Short Stories

- sketches in FInnish

written by Jonas Sandison

Kairan palo

Ilmasta näytti niin kuin suot olisivat olleet tulessa. Niiden punainen ja keltainen hehkui kesälläkin muistuttaen vahvasti

syksyn metsästyskaudesta, metsästäjän palosta kuulua villiin maahan, erämaahan, koskemattomaan. Kaksipaikkainen

Robinson r22 kaarsi kohti linjaa, kuin hämähäkki se halkoi ilmaa laskeutuen hiljalleen taivaalta kohti sähkölinjaa,

kaartaen sen ylle, sen linjaan, suoraan sitä pitkin. Kolmiteräinen sirkkelimäinen oksasaha roikkui kopterin alla

vaijereista. Se tuntui heiluvan löysästi, noudattavan omia lakejaan. Se oli aina myöhässä lentäjän liikkeistä, valui ja

vaappui laiskasti ja omahaluisesti puolelta toiselle kopterin alla. Siihen täytyi tottua, sen käyttäytymiseen viiveellä.

Linja näkyi selvästi mäntyvaltaisessa metsässä puiden yltä. Se ei ylittänyt tulenvärisiä suomaita, vaan halkoi

metsäsaarekkeita suorassa linjassa etelään ja pohjoiseen. Lentäjä katseli avoimessa maastossa laiduntaneita poroja, jotka

olivat huomanneet ja kuulleet hekon, ja pakenivat nyt koko tokan voimin yli tulenkatkun, kohti mäntymetsiä.

Laiskoja ne olivat pakenemaan, kesyt porot, toisin kuin villi eläin, jota ei edes ehtinyt nähdä ennen kuin se oli poissa.

Lappi. 2014. Kesäkuu.

Raivaussaha katkoili oksia linjalta. Lakisääteinen 6-10-metrinen johtoalue tuli pitää puhtaana puustosta, sähköjohtojen

ylle ja väliin kasvavista oksista, jotka katkoivat sähkönjakelua arktisessa talvessa saatuaan painavan tykkylumipeitteen.

Linja jatkui kilometristä toiseen, metsälaikusta ja kairasta toiseen. Jotain kaupungista keskellä erämaata, keskellä

koskemattomia metsämaita. Se halkoi tieverkon lailla maastoa. Ihmisen maailman verisuonisto, sähkön, kaupanteon ja

logistiikan verkostot.

Pasi oli tottunut näkemään villin sen yltä, hakkuut, tiet, joet. Erämaa oli kahtena, ikään kuin karttana, satelliittikuvana

kaukana, ja läheltä kairana, eränkävijän villinä maana, syksyn metsästyskauden tuntona mielessä. Joskus ilmasta näki

hirven, varsinkin talvisin se erottui valkoisesta julmasta maasta räikeän helposti. Jotkut eivät selvinneet kylmästä

talvesta. Susireviirejä ei Lapissa poronhoitoalueella ollut yhtään, Kainuussa muutama. Ne pitivät laajoja reviirejä näillä

leveysasteilla, yli 600 neliökilometriä pääsääntöisesti, ehkä alle tuhat. Yksi susilauma piti Helsingin kokoista aluetta

reviirinään. Näin korkeassa lumessa eivät enää selvinneet muut kuin hirvet, etelämpänä selvisivät jo muun muassa

villisiat ja pienet hirvieläimet. Se tarkoitti, että sudet saivat saalistaa pienemmillä alueilla lumipeitteen ohentuessa ja

vuoden keskilämpötilan noustessa. Yhtäkkiä susilauma saalistikin muutaman kymmenen neliökilometrin alueella.

Mutta ei Suomessa. Virossa.

Hirvieläin oli silti arka, ja väkivaltainen. Ilman susiakin. Se oli sen luonto. Se oli syntynyt pakenemaan, syntynyt

juoksukykyisenä, toisin kuin avuttomat, sokeat sudenpennut, jotka tarvitsivat hoitoa. Hirviemä söi istukan peittääkseen

oman ja vasansa hajun pedoilta. Elämä piilotellen kaikelta.

Pasi ei ollut koskaan itse tottunut eräelämään. Syksystä he kertoivat, paikallisessa pubissa, erämaasta, kuulumisestaan

villille, metsästäjät, mahtavan titaanin kaadosta hirvikoiralta. Kovia miehiä. Viimeisen rajan, kuolemanvaaran

kokeneita, koskemattomilla karhujoilla perhokalastaneita. Metsästys oli silti seesteinen elämäntapa. Ei se kovuutta

tarvinnut, välttämättä. Se oli toinen maailma, eränkävijän maailma, hänelle tuttu, mutta kokemuksena täysin vieras. Hän

näki ilmasta kuitenkin, missä he elivät.

Metsästä sai hyvän käsityksen ilmasta, sen tiheydestä, ikärakenteesta, hakkuiden laajuudesta, siitä millainen tasapaino

missäkin oli. Metsätalous oli synnyttyään sata vuotta sitten sekä Pohjois-Amerikassa että Suomessa pyrkinyt

jäljittelemään luonnontasapainoa kopioimalla luonnollisten, toistuvien metsäpalojen aikajanoja. Avohakkuu oli

alunperin metsäpalon imitaatio. Olikohan se sitä enää, tehometsätalouden aikakaudella?

Puuston tilavuuksia mitattiin jo laserilla lentokoneesta keilaamalla, osaa metsähoitosuunnitelmia tukemaan.

Inventoitavat alueet olivat suuria, 200 000 tuhannen hehtaarin laajuisia, ja ne tehtiin lentokoneella kahden kilometrin

korkeudesta. Pasi ei tiennyt, miten yleistä se oli, mutta se oli Suomessa jo käytössä. Se perustui GPS-paikannukseen ja

laseretäisyysmittaukseen, parhaimmillaan se toimi yhden raakapuun tarkkuudella. Tekniikka oli korvannut

silmämääräisesti maastossa tehtävän arvioinnin.

Pasi näki hirven maan yltä, näki sen valtakunnan. Karhu hallitsi Pohjolaa, sitä hän ei ollut koskaan ilmasta nähnyt.

Maailman pohjoisista valtiaista toinen oli täysin vieras.

Metsästäjille karhu ei ollut vieras, villin pelko, mahti. He puhuivat siitä, karhusta, jota he seurasivat, usein vuosia. He

tuntuivat viivyttelevän kaatoa, seuraavan villin elämää läheltä ja kaukaa, metsäpeuroja, hirviä, karhua, taimenen virtaa.

Kairan palo. Syksy oli julmaa aikaa erämaassa. Suvunjatkajat taistelivat suvunjatkamisoikeuksista, dominoivasta

asemasta, siitä että oma veri ja vahvimman geenit jatkuivat seuraavaan sukupolveen. Hirvi ei antanut armoa, vaan

tappoi sumeilematta kiimassaan heikomman. Se kastoi partansa omaan virtsaansa, näytti sarvillaan uhmaansa

kiimareviirillään, hakkasi nuoremman ja heikomman vaistomaisessa kamppailussa erämaan herruudesta.

Metsästäjän tarina. Titaanin mahti, sen voittaminen, erämaasta ja titaanin lihasta eläminen. Millaista se oli, kuulua

erämaalle?

Metsästäjät hakivat erämaasta syksyä, elämän iltaa, kuolemisen tuntoa itseensä. He eivät halunneet muuta kuin kuulua

erämaalle. Pasi oli huomannut metsästäjistä sen, että he eivät eläneet muusta kuin kuolemantunnostaan, erämaan opista,

siitä, että tunsivat kuuluvansa vuodenajalle, ja sille tunnolle, minkä erämaa heiltä vaarallisuuttaan veisi, jos he olivat

varomattomia, elämän. Metsästäjä tuntui kuuluvan syksylle, elämän tunnolle, kuolemalle, elämän vaarantamiselle,

selviytymisen todistamiselle.

Mikä heitä veti sinne vuodesta toiseen? He tuntuivat elämän kahtaalla, kahdessa eri maailmassa, joista vain kaupungin

hän itse tunsi, oluen, pubin, metsästysjutut, miehet. Hän tunsi miehet, muttei sitä mihin he kuuluivat, vaikka se

levittäytyi äärettömänä hänen helikopteristaan. Miksi he elivät talven dominoivasta titaanista, antoivat hirvikoiran

jäytää sen luut?

Miltä kaira näytti, miltä se tuntui metsästäjän tai perhokalastajan maailmassa? Siinä oli ero, koska metsästäjä kuului

syksylle, ja tunsi sille velkaa, omisti sille kuolemansa elämästä siellä. Perhokalastaja oli levoton, kuului aina toiselle

joelle, jonnekin kauas. Muutaman oluen jälkeen juttu oli selvä. Oli se ilman oluitakin sama, tarina oli sama. Mutta

molemmat tunsivat kitkaa, kuulumista muualle, jollain erikoisella tavalla, sekä metsästäjät että perhokalastajat.

Yhdysvaltain armeijan kehittämä navigointijärjestelmä oli siviilikäytössä armeijan omaa versiota huomattavan, ja

tahallisesti, epätarkka, sillä se näytti sijainnin vain muutaman metrin tarkkuudella. Se määräsi jo metsänhakkuut

suoraan metsätyökoneissa, kaupunkiliikenteen, paikansi susilaumat ja piirsi niiden reviirit RKTL:n nettisivustoille, se

oli metsästyskoirien pannoissa erämaassa jo metsästäjän korvaamaton apuväline, osa metsästyskulttuuria. Petri katseli

omaa karttaruutuaan, sähkölinjaa metsäkuvioiden ja korkeuskäyrien keskellä, niitä kymmeniä kilometrejä, jotka

kulkivat suorana viivana erämaan yllä, jotenkin suoraviivaisena, loogisena, rationaalisena, vasten kesytöntä

havupuustoista villiä maata, soita, lampia, metsiä. Se katkaisi jotenkin yksinkertaisuudellaan koko maailman, teki siihen

katkoksen ja jakoi sen kahtia. Nyt molemmilla puolilla oli erämaata, tietöntä metsästäjien kairaa, mutta jossain muualla

se katosi kokonaan, metsä. Useimmat elivät ilman sitä, siitä tietämättä, eivät kokeneet mitä oli kuulua maailmaan,

tuntea kairan palo.

Kaksi maailmaa, toinen ihmisen älyn tuote, toinen geologian ja evoluution suunnittelematon tuotos, molemmat

kaoottisia, täynnä virheitä, vailla suoraa tarkoitusta. Vastakkaisia ne olivat toisilleen, vaarallisia molemmat, sekä

toisilleen että ihmisen tarinalle.

Jossain kaukana mäntypalstojen yllä liiteli korppi, villin haaskansyöjä, kuoleman airut. Pasi näki sen hekonsa tuulilasin

läpi. Se veti poromiehiä, se oli merkki saalistetusta tai muuten kuolleesta porosta. Korppi vei poromiehet porojensa

haaskoille.

Kaira helikopterista. Siitä sai kokonaiskuvan. Erämaa, se ei kuulunut hänelle. Se oli metsästäjän mieli, kaira. Syksyinen

erämaa. Joku toinen kuului sille.

Lakeuksilla

Jossain kaukana puolipukuiset riekot nauroivat aavoille maille, pilkkasivat ankaraa, karua ylänköä pakenevalla

naurullaan, kivikkoista tunturikoivuja kasvavaa tunturia. Elämä oli askeettista, tunturi oli autio ja ankara elämälle,

kylmä. Näillä leveysasteilla eläisivät ainoastaan villipeurat ja niiden perässä vaeltavat harvat sudet, karhut, hirvet ja

riekko, naali. Suomen poronhoitoalueen pohjoisimmassa kolkassa saamelaisalueilla ei kuitenkaan ollut

luonnontasapainoa, ainoastaan saamelaisporomiesten laajat laitumet, koskemattomat, loputtomat ylängöt ja kirkkaat

taimenlammet.

Poron ja riekon maa, Utsjoki. Askeettinen, autio laajuus. Jossain kaukana muutama poro katosi tunturin laen taakse.

Vapaus vaeltaa, kadota tuuliin...

Henri katseli autiota maata, nosti päällekkäispiippuisen Sabatti Falconinsa taitettuna niskan taakse, ja jäi seuraamaan

saksanseisojansa työskentelyä alempana maastossa. Kolme puoliksi höyhenpukunsa jo vaihtanutta riekkoa roikkui

hänen päiväreppunsa naruista. Karkeakarvainen saksanseisoja Riki oli ne merkannut, odottanut isäntänsä hiipivän

paikalle seisonnassa, ja käskystä ajanut ne lentoon, ja noutanut ne. Koiran ja isännän saumatonta, äärettömän

jännittävää jäljittämisen, hiivinnän ja saalistuksen saumatonta yhteispeliä.

Kuoleva maa levisi Henrin ja hänen koiransa edessä, se taisteli viimeisenä henkäyksenään tulenpalavan keltaisena

ennen kuin se luovutti, kuoli ennen talvea. Mahtava laajuus edessään Henri tunsi ylpeyttä ja rauhaa, vapautta

kuuluessaan tähän maahan, saadessaan elää tästä ankaruudesta, kuolevasta villistä maasta.

Teno oli tämän maan mahtavin, ja ainoa virta. Traagisen, kunnioitetun vaeltajan, lohen, kutu ja koti, askeettinen,

kivinen laakso, mahtavuudessaan ylivertainen sekin, tunturiylänköjen rinnalla.

Syksy oli hiljainen. Joki virtasi autiona, mahtavana voimana läpi tunturien Jäämereen. Voimalle taipuivat sulavat

jäämassat, pohjien kivet, karu joenpohja muokkautui, mutta hiljaa, toiseksi, piilotteli perhokalastajan muistikuvilta

parhaista ottipaikoista. Tenoa vastaan kävi ainoastaan lohi, noustessaan kudulle. Sen tappoi virta, jos se ei enää sukua

jatkettuaan jaksanut palata takaisin mereen.

Lohi, poro, riekko ja hilla. Saamelaisten elämäntavan neljä pilaria. Ne olivat askeettisen tundran antimet, se, mitä

alkuperäiskansa sai suoraan maasta. Henrikin eli tunturista, riekosta, joesta, lohesta. Hänellä oli saamelaisten kanssa

etuoikeus pitää tuntureita ominaan, elää niiden niukkuudesta, elää erämaan julmista laeista, ajasta, geologien mittapuilla

mitättömästä ajasta. Henri oli tehty samasta tundrasta kuin riekko, karhu ja villipeura. Vaeltaja.

Riki ei tuntunut löytävän hajua riekoista. Se kierteli maastossa, haisteli tunturikoivikoita ja sammalia, kivikkoja. Henri

mietti hiljentynyttä Utsjokea. Lohensoutu oli hiljentänyt sen, kalastuskauden loppuminen. Jäljelle oli jäänyt tunturit,

niiden hiljaisuus, riekkojen ilkkuva nauru, ja kesyjen porojen vaeltavat tokat. Veri veti tunturiin, lakeuksille. Jonnekin

kauas.

"Riki, tänne!"

Karkeakarvainen saksanseisoja laukkasi tottuneesti metsästäjän viereen.

Riekkopopulaatiot vaihtelivat kausittain. Samoin kuin tunturisopulit. Syklissä. Ylä-Lapin aaltomainen sopulikanta oli

ollut laskussa, joten riekkokantakaan ei ollut runsaimmillaan. Pesintä ei ollut todennäköisesti sujunut hyvin, sillä

pienpedot olivat harventaneet ravinnonpuutteessa riekkopoikueita, niiden pesiä, munia ja vielä hyönteisravinnolla eläviä

poikasia.

Siihen tottui, vaihteluun. Se seurasi suunnilleen samanlaisena väliajoin.

Päivä tunturissa ei ollut pitkä, vaan se lyhenisi, ja katoaisi lopulta kaamokseen marraskuussa.

Ernest Hemingway kirjoitti villeistä taimenista ja perhokalastuksesta, kylmään koskeen upotetuista viinipulloista.

Vähäeleistä, staccatona hakkaavaa proosaa. Hemingway oli ensimmäisen modernin romaanin kirjoittaja, ensimmäinen

moderni metsästäjä, jolle villi oli adrenaliinin, vaarallisen suurriistan ja kuoleman valtakuntaa. Arkkityyppinen suuri

valkoinen metsästäjä, modernin pioneeri.

Henri kumartui, laskeutui polvilleen jääkylmän, kivikossa lirisevän kristallinkirkkaan tunturipuron ylle ja kauhaisi

kuksaansa puhdasta vettä. Vesi virkisti ja sen kylmyys tuntui sisällä, syksy jatkui hänen sisällään välittömästi. Olivatko

espanjalaiset taimenkosket viileitä, Hemingwayn joet, hän ei tiennyt. Tuskin.

Riki istui sammalilla, läähätti kieli pitkällä turvan sivulla ja odotteli käskyä. Se valutti kuolaansa maahan.

Metsästys oli aina vaellus. Joko mieleen, omaan rauhaan, tai paikkaan, lähelle, tai kauas, viimeiselle rajalle. Syksyn

maa. Metsästäjän maa. Metsästäjän arki oli tunturivaelluksen, nuotion ja nokipannukahvien, pysähtymisen ja saaliin

odotuksen jännittävää yhteispeliä, puhdasta elämää. Henri laski haulikkonsa nojalleen kitukasvuisen koivun

oksanhaaraan ja katseli kaukana pakoon lentäviä riekkoparvia. Mikä lie säikäyttänyt linnut. Hän olisi ottanut kaksi

kahdella laukauksella, katkaissut niiden lennon ja askeettisen elämän tuntureilla haulikolla, puolipukuisten.

Tuntureissa oli jotain salaperäisen kiehtovaa, siinä hiljaisuudessa joka pilkkasi kaikkea elämää, kaikkia eläinkunnan

selviytymisyrityksiä, mutta joka tarjosi metsästäjälle tilaa olla, elää. Metsästys: kokea kuolemanvaaraa, haastaa villejä

vaistoja, haastaa syksyn viimeinen raja jossain kaukana, tai vaeltaa tuntureilla koiran ja haulikon kanssa...

Hemingway oli tarjonnut henkilöilleen vain väkivaltaisen kuoleman. Se oli luonnon tapa. Joillekin se oli ihmisen tapa.

Luonnollista se oli täällä erämaassa, muttei ihmisen valtakunnassa; metsästäjän arvostukset olivat hiljaisia, lähes

näkymättömiä, tietoisuutta erämaan luonnosta, ja sen luonteesta, sieltä paljastuvasta kuolemanvaarasta, vietistä elää ja

kuolla villissä erämaassa. Eräelämä oli jano, kairan tunto sisällä mielessä, viipyileminen kuoleman maassa, karhun,

pelon, kohtaamisessa.

Hemingway. Sota oli pahaa, tuhoavaa, kiehtovuutta paineen alla, ihmisen mieletöntä julmuutta, teerenpeliä

maailmantuhon kanssa, toimintaa, elämää äärirajoilla. Elämää ilman poetiikkaa. Traagisia kamppailuja elämästä ja

kuolemasta, rakkaudesta.

Koetut kärsimykset eivät Hemingwayn ajatuksissa välttämättä tuhonneet ihmistä, vaan niistä syntyi uudenlainen

kokemus, joka jaettuna saisi ilmiasunsa uudenlaisena henkilökohtaisena kiehtovuutena, mysteerinä, joka ei välttämättä

auennut koskaan. Ensimmäinen maailmansota oli ollut traumaattinen, liian monet tuhonnut ihmisen ja maailman

kesyttömän vihan väkivaltainen ilmentymä. Se todisti kuitenkin kirjailijan voimasta, se että se tuntui, että sai jotain irti

kuvitteellisesta henkilöstä ja kirjailijan suoraviivaisesta runoilusta - runoista illan poetiikkaa. Jake Barnes oli sellainen,

esikoisromaanin "Ja aurinko nousee" päähenkilö, sodan kokenut kadotettu, jonka henkilökuva sai uudenlaisia nyansseja

vasta maailmanhistorian ensimmäisen ja samalla pahimman tulikokeen jälkeen.

Hemingwayn härkätaistelu oli julkinen kuolema kaupungissa, ihmisen maailmassa. Esillä areenalla, mahtava härkä ja

sen voima, vaistomainen vimma vastassaan ihmisen viekas äly. Kamppailu oli vaarallinen, julkinen rituaali, missä villi

vaisto tuotiin kaupungin kaduille. Jos villi oli kesyttämätön, sellainen kuin se oli, siitä tuli metsästäjälle kuoleman maa,

ääriraja.

Mikä eränkävijän sai vaarantamaan henkensä karhun vaistolle? Tai hirven? Miksi kaira piti erämiestä niin vahvassa

otteessa, että hän tunsi olevansa velkaa sille koko elämänsä?

Kairan tunto. Villi maa. Syksy. Kuoleva maa. Se oli kaikki yhtä julman luonnonkierron kanssa, jos todisti

luonnontasapainoa, eikä säädeltyä sellaista, susista ja suurpedoista vähennettyä villiä, niin kuin Utsjoki oli, ja koko

poronhoitoalue. Syksy oli eränkävijän todellinen mieli, sillä se ei kuulunut minnekään muualle kuin kuolevaan

vuodenaikaan, syksyiseen kairaan, karhun valtakuntaan. Metsästäjä halusi vaeltaa kuoleman valtakunnassa vapaana

kaikesta, kuin villipeura, tai poro.

Vapaus. Oliko se jotain todellista, vai pelkkä mielikuva kitkaisesta identiteetistä? Kuolla villissä maassa. Elää

kuolemasta. Elää rajatta, vapaana, ja kuolla syksyyn, joko vuosittain, tai sitten sen viimeisen kerran. Metsästäjän kitka

tuli siitä, ettei todella pystynyt kuulumaan millekään joelle, millekään erämaalle, mihinkään kaupunkiin. Mieli oli aina

toisaalla, kairan tunto pakotti metsästäjän lähtemään viimeiselle rajalle.

Metsästäjän maa oli vietti, kaukainen raja, se, ettei kuulunut mihinkään muuhun kuin omaan

yhteenkuuluvuudentuntoonsa, järjettömään sellaiseen, sillä miksi villi, jonka luonto oli hylkiä ja väkivaltaisesti vihata

kaikkea elämää lopulta aina vei eränkävijän mielen syvimpään kairaan niin syvälle, ettei se jättänyt koskaan, vaan siitä

tuli yhä enemmän ja enemmän tärkeä ja symbioottisempi iän karttuessa? Se oli vietti kuulua seuraavaan elämään, ja

erityisesti kuulua puhtaasti villiin luontoonsa tässä elämässä niin kauan kuin sitä riitti, kuulua syksylle, viimeiselle

rajalle. Vietti kuolla ja elää mahdottomassa maassa.

Tai sitten vain vaeltaa jossain loputtomassa. Elämän tunnossa.

Metsästys oli vaellus riekkotuntureilla. Tie, elämä, luonnontasapaino. Utsjoki oli erilaista metsästystä, se oli mielen

lepoa, vaellusta, rauhaa siitä, että tiesi kuuluvansa samaan maahan kuin poro ja vaeltava villipeura. Se oli ankaran maan

tunnustelua, loputon viimainen ylänkö, rauhan ja eräelämän, sielun levon tunto.

Metsästys oli kuulumista sille ajatukselle, ettei koskaan voinut todella kuulua mihinkään. Miksi metsästäjä ja

perhokalastaja olivat tällä tavalla levottomia? Sitä kuului kahtaalle, elämään ja kairaan. Niitä ei voinut sovittaa toisiinsa,

mutta ne olivat metsästäjälle olemassa vain toistensa sovittamattomassa kitkassa. Ei kuulua mihinkään. Kuulua

syksyyn, kuolemaan, kitkaan, karhun asuttamille lohijoille, kuolemanvaaraan, todistamaan villin selviytymistaisteluja.

Jake Barnes oli sellainen, elämäntuskainen sodan nähnyt moderni henkilöhahmo, haavoittunut sotilas, levoton mieli.

Vähän samantapainen kuin metsästäjä oli. Ne kaksi vain kuuluivat täysin erilaisiin maailmoihin. Ihminen kiehtoi, sen

mielettömyys, että kulki kairaa pitkin kohti tuonpuoleista, halusi vaarantaa henkensä, elää mahtavan titaanin lihasta,

kairan valtiaan karhun hullusta vaistosta, kuulua johonkin mielettömään, villiin kairaan. Metsästäjä oli levoton mieli,

koska hän ei kuulunut muualle kuin erämaahan. Metsästäjä oli Barnes, parhaimmillaan hieman naiivisti

henkilökohtaista kiehtovuutta kerännyt ja saanut tarina, tunto kairasta ja kitkasta, siitä että kairaan piti palata, haastaa

villi luonto ja suurriistan vaisto, oppia kunnioittamaan titaanin läsnäoloa elämässään, tai vaeltaa kairassa tai

viljapelloilla, syksyn maisemassa, haulikon, koiran, ja elämän viimeisen tunnon kanssa.

Lohi oli traaginen samoin kuin Hemingwayn härkätaistelu oli. Spektaakkeli, joella käyty taistelu ylivertaisen vaeltajan

ja vaistomaisen voiman kanssa. Lohestaja kunnioitti saalistajana toista julmaa petoa antamalla sen rantakiville

nostettuna juoda ensimmäisen ryypyn. Lohi oli kunnioitettava vaeltaja, traaginen voima, saamenmaan kuninkaita, jotain

käsin kosketeltavaa alkuperäiskansan perimätiedon rinnalla. Henri ei halunnut verrata Hemingwaytä ja lohijokea, ne

vain jakoivat saman pohjimmaisen villin traagisuuden.

Lohijoki ja tunturit olivat jääkauden vetäytymisen tulosta, jäästä ja vedestä kovertunut laakso, mahtava miljöö antautua

vuosituhansille, kenties miljoonille.

Henri istui kivellä katsellen tuntureita. Hän päätti tehdä kodan tähän. Hän hakisi rinkkansa sieltä mihin sen oli jättänyt,

ja pystyttäisi kodan.

***

Lapinkodasta lähti taivaalle savuvana. Se kierteli viimattomassa ilmassa, nousi korkeuksiin kadoten toistaiseksi

hiljaisiin tuuliin. Sellainen savu oli merkki ihmisen läsnäolosta kairassa.

Henri istuskeli Rikin kanssa nuotiolla. Ulkona oli viileää, mutta tyyntä. Musta kahvi kiehui nokisessa pannussa.

Hän oli kävellyt kauas, löytänyt leiriytymispaikan ja heittänyt kotakankaan ruoteiden ylle. Yöpymispaikka.

Täydellinen hiljaisuus oli laskeutunut tuntureille, ainoastaan viimaiset tuulet saattaisivat häiritä tätä autiota maata.

Suolistetut puolipukuiset riekot roikkuivat repun naruista tunturikoivun oksista. Oli turhaa peittää veren haju, näillä

tuntureilla ei ollut karhuja, kuten Yhdysvalloissa tai Venäjän tundralla. Henri antoi porojen ja naalin haistaa saaliinsa

tuulista, läsnäolonsa vaistoille, ennen kuin sulki ne riistapussiin.

Henri kohensi tulta kuivilla tunturikoivujen irto-oksilla. Kipinät tanssivat ilmassa, lauloivat villin shamaanien tanssin

tuonpuoleisesta maasta, vainajien, voimaeläinten ja myyttien maasta taivaisiin, sammuen hiljaa, hiipuen mysteerinä

hämärtyvään pimeyteen, antaen kaikkensa elämästä, joka oli tuhoon tuomittu palo, mieletön shamaanin tanssi, hiipuva

kipinä. Villin luonto, vastustaa elämää. Rauha tunturissa, vaistojen pelko piilottelussa, metsästäjän elämä kuolemassa,

syksyssä. Elämä villissä oli raadollista, väkivaltaista, julmaa ihmisen näkökulmasta, välinpitämätöntä luonnossa, mutta

rauha siihen kuulumisesta kaikesta huolimatta voitti melkein kaiken muun.

Utsjoki oli pohjoinen hiljaisuus. Metsästäjän vaellus siellä antoi levottomalle sielulle mielen, riekkojahti niiden

armottomasta maasta, höyhenpukua vaihtavien piilottelevien lintujen armottomasta maasta, antoi toiminnankaipuulle

sen syksyn tunnon, mitä suurriistajahti todella oli, tuntoa siitä, että eli kairasta, sen antimista, titaanin vaarallisesta

vaistosta ja lihasta, kunnioituksesta kaikkeen siihen, mitä vaistomaisen eläimen luonto oli, mitä selviytyminen

armottomassa maassa todella eläimille oli, mitä se vaati olla sukunsa jatkaja, dominoida haaremia, piilotella

saalistukselta. Utsjoki oli myös suurriistan maa, pelon ja vaaran maa, vaikka niitä ei täällä harvennetussa säädellyssä

luonnontasapainossa ollutkaan. Utsjoki oli poron vaelluksen maa, riippumattomuuden maa, vapaudelle kuulumisen

lakeudet ja tunturi.

Ilta tunturissa. Hiljaisuus. Koivunoksien palo. Riki makasi sammalilla tarkkaillen isäntäänsä.

Henri oli kouluttanut seisojansa riekkojahteihin ja sorsanoutajaksi. Se oli ollut hänellä muutaman vuoden. Eräelämä oli

sillä jo verissä syvällä, niin kuin isännälläänkin. He vaeltaisivat kairassa viikon, palaisivat kodalle tulille, ja lähtisivät

aamuyöstä tuntureille.

Saamelaisille paikalla oli aina henki, haltija. Merkittävillä paikoilla oli voimakkaimpia haltijoita. Henri tunsi jotain

saamelaisten mytologiasta, nimiä, myyttejä, noitia, maankuoren alla elävistä porovarkaista, vainajien maailmasta,

seidoista, jumalista ja jumalattarista. Se oli kristityn Utsjoen mystinen puoli. Shamaanit ja noidat vaelsivat toisessa

maassa, mihin shamaanirummun omalaatuinen horros ja tajuttomuus mielen ajoi, kenties kysymään ohjeita vainajilta,

ehkä parannuskeinoa johonkin sairauteen. Haltijoilla ja maahisilla oli aina etuoikeus saamenmaahan, jota vieras,

ihminen, joutui kunnioittamaan siirtymällä muualle. Erämaalla oli näkymättömiä sääntöjä, jos kuului

alkuperäiskansaan. Hän itse kuului vaistoille, villin mielettömyydelle, taisteluille elämästä. Saamelaiset kuuluivat

mytologiaansa, mutta kuitenkin samaan maahan, mutta eri tavalla. Joki antoi lohen, sitä ei otettu, Tenoa kunnioitettiin

siitä puhuessa. He kuuluivat joelle, enemmän kuin hän itse, joka kuului vain omalle kitkalleen.

Saamelaisuus oli symbioosi maahan. Se ei ollut metsästäjän kuulumista, velkaa erämaalle, niin kuin se oli hänelle

itselleen, Henrille.

Mitä se metsästäjälle tarkoitti, että kuului erämaalle? Jake Barnes ei kuulunut sotaan, mutta kuului lady Brett Ashleylle.

Barnes oli levoton mieli, sodankävijä, ihmisen mielettömyyden todistaja. Mihin hän itse kuului kuuluessaan

Hemingwayn kadotetun sukupuolen sijasta jonnekin, mille oli velkaa elämänsä? Metsästys oli elämän viimeisen

henkäyksen tunnustelemista, kuoleman hengittämistä. Tai rauhaa. Levoton mieli etsi tunturia, kuolemanvaaraa, vaelsi

kauas viimeiselle rajalle, laski kanootissa alas viimeisiä jokia, seurasi villipeuroja ja eli paitsi niiden lihasta, myös siitä,

että kunnioitti niiden mahtavaa vaellusta, eli niiden kanssa symbioosissa. Henri kuului jollekin epämääräiselle

levottomuudelle, metsästäjän identiteetille.

Riki läähätti omalla sammalpedillään ja kuunteli tuntureita.

Luonnoksia

Syksy oli aina kuoleman maa, se kantoi viimeistä rajaa merkkinään, piti elämää, jonka se oli joko vastentahtoisesti tai

vahingossa antanut, vihollisena itselleen. Erämaa oli tehnyt itsensä, oman elämänsä, itselleen viholliseksi. Villi hylki

itseään.

Se oli silti tasapaino, julma, armoton, piilottelun, saalistuksen ja saaliiksi joutumisen pelon julma peli. Se oli

metsästäjälle etuoikeus, elää julmasta kuoleman maasta, kairasta, elämän tunnosta vuodenajassa ja paikassa, joka

omalla luonnollaan henki viimeistä rajaa, viimeistä kohtaamista, viimeistä lähtöä. Maa oli silti tyyneyden maa, se oli

hiljaisuuden maa, joka eli omaa pelkoaan öisin.

Metsästäjä vaelsi tässä maassa tuntien kuuluvansa sille, elottomalle kairalle, sen jäljille, elämän ja kuoleman

symbioosille, halulle elää tyyneydestä, latoamisesta, ja viimeisen rajan olemassaolosta ja tunnosta.

Se oli kaipuuta, janota kuolemaa villiltä maalta, sen tuntoa, henkäystä.

Se oli metsästäjän luonto, velka kuoleman tunnosta, etuoikeudesta, villistä vimmasta ja kuoleman maan tyyneydestä,

halusta elää vain - -

Metsästäjä eli aina lähellä myös toisenlaista kuolemaa, luonnollista, kiertokulkua, elämän tasapainoa. Metsästäjä eli

haaskoista raateluhampaista, veren janosta, verijäljistä, siitä mikä villissä kuolemassa oli metsästäjälle luonnollista. - -

Villi kuolema. Villi, luonnollinen, väkivaltainen, saalistettu, armoton. Mitä se tarkoitti metsästäjälle? Se oli samaa

elämän tuntoa, mitä kaira oli, mutta se oli jotain muuta, jotain päinvastaista, näkyvän julmaa metsästäjän näkökulmasta,

jokainen kuolema oli pelkoa, villin olemus. Elämä ei tuntenut mitään omasta luonnostaan, ei kyseenalaistanut omaa

mielettömyyttään.

Metsästäjä lähti syksyyn aina viimeisen kerran. Se ei tarkoittanut välttämättä sitä, etteikö hän tiennyt palaavansa. Mitä

se tarkoitti? Ettei palannut. Ettei koskaan ollut kuulunut millekään muualle kuin haluun elää kuoleman tunnosta. - -

Se tarkoitti monia asioita. Esimerkiksi sitä, ettei kaira koskaan jättänyt miehen ja eränkävijän levottomuutta, levotonta

mieltä rauhaan. Sinne oli palattava, sinne kuului. - -

Metsästäjä janosi sitä, kuolemaa villitä maalta se kaikissa muodoissaan. Kaipuu oli kuoleman maan tuntoa levottomassa

mielessä.

Luonnoksia

Kuoleman aistimus kertomattomissa tuulissa.

Mitä oli tulla suden opettamaksi?

"Isä?"

En ollut koskaan valinnut sitä itse. Jostain hiljaisuudesta korppien ääni.

Oliko nyt talvi?

Pimeyttä.

Uni shamaaneista, sudesta.

"Isä?"

Suden lapsi. Aavemetsästäjä. Metsästäjien jälkeläinen, villin tunnon, kairankävijän luonnon perijä.

Olin harhailija, sudenvaisto, alkuperäisen opettajan jälkeläinen. Susi.

Tunturiylänkö

Pimeys hänen sisällään ei antanut periksi.

Ei, vaikka hän itse jo oli antanut. Sotavuosien melankolisen, voimattomuuden ja kauhujen täyttämien muistikuvien ja

tuntojen tilalle oli astunut jotain muuta, jotain minkä hän oli jo osannut nimetä unohtamiseksi. Sitä ei itse osannut sanoa

paljonko oli unohtanut, vai oliko hän vain vuosien mittaan väsynyt, turtunut. Eläköityneen ammattisotilaan, Lähi-idässä

palvelleen rauhanturvaajan kädet puristuivat airojen ympärille katseen etsiessä peilityynestä vedestä heijastuvan

puurajan ja horisontin, takana harmahtavina siintyvät Karigasniemen tunturit. Mäkäräiset pistelivät, hyttysöljyn kirpeä

tuoksu leijui juuri hajuaistin ulottuvilla.

Libanonin operaatio oli jättänyt hänen kylkeensä luodin raapaiseman arven, ja kirurgin kokoon kursimat sisukset.

UNIFIL oli ollut hänen sotansa, jonka kauhut hän oli nähnyt kaukaa, ikään kuin horroksen takaa ilman että siihen

helvettiin olisi tarvinnut astua sekaan kuin hetkittäin, hypätä yhtäkkiä räjähtävään tulitaisteluun tai törmätä

räjähtäneeseen autopommiin, tai ehkä maamiinaan. Rauhanturvaaja oli sivustakatsoja.

Nyt sota oli kaikonnut. Pohjoisen Tenon pintavirtaukset jakoivat salaisuutensa vain vuosikymmeniä kalastaneelle.

Tutun virran voima johdatteli punertavan tenolaisveneen ja siinä istuvan isän ja pojan vieheet ottipaikoille. Elämä lipui

ohitse.

Dialogia ei liiemmin käyty; vuosikymmenet olivat arpeuttaneet heidät, sanat olivat heihin jo kyllästyneet. Silti, tai ehkä

juuri sen takia, yksi ohimennen lausuttu kommentti paljasti jaettuja merkityksiä, hiljaisuus oli alkanut puhumaan kieliä.

Poika katseli vanhentunutta ja kokotonpainunutta isäänsä. Tämä kääri tottuneesti savuketta veneenperällä tärisevillä

käsillään, muistoihin vajonneet hajamieliset silmät seurailivat eroosion varkain raastamalla rantatörmällä makailevia

poroja, jotka häätivät hyttysiä nykimällä korviaan. Vanhuksen ajatus seilasi ties missä, joko menneissä vuosissa tai

sisäelimiä liuottavan kemiallisen riippuvuuden kaluamassa nykypäivässä. Kumpi oli pahempi, poika ei osannut sanoa.

Martti siristi silmiään nähdäkseen isänsä paremmin. Tämä oli soittanut ja ehdottanut yllättäen kalastusreissua

Tenojoelle. Vaikutti jonkinlaiselta välienselvittelyltä, eihän hänen isällään enää ollut aikaa. Kuihtunut vanha juoppo

jäärä. Isästä ei koskaan tiennyt. Tämä saattoi haluta jotain, mutta ei koskaan sanonut mitään suoraan. Piti aavistaa. Ehkä

tämä riitti isälle, hiljaisuus veneessä. Nyt on vuosikymmenet pyyhitty pois; kaikki paha, mikä oli jäänyt yli.

Isä oli vaitonainen. Entinen hevosmies. Jatkosodan kersantti. Martti muisti heidän hevosensa, jatkosodassa palvelleen

oriin, joka eli sodan jälkeen vielä pitkään. Se oli haettu kotoa äidin ja hänen vanhemman siskonsa vastusteluista

huolimatta.Sisko oli roikkunut hevosensa kaulassa ja itkenyt. Tämä oli pitänyt repiä irti väkisin. Kuulemma. Martti itse

ei ollut silloin vielä syntynyt. Mutta hevosen hän kyllä muisti. Se oli seisonut uljaana heidän pihamaallaan ja omassa

aitauksessaan, kavioiden kopse oli kaikunut pihakivistä ja kummunnut tantereesta; hevosen puhdasverinen voima ja

värisevät lihakset olivat lumonneet pienen pojan aistit ja tehnyt hänestä ratsastajan, opettanut hänelle miltä tuntui istua

julmilla voimillaan vauhkona laukkaavan oriin selässä satulassa, opettanut tuntemaan hänessä itsessäänkin piilevän

vauhdin – sen ja hänen itsensä traagisen vimman hän oppisi myöhemmässä elämässään.

Vielä armeijassa eläinlääkintäjoukoissakin hän oli ajatellut palaavansa hevosten pariin. Hän ei enää muistanut, mikä oli

lopullisesti kääntänyt suunnan. Liekö parempi leipä. Ravit jäivät ja hän päätyi sotiin.

Sotilaan eläkkeellä hän voisi elätellä toiveita paluusta, mutta hän ei ollut vielä tehnyt mitään lopullista valintaa tulevan

suhteen. Luovuttaisiko hän niin kuin hänen isänsä oli tehnyt. Ei. Isä oli kokenut pahempaa kuin hän. Martin osana olisi

olla isäänsä terveempi.

Soutusuvannoilla ei ollut jonoja. He olivat saaneet soutaa lohta rauhassa, satunnaisia veneitä lipui alavirtaan heistä

alemmilla suvannoilla, mutta muuten tuntureiden rauha tuntui heidän ympärillään. Tenojoki oli rauhoittunut alkukesän

pahimmista jonoista, ajasta jolloin suurimmat lohet nousivat kutemaan synnyinjokeensa. Suurimmat lohet nousivat

yleensä ensimmäisinä kalastuskauden alussa, ja valtaosa kalastajista halusi väsyttää sellaisen, nostaa itseään

voimakkaamman kirkaskylkisen vaeltajan rantakivien ylle kiduksista ja todistaa sen veren valuvan pitkin sen kylkeä

maahan. Kalastus vaati vuosien tutustumista veden virtauksiin ja kalan vaistoihin. Vieheentekijät kehittivät vieheitään

vuosikymmeniä.

Oli nautinto seurata jonkun paikallisen kalamiehen otteita voimakkaan kalan kanssa. Kirkaskylkiset kalat nousivat

veneeseen nostokoukulla. Veri valui tulipunaisena pitkin hopeankirkkaita kylkiä. Nostokoukku lävisti kalan niin, että

metalli kiertyi kalan selkärangan ympärille vangiten sen. Lohi ei päässyt karkuun. Toisaalta, mitenkään muutenkaan sitä

ei saisi ylös veneeseen. Parhaimmillaan lohi veti venettä. Ja miestä.

Martti tiesi olevansa vielä suhteellisen onnellinen. Katsoessaan isäänsä hän tunsi sääliä, vaikka hän oli oppinut

vihaamaan tuota miestä. Toisaalta, ei hänellä ollut mitään muutakaan.

* * *

Jokainen ryyppy vei häntä kauemmas arjesta ja sai hänet kokemaan jälleen uudenhäviön tunteen, vaikka alkoholin

vaikutus piti huolen siitä, ettei hänen tarvinnut hävitä, ainakaan hetkeen, ei ajassa eikä elämässä. Hän oli aikaisemmin

kuvitellut pystyvänsä hillitsemään itsensä, mutta ei. Hän vain antoi itsensä rapistua, oman ruumiinsa kuihtua. Toisinaan

se oli sietämätöntä. Hän ei kyllä koskenut pulloon kenenkään nähden, vaikka joskus hän livautti kenttäpulloonsa jotain

terävää.

Aamut alkoivat yleensä huonosti, mutta ne antoivat aina lopulta periksi, maailma myöntyi hänen omaan tuskaansa. Sitä

kesti vain vähän aikaa. Itse aika oli alkanut halveksimaan häntä, kaappikellon tikitys hakkasi häneen päiviinsä

bergmanilaisen, kuolevaisuuteen uppoutuneen piinaavan rytmin, riippuvuus ja jo ohitettu elämä muistuttivat aivan liian

selvästi hänen omasta hukkaantumisentunteestaan. Ei, antaa olla. Jos sitten huomenna.

Häntä vastapäätä istuva Martti souteli alavirtaan Karasjokisuun suvantoa.Jogajot’savu. Nimeä ei ollut lantalainen

päässyt vääntämään omakseen.

Karttalehdellä soutukuvio näyttäisi ommellulta siksakilta, joka myötäili joen jo vuosikymmenien takaa tutuiksi tulleita,

lohiparvia kaitsevia uomia. Hänen joskus selailemansa Juhani Aho oli puhunut kirjeiden kirjoittamisesta. Kirjailija oli

huvittanut naapuruston lapsia etelässä Huopanankoskella antamalla kirjelappusen lipua siimaa pitkin veden alla ja

suoraan pohjassa jurottavan järvitaimenen kitaan. Tämä oli yleensä saanut kalan liikkeelle. Nyt Tenolla soudettiin jo

toista päivää ja yötä, eikä kalaa vielä kuulunut. Jossain heidän takanaan viisitoistametrisen siiman päässä vihreä

karvasiipinen Green Highlander saalisti nousulohta.

Isä selaili puisen perholaatikkonsa sisältöä etsien sopivampaa perhoa, ehkä vain selailemisen vuoksi mieluummin kuin

tarpeesta vaihtaa sidosta. Haurastuneet kädet saivat jotain tekemistä. Hän oli jo kuihtumassa pois. Jotkut heidän

sidoksistaan olivat neljäsataa vuotta vanhoja malleja, kuten ruskeasiipinen March Brown. Kalastuskulttuuria ei ollut

ollut olemassa montaa vuosikymmentä. Vähäeleiset klassikot nähtiin tehokkaimpina ärsyttäjinä näin pohjoisessa, missä

hyönteislajisto oli vaatimaton.

Toimii, kunhan siinä on mustaa, sanoivat saamelaiset. Klassiset levysiipiset eivät uineet yhtä hyvin kuin karvasiipiset

riisutut versiot. Totta tämä tuskin oli, mutta lapinmiehet pitivät sitä tapana.

”Kolmas yö lienee jo suosiollinen”, isä sanoi pojalleen. ”Viimeistään.”

Martti oli mietteliäs. Ei kommentteja, ei puhetta. Vain näennäiseen tyyneyteen verhoutuneen virran voima antoi heidän

yöllisille souduilleen jonkinlaisen äänen tai eleen.

Hänessä oli vielä voimia istua tenolaisveneeseen. Se yllätti.

Elämä lipui ohi, mutta sitä ei joella huomannut. Hän oli usein miettinyt, olisiko hänelle käynyt samoin jos hän olisi

elämässään valinnut toisin. Panta rhei. Kahdesti ei voinut astua samaan virtaan. Hän muisteli, velloi omissa tuskallisissa

muistoissaan, yritti etsiä syitä ja elämänsä karikkoja, muttei keksinyt, mistä hänen olisi pitänyt parantaa. Hän ei kyennyt

vertailemaan, ei pystynyt asettumaan toisenlaiseen elämään. Se oli kaikille sama, elämä, viheliäisen julma ja kitulias.

Onni oli lyhyt, ja siitä sai maksaa aina suuremman hinnan kuin mitä pystyi kantamaan. Pystyisikö hän irrottautumaan

omista liotetuista tuskistaan, pystyisikö hän elämään jostakin? Oli helppo hukuttautua omiin soutusuvantoihinsa,

tulilienten lohdutteleviin huopeisiin. Hän ei pystynyt enää mihinkään muuhun. Hän katseli poikaansa, sotilasta aivan

kuten hänkin. Oliko hän kokenut tuskallisia asioita Libanonissa? Martti ei puhunut rauhanturvaajavuosistaan koskaan.

Näkikö hän painajaisia? Heräsikö hän omaan huutoonsa? Traumoihinsa? Tuskin. Hän itse oli säästynyt pahimmilta

talvisodassa. Ehkä hän ei ollut juuri siksi yrittänyt kieltää poikansa uravalintaa.

Monet eivät selviytyneet, vaan jäivät huumeisiin, riippuivat neuloissa, uppoutuivat psykotrooppisiin hengitysteihin.

Helpottavaa tekohengitystä, traagista, vihaista, sietämätöntä katsella. Hän oli nähnyt liian monille käyvän liian huonosti.

Ei hän ollut niistäkään koskaan puhunut kenellekään. Turhaahan se oli.

Metsästysvietin hän oli menettänyt. Sodan jälkeen hän ei ollut tarttunut enää aseeseen. Kainin merkki oli polttanut

hänet.

Sen jälkeen elämä ja paluu. Arki. Hevoset. Puoli vuosisataa, elämä kytevän vihan alla. Hän oli joskus toivonut, että

voisi palata, syntyä uudelleen kuin feenikslintu. Hän turrutti tuskan mieluiten alkoholiin. Hetken ajan hän eli jossain

muualla.

Lapinlintu kuukkeli, punertavaa valonkajoa siipisulista hohtava erämaan lintu, kuin uudestisyntynyt, puku nokea, hiiltä

ja tulta. Kuukkeli oli Lapin varmin nuotiovieras, lintu joka ei ylittänyt aukeita, vaan pysytteli metsissä hämärässä.

Lapissa hän odotteli feenikslintuaan nuotiolle.

Tai oli odotellut, silloin kun hän oli vielä selvin päin. Nyt hän joi itsensä tulenkatkuiselta maistuvaan nuotioon ja

tulikiveen, turhaan toivoon. Milloin hän oli lakannut elämästä? Hän roikkui löyhässä hirressä, toivoi omaa

kuolemaansa, pelkäsi sitä, janosi ristiinnaulitun kuvaa, vihasi oman elämänsä loppua. Hän pelkäsi sitä yli kaiken.

Ristiinnaulitun kuva piti hänet hengissä, antoi hänelle toivoa. Hänen pelkonsa oli väärä, hauras. Hänen ruumiinsa pani

hanttiin kaikella vimmallaan, hänen henkensä ei suostunut alistumaan.

Hänen ruumiinsa eli kemiallisesta riippuvuudesta. Pystyisikö hän lopettamaan? Hän ei uskonut. Hän ei välittänyt.

Hänellä ei ollut toivoa. Hän oli pelkkä unohdus.

Hevoset olivat olleet hänen elämänsä ja intohimonsa. Ne olivat hänen ruumiillisuutensa ydintä, hänen voimansa ja

vimmansa. Hevoset olivat yksilöitä. Vaikka ne olivat vaistomaisia eläimiä, ne tunnisti, niiden yksilöllisyytensä ja

muistinsa painuivat hänen mieleensä ja niistä tuli osa häntä itseään. Hän tunsi hevoset paremmin kuin ihmiset. Heidän

kanssaan hän oli täynnä vihaa, hän ei jaksanut ymmärtää muita, hän vihasi heitä, halveksi heitä, heidän olemassaoloaan,

heidän julmuuttaan. Hän oli pitänyt hevosia osana itseään, ratsastanut niillä ja kouluttanut niitä, parantanutkin niitä

traumoilta.

Nykyään häntä varmasti kutsuttaisiin hevoskuiskaajaksi. Hän oli ollut sellainen, silloin kun hän vielä oli elänyt. Silloin

hän oli ollut myös kalamies. Hänen nuoruudessaan ei vielä tunnettu vaistoja. Hän ei muistanut, milloin oli käynyt nämä

asiat läpi. Hän oli opiskellut uutta, oppinut lukemaan hevosiaan uudella tavalla, psykologisen tiedon näkökulmasta. Se

ei ollut vienyt viehtymystä lajiin, päivänvastoin, se oli syventänyt hänen suhdettaan näihin eläimiin. Hän oli lukenut

aina. Nykyään hän ei enää halunnut tuntea mitään.

Hän pisti perhorasian takaisin maastopukuisen kelluntaliivin taskuun. Tenojoen kuuluisat perhot olivat syntyneet

kateudesta. Tai uteliaisuudesta. Hän ei osannut sanoa kumpi oli lähempänä totuutta. Valheesta, se oli paras sana

kuvailemaan tenojokilaakson perhoja.

1800-luvun loppupuolella Tenolla vierailleet brittilordit kalastivat kutemaan nousevia lohia omilla levysiipisillä

perhoillaan, joista paikalliset saamelaiset olivat olleet kiinnostuneita. Niinpä he valehtelivat ulkomaalaisille, että lohta

sai paremmin riisutuilla perhoilla ja repivät höyhenet omiin taskuihinsa. Siitä oli jäänyt elävä kulttuuri paikallisten ja

turistien keskuuteen. Hän ei osannut sanoa, miksei kukaan ollut tuonut levysiipisiä perhoja takaisin Tenolle.

Saamelaiset olivat nimittäin sitoneet brittien höyhenistä omia perhojaan, levysiipisiä.

Monet levysiipiset sidottiin uhanalaisten lintujen höyhenistä. Hän ei saisi viedä perhojaan Norjaan Euroopan unionin

ulkopuolelle.

”Levysiipisiä CITES-perhoja ei saa rantauttaa Norjassa”, isä sanoi pojalleen.

”Ei niitä paljoa käytetä, jos ollenkaan”, Martti sanoi. ”Ei minulla koskaan ole ollut...”

”Harvinaisiahan nuo ovat. Tarhattujen eläinten höyhenistä pitää olla alkuperän todistava kuitti matkassa.”

Martti hymähti ja jatkoi jarrutteluaan alavirtaan nojailevaa tenolaista ohjaillen. Heidän perhonsa olivat kaikki

karvasiipisiä. Suhteellisen riisuttuja.

”Toimivathan nuo...”

”Siitä on aikaa...”

”Kauanko?”

Isä hiljeni. Laski vuosia. Se oli ennen tulisia soutusuvantoja. Ennen kuin hän hukkui lopullisesti. Hän olisi mieluusti

unohtanut, mutta vuodet piirtyivät hänen mieleensä terävinä. Ei hän mitään muistanut. Mieli oli siitä kumma, unohdus

oli varma ja lähes täydellinen. Sen huomasi talon kirjanpidosta, marginaalimerkinnöistä. Hän päätyi viiteentoista

vuoteen.

”Ehkä viisitoista”, isä sanoi. Hänen taukonsa lohijoista. Jokilaakso ei ollut muuttunut hänen poissa ollessaan, mutta hän

oli hukkunut jo ennen sitä.

”Tulva muuttaa pohjia joka vuosi”, Martti sanoi isälleen. ”Pitäisi opetella tuntemaan joki uudestaan. Kaikki montut.

Muistaakohan sitä eron?”

”Tuskin.”

”Olet varmasti oikeassa.”

Aika ja muisti vääristelivät soutusuvannot, tekivät niistä omia, henkilökohtaisia. Ei hän pystyisi muistamaan yhtäkään

suvantoa tarkkaan.

Piti odotella, että virtoja nousevat lohiparvet sattuivat kohdalle. Saamelaiset sanoivat, että joki päättää siitä, annetaanko

kalastajalle lohta. Sitä ei otettu, vaan se annettiin.

Saamelaisten rikkaassa suullisessa perimätiedossa oli porovarkaita erilaisten jumaluuksien lisäksi. Petojen lisäksi

maankuoren alla elelevä Hiisi varasteli heidän porojaan. Hän mietti, oliko tämä heille vielä tänäänkin totta, vai pelkkä

myytti. Tilaisuus teki varkaan myös ihmisestä, varastelevista suurpedoista monilukuisin.

* * *

Isä oli aina lukenut. Hänellä oli laaja kirjasto. Tuskin hän vieläkään viinantuskassaan ollut myynyt kirjojaan. Martti

muisti, miten sodan jälkeen hän oli usein vetäytynyt kirjastoonsa lukemaan ja tekemään omia tutkimuksiaan, vetäytynyt

täydelliseen hiljaisuuteen. Silloin kun oli hevosiltaan ehtinyt. Isä oli keksinyt tuon touhun itse. Martti ei tiennyt, mistä

sellainen tapa tarttuu ihmiseen.

Häneenkin isä oli yrittänyt iskostaa armeijan kurin. Mistä kaikesta tuo mies oli häntä kurittanut? Juovuksissa, selvin

päin, unissaan. Hän oli kapinoinut, vihannut ankaraa isäänsä. Ehkä siksi hänestä oli silti tullut kovan kurin ja

järjestyksen omaava sotilas. Opiskellut hän ei ollut koskaan.

Hän ei silti osannut olla muutakaan kuin isänsä kuva. Lapsia hän ei ollut hankkinut. Kärsikö hänen vaimonsa siitä, ettei

heillä ollut jälkikasvua?

Martti pelkäsi, että isä joisi itsensä hengiltä. Kovasti hän näytti yrittävän, mutta sitkeä tuo ihmisvihaaja oli ollut aina. Ei

hän vihastaan pääsisi. Martti ei tiennyt, mitä isä oli joutunut kokemaan, mutta lopulta varmasti toinen maailmansota ja

myöhemmin maiden menettäminen ja kaikki mitä siitä seurasi opettivat hänet vihaamaan ihmisiä. Ihminen oli ihmiselle

susi.

Martti oli vaihtanut autonsa uudempaan. Hopeanharmaa Toyota Avensis, vuosimallia 2011 oli tuonut heidät lohen

maailmaan, lohen vaellusreitille. Avensis oli tuntunut tuoreelta, virkistävältä. Hevosvoimia ja liike-energiaa uusissa

metallikuorissa. Kaupunkilaisen auto.

* * *

Ne sanoivat usein, että kannattaa ampua sarjatulella suoraan jalkoihin, muut sotilaat, maailmaa nähneet. Rekyyli nostatti

piippua jokatapauksessa niin, että sitä ampui pään oli jo muutaman luodin jälkeen. Se oli kammottavaa kuunneltavaa.

Monet eivät välittäneet. Olivatko he väsyneitä vai olivatko he jotenkin luovuttaneet, hän ei tiennyt. Pelottomia oli

harvassa, mutta he olivat erilaisia.

Pelottomat.

Jossakin kylmäsi, vaikka vaisto ei sanonut mitään. Olivatko he nähneet niin paljon pahaa, että he olivat tyhjentyneet

sisältä? Heidän katseistaan huokui pelkkää tyhjää.

Hän ei enää jaksanut soutaa virtaa vastaan, vaan hän antoi veneen lipua alavirtaan. Hän ei halunnut ajatella sen

traagisuutta, mitä joki kätkemällään maailmalla kertoi, sillä se paljasti hänen oman elämänsä aivan liian kirkkaasti,

paljasti sen kuin kristallinkirkas tunturien vesi, joka velloi alavirtaan mahtavalla voimalla ja paljasti ylivertaisen lohen

maailman monen metrin syvyyteen asti. Lohi vaelsi maailmassaan kohti ylävirtaa. Se oli traagista, sen voimat ehtyivät

ja se kuoli kudun jälkeen. Hän itse lipui alavirtaan, antoi periksi.

Juhani Aho oli kertonut vedestä aika hyvin, maan ensimmäinen urheilukalastaja, joka omaksui identiteettinsä briteiltä,

kalastuskulttuurin aatelilta. Tästä maailmasta Aho ei tiennyt muusta kuin esitteistä, mutta se oli riittänyt tuolloin.

Vesistä hän oli maininnut, ja puhunut hyvin omalle ajalleen. Vanhus muisti senkin ulkoa: ”Se on vieraan valtakunnan

asukas, toisen maailman, joka on siinä ihanalla ja ympärillä ja kuitenkin kaukana ylitsepääsemättömän kuilun takana.”

Lohi oli ylivertainen, kunnioitettu. Sen vaellus oli niin käsittämättömän pitkä, että se ylitti käsityskyvyn. Se oli

mahdoton mitata oman elämän kaikilla matkoilla. Hän oli saanut näitä kaloja saaliiksi elämänsä aikana lukemattomia,

palannut joelle kerta toisensa jälkeen.

Nyt kun hän oli tehnyt viimeisen paluun joelle palvomansa kalan reviireille, hän ei toivonut voittavansa ylivertaisen

kalan vaistoja ja voimia, vaan hän toivoi pääsevänsä synneistä, ei omistaan, vaan niistä etäisistä, niistä joihin hän oli

ottanut osaa joko vapaaehtoisesti tai vastahakoisesti, ja tuhoutunut.

Juhani Aho oli kirjoittanut kulkevansa kohti kohtaloa, josta hän ei ollut pelastettavissa. Se oli liian synkkää ajateltavaksi

nyt, vaikka Aho oli tarkoittanut sillä jotain tyystin muuta, kalastuksen viehätystä, ”hermoston vihureita”. Aikalaisista

Olli Kauhanen oli vanginnut perhokalastuksen maailman täydellisimmillään. *SITAATTI* Hänelle toivo ihmisen

maailmasta ei ollut vielä mennyt. Kauhanen oli sattunut hänen käteensä puoli vuosikymmentä sitten. Ei sillä, että hän

vielä olisi lukenut, se oli hyödytöntä, väkevien tulenkatkuinen vimma oli hänet vienyt, toiveena paluu, tuhkaksi

palaminen feeniksilinnun lailla. Pimeydestä valoon, hän ajatteli. Usvayöt eivät häntä enää pelastaneet.

Montako kertaa hän oli antanut itseään voimakkaamman lohen juoda hänen pullostaan ennen kuin itse sai juoda? Hän ei

koskaan ollut pitänyt kalastuspäiväkirjaa.

Jossakin hyppäsi lohi. Sen rikkoman vedenpinnan ääni kuului kauas. Se herätti hänet paikkaan ja hetkeen.

Soutusuvannon aloituspaikalle oli ajanut vene. Ne lähtisivät kohta heidän peräänsä jarruttelemaan alavirtaan.

Oliko Martti sanonut jotain? Vai kuuliko hän väärin. Hänen kuulonsa ei ollut entisensä, vuosikymmenien madellessa

turhina ohi aisteista lakkasi pikkuhiljaa kaikki terä, ne ikään kuin muuttuivat tarpeettomiksi kaiken mielettömyyden

edessä. Hän oli ajatellut aina, että heinäsirkat olivat kadonneet, kunnes joku oli sanonut kuulevansa niitä. Mitä muuta

hän oli menettänyt? Mikä oli muuttunut? Muistilla oli taipumuksensa tehdä hänelle ilkeyttä, hyvää ja pahaa vuorotellen,

kätkeä hänet ja hänen soutusuvantonsa, muistuttaa mielikuvituksen vääristämistä ajoista ja kivistä. Joki ei ollut koskaan

samanlainen kuin se joki, joka hänen mielessään eli omaa elämäänsä.

Muisti vastasi kevättulvia, ne raastoivat rantoja, vetivät kiviä ja muuttivat soutusuvantoja ja karikkoja. Ne katosivat ja

ne tuli löytää uudelleen. Lohi tuskin välitti, sillä niiden vaisto käski puskea voimalla läpi virran. Veden maailma erosi

vähän ihmisen maailmasta: tietystä kulmasta pinta joko peitti ala- ja yläpuolisen toisen maailman näkyvistä kokonaan,

peitti sen siniseen tai paljasti sen. Lohen taistelu virtaa vastaan tuskin tuntui muulta kuin voimakkaalta syysmyrskyltä.

Tai ei, kyllä se tuntui. Kutuvaellus oli mahdoton voimainkoitos, tuhoava itsessään.

Tenosta puuttuivat putoukset ja kosket, ja se oli siksi erikoislaatuinen. Pinnanvaihteluita tasaavia järviäkään ei ollut.

Tenoa tuli lukea vedenvaihteluiden näkökulmasta. Norjalaisilla joilla saattoi nähdä lohen taistelevan lähes mahdottomia

putouksia vastaan. Niiden alla oli aina ottipaikka, sillä hyppy vaati voimia ja useita yrityksiä.

Tietynlainen epäilys oli hänessä ollut aina, vaikka poika olikin hänen omansa. Samaa verta heissä ei ollut, ainoastaan

kokonainen elämä, toisiinsa kietoutuneina. Se oli enemmän kuin useimmilla muilla.

Yö

Valkoinen lakana,

yö, kauhu,

kuolemasta hengittävä intohimojaan naiva pari,

Poen ikkuna auki.

Korppi lentää sisään, erämaan haaskansyöjä.

Aamu

Syys,

kairan usva nuolee villiä maata, kuiskii suolampien mustiin tyhjyyksiin,

viimeisellä rajalla kiimasta sokea titaani näyttää mahtinsa,

ja lyö nuoren sonnin, antaa veren tunnon, vahvemman,

vuotaa kairaan.

Metsästäjä herää kuoleman ajatuksesta,

antautuu elämään kuoleman maasta,

sen vietteihin kuuluen.

Aforismi

Maailma oli filosofin absinttia ja sappea,

juopunut hullu uni olemattomasta kaupungista,

villinä puhaltavan saksofonin yötä,

viimeisenä antautuvan äänen, soinnun, jazzin svengaavaan

pimeään...

Pimeydestä

Jos pimeydestä haki ihmistä,

sai synkkiä valottomia varjoja ja kauhuja,

sotakuvia, julmia hulluja mieliä,

vimmaa, öljyä, tahmeina juoksevia globaaleja putkia, kartelleja,

joista tulee järjettömyyttä, jos katsoo valtionsuvereniteettia,

että miksi se valtio rajaa pääomilla mustaa palavaa tuskaa, ja kauppaa,

eivätkä he enää pystyneet sanomaan mitään muuta

kuin sen,

että maailma todella oli pimeyttä.

Elin hiilen hämärästä,

skitsofrenisesta jazzista, mielipuolesta, toisesta villistä soundista,

juhlissa istuin oudossa paikassa pimeässä ja poltin pilveä,

selitin lukevani runoutta,

ja Davisin jotensakin sinistä,

koska ilta valutti synkkää tarinaa

ilman, että se puhui muille

kuin minulle, joka selitin,

että sotajournalismi oli

kauhuista korkeinta,

Stradivariuksen soittamista, vetelemistä pitkään

pitkin klassisia kieliä

ruosteisilla nauloilla,

luin Mark Bowdenin dokumenttiromaanin Somaliasta,

jota johtivat mielipuolet sotapäälliköt,

katsoin miten todellisuutta puhuttiin ilman runoja,

eli sitä, että miten me voimme elää

ilman elokuvia,

jos sotalordit pitävät kuitenkin pelolla valtaansa.

Ja siinä synkässä tarinassa,

saattoi olla mielen todellisuuksia,

joissa kuolemaa odottava villi syys

odottelee metsästäjän jousella väijyvän peuran,

tai, harmaan hullun karhun,

pelon, vaaran, janosta kuoleman kairan,

velasta kuulua, elää ja kuolla vaarallisesta kuolevasta maasta,

kuolla kaukaisella rajalla, syksyyn, kuolevaan maahan,

kuuluin aina toisaalle,

joille, kaukaiselle rajalle, erämaahan.

Sherlock Holmes ja Sigmund Freud käyttivät kokaiinia,

ja minä mietin naiseni kanssa

pimeää,

että oliko siellä valoa,

kerroin, etten kuulunut muulle kuin karhulle,

sen villiin kuolevaan kairaan,

olin metsästäjä.

Haaska

Suden metsästämän peuran rippeet jäivät korpeille ja ketulle, ja

karhu raahasi peuran raadellusta kylkiluusta mustimpaan, ahnaaseen suolampeen.

Sudesta

Kaipuu oli sitä, että halusi muuttua sudeksi,

että kuului villiin ulvontaan.

Karhu

Villin julma, mustin valtias, jolle erämaa kuuluu, koko kaira,

kerran, varoittamatta

se hyppäsi alas puunrunrungolta,

ja alkoi tappamaan metsästyskoiria...

...musta vaisto otti kymmenen julman .308 kaliiberin laukausta, ennen kuin se lopetti.

Naisista

Anima/arkkityyppi:

...tohtori Kendricks,

periksiantamaton Afrikan pimeimmästä pimeydestä,

mustatukkainen Monica Bellucci,

tumma nainen, joka itki auringon kyyneleitä...

...syksy, Frasierin täydellinen nainen Laura Linney,

kutsuin häntä nimellä kairan tunto, eli nainen joka tuntui viimeiseltä maalta,

viimeinen raja, tuonpuoleinen, toiseen kaupunkiin, vailla nimeä,

missä syksyn vaahterat väijyivät tuulena kivisillä, julmilla kaduilla,

sisällä ikuisesti kadotettu nainen irrottaa punnuskellon solmun,

"mutta me emme enää tarvinneet sen tunteja"

toiseen aikaan...

...musta suolampi, nimetön piilotajunta Cara Buono,

los sin nombre, ketuille jätetty haaska, lampeen hukkunut synkkä sävel,

väkivaltainen viulu...

Metsästäjä

Kuoleva syksy oli se,

jolta janosin elämänäni kuolemaa.

Väkivaltaisesta viulusta

Halutessani sinua,

kuoleman kukka, Cara Buono, todempi kuin fantasia,

painoin käsivartesi vangiksi selkäsi taakse,

niin ettet pystynyt muuhun kuin avuttomuuteen,

pelasimme intohimoista, väkivaltaista shakkia,

irvokasta pimeään peiteltyä halua,

missä minä pelasin tämän kerran valon valkoisilla,

ja vein sinut yöhön,

väkivaltaista, julmaa tuskaa antaa olla,

kuin peto nainen näykkii terävillä hampaillaan,

haluaa vankina lähelle,

painautuu viettelemään,

jossain suurkaupungin kattojen yllä, todellisuus

soittaa väkivaltaista viuluaan,

öljyisiä aavikoita, valtaa kadota, upota, hukkua maailmaan,

mielettömimmässä pelissä mustaa ja valkoista, ratsua päin, lyödä,

mihin kauneus uppoutuu,

iäksi.

Häviä kanssani yöhön,

painajaiseen, valkoiseen.

Ajatus

Ja jos ajattelisimme yhdessä

sitä runoa, jossa oli Kuolema,

niin tulisimme toteen,

metsästäjän, suden ja pimeyden melankoliaan.

Ja jos me menisimme sinne,

emme koskaan eksyisi,

koska olisimme erilaisia kuin muut.

Ajatuksia mustasta villistä virrasta,

mustan sapen janoamista puroista keskellä syksyä,

aamusumun ja kairan korppien lennosta,

tiesin, että kuuluin villiin hahmoon erämaan sudesta,

kuuluin kairaan, viimeiselle virralle.

Ajatuksia karhuttomasta Tenosta,

traagisesta soudusta vasten virtaa, lohen kunnioittamisesta,

sen taistelusta virtaa vastaan, sen kuolemasta latvavesillä...

...tulisimme kai silti toteen,

näin sen synkän mustan hirsitalon

viimeisen virran rannalla, nokisen savusaunan, lapinkodan, tyynen, lohiveneen virralle.

Kuolema

En koskaan janonnut viimeistä unta,

vaan viettiä.

Kaupunki

Oli ahdistavaa kadottaa joku, vilaukselta,

yöhön, sen viimeisiin.

Koirasusi

Puhumaton ikuisuus pilkkasi elämää,

kaikkia sen muotoja, yrityksiä,

koirasuden, Jack Londonin villi,

vailla melankoliaa se ilkkui elämälle.

Astuin tuohon kairaan, karhujen virroille,

heittämään perhoa yli kivien,

velasta elämälle, jonka sain syksyltä, kuolemanvietin.

Joku katosi

jazzin melankoliaan.

Eksyä kaupungissa,

ettei palaisi muualle kuin sinne, mille oli velkaa elämänsä yön lisäksi,

kaira, katosin kairaan, asuin vuoristoissa, hirven ja karhun mailla,

sen viimeisen tien päässä.

Tumma olut, pubin hämärä leijuu yöhön,

mukulakivikaduille,

se ottaa vapautensa viileässä illassa,

kun aviopari unohtuu pubissa tanssiin,

varastaa heiltä yön pimeän.

Maailma

Maailmasta tuli julma shakkipeli,

heittelyä nopilla, arpapeliä, julmaa öljyä,

jotain, mikä katosi otteesta koko ajan

kauemmas.

Sitä kuului kairalle, levottomaan villiin syksyyn.

Postmoderni Syväkunnioitusfilosofian sanakirja - metsästyksestä ja perhokalastuksesta

written and created by Jonas Sandison

Syväkunnioitus 1 panteistinen maailmankuva, metsästäjän mieli, joka elää luonnontasapainosta 2 metsästäjän kunnioittava ja arvostava suhtautuminen vaaralliseen elämäänsä villistä maasta 3 kunnioittava suhtautuminen riistaeläimiin 4 luonnontasapaino 5 jatkuva oppimisprosessi luonnontasapainoista eri mantereilla metsästysmailla Velka 1 metsästäjän tunne siitä, että hän on velkaa koko elämänsä ja kuolemansa villille maalle kairan tunnosta itsessään Kaukainen raja 1 koskematon erämaa 2 tunne siitä, että on erämaan armoilla, jossain kaukana Viimeinen raja 1 kuolema 2 karhun hyökkäys 3 kuoleman tunto ja kuoleman janoaminen metsästäjän identiteetin kulmakivenä villiltä kuolevalta syksyltä 4 kuoleman kohtaaminen kaukaisella rajalla 5 metsästäjän elämäkaari, joka päättyy luonnolliseen kuolemaan kairaan, jolle metsästäjä kuuluu, ja joka alkaa elämästä vaarallisessa maassa 6 jokainen kohtaaminen villissä maassa 7 kuolemanjälkeisen elämän tunto kuolevassa maassa, velassa, metsästäjän elämänkaaren päätepiste, kuoleman janoamisen tunto vaelluksessa ja kohtaamisessa kairassa Yellowstone/Genesis 1 evoluution ja kristinuskon, maailmankuvien yhteenliittymä 2 elämän syntyminen evoluutiossa ja alkulähteillä, symbolisesti kansallispuiston kuumassa lähteessä 3 elämän alku, metsästyskulttuurin luonnontasapainon konseptin kuva, koskematon arkkityyppinen villi maa 4 elämän alku, metsästäjän kokemus vapaudesta villiin maahan 5 Metropolin metaforinen antiteesi Metsästäjän säästö 1 dominanssin ja selviytymisen logiikka, halu haastaa selviytyvä ja dominoiva riistaeläin säästämällä nuoria ja esimerkiksi naaraita 2 pyrkimys haastaa villissä sen vahvimpia yksilöitä Transitiivinen säästö 1 metsästäjän kuolemantoive oman elämänsä jälkipuolella, halu kuolla kairaan, mille on velkaa elämänsä 2 todellinen, mutta tunnistamaton halu kuolla karhun tai hirven tappamana 3 halu jäädä kuolevaan kairaan, tuonpuoleiseensa 4 tunne, että haluaa säästää titaanin, hirven, syväkunnioituksensa kohteen toisinaan kairassa ja antaa sen selviytyä vielä vuoden Jeesus 1 kristittyjen messias, ristintie, Via dolorosa metsästäjän elämän kuvana, jota määrittelee kuoleman maa, syksy, ja tuonpuoleinen, kuoleva kaira, loputon erämaa, kaipuu kadota, tulla villin eläimen tappamaksi, tai eksyä, vaeltaa vapaana ilman, että palaa 2 kärsimysten tie elämän kuvana, ristin paino elämän taakkana, metsästäjän elämän painopiste kuolevana maana, jolle on velkaa koko elämänsä kairantunnosta 3 metsästäjän elämä, kuolemantoive, taakka sekä tuonpuoleinen, joka löytyy vaarallisesta kairasta, ja suurriistasta Mythos 1 perhokalastuksen ydin, vaelluskalojen lohen ja taimenen myyttisen vaelluksen kunnioittaminen 2 lohen voiman ja traagisen voiman ja vaelluksen kunnioittaminen 3 lohen ja meritaimenen syönnösvaellus käsittämättömässä valtameressä, vrt. matemaattinen subliimi 4 lohen vaelluksen ja voiman kunnioittaminen antamalla saaliin juoda viskiä ensimmäisenä lohijoen rannoilla Villi kuolema 1 luonnollinen kuolema 2 väkivaltainen, saalistettu, armoton, moraaliton, välinpitämätön kuolema 3 villin luonnon olemus, pelko, julma kuolema 4 villin kyvyttömyys kyseenalaistaa omaa luontoaan, omaa mielettömyyttään, omaa olemassaoloaan, omaa välinpitämättömyyttään kärsimyksiin ja pelkoon 5 metsästäjän identiteetti on olla lähellä toisenlaista, luonnollista kuolemaa, kiertokulkua, elämän tasapainoa, haaskansyöjiä, petoja, saalistettuja Kuoleman tunto 1 metsästäjän identiteetti, kuoleman janoaminen elämästä kuolevassa maassa Luonnontasapaino 1 metsästäjän identiteetin kulmakivi, metsästettävän luonnontasapainon oppimisprosessi ja sen ymmärrys Pelko 1 villin olemus eläinten piiloutumis- ja saalistuskäyttäytymisenä 2 erämaan luonto elämää hylkivänä, välinpitämättömänä ja väkivaltaisena 3 evoluution luonne elämää hylkivänä väkivaltaisena, äärimmäisenä ja

vaarallisena luonnonkiertona 4 elämä itseäänhylkivänä villinä luonnontasapainona 5 suurriistan voima, saalistus, selviytyminen, haavoitetuksi tuleminen, elävältä syöminen, yritys selviytyä, piiloutumalla, pakenemalla, saalistamalla 6 metsästäjän identiteetti pelottomuutena 7 metsästäjän ymmärrys villin erämaan julmasta luonteesta Deep action 1 lintujahti, johon kuuluu olennaisesti syksyn kuoleva maa 2 luonnontasapainon kokemus, sen vaarallisuuden ymmärrys, karhun läsnäolo 3 ymmärrys metsästyksen pohjimmaisesta luonteesta vaelluksena erilaisissa erämaisissa ympäristöissä, kairassa, tunturilakeuksilla tai vuoristoissa 4 ymmärrys metsästyksen toiminnasta myös villin elämän todistamisena 5 ymmärrys metsästyksestä erityisesti kairan ja syksyn erikoisena tuntona, jonka metsästäjä saa itseensä kuuluessaan villiin maahan, oppiessaan sen tavan Kuoleva syksy 1 metsästäjän koko identiteetti ja elämän kuva 2 metsästäjän melankolia 3 metsästäjän kuolemanvietti 4 metsästäjän metsästysmaat 5 elämän pohjimmaisen traagisuuden kuva, kuoleva metsästyskauden syksy, viimeinen elämän henkäys ennen kuolemaa, talvea, pimeyttä ja olemassaolon päättymistä Kohtaaminen 1 sisäinen tunne siitä, että on jossain kaukana 2 tunne siitä, että kuuluu karhulle ja kairalle 3 oppimisprosessi vaistomaisesta käyttäytymisestä ja villin julmasta luonnosta 4 puhtaimpana muotonaan kuolemantanssi hirven, titaanin kanssa, tai suurriistan kiiman tai saalistuksen, niiden mahdin, todistaminen omakätisesti 5 sisäinen tunne siitä, että hengittää kuolemaa katsoessaan karhua kiikarintähtäimen läpi jo 800 metristä 6 ymmärrys karhun äärimmäisyydestä, ymmärrys suurriistan luonteista, niiden todistaminen, ja kunnioittaminen ylivertaisina Todistaminen 1 selviytymiskamppailujen, kiimataisteluiden, suurten vaellusten, piiloutumisen, saalistuksen, elintapojen, pakenemisten, voiman ja dominanssin todistaminen villissä 2 metsästyksen ohella tapahtuva elämä villissä luonnossa Kaira 1 koskematon erämaa 2 metsästyksen ydin, koskemattoman rajattoman erämaan kaipuu, halu vaeltaa kauas, kokea kuoleva maa itsessään vaarallisimmillaan Kairan tunto 1 metsästäjän kokemus syksystä kuolevana maana, halusta janota siltä kuolemaa ja vaeltaa siinä, kadota syksyyn 2 halu elää villistä kuolevasta maasta vaarantaen oman henkensä maassa, joka hylkii kaikkea elämää luonnostaan 3 metsästäjä on kairassa aina vaarassa, koska villi hylkii elämää, kairan vaarallisuus, ja sen vastakohta, metsästäjän halu elää vaarallisesta syksyn maasta, ovat metsästäjän elämä ja kuolema Elämä/kuolema 1 metsästäjän elämänkaari, velka, tunne siitä, että haluaa elää ja kuolla kairalle 2 elämänkaari, johon kuuluu vaarallinen suurriista ja erämaa olennaisimpana osana 3 tunne, että on syväkunnioittaja, erämaan opin saaja, kuoleman velkaa 4 halu kuolla erämaahan, maahan johon ensisijaisesti kuuluu, eli syksyyn Kultti 1 syväkunnioittajien väliset mentaliteetit tunnetuista karhusaarista, lohi- ja taimenjoista, koskemattomista erämaista, tunturiylängöistä, riistojen luonnollisista metsästysalueista ja levinneisyyksistä, niiden tuntemus ja jakaminen keskusteluissa Dominanssi ja selviytyminen 1 metsästyksen ydin, selviytymisen ja dominanssin kunnioittaminen, ja niiden voittaminen sekä haastaminen Veri 1 selviytymisen ja dominoivuuden ydin, vahvimpien veren ja geenien jatkuvuus 2 luonnon väkivaltaisuuden tunnistaminen 3 veren periytyvyys väkivaltaisesti 4 veri ja geenien jatkuvuus dominanssin ytimenä Metropoli 1 luonnontasapainon ylle kehittynyt tieverkosto, maatalous, kaupungistuminen, teknologia, teräs, raha, mikroprosessori, tietoverkot - kaiken näkeminen luonteeltaan ihmisen kokeiluista kauaskantoisimpana ja vaarallisimpana sen hallitsemattomuuden ja arvaamattomuuden tähden 2 kaikki ihmisen tekemä ja vaikutuksenalainen 3 luonnontasapainon antiteesi Kitka 1 perhokalastajan luonne, mahdottomuus kuulua yhteen paikkaan, levottomuus identiteetissä, kuuluminen jonnekin kauas 2 kuuluminen lohi- ja taimenjoille, luonnontasapainoon 3 metsästäjän ja

perhokalastajan pohjimmainen luonne levottomana identiteettinä, joka ei todella kuulu minnekään 4 halu kuulua villiin maahan ja syksyyn 5 tunne siitä, että kuuluu erämaahan, vaikka se hylkii elämää luonnostaan Kaipuu 1 tunne yhteenkuuluvuudesta villiin kairaan 2 metsästäjän opin jälkeinen tunne, kitka siitä, ettei todella kuulu muualle kuin kaukaisimmalle erämaalle 3 halu haastaa vaarallinen suurriista, haastaa villi virta ja sen karhut 4 kuuluminen tunteelle, että janoaa kuolemaa

Luonnoksia

“Suolille”, mies vastasi virnistäen. “Siitä ei jää jälkiä. Elukka juoksee vielä pitkän matkaa sen jälkeen.”

“Noista puheista jää kiinni.”

“Eivät kaikki. Minulle soitellaan yhtenään. Suojellaankin. Ei minua kukaan näillä kairoilla tunne.”

“Sinunlaisiasi ei kuitenkaan varmaan monia ole…”

“Yksin se pitää tehdä”, mies selitti. “kun ei muista ole lähtijöiksi. Ne eivät tunne niitä niin kuin minä.”

“Tuskin niitä laumoja useita samoilla alueilla liikkuu…”

“Niitä tulee Venäjältä solkenaan. Kiväärinpiippu siinä vaan kuumenee. Ja pää.”

“Muualla Euroopassa metsästyskoiria kuolee kuitenkin jatkuvasti”, petotutkija keskeytti selittäen. “Heillä eläimistö on

monimuotoisempaa. Esimerkiksi villisikojen tappamia metsästyskoiria…”

“Susi on meillä susi.”

Sudentappaja oli juovuksissa.

“Suomen luonto on kuitenkin askeettisempi kuin etelämpänä, joten se tarkoittaa sitä, että susilaumojen reviirit ovat

isompia, noin tuhat hehtaaria per lauma. Niitä on missä tahansa maassa kuitenkin suhteellisen vähän, varsinkin näin

pohjoisessa, missä ne pitävät laajaa reviiriä. Euroopan koirakulttuureissa katsotaan kaverin menetystä hieman eri

tavalla, koska he kokevat luonnon tasapainon vaarallisuuden normaalina. Metsästäjät tuntevat itsekin vaarat. Eihän se

helpota tietenkään, ja aihekin on arka, mutta…”

“EU”, mies kirjaili. “Sieltähän se susisuojelukin on peräisin. Suojelustatus heti poronhoitoalueen ulkopuolella.”

“Ja sinun mielestäsi ne pitäisi hävittää kokonaan”, Aatos mietti ääneen.

“Se on kuitenkin jo aika vanhakantainen uskomus”, susitutkija selitti miehille. “Poronhoitoalueen ulkopuolella…”

“Mutta eikö RKTL:n petotutkija tiedä, että Ruotsissa niitä hävitetään pantasusiakin? Ihan sumeilematta. Sehän on ihan

unionissa ja melkein jo sotilasliitossakin.”

“Ruotsi tuskin eroaa Suomesta millään tavalla”, tyttö myönsi.

“Ne vievät minun hirveni. Ja koirani.”

“Näin pohjoisessa niiden pääravintoa ovat hirvet, toisin kuin muualla.”

“Minua ei voi jäljittää, kun jahtaan hukkia. Jätän sim-kortin kotiin. Kännykästä ei voi sitten soittaa kuin hätänumeroon.

Jos vaikka eksyn.”