä haluat ylennystä. Sä oot viisaampi kuin minä. Sulla on tosi hyvä ylioppilas todistus. Sä olisit päässyt minne tahansa, mutta menit poliisikouluun. -Sä oot penkonu mun papereita. -Me ollaan naimisissa. Sä oot mun nyt, sanoin käskevästi.-Ooh. Tuskin maltan odottaa huomista. -Pärjäile vautikani.-Hei rakas vaimoni, Henry sanoi lopuksi ja sai minut nielaisemaan.

Illalla veimme vieraamme vielä kaupunkimme rantaan. Terassilla oli lämmin. Minä join vain limua ja mietin huomaisiko muut raskauteni. Viviania huvitti, miten moni kaupunkilainen kävi vaihtamassa kuulumisia kanssani. Minulle se kävi hyvin koska en pysynyt ranskan rouskutuksessa mukana. Terassilla oli myös veneilijöitä, jotka olivat tulleet lomailemaan pääkaupunkiseudulta. Kaukaa terassien välisellä tiellä näin nuoren naisen saapuvan.

Naisella oli tyylikkäät valkoiset shortsit ja semmoinen toppi mikä ei jättänyt arvailujen varaan mitään. -Marjo! huomasin huutavani. -Iida, Marjo huusi takaisin. En edes ehtinyt miettiä, kun olin jo noussut ja juoksenut halaamaan häntä.-Oi kun mä oon tyytyväinen että sä olet kunnossa. Viimeksi mä pelästyin kun mä näin sut ilman hiuksia, sanoin halatessani.-Sä oot hassu. Mä luulin, että sä inhoat mua, Marjo sanoi.-Niin mä inhosinkin, kun te kiusasitte mua koulussa, mutta kun sulla oli syöpä, niin mä huolestuin susta. Mä aina välillä mietin mitensä voit, selitin ja välillä oli pakko koskea häntä, että tiesin hänen olevan siinä. -Hei Nina. Mä jouduin tunnemyrskyyn, Marjo huikkasi Ninalle, joka oli myös ollut samalla luokalla.-Sun hiukset on kasvaneet takaisin. Kaikki miehet katsoo sua muna suorana, sanoin ja oli pakko hypistellä noita pitkiä vaaleita hiuksia.Nina selitti ranskaksi jotain ja huomasin kuvaajalla taas kameran kädessä. Lopetin hiuksien hypistelyn samantien. Marjo alkoi solkottamaan samantien sitä ranskaa. Istuin takaisin paikalleni ja tunsin itseni kovin ulkopuoliseksi. Katselin ihmisiä miten he joivat olutta ja juttelivat. Minun tuli ikävä Henryä. Onneksi hänellä oli työvuoro. Kohta Marjo teki lähtöä.-Mä meen tonne muiden nyrpisteliöiden luokse. Hei Iida, Marjo totesi ja tarkoitti kavereitaan, joista olin piirtänyt nyrpistelijäsarjakuvan koulussa. Muut oppilaat olivat nauraneet kuvalle, mutta seuraavalla välitunnilla se oli hävinnyt ilmoitustaululta. Nina oli onneksi ottanut siitä sata kopiota. Niitä laitettiin joka kerrokseen. Nyt tajusin sen olleen samanlaista kiusaamista, mitä juorulehdet tekivät minulle.-Mulle on tärkeää, että sä paranit, sanoin nolona, kun huomasin ihmisten katselevan. -Voi Iida, Marjo sanoi ja halasi minua kun istuin sillä valkoisella terassin muovituolilla.-Älä kuvaa, kun mua itkettää, sanoin ja viittoilin kuvaajalle.Marjo lähti ja taas jatkui se ranskan rouskutus. Ehdin pitkästyä vain vähän.-Iida, Essi sanoi vieressäni. -Hei Essi, sanoin ja tylsistyminen oli tipo tiessään. Essi oli vain sataviisikymmetäsenttinen koulukaverini, joka ei mennyt edes lukioon.-Miten menee? piti heti kysyä.-Hyvin. Voi olla, että mä muutan pois, Essi sanoi.-Onko se hyvä juttu? Miten sun isä jaksaa? kyselin.

-Hyvihän se. Nyt se on jo toipunut mun äidin kuolemasta ja sillä on tyttöystävä.-Minne sä muutat?-Meillä kävi sieltä tukkuliikkeestä sellainen johtaja ja iskä kehui sille miten olin hoitanut liikettä hänen ollessa sairaalassa. Pääsin kauppiaskursseille. Siellä oli kaikki muut poikia ja ne oli käyneet kauppaopistot sun muut. Mä kerroin mun keksimiä ideoita ja opettaja kirjoitti ne kaikki ylös. Tänään mulle tuli soitto, jossa kysyttiin jos mä voisin tulla Vantaalle hoitamaan sellaista isoa markettia, Essi selitti innoissaan. -Tuleeko siitä Essimarket? kysyin.-En mä taida kehdata laittaa semmoista nimee.-Laitat. Mä voin piirtää sulle hahmoja mainoksiin ja kyltteihin. Heittäydyt nyt täysillä. -Peloittaa kun siellä on paljon alaisia töissä.-Onhan teidänkin kaupassa työntekiöitä.-Niin mutta iskä on hoitanut palkka-asiat ja muut riidat. Sitten ne ihmiset kyseli multa mitä tehdään kun isä oli huonona. Mä en tiedä mitä mä teen jos tulee ritaa.-Liisa sanoi, että sä ohjailit sitä isääsikin älykkäästi, kun se tiuski sinulle. Kyllä mä uskon että sä pärjäät. -Mitä nää sun tuttut on? Ninan mä tunnen. Miksi sua kuvataan koko ajan?-Nää on ranskan televisiosta. Ne tekee juttua musta.-Ooh. Bonjour, Essi sanoi tyylikkäästi Vivienille.-Älä vaan sano, että säkin puhut tota kieltä, parahdin.-En mä osaa kuin muutaman sanan, Essi sanoi ja lateli Viivienille muutaman lauseen mistä en ymmärtänyt mitään.-Perhana. Mä oon tän kylän ainoo ihminen joka ei puhu tota kieltä, manasin.Ninan piti kääntää sekin ranskaksi, että koko pöytä sai nauraa.Vivian sanoi minulle jotain ranskaksi ja käännyin suoraan Lauran puoleen.-Iida sä oot kuitenkin ainoa, jota jokainen kaupunkilainen tervehtii. Nämä kaikki tuntuu rakastavan sinua ja sinä näitä kaikkia, Laura käänsi.-Siltäkö se tuntuu? kysyin.Vivien nyökkäsi, ennen kuin kysymykseni ehdittiin kääntää. -Kummallista, totesin.-No kiitos sulle neuvoista Iida. Mä meen tonne katsomaan rantaan tarviiko sinne toimittaan mitään huomiseksi, Essi totesi.-Kauppias on aina kauppias, vastasin.-Nää muut ei hoida pikkujuttuja. Ei ne tajua, että niistäkin voi tulla isoja juttuja, Essi sanoi ja vilkutti lähtiessään.

Aloin jo haluta kotiin ja ilmoitin lähteväni. Laura ja Nina jäivät pitämään ranskalaisille seuraa. Kävelin satametriä kotiin ja mietin miten vaikeaa olisi ranskan puhuminen. Kotona äiti oli vielä valveilla.

Seuraavana aamuna ajoin vieraat Helsinkiin. Nina ja Laura menivät moottoripyörällä. Nyt oli mukavampaa, kun puhuimme autossa kaikki palikkaenglantia. Ajoin molemmat suoraan lentokentälle. Sain Vivieniltä tekopusut molemmille poskille. Minä halasin häntä kunnolla.-Ole varovainen niitten ranskalaisten kanssa, sanoin englanniksi, kun he kävelivät lentokentälle sisään. Olin luvannut tavata heidät ranskassa kirjamessuilla. Kiirehdin lentokentältä suoraan kotiin. Henry ei ollut vielä tullut töistä.

Aloin järjestellä kuvia tietokoneellani. Minun oli pakko saada syksyksi uusi kirja. Halusin ensimmäistä kertaa kirjamessuille selittämään ja esitelmöimään kirjaa. Tililläni oli kyllä rahaa, mutta ajatus rahojen loppumisesta riivasi minua. Päätin ette tällä kertaa kiusasisi itseäni katsomalla asuntosivuja. Tuntui että kirjasta puuttui ihan liikaa. Sama tunne oli kyllä joka kesä samaan aikaan. Ei auttanut muuta kuin laittaa tietokone sivuun ja ottaa paperit esille. Puhelin soi ja pelasti minut tyhjään paperiin tuijottamisesta. Aira soitti. -Hei Iida. Mä olen koonnut sulle kappaleita. Sain kokoon ihan kivan setin. Nää on kaikki aika hyviä. -Meinaatsä että me tehtäisiin joku levy?-Joo. Ne sanoi levy-yhtiössä, että tämä voisi myydä ihan hyvin, koska olet julkkis jo ennestään.-Ne on aina aika noloja ne jukkisten levyt, aprikoin.-No niinhän ne on, mutta mä tykkään sun äänestä. Sillä videolla on jo kolmesataatuhatta katsojaa. Tälläisellä levyllä voisi olla tilaus.-Siis millaisella levyllä?-Tähän tulee iloisia kappaleita. Mä tein yhden ihan sua ajatellen. -Siis se tulee täyteen hömppää.-Hömppää ja humppaa. Ne myy hyvin. Niitä vakavia rokkareita riittää selittelemään tekemisiään. Sitten ne harrastaa siellä televisiossa ekorunkkausta ison pöydän ääressä.-Sua vaan ottaa aivoon, kun sä et ole päässyt vain elämää sarjaan.-No niin no. -Tulisko siihen levylle Uralin pihlaja?-Haluutsä sen? Mä voisin koittaa laittaa sen. Laitetaan vaikka bonusbiisinä. Tulisitko sä tänne meille niin katoittais näitä?

-Mä oon jo täällä Helsingissä.-Jaa. Mä voisin huomenna tulla käymään tai sitten nähtäisiin jossain. Mun pitää tavata se yksi sanoittaja. -Onko se se Salminen?-Joo. Just sama. Sä voisit tulla mun kanssa sinne niin katottais yhdessä. -Minne? -Jos mä soitan niin voit hakea mut siitä Kampista mihin linja-autot tulee. Mä tuun yhdeksän jälkeen aamulla. Mä oon vastassa moi, totesin.Kohta Henry tuli kotiin ja pelasti minut piirtämiseltä. Laitoin hänelle äidin ravintolasta tuomaani ruokaa. Oli mukavaa katsoa, kun Henry söi. Hän huomasi katseluni ja kiusaantui.-Mitä nyt taas? Henry tiuskahti.-Ei mitään. Mietin vaan miten komea mies minulla on.-Älä viitti. Kaikki työkaverit oli nähneet sun videon ja sain kuulla siitä.-Jaa. Se oli varmaan kiusallista.-Joo ja lipsautin meidän salaisuudenkin, Henry sanoi katsellen maahan.-Kumman? Raskauden vai naimisiin menon?-No. Javanainen sanoi, että kannattais naida toi tyttö ennen kuin joku sen vie, niin sanoin asian olevan hoidossa. Sitten Seija totesi, että tollaisen vaimon saa pysymään, jos pitää sen kesät raskaana ja talvet ilman kenkiä, niin totesin senkin asian olevan hoidettu.-Mitä ne sano? kysyin kiinnostuneena. -Vähän aikaa oli ihan hiljaista ja sitten alkoi hirveä hihkunta ja kysely, miksei oltu kerrottu ja kutsuttu häihin. Kerroin että asiat vaan meni niin kuin meni.-Ootsä pettynyt kun et saanut polttareita?-En. Voihan ne pitää sitten joskus. Pidetään vaikka sitte kun lapsi kastetaan. -Onnitteliko ne sinua?-Onnitteli. Kaikki äijätkin halusi halata. Ja se Seija piti puheen ja halasi muitten edessä. Se sanoi odottaneensa, että me eroittais ja se voisi sitten hurmata mut ja nyt muka oli pettynyt. Mä taisin näyttää tosi nololta.-Hyvä, totesin.-Mitä? Nyt mä taidan tietää mitä on seuraavat viiskyt vuotta, Henry tiuskaisi pettyneen olisena.-Tiedätsä että sussa on sellainen oma tuoksu jota mun on ikävä aina kun mä olen poissa? kysyin ja siirryin Henryn viereen.

-Täh?-Mä nään kursseilla unta öisin susta ja sun tuoksu tulee mun nenään, sanoin ja työnsin nenäni hänen olkapäätä vasten. -Voi sua. Mua peloittaa, kun sä olet niin kuuluisa, että sut joku vie multa. Mä olen ihan onnellinen että me ollaan naimisissa. -Vai vie mut sulta. Mä katon kun naiset syö sinua silmillään joka paikassa. Se ranskatarkin oli niin kiimassa, että kuola tuli suusta.Henryä nauratti. Pääsin rutistukseen.

Aamulla oli ajoissa siellä kampissa. Huomasin, miten monet ohikulkijat tunnistivat teipatun autoni, kun odottelin Airaa kadun varressa. Ajoin sinne Punavuoreen, jonka olin tunnistanut asuntoilmoitusten perusteella kalliiksi paikaksi. Olihan se keskellä kaupunkia, mutta kaikki talot olivat korkeita ja kadut varjoisia. Parkkipaikkaa sieltä sai etsiä pitkään ja siitä piti maksaa. Kuvittelin miltä tuntui etsiä paikkaa kun talvi toisi lunta kaikki nurkat täyteen. Aira oli käynyt täällä ennenkin, kun osasi oikealle ovelle suoraan. Talo näytti semmoiselta kuusikymmentäluvun viritykseltä. Menimme hissillä ylimpään, jossa ovi oli jo auki meitä varten. Meitä vastassa oli sanoittajan vaimo, joka oli vastannut ovipuhelimeenkin. Nainen oli vissiin kuusikyppinen tai ainakin viisikymppinen ja täynnä hymyä. -Ai sinä olet Iida. Oletpa sä söpö. Paljon nätimpi kuin lehtikuvissa. Ja sä punastutkin noin ihanasti, nainen aloitti iloisena. Mietin hetken leikkausta, millä punastumisen sai poistettua. -Hei taas Aira. Älä sinä Iida turhaan nolostu. Sussa on sitä hehkua mitä pitääkin olla, nainen jatkoi. -Jaha. Te tulitte molemmat. mennnään peremmälle, herra sanoittaja saapui eteiseen kättelemään. Meidät ohjattiin peremmälle ja huoneistossa paistoi kivasti aurinko, kun se aivan katolla. Se rouva alkoi hössöttämään kahvia ja me menimme ison pöydän ääreen istumaan. Joka puolella oli tauluja. Minun tekemä taulu oli päässyt kunniapaikalle olohuoneeseen. -Onko tutun näköinen kuva? sanoittaja Salminen kysyi.Nyökkäsin.-Kova tinkimään se sinun äitisi. Se osaa kyllä kaikki konstit.-Silloin kun pitää saada lapsille jotain, niin Kirsi kyllä osaa. Iida saa olla onnellinen että sillä on semmoinen äiti, Aira sanoi yllätykseksekseni.

-Onhan se semmoinen kovin suojeleva. Mutta kyllä se välillä nolottaakin kun se alkaa kiusata minua, totesin. -No kai se on rakkautta. Katsellaaks vähän näitä uusia lauluja. Sulla oli kanssa omia, Salminen sanoi Airalle, joka kaivoi olkalaukustaan papereita.-Joo on tässä iso pino ja sitten Iida toivoi saavansa laulaa levylle myös suosikkikappaleensa, Aira kertoili asetellessaan papereitaan tasaiseen pinoon.-Jaa. Mikäs kappale se on? -Uralin pihlaja, sanoin hiljaa.-Jaa. No joo. Miksei? Voitaisiin laittaa siihen aika nykyaikainen sovitus. Siitä ei ole kuin saman tyyppisiä versioita. Se olisi yllättävääkin, kun sä oot profiloitunut sarjakuvataiteilijaksi, Salminen makusteli ääneen ajatusta. Katsottiin niitä muita kappaleita. En saanut monestakaan tekstistä kiinni. Aira lauloi malliksi kauniilla äänellään. Kun aikaa oli mennyt pari tuntia, niin oli jo tarpeeksi vapautunut, että lauloin muutamia lauseita perässä. Puolen päivän jälkeen pääsimme lähtemään sieltä. Vein Airan vähän kauemmaksi keskustasta syömään yhteen kiinalaiseen ravintolaan. Tarjosin ruuan, etten olisi näyttänyt nuukalta. Aira lupasi äänittää biisit muusikkojen kanssa ja kävisimme ne läpi ennen kuin äänittäisimme laulut. Vein Airan linja-autoasemalle. Ajelin ruuhkassa kotiin madellen.

Ehdin kotiin juuri ennen Henyn tuloa. Hän ei halunnut ruokaa, koska menisi myöhemmin lenkille. Laitoin hänelle mehua ja selitin koko ajan mitä oli tapahtunut päivällä. -Koska sä IIda pidät vapaapäivän? Henry kysyi yhtäkkiä.-Miten niin? Tänäänhän mulla oli vapaapäivä.-Sä istuit koko päivän neuvottelussa. Ei se ole vapaapäivä.-En mä nyt ymmärrä. Laulaminen on mun harrastus. Kyllä tämä oli vapaapäivä.-Sä olet kuin äitisi. Hoiti se sitten lasta tai tekee se ruokaa, niin koko ajan satanen lasissa.-Kyllä mä olen enemmän huolestunut sinun jaksamisestasi, sanoin. -Vaikuttaako se ydinvoima siihen juomaveteen siellä sun kotikaupungissa? Henry kysyi.-Mä ajattelin, että levyn tekemisellä voisi saada pari lanttia lisää.-Lähdetkö salille? Henry kysyi ja hamuili minua lähemmäksi.-Pitäisi katsoa seuraavaa kirjaa, että saisin sen painoon. Mitä sä kopeloit?-Kokeilen sun mahaa, joko siellä näkyy se lapsi.-Äh. Mä huomasin Liisankin katsovan mun mahaa ensimmäisenä ja mun äitin. Joka päivä ne haluaa nähdä sitä vauvaa enemmän. -Harmittaako sua, kun ne haluaa nähdä sitä enemmän kuin sinua?

-Ei. Kerrankin mä tunnun naiselta, enkä sähläävältä pikkutytöltä. -Lähde salille mun kanssa.-En mä voi. Sä annoit mulle lisää aiheita piirtämiseen. Mä söinkin kiinalaisessa. Em mä halua, että se kallis ruoka tulee ulos.-Kallis ruoka. Se varmaan maksoi ihan kympin.-Mun piti tarjota sille Airalle, ettei se pidä mua nuukana.Henry alkoi tyrskähtelemään. Oli pakko tehdä häneen kutitushyökkäys. Henry vain käkätti ja minua harmitti. -Lähde siitä sinne salille, että minä saan alkaa piirtämään, tiuskaisin.-Kyllä rakas vaimoni.

Piirsin kaikenlaisia kuvia. Yhdessä istuin kuvassa terassilla meidän kaupungissa. ”Kaikki muut puhuu mun pöydässä ranskaa.” hahmoni totesi. Muiden yläpuolella oli puhekuplia missä oli mortteleita ja raastimia mitkä liikkuivat ja niissä luki rousk-sanoja. Hahmoni katsoi puhekuplia ja hänen päällään oli suuri kysymysmerkki. ”Ystäni Essikin puhuu tuota.” hahmoni sanoi viimeisessä kuvassa. Essin puhekuplassa oli kahvimylly, jonka veivi pyöri myllyn päällä itsekseen. Muut kuvan henkilöt katsoivat Essiä hymyillen. Yhdessä kuvassa seisoin keskellä ravintolaa. Ympärilläni oli äiti. Liisa ja Nina. Kaikki olivat kumartuneenna vatsaani kohti. ”Kyllä se kohta alkaa paisumaan.” äitini hahmo totesi Liisalle ja Ninalle kuvassa ja he kuuntelivat tarkkaavaisen näköisinä. Viimeiseen settiin olin laittanut kaikki tuttavat minun tuttavani ympärilleni. Ensimmäisessä kuvassa kaikki oli ympärilläni nuutuneen olisena. Mukana oli molemmat vaarinin, isäni, anoppini ja kaikki ystäväväni. ”Olen raskaana.” hahmoni totesi keskimmäisessä kuvassa, missä kaikkien muiden hahmot havahtuivat silmät selällään. Viimeisessä kuvassa ilma oli täynnä serpenttiinejä ja nuotteja. Jostain oli ilmestynyt orkesteri jammaamaan kuvan laitaan. Hahmoni katsoi bailaamista pelästyneennä. Kaikkien muiden hahmot juhlivat kuin viimeistä päivää. Isäni tanssi ripaskaa kuvan toisessa laidassa. Katselin kuvia ja minua huvitti itseäni. Skannasin heti kuvat tietokoneelle siltä varalta, jos ne menisivät pilalle. Laitoin kuvat kansioon ja päätin huilata. Join mehua pöydän ääressä, kun puhelin alkoi soida.-Hei. Veera täällä. Soitin onnitellakseni, kun kuulin äidiltäni, että sä olet raskaana, Veera puheli, minusta yllättävän iloisena puhelimeen.-Kiitoksia onnitteluista.-Äiti tuli siitä uutisesta niin onnelliseksi. Mäkin aloin miettimään tässä, että mikä se on oikeesti elämässä tärkeää. -Älä vaan sano, että mä käynnistin sun biologisen kellon?

-Noh. Ainakin mä ajattelen asioista vähän toisella lailla. Ehkä mä illalla laitan mun miehen hommiin, Veera kikatti.-Kiva kun sä soitit. Tuli hyvä mieli, sanoin ja mietin mitä Veeran mies oli mieltä muutoksesta. -Onko se Henry kotona? Mä haluaisin onnitella sitäkin.-Se lähti salille ja mä jäin piirtämään.-Ei muuta kuin onneksi olkoon molemmille.-Kiitos ja hauskaa iltaa sulle, toivotin ja suljin puhelimen.Mietin hetken oliko tuo äskeinen edes totta. Aina niin varautunut Veera olikin nyt ihan toisenlainen, eikä yhtään kateellinen, tai ei ainakaan kuullostanut siltä. Vähän aikaa visioin päässäni mitä tulisi tapahtumaan kun hänen miehensä tulisi kotiin. Kaivoin kansiot takaisin esille ja aloin piirtämään vimmatusti. Kohta paperilla oli tylsän näköinen kauluspaitamies lukemassa insinööriuutisia ja hänen vieressään Veeran näköinen tylsän näköinen nainen. ”Mä ajattelin että tehdäänkin lapsi jo nyt, kun ollaan vielä nuoria.” Veeran näköinen nainen sanoi. ”Me ollaan jo sovittu tämä. Sitäpaitsi siinä tarvitsee minuakin.” mies sanoi kuvassa nostamatta katsettaan insinöörilehdestään. Seuraavassa kuvassa Veeran näköinen nainen seisoi keskellä lattiaa. Hän oli pudottanut hameensa, avannut paitansa ja nyt seisoi sukkanauhaliiveissä ja korkokengissä heilauttaen avattua tukkaansa. ”Jos muutat mieltäsi, niin olen makuuhuoneessa. Ai niin. Laitoin kahviisi potenssilääkettä.” luki naisen puhekuplassa. ”TÄH!!!!” luki miehen puhekuplassa ja hän katsoi kauhistuneena jalkoväliään joka oli pöydän alla. Lehti oli nyt ilmassa ja kahvimuki heilui pöydällä. Käkätin omille piirrustuksilleni viimeistellessäni niitä. Puhelimeni ilmoitti fanfaarilla tekstiviestistä. ”Onneksi olkoon raskaudesta. Nyt minäkin haluan raskaaksi. Hoidan asian hetimiten. Julia” luki puhelimessa. Tukkani tuntui nousevan pystyyn ajatellessani mitä olin saanut aikaan. Tämä hetki tuntui niin epätodelta kuin vain voi. Piti nopeasti saada tyhjää paperia ja aloittaa piirtäminen uudelleen. Oli kuuma ja janoitti, mutta päätin tehdä tämän kuvan vielä. Seuraavassa kuvassa oltiin myös kahvipöydässä. Nyt siinä oli Henry, minä, Veera, Veeran mies Jukka ja reunimmaisena Julia. ”Laitoin vähän vipinää meidän sänkyhommiin, että mäkin tulisin raskaaksi.” Veera toteaa kuvassa missä meistä näkyy vain rintakuvat. Jukka punastelee kuvassa. ”Niin mäkin tein.” Julia toteaa, joka on kuvassa reunimmaisena oikella sivuttain kahvikuppi huulilla. ”Mitä sun miehesi siihen sanoi?” Veera kysyy seuraavassa kuvassa joka on kuvattu kauvempaa. ”En mä siltä kysele.” Julia sanoo pöydän päässä leuhka hymy naamallaan. Nyt näkyy, että hänellä on päällään tiukka nahkakorsetti ja pitkät mustat saapppaat. Hänen jalkansa ovat harallaan ja toinen saappaan pitkistä koroista on uponneenna hänen miehensä takamukseen, joka on

kontllaan lattialla vain stringit jalassa ja suukapula suussa. Miehen kaulaassa on kaulapanta, josta lähtee kettinki Julian käteen. lattialla on koirankuppi, minkä kyljessä lukee Viegraa. Muutama pilleri on lentänyt maahankin. Minä ja Henry katsomme toisiamme epäilevän pelokkaina. Julialla on korsetin lanteilla ruoska rullalla ja samassa vyössä on myös käsiraudat. Olin saanut kuvan juuri valmiiksi, kun Henry tuli sisälle. Tuli hirveä kiire saada kuvat kansioon. -Mitä niissä on? Olenko minä taas niissä, kun niitä ei voi näyttää? Henry kyseli. -Mä näytän sitten kun sulla ei ole vesipulloa kädessä ja istut rauhallisesti sohvalla, komensin.-Oho. Ompa tärkeitä kuvia. Hyvä on. Hyvä on, Henry hoki ja laittoi juomapullonsa tiskipöydälle. Hän meni istumaan sohvalle ja menin hänestä riittävän kauas, ettei mahdollinen tyrskähtely sotkisi kuvia. Näytin ensin ranskanpuhumiskuvia, joille Henry vain hymähteli. Raskauskuville hän jo vähän nauroi. Kun näytin kuvaa Veerasta ja kerroin puhelin soitosta, niin nauru alkoi kovenemaan. Sadistikuvan kohdalla Henry naurui aivan kippurassa. Hän olisi halunnut ottaa kännykällä kuvia piirrustuksista, mutta en antanut skannasin viimeisetkin kuvat. Henry halusi olla näkemässä siskojensa ilmeen, kun kuvat esiteltäisiin.

Nyt Ilta meni mukavasti. En tiuskinut yhtään vaikka pakkasin vaatteita kassiini seuraavaan päivää varten. Yleensä jännitin kurssia, nyt en olisi halunnut eroon Henrystä. Henryä huvitti miten selostin kaikki ruuat, mitä olin laittanut hänelle pakasteeseen järjestykseen jokaista päivää varten. Nostin tavarat autoon illalla valmiiksi. Aamulla heräsin Henryn kanssa yhtä aikaa. Halusin kehätielle ennen ruuhkaa. Pian posottelin Lahdentietä vakionopeussäädin päällä. Taas tuli vastaan koko Vantaalainen työvoima. Lahteen päin meniöillä oli toisilla hirmu kiire. Henry oli käskenyt minun pitää vakionopeudensäädintä päällä. Olin joskus jäänyt kiinni ylinopeudesta, mutta en saanut sakkoa, koska poliisi oli ollut Henryn kurssikaveri. Hän oli lukenut jostain lehdestä meidän seurustelusta ja käskenyt sanoa Henrylle terveisiä. Kotona Henry oli marmattanut minulle asiasta, jos joku vaikka olisi puuttunut asiaan. Minusta hän oli ylireagoinut asiaan. Lahdesta jatkoin Mikkelin suuntaan. Olin aika nopeasti perillä. Onneksi kanslisti oli keittänyt minulle kahvia. Huomasin miten tuo viisikymppinen nainen mittaili minua katseellaan. Olin aika pieni ja nuori. Sain huoneen viereisestä asuntolasta, minkä eteen vein autoni. Opisto oli semmoinen vanha puukartano. Täällä oli luokassa maalaustelineet valmiina. Odottelin jännittyneenä oppilaita. Oppilaiden saapuessa oli ruoka keskellä pihaa olevassa erillisessä matalassa rakennuksessa. Ruokalan eteen oli rakennettu iso terassi, johon mahtui kaikki

kesäkurssit yhtä aikaa. Nyt pöytääni tuli eri-ikäisiä oppilaita syömään. Nuorin piirtäjistä oli neljätoista ja vanhin yli viisikymppinen mies. Ruuan jälkeen porukkani seurasi minua jonossa vanhan rakennuksen yläkertaan. Taas esittelin itseni ja kerroin tavalliset juttuni. Kaikki tuntuivat nyökyttelevän, koska tiesivät minut jostain lehdestä etukäteen. Laitoin oppilaat taas esittelemään itsensä. Nyt kohtasin enemmän itsensä vähättelyä, kuin lasten kursseilla. Sain pitää pitkän esitelmän, missä kerroin taas lukihäiriöstäni ja oppimisvaikeuksistani. Näytin tietokoneelta huonoja piirtäjiä, jotka olivat menestyneet.-Mä en ollut varma, mutta päätin tulla sittenkin, kun eräs tuttuni sanoi sinun olevan hyvän opettajan ja sä tunnut siltä, se viisikymppinen mies nimeltään Jussi totesi. -No mä yritän parhaani, vastasin.-Opettaja on ihan punainen, Susannaksi itseään kutsunut kolmekymppinen nainen naurahti.-No joo. Ei vähätellä, eikä kehuta täällä itseämme liikoja, vaan ollaan mitä ollaan ja autetaan toinen toisiamme tekemään parempia kuvia, sanoin. Nyt kerroin miten aiheet syntyivät ja kyselin kaikilta omia ideoita. Hyvin pian laitoi ihmiset tekemään omaa ideaansa. Kiersin luokassa selkien takana ja autoin jokaista tarpeen mukaan. Tauot tulivat nopeasti vastaan. Ensin kahvitauko ja sitten iltaruoka. Osa oppilaista asui Mikkelissä ja meni yöksi kotiin. Hellettä oli ollut kauemmin kuin muistin, mutta minua se ei haitannut. Asuntolassa pidin ikkunaa auki. Tyynessä ilmassa huoneeseen kuului askeleetkin pihalta. Kuului miten kaksi naista tuli kaupasta päin. puhe erottui selvasti tyynessä ilmassa. -Ompa siinä autossa hassuja kuvia, toinen naisista totesi ja tarkoitti minun autoa, joka oli asuntolan edessä parkissa. -Joo tää on sen toisen kurssin vetäjän auto. -Kukakohan semmoisen pimun kursseille haluaa osallistua? vastasi toinen.-Onhan se hyvä että lapset alkavat piirtämään.-Olihan siellä ihan viiskymppisiä ihmisiä. Mä en menisi kenenkää pimatsun kursseille. Eihän semmoinen likka pysty mitään kunnollista opettamaan, toinen naisista sanoi ja äänessä oli ilkeä sävy.Hiivin lähemmäksi ikkunaa ja kurkkasin varovasti. Naiset oli reilusti yli nelikyppisiä. Molemmilla K-kaupan ruokakassi kädessä.-Se on semmoista ylimainostettua paskaa koko pimu, se tummempi ja laihempi niistä naisista sanoi.-On ne musta noi sarjakuvat ihan hauskoja, se vaalea pullea nelikymppinen rouva sanoi katsellessaan kuvia autoni kyljistä.

-Niin mutta ei se taiteesta mitään tiedä. Tommosia sarjiksia maalaa nyt kuka tahansa, tumma nainen jatkoi.-En mä maalaa, tai piirrä. Haluaisin kyllä.-En mä kuitenkaan tommoisen nuoren riipustelevan likan kursseille menisi, tumma nainen jatkoi hänen äänen sävynsä oli tiukempi.-Ne onkin aloittelioille. -Lapsille ja muille vähäisille. Nyt se on vielä tuppaamassa itseään videolle. Kaikkia keskinkertaisuuksia tämäkin maa elättää.-Taidat olla kateellinen, kuului vaalean naisen ääni jo toisesta suunnasta.Ilmeisesti naiset olivat tulossa jo sisälle päin. En enään kuullut mitä käytävässä sanottiin, mutta olin jo apealla mielellä. Teki mieleni soittaa Liisalle. Mietin ettei hänenkään tarvitsisi aina kuulla jokaista harmistumistani. Makasin sängyllä ja välillä join viscyä. Mietin miten voisin olla äidin ravintolassa töissä tarjoilijana. Kukaan ei kadehtisi, koska tietäisivät etten olisi kovin terävä ja arvaisivat ettei äiti pysty kovin isoa palkkaa maksamaan. Yhtäkkiä muistin taulun josta äiti oli saanut kymmenentuhatta. Muistelin sanoittaja Salmisen asuntoa, jonka seinät olivat täynnä mitä erillaisimpia tauluja. Olikohan siellä yhtään tuon narisevan akan tekemää teosta. Tuskimpa vaan. Aloin piirtämään huoneen toisella pöydällä. Täällä oli kaksi pöytää ja kaksi sänkyä. Ajattelin millaista olisi asua koko talven moisessa laitoksessa ja opetella vaikka elokuvan tekemistä. Kohta paperilla oli ne kaksi naista autoni vieressä. ”Mokoma tendenssitaiteilija. Ei se saa edes kunnon apurahaa.” tumma nainen sanoi kuvassa ja hänen kasvoillansa suunpielet olivat alaspäin. ”Joo ja autokin on liian hieno.” vaalea nainen komppasi vieressä. Hahmoni näkyi pienenä toisen kerroksen ikkunassa joka oli vähän auki. Olin piirtänyt hahmoni ohutteräisellä kynällä, että se näkyi pienenä, mutta selvänä. Piirtämisen jälkeen menin sängylle maate ja join kivennäisvettä pullosta. Taputtelin mahaan, kun oli niin kuuma. yhtäkkiä tajusin että mahani oli suurentunut. Aloin hipeköidä vatsaani molemmin käsin. Kyllä se jo tuntui. Tuli mukava olo. Kohta minusta tulisi vauva. Varmaan kyllästyisin nopeasti ikuiseen vaippojen vaihtamiseen. Välillä olin ollut helisemässä veljenikin kanssa. Äiti oli ollut kiireinen ravintolan kanssa ja olin auttanut aina viikonloppuisin veljeni hoitamisessa. Pian olin ollut suosikkihoitaja. Hoidin joskus Liisan tyttöä Kisuakin. Liisa sanoi minun olevan hyvä lasten kanssa. Makasin sängyssä ja mietin, miten voisin pärjätä lastenhoitajana. Olin pärjännyt tarjoilijanakin. Olin tehnyt seitsemän sarjakuvakirjaa. Olin hyvä piirtämään. Olin myynyt jo monta taulua. Tai äiti ne oli myynyt, mutta minä olin ne maalannut. Minulla ei ollut mitään syytä masentua kenenkään keski-ikäisen naisen narinasta. En osannut samoja asioita kuin muut. En pärjännyt koulussa, enkä päässyt mihinkään kunnon jatkokoulutukseen.

Osasin kuitenkin kaikkea tarpeellista. Henryn mielestä olin hyvä rakastelemaan. Ehkä elättäisin itseni joskus vielä tarjoilijana tai lastenhoitajana, mutta minun ei tarvitsisi haukkua ketään toista ihmistä, jos hänellä menisi paremmin. Kohta uni tuli nopeasti. Unessa lentelin ilmassa ja näin kauaksi järvelle. Kohta lensin kotikaupunkini yläpuolella ja näin äitini talon. Talon piha oli täynnä väkeä. Siellä oli sukulaisia ja tuttuja kun lensin yli ja minulle hurrattiin. Päätin kääntyä ja tein syöksyn kotini pihaa kohti. Mietin pommittavani pihaa ja kohta minulta tuli pieruääniä. Katsoin noustessani takaisin korkeuksiin miten olin pudottanut jotain nyyttejä. Äiti ja anoppini otti koppeja. Lensin ja laskeuduin pihaan kaikilla tutuillani oli valkoinen vauvanyytti käsissä. Vauvoja oli ihan jokaisella. Molemmilla vaareilla ja mummoilla oli omansa. Äitillä anopilla ja Liisalla. Minnekkä vain käännyin niin joku hymyili ja lirkutteli nyytille. Yhtäkkiä ne nyytit alkoivat kaikki huutaa. Heräsin aivan hiessä ja kuuntelin kun avonaisesta ikkunasta kuului jonkun itkua. Piti taas juoda, kun suu tuntui kuivalta. Nousin piirtämään ja kohta hahmoni lenteli kuvissa pyjama päällä ja lentäjän nahkainen kypärä päässä semoiset syöksylasit silmillä.

Aamiainen sujui taas pitkässä kesäpöydässä ruokalan isolla terassilla. Yhtäkkiä huomasin sen tumman naisen katsovan viereisestä pöydästä arvostelevasti. Hetken tunsin itseni epävarmaksi. Kokosin itseni nopeasti ja päätin ollä välittämättä tuijotuksesta. En ollut mitään velkaa tuijottajalle. Minun menestymiseni ei ollut häneltä pois. Oppilaani olivat innokkaita aloittamaan. Lähtiessämme kuistilta tunsin vihaisen katseen seuraavan minua. Pääsimme pian puutalon yläkertaan ja jokainen oman pöydän tai maalaustelineen taakse.-Se yksi nainen vähätteli sinua heti aamusta, viisikymppinen Jussi totesi luokan perältä.-Niin se oli se tumma nainen siinä viereisessä pöydässä, arvasin.-Ai sä tunnet sen. Se ei tykännyt kun kehuin sua just sopivaksi opettajaksi tälläiselle aloittelialle, Jussi jatkoi.-En mä sitä tunne. Kuulin vaan illalla ikkunasta miten hän moitti minun autoa ja minua tuossa pihalla. Mä sain sen auton lahjaksi ja asun vuokralla yhden omakotitalon päädyssä. Mua kannattaa hirveesti kadehtia, totesin.-Kannattaa. Sä oot nuori ja kaunis ja aina lehdessä ja kirjamessuilla, semmoinen kuusitoistavuotias Silja totesi.-Pääsee sinne kaikki, jotka tekee kirjan. Eihän se vaadi kuin piirtämistä, Jussi tokaisi.Kaivoin salkusta illalla piirtämäni kuvan missä hahmoni katsoi ikkunasta, kun rouvat haukkui autoa pihalla. Laitoin kuvan taulun reunalle esille.-Tilanteesta kuin tilanteesta voitte tekin tehdä kuvan ja yrittää saada siihen tunnelman kiinni. Mulle piirtäminen on ollut tälläisiä tilanteita aina. Mua lakattiin kiusaamasta

koulussakin, kun teimme sellaisen nyrpistelijät sarjakuvan, niissä kiusaajat oli kuvattu vähän tähän tapaan, esitelmöin kurssilaisilleni.Kaikki nousivat pöytien takaa ja katselivat kuvaa. Nauru ja kikatus täytti luokan. -Yritätte tekin vangita tunteita ja mielikuvia töihinne, neuvoin oppilaitani. -Tää on jännää. Mä en tiennytkään että kaikista tavallisista jutuista voi tehdä noin hienoja kuvia, viisitoista vuotias Outi sanoi.Outin äiti toi tytön joka aamua kurssille ja haki illalla.-Kaikki jutut on tavallisia, mutta te voitte tehdä niistä kuvia ja sitten ne voi muuttua kuolemattomiksi, yritin selitellä. -Jaa. Mä kun luulin ettei mulle satu mitään ihmeellistä, kolmekkymppinen susanna kertoi.-Aivan varmasti sulle satuu kaikenlaista. Tai sitten maalaat itsesi jossain yksi. Onhan sekin tapahtuma.-Niin mutta mä tarkoitin kaikea hieno niin kuin sulle. Suhteita ja linnanjuhlia ja sellaista, Susanna selitti.-Höh. Se on just samaa, kun joku kuvaa minut juorulehteen laulamasssa karaokea. Yhtä hyvin teistä joku olisi voinut olla kuvassa. Se valokuvakin on jo jonkillainen teos, joka luo lisäarvoa. Samoin kuin tuo kateellinen nainen tuolla haukkuu minua jossain, niin se saa muut ajattelemaan minua. Puhumpas mä viisaita, kerroin. -Eiku niin se on. Ei ole olemassa huonoa julkisuutta, totesi amerikkalainen näyttelilä Mae West, Jussi kertoi huoneen perältä.-Paitsi että mä en haluaisi olla joka ikisessä juorulehdessä, sanoin hiljaa.-Sä oot siellä kun sulla on nostetta. Kaikki ne jutut susta on vaan hyviä. Ihmiset haluaa nähdä sua. Mekin halutaan oppia piirtämään niin kivoja juttuja kuin sinä, se Outi järkeili.Sain kaikki tekemään kuvia ja yritin neuvoa jokaista yhdessä ja erikseen niin paljon kuin osasin. Ennen ruokailua sain viestin, jossa Aira kertoi lähettäneensä laulujen sanat ja musiikit sähköpostiini. Tuskin maltoin odottaa iltaa, että pääsisin penkomaan lauluja. Onneksi niitä oli vain kahdeksan uutta. Sitten oli se yksi jonka osasin ja Uralin pihlaja, sekä Aikaan sinikellojen. Päivä sujui joten kuten. Illalla silmäilin tekstejä. Minulla ei ollut printteriä mukana, joten kirjoitin tekstejä käsin. Olin huomannut sen olevan minulle helpoin tapa oppia jotain ulkoa. Latasin puhelimeeni musiikit ja kuuntelin niitä Airan laulamia versioita korvanapeista. Lähdin kävelemään, koska olin ollut koko päivän sisällä. Minulle oli kerrottu, että lähellä oli uimaranta. Omakotialueelta löysinkin kyltin, missä neuvottiin perille. Oli älyttömän kuuma, mutta en kehdannut mennä uimaan. Istuin koivun alla siinä missä hiekka vaihtuu ruohomättääksi. Katselin lapsien telmimistä vedessä ja ikävöin taas kotiin. Viihdyin rannalla varmaan tunnin ja lähdin kävelemään kotiin päin. Tuntui ihanalta

kun kukaan ei ollut tullut pyytämään nimmaria. Kävelin opistolle omakotialuetta pitkin ja aloin jo hyräillä musiikin mukana. Huoneessa oli jo hyvillä mielin. Kohta tuli ilmoitus tekstarista. Se oli Ninan tyttöystävältä Lauralta. ”Hei joku lähetti sinusta kuvan missä kävelet shortseissa ja topissa Mikkelin lähiössä laulellen jotain.” luki tekstarissa. Mukana oli kuvakin. Sen kuvan ottamisesta ei ollut mennyt kuin kymmenen minuuttia. Olisin taas seuraavassa lehdessä ja kuvaaja saisi viisikymppia kuvasta. Mietin lapseni vähentävän kiinnostusta minusta. Oli toisaalta hyvä että olin raskaana. Nina ja Laura oli kertonut vanhoista julkkiksista, jotka eivät enään kiinnostaneet. Mietin yrittäisinkö lehtiin takaisin kolmikymppisenä tilaamalla silikonirinnat ja ottamalla avioeron. Siksi olisi tärkeää että olisi vakityö, etten olisi pelkkien kirjojen varassa. Kuuntelin kappaleet Airan laulamina kolmeen kertaa ja nukahdin kuullokkeet korvissa.

Aamiaisella huomasin miten kaikki kurssilaiseni tervehti iloisesti sitä nelikymppistä tummaa naista. Hän alkoi näyttää miettivän epävarmalta. Pääsimme aamulla hyvään vauhtiin. Muut kurssit maalasivat auringon paisteessa öljyväreillä ulkona. Yhtäkkiä huomasin miten jokainen oppilaani oli tehnyt siitä naisesta mustavalkoisen kuvan. Hän näytti niissä kaikissa kuvissa vihaiselta. Mietin ensin, että tämä oli kiusaamista, mutta toisaalta, tuo nainen oli myös väheksynyt oppilaitaninkin. Yritin oppilaat saada tekemään heidän omia projektejaan. Aamupäivä sujui nopeasti. Kohta olimme taas siinä suurimassa ulkopöydässä syömässä. Outi alkoi kikattamaan kun se nainen meni tarjottimen kanssa ohitse. Huokaisin syvään. Muistin nyrpistelijät lehden. Ruokailun jälkeen yritin puhua järkeä oppilaille ja kerroin nyrpistelijät lehdestä. -Ei siinä ole mitään järkeä, että joku akka meitä vähätteleen. Sitäpaitsi nää ei ole edes näköisiä, se viisikyppinen Jussi sanoi. -Tommoinen akka pitää jättä omaan arvoonsa, totesin.-Mua on kiusattu aina. Olisi kiva kerrankin antaa takaisin, Outi sanoi hiljaa.-Ei me olla yhtään huonompia, kuin muutkaan tällä planeetalla. Mun mielestä meidä ei saa antaa sortaa itseämme, vaan on alettava taisteluun vääryyttä vastaan, Jussi totesi mahtipontisesti.-Nidotaan tilataideteos ruokalan kuistille! Outi kiljaisi.Kaikki nyökyttelivät mukana.-Onhan tää tietysti hauskaa, totesin ja kohta olimme ulkona laittamassa kuvia yhteen kuistin lyhyeen seinänpätkään. Kohta tilataideteos oli valmis ja istuimme kahville ennen muita kursseja. Kaikki toisen kurssin maalarit tulivat kahville yksitellen. Jokainen heistä pysähtyi seinänpätkän kohdalla.

Jokainen alkoi nauramaan nähtyään teoksen. Se nainen tuli melkein viimeisenä kahville. Hän pysähtyi kahvikupin kanssa seinän kohdalle ja vilkaisi sitä. Sitten hän käänsi päänsä meidän pöytään. Kuulimme kikatusta muista pöydistä. Katsoimme kaikki toiseen suuntaan hänen lähtiessään toiseen pöytään.-Tää on varmaan teistäkin hauskaa, nainen tiuskaisi kurssitovereilleen.-Älä nyt ota noin tosissasi aina, se lihavin nainen sanoi niistä. -Eihän ne sinusta olekkaan tehneet häpeäseinää.-Ei mulla ole mitään hävettävää. Mä en suututa ihmisiä, se lihava nainen vastasi.-Tää alkaa muistuttaa koulukiusaamista. -Kukas tän aloitti? Jussi huikkasi.-En mä menny sentään henkilökohtaisuuksiin.-Vähättelit vaan kaikkia meidän kurssilla olevia opettajaa myöten. Nyt me kerrottiin miltä sä näytät meistä, Jussi vastasi.-Nää siis hyviä, kun sä tunnistat itses? Outi sanoi iloisena.Olin varmaan ihan punainen kun yritin olla nauramatta. -Kyllä te olette typeriä, se nainen sanoi.-Kyllä te olette typeriä, Outi matki lässyttävällä äänellä.Minulta alkoi päästä kikatus. Kaikki muut alkoivat nauraa varmaan minun olemukselleni. Nainen suuttui ja poistui kahvikuppi kädessä asuntolan suuntaan. En saanut henkeä, kun minua nauratti niin kovasti.

Loppupäivä meni nopeasti. Pian oli ilta. Oli vieläkin kuuma, mutta ei jotenkin huvittanut lähteä uimarannalle. Tarvitsin kuitenkin liikuntaa. Menin autoon ja ajoin Mikkelin keskustaan. Ostin torilta jäätelöä ja kävelin ympärinsä. Katselin kaikkia pieniä kauppoja jotka sinnittelivät tässä kaupungissa. Tuli mieleeni kotikaupunkini. Illan mittaan torille tuli nuorisoa. Soitin kaupungilta Henrylle ja kerroin ikävästä. Henry naureskeli minulle. Pienen kävelylenkin ja puhelun jälkeen menin autolleni. Kolme noin viisitoista vuotiasta tyttöä otti kuvia toisistaan nojaten autooni. -Hei. Meinasin lähtee sillä autolla, sanoin kahdelle tytölle jotka nojasivat autoon.-Oii! minua lähimpänä ollut punahiuksinen likka huudahti.-Hei päästääkö me samaan kuvaan? hänen vaalea kaverinsa kysyi. -Tottakai, vastasin. -Mä tuun tähän teidän väliin, sanoin.-Siitä tuli hieno kuva, kolmas tyttö sanoi, joka otti kuvan.Hänellä oli myös punaiset hiukset.

-Voitaisko saada siskosta kanssa kuva. Se aina puhuu niin Iidasta. Sä oot ainoa julkkis, joka ei ole turhan ylpeä, punatukkainen tyttö sanoi ja tarkoitti kuvaajana olevaa sisartaan.-No sitte mä haluan kuvaan, jos on noin kiva fani, totesin. Sisko tuli viereeni seisomaan auton eteen.-Mikä sun nimi on? kysyin.-Sisko.-Niimpä tietysti, vastasin ja laitoin kädet hänen ympärille. Sisko yllättyi ja alkoi nauramaan. Kadulla meni poliisiauto, joka pysähtyi meidän kohdalla.-Hei tytöt. Hei Iida, naispoliisi huikkasi matkustajan paikalta edestä. -Hei, vastasin ainoana.-Oletko vielä sen Henryn kanssa? Hän on mun kurssikavereita poliisiopistosta.-Joo olen.-Sanotko terveisiä Tuulalta? Sun täytyy olla jotain hyvin erikoista, kun olet pitänyt sitä Henryä jo yli vuoden.En osannut muuta kuin hymyillä vastaukseksi. -Oli hauska nähdä. Sä oot nätimpi luonnossa, naispoliisi totesi ja auto jatkoi matkaa.-Kiitos sulle kuvasta, Sisko sanoi.-Eipä kestä kiittää, vastasin ja menin autooni.Oli äärimmäisen hyvä mieli. Paluumatkalla kuuntelin autossa, niitä uusia kappaleita ja yritin laulaa mukana. Mennessäni nukkumaan vatsani tuntui taas isommalta.

Torstait on aina kursseilla hienoja päiviä. Illalla kaikki kurssit pitäisivät kuistilla jonkunlaiset juhlat. Outi oli surullinen, kun ei päässyt juhliin. Alakerrassa oli laulukurssi, joka lupasi järjestää meille musiikkia. Käskin Outin pyytää vanhempansa mukaan iltaa istumaan. Päivä sujui iloisesti. Ruokatunnilla se vihainen nainen istui jo kuistilla, kun menimme syömään.-Sullakin alkaa olemaan jo kaljamahaa, se nainen sanoi, kun menin ohi tarjottimen kanssa. -Pitäisit huolta omista läskeistä, Outi sanoi takaantani. -Älä välitä tuommoisista, sanoin Outille.-Mä en pidä tuollaisesta, Outi sanoi.-Ei se tiedä, että mä saan vauvan. Se luulee mun lihonneen muuten.-Ihanko totta. Sehän on ihanaa, Outi sanoi iloisena.-Älä kerro, jos muut ei huomaisi. -Mitä me ei saada huomata? Jussi sanoi jo tullessaan pöytään.-Ei me kerrota, Outi sanoi.

-Jaa tyttöjen juttuja, Jussi totesi.Näin miten se nainen nyrpisteli, kun meillä oli ruokaillessa niin hauskaa. Iltapäivä tuntui kuluvan kuin itsestään. Ajattelin jo nyt kaipaavani seuraavana kesänä näitä kursseja. Kaipaisin varmaan näistä tulevaa palkkaakin.

Illalla pidimme taidenäyttelyn. Kaikki laulukurssilaiset tulivat katsomaan tekemisiämme. Myös toiselta taidekurssilta suurin osa ihmisistä tuli katsomaan. -Näähän on tosi jänniä harjoituksia, se paksu nainen totesi ihastuksissaan.-Mä taidan ensi vuonna tulla sun kurssille, sanoi se vaalea nainen joka oli katsellut minun autoani, sen vihaisen naisen kanssa.-Katotaan, jos ensi vuonna tulee kurssia, vastasin. -Nää näyttää semmoisilta hirveen virkistäviltä ja stimuloivilta harjoituksilta, se paksu nainen selitti.Kuvittelin mielessäni miten se vihainen nainen saisi lisää nyrpisteltävää, kun nämä kertoisivat näyttelystä. Menimme ajoissa siihen isoon pöytään ruokalan kuistille istumaan. Outin äiti ja isä tulivat meidän kanssa viettämään iltaa. Katselimme miten laulukurssi laittoi kaijuttimet ja laitteet paikoilleen. Kohta muita kursseja alkoi tulla kuistin muihin pöytiin. Yksi laulukurssin miehistä kuvasi koko ajan videokameralla. Kun kello oli yhdeksän, niin laulukurssi aloitti esiintymisen. Jokainen kurssilainen lauloi heistä jotain. Ihmiset viihtyivä kaikki oikein hyvin. Ilta eteni mukavasti. Kaikki yritti tarjota minulle juotavaa, mutta en voinut juoda muuta kuin kivennäisvettä. Jossain vaiheessa iltaa maalauskurssilaisetkin alkoivat esiintyä. -Eikö Iida mene laulamaan, kun se osaa ihan kaiken? se katkera akka sanoi. Huomasin miten hänen omatkin kurssikaverit menivät hiljaiseksi. -Emmä oikein osaa, sanoin.-Olethan sä tehnyt videonkin. Mene nyt vaan laulamaan, se nainen kärtti.-Sä nyt vaan haluat nähdä mun epäonnistuvan, totesin.-Ei täällä kukaan epäonnistu. Tule vaan laulamaan, tumma ja pitkä laulua opettava nainen totesi.-En mä osaa kuin Uralin pihlajan, sanoin.-Meillä on täällä uralin pihlajan musiikit ja sanat, nainen sanoi ja alkoi laittaa koneelle jotain levykkeitä.Menin nolon näköisenä kaikkien eteen nuottitelineen taakse. Laulun opettaja avasi mapin oikeasta kohdasta. En kehdannut sanoa että osasin laulun ulkoa. Musiikki alkoi soida ja aloitin. Laulaminen tuntui jotenkin väkinäiseltä.

-En mä nyt osaakkaan, sanoin kesken kappaletta nolona.Huomasin miten se vihainen nainen hymyili pirullisesti. Tuli mieleeni koulun yksinlaulut.-Hetkinen hetkinen. Älä mene mihinkään. Mä säädän vähän. Sä laulat selvästi eri sävellajista. No niin koitetaan uudestaan.-Auttaako se sekään, totesin ja ihmest tuntuivat nauravan lauseelleni.Kohta musiikki alkoi uudestaan ja aloiti laulamisen. Nyt se meni paljon paremmin. Kaikki, jotka olivat selin kääntyivät katsomaan. Laitoin silmät kiinni ja kuvittelin laulavani yksin mummon kanssa. Kun avasin simiäni, niin se yksi laukurssin mies kuvasi minua lähempää. Alkoi hymyilyttämään väkisin. Kappaleen loputtua kumarsin ja niiasin. Kaikki oppilaat taputtivat hirveästi. Olin varmaan taas punainen, kuin japaninlippu.-Aivan uskomattoman hieno esitys, lauluopettaja kuullutti mikrofoniin mennessäni paikalleni.-Se oli aivan uskomatonta. Mä kuvasin sua puhelimella, Outi selitti, hänen äitinsä hymyili vieressä. Se paksu nainen tuli toisesta pöydätä ja halasi minua takaapäin.-Sä oot aivan uskomaton. Saanks mä kysyä jotain? nainen supatti korvaani.En vastannut mitään katsoin vain Outia ja hänen äitiään.-Mä vaan ajattelin, että ootatko sä vauvaa, kun sä juot vain vishyä ja sun vatsa vähän pömpöttää, kun sä oot muuten niin täydellinen?Taisin pamahtaa ihan punaiseksi ja nyökkäsin. -No voi. Mä en taida ensi vuonna sun kursseille päästäkkään. -Eniten mun tulee ikävä näitä kursseja. Mä en pääse moneen vuoteen opettamaan noita.-Voi pääset. Eikö sillä lapsella ole mummoja, jotka hoitaa? paksu nainen kysyi.-Ne lellii sen ihan pilalle. Ei niille voi sitä jättää niille.-Voi sua, paksu nainen nauroi ja lähti omaan pöytäänsä. Pian Outi lähti vanhempiensa kanssa. Minä menin nukkumaan myös ja kuuntelin miten juhlat jatkuivat pihalla. Ensin loppui musiikki ja pikkuhiljaa puheensorina hiljeni.

Perjantai aamulla kaikki kurssilaiseni olivat kunnossa. Nyt otettiin taas loppukiri. Teetin nopeita tehtäviä. Laitoin kurssilaiset tekemään töitä kunnolla, ettei kukaan lähtisi ennen ruokailua ajamaan kotiin päin. Söimme yhdessä siinä isossa pöydässä. Muiden lähtiessä jouduin taas menemään toimistoon. Hyvästelin kanslistin, joka kertoi olleen yllättynyt kehuista, jotka kurssini oli saanut. Kello oli jo kolme ennen kuin pääsin matkaan. Uusi vaarini pyysi taas käymään. Halusin nyt suoraan kotiin, koska Henry oli siellä. Matka edistyi hitaasti. Lahden kohdalla alkoi ihan kamalasti tehdä mieli ranskalaisia perunoita.

Mietin niihin menevän turhaa rahaa. Muistin missä lahdessa oli Mäkkäri. Ajoin hampaat irvessä ohi. Oloa ei parantanut yhtään autoni navigaattori, missä huomasin nyt näkyvän nuo ravintolat pieninä logoina kartassa. Keravan kohdalla oli pakko poistua rampista. Kohta olin ostamassa hampurilaisateriaa isoilla ranskalaisilla. Söin ulkopöydässä silmät kiinni perunoita. Hampurilaisesta jäi puolet syömättä. Loppumatka sujui helpommin.

Avattuani kotioven hyvä mieli valtasi minut. Kohta oli pesukone päällä. Odotin innolla Henryn tuloa töistä. Katsoin kaapit läpi. Tulin hyvälle mielelle, kun Henry oli käynyt kaupassa. Aloin tehdä keittoa, koska minun alkoi tehdä sitä mieli. Pilkoin vihannekset kattilaan ja lisäsin siskonmakkarat. Kohta Henry saapui. Juoksin jo ovelle vastaan. Oli pakko halata ja haistella häntä.-Voi mikä vastaanotto, Henry totesi selvästi mielissään.-Mennään sisälle. Mä tein sulle keittoa, sanoin.-Meinasin mennä salille.-Ei se mitään. Sitä voi syödä myöhemminkin. Mä laitan sulle mehua, sanoin ja pitelin Henrystä kiinni.Talutin hänet sisälle ja pöydän ääreen. Olin sekoittanut mehua Liisan tekemistä mehuista ja laittanut sen jääkaappiin. Kaadoin Henrylle mehua ja istuin hänen viereensä. Nojasin hänen olkapäähänsä, kun hän yritti juoda lasista.-Johan on vastaanotto. Millaistahan se olisi, jos ei oltaisi nähty kuukauteen? Henry ihmetteli.-Sulle lähetti joku naispoliisi terveisiä sieltä Mikkelistä, sanoin ja nojasin samalla Henryn olkapäähän.-Jaa. Mitä sä nyt olet tehnyt? Ajoitko taas ylinopeutta?-Ei kun olin kävelyllä ja ne pysähtyi auton kanssa, ja se nainen laittoi terveisiä sieltä ikkunasta.-Oliko se Tuula?-Taisi olla. Joo oli.-Etkö ole mustasukkainen?-Joo, mutta peitän sen hyvin. En mä oikeestaan ole. Mä vaan haluan nojata sinuun. -Höh. Meinaatko nojata minuun koko illan.-Joo.-Sä oot ihana. Hiblasin hänen käsivarttaan ja siirsin käteni hänen ympärille.-Mä meinasin lähteä salille. Tuutko sä? Henry kysyi.

-En mä kun mä oon raskaana. Katso, sanoin näyttäen mahaani.-Oi. Nyt sen huomaa jo selvästi, Henry totesi ja laittoi ison kämmenensä napani päälle. Laitoin molemmat käteni hänen kämmenen päälle. -Vau. Tää on kiva juttu. Tässä menee ihan hiljaseksi, Henry jo kuiskasi.-Mua pelottaa synnyttää tämä.-Mulla on fiilis, että se menee ihan hyvin.-Mikä fiilis? Mä oon näin pienikin. Musta tulee sen jälkeen rupsahtanut paksuperse.-Ei sun äitikään ole rupsahtanut, eikä se mua varmaan haittaisi. Mä luulen että, susta tulee vaan paremman näköinen. -Sä oot ihana. Mä olen ottanut oikean miehen. -Mä lähden nyt sinne salille, ennen kuin tämä menee liian tunteeliseksi.-Mä halaan sua vielä, sanoin ja en olisi halunnut päästää irti.

Laitoin Henrylle aamiaista. Hän lähti jo ennen kuutta aamuvuoroon. Tiskasin heti aamusta ja lauloin samalla niitä uusia kappaleita. Piti yrittää piirtää lisää kuvia. Tiesin ettei kirjalla ollut kiire ja minulla oli jo paljon kuvia valmiina. Jotenkin päässä kuitenkin jyskytti tekemättömät työt. Katsoin pitkään valkoista paperia. Kohta paperille ilmestyi hahmoni, joka ajoi autoa ja lauloi. Autosta tuli nuotteja. Seuraava kuva oli edestä päin. Hamosta näkyi kitarisat. Kuvassa näkyi myös toisen auton tuulilasi ja sieltä tuijottava vanhempi pariskunta. ”Oho. Siinä meni hyvä julkisuuskuva. Noh. Mutta tää seuraava biisi on kanssa hyvä.” hahmo sanoi seuraavassa kuvassa. Viimeinen kuvakin oli edestä. Siinä oli vain oman auton tuulilasi. Auto oli täynnä Uralin pihlajan sanoja ja irtonuotteja, joita lenteli singahtaen avonaisesta kattoluukusta. Välillä huilasin ja mietin muuta. Kohta soi puhelin. -Aira tässä hei. Semmoista soitin, kun meillä olisi se studio vapaana huomenna ja ylihuomenna.-Huomenna on sunnuntai.-Niin, mutta mulla on äänittäjä. Tänään me äänitetään vähän soittimia. Jos sä tulisit tänne huomenna, vai olitko lähdössä kotiin käymään.-En mä nyt kun Henryllä on aamuvuoro. Voi olla, että mennään illalla kalaan tai jotain. -Hyvä. Tule huomenna kymmeneltä tänne.-Minne?-Tänne Lauttasaareen, Mä tekstaan sulle osoitteen. Ooko sä opetellut niitä lauluja?-Olen mä vähän.-Hyvä. Saadaan se täälä halvalla purkkiin kun muut on lomalla. Huomenna kymmeneltä.-Mä tuun, vastasin.

Tuntui jännältä vatsassa, kun ajattelin levyn tekemistä. Mietin miltä tuntuisi, kun ihmiset kuuntelisivat levyä. Mietin maksaisiko joku siitä jotain. Ajattelin sen joutuvan nopeasti marketin alelaariin. Mietin monia missejä ja malleja, joiden levyistä ei oltu kuultu sen koommin. Tämä olisi yksi niistä, joka ei ikinä pääsisi radion soittolistalle. Taas soi puhelin.-Vaari, vastasin iloisena, kun näin nimen näytöltä.-No hei Iida, Bo sanoi nyt valittamatta vaarittelustani. -Oletko voinut hyvin? onko kaikki kunnossa?-Aamuisin vähän oksettaa. Mä meen tarkastuseen taas viikon päästä.-Hyvä. Mulla olisi yksi ehdotus teille. Sulle ja sun miehelle.-Jaa? -Tossa mulla vapautui yksi asunto. Ne vuokralaiset lähti muualle. Mä ajattelin, että se sopisi teille hyvin.-Mitä siinä on vuokra?-Älä nyt siitä. Tulette vaikka tänään katsomaan sitä asuntoa.-Missä se on?-Se on tossa tien toisella puolella.-Katajanokalla. Ei mulla ole varaa sellaiseen asuntoon. -Enhän mä sulta mitään vuokraa ottaisi. Sä oot mun pojan tytär.-Ne on älyttömän kalliita asuntoja. Ei niitä ilmaiseksi anneta. Mä tiedän että sä oot liikemies. Ja mitä sun vaimo sanoo tähän?-Sekin haluaisi nähdä sitä vauvaa enemmän. Tulisitte edes katsomaan.-Mä kysyn Henryltä, kun se tulee töistä.-Etkö sä voi soittaa sille? Katsottaisiin sitä jo tänään.-Mä voin lähettää tekstarin. Ei sille oikein voi soittaa, jos siellä on jotain meneillään. -Mä nyt odotan illalla laita viesti, jos ette tule. Olo oli sekava puhelun jälkeen. Katajanokka tuntui kalliilta paikalta asua. Se oli hieno paikka, kun vaari asui siellä, mutta en tiedä miltä sielä tuntuisi asua lapsen kanssa. Tekstasin Henrylle viestin. Vastaus tuli melkein heti. Hän oli valmis katsomaan asuntoa. Mietin miltä tuntuisi, kun autoja kulkisi ikkunan alta koko ajan. En odottanut asunto asialta paljoakaan. Ehdin vielä tehdä kuvia ennen kuin Henry tulisi kotiin. Yritin käydä ulkona kävelyllä, mutta nyt ilma tuntui liian kuumalta. Katsoin tietokoneelta Iltalehden sivua, jossa povattiin helle-ennätystä. Henry tuli nyt aivan ajoissa. Tekstitin suoraan vaarille, että olimme tulossa. Henry sai taas ajaa minun autoa, kun menimme kaupunkiin. Harjoittelin koko matkan niitä uusia lauluja. Siellä kaupungissa oli ainainen tuttu ruuhka.

Parkkipaikka löytyi taas vaari talon edestä. Jouduin laittamaan taas kolikoita automaattiin, etten saisi pysäköintisakkoa. Taas sanat ovipuhelimeen ja kävely kolmanteen. -Oi Iida, Silvia huudahti jo ovelta. Halasin häntä, koska hän tuntui olevan täynnä rakkautta. Eteisessä Bo hyökkäsi halaamaan. Henri sai Silvialta kevyen halauksen ja Bolta reilun kädenpuristuksen. Arvasin oikein, kahvipöytä oli katettu valmiiksi meitä varten. Henry oli ihanan asiallinen pöydässä. Taas oli minulle ostettu niitä lihapiirakoita. Täällä ei sitä vahinkoa voisi sattua, että jäisin nälkäiseksi. -Niin vaari. Mikä se asunto juttu oli? kysyin, kun joimme kolmatta kupillista kahvia.-Joo. Mennään kohta katsomaan. Se on tossa ihan vieressä. Mä sen ostin joskus. Nyt siellä ei ole vuokralaista. Te voisitte muuttaa sinne.-Sä varmaan saat paremman vuokran muualta, Henry totesi minun nyökytellessä.-Kuulehan Henry. Mulla on ihan tarpeeksi rahaa. Mä haluaisin tän Iidan asuvan lähellä, että me nähtäisiin useasti, Bo totesi painokkaasti.Minulle tuli kiusallinen olo. Muistui mieleeni taas se vanhempieni huoltajuuskiista. -Jos te katsotte ensin sitä asuntoa ja mietitään sitten asioita, Silvia sanoi.-Onhan tää Silviankin asia, sanoin hiljaa.-Kulta. Mä haluaisin kanssa nähdä sinua ja miksei vauvaakin kanssa. Mulla on vain yksi sisko ja sekin asuu Amerikassa.-Katotaan sopiiko se asunto meille, Hery sanoi sovittelevasti.Kohta olimme kaikki kadulla kävelemässä. Menimme kadun yli ja ensimmäisen kulman taakse. Heti kuman takan oli rappukäytävä ja uusittu hissi. Ajoimme ylimpään kerrokseen. Ylimmäisessä kerroksessa oli vain kaksi ovea. Bo otti avaimet taskustaan ja avasi ulko-oven. Sisällä haisi uudelta maalilta. -Ooh! pääsi suustani. Kaikkialla oli parkettilattia. Jokaisessa huoneessa oli uudet tapeetit. Keittiökin näytti uudelta.-Täälähän on huoneita enemmänkin, Henry totesi. -Mulla ei ole ikinä varaa tähän. Ei ikinä, sanoin ja katselin ikkunasta kaupunkia. Merenlahdella näytti menevän Korkeasaaren lautta. -Mulla on varaa, Bo sanoi.-Ei me pystytä millään maksamaan vuokraa, mikä tästä tulee, vastasin.-En mä teiltä mitään vuokraa halua. Muuttaisitte vaan tähän lähelle, että nähtäisiin useammin, Bo selitti.En tiennyt mitä ajatella.

-Joudunko mä nyt vaikeuksiin, kun poliisi ei saisi vastaanottaa mitään ilmaista.-Perkele, Bo sanoi, eikä kuullostanut yhtään ruotsalaiselta. -Ethän sinä mitään saa. Sun tyttöystävä saa ja sinä asut sen luona, Bo jatkoi.Katsoimme Henryn kanssa toisisamme silmiin.-Muuttuuko asia, jos Henryn vaimo saa jotain? kysyin.-Siis mitä te nyt oikein tarkoitatte? Bo kysyi.-Oho, Silvia sanoi ja varmaan ymmärsi mit ajoin takaa.-Me mentiin Henryn kanssa naimisiin viikko sitten, töksäytin.-Jaa. Oho. En tiedä mitä sanoisin, Bo totesi.-Onneksi olkoon, Silvia sanoi ja halasi minua. -Niin. Onneksi olkoon, Bo sanoi ja halasi Henryä. -Te ette sitten kutsuneet häihin, Bo sanoi.-Ei sielä ollut kuin me. Ja naapuri joka yllätti meidät sielä käytävällä, kun se on töissä siinä virastossa. Me ollaan niin kuin kahdestaan naimisissa. Ei kukaan muu vielä tiedä. Ette vielä kertoisi. Kaikki haluaa sitten järjestää jotain. Me ajateltiin että lapsi syntyy avioliitossa, selitin.-Se on kulta sun oikeus tehdä niin kuin sä haluat, Silvia sanoi.-No. Kun tässä alettiin rehelliseksi niin minunkin täytyy kertoa, että mä ostin tämän asunnon vasta äskettäin. Minulla kun ei ole ikinä ollut lapsia, niin mä ajattelin, että näkisin teitä useammin, Bo totesi nolona.-Voi ei. Laitoitko sä kaikki rahat tähän, että me muutettais sun naapuriin? kysyin.-No en. Älä sellaista mieti. Minä saan tämän vuokralle heti ja tästä on jo tarjottu mulle ennemmän, mitä minä maksoin, että älä ota paineita. Minun rahat ei heti lopu, Bo selitti.Tuntui kummalta ajatella, että jollain oli rahaa ostaa asuntoja, niin kuin minä ostaisin kenkiä, tosin en ollut niitäkään viitsinyt ostaa, koska säästin asuntoa. -Ei teidän ole pakko tänne muuttaa, jos te ette halua. Me vaan ajateltiin, että nähtäisiin sua enemmän, Silvia totesi.-Ei mulla ole varaa vuokrata tämmöistä, vastasin.-Et sä mitään vuoraa maksa. Me ostettiin tämä sulle, Bo sanoi.-En mä kehtaa ottaa sulta ilmaiseksi mitään, sanoin.-Mä kehtaan. Muutetaan tänne ja viedään lapsi välillä Silvialle hoitoon ja loppuviikosta mun äitille, Henry totesi.-Mulla on nyt pää täynnä. Mun pitää miettiä tätä. Mä tunnen itseni tyhmäksi, kun en oikein käsitä tätä, sanoin.

-Jos mä vien Iidan kotiin miettimään. Nyt on vatsa täynnä ja pää täynnä. Soitellaan puolin ja toisin, Henry sanoi. Poistuimme samaa matkaa ulos. Halasin vielä vaaria ja Silviaa, ennen kuin istuin autoon. Paluumatkalla en laulanut musiikkia.

Istuin vain sovalla ja mietin.-Kulta. Mikä nyt on? Henry kysyi.-Mä en ymmärrä.-Mitä sä et ymmärrä?-Miten joku voi ostaa asunnon ja antaa toisen asua siinä ilmaiseksi, tai halvalla, kun saisi muualta enemmän, mietin ääneen.-Mä käsitin, että Bo halusi antaa sen sulle omaksi.-Täh?Pääni tuntui pyörivän.-Eikö mene tajuntaan? Henry kysyi.-Mitä se mulle sitä antaa?-Se mies on sun vaari. Sä oot sen ainoa sukulainen. No ehkä isäsi on kanssa. -Mutta jotain noin arvokasta. En mä voi ottaa sitä.-Olisihan se kivaa, että meidän lapsi saisi jotain kanssa, kun meitä ei enään ole.-Jaa. Nyt alkaa vähän aavistusta tulla siitä mitä sä tarkoitat. Mä tunnen itseni tyhmäksi.-Onhan toi ihmeellistä. Ihmiset tahtoo vaan antaa sulle kaikenlaista, kun sä oot niin söpö. Saithan sä autonkin siltä yhdeltä naiselta. Antaahan sun äitikin sulle vaikka silmän päästään. Mäkin haluan antaa sulle munaa aina välillä, kun sä oot niin sen tarpeessa.-Jaa. Musta tuntuu että mä olisin sen tarpeessa.-Onkohan tää hyvä, kun sä oot raskaana ja kaikkee.-Tänne sieltä. Sä oot mun-Oooh!

Aamulla laitoin puuroa, ennen kuin Henry lähti töihin.-Herran jestas. Mun pitää tänään mennä sinne studiolle. Ihan unohtui, kun eilen oli niin kumma päivä, sanoin kesken puuronsyömisen.-Hyvä ettei tarvinnut kuunnella sitä huokailua koko yötä, Henry totesi.-Mitä mä sanon mun vaarille?-Mietitään yhdessä illalla. Yritä pärjätä siellä laulamassa, Henry sanoi ja nousi pöydästä. -Jännittää.

-Kohta mulla on yksi suukoteltava lisää, Henry totesi ja antoi minulle pusun.-Hei. Mun on ikävä jo nyt, sanoin hänen lähtiessään.Heti oven mentyä kiinni otin sen vihon esille, mihin olin tekstannut laulun sanat. Minulla oli kolme tuntia aikaa kerrata lauluja. Kuuntelin ensin ne kolmeen kertaan ja sitten yritin laulaa ne ulkoa. Aluksi takertelin vähän mutta miettiessäni sanat tulivat nopeasti mieleen. Välillä yritin pitää taukoa, mutta siitä ei tullut mitään hermostumiseltani. Onneksi vuoraisäntäni olivat mökillään viikonlopunvietossa. Heidän ei tarvinnut kunnella sunnuntaiaamuna moista mölinää. Viimein kello oli yhdeksän ja lähdin ajelemaan Lauttasaarta kohti. Sunnuntaiaamuna ei ollut pahemmin ruuhkaa, joten olin puolituntia ennemmin paikalla. Yllätyksekseni Aira viittoili jo ovenraossa. Pääsin suoraan kahville. Aira näytti juuri heränneeltä.-Ootsä nukkunut täällä? kysyin.-Joo me oltiin tuolla saunaosastolla iltaa viettämässä, mutta älä kerro kelleen. Muut on lomalla, Aira selitti samalla kun menimme kolmikerroksisen talon ylimpään kerrokseen. Ympärillä oli samanlaisia teollisuusrakennuksia. Tästä näkyi merelle ja niemeen, mistä Tallinnan laivat lähtivät. Täällä oli ihan keittiö mihin Aira oli laittanut kahvia ja aamiaista. Joimme kahvia ja katselin merelle missä meni muutama purjevene. Kohta eteisestä kuului tulian askeleita. -Terve Iida. Mä oon Sepi. Mä äänitä sun biisit, hoikahko aika komea mies sanoi. -Terve, vastasin ojentaen kättäni. Vilkaisin Airaa, joka katsoi lattiaan, mistä arvasin hänen viettäneen yönsä Sepin kanssa. -Kävin hakemassa meille vähän juotavaa ja itselle tupakkaa, Sepi selitti.-Mä meinasin, että ensin äänitetään ne tutut laulut, niin saadan niihin hyvät äänet ja sitten muihin tulee mitä tulee, Aira sanoi.Nyökkäilin, kun enosannut sanoa mitään.-Älä Iida hermoile. Täällä ei ole muita, Sepi arvasi oloni.-En mä ole tehnyt ikinä levyä, sanoin.-Ei tämä niin ihmeellistä ole. Toisista levyistä tulee parempia ja toisista huonompia. Mä katoin sitä teidän videota ja luulen että tästä tulee ihan hyvä, Sepi sanoi.

Kohta olin siinä huoneessa, missä oli ikkunat merelle. Siellä oli vain mikrofoni mihin lauloin. Aloitimme helpoimalla, eli mieli biisilläni. Välillä Aira kävi säätämässä mirofonia ja neuvomassa lauluasentoa. Pian kappale vaihtui ja sain vettä. Toisena kappaleena lauloin sen Aikaan sinikellojen. Teimme kaikki kappaleet läpi ja olin tosi tyytyväinen. Vein Airan ja Sepin syömään. Menimme Kiinalaiseen ravintolaan keskustaan. Henry soitteli perääni, kun

oli tullut jo töistä. Huomasin selittäväni päivän tapahtumia, kuin pikkutyttö. Henry lähti salille, kun ei viitsinyt odotella minua. Olin iloa täynnä kun pääsin kotiin. Kun Henry tuli kotiin, niin tein hänelle ruokaa. -Se lehtimies oli oikeassa. Minä olen onnen poika. Ei sun tarvitsisi mulle laittaa ruokaa, mutta teet sitä kuitenkin, Henry totesi.-Ei tässä mene kuin pari minuuttia. Mä tykkään kattella, kun sä syöt. Samalla mä voin kertoa miltä tuntui tehdä levyä, huomasin selttäväni samalla kun paistoin perunoita.Olin aikaisemmin tehnyt Henrylle eväitäkin, mutta häntä hävetti kun työkaverit olivat huomauttaneet gourmee eväistä. Joskus tein vielä salaa eväät. Silloin Henryn työkaverit väittivät Henryn tehneen hyvän työn makuuhuoneessa. Laitoin ruuan lautaselle Henryn eteen. -Etkö sä syö mitään? Henry kysyi.-Ei mä söin kaupungissa. Mä vaan katon kun sä syöt.-Oot sä miettinyt sitä asuntoa?-En mä ole ehtinyt.-Se sun vaarisi soitti äsken ja sanoi, ettei hän aijo olla vaivaksi, vaikka me muutettaisiinkin naapuriin. Hän vaan halusi auttaa. -Mitä mieltä sä oot?-Mä muuttaisin sinne mielelläni. Tosin salille olisi pitempi matka. Ei tuollaista tuuria satu toiste.-Muutetaan sitten. Meidän vaan pitäisi sitten hankkia huonekkaluja. Nää on kaikki Saanan tavaroita. -Ostetaan pikkuhiljaa. Täytyy sille vauvallekkin jotain hankkia. -Sille tuo äiti Liisan kanssa vanhat kamat. Kärrit on ostettu ja hoitopöytä hankittu. Yksi puhelin soitto ja helistimet on rivissä missä mä haluan. -Joo ja jos sieltä jotain uupuu, niin Laila kyllä paikkaa loistavasti, Henry totesi.-Soita sä ja sano, että me muutetaan sinne. Mä kerron Saanalle. Tässä on kyllä ollut ihan mukava asua. Olisin mä kyllä halunnut ihan oman asunnon.-Sä varmaan saat sen omaksi.-Mä tarkoitin semmoisen, jonka mä olisin itse maksanut, sanoin.-Ei tää sua sen huonommaksi tee. Sun vaarilla ei ole muita sukulaisia. Sä oot tärkeä sille. Ja mulle ja sun äidille. -Mua hävettää saada aina kaikkea, sanoin.-Sua hävettää vain siksi, kun kaikki oli sulle koulussa kateellisia.-Mistä sä tommoisen jutun keksit.

-Se Liisa kertoi, että kaikki tytöt koulussa kiusasi sinua, kun pojat piti susta. Sen takia sua hävettää aina kun sä saat tai saavutat jotain. Niistä kateellisista jokainen ottaisi vaariltaan lahjoja, jos niillä olisi vaari, joka niitä pystyisi antamaan.-Oks mulla joku trauma?-Itse sä sanot ettei mun tarvitse välittää mun siskoista. Niin ei sunkaan tarvitse välittää mitä mieltä ihmiset on sun asioista. -Mä meen sanomaan Saanalle, että me muutetaan. Soita sä sille mun vaarille. -Sun pitää sanoa, että sä pidät siitä, Henry sanoi. -Mä soitan huomenna ja kerron.Olo oli sekava. Kävelin Saanan ja Jorman oven taakse ja soitin kelloa. Näin heidän Volvon jo pihalla, eli he olivat tulleet jo mökiltä. Kohta ovi aukesikin. -No hei Iida. Vai pitäiskö sanoa rouva Iida, Saana sanoi iloisena.-Hei ja anteeksi, että näin myöhään koputtelen.-Ei nyt ole myöhä tule sisälle. Onko sulla huolia? Saana kysyi avatessaan ovea enemmän.-Tule Iida sisälle. Juodaanko kahvia? Jorma huikkasi eteisestä. Minun täytyi mennä sisälle selittämään asiani. -Emmä nyt kahvia. Mulla oli asiaakin, selitin eteisessä.-Tule peremmälle istumaan. Saana onko meillä mitään hyvää tarjota? Jorma jatkoi. -Ei tarvii mitään. Kun mä sellaista, että me muutettais pois pian, sain kakaistua.-Älä? No se on ikävää meille, mutta varmaan mukavaa sulle? Saana sanoi ja alkoi ladata Moccamasteria.-Älä nyt ala mitään kahvia tekemään. Henrykin ihmettelee kohta mihin mä jäin.-Käsketään sekin kahville. Mä käyn kysymässä, Jorma teki lähtöä.-Se puhuu puhelimessa mun vaarin kanssa siitä asunnosta.-Ai. Mihin te muutatte? Saana kysyi ja laittoi jo mitalla kahvia suodattimeen.-Katajanokalle.-Sehän on kiva paikka, Jorma totesi.-En mä tiedä onko se lapsen kasvatukseen hyvä paikka. On siinä ainakin vaari lähellä. -Onko siinä asunnossa monta huonetta? Saana kysyi.-On, vastasin.-Kuinka monta? Jorma kysyi.-En mä laskenut. Varmaan neljä tai viisi. En mä tiedä.-No. Isompi asunto kuitenkin, Jorma sanoi sovittelevasti. -Se on vissiin rikas se sun vaari, Saana järkeili.-En mä tiedä sitäkään. En mä ole kysynyt.

-On se jos sillä on tollainen asunto antaa noin vaan, Jorma sanoi.-Mun on epämukavaa puhua toisten rahoista. Hävettää ottaa se asunto, mut Henry sano...-Iida. Ei sulla ole mitään hävettävää. Sä oot sen ainoa perillinen. Tottakai sä muutat sinne. Onnea vaan, Saana keskeytti. -Joo onnea vaan. Koska te muutatte? Jorma kysyi.-Kai me pian. -Käske Jorma se Henry kahville. Mulla tulee tosi ikävä teitä. Varsinkin sua Iida.

Aamu sujui kuin ennenkin. Aluksi Henrylle aamiainen. Sitten katselin vaatteitani. Jotenkin ne tuntuivat nuhruisilta. Laitoin vaatteet pyykkikoriin ja katsoin kaapista uusia. Tänään levy-yhtiön johtaja tulisi lomalta ja oli neuvottelu. Mitään sopivaa ei tuntunut löytyvän. Nyt varsinkin vatsani tuntui pömpöttävän. Pinon alimmaisena löytyi äidiltä saamat mustat farkkuhaalarit. Niissä oli lahkeet leikattu polven yläpuolelta. Löysin mustat lakeerikengät, joissa oli matala korko. Niihin sopi valkoiset lyhyet sukat, joiden varret ikäänkuin rönsyilivät kengistä. Laitoin hiattoman valkoisen paitapuseron, koska oli vielä kuuma. Otin mustan jakun autoon varmuuden vuoksi. Vaihdoin kynsilakan mustaan. Yritin hoitaa itsellani liikenaiselle sopivan meikin. Harjasin tummat hiukseni siististi ja laitoin sellaisen pannan otsaan pitelemään niitä. Pian olin taas ajamassa Mukkiniemeen ja siitä Lehtisaaren ja otaniemen kautta Lauttasaareen. Nyt maanantaina liikennettä oli paljon enemmän. Tunsin itseni tärkeämmäksi, kun menin kymmeneksi hoitamaan asioita levy-yhtiöön. Olin pitänyt enemmän säännöllisestä työstä äidin ravintolassa. Siellä aika kului koko vuoron ajan kuin siivillä, eikä tarvinnut kuin tarjoilla.

Parkkipaikkaa ei ollut niin helppo löytää. Nyt katu oli täynnä autoja. Auto täytyi jättää naapuritalon eteen. käänsin aurinkosuojan alas ja siiinä oli suoja peilin edessä. siirsin suojan sivuun ja pieni lamppu syttyi pienen peilin vieressä. Tarkastin huulipunan ja ripsivärin. Yhtäkkiä näin Henryn hahmon takapenkillä tai luulin nähneeni. Kirkaisin ja katsoin taakseni. Penkki oli aivan tyhjä. Kylmä aalto kulki lävitseni. Joku koputti ikkunaan. Kirkaisin uudestaan. Aira seisoi ikkunan vieressä. Avasin oven.-Mitä sä täälä huudat? Olenko mä noin pelottava? Aira naureskeli.-Ei ku mä olin omissa ajatuksissa. Mun on kylmä. Mä otan bleiserin päälle, selitin nolona.-Oot sä tulossa kipeeksi? Ei täälä kyllä kymä ole, Aira puheli kun otin jakkuani takapenkiltä.-Kyllä mä vissiin olen kipee. Kylmää koko vartalon läpi ja taidan nähdä harhoja.

-No menet heti neuvottelun jälkeen lepäämään kotiin, Laitoin puhelimeni äänettömälle ja huomasin siinä virran olevan vähissä. Kiipesimme taas sen talon ylimpään kerrokseen. Nyt toimistossa oli kaksi naista. Aira esitteli minut heille.-Tässä on taiteilija Iida. Lahjakkaimpia ihmisiä jonka tunnen, Airan piti selittää.-Jaa. Mä näin sut linnan juhlissa. Sä olit tyrmäävän näköinen, niin kuin nytkin. Onko toi musta joku taiteilijoiden juttu? vaalea komekyppinen nainen kyseli.-Ei kun nää oli ainoot puhtaat vaatteet, selitin.-Mä oon Anne ja tää on Laura, vaaleaverikkö esitteli yli nejäkymppisen pinatukkaisen pullean työkaverinsa. -Mennään katsomaan herra johtajaa, Aira sanoi puoli leikillään.Johtajan huoneen ovi oli auki. Sisältä löytyi iso pöytä joka oli sekaisin. Seinät oli päällystetty jollain puupaneelilla. Ympäri huonetta oli kehyksiä joissa oli kultalevyjä. Huoneessa oli myös nauvottelupöytä ja kuusi tuolia. -Ahah. Terve, totesi viisikyppinen laiha mies nosti katseensa pöydän takaa. Mies nousi kätteleämmää. Hänellä oli lyhythijainen kauluspaita, jota ei oltu laitettu ruttuisten bermurashortsien sisään. -Ilkka, Mies totesi kätellessään.-Iida vastasin hiljaa.-Ei mua tarvii pelätä. Mulla on sun uusimmat sarjakuvat. Olisi pitänyt ottaa mukaan, niin olisit saanut laittaa nimmarin. Mun siskontyttö on oikein superfani, mies selitti ja viittoili meitä samalla istumaan Airan kanssa. -Kahvia?-Ei mulle, vastasin.-Joo mäkin join äsken tuolla kiskalla, Aira vastasi. -Niin mä kuuntelin Sepin kanssa sen teidän äänityksen ja se on ihan hieno. Valitettavasti se ei kuitenkaan välttämä aina takaa hyvää myyntiä. Tässä kulut on kuitenkin aika pienet, kun Aira ja Sepi teki tän ihan talkoilla, Ilkka selitti ja en ymmärtänyt mitä hän tarkoitti.Ikkunasta ei näkynyt paljon merelle. Siellä näkyi vain viereisen talon seinä jonkin matkan päässä ja siellä samanlainen konttori. -Niin. Mullä olisi tässä samanlainen sopimus kuin Airallakin on. Voit tutustua siihen ja ja kirjoittaa sitten, Ilkka puheli ja näytti paperipinoa.-Joo mun siskoni Nina luki jo paperit ja sille kelpasi, Aira totesi. -En kai mä jää mitään velkaa jos levy ei myykkään? kysyin kun selasin papereita.-Ei sitä tarvitse vielä tänään kirjoittaa, Aira sanoi. -En mä usko, että tästä muutenkaan mitään tulee, vastasin ja laitoin nimeni alle.

-Niihän se on että kymmenestä yksi levy tuottaa. Tää voi tuottaa paremmin, kun tää tehtiin niin pienillä kuluilla, Ilkka kertoi.-Mun täytyy kiirehtää kotiin kun kylmää niin lujaa, vastasin.-Onko sullä kuumetta? Aira kysyi. -Ei tää siltä tunnu. on vaan ahdistunut olo.-Ole varovainen, kun sä odotat vauvaakin. Menet heti lääkäriin, jos jotain sattuu, Aira selitti.Yhtäkkiä olo helpotti. -Nyt se meni ohi, sanoin.-Hyvä. Pitäisi päättää siitä kannesta. Mä käsitin, että sä teit Airan levyyn kannet. Haluatko tehdä tähän itse, vai miten tämä hoidetaan? Ilkka kysyi.-Mulla oli idea, Aira sanoi. Kohta hän kaivoi kassiaan. -Tässä. Mun siskon naisystävä lähetti tämmöisen kuvan. Se Laura on yhdessä juorulehdessä töissä. Joku nainen on lähettänyt sinne kuvan tatuoinnistaan. Iida on joskus piirtänyt sille tälläisen kuvan käsivarteen ja se nainen saman tien tatuoitsi sen nimmaria myöten. Mä ajattelin tätä kuvaa levyn kanteen.-Herran jestas, pääsi suustani, kun ajattelin jonkun ottaneen minun tekemän piirrustuksen ikuisesti iholleen. Muistin nyt sen naisen sieltä Oriveden ankeasta ravintolasta. -Tuolle pitäisi saada kyllä ilmainen levy.-Sillä naisella on oikeus tuohon kuvaan. Pitäisi olla yhteystiedot ja kysyä antaako hän tuon kuvan käyttöön, Ilkka mietti ääneen.-Toivottavasti mä en ole aikaansaanut uutta muotia, mietin ääneen.-Onhan tuo parempi hahmo kuin moni muu. Hommaa se osoite niin kysytään kuvaa, vaikka mä olen varma, että hän sen kun antaa käyttöön, Ilkka selitti.-Mä oon kanssa melko varma, Aira sanoi.-Oliko muuta vielä, kun minua ahdistaa niin. Pitäisi päästä kotiin, selitin.-Menen vaan, jos sulla on huono olo. Soitellaan, jos jotain tarvii, Ilkka sanoi katsoen minua säälivästi.

Pääsin matelemaan kehätietä takaisin päin. Autossa ei enään tuntunut yhtään kylmältä eikä pyörryttänyt. Oli kevyt olo, kun koti lähestyi. aurinko ei paistanut pitkästä aikaa. Kohta poistuin Pakilan rampista ja ajoin tuttua katua toiseen päähän. Kohta muuttaisin pois täältä. Kurvasin pensasaidan taakse ja yllätyin. Pihassa seisoi poliisin iso pakettiauto. Ensimmäisenä tuli mieleeni, että Henry oli unohtanut jotain. Nousin iloisena autosta. Maijan ovi aukesi ja sieltä asui tuttu naispoliisi ulos. Näin sekunnin sadasosassa hänen

kasvoiltaan, että nyt oli kaikki asiat vinossa. Hän otti kaksi askelta suuntaani ja polveni tuntui pettävän.-Eikä. Eii!-Iida, Emila sanoi ja laittoi kädet minun ympärilleni.-Ei Henry ole kuollut, sanoin.-Iida. Hery on ammuttu ja kuollut, Emilia sanoi ja alkoi itsekkin itkemään. Lysähdin polvilleni ja minua huimasi. En meinannut saada itkemiseltäni henkeä.-Me viedään sut sisälle ja sänkyyn, miespoliisi sanoi vieressä.Avaimet tippuivat kädestäni kun yritin ojentaa niitä. Tunsin lentäväni ilmassa, kun miespoliisi kantoi minut sisälle ja sohvalle. Samalla hetkellä ulkona alkoi sataa. Emilia istui viereeni ja rutisti minua.-Onko sulla ketään joka tulisi sun kanssa tänne? Tuntui että olin vain iso nenä josta tuli räkää. Kohta minulla oli vessapaperia, johon niistin.-En mä voi jäädä yksin, kun mä oon raskaanakin, rääkäisin.-Voi Iida, Emilia huokaisi.-Kyllä sun pitäisi soittaa jollekkin tutulle. Mikset sä vastannut puhelimeen, kun me soitettiin? miespoliisi kysyi, jonka muistin Liimataiseksi pikkujouluista. -Varmaan akku tyhjä, niiskaisin. -Mä en uskalla jättää sua yksin. Soitanko mä sun äidille? Emilia kysyi.-Voi ei. Henryllä on äitikin, aloin itkeä uudestaan.-Mä laitan tän sun puhelimen lataukseen. Anna tänne se, Liimatainen komensi.Etsin kännykkääni bleiserini taskusta. Tajusin takkini menevän ryppyiseksi ja se oli melkein uusi. -Mä haluun tän takin pois ja henkariin. Kohta Liimatainen piti kännykkää käsissään ja siihen meni latausjohto. -Eilen kaikki oli hyvin. Uusi asunto ja kaikki, sanoin jonnekkin varmaan lähinnä itselleni.-Pitääkö sun nyt luopua siitä? Emilia kysyi. -Tai älä mieti sitä nyt.-Ei, kun se on mun vaarin. En mä enään tiedä minne mä muutan ja menen, puhuin sekavana.Liimatainen puhui jotain kännykkääni. En tiedä kenelle hän jutteli. -Tänne tulee sun kaverisi Nina. Mä puhuin sun äitille. Sekin tulee sua katselemaan, Liimatainen sanoi.-Se Nina joutuu aina mua auttamaan. Huono olo, tuli suustani.-Mä laitan sulle lasin vettä. Pääsetkö sänkyyn?, Emilia kysyi.

Kävelin makuuhuoneeseen ja tuntui kuin joku muu olisi liikuttanut jalkojani. Rojahdin sänkyyn ja aloin taas itkemään. Lakanat tuoksuivat Henrylle. Kohta Nukahdin ja Emilia istui sängyllä. Heräsin keskusteluun.-Nina, tuli suustani.-Voi Iida, Nina huokaisi.-Meidän pitää lähteä. Nina lupasi katsoa sun perään, Emila totesi ja teki lähtöä.-Meiltä tulee vielä joku käymään huomenna tai lähitulevaisuudessa. Liimatainen sanoi ovelta ja kohta he olivat poissa.-Iida. Haluaistko kahvia tai teetä. Mä en osaa paljon muuta laittaa, Nina sanoi. -Jos mä laitan. Mä osaan paremmin, sanoin ja nousin ylös sängystä. Käteni tärisivät kun mittailin kahvia. Räkä alkoi taas yhtäkkiä valua nenästäni. En tajunnut kuinka kauan kyyneleet olivat tulleet silmistäni. -Anna mä, Nina sanoi ja ohjasi minut istumaan ruokapöydän ääreen.Kohta kahvi korrahteli keittimessä. -Mitä mä nyt teen?-Juot kohta kahvia.-Mä tarkoiti elämässä.-Täytyy järjestää hautajaiset. Sun pitää varmaan sopia sen Henryn äitin kanssa.-Mitä sopia? kysyin vaikka minulla joku käsitys oli asioista, mutta nyt en saanut yhdestäkään järkevästä ajatuksesta kiinni.-No jos te olisitte naimisissa, niin sä olisit virallisesti lähiomainen, mutta nyt Henryn vanhemmat on.-Me oltiin, tai ollaan naimisissa.-Mitä?-Me käytiin maistraatissa. Saana oli todistamassa.-Oho. No sitte sinä hoidat asiat. Tai minä ja sun äiti auttaa. -Mitä kello on? kysyin.-Se on kohta kolme. -Tähän aikaan mä aina aloin miettimään mitä mä laittaisin Henrylle syötävää. Nää aamuvuorot oli ihanimpia. Mä menin joskus sen mukana salille ja Henry komensi minua sielä. Mä olin mustasukkainen, kun naiset katsoi sitä. Välillä mä tunsi itseni hyvin onnekkaaksi, puhelin ja mietin miten Laila itkisi, kun hänelle soitettaisiin poliisilaitokselta.-Ota Iida kahvia, Nina sanoi ja näytti mukia edessäni.-Aina sä saat pelastaa mut. -Mitä sä tollasia, Nina sanoi.

-Mä en ikinä auta ketään. Musta on vaan vain vaivaa, sanoin.-Mitä mä oon sua kuunnellut, niin sä olet kaikkien pikkutyttöjen sankari. Sun äidille sä ole maailma tärkein ihminen. Kohta se tulee tänne ja tumppaa sut pullaa täyteen.-Sekin vielä. Musta on vaan harmia koko ajan.-Ei ole. Sä oot vaan ahdistunut. Pitäiskö mun soittaa sille sun lääkärille?-Mitä sä sille?-Saisit nukuttua. Kohta ovikello soi ja arvasin, että sielä olisi äitini. Äiti ei hössöttänyt yhtään nyt vaan oli oikein asiallinen. Päätin lähteä kotiin yöksi, koska koko asunto tuoksui Henrylle. Meninmme Ninan kanssa Lauttasaaren kautta ja kävin tutulla lääkärillä. Äiti meni omalla autlla edeltä kotikaupunkiini. Kävimme apteekin kautta. Nina ajoi ja otti studiolta Airan kyytiin. Matka tuntui pitemmältä kuin olikaan. Katselin nyt kaikkia maisemia tarkemmin. -Lakuja. Tekee mieli lakua, pääsi suustani jossain puolen matkan kohdalla.-Hyvä, Nina sanoi.-Mitä hyvää siinä on? Mä haluun niitä ihan mielettömästi. Vähän niinkuin mulla olisi kova jano, vastasin.-Se on merkki siitä, että sä ajattelet muutakin, Nina vastasi etupenkiltä.-Pysähdytään ABC-llä ja ostetaan sulle laukuja, Aira sanoi.Puhelimeni alkoi soimaan. -Se on Laila. En mä pysty vastaamaan, rääkäisin.-Anna mulle se, Nina sanoi.-Et sä saa autollessa puhua luuriin, väitin.-Jos te ette kerro kenellekkään, niin ei ongelmaa. Tänne se puhelin, Nina sanoi käskevästi ja ojensi puhelimen automaattisesti.-Nina Iidan puhelimessa...Iida voi vähän huonosti...Mä ymmärrän, että sinäkin voit. Me ollaan menossa kotiin...Niin äitin luo. Me käytiin lääkärissä ja nyt Iida on huonona...Mä kysyn. Iida voitko puhua?Nyökkäsin. Nina ojensi puhelimen.-Iida, vastasin.-Miten sä jaksat? Laila kysyi kuiskaten.-Sunkin ääni kuullostaa murtuneelta. Mä kuulemma selviän, kun haluan lakritsaa.-Ainoa hyvä juttu tässä on, että sä saat lapsen. Ole nyt varovainen. Vahinko, että te ette ehtineet naimisiin.-Ehdittiin me.-Täh? Mitä?

-Mentiin pari viikkoo sitte, vai koska se oli naimisiin.-Ette kertoneet mulle mitään, Laila sanoi itkien.-Piti kertoa. Me kun säästettiin asuntoa, niin ei ollut rahaa juhliin. Ajateltiin, että lapsi saisi Henryn nimen, sanoin ja olin keksinyt nimihomman loiventamaan iskua.-Kai mä pääsen ristiäisiin, Laila jo vaikeroi ihan hiljaa.-Totta kai. Laila. Älä Laila murene. Sun pitää mennä lääkäriin. Mäkin kävin. Onko siellä ketään sun kanssa?-Kuka järjestää hautajaiset?-Minä, vastasin varman tuntuisena, vaikka en tiennyt oliko minusta siihen.-Iida mä ihailen sun vahvuutta, Laila sanoi ja sulki puhelimen.Aloin itkeä. Kokosin itseäni ja soitin Julialle. Käskin hänen mennä käymään ja lähetin lääkärini numeron viestinä. -Mä luulin että sä romahdit, mutta nyt sä hoidat jo muita, Aira sanoi sivuttain pelkääjänpaikalta.-Ei mulla ole varaa romahtaa. Se koti oli kauhea paikka. Se tuoksuu Henrylle. Mä näen sen nojaavan tiskipöytään ja pitävän kahvimukia kädessä samalla kun se juo aamukahvia. Mä muistan ne sormetkin, jotka on mukin ympärillä. KÄÄNY RAMPISTA HUOLTAMOLLE; MÄ TARVIIN LAKUJA! huusin täysillä.Nina kääntyi viime tipassa ja näytti pelästyneeltä. Nina ajoi suoraa ABC:n oven eteen. Juoksi sisälle ja menin kauppaan. Hamuilin erillaisia lakuja kädet täyteen. Kassalikka katsoi minua säälien. Näytin varmaan itkeneeltä. Muutama ihminen oli jäänyt katsomaan, koska tulin takaisin autolle. Kirosin mielessäni ne kaikki mainokset, jotka olivat farmarimersuni kyljissä ja katolla. Takarenkaat vingahtivat kun Nina kaasutti pihasta takasin moottoritien rampille. -Haluuteks te? kysyin kolmannen lakun jälkeen.Sisarukset puistivat molemmat päätään. Äiti soitti ja käski meidät ravintolaan syömään.

Äiti oli jo tullut omalla autolla ennen meitä. Kantapöytään oli katettu jo valmiiksi. Tajusin äitin ilmeestä kassan kohdalla, etten saanut sanoa vastaa. Marssimme kantapöytään, jonne äiti oli kattanut kuudelle. Kohta pihaan tuli Liisa Kisun ja Joonaksen kanssa. Kaikilla heillä oli nyt siistit vaatteet. Nousimme samantien pöydästä ylös kun Liisa tuli lasten kanssa sisälle. Nina otti Kisun syliinsä ja Aira kätteli pikkutyttöä, joka oli yhtä hymyä. Halasin Liisaa jolta myös tuli muutama kyynel. -Joonas halaa mua, sanoin anellen.Joonas oli alkanut vierastaa halailua, mutta nyt hän hyppäsi kaulaani kun kumarruin.

-Ihanaa, kun sä oot Joonas olemassa. -Mirjami lähetti surunvalittelut, Joonas sanoi ääni täristen.-Oii kiitos, huokaisin.Päästin irti ja olin jo menossa istumaan.-Pusu parantaan, Kisu sanoi.-Joo niin, sanoin ja nielaisin. -Parannatko sä mut?-Joo, Kisu huudahti Airan sylistä. Kyyneleet valuivat simistäni kun kumarruin tyttöä kohti, jolla oli huulet valmiiksi mutrulla. Pussasin kevyen pusun ja salama välähti.-Kiitos Kisu.-Ole hyvä, tuli napakasti takaisin. Kohta äiti tuli tarjoiluvaunun kanssa. Siinä oli kaksi isoa kuhoa. -Iidan lohturuokaa. Spagettia ja Bolonesikastiketta, Äiti totesi nostaessaan kulhoja pöytään.Emme puhuneet pitkään aikaan mitään. Söimme vain hiljaa. Aira syötti Kisua sylissään. Mietin, että kohta minullakin olisi lapsi. Kumpa edes tämä sujuisi hyvin. Ajattelin Lailaa ja hänen särkynyttä ääntänsä. Eilen vielä kaikki oli hyvin. Emilia oli puhunut jostain huumerikollisesta, joka oli ampunut Henryn. Tavikainen oli ampunut rikollisen, joten en ikinä saisi kysyttyä, miksi Henryn piti kuolla. Koko pääni oli täynnä asioita. Mietin niitä Liisan isän hautajaisia. Tarvitsin sen miehen puhelinnumero, joka järjesti hautajaiset. Mitä ihmettä tekisin Henryn autolle? Mitä tekisin sille veneelle, josta Henry omisti puolet? Ninan isä varmaan tietäisi tai tuntisi jonkun joka tietäisi. Katselin ystäviäni ja tunsin itseni onnekkaaksi, kun minulla oli heidät.

-Ole varovainen, sanoi tuttu ääni. Hätkähdin ja heräsin. Kesti vähän aikaa ennen kuin tajusin olevani omassa sängyssäni kotikaupungissani. Kello taisi olla jo paljon. Olin ottanut illalla lääkettä, jotta nukuttaisi. Kirjoituspöydälläni näkyi lehtiö ja irtonaisia papereita. Nousin ylös ja katsoin lähemmin. Ensimmäisessä kuvassa hahmoni nukkui ja Henryn hahmo oli enkelinä vieressä katsomassa surullisen näköisenä. Seuraavassa kuvassa hän kurkoitti nukkuvan hahmoni yli. ”Varo sitä Tavikaista.” Henryn hahmo kuiskasi minun nukkuvalle hahmolle.-Voi Henry kuinka mun on jo ikävä, sanoin kuville pöydälläni. Menin pesulle ja puin puhtaat vaatteet. Laitoin eiliset pesuun. Alakerrassa Liisa laittoi minulle aamiaista. Äiti ja Ari olivat lähteneet jo aikaisin töihin. Kisu nukkui sohvalla suu auki. Liisalla oli osaanottava ilme.

-Tämä painajainen ei varmaan lopu ikinä, totesin juodessani kahvia.-Kyllä se helpottaa vielä joskus. Siihen voi mennä vaan pitkä aika, Liisa vastasi yhtä tylsällä äänellä.-Voiko kuolleet jutella sulle?-Miten niin?-Mulla on tuolla piirrustus, missä Henryn haamu varoittaa jostain Tavikaisesta.-Voi ne tulla varoittamaan, varsinkin jos ne on kokeneet vääryyttä tai sitten sä vaan aavistat jotain tai olet kuullut sen jostain ja et muista.-Mitä mä Liisa nyt teen?-Pidät hautajaiset ja yrität elää.-Pärjääkö mä? Mä en ikinä saanut vakituista työtä.-En minäkään. Elät päivän kerrallaan.

Onneksi Kisu alkoi herätä. Ei ollut aikaa olla surullinen. Tyttö piti ottaa syliin ja lukea hänelle pupu Tupunaa. Tuntui, että pieni tyttö pelasti minut elämään takaisin. Ihan niin kuin hän olisi osannut kiusata juuri minua. Kaukana soi puhelin, joka sai minut tuskastumaan. Puhelin ei lakannut soimasta. -Pitäiskö sun vastata, Liisa sanoi.-Mä pelkään, että siellä on Laila.-Tule Kisu tänne, niin Iida käy vastaamassa puhelimeen, Liisa sanoi ja nosti tytön sylistäni.Kävelin yläkertaan ja makuuhuoneeseen. Puheli oli lakannut soimasta, mutta alkoi uudestaan kun olin vieressä.-Iida, vastasin tuntemattomaan numeroon.-No se on Emilia täällä. Mä pelästyin kun sä et vastannut, että sulle on sattunut jotain. Meidän etsivä kävi sun ovella, mutta sua ei näkynyt.-Mä oon täällä äidin luona sadan kilometrin päässä. -Okei. Hyvä että oot kunnossa. Ei kun se etsivä olisi kysellyt vähän sanoiko se Henry jotain jostain uhkailuista. Mä tiedän että tää on vaikeeta, mutta kaikki asiat pitää tutkia varmuuden vuoksi. -Kyllä Henry joskus näki painajaisia. Ja Tavikaisesta se varoitteli viime yönä unessa.Emilialta helähti nauru. Kun olin vain hiljaa, niin nauru katkesi kuin kesken. -No mä en nyt ymmärrä mitä siinä Tavikaisessa on vaarallista.-Mä nyt kerroin mitä tuli mieleen, vastasin alistuvalla äänellä ja tunsin itseni lapseksi, joka oli sanonut jotain tyhmää. -Tuletko koska tänne kaupunkiin takaisin? Pitäisi tuoda Henryn tavarat sulle.

-Huomenna tullaan käymään. Siivoan kaikki vaatteet ja muutan pois sieltä. -Monelta sä oot kotona?-Ninan pitää tenttiin yhdeksitoista. Kai mä heti yhdeksän jälkeen. Yhdeltätoista tulee hautaustoimistonmieskin.-No jos mä poikkean. Yritä jaksaa. -Joo.

Seuraavana aamuna äiti kantoi kassini autoon. Hän halasi pitkään ennen kuin nousin kyytiin. Nina ei puhunut mitään, kun ajoi autoani moottoritielle.-Kiitos taas kaikesta mitä sä teet mun eteen, sanoin kun oli päästy moottoritielle.-Älä nyt aloita.-Musta on sulle vaan vaivaa.-Autathan sinäkin aina. Mä syön sun äitisi ravintolan konkurssiin. Ja silloin kerran kun olin juovuksissa, niin sä autoit mut kotiin.-Se oli vähintä mitä pystyin tekemään. Mua painaa, kun musta on aina vaivaa sulle.-Iida. Et sä jää leskeksi joka päivä. -En varmaan enään ikinä.-Kyllä sä meet naimisiin vielä.-Tuskimpa.-En mä väittele nyt, mutta mä toivon sulle parempia päiviä, Nina totesi. Ninan kanssa väittelin melkein joka asiasta. Liisan kanssa en nykyään juuri mistään Kuitenkin he molemmat olivat minulle rakkaita. -Pitääkö pysähtyä ostamaan lakuja? Nina kysyi, kun lähestyimme huoltamoa.-Ei tartte. Me käytiin Essin kaupasta Liisan kanssa ostamassa koko laatikollinen. -No ainakin sä pidät jostain tässä elämässä.-Joo. Kaupassakin mä sain yhtäkkiä itkukohtauksen. Nyt koko kaupunki tietää mun asiat.-Parempi niin. Ei tule väärinkäsityksiä niin paljoa. -Mä huomasin miten äiti eilen piilotti kaikki iltalehdet, kun mentiin ravintolaan.-Niin mäkin olisin tehnyt. -Kaikki asiakkaat meni ihan hijaiseksi, kun mä saavuin. Mä ostin jätesäkkejä, minne mä laitan Henryn vaatteet. Saana lupasi auttaa.-Mitä sä teet sen asunnon kanssa?-Mä muutan sinne vaarin naapuriin. Ainakin vähäksi aikaa. Mä en halua asua äitin luona, enkä siinä asunnossa enään. Mä voin muuttaa äidin luo aina kun huvittaa.

Jätin Ninan yliopistolle ja ajoin sinne Pakilaan. Soitin Saanalle. Hän oli kaupassa hakemassa kahvipullaa. Huokaisin pihassa ja nousin autosta. Otin takaluukusta pahvilaatikoita ja jätesäkkirullan. Kun pääsin sisälle, niin puhelimeni alkoi soida. -Iida vastasin, kun oli laittanut paketoimistarpeet ruokapöydälle.-No täällä Jenni. Miten menee?-Ai sä et tiedä.-Tiedä mitä?-Mun mies kuoli. -Herran jumala. Oliko se sama, joka oli eilen lehdessä? Voi mua.-Miksi sä soitit?-No kun mä olen tullut kaupunkiin taas, niin mä ajattelin, että pidettäisiin taas kulttuurikerhon tapaaminen siellä Munkkiniemessä.-Voi. Mä tulen enemmän kuin mielelläni, jos mun seura vaan kelpaa.-Joo me taas valitaan joku kirja ja tietenkin vaihdetaan kuulumisia, jos sinäkin oot piirtänyt..., Jenny puhui puhelimessa, kun näin sen lasisen kehyksen heiluvan seinällä. Kehyksessä oli hesarin sivu, missä kerrottiin esiintymisestäni kirjamessuilla kolmevuotta sitten. Kävelin puhelin korvassa kuvaa kohti. Viereinen lasikehys tippui lattialle. Katselin lasinpalasia, niin kuin ne olisi liikkuneet itsestään jonkun liikuttamina. Kumarruin katsomaan lasinpaloja, jotka liikkuivat epäjodonmukaisesti. Takaani kuului ikkunassa ritsahduksia. Lasiin oli ilmestynyt halkeamia. Tuntui kuin minut olisi joku työntänyt sohvan taakse. Tajusin maatessani lattialla, lasissa oli luodinreikiä.-Jenni. Mua ammutaan täällä! Apua! Mun pitää soittaa poliisille, änkytin puhelimeen joka oli kädessäni.Ikkuna romahti ja ulkoa kuului auton ääni. Se kaasutti lujaa ja sitten seinästä kuului tömähdys. Näppäilin puhelintani, mutta sormeni ei tahtoneet toimia. Kuului miten auto töötötti ulkona. Se kaasutti poispäin. Kuulin kun jokin moottoripyörä lähti lujaa.-IIDA! IIDA! Saana huusi ulkona. -Saana! huusi takaisin.-Oot sä kunnossa?!-Joo!Kohta Saana oli tullut omilla avaimilla sisään. -Nurmikolla oli joku mies pyssyn kanssa. Mä yritin ajaa sen yli, mutta osuin seinään, Saana seltti hengästyneenä. -Soititko poliisille? kyselin hänen auttaessaan minua sohvalle istumaan.

-En mä ehtinyt. Yritin pakittaa ja ajaa sen yli uudestaan, mutta se ampui tuulilasiin ja sitten kun olin saanut auton eteenpäin, niin se jo meni kadulla moottoripyörällä, Saana selittti. Painelimme puheliemme näyttöjä, mutta kuulimme jo poliisiauton lähestyvän. Pian paikka oli täynnä poliiseja ja minä istuin sohvalla kuin tatti ihmisten vaihtuessa ympärillä. Yhtäkkiä kylmäsi. Tajusin sen mitä sarjakuvassa luki. Se Tavikainen oli myös Poliisi ja olin sanonut Emilialle sen nimen. Otin puhelimen varovasti käteeni ja etsin Ninan nimen.-Nina mua ammuttiin. Mä tarviin nyt sua taas. Auta rakas.-Missä sä oot?-Täällä Pakilassa. Piha on poliiseja täynnä. Mä luulen,että mua yritti ampua poliisi. -Mä tuun taksilla. Älä sano kellekkään mitään, Nina sanoi ja sulki puhelimen.Istuin sohvalla ja katselin miten poliisit vaihtui huoneessa. Nina tulo kesti kauan. Olin pyöritellyt kaikille päätäni ja nostellut hartioitani. Ninaa ei meinattu päästää sisään.-Nina tänne heti! huusin ja kuullostin viisivuotiaalta. Kohta Nina oli halaamassa. -Lähdetään Saanan luo, Nina sanoi.-Te ette lähde minnekkään, yksi poliiseista sanoi.-Kyllä me mennään. Me ollaan tossa naapurissa, Nina totesi.-Ilman lupaa ette poistu täältä, pollisi jatkoi.Huomasin hänen haalareissa enemmän merkkejä kuin muilla ja hänellä oli hienompi lippalakki.-Kuulehan nyt. Iidan mies on kuollut ja hän on raskaana. Mä seurustelen suomen suurimman paskalehden toimittajan kanssa ja mun isä on suomen parhaimpia lakimiehiä. Me mennään naapuriin, Nina sanoi ja seurasin häntä. Saana laittoi teetä ja minä tärisin. Kohta ovikello soi. Saana meni varovasti avaamaan. -Tulkaa sisälle, Saana sanoi jollekkin naiselle, jota en tunnistanut. Nainen tuli sisälle ja tajusin nähneeni hänet monesti uutisissa. Varmaan ainoita poliitikkoja, jotka tunnistin. Äitini inhosi tätä rouvaa, joka oli himouskovainen.-Päivää Iida, Nainen sanoi ja tarjosi kättään tullessaan pöytää kohti. -Päivää rouva ministeri, vastasin. -Äh. Tässä on mun vuokraemäntäni Saana ja tässä on mun paras ystäväni ja henkivartiani Nina. Molemmat kättelivät ministeriä.-Joo. Presidentti soitti ja käski minun hoitaa tämän asian. Mitä täällä oikein tapahtui?-Joku yritti ampua Iidan, Saana ehti sanoa ensimmäisenä. -Se seisoi nurmikolla ikkunan vieressä ja tähtäsi pistoolilla Iidan keittiöön. Yritin ajaa sen yli mutta osuin seinään ja sitten se ampui minun autoa.

-Oletko sä Iida kunnossa? Vai saako teitä neiti taiteilija sinutella? ministeri yritti olla ystävällinen.-Saa, vastasin.-Iida on rouva, tai nyt leski, kun hänen miehensä kuoli, Nina korjasi.-Ai. Mä tiesin kyllä kuolemasta, mutta en tiennyt, että te olitte naimisissa.-Oltiin me oltu pari viikkoa, kun ajateltiin, ettei kerrota kelleen, kun säästettiin asuntoa varten ja häät olisi tulleet maksamaan paljon, selitin. -Jaa te menitte sitten siviilivihkimykseen.-Joo me ajateltiin mennä sitten naimisiin kirkossa, kun lapsi syntyy.-Herran jestas. Oletko sinä siis raskaana? Tämähän muuttaa murhayrityksen vielä törkeämmäksi, ministeri sanoi ja istui Saanan viereen.Nyökkäilin vain.-Kuka ihmeessä haluaisi murhat sinut? Tämähän on aivan käsittämätöntä. Oletko kertonut poliiseille ketä epäilet?-En mä uskaltanut.-Iida pelkää, että tekijä on poliisi.-Jaa. Mistä sinä olet tämmöisen ajatuksen keksinyt?-Mun kuollut mieheni sanoi sen unessa ja mietin ääneen sitä yhdelle poliisille joka soitti. Ne varmaan luulee, että mä tiedän enemmänkin. Mutta en mä voi kertoa noille tuolla ulkona.-Johan on soppa. Mutta kyllä sä selviät. Tuoksuu hyvälle toi tee.-Niin mä annan rouva ministerille kupin, Saana heräsi.-Oi tämäpä yllätys, ministeri totesi ja sai meidät hymähtämään. -Ministerinä mä olen tottunut saamaan kaikkea mitä mä tahdon. Katsokaas tätä.Ministeri otti jakkunsa taskusta puhelimen ja haki sen näytöltä jonkun numeron.-No se on ministeri itse täällä. Kuulehan Taapero...Niinhän mä sanoinkin Taapero. Nyt on kuule niin, että presidentin suosikki taiteilija on yritetty murhata ja kaikki tutkivat poliisit vaikuttavat epäluotettavilta. Sinä tulet nyt heti tänne ja otat tilanteen hallintaan. Otat Suposta kolme parasta miestä ja olette täällä puolessa tunnissa... Taapero tämä menee kaiken muun edelle, vai oletko sinä viimeistä päivää töissä? Sinulta ei kysytty näiden poliisien luotettavuudesta mitään. Ehdit tänne hyvin vartissa...En minä tiedä osoitetta...Presidentti uhkaa eroittaa minut, kun hänen ystäväänsä ammutaan ja minä eroitan sinut, jos et ole täällä vartissa, ministeri sulki puhelimen. -Se luulee että mulla on koko päivä aikaa.

Ministeri oli tuntunut peloittavalta. Ei mennyt varttiakaan kun poliisi ylijohtaja soitti ovikelloa. Kohta kerroin sille miehelle kaiken uudestaan piirrustuksesta ja Emilian soitosta. -Minä odotan tuloksia heti kun tulen töihin kymmeneksi huomenna. Jokainen kivi käännetään tänään. Ja näitä henkilöitä ei jahdata enempää.

Äiti soitti ja oli huolissaan. Hän lupasi repiä murhaajalta silmät päästä. Sain rauhoitella häntä pitkään. Menin Ninan luokse yöksi. Tunsin olevani tiellä. Nina nukkui Lauran kanssa parvella ja minä heidän alapuolella sohvalla. Illalla katsoimme uutiset, missä kerrottiin raskaana olevan sarjakuvataiteilijan ja laulajan murhayrityksestä. Matti Rönkä selosti ja minun videoni Youtubesta pyöri taustalla. Muistin yhtäkkiä, että minun olisi pitänyt tavata hautaustoimiston mies. Piti soittaa hänelle ja sopia uusi aika. Aamulla heräsin seitsemältä ja laitoin Ninalle ja Lauralle teetä. Katsoin puhelimeeni ja siihen oli tullut viesti: ”Murhaaja on löydetty ja myös huumeliiga. Terv. Sirpa” Kesti hetken ennen kuin äkkäsin Sirpan tarkoittavan sitä poliisiministeriä. Nina väitti sitä sisäministeriksi.

Kun lähdimme Ninan kanssa, niin heti päästyämme kadulle kaksi eleläkeläisrouvaa otti osaa suruuni. Nina sai taas ajaa. Menimme Töölööntorille ja ravintola Mamma Rosaan. Nurkkapöydässä odotti hautausurakoitsija. Häneltä tuli tasaista puhetta ja hän näytti kansioita missä oli arkkumalleja. Valitsin kaikista harmaimman, koska en pitänyt valkoisista kermakakun näköisistä. Tilasin kukkalajitteen ja minua alkoi itkettämään ajatus kaikkien sukulaisten näkemisestä. En tiennyt vieraitten määrästä. En tuntenut kaikkia Henryn sukulaisia. Tekstiviesti tuli paremmin kuin sopivasti. Poliisiylijohtaja ilmoitti valtion maksavan hautajaiset. Päätin että hautajaiset vietettäisiin krematoriossa.

Heti mennessäni kadulle kaikki ihmiset tunnistivat minut ja heidän käytös muuttui. Kävimme pakilassa Lidelissä. Sieläkin oli ihmisiä, jotka katsoivat minua pitkään. Silmäni valuivat kun pakkasin Henryn tavaroita. Nina piti säkkiä auki ja minä heittelin niitä sinne. Nina lupasi laittaa molemmat polkupyörät myyntiin. Kesken kaiken Saana tuli kotiin. Lasitusliikkeen miehet olivat tulossa. Pian tuli pihaan poliisiauto. Emilia tuli autosta ja toi minulle Henryn tavarat pahvilaatikossa. -Tässä on nämä vähät tavarat. Kannattaa katsoa puhelimen kuvat, vaikka ne varmaan itkettävät, Emilia sanoi ojentaessaan pahvilaatikkoa. Menimme kaikki laatikon ympärille ja nostin sieltä puhelimen, joka oli päällimmäisenä. Löysin pian puhelimesta kuvat.

-En tajua? Mitä näissä on? kysyin tyhmänä.-Iida, ne on kaikki sinusta. Veneestä kymmenen kuvaa, kalasaaliista ja seuraavaksi sinä tekemässä kalakeittoa. Sust on filmi missä sä puhut unissasi ja filmi missä sä olet lähtemässä kurssille ja hermoilet. Mä luulen, että mun poikaystävällä on vaan pari kuvaa musta. Susta on varmaan kaksi sataa, Emilia sanoi.-Mä taisin olla turhaan mustasukkainen. Tuntuu tyhmältä ja mulla on ikävä, nyyhkytin.-Voi Iida, Emilia totesi ja hieroi minua selästä.-Miten sua ei pidätetty, vaikka mä sanoin kerroin sulle siitä unesta? kysyin Emilialta.-Mä kerroin siitä puhelusta kahvitauolla ja se Tavikainen luuli sun tietävän hänen bisneksistään enemmänkin. Mä en voinut aavistaa mitään ja sainkin haukut, kun en ollut kertonut sitä unta tutkioille. Tavikainen soitti kaverilleen ja se tuli sun ikkunan taakse. Henry oli koko Liigan jäljillä, mutta ei tajunnut siinä olevan hänen kaverinsä, Emilia selitti.-Henry kuoli siis työkaverin ahneuteen, Nina totesi.-Niin siinä taisi käydä, Emilia sanoi melkein kuiskaten. -Saanko mä tulla hautajaisiin?-Joo. Sinne tulee koko poliisilaitos.-Ai niin tässä on avaimet. Henryn auto on tossa kadulla.Halasin vielä Emilian ennen kuin hän lähti. Nina laittoi vaatteita Laatikoihin ja säkkeihin vauhdilla. Ainoa minkä säästin oli se uusi nahkatakki, jonka olin ostanut Henrylle edellisenä syksyllä Ranskan matkalta. Kohta farmariautoni oli täynnä laatikoita. Pesukone ei mahtunut mukaan. Piti tehdä toinen reissu. Bo odotti meitä ulko-ovella. Minä en saanut kantaa mitään ylös huoneistoon. Laitoin astioitani kaappeihin ja kymälaukusta ruokia jääkaappiin.-Koska sänky tulee? Bo kysyi.-Mikä sänky?-Se sänky missä sä nukut, Bo selitti.-Mä nukun tossa patjalla. Laitan siihen lakanat ja peitot. -Eikö sulla ole sänkyä? Bo ihmetteli.-No mä tuon jonkun kotoa. Älä nyt aloita. Ne oli kaikki Saanan tavaroita, tai sen äidin. Ai niin. Onhan mulla autotallissa sänky kotona ja vanha sohva. -Pitäähän sulla olla tavaroita.-Ei tarvii. Kunhan pääsin sieltä vanhasta asunnosta pois. Ne ihmisetkin siellä kulkee ja katselee paikkaa, missä murhaaja liikkuu. Parempi asua täällä ullakolla. -Eikö se murhaaja jääny kiinni? Nina kysyi.-Niin ne sanoi, mutta mua pelottaa vieläkin. -Mä hommaan sulle sängyn ja muutakin, Bo selitti.

-Sä oot maksanut itsesi jo kipeeksi. Kyllä mulla on rahaa joku sänky hankkia. Mä katselen jostain kirppikseltä sellaisen kunnollisen puisen.-Voitaisiin laittaa nettiin juttu, missä sä oot täällä ilman huonekkaluja ja ihmiset antaisi sulle omia rojuja, Nina selitti.-Niin ja sun Laurasi sais jutun lehteen. En mä halua ihmisten tukkivan sähköpostiani.-Ei ne sitä tee. Mä katoin netistä miten surullisia ne on sun puolesta. Sä saat tänne vaikka mitä rojuja, jos sä haluat, Nina sanoi.-En mä tiedä kauan mä täällä asun. Tää tuntuu niin kolkolta paikalta.-No. Tää tuntuu vaan. Me asutaan tossa vatapäätä Silvian kanssa ja asuu täällä kaiken ikäisiä ihmisiä. Me voitais joku päivä mennä vaikka torille kahville, Bo selitti.-Niin ja syömään niitä lihapiirakoita, sanoin innoissani, koska minun alkoi tehdä mieli lihapiirakkaa.-Sepäs sattui. Meillä olisi niitä pari kotona. Jos mä soitan Silvialle niin se laittaa kahvit päälle, Bo innostui.-Joo, hihkaisin innoissani.

Kahvin jälkeen teimme uuden reissun Pakilaan. Pakkasimme autoon lisää tavaroita. Nina ajoi Henryn neliovisen Fiiun pihaan säilöön. Huomasin miten pölyiseen autoon ihmiset olivat kirjoittaneet surunvalittelunsa. Sydämmiäkin oli piirretty paljon ja toivotettiin jaksamista. Henry oli joskus harmitellut auton tummansinistä väriä, mutta oli ostanut auton, koska sillä oli silloin niin vähän ajettu. Nina ojensi minulle aurinkolasit, jotka oli autossa. Kohta Laura tuli kuvaajan kanssa paikalle ja teki juttua meidän muutosta. Kuvattiin kolhu seinässä ja auto, jossa oli surunvalitteluja. Oli parempi, että Laura teki jutun minun kanssa, kuin että toimituksesta tulisi joku vieras tekemään sen. Pidin aurinkolaseja päässä joka kuvassa. Laura tuli kuvaajan kanssa meidän perässä kaupunkiin. Kuvattiin tyhjiä huoneita ja minun istumista patjalla. Lauralla oli kiire tehdä juttu ennen puoltayötä, koska lehti menisi kohta painoon. Hän lähti toimitukseen kiireesti. Minä keitin Ninalle kahvia. Minulla ei ollut yhtään tuolia. Kaikki huonekkalut oli olleet Saanan edellisessä asunnossa. Istuimme tiskipöydällä ja joimme mukeista.-Täytyy huomenna mennä johonkin kahvilaan ja ottaa tuoli mukaan kun lähden.-Pääsisit taas lehteen. -Täällä keskellä kaupunkia ei ole enään edes huonekkauluja myytävänä.-On Stoccalla ja täällä on kirppareita missä on kaikkia ihania juttuja, Nina totesi.Ovikellon kilkahdus keskeytti juttumme.

-Kuka se on? Ei se vaari ole. Se tulee vasta huomenna ja se koputtaa kanssa. Sillä on sellainen tyyli, selitin hätääntyneenä.-Mä meen kattomaan, Niina sanoi ja hipsi eteiseen.Nina katsoi ensi ovisilmästä ja avasi sitten varovasti. -Hei. Mä oon Seija tosta naapurista. Muuttiko tähän se taiteilija, kun mä ajattelin, että mun miehellä on sellainen piirrustuslauta, mitä se ei koskaan käytä, nainen selitti rapussa.-Mä en tiedä, kun toi Iida on aika nuuka. Pitää säästää lapselle ja sillai, Nina osasi selittää.-Ei siitä mitään tarvitse maksaa. Se vie niin paljon tilaa, kun mun äijä kuvitteli tekevänsä sillä jotain piirrustuksia, mutta sitä ei ole käytetty ikinä. Ai kato moi, nainen huomasin minun katsovan kauempaa eteisestä. -Iltaa, vastasin käheästi.-Joo. Mutta mä ajattelin että sä voisit tarvita semmoista. Se mies suunnittelee kaikki nykyään tietokoneella. Tulkaa vaikka heti katsomaa. -Mennääks katsomaan? Mä voin sanoa suoraan, jos sä et halua sitä, Nina sanoi. nyökkäsin ja laitoimme kengät jalkaan.-Muutatteko te kohta? Tuleeko pian huonekkalut? Seija kyseli.-Voi olla, että anoppi antaa jotain Henryn huonekkaluja, selitin. -Siis eikö sulla ole huonekkaluja?-Edellisen asunnon huonekkalut kuului sille vuokraisännälle. Olisin mä ne varmaan saanut.-Alakerran rouvalla on muutama keittiön tuoli, kun se hommasi uudet. Mä voin kysellä tutuilta, jos niillä on ylimääräisiä.-Ei saa olla kalliita. Iida on nuuka, Nina sanoi ja tällä kertaa nyökkäsin, koska en halunnut joutua tilanteeseen, missä joku kaupittelisi vanhaa romua suureen hintaan. Kävelimme kaksi kerrosta alaspäin. Huoneistossa oli vain kolme huonetta, kun minulla oli viisi. Piirrustuslaudan reunalla roikkui villatakki, jonka Seija poisti. -Tälläinen tämä, Seija sanoi. Katsoin lumoutuneena. Laudassa oli sellaiset viivaimet joita pystyi liikuttamaan. Liikuttaminen oli kevyttä kun laudan yläpuolella oli vihreä vastapaino. Samoin laudan takana oli iso rautainen paino. Se kone oli jostain kaukaa menneisyydestä.-Se on hieno. Eihän tätä jaksa millään kantaa kolmea kerrosta ylös, puhuin puoleksi itselleni.-Sen saa osiin. Mun mieheni purkaa sen onnellisena ja tuo sulle. Mä sanoin, että uutta televisiota ei tule ennen kuin tuo lähtee. Hän kun tykkää katsella urheilua samalla kun tekee töitä tuossa työpöydän ääressä.-Minne sä meinasit sen laittaa? Nina jo kysyi.

-Siihen ikkunan lähelle, että tulee valoa. Mä katselen sitten siitä miten Korkeasaaren lautta menee tuolla lahdella. Kyllä mä tän huolin, jos se ei maksa mitään.-Joo. Jos mun äijä haluaa sen television, niin kyllä se sen tuo. Hienoa, kun sä muutit tänne ja tervetuloa. Käydään vielä tossa naapurissa ja katotaan niitä tuoleja.

Kello oli jo yli yhdeksän, kun vaari koputti oveen. Menin avaamaan. -No huomenta. Mennään torille kahville, niin kuin puhe oli. Sitten voitais mennä katsomaan huonekkaluja. -En mä tiedä tarviinko mä enään mitään.-Miten niin? Eihän sulla ole mitään. Nukut pelkällä patjalla. -No ehkä parempi patja. Mä sain vähän tavaroita eilen.Esittelin vaarille piirrustuslaudan ja keittiön tuolit ja pöydän. Minulla oli jo ikkunaverhot ja muutamia huonekkasveja.-Siis mistä nämä on tulleet? Bo ihmetteli.-Alakerran Seija tuli kertomaan, että hänellä on ylimääräinen piirrustuslauta. Sen mies kävi äsken sen kokoamassa, että saa hakea tänään uuden television, mistä se katsoo lätkää koko talven. No niiltä mä kuulin näistä ruokapöydän tuoleista, jotka mä sain Siltalan rouvalta. Tosta toisesta talosta sen kaveri toi ton ruokapöydän ja samalla kysyi taviinko mä ton stereotason joka oli vielä paketissa. Nina kokosi sen mulle. Sit mä sain seinänaapurilta sängyn ja se soitti tyttärelleen, joka toi yöpöydät. Matot on mun omia ja äiti on hommannut mulle lastehuoneen tavarat. Me laitettin vielä kauppaan ilmoitustaululle, että me otetaan siisti sohva, jos joku tuo ja heti joku kaveri lähetti kuvan. Se tuo sen illalla. -Tää on uskomatonta. Täällähän on kohta kaikkea mahdollista.-Ihmisillä on nurkat täynnä rojuja, mistä ne haluaa eroon. -Ja keinutuolikin.-Sen Nina löysi kellarikäytävältä. Mä vien sen takaisin jos joku sitä kyselee.-Tätä ei kukaan usko. Puolessa päivässä huonekkalut. -Tiesitkö, että täällä on vielä sellainen talonmies. Se lupasi tulla huomenna laitamaan taulut seinään. -No mä luulen, että sä selviät ihan hyvin. Lähetänkö sinne torille?Menimme kävellen torille. Aurinko ei paistanut, mutta ei myöskään satanut. Isossa kaupungissa oli se mukavaa, ettei tarvinnut tervehtiä jokaista ohikulkijaa. Torilla oli paljon turisteja. Kaksi poliisia tuli kävellen meitä vastaan. He molemmat pysähtyivät ja ottivat hatun pois päästä. Nyökkäsin vastaukseksi. Löysimme pian kahvitelttaan, jota nyt ei tarvinnut lämmittää, niin kuin talvella.

-Jaha. Mitäs kauppaneuvokselle tänään laitetaan? kahvilaa pitävä mies kysyi Vaariltani.-Iidalle lihapiirakka ja kahvia ja minulle myös.-Selvä istukaa niin mä tuon. Näytti siltä, että muut asiakkaat tunnistivat minut, mutta kukaan ei onneksi sanonut mitään. Vaaria hymyilytti minun ahmimiseni. Muoviset ruokailuvälineet vääntylivät, kun niillä yritti ottaa paloja piirakasta, joka oli lipsuvalla paperilautasella. Puhelin alkoi taas soimaan kesken kaiken. -Anteeksi, sanoin vaarilleni, joka hymähti. Tyhjensin suutani ennen kuin vastasin.-Iida.-Täällä on poliisipäällikkö Javanainen. Pyydettiin ilmoittamaan niistä hautajaisista. Me ollaan varattu ravintola siitä läheltä. Noin viisikymmentä henkeä saapuu. Kaikille sukulaisille on ilmoitettu ja sinun äitisi sanoi tulevansa myös. Jos tulee jotain lisävieraita, niin toivoisimme, että ilmoitat, niin saadaan heillekkin tarjoilua.-Joo mä soitan kun tiedän. Koska se tilaisuus on?-Ensi viikon tiistaina. Saatiin sinne pastori Nurminen pitämään tilaisuus.Sisälläni enemmän kuin kuohahti.-Älä vaan sano, että se Nurminen on sellainen viisikymppippinen mies?-Joo on. Mitä sitten? Hyvä pappi. Minä tunnen hänet henkilökohtaisesti.-No. Et sinä eikä se Nurminen kumpikaan tule mun mieheni hautajaisiin.-Sun avomiehesi.-Mulla on vihkitodistus! Minkälainen poliisi sinä olet, kun et tuota tiedä!? Vilkuilin ympärilleni ja kaikki katselivat minua. Nousin kahviteltasta ulos. Vedin henkeä, kun Javanainen huuteli haloota.-Minä soitan suoraan lakimiehelleni ja sen jälkeen ministerille. Jos se tekopyhä läski ilmestyy minun mieheni hautajaisiin niin mä revin siltä silmät päästä. Saatanan epäpätevä nauta. Sun alaiset pyörittää huumerinkiä ja toiset kuolee, kun sinä et ole tilanteen tasalla. Älä enään ikinä soita mulle. Minä järjestän hautajaiset uudestaan, tiuskaisin.Tajusin kaikkien kuulleen teltan avonaisesta seinästä puhumiseni, vaikka en enään huutanut. Vaari oli tullut ulos teltasta. Aloin itkeä. Vaari halasi ja yritti lohduttaa. Vaari osti kaksi lihapiirakkaa minulle pussiin. Kävelimme hitaasti takaisin. Kävelysillalla oksensin kaiteen yli.

Soitin vaarin luota hautaustoimiston miehelle ja kerroin asiani. Sitten soitin Ninan isälle. Ninan isä rauhoitteli ja sanoi minun saavan sellaiset hautajaiset kuin halusin. Silvia oli tullut kotiin ja katseli touhujani.

-Kyllä sinä olet sukua miehelleni. Tuommoinen se on kun sille joku ryttyilee, Silvia naureskeli.-Sä et ole nähnytkään millainen mun äiti on kun se suuttuu, vastasin.-Mä äsken luulin, että se joka on virheen tehnyt on pulassa, mutta nyt mä tiedän että näin on. -Kyllä se on oikein, että sä pidät puolesi, Bo säesti.-Se on kiva kun te pidätte mun puolta. Piti se arvata, että jotain vikaa niissä ilmaisissa hautajaisisssa on, totesin.-Ilmasta juustoa ei ole kuin rotanloukussa, mun isä opetti, Bo vastasi.Pian soitti se poliisiministeri ja kyseli asioista. Hänkin kehui sitä pappia maasta taivaaseen. -Sä et taida tietää, että se mies ahdistelee pieniä poikia, tiuskaisin ministerille.-Mitä sä nyt tommoista, ministeri ihmetteli.-Se oli pari viikkoa sitten samassa kurssikeskuksessa ja meidän ainut poika piti sitä namusetänä.-Hän on nyt varmaan käsittänyt väärin. Pastori Nurminen on arvostettu henkilö.-Jos mun oppilaat pelkää sitä, niin se ei tule mun mieheni hautajaisiin. Sitten se, mä sanon siitä se. Se arvosteli mun rippipappiakin. Siitä miehestä ei enään keskustella.-Oletko Iida ikinä harkinnut politiikkaan ryhtymistä?-Älä vaihda aihetta! huusin puhelimeen. Olin niin hermostunut, että laitoin luurin kiinni. -Ei tässä ole mitään nauramista, sanoin Bo:lle ja Silvialle.-Se on hyvä, että sä osaat pitää puolesi. Mä pidän susta entistä enemmän. Kyllä sulla on oikeus valita oma pappi, Bo sanoi. -Välillä musta tuntuu, että kaikki haluaa hyötyä musta ja jopa mun perheen hautajaisista. -Mä luulen että iltalehdet on tällä viikolla tehneet ison tilin. Ketään ei kiinnosta, jos poliitikko ammutaan, mutta jos yritetään ampua nuori sarjakuvataiteilija, niin se on lähempänä jokaista ja se pitää lukea, Silvia sanoi.-Nimen omaan. Sä olet nyt lööpeissä ja kaikki poliitikot ja uskovaiset yrittää ottaa osansa siitä valosta, vai miten mä sen sanoisin suomeksi, Bo selitteli.

Viikonloppuna menin äitin vaivoiksi. Hänen olisi pitänyt mennä ravintolaan töihin, mutta hän jäi minua paapomaan. Onneksi Liisa kävi välillä pelastamassa minut. Grillasimme pihassa. Kävimme kävelyllä rannassa ja Kisu istui kärryssä. Kävin toisen mummoni ja vaarin luona. Sain taas kunnolla sääliä. Kävin siellä rannassa katsomassa Pirkkoa. Yllätyksekseni isäni oli myös siellä käymässä. Keskustelu oli nyt hiljaista. Isäni tuntui nyt

mukavalta pitkästä aikaa. Hän käski soittamaan, jos tarvitsisin jotain apua. Koko kotikaupunkini tuntui ahdistavalta, joten päätin lähteä maanantai aamuna sinne kolkkoon asuntoon Helsinkiin missä saisin olla yksin.

Kotona istuin sen uuden piirrustulaudan edessä ja piirsin. Kaikki viikon tapahtumat pääsi kuviin. Seuraavana päivänä minun piti mennä neuvolaan. Minulle oli varmuuden vuoksi laitettu aika näiden tapahtumien takia. Neuvolan odotushuoneessa oli nyt pariskuntia. Kun tulin huoneeseen, niin kaikki menivät hiljaiseksi. Kaikille tuntui tulleen surullinen olo minun takia. Lääkärin kutsuessa minut huoneeseen, kuulin ovenraosta miten minusta alettiin supattamaan. -No Iida. Miten sulla on mennyt? nelikyppinen naislääkäri kysyi ja selasi samalla papereitaan.En tiennyt mitä olisin vastannut. Lääkärin vilkaistessa minua tunsin itseni kiusaantuneeksi. Minua ei itkettänyt, mutta silmistäni alkoi vain tulla kyyneleitä.-No voi. Mitäs sulle tuli?-Ei mitään. Itkettää vaan, vastasin ja ajattelin tämän ihmisen olevan ainoan joka ei tiennyt asioistani.Kyyneleitä tuli vaan lisää ja mietin miten se oli mahdollista. -Ei tässä mitään. Tää menee pian ohi, selitin.-Joo hyvä. Niin sä olit viimeksi täällä sun avomiehesi kanssa.-Joo, tuli suustani niin vaikeasti ja nenäni mei räästä tukkoon saman tien.-Herran jestas nainen. Kokoa itsesi. Hoitaja! lääkäri huusi käytävään.Tunnistin sen mukavan hoitajan viimekerrasta. Hoitaja otti heti lavuaarin vierestä käsipyyhkeitä telineestä ja niisti nenäni kuin pikkulapselta.-Hänen miehensä on äskettäin ammuttu. Sen takia on tämä uusi tarkastus, hoitaja totesi.-Jaa, lääkäri sanoi jo ihan ajatuksissaan. -En mä kyllä usko, että vauvalle mitään sattui. Vai onko ollut mitään outoja tuntemuksia?-Ei, vastasin niistämisen välissä.-Kaikkia kanssa. Kuka keksi hänet lähettää tänne? Lääkäri totesi kiukkuisena.-Sisäministeri. Jos Iida tekee susta valituksen, niin sä voit etsiä uutta työpaikkaa, hoitaja totesi.Sen lääkärin ilme muutui kokonaan. Nyt hän näytti pelokkaalta.-Ei tää mun idea ollut. Mutta se ministeri varasi tän ajan kun mut meinattiin ampua, niiskutin.-No onhan se hyvä katsoa kaiken varalta, naislääkäri sanoi jo sovittelevammin.

Nyökyttelin ja niistin käsipyyhkeeseen. Minulle tehtiin kaikki mahdolliset testit ja kaikki oli kunnossa. Aikaa meni liiankin kanssa. Hoitajan kanssa vielä piti täyttää jotain kaavaketta. -Oletko syönyt normaalisti? Hoitajan kysyi pöydän takana ja täytti lappua.-Joo.-Kaikki maistuu? Yököttääkö jokin?-Katkaravut.-Aha. Onko jotain mielitekoja ollut? hoitaja kyseli ja nyökytteli.

Yhttäkkiä muistin kouluhoitajan ja päätin pitää suuni kiinni.-Ei mitään ihmeellistä, vastasin ja muistin miten olin rohmunnut lakuja.-Eikö mitään? toiset äidit ahmii jotain. Yksi kertoi syövänsä näkkileipää keskellä yötä.Arvasin joutuvani terveysripitykseen, jos kertoisin lakuista ja lihapiirakoista.-Ei mitään erikoista.-Vielä on pakko kysyä, onko sinulla ollut syyllinen olo, kun jäit yksin?-Ei. En ole edes surullinen, muuta kuin yhtäkkiä alkaa itkettämään ja sitten on kauhea ikävää, selitin ja huomasin hoitajan kirjoittavan kaiken ylös. -Ja vielä muuta, hoitaja kysyi ja aavisteli jatkoa.-Ei muuta, vastasin vaikka tajusin että näkymätön käsi oli kaatanut minut sohvan taakse ja laittanut sitä ennen taulun tippumaan. -Tuleeko sulle mieleen muuta mieleen. Miten sun sukulaiset ja tuttavat suhtautuu. Miten ne kohtelee sua? Hoitaja kyseli-Ihan normaalisti. -No ei tässä muuta. Me soitetaan jos testeissä on jotain hälyyttävää, lääkäri totesi lopuksi.

Kotiin päästyäni vaihdoin gollegeverkkarit päälle ja söin jäätelöä. Kohta piirsin uuden piirrustuslaudan ääressä. Rakastin siinä enenkaikkea sitä lamppua, missä oli sellainen haitarivarsi. Yhtäkkiä tunsin itseni roistoksi, kun nautin elämästä. Paha olo hiipi sisääni. Suomenlinnan lauttakin näytti nyt romulta, kun katsoin sen kulkemista alkavassa sateessa. ”Älä anna periksi.” kuului kuiskaus jostain. Kylmä väristys nousi takapuolesta hartioihin. Pian tuntui, kuin joku olisi laittanut kädet lanteilleni. Kylmäsi kun haamu tökki nenällä hiuksiani.-Henry?”Piirrä kaikkea kivaa taas.”-Henry. ”Älä anna periksi.”

-Henry. Henry, niiskutin.Tuntui kohta, että hän oli hävinnyt. Korjasin ryhtiäni ja aloin piirtämään. Kohta paperille imestyi hahmo, joka piirsi piirrustuslaudan edessä. Henryn näköinen läpikuultava haamu oli puhaltamassa hellästi hahmon hiuksiin ja tämä hymyili. Kohta tuli uusia kuvia vauhdilla. Yhdessä istuin takapenkillä ja sanoi: ”Mä haluaisin vähän lakuja. Ei tää oo mitään raskaushimoja.” Kuva oli auton tuulilasista, missa Nina ajoi välimpitämättömänä ja Aira istui vieressä. Hahmollani oli erittäin lempeä ilme ensimmisessä kuvassa. ”LAKUJA PE###LE!!!” hamoni huusi seuraavassa missä Ninan ja Airan hiukset oikein pöllähtivät. Molempien ilmeet näyttivä pelästyneiltä ja tärisivät. Viimeisessä kuvassa suuni ympärillä oli mustaa ja revittyjä lakupapereita oli ympäri autoa. ”Ei mulla ole ollut mitään raskausoireita vielä.” hahmoni sanoo penkkien välissä. Nina ja Aira katsoo toisiaan etupenkeillä huokaisten. Kesken piirtämistä mietin voisinko laittaa mitä tahansa seuraavaan kirjaan. Yhdessä kuvassa Henryn haamu vetää minua alas sohvan taakse. Joissain kuvissa olin lääkärissä. Lääkäri kyselee hamoltani asioita ja hahmoni vastaa selvästi valehdellen. Ajatuskuplassa hänellä on lakritsaa, lihapiirakoita ja jäätelöä. Kuvia tuli toisensa jälkeen. Pian huomasin, että oli hämärää. Lysähdin sänkyyni.

Uni maistui tosi makealle. Tunsin miten Henry otti minut syliinsä. -Älä kulta itke.-Mä tiedän, että tää on vaan unta, niiskutin.-Niin on, mutta mä haluan nauttia sun seurasta, niin kauan kuin voin.-Kuinkan kauan? sanoin hätäisesti.-Joku siellä on vielä ollut määräämässä niitä rosvoja.-Tuut sitte mun luo joka yö.-En mä varmaan pysty. Musta tuntuu, että mun pian täytyy mennä.-Anna anteeksi, että olin mustasukkainen. Ei sellainen ole tärkeää enään.-Älä semmoista.-Mutku..Puhelimen soitto herätti ja huomasin halaavani tyynyä. Puhelin oli keittiössä latauksessa. Noustessani sängystä maha tuntui jo kunnon möykyltä.-Haloo, vastasin-Iida. Miten sä jaksat äidin pikku tyttö.-Ihan hyvin. Maha kasvaa.-Tuut sä käymään. Koska ne hautajaiset on?

-Mä en tiedä. Pitää soittaa sille Ninan isälle. Ne teki hirveän sotkun sieltä poliisista asioihin. -No kyllä kaikki selviää. Onko sulla ruokaa?-Joo on.-Onko siellä pakastinta, jos mä tuon sulle illalla ruokaa.-Tuo vaan.-Liisa ja Joonaskin varmaan tulee.-Tulkaa. Tulkaa.Äiti kuullosti surulliselta. Huomasin kellon olevan jo melkein kymmenen. Postiluukusta kuului rapsahdus. Menin katsomaan ja eteisen lattialla oli se Lauran toimittama roskalehti. Olin päässyt suoraan kanteen. Poliisimurhaaja jahtasi raskaana olevaa Iidaa, oli isolla kannessa. Kuvassa minulla oli Henryn peililasit päässä. Heti ensimmäisellä aukealla oli minua koskeva juttu. Kauhunhetket tuoreen lesken pienessä kodissa. Tunsin miten mieheni haamu veti minut suojaan luodeilta, oli keltaisella väliotsikko. Enään en jaksanut edes närkästyä näistä. Tiesin, että vain harva otti tosissaan nämä jutut. Saanakin oli päässyt kuvaan esittelemään luodinreikää auton konepellissä ja kuhmua puskurissa, mikä oli osunut seinään. Ensimmäistä kertaa minua ei hävettänyt olla siinä lehdessä. Kaikki häpeäminen ei tuntunut miltään enään sen jälkeen kun Henry oli kuollut. Tiesin nyt olevan pahempaakin, kuin se että kaikki näkee minun holmöilyni lehdestä. Ninan mukaan kaikki minun lehtien esiintymiset lisäsivät sarjakuvieni suosiota. Ajattelin pankkitilini kasvavan. Tarvitsin rahaa lapsen elättämiseen. Vaarini ei varmaan eläisi ikuisesti ja tarvitsisihan lapsi vaikka mitä. Ainakin vanhempana, jos ei muuta niin vaikka ajokortin. Kävin pissalla ja pesin hampaat. Alkoi mieleni tehdä kahvia ja lihapiirakkaa. Pitäisi päästä tästä asunnosta ulos. Soitin nyt uudelle vaarilleni. Hän oli töissä ja jutteli minulle kesken neuvotteluiden. Hän käski soittaa Silvialle. Silvia ilahtui soitostani.-Mä haluaisin sinne torille käymään, mutta en tahtoisi mennä yksin ja piirrustuspaperikin on loppussa. -Voi. Minän lähden enemmän kuin mielelläni sun kanssa kävelemään.

Ei enään ollut piinaavaa hellettä, mutta ei ollut vielä kylmäkään. Silvia odotti jo ulkona kun pääsin alas. Kävelimme nyt makasiinin rantaa ja katsoimme rannassa olevia hienoja veneitä. Meritullissa oli joku majakkalaiva, jonka kannella istui ihmisiä oluella. Kadulla riitti japanilaisturisteja, jotka otti kuvia kadusta ja katedraalista, joka oli mäen päällä. Yhtäkkiä joku japanilainen nainen äkkäsi minut. Hän juoksi miehensä kanssa perääni ja kun he saivat minut kiinni, niin nainen kumarteli kohteliaasti. Hän halusi samaan kuvaan kanssani.

Seisoin se iso olkalaukku olalla ja Silvia otti meistä kuvan. Nyt en hymyillyt tuon pariskunnan välissä. Viimein saavuimme torille. Pidin niitä Henryn isoja aurinkolaseja silmilläni. Vein Silvian siihen samaan kahvitelttaan. -Hei. Mitäs Iidalle tänään? se omistajamies kysyi.-Hei. Mä pyydän anteeksi kun viimeksi käyttäydyin huonosti, vastasin.-Saat anteeks. Mä ymmärrän, että sulla on vaikeaa ja ihmiset tykkää draamasta. -Mulla on täällä sulle tämmöinen kuva jos sä huolit. Olin piirtänyt kuvasarjan missä hamoni istui Bo:n kanssa teltan yhdessä pöydässä. ”Otatko Iida lihapiirakan? Nää on tosi hyviä täällä.” Bo;n hahmo kysyi minun hahmolta kuvassa. ”En mä tiiä. Voin mä varmaan ottaakin” vastasi hahmoni kuvassa ihan pienillä kirjaimilla. Seuraavassa kuvassa hahmoni söi lihapiirakkaa hullunkiilto silmissä. Taustalla olevat ihmiset katsoo kaikki järkyttyneenä, paitsi omistajan hamo, joka hymyilee. Slurp ja nam-sanoja on sielä täällä. Bo:n hahmo on syömässä omaa piirakkaa vastapäätä, mutta näyttää keskeyttäneen kaiken ensimmäiseen suupalaan. Kuva sai kahvilan pitäjän hymyilemään.-Juntunen katso. Säkin olet päässyt kuvaan, kahvilanpitäjä käänsi kuvaa yhteen pöytään. -Kiitos Iida ihan hirveästi. Saaks mä tän ihan oikeasti?-Joo joo.Saimme ilmaiset lihapiirakat ja kahvit. Kahvien jälkeen kävelimme Espalla ja menimme keskikäytävällä. Muistelin miten ennen näihin aikoihin koulut alkoivat. -Mennäänkö käymään kirjakaupassa? Silvia kysyi.-Ei. Mä en halua sinne.-Mikä toi äänensävy on? Mitä siellä kirjakaupassa on noin vastemmielistä.-Mä juutun sinne sarjakuvaosastolle ja ostan hirveesti kaikkea ja mun rahat menee. Sitten siellä voi olla faneja, joille pitää kirjoittaa nimmareita ja jutella niitten kanssa. -Voi sun kanssas. Voidaan mennä yhdessä. Sä näytät rakastavan tuota paikkaa. Täytyyhän sun saada ajatella jotain muutakin. Mennään sinne. Mä ostan sulle jonkun kivan kirjan, Silvia sanoi äänellä johon en uskaltanut väittää vastaan.

Kirjakauppa oli kuin taivas minulle. En ollut käynyt siellä pariin vuoteen, kun olin säästänyt asuntoa. Kävimme ensin kellarissa, missä oli kaikki piirrustustarvikkeet. Ostin reilusti papereita. Silvia sanoi etten saisi kantaa isoja taakkoja kun olin raskaana. Tulimme ylös ja menimme ison huoneen perälle.-Ei täällä myydä enään sarjakuvia. No hyvä. Mun rahat säästyy, totesin.-Sarjakuvaosasto on nykyään ylhällä ja tuolla toisessa päässä, ohi kävelevä myyjä totesi.

Liukuportaissa huomasin miten minun ikäinen nainen alkoi supattaa toisen samanikäisen korvaan. Huomasin, että minut oli tunnistettu. Päätin katsoa vain eteeni.-Jaksa Iida. Ihana se uralin pihlajalaulu, se toinen nuori nainen sanoi kun olin kohdalla.Oli pakko kääntyä katsomaan ja alkoi itkettämään. Molemmat vilkuttivat mennessään. Sarjakuva osastolla olo ei ollut samaa mitä ennen. Silvia ihmetteli, kun kerroin mitä kirjoja minulla jo oli. Silvia pakoitti valitsemaan yhden jonka hän ostaisi. En osannut päättää vaan pähkäilin monen vaihtoehdon välillä. Silvia meni kassalle maksamaan ja minä menin katsomaan elokuvakirjoja. Meidän piti mennä Stoccalle kirjakaupasta. En halunnut katsella vaatteita enkä kenkiä. Silvia halusi kahvilaan katsomaan, jos hänen ystävänsä olivat siellä. Menimme kadun yli ruotsalaiseen teatteriin. Pöydästä löytyi kolme ruotsia kailottavaa noin seitsemänkymppistä rouvaa. Silvia sai niitä tekohalauksia kaakatusten kera. Minut esiteltiin ruotsiksi rouville. Sanoin kädestä päivää kaikille. Ei ollut nälkä sen lihapiirakan jälkeen, joten tyydyin vain juomaan teetä. Ymmärsin puolet rouvien puheista. Välillä joukossa oli jokunen suomenkielinen sana. Minä takertelin puheessani ja noin sekunnissa puhe vahdettiin suomeen, etten saanut edes yrittää vastata ruotsiksi. Tuli mieleeni koulun tunnit joissa oli myös yhtä tyhjä olo. Puhe kaikui jossain ja en ymmärtänyt siitä paljoakaan. -Niin Iida, opiskeletko sinä jotain? se sinisessä jakussa istuva Gunvor kysyi pöydän toiselta puolelta. -Ei. En opiskele, vastasin hämmentyneenä. -Oletko jo töissä? hänen vieressään istuva Barbro jatkoi.-Joo olen mä tavallaan, vastasin.Hetken oli mukava olo, kun en kuulunut näiden maailmaan ja minua ei kukaan tuntenut.-Iida on taiteilija ja hän myös opettaa piirtämistä, Silvia sanoi ja kuullosti niin kuin hän olisi ollut ylpeä minusta. -No ne nyt on sellaisia töherryksiä, sanoin hiljaa.-Onko sun töitä jossain esillä? se kolmas vieraista naisista kysyi.-Jokaisessa kirjakaupassa on Iidan sarjakuvia ja kolmessa lehdessä ilmestyy piirroksia. Ranskalainen televisiokin kävi häntä kuvaamassa, Silvia kailotti. -Oi, sen Gunvorin suusta pääsi.-Onko ne niinkuin sarjakuvia? se nainen jonka nimeä en enään muistanut kysyi. Nyökkäsin.-Eikö sen jonkun sarjakuvataiteilijan mies amuttu? Barbro päästi suustaan.Minulta alkoi tulla kyyneleitä. -Voi härre good. Olipa minä tyhmä. En mä tajunnut, Barbro sanoi.-Ei se mitään, sain kähistyä käsieni takaa.

-Haluatsä Iida kotiin? Silvia kysyi.-Pääsen mä yksinkin. Jää sä tänne ystäviesi kanssa, sopersin noustessani tuolilta.-Älä höpise. Mä saatan Iidan. Tulee meille joskus parempiakin päiviä.-Me ollaan pahoillamme. Nyt mä vasta ymmärsin, että sä oot ollut lehdessä monta kertaa, se nainen joka nimä en muistanut sanoi ja kosketti minua käsivarteen. Nyökkäsin, että pääsin lähtemään. Kävelimme mitään sanomatta Espaa takaisin päin. Sivia otti minut käsikynkkään sen korkean patsaan luona.

Silvia halusi nähdä huonekkalut, joista Bo oli kertonut. Rapputasanteelle oli tuotu nojatuoli, josta olin soittanut. -Oliko tääkin ilmainen? Silvia kysyi.-Joo. Se ensin pyysi siinä ilmoituksessa kahtasataa, mutta sitten se tunnisti minun ääneni ja kun kerroin muuttavani tänne, että aloittaisin uuden elämän, niin se sanoi tuovansa tän ilmaiseksi.-Toiko se tän tänne salaa?-Joo. Mä käskin tuoda sen iltapäivällä ja soittaa ennen kuin tulee. Nostetaan se sisälle.-Sinä et pimu nostele mitään tossa kunnossa. Se sun vaarisi tapaa minut, jos mä annan sun nostella tuollaisia.-No täytyy kysyä, jos naapurit auttaa. Mennään sisälle, sanoin ja avasin oven. -Herran jestas. Täällähän on kaikki jo niinkuin täällä olisi asuttu aina. -Kohta äiti tuo vielä kaapit täyteen ruokaa. -Sehän on mukavaa. Sun äiti on varmaan ylionnellinen, kun sä oot vielä hengissä. Samassa ovikello soikin. Katsoin ovisilmästä ensin. Avasin äkkiä. Oli pakko hypätä Liisan kaulaan. Sitten piti halia Joonas ja Kisu. Äiti ei meinannut päästää minusta vuorollaan irti. -Oi! Vauva jo tuntuu. Liisa kokeile, äiti innostui.-Ihana masu, Liisa totesi.-Mennään sisälle. Täälä on Silvia. Käytiin justiinsa kaupungilla. Kai te Silvian muistatte?-Joo päivää päivää. Aivan mieletön asunto tämä. Se vaari taitaa hemmoitella Iidan pilalle, äiti selitti. -Se voi olla, mutta Bo oli niin onnellinen, kun hän tapasi Iidan. Hän oli hyvin masentunut. Nyt hän on enemmän kuin onnellinen. Eilen hän nauroi illalla sitä kuinka Iida oli haukkunut poliisipäällikön. Hän sanoi että hänen kuollut isänsä sai pitkän nenän, kun hänellä on noin lahjakas pojan tyttö. Hän on nykyään toinen mies. Iida ei voi kuulemma saada mitään tarpeeksi, Silvia selitti. -Tulkaa katsomaan mun työhuonetta, sanoin keskeyttääkseni puheet minusta.

Oli hauskaa katsoa miten Kisu ihmetteli kaikkea. Sohvaa ei vielä ollut, joten vein vieraani keittiön pöydän ääreen. Äiti oli tuonut ison kymälaukun. Pakastin tuli puolilleen ruuasta. Tajosin kahvia ja pullia, joita äiti toi. Pian soi puhelin. Ninan isä ilmoitti, että sain papiksi hautajaisiin oman rippipappini. Tunsin saaneeni pienen valonpilkahduksen tähän kaaokseen. -Taisi olla hyviä uutisia, Sivia totesi minun lopettaessa puhelun.-Mä sain vaihdettua oman papin hautajaisiin. Vielä kun saisin sen päällikön pois sieltä listalta, totesin.-Miksi se pitää sieltä pois saada? Liisa kysyi.Vilkaisin Liisaa ja tajusin viimeksi joutuneeni vaikeuksiin paljastaessani mitä olin kuullut Henryltä.-Onko se sanonut jotain ikävää? äiti kysyi.-Ei. Kun mä en tiedä miten kertoisin tän, etten taas joudu vaikeuksiin. Henry sanoi, että sillä on jotain tekemistä tän sotkun kanssa ja mä en halua joutua taas ammutuksi. Ette kerro kenellekkään. Se on sen poliisiministerin kaveri. Ei kukaan usko mua. Mä näin vaan unta.-Mä soitin Lailalle, kun me ollaan yllätysanoppeja ja hän kertoi nähneensä unta Henrystä, joka sanoi kaiken olevan kunnossa, äiti sanoi.-Hyvä. Nyt munkin on helpompi soittaa sille, mietin ääneen.-Etkö sä voi kertoa kenellekkään asiasta? Vaikka presidentin vaimolle, Liisa sanoi.-Sitä ei tiedä mikä tiedottaja siellä vuotaa juttuja. Mua pelottaa ne ihmiset joita ei näy.-Ei minun tyttö saa elää missään pelossa. Mä soitan sille Ninalle. Se ei pelkää mitään, äiti sanoi.-Mitä se nyt näistä tietää? Mä häiritsen sitä taas. Musta on tullut sille oikein maanvaiva.-Se kertoi henkivartiakeikkojen lisääntyneen, kun se nähtiin lehdessä sun seurassa, Liisa korjasi.-No kai sille voi soittaa. Onhan se Nina sun ystävä, Silviakin aloitti.-Se on auttanut mua aina. Mua hävettää pyytää siltä mitään. Mä en ikinä anna sille mitään. Mä vein siltä kerran poikaystävänkin.-Eikö hän ole lesbo? Silvia kysyi.-Sanoi alkaneen lesboksi, etten vie hänen kumppaniaan, totesin ja sain muitten naurut.-Mä nyt soitan ja pyydän palvelusta, äiti sanoi ja otti kännykän taskustaan. Kohta äiti puhui viereisessä huoneessa.-No. Mitä se sanoi? Liisa kysyi.

-Se laittaa muutaman lesbopoliisin kyselemään siitä päälliköstä. Siellä poliisissa pääsee ylenemään parhaiten kun polttaa toisen poliisin. Sitten se puhui jostain turvaovesta, äiti mutisi. -Vai panssari ovi, sanoin.

Viikko jatkui kiireisenä. Oven asentajat tulivat jo seuraavana päivänä. Ovi tuettiin puoleenväliin eteistä. Vaari pyysi taloyhtiöltä samallaisia kameroita ovelle, niin kuin hänen talossaan oli. Nina halusi joka porrastasanteelle valvontakameran. Ne oli ihan pieniä ja laitettiin lamppuihin salaa. Autollenni vaari hommasi kellaripaikan. Mietimme autostani tarrojen poistamista. Minua suretti asia, koska olin saanut auton lahjaksi tarrojen kanssa. Kun auto oli kadulla niin siihen ilmestyi keltasia ja punaisia lappuja. Kaikissa lapuissa toivotettiin jaksamista. Samoin kukkia oli usein konepellillä. Äiti vaihtoi autoa minun kanssa. Hän sanoi sen tuovan mainosta ravintolalle. Minä sain ajaa äidin valkoisela Volvolla. Hautajaiset lähestyi. Huomasin ettei hame enään mahtunut vatsankohdalta. Oli pakko käydä Stocmannilta ostamassa musta mekko. Menin yksin, vaikka minua oli kielletty. Joka ilta piirsin kuvia. Kuvissa olimme Henryn kanssa saaressa venellä, lentokoneessa vierekkäin, tai katselimme televisiota. Soitin Lailalle edellisenä iltana ennen hautajaisia. Laila itki vähän, mutta toivotti minulle jaksamista. Tiistai aamuna pukeuduin mustiin. Laitoin ne aurinkolasit päähäni. Nina tuli hakemaan minut yläovelta. Bo odotti kadulla siinä siniharmaassa autossaan. Ninalla oli sellainen housupuku ja mustat aurinkolasit. Hän näytti henkivartialta matalissa kengissään ja herätti huomiota jo jalkakäytävällä. Ajelimme hiljalleen kohti Malmia. Hautausmaan portilla oli poliisit vastassa. Meille oli parkkipaikka valmiina. Nina nousi autosta ensin ja avasi muut ovet. Laila seisoi kirkon edessä perheensä kanssa. -Iida, tuli hiljainen rääkäisy hänen suustaan. -Iida, Iida, Iida, Laila hoki halatessaan.-Koita tästä, sanoin ja ohjasin hänen kätensä minun mahalleni. -Oi. En mä tiedä mitä pitäisi ajatella. Voi, sultakin tulee kyyneleitä, Laila sanoi.-Mun pitää halata muutkin, sanoin päästäkseni hänen otteestaan.Halasin appiukon, Julian ja Veeran. Sitten halasin Emilian, jolla oli hieno Poliisin juhlapuku. Äiti tuli jostain ja menimme yhdessä kirkon etupenkkiin. Kirkko tuli aivan täyteen. Minulla oli seppele valmiina ensimmäisenä rivissä. Aika ei tuntunut kuluvan millään. Koko sali oli pitkään ihan hiljainen, ennen kuin musiikki alkoi. Viimein Elisabet, minun rippipappini ilmestyi jostain. Laila rääkyi koko ajan. Minun kävi häntä sääli. Elisabet puhui kauniisti ja kertoi Henryn elämästä sekä meidän pika-avioliitosta. En tiennyt hänen olleen rauhanturvaajana ja saaneen mitalllia. Aloin miettiä sitä painajaista, jota hän näki. Sanat

kaikuivat jossain kaukana. Yhtäkkiä äitini tönäisi minua. Jalkani tärisi, kun nousin penkistä. Huomasin miten Nina seisoi kirkon sivukäytävällä ja nyökkäsi minulle. Otin ensimmäisen seppeleen ja menin arkun viereen.-Henry, pääsi suustani ja kyyneleet valui. -Tulevan lapseni isälle ja rakkaalleni viimeinen tervehdys, sanoin ja kuullostin mielestäni kornilta. Laitoin seppeleen arkun eteen. Seuraavaksi seppeleen vei Laila ja Juha, sitten sisarukset Veera ja Julia miehineen. Kaikki nyökkäsivät minulle. Emilia tuli kahden miespoliisin kanssa ja heillä kaikilla oli komeat virkapuvut. Kaikki viimeiset tervehdykset kaikuivat päässäni yhtenä surinana. Henryn lapsuuden kaveritkin olivat tulleet hautajaisiin. Äitinikin oli ostanut oman seppelleen rakkaalle vävypojalleen. Kuusi minulle tuntematonta poliisia tuli jättämmään seppeleen. Menin äidin kanssa heti perässä ulos. Laila tuli takanani Veeran ja Julian tukemana. Minua yökkäsi matkalla, mutta sain sen pidettyä sisälläni. Aurinko alkoi paistamaan ja mustat vaatteet tuntuivat kuumilta ja ahdistavilta. Järjestelyä oli muutettu. Henry haudattiin sukuhautaan. Kuusi virkapukuista poliisia saattoi kärryä. Heidän edellään meni Emilia. Pappi tuli heidän perässä ja sitten me. Haudalla Emilia siirtyi sivuun ja huomasin, miten hän oli itkenyt kunnolla. Arkku laskettiin hautaan ja laulettiin virsi. En saanut laulettua. Minä vain itkin. Laitoimme sepeleet kuomun päälle ja lähdimme tielle, missä odotti meidän autot. Minun oli pakko käydä puskan takana oksentamassa. Äiti piti minusta kiinni ja katsoi etten sotkenut vaatteitani. Hautajaissaatto oli tehty hienosti. Seurasimme poliisiautoa, joka meni vilkut päällä. Viimeisen auton jälkeen oli myös poliisiauto. Tajusin yhtäkkiä, että se ministerikin oli ollut siellä lukemassa seppelettä. Onneksi olin vaatinut Ninan kaverille Lauralle yksinoikeuden lehtimiehenä tänne. Se oli vähintä mitä pystyin Ninalle antamaan takaisin kaikesta auttamisesta, mitä hän oli tehnyt jo alaluokilta asti. Saattueessa matka joutui. Tulimme pian jonkun talon eteen siellä soutustadionin lähellä. Se oli joku ravintola. Poliiseja oli avaamassa ovia meidän saapuessa. Menimme sisälle ja minut ojattiin pöytään mistä kaikki näki minut. Huomasin takanani flyygelin, jonka päällä oli sellainen tablettitietokone, missä vaihtui kuvia Henrystä. Minäkin olin joissain kuvissa. Jopa Saanan ottama hääkuva oli löytänyt tiensä tuohon laitteeseen. ”Jaksa.” kuului kuiskaus jostain. Tuntui ihanalta ajatella, että Henry olisi läsnä. Täällä oli pöydässä oikein ohjelma. Mietin, että tämä se enään puuttui. Saimme aluksi ruokaa. Söin vaikka ei kauheasti maistunut. Välillä katsoin muita vieraita. Mietin toista mummoa ja vaariani, jotka eivät olleet täällä. Ajattelin mennä katsomaan heitä heti seuraavana päivänä. Tiesin kyllä tälläisen tekevän tunnelman hiljaiseksi. Ajattelin vaarin jättäneen tämän väliin, koska hän ei halunnut kättelemään ihmisiä. Mietin miten häntä ahdisti kaikki tälläiset juhlat, missä piti pitää pukua. Ajattelin myös sitä Pirkkoa, jota piti käydä itkettämässä, että voisin sitten

myöhemmin käydä iloistuttamassa lapsen kanssa. Ruuan jälkeen kolme poliisia soittivat trumpeteilla jonkun kappaleen. Kova torvien ääni vapautti vähän tunnelmaan. Heti sen jälkeen yllätyksekseni Henryn isä meni puhumaan.-Ihana miniäni Iida. Rakas vaimoni ja rakaat lapseni Julia ja Veera, Henryn siskot, juha aloitti ääni väristen. Hän huokaisi kerran ja jatkoi kuuluvammalla äänellä.-Poikani Henry oli aina rohkea mies. Lapsena vaimoni sai olla koko ajan häntä laastaroimassa, kun tuntui ettei poikaa peloittanut mikään. Oli selvää, että hän alkaisi poliisiksi. Minä toivoin hänestä insinööriä ja taisin vähän liikaakin painostaa siihen suuntaan. Ymmärsin sen vasta kun miniä huomautti jankutuksetani sanomalla, nyt turpa kiinni tuosta aiheesta, Juha totesi ja sai ihmiset hymähtämään. -Huomasin olevani hänestä kuitenkin salaa ylpeä. Olin kuulemma töissä kehunut miten poikani oli päässyt poliisikouluun heittämällä sisään. Hän oli komea mies. Varmaan tullut isäänsä. Välillä oli nuorena tyttöystäväksi pyrkiviä jonoksi asti. Mietin hänen vain nauttivan elämästä, kun sitten vaimoni kertoi käydessään katsomassa Henryä kerran tämän löytäneen vakityttöystävän. Tyttö oli taiteilija ja päätäväinen luonne. Ei tuntunut Henryltä. Suoraan sanoen, luulin sen menevän ohi. Meidän pidättyvässä insinööriperheessä olimme hämmentyneitä Iidan suorapuheisuudesta. Suoraan sanoen kysyinkin kerran oliko hän tosissaan. Henry totesi, ettei kukaan saanut häntä onnellisemmaksi. Se oli hyvä (Juhan ääni alkoi väristä.) että hän oli hetken onnellinen. Vaimoni väittää Henryn kuiskivan hänelle. Se on hienoa, jos näin on, Juha lopetti ja otti nenäliinan povitaskustaan. Hän tuli luokseni ja halasin nyt häntä kunnolla. -Käy katsomassa Leilaa usein, Juha kuiskasi.-Mä tuon lapsen teille hoitoon usein, sanoin.-Sä oot oikeesti aarre.Seuraavan puhui Emilia. Hän näytti tosi ylväältä siinä uniformussaan.-Täytyy kertoa että minäkin olin siinä jonossa tyttöystäväksi, mutta ymmärsin myöhästyneeni. Mietittiin työkavereiden kesken kuka tulee tänne puhumaan ja minä sain tämän kunnian, koska meidän laitoksen hurjimmatkaan miehet eivät pystyneet nousemaan tänne. Henry oli niin pidetty työtoverien keskuudessa. Muistan kun ajoin viimeisen kerran hänen kanssaan partioautolla. Hän oli hyvin onnellinen. Hän sai tietää tekstiviestillä, että hänen vaimonsa oli raskaana. En osaa kuvailla sitä onnea. Hän oli aivan varma, että Iida pitäisi lapsen. Puhelun aikana hän näytti minulle peukkua. Koko loppuvuoron hän oli hyvin onnellinen. Se onni tarttui minuunkin. Mä en ikinä unohda sitä päivää, Emilia pillahti itkuun.

-Hän toivoi tyttöä. Hän sanoi hänen isänsä lellisi sen pilalle. Kaikkea hyvää sinulle Iida, Emilia sanoi itkien ja minä aloin myös itkeä. Seuraavaksi lauloimme virren. Minusta ei tuntunut tulevan minkäänlaista ääntä. Odotin tämän loppumista. Vielä kaksi poliisi lukivat adresseja. Niitä oli aivan valtava pino. En muistanut kaikkia Henryn tuttuja nimeltä. Olin kuitenkin varma, että olin tavannut nuo henkilöt. Vielä noiden lukemisten jälkeen joku henkilö lauloi pianon säestyksellä. Hän lauloi laulun Sydämmeni tänne jää. Teki mieleni laulaa mukana. Ihmiset juttelivat vielä keskenään ja kävivät kaikki halaamassa ennen lähtöä. Viimeisenä halasin poliisit. Vihoviimeisenä Emilian.-No nyt mun ei tarvii enään olla mustasukkainen. Mä kyllä kaipaan sitäkin, sanoin hyökätessäni Emilian syliin. -Oli kunniakasta saada tuntea mustasukkaisuutta sinulta, Emilia sanoi halatessaan. Halaus kesti pitkään ja hän vielä niiskaisi. -Herranjestas se tuntuu jo, Emilia vielä kiekaisi.-Saanhan mä tulla joskus katsomaan sitä lasta?-Tottakai. Sä saat tulla kertomaan sen isästä. Vihdoin viimein pääsimme lähtemään kotiin. Maisemat vilahteli auton ikkunasta. Nukahdin takapenkille. Nina herätteli uuden kotini edessä. -No niin. Pärjäätkö yksin? Nina kysyi jalkakäytävällä.-Tulisit vielä ylhällä käymään? Mulla on asiaa.-Okei.Menimme hissillä ylös. Nina avasi hissin oven, niin kuin olisi odottanut sieltä hyökkäystä. -Otat sä jotain juotavaa? kysyin.-Miksi sä kutsuit mut tänne.-Mua pelottaa. Mä kuulin unessa miten Henry kertoi siitä Javanaisesta. Tää kuullostaa tyhmältä.-Ei kuullosta. Se on helpompi peitellä tekemisiään, jos päällikkö on mukana hommissa. Oletko kertonut tuon monelle?-Silvialle, Liisalle ja äitille.-Mitä ne sanoi?-Ne käski kertoa sinulle. -Älä kerro tästä kenellekkään. Se Javanainen on varmaan kuin tulisilla hiilillä. Sinuna pysyttelisin täällä sisällä. Tai menisit mieluiten sinne äitisi luo. -Meinasin lähteä aamusta. -Se sun auto herättää liikaa huomiota. -Mulla on mun äitin Volvo lainassa. Mua alkoi oikeesti pelottamaan.

-Ei sulla varmaan hätää ole. -En tiedä, ne tuntuu kaikki samalta porukalta ministeriä myöten.-Sä liiottelet. Se voi olla, ettei se ministeri tiedä mitä se päällikkö touhuaa. Ota rauhallisesti. Mä vähän kyselen tutuilta. Sä voisit mennä kotiin käymään. -Tuuko sä mun mukaan?-Höh. Lähde aamulla aikaisin, niin mä tulen saattelemaan. Eikö se Henry suojele sua.-Niin varmaan. Mä tunnen itseni typeräksi.

Päätin lähteä jo neljältä aamulla. Aamu sarasti kun ajoin moottoritien alkua. Tyhjällä tiellä oli vain muutama rekka. Olin perillä liian aikaisin. Menin varovasti ovesta ja toivoin ettei muut heräisi. Äiti kurkkasi rappujen päästä. Käskin hänet takaisin nukkumaan. Itse menin olohuoneen sohvalle ja laitoin silmät kiinni. Heräsin jutteluun. Minulle oli laitettu peitto päälle. Oli jännää miten Joonaskin oli jo ylhäällä. -Voisitko sä viedä Joonaksen? Olisi vähän kiire. Mä meen sun autolla, kun siellä on kamat valmiina, äiti selitti laittaessaan puuroa Joonaksen lautaselle.Kömmin sovalta pöydän ääreen.-Huomenta vaan. Kyllä mä voin viedä Joonaksen.-Ei mua tarvii viedä. Kyllä mä pääsen pyörällä, Joonas totesi.Kohta talo oli taas tyhjä. Nyt ei ollut edes Liisaa hoitamassa Joonasta. Ei nyt vaan huvittanut piirtää. Lähdin kävellen kaupungille. Menin rantavallia makasiinien luokse ja siitä katua pitkin Ninan isän talon ohi ja puistotietä ylös. Kaupungin ainoa konditoria oli siinä vanhan puutalon kivijalassa. -No mutta sehän on itse Iida. Meidän kaupungin kuuluisuus, se nelikymppinen nainen tervehti tiskin takaa. -Hei, vastasin, kun en keksinyt muuta.-Mitäs hyvää me Iidalle laitetaa? nainen kysyi. Oli hassua, että hän oli puhunut minulle samalla lailla, kun olin ollut vain kymmenen vanha.-Tommosta kakkua, missä on mantelilastuja, sanoin.Kaikki kahvilassa oliat nyökkäsivät minulle. Menin ikkuna pöytään ja aloin lukea aamun lehteä. Kakku maistui hyvältä kahvin kanssa. -Voiko mä istua tähän? Mä joka päivä istun tässä samassa pöydässä, semmoinen varmaan jo eläkkeellä oleva nainen sanoi.-Emmä tienny, että tää on sun kantapöytä.-Istu vaan. Mä vaan istun tässä joka aamu samassa paikassa. Kohta tulee mun kaverit tähän, nainen selitti ja istui minua vastapäätä.

-Samalla lailla kuin mulla oli Liisan ja Ninan kanssa ennen.-No. Ehkä te sitten eläkkeellä tuutte kahville tällä lailla. -Toivottavasti eletään niin vanhoiksi, vastasin.-Joo. Kaksi viikkoa sitten olisin sanonut, että tottakai elätte, mutta enään en voi sulle niin sanoa, nainen sanoi ääni värähtäen.-Ai säkin tunnet mut.-Voi Iida. Mä haluaisin sanoa sulle jotain lohduttavaa, mutta nyt kun sä olet siinä, niin en mä osaa sanoa mitään. -Kyllä mä tiedän mitä sä tarkoitat. Kaikki tuntuu säälivän minua kun saavun paikalle. Kyllä se riittää, että minulla on paha mieli. En mä haluaisi muiden ahdistuvan mun takia.-No se on kun me kaikki tykätään susta. Kaikki toivoo, että sä selviät nopeammin, kun me otetaan sun surusta pieni pala. -Olipa kauniisti sanottu. Mä en vaan haluaisi muille pahaa mieltä.-Et sinä sitä ole tehnyt, vaan ne pahat ihmiset. Ne on ottaneet meiltäkin palan, kun me ei saada nähdä teidän onnea. -Eniten ahdistaa, että ne on tehneet noin rahan takia. Ammutaan työkaveri ja tehdään ihmisistä narkkareita vaan sen takia, että itsellä olis rahaa, totesin tuijottaessani kakunpalaani.Oli hetken hiljaista. Yhtäkkiä kylmäsi. Näin ikkunasta miten se poliisipäällikkö Javanainen käveli kadun toisella puolella. Pelolotti ja toivoin olevani näkymätön. Javanainen tuntui olevansa ajatuksissaan ja nousi sellaiseen avolava-autoon. -Mikä nyt tuli? se rouva kysyi vastapäätä.-Ei mikään. Ajattelin vaan kaikkea entistä, vastasin.-Yritä jaksaa. Ootatko sä oikeasti vauvaa?-Joo.-Kumpaa sä toivot? Vai tiedätkö sä jo?-En tiedä. Mulle on ihan sama. Mun täytyy mennä, sanoin ja tein lähtöä.-Yritä jaksaa, kuului takaantani

Ovella vilkuilin molempiin suuntiin. En nähnyt avolava-autoa. En uskaltanut lähteä kotiin päin koska rannassa ei kulkenut paljon ketään ja omakotialueella olisin ihan yksin. Kävelin suoraan eteen päin. sydämmeni hakkasi. Äidin ravintolaan oli liian pitkä matka. Kohta olin torilla. Siellä oli ihmisiä, joten tunsin olevani turvassa. menin suojatietä kaupungitalon eteen ja toista apteekin kulmalle. Odotin vähän aikaa, että kaksi vanhempaa rouvaa käveli samaa matkaa katua alaspäin. Pian he huomasivat minun kävelevän ihan perässä.

Juttelin jotain tyhjänpäiväistä. Seuraavassa kulmassa harmikseni he menivät toiseen suuntaan. Oli pitkä katu käveltävänä K-kaupalle yksin. Pälyilin ohimeneviä autoja ja olin valmis menemään matalaksi pysäköityjen autojen taakse. Jouduin vielä menemään tien yli marketin päässä. Kaupan eteisessä ei ollut enään mansikkakauppiasta. Nyt siinä oli pöytä missä myytiin kenkävoiteita. Päästessäni kauppaan vilkuilin etsien Liisaa. Hän olikin yhden kassan takana. Oli kiusallista näytellä tyyntä ja odottaa hiljaista kohtaa. -Mitä Iida? Liisa kysyi laittaessaan jonkun naisen tavaroita piippaavan laaserin ohi.-Peloittaa.-Mikä? Mikä sun on?-Mä olin tuolla kahvilla ja näin sen Javanaisen menevän autolla ohi.-Voihan sillä olla muita asioita täällä. Olitko aivan varma että se oli Javanainen? Onko plussakorttia? Liisa kysyi siltä rouvalta. Alkoi itkettämään, miten minua pidettiin pikkutyttönä. Liisa ojensi sille rouvalle vaihtorahat.-Anteeksi ihan sekuntti, Liisa sanoi seuraavalle kassalle jonottajalle. Hän nousi ylös tuolistaan ja tuli kassojen välistä siirtäen semmoista ketjua. Liisa laittoi kädet ympärilleni ja halasi. Toisen käden hän laittoi otsalleni.-Iida. Sä elät pitkän elämän. Mä näen sun yhdeksänkymmentävuotispäivät. Mene nyt kotiin tai äidin luo. Mulla on töitä, Liisa sanoi kuin pikkulapselle.Tunsin itseni tyhmäksi ja minua nolotti. -En mä voi mitään, kun mua pelottaa.-Ei se sun takia ole täällä, se on jollain muilla asioilla. Iida mulla on töitä, Liisa sanoi ja meni takaisin kassan taakse. -Anteeksi, hän vielä sanoi seuraavalle asiakkaalle ja alkoi liikuttaa tavaroita laserin ohi.En tiennyt mihin mennä. Tiesin ettei pitänyt panikoida mutta pelotti silti. Kaupan liukuovilla vilkuilin ympärilleni. Ei näkynyt avolava-autoa missään. Joku mummo tuli taksilla kauppaan ja kuski jätti hänet rappujen eteen. En halunnut kävellä kotiin. -Onks tää vapaa taksi? kysyin. -Joo. Minne on Iida menossa? kysyi tuttu nuorimies.Muistin yhtäkkiä hänet luokkakaverikseni Niklakseksi.-Mä haluisin äitin ravintolaan. Peloittaa mennä kävellen.-No mä vien. Mä olin just menossa sinne kahville. -Mennään sitte äkkiä. Mua peloittaa niin. Saaks nää ovet lukkoon? kysyin syöksyessäni takapenkille. Auto lähti saman tien.-Mikä sua niin peloittaa? Meinattiinko sut tosiaan ampua tässä vähän aikaa sitten?

-Joo meinattiin. Siitä jäi semmoinen kammo.-Eikö se tekijä jäänyt kiinni?-Jäi, mutta mua hermostuttaa vieläkin, vastasin ja yritin pysyä matalana. Kohta oltiin äitin ravintolan pihassa. Niklas ei huolinut maksua matkasta. Tarjosin hänelle ilmaiset pullakahvit ravintolassa. Äiti ihmetteli ilmestymistäni ravintolaan. En uskaltanut kertoa peloistani, kun Liisakin oli niitä väheksynyt. Istuskelin toimistossa vähän aikaa. Tunsin olevani vain tiellä. -Samalla, kun olet siinä niin voisit käydä tukussa. Siellä on tavarat valmiina, äiti tokaisi.-Ihan yksinkö?-Niin. Olethan sä ennenkin käynyt siellä. Laitat ne pojat nostamaan tavarat. Tai minä soitan ja sanon, niin siellä joku nostaa, äiti totesi. -Eihän ne nyt niin paljoa paina, jos nostan yksi kerrallaan.-En mä halua, että sulle satuu mitään. Mä haluan että vauvastakin tulee tommoinen ihana söpö nöpönen, äiti totesi ja alkoi kumartui halaamaan. Lapsena olin nolostunut kun äitini oli tehnyt noin. Nyt laitoin silmät kiinni ja halasin takaisin. Toivoin olevani taas pieni lapsi. -Lähde nyt sinne tukkuun, niin saat jotain tekemistä, äiti sanoi halauksen loppuun.Otin avaimet hänen kädestään. Sain nyt mennä omalla autollani, jolla oli tutumpi ajaa. Ravintolan pihasta tultiin stopmerkin takaa vanhalle maantielle. Kaupungista päin tuli autoja jonossa. Lyhyen jonon jälkeen pääsisin yli. Yhtäkkiä painoin kaasua liikaan. Luulin jo pääseväni viimeisen auton perän ohi, mutta tunsin turvatyynyn pamauksen. Pelästyin älyttömästi. Autoni oli nokallaan vastakkaisessa ojassa. Kokeilin vatsaani ensimmäisenä. Minussa ei ollut naarmuakaan. Auton ovi aukesi ihan normaalisti. Autosta valui jotain nestettä. Vähän matkan päässä oli nelivetoinen lavauto kyljellään. Lavalta oli lentänyt kaksi tynnyriä tielle. Joku punainen auto kaasutti kauempana lujaa poistuen paikalta. Sydämmeni hakkasi. Tajusin yhtäkkiä lava-auton samaksi, jolla olin nähnyt Javanaisen ajavan. -Äiti! rääkäisin ja aloin juosta.Jalat ei tahtoneet pitää allani ja vatsani tuntui hölskyvän puolelta toiselle. Tuntui, etten päässyt tarpeeksi lujaa. -Äiti! huusin kun pääsin ravintolan ovelle. Äiti katsoi kassakoneen takaa, eikä ymmärtänyt hätääni. -Ari! Ari! huusin äitini miestä, joka putsasi tiskipöytää. -Auta Ari, huohotin yritin karkuun hänen selän taakse. -Piilota mut, sanoin. Ari katseli hölmistyneenä ja kääntyi minuun päin, kun yritin hänen selän taakse.

-Mut varmaan ammutaan kohta. Mä ajoin poliisipäällikön kanssa kolarin. -Mitä ihmettä? Mikä sun on? Rauhoitu, Ari sanoi ja sitten vilkaisi keittiön ikkunasta joka oli niin ylhällä että hän vain siitä näki. -Paloautoja ja poliisi, Ari sanoi kummissaan. -Mä meen piiloon. Mä en ole täällä, sanoin ja menin meidän pieneen pukuhuoneeseen. Otin seinätelineestä sammutuspeiton ja menin nurkassa olevaan ainoaan suihkukoppiin. Menin ihan mytyksi ja vedin peiton ylitseni. Yritin hengittää ihan vähän. Pidin silmiä kiinni ja toivoin siirtyväni muualle. Olin muuttunut kahdeksan vuotiaaksi. Aika tuntui älyttömän pitkältä.-Iida ootsä siellä? äiti huusi ovelta, mutta sulki sitten oven.Kesti varmaan minuutin kun kuulin oven avautuvan uudelleen.-Onhan sen täällä oltava. Eihän täällä ole toista ovea, kuului Arin puhe ovelta.Askeleet lähestyi ja yritin pitää suihkukaapin ovea kiinni sormilla.-Iida. Ei sulla ole hätää. Mä suojelen sua, Ari sanoi ja avasi väkisin oven. -Mennään selvittämään mitä tapahtui poliisille. Voi sua Iida kulta, Ari totesi katsoessaan minun kömpimistä ylös suihkualtaasta.-Ei täälä ole hätää. Kyllähän sä Saijan tunnet, Ari puheli lempeällä äänellä taluttaessaan minua kainalossaan salin puolelle.-Tää on kyllä hulluin onnettomuus. Kaksi autoa romuna ja kumpaankaan ei löydy kuskia, meidän kaupungin naispoliisi Saija ihmetteli ne poliisihaalarit päällä keskellä salia. -Mitä sä Iida mietit kun poistuit onnettomuuspaikalta?-Mä mietin, etten mä näe mun äitiä enään, vastasin.-Täh? Eikö sun olisi pitänyt tarkistaa, että siinä toisessa autossa ei kukaan ole loukkaantunut? Saija kysyi nyt kovalla ja virallisella äänellä. -Missä sen toisen auton kuski on?-Se hyppäsi punaiseen autoon, joka kiihdytti paikalta lujaa, sanoin itkunsekaisena.-Vietiinkö se sairaalaan?Nostelin olkapäitäni. Toinen poliisi tuli sisälle ja viittoili Saijalle. Saija siirtyi ovelle päin ja miespoliisi kuiskutti jotain tämän korvaan.-Mä käyn tuolla ulkona ja tulen takaisin. Et Iida lähde mihinkään, etkä mene piiloon, Saija käskytti ovelta. -Voi Iida. Miten sä voit? Oletko kunnossa? äitini kyseli.-Mua pelottaa, vastasin. -Mikä sua peloittaa? Ari kysyi.-Se oli se Javanainen kun ajoi sitä toista autoa.-Ajoitko sä Iida tahallasi sen päälle? äiti kysyi.

-No, en. Siihen autoon tuli joku vika. Se kaasu hirtti kiinni ja mä yritin väistää sitä autoo. -Miten se sitten yritti karkuun, jos se on poliisi ja sinä olet syyllinen kolariin? Ari kysyi.-En mä tiedä. Henry sanoi unessa, että se on syyllinen ja sitten mä näin sen siinä lava-autossa kaupungilla. Mä luulin, että se on tulossa tappamaan minua, ja menin Liisan uudelle työpaikalle, missä Liisa ilmoitti minun elävän tosivanhaksi. En mä enään kehdannut teille kertoa, ja sitten sattui tämä. Nyt mulla ei ole enään autoakaan.-Voi Iida. En mä ymmärtänyt mitä sä hössäät. Auton korvaa vakuutus, Ari lohdutteli.Kohta Saija marssi takaisin sisälle.-Oletko ihan varma siitä kuskista Iida? Saija kysyi.-En. Mä näin sen Javanaisen ajavan sitä autoa ja luulin sen tulleen ampumaan minua, kun se Henry sanoi, että sitä pitää varoa. Ja yhtäkkiä se auto oli minun edessä ja minä painoin vahingossa kaasua. -Joo ja nyt siellä on kaksi tynnyrillistä huumeita keskellä katua. Näitkö minkä merkkinen auto se oli, millä ne lähtivät karkuun? Saija kysyi.-En mä autoista tiedä. Se oli sellainen tavallisen punainen. Siinä oli semmoinen kiiltävä leijona ja maalitehtaan mainostarra, selitin.-Minkä maalitehtaan?-Tikkurilan Jokerimaalia. Siinä oli jokerin kuva.-Iida se on jääkiekkojoukkue, Ari väitti.-Oikein hyviä huomioita, Seija sanoi. -Auto on luutavasti punainen Peugeot, jossa Jokereiden tarra takaikkunassa, Saija selitti radiopuhelimeensa. Kohta autot oli hinattu ravintolan pihalle ja niiden ympärillä pyöri poliiseja. Hinausauto vei minun autoni naapurikaupunkiin korjaamolle. Mietin miten pääsisin kotiin ja halusinko enään sinne. En olisi halunnut olla äitille enempää vaivaksi. Istuin kantapöydässä ja pidin käsiä ristissä. Yhtäkkiä tunsin miten vauva potkaisi vatsassa. Kaiken apeuden keskellä tuli sekunniksi hyvä olo. -Mikä Iidaa naurattaa? äiti kysyi toiselta puolelta ravintolaa.-Tuntui, kuin vauva olisi liikkunut, sanoin ja huomasin ääneni olevan iloinen. Ajattelin pysyväni hengissä sen takia, että näkisin vauvan. Hetken päästä muistin Liisan kertoneen minun elävän pitkään. Tuli aivan raukea olo. -Lapsista on paljon iloa, mutta myös huolta, niin kuin sinusta on vieläkin.-Onko minusta huolta? En mä halunnut asemiestä kotiini. Oliko minusta koskaan mitään iloa? Mä olin aina huono koulussa. Sä et koskaan voinut olla ylpeä, vastasin.-Voi Iida. Sä olit aina niin söpö lapsi. Mä olin aina onnellinen, kun kuljin sun kanssa. Kylässä sä istuit hiljaa ja piirtelit. Hyvin pian kaikki ihasteli sun piirrustuksia. Mä tein

kaikkeni, ettet sä lopettaisi sitä. Silloin kerran kun sä teit sen yhden kuvan naapurin Ilposta ja mä annoin sen ylioppilaslahjaksi, niin meinasin haljeta ylpeydestä, kun kaikki kehui. -Nyt se kuullostaa hienolta. Mä ajattelin, että mä olin aina tyhmä, kun sä jouduit selvittämään mun asioita koulussa.-En mä pitänyt sua ikinä tyhmänä. Huomasin aina miten sä katselit jotain tyyppiä pitkään. Kotona se oli paperilla hyvin pian. Muistatko kun sä olit neljätoista ja kaupunginjohtaja puhui. Sä piirsit siitä kuvaa ja kaikki kaupunkilaiset meni sun selän taakse katsomaan.-Muistan. Mä luulin että siellä oli mun luokkakavereita, mutta ne olikin kaikki aikuisia ihmisiä. -Mä oon ettinyt sitä kuvaa, mutta ei sitä ole missään kotona.-Ei tietenkään, kun se on kaupunginjohtajan huoneessa. Se osti sen ja me pidettiin niillä rahoilla vappujuhlat Ninan ja Liisan kanssa.-Vai sillä lailla. Kyllä susta oli vaivaa, mutta sä olit mun elämäni valo, kun tuli avioero. Kun se isäs silloinen naikkonen alkoi puhua adoptiosta, niin mä ajattelin tapaa sen.-Mä muistan miten sä heitit sitä majakolla. Tää oli kiva kun me käytiin tämä keskustelu. Liisa sanoi minun elävän vanhaksi. Ikävää vain että jäin yksin.Äiti tuli viereeni ja piti kädestäni. -Et sä jäänyt yksin. Sulla on minut, sun lapsi ja mä luulen että jossain vaiheessa sä hommaat uuden miehen.-Ei nyt tunnu siltä.-Ei nyt, mutta mä tiedän että sulla on vielä joskus uusi mies. Kyllä vielä Iida tulee parempia päiviä.-Toivottavasti. Mulla on niin ikävä sitä Henryä. Mä muistan miten se nojasi tiskipöytään ja sanoi höh.-Tuotako sun on ikävä?-Sen kännykässä oli musta satakaksikymmentä kuvaa. Siellä oli video missä mä kiukuttelin ja toinen missä mä vokottelin sitä. Mä oon varma että se piti musta. Emmä mistään saa enään semmoista.-Et semmoista, mutta jotain muuta hienoa. Iida se on hienoa jos sulla on noi muistot. Kun se sun kappale soi radiossa, niin mä mietin aina sitä teidän vihkimistä.-Mikä ihmeen kappale?-No se Uralin pihlaja. Se on jo soinut viikon joka kanavalta.-Onko? Millä kanavalla?-Joka kanavalla. Etkö sä ole kuullut?-En. Mä luulin että se levy ilmestyy vasta myöhemmin.

Päätin illalla soittaa Airalle ja kysellä levystä. Minun piti seuraavana päivänä mennä poliisiasemalle antamaan selvitys kolarista. Kasper tuli iltaan töihin ja heitti minut ja äidin autolla kotiin. Kotioven edessä oli pieni pahvilaatikko, jonka päällä oli paperilappu. Laatikko oli täynnä äänilevyjä. Niitä oli kaksikymmentäviisi. Levyn kannessa luki isolla: Iida. Alatekstinä oli: Ihan oma levy. Kansikuvassa oli sen Orivedellä olleen naisen käsivarsi, johon oli nyt tatuoitu minun piirrustus ja nimmari. Takakannessa oli kappaleluettelo ja taustana kuva, jossa suukottelin Kisun kanssa meidän äidin ravintolassa. Kuva oli otettu heti henryn kuoleman jälkeen. Se oli Airan kuvaama. Levyssä oli hahmoni maastovaatteissa. Sisäkannen kun avasi, niin siellä oli vihko, joka jokaisella sivulla oli valokuva ja vastakkaisella sivulla Airan tai sanoittaja Salmisen sanoituksia. Sivuilla olin halaamassa Ninaa tai Liisaa. Yhdessä riitelin äitini kanssa työvaatteet päällä ravintolassa. Yhdessä kuvassa olimme kaikki hautajaisten jälkeen siinä meidän kantapöydässä. -Tää on ihan hieno, vaikka ei olekkaan minun tekemä, totesin. -Singneeraat näistä jokaisen ja tilaat näitä lisää sieltä levyhtiöstä. Mä myyn ne sitten ravintolassa, äiti totesi.-Pitää antaa yksi Liisalle ja Ninalle. Joonaksen tyttöystävälle, Iskällekin ja sulle. Loput voit sitten myydä. -Ainakin viisi laatikkoa tilaat tänne. Mä laitan tän soimaan.-Et laittaisi.

Aamulla olin väsynyt. Olin piirtänyt pitkin yötä kuvia. Nyt oli kuvia lapsesta, joka heilui kohdun sisällä. Vauvalla oli kädet harallaan kun kohtu heilui. ”Mitä ihmettä siellä hölskytetään?” vauvan hahmo ajatteli. Kaikki päivän tapahtumat oli sarjakuvana kahvilasta kotiinpaluuseen. Välillä oli aina tuo uusi vauvan hahmo, joka ihmetteli ja välillä kaipasi lakritsia ja lihapiirakoita. Yhdessä kuvassa kaksi retkun näköistä tyyppiä pysähtyi katsomaan kolaria ja äkkäävät avonaisen huumetynnyrin mistä on valunut huumepussukoita kadulle. Seuraavassa kuvassa Saijan näköinen poliisi retuuttaa toista huumemiehistä, joka yrittää käsillään hamuta huumepussukoita. Taustalla toinen poliisi paputtaa toista hörhöä. ”Ai, ai ai, että sättuu!” huutaa huumehörhö maantiellä. Olin jopa piirtänyt sen suihkualtaaseen piiloutumisen. ”Tulipa ahdasta.” toteaa sikiön hahmokin yhdessä vatsakuvassa. ”Kukaan ei ikinä löydä, kun olen peiton alla.” hahmoni toteaa vetäessään suihkukaapin ovea kiinni. -Nämä on ihan hauskoja. Voisit tehdä sellaisen kirjan Henryn muistoksi, äiti ajatteli ääneen selatessaan kuvia.

Aloin iventoimaan kuvia, joita minulla oli. Niitä oli jo melkein pienen kirjan verran. Nyt tajusin ettei minulla ollut enään autoa, millä pääsisin Helsinkiin takaisin. Muistin yhtäkkiä Henryn Fiiun siellä Saanan pihassa. Päätin soittaa Lailalle ja kysyä tykkäisikö hän pahaa, kun käyttäisin Henryn autoa. -Hei IIda. Mitä sankari? Laila tervehti heti puhelimeen.-Mikä? Ei kun mun synttärit on vasta ensi kuussa. -Ei. Etkö sä tiedä olevasi sankari? Etkö sä ole nähnyt lööppejä?-Mitä lööppejä? Mä olen täällä äitin luona ja olen piirtänyt koko aamun ikkunattomassa huoneessa. Mitä sä nyt puhut?-Lööpissä on isolla miten sarjakuvataiteilija kosti miehensä surmaajille. Kahdesta kaupasta oli jo molemmat lehdet loppu. Sä oot hurja nainen. Ajat raskaana huumekuljetusauton kylkeen.-Tota se oli vahinko ja mä en tiennyt, että se oli juuri se auto.-Joo joo. Kyllä mä sut tunnen. Liikaa yhteensattumia.-Eiku etkai sä tykkää pahaa, kun mä ajelisin Henryn autolla, kun oma on korjaamolla?-En todellakaan. Mitä sä multa kysyt? Sähän teet mitä sä tykkäät. Nyt tapasi roistot semmoisen lesken, että saavat vankilassa miettiä. Mitenkä sun vatsasi jaksaa?-Hyvin. Mä en vaan haluaisi ajaa bussilla, kun mulla on se autokin.Leilan puhe tuntui kummalta. Olin ymmälläni. Päätin soittaa äidilleni.-Hei Iida. Tiesitkö sä että se oli sen Javanaisen auto?-En tiennyt. Hei vaan sullekkin. Oonko mä äiti lööpeissä?-Olet molemmissa ja isolla. Sitten täällä on kuvia autoista ja meidän ravintolasta. Tämän mukaan sä olet oikea kovis, kun käyt koko syndikaatin kimppuun. Javanaisestakin on joku arkistokuva. Mä tuon sulle molemmat lehdet. Oletko piirtänyt mitään? -Joo. Koko aamun.-Se on hyvä. Mä pelkäsin että sä masennut ja murjoitat koko loppuelämän.-Ei kun se Henry kuiskii mut aamulla hereille.-Iida. Yritä pärjätä, mulla on töitä, äiti sanoi ja hänen äänensä särkyi.Kadutti, kun mä puhuin siitä haamusta. Oli muutenkin sekava olo. Päätin soittaa Ninan isälle. Kyselin perunkirjoituksesta ja kerroin onnettomuudesta. Hän käski ottaa rauhallisesti. Lakuja alkoi tehdä mieli, mutta en enään halunnut ulos asunnosta. Mietin miten ahdistavalta tuntui, kun en enään pääsisi ikinä ulos kävelemään muiden ihmisten joukkoon, etteikö nämä tunnistaisi minua ja alkaisi supattamaan.

Yhtäkkiä muistin, että minun täytyi mennä poliisiasemalle käymään. Jouduin vaihtamaan lököverkkarit mekkoon ja laittamaan ne aurikolasit, vaikka oli pilvistä. Laitoin farkkutakkini varmuuden vuoksi päälle. Rannan vallilla tuli vastaan vanhempi pariskunta taluttaen koiraansa. Koira tuli kohti ja heilutti häntäänsä. Se oli ruskea labradori.-Hei sehän on Iida ihan itse, mies totesi.-Meidän kaupungin suurin sankari, nainen lisäsi iloisena.Minä rapsuttelin koiraa, joka tuli pyörimään ympärilläni.-En mä mikään sankari ole. Se oli vahinko, väitin.-Vai vahinko. Saisi sattua enemmän tuollaisia vahikoja. Vaimon mielestä sä olet paras taiteilijakin.-Tuommoisia rohkeita ihmisiä pitäisi olla maailmassa enemmän, nainen säesti.-Ihan oikeesti se oli vahinko, vinkaisin.-Joo joo. Ihan miten vaan, mies sanoi nauraen.-Koirakin tykkää susta, nainen jatkoi.Lähdin tylysti vai eteenpäin vallia. Kohta olin jo kaupungissa. Ravintolan kohdalla tuli joku nuoriso joukko vastaan.-Kattokaa IIda! yksi neljätoistavuotiaista tytöistä huusi.Seurasi kiljuminen. Kaikkien piti koskettaa minua kannustukseksi. Kadulla oli vai noin kymmenen ihmistä. Kaikki imiset pysähtyivät ja katsoivat suuntaani. Kohta minulle annettiin abloodeja. Nyökyttelin ja minun kasvoni kääntyivät hymyn tapaiseen irvistykseen. Vielä piti päästä puistokadun yli. Onneksi ei puistossa ollut kuin yksi kaupungin mies roskia keräämässä. -Hyvä Iida hyvä! Rötösherrat kiikkiin! se kaupungin mies huusi musta jätessäkki kädessä ja semmoinen pitkä piikki toisessa. Pääsin viimeinkin poliisiasemalle. Huokaisin, kun ovi sulkeutui takanani. -Jaaha. Meillä on täällä ihan suurimpia roistojen nujertajia, joku poliisi sanoi käytävällä.-Se oli ihan vahinko, vastasin itkuisella äänellä.

Poliisiasemalla meni ainakin kaksi tuntia.-Sinä siis pitäydyt laussunnossasi ja väität tätä yliharvinaiseksi sattumaksi ja vahingoksi, tummempi poliisi tivasi.-En mä mitään väitä, kun se on näin.-Tässä on liikaa sattumia, se vaalea lyhyttukkainen poliisi tiesi kertoa.-Jos mä olisin yrittänyt osua siihen, niin en varmasti olisi osunut.-Vakuutusuhtiö ei maksa autoa, jolla on ajettu kolari tahallaan, se vaalea poliisi tiesi taas.

-Oonko mä nyt syyllinen, kun muut myy huumeita? Mä soitan asianajajalleni, tiuskasin.-Sä et soita kuullustelun aikana mihinkään. Sinulla ei ole oikeutta.-Mä sanon mun äitille sun käytöksestä ja Saijalle. Katotaan miten sä pärjäät tässä kaupungissa. Kerron Seiskalehdelle poliisin ahdistelemisesta, sanoin ottaessani puhelinta käteeni.-Asia tuli selväksi. Se oli sattumaa. Minä merkkaan tänne. Oletko nyt aivan varma ettet halua vaihtaa lausuntoasi? se tummempi poliisi kysyi.-Toivottavasti mun Henry ei ollut noin vittumainen poliisina, totesin ja puhelimeni oli jo korvallani.Puhelin tuuttasi pitkään. Viimein Ninan isä vastasi.-Anteeksi Iida. Tässä oli muita asiakkaita.-Mä oon täällä poliisiasemalla ja nyt nää kääntää mun viaksi aivan kaiken, vaikka se oli vain sattumaan ja vahinkoa, tuhersin vänisten puhelimeen.-Anna se poliisi siihen luuriin. -Se haluaa puhua teille.-Komissaario Vilen. Ei ole Sulo Vileen, tumma poliisi vastasi harmistuneena. -Joo. Selvä, Vilen vastasi ja ojensi puhelimen.-Mene Reinikainen päästämään Iida ulos täältä. Ulko ovi oli lukossa ja se Vaalea poliisi päästi minut avaimilla pois.

Kulman takana ja korttelin toisessa päässä olisi kauppa. Mietin kahdesti uskaltautuisinko kauppaan. Teki aivan kamalasti mieli lakuja. Päätin käydä kaupassa ennen kuin töistä tulijat täyttäisi paikan. Jalkakäytävällä ei onneksi tullut ketään vastaan. Mennessäni kaupan ovesta ei kukaan tuntunut kiinnittävän huomiota. Lakuhylly oli ihan lähellä kassoja. Päätin ottaa erivärisiä kaksi jokaista, tai kolme, tai neljä. -Sehän on Iida ihan itse, kuului takaantani kun olin kumartuneena hamuamaan lakuja.Inhoittava tunne valtasi minut. En halunnut huomiota. Käännyin katsomaan. Essin isä seisoi kaupan vaatteet päällä edessäni. -Alkoi tehdä mieli lakuja, selittelin ja tunsin itseni kuusivuotiaaksi pikkutytöksi.-Etkö sä ostanut koko laatikon viikko sitten? Joko se on syöty?-Se jäi Helsinkiin ja nyt alkoi yhtäkkiä tehdä mieli näitä.-Tulisitko mun kanssa samaan kuvaan missä on tämän päivän lööppi?-Tota, kun se oli oikeesti vahinko, sanoin ja ääneni kuullosti kuusivuotiaan ääneltä.-Ei sillä väliä. Siinä on sun kuva ja mä haluan lesoilla mun naisystävälle. Saat ne lakut ilmaiseksi.

Katsoin kouraani missä oli kuusi lakua. Muistin yhtäkkiä, että kukkaro oli jäänyt kotiin.-Saat niin paljon lakuja kuin saat kouriisi mahtumaan.-Mulla on nää pienet piirtäjän kädet, totesin.-Saat ne koura lakut ja kolme pussia englannin lakua.-Selvä, vastasin ennen kuin hän peruisi tarjouksen. Se miesmyyjä otti kuvan kauppiaan puhelimella. Yritin hymyillä niin valloittavasti kuin pystyin. Liisaa nauratti kassalla, kun kerroin ansainneeni lakut valokuvalla. Tällä kertaa meni sivutietä kotiin, etten näkisi ketään ihmisiä. Mutustelin lakuja koko matkan.

Yöllä Henry ilmestyi taas viereeni. Nyt en sanonut mitään, vaan nuuhkin hänen hajuaan ja odotin kosketusta.-Mä joudun lähtemään, Henry kuiskasi.-Minne? Älä mene. Ei mua haittaa, vaikka sä et koskettaisikaan minua ikinä.-Mun pitää mennä sinne, missä muut kuolleet on.-Eihän se päällikkö ole ainoa varas. Onhan sulla vielä tekemistä, yritin vedota tekemättömiin töihin. -Javanainen oli vastuussa mun kuolemasta ja olisi voinut tehdä toisin. Mä olen pahoillani, että joudun jättämään sut. Niin se vaan täällä on.-Painoitko sä sen auton kaasua?-Ei. Sä sähläsit sen itse.-Älä lähde. -Mun pitää rakas. Hei Iida rakas, Henry sanoi ja näin hänen hahmonsa hiipuvan.-ÄLÄ! huusin niin lujaa kuin pystyin.-Iida herranjumala. Miksi sä huudat täällä, äiti kysyi vieressäni.-Henry sano lähtevänsä, sain suustani ja nenäni oli taas räkää täynnä.-Henry on kuollut jo aikaa sitten, äiti sanoi lempeästi ja otti halaukseen.-Ei kun se sanoi, että pitää mennä sinne missä kuolleet on.-Niin sen pitää mennä. Rauhoitu nyt. Sä oot saanut syylliset kiinni. Nyt se voi lähteä, äiti puhui kuin pikkulapselle.Nolotti. Pitikö herättää koko talo. Oli irtonainen olo. Samallalailla äiti oli lohduttanut minua kun olin ollut pieni. -Anteeksi kun mä herätin äiti.-Ei. Ei se sun vika ole, että sattui tämmöinen. Kukaan ei haluaisi sulle tämmöistä. Mä vaan luulin, että sä oot jo selviämässä. Nuku nyt vaan.

Jäin taas yksin huoneeseen. Minulla alkoi soimaan se Uralin pihlaja päässä. Kohta näin unta, missä lauloin jossain lavalla suurelle yleisölle. Olin ihan hurmiossa. Kesken laulua aloin miettimään missä lapseni oli. Heräsin havahtuen. Koitin vatsaani. Nyt se tuntui taas vähän isommalta. Aloin miettimään miten synnytys sattui. Mietin miten kaikki muut maailman naiset olivat siitä selvinneet.

Aamulla oli levoton olo. En tiennyt minne olisin mennyt. Nyt Helsingissä ei tuntunut olevan paljoakaan tekemistä. En oikein enään tuntenut kuuluvan kotiinkaan. Olin jo ollut pari vuotta poissa. En tiennyt mitä olisin tehnyt. Yhtäkkiä mietin Liisaa, miten hänellä oli työpaika Essin isän kaupassa. Minä halusin pienenä kanssa kauppaan töihin, niin kuin äitinikin oli ollut siellä. Mietin millainen pomo Essin isä olisi. Essi ei ollut menestynyt kovin hyvin koulussa, mutta isäänsä hän oli pyörittänyt mihin suuntaan tahansa. Mietin miten hän pärjäisi siellä Helsingissä, vai Vantaatako se oli. Muistin miten olin luvannut auttaa häntä kaupan perustamisessa. Menin siihen työhuoneeseeni ja aloin piirtämään. Täytyi miettiä tarkkaan millaiset työvaatteet niillä kauppiailla oli. Pian paperilla oli Essin näköinen lyhyt kauppias. Piirsin hahmon monissa eri asennoissa. Piti saada se hahmo niihin tarjouskyltteihin ojentelemaan käsiään. Monissa kylteissä hahmo hymyili. Tein myös kylttejä missä hahmo viittaa isolla kintaalla halveksien poistotuotteille. Tein kaksikymmentä erillaista kuvaa. Skannasin jokaisen ja laitoin kuvat sähköpostilla eteenpäin. Pistin tekstiviestillä ilmoituksen Essille. Kohta tuli paluuviesti, missä Essi kysyi kuvien hintaa. Vastasin etten tarvinnut mitään. Huomasin, miten koko päivä oli mennyt niiden kuvien tekoon. En kehdannut kertoa illalla äidille, koska hän olisi pyytänyt kuvista kunnon hinnan.Ilta meni televisiota katsellessa. Halusin Helsinkiin. Muistin seuraavana päivänä rouvien kokouksen. -Mitä sä mietit Iida? äitini keskeytti ajatukseni.-Mä ajattelin lähteä katsomaan niitä kulttuurirouvia, mutta en tiedä menenkö.-Mene vaan. Se olisi hyvä kun näet ystäviäsi.-En mä tiedä miten ne suhtautuu tähän kaikkeen.-Sitten näet. Mä luulen että ne kaikki haluaa auttaa sua. Lähdet pois, jos siellä on tyhmää, Äiti selitti ja tuntui olevan oikeassa.

Aamulla äiti heitti minut linja-autoasemalle. Helsingin bussiin oli menossa muutama ihminen. Pikavuoro menisi nopeasti ja pysähtyisi vain naapurikaupungissa. Laitoin laukkuni tavarasäilöön ja kömmin bussiin. olin ottanut lakupussin mukaani ja juomapulloni. Menin bussin käytävää pitkin ja huomasin monen ihmisen tunnistavan minut. Takaosasta

löytyi vapaa penkki ja pääsin ikkunan viereen. Hetken kuluttua auto lähti matkaan ja pian menimme moottoritielle. yhtäkkiä tuli aivan kumma olo. Katsoin toiselle sivulle ja huomasin, että minun ikäinen nainen tuijotti minua. Tajusin nähneeni tuon naisen. Hän oli ollut pyytämässä nimikirjoitusta monia kertoja, kun olin ollut kirjamessuilla.-Sähän olet Iida? Etkö olekkin? se nainen kysyi ja sillä oli hennalla värjätyt hiukset.-Joo.-Oot sä oikeasti raskaana?-Joo.-Ajoitko sä poliisin kanssa kolarin, jolla oli huumetynnyreitä?-Joo ajoin, mutta jos ei puhuttaisi siitä. Piirrätkö sä sarjakuvia vielä? kysyin kun muistin hänen näyttäneen minulle joskus kuviaan.-En mä enään. Mä opiskelen nykyään. Mä en ollut niin hyvä kuin sinä, niin päätin lopettaa sen.-No voi. Mitä sä opiskelet?-Mä olen oikeustieteellisessä.-Tunnetsä mun kaverin Ninan sieltä?-Kaikki tuntee Ninan. Ihmiset sanoo sitä superlesboksi. Älä kerro, että mä sanoin. Se ei varmaan itse tiedä siitä mitään.Minua alkoi naurattamaan superlesbo nimitys.-Tuleeko kohta uusi sarjakuva?-En mä tiedä, kun tässä on ollut kaikki asiat sekaisin.-Joo. Kaikki tietää. Mä olen ollut kateellinen sinulle, kun sä olet elättänyt itsesi piirtämällä. Nyt mä olen surullinen sun puolesta. -Mä olisin halunnut opiskelemaan yliopistoon, mutta mun papereilla ei pääse.-Mitä sä haluaisit opiskella?-Kuvaamataidon opettajaksi. Saisin vakipalkkaa ja vaki työn.-Etkö sä nytkin opeta jossain lapsia piirtämään?-Joo. Kursseilla ja joskus jossain koulussa mä olen luennoimassa. Vakituiseksi mua ei voi ottaa mihinkään. -Sä voisit pyrkiä sinne nyt, kun sulla on kokemusta. Saanko mä tulla sun viereen juttelemaan?Matka sujui paremmin keskustellessani. Tarjosin lakuja ja juttelin mukavia. Pian olimme Helsingissä. Mietin pitkään mihin suuntaan lähtisin keskustassa. Päätin viedä tavarat kämpille. Raahasin laukkuani perässäni pitkin kaupunkia. Katajanokalle olikin yllättävän pitkä matka. Bussikortti oli jäänyt kotiin, joten päätin kuitenkin kävellä. Tänään ei onneksi

satanut. Oli kiva katsella kaikkia ihmisiä menossa töihin, ruokailemaan, torille tai ties minne. Hetken päästä olin Katajanokalla makasiinien edessä korttelin päästä kotoa. -Iida, Silvia sanoi moittivalla sävyllä tullessaan vastaan.-Mitä nyt?-Mikset tullut ratikalla tai taksilla?-Ratikkalippu on keittiön laatikossa ja taksit on kalliita.-Ei ne nyt bussiasemalta maailmaa maksa. Anna se laukku mulle.-Ei se hirveesti paina.-Tänne se laukku. Milloin sä olet syönyt viimeksi? Milloin sä saat sun auto?-Kiva kun te asutte lähellä, sanoin ja alkoi naurattamaan. -Älä virnuile. Me oltiin sun vaarin kanssa huolissamme ja soitettiin sun äidille. Menitkö sä oikeesti peiton alle piiloon?-Menin. Se on kiva kun sä huolehdit minusta Silvia, sanoin ja oli pakko pussata häntä poskelle. -No. Me nyt oltiin huolissamme sinusta. Vaarisi oli jo hankkimassa uutta autoa sinulle.-Mä saan sen auton ensi viikolla, kun niitä osia ei ensin saanut ja nyt se pitää vielä maalata.-Mä tiedän, sun vaarisi on soittanut sinne viisi kertaa. Älä naura siinä.

lllalla vaarini vei minut Saanan luo hakemaan Henryn autoa. Järkytyin kun näin auton. Se oli täynnä niitä erivärisiä muistilappuja. Ikkunoita ei enään näkynyt. Konepellillä oli ainakin kaksikymmentä kimppua kukkia. -Eihän tällä nyt pääse mihinkään, totesin.-Ihmiset näyttää pitävän sinusta. Mä autan. Otetaan varovasti laput pois, ettei maalli vahingoitu, Vaarini totesi.-Otetaan ensin pari kuvaa. Muuten ei kukaan usko, sanoin. Kuvasin auton joka suunnasta. Lopuksi vaarini otti kuvan minusta ja autosta. Lapuissa oli hirveä nykiminen. Kaikissa oli surunvalittelut tai toivotettiin jaksamista. Piti jättää saanalle tekstiviesti että olin vienyt auton. Hän oli varmaan mökillä, kun oli lauvantai. Minun piti viedä auto Pakilan Teboilille pesuun. Vaari osti kalleimman pesun mitä löytyi. Kesti vähän aikaa, ennen kuin opin vaihtamaan taas tavallisia vaihteita.

Sunnuntai aamupäivä meni vaarin luona hoidossa. Sain selittää laikki uudet seikkailuni. Vaari näytteli, niin kuin ei olisi ollut minusta yhtään huolestunut. Vaari oli pelännyt minun ja vauvan puolesta.

-Kohta meitä on kaksi täällä lellittävänä. Kestää kyllä pari vuotta ennen kuin lapsesta on muuta iloa kuin pulauttelua ja vaipan vaihtoa, valistin.-Kunpa näkisin sen vauvanakin, niin se olisi jo yhtä iso ihme, kuin se, että sain tietää minulla olevan pojan ja ennen kaikkea pojantyttären, vaarini Bo totesi.-Harmittaako sua, kun mä en osaa ollenkaan ruotsia? pääsi suustani.-Ei ollenkaan. Sun isoäidissä ihastuin siihen kun hän puhui sellaista hauskaa kouluruotsia ja vähän hymyili, niin kuin sinä.-Kyllä mä vaari luulen niin, että sä näät sen mun vauvan puhuvan sulle vielä ruotsia, vastasin.-Ei sillä ole väliä Iida, vaari totesi, ja alkoi kyynelehtiä.

Illalla kuudelta ajoin vanhasta muistista tuttuun suuntaan. Saavuin kohta Munkkiniemeen tutun talon eteen. Huomasin ettei pihassa ollut yhtään autoa. Hetken ajattelin, ettei minua haluta mukaan enään kokouksiin. Päätin kuitenkin soittaa yhdelle jäsenistä. Puhelin piippasi pitkään.-Hei Iida. Missä sä olet? kuului Miran iloinen ääni. -Täällä on Iida, hän sanoi muille ihmisille ja taustalta kuului tuttujen ihmisten hälinä.-Tässä on Jenni. Missä sä olet? Tule tänne, Jenni sanoi ja oli varmaan ottanut puhelimen Miran kädestä.-Mä oon täällä Munkkiniemessä, mutta täällä ei ole ketään.-Me ollaan täällä mun luonna. Tule tänne. Mä sanon vartialle. Osaatsä tänne?-Olen mä käynyt siellä kerran.-Niin oletkin. Nyt tulet tänne nähdään kohta, Jenni sanoi ja sulki puhelimen. En tarvinnut enään navigaattoria ja Henryn autossa sitä ei ollutkaan. Posottelin Seurasaarentielle ja kohta näkyi tuttu kyltti. Portit olivat kiinni kun saavuin. Jostain tuli siviilipukuinen mies ja avasin ikkunan.-Hei Iida. Et tullut omalla autolla, mies sanoi.Tajusin hänet Henryn entiseksi työkaveriksi Jussiksi.-Hei Jussi.-Onko tämä Henryn auto?-On.-Mä olen Iida pahoillani ja otan osaa. -Kiitos.-Aja tonne. Kari näyttää sulle paikan siellä.-Eikö nyt tehdä tarkastusta? kysyin.

-Ei sulle. Rouvat kyllä närkästyy, kun niiden autot katsottiin koiran ja peilien kanssa, Jussi naureskeli. Ajelin pihalle ja Jenni odotti jo siellä. Jouduin heti halaukseen. Jenni talutti minut sisälle ja ruokasaliin. Juoduin halausmyrskyyn. Toisilta tuli jopa kyyneleitä halatessaan. Kaikki kuusi naista halasi minua. Sain esitellä vatsaani ja kertoa kolarista. Selittelin aika kauan, mutta halusin myös kuulla muiden tapahtumia. Sain hyvää ruokaa ja minut vielä halattiin lähtiessä.

Aamusta heräsin jo ajoissa ja järjestelin tavaroitani. Kello ei meinannut millään tulla yhdeksää. Laitoin ison kasan sähköposteja, joissa ilmoitin pystyväni pitämään kursseja ja tekemään muita töitä. Päivitin facebooksivuni. Soitin jo ennen yhdeksää Ninalle ja kerroin tapahtumat. -No toivottavasti nyt kaikki roistot on vankilassa. Kyllä sä aikamoinen akka olet, Nina totesi.-Miten niin? Enhän minä tätä järjestänyt.-Ei mutta sä ajoit päällikön auton kumoon. Sen oli pakko itse hakea lasti, kun muut oli jo pidätetty.-Se oli vahinko.-Niin varmaan.-Oli vahinko. Tiesitkö, että sua sanotaan superlesboksi?-Tiesin. -No voi. En päässyt yllättämään.-Mä voin yllättää. Mä oon pettänyt Lauraa.-No voi. Näitkö jonkun hyväpeppuisen naisen?-Ei, kun mä makasin yhden miehen kanssa.-Vau. Toi oli yllätys. Oliko se hyvännäköinen uros?-Oli tai on se varmaan vieläkin. Se oli sellainen vanhempi mies. En mä ymmärrä miten se tapahtui.-Puhuiko joku helppoheikki sut ympäri?-Ei kun me juteltiin kirjoista ja muusta. Yhtäkkiä mä vaan halusin sen. Mä vein sen meille ja raiskasin sen. Se vaan ihmetteli koko juttua.-Oliko se joku proffa tai muu viisas.-Ei. Varmaan joku tavallinen duunari, mutta se oli jotenkin viisas. Mä vaan katselin sen käsiä ja kaikkia. Siinä oli jotain mitä mä halusin hirveesti. Se oli ihan onnessaan ja teki parhaansa.

-Kai sä muistit ehkäistä? -Joo.-Nina. Ihan totta.-Tota. Mun pitää nyt mennä.-Soita Nina. Tuli kumma olo puhelusta. Nina tuntui sotkeneen asiansa. Oli kuitenkin pitkästä aikaa kiva olla vaihteeksi kuuliana. Toivoin että pystyisin auttamaan.

Nyt lähdin yksin kävellen kaupungille. Pysähdyin torilla kahviteltassa tietty. Nyt pystyin hymyilemään asioille. Minun tekemästä kuvasta oli painatettu iso kankainen juliste seinälle. Minusta vielä otettiin kuva jossa hymyilin julisteen edessä. Nämä tuntuivat taiteilijana olon parhailta hetkiltä. Joku arvosti piirtämääni kuvaa aivan sikapaljon. Ulkona lihapiirakka maistui paremmalle ja kahvikin kelpasi pahvimukista. Mietin jo samalla seuraavaa kuvaa, missä sikiö maiskuttelisi huuliaan ja tuumaisi; ”Tulihan sitä kahvia ja lihapiirakkaa viimeinkin.” Kahvin jäkeen jatkoin taas matkaa Espaa pitkin. Nyt en piitannut kuiskuttelioista. Pääsin viimein eroittajalle ja jatkoin Bulevardille. Kohta käännyin Yrjönkadulle ja sitten Uudemmaan kadulle. Hifiliikeen jälkeen livahdin porttikongista pihan perälle, missä oli liikehuoneistoja, jotka oli muutettu toimistoiksi. Yhdessä niistä oli Evan konttori. Eva oli huippujuristi. Hänellä oli pieni kustannusfirma minun, Liisan ja Ninan kanssa. Soitin kelloa varovasti ja pelkäsin tulleeni kiireen keskelle. Täältä olisi yleensä pitänyt varata aika. Olin käynyt toissakesänä usein, kun Nina oli ollut täällä harjoittelijana. -Iida hei, sihteeri Susanna huudahti avatessaan oven. -Mä otan osaa ja halaan sua heti, Susanna sanoi yllätyksekseni.-Mä en oo varannu aikaa. Onko Eva paikalla? sanoin irroitautuessani Susannasta.-Eiköhän sillä aina pari minuuttia Iidalle ole aikaa. Kato Johanna kuka tuli, Susanna huikkasi toiselle sihteerille.-Oho. Iida. Ootko sä ihan oikeasti raskaana? Johanna kysyi pöydän takaa toisesta päästä huonetta. -Joo kato, esittelin jonkillaista vatsaani.-Mä olin Susannan kanssa aivan huippuhuolissani sinusta, kun luin lehdestä siitä ammuskelijasta. Mun täytyy tulla kokeilemaan, että sä olet oikeasti siinä, Johanna selitti ja ryntäsi kanssa halimaan minua. -Voi sä olet vielä söötimpi, kun sä olet raskaana.Kohta Susanna koputti viereisen huoneen ovea. Eva tuntui puhuvan puhelimessa.-Iida tuli käymään, Susanna kuiskasi ja Eva suoristi selkäänsä ison pöydän takana.

Eva hymyili ja viittoili minua istumaan toiseen vieraille tarkoitetuista nahkaisista nojatuoleista.-Mulle tuli nyt yksi kiireellinen juttu. Soitellaan tästä vielä, Eva sanoi puhelimeen ja sulki sen. -Iida, kuului kimeän iloinen huudahdus.-Eva. Hauska nähdä minustakin, sanoin ja sain taas halata. -Voi kuinka kiva kun sä tulit. Susanna kahvia ja jotain.-Mä just join torilla. -No sitten vaikka kivennäisvettä, Eva sanoi ja nyökkäsi Susannalle joka ymmärsi heti.-Mä tulin taas, kun ajattelin tehdä kirjan. -Jaa sä oot jo heti töissä. Mun piti sanoa äsken myös, että otan osaa.-Kiitos ja kiitos myös adressista. Mä ajattelin tehdä sellaisen kirjan Henryn muistoksi.-Oletko ihan varma. Se on vaikea tehdä sellaista, ettei siitä tule kornia.-Henry tykäsi musta vaikka olin lapsellinen ja tyhmä. Millään muulla ei ole väliä.-Ei tietenkään. Kyllä mä luotan, että sä osaat tehdä vaikka mitä. Mä vaan halusin varoittaa.-Ihmiset puhuu kaikkea. Nyt mä vasta ymmärrän, ettei niistä kannata välittää. -Iida. Mä teen sun kanssa kirjan enemmän kuin mielelläni. Mä olin yksi päivä tossa kadun toisellapuolella syömässä. Siinä on semmoinen mukaravintola. Ton viereisen kustantamon johtaja yritti ostaa tätä meidän kustantamoa. Se kadehti meitä kun meillä ei ole mitään kuluja. -Emmä halua niitä. Ne alkaisi heti määräämään mitä kirjoissa pitäisi olla. -En oikein usko, että sulle alkaa kukaan sanomaan vastaan. Sä olet niin suuri nimi.-Olen vai?-Joo olet. Sä vaikutat ihmisiin. Nyt varsinkin, kun sä ajoit sen kolarin, niin ihmiset pitää sua ja sun sanomisia tärkeinä.-Uskotko, kun mä sanon, että se oli sattumaa ja iso vahinko koko kolari. -Se olisikin hauska juttu. Jos näin on niin ei kukaan usko sitä. Kaikki meinaa taas, että sä oot vaan vaatimaton, niin kuin siinä kokkiohjelmassa. Kun leikataa liha oikein, niin huonostakin saadaan mureaa ja sitten vielä rystysillä pehmennetään. Maustamiseen ei todellakaan käytetä lihaliemi kuutioita, vaan niitä mausteita, mitä kaapista löytyy ja oho, siitä tuli ihan vahingossa hyvää, Eva matki minua ja käkätti sitten yksinään.-Jos mä olisin yrittänyt siihen osua, niin ei se olisi onnistunut, sanoin murjoittamalla.-Mä uskon sen. Nina sanoin sinun olevan surkea kuski, mutta sillä ei ole väliä, koska ihmiset on saaneet päähänsä, että olet sankari. -Voi harmi.

-Se Nina muuten kävi tässä ja ensimmäistä kertaa se vaikutti jotenkin hermostuneelta. Onko sille sattunut jotain? Eva kysyi.Muistin heti puheluni Ninan kanssa ja päätin nyt pitää suuni kiinni.-Jotain murheita niissä henkivartiahommissa oli yksi päivä.-Ai jaa. Mitä?-Ei se suostunut kertomaan, vaikka tivasin.-Se on niin sitä Ninaa. Se on muuten vaikuttava näky se moottoripyörähaalari päällä. Ihan tämmöinen vanha lesbokin jäi sitä tuijottamaan. Siinä on jotain mikä vetoaa myös miehiin.-En tiedä. Niin varmaan, sanoin ja muistin Niinan kanssa käydyn keskustelun. Nina oli ottanut sen miehen, joka oli ollut hänestä vähiten kiinnostunut. -Niin että mulla on vapaat kädet tehdä sellainen kirja, mistä kerroin. -Totta kai. Ei ne yksikään ole tuottanut vielä tappiota. Tiesitkö, että Liisa kirjoittaa kirjaa ihan itsestään?-En. Ei mulle kukaan kerro mitään. Millanen se on?-Mä laitoin sen korjaamaan vähän sieltä täältä, mutta minusta se oli ihan hauska kirja. Meidän pitäisi oikeastaan pitää kokous syksyllä ja kattoo nää kirjat läpi. -Joo. Mä teen siitä mun jutusta raakavedoksen. Sovitaan joku päivä. -Mä lähetän sulle, Ninalle ja Liisalle ehdotuksia sähköpostilla päivämääristä.-Joo tee niin. Mä lähden, sanoin kun huomasin Evan puhelimen taas välkkyvän pöydällä.

Nyt tuntui, että kirja olisi tehtävä valmiiksi. Halusin sen ennen kirjamessuja. Muistin miten olin jännittänyt ja vihannut messuilla esiintymistä. Nyt tunnuin kaipaavan sinne. Kaipasin ihailua ja nimikirjoitusten antamista. Nyt pelkäsin, etten olisi enään niin suosittu. Minulla olisi kuvia enemmän kuin yhteen kirjaan, mutta silti halusin sinne lisää. Kävelin vanhankirkon puistossa ja tajusin koululaisista, että oli jo syksy, tai ainakin elokuu. Aloin miettiä monesko päivä oli. Tuntui kuin olisin herännyt jostain unesta. Kävelin Mannerheimintielle ja menin sen yli. Mietin sitä ruotsalaista teatteria, jossa olin käynyt Silvian kanssa. Ajattelin että hän olisi siellä ystäviensä kanssa. Joku ihme sai minut kävelemään kahvilan ovesta sisään. Kuten olin arvannut, niin siellähän ne rouvat istuivat kantapöydässään. -Iida, Silvia huudahti ihastuksissaan.-Hei. Tulin katsomaan oletko täällä, vastasin. -Tule lähemmmäs, Silvia sanoi ja nousi halaamaan minua. -Tää on ihana. Tämmöisiä pitäisi olla apteekissa halattavaksi, niin tulisi hyvä mieli jos masentaisi. Muita rouvia nauratti Silvia.

-Anteeksi se moka viimeksi, Se Gunvor sanoi.-Se on ihan kiva vaan ettei kukaan tunne, vastasin.-Mun lastenlapset kyllä valistivat minua ja nyt ne haluaa nimmareita, Gunvor totesi ja äänensävystä päättelin, että hän oli saanut kuulla kunniansa. -Hommataan nimmarit. Tuot ne vaikka käymään.-Jaa. Ne kyllä tulee mielellään. Missä sä asut?-iida asuu melkein meitä vastapäätä siinä kasinoa vastapäätä, Silvia totesi.-Me tullaan kaikki lasten kanssa, se nainen jonka nimeä en muistanut totesi.-Tulkaa vaan. Mä tarjoon lapsille mehua ja pullaa. -Sä et pärjää niitten kanssa, Silvia totesi.-Mä olen opettanut lapsia kurssilla kouluissa ja sairaalassa. Mä tykkään niistä. Kohta mulla on yksi omakin, sanoin ja kosketin vatsaani.-Oiih! se Barbro huudahti pöydän toiselta puolelta. -Ota Iida tuoli siihen pöydän päähän, niin minä haen sulle jotain hyvää, Silvia sanoi.-Mä just söin lihapiirakkaa ja kahvia torilla.-Mä tuon jotain muuta.Nyt mummojen kanssa oli kiva juttella. Oli paljon iloisempaa kuin viimeksi. Sovimme nimikirjoitustalkoista jonain päivänä.

Kotona oli olo tyytyväinen, mutta haikea. Aina kun jäin yksin, niin minuun iski hiljainen olo. Tarvitsin kiivaasti muita töitä, kuin piirtämistä. Soitin opiskelukavereilleni Pialle ja Riitalle että tulisivat käymään. Halusin tavata muitakin ihmisiä. Illalla soitti Henryn sisko Veera ja pyysi kylään viikolla. Suostuin mielelläni hänen pyyntöönsä. Aluksi oli vaikeaa valita kirjaan kuvia. Yhtäkkiä taittaminen alkoi sujua paremmin kuin hyvin. Oli pakko piirtää vielä muutama kuva. Yhdessä vuoraemäntäni Saana työnsi ruohonleikkuria ikkunan ohi ja piti kättä silmien edessä. Ikkunan takana näkyy Henryn pää tukka hiessä ja minun jalat joissa on verkkosukat ja korkokengät. Ikkunasta ja raollaan olevasta ovesta kuuluu huokailutekstejä. Sarjakuvan sisäkansiin päätin laittaa niitä eroottisia kuvia, joita olin piirtänyt kurssilla. Ne tuli selaisena himmeänä etu ja takakannen sisäpuolelle. Luulin kun aloitin tekeväni vain pienen kirjaläpyskän, mutta tästä tuli ihan kunnon albumi. Kello oli melkein neljä kun lopetin. Katsoin vielä koneelta sähköpostit. Laura oli lähettänyt jonkun linkin, jota klikkasin. Sieltä alkoi tulla ranskalaista televisio-ohjelmaa. Alussa oli jotain kuvaa minusta Ranskasta kirjamessuilta. Kävelin Henryn kanssa kuvassa ja nauroimme jollekkin. Olin unohtanut tuon paikan ja hetken. Seuraavaksi näytettiin minua kirjoittamassa nimikirjoituksia pitkälle jonolle ihmisiä. Nämä olivat ihan aikuisia, eivätkä vain nuoria

tyttöjä, niin kuin suomessa. Kohta kuvassa oli joku ranskalainen viisikymppinen miespiirtäjä työpöytänsä ääressä ja puhui jotain mistä en ymmärtänyt. Hän näytti hyllyään missä oli kaikki minun tekemät kirjat. Viimeisimmässä oli jopa nimikirjoitus. Seuraavaksi olin kuvassa vanhan asuntoni edessä ja halasin Ninaa. Kohta näytettiin uutiskuvaa, missä vilisi poliiseja ja keittiön ikkuna oli rikki. Vahinko etten ymmärtänyt mitään mitä ohjelmassa puhuttiin. pian olin taas kuvassa ja piirsin sitä piirrustusta, jota toimittaja esitteli jäätelötikku kädessä. Se oli se kuva missä mustasukkaisena murisin toimittajalle. Kohta minusta oli kuvaa, missä esittelin synnytyskyvia. Seuraavassa kohtauksessa olin isäni halauksessa torilla ja hän selitti jotain ranskaksi. Ainoa mistä tajusi vähän oli äitini puhe, joka oli sekin dupattu yli.-Iida on hyvin lahjakas, mutta hänellä on lukihäiriö. Opettajat soitteli melkein joka päivä, kun tytöt tekin jotain hullua. Kaikki tytöt oli hänelle mustasukkaisia, koska pojat jostain syystä piti hänestä, äiti selitti. Sitten duppapaus oli niin kova että äidin ääntä ei kuulunut alta. Pian näytettin kun kävelimme rantaan makasiineille ja menimme ravintolaan. Moikkasin kaikkia tuttujani. Kohta kuvassa oli Marjo joka puhui sitä ranskaa. Sitten Essistäkin oli vilaus. Viimeiseksi oli kuvaa äidin luota. Halasin Kisua ja piirsin työhuoneessa. Kaikkia taulujakin vilautettiin äkkiä. Lopuksi jossain studiossa oli se naistoimittaja jota sellainen vanhempi mies haastatteli. Nainen tuntui kehuvan minua ja selitti sillä rouskuttavalla kielellä jotain kiihkeästi. Ohjelma oli hieno, mutta en ymmärtänyt siitä paljoakaan. Laitoin kaikille tutuilleni kopion sähköpostista. Toivoin monien ymmärtävän enemmän siitä kuin minä. Ainakin isäni saisi selvää tuosta ohjelmasta. Mennessäni nukkumaan tunnustelin vatsaani. Tuntui jännältä ajatella, että minusta tulisi vauva ulos. Ajattelin etten pelkäisi, koska synnytykseen olisi vielä kuukausia aikaa.

Aamulla huomasin postilaatikostani, että minulle oli tullut sanomalehti. Panssarioven vieressä oli sellainen hankalasti avattava laatikko. Tietenkin, ettei kukaan päässyt ampumaan minua postiluukun kautta. Nyt koko ovihäkkyrä tuntui tyhmältä. Samoin monitori, josta näin koko rapun alas asti. No, olipahan jotain esiteltävää lapsille, jos ne mummot toisivat niitä kyläilemään. Huomasin miten hauskalta tuntui juoda teetä ja lukea sanomalehteä keittiön pöydän ääressä kaikessa rauhassa. Ajattelin miten oli pitänyt mennä äitin ravintolaan joka aamu töihin. Olin kyllä jaksanut, mutta äiti ei todellakaan olisi antanut minun valittaa. Joskus harmitti, kun jouduin jättämään jotkut juhlat väliin tai olemaan vain kuskina, kun piti jo aamusta töihin. Olin silti pitänyt siitä työstä. Se oli

erillaista pakkoa, kun äiti käski. Nyt pakko kumpusi sisältä päin. Se hellitti vain vähäksi aikaa silloin, kun kirja oli juuri valmistunut. Pikku hiljaa alkoi hauskojen juttujen teko ihan huvikseen, kunnes se muuttui pakkomielteeksi ja korjailuhelvetiksi. Kirjan mentyä painoon alkoi katumushelvetti. Varsinkin, jos joku arvostelija hipaisi edes vähän ajatusta, mikä minusta tuntui virheeltä. Seuraavan tekemisen pakko alkoi kolkuttelemaan ja uudet hahmot kummittelemaan päässäni. Olin kursseilla kuullut usein miten monet kadehtivat asemaani vapaana taiteilijana. Minä kadehdin kuuden ällän ylioppilaita, jotka olivat ties mitä konsultteja ja vaihtoivat uraa vielä nelikymppisinä. Äitikin esitteli minua ylpeänä taiteilijana. Ihmisten huokailulla ei maksettu asuntoa. Olin päättänyt heti lehden luettuani alkaa piirtämään. Sitä ei olisi pitänyt tehdä, koska lehti tuntui loppuvan kesken. Nyt kuvat ei tahtoneet millään tulla. Pää tuntui tyhjältä. Tämän osasin. Olin ollut samassa tilanteessa miljoona kertaa. Pian kuvassa oli maisema ikkunasta. Vastapäinen talo. Varis talon katolla. Kohta näkyi ikkunoista sisään. Yhdessä oli maalari tikkailla ja teki kuvioita katon rajaan. Seuraavassa kuvassa ikkunassa pullea homopari riiteli. Kolmannessa nainen laittoi puuroa hellan ääressä ja samalla leperteli vauvalle joka oli syöttötuolissa. Kohta olin piirtänyt talon joka ikkunaan jonkun tarinan. Minulla oli pian kaksitoista kuvaa. Kuvien jälkeen keitin itselleni teetä ja söin korppuja. Päätin pian jatkaa tarinoita ja piirtää niistä toiset kuvat. Kohta maalarilla oli kaksi kaveria katsomassa työmaata, jota maalari selvästi esitteli huitoen kädellään. Homoistä isompi nyt huusi ja pienempi peitti kasvonsa kämmenillä. Nainen taas syötti vauvaansa, joka näytti iloiselta pitäen helistintä kädessä ja puuro nokareita leuassa. Paperit alkoi taas uhkaavasti loppumaan. Ei huvittanut kävellä kaupunkiin ostamaan lisää. Muistin paperitukun miehen, joka toi tarvikkeita aikanaan koululle. Piti soittaa hänelle ja tilata papereita kunnolla. Paperitukun mies toi vielä ennen iltaa nokkakärryillä isot pinot papereita. Pääsin jatkamaan kuvien tekemistä. Pian maalari alkoi juoda kavereidensa viiniä pulloista. Homoparin iso mies näytti pyytelevän anteeksi. Nainen laittoi vauvaa nukkumaan. Piirtäessä meni myöhään. Huomasin jo torkkuvani laudan ääressä.

Aamulla heräsin johonkin aikaan ja jatkoin sitä samaa työtä. Kolmannen piirrustuksen jälkeen mietin mihin tarvitsin tälläistä työtä. Päätin kuitenkin jatkaa tämän loppuun, vaikka kuvia tuli vielä vaikka kuinka paljon. Silvia soitti johonkin aikaan aamusta ja varoitteli ystäviensä ja heidän lastenlastensa invaasiosta illalla. Päätin lähteä hänen kanssaan hakemaan pullaa. Silvia odotti kadulla siinä hienossa siniharmaassa autossaan ja nousin siihen. Ajoimme kaupunginosaan nimeltä Punavuori. Silvia oli tilannut laatikollisen munkkeja. Koko auto haisi hyvältä, kun laitoimme munkkilaatikon takapenkille. Kävimme

vielä jossain kaukana rannassa. Siellä oli lihakauppa missä tuntui olevan vaikka mitä. Silvia osti grillilihaa. Valikoimaa oli enemmän kuin paljon. Se myyjä oli itse kauppias, joka oli sellainen paksu mies. Mies hymyili koko ajan. Valkoinen lihamestarin takki näytti pienkeältä hänen päällään, kun hän oli niin paksu. Mies pakkasi lihat kahteen sellaiseen muovilaatikkoon, mihin hän laittoi kelmusta ilmatiiviin kannen. Sain sentään kantaa toista niistä autolle.-Tuo lihakaupan setä taitaa päästä sarjakuvaan, Silvia totesi, kun pääsimme autoon.-Miten niin? kysyin tyhmänä.-Sinä katsoit sitä niin tarkkaan.-Olihan se hauska sellainen paksu ukko. Varmaan syö kuormasta kaiken päivää. Kivointa oli, kun se tuntui iloiselta koko ajan. Mihin sinä muuten noin paljon lihaa tarvitset?-Me tullaan sun äidin luo käymään, niin ajattelin että grillataan. Etkö muista kun sovittiin?-En. Koska se oli?-Siellä hautajaisissa. No siellä oli hälinää ja kaikkea.-Äiti kyllä voi loukkaantua, kun sillä ei ikinä ole ruoka loppunut.-Mä laitan kaiken Bo:n viaksi.-Kätevää.Kävimme vielä jossain tukkuliikkeessä hakemassa mehua ja kertakäyttömukeja. Tavaraa oli kassikaupalla kun pääsimme asunnolleni. Laitoimme munkit ja mehut valmiiksi odottamaan keittiön pöydälle. Olimme valmiita liian nopeasti. Silvia halusi nähdä viimepäivien tekemisiäni. Vein hänet vielä tyhjään lastenhuoneeseen. Siellä oli lattialla ”kerrostaloni”. Kaksitoista ikkunaa. Jokaisesta ikkunasta oli pino, mitä sisällä tapahtui. -Näitä ei voi näyttää sitten lapsille, sanoin.-Miksei? Laita sitten toi ovi lukkoon.-No ei tossa ekassa noi maalarit alkaa ryyppäämään ja toi yksi sotkee ornamentin huoneen yläreunassa. Aamulla se krapulassa korjailee sitä. Lopuksi uusi omistaja pitää tupareira ja esittelee asuntoa, missä yksi vieras katsoo korjattua kohtaa. Lopuksi omistaja lukee lehteä nojatuolissa ja katsoo katonrajaan sitä kohtaa mikä on korjattu. Sitten täällä on homopari, Yksinhuoltaja äiti ja seuraavassa kerroksessa on tämmöinen ruoskintasalonki, moottoripyöräpartamies ja talousjuppi. Alakerrassa taas on mainostoimisto, ompelija ja lääkäri.-Tossahan on toi talousjuppi lääkärissä ja puhekuplassa on kuva missä hän on kaatunut, Silvia huomioi.-Joo mut se on tuolla aikaisemmin käynyt ruoskituttamassa itseään tuolla salongissa tuolla kissanaisella, selitin ja nostelin kuvia.

Silvia alkoi kikattamaan. -Tää kertoo siis tosta talosta. Ei näitä kyllä voi niille lapsille näyttää. Missä tälläinen talo on? Silvia kysyi.-Tuolla lahden toisella puolella.-Ei kai siellä tapahdu tälläistä?-No ei. Mä keksin ne.Silvia alkoi kikattamaan omalle tyhmyydelleen. Laitoimme oven kiinni ja lukkoon. Pistimme mukeja valmiiksi ja kannuihin mehua. Silvia oli tuonut aikuisia varten pumpputermoksen, mihin keitimme kahvia. Kaikki oli valmista liian aikaisin. Jouduimme odottamaan ja alkoi jännittämään vähän. Vähän ennen kuutta katsoin keittiöön asennettua monitoria. Rappukäytävässä näkyi ainakin kymmenen tonttua. Mummot näköjään tulivat hissillä. Tasan kello kuusi ovikello kilahti. Menin avaamaan oven. -Hei me tulimme nyt, Gunvor totesi ensimmäisenä.-Tervetuloa, vastasin.-Tässä on erillainen ovi kuin muissa asunnoissa, yksi pieni tyttö totesi. -Joo. Se on luodin kestävä. Mun vaari asennutti sen, vastasin. Ovi alkoi selvästi kiinnostamaan ja pieni pulina alkoi. -Yrittäkää saada takit henkareihin vaikka niitä ei kaikille riitä ja tulkaa peremmälle, Silvia komensi. Kikatus oli kova ja näytti, kuin eteinen olisi täynnä kananpoikasia. Nämä eivät kuitenkaan riidelleet kuiskuttelivat vain. -Tulkaa sitten tänne työhuoneeseen, niin mä saan jutella teidän kanssa, komensin.Iso ja avara työhuone ei ennään näyttänyt niin isolta, kun huone tuli täyteen lapsia. Mummot jäi kuikuilemaan ovelle eteisen puolelle. -Saadaanko me nimmarit kaikkiin kirjoihin, jotka me tuotiin? ryhmän yksi poika kysyi. -Tottakai saatte, mutta jutellaan ensin. Kuinka vanhoja te olette?-Mä olen kaksitoista ja nuorin on Julia, joka viisi, Isoin tyttö sanoi ja osoitti pienintä tyttöä.-Te olette tosi sööttejä kaikki. Olette. Ihan tosi. Miksi olet tuon näköinen? sanoin yhdelle kahdeksanvuotiaan näköiselle tytölle.-Mikaelaa kiusataan koulussa, vanhin tytöistä sanoi.-Miksi? kysyin.-Ne huutaa sille, kärpäsen paskaa naamassa, yksi tytöistä sanoi.-Pojatko niin tekee?-Ei kun muut tytöt, se sama poika joka oli kysynyt nimmareita sanoi.

-Mikaela tule tänne. Tule nyt, maanittelin, että sain tytön lähemmäksi. -Tiedätkö miksi sua kiusataan? kysyin ja otin häntä käsistä kiinni.Mikaela katseli kumarassa lattiaan ja ei nauttinut huomiosta. -Siksi kun mulla on älyttömästi pisamia ja punaiset takkuhiukset, tyttö sanoi hiljaa.-Joo ja ei. Siksi sua kiusataan kun sä näytät erillaiselta ja pojat ei saa silmiään irti sun pisamista.-En mä usko, Mikaela vastasi, mutta nosti jo vähän katsettaan.-Joo asia on ihan selvä. Kirkkaan siniset silmät. Hitsi. Eihän sua voi olla katsomatta. Sun vihreät housutkin näyttää vihreemmiltä. Oih! Sulla on vielä hymykuopatkin. Aivan selvää selvempää. Pojat ei saa silmiään irti susta ja muut tytöt on kateellisia. Mä piirrän susta kuvan, sanoin ja käännyin piirrustuslautaan päin. Kaikki kaksitoista lasta katseli, kun piirsin. Piirsin ensin kuvaa missä Mikaelan näköinen tyttö käveli koulun pihalla pää alaspäin. Iso joukko tyttöjä huuteli ja näytti hänelle kieltä. Seuraavassa kuvavassa Mikaela käveli poikajoukon ohi, jossa toisilla oli polkupyörä ja joillain rullalauta. Kaikki pojista katsoi Mikaelaan kaihoisasti. ”Hei Mikaela.” sanoi isoin pojista. ”Hei.” Mikaela sanoi takaisin. Viimeisessä kuvassa Mikaela kävellee hymyillen ja taustalla pojat näyttävät kaikki rakastuneilta. Kauvempana Tyttöjoukko riitelee vetäen toisiaan hiuksista ja huutaen toisillee. -Sä olet aivan uskomattoman hyvä ja nopee piirtämään, se vahin tytöistä sanoi.-Saisinko mä kopion noista? sanoi Mikaela hyvin hiljaa.-Sä saat nää omaksi, vastasin. -Laitetaan nämä sulle tälläiseen kansioon. Kohta sain kirjoittaa nimmareita sarjakuviin. Komensin odottelijat syömään munkkeja ja juomaan mehua. Lapset käyttäytyivät hyvin ja rouvat paimensivat heitä. Äkkiä kello oli kahdeksan ja lasten oli aika lähteä. Sain halata jokaista erikseen eteisessä. Silvia huokasi syvään viimeisen lähdettyä. Siivosimme jäljet ja Silvia vei tyhjän leipomolaatikon mennessään. Illalla nukkumaanmennessä lasten hälinä soi päässäni.

Aamulla minulle oli jätetty yksi munkki. Yritin ajatella tulevaa lastani. Toivoin, että hän toisi ystäviään kotiin. Mietin ennen miten olimme olleet Liisan ja Ninan kanssa häiriöksi äidilleni, mutta nyt ajattelin äitini tykänneen hälinästä. Vieläkin hän tykkäsi halata Ninaa ja Liisaa, kun tapasi nämä. Tänään piti lähteä äidin luo. Autonikin oli tuotu jo korjaamolta. Puolilta päivin Silvia odotti minua autossaan. Menin takapenkille kassini kanssa, koska Bo istui edessä. Nyt oli kiva istua kyydissä, kun vaarini jutteli mukavia. Ilmakin oli ihan kaunis, vaikka ei niin lämmin kuin kesällä. Kesken matkaa puhelimeni soi. En tuntenut numeroa. Joku nainen puhui siellä ruotsia.

-Förlot, min svenska är inte so bra, änkytin puhelimeen.-Joo täällä on Cristina Rusenblad Hustatsbladetista. Mä soitin kun sä teit aika moisen vaikutuksen mun tyttäreen Mikaelaan.-Jaa, mietin ääneen, kunnes muistin sen pikkutyttön josta olin edellisiltana piirtänyt kuvan.-Mä ajattelin jos mä voisin tehdä susta jutun meidän lehteen. Sä varmaan tarvitset taiteilijana julkisuutta?-No en mä tiedä, vastasin tuolle hyökkäävälle ihmiselle.-Oletko sä kauan tehnyt sarjakuvia?-Kymmenen vuotta.-Jaa. Onko niitä julkaistu monta?-En muista.-Kuinka niin et muista?-Ainakin viisitoista ja kohta tulee uusi.-Jaa. Ahaa. Multa on mennyt ihan ohi.-Ne nyt on sellaisia sarjakuvia.-Joo mä voisin tehdä kuitenkin jutun susta meidän lehteen. Meidän Mikaela oli niin onnellinen kun se eilen tuli kotiin. Mä oikein ihmettelin, kun se puhui isälleen niin ettei meinannut loppua tulla.-Etkö sä tiennyt että sun tyttöä kiusataan siellä koulussa?-Eii. Se nyt on vaan semmoista lasten lällättelyä.-Kyllä se pieneen tyttöön koskee. Jos sä soitat uudelleen ensi viikolla. Mä olen menossa grillijuhliin mun vaarin kanssa.-Niin Bon ja Silvianko kanssa? Minne te meette?-Mun äitin luo. Soita ensi viikolla, sanoin tylysti ja suljin puhelimen. Matka sujui nopeasti ja tulimme pian kotitaloni luo. Autoni seisoi ehjänä autotallin edessä. Äiti oli kotona ja touhusi keittiössä kun tulimme. Silvia nosti lihalaatikot keittiöön.-Oho mikä määrä lihaa. Mikset sä sanonut Iida, ettei meille tarvitse tuoda mitään? äiti torui.-Kyllä mä sanoin.-Iida ei muistanut koko kyläilyä, ennen, kuin kerroin miksi olin lihat ostanut, Silvia totesi.Äiti taas katsoi minua merkitsevästi ja tunsin olevani sairas.-No. Mitäs noista. Aletaan grillaamaan. Sä voisit Iida hakea sen Pirkon. Mä kutsuin senkin, kun Bo haluaa tavata, äiti sanoi eikä kuullostanut yhtään huolestuneelta.Arvasin kyllä lähdettyäni hän kyselisi kaiken tekemisistäni Silvialta. Sain mennä Silvian hienolla autolla. Tässä oli kermanvalkoiset nahkapenkit. Pirkko jo odotti tuolilla talon edessä. Hän vilkutti iloisesti kahdelle muulle mummolle, kun lähdimme pihasta. Pirkko

ihasteli autoa, jonka kerroin olevan Silvian. Pian olimme taas kotitalon edessä. Liisan auto oli ilmestynyt talon eteen. -Kisu, huudahdin heti kun olin saanut oven auki.-Iida! huusi Kisu nyt ihan oikein juostessaan eteiseen.Nostin tytön syliini ja pyöritin ympäri tämän kikattaessa.-Tässä on Kirsi. Me sanotaan Kisuksi ja tässä on Pirkko.-Päivää Pirkko, Kisu kailotti saaden koko olohuoneenkin nauramaan.Grilli oli vasta lämpenemässä. Äiti ja Liisa tekivät keittiössä salaattia ja muita juttuja. Oli pakko mennä halaamaan Liisaa takaapäin. -Riittää jo paksu akka, Liisa sanoi, kun en meinannut päästää irti.-Selvä oi hyväpeppuinen vosu, sanoin ja läimäytin häntä farkunpersuksille.Muu väki heläytti sponttaaniset naurut. Menin pitämään Kisua sylissä, kun Bo ja Silvia jutteli Pirkon kanssa menneistä hiljaisella äänellä. Ari oli jo alkanut puutarhassa grillaamaan lihoja. Kohta sain tehtäväksi käydä hakemassa Joonaksen naapurista syömään. Pian olimme keittiössä ison pöydän ääressä. Kisu halusi pöydässä istua minun sylissä. Liisa ja äiti olivat huolestuneita saisinko syötyä tarpeeksi. Ruuan jälkeen äiti laittoi kahvia. Bo tuntui mietteliäältä. Hän oli taas saanut miettiä menneitä. Jonkin ajan päästä jutut kääntyivät minuun. Silvia kertoi lapsista ja siitä Mikaelasta. Kerroin Mikaelan äidin soittaneen ja pyytäneen haastattelua.-Joo kuullostaa ihan Cristiinalta. Sen mies hoitaa lapset ja se hyötyy niistäkin pyytämällä sinulta haastattelun, Silvia sanoi.-Se vaan väheksyi sitä kiusaamista. Se näytti ihan lyödyltä se pieni tyttö. Mun äiti haukkui rehtorin, kun mua kiusattiin koulussa, kerroin.-Ei se ymmärrä miten pieneen ihmiseen voi sattua tuollainen, Liisa totesi ja varmaan mietti omia kouluaikoja. -Pahinta tässä on jos se sekoittaa sen tytön johonkin lehtijuttuun, niin kiusaaminen vain pahenee, sanoin. -Ei sun ole pakko antaa mitään haastattelua Iida, Silvia sanoi.-Vai ei. Se akka on niin sinnikäs, että Iida on enemmän kuin pulassa, Bo totesi. -Jaa se on näitä luonnon ilmiöitä niin kuin pyörremyrskyt. Niille ei vain voi mitään, mietin ääneen. Ilta alkoi olla pian loppumassa. Vein Pirkon kotiin ja Bo teki lähtöä Sivian kanssa. Nukkumaan mennessä sain tekstiviestin Ninalta, jossa hän kyseli, missä olin.

Aamulla heräsin tekstiviestiin, missä Nina kyseli olinko hereillä. En voinut olla vihainen. Kuullostelin taloa ja totesin muiden olevan jo alakerrassa. Soitin Ninalle.-Nina rakas mikä sinun on? kysyin heti kun kuulin hänen vastaavan.-En mä tiedä. Tai tiedän mä. Voi herranjumala. Mä pelkään että mä oon raskaana. Ainakaan kuukautisia ei tule, Nina änkytti. Poissa oli nyt se täydellinen varmuus, mikä oli aina ollut Ninalle tyypillistä.-Nina. Missä sä olet? Mä olen täällä kotona, mutta mä sain mun auton. Mä voin tulla kaupunkiin katsoon sua, selitin.-En mä halua häiritä sua. -Et sä Nina ikinä häiritse. Mä juon kahvit ja tulen sua katsomaan.-Nähdään siinä Nesteen huoltamolla puolimatkassa. En mä pysty olemaan täällä missään.-Mulla nyt kestää vähän aikaa, ehdin sanoa ennen kuin puhelin sulkeutui. Tuntui nyt kiireeltä. Juoksin suihkun läpi ja yritin äkkiä harjata hiuksiani. Nyt keräsin nopeasti eiliset vaatteet päälleni. Äiti teki jo lähtöä töihin ja Joonas kouluun. Jäin äkkiä yksin ja en saanut edes syötyä, kun piti lähteä matkaan. Nesteelle oli pitempi matka kuin muistin. Mietin, etten ottaisi sakkoa ja ajoin vain lievää ylinopeutta. Nesteen pihassa ei näkynyt moottoripyörää. Kävin sisällä ja Ninaa ei näkynyt. Mietin hetken olinko edes oikealla huoltamolla. Kohta Nina saapui sillä avaruusraketin näköisellä moottoripyörällä.

Vielä oli lämmintä, joten istuimme ulkona ja joimme kahvia. Nina vaikutti hermostuneelta. -Iida mua oikeesti pelottaa.-Mikä?-No tää. Mitä mä teen? -Nina rakas. Mä en voi päättää sun puolesta. Sä itse sanoit jo alaluokilla, että nainen päättää omasta vartalostaa, kun opettaja puhui vaatteista ja naiseudesta.-Pitikin sun sanoa toi nyt. En mä sovi äidiksi. Kato nyt mua. Mä oon niin lesbo ettei kukaan muu ole.-Meinaatko että sillä mahdollisen lapsen isällä oli epämiellyttävä tehtävä pannessaan sinua? -No ei se niin kyllä ollut. Se kyllä kehui mua koko aika ja sanoi minun olevan kaunis omalla tavalla. -Kyllä mä luulen kanssa, että moni mies tälläkin huoltamolla haluaisi tulla sinun raiskaamaksi. Ootko sä nähnyt sitä miestä enään?-En. En mä tiedä edes pidänkö mä tän vauvan.

-Pidät. Sä sanot sitä jo vauvaksi. Jos sä olisit päättänyt sen poistaa, niin sä oisit sen jo tehnyt. Nina. Miksi sä itket?-Mitä mä sanon Lauralle? Mitä mä sanon isälle ja äidille? Ei mulle pitänyt käydä näin. -Sanot miten asiat on. Musta näyttää, että sulle just piti käydä noin. Siinä miehessä täytyi olla jotain hyvin erikoista.-Se vaan kertoi kaikkia asioita mitä se tiesi kaupungista ja elämästä. Se tunsi kaikki talot Aleksilla ja muuallakin ja kertoi pohjolan talossa kuusikymmentä luvulla olleesta vahtimestarista, joka lainasi ihmisille rahaa kovalla korolla. Se tiesi joka talosta jonkun tarinan. Se oli kiehtovaa kuunnella sitä. Yhtäkkiä mä halusin sitä miestä ja aloin miettiä miten mä saisin sen. Mä jouduin huijaamaan sen kämpille ja sitten mä halusin vaan halata ja miellyttää sitä. Mä en ymmärrä miksi mä tein niin. Kauhea sotku. En mä osaa olla äiti ja laittaa ruokaa.-Tuo mulle se. -Sulla on kohta oma lapsi. Sä et halua toista vaipparallia.-Mä autan kyllä sua. Sä voit vaikka muuttaa mun luo. Sun kanssa on aina turvallista. Mä autan sua kyllä. Älä Nina taas itke. Tiedät sä, mä en ole ikinä ennen nähnyt sun itkevän. -Helvetin helvetti. Mä mietin koko ajan mitä mä sanon Lauralle.-Älä sanö mitään. Kyllä se huomaa kun maha kasvaa. Tai sano heti, niin ja käy lääkärissä.-Joo. Kiitos Iida, Nina sanoi ja pussasi minua poskelle. Kaikki päät kääntyivät kun kävelimme kahvion läpi. Joko minut oli tunnistettu, tai Nina näytti vaikuttavalta. -Tule minun luo, jos sä et voi olla kotona, sanoin vielä, kun Nina laittoi kypärää päähänsä. Kohta pyörä käynnistyi napista ja lähti pihasta vauhdilla. Katsoin miten se meni rampista ja hävisi hetkessä. Lähdin itse heti perään ja ajattelin päästessäni moottoritielle, Ninan olevan jo kymmenen kilometrin päässä. Tuskin pääsin moottoritielle, kun puhelin alkoi soimaan. -Christiina täältä Huvstastblaadetista. Mä soitin sulle jo eilen. Täytyy heti kertoa miten Mikaelan piti saada sun piirrustukset lasikehyksiin ja seinälle ne. -Se on hauskaa, että olen tehnyt joitain tärkeää jollekkin.-Mä haluaisin tehdä jutun susta meidän lehteen.-Tekisit ensin jutun koulukiusaamisesta.-Meinaatko sä oikeasti, että Mikaela kärsii siitä kiusaamisesta?-Pian kukaan ei voi jutella sen kanssa, kun ei halua tulla kiusatuksi itse. Sun ei tarvitsisi kuin kerran soittaa rehtorille. -Kiusattiin muakin koulussa samalla lailla. Se vaan vahvistaa.

-Ootko huomannut tuoko se tyttö enään ystäviä kotiin?-Se nyt on aina ollut sellainen hiljainen. Ei se mulle puhu. Mikaela on aina ollut isän tyttö.-Mä en ennen anna mitään haastattelua, ennen kuin sä hoidat tämän. Mä suljen nyt tän puhelimmen.-Ei. Älä...Painoin puhelimen kiinni.

Kotona asiat pyörivät mielessä. Yhtäkkiä iski kauhea suru. Ikävöin Henryä ja mietin miltä tuntuisi olla hänen sylissä. Tuntui kamalalta miten minulta oli riistetty mies toisten rahanahneuden takia. Avasin lastenhuoneen oven ja katselin kerrostalon ihmisiä, joita olin piirtänyt. Päätin jatkaa heidän tarinaa. Aloin piirtämään lisää kuvia. Päivä alkoi taas sujumaan joten kuten. Talon asukkaat saivat kertomuksilleen jatkoa. En tiennyt mihin lopettaisin tarinat. Tein uusia kuvia monta tuntia. Väillä tuli mieleeni Nina ja hänen ongelmansa. Yhtäkkiä alkoi tehdä mieli puuroa. Aloin keittämään puuroa ja paketista luiskahti liikaa ryynejä piti lisätä myös vettä. Pian minulla oli koko kattilallinen sitä. Ajattelin laittaa seuraavana päivänä uuniin loput. Juuri kun nostin kattilan hellalta, niin ovikello soi. Menin katsomaan siitä hiton monitorista. Nina seisoi oven takana. Sain oven auki. -Hei. Et käyttänyt turvasalpoja, Nina sanoi.-Hyvä kun saan tämän muuten auki. Sisälle sieltä. Puuro jäähtyy. Komensin keittiössä istumaan. Laitoin lautaset pöytään.-Ei kai me sun puuroa syödä, Nina sanoi.-Hiljaa. Tätä tuli vahingossa liikaa. Laita tosta Kasperin tekemää hilloa.-Meinasin kyllä viedä sut ulos syömään, mutta käyhän tämä näinkin, Nina totesi.-Alkoi tehdä mieli puuroa ja sitä luiskahti vahingossa liikaa. Söimme vähän aikaa hiljaa. -Mä kerroin siitä jutusta Lauralle, Nina sanoi.-Hyvä, vastasin.-Ja mä kävin lääkärissäkin.-Mitä se sanoi? kysyin. -Mä oon raskaana. -Onneks olkoon, niin mäkin.-Laura alkoi itkeen. En mä osannut tehdä mitään. Mä tulin tänne. -Otat rauhallisesti. Kyllä sä selviät. Niin säkin sanoit aina mulle.-Pelottaa mitä äiti sanoo. Mulla oli aina kaikki hallinnassa. Mä en ymmättä mitä mä siinä miehessä näin. Sekään ei ymmärtänyt.

-Varmaan hienointa mitä sille oli tapahtunut, sanoin ja huomasin meidän puhuvan hiljaa. -Niin se sanoi. Ja se sanoi, että oli hienoa koskea mua joka kohtaan. Mun vaan piti käydä sen kimppuun ja halata sitä. Se oli niin söpö, tai en osaa sanoa. En mä enään sitä halua. -Sä voit jäädä tänne yöksi.-Kiitos. Söimme kaiken puuron ja tiskasin astiat hiljaisuudessa. Mietin sitä Ninan tarvetta haluta jotain niin paljon hetken aikaa. Muistin miten Liisa oli halunnut Kasperia ja päin vastoin. Sen oli nähnyt kaikki samassa huoneessa olevat. Niiden silmät oli pälyilleet ja niissä oli sellainen oma kiilto. Petasin Ninalle sohvalle. -Katotaanko uutiset? Siinä voisi olla jotain uutta niistä huumepoliiseista, Nina sanoi.-Se televisio ei enään toimi kun muutin. Siinä pitäisi laittaa ne kanavat uudestaan ja mulla ei ole enään sitä käsikirjaa, Selitin nolona.-Missä se kaukosäädin on? Mä koitan, jos mä saisin sen pelaamaan, Nina sanoi ja arvasin hänen osaavan laittaa kanavat ilman ohjekirjaa. -Nyt näkyy jo ykkönen, sanoin innoissani.-Joo ladataan nää kaikki saman tien.-Tuntuu tyhmältä, kun mä en osaa edes tollaista laittaa, totesin hiljaa.-Älä nyt. Sä osaat hoitaa lapsia varmaan paremmin kun sun äiti. Sä osaat auttaa mua, kun mulla sattuu olemaan vaikeeta. Sä teet hyvää ruokaakin. Se on vaan joku ihmeen myytti, että kaikki osais kaikkea. Kohta katsoimme uutisia, Niissä kerrottiin poliisien huumerenkaasta. Ensimmäiset syytteet luettaisiin seuraavana päivänä. Äsken oli tuntunut mukavalta, kun olin saanut television kuntoon, mutta nyt se alkoi ahdistamaan. Muistin taas miten olin yksin noiden ahneiden ihmisten takia. Lapseni sai kasvaa ilman isää. Minä en saisi enään toista lasta, en ainakaan saman miehen kanssa. Nina näki kasvoni kun katsoin uutisia. -Laitetaan kiinni. Se oli huono ajatus katsoa uutiset, Nina totesi painaessaan kaukosäädintä.-Mä en ikinä enään avaa tota, sanoin ja minua itketti.Nina tuli viereeni lähemmäksi ja laittoi kädet ympärilleni.-Niiden piti tappaa Henry vaan rahan takia, suustani tuli inisemällä ja kyyneleet valui poskilleni.-Ei. Ne ensin varasti vähän ja sitten ne oli ihan roistojen pauloissa. Tossa ei voinut kuin käydä huonosti. Oikeestaan ne jäi kiinni sen takia, kun ne luuli sun tietävän enemmän kuin sä tiesit. Tiesitsä, että sä oot ulkomaillakin kuuluisa, kun sä paljastit tollaisen salaliiton?-En mä mitään paljastanut, niiskautin samalla nenääni vastatessani Ninalle.

-Paljastit. Siitä sun kolarista on ollut kuvia Japanissa ja Amerikassakin. Eva soitti ja kertoi sitä sun seuraavasta kirjasta on varattu oikeuksia jo kahteenkymmeneen maahan. Susta tulee rikas.-Mielummin mä olisin asunut Henryn kanssa siinä pienessä asunnossa, kähisin jo hiljaa. -Ollaan mekin pariskunta. Me ollaan niinkuin pienenä yhdessä koko maailmaa vastaan, Nina sanoi jo naurahtaen.-Onneksi ei Liisa ole täällä sössöttämässä viisauksiaan, ehdin sanoa, kun kännykkäni pärähti keittiössä soimaan. -Mistä lyödään vetoa, että se on Liisa?-Ei varmaan ole, Nina sanoi.Nousin sohvalta ja kävelin keittiöön. Piirtämäni Liisan kuva välkkyi kännykän näytöllä.-Hei Liisa.-Ähh, Nina huokaisi olohuoneen sohvalta.-Hei Iida. Mun oli ihan pakko soittaa sulle. Ootko sä kuullu Ninasta? Mulla tuli outo tunne siitä.-Se on täällä.-Ai jaa. Voiko se ihan hyvin?-Joo paremmin kuin ikinä. Haluatko puhua sen kanssa? Mä annan tän sille, sanoin ja vein puhelimen olohuoneeseen.-Hei Liisa... Mä voin ihan hyvin... No oli vähän riitaa Lauran kanssa... En mä haluu kertoa... Eii. Voimmä kertookin, kun sä saat sen kuitenkin selville. Mä oon raskaana...On se totta. Se vaan nyt oli yksi mies... No kyllä sä miehet tiedät... No ei puhunut ymäpäri. Mä vaan halusin sen. Se oli niin ihana. Mun piti huijata se kotiin. Hitto en mä tiedä enempää. Kyllä sä miehet tiedät... En raiskannut. Ei se vaikeroinut. Hitto en mä tiedä enempää. Mua pantiin pari varvia ja nyt mä oon paksuna ja Laura on vihainen. Älä sinä saatanan sarjakuvasankari käkätä siinä, Nina sanoi minulle ja yritti heittää tyynyllä. -Mä kerroin kaikki. Älä kysele enempää... Mä oon Liisa sekoittanut mun asiat, Nina sanoi ja painoi päänsä. Otin puhelimen hänen kädestään.-Liisa Nina on masentunut. Älä kysele enempää.-Se oli uskomaton juttu. Ihan kuin se olisi pitänyt tapahtua. Mä en voi kuvitella Ninaa äitinä. Miten se nyt sillailla hullaantu? Mulle ei ikinä voisi sattua tuommoista, Liisa päivitteli.-Ei vai. Entäs se Kasper, jonka sä näit kaksitoista vuotiaana ja jahtasit sitä monta vuotta ja sitten sait Kisun, vastasin. Puhelin oli hetken hiljainen.

-Joo. Sattuuhan näitä. Kasper tulee muuten kohta töistä. En mä halunnu mitään pahaa. Mä vaan aavistin jotain. Sano sille. Jooko?-Mä sanon. Mä rakastan sua Liisa, sanoin ja suljin puhelimen. -Mennään nukkumaan ja mietitään huomenna.

Herätessä Nina oli jo kahvilla keittiössä. Kosketin häntä olkapäähän varmistaakseni, että hän on siinä. Kaadoin itselleni kahvia mukiin ja istuin häntä vastapäätä. -Aurinko alkaa paistamaan, Nina katkaisi hiljaisuuden.-Ehkä mielikin on vähän parempi.-Kyllä mä selviän, mutta kaikki muuttuu nyt.-Mikä nyt muuttuu?-En tiedä miten sen Lauran kanssa käy. Mä opiskelen niin nopeasti kuin pystyn itseni valmiiksi. Pitää varmaan myydä moottoripyöräkin.-Ei sitä pakko ole myydä tai sä voit sitten joskus ostaa itsellesi uuden vielä hienomman. -Ei lasta voi kuskata pyörällä.-Ei, mutta kyllä mä sen hoidan ja sä saat käydä ajelemassa.-En mä voi sun varaan asioita jättää. -Kyllä mä autan niin paljon kuin voin. Sä oot aina auttanut mua ja mä oon miettinyt miten saisin auttaa sua.-Et sä Iida ole mulle velkaa.-Sä et usko miten tärkeetä oli se tukiopetus silloin koulussa. Ja sitten kun mä sairastuin, niin sä autoit mua taas. Musta oli kiva kun sä tulit tänne illalla, niin mä pystyin auttamaan sua vähän.-Mun mielestä sä ansaitsit auttamista, kun sä olit niin lahjakas ja mun ystävä. Ikävää, jos sä tunsit olevasi riippuvainen musta.-En mä tuntenut olevani riippuvainen, mutta kaikki vaan sujui paremmin sun auttaessa. En mä varmaan olisi taiteilijakaan ilman sua.-Toi on jossittelua. -Niin mutta se on totta.-Jaa. Jossittelua mikä jossittelua.-Totta mikä totta. Ilman sua mä en olisi ylioppilas. -Kyllä sä olisit, mutta ehkä sä olisit jäänyt luokalle kerran. Täällä on kiva käydä, kun mua arvostetaan. Et sä ole Iida mulle mitään velkaa ikinä. Muista se.

Laura soitti Ninalle yhdeksältä. Nina puhui lyhyitä lauseita puhelimeen. Huomasin miten häneltä valui kyynel silmästä. Jossain vaiheessa hän lähti ulos ja moikkasi lyhyesti puhuen samalla puhelimeen. Yhtäkkiä olin taas yksin. Asunto tuntui autiolta. Päätin katsoa tietokoneelta tulleet viestit. Sähköposteja oli nyt tullut ainakin sata. Facebookissa oli taas kaikkea turhaa sälää. Pikaviesteissä minulta kysyttiin seuraavista kuvista. Mieleeni tuli se kerrostaloni, Mietin julkaisisinko sitä ikinä. Vastailin vain ympäripyöreästi, että jotain oli kehitteillä. Jotkut tosifanit kyselivät missä kävin laulamassa. Kerroin, etten ollut käynyt missään ja tuskin näillä lahjoilla menisinkään. Kerroin olleeni juuri hautajaissa ja saisin kohta lapsenkin. Sain paljon kannustavia vastauksia. Tulin hyvälle mielelle, kun tiesin toisten ajattelevan minua. Laitoin netin kiinni, kun huomasin juuttuneeni sinne taas yli tunniksi. Enään siellä ei ollut yhtä mielekästä olla, niin kuin ennen. Välillä harmitti kun joku jota luulin ihan tutuksikin kyseli: Oliks se sun miäs kun kuali. Ja vielä ihan noin kirjoitettuna. Melkein joka sana väärin ja ilman kysymysmerkkiä. Piirtämäni talon asukkaat halusivat minulta vielä muutaman kuvan. Minun piti kuitenkin käydä ensin kaupassa ja vähän syödä. Kahden korttelin päässä oli se jo tuttu Alepa. Nyt sai kelvata se muovipussileipäkin, kun ei huvittanut lähteä kauvemmaksi. Oli vielä lämmin päivä. Toimistojen naiset olivat ostamassa kaupassa salaatteja ja mikroruokaa. Kaikki tuntuivat kaupassa tuijottavan minua. Mietin, miten hompsulta näytin gollegehousuissa ja äidin ravintolan vetoketjuhupparissa. Mahani näytti pömpöttävän mustassa t-paidassa, missä oli Ninasta tehdyn sarjakuvan hahmo haalistuneena monen pesun jälkeen. Laitoin vetoketjun hupparissa kiinni, vaikka ei ollut kylmä ollenkaan. Tuntui, että oranssit Groksini kiilsivät liikaa. Jotain oli vialla. Olin taas varmaan saamassa paniikkikohtausta. Nyt vain en ymmärtänyt miksi. Keräsin ostokset nopeasti koriini ja mietin tulisiko Nina vielä minulle kylään illalla. Kassalla ymmärsin ihmisten tuijotuksen. Iltalehden lööpissä oli kuvani. Piirtäjän paljastama salaliitto ulottui Hollantiin asti. Yritin katsella muualle kassajonossa. Oloni oli enemmän kuin kiusallinen. Huomasin miten takana tulevat naiset ilmehtivät toisilleen, kun huomasivat minut jonossa. -Hei Maisa, sanoin kassa tytölle, jonka kanssa olimme Ninan kanssa jutelleet, kun olimme laittaneet lappua ilmoitustaululle.-No Hei Iida, Maisa sanoi selvästi mielissään. Tunsin koko kaupan tuijottavan minua, kun nostin maitoa ja jauhoja tiskille.-Että leivonta hommiin rupeat, Maisa totesi.-Joo. Ajattelin tehdä sämpylöitä.-Omatekemät on aina parempia ja tuoreempia, varsinkin kun on tuollainen mestarikokki, Maisa totesi piipatessaan tavaroita kassa koneellaan.

-En mä ole mikään mestarikokki, vastasin närkästyneenä.-Olethan. Me katsottiin eilen poikaystävän kanssa uusintaa siitä ohjelmasta, missä sä paistat pihvejä ja Hermanni sanoi, että ikävää että noin kaunis nainen jäi yksin ja vielä tuommoinen mestarikokki, Maisa selitti innoissaan. Vilkaisin kassa jonoa ja minua ahdisti. Kaivoin kukkaroni hupparin taskusta. -Miten sä oot noin punainen? Ootko sä kipeä? Maisa kysyi.Vilkaisin häntä silmiin nolona.-Vitsi kun ihanaa. Sä punastelet ihan kunnolla, Maisa kailotti.Teki mieleni unohtaa ostokset ja vaihtorahat ja juosta pois.-Hermanni on ihan onnessaan, kun kerron sille tästä. Se on sun suuri fani.-Laita nyt vielä juttu facebookkiin, niin kaikki tietää. Mä kyllä menen leikkaukseen, että pääsen tästä.-Älä nyt Iida. En mä mitään pahaa. Päinvastoin. Pakkasin kassiani ja välttelin ihmisten katseita.-Ei se mitään. Harmittaa vaan tollaiset lööpit. Henry ne huumemiehet paljasti. Ärsyttää kun kaikki tuijottaa mua ja mä en voi mitään punastumiselleni ja kaikki muukin. Ei se sun vika ole, sanoin katsellessani lattiaan.-Hei Iida ja anteeksi vielä, Maisa huikkasi perääni kun käännyin. Nostin kättäni ovella, mutta en halunnut katsoa taakseni. Kadulla pyyhin kyyneleitä silmistäni. Kadulla tuli vastaan konttorityöntekiöitä ruokatunnillaan. Vastaan käveil kaksi naista yhden miehen seurassa. Hymyilin heille, kun huomasin heidän tunnistaneen minut.-Saa nähdä ollaanko sitä enään niin sirpakkaa, kun pyöräytetään se lapsi, se tumma viisikymppinen nainen totesi vaaleammalle kolmevitoselle työkaverilleen.Mietin hetken miten minun olisi pitänyt olla, etten olisi kuullut tuota katkeruuden ryöppyä.-Jos se äitiinsä tulee, niin se vaan paranee. Olen meinaan nähnyt Iidan äidin livenä, heidän takanaan tuleva, noin kolmekyppinen mies totesi.-Pekka metsästää puumia, kolmevitonen vaalea nainen käkätti.-Kyllä mä sen ottaisin koska vaan, se Pekka jatkoi ja äänessä oli hassu sointi. Minulle tuli kiire tekemään tästä sarjakuvaa. Askeleeni nopeutuivat. Korttelin matkan menin puolijuoksua ja sähläsin ovikoodin kanssa. Hississä jokainen kuva oli jo mielessäni. Laitoin ostokassini ruokapöydälle ja kipitin työhuoneeseen samalla riisuen huppariani. Käteni oikein tärisivät innostani. Pian kuvat alkoivat hahmottua paperille. Ensimmäisessä hahmoni on surullisen näköinen kuunellessaan lausetta sirpakkuuden häviämisestä. Toisessa ihmiset ovat vähän kauempana ja se mies muistelee äitini muotoja. Hahmoni kuuntelee jo ihmettelevämpi ilme kasvoilla. Kolmannessa hahmoni nauraa ja ihmiset ovat

jo kaukan. ”Tämä Pekka se taitaa tykätä Puumista.” kolmevitonen toteaa kuvassa. ”Siitä akasta ei sirpakkuutta puutunut, eikä mitään muutakaan.” Pekka vastaa. Sain kuvat kirjoituspöydälle pinoon ja nostin hupparini maasta. Nyt muistin vasta ostokseni ja meni laittamaan ne kassista kaappeihin. Päätin ennen leivonnan aloittamista tehdä vielä yhden kuvan. Kohta olin taas työhuoneessa kynä kädessä. ”Ihan sama minkä näköinen minä olen, kunhan lapsi on terve ja Henryn näköinen.” hahmoni toteaa viimeisessä kuvassa hyväillen pulleaa mahaansa.

Leipoessani mietin hetken mihin tarvitsisin niin ison määrän sämpylöitä. Ajattelin vieväni niitä kadun toiselle puolellle Bo:lle ja Silvialle. Jouduin laittamaan niitä kolmelle pellille. Olin aina pitänyt leipomisesta. Leipoessa mikään muu ei tuntunut tärkeältä. Oli tuhaa miettiä muuta, tai leivistä tulisi huonoja. Rauhallisuus taas kannatti. Sämpylöistä tuli kauniita ja hyvin nousseita. Mietin hetken miksi olin tehnyt niin ison taikinan. Varmaan vanhasta muistista. Nyt tarvitsin kaksi pyyheliinaa peittämään sämpylät. Pesin vielä pöydän ja huuhtelin kädet. Juuri kun olin saanut hanan kiinni kuului ovisummerin ääni. Menin varovasti eteiseen ja katsoin korkealle laitettua näyttöä jossa oli kuva jaettu neljään osastoon. Otin luurin käteen ja vastasin.-Haloo, sanoin.-No hei. Riitta ja Pia täällä. -Hei, vastasin ilostuvalla äänellä.-Etkö sä muista, että me sovittiin tulla tänään kattomaan sua? Riitta sanoi ja eroitin hänet nyt monitorin ensimmäisestä neljännestä.-Tottakai muistan. Tulkaa sisään, vastasin ja kuulin kikatusta luurista. Seurasin miten tytöt odotteli hissiä ja Riitta otti kuvan hienolla kamerallaan Piasta. Kohta seuraavassa ruudussa he seisoivat hississä. Avasin oven valmiiksi ja kuulin kun hissi tuli kerrokseen. Heti kun ovi avautui, niin tein halihyökkäyksen. Riitta ehti väistää ja otti kuvaa, kun rutistin Piaa kunnolla. -Sinäkin siinä kuvaat. Oi kun te ootte ihania molemmat. Ihanat hiukset sulla on vieläkin sanoin rutistaessa Piaa. Hälinä ja kaakatus jatkui eteiseen ja sain molemmat sisälle metelöimästä käytävältä. -Laita se kamera pois, niin mä saan rutistaa sua kunnolla, komensin Riittaa. -Mä haluan kuvata sua silloin, kun sä olet just tollainen, kun sä oot, Riitta selitti.-Vitsi te ootte nykyään kauniita. Kato Piallakin tämmöinen pleiseri ja hame. Varmaan kaikki toimiston miehet pyörii ihan mehuissaan, kun se heiluttelee noita pitkiä tummia hiuksia.-Sä saat mut ihan noloksi, Pia totesi.

-Täpäkkä persekkin sulla. Ja kato miten ihana tää kuvaajakin on. Nyt kamera pois ja mulle puolen tunnin pikahali, komensin ja sain Riitan laittamaan kameran pöydälle.-Mä oon varmaan ihan hiessä, kun kuvailin tuolla puistossa koko päivän, Riitta ehti sanoa ennen rutistustani.-Ihanat nää sun punaiset takkuhiukset. Mä just autoin yhtä pikkutyttöä, jolla oli tommoset ja muut tytöt oli sille kateellisia, selitin halaillessani.-Mä meen ruttuun. Eikö tää jo riitä?-Ei. Musta on niin kiva kun te ootte täällä.-Pia painele sitä kameran laukaisunappia ja kuvaa tämä, Riitta komensi. Pia käsitteli kameraa varovammin ja se surisi paljon vähemmän kuin Riitan käsissä. -Mä leivoin teille sämpylöitä. Ihan teitä varten tein, selitin ja irtauduin Riitasta. Kohta istuimme keittiössä ja vaihdoimme kuulumisia. Välillä Riitta nosti kameran minua kohti ja siitä kuului se ääni. Lämpimät sämpylät maistui voin kanssa. Keitin meille äkkiä pussiteetä ja tarjosin hunajaa. -Miksette te ole käyneet useemmin? kysyin kesken keskustelun.-Iida. Sä olit koko ajan jotain kurssia vetämässä tai jossain muualla. Kyllä me ollaan soiteltu, Pian piti kertoa tosiseikka.-Niin se varmaan on. Mä nyt vasta ymmärsin miten kiva teitä oli nähdä, sanoin hiljaa.-Kiva kun me ollaan tervetulleita. Hyviä sämpylöitäkin sä oot leiponut. Teitkö sä nää kaikki oikeesti meille? Riitan piti kysyä.-Ei. En mä muistanut edes tätä ennen kuin te tulitte. En mä tiedä miksi mä leivoin noita noin paljon. Välillä mulla heittää taas ajantaju, vastasin ja minua alkoi naurattamaan ystävieni hämmästyneet ilmeet. -Mä luulin, että sä odotit meitä, Pia sanoi.-Mikä toi ääni on? Riitta kysyi surinaa mikä tuli eteisestä.-Se on mun uus ovikello. Kukakohan siellä on? Yleensä ne ensin soittaa alakerrasta, sanoin ja olin hämmentynyt.Kävelin varovasti eteiseen ja vilkaisin monitoria. Aloin heti räplätä ovea auki. Nina seisoi Lauran kanssa oven takana. -Lisää vieraita. Sisälle vaan, sanoin ja viittoilin oven vieressä.-Mä en viittinyt tulla avaimilla, kun mä en tiennyt ootsä kotona, Nina sanoi.-Ei me haluta olla häiriöksi, jos sullla on jotain. Ei me olla missään kyläilykunnossakaa, kun on nää nahkakamat päällä, Laura selitti heidän moottoripyörä kamojaan.-Höpö höpö. Täällä on Pia ja Riitta, mun kaverit taidekoulusta. Nyt sisälle sieltä, komensin uudet vieraat sisälle.

Pia ja Riitta kuikuilivat keittiöstä kun ohjasin Ninaa ja Lauraa peremmälle.-Kattokaa mitä nahkalesboja. Kattokaa mitkä perseet näillä, selosti ja taputtelin Lauraa takamukselle.-Mä luulin ettei täällä tule kiusaantunut olo, mutta olin väärässä, Laura totesi.-Kyllä te vissiin olette tavanneet. Tässä on Pia. Hän on nykyään kauppiksessa ja töissä kiintöistövälitystoimistossa ja tää Riitta joka kuvaa koko ajan.-Kyllä mä tunnen Riitan. Häntä on vaikea saada juttukeikalle, kun hän on niin kysytty, Laura sanoi ja meni kättelemään Piaa. Riitta oli alkanut ottamaan kuvia meistä. -Kato eikö ole vaikuttavan näköisiä naisia. Ninallakin on tämmöinen tyköistuva puku, selittelin.-Mähän olen edestä kuin enkeli ja takaa kuin mankeli, Nina totesi.-Sä olet tiukkaa lihaa. Käännyt että saadaan kuvaa, sanoin ja vänkäsin Niinaa kääntymään. -Kuvaa ja lähetä parhaat mulle. Eikö ole tiukka peppu? Ota kuva kun mä sivelen tätä, sanoin ja sain naurua. Halusin poseerata molempien kanssa. Meistä otettiin ainakin kymmenen kuvaa. Halusin Ninasta kuvan nauhkapuku päällä, niin kauan kuin se mahtuisi. En kertonut kumminkaan Pialle ja Riitalle raskaudesta, koska se oli Ninan asia. Pitkän kuvaussession lopuksi pääsivät Nina ja Laurakin juomaan teetä. -Mä oon enemmän kuin tyytyväinen, kun mulla on neljä ystävää pöydässä, pääsi suustani.-Näistä kuvista näkee, että sä oot iloinen, Riitta tuumaili katsoessaan kuvia hienon kameransa näytöltä. -Kamera rakastaa Iidaa, Laura totesi.-Ja mä rakastan teitä kaikkia.-Se on mukavaa, jos me saatiin sut hyvälle mielelle. Mä mietin uskaltaako tänne tulla, jos sä olet kovin synkkä ja surullinen, Pia sanoi.-Oon mä välillä sitäkin, mutta vain kun mä oon yksin, vastasin.-Nii. Sä kuulemma niputit yhden kirjankin taas. Voisin haastatella sua, Laura sanoi.-Älä nyt taas tee töitä, Nina tuhahti.-Tuli vaan mieleen kun tässä on valokuvaajakin ja kuvat otettu, Laura sanoi.-Saat kirjoittaa jutun, jos laitat sen kuvan missä mä katson sun kaula-aukosta sisälle, sanoin. -Mä mietin tätä vielä, Laura sanoi muiden nauraessa. -Ennen sulla oli aina kirja työn alla. Onko sulla nyt mitään rojektia menossa? Riitta kysyi.-On mulla semmoinen kerrostalo.-Mikä ihmeen kerrostalo? Nina ihmetteli.

-Toi mikä näkyy Tuolla vastarannalla. Toi missä on kaksitoista ikkunaa, vastasin.-Siis ootko sä taas muutamassa? Riitta kysyi.-Ei ku mä piirsin ton kerrostalon, sanoin ja huomasin kaikkien katsovan vielä kysyvästi. -Siis mistä sä nyt puhut? Nina kysyi ja katsoi kuin sairasta.-Äh en mä osaa selittää. Tulkaa katsomaan. Teemukit jää siihen, komensin ja nousin pöydästä. Otin avaimen leipälaatikon takaa, minne olin piiloittanut sen lapsilta ja kävelytin ystäväni lastenhuoneen ovelle. Avasin avaimella oven ja laitoin valot.-Kaksitoista ikkunaa ja alaovi mistä nää kaikki kulkee vuorollaan. Kerrostalo, esittelin paperikasoja. Nina kyykistyii kasojen vierelle ja selasi ensimmäistä.-Onko nää niinkuin jokainen eri ikkunoita joissa asuu eri tyyppi? Nina kysyi.-Hyvin piukkenee toi perse kun sä kumartelet, totesin ja osoitin Ninan nahkapukua.-Sä et ole enään ärsyttävä. Sä alat olla jo raivostuttava Iida kulta, Nina sanoi muiden hihittäessä.-Te vaan katsoitte mua kuin hullua äsken, niin mä ajattelin käyttäytyä sen mukaan, vastasin.-Hei tässä on lääkäri jolla nää kaikki käy ja tossa on ruoskintasalonki, Pia huomasi. -Joo sillä ruoskijalla on tenniskyynerpää, kun se on hakannu tota juppimiestä. Seuraavaksi se tuolla hankkii itsellen sähköpampun, kun sen pitää lepuuttaa sitä kättä, sitte tässä on ompelija joka tekee tälle ruoskijalle pervovaatteita ja liikemiehelle pukuja, selitin.-Tää on ihana, Riita totesi.-Mikä näistä? kysyin.-Tää kaikki. Tästä vois tehdä semmoisen mainostalon. Maalaisi talon tähän ympärille ja joka ikkunaan laittaisi semoisen Tablettikoneen jossa kuva vaihtuisi. Sitten ne pitäisi saada vielä synkroniin, että ruoskinnan jäkeen vasta juppi ilmestyisi lääkäriin. Ja niin edelleen, Riitta selitti. -Sen voisi myöhemmin laittaa nettiinkin semmoisen sovellutuksen, Nina mietti.-Mä nyt vaan ajatelin tästä jokinlaista kirjaa. Ne maksaa kauheesti ne tabletit ja en mä osaa semmoista ohjelmaa tehdä, aloin selittämään.-Mä voisin kysyä, jos meidän kiinteistovälitys sponssaisi vähän, Pia mietti.-Mäkin voisin esittää tän huomenna lehdessä kokouksessa. Jos se lehti vaikka myöhemmin antaisi ne tabletit palkinnoiksi ihmisille. Ne voisi laittaa firmalle kuluiksi veroitukseen, Laura mietti. -Se Antti sieltä meidän kaupungista voisi tehdä sen tietsikkaohjelman, Nina sanoi.

-Meinaat sä, että se osaa? kysyin.-Aivan varmasti osaa. Se rakastaa hommia, missä on pajon liikkuvia osia ja muuttujia, Nina kertoi.-Se maksaa varmaan paljon, sanoin.-Anttiko? Ei maksa. Sehän teki sun videonkin. Sitäpaitsi tää sponssataan, Nina sanoi.Alkoi kova keskustelu mitä asialle tehtäisiin. Minä olin vain sivussa kun muut keskustelivat vuorotellen. Ainakin tunti puitiin asioita. Lopuksi jouduin esittelemään kaikki talon henkilöt yksitellen huone huoneelta lävitse. Riitta kuvasi minusta videon kun minä puhuin. Lopuksi tytöt antoivat minulle ablodit.

Aamulla pääni oli vielä sekaisin suunnitelmista. Koko homma oli paisunut isommaksi kuin olin kuvitellut. Laura ja Pia lupasivat ottaa yhteyttä, kun olisivat puhuneet asiasta töissä ensin. Aamuksi ei ollut jäänyt minulle, kuin kuusi sämpylää. Tytöt olivat syöneet suurimman osan, kun palaveeraus oli venynyt puoleen yöhön. Olin piirtänyt heille suunnitelman talosta ja tableteista, jotka siihen laitettaisiin. Vaikka olin hereillä, niin vieläkin väsytti. Täytyi alkaa maailman tylsintä hommaa skannausta. Skannasin joka kuvan järjestyksessä. Join väliilä teetä, mutta sämpylöitä ei enään tehnyt mieli. Mietin tekeväni samalla lailla töitä, kuin muutkin, mutta he kuvittelivat taiteilijan elämää hohdokkaamaksi. Päivä oli jo puolessa, ennen kuin kaikki kuvat oli skannattu ja lähetetty Ninalle. Nina varmaan olisi saanut kaikki paljon nopeammin valmiiksi. Mietin tulisiko koko projektista mitään, mutta olipahan piirrustukset ainakin nyt tietokoneella. Kohta tuli tekstari, missä Nina kertoi laittaneensa kuvat eteenpäin. Söin pari viimeisistä sämpylöistä. Puhelin alkoi taas soimaan. En tunnistanut numeroa. Vastasin silti.-Täällä puhuu rikostutkia Tavikainen. Mä nyt soitan, vaikka ministeri on käskenyt olla häiritsemättä. Ihmeteltiin, kun sinua ei näkynyt tuolla syytteiden luvussa.-En mä sinne halua tulla.-Sä oot kuitenkin yksi päätodistaja koko oikeudenkäynnissä.-En mä ole mitään pahaa tehnyt.-Joo et ole, mutta nämä rikolliset voi päästä helpommalla, jos sä et todista. -Mä pelkään niitä ihmisiä.-Kyllä sun turvallisuus on taattu.-Niin varmaan, totesin ja lähdin eteistä kohti laittaakseni turvasalvat kiinni. Toivoin vain puhelun loppuvan äkkiä.-Onko sua uhkailtu?-Ei. Mutta en mä usko niiden kaikkien ihmisten olevan vangittuina.

-Kyllä sun pitää ajatella muita ihmisiä, että nää rikolliset saisivat mahdollisen pitkän tuomion.-Mä ajattelen mun lasta. Mun ja Henryn lasta. -Sä voisit huomenna kuitenkin tulla katsoon syyttäjää ja minua tänne asemalle vaikka kymmeneltä.-Mä tuun jos mä pääsen. Mä tuun vaan, jos mä saan Ninan mukaan, sanoin hengästyen.-Jos mä soitan sille Ninalle, Tavikainen huokaisi. Suljin puhelimen. Kamala maailma oli taas hyökännyt kotiini. Minua pelotti. Miten olin niin tyhmä, että kävin lähikaupassa. Miten maaima oli tämmöinen paikka. Muistin yhtäkkiä miten Liisa oli sanonut minun elävän vanhaksi. Päätin kuitenkin ottaa Ninan mukaan varmuuden vuoksi oikeuteen.

Hahmoni katseli kuvassa kaupunkia ikkunasta. Seuraavassa kuvassa se joi kahvia ja pöydällä oli murusia pullasta. Kolmannessa kuvassa hahmo istui sohvalla ja huokaili. ”Ei en kestä enään tätä piilosilla oloa!” hahmo huusi nejännessä kuvassa ponnahtaessaan sohvalta kuin vieteriukko. Piirsin kuvan missä olin kaupassa kassalla. Hahmoni kerää ensimmäisessä kuvassa tavaroita kassiin ja katsoo kassatyttöä silmät amollaan auki. ”Sinä Iida olet aina niin tyylikäs ja vielä mestarikokki.” kailottaa kassatyttö. Muut jonossa olijat katsoo gollegelökäpöksyjä ja ruttuista hupparia. ”Sä punastukin niin ihanasti!” kassatyttö huutaa seuraavassa kuvassa. Hahmoni on nolon näköinen pitaessään muovikassia kädessään ja on niin punastunut, että punainen valo kajastaa hänestä. Yksi rouva jonossa katsoo ylöspäin ja ihmettelen kajastusta. Skannasin kaikki kuvat ja lähetin ne Lauralle lehteen. Toivoin saavani niistä taas muutaman kympin, jos ne laitettaisiin lehteen.

Alkoi olla sekava olo. Halusin ulos raittiseen ilmaan. Nyt kaikki housut kinnasivat ikävästi. Loysin kaapista väljän mekon. Laitoin sukkahousut ja matalat avokkaat. Ilma ei ollut enään lämmin joten laitoin äidin ostaman popliinitakin päälle. Piti vielä katsoa, että kukkaro, kännykkä ja avaimet tuli mukaan. Nyt kokeilin koodata varshälyyttimen yksin. Koodaus sujui hyvin. Oli jo iltapäivä ja liikenne oli vilkasta. Katsoin makasiinin rannasta miten autot Meritullin mutkassa autot menivät molempiin suuntiin yhtenä ketjuna. Otin kännykällä kuvia ihmisistä ja autoista joita oli kaiken kokoisia ja merkkisiä. Pysähdyin kävelysillalle ja katselin autoilioita, joilla oli poikeuksetta vakava ilme kasvoilla. Katsoin ihmisiä jotka kävelivät määrätietoisina suurin osa pois töistä. Laitoin silmät kiinni ja kuuntelin kaupungin huminaa. Kuulin ohikulkioitten puheet ja puhelimeen puhumiset. Kuormureiden äänet ja moottotoripyörät eroittuivat perusautoista.

-Mitä sä Iida täällä seisot? Oletko sä ihan kunnossa? Silvia kysyi vieressäni.-Joo. Tulin vähän ulos sieltä asunnosta.-Mä katoin jo tuolta kaukaa miten sä seisot täällä samassa paikassa. Ootko sä syönyt mitään? Silvia kysyi ja huomasin hänen tarkkailevan minua tarkemmin.-Söin mä sämpylöitä. vastasin.-Koska?-Aamulla.-Härre good. Kello on jo kohta neljä. Mennään meille ja tehdään jotain ruokaa. Täytyyhän sun syödä. Nyt lähdet tyttö mukaan, Silvia komensi ja otti minut käsikynkkään. -Sä olit menossa jonnekkin ja muutit nyt suuntaa mun takia, sanoin ja nojasin Silviaa. -Ei se ollut tärkeää. Sä olet tärkeä. En mä voi jättää sua tänne seisomaan.-Ei mulla ole hätää. Ihan oikeesti. Mä oon ihan järjissäni.-Laitetaan nyt kuitenkin ruokaa. Bo on mielissään, kun se näkee sut. Hän ei muusta välillä puhukkaan.-Ihanaa olla tärkeä ja rakastettu.-Olethan sä aina ollut tärkeä sun äidille ja varmaan isällekkin.-On se silti minusta ihanaa, kun ihmiset pitää musta huolta ja ajattelee hyvää.Kohta olimme kolmannessa kerroksessa Silvian luona. Ensin en saanut koskea mihinkään. Silvia kolisteli tavaroita pakastekaapissa ja minä istuin pöydän ääressä. Minun oli pakko syöksyä ojentelemaan lautasia ja pannuja. Kohta tein Silvian kanssa ruokaa. Kokkaaminen kesti ainakin tunnin. Bo soitti kesken kaiken ja ilmoitti tulevansa kotiin. Katoin pöydän salin puolelle. Alkoi oikeasti tulla nälkä odotellessa. Eteisestä kuului oven avaamisen ääni.-Iida, vaarini huikkasi. -Oi miten hyvältä täällä tuoksuu, hän sanoi ilmestyessään oviaukkoon.-Vaari, sanoin taas tahallani ja menin halaamaan häntä.-Herrajee. Se toi maha jo tuntuu, vaari totesi.-Mä paistoin sun lampaan, kun se on ollut siellä pakkasessa jo niin kauan, Silvia totesi.-Ihan hyvä. Mitä muuta täällä on? Bo katseli keittiöön.-Saat salaattia ja kanttarellikastiketta. Sitten Iida teki hyytelöä mustista viinimarjoista. Pitäisi hankkia uusia marjojakin, Silvia totesi.-Ai niin. Äiti käski sanoa, että häneltä saatte kaikkia marjoja. Mä voin tuoda. Samoin hän saa sieniä ja muita suoraan maalta. Niistä ainakin tietää mistä ne on, selitin.-Aha. Täähän paranee jatkuvasti. Nyt meillä on suhteita jokapuolille suomea, Bo totesi.-Mene pöytään, niin me tuodaan nämä sinne saliin, Silvia komensi.

-Että oikein saliin. Jassoo. Kyllä kannatti lähteä ajoissa, Bo puheli puoliksi itselleen kävellessään saliin päin.Minulla oli jo hirveä nälkä. Otin kunnon palat paistista ja paljon kastiketta. Silvia ei sanonut mitään hymyili vain. Kohta söimme yhdessä. -Tämä on hyvää. Kastike on onnistunut paremmin kuin viimeksi, Bo sanoi.-Iida teki kastikkeen ja neuvoi miten lihaa maustetaan, Silvia paljasti.-Iida osaa laittaa hyvin ruokaa.-En osaa. Kasper ja Ari ne vasta osaakin. Mä olin vain keittiöapulainen. -Mitenköhän hyvää tästä olisi tullut niiden tekemänä? Bo totesi. -Mä näin Iidan seisomassa yksin tuolla kävelysillalla, eikä hän ollut syönyt mitään koko päivänä. Hän seisoi siinä vaikka kuinka kauan, Silvian piti aloittaa tuo huolestunut marmatus.-Kuullostaa pahalta, Bo totesi.-Mä olin menossa syömään, mutta jäin kuuntelemaan kaupungin kohinaa. Ei mulla ollut mitään hätää. Ihan totta. Mä oon piirtänyt kaksi päivää sisällä ja halusin ulos. Oli kiva katsoa ihmisten kulkemista kotiin töistä, yritin selittää. -Iida me ollaan hyvi huolissamme sinusta, Bo sanoi.-Mä olen ollut kipeä, mutta tänään mä vaan nautin kaupungista. Henry vei mut aina johonkin retkelle. Nyt mä olen ollut sisällä monta viikkoa. En mä osaa selittää sitä, mutta oli kivaa katsoa niitä ihmisiä, jotka niin tosissaan ajaa autoa ja seisoskelevat liikenne valoissa. -Mua pelotti, kun sä olit siellä sillalla ja vain seisoit ainakin kymmenen minuuttia, Silvia sanoi.-Kohta varmaan sä soitat mun äidille ja se tulee tänne hössäämään. Mä vaan tykkään katsella kaikkia juttuja ja kuunnella ääniä. -Älä nyt suutu Iida, mutta ymmärsitkö sä mitä olit tekemässä? Bo kysyi.-Kyllä. Mä olen ollut sekaisin eikä se ollut tälläistä. Silloin kun mä olen sekaisin niin mä en muista mitä tuli tehtyä. Mun huvit on vaan vähän tälläisiä, sanoin jo hiljaa.-Mulle sä olet tärkeä ja mun miehelle erittäin tärkeä. Älä nyt suutu jos me ollaan huolestuneita sinusta, Silvia sanoi.-Tää on erittäin ihanaa, että minusta pidetään, mutta en mä ole kipeä. Mä vaan halusin kuunnella kaupunkia ja aistia ihmisten kiireen kotiin töistä. -No Silvia halusi vain hyvää ja ihanaa ruokaa saatiin, Bo totesi.-Iida tekikin tän melkein kaiken. Hän voisi mennä mihin tahansa ravintolaan mestarikokiksi, Silvia totesi.

Näin jo seuraavan sarjakuvan missä olisin Bon ja Silvian kanssa pöydän ääressä ja silvia sanoisi tuon viimeisen lauseen. Hahmoni ajatuskuplassa hän olisi isossa keittiössä patojen ja pannujen keskellä. ”Hui.” hamoni sanoisi ja hänellä olisi pelokas ja tärisevä olemus. -Sinä näytät pukeutuneen siististi. Sinun äitisi sanoi sinun näyttävän huolimattomalta, kun sairastut, Bo totesi.-Eilen kävin kaupassa mun lököverkkareissa. Onneksi ette nähneet mua niissä.

Nina tuli aamusta paikalle ja haimme autoni parkkihallista. Nina ajoi Pasilaan meidät. Minua pelotti se talo johon ilmoittauduttiin sisälle ja käytäviä riitti jokasuuntaan. Jo meidän kaupungin asemalle oli kauheaa mennä, kun sieltä pääsi vain avaimilla ulos. Mahaan koski kun jännitti niin kovasti. Onneksi Nina istui vieressä. Nyt paikalla oli se tutkija joka oli soittanut ja joku nainen jolla roikkui henkilökortti kaulanauhassa. Kättelin poliisit hätäisesti ja katselin vain pöytään. Nyt nainen hoiti puhumisen ja mieleeni tuli koulukuraattori, jonka kanssa ei saanut ystävystyä, koska se vain näytteli mukavaa ja ilmoitti sitten koko luokalle, että Iidalla on nyt vähän vaikeaa. -No Iida. Me ollaan tehty asioista yhteenveto ja mä toivoisin sun tutustuvan siihen. Me tarvittaisiin sun apua oikeudessa, se naistutkija sanoi.Katselin vain pöytään ja Ninakaan ei sanonut mitään. Hiljaisuus tuntui pitkältä, mutta siltähän se aina tuntuu. Onneksi olin ollut pulassa enenkin, enkä hermostunut, vaikka olisin istunut hiljaa tunti tolkulla.-Mä tiedän, että jos sä soitat sisäministerille, niin me ollaan pulassa, mutta nyt me ollaan pulassa muutenkin, nainen jatkoi.-Mua pelottaa ne ihmiset siellä oikeudessa, sanoin hiljaa.-Yritetään välttää niiden kohtaamista. Tässä jutussa auttoi se sinun järjestämäsi kolari hyvin paljon, se nainen jatkoi äänellä joka oli leikkisä.-Se oli vahinko, vastasin ja en uskaltaut nostaa katsettani pöydästä.-Oliko varmasti? nainen jatkoi.En sanonut mitään. Katsoin Ninaan anovasti.-Iida pysyy lausunnossaan vahingosta, Nina totesi.-Ollaampa me virallisia, nainen totesi.-Minun vähättely ei edistä keskustelua, Nina ilmoitti selkeällä äänellä. -Ei tässä ole tarkoitus vähätellä. Ymmärrätteköte, että teitä ei syytetä mistään?-Ymmärrätkö, että Iida pelkää hyvin paljon niitä ihmisiä? Hänen elämä on vasta nyt alkanut normalisoitua. Iida on saanut tähän lääkärin hoitoa, jonka hän on itse maksanut. Nina sai lääkärissäkäynnin tuntumaan tärkeämmältä kuin se olikaan.

-No. Kuitenkin hänen pitää tulla todistamaan oikeuteen, jos vaikka syytetyn asianajaja niin vaatii. Onneksi tämä vuokraemäntä näki ammuskelian ja yritti ajaa tämän yli. -En mä nähnyt sitä ampujaa. Mä vaan makasin sohvan takana ja pelkäsin, pääsi suustani, vaikka olin päättänyt olla hiljaa. -No nyt kuitenkin meidän pitää keskustella, miten vältät sen asianajajan ovelat väitteet. Samoin siitä kolarista varmaan kysellään paljon, Nainen sanoi.-Kukaan ei usko, että se oli vahinko, sanoin ja ääneni alkoi jo väristä.-Javanainen kieltää ajaneensa autoa. Onneksi meillä on muita silminnäkiöitä. Jos me käydään tää juttu vielä läpi ja mä vähän kysyn, niin kuin asianajaja, niin saatte esimakua siitä mitä oikeudessa tapahtuu. Tää on niin iso juttu, että poliisilla ei olisi tätä varaa hävitä. Auttaisit nyt Iida, Nainen sanoi vielä anovasti. Vilkaisin Ninaa, joka nyökkäsi. Kävimme kaikki asiat läpi ja kerroin jopa unetkin. Nainen sanoi, mitä kannatti oikeudessa jättää kertomatta. Unien kertominen ei auttaisi asiaa juurikaan. Aloin tottua hiljalleen keskusteluun. pikkuhiljaa nainen tuntui ihan mukavalta.

Pääsimme poliisiasemalta puoliltapäivin. Menimme radiotaloon syömään. Ninalla oli joku tuttu siellä vartiana, joten ajelimme pommisuojaparkkiin suvereenisti. Ruokalassa riitti lounastajia ja kahvinjuojia. Sain vilkuiluja muista pöydistä tarpeeksi. Muistin miten pienempänä oli ollut jännää ja hauskaa, kun joku oli tunnistanut ja tullut juttelemaan. Nyt se oli kiusallista, kun siihen liittyi Henryn kuolema. Ruoka oli sitä tavallista lounasmössöä. Joimme kahvit ruuan päälle. Linjastolta lyhyehkö mies katseli meitä. Kohta hän tuli pahvinen kahvimuki kädessä meidän pöydän viereen. -Sähän olet se Iida? Etkö olekkin? Mä ajattelin kysyä ehtisitkö sä mun ohjelmaan vieraaksi?-Mihin ohjelmaan? kysyin tyhmänä. Nina tyrskähti hiljaa ja katsoi muualle. -Mulla on taas sellainen keskusteluohjelma, missä joka kerta on joku mielenkiintoinen ihminen, jota haastatellaan. -Onko se täällä Ylessä? kysyin.-Ei kun nelosella, se mies joka ei ollut esitellyt itseään vastasi.-Ai jaa, vastasin.-Niin, että voisitko tulla siihen haastateltavaksi?-Ai minä vai? vastasin.-No sinäpä hyvinkin, mies totesi naurahtaen.

-Emmä ole oikein hyvä tommoisissa. Ei mulla ole sopivia vaatteitakaan, kun mä olen paksuna, vastasin.-Noi kelpaa ihan hyvin. Siellä vaan jutellaan niitä näitä. Ei sitä paljon kukaan katsokkaan.-Mitä sitä sitten tehdäänkään? kysyin ja Nina käänsi päänsä muualle.-No nyt varmaan katsoo, kun sinä esiintyisit siinä.-Minä? Kuka minut haluaa nähdä televisiossa, paitsi minun äiti?-Vaikka kuka. Sitä sinun videoa on katsonut jo miljoona ihmistä ja Japanissa on tyttöporukat tehneet siitä japaninkielisiä versioita.-Täh? pääsi suustani ja Nina tyrskähti nauramaan.-Etkö sä tiennyt tota? Se oli eilen iltapäivälehdessä. Itse asiassa sinä olet lehdessä melkein joka päivä. Niin että tulethan sä huomenna sinne neloselle haastateltavaksi?-Minne??-Neloskanavalle.-Missä se on? kysyin hämmennyksessä ja Ninan käkätys lisääntyi.-Siellä Tehtaankadulla.-Missä se on? kysyin ja Nina räkätti jo täyteen ääneen.-Se on siellä etelä Helsingissä. Siellä missä ratikka kääntyy, Mies sanoi jo hiljempaa, eikä enään niin innokkaana.-Ai ykkönen vai? Me käytiin siellä tän Ninan siskon kanssa. Siellä asuu se sanoittaja Salminen.-No sitten sä osaat. Se on se iso talo jonka se ratikka kiertää. Se on siellä sisäpihalla.-En mä tiedä.-Olethan sä ollut televisiossa ennenkin. Aina se on hyvin mennyt. Tää on vähän samallaista, kun siinä Arto Nyberissä. Mä ilmoitan että sä tuut. Huomenna olet seitsemän jälkeen siellä.-En mä tiedä.-Mä laitan sut kuitenkin.Mies lähti nopeasti ja ihmettelin kuka tämä oli. -Tää on vähän väliä televisiossa. Milloin missäkin. Kerran Duutsonit laittoi ämpärin sen päähän, kun tämä oli heidän mielestä niin ruma, Nina selitti ja nauroi.-Ei se ollut kivasti tehty. Kaikki näyttää siltä miltä näyttää, vastasin.-No en mä tiedä. Kerran se kirjoitti lehdessä miten suomessa ei saa kehua itseään, jos on älykäs.-Miksei saa. Sen kun kehuu vaan.-Se ei ole kuulemma sopivaa.

-Jos muut ihmiset tuntevat itsensä tyhmiksi. Se kehuminen pitäisi olla hienovaraista. Mutta eihän semmoisesta kukaan valita, jos on niin älykäs että osaa tehdä sen homman, selitin ajatuksiani ääneen.-Justiinsa noin. Ei ketään saa laittaa tuntemaan itseään huonoksi. Nina mietti.-Sä oot Nina älykäs. Sä oot seitsemän ällän ylioppilas. Mä olen ylpeä, että sä olet mun tuttu.-Joo. Mutta sä olet lahjakas piirtäjä. Mä en pysty mitenkään tekemään samaa, kuin sinä. Samoin se mun sisko kun tekee niitä lauluja. Et kerro sille, mutta kun se teki musta sen yhden biisin, niin mä kuuntelin sen ainakin kymmenen kertaa peräkkäin. Kaikki sanat ja sävelet tuntui istuvan justiinsa. Niitä oli pakko kuulla aina uudestaan. Ne hyväili sielua. Jos mä olen älykäs, niin miksi mä en osaa tehdä jotain niin hienoa. -Se kertoo siinä laulussa miten se rakastaa ja ihailee sinua. -Mä olen joskus yrittänyt tehdä sellaisia juttuja, mutta ei ne onnistuneet.-Parempi kun et osaa. Muistatko miten sitä siskoa kiusattiin koulussa? Ehkä siinä oppii kaikkea, kun pitää aina olla hiljaa.-Joo. Ja mun äiti osasi olla sille tosi pottumainen. Aira on niin kiltti kaikille. Mä vaan joskus mietin miten hauskaa olisi, jos päässä olisi kaikkia sellaisia ihania lauluja.-En tiedä. Mä näin bussissa sen yhden tytön kun oli niissä meidän sarjakuvan julkkareissa aina. Se kadehti mua, kun mä olen ammattitaiteilija ja mä kadehdin sitä kun se opiskeli yliopistossa ja saa vielä vakiduunin. -Oliko se se jolla oli ne punaiset värjätyt hiukset.-Joo just sama.-Se on hienoo kun sulle ollaan kateellisia ja tavallaan ne on oikeassa. Sussa on hehkua ja sä osaat kaikkea hienoa. Mäkin olin joskus sulle kateellinen.-Ai kun mä osasin piirtää vai?-Ei kun sä olit niin suosittu poikien ja tyttöjenkin keskuudessa. Kerran mä olin jopa kateellinen kun sä olit niin lyhyt.-Mitä?-Silloin kerran kun me oltiin siellä torilla ja siinä oli puoli kaupunkia. Sitten joku sanoi että Iida tulee. Kaikki käänty katsomaan kun sä tulit päätietä siellä isojen puitten takaa. Kukaan ei sanonut mitään ne vaan seurasi katseellaan. Sit kun sun mopo tuli siihen torin parkkiin niin mä huomasin kun poikien silmät kiilui kun sä kurkotit varpaat satulasta asfalttiin. Siitä testosteroidi määrästä olisi voinut tehdä vaikka pommin. Mä ajattelin että mun jalat olisi osuneet suoraan maahan, eikä kukaan olisi katsonut. -Mun mielestä monesti oli kiusallista, kun kaikki oli hiljaa.

-Joo ja sitten kun sä otit kypärän ja sanoit hei heiluttaen hiuksia niin varmaan niillä kaikilla pojilla oli lusikallinen valkoista housuissa. -Sähän oot vähän lesbo. Olitko sä mulle kateellinen?-Olin mä vähän. Sä olit keskipiste. Sitten se aina muuttui, kun sä jossain kohtaa iltaa sanoit Ninan osaava tän tai tuon paremmin. Se tuntui mukavalta, mutta toisaalta ikävältä, kun sun hohto mun silmissä hävisi. Siinä oli turhaa sanoa, että sä osaat, kun sä olisit vaan alkanut inttämään.-Voi. Toi oli tosi ihana ja kaunis juttu. Tosi tyhmää, että joku kadehtii kun toinen on lyhyempi.-Sano muuta. Nuoruus on paskaa, Nina sanoi ja aloimme nauramaan.-Ainoa mitä mä kadehdin oli sitä miten viisas sä olit. Tai en mä sitä kadehtinut. Mä vaan toivoin oppivani helpommin. Nyt mä pelkään, että mun lapsella on oppimisvaikeus, niin kuin mulla.-Ei sen tarvii niin mennä. Se Henry oli ihan särmä, Nina totesi.-Joo se sai kolme ällää ja kuulemma ihan helpolla. Mä toivon että se perii isältään sen viisauden.-Ja sinulta kauneuden.-Kyllä mä haluaisin, että hän olisi Henryn näköinen. Mä niin tykkäsin Henryn näöstä, eikä sen siskotkaan ole hassumman näköisiä, jos ne joskus vaan hymyilisivät.-Se on tärkeetä se hymyily. Se oli yksi juttu miksi kaikki pojat oli sinuun lääpällään. Sä hymyilit niin kauniisti ja paljon.-Eikä?-Joo. Sun äitikin laittoi sut aina tarjoileen ja kassalle, kun ne asiakkaat tykkäsi kun sä olit aina niin iloinen. -Mä tykkäsin siitä työstä ja niistä kaikista asiakkaista. -Pojat tuli aina katsomaan sua pitkän matkan päästä. Sitten kun sulla tuli bänät sen Matiaksen kanssa, niin herran jumala sitä yrittäjää riitti.-Nyt tuntuu, että siitä on jo miljoona vuotta. Silloin mä itkin kun Matias jätti mut, mutta mä en olisi sitten ikinä tavannut Henryä. Se oli parasta mitä mulle on ikinä sattunut ja sitten yhtäkkiä kaikki on ohi, mietin ääneen ja tuli yhtäkkiä surullinen olo.-Ei ihan kaikki. Sä saat sen lapsen. -Voi vitsi. Säkin saat lapsen. Muistatko kun me puhuttiin lapsena ja mä halusin jo silloin lapsia.-Ja mä en halunnut.-Mä en ole vielä kysynyt, Mitä Laura sanoi asiasta?

-Me katotaan päivä kerrallaan. Se on pettänyt mua kanssa välillä jonkun miehen kanssa. Oli hiukka vaikee keskustelu. Se sanoi tän sattuneen hyvään aikaan, kun mulla ei olisi mitään sanottavaa. -Oho. En tiedä mitä sanoisin.-En minäkään.

Illalla kävin siellä Alepassa. Nyt minusta ei ollut onneksi lööppiä ja kassaneitikin oli tuntematon. Toivoin ettei minusta tulisi enään yhtään lööppiä tähän kauppaan. Muistin äitini jolle tutut kaupan tytöt säästivät jokaisen niistä ja ne päätyisivät autotallin arkistoon. Jonain päivänä nauraisin muka niille kaikille. Tämä kesä olikin ollut äidille kiireinen kerätä lehtiä ja leikkeitä. Ilta meni järjestellessä asioita. Pesin pyykkiä ja laitoin seuraavan päivän vaatteet valmiiksi. Laitoin äidille tekstiviestin, koska hän tallentaisi ohjelman digiboksille ja DVD-levylle. Myöhemmin katsoin sitä minun musiikkivideota tietokoneelta. Katsoin japanilaistyttöjen tekemiä versioita laulusta. Myös muita lauluja levyltä oli ladattu nettiin. Yhdessä pyöri kuvasarja minusta. En ymmärtänyt miten joku oli viitsinyt kaivaa netistä kaikki nuo kuvat minusta ja tehdä ohjelman missä oli kuvia. Toisissa jutuissa oli minun ja tyttöjen tekemiä sarjakuvia kuvituksena. Mietin saisinko paljon gramexmaksuja. Aira varmaan saisi hyvin tekijänoikeuskorvauksia, mikä olisikin hyvä hänelle. Uusia laulajia olisi varmaan jonossa tulossa mankumaan häneltä lauluja. Katsoin videon uudelleen ja tuntui, että siinä esiintyi joku toinen en minä. Näytin niin hymyilevältä ja onnelliselta kuvissa. Muistin miten olin tuntenut leijuvani ilmassa, kun olin saanut sen raakaversion lauluista käteeni. Oli vaikea ajatella tuota hetkeä uudelleen. Muistin jopa miltä hiekkatie rantavallin päällä oli näyttänyt ja miltä oli kuullostanut ääni sandaalieni alla. Kaikki oli ollut hyvin ja Henry elossa. Nukkumaan mennessä pyöri kaikki asiat päässäni. Yritin jäsennellä asioita. Olin yksin asunnossa. Äiti asui kotikaupungissa ja leikkasi lehtileikkeitä minusta leikekirjaan. Sitten oli lehtimiehet jotka tekivät kuvallani rahaa. Lopuksi oli Maisan kaltaisia ihmisiä, jotka lukivat juttuja minusta lehdestä ja näkivät minut televisiosta. Ne kaikki luulivat, että elämäni oli juhlissa ja taidenäyttelyissä käyntejä. Kukaan ei arvannut, että istuin kaikki illat yksin. Olin istunut yksin silloinkin kun Henry oli ollut töissä. Joskus hän oli soittanut iltavuorosta. Olin tahallani sanonut:”Pusi pusi kulta”, jos vaikka joku hänen työkavereistaan olisi sen kuullut. Nyt tuntui, että nuo arkipäivät olivat onnea täynnä. Oikeasti ne olivat täynnä neuroottista asunnon säästämistä ja minun jankuttamista monista jutuista. Nyt tajusin tehneeni samaa kuin äitini. Oli monissa tilaisuuksissa vihjaillut siitä miten menisimme Henryn kanssa rakastelemaan tuota pikaa. Niin kyllä teimmekin. Minua niin kiihotti omistaa Henry ja lumota aina tämä. En tiennyt mitä hän sai työtovereiltaan

kuulla. Muistelin miten Henryn isä kertoi minun tehneen hänet onnelliseksi. Toivoin sen olevan totta. Makasin sängyssä ja huomasin ulkona satavan. Tusin itseni tyhjäksi kaikkialta muualta, paitsi mahan kohdalta. Miettisin tämän tulijan elämän miljoonalla tavalla valmiiksi ja tiesin, että silloin kun hän syntyisi, niin mikään teorioistani ei varmaan toteutuisi. En tiennyt missä kohti ajatuksiani nukahdin.

Heräsin ajoissa aamuun. Mietin että ilman raskautta olisin nyt muuttanut takaisin kotiin ja mennyt äidin ja Arin ravintolaan töihin. Mietin miten voisin ostaa pienen asunnon kotikaupungistani. En ikävöisi täältä kuin Ninaa ja uutta vaariani. Päätin miettiä päivän kerrallaan. Tuntui tyhjältä katsella taloteostani, joka oli nyt vain yksi nippu seinän vieressä. Yritin piirtää eilisiä ideoitani. Juuri kun olin pääsemässä vauhtiin, niin Silvia soitti. Päätin lähteä hänen kanssaan kaupungille, kun hän niin kauniisti pyysi. Silvia odottikin jo valmiiksi kun astuin jalkakäytävälle. Häntä hymyilytti ihmiset jotka tunnistivat minut. Kävelimme torin suuntaan. Mitä lähemmäksi tori tuli sitä enemmän oli vastaantulijoita. -Nämä kaikki ihmiset tunnistaa sinut. Sä olet ollut niin monta kertaa lehdessä tänä vuonna, Silvia totesi.-Kohta ne tuntevat sinutkin, vastasin ja laitoin käteni hänen kyynerpään ympäri.-Tuntuu hassulta mennä käsikynkkää, Silvia vastasi, mutta tuntui hehkuvan. -Äidin kanssa me joskus mennään torille näin. Samoin kerran kesässä terassille.-Ihmiset varmaan katsoo teitä pitkään.-Jotkut. Äiti aina mainitsee, tässä on minun tyttäreni Iida. Henryä se vasta tykkäsikin taluttaa. Sen jäkeen minä sain tehä mitä vaan. Se oli sellaista siedätyshoitoa. Katsokaa miten komean vävykokelaan Iida on pyydystänyt, se huusi niin että koko terassi kuuli, kerroin ja sain Silvian käkättämään. Kävelimme sinne torin kahvitelttaan. Nyt siellä oli japanilaispariskunta, jotka otti kuvia toisistaan minun julisteen edessä. Ostimme siltä setältä lihapiirakat ja näyttelimme näkymätöntä. Puristin vähän päätäni ettei minua paljastettaisi kuvan tekijäksi. Pariskunta kiitteli ovella ja vilkutti kahvilan pitäjälle iloisesti lähtiessään. Saimme juoda rauhassa kahvit ja syödä piirakat. Kun kävelimme torilla, niin mietin murtuisiko Silvian sydän jos muuttaisin kotikaupunkiini takaisin. Silvia vei minut taas kirjakauppaan. Nolotti kun hän taas halusi ostaa minulle kirjoja. Nyt en enään kainostellut niin paljon. Valitsin kaksi kirjaa joita en olisi itse malttanut ostaa. Katsoin Silviaa, jonka ilme ei rävähtänyt, vaikka kirjat maksoivat yli satasen yhteensä. En tiennyt kuinka rikkaita vaari ja Silvia olivat, mutta minusta satanen oli paljon rahaa. Menimme sen jälkeen taas ruotsalaisen teatterin kahvilaan, minne oli kokoontunut ne samat rouvat. En halunnut mitään, mutta minun eteen

ilmestyi kuitenkin kahvia ja kakkua. Rouvat juttelivat ensin suomeksi. Aloin selata kirjoja jotka olin saanut. Kohta huomasin heidän puhuvan tutummalla ruotsilla. Tunsin itseni pikkutytöksi joka oli kylässä aikoinaan isän ja äidin kanssa. Sain lukea ja heilutella jalkoja pöydän alla, kun aikuiset juttelivat. Itse en ymmärtänyt tuosta puheesta paljoakaan. Katselin kirjoista kuvia ja tavailin englantilaisia kuvatekstejä. Jossain vaiheessa olimme istuneet tarpeeksi kauan ja lähdimme takaisin kotiinpäin. Tummat pilvet tuntuivat uhkaavilta. Silvia olisi halunnut ottaa taksin, mutta minä halusin kävellä. Ehdimme ennen sadetta kotiin.

Föönasin hiukset suihkun jälkeen. Katsoin että kaikki vaatteet, jotka laitoin oli puhtaita. Pitkästä aikaa meikkasin nyt kunnolla. Pelkäsin kaiken menevän hukkaan, jos televisiossa olisi oma meikkaaja. Laitoin sen kaulakorun, missä luki: Iida. Muistin edellisen vuoden pikkujouluista, kuinka Henry oli toivonut minun laittavan sen. Kaikki vaimot olisivat kuulemma muutenkin kyselleet olinko minä sama Iida kuin he olivat nähneet lehdessä. Katsoin vielä peilistä ja en ollut tyytyväinen. Väljä mekko ja äidiltä pihistetty pleiseri. Maha ei vielä ollut järkyttävän suuri, mutta nyt sitä ei näkynyt, jos ei tarkkaan katsonut. Avaimet vielä bleiserin taskuun ja hissillä kellariin. Nyt aloin ensimmäistä kertaa miettiä mitä vaari todella oli maksanut asunnosta. Ajoin auton kadulle sähköporttien avautuessa. Illalla ei ollut niin paljon liikennettä, joten olin hetkessä siellä Punavuoressa. Sain kierrellä pitkään kortteleita ennen kuin löysin parkkipaikan. Osoite oli Tehtaakadun isossa talossa, mistä aloin etsiä oikeaa rappua. Ajauduin sisäpihalle, jossa oli joku nainen tupakalla. Hän viitoili minulle. -Sähän olet Iida? Mä olen kuvaussihteeri Minna Lonka, nainen esitteli isensä samalla tumpatessaan tupakkaa. -Joo mun piti tulla tänne johonkin ohjelmaan, vastasin.-Ai säkää et katso tätä ohjelmaa, Minna totesi.-En mä katso televisiota muutenkaan paljoa.-No mennään sisälle. Sä et tarvii pahemmin meikkiäkään. Ehkä puuteria vähän ettei naama kiillä liikaa, Minna sanoi viitoittaessaan tietä rappuun. Menimme rappuja ylös ja ainakin kolmesta ovesta. Mietin mikä tehdas tämä oli ennen ollut. Studiot näyttivät aina nuhruisilta ja katsojat näkivät vain yleensä maalatun seinän, joka sekin oli liikuteltava ja pahvia. Paikalla oli äänimies ja kaksi kuvaajaa, sekä ohjaaja. Minna laittoi minuun langatonta mikrofonia. Kohta sain myös puuteria. Pian ovesta tuli se sama toimittaja kahden muun miehen kanssa. Tunnistin toisen kuuluisaksi räplaulajaksi. Toista miehista en tuntenut. Hän näytti joltain jääkiekkoilijalta.

-Aha. Iida on jo tullutkin. Terve, se sama parrakas toimittaja sanoi ja kätteli minut.-Tota. Mitä sä meinasit kysellä? kysyin.-Ihan vaan yleisiä. Mitä sä oot tehnyt, Miten sä oot voinut ja sensemmoista. Ihan simppeliä juttua, toimittaja vastaili ympäripyöreästi. Yritin sanoa että haluaisin tietää paremmin, mutta Minna oli samassa sudin kanssa levittämässä puuteria kasvoihini.-Ai sä olet Iida. Mä oon aina halunnut tavata sut, räptähti sanoi ja samassa toimittaja meni juttelemaan jotain sen ohjaajan kanssa, jolla oli luurit kaulassa. -Mäkin oon miettinyt aina millainen nainen tekee niin hauskoja sarjakuvia. Ne on parasta siinä koko lehdessä, se urheilija jatkoi.-Siis missä lehdessä? kysyin, koska olin lähettänut kuviani moneen lehteen. -Siinä juorulehdessä, urheilijamies täsmensi. -Teetkö sä moneen lehteen? räppäri kysyi. -Varmaan viiteen, mutta ne on jokaiseen tapauskohtaisia, jos mä niitä saan edes myytyä.-Onko monesti sanottu ettei oteta sun kuvia?-En mä nyt muista. Silloin aluksi kyllä, mutta ne olikin huonoja, vastasin.-Voisitko piirtää mun videoon animaation? räppäri kysyi.-Varmaan sä löydät parempia animaation tekijöitä kuin minä. Siinä pitää osata käyttää tietokonetta, vastailin.-Joo on niitä tietokoneen käyttäjiä, mutta ei ne keksi hyvää hahmoa, eikä hyvää juonta, ne on aina niitä samoja juttuja. Jonkun staran matkimisia, Räppäri selitti.-Hei hei. Kohta valmiiksi. Tää alkaa pian, haastattelija sanoi. -Ensin jääkiekko, sitten räpuutiset ja lopuksi haastattelen Iidaa. Muut nyökyttelivät. Minulla ei ollut mitään hajua, miksi olin täällä. Tuskin uudesta kirjastani puhuttaisiin mitään. En tiennyt jääkiekosta juurikaan mitään. Henry oli lähtenyt aina sitä katsomaan muualle, vaikka en ollut ikinä kieltänyt sen katsomista kotona. Tykkäsin olla hiljaa tai kuunnella jotain tiettyä levyä. Selostuksen hälinä televisiosta sai minut hermostumaan. Olin mennyt yleensä makuuhuoneeseen ja laittanut oven kiinni, jos Henry oli katsonut urheilua. Hyvin pian hän oli hankkinut kuullokkeet joista kuului vaimeaa selostusta. Monesti hän meni katsomaan tärkeimpiä otteluita kavereiden luo tai sporttibaariin. Nyt tämä mies, jota haastateltiin oli varmaan kuuluisa, mutta minä en ollut ikinä ennen häntä nähnyt. Haastattelija puhui joistain ihmeen pisteistä ja pelaajien myymisistä. Mietin jo kuvaa, missä hahmoni myisi erinäköisiä pelaajia aitauksesta torilla. Ohjaaja näytti välillä jotain merkkejä haastattelijalle. Mietin ettei täällä ollut sitä ohjaamoa ollenkaan, mitä ylessä oli ollut ikkunan takana. Täällä oli vaan joku pöytä nurkassa. Pian

haastateltiin sitä räpmuusikkoa, joka oli ajanut hiuksensa kaljuksi sivuilta, Vain pään päällä hänellä oli semmoinen nurmikon palan näköinen mätäs. Räppäri oli tehnyt monta levyä, joista en tiennyt mitään. Pian keskustelu siirtyi minuun. -Mitä mieltä olet tuosta Iidan levystä joka soi joka kaikaa joka kanavalla? haastattelija kyseili.-Mikäs siinä. Se on semmoinen pikkusievä, räppäri totesi.-Kutsutaan nyt tänne tämän päivän ykkösjulkkis Iida, haastaatelija kailotti. Jalkani tuntuivat tönköiltä, kun nousin tuolilta ja kävelin sen korkean pöydän viereen seisoskelemaan. -No niin. Kaikki katsojat varmaan tunnistaa kuka sä olet. Ainakin olet ollut tänä syksynä lööpeissä ja etusivuilla joka päivä.-Hei, tervehdin ensin. -En mä ole niihin halunnut. Lehdet vaan kirjoittelee musta mielellään.-Sulle on tänä vuonna tapahtunut aika paljon. Video on tullut ja kirjakin. Oletko mitään muuta tehnyt?-Semmoinen kerrostalotaideteos yritetään tehdä mun kavereiden kanssa. Siinä on semmoisia mun piitämiä hahmoja joka ikkunassa. Se on sellainen pienoismalli.-Jaa. Mihin se tulee?-Sille etsitään nyt paikkaa. Se on vasta työn alla.-Auttaako tuo esillä olo sun kirjojen ja levyn myyntiin?-En mä tiedä.-Kuinka niin en tiedä?-En mä tiedä miksi kukakin ostaa levyn tai kirjan. Kai esillä olo muistuttaa taiteilijasta.-Niin sä olet hyvin osannut hyödyntää julkisuutesi, haastattelija totesi.-Miten niin? ihmettelin.-No eihän tuo sinun äänilevy kummoinen ole.-Ootko tehnyt paremman? kysyin.-Niin, oletko tehnyt? räppäri kysyi.-Tämä sinun levy myy vain koska olet esillä koko aika. Parempia laulajia on vaikka kuinka, haastattelija sanoi.-Eikö levyjen ole sitten tarkoitus myydä? kysyin ja tajusin joutuneeni ansaan.-Mun mielestä se on hyvä levy. Mun tytär tykkää siitä, jääkiekkoilija totesi.-Jos vastaava levy olisi ollut jonkun taviksen tekemä, niin sitä ei ikinä olisi soitettu esimerkiksi Yleisradiossa, haastattelija totesi.-Niin kai sitten, vastasin, kun en keksinyt muutakaan.

Aloin miettiä miten pääsisin pois koko studiosta. Kadutti kamalasti, että olin tullut koko ohjelmaan.-Sä olet siis osannut tuotteistaa itsesi ja saanut myytyä kirjoja ja musiikkia. -Mä elän sillä, että mä myyn kirjoja ja muuta.-Etkö ole mennyt liian pitkälle tuossa? haastattelija kysyi.Katselin jääkiekoilijaa ja räppäriä, jotka myös näyttivät kysyvän näköisiltä.-Minusta sä olet osannut jopa hyödyntää puolisosi kuoleman, haastattelija tömäytti.-Mitä? kysyin tyhmänä.-Levyjen ja kirjojen myynti on nousut huimasti, kun olet esillä koko ajan.-Syytätsä mua Henryn kuolemastakin? kysyin ymmälläni ja itku ei ollut kaukana.-On selvääkin selvempi ettei tuommoinen levy olisi myynnyt niin hyvin ilman tuota julkisuusrumbaa.-En mä ymmärrä mitä mä olen sulle tehnyt. Sä vaan vittuilet. Ihan niin kuin Henryn kuolema olisi mun vika. Mitä seuraavaksi? Kusetko sä mun päälle? puhuin nopeasti ja ääneni nousi kimeäksi. Alkoi ahdistaa ja en tahtonut saada henkeä. Haastattelija sanoi jotain josta en saanut selvää. Näin vain oven, josta oli pakko mennä ulos. -Mikki unohtui! Minna huusi jossain kaukana takana. Juoksin jotain rappukäytävää ja revin mikrofonin johtoja irti. Heitin lähettimen ja mikrofonin lattialle. En meinannut löytää ulos. Viimein näin oven, joka takana oli katu. Ovi ei tahtonut avautua. Siinä oli jonkinlainen muovikotelo lukon edessä. Paniikki alkoi vallata minua. Ulos oli päästävä. Mietin mitä Nina tekisi. Oli pakko potkaista muovikoteloa. Jos se ei hajoaisi, niin pitäisi löytää sammutin ja hajoittaa ikkuna ovessa ja kömpiä siitä ulos. Potkin lukkoa, joka oli yllättävän korkealla. Kolmannella potkulla kotelo oli säpäleinä. Oi miten raikas pimeä syysilma olikaan. Kadulla törmäsin uuteen ongelmaan. En tiennyt missä olin. Katselin molempiin suuntiin ja sitten tajusin. Oli seurattava raitiovaunukiskoja, nehän kiersivät taloa. Juoksin puolijuoksua ja kyyneleitä tuli vielä silmistäni. Olin varma, että enään en menisi yhteenkään televisio-ohjelmaan. Pian olin sillä kadulla mihin olin parkkeerannut autoni. Bleiserini tuntui ahdistavalta. Se oli jotenkin epämukava. Nyt tajusin puhelimeni värisevän taskussani. Pysähdyin. Sain kaivaa vähän aikaa, että sain puhelimeni esiin. Puhelin ei lakannut soimasta. -Äiti, sanoin kun sain puhelimen auki.-Iida ota rauhallisesti. Miten sä voit?-Mä oon täällä kadulla, enkä löydä mun autoa. Tossa on joku ravintola missä on lasi-ikkunat ja kaikki sieltä katsoo minua.

-Hengitä Iida syvään. Sulla ei ole mitään hätää. Ota kunnolla ilmaa keuhkoihin ja rauhoitu. Ne ihmiset on sun turva, jos sua peloittaa. Joku niistä auttaa, jos sä tarttet. -Täällä on nyt pimeämpää, kun silloinkun mä tulin, mutta nyt mä taidan muistaa missä mun auto on.-Mene autoon ja laita se käytiin ja lämmittele. Voi millaisia ihmisiä ne laittaa televisioon.-Onko se äiti huono levy?-Ei todellakaan ole. Et sä ole Iida tehnyt mitään väärää. Ei kenenkään tarvitse kuunnella huonoja levyjä. Sitä on toivottu puhelintoivekonsertissakin. Mene Iida kotiin. Mä soitan Ninalle. -Ei sitä Henryä tarvii tähän sekoittaa. Mä olin tyhmä, kun mä suostuin tommoiseen ohjelmaan.-No mene nyt kotiin. Pystytkö sä jo ajamaan?

Nina seisoi taloni edessä Lauran kanssa. Bo jutteli heidän kanssaan. Ajoin autoni halliin. -Ei tää nyt niin vakavaa ole. Kyllä mä pärjään, marisin keittiön pöydän ääressä. -Sä olet tärkeintä mitä mulla on. Pelästyttiin. Silviakin pelästyi. Olipa se paskamainen toimittaja, Bo mietiskeli ääneen. -Harmittaa älykästä miestä, kun toiset pärjää paremmin, Nina mietti.-Se oli niin kiva tehdä sitä videota. Siitä on tehty ainakin kaksikymmentä kopiota. Japanilaiset tytöt laulaa suomea. Yhdessä niillä on kymmenen pientä tyttöä tanssimassa. Semmoisia kuin se Liisan tyttö Kisu. Yhtäkkiä sitä haukutaan ja ihan kun mä olisin syyllinen Henryn kuolemaan, pähkäilin ja alkoi taas itkettämään.-Perkele että ihmisten pitää nokkia aina jotain joka on lahjakas, Nina sanoi ja näytti vihaiselta.-Älä Nina vaan mee sitä lyömään, sanoin, kun muistin miten hän oli aina koulussa puollustanut minua. -Laura haluaa päästä tekemään juttua tästä, Nina sanoi.-Kyllä mä pärjään. Menkää vaan kotiin.-Jos mä jään tänne sun kanssa. Laura menee töihin. Sun äiti sanoi, ettei sua saa jättää yksin, Nina sanoi.-Itkee ne muutkin ihmiset, eikä niitä kukaan lohduta, väitin.

Oikeastaan oli ihan kiva, että Nina nukkui taas sohvalla. Oli turvallisempi nukahtaa. Minua pidettiin pumpulissa. Nukuin aika pitkään. Heräsin kun kuulin, miten Nina puhui keittiössä puhelimeen. Kahvinkeitin röhkin kun tulin keittiöön.

-Huomenta Iida. Mä yritin tehdä sulle aamiaista, Nina sanoi.-Kiitos kultaseni. Kyllä sinusta joku hyvän äidin saa, sanoin ja Ninan ilme oli näkemisen arvoinen.-Se sun vaari oli tosi vihainen. Se ei jätä asiaa tuohon. -Mitäs tosta nyt. On mua kiusattu ennenkin.-Mutta silloin sulla ei ollut tuommoista vaaria. Se soitti sille sun äidin kaverille ja laittoi etsivän sen toimittajan perään.-Mitä se nyt auttaa?-No jos se töppää jossain, niin kyllä tiedetään. Koko sen toimittajan suku on nyt suurennuslasin alla. -En mä halua mitään riitaa. Mä haluaisin muuttaa takaisin kotikaupunkiin ja olla kotona vauvan kanssa. Äitin ravintolassa voisin olla keittiössä töissä. -Eihän tämä nyt maailmanloppu ole. Sä et saa nyt yhdestä urposta masentua. -Mä olen miettinyt, että mä voisin hankkia asunnon sieltä ja sitten mä voisin maalata öljyväreillä kun lapsi on koulussa. -No mutta et sä sinne vielä tänään muuta. Antti sai sen ohjenman valmiiksi siihen taloon. Nyt sen voisi pystyttää jonnekkin. Parin paikan kanssa on ollut keskusteluja.-Senkun pystytätte mihin lystäätte.-Ei ei IIda. Me pidetään kunnon esittely, mihin tulee sun hassu äiti, Liisa, Ari ja tietenkin Kisu. -Ei sinne voi lapsia ottaa. Siinä talossahan ruoskitaan ja juopotellaan. Enkä mä halua olla ihmisten edessä. -Kuule. Sä olet aina tykännyt huomiosta. Mä en anna sen jätkän varastaa sitä juttua sulta.-Mitä juttua? Mä olen aina ennen sellaisia tilaisuuksia ihan romuna.-Niin olet, kun sä keskityt. Mutta aina kun ollaan oltu messuilla tai muissa esittelyissä sä jokellat niitten jälkeen kuin pieni vauva. Minä ja varsinkin sun äiti haluaa nähdä sut onnellisena. Tommonen äijä ei varasta sulta ja meiltä niitä hetkiä. -Jaa. En mä tiedä mitä mun pitäisi tehdä.Ninan puhelin pelasti keskustelusta. Kohta hän ynähteli sinne jotain.-No niin. Meillä on tunti aikaa. Vaatteet päälle ja sassiin, Nina komensi.-Tunti aikaa mihin?-Mennään neuvottelemaan. Ne ottaa mielellään sen sun talon sinne sanomatalon aulaan. Laura on saanut sulle jopa vähän rahaa siitä. Puet päälle, niin lähdetään. -Mitä mä laitan päälle? -Jotain iloista ja räväkkää.

Mietin jonkin aikaa mitä laittaisin päälleni. Tuntui, että kaikki oli vanhaa tai ei enään sopinut. Ulkona taisi olla pilvistä ja syksyä. Muistin yhtäkkiä sen ruskean sotilaspaidan. Laitoin sen. Jostain löytyi reisitaskuhousut. Näytin peilin edessä taas hassulta. Muistin Oriveden ja ne kurssijuhlat. Meikkasin itseni kirkkailla väreillä, jotka korostuivat sotilasvaatteiden kanssa. Harjaamalla sain hiuksistani tasaiset ja tuuheat. Vaihdoin Iiida-kaulakoruni siihen onnenlanttiin. Äitini oli yllättänyt minut, kun olin ihaillut sitä hänen kampauspöydän laatikossaan. Toinen yllätys oli ollut, että hän oli antanut sen minulle. Muistin olleeni neljän tai viidentoista. Äiti oli odottanut Joonasta. Olin saanut korun kun äiti oli saanut halata minua minuutin. Äiti oli supattanut koko ajan siitä miten tärkeä minä hänelle olin. Ymmärtäisin kuulemma asiat, kun minulla olisi omia lapsia. Lantti oli kultadollari. Nyt vasta aloin miettiä, oliko se arvokas. Tuntui holmöltä yhtäkkiä ikävöidä äitiä. Laitoin päälleni vielä vihreän sotilasmaiharini, missä oli kersantin arvonatsat. Varsikengät näyttivät vielä kiiltäviltä edellisen kerran jäljiltä. Kaivoin vielä kaapista matkalaukun, jonka etutaskussa oli se baretti.-Oih! Just tollaiselta sä näytät parhaimmillasi, Nina sanoi.-Kaikki vaatteet on epäsopivia. Näissäkin maha näkyy.-Sehän tekee susta vielä söötimmän. Sä oot ihan supersöötti.-Ihanko totta?-Ihanko totta. No varmasti. Mun tekee mieli syödä sut. Halusin mennä autolla kaupungille, mutta Nina väitti siellä olevan pulaa parkkipaikoista. Nina tilasi taksin ja väitti pysäköinnin tulevan maksamaan enemmän. Ehdimme ulko-ovelle, kun taksi otti meidät kyytiin. Nina meni istumaan eteen ja minä taakse. Taksin kuljettaja oli viiskyppinen nainen, joka vilkaisi minua peilistä. Yhtäkkiä hän kääntyi kokonaan.-Iida oih. Sä oot mun suosikkitaiteilija. Ja vielä paljon nätempi luonnossa, kuski sanoi.Nina hymyili pirullisesti.-Eikö me voitais lähteä? kysyin.-Toki Iida. Minne mennään?-Sanomatalolle, Nina sanoi.-Selvä. Tosi ihana juttu, että näin sinut. Tää pelasti mun päiväni, Kuski sanoi samalla ajaessaan. -Eilen katoin sua televisiosta. Tosi paskamainen se haastattelija. Mun taksiin se ei ainakaan ole tervetullut. Joskus se on ollut mun kyydissä. Sillä on koko ajan semmoinen ylästatus, että sähän oot vaan kuski. Kyllä se eilen teki viimeisen tempun, naiskuski selitti, kun menimme jo presidentinlinnan ohi.-Miten niin viimeisen? Nina kysyi.

-Koko aamun ihmiset on soittaneet radioon ja haukkuneet sitä. Itkettää nyt nuoria naisia. Ei muka tarpeeksi hyvää musiikkia sille. Menisi ooperaan, jos se edes kelpaa, nainen jatkoi. -Mitä kanavalta se haukkuminen tulee? Nina kysyi.-Melkeen joka kanavalta. Ai että sä oot söpö. Sun äiti on varmaan ylpee, kun sillä on noin söötti tytär. Yleensä julkkikset näyttävät arkisemmilta, mutta sä oot söpömpi luonnossa. Kyllä sun äiti on varmaan huolissaan miten sen nätin tytön asiat on, nainen selitti ja alkoi jo vähän ärsyttää.-Iidan äiti on ihan saman näköinen, Nina sanoi. -Ihan totta?-Joo. Mutta on se huolissaan joka päivä, vastasin. -Aivan varmaan. Kuule. Voisiko sun kaveri ottaa meistä kuvan kun päästään perille? Kukaan ei muuten usko. Saatte ilmasen kyydin. -No jos ilmaisen kyydin. Iida on myös pihi niin varmasti saat kuvan, Nina naureskeli. Nainen ajoi kulmaoven eteen jalkakäytävälle. Seisoimme taksin vieressä, kun Nina otti kuvaa.-Ota vielä toinen, sanoin yllätin kuskin hallaamalla ja poseeraamalla kunnolla.-Muualla maaimassa julkkikset pääsee ilmaiseksi paikkoihin, mutta evät taksilla koskaa ilmaiseksi. Sä pääset suomessakin ilmatteeksi, Nina totesi, kun menimme isoista ovista sisälle. Kaikki ihmiset tuntuivat katsovan minua. Yritin hymyillä ja nyökätä heille. Keskellä isoa aulaa seisoi ristiverinen hoikka jakkupukunainen kansio kainalossa. Kävelimme häntä kohti.-Päivää Iida. Mä ole Tiina Tuominen. Mä olen tämän firman PR-päällikkö. Hauska tutustua, nainen sanoi ja ojensi kätensä.-Mä olen Iida vaan. Ja tässä on Nina.-Mikä Iida vaan? Mä katsoin kun te tulitte, että sieltä tulee suomen kuuluisin henkilö henkivartian kanssa. Sä punastutkin noin ihanasti. Nyt mä ymmärrän miksi se toimittaja oli sulle kateellinen.-En mä keneltään ole ottanut mitään, vastasin.-Se kateus onkin sun suosion takia. -Minkä suosion? kysyin.-Sä olet joka päivä etusivulla lehdessä. Hän ei pääse sinne kuin kiusaamalla sinua. Se on niitä kuuluisuuden kiroja. -Tosi surullista kiusata pientä naista. Varsinkin kun Iida ei vihaa ketään, Nina sanoi.

-Joo. Mutta mutta. Mä valtasin tosta kahvilasta pöydän. Mennään sinne istumaan, Tiina Tuominen sanoi ja viitasi yhteen pöytään, jossa oli hänen kansionsa auki.Ehdimme vain istumaan, kun ensimmäinen nimikirjoituksen pyytäjä tuli paikalle. Sutasin äkkiä hänelle jotain. Katselimme aulaa jossa oli nyt valokuva näyttely. Tiina halusi minun taloteokseni siihen mahdollisimman nopeasti Keskustelun aikana nimmareiden pyytäjiä kävi koko ajan. Talo itsestään ei veisi aulasta paljoa tilaa. Päätimme laittaa originaalit lasien taakse näytteille. Tiina tiesi mistä saisimme lasikehykset kuvia varten. Kahvilan tytöt tulivat myös pyytämään nimmarit ja kysyivät mitä halusimme. Meille tuotiin Ninan kanssa teet ja tietenkään ne ei maksaneet mitään. Kaikki nimikirjoituksen pyytäjät pahoittelivat edellisen päivän tapahtumaa. Kesken kaiken puhelimeni surisi taskussani. -Äiti mä oon täällä neuvottelussa, vastasin äkkiä.-Iida tää on tärkeää. Taisin töpätä. Nyt se on jo netissä, äiti vastasi hädissään.-Mikä? kysyin hädissäni.-Se toimittaja tuli meidän kahvilaan ja mä hyökkäsin sen kimppuun.-Herran jumala. Mitä sä teit?-Mä menetin asioiden hallinnan ja niin teki Ari ja Kasperkin. Se on netissä semmosella kun Iidan äiti suuttuu löytyy.-No mä katson. Rauhoitu. Ei kannata hermoilla.-Me voidaan joutua oikeuteen tästä.-Älä hermostu.-Mä halusin, että sä tiedät tän. Ei muuta, äiti sanoi ja sulki puhelimen.-Äiti on hermostunut jollekkin ja nyt se on netissä nimellä, Iidan äiti suuttuu, kerroin Ninalle ja Tiinalle. -Jaa. Katotaanko se täältä mun tabletilta? Tiina kysyi ja kaivoi kaikkien papereiden alta uuden näköisen ohuen tabletin.Kohta tuijotimme kaikki ruutua josta tuli ohjelmaa äitin ja Arin ravintolasta. -Tässä olemme kaikkein pyhimmässä eli sarjakuvasiivessä pikkukaupungin ravintolassa. Ja niinkuin huomaatte tänne ollaan yritetty luoda tälläinen Iida-kultti, se sama toimittaja joka eilen oli kiusannut minua puhui.Takaa näkyi miten äitini tuli rauhallisesti täyden kahvipannun kanssa.-Saako olla kahvia. Oho eihä sulla ole vielä kuppiakaan. Ota lisää, äiti sanoi ja kaatoi kuumaa kahvia toimittajan päälle.-Apua! huusi toimittaja hädissään, kun äiti hakkasi häntä tyhjällä kahvipannulla, joka ei onneksi hajonnut.Muut asiakkaat taputtivat käsiään ja nauroivat.

-Tullaan auttamaan, kuului Arin ääni. -Sotketsä täällä? Pyyhitään vähän, Ari totesi.Kohta hän pyöritti toimittajaa lattialla. Joku rekkakuski potkaisi toimittajaa takapuoleen istuessaan pöydässään. -Sitten viedään roskat, Ari vielä totesi ja raahasi toimittajaa vauhdilla ulko-ovelle.-Kuvaatsä tätä? äitini kivahti kameralle ja seuraavana vilahti kahvipannu. -Johan oli video, Tiina totesi.-Ei ole kovin älykästä näyttäytyä Iidan äidille, kun on ensin kiusannut hänen tytärtään, Nina totesi.Videolla oli jo sata katsojaa. Numero muuttui koko ajan. -Oi voi. Johan siitä tyypistä riesa tuli, totesin.-Nyt tämä sun näyttely pitää saada nopeammin tänne. Mä alan soitteleen ja saavat purkaa ton tyhmän poliitisen kuvagallerian. Sovitaan että mä soitan sulle huomenna. Ottakaa taksi meidän laskuun. -Joo me otetaan. Iida kyllä saa suomenkielisiltä kuskeilta ilmaiset matkat, Nina kuittasi.Tällä kertaa kuski näytti afrikkalaiselta, eikä paljoa jutellut. -Saanko mä siitä näyttelystä mitään muuta kuin kunniaa? kysyin kesken matkaa, kun se tuli mieleeni.-No et varsinaisesti, mutta se teos on sun. Sä voit sen myydä. Sponssorit on maksaneet ne tabletit ja Antin palkan. Me voidaan vaikka huutokaupata se teos tai sitten sä voit pitää kaksitoista tablettia.-Voitaisko me huutokaupata ne originaalitkin?-Miksei? Se voitais pitää siinä samassa tilassa.-Mä ajattelin, että se missä on se äiti ja lapsi, se voitais myydä lastenklinikan kummien hyväksi.-Annettaisko ruoskitakuvat prostituoitujen tukipisteelle? -Joo ja prätkäjengiläisen kuvat tukisi vankeja. Saiskohan sinne sen huutokauppakeisarin meklaamaan?-Mä laitan sähköpostia Tiinalle. Mä uskon että se tykkää.-Mitäköhän siitä äitin jutusta tulee? -Kyllä siitä selvitään. Oho puhelin soi taas, Nina totesi ja vastasi. Maksoin taksin ja pyysin kuitin. Menimme hissillä yläkertaan ja Nina puhui koko aika. Kun pääsimme sisälle, niin Nina lopetti puhelun.-Eva haastoi neloskanavan oikeuteen, Nina totesi.-Neloskanavan? Miksi?

-Ne lähettää ohjelmaa, jossa asetetaan meidän kustantamon toiminta kyseenalaiseksi ja herjataan kustantamon ykköskirjailijaa.-Ketä?-No sinua.-Miksei sitä toimittajaa haastettu oikeuteen?-Se olisi vaan saanut nostetta. Nyt neloskanavalta vaaditaan kahta miljoonaa.-Siis mitä?-Sun ei tarvitse mennä oikeuteen ja toimittaja joutuu kuseen. -Kätevää. Miten se äitin suuttuminen? Joutuuko sekin johon kahden miljoonan kuseen?-Toimittaja oli soittanut poliisille. Heillä ei ollut kuvauslupaa, joten konstaapeli Saija vei heidät putkaan. Sekä kuvaaja ja toimittaja vastustivat pidätystä ja saivat syytteen poliisin vastustamisesta. Heidän autonsa hinattiin pois ravintolan pihasta, koska lapset olivat tyhjentäneet siitä renkaat ja maalanneet ikkunat. Poliisipäällikkö ilmoitti ettei voinut hoitaa heidän asiaa, koska oli jäävi. Hän on sinun isäsi kavereita leijonaglubilta ja sinä olet tehnyt hänestä muotokuvan syntymäpäivillä. Poliisiylijohtaja taas sanoi ministerin kieltäneen kiusaamasta taiteilija Iidan perhettä pikkujutuilla ja käski valittaa presidetille. Toimittaja oli valittanut oikeusministerille, joka valitteli kiireitä ja ilmoitti asian siirtyvän vaalien jälkeen, Nina selitti.-Ai. Jaa. Että niinku mun äitillä on oikeus hakata kenet tahansa?-Ei. Vaan toimittajat jotka kiusaa taiteilijaa, joka on sisäministerin ja poliisiylijohtajan kavereita, sekä presidentin vaimon tuttu.-Mä luulin ettei se ministeri pidä musta.-Niin mäkin luulin, mutta sen lapset varmaan pitää. Mä luulen että se meidän rippipappi on sille jotain sukua.

Viikonloppuna päätin mennä kotiin käymään. Oli aivan kauhea ikävä. Laura tuli nyt kyydissä, kun Nina meni moottoripyörällä. Laura ja Nina odottivat kadun vieressä, kun tulin paikalle. Lauralla oli joku kaappi, joka ei mahtunut hänen pieneen autoonsa. Seisoin jalkakäytävällä, kun tytöt pakkasivat jotain antiikkikaappia autooni. Pian auto oli niin täynnä tavaraa, ettei taustapeilistä nähnyt ulos. Nina halusi viedä kaapin ensin, mutta minä posottelin suoraan äidin ravintolaan. -Äiti! huusin heti ovelta.-Iida! äiti huusi toiselta puolelta ravintolaa. Äiti syöksyi vastaan ja halasimme keskellä ravintolaa.

-Oi Iida. Mun on ollut niin ikävä ja huoli susta. Mä halusin tappaa sen toimittajan. Tänne se tuli arvostemaan tätä paikkaa. -Se halusi väheksyä mua. Ne luulee oman arvonsa nousevan muita arvostelemalla. Tässä kävi niin, että musta tuli entistä tunnetumpi. -Voi kun kiva halata sua. Ootko sä kulta syönyt? Noi sun kaverit näyttää näivettyneiltä.-Me syödään kotona. Aira ehkä laittaa jotain, Nina sanoi.-Se on vasta illalla. Te voitte syödä mun kanssa hampurilaiset, sanoin.Kaverini eivät kehdanneet vastustaa minua. Söimme ennen kuin jatkoimme matkaa. Äiti vilkuili Ninaa kun hän toi ruuat. Pääsimme vihoviimein lähtemään, niin kuin Nina asian ilmaisi. En saanut taaskaan nostaa mitään. En viitsinyt mainita Ninalle mitään samasta vaivasta. Kohta Ninan äiti tuli paikalle Bemarilla Aira kyydissä, kun punnersimme kaappia taloon sisälle. Kaapille oli jo löydetty paikka olohuoneesta. Aira kantoi kasseja sisälle ja alkoi tehdä ruokaa. Ei auttanut vaikka kerroimme syöneemme äskettäin. Pian ihana tuoksu täytti talon. Minua ei päästetty lähtemään. Piti odottaa Ninan isää. Ja kun Ninan isä tuli, niin aloitettiin ruokailu ensin. Yritimme sanoa, että olimme jo syöneet, mutta se oli turhaa. Pian istuin perheillallisella. -No. Iidalla on taas ollut värikäs viikko, Ninan isä totesi.-Se on semmoista julkkiksen elämä, Ninan äiti totesi.-Soittiko se mun äiskä sulle? kysyin.-Joo. Mutta vielä ei ole mitään rikosilmoitusta tehty. Ainoastaan Ari valitti kuvaamisesta ilman lupaa. En mä usko että siitä mitään tuleekaan. Pari päivää Saijan ja sen poikakaverin putkassa pehmittää moisen toimittajan, Ninan isä myhäili. -Aika tyhmä toimittaja. Laittaa raskaana olevan naisen itkemään ja menee seuraavana päivänä sen äidin ravintolaan patsastelemaan, Aira ihmetteli.-Kumma kun ei mene laskemaan krokotiilin hampaita, Laura naureskeli.-Toivotaan ettei se tai kukaan muukaan järkytä Iidaa enempää. On tärkeää kun Iida on raskaana, ettei enään tulisi järkytyksiä. Ihanaa kun sä saat Iida vauvan. Mä en taida ikinä nähdä lapsen lapsia, Ninan äiti Leena huokaili.-Varmasti näät, lipsahti suustani.Sain Ninalta synkän vikaisun. Muuta ei tarvittukaan.-Siis mitä? Oletko sä Aira raskaana? Ninan Isä kysyi.-En. Viime viikolla oli kauheat kuukautiskivut ja sen jälkeen en ole saanut munaa, Aira sanoi.-Äiti, Isä, mä oon raskaana, Nina sanoi hiljaa.-Mutta Nina, sähän oot lesbo, Leena sanoi.

-No se nyt vaan sattui niin, Nina sanoi katsellen salaattikulhoa keskellä pöytää.-Mutta miten se niin vaan sattui. Retkahditko sinä johonkin pölvästiin punttisalilla? Aira kysyi.Oli hetken kiusallisen hiljaista.-Ei. Kun se oli vaan niin mukava mies. Mun piti vaan saada se, Nina puhui jo kuiskaamalla. -Millainen mies hurmaa mun siskon niin, että se unohtaa ehkäisyn? Miltä semmoinen mies näyttää? Aira mietti ääneen.-Tolta, Nina sanoi ja näytti sormellaan seinälle.Meidän kaikkien päät kääntyivät.-Misha-karhulta. Se on Moskovan olumpiamaskotti. Ne oli hienot kisat. Mä olin huoltojoukoissa. Mä en ollut vielä silloin tavannut Leenaa, Ninan isä muisteli.-Herra siunaa. Jos olisin tiennyt niin olisin laittanut tuohon seinälle jokun toisen kuvan, Leena sanoi ja sai meidät nauramaan.-Kohta täällä on ihana karhuvauva. Musta tulee Aira-täti, Aira sanoi iloisena.-Mä haluan jälkiruuaksi konjakkia kahvin kanssa. Vaari. kuullostaa hyvältä.-Joo mäkin otan. Iidalle ei anneta. Otatko sä äiti? Entä sinä Laura? Aira kyseli.-En mä taida, Laura sanoi. -Tää on XO:ta. Juhlan kunniaksi, Ninan Isä sanoi, kun käveli jo olohuoneen kaapille päin.-Mitä sä Laura ajattelit tästä? Leena kysyi.-Mä suutuin ja menin kostoksi pettämään Ninaa. Eilen mä oksensin ja kuukautiset on viikon myöhässä.-Herran jumala vielä toisen kerran. Mitä ihmisetkin sanoo? Leena mietti.-Ne sanoo, että ompa söpöjä vauvoja ja sinäkin Leena näytät vielä niin nuorelta, sanoin.-Niin ne varmaan sanoo, Aira säesti ja Ninan isä nyökkäsi.-Mitä sä lirutat sitä konjakkia. Kaada reilusti. Mä oon tolaltani, Leena sanoi.-Mä halusin aina poikaa, mutta tää on hienoa. Tytär tuo lastenlapsen ja sen puoliso toisen. Kohta on vauvoja täynnä koko talo, Ninan isä sanoi myhäillen.-Tää varmaan oli mun vika, kun mä näytin mallia, sanoin.-Iida. Mä aina ennen laitoin kaikki sun ja Liisan viaksi, mutta nyt mä huomaan että tyttäreni on aivan holtiton. Mä luulen, että mä oon ennen syytänyt sinua ihan turhaan. -Otetaan kulta vauvoille. Myös Iidan vauvalle, Ninan isä sanoi nostaen hienoa lasiaan.-Mä otan vaarille ja Aira-tädille, Leena sanoi ja annoimme muut abloodeja.

Kotona en suostunut enään syömään mitään. Äiti silitteli vatsaani joka välissä. Halusin nähdä Liisan ja hän lupasi tulla seraavana päivänä. Äiti halusi vielä peitellä minut, kun menin nukkumaan. Kun valot olivat sammuneet, niin mietin olisiko äitinä yhtä hassu yli kahdenkymmen vuoden jälkeen. Lapsi tuntui kääntyilevän ja minua pieretti liika syöminen. Tämäkin varmaan tuntuisi myöhemmin ihanalta. Mietin pitäisikö se taksikuski minua vielä suloisena, jos haistaisi nämä kaasut? Päässäni oli taas uusi kuva, missä olisin sängyssä ja peitot lepattaisivat piereskelystä. Hahmoni miettisi, miten ihanaa raskaana olo olisikaan. Jouduin nousemaan vessaan kolme kertaa yöllä. Äiti kävi kahdella ensimmäisellä kerralla katsomassa, että kaikki on kunnossa. Alkoi jo huvittamaan se äitini, mutta ajattelin etten enään koskaan pilkkaisi häntä huolehtimisesta.

Aamulla oli aamiainen valmiina, kun nousin ylös. Aloin kaivata takaisin Helsinkiin, sen verran ylimitoitettua huolehtiminen oli. Vakuuttelin pärjääväni hyvin Joonaksen kanssa. Huokaisimme molemmat kun saimme hänet lähtemään töihin. Liisa tuli käymään yhdeltätoista. Kisu tuntui isommalta kun muistin. Tyttöä ei tavinnut edes pyytää, kun hän hilasi itsensä minun syliini ja häneltä pääsi se ihana hymy. Liisa selitti monta juttua mitä hänelle oli tapahtunut töissä. Nyt Liisa oli selvännäkiänä tottunut moniin ihmisiin, eikä katsonut kaikkiin sisälle. Hän laittoi vaihtorahatkin siihen muoviselle pöydälle, ettei tarvinnut koskettaa ketään käsiin. Työhanskat oli myös tulleet tutuksi kassalla istuessa. Kauppias oli tyytyväinen Liisaan ja oli alkanut maksaa hänelle samaa palkkaa kuin muillekkin työntekijöille. Liisa kertoi Essin pärjäävän joten kuten Helsingissä. Aluksi nuoren kauppiaan ideoita ei meinattu kuunnella, mutta pikkuhiljaa hän oppi pärjäämään. Piirtämäni Essi-hahmotkin ensin oli tukkukaupassa tyrmätty, kunnes Essi oli ilmoittanut niiden olevan Iidan piirtämiä. Päätin mennä seuraavalla viikolla katsomaan uutta markettia. Liisa halusi nähdä Ninan, joten soitin tälle. Nina oli Lauran kanssa kahvittelemassa siinä kivijalkakahvilassa. Olin aivan varma, että Leena oli kertonut jo kaikille kaupungissa hänen tyttärensä olevan raskaana. Puolen tunnin päästä ovikello soi. Joonas meni avaamaan. Kohta Nina ja Laura tuli ovesta sisälle. Liisa nousi seisomaan ja vähän aikaa vain tuijotti kumpaakin.-Ai että te ootte kaunis pari. Laura sä oot sitten söötti, Liisa sanoi kuin transsissa ja syöksyi halaamaan tätä. -Iida! Tämä saa tytön. Tiesitsä että Laura odottaa?-Tiesin.-Sit katotaan vielä tämä Niinukka. Oi. Poika. Aivan ihana poika.-Voi. Mä olisin halunnut tyttöä, Nina totesi.

-Sä oot iha tyytyväinen kun sulla on tää poika. Ai että, Liisa käkätti ja piti silmiä kiinni halatessaan.-Mitä siellä on noin hauskaa? Laura kysyi.-Aivan ihanan hauskaa, Liisa jatkoi käkättämistään.Nina kuristi kulmiaan pidellessään Liisaa halauksessaan. Vihdoin Liisa päästi irti.-Se poika oli aivan Ninan näköinen ja osasi hurmata kaikki. Mä näin kun Nina tiuski miten kaikki Kallion nartut oli selällään, kun poika meni ohi, Liisa selitti ja hänen silmät kiilsivät. -Onko se sitten kiva semmoinen poika? Nina tiuskaisi. -Se pistää sut pikkusormen ympäri ja pussaa sua vielä isonakin. Sä oot enemmän kuin tyytyväinen. Mä näin miten se sanoi jollekkin miehelle, kunse on jotain kuusivuotias: ”Eiks mun mutsi ole vielä ihan hyvärunkoinen akka?” Liisa selitti ja imitoi kuin jotain suomifilmin nahkatakkipoikaa. -Tuleeko mun tyttärestä sitten joku tavis? Laura kysyi.-No minusta hän puhuu hiljaa. Mä näin että hänestä tulee joku tutkija ja tiedemies, Liisa kertoi.-Siis joku ihan tavis. Super tavis, Laura totesi.-Laura. Kukaan ei ole turha ihminen. Ei varsinkaan sinun tytär. Vaikka kaikki ei ole värikkäitä, niin he ovat silti tärkeitä. Moni tutkija on muuttanut maailmaa, eikä me tiedetä siitä mitään, sanoin.-Iida on oikeassa. Tärkeintä että lapsi saa paljon haleja, Liisa totesi.-Mä maksaisin mitä tahansa olakseni tutkija, totesin.-Nina on onnekas, kun sillä on teidänlaiset ystävät, Lauran totesi.-Sä oot meidän ystävä kanssa. Ainakin mua olet auttanut monta kertaa, totesin.-Oonko mä teidän perhettä?-Olet, vastasin.-Se ei tarkoita sitä, että sä alat käyttäytymään samalla lailla kuin Iida ja Liisa, Nina tiuskaisi.-Jatkat vain hyvää käytöstä tekemällä aviottomia lapsia, vastasin.-Joskus perheen jäsenet sanovat turhankin tosia juttuja, Liisa totesi.

Sunnuntainan pääsimme lähtemään vasta kun olimme syöneet äidin ravintolassa. Nina jätti moottoripyörän talveksi säilöön kotikaupungin yhteistalliin. Hän ei uskonut ajavansa sillä enään ikinä. Kotimatka sujui nyt leppoisasti. Pysähdyin huoltamolla ja ostin tytöille lakrisia ihan vitsinä. Maanantaina huomasin miten Silvia tuli käymään muka yllättäen. Äiti oli varmaan soittanut hänelle. Arvasin ettei hän jaksaisi joka päivä käydä luonani

tarkastuksella. Tiistaina meni monta tuntia sanomatalossa kun laitoin piirrustuksia kehyksiin. Olin saanut avukseni kaksi työharjoittelijaa. Jouduimme pyytämään Uuden sellaisen irtoseinän, että kaikki kuvat mahtuivat seinälle. Alue aulassa oli rajattu köydellä ja vartija seisoi koko päivän narun vieressä. vanerista oli tehty se talo, johon oli kiinnitetty ne iPadit. Tarkastimme sen toimivuuden ja sitten se peitettiin pressulla. Narun takana parveli ihmisiä. Toiset ottivat meistä kuvia puhelimella. Koulutyttöjen mielestä se oli jännää. Se Lauran kuvaama video, missä kerroin talon asukkaista pyöri muutamassa televisiossa lähellä kahvilaa. Inhosin kuulla niistä omaa ääntäni. Kaiken lisäksi esittelin niitä kuvia lattialla verkkareissa. Ihmisiä riitti koko päivän seuraamaan televisioita ja heillä tuntui olevan hauskaa. Sama video pyöri hesarin ja iltasanomien nettisivuilla.

Keskiviikkona teimme Silvian kanssa tavanomaisen reissun torille ja sitten kirjakauppaan. Nyt piti käydä Stoccallakin ostamassa jotain päällepantavaa. Tuntui kamalalta ostaa vaate, jota en tarvitsisi enään raskauden jälkeen. Ostin väljän mekon, joka näytti minusta hyvältä. Tietysti kävimme taas ruotsalaisen teatterin kautta. Nyt Silvia kertoi kaikille ystävilleen seuraavan päivän tilaisuudesta. Joka päivä lehdessä oli ollut mainos asiasta. Päätin alkaa jännittämään vasta samana päivänä, vaikka vatsaani välillä kouraisikin.

Viimein ja kuitenkin yhtäkkiä oli torstai. Koko aamun jännitti. Silvia tuli ajoissa luokseni. Söimme puuroa, ennen kuin lähdimme, kun luulin sen rauhoittavan vatsaani. Kävin vessassa varmaan yhdeksän kertaa ennen lähtöä. Olimme kahta tuntia ennemmin paikalla. Kävin vielä narun takana katsomassa, että kaikki on kunnossa. Paikalle oli tilattu oikein orkesterikin. Se virittiteli soittimia. Orkesterin pojilla oli kaikilla leobadikuvioiset puvut. Narun takana kuikuili muutamia ihmisiä. Kohta Nina tuli paikalle. Esittelin hänelle näyttelyä. Paikalle oli laitettu skriini, mistä näki avajaistapahtumat paremmin. Luulin, että tänne tulisi korkeintaan kourallinen ihmisiä. Silvia häipyi kun huomasi tutun koplan ystäviä lasten ja lastenlapsien kanssa. Yhtäkkiä Nina alkoi katsella ihmisiä narun takana. -Tuola on toi mies, Nina totesi.-Kuka?-No toi tossa keskellä, jolla on toi ruskea nahkatakki.-Mitä siitä?-Ei mitään. Se on se mies.-Siis sun lapsen isä?-No joo.-Pyydä se tänne.

-En. En mä haluu, että se tietää.-En mä kerro. Mä vaan haluisin tavata sen.Yllätykseksi Nina käveli hänen luo ja alkoi jutella. Minä viittoilin vartijalle, että tämä päästäisi miehen narun taakse. -Tapasin yhden tutun täällä. Tässä on mun ystäväni Iida. Me ollaan tunnettu lapsesta asti, Nina esitteli. -Päivää. Mä olen Jiri Nurmi. Hieno näyttely teille tulee tänne. Siis myydäänkö nämä nyt heti? mies jutteli.-Joo. Myydään ihan heti. Nämä on vielä pariviikkoa esillä, mutta nyt nämä myydään, tai siis tunnin päästä, selitin.-Vahinko, että mulla ei taida olla rahaa ostaa koskaan näin hienoja juttuja.-Mä teen sulle joskus jonkun hienon jutun, vastasin.-Mulle. Miksi?-Etkö sä ole Ninan ystävä? kysyin näytellen tyhmää.-No jonkillainen. No jos me vielä joskus kohdataan, niin katsotaan sitten. Onks nää ihmiset olemassa jossain? Jiri vaihtoi luontevasti puheen aihetta.-Ei, mutta välillä mä huomaan, että joku hahmo on saanut mun tutuista piirteitä. Huomasin just, että tää sadisti akka on ihan yhden mun opettajan näköinen.-Niin muuten onkin. Toi näyttää ihan siltä Juvosen akalta, Nina hihitti. -Nää on tosi oivaltavia kuvia. Sä olet tosi lahjakas, Jiri sanoi.-Ilman Ninaa näistä ei olisi tullut mitään.-En mä ole näitä piirtänyt, Nina intti.-Ei mutta sä järjestit tän näyttelyn ja ekat sarjakuvat. Ilman Ninaa mä en olisi mitään.-Mä olen huomannut, että hän on hyvin vaikuttava ihminen, Jiri totesi.Vilkuilin miestä salaa. Hän oli aika komea ja sympaattinen. Mietin hymyillen Liisan ennustusta tulevasta lapsesta. Jos poika perisi tämän miehen sypaattisuuden ja Ninan rohkeuden, niin naisilla olisi hetkessä pää pyörällä. -Hei meidän pitää päästää yleisö katsomaan tätä näyttelyä ennen huutokauppaa. Tiina viittoilee tuolla, Nina sanoi.-Kiitos että sain nähdä kaikki nämä ennen muita. Hyvää huutokauppaa, Jiri totesi ja livahti vartijan avustuksella narun taakse. Kävelin Ninan kanssa Tiinan suuntaan pienelle lavalle missä orkesteri soitti. Yhtäkkiä tajusin joutuneeni ansaan. Soitto lakkasi kun olimme ihan vieressä. -No niin arvoisa yleisö. Tässä meillä tulee turvahenkilö Ninan avustamana tämän hetken kuuluisin taitelija. Tervetuloa Iida, Tiina kailotti mikrofoniin.

Minä tyydyin nyökkäämään. -Mun täytyy kertoa, että me tehtiin Idalle tässä pikku jäynä. Kuten huomaatte, että hän on aivan punainen. Hän ei tiennyt että hän joutuu teidän eteen. Nyt haluaisin teidän kaikkien Taputtavan ja sanovan, että hän on ystävien joukossa, Tiina kailotti. Isossa aulassa oli ainakin kaksisataa ihmistä, jotka alkoivat taputtaa. Yhtäkkiä aula alkoi täyttyä kuin taikaiskusta.Katsoin Ninaa, joka oli laittanut aurikolasit päähän ja katsoi nyt yleisöä, niin kuin sieltä hyökkäisi terroristi. Hyökkäsin äkkiä ja nipistin häntä takapuolesta. Nina hätkäti vähän ja yleisö alkoi nauramaan. Tiina viittoili ja nousin askeleen lavalle. -No jos mä pidän kättä sun harteiden takana niin ei ole niin pelottavaa. Me oltais haluttu kuulla vähän miten tämä teos on syntynyt, Tiina kailotti ja antoi minulle oman mikrofonin.-No mua vastapäätä siinä missä mä asun nykyisin on semmoinen talo ja mä kuvittelin sinne kaikki nämä asukkaat. Tämä oli ihan heti sen jälkeen kun mä tulin leskeksi. Mä tein joka ikkunaan oman tarinan. Sitten huomasin miten nämä muut henkilöt vierailee esimerkiksi lääkärin luona. Tämä voisi olla yhtä hyvin kirjoitettu kirja, sanoin ja suutani kuivasi. -Onko nämä ihmiset muualta tuttuja? Onko esimerkiksi tälläistä lääkäriä?-Ei ole, mutta huomasin monissa ihmisissä tuttuja piirteitä. Esimerkikisi ruoskintasalongin naisella on minun ensimmäisen kuvaamataidon opettajan piirteet.-Sä et varmaan pitänyt hänestä?-Sanotaanko, että hän olisi sopinut ruoskintahommaan paremmin, totesin ja sain ihmiset nauramaan. -Eikö hän tykännyt sinun piirrustuksista?-Hän sanoi ettei minusta tule koskaan piirtäjää, totesin ja ihmiset huokaisivat.-No minä kun näytin nämä kuvat ja teoksen johtokunnalle, niin minulle sanottiin, että meidän pitää saada Iidan näyttely ehdottomasti meille, Tiina selitti.Nyt uskalsin jo katsoa yleisöönkin, joka lisääntyi koko aika. Huomasin äidin vilkuttavan Liisan kanssa yleisössä. Kasper oli nyt mukana kuvaamassa videokameralla.-Nyt Iida jo hymyileekin. Onko jo vähän helpompi olla?-Vähän. Äiti ja mun ystävä Liisa on tuolla yleisössä.-Helpoittaa vähän kun on tuttuja.-Joo.-Sä olet tehnyt levynkin, joka soi radiossa. Ei tarvitse punastua. Se on ihan hyvä levy, Tiina puhui mikrofoniin.-Laula Iida Uralin pihlaja! huusi yksi nuori tyttö heti narun takaa.

Kaikki ihmiset alkoivat taputtaa. -Ei ole pakko laulaa, jos ahdistaa, Tiina sanoi. -Laula vaan me soitetaan, vaalea noin nelikymppinen kitaristi sanoi takanani.Katsoin yleisöä, joka hymyili. Parvekkeella oli kaiteen reunus jo täynnä ihmisiä. Huomasin yhtäkkiä jotain tuttua ihan parvekkeen reunassa.-En aikonut, mutta huomasin tuolla yhden tutun toimittajan ja laulan nyt ihan hänen kiusaksi tämän laulun. Hän voi sitten näyttää miten se vedetään paremmin, totesin.-Hyvä Iida! äitini kiljaisi joukon keskeltä ja sai kaikki päät kääntymään.-No niin hyvät ihmiset. Iida ja Uralin pihlaja, Tiina sanoi mikrofoniin ja siirtyi lavan syrjään.-Mä laulan vähän korkeemmalta. Vissiin Eestä, sanoin kitaristille.-Joo koitetaan sillä. Jos se ei mene, niin aloitetaan alusta sopivammalla, kitaristi totesi asiallisesti.-Mä laitan silmät kiinni ja kuvittelen ettei teitä ole, sanoin yleisölle, joka hörähti.Soitto alkoi samalla lailla kuin levylläni. Nyt meni heti alkukin mukavasti. Toisen lauseen jälkeen raotin silmiäni ja näin väkijoukon, joka kaikki hymyili. Oli aivan mahtavaa laulaa oikean orkesterin kanssa ja sellaiselle määrälle ihmisiä. Yritin laulaa vapautuneesti, niin kuin Aira oli neuvonut. Toiset väkijoukossa jopa keinahtelivat. Paljon näkyi myös käsiä, jotka pitelivät kännyköitä. Minua kuvattiin ainakin kahdellakymmenellä puhelimella. En ollut ikinä tuntenut mitään vastaavaa. Laulu tuntui loppuvan liian nopeasti. Minulle taputettiin aivan valtavasti. -Kiitos valtavasti, sanoin ja silmistäni tuli kyyneleitä. -Kiitos Gebardiorkesterille, kailotin ja viittoilin käsiäni. Ablodien laannuttua Tiina tuli lähemmäksi.-Uskokaa tai älkää, niin tätä ei oltu suunniteltu. Se oli Iida aivan ihanaa. Laitetaan se Hesarin nettisivuile. Mutta joko me päästetään ihmiset näyttelyyn?-Joo päästetään vaan, sanoin.-Nyt kun ihmisiä on näin paljon niin pyydämme järjestystä. Pyrimme aloittamaan myöhemmin kaupan teon, jos kaikki halukkaat eivät ehdi kiertää näyttelyä. Nämä kuvat on ollet netissä jo pari päivää. Puolentoista tunnin päästä Aki ja Heli tulee myymään huutokaupalla näyttelyn teokset, Tiina lopetti ja naru avattiin. Vartioita oli tuotu lisää ja he ohjailivat yleisöä menemään jonossa näyttelyseinien välissä. Orkesteri alkoi soittaa rauhallista musiikkia. Nina käveli vieressä kun menimme sivummalle. Huomasin miten ihmiset tulivat kohti mutta kuitenkin kunnioittivat Ninaa. Viittoilin äidille ja Liisalle, että he tulivat meidän suuntaan. Kasper oli tavannut jonkun

tuttunsa ja jutteli nyt tämän kanssa. Tiina talutti meidät jollekkin lasiovelle, josta menimme hissillä yläkertaan.-Se meni hienosti se laulu, Liisa totesi hississä.-Se oli ihanaa nähdä teidät siellä katsomossa. Etenkin tämä Liisa, sanoin ja halasin häntä. -Päästä jo irti siitä, äiti sanoi kun hissinovet aukesivat.-En päästä mä kävelen tässä kiinni. Tää on niin ihanan pehmonen, sanoin kun Liisa yritti päästä eteenpäin.Huomasin kerroksen olevan täynnä ihmisiä. Kaikki tuijottivat hissin suuntaan. Päästin irti Liisasta.-Pakko halata tätä, kun mä en ole nähnyt pitkään aikaan, sanoin.-Joo, Neljään päivään, Liisa kikatti.-Tässä on taiteilija Iida, Tiina sanoi kun astuimme hissistä.-Tässä on Nina ja tämä hyvännäköinen vosu on Liisa. Sitte tää seksikäs nainen on mun äiskä. Näit voi halailla tällail, sanoin ja halasin Ninaa takaa päin.-Joo täällä meillä on huutokauppa keisari Aki ja hänen rouvansa Heli, Tiina esitteli.Kättelin pariskunnan, joka näytti erillaiselta kuin televisiossa. Miehellä oli nyt puku päällä ja rouvalla jakkupuku. -Sinä se olet vielä söötimpi luonnossa. Samoin harvoin näkee näin monta kaunista naista yhdessä, Aki totesi ja kätteli meitä.Huoneessa oli myös ihmisiä järjestöistä, joille olin luvannut lahjoittaa toisten kuvien tuotot. Kättelin kaikki vuorotellen. Minusta otettiin koko ajan kuvia. Lopuksi minulle esiteltiin joku konsernin johtaja. Meille oli tarjolla kuohuviiniä. Otin alkoholitonta Ninan kanssa. Aki tuli luettelon kanssa sopimaan myynnistä. Tiina lupasi käyttää isoa skriiniä, kun tavaroita myytäisiin. Selitin Akille mikä sarja menisi millekkin järjestölle. Pääsimme vielä pieneksi hetkeksi istumaan pöydän ääreen. -Mun Iida lauloi tänään hienosti, äitini totesi.-En mä olisi muuten, mutta siellä parvekkeella oli se toimittaja.-Johan siitä riesa tuli, Liisa totesi.-Oli ihanaa nähdä äiti ja Liisa siellä keskellä. Tuntui että mä oon turvassa. Se oli uskomatonta kun lauloin ja se koko iso sali täyttyi mun äänestä. Kun ihmiset alkoi taputtamaan, niin tuntui kuin olisin leijunut ilmassa, selitin. -Sitä sä näytitkin, Liisa totesi.-Ihanaa kun te tulitte. Musta on kivaa kun yleisössä on tuttuja.-Me nähtiin se Marjo meidän kaupungista ja se Nico. Se sun entinen poikaystävä. Ne seurustelee. Se Nico on kadettikoulussa, Liisa sanoi.

-Ai kun ihanaa. Olisi ollut kiva nähdä ne.Pian puolitoista tuntia oli mennyt ja jouduimme menemään huutokauppaan. Seurasin Tiinaa lavan viereen. Enää ei tuntunut niin kamalalta. -No niin. Ne jotka ei ole nähneet näyttelyä, voivat jatkaa katselua. Nyt tänne tulee meklari ja myy nämä teokset. Ne jäävät vielä pariksi viikkoa siihen. Voi olla että vartiointia lisätään, jos hinta nousee. Nyt Aki ja Heli tulee pitämään huutokaupaa kuvista ja tietysti koko talosta.-Kiitosta taloon. Tultiin Helin kanssa kaukaa maalta meklaamaan tätä teoskokonaisuutta. Tämä kaikki kuvataan myös televisioon, joten, jos teidän pitää olla jossain muualla, vaikka vaimon luona kotona, niin kannattaa pysytellä takarivissä. Alinta hintaa tavaroilla ei ole ja hinta maksetaan paikan päällä käteisellä tai luottokortilla. Käteisostajahan on niinku tiedetään herra helevetissäkin. Aletaan huutaminen ja otetaan ensimmäinen tuote, Aki selitti ja puhe tuli hänen suustaan yhtenä solkena.-Ruoskintasalonkikuvat, Heli huusi luurit päässä kirjoituspöydän ääreltä. -Ruoskintasalonkikuvat. Ohhoh. Näissä on menoa ja meininkiä. Tämä kaikki on totta ja tapahtunut ihan siinä Iidan naapurissa. Näistähän, vai menikö nämä hyväntekeväisyyteen? Aki sanoi kysyessään minulta.-Joo. Nämä rahat menee prostitutioitujen tukipisteelle, vastasin.-Sillälailla. Siinä näätte ettei Iida pidä kaikkia rahoja itse, vaan osa menee hyvään tarkoitukseen. Siinä on kuvia missä tämmöinen vosu hakkaa ruoskalla ihmisiä. Ja mitäs tässä sitten tapahtuu? Aki kysyi.-No tässä salongin pitäjä saa tenniskyynerpään. Ja siinä toisessa sarjassa hän käy lääkärillä. Sitten hän hommaa sähköruoskan ja tässä kuvassa hän kokeilee sitä itseensä, selostin kuvia sreeniltä. -Lopuksi hän käyttää sitä naapurin liikemieheen, jonka silmät on ammollaan ja tukka säkkärällä. Huomatkaa dominan pirullinen ilme, selostin ihmisten nauraessa.-Sitten tarjoukset pirullisesta sarjasta, Aki sanoi ja oli ihan hiljaista. -Sata euroa- Kehyksetkin maksaa enemmän. Kaksi sataa...Kolme...Neljä..., Aki otti tajouksia vastaan ja sain huokaista helpoituksesta. Tarjoukset loppuivat viiteen tonniin. Tiina antoi puheenvuoron tukijärjestön puheenjohtajalle. Hän kiitti minua vuolaasti ja kertoi rahojen menevän hyvään tarpeeseen. Seuraavaksi myytiin moottoripyöräilijän kuvat. Rahaa tuli vain kolme ja puoli tuhatta. Rahat meni vankien hyväksi. Kuvat äidistä ja lapsesta myytiin kymmenellä tuhannella. Minua tuli kiittämään kolme julkkista. Pääsin lastenklinikan kummien kunniajäseneksi. Kuvat siitä maalarien juhlimisesta tuotti kanssa

monta tuhatta. Lahjoitin rahat alkoholistien tukemiseen. Nina oli päättänyt yhdistyksen, jolla oli alkoholistiparantola. -Niin ja seuraavaksi kuvat liikemiehestä. Kenenkä hyväksi tuotto tästä menee? Aki kysyi.-Mä ajattelin, kun tuo hahmo on niin itsekäs, että tuotto menee mun itseni hyväksi, vastasin ja sain naurua.-Ja höpö höpö. Minä tunnen sinut. Taidat ostaa tulevalle lapsellesi jotain tai ystävillesi joululahjoja. Äläkä ala punastumaan. Aloit kumminkin. Mitä tarjotaan itsekkään liikemiehen kuvista? Aki selitti ja jatkoi huutokauppaa. Joku rikas rouva osti ne kuvat neljällä tuhannella. -Sitten on vuorossa lääkäri. Tosi mielekiintoinen hahmo. Tällä käy motoristi hoidattamassa reumaa. Ruoskija tenniskyynerpäätä ja liikemies haavoja jotka on saanut ruoskinnasta. Alkaa vähän Iida pelottamaan, että nämä ihmiset oikeasti asuu sinun naapurissa. Tämähän meni kanssa hyväntekeväisyyteen. Vai menikö? Aki kysyi.-Joo. Mun tuttuni Marjo joutui syöpähoitoihin, joten päätin lahjoittaa rahat syöpäsairaalalle.-Niin, me ei ikinä tiietä koska itte joudutaan sinne. Se on hyvä jos siellä on joku Iidan maksama laite tai edes alusastia, riipuen siitä paljonko rahaa kertyy, Aki mietti ääneen.-Kaksituhatta! joku mies huusi yleisöstä.-Kaksituhatta ensimmäinen tarjous. Saadaan jo kaikille osastoille alusastiat, Aki jatkoi taas naurujen keralla. Hinta kipusi nyt jo yli kymmenen tuhannen. Vähän alkoi jo kaduttamaan, kun olin antanut rahat hyväntekeväisyyteen. -Vieläkö tarjotaan. Jos ei viisitoista tuhatta ensimmäinen toinen ja kolmas kerta. Myyty herralle eturivissä. Maksaa saa kassan kautta. Mitä sanoo meidän juontaja Tiina?-Tuolla sivussa ollaan katsottu tätä ja ihmetelty miten jollain voi olla noin iso sydän kuin Iidalla. Nämä meidän järjestöt ovat olleet kovin liikuttuneita. Vankien järjestön mies totesi miten oli hienoa, että joku yleensäkkin muistaa heitä, ja vielä noin sievä nainen ja poliisin leski, Tiina sanoi.-Ei minulla ole suuri sydän vaan noilla ihmisillä jotka ostavat teokset. Ikävää, että niistä mootoripyörämiehen kuvista ei tullut enempää rahaa. Hauskaa on että tuo lääkäri joka huusi nuo äskeiset vastaanottokuvat aikoo laittaa ne lääkärikeskuksen seinälle, missä kaikki asiakkaat näkee ne. Ne tuottaa iloa vielä myöhemminkin, selitin.-Joo. Mutta mutta. Kaikki kaksitoista kuvasarjaa on myyty. Sitten pitäisi myydä tämä itse talo. Ainut laatuinen talo. Ja varat menee Iidan talon ostoon. Hän asuu vuokralla. Paljonko tarjotaan?-Viisituhatta, kuului yleisöstä.

Ihoni nousi kananlihalle. Huudot olivat tuhannen euron välein. Monet huutajat seisoivat kännykkä korvassa. Välillä Heli sanoi jonkun summan joka tuli hänen kädessä olevaan kännykkään. Huudot loppuivat sataantuhanteen. Huutamisen päätteeksi seurasi kovat abloodit. Olin aivan loppu ja tärisin kun pääsin pois sieltä. Lupasin tarjota ruuat sukulaisilleni sekä Liisalle ja Ninalle. Tilasimme tilataksin talon eteen. Minulle annettiin syliin ainakin kuusi kukkapuskaa. Sain viitoiltua Silvian meidän mukaan. Kasper tunsi jonkun kaverin kokkikoulusta ja soitti hänelle. Taksi vei meidät Eiraan päin. Saimme jonkun oman huoneen ravintolasta. Äiti tuli perästä päin koska hänen piti hakea auto parkista ja löytää uusi paikka ravintolan läheltä. Soitin vaarille ja kutsuin hänetkin mukaan juhlimaan myyntiä. Ravintola oli venäläinen ja siinä oli pieniä huoneita. Saimme yhden kabinetin. Sisällä oli hevosenkengänmallinen pöytä. Istuimme siellä toisella puolella ja tarjoilijat työskentelivät keskellä. Pian meillä oli juotavat ja alkuruuat tilattuina. Otin blinejä, kun en tiennyt mitä ne on. Bo saapui myöhässä ja tuli ensin halaamaan minua. Hän oli otettu, kun kuuli kuinka paljon olin tienannut yhdellä kertaa. Saimme pian alkuruuat.-Se oli hienoa nähdä kun Iida lauloi, Liisan piti möläyttää.-En olisi muuten avannut suutani, mutta mä näin sen toimittajan siellä parvekkeen reunassa. Mä ajattelin ettei se mua määrää, totesin.-Minusta sä laulat hienosti. Huonompiakin on ihan radiossa, äiti totesi.-Sen toimittajan ohjelma lopetetaan, Bo tiesi.-Hyvä, pääsi äitini suusta.-Mä kuulin, että sen teidän lakimiehen nostaessa syytteen kanava irtisanoutui ohjelmasta. En usko minkään muunkaan kanavan ostavan sen miehen ohjelmia. Se tuontantoyhtiö antoi lehdistötidotteen, missä he kertoivat lopettavansa yhteistyön kyseisen toimittajan kanssa, Bo selitti.-Mulle on ihan sama. Se tuntui lapselliselta ja kateeliselta, kun myöhemmin ajattelin sitä miestä. Vähä niinku koulussa lapset, mutta tää on jo aikuinen, ajattelin ääneen.Saimme kohta uutta miettimistä, kun pääruoka saapui. Olin tilannut kievinkanaa. Ruoka oli hyvää. Kohta huoneeseen tuli kolme soittajaa kasakkapuvut päällä. He soittivat jonkun kappaleen, jota en ollut koskaan kuullut. Vaarini kävi kuiskuttamassa heille jotain. Kohta soittimista tuli se Uralin pihlaja. Oli jo aivan ähkytäynnä. Viellä piti tilata jotain jälkiruokaa.

Pääsin Bon ja Silvian kyydissä kotiin. Bo tunsi jonkun veroneuvojan, jonka luokse hän varaisi ajan seuraavalla viikolla. Kotona tunsin itseni yksinäiseksi. Nukkumaan mennessä pyöri päässä se laulaminen siellä kaikkien ihmisten edessä. Elin melkein joka sekuntin uudestaan. Muistin monien ihmisten kasvot. Muistelin miltä orkesteri oli kuullostanut selän

takana. Muistin miten siinä oli kosketinsoittimet ja trumpetti, joka soitti soolon. Sain vain muutaman tunnin unta, kun piti mennä pissalle. Kohta olin taas työhuoneessa piirtämässä. Nyt tein kuvia miten hahmoni lauloi ihmisten edessä. Piirsin ihmisiä joita muistin katsomoon. Piirsin monta kuvaa eri kuvakulmista. Taisin tehdä niitä kolme tuntia ja sitten alkoi taas väsyttämään. Piirsin viimeiseksi kuvan hahmostani joka nukkui hymy huulilla. Hahmo näki unta jossa hän lauloi yleisön edessä. Yleisöstä nousi punaisia sydämmiä. Skannasin kaikki kuvat ja lähetin ne taas Liisalle ja Ninalle. Parhaimman niistä julkaisin facebookissa. Viimein sain unta nopeasti.

Aamulla puheli piippasi jatkuvalla syötöllä. Tekstareita tulvi puhelimeeni. Oli pakko nousta katsomaan. Numeroani ei ollut kovin monella. Kaikissa onniteltiin hyvästä huutokaupasta ja hienosta esiintymisestä. Pääteoksen oli ostanut Pariisilainen taidemuseo jonkun autotehtaan sponsoroidessa sitä. Minulle tuli mieleeni, että piti soittaa Evalle, joka voisi taas kutsua sen veroneuvojan paikalle. Pääni oli aivan pökkylä, kun yritin löytää kaapista jotain syömistä. Maito oli päässyt loppumaan ja tarvitsin muitakin tarvikkeita. Pesaisin itseni pikaisesti. Kädet täristen vedin lähimmät vaatteet niskaani ja otin kassini kukkaroni mukaani. Vielä piti Katsoa että avaimet oli mukana. Vedin vielä lippalakin korville, koska ulkona näytti epävakaiselta. Kipitin nyt huppari päällä lähikauppaan ja yritin ehtiä ennen ruokatunti-ihmisiä. Kadulla tuuli mereltä päin ja laitoin kädet hupparin taskuihin. Minulla oli ranteessa se ostoskassi, mihin oli painettu sarjakuvasankari Supernaisen kuva. Viimein pääsin kaupan ovelle ja sisään.-Voi ihanaa! Se on Iida, Maisa kijaisi kun pääsin kauppaan. -Hei, vastasin vaivaantuneena.-Me oltiin Hermannin kanssa eilen katsomassa sitä huutokauppaa. Sä lauloit aivan ihanasti. Hermanni oli ihan onnessaan. -Sillähän on aivan yhtä ihana tyttö itsellä, totesin.-Sä osaat sanoa ihanasti. Mä oon vain kaupassa töissä.-Mun äiti oli kaupassa töissä ja mä halusin aina pienenä olla kaupan täti. -Voi kun sä oot ihana. Sä olet taas molemmissa lööpeissä. Pääsenkö mä samaan kuvaan sun kanssa?-Mä käyn hakemassa maitoa ja munia ja muuta. Nyt mä varmaan unohdan puolet.-Älä turhaan. Sä vaan teit mut niin onnelliseksi. Otin tavaroita hyllystä ja yritin muistella mitä olin tullut ostamaan. Vielä kaupassa ei ollut paljon ihmisiä, mutta nekin vähät tunnistivat selvästi minut. Ostin varmuuden vuoksi saippuaa ja hammastahnaakin, ettei tarvitsisi heti tulla uudelleen.

-Tuulisko tähän seisomaan mun kanssa lööppien viereen? Simo ottais meistä kuvan, Maisa ehdotti.-Mä laitan käden sun ympäri ja nojaan suhun, sanoin, kun tiesin ihmisten pitävän poseerauksestani. -Aivan ihana kuva. Mä näytän tätä illalla Hermannille, Maisa kimitti mennessään kassan taakse puhelintaan katsellen.Vilkaisin lehtitelinettä. Iida hurmasi ihmiset laulullaan, luki Iltasanomien lööpissä. Minusta oli iso kasvokuva mikrofoni kädessä. Fani löyti itsensä Iidan taideteoksesta. Myöhään yöllä piirretystä kuvasta voi löytää itsensä, Iltalehden lööpissä luki. Siinä oli minun facebookkiin lähettämä kuva ja joku oli ympyröinyt itsensä kuvasta. Kuvassa hahmoni lauloi sivuttain ja olin piirtänyt koko yleisön joka aulassa oli. Muistin sen eturivissä olleen silmälasipäisen naisen, joka oli ollut kuulemassa minua illalla.-Etkö sä osta noita lehtiä joissa on sun kuva? Maisa kysyi kun ojensin rahaa kukkarostani.-Mun äiti ostaa molempia kaksin kappalein. Mä oon niin nuuka etten mä viitti.-Tossa toisessa on ne avustujärjestöjen ihmiset ryhmäkuvassa ja siinä lukee, Kiitos Iida, Maisa selitti.-Ei kai?-Joo. Siitä on ihan oma sivunmittainen juttu. Kaikki on susta kiinnostuneita, kun sä tein niin ison tilin.-Mä joudun maksamaan siitä varmaan puolet veroa, mietin ääneen.-Mut onhan se ihan hieno summa silti. Pärjäät paremmin, kun se vauva tulee.-Joo, sanoin miettien. Ovesta alkoi tulla toimistonaisia ostamaan lounastarpeita.-Tuossa on se Iida. Se asuu tässä lähellä, kuulin jonkun kuiskivan.-Mun pitää mennä, totesin Maisalle.-Mä kehun noille miten mä pääsin samaan kuvaan, Maisa sanoi arvaten äkillisen kiireeni.Ulkona oleva tuuli tuntui nyt kovemmalta kuin äsken. Yritin hymyillä vastaantulijalle, joka kuvasi minua kännykällä.

Kotona aloitin puuronkeittämisen. Halusin rauhoittavaa ruokaa eilisen jälkeen. Hämmentäessäni puuroa, tuntui vauvan liikkuminen. Silitin vatsaani hellästi. Toisella kädellä hämmensin puuroa. Mietin äitiä, joka välillä oli ylihuolehtiva. Kohta olisin samallainen. Huolehtisin kaikesta harmitukseen asti. Eilen oli kysytty lapsen nimeä. Sanoin sen olevan Henry, jos lapsi olisi poika. Tytölle minulla ei olut nimeä. Sain useita ehdotuksia. Ninan ja Liisan nimeä en kuulemma saanut käyttää. Kun puuro oli valmista,

niin aloin syömään. Laitoin siihen hillosilmän. Mietin oliko tänä vuonna tehty lisää tätä hyvää hilloa. Puuron syönti kohensi mieltäni. Kohta puhelin piippasi taskussani. Silvia soitti.-Miten nyt menee? Silvia kysyi.-Mä kävin kaupassa ja mä olin taas lööpeissä. Nyt kylläkin omasta ansiosta. Ehkä.-Miten niin ehkä?-En mä tiedä oonko mä suosittu sen takia, kun mä olen niin hyvä taiteilija vai oonko mä suositti sen takia, kun mä oon kuuluisa lehdissä jo valmiiksi.-Älä tollaisia mieti. Sulle on varmaan toimittajat soittaneet koko aamun.-Ei ne tiedä mun numeroa. Tää puhelin on Arin nimissä.-Kenen Arin?-Äitin miehen. -Ai niin sen. Et sä varmaan halua lähtee mummokahville?-Siellä tuulee ja mä söin just puuroo.-Mennään taksilla.-Jos sä maksat.-Joo tottakai. Tuut sä?-Pitää vaihtaa vaatteet. Puolen tunnin päästä Silvia odotti jo taksissa ovella. Mittariin oli tullut jo ainakin viisitoista euroa. Auto eteni mukavasti jonossa muiden autojen kanssa. -Mennäänkö kirjakauppaan? Silvia kysyi kappelin kohdalla.-En mä nyt voi ostattaa sulla kirjoja, kun mulla on ollut kunnon tuloja.-Ei sun tarvitse huolehtia. Sun vaari on hyvin varakas. Se oli niin onnellinen eilen. Tiedätkö, että se oli tarjonnut siitä talosta kaksikymmentätuhatta, mutta sitten hinta kipusi kunnolla, Silvia kertoi.-Meinasiko hän pelastaa minut?-Joo, mutta ei hänen tarvinnut. Hän tykkää kun minä kerron ostaneeni sinulle jotain. Eilen hän oli illalla niin onnellinen, kun sä olit menestynyt.-Ja sinä olet onnellinen, kun vaari on onnellinen?-Hän on minun elämäni rakkaus. Jäimme Stockmannin edessä pois. Kävelimme kirjauppaa kohti. Tuntui, että kaikki ihmiset tunnistivat minut. Otin Silviaa kyynerpäästä kiinni. Ihmiset ei tulleet niin lähelle, kun kävelin Silvian kanssa. Kirjakaupan liukuportaissa vastaantulijat hymyilivät kaikki. Sarjakuvaosastolta olin jo viimeksi katsonut muutaman mielenkiintoisen kirjan. Otin nopeasti kirjat, koska ihmisiä kerääntyi katselemaan sinne tänne. Pitkätukkainen

miesmyyjä hymyili koko aika, kun Silvia maksoi ostoksia. Tarrasin hänen käsivarteensa lujasti meidän lähtiessä osastolta. Mennessämme liukuportaita alas en katsonut vastaantulijoita. Alhaallta joku nuori nainen osoitti minua sormella kavereilleen. -Voi sentään. Se pelkää meitä, kuulin jonkun tytön sanovan. Ulkona tuuli tuntui nyt ihanan raikkaalta. Ei haitannut yhtään pieni pisarointi. Ruotsalaisen teatterin kahviossa oli onneksi yhtä tylsää kuin aina.-Haluatko sä jotakin Iida? Silvia kysyi.-Tekee hirveesti mieli suklaata.-Meillä olisi tässä tälläistä tosi suklaista kakkua, tarjoilija tyttö sanoi tiskin takana.-Vitsi se näyttaa hyvältä. Säkin näytät hyvältä. Sä oot ihan maitosuklaan värinen. Sut voisi syödä. Eikö hän olekkin kaunis? kysyin Silvialta.-Joo me otetaan yksi suklaakakkunpala ja yksi mansikkakakunpala. Älä välitä Iidasta. Hän on stressaantunut, Silvia puhui tytölle.-Minusta hän on kaunis. Mä tiedän. Mä oon taiteilija, saamari soikoon, sanoin niin kuin Juhavaarilla oli ollut tapana.-Me otetaan vielä kahvit? Silvia kysyi.-Joo. Minusta sä olet hyvän värinen. Sopiva sekoitus. Tommoinen mokkaväri. Pojat on varmaan hulluna sinuun, väitin.-Ne haluaa vaalean sinisilmän, tyttö totesi laittaessaan kakkunpaloja lautasille. -Ne ei ymmärrä, tai sä et tajua. Jos mä olisin mies, niin mä tekisin kaikkeni saadakseni sinut. Mikä sinun nimi on?-Aida, tyttö sanoi puhuen alaspäin.-Aida. Aiku ihana nimi. Jos mun lapsesta tulee tyttö, niin sen nimeksi tulee Aida. Kato. Mulla on täällä Aida tai Simo, sanoin näyttääkseni vatsaani.-Sä olet hassu, Aida kikatti käsi suun edessä.-Sä oot ihana. Ootko sä täällä kesätöissä?-Joo. Pitäisi mennä opiskelemaan. Mä halusin pienenä kahvilanpitäjäksi. Tää oli ainut paikka minkä mä sain.-Haluaisitko harjoittelemaan oikeaan ravintolaan? -Mihin ravintolaan ne minut ottaisivat?-Mun äiskän ravintolaan. Mä olin siellä töissä. Se on semmoinen sekasikiöpaikka. Siellä oppii kaikkea laidasta laitaan. Kaikki raksamiehet ja isännät menisi sekaisin tommosesta tytöstä. Samoin se vakkaritarjoilija Betina, joka on lesbo.-Se on jossain kaukana.-No. Hommataan sulle joku asumus. Kysynks mä?

-Voihan sitä aina kysyä. -Onko sulle numeroo?Aida kirjoitti paperille numeronsa. Kipitin Silvian perässä kantapöytään. Tämä oli ihana paikka. Täällä ei mikään muuttunut ikinä. Muutama päivittely miten hienoa siellä huutokaupassa oli ja sitten jatkettiin muilla jutuilla. Sain taas selata kirjoja naisten juorutessa muista asioista. Välttelin ikkunasta katsomista, ettei jalkakäytävällä kävelijät tunnistaisi minua. Jossain vaiheessa lähdimme takaisin. Taksilla tietenkin.

Kotona erehdyin katsomaan sähköpostiini. Nyt olisi riittänyt kurssitettavia. Samalla lailla Facebookkini oli tukossa. En edes katsonut Twitteriä enkä instraa. Pakkasin tietokoneeni kassiin ja lähdin kotikaupunkiini. Matkalla alkoi tehdä mieli lakuja. Posottelin taas tutun huoltamon pihaan. Nyt pälyilin ettei pahemmin näkynyt ihmisiä. Sisällä menin vaivihkaan kaupan puolelle. Löysin vanhasta muistista lakuhyllylle. -Hei, kassaneiti huikkasi iloisena.Nyökkäsin vastaukseksi. Pakkipaikalle oli tullut kaksi linja-autoa. Vanhempia ihmisiä purkautui autoista. Nyt oli minun auton ympäriltä muutama ihminen. Luulin jonkun kolhineen auoani, kun menin lähemmäksi.-Ka, Iidahan se siinä. Katottiin sinun hienoa autoa, yksi vaareista sanoin. -Mä luullin, että joku on lytännyt sitä, vastasin.-Saatko sinä tytön vai pojan? yksi nainen kysyi joka tuli juuri paikalle.-En mä tiedä.-Jaa. Et ole kysynyt. Onko nimet jo mietitty? sama nainen pommitti.Nyökkäsin ja samalla avasin auton ovea.-Mitkä ne on? nainen jatkoi.-Elähän nyt utele liikaa, yksi miehistä sanoi.-Ne on Simo ja Aida. Mun pitää mennä. Äiti oottaa, sanoin.-Iida ja Aida. Se sointuu hyvin, sen naisen ääni kuului oven raosta. Käynnistin auton ja lähdin. Ne vieraat ihmiset vilkuttivat minulle. En uskaltanut repiä lakupapereita ajaessani. Tullessani äidin ravintolan pihaan minun ei enään tehnyt mieleni lakuja. Halusi kunnon ruokaa. -Hei Iida, äiti totesi työnsä lomasta.Tuntui ihanalta, kun ei ollut täällä mitään ylimääräistä tunnemyrskyä. Äiti laski jotain paperille keskittyneesti. Menin tiskin taakse ja laitoin kädet äidin ympärille.-Äiti, äiti, äiti, minun minun äiti, hoin ääneen.-Mitä sinä nyt haluat?

-Saanks mä tulla tänne töihin?-Et. Sä oot kuuluisa taiteilia. Mä haluan, että sä teet tauluja ja muuta.-Jaa. No saako Aida tulla tänne töihin?-Kuka?-Mä näin tänään sellaisen nätin nuoren naisen, joka haaveilee omasta kahvilasta. -Nopeesti ne haaveet täälä karisee.-Tää on semmoinen suklaanruskee ihana tyttö.-Nää on persuja osa täällä näistä äijistä.-Ne unohtaa sen, kun ne näkee Aidan.-Onko se niinku Halle Berry?-Joo. Tai niinku. En mä tiedä. Se on maitokahvinvärinen ja musta sille vois antaa mahdollisuuden. -Osaako se ruotsia?-Osaa. -No mä soitan sille. Päästä irti ja mene hakemaan ruokaa.Otin ruokaa keittiöstä. Kansien alta löytyi lihapataa ja riisiä. Menin syömään meidän kantapöytään. Pöydällä oli ainakin kaksikymmentä sarjakuvakirjaa odottamassa nimmaria. Jokaiseen oli laitettu keltainen lappu, missä oli ostajan nimi.

Kotona Joonas katseli elokuvaa Mirjamin kanssa. Molemmat tuntuivat iloisita, kun tulin. -Sä olit taas lehdessä etusivulla. Äitillä hirveä homma ostaa kaikki lehdet, Joonas totesi.-Ne sanoi että sä huutokauppasit kaikki hyvään hintaan. Ootko sä nyt rikas? Mirjami kysyi.-No puolet menee varmaan veroihin. Kyllä sillä rahalla tietysti jotain saa, vaikka uuden auton, mietin ääneen. -Etkö sä meille tuonut mitään juhlan kunniaksi. Sä veit äitin syömäänkin, Joonas kiristi.-No en, tai ostin mä ittelleni lakuja matkalla, mutta en mä syönyt niitä. Ne on tuolla autossa.-Mä meen hakeen. Missä avain? Joonas touhotti ja otti avaimet eteisen pöydältä. -Miten kolussa menee Mirjami? kysyin.-Kaverit kiusaa, kun mä leikin Joonaksen kanssa. -Onko se pahakin juttu. Jos sua itkettää iltaisin niin kerro mulle. Mä autan sua. Kiusaako ne Joonasta?-Kai ne kiusaa, mutta se ei välitä mistään. Se sanoo että hänestä tulee huippukokki, jonka pitää kestää arvostelua.

-Jos sua itkettää iltaisin, niin kerro mulle. Mä tiedän mitä se on. Samoin Liisa tietää ja auttaa. Äitille ja isälle voi olla vaikeaa kertoa.-No niin. Nyt on lakuja, Joonas totesi tullessaan sisälle.-Ai niin. Jos äiskä kysyy, niin minä en ole antanut lakuja, sanoin mennessäni huoneeseeni.Avasin huoneessani verhot. Tuntui turhalta tulla tänne. Olin tullut vain tunteakseni olevani turvassa. Mietin mitä pitäisi tehdä tulevaisuudessa. Se Katajanokka tuntui minusta kolkolta paikalta. Kaipasin Saanaa ja hänen mummoasuntoaan. Siellä ei kyllä mahtunut hirveästi maalaamaan. Mietin olinko kiintynyt uuteen vaariini liikaa. En voisi muuttaa kotiinikaan. Äitini kävisi pitemmänpäälle hermoilleni. Voisin ostaa oman asunnon tästä kaupungista. Omaa taloa en pystyisi pitämään yksin kunnossa. Iso asunto olisi kiva, mutta siinä olisi myös iso vastike. Mietin suosioni menevän vielä ohitse. En vastannut televisiohjelmientekijöiden sähköposteihin. En kertonut niistä edes Ninalle, koska en halunnut enään telvisioon. Se peloitti minua. Pyyntöjä tuli joka päivä.

Torkahdin hetkeksi ja puhelin soi. Se jatkoi soimista itseppäisesti. Kömmin sägystä ja kaivoin kassista puhelimen.-Mitä nyt Liisa?-Missä sä olet? Me aloitetaan kohta.-Aloitatte mitä? Missä?-Täällä ravintolassa. Tänään on kirjanjulkkarit. Mähän kysyi sulta eilen.-Mitä? Sä sanoit, että kai me nähdään huomenna. Mä luulin, että sä tuut vaan käymään.-Etsä saanu sitä mun sähköpostia? Mä kutsuin sut tänne.-Voi. Mitä mä nyt teen?-Laitat kengät jalkaan ja tuut tänne. Niin ja otat joonaksen mukaan. Vauhtia.-Mä näytän kauheelta.-Hyvä. Nää onkin mun juhlat. Mä näytän hyvältä. Tule!Olin ihan pökkyrässä kun nousin ylös. Nyt piti toimia nopeasti. Harjasin hiukset nopeasti. -Joonas! Vaihda housut ja paita. Mennään Liisan juhliin! Nopeesti!-En mä haluu sinne! Joonas huusi alakerrasta takaisin.-Kiltti pieni veljeni Joonas. Auta nyt. Mä oon unohtanut tän. Äiti haukkuu mut, vaikersin.-Tuoko sä lakuja ens kerralla? Ai niin Mirjami haluu niitä suklaa suukkoja. -Joo joo. Tuon tuon. Me ollaan jo myöhässä, vaikersin lapsien hihittäessä alhaalla. Samat vaatteet kuin eilen sai nyt kelvata. Nopea huulipunan laitto ja kompurointi alakertaan.

-Joonas! Nyt pitää men...! huutelin ja Joonas seisoi jo oven vieressä virnistämässä puhdas paita päällä. -Kukkasia pitää hakee, Joonas muisti. Kauhealla sählingillä mietimme mistä saisimme kukkasia. Marketti ei käynyt, koska Liisa oli nyt siellä töissä. Joonas muisti kukkakaupan sairaalan vieressä. Se näytti suljetulta, mutta siellä sisällä oli joku. Pysäköin puoliksi jalkakäytävälle ja menin rynkyttämään ovea. Myyjä näytti ensin vihaiselta, sitten hän taisi tunnistaa minut.-Iidahan se siinä. Onko taas joku kriisi? myyjä kysyi ja tunnisti hänet ystäväni Marjon äidiksi.-Juu. Liisa julkasee kirjan ja mä oon unohtanut. Kimppu ihan mitä tahansa heti, sanoin.-Kiitos, Joonas jatkoi kainalossani.-Mä olin just lähdössä. Sain huomiset seppeleet ja muut valmiiksi. Käykö täältä kaapista tämmönen?-Joo. Mitä maksaa?-Ei sulle mitään.-Älä nyt rupee. Mulla on kiire. Mä en halua jäädä velkaa.-Kassa on jo kiinni. Anna jotain. Löysin taskustani komekyppiä. Ojensi ne Marjon äidille.-Ei nää varmaan riitä. -Menne nyt jo. Sä oot myöhässä. -Mä en unohda tätä.-Pitääkö ne pakata?-Ei ehdi. Joonas pitää kiinni. Tästä on viiden minuutin matka. Hei. Kiitos, sanoin ovenraosta.

Minun paikalla näytti nyt olevan Evan hieno Audi. Kipitimme kauempaa sisälle ravintolaan. Kaikkialla istuttiin jo. Kantapöydän päällä oli pino Liisan uusia kirjoja ja Eva esitteli kirjaa. Äiti oli laittanut jakkupuvun päällensä ja puristi minulle päätänsä toruvana huoneen toiselta puolelta. -Aha. Nyt tuli Iidakin Joonaksen kanssa paikalle. He molemmat, tai heidänkaltaiset hahmot ovat tässäkirjassa, niin kuin minunkin hahmo, joka on kiero lesbolakimies, mikä minä tietysti olen, Eva selitti ja laittoi yleisön nauramaan.Liisalla oli nyt päällä samat vaatteet kuin siinä sarjakuvan kannessa jonka olin piirtänyt pari vuotta aikaisemmin. Mustat trikoohousut, vaaleanpunainen tiukka villapusero ja hänen

veljeltä lainattu nahkatakki, missä oli jotain moottoripyöräilijöiden kangasmerkkejä. Eva oli taas teetetyssä jakkupuvussa, joka nyt oli kermanvärinen.Yritin korkokengilläni kopistella huomaamattomasti samaan pöytään Ninan kanssa. Liisa alkoi lukea kirjasta kohtaa, mikä kertoi siitä kun menimme ensimmäistä kertaa ravintolaan yhdessä kahdeksantoistavuotiaina. Kirjassa Liisa kertoi miten minä näytin kauniilta ja olin syvästi rakastunut ensimmäiseen poikaystävääni. Minulla alkoi tulla kyyneleet silmistä. -Mitä sä Iida itket, Eva kysyi Liisan lopetettua lukemisen. -Mä muistan ton ja se oli ihanaa aikaa, vastasin.-Sä siis muistat tämän illan mistä luettiin? Eva kysyi.Nyökyttelin ja näytin varmaan hölmöltä itkemässä. Kaupungin molemmista lehdistä oli ihmisiä. Lisäksi naapurikaupunkien toimittajat oli kutsuttu. Laurakin nousi välillä pöydästä ja otti kuvia sillä isolla kamerallaan. Kohta Aira lauloi jonkun kappaleen ja sitten saatiin punaviiniä ja ties mitä. Kun ihmiset alkoivat syömään ja hälisemään, niin menin Liisan luo kukkapuskan kanssa. Otin Joonaksen tuekseni. -Tässä nämä vaatimattomat kukkaset ja onnittelut minulta ja Joonakselta, sanoin ojetaessani kukat.-Kiitos Iida, Liisa sanoi ja halasi.-Nää ei näytä marketin kukkasilta. Mistä sä nää sait tähän aikaan illasta? äiti kysyi, joka oli tullut viereemme.-Minä kävin noutamassa ne päivällä kukkakaupasta, kun Iida soitti, Joonas sanoi.-Nää kaksi on oikea paha pari, joka pelaa aina yhteen. Aina toinen niistä on pulassa ja toinen pelastaa toisen, äiti sanoi.-Mistä ihmeestä hän puhuu Iida? Joonas kysyi pikkuvanhasti.-En ymmärrä, vastasin nostellen vielä olkapäitäni.Liisa alkoi kikattamaan ja laittoi kasvonsa kukkapuskan taakse. Evaakin tuntui huvittavan. -Tämmöisiä lapsia minulla, äiti totesi ja lähti katsomaan, että tarjoilu pelasi.-Olisit tullut ajoissa. Pidetään kohta tuolla kabinetissa vähän kokousta, Eva totesi.-Mikä nyt on niin tärkeetä? kysyin.-Etkö sä ole lukenut mun posteja? Eva sanoi tiukkana.-Olen.-Ethän ole. Mikset sä avaa sun posteja?-Niitä tulee kolmesataa päivässä. En mä uskalla avata niitä. Se menee taas tukkoon, selitin.-Sunhan piti ostaa toinen kone posteja varten, Eva sanoi.-Ne on kalliita.

-Sä eilen tienasit yli satatonnia rahaa. Sulla on mennyt ihan hyvin rahallisesti koko vuosi.-Piti ostaa parempi kone muuhun, mutta se on jäänyt, kun on ollut tätä hässäkkää, selitin.-No kokoonnutaan kohta, Liisa pelasti.-Onko siinä paljon juttua minusta? kysyin ja näytin kirjaa.-Jotain. Ei hirveesti. Tässä kirjassa sä oot sivuhenkilö, mutta tärkeä sellainen, Liisa selitti.-Sehän on hienoa.-Tosin, kun sä oot nyt kuuluisa, niin tätä myydään sun siivellä kunnolla. Tää on melkein sama kun se sarjakuva, minkä sä teit minusta.-Mä oon Liisa ylpee susta. Sä oot kirjoittanut koko kirjan.Muita ihmisiä tuli pyytämään nimmaria, joten väistin ja menin omaan pöytään istumaan. Oli samallainen olo kuin kouluaikoina. Olin taas ulkona siitä mitä piti tehdä. Piti nyt totella jotain tietokoneviestiä ja muistaa ensin lukea niitä joka päivä. Ei minun aikuisena ihmisenä mielestäni ollut mikään pakko lukea mokomia.

Vihdoin viimein tilaisuus loppui. Eva viittoili minua kabinettiin kokoustamaan. Minulla oli paha aavistus tästä. -Mitä ihmettä? kysyin kun menin kabinettiin.Kaikki taulut oli vaihdettu. Nyt seinillä oli kuvia meistä tytöistä. Yhden täytyi olla ihan uusi, Se oli lähikuva missä lauloin mikrofoniin.-Nämä vaihdetaan aina niihin toisiin. Nää on sarjakuvafaneja varten. Niitä taas huomenna tulee bussillinen, Liisa selitti. -En mä tykkää näistä. Laittais sellaiset näytöt, jotka vois vaihtaa kuvia tilanteen mukaan, mietin ääneen.-Semmoiset taitaa olla tulossa, Nina totesi. -Istukaa nyt alas niin päästään jatkamaan. Mäkin pääsen kotiin katsomaan mun ihania lapsia ja rakasta puolisoani, Eva puhui jo vähän kireällä äänellä.Istuimme ison pöydän toiseen päähän. Liisa tuli viereeni ja Eva vastapäätä. Nina istui Evan viereen. Munulla oli huono aavistus tunnelmasta.-No niin. Aloitetaan. Nyt meidän yhtiöllä menee tosi hyvin. Iidan ansiosta sarjakuvien myynti on kasvanut räjähdysmäisesti. Minä jo kerroin Ninalle ja Liisalle, että olemme saaneet ostotarjouksen meidän yhtiöstä. Minä kun en ole kirjatuottaja vaan lakimies niin tämän firman hoitaminen on ollut vaikeaa, Eva selitti ja ääni tuntui nyt jotenkin kaukaiselta.-Niin mikä se hinta oli? Nina kysyi.-Kolmemiljoonaa kolmesataatuhatta. Ja se tulee vain jos Iida myy oikeudet tähän Pikku Iidan hahmoon, josta on luvattu viisisataa tuhatta, Eva luki paperista.

Sisälläni alkoi myllertämään. En oikein tiennyt paljonko rahaa saisin.-Niin. Minusta tämä on parempi kuin hyvä tarjous, Eva selitti.-Paljonko meidän yhtiö nyt tuottaa? Nina kysyi.-No tänä vuonna on mennyt tosi hyvin. Liikevaihto on ollut yli komesataa tuhatta.-Eikö se ollut neljä sataa? Liisa kysyi.-Joo lähelle neljäsataa, Eva sanoi.-Ja vuosi ei ole vielä lopuillaan, Nina totesi. Katsoin Evan olan yli kehystettyä kuvaa, jossa lauloin mikrofoniin silmät kiinni. Minulla ei ollut enään mitään käsitystä missä mentiin.-Mitä mieltä Iida sä olet tästä? Evan ääni kuului.-Ai mistä? kysyi ja huomasin miten Ninan otsa meni kurttuun hänen vieressä. -Eikö miljoona olisi aika iso raha sinulle? Eva sanoi.-Eikö siitä mene veroo aika paljon? vastasin, kun en muuta keksinyt. -Kyllä tietysti menee, mutta sinähän voit laittaa ne rahat heti muuhun liiketoimintaan ja suunnitella verot uudestaan.-Sittenkö mä lopetan piirtämisen? Mähän olen ihan sijoitus guru, vastasin tylysti.-Ne haluaa tehdä siitä ja näistä muista pelihahmoja, kun nää on niin suosittuja. Näillä kositaan tyttöjä pelimaailmaan, Eva selitti.-Nytkö tää pitää päättää? kysyin.-No koskas sitten? Eva tylytti. -Sun kaverit tarvitsee rahaa. Me muut varmaan halutaan myydä.Muistin yhtäkkiä yhden edellisen keskustelun vuosien takaa, jossa Nina oli sanonut herroilla tulevan kiireen kun piti päättää jostain tärkeästä. Nyt minut oli yhtäkkiä laitettu ystäviäni vastaan. Oli paha olo. Halusin vain ulos huoneesta. En ollut koskaan ollut näin hiljaisessa huoneessa. Ninan Isä hoiti Henryn perunkirjoitusta. Mietin peruuntuisiko sekin, jos nyt en päättäisi tätä.-Mä ajattelin hankkia asunnon, jos tää myydään, Nina sanoi.-Mitä sä ajatteli Liisa hankkia?-Mä ostan kasperille uuden auton. Se aina katsoo sen yhden miehen autoa niin tarkkaan.-Niin, ajattele miten paljon hyvää tästä seuraa sun ystäville. Kyllähän tämä on hyvä diili, Eva sanoi väliin.-Sähän puhut kuin se matkapuhelin myyjä. Eikä se laajakaista toiminut ja sitä piti maksaa kaksi vuotta. Nyt mä oon menettänyt mun ystävät. Sit mä saan ne ehkä takaisin, jos mä laitan nimen paperiin.-Sun äitikin pitäisi tätä hyvänä diilinä, Eva totesi.

-Nyt sä veit mun äidinkin. Kohta vuf, vauva häipyy mahasta, sanoin.-Iida. Ei sun ole pakko suostua mihinkään. Ei mun tarvii mitään ostaa Kasperille, Liisa sanoi yllättäen.-Joo, Nina totesi hiljaa otsa kurtussa. -Tää meni nyt jotenkin väärin. Tämä on ihan hullu tilanne, Nina jatkoi.-Onko teillä varaa hyljätä tämmöiset rahat? Eva kysyi.-Mä haluan ulos täältä. Mua oksettaa, valehtelin että pääsin pois huoneesta. Kävelin ravintolan läpi keittiöön ja otin hanasta vettä lasiin. Huomasin oven olevan auki ulos. Kasper katsoi kysyvästi kun kävelin hänen ohi. Ulkona tarjoilija Betina poltti tupakkaa. Hän oli vaalea näyttävä nainen, johon Nina oli joskus ollut ihastunut. -Ota mut Betina lesborakastajaksi siihen sun mökkiin. Mä lupaan nuolla sua joka päivä, sanoin.-Siinäpä vasta kokousten kokous. Ei tainnut syntyä yksimielisyyttä.-Mä taisin tehdä tyhmyyden, mutta ei mua kaduta yhtään.-Sun päätökset on sun omia. Sä olisit voinut päättää toisin ja halveksia itseäsi.-Tuntuu ihan hirveän yksinäiseltä. Mä taisin pettää mun kaverit.-Mitä sitte olis tapahtunut, jos sä et olisi niin tehnyt?-Siitä mun sarjakuvasta olisi tehty joku peli tyttöjä varten, että pelifirma saa uusia riippuvaisia.-No. Sä teit mielestäsi oikein. Älä enään ikinä mieti sitä. Se on nyt tehty näin, Betina totesi ja laittoi tupakantumpin semmoiseen isoon lasipurkkiin.

Istuin kantapöydässä ja asiat ei tulleet sen kummemmiksi, vaikka kuinka mietin niitä. Kotona livahdin huoneeseeni ja katselin sängyssä kattoa. Kohta oli kirjamessut, mutta enään ei huvittanut mennä sinne. Eva ei varmaan enään järjestäisi haastatteluja yhtä innolla. Kaikki mikä oli ollut ennen jännää ja hauskaa oli hetkessä poispyyhkäisty. Mietin miten tämä vaikuttaisi minun ja Ninan väleihin. Tuskin hän enään niin paljon minua auttaisi. Mietin mitä äiti ajattelisi, kun en ollut ottanut miljoonaa euroa? Ihmettelin, miksi olin joutunut noin vaikeaan tilanteeseen? Miksi moisesta oli ilmoitettu vaan jossain sähköpostissa? Miksi kaikkien piti tulla rikkaiksi? Laitoin kädet vatsani päälle ja suljin silmäni. Toivoin etten näkisi enään yhtään unta. Tämä ei varmaan enään koskaan korjaantuisi. Mieleeni alkoi tulla, minne veisin kirjani seuraavan kerran kustannettavaksi. Pärjäisinkö minä siellä neuvotteluissa, kun Nina ei ehkä tulisi mukaani. Voi olla että töppäsin pahemman kerran. Yöllä uni oli sekavaa ja heräsin monta kertaa.

Aamulla heräsin tavallisen lauvantai aamun ääniin. Äiti käveli käytävällä.-Iida. Nukutko vielä? Hoidatko sä Joonasta, kun me mennään töihin?-Joo, vastasin sängystä.Sain kammettua itseni pesulle ja jonkinlaiset vaatteet päälleni. Joonas katseli televisiosta jotain. -Mä laitan meille puuroa, sanoin.Joonas ei jostain syystä sanonut vastaan mitään. Ulkona näytti harmaalta. Se sopi hyvin mielen laatuni kanssa. Laitoin lautaset pöytään ja istuin pöytään. Joonasta ei tarvinnut käskeä. Hän istui syömään ja otti itse puuroa.-Iida.-Niin mitä?-Oliko teillä eilen kova riita siellä ravintolassa?-En tiedä. Tais olla.-Äiti sanoi että raha tekee ihmiset hulluiksi. -Mistä se tiesi mistä me riideltiin?-Se vaan sanoi kun se Eva lähti niin vihaisena, ettei se sanonut edes näkemiin.-Niin se tekee hulluksi raha, ajattelin ääneen ja mietin miten Henry oli ammuttu sen takia, kun joku oli tarvinnut lisää rahaa. Aloin miettiä mitä vaarini oli mieltä asiasta. Olin tainnut pettää aivan kaikki. En edes itse ymmärtänyt omaa päätöstäni. Oli vain ollut pakko sanoa ei sille hirveelle kiireelle, jolla päätös piti tehdä. Olin huomannut, että aina kun asialla oli kiire niin siinä oli kusetuksen maku. Kaikki me elettiin ihan hyvin. Kellään ei ollut puutetta mistään, mutta minä olin se joka jouduin sanomaan, ettei rahaa tule. Yhtäkkiä ei huvittanut enään piirtääkkään mitään. Halusin mennä kirpputorille. Joonas halusi mukaani. Menimme minun autolla. Pienessä kaupungissa kaikki tunsivat minut. Heti kun oli pysäköinyt auton, niin moikkaajia riitti. Olin ollut huutokaupan jälkeen jokaisessa lehdessä. Varsinkin molemmat paikalliset lehdet olivat kirjoittaneet minusta näyttävästi. Kirpputori oli entisessä autohallissa. Joonas tykkäsi katsella takaseinällä oleviin vitriineihin. Niissä oli arvokkaimmat tavarat. Kirpputorin pitäjä toi ilmeisesti maahan jotain puukkoja, kun niitä oli aivan uusia kaksi vitriinillistä. Joonas kyseli monista tavaroista, mitä ne olivat. Hän ei ollut ennen nähnyt harmooniakaan. Pojan mielestä se oli jännä. Aivan kuin sähköurku, joihin ei tarvinnut sähköä. Ennen olin käynyt täällä katsomassa vanhoja kijoituspöytiä. Olin miettinyt millaisen hankkisin, kun rakentaisimme tulevan mieheni kanssa hienon talon. Nyt tuo haave tuntui typerältä. Olin miettinyt miten olisin kutsunut Liisan perheen kylään ja keittänyt kahvia. Nyt ei Liisa varmaan halunnut nähdä minua. Kiersimme kaikki hyllyt ja emme ostaneet mitään. Vähän

väliä joku kaupunkilainen kyseli kuulumisiani. Jotenkin he taisivat vaistota apean mieleni. Ulkona Joonas muistutti eilisestä lupauksesta. Piti hommata suklaapusuja Mirjamille. Joonas veti minua käden yli kaupan suuntaan. -Jos ajetaan sinne S-markettiin, yritin.-Ei siellä varmaan ole niitä. Ja Liiterissä ei ainakaan ole.-Jos mä ostan kiskalta.-Se on täynnä postipaketinlähettäjia. Sä lupasit Iida, Joonas marisi ja veti minua kauppaan päin.Harmitti koko kauppa, kun Liisa oli siellä varmaan töissä. Menimme liukuovista ja pälyilin kassojen suuntaan. Liisaa ei onneksi näkynyt kassalla. Karkkihyllyt oli ihan lähellä ja Lattian keskellä oli tarjoussuklaat. Siinä kasassa oli onnekseni niitä suklaasuukkojakin. Otimme niitä kaksi pientä laatikkoa ja pussillisen lakuja. Kassoilla oli pieniä jonoja. Valitsin yhden ja se oli väärä. Juuri ennen minun vuoroa Liisa tuli jostain ja päästi kassalla olleen vanhemman naisen tauolle. -Moi, Liisa sanoi ihmetyksekseni iloisena.-Hei, vastasin nolona.-Aha suukkoja joku saa tänään, Liisa sanoi laittaessan hihnan käyntiin.-Tosi nolo juttu se eilinen, sanoin katsellen nöyränä.-Kuule Iida. Sun ei tarvitse pyytää anteeksi. Me puhuttiin Ninan kanssa, miten sä oot tuottanut firmalle voittoa yksin jo kolme vuotta. Mä sain siitä viimevuonnakin rahaa tekemättä mitään. Mä tuen sua täysin, päätit sä mitä tahansa. -Se oli vaan niin nolo juttu. Ninakin oli erimieltä.-Mutta lopuksi oli samaa mieltä. Se sanoi jo viime vuonna, että olisi parempi myydä koko firma ja Iidalle tehdä oma, kun me saadaan sulta ihan turhaan voittoa. Se oli huono juttu, että sut käännettiin meitä vastaan, jos sä et halua myydä. Nina ei ole sulle vihainen. Kaksitoista kolmekymmentä. Onko tasarahaa?-Tossa. Kiitos Liisa. Mulla oli koko yön paha olo.-Ihan turhaan. Mulla on töitä. Moi, Liisa sanoi ja sai minut hymyyn. Autolle kävellessä tuntui kuin olisin leijunut ilmassa. Olin luullut, että en näkisi Liisaa enään ikinä.

Sunnuntaihin herääminen oli jo helpompaa. Ei enään syyllisyyden tuntoa niin paljon. Ulkona oli kylmä, joten vietin aikaa sisällä piirtämässä. Hahmoni pääsi taas kuvaan. Liisa oli kirja kädessä Evan vieressä salamavalojen loisteessa. Hahmoni oli nurkassa ja osoitti sormella. ”Kerrankin minä olen sivuosassa.” luki puhekuplassa. Seuraavaas kuvassa olin

neuvottelussa. Pöydän yläpolella oli euron ja punnan merkkejä ja aikenlaisia numeroita. Seuraavassa kuvassa Evannäköinen nainen kysyy: ”Mitä mieltä olet Iida?” ”HÄH!?” vastaa hahmoni seuraavassa kuvassa tyhmänä katosoen ulos kuvasta. Sitten oli vielä kuva missä kättelin ihmisiä hymyillen. Takan näkyy Liisa ja Eva. Tilaisuus on selvästi kuvassa vapautuneempi ja ihmisiä on siellä täällä. ”Onko ollut ihana raskausaika?” Liisan äidin näköinen nainen kysyy ensimmäisessä kuvassa kätellessään hamoani. ”Aivan ihanaa. Kusella käyn enään kymmenen minuutin välein ja lakut loppuu aina puolilta öin.” hahmoni vastaa hymyillen suu korviin asti, vatkaten hurjasti naisen kättä. Viellä piirsin kuvan missa hahmoni pitää vatsaa sivuttain ja hänestä jää varjo seinälle. Ensimmäisessä kuvassa hahmo pitää vatsaansa ja katsoo varjoa. Toisessa hahmo on kääntynyt katsomaan katsojaa kohti. ”Tiedän. Kaikki muutki raskaanan olevat otattaa tämmöisen kuvan.” sanoo hahmoni katsojalle. Kuvat on isoja ja niinhin meni yllättävän kauan aikaa. Äiti soitti jossain vaiheessa ja käski meidät Joonaksen kanssa ruokittaviksi.

Kun tulimme ravintolan pihaan, niin huomasin siinä turistibussin. Sisällä oli jono ihmisiä pyytämässä nimikirjoituksia kantapöydässä, missä Nina ja Liisa istui. Laura Näpsi heistä kuvia. Turistit näyttivät japanilaisilta.-Ida! Kisu huusi seisten Liisan vieressä sohvalla ja osoitti minua sormellaan.Kaikki turistit kääntyivät katsomaan minua ja taputtivat. Laitoin kädet sivuilleni ja kumarsin vähän. Turistit ilahtuivat ja kumartelivat takaisin. Änkesin pöytään kirjoittamaan nimmareita kovasti. Minusta otettiin ainakin miljoona kuvaa ja äiti myi postikortteja, sekä sarjakuvia nimmareita varten. Tulkki sai tehdä tosissaan töitä kääntäessään kaikkien puheet. Ruokailijoille oli varattu viereiset pöydät. Ari ja Kasper saivat pistää parastaan tekemällä neljäkymmentä annosta. Saimme kaikki istumaan viimein. Kaikki halusivat vielä minun kanssa yksityiskuvaan. Tulkilla oli joku järjestely millä hän sai aina yhden henkilö kuvaan minun kanssa. Yritin saada Liisaa ja Ninaa yksityiskuviin, mutta he vain halusivat istua taustalla. Vihdoin ja viimein saime bussin lähtemään ja pääsin itse syömään. Äiti oli mielissään, kun oli saanut turistiryhmän hoidettua ja myytyä sille postikortteja ja muuta sälää. -Sä näytät ihan siltä kuin sä olisit piirtänyt koko aamun, Liisa sanoi.-No, kyllä mä jotain piirsin, totesin.-Iida sun täytyy ulkoilla ja syödä hyvin. Ihan sun lapsen takia, Nina totesi.-Joo heti se vähän jäi, kun Henry kuoli. Sen kanssa mä kävin salilla ja ajettiin pyörällä. Yksin on kurja mennä mihinkään. Kaupungissa ei nyt ole tullut mentyä mihinkään, selittelin ja aloin muistella, miten Henry vei minut veneellä saareen tai aikaisemmin Nuuksioon

kävelemään. -Tiedättekste, että mä en halunnut myydä sitä firmaan sen takia, kun mä halusin, että me yhdessä hoidetaan sitä?-Mutta kahdeksankymmentä prosenttia kaikista tuloista tänä vuonna on sun hankkimia. Me saadaan ihan turhaa voittoa, Nina selitti.-Mutta te ootte mun kavereita. Mä pelkään ettei me enään nähdä, jos kaikki vaihdetaan rahaan. -Sä olet Iida hyvin yksinäinen. Entäs se asunto mitä sä säästit? Etkö sä tarvii siihen rahaa? Liisa kysyi.-En mä enään tarvii sitä asuntoa, kun mä olen yksin. Mä saan asua siinä missä mä nyt asun, niin kauan, kun Bo elää ja hän näyttää ihan terveeltä. -Mä nyt ajattelin ettei se firma tuota mulle ikinä niin paljon kun siitä olisi saanut kerralla. Se tuntuu myös moraalittomalta ottaa osinkoja, joita vaan sinä olet tuottanut, Nina ajatteli ääneen.-Se vaan tuntui oikealta ajatukselta. Voi olla että mä tein virheen, mietin.-Sä teit sen mikä susta tuntui hyvältä. Ei me nälkään kuolla. Älä enään mieti sitä turhaan, Liisa neuvoi. -Tänään kun kirjoitettiin tässä nimmareita, niin tuli mieleen se kun me julkaistiin eka sarjakuva kakstoistavuotiaina. Sitten me kirjoitettiin nimmareita ihan onnessamme, kerroin Liisalle ja Ninalle.-Onhan se tavallaan kivaa, mut mä ainakin haluan tehdä muita juttuja. Iida et sä meitä menetä, vaikka se firma myytäisiin, Nina totesi.-Mä vaan kaipaan sitä turvallista oloa, mikä silloin oli.

Lähdin Helsinkiin vasta maanantai aamuna. Oli haikea olo, kun harmaassa syksyssä ajelin tylsällä moottoritiellä eteenpäin. Yhdeksän aikoihin alkoi puhelimeni soimaan. Ensin taidekoulusta tuttu opettaja kysyi pääsisinko tuuraamaan seuraavalla viikolla. Lupasin mennä. Ei mennyt kauaa, kun Julia soitti ja kutsui käymään. Pyysin heidät kahville luokseni ja käskin ottamaan Lailan ja Veeran miehineen. Alkoi kiivas miettiminen mitä pullaa tarjoaisin. Päätin käydä sen leipomon kautta, missä kävimme silloin Silvian kanssa ostamassa niitä munkkeja. En ehtinyt kauaa miettiä, kun yksi rouvakerholaisista soitti ja pyysi kokoontumiseen sinne Munkkiniemeen. Lupasin tulla mieluusti. Eva soitti vielä, ennen kuin pääsin kehäkolmosen ohi. Minua ei huvittanut vastata, koska hän oli viimeksi näyttänyt niin kireältä. Huokasin kuitenkin syvään ja laitoin puhelimen päälle.-Halooo, huusin handsfreehen, kun ei kuulunut mitään.

-Hei. Vastasithan sä sittenkin. Mä oon yrittänyt sulle soittaa koko aamun, mutta sä oot aina varattu, vai onko tää rikki?-On mulle tullut tässä jo kolme puhelua, vastasin ja mietin, että Eva kuullosti enemmän iloiselta, kuin vihaiselta.-Joo. Tää koko viikoloppu ja varsinkin tää aamu on ollut hullumyllyä. Ensin anteeksi, että olin viimeksi tyly.-No ei se mitään, vastasin ja meinasin sanoa miettiväni sitä firman myyntiä uudelleen.-Sä kuule Iida olet nero, kun et myyny sitä firmaa, Eva sanoi ennen kuin ehdin sanoa asiani loppuun.-Aha, totesin ja odotin seuraavaa lausetta.-Se firma nosti heti tarjoustaan, kun imoitin sinne, että no deal. Mutta, Eva jatkoi ja korotti ääntään, mikä teki tauon tärkeämmän tutuiseksi. -Tulin sanoneeksi yhdelle tutulle tästä ja hän totesi, että heidänkin firma oli suunnitellut tämän ostoa. Ne oli pitäneet kokousta viikonloppuna. Voitsä kuvitella? ja ne tekee kanssa tarjousta. Niin että tästä tulee jännää.-Okei?-Niin. Tota jos sä et halua myydä sitä hahmoa tai firmaa ollenkaan, mutta kuuntelisit kuitenkin näitä tarjouksia kun ne tehdään. Pillis, Eva aneli kuin teinityttö.-Kyllä mä juttelin tyttöjen kanssa ja mä voisin sen myydäkin. Mulla vaan tuli semmoinen tyhjä tunne, että mä jään yksin ja en mä voi enään edes piirtää sitä hahmoa tai mua määrätään tekeen jotain tyhmää.-Joo. Se oli mun vika kun mä menin sokeaksi pikkurahoista. Mun täytyy soittaa sille Ninalle ja miettiä sen kanssa yhdessä miten me saadaan puristettua sulle kunnon sopimus.-Katotaan. Älä rupee häsläämään.-En, Eva jo sanoi nauramalla -Miten sun vauva muuten voi?-Hyvin. Pitää taas kohta käydä neuvolassa.-Hyvä. Ei mulla muuta. Mä alan soittaa sille Ninalle. Hei.En ehtinyt sanoa edes heitä, kun hän oli jo sulkenut puhelimen.

Muistelin missä leipomo oli. Ajoin siihen kaupungin osaan ja ajelin katuja ristiin rastiin. Olin ylpeä itsestäni, kun löysin sen kysymättä keneltään. Ostin lenkipullaa, leivän ja pipareita. Löysin helposti jo takaisin. Olin ylpeä itsestäni, kun löysin Helsingissä jo joka paikkaan. Ajoin autoni parkkihalliin ja raahasin kassit ja ostokset sisälle. Tajusin kahvin olevan vähissä. Yleensä toin äitin kahvilasta ison pakkauksen, mutta nyt olin sen unohtanut. Täytyi käväistä lähikaupassa. Tietenkin Maisan piti olla vuorossa. Ostin taas kaikkea tarpeellista.

-Hei Iida. Sä oot taas lehdessä, Maisa aloitti.-Siis mitä? kysyin hölmönä ja ihmettelin mitä nyt olin tehnyt.-Tossa Iltalehdessä kannessa toi pieni otsikko.Liisan kirjassa kerrotaan millainen Iida oli nuorena, luki otsikossa. Vieressä oli pieni kuva minusta ja Liisasta kirjanjulkkareilla.-Liisan kirja kertoo Liisasta. Toi on ihan tyhmä, tuli suustani. -Ai jaa. No sinulla myydään tota lehteä semmoisille faneille, kuin minun Hermanni. Ja sitte kun se lukee sen kirjan, niin se pettyy. Mut lehti on silloin jo myyty.-Se on ihan hyvä kirja, mutta ei se minusta kerro. Säälittää se Liisa.-Mutta, jos kirjoja myydään, niin sittenhän se saa palkkaa.-Olisi se saanut olla tunnettu ihan itsenäänkin, tuumasin ja pakkasin tavaroita kassiin. Harmitti kotiinkävellessä jo koko kuuluisuus. Liisa ei saanut ansaitsemaansa kuuluisuutta. Jos kirja myisi, niin se myisi vain sen takia, että minä olin siinä.

Kaikki muut Henryn perheestä olivat ihanan varautuneita, paitsi Laila. Hän halasi pitkään eteisessä. Pyysin laittamaan takit naulakkoon. Silvia oli tuonut minulle lisää henkareita viimekerrasta. Istutin kaikki ruokapöydän ääreen.-Mä haluan istua Iidan vieressä, Laila sanoi kuin pikkutyttö.-Mulle on sama missä mä istun, sanoin kaataessani kahvia. -Mulla on Iida ollut sua hirveä ikävä. Mulla on Henryäkin ikävä. Mä välillä mietin miten sä voit, Laila sanoi.Muut perheestä tuntuivat vaivautuneilta.-Sä Laila näytät väsyneeltä. Mä oon voinut ihan hyvin. Mun on pakko ajatella huomista ja mun lasta, sanoin.-Niin munkin pitäisi ajatella. Ja niin mä yritän tehdäkin. Tiätkö että nää mun tytöt on molemmat raskaana. Ajattele insinöörejä ja raskaana. Hyvä kun näytit mallia. -Onneksi olkoon molemmille, sanoin Veeralle ja Julialle.Veera ja Julia molemmat kiittivät. -Kohta mulla on vauvoja jokapuolella. Mä oon odottanut tätä kauan. On se hyvä että sä seurustelit sen Henryn kanssa. Hyvä että jää jotain siitä jäljelle, Laila huokaili.-Äiti, Veera sanoi kuin muistutaakseen jostain. -Äiti on ollut hiukka masentunut, Julia kertoi. -No mitä näistä, Laila huokasi.-Hei. Nyt kun te oottee siinä niin ottaisitteko te minusta ja Lailasta kuvan? Vaikka kännykällä, kyselin.

Veeran miehellä Jamilla oli kännykkä ensin esillä. -No ollaan nyt sitä tässä, Laila totesi.-Ei kun mä haluan halauskuvan, sanoin ja siirsin tuolini viereen. -Näin. Nyt otat kuvan, sanoin kun poskeni oli lailan poskessa kiinni. Jami otti useamman kuvan. Nousin ylös ja halasin Lailaa takaapäin. -Kohta sä saat huokailla toisille asioille, kun sulla on aina jotkut vaipat vaihdettavina, sanoin.-Kohta mäkin saan mennä mummon viereen nukkumaan, appiukko sanoi.-Nimen omaan, Julia totesi.

Kyllä sä osaat. Laila oli eilen niin hyvällä mielellä, kun lähdettiin, appiukko kirjoitti tekstarissa seuraavana päivänä. Asia sai hyvälle mielelle. Yritin olla kuin en olisikaan, mutta piirrustuslauta huusi luokseen. Tyhjä paperi tuli laitettua esille, mutta mitään siihen ei ilmestynyt. Kynä oli kädessä pitkään ennen kuin sain pisteen paperille. Pian paperille tuli hahmoni, joka näytti nuoremmalta. Se istui pulpetissa koulussa. Nyt se sama sadistinainen seisoi vieressä ja oli enemmän opettajani näköinen. ”Sinusta ei koskaan tule piirtäjää.” oli tuon opettajan puhekuplassa. Seuraavassa kuvassa äitini oli supernaisen vaatteissa ja roikotti nyt barbinukenkokoista opettajaa toisellakädellä niskasta. ”Jatka sinä Iida piirtämistä ja unohdä nämä pikkusielut.” äitin puhekuplassa luki. Piirsin uuden kuvan missä istuin vielä pulpetissa. Nyt meidän luokan tytöt näyttivät kieltä ja heittelivät paperitolloilla. Seuraavassa kuvassa Nina potkaisi nyrpistelijöiden suuntaan paljaalla jalalla karatepuku päällä. Tyttöjoukko värisi peloissaan seinän vieressä. ”Pienemmän kimppuun on helppo hyökätä. Mulle ei käy kukaan huutelemaan.” Viimeisessä kuvassa oli paksut pyöreät rillit omaava mies, jolla oli laskin kädessä, mistä tuli nauhaa. Hahmoni katsoi silmät ammollaan hänen takanaan. Miehellä luki takin rintamuksesssa: Prosentti Dosentti. ”Moni luulee oman arvonsa nousevan kiusatessaan muita. Näin ei kuitenkaan valitettavasti käy, joten kiusaaminen on turhaa.” luki puhekuplassa. Puhelin keskeytti työni. Eva näkyi soittavan.-Iida taas täällä, vastasin.-No hei. Tässä väliaikatiedotteita. Ulkolainen firma nosti tarjoustaan. Nyt hinta on jo neljä miljoonaa. Ja siitä sun hahmon oikeuksista neuvotellaan vielä. Sitten me juteltiin sen kotimaisen pelifirman kanssa. Ne lupasi, että saisit nähdä sen pelin prototyypin. Sieltä soitti joku nuori nainen, joka väitti tuntevansa sinut. Tämmöinen kun Sini Hämäläinen. Tunnetko?-Ei nyt sano nimi mitään, vastasin.-Hän sanoi opiskelevansa lakia ja piirtäneensä myös paljon.

-Joo tunnen mä sen. Se tuli samalla bussilla, kun mun auto oli korjaamolla. Onko se pelifirmassa töissä?-Joo. Sen poikaystävä on siellä ja Sini oli tyrmännyt poikien tekemän pelin. Hän oli suunnitellut uuden joka nyt olisi näytteillä. Siinä ei kuulemma lyödä eikä ammuta ollenkaan. Ne odottavat peliltä paljon ja haluaisivat, että sä katsoisit sitä pian.-Ens viikolla pitää mennä opettamaan.-Mennään huomenna niin niillä tulee kiire. Mä sovin ajan ja laitan sulle tekstarin.-Mitä ne maksaa siitä?-Kysytään.

Aamulla olin keksinyt uuden konstin. Katsoin netistä iltapäivälehtien otsikot. Uskomatonta oli, että olin taas uutisissa. Iida kampanjoi koulukiusaamista vastaan, luki otsikoissa. Olin laittanut eiliset kuvat facebookkiin ja joku toimittaja oli ne sieltä löytänyt ja tehnyt jutun. Mukaan oli laitettu tekstiä ja sanomisiani aikaisemmin. Jutussa mietittiin, mitä minut haukkunut opettajani miettisi, kun olin edellisellä viikolla tehnyt yli sadantonnin tilin ja hyväntekeväisyyteenkin oli rahaa kertynyt lähes kuusikymmentätuhatta. Lisänä oli vielä lainaus Liisan kirjasta, missä kerrottiin koulun tyttöjen olleen minulle mustasukkaisia, kun oli poikien mielestä ollut niin ihana. Harmitti koko pirun facebook. Nyt en saanut mitään kuvista, jotka julkaistiin lehdessä. Päätin, että tänään en menisi kauppaan. Vähän asiaa ajateltuani toivoin, että se juttu auttaisi jotain pientä ihmistä. Toivoin, että joku edes miettisi sekunnin asiaa. Ajattelin hetken mitä se opettajani miettisi asiasta. En kyllä odottanut, että hän ymmärtäisi miltä tuntui olla niin haukuttu. Kai hän jossain haukkuisi minua uusille oppilailleen ja tutuilleen. Ei mennyt montaa tuntia heräämisestä, kun puhelin soi. Luulin että se on Eva, mutta se olikin tuntematon numero.-No täällä on Cristina Rusenblad päivää.-No hei.-Soitin nyt kertoakseni, että mä jouduin ottamaan yhteyttä sinne Mikaelan kouluun. -Hyvä juttu.-No en tiedä. Se tyttö alkoi nähdä painajaisia. Mä pistin ne opettajat koville siellä. Mä näin tänään sun sarjikset lehdessä ja muistin mitä siitä puhuttiin. Mä näin sen ohjelmankin missä se toimittaja oli ilkeä sulle. Ei sun tarvittse mihinkään jutun tekoon suostua. Nyt mä vasta ymmärrän mistä sä puhuit.-Voidaan me tehdä se juttukin, jos sulla on aiheet vähissä.-Sä saat sen lukea ennen kun se menee painoon. Voitaisiin laittaa nää kuvat kiusaamisesta, tai sitten tehdään se juttu ihan muusta.

-Tänään on muuta, mutta voitais nähdä huomenna. -Mä soitan tähän samaan aikaan. kiitos sulle vielä, että sä huomioit sitä mun Mikaelaa.-Toivottavasti se auttoi se sun puutuminen. -Ne lyö kannat yhteen kun mä soitan sinne. Kyllä mä nyt seuraan sitä hommaa. Sä olit oikeessa siitä kateudestakin. Se Mikaela sai pojat ihan hiljaiseksi, kun käytiin eilen kioskilla. En olisi uskonut.-Suurin osa sen ikäisistä pojista ei vielä tyttöjä mieti. Siinä on joku semmoinen yhdistelmä, mitä me ei ymmärretä ja se vähän ujo katse on vielä viimeinen silaus.-Joo. Mitä enemmän kiusataan, niin sitä ujompi siitä tulee ja sitä enemmän pojat tykkää.-Soita huomenna, sanoin ja suljin puhelimen.

Eva tuli hakemaan sillä hienolla Audilla. Menimme jonnekkin Lauttasaareen. Parkkipaikkaa ei meinannut löytyä mistään. Talo näytti joltain teollisuuslaitokselta. Aulassa oli mukavannäköinen nainen virkableiseri päällä. Saimme jotkut kortit kaulaan. Alassa oli hieno parketti ja hissi näytti uudelta ja metalliselta. Viidennessä kerroksessa oli toinen tiski, jonka takana oli joku nainen. Tällä oli ihan omat vaatteet. Aulassa oli pahvisia mainoksia peleistä. Niissä oli avaruusmiehiä tai sotilaita. Takana näkyi iso huone, missä oli tietokonepöytiä ja niiden ääressä tuijottavia ihmisiä. Ahdisti ajatella koko päivän johonkin ruutuun tuijottamista. Nainen soitti tiskiltä jonnekkin ja kohta meitä tuli kättelemään joku rennon näköinen kolmevitonen mies. Mies oli aika pitkä ja hoikka. Hänellä oli punaiset farmarit ja sänkiparta. Samoin hänellä oli kangaskengät ja paksusankaiset mustat lasit. Hän näytti enemmän kuin työskentelevän tietokoneiden kanssa. -Mä olen Jari Kangas päivää, Mies sanoi.-Iida-Sä näytät lyhyemmältä, kuin mä luulin, Jari sanoi.-Sä näytät just siltä miltä nörtit näyttää. Lippalakki ja kaikki, kuittasin.Jarin otsa meni kurttuun. -Mennään katsomaan tuonne kehitysyksikköön sitä meidän mallia, Jari sanoi ja lampsi meidän edellä ison huoneen poikki.Perillä huoneeseen piti Jarin laittaa käsi semmoiselle levylle, että ovi aukesi. Huoneessa oli useita näppäimistöjä ja näyttöjä. Joka näytössä oli numerosarjoja. Yhdellä seinällä oli iso näyttö missä oli minun hahmoa muistuttava kuva. -Tässä meillä on valmisteilla tämä pelimalli. Tossa koodataan eri liikkeitä ja isolla näytöllä meidän matti yrittää parantaa grafiikkaa, eli tehdä hamosta paremman näköistä. Tossa

parannellaan käsiä ja laitetaan, että ne eri asennoissa näyttää samalta kuin sarjakuvissa, Jari selitti.-Entäs se itse peli? Eva kysyi.-Joo. Me ollaan laitettu tähän erillaisia ympäristöjä, missä hahmo toimii ja tekee asioita. -Ei kai tää ammu ketään? kysyin.-Ei aseella. tällä on semmoinen telepatia säde, mitä käytetään vaan joskus.Minua alkoi jo harmittamaan koko juttu. Lasersäde, voi perkele, ajattelin heti.-Iida ei näytä pitävän lasersäteesta, sanoi se punatukkainen tyttö seinänvierestä.Se oli sama nainen kun oli istunut siellä bussissa vieressäni ja nyt hän istui tuolilla kädet puuhkassa vihaisen näköisenä.-Me ollaan tehty tälläisiä pelejä paljon ja ne on myyneet hyvin ympäri maailmaa.-Lyökö tää kanssa jotain? kysyin vuorollani.-Joo välillä, mutta tässä saa pisteitä enemmän jos välttää lyömistä, Jari selitti.-Mä halusin ihan toisenlaisen. Ainoo mikä mun ehdotuksesta otettiin oli toi hahmo ja ehkä hymyily ja vaatetus. Tää on ihan paska, se tyttö jonka nimi oli Sini sanoi.-Mitä sä olisit tähän laittanut? Kysyin.-Sellaisen missä hahmo halaa vauvoja ja koiria. Juttelee mummoille...,Sini selitti-No tää pelastaa vauvoja ja mummoja, Jari selitti.-Joo lasersäteellä. Älä keskeytä. Mun hahmo tekisi ruokaa ja laulaisi karaokea, Sini selitti.-Joo. Puuroo vois kanssa keittää, mietin.-Tuleeko tää kännyköihin? Eva kysyi.-Aluksi vain tommoisena tietokonepelinä, Jari sanoi.-Ei. Kun pitää saada tablettiin ja puhelimeen. Ei lyömisiä. Ei varsinkaan laaseria ja ehdottomasti ruuanlaittoa, shoppailua ja ystäviä ja halaamista, mietin.-Kuka semmoisia pelejä pelaa? Ei kukaan?Jari väitti.-Ei Iidan tarvitse antaa lupaa hahmon käyttöön, jos se tekee jotain mistä hän ei pidä, Eva totesi.-Joo. Voitte lopettaa nää hommat, sanoin.-Mä sanoin tästä, mutta et sä kuuntele, Sini marmatti.-Jos tämä tai vähänkin tämän tapainen hahmo esiintyy teidän peleissä, niin me ajetaan tämä oikeuteen. Varsinkin amerikassa oikeuteen joutuminen peruuttaa teidän matkustamisen sinne, Eva lateli.-Me maksetaan hyvin tästä. Saat neljäsataatuhatta oikeuksista, Jari selitti iloisella äänellä.-Meille on toinen firma luvannut viisataatuhatta ja ne oli viimeksi valmiita nostamaan tarjousta, Eva sanoi.

-Joo. Eikä tää anna mitään tytöille muista kuvista. Lähetään täältä, sanoin.-Kuulittekste? Teidän projekti on peruutettu, Sini kailotti muille nörteille.-Neuvotellaan vielä. Mä hoidan meidän firman lakimiehen neuvottelemaan teidän kanssa, Jari selitti.-Näyttää olevan tämä niin kaukana Iidan ajatuksista, että me mennään kotiin. Ja mä se mitä mä sanoin hahmon oikeuksista pätee vieläkin, Eva totesi.-Ette nyt mene. Mä en päästä teitä sähkölukosta. Neuvoitellaan vielä, Jari yritti.-Me soitamme poliisin, Eva uhkasi.-Mä soitan sisäministerille. Täällä on erikoisjoukot hetkessä, vastasin.-Täällä ei toimi puhelin. Tää on eristetty tila, Jari totesi.-Jartsa. Älä puhu edes tolla lailla. Anna se avain heti, Sini totesi.-Me voidaan maksaa tästä tuplasti enemmän, tai triplasti neuvotellaan, Jari sanoi.-Lähe Sini meidän kanssa. Keksitään uusia juttuja, sanoin.-Tänne se saatanan avain ja heti. Haluako sä päätyä poliisivankilaan idiootti? Sini tivasi ja repi avaimen Jarin kädestä.-Tää toisi teille kunnolla rahaa. Ettekö te ymmärrä, Jari kailotti perään. Marssimme ison huoneen läpi aulan tiskille, eikä kukaan edes vilkaissut meitä. Sini otti takkinsa jostain tuolilta ja tuli Aulaan meidän perässä.-Mä ajattelin semmoista missä hahmo tekisi ruokaa ja sitten sä niinku paistaisit pihviä tai lättyä, sit siinä olis niinku aika, kun sä kääntäisit sen. Jos se tulis liian aikaisin, niin se jäis raaksi, Sini selitti.-Niin ja siinä pitäisi kuulua sirinät, tirinät ja kaikki. Ja munakasta pitäisi hämmentää kahdeksikkoa, jatkoin.-Vaihtaisitko vauvan vaipatkin tolla? Eva kysyi leikillään.-Ei paha ajatus. Japanilaiset voisi tykätä semmoisestä, missä opetetaa tollaista, mietin ääneen.Aulassa se tiskintakanainen hymyili meille, kun menimme ohi.-Mä ajattelin kanssa, että halaamisesta ei sais pisteitä, vaan se tulis jotenkin muuten. Siihen tulisi joku väri tai muu millä voisi näyttää osaavansa peliä, Sini jatkoi hissin edessä.Hissin ovet aukesivat ja sisällä oli kolmevitonen hoikka mies, jonka harmaa puku näytti teetetyltä. -Aha. Anteeksi mä olen vähä myöhässä. Mä olen tämän firman myyntipäälikkö Pontus Ronka. Oletteko saaneet jo kahvia tai muuta? mies kysyi ja ojensi kättänsä Evalle.-Me ollaan saatu tarpeeksemme, Eva totesi ja laittoi kätensä selkänsä taakse.

-Maria? Etkai sinä päästänyt niitä peräkopin nörttejä juttelemaan oikeitten ihmisten kanssa? mies kysyi siltä tiskintakana olevalta tytöltä. -Hei älkää menkö. Jutellaan kahvin tai ruuan ääressä paremmin, mies jatkoi kun me jo käännyimme hississä odottamaan ovien sulkeutumista.-Me aloitetaan puhtaalta pöydältä, Eva sanoi ja painoi ovensukemisnappia.-Voiskohan tehdä semmoisen, missä tää tarjoilisi äidin ravintolassa ja flirttailisi rekkakuskeille? mietin ääneen.-Joo ja se vois valita huulipunaa ja kynslakkaa, ihan niin kuin sinä teit silloin. Mä aina ihailin sun värisilmää, Sini vastasi.-Toi tytöt kuullostaa tosi hyvältä. Miten se saataisiin peliksi ja kuka sen ostaisi? Eva kysyi.-Mä soitan Ninalle. Se kertoi sen Antin kerran myyneen Aplelle jonkun sovellutuksen. Vietsä meidät mun luo Eva? Kirjataan kaikki ylös ja kysytään siltä Antilta. Siihen ruuanlaittoon voisi lisätä reseptejä. Vaikka ruismarjapuuroa, mitä tekee nyt mieli, ajattelin ääneen. -Joo niitä eri ruokia vois opetella tekemään sillä pelillä, niin osais sitten tehdä niitä myöhemmin oikeesti, Sini oli heti mukana. -Mä jatkan nevotteluja muitten kanssa ja ilmoitan sulle. Mä en vielä puhu teidän uudesta jutusta, ennenkuin te kirjaatte sen ylös, Eva sanoi kun menimme autoon.-Ampuva laserpää. Kaikkea sitä kuuleekin, mietin ääneen ja sain Sinin nauramaan.

Kotona aloin vispaamaan marjauuroa. Sini kirjoitti ylös ideoita joita heittelimme. Piti koko ajan keksiä yksityiskohtia lisää. Ruuan tekemisessä piti hella laittaa päälle ja oikeaan lämpötilaan. Keksimme myös että hella pitäisi sammuttaa. Jos pelaamisen lopettaisi niin hella ilmoittaisi kuitenkin jääneen päälle parin minuutin päästä. Hahmoni sanoisi minun äänellä asiasta. Söimme puuroa välillä ja taas jatkoimme mietintää. Keksimme karaoke pelin, missä piti laulaa lauluni oikein. Ajattelimme sen olevan huisin vaikea ulkomaalaisille. Tarvitsisimme Airan neuvoja, jotta saisimme musiikit oikein. Samoin halusin että Aira tekisi peleihin musiikit jollain muulla kuin tietokoneella. Teimme luonnoksen tarjoilija peliin. Siinä paikka olisi äitini ravintola. Pöytä pitäisi kattaa oikein, muuten äiti motkottaisi asiasta. olisi helppoja ja vaikeita asiakkaita. Sitten olisi vielä juhlatilaisuudet, joissa olisi joku vegaani, joka pitäisi tunnistaa. Sini keksi ainonan pelin mistä tulisi pisteitä. Siinä hahmoni kulkisi kotikaupungissani ja halaisi kaikkia mahdollisia ihmisiä. Olisi kuulemma eri gategoria ihmisiä joista saisi eri määrän pisteitä. Tutuista saisi enemmän ja ystävistäni ja äidistä megapaljon. Jokaisesta jotain ja koiristakin muutaman pisteen. Olin kuulemma

halaajaihmisiä. Ilta oli jo pitkällä, kun soitin Ninalle. Pelkäsin, että hän nauraa ideoillemme. Nina suhtautui asiallisesti.-Meneehän ne ainakin suomessa kaupaksi, kun ne on sun tekemiä, Nina totesi.-Mä ajattelin, että me saadaan taas rahaa firmalle, vastasin.-Ei Iida. Tän hahmon oikeudet on yksin sun. Sinä ja se sun uusi kaveri saatte rahaa siitä pelihommasta, jos sitä tulee.-Mutta autathan sä mua? Oothan säkin mukana? Tarviithan säkin jotain?-Mulle maksatte sitten jonkun tuntipalkan. Sun pitää ruveta oppiin näitä juttuja. Siitä talostakin sä annoit melkein puolet pois.-Mutta tulihan musta entistä tunnetumpi. Seuraavaa juttua on helpompi myydä.-Ton sä kuulit jostain. Mutta, mutta, mä soitan sille Antille, jos se auttais.-Kun tulisi edes katsomaan.

Aamulla heräsin ajoissa. Aloin siivoamaan. Moppasin lattiat ja pyyhin pölyt. Kävin pesulla ja lämmitin pakasteesta pullaa. Kello ei ollut vielä mitään, kun olin valmis. Meikkasin vielä tavalista huolellisemmin. Aika mateli odottaessa. Viimein alasummeri soi. Kipitin eteiseen ja katselin kamerasta. Kaksi naista näkyi kuvassa.-Haloo, sanoin ja odotin vastausta.-No täällä Cristina Rusenblad ja kuvaaja Greta Sanholm, kuului kaijuttimesta.-Tulkaa sisään. Ylin kerros, vastasin, kun olin ensin tunnistanut äänen samaksi, kuin puhelimessa. Katselin monitorista naisten liikkeitä hississä. Suljin monitorin ja avasin ulko-oven valmiiksi. Cristiinalla oli punaiset hiukset sidottuna pään taakse ja jakkupuku. Valokuvaaja tuli farmari huosuissa ja kansitakissa. -Tulkaa sisälle. Välkommen, toivottelin.-Jaha. Tässä on se kuuluisa panssari ovi. Hei. Esittelen vielä itseni näin. Cristina Rusenblad, nainen sanoi kätellessään.-Iida.-Greta Sanholm, valokuvaaja sanoi.-Tulkaa peremmälle. Mä laitan kahvipannun päälle. -Täällähän on kunnolla huoneita. Näköalakin on mukava. Mä otan tästä muistiinpanovälineet esille. Saanko mä käyttää nauhuria? Sä saat lukea tämän jutun ennen kuin se menee lehteen, Cristiina kyseli.-Joo. En mä tiedä mistä me juttua tehtäisiin. Istukaa siihen. Kahvi tippuu kohta.-Oletko sä kauan asunut tässä? Onko tämä sinun oma asunto?

-Pari kuukautta mä oon tässä ollu, tai en mä muista. Viime viikot on ollut ihan hullumyllyä. Tämä on Bo:n asunto.-Jaa. Tämä näyttää ihan uudelta. Ja hissikin oli ihan uusi.-Joo. Tähän laitettiin tälläinen ullakkohuoneisto. Ja vaari taisi tämän ostaa ihan mua varten. Älä kiltti laita sitä siihen lehteen.-En laita. Mä en halua joutua boikottiin, niin kuin se yksi toimittaja, joka anelee sinulta nyt armoa siinä juorulehdessä.-Mikä? Missä?-Hän siinä seiskalehdessä pyytää anteeksi.-Mä en ole nähnyt.-Siinä oli kannessa, Anna anteeksi Iida. Sitten oli pienempi otsikko alla, Suosikkitaitelijan mollaaminen vei kaikki työt tähtitoimittajalta, valokuvaaja Greta kertoi.-Tietysti harmittaa se koko juttu. Mä vielä pidin siitä toimittajasta, kun se kerran teki jutun yhdestä miehestä, joka ei osaa lukea. Jos se pyytää anteeksi sitä Henryjuttua, niin mä annan anteeksi. Se Henry oli mulle kaikki kaikessa. Tässä kun on muitakin, niin kun mun anoppi ja tuleva lapsi. Mä varmaan olen ärsyttävä koheltaja. En mä ole sitä tarkoituksella. Silloin oli helpompaa olla tälläinen, kun Henry lohdutti, selittelin ja lopuksi hiljennyin.-Tota mä voin puhua hänelle, niin katotaan mitä tulee, Cristiina sanoi.Vähän aikaa oli ihan hiljaista.-Tekisi mieleni kysyä koulukiusaamisesta, mutta mä kysyn montako kirjaa sä olet tehnyt? Cristiina aloitti. -En muista. Katsotaan. Mä oon tehnyt monta muitten kanssa ja sitten multa on pyydetty piirrustuksia oppikirjoihin. Mä luulen, että mä oon piirtänyt yli kaksitoista kokonaan, sitten me ollaan tehty pari valokuvakirjaa mun kaupungista ja sitten mä oon tehnyt yhdessä Liisan ja Ninan kanssa viisi kirjaa. Sitten tulee ne mihin mä oon tehnyt muutaman kuvan. -Nolottaa etten tiennyt noista mitään ennen kuin meidän tyttö toi sun piirrustuksen kotiin, Cristiina sanoi.-No ne on suomessa sellaisia tyttöjen juttuja. Japanista ja Ranskasta ne kirjoittaa aikuisetkin. Ai niin ja mä oon nyt tehnyt sen yhden levynkin.Cristiina kirjoitti jotain ylös koko aika. -Sä olet ehtinyt aika paljon noin nuoreksi taiteilijaksi. Mistä sä saat ton kaiken inspiraation?-Tä? Mä vaan piirrän, niiku mä oon tehnyt jo pienestä. Äiti auttoi alkuun ja kaverit.-Tää on hämmentävää. Missä sä piirrät niitä juttuja? -Mulla on nykyään työhuone tossa.

Cristiina halusi nähdä työhuoneen. Esittelin hänelle asuntoa. Minusta otettiin kuva piirrustuslaudan vieressä. -Mikaela sanoi, että sä olet nopea piirtäjä. Hän oli enemmän kuin vaikuttunut, Cristiina sanoi.-Mä oon harjoitellut ihan pienestä. Pitäisi hankkia tänne vielä öljyvärejä varten teline, niin voisin tehdä muotokuvia. Mä vaan oon niin huono myymään niitä. Voisin tehdä niitä aina kun lapsi nukkuu.-Miten se kuva tehdään? Eikö sitä maalata koko aikaa, kun malli istuu tuolilla? Greta sanoi.-Mä teen niin, että piirrän kynällä muotokuvan ja otan muutaman valokuvan. Valokuvaan voi vaihtaa taustankin. Sitten teen sen yksin loppuun. Välillä voin käskeä katsomaan, tai ottaa mallin uudestaan, mutta harva haluaa uudestaan istuskelemaan. -Osaisitko tehdä meistä jotain äkkiä? Cristiina kysyi.-No mä voin yrittää tehdä teistä sarjakuvakarikatyyrit tässä samalla kun jutellaan, vastasin ja otin tyhjän paperin piirrustulaudalle. Cristiina jutteli kaikkea yleistä ja kyseli perheestäni. Kerroin äidin ja isän erosta, kotikapungistani, äidin uudesta avioliitosta, velipuolestani Joonaksesta ja työstäni tarjoilijana. Samalla jutellessa olin piirtänyt kuvan, missä Crisriinan näköinen nainen oli lehtiökädessä toimittajana ja Greta oli taustalla kuvaamassa ihan eri suuntaan. Molemmilla oli takit päällä, jotka olivat auki.-Oih kato Greta. Nää on varmaan meidän näköisiä, vaikka me väitettäis muuta, Cristiina sanoi ja heilutti kuvaa. -Noin nopeasti, noin hieno kuva meistä, Greta ihmetteli.-Tää nyt kesti, kun te olette uusia hahmoja. Jos mä olisin tehnyt teitä ennemmin, niin se olisi tullut ainakin puolet nopeammin, vastasin.-Sä et näyttänyt edes katsovan meitä monesti. Nyt mä ymmärrän mistä se Mikaela oli niin innoissaan. Saanko mä käyttää sitä Mikaelan kuvaa jutussani, Cristiina kysyi.-Jos Mikaela antaa luvan.Viimein toimittajat lähtivät. Halasin heitä vielä eteisessä. Täytyi tekstittää äidille, että hän tietäisi seurata kyseistä lehteä. Cristiina lupasi lähettää minulle niitä kaksi kappaletta.

Illalla Aira tuli sen Antin kansssa käymään. Ensimmäisenä Antti tarkasti hälyytyssysteemini. Hän selitti, mistä huomaisin, jos joku olisi salaa ohittanut koodauksen. Laitoin molemmille eteen mehua ja minun ja Sinin muistiinpanot uusista tietokonepeleistä. Anttia ja Airaa nauratti koko ajan, kun he lukivat muistiinpanoja.

-Ei tässä mitään. Kyllä näistä pelejä saa. Sitä en tiedä ostaako joku näitä, Antti ajatteli ääneen.-No mä en itse tykkää pisteistä ja ampuvista laserpäistä, mietin.-Siis mistä? Aira kysyi.-Oltiin siellä Lauttasaaressa yhdessä firmassa ja siinä minun hahmolla oli sellainen joku telepatiasäde, selitin.-Ai. Mikä firma se oli? Antti kysyi.-En mä tiedä. Se oli siellä toisellapuolella. Siinä oli semmoinen ostari ja apteekki vieressä. Siellä oli semmoinen nörtti. Jari, vai mikä lienee. Oikein tyhmä nörtti. Ensin se ei olisi maksanut mitään ja sitten sille tuli hätä, kun me lähdettiin.-Joo. Jari Kangas, Antti naurahti.-Tunnetsä sen? Aira kysyi.-Olen mä sen nähnyt jollain messuilla. Siellä se dissasi mua. Hän on tehnyt kaksi huippupeliä, mut mä olen myynyt vain yhden keksinnön. Mulla kuulemma on vain käynyt hyvä tuuri, kun hän on mestari, Antti naureskeli lisää.-Näistä mun jutuista ei varmaan paljon kansaivälistä kunniaa tulisi, kerroin.-Niin, Antti sanoi ja oli vähän aikaa hiljaa. -Sitä ei voi tietää. Mä vähän soittelen tonne muualle. Nää Ideat pitäisi myydä isoon firmaan. Musta nää on juttuja, jotka pitäisi saada puhelimiin ja tableteille. Ei tytöt ala osteleen mitään pelikoneita. Ei ainakaan heti.-Niin mäkin ajattelin, mutta se Jarihenkilö oli eri mieltä.-Jari tietää. Se tietää ihan kaiken, Antti totesi.

Se oli kumma juttu miten syyllisyys iski, kun en ollut edellisenä päivänä muka piirtänyt tarpeeksi. Tunsin kuitenkin tarvitsevani raitista ilmaa. Ilma näytti ihan hyvältä. Etsin kaapista sen retkeilypyvun ja lenkkarit. Vielä lippalakki ja tukkä poninhännälle sieltä lakin takareijästä. Aamusta ei ollut niin paljon käveliöitä. Autoja kuitenkin riitti. Kävelin rantaa pitkin makasiinien ohi. Nyt en jäänyt kävelysillalle seisomaan ja kuuntelemaan kaupunkia. Sillan jälkeen liikeenvaloista tien yli ja Aleksanterinkatua pitkin eteenpäin. Muistelin miten olin parina vuonna mennyt linnan juhliin sivuovesta. Nyt se oli vain yksi likainen ovi kiireisessä kaupungissa. Tuntui samanlaiselta kuin Ranskassa, kun menimme hotellista aamulla katsomaan kaupungin aamua Henryn kanssa. Täällä raitiovaunu kirskui omaa ääntänsä mennessään ohitseni. Vaalea naiskuljettajatäti näytti tarkkaavaiselta sininen uniformu päällänsä. Senaatin torilla oli jo Japanilaisia kuvaamassa kirkkoa ja toisiaan sen edessä. Menin onneksi kaukana ettei kukaan tunnistanut minua. Sain syyttää itseäni Japanilaisten suosiosta. Olimme tehneet kaikkemme netissä saadaksemme kuvat ympäri

maailmaa. Nina oli tutustunut urheillessaan Japanilaisiin tyttöihin ja aina lahjoitti näille meidän tekemiä sarjakuvia. Samoin kaikki Japania puhuvat matkaoppaat oli ongittu esille ja heille tungettu ilmaiset sarjakuvat käteen. Yliopiston kohdalla oli pysäkillä jo ihmisiä odottamassa raitiovaunua. Edetessäni Aleksia näkyi enemmän töihinmenijöitä. Vasta yhdeksän jälkeen tulivat taksilla-ajelevat tärkeät miehet. Mikonkadun kohdalla oli pyöräijöitä ja kiitäjiä ihan kunnolla. Vielä ei ollut tullut venäläisiä setiäkään soittamaan trumpettia. Näille aamumeniöille oli vielä turha soitella, ei ollut aikaa kuunnella. Kiersin Stocmannin, jonka ympärillä oli jo aamuliikennettä. Meidän kaupungissa oli päivällä yhtä paljon liikennettä. Mannerheimintien puolella äkkäsin henkilökunnanoven mistä enimmäkseen naispuoleisia ihmisiä kipitti sisälle. Mietin miltä tuntuisi seistä kassakoneen takana koko päivän. Olisin varmaan tykännyt hymyillä asikkaille ja neuvoa heitä. Kääntyessäni Espalle aamu oli jo niin pitkällä, että ihmisiä riitti jo tungokseen asti. Kaikilla omat asiat päässä. Näistä ei kukaan tunnistanut minua omissa vaatteissani, tai ei ehtinyt pällistelemään, kun oli kiire töihin. Ensimmäiset taksit olivat jo tolpallaan. Keskellä Espaakin oli ihmisiä säntäilemässä. Hotellissa tarjoilijat siistivät pöytiä ison lasikkunan takana. Varmaan ulkolaiset liikemiehet heräilisivät hotellissa ja kiroaisivat, kun heidät olisi lähetetty näin kauaksi kotoa. Hotellin jälkeen menin tien yli ja kävelin keskellä Esplanadia. Nyt näkyi jo mummoja menemässä halliin ja torille. Havisamandan vieressä oli jo täysi tohina torikauppiailla käynnissä. Heidän onneksi ilma oli ihan kohtalainen, silloin turistitkin viihtyivät torilla pitempään. Mantan jälkeen odottelin valoissa. Vihreillä ylitin kadun ja näin Bo:n kävelevän torille.-Vaari, huikkasin hänelle.-Iida, hän vastasi iloisena.-Mitä sä tännepäin oot menossa aamulla? Udohditko sä jotain? kyselin.-Mä meen aina aamulla autolla töihin ja sitten usein lähden torille kahville.-Sä siis ajat tän matkan parkkihallista parkkihalliin ja kävelet puoleen matkaan takaisin? Siis sama kuin kävelisit töihin ja joisit matkalla kahvit?-Joo, tai jos on oikein kylmä tai sataa, niin sitten keitä kahvit konttorilla. Minusta on kivempi mennä autolla kotiin, varsinkin kun on pimeää. Mistä sä olet tulossa jo tähän aikaan?-Mä olin kävelyllä, kun mä halusin raitista ilmaa.-Siksihän minäkin olen täällä. Nyt sä voit tulla mun kanssa kahville.Kävelimme tutulle teltalle ja astuimme sisälle.-Huomenta Iida, huomenta kauppaneuvos, torikahvion pitäjä sanoi.-Huomenta. Tänään ei tarvitse antaa ilmaisia kahveja. Vaari lupasi maksaa, kerroin.-Saatko sinä täällä ilmaiset kahvit?

-Joo. Sen jälkeen kun Iidan piirtämä kuva on ollut tossa seinällä, niin turisteja on käynyt ja mä oon sanonut että kuvia saa ottaa, kunhan ostaa jotain, kahvilanpitäjä kertoi.-Mä oon käynyt täällä kolmekymmentä vuotta enkä ole kertaakaan saanut ilmaisia kahveja, Bo ihmetteli.-Sä et tuokkaan mulle joka päivä kymmentä uutta asiakasta.-Olisi varmaan pitänyt alkaa taitelijaksi. Se ihme talohököityskin maksoi satatuhatta. Olisimpa minä noin nuorena osannut tehdä tuommoisia kauppoja.-Se kato johtuu siitä, kun tää Iida osaa tehdä semmoisia kuvia jotka kaikki haluaa, silloin niiden hinta nousee. Me kualtais sun kanssa taiteilijoina nälkään. Se on se kysyntä ja tarjonta. Ei tässä hättää olisi, jos jokainen ohikulkija haluaisi juoda kahvia vain mun teltassa. -Kyllä minä sen ymmärrän. Olenhan minä vissiin vielä kauppaneuvos.-Mä luulin ettet sä ymmärrä, kun ääneen mietit moisia.-Pistää se miettimään, kun nyt näkee ihan vierestä tuommoista, Bo mietti.-Voi olla etten seuraavasta jutusta saa enään mitään. Siitä voi tulla vaan kuluja, mietin ääneen. -Mikä se semmoinen hanke on? Bo kysyi.-Ei se ole varmaan mikään, vastasin ja menin kahvimuki kädessä pöytään.-Onko se liikesalaisuus, Bo kuiskasi.Nyökkäsin.-Me keksittiin semmoinen tietokonepeli yhden Sinin kanssa. Ei sitä kukaan pidä minään. Mä ajattelen, että mä ostaisin semmoisen jos niitä olisi, mutta niistä ei voi ikinä tietää.-Jaa. Eikö sellaista vielä sitten ole? Mikä sellaisessa sitten maksaisi?-No Siinä pitäisi palkata se Antti tekemään sitä peliä ainakin kahdeksikuukautta ja en minä sitä osaa vahtia. Jos sitä joku osaa vahtia, niin se voi varastaa idean itselleen, selitin.-No kuule Iida. Minä en tiedä sellaisesta pelaamisesta paljoakaan. Ja ja, miten mä nyt tän sanoisin. Sä Iida olet mun elämän yksi suurimmista valoista. Mä oon päättänyt, että sä et jää ihan perinnöttä.-Et rupee kuolemaan.-Älä nyt keskeytä. Tuo mulle se idea ja se Antti, niin katsotaan voinko mä auttaa.-Mutta jos sä menetät siinä rahaa. Mä en halua, että tämmöiset asiat tulee meidän väliin.-Kuule. Mä kuuntelen tyhmiä ehdotuksia ihan muka johtajamiehiltä. Osaan kyllä sanoa, jos en enään rahoita jotain. Laita mulle ne ehdotukset ja lähetä se Antti mun puheille. -Mä haluan että tytöille tehdään pelejä, joita voi pelata tabletilla ja puhelimellla. Eikä millään miljoonan tietokoneella. Ootko sä vihainen, jos tää menee mönkään?

-En. Se on vaan sun perinnöstä pois. Sun isäsikin tuli ideansa kanssa mun luo. Mä sanoin, ettei se ole tarpeeksi varmalla pohjalla. Mä olisin halunnut tukea häntä, mutta kun siitä ei tullut semmoista kutinaa, niin kuin hyvistä jutuista tulee.-En mä tarvii sulta perintöä.-Iida. Sä oot erittäin tärkeä. Voi olla, että tää tuottaa niin hyvin että sinusta tulee rikkaampi, kuin minusta. Mä haluun puolet kaikesta, jos mä kerran rahoitan tän.-Mun täytyy kysyä Siniltä. Mun puolesta sovittu.-Jaa. Semmoinen kumppani sinulla. Mä pistän lakimiehen miettimään. Katotaan se ehdotus ja se Antti. Kyllä mun kaverit nauraa kun ne kuuleen minun menneen pelibisnekseen.

Yhdeksältä illalla Eva soitti. Kerroin heti vaarini tulosta mukaan bisnekseen. -No se on hyvä, että sulla on sponsori. Meinaatko pitää sen pelibisneksen itselläsi? Eva kysyi.-No se ei ole mulla. Se on mun vaarin käsissä. Tai on se munkin juttu. Jos me saadaan se tarpeeksi isoksi, niin me voidaan myydä se bisnes. Niin Antti sanoi. Me kaikki sijoitetaan tähän juttuun.-Aha. No mun on sitte varmaan turha yrittaa kaupata sitä pelioikeutta? Mutta se viereisen kustannusfirman johtaja oli vielä kiinnostunut meidän yhtiöstä. Mä voin yrittää ruuvata sitä hintaa ylemmäksi.-Mä en haluaisi myydä sen hahmon oikeuksia. Ne vaan myy ne eteenpäin ja tekee voittoa.-Joo hahmoja ei myydä, mutta mä luulen, että ne haluaa sulta sopimuksen, että sä teet pari kirjaa niiden yhtiöön. Ja nää entiset kirjat jää sinne. Nyt me ollaan otettu voitot osinkoina. Sitte pitää saada joku kustannussopimus niistä edellisistä. -Mä otan mun vaarin mukaan neuvotteluun, jos semmoinen tulee.-Se taitaa olla kova luu.-Joo. Ja mä oon varma, että se on otettu, jos mä huolin sen mukaan.-Sustahan on tulossa oikea liikenainen.-Enhän mä mitään tee.-Ei mutta sä osaat valita parhaat ihmiset tiimiin voitonmaksimoimiseksi. Mä palaan, kun mä olen puhunut sen kustannusfirman johtajan kanssa kanssa.

Perjantaina valmistelin seuraavan viikon opettamista. Mietin mitä laittaisin päälleni ja mitä opettaisin tunneilla. Yhdeksän jälkeen aamusta Laura soitti.

-Hei Iida. Mitenkä on vointi?-Hyvä. Mitäs kyselet?-No. Mä tein seiskalehteen sellasen jutun missä tää toimittaja pyytää anteeksi. Tota voisitko sä nyt antaa anteeksi?-Jos se oikein kauniisti pyytää.-Mä luulen että hän tekee ihan mitä vaan. Pari päivää ulkona julkisuudesta ja nyt jo vaikertaa.-Miten mä pääsisin julkisuudesta?-Et mitenkään. -No mä lähden tänään käymään kotona, koska kaikki mun sukulaiset on siellä. Maanantaina mä meen tuuraamaan kouluun viikoksi.-Mä yritä saada sen johonkin heti. Eihän sillä ole muutakaan tekemistä. Mä soitan kohta takaisin.Sain valita itse paikan minne menisimme. Halusin kotikenttäedun ja sovin tapaamisen ruotsalaisen teatterin kahvioon. Soitin Silvialle ja varmistin että rouvakööri olisi viereisessä pöydässä. Menimme taas Silvian kanssa taksilla kaupunkiin. Laura jo odotti nyt kahden kuvaajan kanssa. Toisella oli tavallinen kamera ja toisella teknisen näköinen videolaite. Minun kävelystä taksista ravintolaan kuvattiin. Silvia haki minulle sitä suklaakakkua ja kahvia. Kohta se toimittaja saapui ja oli selvästi jännittynyt. Molemmat kuvaajat kuvasivat häntä. Nyt toimittajalla oli musta puku ja kravatti kaulassa.-Päivää Iida ja kiitos, että suostuit tähän tapaamiseen, toimittaja sanoi kätellessään.-Hei, sanoin takaisin nousematta ylös.Vähäksi aikaa tuli hiljainen hetki.-Istu alas, sanoin.-Kiitos toimittaja sanoi ja istui minua vastapäätä. Hän vilkaisi kameraan ja nielaisi.-Niin, semmoisella asialla olen. Haluan pyytää anteeksi viimekertaista käytöstäni. Minun on pakko myöntää, että olen kateellinen.-Miksi? kysyin.-En tiedä. Sitä ei itse huomaa. Mun eksä sanoi, kun kävin lapsia hakemassa, että minä olen kateenpaska, niin kuin lappalaiset sanoo, toimittaja kertoi katselleen välillä silmiini ja välillä pöytään.-Mulle saa olla kateellinen. Ainoa asia, mikä ahdisti oli se, että sä otit sen mun miehen kuoleman vähän niinku mun syyksi. Se oli mulle niin ihana puoliso. Sillä oli minusta yli sata kuvaa kännykässäkin, kun se kuoli, kerroin ja huomasin minulta valuvan kyyneleitä.

-Mä pyydän syvästi anteeksi. Varmaan mä koin sut ärsyttävänä ja sitten yritin leikkiä turhan viisasta siinä keskustellessa. Mä olen pahoillani.-Mä tiedän että mä olen välillä ärsyttävä, kun mä innostun sössöttämään ja nauramaan, Kyllä mulle saa sanoa asioita.-Joo. Minä pyydän vielä kerran syvästi anteeksi. Mun eksä sanoi minun olevan kateellinen huomiosta. Alkoi ärsyttämään kun lehdissä ei muuta ollut kuin Iida. Ja sitten kun se ei loppunut ollenkaan.-Niin se muakin ärsyttää. Mä en voi mennä kauppaankaan, ettei siellä joku supata. Tämä on ainut kahvila missä mä saan olla rauhassa. Nää ei lue kuin ruotsinkielisiä lehtiä.-Joo. Nyt minä ymmärrän. Ilmeisesti kaikki sinusta tehdyt jutut myyvät hyvin. Se ihmetytti, kun mä tein taustatyötä, että sinusta ei ole oikeastaan yhtään juttua naistenlehdissä.-Henry kielsi minua tuomasta kotiin ketään, tai ei kieltänyt, mutta hän halusi rauhaa. Monista muistakin asioista me ei puhuttu, mutta sovittiin ilman sanoja. Mä en ikinä kieltänyt häneltä jääkiekon katsomista, mutta hän laittoi aina kuullokkeet päähän tai meni johonkin baariin katsomaan tärkeimmät ottelut.-Täytyy sanoa, että mä pidin sua ihan bimbona ja turhana julkkiksena, mutta sä oletkin hyvin älykäs ja empaattinen ihminen.-Mä en nyt vaan osaa puhua kuin muut. Mä annan anteeksi sulle ja samalla pyydän anteeksi, että olen niin ärsyttävä.-Iida. Ei sulla ole mitään anteeksipyydettävää. -Sitten halataan, sanoin ja sain kaikilta sponttaanit naurut.Nousimme pöydän eteen ja halsimme kameramiesten kuvatessa. -Kiitos Iida, toimittaja sanoi irtautuessaan minusta.-Sinuna en menisi sinne mun äidin ravintolaan vähään aikaan.-Mä en mene sinne ikinä, toimittaja sanoi painokkaasti. -Kaikkien äitien tehtävä on suojella lapsiaan ja sun äiti hoitaa asian paremmin kuin hyvin.-Mä toivon, että säkin pidät lapsiesi puolta ja autat aina niitä, vastasin.-Sä oot Iida oikeasti sydämmellinen ihminen. -Mä toivon, että sä saat uusia töitä. Se oli hyvä se ohjelma, mikä kertoi siitä miehestä, joka ei osannut lukea. -Se olisikin hienoa jos saisi tehdä sellaisia ohjelmia aina. Noi tommoiset halvat talkshout pistää pään sekaisin. Mutta mä lähden ja kiitän, että sulla oli aikaa mulle. Ja kiitos, että sä annoit anteeksi.-En mä hirveän vihainen ollutkaan. Kaikki mun fanit suuttui. Toivottavasti nekin antavat anteeksi.

Toimittaja heilautti kättään ja huomasin miten hän ovella pyyhki vielä silmiään. -No mitä te vielä kuvaatte? kysyin kuvaajilta ja sain Lauran käkättämään. Häivyin viereiseen pöytään kahville. Kahvin jälkeen halusin kävellä Katajanokalle, koska oli vielä niin hyvä ilma. Lähdin heti kotiin päästessäni ajamaan äidin luo viikonlopuksi.

Äitini ei ymmärtänyt anteeksiantamistani, mutta meni heti tallentamaan ohjelman tietokoneelleen ja varmuuskopioi sen vielä dvd-levylle. Nykyisin hänelle tuli kaikki roskalehdet suoraan kotiin, joten niitä ei enään tarvinnut kärkkyä. Kioskille oli jo soitettu, että siellä pistettäisiin sivuun kaksi Hustasdbladetin sunnuntainumeroa.

Lauvantai meni Joonasta vahtiessa. Luin samalla Liisasta tehdyn kirjan. Minusta Liisa oli kirjoittanut kirjaan kauniisti. Olin kuulemma hänestä ollut aina kaunis ja ystävällinen. Kirjasta tuli hyvä mieli. Jaksoin vielä piirtää Liisasta pari kuvaa. Yhdessä hän oli kaupassa kassalla. Ihmisiä meni ohi ja Liisa näki heidän taakseen, minkälaisia he oikeasti olivat. Hieno liikemies näytti lipevätä, mutta taustalla hän juovuksissa räyhäsi vaimolleen ja pienelle lapselleen. Muissa kuvissa Liisa katsoi ihmisten ajatuskupliin heidän pään päällä. Jonossa yksi mies katseli jotain naista. Miehen ajatuskuplassa nainen ruoski tätä jossain kellarissa ja naisella oli sukkanauhaliivit päällänsä. Sama nainen puolestaan haaveili tästä miehestä kynntilä illallisella viulujen soidessa vieressa. Isossa kuvassa kumpikaan ei katsonut toisiaan. Liisa katseli molempia huolestuneena. Äiti tuli ajoissa kotiin viettämään lauvantai-iltaa minun ja Joonaksen kanssa. Hän helli minua ja Joonasta keittämällä meille kaakaota. Katselimme yhdessä Uutisvuoto-ohjelmaa televisiosta. Joonas nukahti sohvalle ja saimme patistella hänet yhdessä nukkumaan. Televisiosta tuli vielä joku elokuva mitä katsoin. Äiti halusi istua vieressäni lähellä. Ajattelin minusta tulevan yhtä hassun kun saisin lapsen. Sunnuntai aamuna äiti vilkuili kelloa koko aamun. Viimein se tuli yhdeksän, että hän pystyi menemään kioskin kautta. Kohta selailimme molemmat omaa lehteä. Jo lehden kannessa oli pieni kuva missä oli piirtämäni hahmot Cristiinasta ja valokuvaajasta. Minusta oli koko keskiaukeaman kokoinen juttu. Se Mikaela sarjakuvakin oli päässyt ihan riittävän kokoisena mukaan. Minusta oli kasvokuva, kun join kahvia keittiössä, sekä toinen kuva, missä olin piirrustuslaudan ääressä. Nämä molemmat lehdet päätyisivät äidin arkistoihin. Yritimme kääntää tekstiä kouluruotsillamme. Teksti oli minua ylistävää. Nyt pelkäsin, ettei minulla ollut enään rauhaa edes ruotsalaisen teatterin kahvilassa.

Maanantai aamuna piti olla ajoissa liikkeellä. Olin laittanut edellisenä iltana kaikki valmiiksi. Vaateisiin tarvitsi vain hypätä. Kaksi isoa laukkua oli täynnä opetusmateriaalia. Saattoi olla

hyvinkin mahdollista etten tarvitsisi kummastakaan salkusta yhtään mitään, mutta piti varautua kaikkeen. Aamupuuron jälkeen tarvitsi vain hypätä vaatteisiin. Käteni tuntuivat venyvän, kun kannoin isoja salkkuja autoon. Autossa mietin miten ei nyt ollut ketään jolle kiukutella jännityksestä. Kaupunki oli tukossa autoista. Oli vähän helpompi ajaa kaupungista poispäin. Olin joskus ennenkin käynyt tuolla opistolla. Sain lomalla olevan opettajan parkkipaikan käyttööni. Pihalla hengailevat oppilaat katselivat, kun nousin autosta. Kaappasin molemmat salkut takaluukusta. -Et sä saa kantaa noin painavia tavaroita, kuului tuttu ääni vierestäni.-Miina, tuli suustani iloisella sävyllä. -Mä olin koko kesän susta huolissani, Miina sanoin ja otti toisen laukuistani.-Sun vatsa näkyy jo. Olitko sä silloin jo raskaana, kun oltiin kesällä siellä Orivedellä?-Olin. Mä löysin ne pillerit kun mä muutin. En mä ollut niitä käyttänyt sitten maaliskuun alun. Mä vaan kaakatin eteenpäin. Mun miehellä taisi olla aika rankkaa mun kanssa.-Mä käsitin susta ja kaikista lehtijutuista, että sun miehesi taisi pitää susta ihan hirveesti. Siinä yhdessä jutussa ne muut poliisit sanoi miten lämpimästi sun mies aina puhui Iidasta.-En mä lue kaikkia juttuja. -Sori että mä otin tän puheeksi.-Kyllä mun pitää tottua tähän. Mä vaan haluan jatkaa elämää. Oli kiva että mut huolittiin tuuraamaan tänne. -Huolittiin. Hyvä kun saatiin. Rehtori luuli, että sä maksat kymmeniä tuhansia.-Täh? sanoin kun olimme jo ovella.-Minä sain kinua, että saatiin sinut tänne. Sen huutokaupan jälkeen on luultu, että sun pitää aina saada tuhansia. -Jaa, mietin ääneen. Opettajan huoneessa kävi ilmi, että en ollut tullut tavalliseen tuuraukseen. Sain vetää taiteen teemaviikkoa. Aloitin nuorimpien lapsien kanssa. Pistin heidät tekemään uusia hahmoja. Alkoi heti kova työ. Muutama poika ilmoitti heti etteivät he osaa piirtää. -Sitten me kaikki piirretään tikku-ukkoja. Kaikki tekee ensin tämmöisen perusukon ja sitten seuraavalle paperille sen kävelemässä jotain. Tämän kaikki osaatte. Sitten kukka taustalle ja auriko paistamaan. Joka ei tee, niin soitan hänen äidilleen ja pidän lässyttävän kehityskeskustelun, selitin ja sain kaikki töihin. Pian pojat hälisi ja piirtelivät salaisia agentteja, jotka ampuivat toisia tikkukkoja. Näytin taululla miten sai pienillä yksityikohdilla ukot eroittumaan toisistaan. Piirsin niille hattuja hiuksia avaruuskypärän ja kaulahuiveja. Kohta lasten tekemät hahmot tekivät mitä ihmeellisempiä juttuja. Hyvä kun sain lapset patistettua välitunnille. Seuraavan tunnin

alussa kukaan ei enään väittänyt ettei osaisi. Laitoin lapset harjoittelemaan kuville kasvojen ilmeitä. Piirsin tikku-ukko hevosen tikku-ukkolännenmiehelle. Vähän päästä lasten tekemät hamot muuttuivat ja alkoivat näyttää oikeilta ihmisiltä. Painotin koko ajan ettei kuvia arvosteltu ja laitettu mihinkään järjestykseen. Puolilta päivin lapset olivat jo surullisia, kun jouduin vaihtamaan luokkaa. Ruokaillessa kaikki olisivat halunneet istua vieressäni tai samassa pöydässä. Iltapäivällä menin ohjaamaan lukiolaisia. Miina oli näiden oppilaiden joukossa. Lukiolaiset olivat kiireisiä ja minä tulin sekoittamaan heidän aikataulua. Yksi pojista kysyi miten hän pystyisi tekemään teoksen, mistä maksettaisiin satatuhatta.-Et mitenkään. Sinä et sitä pysty tekemään, tai ehkä, jos alat väärentämään tauluja, ajattelin ääneen.-Myithän sinäkin, tuo sama poika totesi.-Jos mä olisin miettinyt tekeväni sadantuhannen teoksen, niin varmaan en olisi osannut sitä tehdä. Taulut maalataan sen takia, että on hienoa tehdä se. Samoin laulut. Sanoittaja Salminen sanoi, että jos hän tietäisi miten tehdään hitti, niin hän tekisi yhden joka päivä, selitin oppilaille.-Jaa. Mun mielestä on turhaa tehdä huonoja tauluja, poika totesi.-Sä voit tehdä vaan niitä hyviä. Ehkä sun ei tarvitse harjoitella, vastasin.Nyt pistin oppilaat piirtämään jonkun huoneen joka näkyisi samalla lailla talon ikkunassa. Huoneessa ei sasi näkyä asukasta. Erillaisia sisustuksia alkoi syntyä vauhdilla. Huonetta ei väritetty. Valmis huone annettiin seuraavalla oppilaalle, joka piirsi omalle paperille asukkaan, joka voisi asua kyseisessä huoneessa. Annoin aikaa vain puolituntia, sen jäkeen esittelimme kuvat. Naurua riitti koko selostuksen ajan. Annoin muutamia neuvoja välillä mitä juttuja tulisi olla tietynlaisten ihmisten huoneissa. Kuvat ja hahmot tulivat seinälle ja niihin tuli korkeintaan kymmenen sanan selostus. Tajusin yhtäkkiä ettei Miina ollut kertonut kenelekkään tekevänsä sarjakuvia. Hän ei ollut näyttänyt niitä kertaakaan ystävilleen koulussa. Halusin puhua hänelle vielä ennen kuin lähdin kotiin. Pyysin häntä jäämään luokkaan, kun muut tekivät lähtöä.-No Miina, vieläkö sinä piirrät?-Joka päivä.-Missä ne on ne kuvat?-Kotona.-Miksei nää sun ystävät ole ikinä nähneet niitä?-En mä kehtaa niitä näyttää. -Ootko sä tarjonnut niitä mihinkään lehteen?

-En.-Miina. -En mä tykkää kun kaikki haukkuu.-Kuka?-Mun isä ja kaikki muut.-Mä pidän niistä sun kuvista. Etkö sä voisi julkaista niitä vain sun etunimellä?-Se tulee selville. Ei kelään ole näin tyhmää nimeä.-Kukaan ei tiedä asiasta ennen kuin susta tulee huippusuosittu. Sun pitää ottaa seuraava askel. Mä voin auttaa sua. Sä tuot ensiviikolla ne piirrustukset mulle, niin mietitään. -Mitä jos ne ei kelpaa minnekkään?-Se nähdään sitten. Paljon niitä on? -Semmoinen laatikollinen.-Haetaan ne joku päivä ennen kuin sun vanhemmat tulee kotiin.-Sä olet ihana.

Viikko sujui hienosti. Tein neljä tuntia päivässä taideprojekteja lasten kanssa. Iltapäivästä skannasimme kaikki työt tietokoneelle ja koulun kotisivuille. Koulun käytävillä ja aulassa oli isot näytöt, joissa pyörivät työt muiden ilmoitusten välissä. Jokaiselle luokalle keksi oman projektin. Loppuviikosta, melkein koko koulu tunsi minut. Rehtori sanoi yllättyvänsä joka päivä, kun uusi idea ilmestyi isoille näytöille. Torstai iltana menin vaarin toimistolle, koska hän oli minut pyytänyt käymään. Soitin etukäteen, koska hän lupasi olla vastassa parkkihallilla. Vaarin toimisto oli siinä hotellin talossa kauppahallin takana. Piti ajaa sitä unionin katua hotellin taakse ja kääntyä alamäkeen. Alamäestä pujahdettiin talon sivulla olevasta ovesta alakerran parkkihalliin. Vaari huitoi hallissa käsillä, kun tulin sisälle. Minulle oli viimeinen paikka rivissä. Olin ihmeissäni kun huomasin seinässä kyltin. Kyltissä luki: Iidan paikka. Vaarin halaamisen jälkeen rappuun ja hissiin. Nyt ajoimme kerrosta ylemmäksi, kuin vaarin konttori. Rapussa oli yksi ovi, missä ei lukenut postiluukussa mitään. Vaari avasi oven omilla avaimilla. Sisällä oli jonkinlainen eteinen ja sen jälkeen kolme toimistohuonetta. Ensimmäisessä Sini istui pöydän takana tuijottaen tietokoneensa isoon näyttöön. -Hei Iida, hän huudahti.-Tässä on meidän firman yhteyshenkilö. Sini, Bo esitteli.-Ja sun vaarisi on poikien mielestä yksi rikraakkori, Sini murisi.-Eikö se ole diktaattori? kysyin.

-Ei kun rikraakkori. Pojat keksi sen nimen. Tässä firmassa pitää olla ajoissa töissä ja aamuisin katsotaan mitä on saatu aikaan.-Mä vuokrasin tämän tyhjän konttorin ja ostin noi uudet tietokoneet. Mä haluan tuottoa koneille mahdollisimman äkkiä. Meillä on selvät tavoitteet. Tänään voitaisiin sun kanssa katsoa ne läpi uudelleen. Mennään katomaan tonne viimeiseen huoneeseen mitä siellä touhutaan, Bo selitti. Viimeisessä huoneessa Antti ja hänen kaverinsa istuivat näyttöruutujen takana. Molemmilla oli niitä kolme vierekkäin. Kokoajan kävi rapsutus näppäimistöillä, kuin hiiren pessässä. -Hei, huikkasin.-Hei Iida, Antti huikkasi takaisin yllätten ihan iloisena. -Miten menee? jatkoin.-Hyvin ollaan päästy alkuun. Meillä on jo aloitettu kaikkien pelien teko. Pitäisi vielä käydä sun ja Sinin kanssa läpi näitä yksityiskohtia. Ne jutut mitä ei osata tehdä, niin me tilataan noilta muilta firmoita. Tämä ei ole niin helppoa ja halpaa kuin luulisi, Antti selosti.-Jaa. Että kalliiksi tulee vai?-Joo, mutta kiinnostus on valtavaa. Kyllä te tytöt osuitte oikeaan suoneen. Tolla proto pelillä laitettiin kysely naispuolisille asiakkaille, niin vastaus tuli jokaiselta, kun yleensä vastaajia on vain noin puolet. Kaikki sata halusivat tietää milloin pelin saa hankittua ja kiinnosti paljonko se maksaa. Myydään tämä jollekkin operaattorille myytäväksi ja otetaan provikat. Kunhan saataisiin valmiiksi edes yksi. Tarvitaan lisää tekijöitä ja rahaa, Antti selosti.Menimme saman pöydän ääreen kaikki ja kävimme yksityiskohtia läpi. Halusimme Sinin kanssa kaikki yksityiskohdat peleihin. Hellojen lämpötilat ja muut olivat mielestämme tärkeitä, vaikka poikien mielestä niistä olisi voinut helpoittaa peliä. Bo käski minun yrittää myydä pelifirman osakkeita varakkaille tutuilleni. Meidän firma ei ollut pelialalla tuttu, niin rahoittajat välttelivät sitä. En pitänyt itseäni myyjänä. Pitäisi taas kysellä Ninalta neuvoja. Nyt en voisi sanoa, niin kuin kirjojen kohdalla, että hinta ei ollut minun keksimä. Kavereilta rahan pyytäminen karkoitti kaverit varmaan nopeasti. Laittaisin ehkä asiasta sähköpostia tutuilleni ja ne eivät puhuisi asiasta sen jälkeen.

Maha vain kasvoi, mutta liian hitaasti. En kehdannut sanoa kenellekkään miten kovasti odotin vauvaa. Piirsin joka aamu kuvia missä hahmoni oli vaalla tai mittanauha vatsan ympärillä. Aina häneltä tuli joku sarkastinen lause. Jotenkin päivät alkoi tasaantumaan. Sain moniin kouluihin opetuskeikkoja. Päivien sattumukset näkyivät aina sarjakuvissa.

Yhdessä neuvolan täti tulee vastaan torilla. ”Oletko Iida noudattanut syömisohjeita?” se nainen kysyy. ”Voi kyllä. Joskus syön vain yhden lakritsin.” hahmoni vastaa suloisesti hymillen. Seuraavassa kuvassa hahmoni on menossa torin kahvilatelttaan. Hahmolla pää pyörii tosi vinhasti ja semmoisia himmeitä kasvojen ääriviivoja on ainakin viidet. ”Jokohan se ämmä meni jo?” hahmoni sanoo kuvassa. Viimeisessä kuvassa olen kahvilateltassa ja se julistekkin näkyy himmeällä taustalla. ”Otatko Iida taas lihiksen?” myyjä kysyy sieltä tiskin takaa. ”Ja heti!” hahmoni sanoo suu ammolla semmoisia suden hampaita täynnä. Kaikki ne vakio istujat on taustalla läsnä ja nauravat kovasti.

Halusin synnytys valmennukseen. Olin surullinen, kun sinne olisi pitänyt mennä yksin. Sain onneksi puhutta Ninan seurakseni. Nina osasi peittää oman raskautensa hyvin. Hän piti sellaista isänsä vanhaa bleiseriä, joka näytti hänen päällään hyvältä ja lesbomaiselta. Tosin kotikaupungissamme varmaan kaikki tiesivät Ninan raskaudesta. Ninan äiti varmasti kailotti asiasta kaikille tutuilleen. Joulukuun alussa näytin jo varmaan ilmapallolta. Aina kun näin Ninan, niin oli pakko työntää kädet sinne bleiserin sisään. Tuntui siltä kuin me molemmat kaivattiin niitä halauksia, vaikka ei me sanottu mitään. Lauran näin aika harvoin. Hän alkoi näyttämään tavalliselta perheenäidiltä. Lauran vanhemmat oli jotain uskovaisia maalla, eivätkä halunneet olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Olin huomannut hänen menevän hiljaiseksi, kun äitini halasi minua. Kerran hän oli alkanut itkemään kun Ninan äiti halasi Ninaa. Leena ymmärsi asian ja lohdutti Lauraa parhaasa mukaan. Kun joulu oli jo lähellä, niin Bo painosti minua enemmän markkinoimaan firmaani. Hänelle alkoi varmaan tulla kalliiksi palkkojen maksaminen, ja olisimme tarvinneet lisää nörttejä töihin hiomaan ohjelmia. Pääsin onneksi kotikaupunkiini vetämään piirrustuskurssia vanhaan kouluuni. Kaikki huolet aina unohtui lasten kanssa hetkeksi.

Heti koulun jälkeen menin Joonaksen kanssa suoraan äidin ravintolaan, ettei hänen tarvinnut tehdä meille erikseen ruokaa. Välttelin jo sähköpostia ja tekstiviestejä, joissa vaarini patisti minua myymään firman osakkeita. Olimme kuulemma lähellä vararikkoa. Koko viikon yritin lähettää sähköpostia ties kenelle, että saisin varoja peliohjelmien tekoon. Harva edes vastasi, ettei heitä kiinnostanut. Arvelin vaarini sulkevan sen toimiston kohta vähin äänin. Olin sen Sini kanssa puhelin yhteydessä ja hän arveli koko homman kuivuvan kasaan kun rahaa ei tullut mistään. Kaikki pelit olivat puoli valmiita. Joku firma ne voisi ostaa, mutta niistä ei saisi edes samaa, mitä niihin oli laitettu. Päivisin opettaminen sai minun ajatukset pois siitä firmasta, mutta ajatukset alkoivat haitata jopa nukkumistani. Olin tehnyt suuren typeryyden, kun olin laittanut kaikki rahani moiseen tyhmyyteen. Kohta joka

lehdessä lukisi konkurssistani. Lauvantaina puhuin äidilleni asiasta. Äiti totesi vain, että olin menettänyt ison kasan rahaa ja eläisin vielä vaikka kotikaupungissa jotenkin lapsen kanssa, jos sukset menisi ristiin sen vaarini takia. Sunnuntaina oli tulossa iso joukko turisteja äidin ravintolaan. Mietin sen kirjabisneksen myymistä ja sillä pelifirman tekoa, mutta sitten ei olisi ollut enään hahmoa, jolle tehdä pelejä, kun joku muu omisti hahmon. Istuin silloin pyhänä puolilta päivin ravintolassa ja mietin kannattiko turisteille enään hymyillä. Meidän kaupungin entinen työntekijä tuli äidin kahvilaan ja etsi paikkaa. Muistin miten hän oli aina ennen lakaissut katuja ja korjannut liikenne merkkejä, kunnes hänet oli lomautettu aihankkijafirman takia.-Mitä Pekka etsii? kysyin mieheltä.-Ei kun kahville olisin istunut, mutta kaikki pöydät onkin varattuja, Pekka totesi.Japanilainen turistiryhmä tulee kohta. Istu alas. Onko sinut lomautettu kaupungilta? kysyin.-Joo, mutta mä sain uuden työn polttopuufirmasta.Olin lämpimästi onnellinen tuon noin viisikyppisen vanhanpojan puolesta. Käskin hänen istua alas ja äitini toi hänelle kohta kahvia. Näytin hänelle kuvia, joita koulun oppilaat olivat piirtäneet hänestä. Jotenkin jutut menivät omaan elämääni ja pelibisneksiin, joka oli menossa nurin. Kohta olin kertonut koko elämäntarinani ja esittelin pihvinpaisto ohjelmaa kännykältä. Pekka ihasteli ohjelmaa ja sanoi pomonsa voivan olla kiinnostunut tuollaisista sijoituksista. Annoin Bo:n käyntikortin mutta en uskonut, sen menevän siitä eteenpäin. Kohta tuli bussillinen japanilaisturisteja ja sain muuta miettimistä.

Maanantai aamuna ei huvittanut lähteä Helsinkiin katsomaan miten pelifirma kaatuisi. Heräsin aamulla nyreänä ja odotin että muu perhe lähtisi töihin ja Joonas kouluun. Meinasin maata vain sängyssä kunnes oli pakko lähteä pissalle. Ajattelin mennä suihkun jälkeen teelle alakertaan. Meinasin soittaa Ninalle ja kysyä kuulumisia. Vilkaisin kännykkääni ja Bo oli lähettänyt viestin illalla. Voi olla että saatiin firmaan miljoonan sijoitus. Palaan asiaan huomenna. Vaarisi Bo, luki tekstissä. Tuntui kuin hirveä taakka olisi lähtenyt harteiltani. Olin enemmän kuin hermona. Soitin sille vaarilleni. -Joo. Mulle soitti yksi sijoittaja ja se tuntui oikein lupaavalta, Bo jutteli.-Ai. Kuka se on? Onko se joku minun tuttuja?-Mä en sano mitään, ennen kuin oon rahat saanut.-Jos sille pitää mennä esittelemään sitä juttua paremmin.-Kyllä mä luulen, että se tietää mihin ryhtyy. Se jo lupasi, mutta sitten sen vasta tietää kun rahat on tilillä, Bo puhui ja venytti sanoja kuin valitakseen niitä.-Kuka se on? Tunnenko mä sen? kyselin ja mietin kellä minun tutuista oli niin paljon rahaa.

-Se ei halua nimeään julkisuuteen.-Ootko sinä tai Sini, vai kuka sen löysi?Tauot tuntui liian pitkiltä jopa suomenruotsalaiselle vaarilleni Bo:lle.-Se otti itse yhteyttä, Bo sanoi ja tuntui että minulle ei kerrottu kaikkea. -Mä hoidan tän. Mä ilmoitan kun rahat on saatu, Bo sanoi ja sulki puhelimen iman hänelle totuttuja hyvästejä ja ole varovainenlitanioita. Olin varma että tunsin sijoittajan. Ehkä joku tuttuni ei halunnut tulla julkisuuteen, jos bisnes ei menestyisikään. Toisaalta kuka pistäisi miljoonan hankkeeseen, jos se ei tuottaisi mitään. Ihmettelin koko asiaa. Joka tapauksessa oli jo vähän helpoittuneempi olo. Päätin sittenkin lähteä Helsinkiin. Pakkasin kassit ja lähdin matkaan. Soitin kaikki rouvatuttuni läpi ja kyselin olivatko he sijoittaneet yhtiööni miljoonan. Kukaan jolta kysyin ei myöntäneet, mutta onnittelivat firman menestyksestä. Olin Jo Helsingissä, kun Bo soitti ja kertoi ensimmäisen rouvan kysyneen voisiko sijoittaa meidän firmaan. Hän käski ottamaan rauhallisesti, mutta nauroi minun myyvän parhaiten silloin, kun en yrittänyt myydä. Ajoin suoraan siihen firmaan, missä töitä tehtiin nyt uudella innolla. Vaikka rahaa ei ollut vielä senttiäkään, niin edistyttiin valtavalla vauhdilla. Puolet asioista tuntuikin olevan intoa, eikä ollenkaan rahasta kiinni. Ruismarjapuuropeli oli jo melkein valmis. Sain selville, että Bo menisi seuraavana päivänä allekirjoittamaan sopimusta. Soitin hänelle ja yritin päästä mukaan.-Tota. Nyt on niin, että tämä henkilö on sun tuttu ja ei halua, että sinä tiedät kuka omistaja on, Bo totesi.-Mä olen soittanut kaikki tutut läpi ja niistä kukaan ei myönnä sijoittaneensa mun firmaan, inisin.-Joo ja nyt ne kyllä haluaisi koko rouvakööri tulla mukaan tähän bisnekseen. Mä lupasin etten kerro tätä sijoittajaa. Iida älä pilaa tätä. -Kyllähän sä tajuat, että mä halkean uteliaisuudesta.-Tämä henkilö haluaa suojata itseään, ettei kaikki ihmiset tule häntä lypsämään. Mä en puhu tästä enään. Tämä Iida pelasti meidän molempien sijoitukset. Malta mielesi. Sulle selviää tämä joku päivä. Mä oon matkalla kirjoittamaan sopimusta.-Ole varovainen liikenteessä ja nähdään. -Mennään huomenna koko firma syömään kunnolla, Bo sanoi ja sulki puhelimen.

Illalla kotona asia vaivasi minua. Päätin soittaa Liisalle ja kysellä tältä.-En mä Iida tiedä siitä asiasta mitään. Mutta tämä pelien menestys varmaan nostaa sarjakuvienkin myyntiä ja minun osakkeiden arvoa.-Mä soitin kaikki mun rikkaat rouvatutut läpi ja ne väitti etteivät tienneet asiasta.

-Se voi olla totta. Se voi olla joku niiden mies, kun on haistanut mahdollisuuden ja ostanut osakkeet.-Niiden arvo nousee koko ajan kun muutkin haluaa nyt seurata perässä ja rikastua.-Joo. Paras mainos on sun uteleminen. Jos mä voittaisin lotossa niin mä ostaisin sun osakkeita ihan huvikseni, kun sä vaahtoot noin ja joku on jo laittanut niihin miljoonan.-Ootsä voittanut lotossa. Onko Nina, Aira tai Laura voittanut. Tai mun äiti.-Ei mun tietääkseni. Sä oot hassu. Mä tiedän yhden miehen meidän kaupungista joka on voittanut lotossa, mutta ei kerro sitä kenellekkään. -Kuka se on? Tunneks mä sen?-Sen mä oon nähnyt kassalla. Mä en voi kertoo toisten asioita.-Mikset? Mulle vaan.-Iida sä oot soittanut kaikille, jotka sä tunnet varmaan jo aamusta. Se ihminen voi joutua hirveään ryöpytykseen. Enkä mä edes tiedä onko se se sijoittaja.-Joo. Tärkeintä on että se firma lähti eteenpäin. Siinä meinasi mennä kaikki mun säästöt.-Iida. Tästä lähtien otat rauhallisesti ja mietit ensin mitä teet.-No, mut osakkeet nousi heti kun aloin elämöidä.-Sä meinasit mennä konkurssiin.-Aina sä tommosiin vanhoihin juttuihin, tokaisin, kun en muuta keksinyt äkkiä.-Iida. Älä muutu ikinä, Liisa totesi ja alkoi kikattamaan.

Seuraavana aamua meni jo ajoissa siihen firmaan katselemaan miten pelit edistyivät. Sinin kanssa puutuimme aivan kaikkeen. Antti hermostui minuun jo puolilta päivin ja toivoi, että lähtisin. Olin lähtemässä kotiin kun vaarini tuli paikalle.-No niin. Ylös kaikki. Lähdetään syömään, Vaari huusi heti ovelta. -Ei ole nälkä, Antti totesi.-No tulet mukaan ja juot vaan vishyä. Menemme juhlimaan miljoonafirmaa, vaari jatkoi. -Ihan totta. Sä siis myit uusia osakkeita, Sini totesi.-Juu. Ja nyt mennään hienoon ravintolaan koko firma, Vaari sanoi. Emme menneet autoilla, vaan vaari oli tilannut meille tilataksin. Ajoimme keskelle kaupunkia ja menimme johonkin hienoon ravintolaan. Ihmisten piti kuulemma nähdä että meillä meni hyvin. Asiaa auttoi kuulemma kun ihmiset tunsivat minut. Tuntui oudolta, kun ihmiset supattivat nimeäni ravintolassa. Meillä kellään ei oikein ollut ravintolavaatteita päällä, mutta se ei kuulemma haitannut. Erityisen onnelliseksi vaarin teki yksi tuttu, joka tuli moikkaamaan häntä ravintolassa. Vaari selitti ohimennen miten olimme juhlimassa osakepääoman nostoa. Hänen liikemiestutunsa ilme tuntui heti terästyvän. Tämän pelin

vaari osasi. Ruoka oli parempaa kuin hyvää. Saimme hyvää palvelua. Nuorin tarjoilijoista näytti jotenkin nololta. Koukistin sormella hänet luokseni.-Sä oot vaikean näköinen. Et kai sä halua nimmaria? kysyin.-Kyllä mä halusin, mutta meidän hovimestari sanoi, etten saisi semmoista kysellä ja häiritä asiakkaita. -Voi. Tuo paperia, niin mä teen sulle jonkun kivan jutun, sanoin. -Tarjoilija toi tavallisia A4 arkkeja. Vaari lainasi kynää ja piirsin tarjoilijan kuvan joka tarjoili hahmolleni ruokaa. Hahmoni istui pöydässä pitäen haarukkaa ja veista pystyssä valmiina. Kuola valui hamoni suusta tarjoilijan hymyillessä. Laitoin kuvaan päivämäärän ja omistuskirjoituksen.-Tuntui kuin se olisi leijunut ilmassa. Niin tyytyväinen siitä tuli, Vaari totesi.-Mä olin aina samallainen kirjan julkkareissa. Iida on aina ollut mun idoli, Sini totesi.-Se kyllä kävi kätevästi tuo piirtäminen, Antti totesi. -Ton kun osasi, niin ei tarvitsisi koodata, totesi se Antin kaveri Jussi, joka oli meillä töissä.-Mä en osaa koodata, enkä muutakaan. Mä osaan van piirtää, totesin.-Ei se ole mitään vaan. Nyt meistä tulee sun takia kaikista rikkaita. Mä päätin että, nää työntekijät saa sata osaketta jokainen, niin ne tekee enemmän. Ne on kohta paljon rahaa. Käydään se yhtiökokouksessa vielä läpi, mutta nyt juhlimme, Bo totesi.

Seuraavana päivänä kävin taas katsomassa miten hommat sujuu. Sinin pöydällä oli iltalehti. Olin taas päässyt kanteen. Iidan pelibisnes nousee kuin raketti, luki lehden kannessa. Minusta oli joku vanha kasvokuva vieressä, jossa nauroin koko suulla.-Voi helvetti. Vai pelibisnes. Kaksi päivää sitten olin konkurssissa, marmatin.-Sellaista se on bisnesmaailma, Sini totesi naureskellen.Olin taas pelkästään tiellä, kun pojat tekivät töitä. Pääsin sentään hakemaan Sinin kanssa uusia koneita tietokonekaupasta. Ajoimme johonkin parkkihalliin ja nousimme hissillä ylöspäin. Otimme sellaiset isot kärryt, niin kuin Antti oli neuvonut. Menimme jonnekkin tiskin taakse, mistä tilaukset saatiin. Sinillä oli paperi mukana mistä hän tarkisti, että jokainen osa tuli mukaan. Iso kärry täyttyi pahvilaatikoista. Lähtiessämme kärryä piti työntää varovasti, että kaikki laatikot pysyivät kyydissä. Odotimme hissiä muiden ohikulkioide katsellessa kuormaamme.-No mitä pimut, se Jari Kangas oli sieltä pelifirmasta kohta vieressämme.Sini näytti harmistuneelta.-Voitaisko me vielä puhuu, se Jari sanoi Sinille.-Et sä nää et mä oon töissä, Sini melkein kuiskasi kipakasti.

Katselin muualle ja en voinut lähteä paikalta.-Eikö me kulta voitais vielä yrittää. Mitä lootia nää on?-Mä olen nykyään toisessa firmassa. Te sanoitte, että senkus meet. Mä en saa puhua sun kanssa.-Meinaatko, että se Antin pulju saa muka jotain järkevää aikaiseksi. Sini hei, se Jari puhui kovempaa.-Mene helvettiin siitä, Sini nieleskeli ja alkoi työntää kärryjä avautuvaan hissiin.Jari otti kärryn kahvasta kiinni.-Apua, kailotin kuuluvalla äänellä.-Ahdisteletko sä täällä näitä naisia, semmoinen viisikymppinen mies kysyi pipo päässä ja lyhyt nahkapusero päällä.-Ei tää kuulu sulle, Jari sanoi ylimielisenä.-Kato. Äijähän haluu ihan tapella, mies sanoi ovelalla äänellä, kuin olisi nauttinut tilanteesta. -Mulle kuuluu kaikki asiat mitkä mä haluun, et mulle kuuluu.Jari nielaisi ja päästi kärrystä irti. -Nyt lähdet menemään ja jätät nää naiset rauhaan, mies totesi.-Kiitos. sä oot mun sankari, sanoin ja aloin punnertaa kärryämme hissiin päin.-Ei mitään Iida. Pärjäättekö te sen kärrin kanssa?-Joo jätettii auto siihen invapaikalle hissin viereen, sanoin.-Tunsitko sä ton? Sini kysyi hississä.-Joo.-Kuka se oli.-En mä muista sen nimee. Se on henkivatiana mun äitin kaverin firmassa.-Näytti joltain maanviljeliältä.-Se on kaikkien julkisten henkivartiana niissä tapahtumissa. Se oli muistaakseni Tommi.

En saanut nostaa tavaroita enään sisälle. Sini oli soittanut Jussin ja Antin kantamaan tavaroita. Vaari soitti minut omaan toimistoonsa. Siellä oli se myyntipäällikkö siitä firmasta, missä olimme käyneet. Se myyntipäällikkö pomppasi tuolista ylös ja oli heti kättelemässä.-Jaa. Päivää. Pontus Ronka. Mä olen myyntipäällikkönä Celtic Flame peliyhtiössä, mies selitti.-Iida, vastasin.Istuin toiseen tuoliin vaarin työpöydän edessä, jonka takana näkyi ikkunasta satama.-Mä olen ennenkin ollut yhteydessä oliko se sinun kustantajaan, että oltaisiin saatu oikeudet siihen sinun hamoosi. Luulen että se olisi pelialalla kysytty juttu.

-Joo me käytiin siellä teidän firmassa, vastasin.-No se meni luvattoman huonosti.-Niillä oli jo silloin menossa väkivaltapeli siitä hahmosta. Onneksi ei sitä ole laitettu markkinoille. -Joo mä käsitin, että te kalastitte sen Jarin tyttöystävän Sinin tänne teille. -Ei me mitään kalastettu. Teillä sen ideat heitettiin romukoppaan. -Joo. Mä en kiellä etteikö meillä olisi joitain kommunikointivaikeuksia, Mies selitti ja sai kaiken kuullostamaan siltä kuin asia olisi ollut vain pieni erehdys.-No nyt tämä Ronka tuli esittämään varmaan meille jonkillaisen tarjouksen, vaarini keskeytti ja äänellään ilmoitti kuka konttorissa määrään.-Joo. No joo, mies sanoi hitaasti ja keräsi ajatuksiaan. -Mä en tiedä missä asti te olette jo menossa näissä kehittelyissä, mutta se on selvää, että meidän firmalla on pidempi kokemus myyjänä tällä alalla, Ronka puhui.Vilkaisin vaariani silmiin ja häntä alkoi naurattamaan.-Kyllä me ollaan lanceerattu markkinoille muutama iso peli, mikä on meidän alalla erittäin vaikeaa.-Ei meillä ole muuta kuin pari ihmistä töissä ja kaikki on vasta alussa, paukautin ja vaarilla otsa meni ryppyyn, mutta vain vähäksi aikaa.-Mä käsitin, että ihmiset haluaa sijoittaa teihin kuitenkin paljon rahaa, Ronka selitti.Vaari näytti kädellä, etten sanoisi mitään.-Mä kerran luin sellaisen kirjan, missä alettiin tehdä Hollywood elokuvaa ja mitä todennäköisemmältä elokuvan valmistuminen tuli, niin sitä enemmän ilmestyi ihmisiä, jotka väitti, että heillä oli tekemistä elokuvan kanssa, vaikka heillä ei ollut, Vaarini kertoi.-Miten tämä nyt liittyy minuun? Ronka kysyi.-No sä tulit tänne, kun sä luit aamun lehden. Sä et edes tiedä mitä sä olet myymässä tai ostamassa, totesin.Vähän aikaa oli kiusallisen hiljaista. -Täytyy myöntää, että harmittaa, kun ei saatu oikeuksia siihen sun hahmoon. Se on jo muutamalla musiikkivideolla, joita on tehnyt harrastajat. Sillä on kysyntää Ranskassa ja Saksassa, erityisesti Japanissa, mutta me saataisiin se helposti amerikan isoille markkinoille, Ronka puhui nyt hitaammin ja hiljempaa.-Niin ja sillä hahmolla olisi ollut ampuva laaserpää. Se esittää minua ja se ampuisi ihmisiä sillä.-Minäkään en haluaisi, että pojantyttäreni yhdistettäisiin väkivaltaviihteeseen.-Harrastaahan se teidän hahmo seksiäkin niissä sarjakuvissa.

-Sitä sinun äitisikin harrasti ennen kuin sinut sai, vaarini tömäytti yllätyksekseni.-Mä en ymmärrä miten sä yhdistät sen väkivaltaan? -Siis jos myydään seksillä, niin voidaan myydä myös väkivallalla, Ronka änkytti.-Sä nyt sekoitat pornon ja seksin. Se kertoo paljon sun arvomaailmasta, vaarini mietti ääneen.-No, me ollaan myyty tällä konseptilla miljoonia pelejä, Ronka sanoi jo hiljempää.-Mä en halua, että sarjakuvasankari Iida ampuu jonkun, sanoin.-Ajoithan sä huumepoliisin kumoon autollasi.-Se oli vahinko.-Vahinko. Hei älä viitti, Ronka sanoi halveksien.Vaari katsoi minua ja suoristi ryhtiään.-Kiitos käynnistä ja näkemiin, vaari totesi ja alkoi ohjaamaan miestä ulospäin. Ronka yritti ensin selittää jotain mutta tajusi vaarini käsimerkeistä, että oli aika lähteä.-Johan oli, totesin.-Joo. Se puhui jo isoista rahoista. Oikein niitä kauppakorkean kusipäitä, vaari sanoi ja ihmettelin, kun häneltä tuli ruma sana.-Äsken oltiin konkurssissa ja nyt kaikki on mukana. Kukaan ei halunnut sijoittaa tähän mitään. Nyt on tullut seitsemän tekstiviestiä, vieläkö niitä osakkeita saa, huokaisin.-Poikien pitäisi saada valmiiksi niitä pelejä muutama äkkiä. Ja sä olit oikeassa niistä yksityiskohdista. Meillä on yhtiökokous illalla kahdeksalta.-Niin myöhään. Missä se on? Näänkö mä sen sijoittajan?-Hänen edustaja tulee. Se on semmoinen käytännön järkeilijä. Ei mikään hauska kokous.-Mä tulen sinne. Mikä siinä sijoittajassa on, etten mä saa nähdä sitä. Onko se mun tuttu?Vaari huokaisi syvään.-Mennäänkö torille kahville?-Nyt? Miksi?-Mä puhun paremmin siellä. Ja jätetään nää älypuhelimet tähän pöydälle.-Miksi?-Mä oon tyhmä. Antti sanoi, että hän pystyy laittamaan sen puhelimen päälle ja näytti miten hän yhtäkkiä kuunteli jotain tyyppiä.-Ketä?-Ulkoministeriä.

Kävelimme kohta kahdestaan kauppahallin vieressä toria kohti.

-Yksi mies sun kaupungista voitti lotossa ja yhtäkkiä se halusi sijoittaa miljoonan sun tai meidän firmaan. Nyt kaikki luulee sen olevan jonkun suursijoittajan ja haluaa beesata voittajaa. Jos tulee ilmi, että sijoittaja on joku tavis, niin ne muutkaan ei ole kiinnostuneita. Ymmärsitkö?-Voi että. Mä luulin että meillä on hyvä juttu, mietin.-Meillä on hyvä juttu. Kelle vaan se näytetää, niin ne haluaa ostaa sen, mutta ne ei maksa siitä mitään, ennen kuin joku iso kala kiinnostuu siitä. Ja nyt mä en voi sanoa, että se isokala on joku tavis. Tää on vaikea selittää, vaari sanoi ja kulki vieressäni ravintolalaivan vieressä torin suuntaan.-Kuka se voi olla? Herran jumala. Onko se Pekka meidän kaupungista voittanut lotossa? Voi kun ihanaa.-Iida, vaari sanoi ja pysähtyi. -Sun täytyy ymmärtää, että se halusi ettei kenellekkään kerrota. Se mies on asunut aina siinä kaupungissa ja se haluaa ettei mikään muutu. Se menettää kaikki ystävänsä. Hän on hyvin yksinäinen. -Ja jos mä kerron, että kadunlakaisija antoi pelifirmaan miljoonan, niin koko korttitalo kaatuu.-Just. Otatko lihapiirakan? vaari kysyi, kun menimme teltan ovesta sisälle.Kaikki toritutut alkoivat kysellä pelibisnesistämme, mutta emme kertoneet paljoakaan.

Illalla olimme kaikki yhtiökokouksessa vaarini kotona. Tunsin sen miehen joka edusti Pekkaa. Hän oli ollut sisustamassa joskus äidin ravintolaa. Hän kävi monesti meillä syömässä ja käyttäytyi asiallisesti, mutta muut ihmiset ei paljoa jutelleet hänelle. Nyt tajusin kuvion. Pekka oli hyvä tuttu entisen poikaystäväni isäpuolen kanssa ja hän tämän Teppo Nyyssösen paras kaveri. Sini kysyi kokouksen sihteerinä aluksi ketä Teppo edusti. Teppo ilmoitti olevansa sijoitusfirman lähettämä edustaja, jolla olisi valtakirja. Päätimme uusista hankinnoista ja teimme aikataulua pelien julkistamista varten. Nyt tuntui, että päätimme isoista asioista. Bo luki läpi kaikki tarjoukset, joita firmallemme oli tullut parin päivän sisällä. Päätimme pitää uuden kokouksen joulun jälkeen ja miettiä asioita. Olimme kaikki jättäneet puhelimemme eteiseen. Silvia laittoi meille kahvia ja ostamiaan voisarvia. Kotona minut valtasi outo olo. Olin yhtäkkiä ihan kuin maailman huipulla, mutta en kuitenkaan sen kummempi kuin äskettäin. Mietin miten en voinut kertoa siitä sijoittajasta kenellekkään, koska mokoma tieto voisi kaataa koko firman. En kertoisi edes Liisalle, enkä Ninalle. Puhumattakaan äidilleni joka kertoisi asian ihan kaikille.

Seuraavina päivänä jokainen lehti halusi minulta haastatteluja. Minua pyydettiin moniin tilaisuuksiin käymään. Useat toimittajat halusivat minut televisioon. En vastannut viesteihin. Hankin uuden numeron puhelimeeni, tai äiti sen hankki. Nyt se taisi olla Kasperin nimissä. Se oli ikivanha puhelin, missä ei ollut nettiyhteyttää. Sitä ei pystynyt kukaan kuuntelemaan. Se sijoituskokouksessa ollut Nyyssönen oli toimittanut firmaan rautaisen laatikon, mihin puhelimet laitettiin jo eteisessä. Kun ensimmäinen peli oli valmis esittelyyn, niin firmasta alkoi tulla ostotarjouksia. Se Pontus Ronka tarjosi fimasta kolme miljoonaa. Sanoin kokouksessa, etten ikinä haluaisi myydä pelin oikeuksia enkä firman osakkeita kyseiselle firmalle. Se Nyyssönen oli samaa mieltä ja sanoi ostotarjouksen olevan huonon. Bo sanoi laittavansa sille Pontukselle viestin, missä kiitettiin kiinnostuksesta, mutta ei nyt. Joka viikko piti pitää uusi kokous, koska tarjouksia sateli jatkuvasti.

Onneksi Joulu pelasti paljon. Minulle ei ihmiset soitelleet niin usein, kun joulu-uutiset oli ensimmäisenä listalla. Olin aattona kotona ja sain paistaa kinkkua. Kasper ja Liisa tuli meille illaksi. Kisu ei vielä ymmärtänyt pelätä joulupukkia. Joulupukin ääni tuntui tutulta. Tajusin hetkessä hänet entiseksi poikaystäväkseni Matiakseksi. Minulla oli kiusallinen olo. Matias jakoi suvereenisti lahjoja ja Kisu jopa lauloi hänelle. Liisa otti kännykällä kuvaa, kun Kisu lauloi Uralin pihlajaa. Kaikkia meitä tuntui naurattavan kovasti pienen tytön välittömyys. Saattelin Kisun kanssa Joulupukin jatkamaan matkaansa.-Oli tosi hauska nähdä Iidaakin. Pukki on ollut koko vuoden huolissaan Iidasta, Matias totesi ulko-ovella.-Hyvää joulua sinullekkin, sanoin ja ääneni oli käheä.Tajusin olleeni pitkään Matiakselle katkera turhaan. Vilkutimme turhaan kun pukki meni autoonsa.-Pukilla on ihan samallainen auto kuin remonttimies Rogerilla, Kisu sanoi vilkuttaessaan sylissäni. -Niinmpä onkin, vastasin Kisulle.Lapset pelastivat jouluni. Muuten olisin vain surrut ja ikävöinyt Henryä. Joulupäivänä käväisin isäni luona. Pirkkomummini oli myös siellä. Vietin mukavan iltapäivän heidän luonaan. Isän nykyinen vaimo oli ihan mukava. Minulta kerran yritettiin udella tietokoneohjelmista, mutta ilmoitin vain etten puhuisi asiasta.

Tapaninpäivän aamuna lähdin Helsinkiin päin. Joulun ahdistavin velvollisuus piti suorittaa. Lailalle ei voinut sanoa ei. Moottoritiellä monta autoa meni ohitseni. Monissa lapset

vilkuttelivat takapenkiltä minulle. Mielessäni kävi auton vaihtaminen, tai tarrojen poistaminen. Auto toimi kuitenkin hyvin, niin mielestäni ei ollut mitään syytä ostaa uutta. Käväisin kotona ennen kuin lähdin sinne Henryn vanhempien kotiin. Henryn isä oli viittoilemassa pihalla minua parkkipaikalle. Pihalla oli paljon autoja, koska muissakin rivitalon asunnoissa taisi olla vieraita. Halasin Henryn isää heti kun pääsin autosta ulos. Laila seisoi rapulla overaossa. Syöksyin hänen syliinsä seuraavana. Nyt Laila ei onneksi alkanut itkemään. Hän oli hyvällä tuulella. Takkini otettiin äkkiä naulaan ja minut ohjattiin olohuoneeseen. Veera ja Julia olivat vastassa siellä. -Oi mitä naisia, pääsi suustani. -Molemmat teistä on ihanasti pyöristyneet. -Niin Veeralle töissäkin on sanottu, Laila totesi.-Kato tätäkin ihanasti pinkeet nää housut, tuli suustani.-Hitsi tää on jo noloa, Julia totesi.-Nyt vävypoika se hieno kamera esiin, Henryn Isä komensi.Sain seistä tytärten keskellä.-Mä oon tälläinen hukkapätkä näiden amtsoonivosujen keskellä sanoin ja sain tytöt nauramaan kuviin. Ruoka oli valmiina, joten kävimme pöytään. Istuin Lailan viereen, vaikka hän ei sitä vaatinutkaan. Kyselin tytöiltä neuvolakäynneistä. Molemmat juttelivat asioista mielellään. Tunnelma tuntui vapautuneelta. Mietin miten kiusaantunut Henry oli aina tälläisissä tilanteissa ollut. Oli sääli, ettei hän nähnyt siskojaan tälläisinä. -Itkeekö mun miniä? Iida? Laila kyseli.-Älä. Mä muistan aina miten Henry oli kiusaantunut näillä päivällisillä. Oli sääli ettei hän nähnyt tätä päivää, tuli suustani ja kaikki meni hiljaiseksi. -Oho nyt mä pilasin kaiken, sanoin ja laitoin servetin silmieni eteen.-Voi mun pikku tyttöä, Laila sanoi ja laittoi kädet ympärilleni. -Mullakin on ikävä ja kaikki ne asiat tuntuu nyt turhilta ja tyhmiltä, Veera sanoi.-Älä Iida ole surullinen. Mä luulen, että kaikki muuttuu paremmaksi, Julia totesi.-En mä ole surullinen. Mä luulin, että täällä on ahdistavaa, mutta tää olikin mukavaa ja sitten minä itken ja pilaan kaiken.-Et sä pilaa. Mun on kanssa ikävä. Se on hienoa, että joku muistaa mun poikaani, Henryn isä sanoi.-Sä teet tästä paremman. Nyt on koko teidän perhe läsnä, Veeran mies Jukka totesi.-Sä oot kanssa perhettä senkin sonni, Laila sanoi ja sai meidän naurulla tunelman taas kattoon.

Piti taas pyytää Ninan apuja. Nina sai soittaa joka paikkaan ja kaikille jotka olivat jotain. Hän jopa käski minun soittaa sille toimittajalle, joka oli itkettänyt minua. Toimittaja lupasi tulla mielelllään paikalle, kun minä häntä pyysin. Paikka piti olla mahdollisimman näkyvä ja keskellä kaupunkia. Laitoimme esittelyn ennen uuttavuotta. Toivoimme saavamme paljon koululaisia, koska heillä olisi lomaa. Pummasin puhelimessa sponsorointia eri puhelinfirmoilta. Tarvitsimme uusia esimerkkipuhelimia käyttöön. Mainostimme facebookissa ja Twitterissä uutta peliämme. Nina hommasi pienen lavan keskeltä Kampin ostoskeskusta. Yritimme saada operaattoreita mukaan bisnekseen. Yksikään niistä ei ollut kiinnostunut meidän ideasta automaatista joka olisi liikkeessä, mistä saisi käydä lataamassa uusimman sovelutuksen. Eräs Helsinkiläinen kahvila halusi automaatin, jonka annoimme sinne mielellämme. Olimme teettäneet niitä viisi ja nyt meillä oli neljä ihan turhaa laiteta. Pelkäsin esittelyyn tulevan vain muutaman pikkutytön. Koko juttu kuvattaisiin nettiin suorana lähetyksenä. Pelkäsin koko yön tekeväni vuosisadan suurimman flopin.

Mietin koko päivän miksi esittely piti olla vasta kahdelta iltapäivällä. Katsoimme aamusta lavan ja laitteet läpi keskellä kauppakeskusta. Pelkäsin saavani keskenmenon, koska jännitin niin paljon. Kävimme koko firma syömässä ennen julkaisua. Menimme siihen samaan ravintolaan. Nyt se Teppo Nyyssönen oli tullut mukaan ja hänellä oli kaksi tytärtä mukanaan. Tyttöt oli Kaksitoista vuotias Veera ja kymmenen vuotias Emilia. Molemmissa oli vähän Tepon näköä. Lapset osasivat käyttäytyä. Menimme kauppakeskukseen varttia vaille. Paikalla oli jo ainakin sata pikkutyttöä, joita ohikulkiat väistelivät. Nina oli neljän muun naisen kanssa mustat puserot päällä vartioina. Ovesta alkoi tulla virtana nuorisoa. Minua pelotti tosi lujaa. Minua kuvattiin ainakin sadalla puhelimella. Kello kävi turhan nopeasti ja tuli aika mennä lavalle. Olin teetänyt maastokankaasta mekon itselleni ja minulla oli maastokuvioiset sukkahousut. Maihinnousukengät tuntuivat nyt tukalilta. Asettelin vielä barettiani paremmin. Se toimittaja tuli juuri sekunnilleen paikalle ja Nina saatteli hänet lavalle. Kauhea buuaus täytti salin.-Kiitos rakkaat ihmiset. Minä varmaan ansaitsin tuon. Mä tiedän, että olen loukannut Iidaa ja olen myös pyytänyt anteeksi. Toimittaja piti hetken tauon ja salista kuului hajanaisia huutoja.-Arvatkaa mitä? Iida antoi minulle anteeksi ja pyysi minua spiikkaamaan hänet ja Sinin tähän tilaisuuteen. Hyvät ihmiset. Arvoisa yleisö. Tänään esittelemme IIda pelien ensimmäiset kuusi peliä ja esittelemään tulee pelin keksijät Iida ja Sini, se toimittaja mies kailotti mirofoniin.

Nousin lavalle ensin ja halasin toimittajaa. Sini tuli minun perässä ja kumarsi yleisölle. -No niin Iida. Päästän teidät esittelemään pelejä.-Älä mene vielä. Mä haluan sanoa kaikille, että jos tekee ikävästi, niin voi pyytää aina anteeksi. Ja kannattaa antaa myös anteeksi. Anteeksi pyydän yleisöltä, kun mun ääni tärisee. kun jännitän teitä.-Arvaa jännitinkö minä, kun paikkalla on talo täynnä sinun faneja jotka haluaa syödä minut, se toimittajamies sanoi.-Kiitos kun tulit auttamaan. Abloodit hänelle rohkeudesta. No niin ja sitten asiaan, sanoin ja katsoin Siniä.-Joo. Minä olen ollut Iidafani jo kymmenen vuotta. Olin ensimmäisen sajakuvan jukkareissa ja olen ollut niissä kaikissa. Niin mun nimi on Sini. Mä olen enemmän kuin otettu, kun mä pääsin Iidan kanssa tekemään ja ideoimaan näitä pelejä. -No nää on tälläisiä ihan tavallisia juttuja. Voi olla ettei nää kiinnosta paljon ketään, selitin. -Iida. Ole vähän aikaa hiljaa, Sini sanoi ja sai kaikki nauramaan. -Me ajateltiin, että pojille on hirveästi pelejä joissa ajetaan ja ammutaan. Iidan kanssa mietittiin mitä me voitais tehdä toisin ja saatiin aikaan tämmöinen peli missä tehdään ruokaa. Nyt meille tulee Emilia kokeilemaan peliä ja te näätte skriiniltä miten se toimii. Tuu Emilia, Sini puhui ja ihmiset antoi ablodeja.-Mä syön Emilian myöhemmin kun se on niin söötti, sanoin ja sain naurunremakan aikaiseksi. -Tässä ota tämä tabletti käteen. Tätä voi ihan pelata älypuhelimellakin. Tuossa on viisi ruokalajia joita voidaan alkaa tekemään. Valitse siitä yksi. Joo munakas. Sitten laita minkä tasoisen pelin sä haluat. Otit ensin helpoimman, ei tääkään ole helppo. Valitse montako kanan munaa laitat. Sitte rikot munat siihen kuhon reunaan. Vispaa ja laita vähän vettä sekaan. Vispaa lisää. Sitten kaadetaan ne pannulle ja sekoitetaan kahdeksikkoa, Sini selosti. -Katsokaa miten tää söötti tyttö on keskittynyt, sanoin. -Nyt sitä pitää sekoittaa kahdeksikkoa ja sitten laitetaan täyte täältä sivusta. Nyt se pitäisi kääntää. Siellä sivussa on se lasta, valitsen sen ja siitä käännät. Sitten kun se on valmis, niin nostat sen lautaselle. Siitä ihan keskeltä, ettei se tipu. Jos haluat arvostelut niin painat tosta. Pian piirretty hahmoni ilmestyi skreenille.”Vähän raaaksi jäi keskeltä. Vähän suolaakin olisit voinut laittaa. Kyllä tää tästä vielä.” hamoni sanoi maiskutellessaan. Vähän aikaa oli ihan hiljaista koko salissa. -Wauu! yksi tyttö huusi keskeltä yleisöä.

Alkoi kauhea taputus ja kiljunta. -Kiitokset Emilialle. Älä mene kauaksi, mun pitää halia sua vielä sata kertaa, sanoin ihmisten nauraessa.-Tässä mä näytän vielä tän vaikeemman tason pelin äkkiä. Tässä on lihaa, mistä leikataan pihvi. Sitte mä nuijin sen hyvin. Mausteet tästä. Ja sitten hellalle paistumaan, Sini selosti. -Joo me yritettiin saada tähän paljon eri vaihtoehtoja ja muuttujia, niin kuin oikeestikkin. Tossa oli äskeen paino joka vaikuttaa paistoaikaan, selostin.”Paistuisi paremmin, jos laittaisit hella lämpeemään.” hahmoni huomautti skreeniltä. Yleisö alkoi taputtamaan. -Joo tässä pitää valita lämpötila hellan nappulasta ja se vaikuttaa paistamiseen ja sitten kun pihvi on valmis, niin hahmo sanoo oliko se kypsä vai raaka ja niin edelleen. Mutta meillä on sitten muitakin pelejä. -Joo. Pyydetään tänne toinen nätti tyttö, joka ihan oikeasti ei ole nähnyt tätä sovellutusta aikaisemmin. Veera tule tänne, Sini pyysi.-Vitsi sut mä syön ensin ja sitten ton Emilian jälkkäriksi. -Iida on raskaana ja ajattelee vaan syömistä, Sini totesi ihmisten nauraessa. ”Jätit sitten hellan päälle. Voi syttyä vaikka tulipalo ja sähköäkin menee.” Hahmoni totesi skreeniltä.-Joo. Tämä on sitten siinä huipputasoisessa pelissä. Vaikka sammuttaisit puhelimen niin se saattaa tehdeä ton, selostin.Sini laittoi pelin takaisin päälle ja sammutti hellan.”Muista laittaa astiat tiskiin kanssa.” hahmo sanoi skreeniltä. -Tää on huippuärsyttävä. Tää on ihan pro tason juttu. Mutta nyt meillä on esittelyssä toinen peli missä meikataan. Tässä sä otat Veera itsestäs kuvan ja sitten sitä kuvaa voidaan meikata. Välillä tää hahmo antaa ohjeita täältä sivusta. Tässä piti rajoittaa, ettei Iidan ehdottomuus pääsyt liian paljon esille. Sieltä sivusta otetaan huulipuna ja valitaan joku väreistä joita riittää. Sitten tästä voi säätää kuvan valoisuutta, niin näkee miten meikki osuu erillaisessa valossa. Sitten sä voit vaihtaa kanssa ja kokeilla. Veera on pelannut aikasemminkin, kun toi käy noin nopeasti, Sini selosti hyvin. Pian olimme selostaneet kuusi eri peliä. Halauspeli sai huimimmat suosion osoitukset. Kerroin, että ihmisiä pystyi halaamaan myös ilman pelaamista. Vihdoin ja viimein pääsimme lavalta, Nina ja muut vartiat olivat jakaneet sata lappua, joilla sai ilmaisen pelin. Antti ja Jussi latasivat ihmisille haluamansa pelin nopeasti. Minulta tultiin pyytämään nimmareita. Ihmisiä oli ympärillä enemmän kuin tarpeeksi. Minua alkoi peloittamaan ihmisten paljous. Kohta Nina oli vieressäni neljän muun vartian kanssa. Oli helpoittavaa

kun pääsin ulos ja taksiin. Ajoin Sivian luo missä odotti iltatee. Kohta Bo tuli perässä Ninan kanssa. Olin aivan päästäni pyörällä. En tajunnut mitä oli tapahtunut. Äiti soitti, kun oli katsonut esittelyä ravintolan televisiosta. Ihmeekseni hän ei ollut huolissaan. Häntä vain nauratti minun huippusuosio. Olin päässyt jopa Ylen uutisiin. Huippusuosittu sarjakuvapiirtäjä Iida joutui fanien puristuksiin pelien esittelytilaisuudessa, uutistenlukija selosti. Kohta siinä haastateltiin Ninaa, jolta kysyttiin asioiden kulkua. -Tämä Iidan suosio yllätti kaikki järjestäjät. Yleensä näihin pelijukkareihin ei tule kuin kourallinen miespuolisia nörttejä, jotka käyttäytyy hyvin. Kyllä tälläiseen tilaisuuteen olimme varautuneet paremmin kuin hyvin, Nina sanoi ruudussa. Kuvan alareunassa oli teksti: Nina Aarnio Turvallisuusvastaava.-Oliko otettu huomioon, että sarjakuvataiteilija on raskaana.-Ei raskaana oleminen ole mikään erityinen toimenpiteitä aiheuttava tekijä. Mä olen itsekin raskaana. Kukaan ei vain osannut ajatella, että ihmisiä voisi tulla noin paljon ja että Iida on noin suosittu. Kaikki ihmiset halusivat vain hyvällä lailla koskettaa häntä, mutta ihmisiä oli vain liikaa. Onneksi tilannetta oli harjoitellut ja meidän vartioiden tiimi osasi vastata yllätykseen.

Uudenvuoden vietin äidin luona. Bo soitti jo aattona ja alkoi puhua kokouksesta. Meidän tietokonejärjestelmä oli mennyt tukkoon liian monesta käyttäjästä. Tarvitsimme lisää henkilökuntaa ja resursseja tai sitten pelit pitäisi myydä muualle. Minulle luvattiin kahta miljoonaa osakkeistani. Vielä saisin hahmoni käytöstä proviisioita. Samoin Eva soitti ja neuvoi kustannusyhtiön myymistä. Kohta kylpisin rahassa. Olin Joonaksen kanssa kahdestaan, koska äiti oli Arin kanssa tarjoilemassa ihmisille joissain juhlissa. Katsoimme televisiota ja minun piti herättää Joonas jos hän nukahtaisi ennen rakettien ampumista. Yritin katsoa televisiota. Päässä vain pyöri kaikki rahat ja muut asiat. Isänikin soitti ja kyseli kuulumisia. -Isä.-Mitä. Ihana kun sä sanot mua isäksi. Kohta mua sanotaan vaariksi.-Isä. Kohta mä saan hirveesti rahaa.-Se on hyvä ettei mun tarvii elättää sua.-Mä en tiedä mitä mä teen sillä.-Tuhlaat. Tai eikö se sun vaari osaa neuvoa?-No osaa se varmaan, mutta en mä ymmärrä mistään osakkeista ja semmosista. En mä tiedä mistään sijoittamisista.

-Tota. Mä en ala sekaantumaan mihinkään. Mä haluan vaan käydä sun luona, kun sulla on se lapsi. Mä oon oppinut ettei semmoiset tule enään meidän väliin.-Etkö sä neuvo mua? Mitä mä teen?-Mitä sä oot aina halunnut?-Mä halusin aina talon ja lapsia, ja ehkä koiran, mutta en mä pysty mitään taloa yksin hoitaan.-Ostat rivitalon, vaikka koko talon, tai sitten kaupungista jonkun ja otat vuokraa muilta. Sä voit vaikka elää sellasella. Se on hienoa, että sä oot menestynyt. Mä olen enemmän kuin ylpeä sinusta. Me ei sun äitin kanssa sovittu. Sä olet ainoa hyvä mitä siitä liitosta tuli. Hyvää uutta vuotta kulta.-Hyvää uutta vuotta iskä, sanoin ja aloin taas kyynelehtiä.Menin uudella tabletillani nettiin ja aloin katsella asuntoja. Katsoin niitä jostain syystä kotikaupungistani. Huomasin keskellä kaupunkia ison talon. Siitä pyydettiin yhdeksänsataatuhatta. Se oli sama talo missä iskän pankki oli. Kaikki muut huoneistot kuuluivat hintaan, paitsi se pankki. Pankkikin voisi kuulemma ilmoituksen mukaan olla myös kaupan. Siinä oli monta huoneistoa. Vuokraa tulisi jokaisesta jonkin verran. Voisin perustaa sinne johonkin huoneistoista sarjakuva-akatemian, mihin ihmiset voisivat tulla opiskelemaan ja opettamaan. Mietin miten saisin talon ostettua ettei siihen tulisi kukaan sukulaisistani sähläämään väliin. En kyllä tiennyt mitään talon omistamisesta. Ainoa tuttuni, joka asiasta tietäisi olisi entinen poikaystäväni Matias, joka teki remontteja isäpuolensa Rogerin kanssa. Mietin miten paljon saisimme peleistä ja veisikö verottaja kaiken. Pääni oli niin sekaisin, että meinasin unohtaa herättää Joonaksen. Menimme pihalle ja omaa katua eteempäin. Katsoimme miten raketit räiskyivät kaupunginlahden ylle. Mieleeni tuli yhtäkkiä edellinen uusivuosi Ninan ja Lauran luona. Juhlimme Helsingissä Karhupuistossa. Muistin miten Henry oli tullut puistoon poliisiautolla ja olin pussannut häntä keskellä puistoa. Hänen poliisiparinsa oli laittanut vilkut autossa päälle ja ihmiset olivat taputtaneet. -Iida mitä sä itket? kuulin Joonaksen sanovan vieressäni.-En mitään, vastasin pyyhkien silmiäni.

Uudenvuodenpäivänä menin äidin ravintolaan, vaikka hän kielsi. Paikka oli täynnä ruokailijoita ja yritin olla avuksi, niin paljon kuin mahdollista. Äiti ei halunnut minun tarjoilevan, mutta oli mielissään, kun sain ihmiset iloiseksi. Olin kaivannut tänne töihin. Tälläiset kiireiset päivät oli minulle mieleisiä. Sain jutella monen ihmisen kanssa samana päivänä ja kaikki oli juhlatuulella. Monet yrittivät kysellä pelibisneksistäni, mutta silloin

vetosin aina kiireeseen ja häivyin paikalta. Huomasin äitini olevan mielissään avustani. Jotkut vieraat halusivat kuvaan kanssani. Yksi mies halusi ottaa kuvan minusta äidin kanssa. Nojasimme kuvassa toisiimme. Iltapäivällä olin jo aika väsynyt. Äiti käski kotiin lepäämään. Menin pukuhuoneen penkille ja nukuin tunnin. Tulin uudelleen tarjoilemaan tauon jälkeen. Illalla olin onnellisen väsynyt. Piirsin vielä kuvan ennen nukkumaan menoa. Kuvassa raskaana oleva hahmoni kuorssasi sängyssä. Hahmon suu oli mielttämän iso ja sieltä tuli lujaa ääntä. Ajatuskupassa hahmo näki unta, miten hän tarjoili ravintolassa ihmisille iso tarjotin kädessä, missä oli ainakin viisi ruokaannosta.

Köröttelin seuraavana päivänä Helsinkiin päin. Puoliltapäivin olin siellä tietokonefirmassa. Kaikki muut olivat olleet edellisen päivän töissä. Olin vihainen, kun minulle ei oltu kerrottu. Iltapäivällä pidimme kokousta. Olimme uuden ongelman edessä. Emme pystyneet toimittamaan niin paljon pelejä, kuin niitä tilattiin. Antti sai vahtia koneita koko ajan. Pojat olivat tilanneet lisäpalveluita isommasta firmasta. -Tämä homma hajoaa käsiin, vaarini Bo totesi puheenjohtajana. -Meillä on suuria vaikeuksia ja kuluja tulee lisää. En minä eikä kukaan muukaan olisi osanneet odottaa tälläistä menestystä. -Joo Antti ja Jussi ovat nukkuneet täällä työpaikalla, kun asioita on pitänyt hoitaa ympäri maailmaa, Sini sanoi.-Meille on tullut tälläinen ostotarjous jossa kaikista osakkeista ja fiman omaisuudesta saisi kahdeksan miljoonaa euroa.-Kahdeksan miljoonaa? tuli suustani.-Niin ja sinä saisit jotain proviisiota hahmon käytöstä. Tietenkin tämä firma haluaa oikeuksia rajattomasti, vaari puhui.-Mä en halua mitään ampuvia laaserpäitä, sanoin.-Joo tästä tuli sieltä palautettakin, että saisit valvoa hahmon käyttämistä. Firma on huomannut tämmöisten taiteilioiden tietävän mikä sopii hamolle tai niin kuin ne sanoo, brädiin parhaiten, Sini totesi. -Toi hinta kuullostaa hyvältä mun sijoittajia ajatellen. Nyt pitäisi ottaa rahat ja juosta, se Nyyssönen sanoi.Kaikkien puheet kaikui päässäni. Mietin miten se Pekka oli antanut rahaa pariviikkoa sitten, vai oliko siitä kuukausi ja nyt se saisi sitä kolmekertaa enemmän takaisin. Mietin miten olin kesällä miettinyt jäätelön ostoa ja nyt pöydän yli heitettiin älyttömiä summia rahaa. Muiden puheet vain kumisi päässäni.-Vai mitä mieltä siä olet Iida? Bo kysyi yhtäkkiä.

-Mitä? Tota mä haluisin myydä, kun mä en ymmärrä tämmöisistä mitään, mutta mä en tiedä mitä mä teen ja mitä käy pojille ja Sinille.-No sun täytyy keskustella sun lakimiehen kanssa niistä oikeuksista, mun mielestä sille on jo tullut joitain ehdotelmia. Pojat on saamassa vuoden työsopimuksen sieltä firmasta ja siinä on ihan kunnon edut. Ne on molemmat kiinnostuneet enemmän kuin paljon asiasta. Ja niilläkin oli ne muutama osake.-Entä Sini?-Mä ajattelin lähteä Antin kanssa Californiaan ja mä saan jotain pelien toisena keksiänä, Sini puhui iloisena.-Eikö se sun entinen poikaystäväkin ollut nörtti? Nyt sä otit samanlaisen. Etkö sä ole oppinut mitään? kysyin ja sain muut pöydän ympärillä hörähtämää.-Se vaan kävi niin kun mä kävin pyhien aikana auttamassa poikia täällä ja mentiin sitten yhdessä nakkikioskille asemalle kun muut paikat oli kiinni.-Kuka mun kanssa keksii uusia pelejä sitten? -Me voidaan skypettää ja muuta, Sini sanoi.-Kai me myydään kaikki kun te olette niin päättäneet. Miten se kun mä pelkään että joku seuraa mun nettiä? kysyin. -Antti hoitaa, Sini sanoi.-No minä ilmoitan sille firmalle, että osakkaat hyväksyvät tarjouksen ja neuvottelemme vielä tekijän oikeuksista, Vaari totesi.Kohta kokous oli ohitse. Olin parkkihallissa yksin mietin mihin menisin. Kotona oli jotain ruokaa pakastimessa. En voinut vielä kertoa kenellekkään kaupoista. Seuraavana päivänä olisi kokous Evan ja vaarin kanssa. Istuin autossa ja mietin minne menisin. Puhelimeni soi. -Se on Saana täällä. Sun entinen naapuri. Anteeksi että mä soitin näin, mutta mun oli niin ikävä.-Ai. Tosi kiva kun soitit. Mä täällä yksin istun parkkipaikalla ja mietin mitä mä tekisin.-Älä. Ei kai sulla ole kauheasti murheita?-Ei yhtään. Oltiin tossa kokoustamassa täällä meidän pelifirmassa ja on ihan höntti olo.-Joo mä tiedän semmoiset kun pää jää täyteen ajatuksia. Meille voi tulla teelle jos ei muutakaan tekemistä ole.-Voiko mä oikeesti tulla? En mä halua vaarin luokse, kun mä juutun puhumaan firman asioista.-Joo. Tule tule. Jormakin on mielissään.

Nyt tuntui, että Pakilaan on pitkä matka, kun olin asunut puoli vuotta keskellä kaupunkia. Toisaalta aikaisemmin minun ei tarvinnut käydä keskustassa kuin joskus. Olin mennyt aina bussilla ja säästänyt autoa. Talvi ei ollut taaskaan kummoinen, kun ajelin pakilaan. Muistin, miten Henry odotteli lunta, että tulisi valoisampaa ja pääsisi hiihtämään. Minusta ainut hyvä juttu talvessa oli, että pääsi peiton alle lämpimän Henryn viereen. Ajoin nyt pihaan tutulle paikalle. Saana aukaisi oven heti kun oli kuullut auton tulevan. Katsoin miten entisessä asunnossani ikkuna oli korjattu ja siellä paloi sähköiset joulukynttilät. -Hei. Voiku ihanaa nähdä pitkästä aikaa, Saana kailotti, kun syöksyin hänen syliinsä.-Hei. Joskus on ikävä tänne, sanoin.-Voi sua. Mennään sisälle.Sisällä oli mukavan lämmin. Saanan mies Jorma havahtui sohvalta.-Kato terve. Kiva nähdä pitkästä aikaa, Jorma sanoi iloisena ja tuli tervehtimään.Tein heti yllätyshalauksen.-Voi sua, Jorma totesi.-Tosi kiva nähdä teitä.-Mä laitoin jo teetä valmiiksi heti kun sä soitit. Istutaan juomaan, Saana ehdotti.Istuimme ruokailunurkkaukseen ja pöydässä oli jo kupit valmiina. -Tää on ihan niin kuin ennenkin. Täällä oli kiva asua.-Valitettavasti sä et voi muuttaa takaisin. Me vuokrattiin toi asunto uudelleen, Jorma totesi.-Joo se on semmoinen pieni, mutta topakka tyttö. Ja tiedätsä mitä? Saana kysyi innoissaan, mihin en ehtinyt vastata. -Sillä on sun entinen auto.-Ihan totta? Se käppyräkö? Onko siinä vielä ne samat teippaukset?-Joo. Hän sanoi isänsä ostaneen sen auton hänelle. Mua huolestuttaa miten pitkiä päiviä se tyttö tekee töissä, Jorma sanoi.-Ai jaa. Mitä se tekee työksensä?-Se mikä on ihmeellistä, vaikka hän on tuommoinen nuori, niin hän on kuule kauppias, Saana kertoi tärkeänä.-Ei. Eihän sen nimi vaan ole Essi?-Tunnetko sinä hänet? Jorma kysyi.-Joo. Essi on mun luokkakaveri.-Ihan totta? Olipa sattuma. Se on semmoinen pieni ja topakka likka. Aamulla se lähtee ne kaupan vaatteet päällä ja tulee illalla myöhään. Saana jo mietti onko sillä muita vaatteita.-Varmaan pitää näyttää, että hän pärjää. välillä käy ihan sääliksi koko likka. Joskus se vielä tekee paperihommia illalla, Saana sanoi huolestuneena.

-No voi. Pitäisi mennä katsomaan sitä sinne kauppaan. Se on kutsunut monta kertaa. Ne kauppiaan piirretyt hahmot on mun tekemiä. -Ai jaa. Joskus hän tuo jotain uutuustuotteita meille maistiaisiksi. Viimeksi mä haukuin sen kahvin mitä oli. Essi vaan oli tyytyväinen ja sanoi, että on hyvää saada rehellistä palautetta, Jorma kertoi.-Mutta mitenkä Iida sinulla menee? Mä oon ollut monesti niin huolestunut. Välillä joku televisiossa sanoi, ettei sinun pelibisneksestä tulisi mitään ja sitten oli kuvaa kun pikkutytöt meinasi syödä sinut, Saana selitti iloisena.-Mä meinasin mennä konkurssiin, mutta sitten kaikki kääntyi parempaan, vastasin arvioiden sanojani ja mietin etten kertoisi vahingossa, että kadunlakaisia oli pelastanut firman lottovoittorahoilaan.-Se on hyvä, että sä selvisit. Nyt varmaan pelit menee kaupaksi? Jorma jatkoi.-Joo. Ei me pystytä toimittamaan niin paljon kuin niitä tilataan.-Sä ehdit tänne kuitenkin kahville? Saana sanoi iloisena.-Mä en enää saa mennä tietokonetiloihin. Vaari sanoi, että mä olen raskaana ja voin saada säteilyä ja pojat pitää mua ärsyttävänä sählärinä ja lopettavat työnteon kokonaan, kun menen sinne.-Ai jaa, että stressin nimi vaan aina vaihtuu, Jorma totesi.-Mä en saisi kertoa tätä, mutta me varmaan myydään se firma.-Ei me sanota kellekkään. Mitä sä sitten teet? Saana kysyi.-Mä teen kirjoja, niin kuin ennenkin.-Saatko sä siitä firmasta rahaa? Jorma kysyi.-Joo. Musta tulee rikas.-Mutta sehän on hienoa. Mä olen tosi onnellinen sun puolesta, Saana sanoi.-Tuntuu jotenkin oudolta saada rahaa paljon ja helpolla. Ihan niinku mä olisin syyllinen.-Nythän on niin, että sä voit aina antaa ne rahat pois, jos sä haluat. Mun mielestä sä et ole mikään huijariliikemies, joka tuputtaa jotain roskaa, vaan sä oot keksinyt jotain mitä kaikki haluaa ostaa, Jorma selitti.-Joo. Minäkin halusin hommata semmoisen ohjelman missä tehdään pihvejä, mutta se palvelin oli tukossa, Saana sanoi.-Helpotti paljon kuulla tuo.-Iida. Ei sulle kukaan ajatteleva ihminen ole kateellinen. Sä oot leski ja kaikkea. Saatko sä paljon rahaa? Saana kysyi.-Vissiin miljoonan tai kaksi. En mä tiedä miten paljon menee veroja.-Ootko sä ajatellut mitä sä teet rahoilla? Jorma jatkoi.

-Ette saa kertoo sitten kellekkään. Mä ajattelin ostaa meidän kaupungista talon. Siitä saisi vuokraa. En mä tiedä.-Sähän voit perustaa firman joka ostaa talon. Mikä siinä talossa kiinnostaa? Jorma kysyi.-Mä voisin muuttaa siihen ja perustaa sarjakuva-akatemian. Lapset ja aikuiset voisi tulla sinne kursseille. Se olisi lähellä mun äitiä ja isää. Ainoa joka on kaukana on mun uusi vaari. -Sä voit käydä useasti ja ne voi käydä sun luona. Se on semmoinen hiljainen kaupunki. Sopii varmaan lapselle paremmin, Saana mietti. -No jos ne kaupat edes onnistuu, mietin ääneen. Oli mukavaa käydä Saanan ja Jorman luona. Vonkasin paperia ja kynän Saanalta. Piirsin äkkiä kuvan missä raskaana oleva hahmoni halaa Essin kauppias hahmoa. Laitoin nastalla kuvan Essin oveen.

Seuraavana päivänä neuvottelin monta tuntia Evan kanssa. Hän ehdotti kustantamon myymistä ja neuvoi pitämään hahmojen oikeuksista kiinni. Puimme asioita monta tuntia. Vaarini liittyi myös joukkoon ja saimme jonkillaisen ehdotuksen tehtyä niin kustantamon kuin pelifirman ostajalle. Saisin jokaisesta pelistä ja kirjasta osuuden tulevaisuudessa. Neuvottelujen lopuksi tuntui oudolta. Kaikki opettajat ja monet oppilaat oli koulussa pitäneet minun piirtämistä turhana. Opettaja oli antanut minulle kuutosen piirrustuksesta. Äitini tuntui olleen ainoita jotka jaksoi kannustaa minua. Kukaan muu ei ollut uskonut minuun. Kukaan ei ollut ostanut pelifirman osakkeita. Se kadunlakaisia ainoastaan, joka oli voittanut lotossa. Sen jälkeen kaikki muut tuttavatkin alkoivat uskoa firman menestykseen. Mietin miten se kadunlakaisia Pekka saisi osakkeista yli neljä miljoonaa. Kukaan muu kuin hänen pari ystävää ja minä ja Liisa olimme älynneet asian. En voinut kertoa asiasta kenellekkään, koska kaikki olisi voinut hajota korttitalon lailla. Soitin illalla äidille.-Äiti. Pelifirma menestyy ja musta tulee hurjan rikas.-Hyvä kulta. Ootko sä syönyt hyvin? Koska sä tuut taas käymään? äiti vastasi niin kuin ei olisi kuullutkaan uutisiani.-Ehkä viikonloppuna tulen.-Hyvä mun on ollut jo ikävä.-Mä voin ostaa talon sieltä teidän kaupungista ja muuttaa siihen vauvan kanssa.-Se olisi ihanaa. Älä Iida ikinä lakkaa haaveilemasta.

Aamulla oli paperilla muutama kuva. Hahmoni katsoi pankkiautomaatilla saldolappua ja hänen silmät tuli semmoisien tappien päähän. Seuraavassa kuvassa se hahmo käveli ja

jalat ei ottaneet enään maahan. Ehdin juuri ja juuri juoda aamuteen, kun piti kiirehtiä neuvotteluun. Nyt piti olla heti yhdeksän jälkeen pankissa. Vaarini tuli ovelle vastaan, kun kävelin alaovesta. Katsoimme kelloa ja meilla oli aikaa. Kävelimme torille kahville. Sain lihapiirakkaa heti aamusta. Oli ihan siedettävä ilma ja teltassa sisällä oli kaasulämmittäjä. Juttelimme kahvilan kanta-asiakkaitten kanssa liian kauan ja pian meillä oli kiire. Kipitimme eteenpäin. Olimme pian Mikonkadulla pankin edessä. Liisa, Niina ja äitini seisoskelivat pankin edessä. Menimme yhdessä siihen tavalliseen rappuun ja neljänteenkerrokseen. Soitimme kelloa ja mukavan tuntuinen nainen tuli avaamaan meille oven. Eva oli tullut jo aikaisemmin sisään ja huoneessa oli myös kaksi mieshenkilöä. Kättelimme miehet ja istuimme ison ovaalin pöydän ääreen. Miehet olivat molemmat noin viisikyppisiä ja edustivat isoa kustantamoa. -No niin. En olisi ikinä uskonut tämän homman menevän näin suureksi, kun silloin aloitimme tekemään sitä ensimmäistä sarjakuvaa. Tämä on kyllä hieno hetki, Eva fiilisteli. Kohta kustantamon lakimies luki sopimusta ääneen. Kustantamo osti meidän kaiken liiketoiminnan. Sitouduin tekemään kolme seuraavaa kirjaa uudelle kustantamolle. Ehdot oli tarkkaan laadittu. Minulle jäi oikeudet siihen omaan hahmooni. Vaarini luki kaikki paperit läpi, ennen kuin antoi ne minulle allekirjoitettavaksi. Laitoimme kaikki nimet alle papereihin. Äitinikin omisti muutaman osakkeen ja nyt luopui niistä. Kaupanteon jälkeen kättelimme kustantamon miehet. -Miltäs tuntuu nyt olla varakas, Liisa kysyi minulta.-En mä tiedä, totesin.-Ei Iida ole kauaa varakas. Kiiruhdetaan tonne toiseen pankkiin ja Iidasta tulee rikas, Eva totesi. Ulkona oli pikkupakkanen joka ei haitannut kävelyämme Mikonkadulta Bulevardille. Pysähdyimme siihen Ålandsbankkenin kohdalle.-Me mennään Liisan kanssa Fredalle Sannan kampaamoon. Tule sinne sitten, kun olet valmis. Mennään sitten juhlimaan kauppoja, äiti totesi.-Tulisitko sä Nina mun mukaan pankkiin? kysyin.-Miksi? Nina kysyi.-Mä haluan, että mulla on henkivartia, totesin ja sain hymyilyt muilta.-No mä tulen sitten, Nina sanoi.Menimme pankkiin ja taas meidät ohjattiin sellaiseen saliin, missä oli se ovaali iso neuvottelupöytä. Nyt paikalla oli jo Antti, Sini ja Jussi. Heti meidän jälkeen tuli se Teppo Nyyssönen. Paikalla oli myös kolme amerikkalaista miestä. He kaikki tervehtivät meitä

kätellen. Tuntui oudolta kun he puhuivat niin tuttavallisesti, niin kuin he olisivat tunteneet Ninan. -Tunnetsä nää? kuiskasi.-Tunnethan säkin. Nää osti Antin ja mun setän keksinnön neljä vuotta sitten. Sä tarjoilit niille ruokaa siellä Kirsin ja Arin ravintolassa. Etsä muista kun Make oli niin henkivartijaa? Nina selitti ja palautti mieleeni ylioppilaskesän, kun olin ollut töissä äidin ravintolassa. Nina meni seinän viereen kauemmaksi meistä ja sitten alkoi se sama sopimusten luku, mutta nyt vain englanniksi. Kohta eteeni tuli nippu papereita, jotka piti allekirjoittaa.-Nina. Voisitsä katsoa nää läpi, kun sä osaat niin hyvin englantia? kysyin. Pelkäsin Vaarini tai Evan suuttuvan, mutta he olivat hiljaa. Nina nousi tuolilta ja tuli viereeni. Hän luki paperit läpin ja nyökkäsi. Kirjoitin nimeni kaikille viivoille, mihin näytettiin. Yksi niistä miehistä alkoi räplätä hänen edessään olevaa kannettavaa tietokonetta. Oli ihan hiljaista ja hän nyökkäsi. Kaikki muut alkoivat taputtaa.-Siis mitä nyt? kysyin tyhmänä.-Rahat on siirretty meidän tileille, Antti sanoi.-Siis noin äkkiä amerikasta astin? kysyin.-Ei, Kun ne tulee ihan tosta suomesta, mihin ne on siirretty ensin, Jussi totesi. -No niin. Eiköhän se ole shamppanjan vuoro, Eva totesi ja painoi jotain nappia. Pian ovesta tuli joku nainen tarjottimen kanssa, jossa oli valmiiksi kaadettuja laseja. -Tässä on alkoholitonta autoilijoille ja odottajille, se nainen sanoi tuoden tarjottimen ensin minun eteeni.-Niin. Kyllä se on Iidan ansiota tämä meidän kaikkien menestys, se Teppo Nyyssönen sanoi.-Niin. Niin se kyllä hitto soikoon on, vaarini Bo sanoi näyttäen ensimmäistä kertaa hajamieliseltä.Kohta se nainen oli jakanut lasit kaikille. -Nina ota kanssa juotavaa. -Mä tulin tänne vaan sun turvaksi.-Alkoholitonta. Nina on auttanu mua aina, sanoin.-No mä otan. Ei tehdä tästä nyt numeroa, Nina totesi asiallisena. -Mä haluaisin ottaa Iidan maljan Iidan kunniaksi, Sini totesi.-Älkää nyt, sanoin.-Iidan malja, Jussi sanoi yllätykseksi.-Juu. Iidalle, se Teppo Nyyssönen totesi käskevästi ja kaikki nostivat lasinsa.

Äiti ja Liisa olivat jo päässeet kampaajalta, kun tilaisuus oli loppunut. Näimme siellä ison tavaratalon edessä. Nyt minulla oli rahaa ostaa vaikka mitä. Kuljimme alakerrasta yläkertaan, joka kerroksen läpi. Liisa osti lahjoja Kisulle ja miehelleen Kasperille. Ninakin osti kultaisen kaulaketjun Lauralle. Minä en keksinyt mitään ostamista. Muut ihmettelivät nuukailuani. Kerroin etten tarvinnut mitään. -Iida rakastaa kuvakirjoja. Mennään ostamaan sille sellaisia, äitini totesi. -Ehtiihän niitä, totesin.-Ei kun nyt juhlitaan, Liisa totesi ja otti minut käsikynkkään. Äiti tuli minun toiselle puolelle. Liisa päästi irti minusta mennessämme ovista kauppaan sisälle, mutta äiti ei päästänyt. Kaupan aulaan oli ilmestynyt semmoinen kahvila. -Hei. Tuola meni se Iida, kuului jostain kahvilan puolelta nuoren tytön ääni.Huomasin miten äitini alkoi hymyilemään pirullisesti. Pääsimme yläkertaan sarjakuvaosastolle. Ehdin katsella kirjoja vain hetken, kun ensimmäiset tontut ilmestyivät. Yritin katsella kirjoja, kun huomasin ihmisiä siellä täällä. Enimmäkseen ne olivat nuoria tyttöjä, jotka katselivat etäältä.-Osta nyt kirjoja. Mä luulen, ettet sä vähään aikaan tule tänne, Nina totesi.-Jaa, pääsi suustani. -Iida sä tienasit äsken omaisuuden, nyt sä voit ostaa nää kaikki.Mietin hetkisen. Aloin kulkea järjestelmällisesti hyllyn vieressä ja otin jokaisen kirjan jota minulla ei ollut. Kun sylini tuli täyteen, niin äiti otti kirjat ja kantoi ne kassalle. Olin pettynyt, kun kirjoja ei tullut kuin kaksi kassillista. Rahaakaan ei mennyt kovin paljoa. Maksoin ostokset kortilla. Tämmöistä olin aina halunnut, mutta nyt se ei tuntunut miltään. Lähtiessämme kassalta ihmisiä oli tullut lisää katsomaan minua. Minusta otettiin kuvia puhelimilla. Äitini oli elementissään ja tarttui minua taas käsikynkästä. Minua peloitti. Menimme liukuportaita alas, niin tuntui, että kaikki kaupassa olijat katsoivat minua. -Voi Iida, Liisa sanoi takanani.-Liisa mua peloittaa.-Iida. Nyt on sun päivä. Hymyile, niin kaikki tekee niin kuin sä haluat, Liisa kuiskasi.Hymyilin äitini kynkässä tullessani alalakertaan.-Hyvä Iida, joku tyttö huusi. -Ihana toi sun äitikin, joku toinen tyttö huudahti.Pääsimme ehjinä parkkihalliin ja äitini oli ihan mehuissaan.-Ihana toi sun äitisikin se sanoi. Mun tyttö on tämän maan kuuluisin henkilö ja mä oon sen äiti. -Lopeta, kivahdin.

-Mä muistan miten se yksi opettaja sanoi ettei sinusta tule mitään. Mitä se nyt sanoisi. Ei varmaan muistaisi koko asiaa. Mun tytär on rikas, kaunis ja kuuluisa. -Iida teki meistäkin rikkaita, Nina sanoi.-Mä pelkään, että mä jään yksin. En mä voi mennä enään minnekkään.-Iida sä voit mennä ihan minne vaan. Susta pidetään sen takia, kun sä olet se mikä sä olet. Kukaan ei odota sulta enempää, Liisa totesi.

Äiti ajoi Katajanokalle. Kävimme minun luona viemässä kirjat hyllyyn. Kohta menimme koko joukko sinne puiston viereen ravintolaan. Bo ja Silvia odotteli meitä jo pöydässä. Ravintola oli venäläinen ja siellä oli aivan huimaavat hinnat. En osannut päättää ja Bo ehdotti, että tilaisimme alkupalalautasen. Nyökkäsimme muut. Pian meille tuotiin kolme tarjotinta kaikkia ruokia. Joku mies tuli selostamaan meille mitä kaikkea lautasilla oli. Alkupalat oli tosi hyviä. Tilasin vielä pääruuaksi Kiewin kanaa. Ruoka oli tosi hyvää.-Iida mitä sinä olet niin hiljainen? Silvia kysyi.-Mä mietin asioita.-Et sä ole ennen semmoista tehnyt, äitini sanoi ja sai kaikki nauramaan hetkeksi.-Mä mietin miten kaikki muuttu nyt, totesin.-Välillä asiat muuttuu väkisinkin, Liisa totesi.-Niin se vaan on. Ei kaikki voi pysyä samana. Nythän sun kirjoja ostetaan enemmän. Sä saat proviisioita enemmän kuin kukaan. Sulla ei ikinä ole mitään hätää, Bo selitti.-Niin mut kun mun kaverit ei rikastu.-Sä voit lähettää meille rahaa paketeissa, Nina sanoi ja taas alkoi se käkätys.-Iida. Sun ansiosta se meidän kustantamo meni niin hyvään hintaan. Me ostetaan Kasperin kanssa omakotitalo. Meille tämä oli onenpotku. Ei tarvitse lainaa, Liisa mietti.-Me Lauran kanssa hommataan kanssa uusi asunto. Vauvat tarvii tilaa. Tää tuli hyvään aikaa. Mä ehdotan että juodaan Iidan malja, Nina sanoi ja nosti lasiaan.Kilautin lasiani kaikkien kanssa. Tuntui tyhmältä skoolata vesilasilla.

Äiti lähti Liisan ja Ninan kanssa kotiinpäin. Menin asunnolleni ja olin luvannut mennä pian kotikaupunkiini. Olo oli sekava. Nyt minulla oli rahaa enemmän kuin tarpeeksi. Ei huvittanut piirtää mitään. Katsoin televisiota siirtymällä kanavalta toiselle. Puhelimeni soi koko ajan. Soitot tulivat vieraista numeroista. Sain tekstiviestejä joissa pyydettiin haastatteluja joka lehteen ja televisio-ohjelmaan. Ajattelin sitä rahamäärää pankissa. Pian ajattelin sitä taloa keskellä kotikaupunkiani. Päätin katsoa netistä oliko talo vielä

myytävänä. Olihan se. Mietin miten pääsisin sitä katsomaan rauhassa ja kuka ymmärtäisi talosta jotain. Ainoa jolta pystyin apuja pyytämään, ilman, että asioihini olisi puututtu oli entinen poikaystäväni Matias. Hän oli tehnyt isäpuolensa kanssa remonttihommia kaksitoistavuotiaasta saakka. Mietin pitkään miten asettelisin sanani ja mitä tarjoaisin hänelle palkaksi avusta. Hermostutti ja raivostuttikin asia. Matias oli ollut minun kanssani kihloissa, kun olin ollut yhdeksäntoista. Sitten olimme eronneet, kun hän oli pettänyt minua. Olin seurustellut hänen kanssaan neljätoistavuotiaasta lähtien. Mietin miten voisin nyt olla kovin asiallinen, kun olin sentään raskaana. Päätin soittaa, vaikka minua hermostutti kovasti.-Haloo. Täällä on Iida Pekkarinen. Anteeksi, että soitin näin myöhään.-Ootpa sä virallinen Iida.-Mä. Tota. Mulla olis ihan oikeaa ammatti asiaa.-Okei. Mä kuuntelen, Matias sanoi ja joka sanan jälkeen oli inhoittava tauko.-Mä haluaisin ostaa talon ja tarvisin sinunlaisen raksamiehen apuja sitä tarkastamaan.-No voinhammä auttaa, jos mä vaan pystyn.-Mä maksan sulle palkan tästä.-Äh. Mitä turhia. Mä autan sua mielelläni.-Kuuntele. Mä haluan ostaa talon, ettei siihen tule äidit ja isät sekoileen väliin.-Onko sulla joku tietty talo tai asunto mielessä?-Se talo missä iskän pankki on.-Ai siinä on joku asunto myynnissä--No on tavallaan ne kaikki.-Ostako sä ne kaikki? Matias sanoi tyrskähtäen.-No mulla on rahaa ihan tarpeeksi.-Siis koko talon ostoon? Matias sanoi epäluuloisena. -Mut siinähän on pankit ja ravintolat, sun muut suutarinliikkeet ja asuntojakin ainakin neljä tai kuusi.-Niin ja mä haluun ne kaikki.-Mitä se maksaa?-Yhdeksän sataa tuhatta ilman sitä pankkia. Usko nyt. Mulla on rahaa. Laitat tunnit ylös tästä ja joka minuutista. Voitko sä auttaa?-Joo. Tunnistin sun äänestä tuon sävyn, kun sä haluat jotain, niin sun ääni on tietynlainen.-Mitä sä veloitat tunnilta?-Mä oon veloittanut kolkytviisi ja välillä neljäkymppiä firman kautta.-Saat seitkytviisi tunnilta, kun autat mua.-Sillä hinnalla mä oon asian hoitanut jo eilen. Mitä mun pitää tehdä?

-Tulisit mun kanssa katsomaan sitä taloa. Mua kyllä harmittaa, kun kaikki tuntee mut nykyisin.-Mä tunnen sen välittäjän ja voin hommata sulle yksityisen näytön. Mä voin soittaa vaikka heti. Se on mutsin joku sukulainen.-Voisitko tehdä sen?-Joo ja mä voin tehdä sen niinkin, että me mennään sinne vaikka vaan kahdestaan, kun mä teen kuntokartoitusta. Ja sitten mä voin hommata parhaan rakennusasiantuntian katsoaan sitä läpi. Laitat vaan sitten jonkun törkeän tarjouksen koko höskästä.-Voisitko tehdä niin? -No mä soitan heti välitäjälle ja laitan tekstarin sille tarkastajalle. Se tarkastaja ei ole sitte mikään halpa, mutta se on paras.-Halpaa ja hyvää ei ole kuin perunavoi, vastasin mummoni sananlauseella.-Oonko mä jo tienannut seitkyt viisieuroa?-Olet.

Aamulla heräsin pissahätään. Nyt maha tuntui jo kunnon möykyltä. Keitin puuroa ja söin sitä. Yhtäkkiä mieleni alkoi tehdä kivennäisvettä. Vettä missä oli suolaa. Kotona sitä ei ollut yhtään, koska en sitä muuten normaalisti juonut. Hetkessä minulla oli talvitakki päällä ja ne varsikengät jalassa, kun menin läheiseen Alepaan. Kadulla oli liukasta, joten kävelin varovasti. -Hyvä Iida, Maisa huudahti heti kassan takaa. Kaikki kaupassa olijat kääntyivät katsomaan minua. Oli kiusallinen hiljainen sekuntti.Kävelin juomahyllylle ja tuntui, että minua tuijotettiin joka puolelta. Kassan edessä huomasin ne molemmmat lööpit. Iidan pelifirma myyntiin. Tekijän oikeuksista miljoonatulot, luki Iltasanomisssa. Super-Iida tekee miljoonavoittoja, iltalehdessä oli ja vielä kuva, missä lauloin mikrofoniin. -Super-Iida. Voi hemmetti, pääsi suustani.-Voi Iida, kun sä olet sitten jotain enemmän kuin muut. Se mun poikaystävä ei turhaan ihaillut sua.-Älä puhu niin lujaa. Kaikki katsoo mua.-No mitäs sä meinaat tehdä, kun sä oot rikas.-En mä tiedä. Mä muutan varmaan sinne kotikaupunkiin takaisin.-Etkö sä tykkää asua täällä? -Siellä kaikki tuntee mut eikä tuijota.

-Voi. Tiedätsä sä näytät nykyään tosi kauniilta? Sä olet niinkuin aikuisemman oloinen, mutta sillailla hyvällä tavalla. Susta tulee semmoinen vosu, niin kuin sun äiti on.-Vosu olet itse sanoin ojentaessani rahaa kukkarosta.-Hermanni sanoi siellä sanomatalossa, että Iidan äitikin on tommoinen kuuma vosu. Toi raskaus sopii sulle.-Vaatteet ei enään sovi mulle. En sanonut mitään, kun joku rouva tuli lähelle ja otti kännykällään kuvan minusta. Kävelin nopeasti kotiinpäin ja välttelin katsekontakteja ihmisten kanssa. Ulko-oven edessä seisoi ihan selvästi kaksi toimittajaa. Toinen alkoi räpsiä musta kuvia kamerallaan.-Voitaisko me vaihtaa muuttama sana? semmoinen pitkä laiha rokonarpinen mies kysyi sen pätkän kuvatessa minua.-Ei nyt.-Oletko miettinyt mitä teet kaikella rahalla? se mies tuli ihan viereeni, kun yritin avata ovea.envoinut avata sitä nyt koodilla, koska en haluunnut noiden hölmöjen tietävän sitä. -Menkää pois, sanoin.-Ihan muutama lause vaan. Oletko ajatellut antaa rahaa hyväntekeväisyyteen?-Päästäkää. Te ette saa tulla sisälle.-Miltä tuntuu omistaa niin paljon rahaa.-Ikävältä. Kaikki kyselee samaa paskaa. Lähtekää meneen. Pääsin rappuun ja katsoin että ovi tuli kiinni. Menin hissiin ja ajoin ylimpään. Oveni takana seisoi joku äijä.-Päivää. Minä olen Arvo Syrjä, mies sanoi ja tarjosi kättänsä.-Mitä sä haluat?-Mä haluaisin keskustella hetken teidän kanssa.-Mene asiaan. Mä haluan pois sut mun oven takaa.Hapuilin puhelinta hupparini taskussa. -Mä ajattelin, kun sinä olet rikastunut äkkiä, niin voisit avustaa meidän kirkkoa, joka tekee hyvää työtä. Me avustetaan ihmisiä monissa maissa.Painelin puhelimeni näyttöä.-Täällä Iida Pekkarinen täältä Katajanokalta soitan. Mun rapussa on joku mies seisomassa mun oven edessä.-Oletko siinä oman oven edessä? Ota rauhallisesti apua on tulossa, hätäkeskuksen mies sanoi. Olin saanut numeron sisäministeriltä ja siitä oli oma kuvake näytöllä. -Minne sä nyt soitit? mies kysyi.

-Erikoisjoukot tulee kohta.-Mitkä?-Poliisin erikoisjoukot. -En mä mitään pahaa ole tehnyt.-Se selviää kohta.-Ootko sä ihan tosissasi?Rapussa kuului jo askelia. Ainakin kolme miestä oli juoksemassa ylöspäin. Pian miehiä ilmestyi rapusta aseiden kanssa. Miehillä kypärät ja he näyttivät enemmän sotilailta, kuin poliiseilta. Kaikilla heillä oli jotkut suojalasit. Siinä miehessä oli kolme punaista pistettä, jotka tulivat niiden poliisien aseista. Se Arvo Syrjä nosti kätensä hitaasti ylös ja tärisi. -Liikkumatta se yksi poliisi sanoi. Yksi miehistä meni ja teki miehelle ruumiintarkastuksen. Kohta tätä vietiin raudoissa pois. Hissillä tuli joku päällikkö, jolle nämä muut miehet puhuivat radiolla. Kävin sen poliisipäällikön kanssa tarkastamassa, ettei asunnossa ollut ketään. Viimein pääsin juomaan sitä vichyä. Kohta piirsin koko kauppareissun paperille. Kaikissa kuvissa hahmoni oli yllättynyt. Viimeisessä kuvassa hahmoni juo vichyä keittiön pöydän ääressä ja miettii miten suuri operaatio moisen veden hakeminen oli. Vielä tuli kuvasarja missä hahmoni laittaa sotilasvaatteet päällensä. Hamolla on kypärä päässään, luotiliivit ja suojalasit. Samanlaiset radiopuhelimet kuin niillä poliiseilla. ”Nyt olen valmis vichyn ostoon.” hahmoni toteaa kaikki ne rojut päällään. Illalla se Matias soitti. Hetken muistin miten olin teininä ollut hulluna häneen. Välittäjä suostuisi seuraavana päivänä näyttämään sitä taloa. Sovin seuraavaksi päiväksi tapaamisen. Mietin miten en enään voisi mennä torille, enkä mihinkaan muuallekkaan. Aina olisi joku pummaamassa rahaa. Mietin miten rikas vaarini on. Hän ei ollutkaan mikään julkkis, jonka kaikki tuntee. Kovinkaan moni ei tiedä hänen tekemistä kaupoistaan. Minun tekemiset olivat nyt aina lehtien etusivuilla ja tuntuivat suuremmilta, kuin ne olivatkaan.

Aamulla lähdin ajoissa ajamaan kotikaupunkiini. Tälläkertaa muistin koodata asuntoni hälyyttimen. Laitoin heti autooni päästessäni ovet lukkoon. Kadulla ei onneksi näkynyt yhtään lehtimiestä. Harmitti koko auto, joka oli täynnä teippauksia. Liikennevaloissa tuijotettiin viereisistä autoista. Hävetti koko auto. isot tarrat kyljissä. Ennen ihmiset olivat kyselleet niistä ja kiinnostuneet sarjakuvasta. Nyt ne olivat kiinnostuneita minusta ja minne olin menossa. Harmitti kun viereisissä valoissa minusta otettiin kännykällä valokuva. Odotin vain pääsyä moottoritielle. En yleensä ajanut lujaa. Henry oli iskostanut sen mieleeni. Nyt posottelin kaikkien ohi. En pysähtynyt ostamaan lakuja, vaikka teki mieleni. Olin nopeasti äitin ja Arin ravintolan pihassa. Satoi räntää ja pihassa oli nyt kaikkien

työmiesten pakut. Minulla oli omapaikka jossa oli nyt uusi kyltti. Äiti osasi ottaa joka lööpistä täyden tehon irti. Sisällä tuli koko ravintolassa hiljaista, kun menin sisään.-Hei, sanoin hymyillen ja sain kaikki työmiehet nyökkäämään. -Äidin pikku kissa tuli käymään, äitini piti taas aloittaa. -Että sä näytät paksummalta kuin mä muistin. Mutta sä näytät upeelta. Ihan vosulta.-Niin mä oon siis ihan sun näköinen, totesin ja sain puolet ravintolasta hörähtämään. -Mä haluan pussata tätä mun tyttöä. Ota Bettina kuva, äitini sanoi tarjoilijalle, joka haki puhelimen. Kohta meistä oli monta kuvaa, joissa äitini suukotteli minua. Pian sain ruokaa, jota en saanut itse hakea. Istuin kohta kantapöydässäni syömässä.-Ootsä Iida nyt rikas? Lindströmmin Lasse kysyi, joka oli ollut kanta-asiakas jo kauan.-Joo.-Kuinka rikas?-En hirveen rikas, mutta mä toivottavasti rikastun hirveesti lisää, että mä voin sitten ostaa ihan mitä vaan, vastasin niin kuin veljeni Joonas oli sanonut nelivuotiaana.Sain kaikki tutut nauramaan. Entinen poikaystäväni Matias tuli ravintolaan. Häntä alkoi hymyilyttämään jo ovella. -Hei Iida. Sä näytät tosi hyvältä.-Kiitos. Mä olen kyllä tämmöinen paksu tyttö.-No joo, mutta se sopii sulle. Ootko sä jo valmis, jos mennään sitä taloa katsomaan? Se kartoittaja tulee myöhemmin, mutta se varmaan haluaa tehdä työnsä rauhassa.-Joo. Kyllä mä oon ihan valmis. Etkö sä halua kahvia tai jotain.-Ei mä join just. Mennään, niin mä soitan sille välittäjälle.Nousin pöydästä lähdimme ovea kohti.-Mihin sä Iida olet menossa? äitini huikkasi sieltä tiskin takaa.-Mennään katsomaan yhtä taloa Matiaksen kanssa.-Etkai sä taas ole pulassa? Sä oot vuoroin pulassa ja vuoroin pärjäät.-Sit mä oon kohta pulassa. Hei äiti.

Menimme Matiaksen autolla keskustaan. Parin minuutin kuluttua olimme siinä kaupungin talon vieressä. Talo näytti mahtavalta. siinä oli iskän työpaikka, eli osuuspankki alakerrassa. Toisessa päässä taloa oli yksi kaupungin harvoja ravintoloita, joka kilpaili äiskän paikan kanssa. Seisoskelimme kadulla, kun tuttu nainen tuli farmariautolla paikalle. Hänellä oli autosta noustessa siisti jakkupuku päällä ja hiukset näyttivät kampaajan laittamilta.

-Jaa. Täälähän on ihan tuttu nainen. Ajattelin, että mikä asiakas se Matiaksella on. Terve ihan kädestä, Marjatta sanoi.-Hei, tuli suustani.-Joo. Meillä olis tässä ihan hieno sijoituskohde. Oletko muuttamassa tänne takaisin?-Olishan se ihan kiva tulla tänne. -Tässä talossa ei ole nyt yhtään vapaata huoneistoa. Tosi hieno talo tämä on. Katsotaanko toi pankkikiinteistö ensin. Se on mahdollisesti myynnissä erikseen.-Tota, kun mun iskä on siellä töissä, niin ei mennä sinne. Mä tiedän millaista siellä on. Vasta sitten kun ja jos mä teen tarjouksen.-No mennään tonne pihanpuolelle. Siellä meillä on suutarinliike ja kulku yläkertojen asuntoihin. Katsoimme läpi koko talon. Suutari oli mukava vanhempi setä. Yläkerrassa oli neljä isoa huoneistoa. Asukkaat eivät onneksi olleet kotona. Hävetti kulkea katsomassa toisten tavaroita. Asunnot olivat hyvässä kunnossa. Yhdessä asui kaupunginjohtaja. Mietin mitä hän olisi ajatellut, jos ostaisin koko talon. Katsoimme toisetkin asunnot läpi. Marjatalta tuli koko ajan faktaa talosta ja hän painotti vähän väliä miten vanha ja historiallinen kiinteistö on. Matias kertoi ettei taloa saanut korjata eikä muuttaa, koska talo oli museoviraston suojeluksessa. Remontteihin sai anoa tukea valtiolta, mitä entinen omistaja oli tehnyt. Yhdessä asunnossa eräs asukkaista oli kotona. Tunsin tämän naisen. Hän oli entinen opettajani, jonka mies oli palopäällikkö. Nainen kyllä tervehti, mutta ei onneksi alkanut selittämään mitään. Tuntui kolkolta tarkastaa kaikki hänen kotinsa huoneet läpi. Hän oli matematiikan opettaja, joka oli joskus sanonut etten tulisi pärjäämään elämässäni, koska en osannut kuulemma laskea tarpeeksi hyvin. Mietin sekunnin, mitä hän olisi ajatellut jos olisi tiennyt miten kaksinkertaistin kustantamon hinnan vain olemalla samallainen, kuin kouluaikana, haaveilija. Seuraavissakin asunnoissa oli tuttuja nimiä ovissa. Nämä kaikki oli johtajien työsuhdeasuntoja. Parempia vuokralaisia sai etsiä. Kaupunki ja isot yhtiöt maksoivat vuokrat suoraan. Kaikki asunnot olivat vuokrattuja. Samoin alakerrasta löytyi ravintolan ja pankin lisäksi vielä tilitoimisto ja asianajajan työhuone. Tilitoimistosta löytyi luokkakaverini Jessika. Hän oli aina ollut hyvä laskemaan ja tarkka. Hän arvasi myös heti mistä oli kysymys.-Ootsä Iida ostamassa tätä taloa? tuo punatukkainen laiheliini kysyi.-Kunhan katselen, vastasin vältellen. -No. Mä luin lehdestä, että sä tienasit ihan kunnolla. Kaikki iltapaäivälehdet oli myyty koko kaupungissa, kun siinä oli taas sun kasvot kannessa. Tiedätsä että se meidän matikanope asuu tässä samassa talossa. Mua aina säälitti miten se yläasteella nöyrytti sua tunneilla.

Mitenköhän sen naama menee, jos se saa joskus tietää asuvansa sun omistamassa talossa?-Se oli kotona, kun me käytiin, Matiaksen piti kertoa.-Älä. Mitä se sanoi? -Mulkoili vaan. Jos mä nyt edes ostan tätä, mietin ääneen.-Osta vaan. Tingi hinnasta ihan kunnolla, se voi olla kannattavaa, Jessika sanoi jotenkin kääntäen päätään samalla sivulle.Käytiin vielä ravintolassa juomassa limunadit. Kaikki kaupunkilaiset moikkasivat minua. Istuimme jonkin aikaa kulmapöydässä parhaaseen lounasaikaan. Kiitin Marjattaa esittelystä ja jäimme Matiaksen kanssa kahdestaan istuskelemaan joksikin aikaa.-Iida sua on tosi mukava nähdä pitkästä aikaa.-Onk sul ollu ikävä mua?-No. Joskus mä ajattelen sua. -Mua silloin harmitti, kun sä petit mua ja mä ajattelin, että koko maailma sortuu, mut sitten kun mä tapasin Henryn, niin mä ajattelin, että hyvä kun kävi niin ku kävi.-Joo. Me oltiin vähän liian nuoria. Se Mikaela tahtoi mut osaksi sen takia, kun mä olin kaupungin suloisimman tytön kanssa. Sitten kun se oli saanut minut, niin ei se ollutkaan enään jännää. Pian se löysi toisen. -Voi sun kanssas. Oletko sä ollut yksin sen jälkeen?-Ei, mut se on aina vähän ollut sellaista, että mä olen vähän varuillani. Monesti mä muistelen kouluaikoja ja muistan aina miten oltiin teillä ja sählättiin kaikkea. Mun täytyy sanoa, että mä olin tosi surullinen, kun mä näin uutisista, miten sun mies oli kuollut. -Se on juttu mistä mä en toivu ikinä. -Ajoitsä tahallas sitä poliisipäällikön autoo päin?-En, vaikka kukaan ei sitä uskokkaan.-Mä uskon. Sä olit aina surkee kuski.-Sä oot vieläkin samallainen vittuilija, sanoin ja aloimme molemmat nauramaan.-Ostatko sä Iida tän talon?-En mä tiedä. Tuntu niin kuin se Jessika olisi vihjannut jotain.-Tään omistaja on rahapulassa. Nyt kannattais tarjota jotain.-En mä tiedä voiko mä käyttää jonkun pulaa hyväkseni.-Se äijä on huijannut monia ihmisiä ja kaatanut monta firmaa. Ei kukaan ole pahoillaan, vaikka sä saat halvalla koko talon. Se itse huijasi tämän veljeltään, joka laittoi tän talon remonttiin omaisuuden. Kysy vaikka tän ravintolan pitäjältä mitä mieltä se on siitä. Yritti nostaa näitä vuokria ihan pilviin. Sillä on monta riitaa rosiksessa.

Hain sen saman talon kyljestä automaatista rahaa. Maksoin Matiakselle palkan, vaikka hän kielsi. Matias vei minut takaisin äidin ravintolaan, missä oli lounas kiire. Kohta minäkin söin tutussa kantapöydässäni. Mietin sitä taloa. Siinä ei ollut yhtään asuntoa vapaana. Sain kuulemma uutena ostajana häätää jonkun, jos ostin asunnon omaan käyttööni. Mietin talon hintaa ja omistajaa joka tuntui täydeltä roistolta. Mietin myös mikä meteli kaikesta tulisi. Olisin iltalehden etusivulla aivan varmasti talokauppojen jälkeen. Maisa katselisi lööppiä siellä Helsingin kaupassa. Kaiken miettimisen keskellä äitini seisoi yhtäkkiä pöydän vieressä.-No. Maistuiko? äitini kysyi, kuin asiakkaalta.-Joo, sanoin ja katsoin häntä.-Mitenkä toisinko jotain jälkiruokaa? Kasper voisi tehdä jotain hyvää tai sitten vaikka kahvia.-Kahvi riittää.-Mitä kahvia laitetaan. Cupuccinoa? Lattea?-Äiti mitä sä teet?-Mä tarjoilen, niin kuin joka päivä.-Ei mulle ole ennenkään tarjoiltu ja kyselty. Joudunko mä maksaankin?-Et tietenkään. Kaikki vaan katsoo sua nyt erillailla, niin mä päätin käyttäytyä näin.

Seuraavana päivänä kuntokartoittaja tuli katsomaan taloa. En mennyt mukaan, koska en halunnut pyöriä toisten ihmisten asunnoissa. Aika päivällä ei meinannut kulua millään. Soitin vaarilleni ja kerroin talosta. Hän katsoi ilmoitusta netistä ja ei ollut lainkaan huolissaan ostoksestani. Vaari mietti, että siinä oli valmis taloyhtiö, joten ostin vain osakkeita. Hän neuvoi myös tarjoamaan törkeästi alakanttiin hinnassa. Kahdelta rakennuksen kuntokartoittaja istui kantapöydässäni, kun saavuin. Yllätyksekseni hän oli kaunis nainen. Hän nousi ylös kätelläkseni kanssani. Naisella oli tiukat mustat nahkahousut. Hän muistutti äitiäni. Huomasin miten päät kääntyivät katsomaan häntä. -Hei Iida. Mä olen Anna. -Sä olet vosu, pääsi suustani.-Kiitos.-Kaikki äijät kuolaa sun persettä.-Mutta ajattele, jos haluat pitää sun kaupat salassa, niin ne ei ajattele niitä.-Totta. Ei varmastikkaan, totesin ja Anna alkoi kikattamaan. Katsoimme tietokoneelta Annan kirjoittamaa arviota. Talo oli hyvässä kunnossa. Uusi katto pitäisi maalata viiden vuoden kuluttua. Mietin kenet laittaisin pois asukkaista, että pääsisin

itse asumaan sinne. Ajattelin asian sujuvan ilman kommelluksia. Annan lähdettyä otin yhteyttä vaariini ja kysyin ohjeita. Vaarini neuvoi tarjoamaan talosta seitsemänsataa tuhatta. Samoin hän neuvoi laittamaan pankille nimettömän tarjouksen huoneistosta ja ehdotelman tulevasta vuokrasta. Tulevat kaupat pitäisi tehdä niin, että saisin vuokrat heti seuraavan kuun alusta. Soitin Ninan Isälle ja kerroin aikomuksistani. Hän oli yllättävän asiallinen ja kertoi miten asiat piti toteuttaa. Kohta olin laittanut asiat eteenpäin. Mietin miten isäni lukisi tarjouksia töissään tietämättä sen olevan minun tekemän. Illalla soitin Liisalle, joka kertoi hänen käyneen katsomassa omakotitaloa Kasperin kanssa. Molemmat heistä olivat tulleet siihen tulokseen, että olisi kivempaa asua kerrostalossa ja he etsivät vain isompaa kerrostaloasuntoa. Liisan äiti oli perinyt satamasta mummonmökin jota he saivat kesällä lainata mielensä mukaan. Soitin myös Ninalle, joka oli käynyt katsomasssa monia asuntoja Kalliossa. Kysyin, mitä mieltä Nina oli minun aikeista ostaa koko talo keskeltä kaupunkia. -Iida sä teet ihan niin kuin sä itse haluat.-Mut onko tää tyhmä ostos?-No onko se sinusta?-No siitä tulee vuokraa koko ajan. Mä ajattelin, että mä voisin elää niillä vuokrilla.-Iida sulla on rahaa pari miltsiä tilillä. Ja lisää tulee koko ajan. Sä olet huippuliikemies ja huippuosaaja. Miksei se edellinen omistaja elä niillä vuokrilla?-Mä kuulin, että sen muut bisnekset on menneet mönkään ja että sen on pakko myydä talo.-Jos sä jäät siinä voitolle, niin osta se talo. Mikäs siinä olisi asua kaupungintalon vieressä. Mä asuisin siinä kaupungissa ihan muualla.-Niiku missä?-Siinä niemessä missä sun äiti asuu. Siinä on se entinen varustamon konttori, mistä on tehty se hieno kerrostalo. Se mun ensimmäinen venäjän opettaja asui siinä. Hienot näkymät merelle ja kaupunkiin. Mä näin sen Natalian ja se sanoi että se asunto on myynnissä. -Se on tästä alle sata metriä. Jos mä ostan senkin ja muutan siihen.-Sun äiti oilis lähellä.-Mutta ei kuitenkaan seinän takana. Mä haluaisin tänne. -Mitä sä siinä kaupungissa näet?-Täällä on mun sukulaiset ja kaikki tuntee mut. Ei tarvii viedä lasta autolla kouluun.

! ! ! !