K U N N A L L I N E NT I E D O T TA M I N E N JA

J A S K A J O K U N E N

Pertti Hemánus

K U N N A L L I N E NT I E D O T TA M I N E N JA

J A S K A J O K U N E N

Tutkittua tietoa jatutkimattomia tulkintoja

K U N N A L L I S A L A N ␣ K E H I T T Ä M I S S Ä Ä T I Ö

KUNNALLINEN TIEDOTTAMINEN JA JASKA JOKUNENTutkittua tietoa ja tutkimattomia tulkintoja

Kunnallisalan kehittämissäätiönPolemia-sarjan julkaisu nro 26

© Kunnallisalan kehittämissäätiöja Pertti Hemánus

Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala 1997ISBN 952-9740-51-4ISSN 1235-6964

Sisällys

ESIPUHE 7

MITÄ VIKAA MUKA ON SUOPEUDEN HANKKIMISESSA? 9

KUN VALKOLAKKI RATKAISI KUNTALAISEN KYVYNOMAKSUA TIETOA 13

”KYMPPI TULI”, HUUDAHTAA JASKA JOKUNEN 20

LAIN VOIMALLAKO TIEDOTTAMAAN? 24

PSST, ONKO TIETOA? MINKÄLAISTA? 29

ANTEEKSI, MISTÄ VOISIN SAADA NEUVOJA? 36

SEMIOTIIKAN OPISSA ELI MITEN MERKITYKSETSYNTYVÄT 41

”MIKÄÄN EI OLE NIIN HELPPOA KUIN MILTÄNÄYTTÄÄ” 45

OULU OSAA, MYÖS IMAGONRAKENTAMISEN 53

JOULUKAUPUNGISTA MUUMIMAAILMAAN 62

”KAIKKEEN SYYPÄÄ ON TUO JULKINEN SEKTORI” 70

MITEN MITATA YHTEISMITATTOMIA ASIOITA? 77

NYNNYYS EI KOVASSA YHTEISKUNNASSA AUTA 80

KUKAAN EI OMISTA ITSEÄÄN KOSKEVAAJULKISUUTTA 84

VASTINETTA EI KANNATA HALVEKSIA 90

TURHA KIIREHTIÄ HETI KANTELEMAAN 97

OLISIKO KANSALAISJOURNALISMISTA LÄÄKKEEKSI? 103

PALUU IHMISTEN ARKEEN 108

”Missä on elämä, jonka kadotimme elämiseen?Missä on viisaus, jonka kadotimme tietoon?Missä on tieto, jonka kadotimme – informaatioon?”

T. S. Eliot

7

Asukkaat ja ulkopuoliset muodostavat käsityksensä kunnasta senperusteella, miten asiat siellä hoidetaan ja mitä luottamushen-

kilöt ja viranhaltijat tekevät tai jättävät tekemättä. Kunnan kuvaanvoidaan vaikuttaa aktiivisella tiedottamisella, ja kyky tiedottaa ja hal-lita julkisuutta sekä asioiden että henkilöiden kautta on kunnille tär-keä. Kuva ei kuitenkaan voi olla kaukana todellisuudesta, eikä tosi-asioita muuteta tiedottamalla.

Professori, vuodenvaihteen jälkeen emeritusprofessori PerttiHemánus on asettunut alter egonsa Jaska Jokusen hahmossa ihmet-telemään kunnallista tiedottamista tässä Polemia-sarjan julkaisussa”Kunnallinen tiedottaminen ja Jaska Jokunen”. Ihmettelymatka an-taa hänelle mahdollisuuden tehdä olennaisia mutta myös epäsovin-naisia johtopäätöksiä. Tekstin on toimittanut Ritva Grönstrand.

Esitän kirjoittajalle ja tekstin ennakkokäsittelyyn osallistuneillekuntajohtajille ja muille asiantuntijoille parhaat kiitokset.

31.10.1997 Lasse RistikartanoAsiamiesKunnallisalan kehittämissäätiö

Esipuhe

8

9

S

Mitä vikaa muka on suopeudenhankkimisessa?

uurehko suomalainen kaupunki oli vuonna 1973 kutsunut ryhmänhenkilöitä tilaisuuteen, jonka aiheena oli kunnallinen tiedottaminen.

Tiedotuspäällikön alustus huipentui siihen näkemykseen, että tiedotta-misen tehtävänä on suopeuden hankkiminen kaupungille.

”Tuohan on kaupallisten yritysten tapa nähdä asiat. Ei sitä pidä sel-laisenaan siirtää julkiselle sektorille”, joku huomautti.

Kritiikki tuntui yllättävän tiedotuspäällikön, mutta hän esitti pie-nen tauon jälkeen vastakysymyksen: ”Ei kai meidän tiedottajien tehtävävoi olla badwillin, epäsuopeuden, lisääminen?”

Keskustelijoiden enemmistö taisi lopulta kallistua sille kannalle, ettätiedottamisen perustavoite tuskin voi löytyä suopeus–epäsuopeus-ulottu-vuudelta, vaan ongelma on käsitteellistettävä toisin.

Valtionhallinnossa oli noina vuosina ryhdytty uudistamaan tiedot-tamisen periaatelinjoja. Työryhmä oli ehdottanut, että tavoitteeksiotettaisiin vastaanottajien, ei lähettäjän edun palveleminen. Samaatavoitetta saattoi suositella kuntapuolellekin.

Onko aina selvää, mikä on vastaanottajien etu? Onko se aina ero-tettavissa lähettäjän edusta jollakin yksinkertaisella päättelyllä? Ja ei-vätkö vastaanottajat eli siis kuntalaiset jakaannu moniin alaryhmiin,joiden intressit ovat vastakkaiset?

Nämä vastaväitteet ovat toki oikeutettuja. Selkeät periaatteet saat-

10

tavat yhteiskunnallisessa toiminnassa olla kuitenkin hyödyksi, vaik-ka niiden soveltaminen käytäntöön olisi hyvinkin ongelmallista.

Toinen mieleeni jäänyt tapaus ajoittuu sekin 1970-luvulle. Kyseessä olipienenpuoleinen, yhden ainoan suuren teollisuuslaitoksen hallitsema kau-punki. Tehtaan tuotantoprosessi oli ainakin ympäristön kannalta kehit-tymättömämpi kuin nyt, ja kaupungin johdon huolena oli paikkakunnanhuono maine: vedet ja ilma vain saastuvat saastumistaan, asukkaat ha-vaitsevat itsessään salaperäisiä sairauksien oireita, jotkut hyvin palka-tut kaupunkilaiset ovat jo muuttaneet naapurikunnan puolelle, uusienyritysten ja veronmaksajien houkutteleminen kaupunkiin ei onnistu.

Alustin sovitusta aiheesta tilaisuudessa, jossa eturivissä istui kaupun-gin virka- ja luottamushenkilöjohtoa. Selostin kuin yliopistossa ikäänkunnallisen tiedottamisen periaatteita ja otin niihin kantaa, mutta tämäei tuntunut eturivin väkeä erityisesti kiinnostavan...

Vähä vähältä alkoi käydä ilmeiseksi, mistä kenkä puristi. Kaupunginjohto oli toivonut vihjeitä tempuiksi, joilla kaupungille saataisiin parempimaine. Taisin tilaisuuden loppupuolella sanoa, että itse ns. todellisuudenparantaminen on moraalisesti parempi ja usein vielä tehokkaampikin kei-no kuin manipuloiva tiedottaminen.

Tiedotusta, suhdetoimintaa vai propagandaa?

Kunnallinen tiedottaminen jäljitteli varsin varhaisessa kehitysvaihees-saan mieluusti suhdetoiminnan käytäntöjä eli siis yksityisten yritys-ten malleja.

Suuressa emämaassa Yhdysvalloissa oli suhdetoiminnan isä IvyLee saanut jo 1910-luvulla taikurin maineen tempuillaan, jotka ei-vät välttämättä kestäisi moraalista arviointia. Hän tekaisi näennäis-tai epätapahtumia (pseudoevents tai non-events), kun nyt puhutaanmediatapahtumista.

Eräät suomalaiset vaikuttajat olivat jo 1920-luvulla alkaneetmyönteisessä mielessä puhua propagandasta, jota tarvittiin mm. yh-

11

teiskunnallisten ristiriitojen liennyttämiseksi; vuosi 1918 oli tuoreessamuistissa. Sittemmin propaganda sanana alettiin yhdistää Neuvos-toliiton ja natsi-Saksan vaikuttamispyrkimyksiin ja ylimalkaan sota-propagandaan, mikä antoi koko sanalle huonon maineen. Kieleem-me alkoi 1950-luvulla iskostua sana suhdetoiminta. EsimerkiksiStockmann perusti jo vuonna 1947 tiedotuspäällikön vakanssin yh-tenä ensimmäisistä yrityksistä Suomessa, mutta muutti nimikkeenkuusi vuotta myöhemmin suhdetoimintapäälliköksi.

Mitä sitten on suhdetoiminta? Siitä on kirjallisuudessa lukuisiaeri määritelmiä, joiden välillä on vähintään vivahde-eroja. Määritel-mät ovat yleensä tämäntyyppisiä:

”Suhdetoiminta. Suunnitelmalliset ja jatkuvat pyrkimykset, joiden tar-koituksena on kehittää ja ylläpitää jonkin organisaation ja sen kohde-ryhmien välistä yhteisymmärrystä. Käytännön suhdetoiminnassa pyri-tään hyödyntämään tiedotusvälineitä, varsinkin asioissa, joiden kohde-ryhmäksi nähdään suuri yleisö.”

Määritelmä on varsin taitavasti muotoiltu, sillä sen avainsana yhteis-ymmärrys synnyttänee useimmissa myönteisiä mielikuvia. Tätä ny-kyä ei, toisin kuin 1960- ja 1970-luvuilla, ole tapana kysyä, kenenehdoilla yhteisymmärrys yritetään saavuttaa. Räikeä esimerkki olisivaikkapa Adolf Hitler ja hänen uuttera apulaisensa Joseph Goeb-bels: he olivat huomattavia yhteisymmärryksen luojia; suuri osa Sak-san kansaa tuki natseja.

Maallisempi näkökulma tuohon määritelmään taas osoittaa, ettäsuhdetoiminnan ja tiedottamisen välille ei voida vetää selvää rajaa.Kun suuryritys saa toimituksellista palstatilaa kehittelemälleen en-tistä varmakäyttöisemmälle koneelle tai entistä vähemmän ympäris-töä saastuttavalle kemialliselle tuotteelle, sen tiedottaminen yhden-tyy suhdetoiminnan kanssa tai päinvastoin.

Suhdetoiminta on toki vuosikymmenien varrella Suomessakinkehittynyt, ehkä periaatelausumien ja tavoitteiden tasolla enemmänkuin toteutuksen, mutta tätä asiaa ei ole tutkittu eikä siitä siis ole

12

varmaa tietoa. Tutkija Jyrki Pietilä kirjoitti jo kaksikymmentä vuot-ta sitten, että ”kypsä” suomalainen suhdetoimintakäytäntö on mer-kinnyt laadullista muutosta aiempaan yrityskäytäntöön verrattunakolmen eri asian sisäistämisessä:

1) hyvät suhteet ovat liikeyrityksille tavoittelemisen arvoisia, jopavälttämättömiäkin

2)␣ niiden saavuttamiseksi on työskenneltävä suunnitelmallisestija järjestelmällisesti ja

3) hyvää tulosta ei suhdetoiminnassa saavuteta pelkästään tiedot-tamisella tai manipulaatiolla, vaan liikkeelle on lähdettävä itse yri-tyksen menettelytavoista ja käyttäytymisnormeista.

Jospa julkisen sektorin ja siis myös kuntien on käytävä läpi tuosama kehityskulku? Onko varmasti, ensimmäisestä kohdasta alkaen?Ja eikö se muka jo ole tuolla tiellä?

Kymmenkunta vuotta sitten suurehko suomalainen kaupunki tilasi mi-nulta laajahkon muistion tiedotustoimintansa kehittämisen tueksi. Mi-nua briifattiin mm. siitä, että en unohtaisi kaupungin imagon rakenta-mista. Kirjoitin niin kuin ajattelin: imago-ongelman täytyy olla kaupun-gille toissijainen. Vähättelin tuota puolta asiassa, tilaajan piirissä var-maan katsottiin – ja niin vähättelinkin.

Imagot ovat nyt kaikkien huulilla. Eivätkö ne ole juuri suopeudenhankkimista? Onko neljännesvuosisadassa mikään muuttunut?

13

Kun valkolakki ratkaisi kuntalaisenkyvyn omaksua tietoa

unnallisen tiedottamisen eräänlainen ensimmäinen kukoistuskau-si osui 1970-luvulle. Olkoonkin, että alan ansioitunut uranuur-

taja Suomen Kaupunkiliitto vielä puhui ennen muuta suopeudenhankkimisesta, se oli vuonna 1971 antanut suosituksen kunnallisentiedottamisen tavoitteista.

Kunnallisen tiedotuksen tavoitteet

Kunnallisen tiedottamisen tulisi ensinnäkin antaa kuntalaisille mah-dollisimman selvä kuva kunnan toiminnasta. Mitä se on? Varmaan-kin sitä, että irrallinen hajatieto ei riitä, vaan palasten tulee liittyätoisiinsa kuin onnistuneessa mosaiikissa ikään. Kaiken tiedon perim-mäinen tarkoitus on auttaa kuntalaisia jäsentämään kunnan toimin-taa kokonaisuutena.

Toinen kunnalliselle tiedottamiselle asetettu tavoite oli pyrkimysselvittää kunnan jäsenille heidän oikeutensa ja velvollisuutensa sekämahdollisuutensa saada palveluja. Tällä ajettiin kaikesta päätellentakaa sitä, että kuntalaisille tehtäisiin selväksi, miten he voivat vai-kuttaa asioihin, joiden suhteen heillä on intressejä tai toivomuksia.Esimerkistä käy vaikkapa tekeillä oleva yleiskaava.

Miellyttävää tuossa tavoitteessa edelleen on kahden tärkeän

K

14

sanan järjestys: oikeudet mainitaan ensin ja velvollisuudet sen jäl-keen.

Suosituksen kolmas kohta muotoili päämääräksi sen, että tiedot-taminen helpottaisi kunnan suunnitelmien ja pyrkimysten ymmärtä-mistä. Sanonta vaikuttaa ainakin näin jälkikäteen tahallisen tai tahat-toman moniselitteiseltä. Se voi viitata suopeuden hankkimiseen kun-nan suunnitelmille ja pyrkimyksille eli taas kerran suhdetoimintaan.Mutta voihan asian mieltää toisinkin, niin että tiedottaminen parhaim-millaan johtaa yksilökohtaisiin pohdiskeluihin ja sosiaalisiin keskus-teluprosesseihin. Ymmärtäminen syntyy näistä, jos on syntyäkseen.

Joka tapauksessa on mainiota, että suositukseen saatiin sana ym-märtäminen. Se on enemmän, paljon enemmän kuin pelkkä tietä-minen, vaikka tietämisen ja ymmärtämisen välillä on myös tietty loo-ginen yhteys.

Neljännen tavoitteen ideana oli, että tiedottaminen herättäisi tar-vetta saada lisätietoja yhteisistä pyrkimyksistä ja saisi kunnan jäsenetpitämään mielekkäänä omien mielipiteidensä esittämistä. Tavoite ontoki hyvä, mutta samalla abstrakti ilman pohdiskelua niistä keinois-ta, joilla se voitaisiin saavuttaa. Lisätiedon hankkimiseen motivoitu-nut ihminen on eräänlainen tiedottajan ihannetapaus, mutta motivaa-tion herättäminen on hyvin vaikeaa eikä välttämättä onnistu lainkaan.

Viides ja viimeinen tavoite: saada kunnan jäsenet tuntemaan kuntamyös omaksi yhteiseksi palvelulaitoksekseen luomalla hyvät ja luot-tamukselliset suhteet kuntalaisten ja hallintokoneiston kesken. Mitäse on? Taasko suhdetoimintaa?

On hyvin vaikea arvioida, mikä merkitys esitellyllä suosituksellakäytännössä oli kunnalliseen tiedottamiseen. Tiedottajia ja heidänesimiehiään oli varmaan useita tyyppejä, esimerkiksi järjestelmälli-siä ja spontaaneja ja tuolle välille asettuvia. Erot eivät sivumennensanoen viittaa siihen, että jokin tyyppi olisi ilman muuta toista pa-rempi.

Järjestelmällisyyteen kunnissa viittaa se kunnallisen tiedottami-sen perillemenoa koskeva tutkimusinto, joka virisi 1970-luvun alku-puolella. Varsinaisen raskaan työn tekivät opiskelijat, eivätkä suin-

15

kaan maaniteltuina saati painostettuina vaan aidosta innostuksesta.Tätä nykyä kunta merkinnee useimmille nuorille raskasta vanhakan-taista byrokraattista organisaatiota, jonka tutkiminen ei houkuttele– paitsi varmaan kunnallistieteessä.

Että mitä, sano?

Esimerkiksi tuon ajan ideoista ja tutkimustavasta soveltuu Tampe-reen kaupungin tiedotustutkimus, jonka lyhennelmä on vuonna 1976julkaistu nimellä Että mitä, sano?. Myös sen tekijät Mirja Ruoko-ranta ja Leena Räihälä ansaitsevat tulla mainituiksi, sillä heidän an-siotaan oli, että työ oman aikansa mittapuiden mukaan täytti kor-keat vaatimukset. Se taas, että nuo mittapuut varsin nopeasti vanhe-nivat ja koko ajattelutapa vaihtui, ei muuta asiaa.

Puheena olevan tutkimuksen yksi lähtökohta oli ”perillemenon”käsitteen täsmentäminen viisivaiheisen mallin muodossa:

1) sanomien havaitseminen (niiden olemassaolon havaitseminenplus niihin perehtyminen)

2) sanomien ymmärtäminen3) tietojen lisääntyminen4) älyllinen aktivoituminen5) toiminnallinen aktivoituminen.Empiirisen tutkimuksen pohja-aineistosta tutkijat tietenkin so-

pivat työn tilaajan eli Tampereen kaupungin kanssa. Aineistoja olikaksi.

Tammikuun 1974 lopulla jaettiin kaikkiin tamperelaisiin talouk-siin kaupungin julkaisema tiedotuslehtinen, jossa selvitettiin vuosiksi1974–1983 laadittua pitkän aikavälin talous- ja toimintasuunnitel-maa eli PTS-suunnitelmaa. Tuona ajankohtana asia ei ollut esillä ns.varsinaisissa joukkotiedotusvälineissä, niin kuin tuolloin sanottiin, elijoukkoviestimissä, mediassa.

Saman vuoden helmikuun lopulla taas kaupunkilaisille tiedotet-tiin vuoteen 2000 ulottuvasta yleiskaavasuunnitelmasta, jonka käsit-

16

tely kaupunginhallituksessa oli saatu päätökseen. Asiasta kirjoittivat23.2.1974 melko laajasti niin Aamulehti kuin Kansan Lehti ja Hä-meen Yhteistyö – molemmat viimeksi mainitut nyttemmin kuollei-ta lehtiä – ja myös Kansan Uutiset. Niin ikään Helsingin Sanomissayleiskaavasuunnitelmasta oli kolmen palstan juttu ja alueradio käsit-teli sitä ohjelmissaan.

Tutkimusaineisto koottiin haastattelemalla henkilökohtaisesti305:tä yli 18-vuotiasta tamperelaista. Jo tuolloin oivallettiin, mitenpaljon parempi menetelmä haastattelu on postikyselyyn verrattuna.Jälkimmäisen lähes ainoa etu on halpuus.

Koulutus vaikutti

Koulutuksen määrällä oli selvä yhteys kunnallisen tietouden mää-rään, tutkijat kirjoittivat. Oma jälkikäteislisäykseni on, että sillä il-meisesti siis oli yhteys tiedon omaksumismotivaatioon tai -kykyyntai molempiin. Koulutusta tutkittiin viisiluokkaisella muuttujalla kan-sakoulusta akateemiseen loppututkintoon, ja varsinaiseksi vedenja-kajaksi osoittautui ylioppilastutkinto. Sen suorittaneet latelivat kes-kimäärin oikeita vastauksia PTS- ja yleiskaavasuunnitelmia koske-viin kysymyksiin tuntuvasti enemmän kuin keskimäärin muut. Mo-lemmat keskimäärin-sanat ovat tietenkin välttämättömiä pitää mie-lessä.

Miksi juuri valkolakki erotteli vastaajia?

Kysymys ei voi olla siitä, että lukio herättäisi jonkin erityisen moti-vaation perehtyä oman kunnan asioihin muita paremmin. Sen sijaantärkeää on koulutuksen suuri merkitys Suomessa sosiaalisen nousunväylänä.

Vuonna 1974 ylioppilastutkinnon suorittaneiden osuus koko kan-sasta oli paljon pienempi kuin nyt ja valkolakin erottelukyky vastaa-

17

vasti merkitsevämpi. Hyvä- ja huono-osaisuuden raja ei tietysti tuol-loinkaan kulkenut selkeällä tavalla koulutuksen mukaan, mutta tokinykyistä selkeämmin.

Entä mitä tarkoittaa hyväosaisuus? Sitä että henkilöllä on vahvamotivaatio ja riittävät resurssit ajaa etujaan. Sitä että hän on erityi-sen kiinnostunut siitä, miten hänen verovarojaan käytetään, ja hänpyrkii vaikuttamaan niiden käyttöön. Sitä että hänen kykynsä ym-märtää – ei vain havaita ja teknisessä mielessä lukea – vaativaakintiedote- ja lehtitekstiä on hyvä. Sitä että hän todennäköisesti kuu-luu yhteiskunnallisesti aktiivisten luokkaan.

Vielä muutama vuosikymmen sitten uskoteltiin ja varmaan us-kottiinkin, että etujaan ajavat lujimmin ja muutenkin yhteiskunnal-lisesti aktiivisimpia ovat päinvastoin huono-osaiset. Yhden heitäedustaneen, nyt jo lopetetun puolueen väitettiin jopa piiskaavan vaa-liuurnille kaikki kannattajansa, ei siis vain jäsenensä vaan muutkin,joilta ääni irtoaa. Kuitenkin kaikki haastattelututkimukset osoitta-vat, että vaaleista vaaleihin uurnilla käyvät runsaslukuisimmin juurihyväosaiset. Tässä valossa minusta on ymmärrettävä myös hyväosai-suuden ja kunnallisen tiedottamisen ”perillemenon” yhteys.

Ruokoranta ja Räihälä etsivät korrelaatioiden avulla tekijät, jot-ka merkittävimmin olivat yhteydessä hyvään kunnallistietouden ta-soon. Noita tekijöitä olivat koulutus, tulot, järjestöaktiivisuus ja yh-teiskunnallisesti aktiivisten henkilöiden tuntemus. Kaksi jälkimmäistätekijää ovat lohdullisia: myös huono-osainen saattaa toimia aktiivi-sesti järjestöissä – vuonna 1974 tämä oli tavallisempaa kuin vuonna1997 – ja totta kai hän tuntee toisia aktiiveja.

Subjektiivinen tiedontarve

Vielä on mainittava 1970-luvun tiedotustutkimuksen suosimat kä-sitteet ja sanat objektiivinen ja subjektiivinen tiedontarve. Tampereentutkimuksessakin kävi ilmi, että ne, joilla jo oli paljon kunnallistie-toutta, olivat herkästi tyytymättömiä tietoihinsa ja halusivat hank-

18

kia niitä lisää. Vähän tietävä taas ei tiennyt edes sitä, että hän tietäävähän. Objektiivinen ja subjektiivinen tiedontarve menivät siis ris-tiin.

Tutkimus päättyi ajatuksiin kunnallisen tiedottamisen kehittämi-sestä, eikä erityisesti Tampereella vaan yleensä. ”Tiedollista kykene-vyyttä voitaisiin ajatella kohotettavan tiedotusta lisäämällä, muttakuten edellä esitetystä on käynyt ilmi, ei tätä voida pitää ratkaisunainformaatio-ongelmiin, koska tieto ei mene perille niille, jotka sitäobjektiivisesti ottaen eniten tarvitsisivat”, tutkijat kirjoittivat järkeen-käyvästi. Heistä näytti sen sijaan ensiarvoisen tärkeältä ”pyrkiä aut-tamaan kuntalaisia hahmottamaan kokonaiskuvaa kunnan organisaa-tion toiminnasta ja heidän omasta asemastaan siinä”.

Eräissä yhteyksissä 1970-luvulla puhuttiin orientoivasta tiedos-ta, jota olisi omaksuttava ensin: sen pohjalta helpottuisi praktisen tie-don omaksuminen. Ruokoranta ja Räihälä jatkoivat: ”Tähän päämää-rään pyrittäessä olisi jokainen sanoma pyrittävä jäsentämään osaksikokonaisuutta ja pyrittävä selvittämään mitä käytännön merkitystämilläkin asialla on tavallisen kuntalaisen kannalta.”

Neutraalia tiedotusta?

Tiedotussanomat olisi muotoiltava sisällöltään helpommin ymmär-rettäviksi ja samalla kiinnitettävä vakavaa huomiota niiden raken-teelliseen ymmärrettävyyteen, millä tarkoitettiin sanoja ja sanontoja– esimerkiksi sana investointi oli lähes puolelle haastatelluista tun-tematon – mutta myös lauserakenteita.

”Kuntalaisia aktivoivaa saattaisi olla myös se, että kunta pyrkisiluopumaan ’neutraalin’ tiedottajan roolistaan”, tutkijat jatkoivat. Yl-lättävääkö? Pitäisikö tiedottaminen muka politisoida? Sitä tutkijateivät tarkoittaneet vaan sitä, että kunta ryhtyisi jakamaan tietoa eriintressiryhmien näkökannoista. Välineenä voisi olla esimerkiksi kun-nan oma tiedotuslehti.

Muitakin ehdotuksia oli: suorien ”kommunikaatiotilanteiden” ai-

19

kaansaaminen kunnan organisaatiossa toimivien ja kuntalaisten kes-ken sekä valtuutettujen ja heidän valitsijoidensa yhteydenpidon li-sääminen. Sanomalehtiin olisi saatava oma kunnallisosasto, jotta kun-nan asiat erottuisivat selvästi muista.

Tietyssä mielessä koko tutkimuksen ensimmäinen aalto joka ta-pauksessa herätti toiveikkuutta: mitä pienempi tutkittu kunta oli, sitäpienempiä olivat myös tiedottamisen ongelmat ja sitä läheisempiätoisaalta päättäjien ja virkamiesten sekä toisaalta kuntalaisten suh-teet.

20

”Kymppi tuli”, huudahtaa Jaska Jokunen

970-luvun kunnallisessa tiedottamisessa ja sitä koskevan tutki-muksen ilmapiirissä kysymys ei ollut pienistä eikä satunnaisista

ilmiöistä, vaan suurista ja järjestelmällisistä.Kaiken takana oli valistus, maailmankatsomuksellinen suuntaus,

joka on suuresti vaikuttanut eurooppalaisiin ja vähän muihinkin yh-teiskuntiin. Kaiken lisäksi sen vaikutus on ollut myös konkreettinen,niin kouriintuntuva, että sitä on ollut vaikea havaita ja ymmärtää.Eihän kalakaan tiedosta vettä, jossa se elää.

Valistus oli luottamusta tietoon

Valistus oli nousevan porvariston maailmankatsomus, joka vähitel-len pääsi voitolle koko yhteiskunnassa. Porvaristo koostui itsenäi-sistä ammatinharjoittajista, jotka haalivat itselleen ja vähän muil-lekin erilaisia vapauksia; he olivat vapaita aukioloaikoja vaativienK- ym. kauppiaiden esi-isiä. Kysymys ei kuitenkaan ole poliitti-sesta ajattelutavasta, joka olisi säilynyt yksi yhteen samanlaisenavuosisatoja.

Valistus oli protestia kahlitseville perinteille ja auktoriteettiuskolle,se oli luottamusta tietoon ja järkeen sekä toimintaan niiden varassa.Valistuksen riemuvoitto oli Ranskan suuri vallankumous. Tunnetus-

1

21

ti se epäonnistui ja johti uuteen taantumukseen, mutta itse valistusjäi henkiin. Oman tulkintani mukaan viimeinen suuri valistuspolii-tikko maailmassa ainakin toistaiseksi on ollut Mihail Gorbatshov,traaginen ja samalla kunnioitettava luuseri.

Valistus puheena olevana ajattelun virtauksena on englanniksienlightenment, kun taas yksi sen konkreettisista ilmenemismuodois-ta on education. Kun suomalainen tutkija tai käytännön asiantuntijakirjoittaa nykyajan latinaksi esimerkiksi alkoholi-, tupakka- tai huu-mevalistuksesta, sanonnan jälkimmäisen osan luontevin vastine oneducation. Kunnallinen tiedottaminen menee tähän saman sarjaan,olkoonkin että siitä puhuessaan joutuu miltei pakosta käyttämäänlatteista latteinta sanaa information.

Education- ja information-tyyppinen valistus ja tiedottaminenperustuvat kärjistetysti sanottuna faustiseen, jopa hybridiseen kuvi-telmaan siitä, miten täydellinen yhteiskunta on saavutettavissa.

Verohallituksen pääjohtajana toimi lyhyen aikaa Mikko Laaksonen, jokakirjassaan kuvasi, mitä kaikkia hyviä pyrkimyksiä hänellä pääjohtajanaoli ollut. Hän oli mm. perustanut verojuristeista ja tiedottajista koostu-van työryhmän, jonka urakkana oli selkiinnyttää verotuksessa käytettä-vä kieli niin yksinkertaiseksi, että jokainen kansalainen sitä ymmärtäisi.Silloin jokainen kansalainen myös olisi verotukseensa tyytyväinen. Tois-tan: verotukseensa tyytyväinen. Tyytyväisyyden saavuttaminen siis ontiedottamisongelma. Illuusionsa kullakin.

Kauhalla kaadettua?

Valistuksen ideat rappeutuivat. Luottamus tietoon ja järkeen latistuikuvitelmaksi siitä, että tietoa voidaan kaataa ihmisen päähän kuinkauhalla. Ihminen kuviteltiin automaatiksi, jonka ulottuville tuleesaattaa ärsykkeitä, jotta hän voisi niiden pohjalta tuottaa niiden kanssasamansisältöisiä reaktioita. Näinhän menettelee vähemmän välkkykoulupoika: hauki on kala, hauki on kala. Tai kuuliainen kuntalai-

22

nen: kunta panostaa katujen kunnostamiseen, kunta panostaa katu-jen kunnostamiseen.

Jos ihminen todella olisi pelkkä reaktioautomaatti, miten häneroaisi eläimestä? Entä koneesta? Koneanalogia ehkä on tässä yhtey-dessä erityisen osuva.

Rappeutunut valistususko tarkastelee huononlaisesti toimivaa tie-dottamista samalla tavoin kuin reistailevaa konetta. Missä vika? Mistäkorjausmies? Tutkija saattaa kelvata sellaiseksi: hän purkaa konetta,kunnes vika löytyy.

Edellisessä luvussa kävi ilmi, että edes kolmattakymmentä vuot-ta sitten ei ratkaisun avaimeksi kuviteltu kunnallisen tiedottamisenmäärän lisäämistä. Kaikkein huonoimmin tiedottamisen määrän li-sääminen ehkä toimii silloin, kun tavoite on kyllin kunnianhimoi-nen: kansalaisten toiminnallinen aktivoiminen, viisivaiheisen mallinviimeinen kohta.

Pertti Suhonen on tutkinut kunnallisenkin tiedottamisen kannaltatärkeää aihetta, ympäristöongelmien käsittelemistä maan suurimmas-sa sanomalehdessä, ja tämän journalistisen julkisuuden suhdetta suo-malaisten aktivoitumiseen ympäristöasioissa. 1980-luvun viimeistenkolmen vuoden aikana puheena oleva julkisuus Helsingin Sanomis-sa kasvoi kolmanneksella. Niiden määrä, jotka vaativat yleisiä toi-menpiteitä saastumisen estämiseksi, kuten kierrätyksen tehostamis-ta ja muovien käytön vähentämistä, oli vuonna 1991 tehdyn tutki-muksen mukaan kahdessa vuodessa lisääntynyt. ”Samaan aikaan kui-tenkin väheni valmius toimia itse ympäristön suojelemiseksi, kutenhalukkuus välttää sellaisia tuotteita joiden valmistus saastuttaa ym-päristöä samoin kuin halukkuus maksaa enemmän saastumattomis-ta tuotteista.”

Mikä vika koneessa? Ainakin se, että se vain hyvin vaivalloisestisaa aikaan ketjureaktion tietojen lisääntymisestä ja älyllisestä akti-voitumisesta toiminnalliseen aktivoitumiseen. Toiseksi kone ei otahuomioon sellaista pahaa kitkatekijää kuin saturaatiota, kyllästymistä,joka alkaa iskeä takaisin, toimia konetta vastaan.

23

Pelkkä tekniikka ei riitä

Kone on vanhakantainen, ellei peräti Itä-Euroopan peruja. Näin saat-taa olla.

Entä jos tehtäisiin toisenlainen kone? Siitä haaveili Tampereellaviitisentoista vuotta sitten järjestetyssä seminaarissa yksi aktivisti,käsittääkseni kaupunginvaltuutettu. Hän uskoi kunnallisen tiedot-tamisen avaimen jo löytyneen: se on kaapelitelevisio. Samoihin ai-koihin Porin ja Jyväskylän kaupunki organisoivat ja kustansivat asiaakoskevan kokeilun sitä varten tuotettuine ohjelmineen. Tulokset ei-vät maailmaa mullistaneet.

Vuonna 1997 tiedämme, että viisasten kivi puuttuu yhä. Kaape-li-tv on asettunut siihen ehkä ainoaan rooliin, joka taloudellisesti voikannattaa: se välittää eri paikkakunnilla pääasiassa satelliittiohjelmia.Suomalaiset tuntevat villin lännen olot paremmin kuin oman kun-tansa, on Reino Paasilinna joskus tainnut sanoa.

Mikä sitten olisi tämän hetken viisasten kivi? Olisiko se Inter-net, ”tietoyhteiskunnan tehokkain media”? Onhan se ehkä – koros-tan, ehkä – potentiaalisesti tehokkain ja saattaa konkreettisestikinolla sitä joskus tulevaisuudessa. Toistaiseksi kuitenkin saattaa ollavahvoilla se tuntematon ajattelija, jonka mukaan Internet vielä onkuin maailman suurin kirjasto; paha vain, että sen kirjat ovat kaikkisekaisin ja levällään lattialla. Joka tapauksessa tekniikka sinänsä ontärkeä asia myös tiedottamisessa, mutta vielä paljon tärkeämpi onihmisen ja tekniikan suhde.

Tämän luvun päätteeksi on varmaan tarpeen kertoa, mitä Jaska Joku-nen tekee tämän kirjasen nimessä. No, hänhän heittää nuolen seinään,johon se jää kiinni, hän piirtää nuolen ympärille taulun ja sanoo:”Kymppiin meni.”

Tuolla ja vain tuolla tavalla tiedottajakin saa varmasti täysosuman.Osmo A. Wiio on varmaan Parkinsonilta oppia ottaen muotoillut omia

lakejaan, joista ensimmäinen kuuluu: ”Viestintä yleensä epäonnistuu paitsisattumalta.”

24

unnan jäsenille on sopivin tavoin annettava riittävät tiedotyleistä mielenkiintoa herättävistä vireillä olevista kunnan asiois-

ta, niitä koskevista suunnitelmista, asioiden käsittelystä ja tehdyistäratkaisuista. Kunnanhallituksen tehtävänä on johtaa ja valvoa tätäkunnan tiedotustoimintaa.”

Teksti saattaa tuntua tutulta. Kyseessähän on tai pikemminkinoli vuonna 1977 voimaan tulleen kunnallislain 37 pykälä, nyt jo mail-leen mennyt.

Mitä ovat sopivat tavat? Entä riittävät tiedot? Yleinen mielenkiinto?Tällaisia kysymyksiä on helppo tehdä ja yrittää ampua niillä puhki kokopykälä. Olen kuitenkin eräässä komiteatyössä oppinut korkean tason ju-risteilta, että lakeja ei pidä yrittääkään laatia kovin yksityiskohtaisiksi.Se on tuomittu epäonnistumaan, koska elävä elämä on aina vivahteik-kaampaa kuin mitkään normit. Tai direktiivit.

Jos pykälästä oli käytännössä hyötyä, hyvä niin.

Tuolloisten suomenkielisten kunnallisalan liittojen toimeksiannostaKatariina Lahtonen tutki vuonna 1984 kuntien tiedotustoimintaa javertasi sitä aiemmin vallinneeseen tilanteeseen. Tutkimusjoukkonaoli nyt 261 kuntaa, ja vastausprosentti kohosi 92:een. Näissä luvuis-sa ei siis ole valittamista.

Lain voimallako tiedottamaan?

”K

25

Kuntien suora tiedotustoiminta jaettiin lomakkeessa seitsemääneri tiedotusmuotoon, jotka seuraavassa esitetään yleisyysjärjestyksessä.Prosenttiluku tarkoittaa niiden kuntien osuutta kaikista vastanneis-ta, jotka ilmoittivat käyttävänsä kyseistä tiedotusmuotoa.

Kirjastotiedottaminen 99 %Ei-virallinen ilmoittelu 65 %Tiedotustilaisuudet kuntalaisille 55 %Tiedotusmateriaali suoraan koteihin 36 %Hallintomenettelylain mukainen ilmoittelu 34 %Oma lehti 26 %Tiedotuskampanja 21 %Lähes jokaisen tiedotusmuodon yleisyys lisääntyi kuntakoon kas-

vaessa. Yllättävää tai ei, poikkeus oli oman tiedotuslehden julkaise-minen, mikä ei näyttänyt riippuvan kunnan koosta.

Mutta pitikö siis yleisesti ottaen paikkansa, että mitä pienempikunta, sitä huonommat tiedotuspalvelut? Viittaan edellä sanottuun:mitä pienempi kunta, sitä pienemmät myös tiedottamisen ongelmat.

Epäsuora tiedotus

Palaan Lahtosen tuloksiin; vuorossa on epäsuora tiedotustoiminta.Valtuuston esityslistan lähettäminentiedotusvälineille 100 %Kunnallishallituksen listan lähettäminentiedotusvälineille 99 %Tiedotustilaisuuksien järjestäminentiedotusvälineille 79 %Teknisen lautakunnan listan lähettäminentiedotusvälineille 29 %Terveyslautakunnan listan lähettäminentiedotusvälineille 9 %Numerot puhuvat. Tärkeimpien päättävien elinten esityslistojen

lähettäminen toimituksiin on itsestään selvää peruspalvelua.

26

Tiedotustilaisuuksien järjestäminen riippui kunnan koosta. Pie-nimpien kuntien ryhmässä – asukasluku alle 5 000 – vähän yli puo-let oli käyttänyt tuota tapaa, suuremmista kunnista lähes kaikki javähintään 15 000 asukkaan kunnista sananmukaisesti kaikki. Tie-dotustilaisuus varmaan useimmiten onkin liian juhlava nimi yhtey-denpidolle pikkukunnassa, jonka kerran viikossa ilmestyvän paikal-lislehden toimitus työskentelee vastapäätä kunnantoimistoa; katso-malla kumpikin ulos ikkunasta kunnanjohtaja ja päätoimittaja nä-kevät toisensa.

Lehdistötilaisuuksien määrä oli selvässä yhteydessä kunnan ko-koon. Tilaisuuksien tiheys kasvoi kuntakoon myötä jopa 14-kertai-seksi, ts. maan suurimmissa kaupungeissa tilaisuuksia riitti jopa vuo-den jokaiselle työpäivälle. Eri hallintokunnat ja laitokset ehkä jär-jestivät niitä myös toisistaan riippumatta ja kenties tietämättäkin.

Toimittajien kielessä sana tiedotustilaisuus on vakiintunut tarkoit-tamaan tapaamisia, joiden toinen osapuoli ovat he itse. Lahtonenkuitenkin – aivan oikein – kutsuu tiedotustilaisuuksiksi myös kun-nan edustajien ja/tai luottamushenkilöjohdon ja kuntalaisten orga-nisoituja tapaamisia, joiden tarkoitus on jakaa ja saada informaatio-ta, antaa ja ottaa vastaan palautetta, keskustella. Selvityksen mukaantuollaiset tapaamiset olivat jo 1980-luvun alkupuolella yleistyneet janiiden kohteena saattoivat olla joko kaikki kuntalaiset – ei tieten-kään yli sadantuhannen asukkaan ”metropoleissa” – tai joidenkin ky-lien tai kaupunginosien asukkaat, yritykset, järjestöt tai niihin ver-rattavat. Tekstissä Lahtonen mainitsee erityisesti kuntasuunnitelmaatai yleiskaavaa koskevat tilaisuudet. Ymmärrettävää kyllä pienimmätkunnat suosivat tämäntyyppisiä tiedotustilaisuuksia absoluuttisesti-kin enemmän kuin suurimmat.

Vaikuttiko tiedotuspykälä?

Lahtonen on otsikoinut työnsä viimeisen luvun sanoin Tiedotuspy-kälän vaikutuksia. Niiden arvioimisen teki mahdolliseksi vain niille

27

vastaajille tarkoitettu kysymys, jotka olivat olleet samassa tiedotta-mista edes sivuavassa tehtävässä jo vuonna 1977. Heistä hieman ylipuolet katsoi, että kunnallislain 37 pykälä oli vaikuttanut tiedotta-miseen ja tiedottajan työhön, kun taas hieman alle puolet arvioi, et-tei vaikutusta ollut käytännössä havaittavissa.

Vastaajilla oli tilaisuus kuvailla kokemuksiaan omin sanoin.Useimmat tyytyivät toteamaan, että tiedotustoiminta oli lisääntynyttai tehostunut. He saattoivat myös luetella käyttöön otettuja tai en-tistä enemmän käytettyjä tiedotusmuotoja.

Toinen ryhmä ehkä oli kiintoisampi. Sitä Lahtonen kuvaa näin:”Toinen vastaajien ryhmä puhuu asenteellisista muutoksista ja sitä

kautta välillisistä vaikutuksista. Avoimuus on keskeinen sana, jollakuvataan (14 kertaa) tiedotusilmapiirin muuttumista. Samaa kuvan-nee myös ennakkotiedottamisen ja valmisteilla olevista asioista tie-dottamisen tehostuminen (13 mainintaa). Salaamismentaliteetti onkatoamassa, sanotaan muutamassa paperissa.”

Saisiko yhden pykälän lisääminen lakiin aikaan noin suuria asioi-ta? Suomen lainsäädäntö on yleisluontoisia periaatelausumia, jotkatoimivat jos toimivat elämän konkreettisissa käytännöissä, mikäliyhteiskunnallinen ilmapiiri niiden toimivuutta tukee. Eiköhän se1970-luvun loppu- ja 1980-luvun alkupuolella tukenut juuri tiedot-tamista valtion hallinnossa, kunnissa, yrityksissä ja järjestöissä – tie-dottamista, tiedottamista ja vielä kerran tiedottamista. Se saattoi myöspitää yllä edellä irvailemaani uskoa siihen, että tietoa voidaan kaataaihmisen päähän kuin kauhalla.

Tällä en halua halventaa niitä kunnallisvirkamiehiä, jotka – hyväon, myös lakipykälän ansiosta – tekivät parhaansa tehostaakseen tie-dottamista. Saman tavoitteen hyväksi varmaan joissakin tapauksissatoimivat luottamushenkilöt, mutta siitä ei ole tutkittua tietoa.

Totta kai tiedottamisvelvollisuus sai aikaan myös lisää vaivaa jakiusaa, mistä Lahtosen mukaan huomauttivat erityisesti muutamatkunnansihteerit. He valittelivat, että velvoitteita ja tehtäviä tulee kokoajan lisää, mutta ei vastaavasti resursseja, esimerkiksi koulutusta.

28

Kuntalaisten kiinnostus ei vähentynyt

Yksi keskeisistä asioista on tietysti kuntalaisten kiinnostus kunnanasioihin. Yli puolet eli 55 % vastaajista katsoi kiinnostuksen pysy-neen kutakuinkin ennallaan, 40 % näki sen jopa lisääntyneen ja vain5 % vähentyneen. Lahtosen mukaan tulokset eivät siis anna tukeaväitteille, joiden mukaan ihmisten elämä olisi privatisoitunut, yhtei-sistä asioista välitettäisiin aiempaa vähemmän ja vallalla olisi petty-mys puolueisiin ja kyllästyminen politiikkaan.

Juuri noita privatisoitumisilmiöitä oli kuitenkin havaittavissa jotutkimusajankohtana, nimenomaan sen jälkeen, kun 1970-luku kiih-keässä poliittisuudessaan alkoi mennä mailleen. Yhden tulkinnanmukaan kyseessä oli eräänlainen terve normaalistuminen, ylipoliti-soitumisen heikkeneminen.

Mutta jospa – niin kuin luonnollista olisi – ylipolitisoitumisenheikkeneminen alkoi valtakunnallisten ongelmien tasolta? Onhanaika eri asia miettiä päänsä puhki suomalaisen yhteiskunnan raken-teiden uudistamista (kuka jaksaisi tehdä sitä aina?) kuin piipahtaakunnantalolla katsomassa, onko oman talon naapuristoon ehkä tu-lossa kerrostalo.

Vastaajista 86 % arvioi tiedottamisen lisäävän kiinnostusta kun-nan asioihin, kun taas 32 % epäili sen kykyä vaikuttaa ainakaan suo-raan ja itsenäisesti. 234 vastaajasta vain yksi arveli tiedottamisen vä-hentävän kiinnostusta. Hänen kantaansa ei pidä leimata järjenvas-taiseksi, sillä alan tutkimus tuntee toki käsitteen bumerangiefekti: sa-noma palaa takaisin ja iskee lähettäjäänsä otsaan. Esimerkki siitä ontäysin epäonnistunut mainoskampanja, joka vähentää tuotteenmyyntiä.

29

iedottamista hoetaan tätä nykyä kuin stiiknafuuliaa, mutta mitäoikeastaan on kantasana tieto? Englantia äidinkielenään puhuva

ei aivan helposti sekoita keskenään sanoja information ja knowledge,vaikka sellaista joskus tapahtuu. Englannin kielessä sana informationon latteista lattein. Niin on myös suomen kielen informaatio. Se viit-taa nimittäin äärimmäisen laajaan käsitteeseen, minkä vuoksi senerottelukyky on heikonlainen.

Ilkka Niiniluodon tapaan katson, että informaatio on yhtä kuinkaikki merkit, joiden avulla ihmiset pystyvät välittämään toisilleenmerkityksiä. Informaatio on yhtä kuin kaikki ajateltavissa olevat vies-tit, sanomat, kielet. Koko kulttuurimme on täynnä informaatiota.

Suuri osa informaatiosta on sentyyppistä, että siihen ei järkevästivoida soveltaa oikeellisuuden tai todenmukaisuuden mittapuuta. Esi-merkkejä riittää: lapsi pinnistelee paperille ensimmäisen kirjaimen-sa, taidemaalari luo nonfiguratiivisen taulun, olympialaisten palkin-tojenjaossa soitetaan Maamme-laulu tai yhtä hyvin Tähtilipun alla.Tai jos kyse on tavanmukaisista verbaalisista viesteistä, valheellinenlause on informaatiota siinä missä todenmukainenkin. Esimerkiksijokainen numerosarja on informaatiota, mutta yksi ainoa numero-sarja on jonkun henkilön tai yhteisön puhelinnumero.

Siinä merkityksessä, missä informaatiosta puhun, se on niin sa-nana kuin käsitteenä – sanathan ovat käsitteiden nimiä – varsin uusi

Psst, onko tietoa? Minkälaista?

T

30

luomus, syntynyt toisen maailmansodan jälkeen teknisistä tarpeista.Bell-puhelinyhtiö palkkasi huippututkijoita kehittelemään informaa-tioteoriaa, jonka oli määrä auttaa puhelinkeskustelujen kuuluvuus-ongelmia ratkottaessa. Keskustelujen sisältö oli ongelmien kannaltasamantekevä.

Tieto on tosi ja hyvin perusteltu

Tieto informaation erikoistapauksena nousee taas paljon vanhem-masta ja hyvin toisenlaisesta ajattelun perinteestä. Platon ei tiennytpuhelimesta mitään, mutta hän filosofoi vakavasti tiedon käsitteelläja muotoili sille määritelmän, jota Niiniluodon tapaan pidän yhä käyt-tökelpoisena. Sen mukaan tieto on tosi ja hyvin perusteltu väite todel-lisuudesta. Niiniluodon suosiman jotenkin vähättelevän sanan usko-mus olen vaihtanut sanaan väite silläkin uhalla, että se saatetaan ko-kea yhtä vähätteleväksi.

Mitä tarkoittaa tosi, mikä on totuus, on suuresti askarruttanutmuitakin kuin Pontius Pilatusta. Ammattifilosofit ovat tässä asiassajakaantuneet useihin koulukuntiin eikä yhteisymmärrystä ole näky-vissä. Jotkut hylkäävät totuuden käsitteenkin, mutta läheskään kaik-ki eivät. Käytännön elämässä me emme kuitenkaan tule toimeen il-man sopimuksia siitä, mitä pidetään totena ja millä perustein.

Vain hyvin perusteltu väite voi siis olla tietoa; oikeaan osunut ar-vaus ei ole sitä. Jos joku tällä hetkellä väittää Jani Sievisen voittavankultamitalin Sydneyn olympialaisissa vuonna 2000, mainittuna vuon-na ratkeaa, osuuko hän oikeaan, mutta vaikka hän osuisikin, kysees-sä olisi vain tiedon tuolta puolen kummunnut arvaus.

On muitakin tapoja ymmärtää tiedon käsite. Platonilaista mää-ritelmää on arvosteltu siitä, että se sijoittaa tiedon eräänlaiseen tyh-jiöön edes mainitsematta, että ei voi olla tietoa ilman tiedostavaa sub-jektia. Tosin myös Platon lienee tarkoittanut tätä, mutta ei tullut pu-keneeksi sitä sanojen muotoon. Joka tapauksessa on filosofeja, jotkaeivät halua pitää tietona tietynsisältöisiä väitteitä, vaan heille tieto

31

on tietyn subjektin kyky tiedostaa todellisuutta. Ihmisellä on oma tie-tonsa vedestä, mutta kalalla on omansa – luultavasti ihmisen tiedos-ta poikkeava tieto.

Tiedolla ja informaatiolla on eroa

Näin tulemme paljon puhuttuun tietoyhteiskuntaan. Siinähän me joelämme, eikö vain? Emme elä. Se mikä jo on tullut tai ainakin onvoimakkaasti tulollaan, on informaatioyhteiskunta. Sille on tunnus-omaista informaatioteknologian ja -tekniikan voimakas kehitys, jokamuuttaa monien työtehtävien luonnetta, tekee eräät ammatit tarpeet-tomiksi ja synnyttää uusia. Se helpottaa monien tehtävien hoita-mista ja ratkoo ongelmia, mutta myös aiheuttaa niitä. Paratiisiinse ei meitä johda, kaikesta päätellen ei myöskään puolita työttö-myyttä.

On valitettavaa, että kielitoimisto kelpuuttaa käyttöön sanan tie-toyhteiskunta, vieläpä leimaa käsitteiden tieto ja informaatio eronpelkäksi akateemiseksi kiistakysymykseksi. Sitä se ei minusta ole.Mikäli olisi järkevää puhua tietoyhteiskunnasta, sen täytyisi tarkoit-taa, että aitoa tietoa olisi tarjolla ratkaisevan paljon enemmän kuinennen. Tosiasiassa on mahdollista, että informaation tulvaan sisäl-tyy aitoa tietoa suhteellisesti tai jopa absoluuttisesti vähemmän kuinennen.

Informaatio on siis neutraali käsite ja ilmiö. Olisi hassua, jos jokusanoisi suuresti arvostavansa tai päinvastoin halveksivansa informaa-tiota. Tunteet, arvostukset ja intohimot kannattaa säästää, kunneseteen tulee tietoa.

Vaikka valistus on vihdoin joutunut kritiikin kohteeksi, eräät sen pint-tymät elävät sitkeinä. Tätä kirjoittaessani (14.3.1997) ei ole kulunutmontakaan päivää siitä, kun luin suuresta sanomalehdestä, miten Emunvastustus Suomessa on tunteenomaista. Näin saattaa olla. Eikö Emu-jä-senyyden kannattaminen muka ole sitä yhtä lailla?

32

Totta kai ihminen ajattelee muun muassa tiedoillaan ja järjellään,mutta myös mielikuvillaan, arvostuksillaan, tunteillaan. RatkaisikoEU-kansanäänestyksen tuloksen pelkkä tieto ja järki? Eiköhän rat-kaisu riippunut hyvin monista, osin äärimmäisen vaikeasti tutkitta-vista tekijöistä! Yhden tulkinnan mukaan Suomen kansan suurienemmistö on Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen vihdoin koke-nut voimakkaasti mahdollisuutensa kuulua sataprosenttisesti ja ilmanpidäkkeitä länteen; tämä lähes yhdisti kansan. Enemmistö äänesti-kin ”kyllä” katsoen, että jäsenyys tarjoaa meille turvaa Venäjän mah-dollisia pyyteitä vastaan, kun taas osa päinvastoin piti EU-jäsenyyt-tämme riskaabelina Venäjän uhmaamisena.

Myös tuo tulkinta on tietenkin suuri yksinkertaistus. Kuitenkinse on parempi kuin selitysyritykset, jotka pitäytyvät äänestäjien pel-kissä konkreettisissa tiedoissa ja rationaalisessa järjessä.

Mitä tekemistä tällä sitten on kunnallisen tiedottamisen kanssa?Paljonkin, väitän. Suomen valtio on EU ja Emu pienoiskoossa, muttasilti niin suuri, että eduskuntavaaleissa äänestäminen ei mitenkäänvoi perustua pelkkään tietoon. Suomalainen kunta taas on valtio pie-noiskoossa, ja äänestämiseen pätee se, mitä juuri väitin. Äänestämälläme lähinnä osoitamme sympatisoivamme jotakin puoluetta ja/tai jo-takuta henkilöä niin paljon, että luotamme siihen/häneen – ehkäempien, mutta luotamme kuitenkin.

Lisää tietoa?

Ymmällä olemisen normaali ilmenemismuoto on tiedon puutettakoskeva valittelu. Mitä se taas tarkoittaa? Monenkirjavia asioita.Harva ihminen operoi ajattelussaan kaiken aikaa informaation ja tie-don käsitteillä ja niiden erolla, mutta vaistonvaraisesti vähän jokai-nen edes aavistaa, miten tärkeä tuo ero on. Mihin väitteisiin voinluottaa? Kun yksi sanomalehti/poliitikko/työtoveri sanoo yhtä ja toi-nen toista, mistä voin päätellä, kumpi on enemmän oikeassa?

Yhtä terveellistä on katsoa peiliin: onko vika minussa tai myös

33

minussa, ei vain tiedotusvälineissä? Pitäisikö minun jaksaa omaksuayhä vain enemmän tietoa?

Maan suurin sanomalehti julkaisi vähän ennen kansanäänestystä muis-taakseni parikymmensivuisen EU-liitteen. Luin aamulla tavalliseen ta-paan itse lehden, mutta liitteen panin siihen painotuote- ja paperipinoon,jonka luen joskus, siis silloin kun aikaa sattuu olemaan. Samassa pinossase piileskeli yhä viikkoja kansanäänestyksen jälkeen.

Tuona syksynä luennoin Tampereella tiedotusopin peruskurssin pa-rillesadalle kuulijalle, joiden joukossa oli myös avoimen korkeakoulun kai-kenikäistä väkeä. Kysyin, moniko oli lukenut kyseisen EU-liitteen tark-kaan. Yksikään käsi ei noussut.

Yhdysvaltalainen Richard S. Wurman kuvaa kirjassaan InformationAnxiety eloisasti niitä monia ahdistustiloja, joita informaatioyhteis-kunta aiheuttaa. Yksi johtuu sen aineiston tulvasta, joka kansalaisenpitäisi pystyä omaksumaan – vielä pahempi, jos hänen velvollisuuk-siinsa kuuluu myös ammattikirjallisuuden ja -lehtien lukeminen va-paa-aikana. Toinen suuri huolen aihe on erilaisten teknisten välinei-den kehittyminen yhä mutkikkaammiksi. Wurman tuntuu olevanvakuuttunut siitä, että ”keskimääräinen” jenkki ei pysty käyttämäänniiden kapasiteetista kuin pienen osan.

Päätökset mielikuvien pohjalta

Lopulta liiallisen tietouskon murskaa asia, joka edellä on jo vilahta-nut. Haluammepa sitten vaikuttaa EU-jäsenyyteemme tai Suomenvaltion tai yhtä hyvin oman kuntamme päätöksiin, me teemme sentulevaisuutta koskevien mielikuviemme pohjalta. Rehellisimmät ja sa-malla älykkäät EU:n kannattajat niin kuin vastustajatkin taisivat senennen kansanäänestystä sanoa: emme mitenkään voi tietää varmasti,mitä seurauksia Suomelle koituu jäsenyydestä sen enempää kuin ul-kopuolelle jäämisestäkään. Se oli pihvi, asian ydin.

34

Varaus taitaa olla tarpeen: toki jokin näkemys tulevaisuudesta voivaikuttaa paremmin perustellulta kuin jokin toinen. Siis voi vaikut-taa. Ei enempää.

Kunnallinen tiedottaminen lienee monien kuntalaisten kokemus-maailmassa kuivan asiallista. Se rajoittaa sanomien kiinnostavuutta.En silti ala ehdotella, että kunnallisessa tiedottamisessa tulisi ruvetaerityisesti maalailemaan visionaarisia kuvia viiden vuoden, kymme-nien vuosien päässä odottavasta tulevaisuudesta. Perusteltujen vaih-toehtoisten skenaarioiden esitteleminen on eri asia, mutta jos ne to-della ovat perusteltuja, nekin taitavat olla tuomittuja jäämään kui-van asiallisiksi.

Tiedotusvälineiden vapaus on tietenkin suurempi kuin kunnal-lisen tiedottamisen. Ensiksi mainituilla on mahdollisuus maalaillakuntaa koskevia visioita, enemmän tai vähemmän perusteltuja. En-simmäisenä esimerkkinä tulee mieleen Aamulehden tapa kertoaniistä suunnitelmista, joita Tampereen kaupungilla on Keskustorinvaralle.

Visio on numerosta toiseen elänyt useamman kerran julkais-tun, tietokoneella tehdyn kuvan varassa, joka on innostanut tam-perelaisia kirjoittamaan kannanottojaan yleisönpalstalle. Minus-ta se on hyvää journalismia. ”Kansan ääntä” noista jutuista ei kui-tenkaan voi tislata esiin, koska kannanotot ovat menneet kovastiristiin.

Kaikesta huolimatta siis arvostan tietoa enemmän kuin informaatiotasinänsä. Kuitenkin on tarpeen muistaa, että tietoakin on mahdollista käyt-tää manipulaation eli harhaanjohtamisen välineenä. Parhaan kuvan tästäilmiöstä antaa vanha kasku.

Rahtilaivalla oli sovittu, että päällystö ei matkalla päiväsaikaan nautialkoholia. Perämies oli kuitenkin niin perso viskille, että hän kerran uh-masi sopimusta. Kapteeni otti hänet puhutteluun ja sanoi: ”Velvollisuu-teni on merkitä lokikirjaan: perämies oli tänään humalassa.”

Muutamaa päivää myöhemmin vuorot vaihtuivat. Perämies kirjoit-ti lokikirjaan: ”Kapteeni oli tänään selvänä”.

35

Kumpikin lause oli tosi ja perustui havaintoihin, ei arvaukseen. Yh-teydessään ne kuitenkin antoivat harhaanjohtavan kuvan kapteenin japerämiehen alkoholinkäyttötavoista laivalla.

36

n akateemiselle maailmalle häpeäksi, että paras Suomessa tehtytutkimus kunnallisesta tiedottamisesta ei ole nähnyt päivänva-

loa yliopistojemme ohuessa ilmanalassa vaan käytännön maailmas-sa. Lieventävä asianhaara sentään lienee, että tutkimuksen tekijälläPaula Hirstiö-Snellmanilla on takanaan alan opintoja niin Suomes-sa kuin Yhdysvalloissa tutkijakoulutusta myöten.

Työn teetti Helsingin kaupunki Suomen Gallupilla ja julkaisi sennimellä Helsingin kaupungin tiedotustutkimus 1985. Tutkimus toteu-tettiin keväällä 1985 haastattelemalla peräti 2 701:tä helsinkiläistä,jotka edustivat läpileikkausta pääkaupungin 15–75-vuotiaasta väes-töstä.

Tutkimuksen mukaan helsinkiläisillä oli hyvät perusedellytyksetsaada tietoa kaupungin palveluista ja toiminnoista sitä tarvitessaan.Osoittautui, että tiedon puutteet ovat tiukasti sidottuja omaan tailäheisten elämäntilanteeseen tai muuten itselle ajankohtaisiin asioi-hin. En epäile, etteikö tilanne tätä nykyä olisi kutakuinkin sama kuin12 vuotta sitten.

Hirstiö-Snellman kirjoitti mm. näin:”Ihmiset ovat kiinnostuneita niistä asioista, jotka ovat heitä lä-

hellä. Yleiset asiat, kuten kaupunkisuunnittelu, kiinnostaa helsinki-läisiä pääasiassa silloin, kun se liittyy oman asuinalueen kehittämi-seen tai siellä meneillään oleviin hankkeisiin. Muutoin niin kutsu-

Anteeksi, mistä voisin saada neuvoja?

O

37

tut yleiset asiat ja niiden hoito kiinnostavat vain pientä osaa helsin-kiläisistä.”

Omana esimerkkinäni teen kysymyksen: tunteeko lukija ketään,joka ei ammatikseen ole tekemisissä lasten päivähoidon kanssa ja jollaei ole alle kouluikäisiä lapsia (vahvempi ehto: jolla ei ole niitä ollut-kaan ja joka ei myöskään suunnittele niiden hankkimista) ja joka siltion erittäin kiinnostunut päivähoitoasioista? Niin kiinnostunut, ettäomaksuu niitä koskevaa tietoa tiedotusvälineistä, koettaa erottaa tie-don pelkästä informaatiosta eli epäilee epäilyttäviä väitteitä, keskus-telee päivähoitoasioista innokkaasti.

Hirstiö-Snellman mainitsi niin sanotut yleiset asiat. Hän tuntuitarkoittavan niillä aika lailla samaa kuin Ruokoranta ja Räihälä esil-lä olleella kokonaiskuvalla kunnan organisaation toiminnasta ja kun-talaisten asemasta siinä. Sanomien jäsentäminen osaksi kokonaisuutta– sanonta tamperelaistutkimuksesta – ei enää Hirstiö-Snellmanilleole tärkeä tavoite. Ajattelutavan muutos ei olekaan pikkujuttu. VaikkaHirstiö-Snellman ei juuri viljellyt sanaa motiivi, hän selvästi otti kan-taa eri tiedottamistaktiikkojen ellei suorastaan -strategioiden välilläsiltä pohjalta, mikä on kuntalaisten motivaation kannalta enemmänja mikä vähemmän realistista.

Tieto on väline

Eikö motivaatiota siis voida virittää, saada syntymään? Vain joissa-kin rajoissa, ei enemmän. Aikoinaan Suomen kouluissa luettiin pak-kovenäjää, mutta taito jäi vähäiseksi. Osa tämän päivän peruskoulu-laisista taitaa suhtautua ruotsiin samalla tavalla. Siinä esimerkkejämotivoimisen vaikeudesta.

Hirstiö-Snellman suositteli ns. yleisten asioiden esittämistä en-tistä selvemmin ”helsinkiläisten näkökulmasta/näkökulmista siten,että ihmiset voisivat tuntea ko. asiat omikseen”. Hänestä tärkeää olikunnallisen tiedottamisen sisällöllinen eli laadullinen kehittäminen, einiinkään toiminnan laajentaminen uusille alueille eikä tiedottamisre-

38

surssien lisääminen. Tämä oli vuonna 1985 varmasti ristiriidassa to-tunnaisen ajattelun kanssa, ja on kenties vieläkin.

Tutkija jatkoi: ”Avainsanana tiedotustoiminnan sisällön kehittämi-sessä on käyttäjäkeskeisyys. Käytännössä tämä merkitsee mm. seuraa-vien seikkojen huomioon ottamista neuvonnassa, painettuja tiedo-tusaineistoja suunniteltaessa ja käytettäessä muita kanavia tiedon vä-littämiseen:

Tieto on väline, ei tavoite sinänsä. Tulosten mukaan tiedonsaantion helsinkiläisille vain poikkeustapauksessa tavoite, itseisarvo. Tie-toa ei haluta kerätä ja varastoida kaiken varalta, vaan sitä hankitaanja käytetään tarpeen mukaan. Tieto on väline, jonka avulla pyritääntekemään suunnitelmia, vertailemaan vaihtoehtoja, päättämään asioi-ta, ymmärtämään tilanteita ja asioita, suoriutumaan jostain tehtävästä,motivoitumaan, välttämään ajan, rahan ja muiden resurssien mene-tystä jne. Ellei tieto auta käyttäjää näissä ja vastaavissa toiminnoissa,se on käyttäjälle hyödytöntä. Tuotetut tiedot, esitteet, oppaat, ohjel-mat jne. eivät ole tiedotustoiminnan lopputulos vaan väline käyttä-jän käsissä.”

Ovatkohan käytännön tiedottajat ja olemmeko me alan tutkijatkoskaan tehneet sen suurempaa virhettä kuin että olemme kuvitel-leet tiedonsaannin olevan itseisarvo?

Tiedonpuute on tilannekohtaista

Lainaan taas Hirstiö-Snellmania: ”Tiedonpuute on enemmän kuin fak-tatiedon puutetta. Tämä tulee esiin kun helsinkiläisten tiedonpuut-teita eritellään todellisissa, äskettäin koetuissa tilanteissa, ei abstrak-tilla tasolla tai hypoteettisissa tilanteissa.

Kaupungin tiedotustoiminnassa on ehkä perinteisesti totuttu ope-roimaan tiedolla, annettu kaikki faktat tarkastellusta asiasta tietoatarvitsevalle ja otaksuttu hänen jäsentävän ja arvioivan saamansa tie-dot ja tekevän niistä tarvittavat johtopäätökset. Kuitenkin useissa ta-pauksissa asiakkaalla saattaa jo olla tarvittavat faktatiedot ja hän tar-

39

vitsee ensisijaisesti apua niiden tulkinnassa ja soveltamisessa omaantilanteeseensa.

Tulosten mukaan joka toinen helsinkiläinen ei saanut ongelma-tilanteessa riittävästi tarvitsemaansa tietoa kaupungin tietolähteistä.Syyt siihen nähtiin tiedotuksen sisällöllisissä seikoissa.”

Helsingin kokoisen kaupungin kunnallinen tiedottaminen ei,vaikka sitä hoitaisivat taivaan enkelit, voi tulkita ja soveltaa faktojavalmiiksi jokaiselle helsinkiläiselle erikseen. Se ei voi olla tiedotta-misen tarkoituskaan.

”Tiedonpuutteet ovat yksilöllisiä ja tilannekohtaisia. Edellä sanotunperusteella on ilmeistä, että kaupungin tiedotustoiminnan kehittä-misen suurin haaste on se, miten täyttää yksilöllisyyden ja tilannekoh-taisuuden vaatimus tiedotustoiminnassa.

Tutkimuksen perusteella on ilmeistä, että väestöpohjaiset tiedot(ikä, koulutustausta, sosiaaliryhmä jne.) eivät auta ennakoimaan hel-sinkiläisten tiedonpuutteita ja tietolähteiden käyttöä tiettyjä ääriryh-miä lukuun ottamatta. Tämän tutkimuksen mukaan mikään tekijäei ennakoi niitä luotettavasti. Tiedotustoiminnan piirissä toimivienonkin tärkeintä ymmärtää mahdollisimman hyvin sitä, minkälaisiatiedonpuutteita ihmisillä on ollut erilaisissa ongelmatilanteissa, mi-hin kysymyksiin heidän on ollut vaikeata saada vastausta, mitkä nä-kökulmat ovat jääneet käsittelemättä jne.”

Ruokoranta ja Räihälä siis löysivät kunnallisen tiedottamisenomaksumiseen liittyvän merkitsevän taustamuuttujan, koulutustason.Hirstiö-Snellmanin tekemässä erittelyssä se ei enää ennakoinut juu-ri mitään. Ero voi johtua ajallisesta erosta, tutkittujen kaupunkienosittain erilaisesta luonteesta sekä tutkimusten kysymyksenasettelu-jen eroista.

Lopuksi Hirstiö-Snellman korosti henkilökohtaisen neuvonnanmerkitystä; hän kutsui sitä ”tiedotustoiminnan avainalueeksi”. Jokai-nen kaupungin palveluksessa oleva henkilö, jolla on asiakaskontak-teja, on osa tiedotustoimintaa ja voi vaikuttaa siihen, saako helsinki-läinen tarvitsemansa tiedon aikaa, rahaa tai muita resursseja kohtuut-tomasti menettämättä. ”Tiedon käyttäjä ei lokeroi kaupungin toi-

40

mihenkilöitä ja viranhaltijoita tiedottajiin ja muihin, vaan pitää jo-kaista puhelimeen vastaavaa tai muuten asiakaspalvelussa toimivaapotentiaalisena tietolähteenä vähintäänkin ao. henkilön toimialaanliittyvissä asioissa.”

Asian voi nähdä vielä laajemmin kuin Hirstiö-Snellman sen nä-kee. Pääosa kunnan palvelutuotannosta on ihmiskontakteja tyyliinlääkäri–potilas, opettaja–oppilas, elinkeinoasiamies–yrittäjä jne., jajuuri ihmiskontaktien muodossa kunta toimii, myös tietolähteenä.

41

len edellä tarkastellut kunnallista tiedottamista tutkimuksen va-lossa kahdesta näkökulmasta. Tutkimuksilla on koetettu kont-

rolloida, miten kone käy eli kuinka tiedottaminen onnistuu, muttaniillä on myös etsitty ideoita toiminnan kehittämiseksi.

Tosiasiassa kaikkea tiedottamista ovat ylivoimaisesti eniten ke-hittäneet käytännön miehet ja naiset. Tiede ja tutkimus ovat olleetja varmaan tulevat olemaankin heidän rinnallaan toissijaisia. Joskuskuitenkin syntyy niin kiintoisa tai vakuuttavan tuntuinen tieteelli-nen suuntaus, että sen perusnäkemykset alkavat elää yhteiskunnassaomaa elämäänsä. Niitä alkavat omaksua ja toteuttaakin myös sellai-set käytännön työntekijät, joilla ei ehkä ole aavistustakaan näkemys-ten alkulähteistä. Ei muuten tarvitsekaan olla.

Viime vuosikymmeninä tällainen suuntaus on tiedottamisen alallaollut ennen muuta semiotiikka. Joskus näkee käytettävän myös muo-toa semiologia, jolla tarkoitetaan samaa. Silloin kun tuo nimi halu-taan suomentaa, puhutaan merkkitieteestä ja -opista. Toisinaan seneteen liitetään määre yleinen.

Merkitys syntyy merkin ja lukijan kohtaamisesta

Tarkasti ottaen on hassua puhua semiotiikasta merkkitieteenä ikäänkuin se olisi oma tieteenalansa tai -haaransa oppituoleineen, profes-

Semiotiikan opissa eli mitenmerkitykset syntyvät

O

42

soreineen kaikkineen. Näin on vain poikkeustapauksessa: kuulullesemiootikolle ja kirjailijalle Umberto Ecolle on hänen kotimaansaItalia perustanut semiotiikan professorinviran. Tosiasiassa semiotiikkaon tieteellinen suuntaus tai ajattelutapa, joka halkoo ja myös hedel-möittää hyvin monia eri tieteitä ja käytäntöjä.

Semiotiikan peruskäsitteitä ovat merkki ja merkitys. Semioottinenviisaus alkaa sen asian oivaltamisesta, että merkki ja merkitys eivätsuinkaan ole synonyymeja. Kun edellä kirjoitin informaatiosta elikaikista merkeistä, joiden avulla ihmiset pystyvät välittämään toisil-leen merkityksiä, tiukka semiootikko voisi vaatia minua tarkentamaansanontaani. Merkityksiä ei välitetä – se olisi mekaniikkaa – vaan mer-kitykset syntyvät merkin ja sen lukijan kohtaamisesta.

Toistan: lukijan. Entä kuvalliset merkit? Myös ne luetaan. Kie-lenkäyttö on tässä kohden horjuvaa, mutta yleensä semiootikot suo-sivat sanaa lukea sanan vastaanottaa sijasta. Lukeminen näet viittaaheistä aktiivisempaan prosessiin kuin vastaanottaminen. Kun britti-läis-yhdysvaltalainen semiootikko John Fiske vieraili Suomessa, hänkorosti puheenvuoroissaan, että merkkien lukeminen on samantyyp-pistä ja yhtä vaativaa työtä kuin niiden tuottaminen.

Siispä esimerkiksi sanomalehden toimittaja ja lukija ovat toistensapeilikuvia. Tätä voi pitää liioitteluna, mutta sen takana on vakavanhuomion ansaitseva perusidea.

Semiootikolle maailma on tulvillaan tilanteita, joissa merkki jalukija kohtaavat ja syntyy merkityksiä. Imatralla toimivassa semio-tiikan instituutissa järjestetään kansainvälisiä seminaareja, joiden ai-hekirjo on laaja ja voi ulottua vaikkapa lääketieteen semiotiikkaansaakka. Siinä kysymys on potilaan oireista merkkeinä. Potilas yrittääkuvailla niitä, jolloin syntyy merkityksiä kahdessakin mielessä: en-siksi hänen omassa tajunnassaan ja sen jälkeen keskustelun aikanalääkärin tajunnassa. Potilaan ja lääkärin esiin työstämät merkitykseteivät suinkaan välttämättä ole keskenään identtisiä.

43

Merkitykset eivät synny tyhjiössä

Enempää merkkien tuottaja kuin niiden lukijakaan ei toimi tyhjiös-sä. Kumpikin tuo merkitysten muodostumisprosessiin mukaan kokohenkilöhistoriansa, persoonallisuutensa, taustansa, sen kulttuurin jos-sa elää. Näin syntyy myös sellaisia merkityksiä, joita on helppo kut-sua vaikkapa väärinkäsityksiksi, mutta joiden perimmäinen luonneon muuta.

Jo ikääntyneet yhdysvaltalaiset viestinnän oppikirjat vilisevät seu-raavantapaisia esimerkkejä:

USA:n asiantuntijat yrittivät vilpittömällä mielellä saada intia-laiset ymmärtämään perhesuunnittelun arvon, koska liian suuri lap-siluku synnytti köyhyyttä ja kurjuutta. Jenkit suunnittelivat ja levit-tivät muun muassa julisteita, jotka esittivät kodin sisustuksesta pää-tellen maan tasoon nähden vaurasta perhettä. Siihen kuului isä, äitija kaksi lasta, poika ja tyttö, joista edellinen oli vanhempi. Lukutai-toisia varten julisteessa oli teksti, joka käsitteli syntyvyyden säännös-telyä.

Ja kampanja oli menestys? Kaikkea muuta. Normaali tulkintatuotti sen pohjalta seuraavat merkitykset. Siinäpä viehättävä perhe,ja vielä rikaskin, mutta mikä onnettomuus, mikä sääli: sillä on vainkaksi lasta.

Intialaisen kulttuurin mukaan suuri lapsiluku on tai ainakin tuol-loin oli itseisarvo. Mitä enemmän lapsia, sen suurempi on todennä-köisyys, että heistä ainakin jotkut selviävät aikuisiksi ja elättävät äi-tiään ja isäänsä, kun nämä ovat vanhuksia. Kampanja törmäsi tähänkulttuuriseen ajattelutapaan kuin muuriin.

Maailman merkityksellistäminen

Merkkien ja niiden lukijan kohtaamisissa lukija merkityksellistää maa-ilmaa. Ilman merkityksellistymistä maailma olisi ns. amorfista elimuotoa vailla olevaa massaa. Jotkut arvelevat eläinten maailman ole-

44

van sellainen, kun taas toiset uskovat kehittyneillä eläimilläkin ole-van omia merkityksellistämiskeinojaan, vaikka ne eivät operoi ihmis-kieleen verrattavalla kielellä.

Vauvan maailman merkityksellistäminen alkaa periaatteessa hetisyntymän jälkeen ja kiihtyy, kun lapsi alkaa oppia kieltä. Vasta kuo-lemassa tuo prosessi loppuu. Vakava dementia ja siihen verrattavatsairaudet tuntuvat toimivan toiseen suuntaan: aiemmin merkityksel-listetty maailma alkaa uudelleen muuttua tuntemattomaksi ja pelot-tavaksi.

Merkityksellistämiseen kuuluu, että syntyvät merkit ovat monen-kirjavia, myös ennustamattomia ja arvaamattomia niin kuin Intia-esimerkki osoitti. Kuitenkin merkkien ja merkitysten välillä säilyyyleensä jonkinlainen yhteys, joka vain on löydettävä; niinhän se löy-tyi syntyvyydensäännöstelyjulisteen tulkinnastakin.

Minulla oli kerran opiskelija, joka kirjoitti tutkielmansa luonnokseen kiin-toisan virkkeen: sen saattoi lukea niin, että jokainen tv-uutislähetyksenkatsoja tulkitsee uutiset tavalla, jossa ei ole mitään yhteistä muiden kat-sojien tekemien tulkintojen kanssa. Aloin mestaroida tuota virkettä javäittää, että varmasti jokaisen tulkinnasta löytyy jotakin uniikkia, ai-nutkertaista – kuitenkin vain jos mennään hyvin pieniin yksityiskohtiinja finesseihin – mutta myös jotakin, joka yhdistää sen joidenkuiden mui-den tai jopa monien muiden tulkintoihin. Miten muuten kulttuuri ja yh-teiskunta olisivat mahdollisia? Tilanne olisi sama kuin yhteisössä, joltapuuttuu yhteinen kieli. Sehän ei itse asiassa olisikaan yhteisö.

Miten semiotiikan opetuksia sitten voidaan käytännössä hyödyntää?Millä tavoin olisi pyrittävä merkityksellistämään ihmiskunta, YK,USA, Venäjä, EU, Suomi, oma kunta? Siihen kysymykseen ei se-miotiikka sinänsä enää vastaakaan. Vastauksia tai paremminkin eh-dotuksia vastauksiksi voidaan löytää arvokeskustelussa. Sitä tuskinkuitenkaan saa toimimaan hallinnollisin menetelmin.

45

”Mikään ei ole niin helppoa kuinmiltä näyttää”

magoista on kirjoitettu tieteellisessäkin mielessä jo paljon, tietystiennen muuta Yhdysvalloissa. Kotimainen perusteos, Risto Uimo-

sen ja Elisa Ikävalkon yhdessä kirjoittama Mielikuvien maailma, onvielä tuore eli vuodelta 1996. Lukemisen arvoinen on myös Uimo-sen ensimmäinen opus tältä alalta: Julkisuuspeli.

Maailmassa lienee eniten kirjoitettu henkilöiden imagoista, oneritelty ja tulkittu esimerkiksi presidenttien tekemistä John F. Ken-nedystä Ronald Reaganin kautta Bill Clintoniin. Yhteisöjen imagonongelmat ovat osin samoja ja osin erilaisia kuin yksilöiden.

Imago ja identiteetti

Imago on tarkoin erotettava identiteetistä. Oikeastaan pitäisi operoi-da kolmella käsitteellä, joiden välillä on tietty suhde. Identiteetti tar-koittaa sitä, mitä yksilö tai yhteisö ”todella on”. Näin lähestytään mitävaikeinta filosofista kysymystä, jonka pohtiminen ei tässä yhteydes-sä ole mahdollista. Psykologi ehkä pystyy sanomaan jotakin pitävääyksilön olemuksesta ja yritys- tai hallinnon konsultti vastaavasti yh-teisön. Identiteettikuvitelma on asianomaisen oma, ehkä illusorinennäkemys itsestään. Imago on se kuva, joka asianomaisesta syntyy toi-sille.

I

46

Siinä sosiaalisessa miljöössä, jossa yksilö tai yhteisö toimii, hänelletai sille joka tapauksessa kehittyy imago tai kenties useampia enem-män tai vähemmän ristiin meneviä imagoja. Jos yksilö tai yhteisö toi-mii julkisesti, myös imago on julkinen, jos asianomaisen sosiaalinenominaispaino vain on riittävä. Esimerkiksi Riitta Uosukaisella, Paa-vo Lipposella, Sauli Niinistöllä ja Esko Aholla on julkiset imagon-sa, mutta 200 kansanedustajan luettelosta on helppo poimia myösnimiä, joita ei tunneta oman vaalipiirin ulkopuolella ja joilla ei siisvoi olla valtakunnallista imagoa. Heidän nimensä vaikkapa maan suu-rimmassa sanomalehdessä tai kuvansa tv:ssä ei useimmissa herätämitään erityisiä mielikuvia.

Imagon rakentaminen

Jos yksilö tai yhteisö haluaa hyödyntää imagoaan, hän tai se ei tie-tenkään voi jättää imagon sisältöä spontaanin synty- ja kehityspro-sessin varaan. Imagoa on rakennettava tietoisesti, ohjelmallisesti,ammattitaitoisesti.

Ja nyt on aika muistaa Murphyn lain yksi tunnetuimmista seu-rauslaeista: mikään ei ole niin helppoa kuin miltä näyttää. Taidokas-kin imagon rakentaminen saattaa epäonnistua; taikuri saattaa tehdäkaikki temput niin kuin pitää, mutta silti kaniini ei putkahda esiinhatusta. Uimonen käyttää esimerkkinä Paavo Väyrystä, joka vuoden1994 presidentinvaalien edellä teki kaiken mahdollisen kolmen kir-jan kirjoittamisesta silmälasien vaihtamiseen nykyaikaisemmiksi –turhaan. Imagon uudistaminen törmäsi muuriin: siihen mitä Väyry-nen oli parin vuosikymmenen ajan ennen vaaleja tehnyt ja jättänyttekemättä.

Imagon rakentamisen perusideoita on erottuminen muista. Kau-pallinen mainonta on vienyt sen pisimmälle: monet keskenään kil-pailevat merkkitavarat lienevät kliinisen tavaraopillisesti täysin tailähes täysin samanlaisia, mutta mainonnan keinoin ne erilaistetaan.Ja itsestään selvää on, että jokainen niistä yrittää erilaistua myöntei-

47

sessä mielessä. Jos on perää siinä, että Tv 2:n Tuttu juttu -ohjelmaratkaisi viime presidentinvaalien tuloksen – asiaa on mahdotonta to-distaa kumpaankaan suuntaan – silloin Ahtisaaret ja Rehnit erilais-tuivat katsojien mielissä edellisten hyväksi. Rehnin pariskunnassa eiyhden tulkinnan mukaan kiusannut mikään muu niin paljon kuinOve Rehnin kovin suomenruotsalaisella aksentilla puhuma suomenkieli. Vähästä se voi olla kiinni, myös semiotiikan mukaan.

Imagon rakentaminen ja sen varassa toimiminen on aina riskialtis-ta. Imago saattaa arvaamattomasta syystä alkaa säröillä. Pahimmas-sa tapauksessa se jopa romahtaa niskaan. KOP hyödynsi muutamanvuoden ajan tuoretta pääjohtajaansa Jaakko Lassilaa monin tavoin jaonnistuikin lisäämään markkinaosuuttaan, kunnes tunnetut epäsel-vyydet äkisti alkoivat pilata pääjohtajan ja koko pankin imagoa. Sä-röilyä saattaa aiheuttaa sinänsä pienikin asia, kuten väsyneen HarriHolkerin kieltäytyminen laivaseminaarissa aivan tietyllä hetkellä vas-taamasta toimittajien kysymyksiin. Sanonta ”minä juon nyt kahvia”saatetaan vielä tänä päivänä yhdistää Holkeriin, joka tuohon hetkeensaakka oli mielestäni järkevällä tavalla yrittänyt uudistaa aiempaa ki-reää ja tiukkapipoista imagoaan.

Onnistunut imago on lähellä identiteettiä

Onnistunut eli siis toimiva imago ei voi liikaa poiketa kohteen identi-teetistä, tuskin identiteettikuvitelmastakaan. Olkoon esimerkkinä yhäHolkeri. Olen kuullut yhden hänen kampanjasuunnittelijansa avo-mielisen kuvauksen siitä, miten vuoden 1988 presidentinvaalien edelläoli pakko pehmentää ehdokkaan imagoa – häntä mm. kuvattiin per-heen parissa ja hänet riisuttiin kesämökillä uimahoususilleen – mut-ta liian rajun muutoksen tavoittelemistakin kavahdettiin. Heränneekysymys, eikö kohde voisi muuttua uuden imagonsa kaltaiseksi. Eh-käpä. Jussi Parviaisen mukaan Matti Nykäselle kävi näin, mutta sii-nä vaiheessa, jossa hänen imagonsa jo oli valmiiksi huono.

Ei ole mitään takeita siitä, että onnistunutkaan imago osoittau-

48

tuisi pitkäaikaiseksi, vaan sitä on varauduttava uudistamaan heti, kunajan ja yhteiskunnallisten tilanteiden muuttuminen sitä edellyttää.Niin paljon kuin perinteisen Maalaisliiton muuttumista 1960-luvullaihmeteltiin ja naureskeltiinkin, nimen vaihtaminen ja pyrkimys muut-taa samalla imagoa lienee ollut viisainta, mitä puolueen johto saat-toi tehdä.

Yksiselitteisten ja -tulkintaisten imagojen luominen on mahdo-tonta niin semiotiikan oppirakennelman kuin empiirisen kokemuk-sen valossa. Tämä tarkoittaa samaa kuin se yksinkertainen ja tun-nettu tosiasia, että yhtenäiskulttuurin aika on jäänyt kauas taakse.Kauko Juhantalon hyvän imagon romahtaminen ja hänen valtakun-nanoikeudessa saamansa tuomio ei estänyt häntä pääsemästä takai-sin eduskuntaan pari vuotta myöhemmin pidetyissä vaaleissa. Tie-tyssä osayhteisössä hänen imagonsa oli aivan toinen eli ratkaisevastimyönteisempi kuin koko valtakunnan tasolla. Se mikä monille olivain oikeudenmukainen tai jopa lievänlainen tuomio, oli vähemmis-tölle poliittista ajojahtia.

On kaikkea muuta kuin itsestään selvää, mitä minkäkinlaisesta ima-gosta seuraa. Imagojen ja seurausten yhteydet ja korrelaatiot ovat ar-vaamattomia. Yrityksellä voi olla niin sanoakseni hyvä maine, muttamyynti ei silti vedä. Miksi ei, siinä riittää selvittämistä. Poliitikko,jolla tutkimusten mukaan on myönteinen imago, ei välttämättä saaläheskään imagoaan vastaavaa määrää ääniä vaaleissa, esimerkkita-pauksena Claes Andersson.

Äskeiset imagoja koskevat esimerkit olivat pääasiassa yksilöistä,koska se tuntui luontevimmalta. Entä pätevätkö imagonmuodostuk-seen liittyvät ajatukset myös yhteisöihin, kunnat tietysti niihin luet-tuina?

Tarvitsevatko kaikki yhteisöt imagoa?

Pääpiirteissään nuo väitteet pätevät myös yhteisöihin. Poikkeuksiaovat esimerkiksi valtion virastot, joiden toimiala on niin spesifinen,

49

että ne eivät tarvitse laajaa populaaria julkisuutta – vai voivatko jos-sakin tilanteessa tarvita? Jos tuollaista virastoa uhkaa lakkauttami-nen tai liittäminen suurempaan, jopa alkaa kuulua ääntä kellosta. Onteollisia yrityksiä, joiden koko tai miltei koko tuotanto menee vien-tiin, jolloin imagolla kotimaassa ei ole merkitystä. Mutta entäpä josuhkaa työvoimapula?

Kenties voidaan lähteä siitä, että jokaisella Suomen kunnalla suu-rimmasta pienimpään on joitakin tavoitteita ja pyrkimyksiä, haluasaavuttaa jotakin, jota tuntuva osa myös tavallisista kuntalaisista pi-tää arvokkaana. Kansainvälistyvässä Euroopassa käydään kilpailuamyös yli rajojen. Jos Helsingillä ei olisi lainkaan myönteissävyistäimagoa EU-maissa, se ei ehkä olisi saanut edes pientä siivua maan-osamme kulttuuripääkaupungin arvosta, ellei sitten moinen kun-nianosoitus koidu pelkän EU-jäsenyytemme ansiosta. Toinen esi-merkki on maaliskuussa 1997 pidetty huippukokous, johon tarvit-tiin maamme tunnustettu kansainvälinen asema, mutta ehkä kaupun-giltakin vaadittiin jotakin? Sellainen imago, että siellä saa säällistäruokaa ja wc:t toimivat?

Imagon rakentamisen perusideoita on siis erottuminen muista.Edessäni on vuonna 1996 painettu korkeatasoinen Ouluseutu-esite,jonka on tekstittänyt Oulussa asuva Suomen Kuvalehden toimittajaJukka Ukkola. Siinä hän sanoo mm., että häntä ujostuttaa kehua re-tostaa Ouluseutua, sillä noilla lakeuksilla asuu ”ilman muuta maail-man vaatimattominta kansaa”.

Ukkola jatkaa: ”Sitä paitsi kehujia ja tyhjänpuhujiahan riittää kaik-kialla: joka ikinen kunta, alue ja maa on omasta mielestään kehitty-vä, vireä ja yritysmyönteinen. Useimmat ovat myös innovoivia, mo-derneja ja palvelukykyisiä. Monet tarjoavat kaiken lisäksi luonnon-rauhaa, ulkoilu- ja liikuntamahdollisuuksia sekä puhdasta ympäristöä.

Maailmassa tai ainakaan Suomessa ei ole yhtään velttoa, riutu-vaa tai tylsää paikkakuntaa joka sijaitsee jossakin jumalan selän ta-kana minne kukaan ei halua eksyä edes sattumalta.”

Laittamattomasti sanottu. Arkihavainnot viittaavat myös siihen,että lähes kunta kuin kunta löytää identiteetistään imagoaan kirkas-

50

taakseen jonkin valtin; miten sattuikaan, naapurikunnat ovat keksi-neet saman. Pieni ja kaunis varsinaissuomalainen 1 300 asukkaankunta on painattanut neliväriesitteen, jossa se korostaa monia jär-viään ja kertoo vanhasta puukirkostaan eikä unohda myöskään kah-ta anniskelupaikkaansa. Lähinnä rautateiden risteyksenä tunnettupikkukaupunki on teettänyt itsestään miltei postmodernin julisteenja teipannut sitä usein kappalein asematunnelinsa siivottomille sei-nille. Siivottomuus on ymmärtääkseni VR:n ja vain sen vika, muttakuinka moni ajattelee näin pikkumaisesti?

Kuntien imagonrakentamisessa on siis liikuttaviakin puolia, muttatällä en tietenkään halua tyrmätä koko asiaa. Jos jokaisen toimenpi-teen takaa löytyy idea, hyvä on. Mutta löytyneekö aina?

Kommentoimista kaipaa myös se edellä vilahtanut käytäntö, että yhteisöpersonoituu, rakentaa imagonsa ylimmän johtonsa tai jonkun muun roo-lihenkilön varaan. Tämä tapa on yleistynyt niin yritysmaailmassa kuinpolitiikassa. Sattumalta juuri tänään (12.4.1997) olen ennen kirjoitta-maan ryhtymistäni katsonut MTV 3:n Huomenta Suomi -ohjelmassaKristillisen Liiton puoluesihteeriä Milla Kalliomaata, joka kauniina javiehättävän ujona vahvisti todeksi puolueen suuren imagonkohotuskam-panjan aloittamisen, kampanjan joka rakentuu hänen itsensä varaan.

Kävisikö tämä kunnalle? Eikö se vaikuttaisi helppoheikkimäiseltä?Mene ja tiedä. On kuitenkin kaupunkeja, joiden johtajalta paikka-kuntalaiset toivoisivat suurempaa näkyvyyttä. Niin ikään olen var-ma, että kaupunginjohtajan imago pakosta leimaa enemmän tai vä-hemmän koko kaupungin imagoa niin hyvässä kuin pahassa.

Asuin 1980-luvun puolivälissä tiiviisti Tampereella, eikä silloisen kau-punginjohtajan sotkujen ja pakoretken julkisuus tuntunut tamperelaisis-ta hyvältä, mutta toinen asia on, oliko niistä kaupungille konkreettistahaittaakaan. Tai Turun tauti -puheista samoihin aikoihin ja kaupun-ginjohtajan eroamiseen johtaneesta tapahtumasarjasta 1990-luvulla.Näitä asioita saattaisi olla hyvä tutkia, mutta mieluiten tuoreeltaan.

51

Useimmat kunnat rakentavat imagoaan

Kuntien imagonrakentaminen ei ole aivan uusi asia. Katariina Lah-tosen edellä selostetussa kyselyssä tiedusteltiin myös, onko kunnankuvaa kyselyä edeltävinä vuosina pyritty muokkaamaan johonkinsuuntaan. Lahtonen jatkoi:

”Tällä tarkoitettiin rajatuille ryhmille suunnattua ’tuotekuvaa’ tai’imagea’. Tällainen kuva näyttää kunnan vain jostain kulmasta, joi-tain puolia korostaen.”

Jälkimmäinen virke pätee yhä täysin: imagon ideaan kuuluu mitävoimakkain rajaaminen. Sen sijaan imagoa ei tämän hetken ajatte-lutavan mukaan tarvitse suunnata vain erikoisryhmille, vaan myöskaikille, joilla kunnan kannalta on jotakin merkitystä. Voitaisiin ehkäpuhua yleis- ja erityisimagoista.

Tulokset olivat mielestäni odotettuja: mitä suurempi kunta, sitäluontevampia ovat imagonrakentamispyrkimykset. Suurimmassa ko-koluokassa kyllä-vastausten osuus oli 80 %, mutta pienimmässäkin62 %, joten erot eivät lopultakaan olleet kovin suuria. Sen sijaan yh-teys kuntakoon ja imagonrakentamisen välillä oli lähes lineaarinen.” – – kuvan luomista, eräänlaista kunnan markkinointia, onkin ylei-syytensä takia pidettävä yhtenä merkittävimpänä piirteenä kuntienviimeaikaisessa tiedotustoiminnassa”, Lahtonen kirjoitti.

Jos imagoa oli muokattu, sitä oli aina muokattu yritysystävälli-seksi, niin maaseudulla kuin kaupungeissa, niin pienillä kuin suuril-la paikkakunnilla. Apelleja – kunnan ominaisuuksia, joihin vedot-tiin – olivat edullinen sijainti, tarpeelliset palvelut, otollinen asenneja aluepoliittiset tuet. Kehittyvänä oli markkinoinut itseään Lahto-sen mukaan ainakin 15 kuntaa 166:sta, teollistuvana 4 ja aktiivise-na␣ 2.

Yrittäjien jälkeen toiseksi suurin kohderyhmä olivat uudet – siistoivotut – asukkaat: 22 kuntaa oli mainostanut itseään hyvänä asuin-paikkana ja mm. tarjonnut tontteja pienrakentamiseen.

Kolmas kohderyhmä olivat matkailijat, joita oli tavoitellut 20 kun-taa.

52

Niin uusille asukkaille kuin turisteille oli tarjottu viihtyisyyttä (18mainintaa) ja erityisesti saasteettomuutta (2), turvallisuutta (3), edul-lisuutta ja alhaista veroäyriä (3). Hyvä palvelutaso (15) oli tarkoitet-tu koskettamaan niin yrittäjiä kuin muitakin kuntalaisia. Yleisestimyönteistä kuvaa kaikille kuntalaisille ilmoitti rakentavansa 15 vas-taajaa.

Harvinaisia tavoiteltuja attribuutteja olivat kulttuurikaupunki (4),koulukaupunki (3) ja urheilukaupunki (2). Kaksi maalaiskuntaa ha-lusi lapsiystävällisen maineen ja toiset kaksi korostivat itsenäisyyt-tään samannimisiin kaupunkeihin nähden. Imagojen tai paremmin-kin imagopyrkimysten kirjoa siis riitti.

53

untien imagot eivät jätä minua rauhaan. Kaivan esiin Pohjois-Suomen suurimman sanomalehden, Oulussa ilmestyvän Kale-

van numeron (16.11.1996), jonka olen huolellisesti taltioinut. Löy-dän sen ns. premiäärisivulta eli tärkeimpien uutisten sivulta otsikonOulu jälleen paras imagokaupunki. Mietin, ärsyttääkö jokin tuossaotsikossa ja itse jutussa, ja jos niin mikä.

Olen yksityiselämäni vuoksi ollut kirjoilla ja asunut Oulussa kymmenenvuotta, paitsi että tavallaan olen asunut junassa Oulun ja Tampereenvälillä viranhoitomatkojeni vuoksi. Lasken ohimennen olleeni kirjoillakahdeksalla Suomen paikkakunnalla. Perusvarsinaissuomalaisuuteni onehkä karissut, mutta se ei ole vaihtunut pohjoissuomalaisuudeksikaan. Josjoku voi olla yleissuomalainen, kuulun mielelläni heihin.

Toisin sanoen olen jonkin verran penseä kuntien ja alueiden imagoille.En pidä pullistelusta: se on minusta naiivia ja lapsellista. Se saattaa myöskääntyä tarkoitusperiään vastaan. Samalla tiedän sen kuuluvan yhteis-kuntaelämän luonteeseen.

Uutisessa toki selostetaan imagotutkimusta. Sen ovat teettäneet si-säasiainministeriö, Taloustutkimus Oy, Talouselämä-lehti ja Yritys-taito Oy, ja menetelmänä on ollut kysely, joka lähetettiin maan joh-taville viranomaisille, tiedotusvälineiden edustajille ja yrityselämän

Oulu osaa, myös imagonrakentamisen

K

54

järjestöille. Imagoltaan parhaiden kuntien valinta on osa Kunnat kun-niaan -projektia, jonka avulla pyritään tukemaan uusien hyvien toi-mintatapojen leviämistä ja lisäämään kunnallisen toiminnan arvos-tusta. Kenellä voisi olla mitään noin kauniita pyrkimyksiä vastaan?Ehkä vain patologisella ilonpilaajalla, vai?

Onko imago itsensä toteuttava ennuste?

”Palkinto vahvistaa Oulun imagoa”, sanoo uutisessa Oulun kaupun-ginjohtaja Risto Parjanne. Muuta merkitystä sillä ei hänen mukaan-sa juuri ole. Hyvää imagoa käytetään elinkeinopolitiikassa ja yritys-ten houkuttelemisessa kaupunkiin, ja niin tehtäisiin, vaikka palkin-toa ei olisikaan.

Kaleva täydentää uutistaan sisäsivuilla, joilla näkökulma on ylei-semminkin pohjoissuomalainen. Oulun naapurikaupunki Kemi onvuoden aikana kohentanut imagoaan Suomen kaupungeista eniten.Kaupunginjohtaja Juhani Leinon mukaan siinä on ”kosolti maail-man suurimman lumilinnan lisää”. Maaseutukeskuksista Kuusamoantaa itsestään maan parhaan kuvan ja Sotkamonkin imago onvahva.

Herää kysymys, miten asiaan vaikuttavat korkeat työttömyyslu-vut. Luonteva vastaus lienee, että kyselyyn vastanneet ovat ottaneetsen huomioon jos ovat. Toisin sanoen työttömyys on vaikuttanut kau-pungeista ja muista kunnista vallalla oleviin mielikuviin jos on. Ehkäkyseessä on EU-dilemma minikoossa eli kukapa pystyy mielikuviensynnyn täydellisesti rekonstruoimaan.

Leikekokoelmassani on enemmänkin Kalevaa. Oulun yliopistonmaantieteen laitoksen kaupunkitutkija Topi Antti Äikäs kirjoittaa(13.4.1997) imagoista kaupunkikehityksen mittareina. Tässä näytehänen tekstistään:

”Imago- ja kaupunkitutkimusta yhdistävää kysymystä voidaanluonnehtia seuraavasti: Kuinka kaupunki-imagoja voidaan tulkitaosaksi kohdekaupungin kehittymisen ja menestymisen kaarta; osak-

55

si sitä kriteeristöä, joka määrittää menestyvien kaupunkiseutujen ke-hityksen ehtoja?”

Eikö tuonkin sitaatin olisi voinut kirjoittaa selkeämmin? Imagoosana kehittymisen ja menestymisen kaarta viittaa johonkin jo eden-neeseen prosessiin, jonka senhetkisen vaiheen tuottama imago on.Imago osana kriteeristöä taas tarkoittaa kehityksen ehtoja, ja koskasana edellytys on suurin piirtein ehdon synonyymi, kyseessä on imagojatkuvan kehityksen yhtenä, ei varmasti ainoana edellytyksenä. Tätä kaiÄikäs tarkoittaa? Jos tulkintani on oikea, kunnan imago tulee lähel-le jopa ennusteen, vieläpä itseään toteuttavan ennusteen käsitettä. Josimagosi on kyllin hyvä, jatkokin on todennäköisesti myönteinen; jostaas imagosi on liian huono, paha sinut perii.

Pitkän artikkelin ehkä kiintoisin kappale on suoraa jatkoa jo lai-natulle kohdalle:

”Kysymyksenasettelu viittaa kaupungin perinteisen määritelmänmurtumiseen. Kaupunkia ei voida nähdä nykyisin vain teknis-talou-dellisena ’koneena’, vaan pikemminkin monipuolisia yhteiskunnalli-sia ilmiöitä heijastelevana kulttuurisena rakenteena, konstruktiona.Samankaltaista teknisten tutkimuskohteiden ’kulttuuristumista’ voi-daan todeta myös muilta yhteiskunnan aloilta: esimerkiksi käsipu-helimet voidaan tulkita osaksi yhteiskunnan vallitsevaa kulttuuristaja sosiaalista murrosta – näkökulma joka on nostettu esille suoma-laisen hiljaisen ja juronkin kansanluonteen uudelleenmäärittelyssä.”

Sitaatti herättää kysymyksen, johon voidaan antaa ainakin kaksisuuresti toisistaan poikkeavaa vastausta. Eikö kaupunki ja yleensäkunta, paikkakunta, ole aina ollut myös kulttuurinen rakenne, konst-ruktio? Eikö sitä Suomen oloissa ollut jo keskiaikainen Turku, pie-nempiäkään paikkakuntia unohtamatta? Oletan, että kaupunkisosio-logian suuret teoreetikot vastaisivat noihin kysymyksiin myöntäväs-ti. Kenties he sanoisivat myös, että esimerkiksi juuri keskiaikainenTurku ei ollut edes mitenkään yksinkertainen, alkeellinen konstruk-tio, vaan todennäköisesti moni-ilmeinen ja vivahteikas, olkoonkin ettäsen perusteellinen tutkiminen vuosisatoja myöhemmin on riittävienlähteiden puuttuessa mahdotonta.

56

Tämä siis olisi yksi tapa vastata. Entä toinen tapa? Siinä koros-tettaisiin, että vaikkapa vanhan Turun näkeminen kulttuurisenakinkonstruktiona on jälkikäteistulkinta. Omana aikanaan asioita ei tie-dostettu näin eikä kuntia kehitetty kulttuurisista lähtökohdista, eiainakaan määrätietoisesti. Tähän tosin vastaisin, että kun Suomenpääkaupungiksi oli Turun jälkeen valittu siihen asti varsin mitätönHelsinki, sen monumentaalikeskuksen suunnitteleminen osoitti var-sin kehittynyttä symboliikan tajua. Kenties Senaatintori ympäristöi-neen tehtiin kauemmaksi tulevaisuuteen tähdäten kuin yksikään pää-kaupunkiin kohoava rakennus tai syntyvä tori tänään?

Silti Äikäs varmaan on pääasiassa oikeassa. Tapa nähdä kaupun-ki ja yleensä kunta on tätä nykyä ratkaisevan paljon kehittyneempija syvempi kuin koskaan ennen; poikkeukset eivät kumoa sääntöä.Nykyinenkin näkemys vanhenee aikanaan ja korvautuu uudella, muttase siitä.

Teknologiakaupunki Oulu

Menen tapaamaan palkitun Oulun viestintäpäällikköä Sirkka Kerästä.Haluan keskustella hänen kanssaan nimenomaan Oulun kaupunginimagonrakentamiseen liittyvistä konkreettisista asioista.

Keränen vahvistaa olettamukseni oikeaksi: Oulun hallintoelimeteivät koskaan ole tehneet muodollista päätöstä siitä, että kaupunkialkaa panostaa imagonsa rakentamiseen.

”Asia tuli joka tapauksessa ajankohtaiseksi kohta kaksikymmen-tä vuotta sitten, kun Kajaani-yhtiön Toppilan tehtaita alettiin ajaaalas. Kävi selväksi, että jos Oulu aikoo jatkossakin menestyä, sen onkehiteltävä jotakin uutta. Oulun johto kävi läpi kaupunkinsa mah-dollisuudet. Lupaavimmaksi osoittautui ajatus teknologiakylästä.Perusedellytys oli olemassa: Oulun yliopiston tekninen tiedekunta,joka oli paljolti keskittynyt elektroniikkaan ja sen sovellutuksiin.”

Vuonna 1982 perustettiin Oulun Teknologiakylä, osakeyhtiö, jon-ka pääosaltaan omistaa kaupunki. Siihen se satsasi rahaa ja yleensä

57

resursseja. Alku ei ollut edes vaikea, usko asiaan oli vahva. Toteutus-ta varmaankin edisti yliopiston suhteellinen nuoruus, mikä merkitsimyös nuorekkuutta eli tässä tapauksessa äskettäin valmistuneidendiplomi-insinöörien ja jo teekkareidenkin valmiutta tarttua uusiinideoihin.

Se imago, joka ”uudelle Oululle” haluttiin, alkoi kiteytyä isku-lauseeksi Teknologiakaupunki Oulu. Oulun tapauksessa siis toden-tuu se, että imagon aineksia ei saa tempaista tyhjästä. Keränenmuistuttaa minua siitä, että teknologiakylä työllistää tätä nykyä noin2 000 henkeä ja koko Oulun seudulla on suunnilleen 7 500 huippu-tekniikan työpaikkaa. Kysymys ei siis ole vain yhdestä kaupungistavaan laajemmasta alueesta. Joku ihminen ja miksei yrityskin voi jos-sakin tilanteessa muuttaa pois kaupungin rajojen sisäpuolelta, muttatuskin koko alueelta.

Koska teknologiakylässä varmasti melkoinen osa henkilöstöstä an-saitsee hyvää palkkaa, kylän työllistävien kerrannaisvaikutustenkin täy-tyy olla suuria. Niiden tarkka laskeminen on varmaan kovin vaikeaaellei mahdotonta, mutta sehän ei tee itse ilmiötä olemattomaksi.

Miksi kaupungin imago sitten on tärkeä Oululle ja oululaisille?”Onhan mitä arvokkainta, että kaupunkilaisten piirissä työttömyy-den ja muiden vaikeuksien keskelläkin säilyy tietty perusoptimismi.Eräänlainen ylpeyskään ei ole pahasta. Samalla tavoin ihmiset ovatylpeitä oman paikkakuntansa menestyneistä urheilijoista. Toinen tär-keä asia on yritysten houkutteleminen kaupunkiin”, Keränen sanoo.

Yritystenkään sijaintipäätöksiä ei pystytä tekemään pelkällä tas-kulaskimella, vaan asiaan vaikuttavat myös mielikuvat paikkakunnistaeli siis imagot.

Imagoa kai voisi yrittää käyttää myös uusien veronmaksajien hou-kuttelemiseen kaupungin rajojen sisäpuolelle. Tämä koskisi niitäOulussa työssä käyviä, jotka ovat hakeutuneet asumaan johonkin naa-purikuntaan.

”Tietoinen houkuttelu ei kuulu tyyliin. Ilman sitäkin Oulu kyllävetää. Täällä tapahtuu vain pienemmässä mittakaavassa sama kuinHelsingissä: väkiluku kasvaa kohisten.”

58

Imagonrakentamisen kustannuksia ei tietenkään kirjata omaksipääluokakseen tai momentikseen. Se ei taitaisi olla edes mahdollista.

”Joka tapauksessa kustannukset ovat aika vähäiset. On olemassaimmateriaalisia keinoja. Teknologiakylä ei juuri markkinoi itseäänsuoraan, vaan strategiana on ottaa vastaan ja hoitaa mahdollisimmanhyvin lehtimies- ym. vierailut.”

Kansainvälinen markkinointi

Oulun kaupungin elinkeinokeskuksen talon toisesta eli ylimmästäkerroksesta löydän tiedotustoimittaja Irene Oukan, joka on imagon-rakentamisen erikoishenkilö. Kaupungin sisäisessä terminologiassaOukan toimenkuvan yhteydessä käytetään sanaa markkinointivies-tintä, vaikkei sanonta olekaan suorastaan virallinen.

Alkajaisiksi Oukka haluaa korostaa, että kukaan ei tee markki-nointiviestintää yksinään. ”Oulussa vallitsee samanlainen hyvä jouk-kuehenki, joka vei Suomen leijonat muutama vuosi sitten maailman-mestaruuteen. Takanani on innovatiivinen ja idearikas joukko, jokauskaltaa käyttää markkinoinnissa poikkeavia työkaluja.”

Tässä esimerkkejä niistä: Oulun Karnevaali eli luottamushenki-löt kaiken kansan tanssitettavina Eino Grönin tahdittamina Oulu-hallissa, Leningrad Cowboys ja Puna-armeijan kuoro uudella pesä-pallostadionilla, Weindorf-viinijuhla Rotuaarilla eli kävelykadulla.

Keskustelukumppanini kertoo, mitä kaikkea Oulun kaupunki tekiimagonsa hyväksi viime vuonna, kun Kaarle Kustaa ja Silvia vierai-livat kaupungissa.

”Markkinointiviestintään käytimme noin satatuhatta, mihin si-sältyi hyvin monenlaista toimittajien kestityksestä Internet-sivujentekemiseen. Summa olisi ollut suurempikin, ellei eräitä asioita olisihoidettu talkoilla.”

Kuningasparin vierailu assosioituu tietenkin ilman muuta kan-sainvälisiin suhteisiin ja siten välillisesti myös Oulun pyrkimykseenkansainvälistyä. Korkea-arvoisimpia vieraita ovat olleet Mihail ja

59

Raisa Gorbatshov, joiden käynti hyödynnettiin ehkä vielä tehokkaam-min kuin kuningasparin vierailu. Pitkän aikaa tapahtuman jälkeenmaailmalla kiersi kuva Gorbasta soittamassa Nokian kännykällä.

Kansainvälinen markkinointi viestintöineen kaikkineen on kal-lista. Erityisongelma on vielä se, että jos Suomi maailmalla tyydyt-tävästi tunnetaankin – vai tunnetaanko? – kaupungeistamme on mie-liin iskostunut korkeintaan Helsinki ja vain se. Helsingin jälkeen tuleeei-mikään.

”On selvää, että sanotaan vaikkapa jokaiseen Brysselissä työsken-televään meidän ei kannata yrittää vaikuttaa”, Oukka vahvistaa.

Sen sijaan esimerkiksi jokaiseen kuningasparin Oulun-vierailuaseuraamaan tulleeseen toimittajaan kannatti – myös ruotsalaiseen,totta kai. Seuranta tuotti 30 senttiä paksun nipun lehtileikkeitä ta-pahtumasta ja itse Oulusta.

”Tässä tapauksessa journalistinen julkisuus toimi ja riitti”, Ouk-ka sanoo. ”Se on pienin kustannuksin saavutettua julkisuutta. Kai-kissa yhteyksissä se ei kuitenkaan ole hyvä väline. Tulee virheitä javäärinkäsityksiä. Toimittajilla on tietenkin vapautensa, emmekä mevoi sanella, miten heidän olisi kirjoitettava.”

Journalistisen julkisuuden eräänlainen vastakohta ovat vaikutta-maan pyrkivät esitykset, joissa kaupunki itse sataprosenttisesti päät-tää, mitä siitä kerrotaan. Markkinointiviestinnässä tarvitaan myösjälkimmäistä, suoranaisia myyntitykkejä.

”Markkinoimme Oulua erilaisten sidosryhmien kautta. Yhteis-työkumppaneitamme on monia: Suomen Kuntaliitto, Kera, kauppa-ja teollisuusministeriö, Oulun yliopisto, Valtion teknillinen tutkimus-keskus”, Oukka jatkaa.

Oulun kaupungin markkinointiviestinnän kolmesta perustasostaylin on kansainvälinen ja sen perusteema siis hi-tech. Seuraava onkansallinen, teema Ouluseutu, johon kuuluu myös seitsemän lähi-kuntaa. Alin taso on alueellinen, teema Oulu osaajien kaupunki, va-riantti sanaparista Osaava Oulu.

Oukka kertoo Älyn jättiläiset -projektista, jonka tarkoitus on li-sätä tyttöjen kiinnostusta matemaattisia aineita ja tekniikkaa koh-

60

taan. Ouluseudun kumppanina projektissa on pääkaupunkiseutu:Helsinki, Espoo teknillisine korkeakouluineen ja Vantaa. Kansalli-sen tason markkinointiviestintää.

Vasta kun postilaatikkoon ilmaantuu Kuntalehti (7/97), huomaan,että Oukka vaatimattomuudesta tai aikapulan vuoksi on jättänyt ker-tomatta Oulun uusimman saavutuksen kansainvälistymisen alalla.

Kaupungin luottamushenkilöillä vahvistettu valtuuskunta oli lä-hetetty Kreikan Tessalonikassa pidettyyn valintakokoukseen, jossaratkaistiin CEMR:n eli vuonna 2000 pidettävän eurooppalaisen kun-takokouksen isännyys. Kuten teknologiakaupungin kuuluu, Oukkaoli valmistanut tietokonepohjaisen ohjelman kaupungista. Ennenomaa vuoroaan hän oli katsellut, miten Bonnin kahdeksanmiehinenryhmä oli hikoillut videotykkiensä kanssa. Oukalta kaikki sujui. An-nan Kuntalehden jatkaa:

”Ennen kuin – – valtuuskunta oli päässyt Kreikkaan, oli tehtypaljon työtä. Jokaisen kokoukseen osallistuvan maan kuntaliittoonoli otettu yhteyttä. Kunkin vastaanottajan kieli ja kulttuuri huomioi-tiin. Kirjeet, vastaukset ja kiitoskirjeet laadittiin kyseisen maan hy-vien tapojen mukaan. Se, mikä yhdessä maassa on kohteliaisuus, saat-taa toisessa tuntua tunkeilulta.”

Lehden mukaan Tessalonikassa oli tarkoitus ensin valita kaksiparasta ehdokasta ja sitten näistä toinen. Kahta kierrosta ei kuiten-kaan tarvittu: valinta tehtiin kerralla ja Oulun hyväksi.

Ehdotan, että tulevan suurkokouksen kaikki lyhyen ja pitkän täh-täyksen hyödyt ja haitat Oululle tutkitaan perusteellisesti ja neut-raalisti. Miksi myös mahdolliset haitat? Tietenkin siksi, että aina-han voi sattua takaiskuja, kaikki ei välttämättä suju yhtä hyvin kuinTessalonikassa. Tutkimuksessa voisi olla useita näkökulmia, muttaimagonrakentamisen tulisi välttämättä olla yksi niistä.

Tosin tiedän jo etukäteen, että pitkän tähtäyksen hyödyt ja hai-tat ovat liian hienosyisiä asioita tutkimukseen vangittaviksi. Asianvoi sanoa niinkin, että muuttujia on liian monta eivätkä kaikki rele-vantit tekijät ole puristettavissa mitattavan muuttujan muotoon. Yrit-tää silti voi.

61

Saako kunta kalastaa asukkaita?

Löytyneekö kunnallista imagonrakentajaa, joka toisin kuin SirkkaKeränen sanoo työnsä yhtenä tarkoituksena olevan hyvien veronmak-sajien houkutteleminen muuttamaan kunnan rajojen sisäpuolelle.Naapurikunnista siis. Idea ehkä tuntuu epäreilulta.

Joka tapauksessa eräänlaista houkuttelemista tapahtuu. Pari Ou-lun lähikuntaa hyödyntää niitä aikoja, jolloin MTV 3:n verkko jae-taan alueelliselta pohjalta eikä mainostaminen Pohjois-Suomenalueella liene kovinkaan kallista. Nämä kunnat mainostavat tontte-jaan ja ylimalkaan itseään uutena asuinpaikkana. Sanon tämän moit-timatta ja moralisoimatta, pelkästään toteavasti.

Aamulehti kertoi (20.4.1997), miten Tampereen lähikaupungitNokia ja Orivesi kehuvat radiomainoksissa erinomaisia ominaisuuk-siaan asuinpaikkana. Lehden mukaan Tampereen taloussuunnitte-lupäällikkö Juha Yli-Rajala pitää tätä mainontaa ymmärrettävänä,sillä Tampereen rajanaapurikunnat olivat välillä muuttovirtojen suh-teen voiton puolella, mutta nyt virrat ovat muuttaneet suuntaansa.Vuonna 1985 Tampereen nettomuuttotappio suhteessa rajanaapu-reihinsa oli peräti 719 henkeä, kun taas 10 vuotta myöhemmin vas-taava muuttovoitto oli 294 asukasta.

Miksi imagonrakentamista ei saisi käyttää myös asukkaiden eliveronmaksajien kalasteluun? Jos pohjimmaltani sitä kummastelen,olenko aivan vanhanaikainen, kelkasta pudonnut?

62

Elisa Ikävalko muistuttaa Kuntalehdessä lukijakuntaa siitä todellahyödyllisestä perusasiasta, että ihmiset tekevät valintoja mieliku-

vien perusteella. Kukaan ei pysty käsittelemään kaikkea tietoa, jokapäällemme tulvii.

Tekstissä on myös näkökohtia, joita tuskin olen tullut ajatelleek-si, kuten pohdintaa siitä, että kunnan on ensin päästävä julkisuuteenja siten ihmisten tietoisuuteen. Lainaan Mikael Brunilaa:

”Hyvä on, jos kunnasta on tehty lauluja tai ralleja. Sellaisia, jois-ta kuulijoille jää mieleen, että Urjalan taikayössä kuuluu hirveä jyskevarstojen, että Mäntsälä on alati jonkun mielessä tai että pojat ovataikoinaan lähteneet Mäntyharjulta reissuun. Tietenkin myös tunte-mattomuudesta voi ponnistaa ihmisten mieliin perustamalla eläin-puiston kuten Ähtäri tai palkkaamalla julkisuuden henkilön kunnan-johtajaksi kuten Uukuniemi.”

Muistan Urjalan kunnan johdon pitäneen Martti ”Huuhaa” Innasen ral-lista niin paljon, että se lahjoitti hänelle rantatontin. Lieneekö ralli hyö-dyttänyt kuntaa ihan konkreettisesti? Tai tontti? Tai molemmat? Tai SatuProcopén julkinen rooli Uukuniemeä?

Varmaa on vain, että on imagonrakentamista ja imagonrakentamis-ta, vakavaa ja pitkäjänteistä, kevyttä ja improvisoitua.

Joulukaupungista Muumimaailmaan

63

Kunnanjohtaja keulakuvana

Toisaalta on varmaan mahdollista hyödyntää yllättäviä ja jopa tabun-omaisia asioita – jos ne ovat kyllin vanhoja. Lehdestä opin esimer-kiksi, että kapina on viime vuosiin asti ollut Mäntsälässä arka aihe,mutta kunnanjohtaja Esko Kairessalo kertoo keväällä, että kesällä1997 kunnassa järjestetään kapinayö. Eikä siinä kaikki: yöstä aiotaankertaheitolla tehdä Suomen suurimpiin kuuluva kesätapahtuma.

Kuntalehdestä löytyy myös otsikko Kunnan keulakuvat. Mänty-harjun kunnanjohtaja Sakari Nuutinen kertoo pohtineensa paljonoman ammattikuntansa roolia. ”Nykyisin organisaatiot henkilöity-vät entistä enemmän. Kyllä tässä kunnanjohtajan on pakko olla fyy-sisesti mukana.”

Juuri tähän ajatukseen en muista aiemmin törmänneeni. Onko-han se vasta havukka-ahomainen sininen ajatus vai jo toteutumassa?Kenties olisi tarpeen tutkia, onko kunnanjohtajien julkinen näkyvyysomalla lähialueellaan jo tuntuvasti lisääntynyt vai onko tuonsuun-tainen kehitys vasta alullaan.

Kuten sanottu, mielikuvat ovat tärkeitä. Itselleni on lähinnä kun-nanjohtajien tv-esiintymisistä jäänyt muistumia ennen muuta mie-histä – nyttemmin myös naisista – jotka ainakin pienehköissä kun-nissa ovat ulkoista habitustaan, pukeutumistaan ja esiintymistyyliäänmyöten kuin yksi meistä. Jos he ovat kömpelöitä, he yleensä ovatsitä sympaattisella tavalla. Ei kai Nuutinen tarkoita, että kuntien pi-täisi kustantaa johtajansa Helsinkiin, jossa heidät tv-studiossa trim-mattaisiin eurokuntoon? Kunta saattaisi siinä kaupassa jotakin voit-taa, mutta myös jotakin menettää. Kunnanjohtaja kenties joutuisi it-selleen vieraaseen ja siten epäaitoon rooliin.

Kenties Nuutinen tarkoittaa, että kunnanjohtajan on välttämä-töntä oppia tulemaan toimeen tiedotusvälineiden kanssa ja kyetä vas-taamaan myös kriittisiin, jopa omasta mielestään asiattomiin kysy-myksiin. Se on mahdollista myös ilman, että asianomainen luopuuyksilöllisyydestään ja muuttuu menestyneimmän kunnanjohtajanklooniksi. Kannattaa lukea Matti Karhun kirjaa Julkinen johtaja, joka

64

on varsinaisesti tehty yritysjohtajien tarpeisiin, mutta sopii myös val-tion ja kuntien puolelle.

Kunnan keulakuvan ei tarvitse olla sen johtaja. Mäntyharju onkeksinyt tehtävään pikajuoksija Ari Pakarisen, joka on naimisissamäntyharjulaisen kanssa ja jolla muutenkin on tiiviit suhteet kun-taan. Vihdissä samaa PR- ja imagonrakennustehtävää on hoitanutuimari Jani Sievinen, mutta nyt yhteistyö on ainakin väliaikaisestiloppunut. Enontekiö on ominut rallitähti Tommi Mäkisen sen jäl-keen, kun hän oli osoittanut viihtyvänsä paikkakunnalla ihan omas-ta aloitteestaan.

Tällaisessa imagonrakentamisessa tuskin on hammastelemista.Riskihän siihen sisältyy, kuten edellä olen todennut. Kaikki me ih-miset olemme haavoittuvia omalla tavallamme, ei vain sillä tavoinkuin Ben Johnson, joka oli aikansa Valion ja suomalaisen maidonmainosmannekiini.

Sen myönnän, että pelkkiä riskejä korostamalla voidaan tyrmätäjokainen idea.

Turun Linnankadulta vastapäätä vanhaa kauppahallia löydän maise-makonttorityyppisen tilan, jonka jakavat kaupungin suurin mainostoi-misto Rientola ja pieni viestintätoimisto Sanakunta. Keskustelukump-panini on jälkimmäisen yrityksen toimitusjohtaja Ilkka Vaura, ja seuras-samme istuu osan aikaa myös Rientolan ja Sanakunnan hallituksen pu-heenjohtaja Kari Veijonen.

Vaura on muuttanut takaisin synnyinkaupunkiinsa Oulusta, jossa häntyöskenteli viisitoista vuotta keskusviraston virastopäällikkönä.

”Tiedottaminen markkinointiviestinnän mielessä ei siellä ollut pit-källä, niin kuin ei suomalaisessa kunnalliselämässä yleensäkään. Kä-vimme Ruotsin puolella ottamassa oppia ja aloitimme pitkän mars-sin. Siitä lähdimme, että kolme vuotta on ehdoton minimi, jota en-nen ei kannata odottaa mitään tuloksia. Nyt Oulu on jo suhteellisenpitkällä”, Vaura kertoo.

Vaura on erikoistunut kunnalliseen markkinointiviestintään. Ala

65

on harvinainen; kenties koko ammattikunta mahtuu vielä yhteen tak-siin, mutta kohta varmaan tarvitaan isohko bussi.

Turun tauti ja Joulukaupunki

”Turulla on ollut ja on yhä jälkeenjääneen kaupungin maine. Olihansillä etsikkoaikansa, mutta se menetti sen: esimerkiksi telakka- jamuukin teollisuus alkoi supistua ratkaisevasti, idänkauppa romahti,eikä uutta elinkeinotoimintaa syntynyt vastaavasti”, Vaura toteaa.Kesän 1996 Tall Ships Race taas avasi silmät.

Esitän sen tulkinnan, että Turku ei ole osannut antaa arvoa sillevanhalle, jota kaupungissa on. Ehkäpä se houkutteli Turun päättäjätraiskaamaan vanhoja rakennuksia ja miljöitä, ehkä pahimmin Kaup-patorin ympäristöä, mutta nyt se vaihe on ohi. Toinenkin tulkintaminulla on: Turku on maamme muihin suuriin kaupunkeihin ver-rattuna ahdas, ja maa on suhteellisesti arvokkaampaa kuin esimer-kiksi Tampereella. Houkutus purkaa vanhaa ja arvokasta kasvoi, syntyikaavoitusmafioita ja -korruptiota. Hannu T. Klami sai aiheen kir-joittaa kirjan Turun tauti, mikä tietenkin oli mitä hyödyllisin epä-kohtien paljastaja; sen hintana oli Turun imagon huononeminen en-tisestäänkin.

Vaura oikoo minua jälkimmäisen tulkinnan osalta. Turun tava-ton ahtaus on ulkopuolisen kuvitelma, kaavoituksen hitaus sen si-jaan oli tosiasia. Nyt taas maata riittää, kun Hirvensalo on saatu kaa-voitetuksi, samoin Aurajoen suu molemmilta puoliltaan.

Entä mistä löytyivät uudenlaisen tavoitellun imagon ainekset?Turun täytyi alkaa erottua myönteisesti muista kaupungeista, muttasen imagon täytyi yhä olla riittävässä sopusoinnussa identiteetinkanssa.

Tärkein toistaiseksi toteutettu imagonrakentamisoperaatio Au-rajoen uudelleen löytämisen ohessa on Turun kohottaminen SuomenJoulukaupungiksi, ensi kerran viime vuonna, mikä tietenkin oli vas-ta alkua.

66

Vaura ja Veijonen kertovat kieltämättä jonkin verran ylpeinä, ettäTurun päättäjät näyttivät heille vihreää valoa viime vuoden elo–syys-kuun vaihteessa, jolloin jouluun siis oli aikaa vajaat 4 kuukautta. Kau-pungin yhteistyökumppaneiksi oli neuvoteltu 40 isoa yritystä ja 250pienempää, ja yritykset maksoivat ensimmäisen Joulukaupunki-ta-pahtuman kustannuksista 80 %.

Sana joulukaupunki synnyttää varmaan hyvin monissa suomalai-sissa mielikuvia siitä, mitä on tavoiteltukin: yhteyden joulurauhanjulistukseen. Turku on tiettävästi ainakin Pohjoismaissa ainoa kau-punki, jossa joulurauhan julistaminen on säilynyt lähes katkeamat-tomana perinteenä läpi keskiajan aina meidän päiviimme saakka, jo-ten joulukaupungin idea on kaikkea muuta kuin teennäinen. Vuo-desta 1935 julistus on joka joulu radioitu ja vuodesta 1983 televi-sioitu Suomeen ja Ruotsiin.

Joulurauhan julistus taas assosioituu tapahtumapaikkaan, jo ni-mensä ansiosta kiehtovaan Brinkkalan taloon Vanhan Suurtorin var-rella. Paikka on varmaan vanhinta säilynyttä rakennettua Suomea.Pitkän rappiokauden jälkeen se on pelastettu, kunnostettu ja pantutoimimaan.

Viime talven Joulukaupunki-viikkojen tapahtumista tiedotettiinturkulaisille ja myös tukholmalaisille lehti-ilmoituksilla, Turun Sa-nomien välissä jaetulla mainosliitteellä ja radiomainoksilla. Tapah-tumasarjan kesto oli noin kaksi kuukautta, perinteiseen Nuutin päi-vään saakka.

Miksi muuten myös tukholmalaisille? Siksi että heihin katsot-tiin olevan helpompi vaikuttaa kuin esimerkiksi helsinkiläisiin. Lai-valinjat ovat perinteisesti yhdistäneet Turun ja Tukholman, ja samallaTurku kuitenkin on ruotsalaisille vierasta maata, jonka houkutus ontoinen kuin kotimaan.

Joulukaupunki-operaatio käsitti kolmisensataa erilaista tilaisuut-ta. Siis kolmisensataa, kirjoitusvirhettä tässä ei ole. Tilaisuuden luon-ne vaihteli laajalla asteikolla joululaulujen laulattajaisista kirkoissamolemmilla kotimaisilla kielillä Wanhan ajan joulumarkkinoihin, JariSillanpään konsertista lastennäytelmään Pullapaakarit pulassa. Idyl-

67

linen yli satavuotias puutalo muutettiin Enkelitaloksi, ja enkeleitäoli kaikessa: taiteessa, muistoesineissä, leivonnaisissa. Yllättävää taiei, Enkelitalolla oli A-oikeudet.

Ensi vuoden listoilla on, paitsi siis tietenkin Joulukaupunki-ope-raatio, myös pitkä kesätapahtumien sarja. Se kantaa toistaiseksi työ-nimeä Turku Festivals. Turun matkailutulot ovat nimittäin pysytelleet30 prosenttia valtakunnallisen mediaanin alapuolella. Tekemätöntä työ-tä on siis paljon, mutta myös onnistumisen mahdollisuudet ovat suuret.

Muumimaailma

Puhumme myös Muumimaailmasta, vaikka se sijaitsee naapurikau-pungin Naantalin puolella. ”Muumimaailma sai välillä huonoa ima-goa tekemällä konkurssin”, huomautan.

”Ei tehnyt. Se selvisi velkasaneerauksella.”Tällaisia ovat imagot, tällaisia mielikuvat. Olisin ollut valmis lyö-

mään pikku vedon siitä, että kyseessä oli konkurssi.Vaura kertoo, että Turku, Naantali ja 13 muuta lähikuntaa ovat

yhdessä perustaneet Turun Seudun Kehittämiskeskuksen, josta teh-täneen osakeyhtiö. Kyseessä alkaa siis olla koko seudun eikä vainTurun markkinoiminen ja imagon kohottaminen. Kesä tulee olemaanmuun muassa muumien aikaa, sillä Muumimaailma on lämpimänvuodenajan hitti.

Muunkinlaista yhteistyötä on suunnitteilla: Turun ja Rovaniemenvälillä on kontakteja, Joulukaupungilla ja Joulumaalla ei ole syytäkyräillä toisiaan.

Kuntien keskinäinen kilpailu

Liike-elämässä yritysten mainonnan sisältö ja markkinointimenetel-mät herättävät toisinaan kaunaa kilpailijoissa. Eikö sitä voi esiintyämyös kuntien välillä?

68

Mitä voisi tapahtua, jos imagonrakentamisen yhtenä tavoitteenaolisi esimerkiksi veronmaksajien houkutteleminen asumaan omankunnan puolelle? Silloin on lähellä helppoheikkimäisyys. Siitä on jonäyttöä.

Entä Oulu? Ei sillä ole mitään yksinoikeutta teknologiakylään,vaan sellainen on jokaisessa Suomen kaupungissa, jossa annetaan niinsanottua ylintä teknistä opetusta. Teknologiakylä on muutamassamuussakin kaupungissa, ja kaikkiaan niitä on kymmenkunta. Julki-suudessa kuitenkin komeilee melkein pelkästään Oulu, joka aloittiensimmäisenä ja on muutenkin hoitanut markkinointinsa pontevasti.

Toteamme, että ongelma ei ole tämännäköinen; teknologiakylil-lä on yhteinen järjestö ja hyvää yhteistyötä, jos on kilpailuakin. Ker-ron todellisen esimerkin:

Kaupungin A viestintäpäällikkö soitti kerran suuren ja tärkeänlehden toimitukseen ja ihmetteli, että aina kun lehti kirjoittaa tek-nologiakylistä, kyseessä on kaupunki B. Miksi? Eivätkö muut kylätkiinnostakaan? Soitto ei johtanut mihinkään. Tiedotusvälineet eivätvalitse aiheitaan kultavaa’alla punniten, eikä kultavaakaa edes ole ole-massa. Pikkuinen närä soitteluineen on toisesta näkökulmasta vainnormaalia ja tervettä kilpailua.

Tekemisen meininki

Mitä on kansantalouden ja siis koko yhteiskunnan kannalta ajatel-tava kuntien imagonrakentamisesta? Eikö se ole nollasummapeliä,jossa yksi häviää sen, minkä toinen voittaa? Eikö se ole verrattavissayritysten väliseen taisteluun merkkitavaroiden markkinaosuuksista:kun kahvipaahtimo Kuppi saa tehokkaalla mainonnallaan myyntiäänylös, sen pahin kilpailija Tassi menettää osuuttaan saman verran.

Muuan suomalainen kansanheimo, mikä olikaan, jatkoi peittoaanleikkaamalla toisesta päästä palasen ja ompelemalla sen toiseen päähän.

Vaura ei lämpene esimerkilleni. Kuppi- ja Tassi-yhtiö tuskin pel-kästään piiskaavat mainostoimistojaan maksimoimaan ponnistelun-

69

sa, vaan ne tekevät muutakin: yrittävät yhä parantaa kahvinsa laatua,kehittää kuljetusjärjestelmäänsä ja koko logistiikkaansa ja niin edel-leen. Kummassakin paahtimossa vallitsee tekemisen meininki, mikäkai sentään hyödyttää kuluttajaakin.

Ainakin onnellisessa tapauksessa kunta ei vain rakenna imagoaan,vaan tekee jotakin konkreettista myös identiteettinsä, ”tosiolemuk-sensa”, hyväksi. Oulu kehittää teknologiakyläänsä eikä vain kehu sitä,Turku kunnostaa Vanhan Suurtorin ympäristön eikä vain ylvästelesillä.

70

auniina kevätpäivänä istun helsinkiläisessä hotellihuoneessani javalmistaudun tapaamiseen. Edessäni pikkupöydällä on kaksi julkai-

sua. Ensimmäinen on nimeltään Kuntien tiedottaminen, ja sen alaot-sikko kuuluu Uuden kuntalain tiedotusperiaatteet. Graafisesti tyylikäsvihkonen on vuodelta 1995, ja se on yhdeksän kirjoittajan yhteinen luo-mus.

Kuntalain tiedotuspykälä ei enää ole numero 37 vaan 29. Näinhänse kuuluu:

”Kunnan on tiedotettava asukkailleen kunnassa vireillä olevistaasioista, niitä koskevista suunnitelmista, asioiden käsittelystä, teh-dyistä ratkaisuista ja niiden vaikutuksista. Kunnan on laadittava tar-vittaessa katsauksia kunnan palveluja, taloutta, ympäristönsuojeluaja maankäyttöä koskevista asioista. Asukkaille on myös tiedotettava,millä tavoin asioista voi esittää kysymyksiä ja mielipiteitä valmiste-lijoille ja päättäjille.

Milloin kunnan tehtävä on annettu yhteisön tai säätiön hoidet-tavaksi, kunnan on sopivin tavoin tiedotettava asukkailleen yhteisöntai säätiön toiminnasta.”

Kyynisyyteenkin taipuvaisen on varmaan myönnettävä, että uusi py-kälä on aiempaa parempi, ts. se konkretisoi asioita jonkin verran pitem-mälle. Ei kai liian pitkälle? Ei. En joudu tinkimään edellä esittämästä-

”Kaikkeen syypää on tuojulkinen sektori”

K

71

ni kannasta, jonka mukaan lakien ei tule olla kovin yksityiskohtaisia.Julkaisussa huomautetaan, että kunnallisten palvelujen uudet tuo-

tantotavat yksityistäminen ja yhtiöittäminen voivat hämärtää kun-nallishallinnon ja sen julkisuuden rajoja. ”Kunnan vastuulla on huo-lehtia siitä, että sen tehtäviä hoitamaan perustetun osakeyhtiön, yh-distyksen, muun yhteisön tai säätiön toiminnasta tiedotetaan. Tie-dottamisessa on noudatettava mahdollisimman suurta avoimuutta.”Näin ei tehty esimerkiksi silloin, kun Tampere-talon toimitusjohta-juus Carl Öhmanin eronpyynnön jälkeen oli ollut haettavana ja tie-dotusvälineet kyselivät hakijoiden nimiä.

Tiedottaminen on suunnitelmallista

”Tiedottaminen on kytkettävä kunnan kaikkiin keskeisiin hankkei-siin alusta lähtien. Vuosittaiseen toimintasuunnitelmaan voidaan si-sällyttää myös hankkeiden tiedottaminen. Keskeisille hankkeille jatyöryhmille on syytä nimetä tiedotusvastaava. Tarvittaessa voidaankoota erityinen tiedotussuunnitelma.”

Kuulostaa hyvältä, sillä suunniteltu tiedottaminen on todennä-köisesti tehokkaampaa kuin kädestä suuhun eläminen ja silkka im-provisointi. Tosin siitäkään ei ole takeita, mutta ehkä tällaisissa asiois-sa on viisasta varovaisesti luottaa yritysten kokemuksiin; ne puhuvatsuunnitelmallisuuden puolesta.

Koetan muistella, minkä sijan neuvonta on vihkosessa saanut.Seuraava kohta löytyy helposti: ”Tiedon perillemeno ja palautteensaanti on tehokkainta, kun viestintä on henkilökohtaista. Hyviä ko-kemuksia on saatu asukkaiden tai palvelujen käyttäjien tiedotus- jakeskustelutilaisuuksista. Asiakaspalvelussa työskentelevien palveluval-mius ja tiedotusmyönteisyys on tärkeää. Samalla voidaan kerätä palau-tetta, aloitteita ja toivomuksia kunnalle.” Korostan tuossa sitaatissayhtä lausetta, vaikka alkutekstissä ei korostusta käytetäkään.

Tietenkään ei pitäisi ajatella kategorisesti. Henkilökohtainenkaantiedottaminen ei ole kaikkivoipaa, vaan semiotiikan perusopit merk-

72

kien ja merkitysten erosta ja tulkintojen valtavasta avaruudesta pä-tevät myös siihen. Kuitenkin on tervettä korostaa kasvoista kasvoi-hin toimivien kontaktien arvoa juuri meidän aikanamme, jolloin tek-niikkaa kohtaan tunnetaan naiivia yli-innostusta; se on yksi meidänkulttuurimme sairaus.

Ottanevatko kuntien virkamiehet ja toimihenkilöt kylliksi huo-mioon, minkälaisessa lasikaapissa he istuvat? Yksityisellä puolella onyhtä arassa asemassa vain pankkiväki. Lasikaapin luonnetta on nok-kelasti kuvannut lauluntekijä Mikko Perkoila ironisoimalla käypääajattelua:

”Sillä senhän osoittaa jokainen käyrä ja vektori,että kaikkeen syypää on tuo julkinen sektori.”

Kunnallisessa asiakaspalvelussa jokaisella on mahdollisuus edesaavistuksen verran parantaa koko julkisen sektorin mainetta. Tieten-kään jokainen asia ei ratkea onnellisesti enempää asiakaspalvelijantiedoilla kuin ystävällisyydelläkään, mistä kuka tahansa sosiaalityön-tekijä voisi kertoa tositarinoita, mutta onneksi useimmat kunnan teh-tävät eivät ole yhtä dramaattisesti latautuneita kuin sosiaalityö vai-keimmillaan.

Kohdassa Asiakaspalvelu ja neuvonta sanotaan seuraavasti: ”Kun-nalliskomitea puhui kasvojen antamisesta kunnan palveluille. Mah-dollisimman moni asia tulisi järjestää siten, että kansalaiset voisivatasioida tuttujen ihmisten kanssa.” Hyvä oivallus ja samalla osaseli-tys sille, että pienten kuntien asukkaat yhä tuntenevat kunnallisentiedottamisen toimivan paremmin kuin suurten.

Lisääkö tiedotus kunnallisdemokratiaa?

Julkaisun ensimmäisellä tekstisivulla kirjoittajat muotoilevat näke-myksensä näin: ”Kuntalaisilla on lakisääteinen oikeus tietää, mitenyhteisiä asioita hoidetaan. Julkisuusperiaatteen toteutuminen edel-lyttää, että asukas voi saada vireillä olevasta asiasta mahdollisimman

73

paljon tietoja jo suunnitteluvaiheessa. Myös ratkaisujen vaikutuksis-ta on kerrottava.”

Oikeus tietää on toki arvokas asia. Se tunnetaan ylikansallisena-kin ihanteena jopa samalla nimellä right to know, jota mm. tiedotus-tutkijat ovat saattaneet tarjota viestintäpolitiikan ylimmäksi maksii-miksi. Jos sitä kuitenkin korostetaan väärällä tavalla, silmien eteentulee visio yhteiskunnasta, jossa toimii mitä tehokkain tiedottami-nen, etten sanoisi myös manipulaatio. Asukkaat saavat tietää, mitenyhteisiä asioita hoidetaan, mutta heidän mahdollisuutensa vaikuttaaasioiden hoitoon ovat vähäiset.

Tietenkään puheena olevan julkaisun kirjoittajat eivät tätä tar-koita, vaan puhuvat kuntalaisten osallistumisen edistämisestä, kysy-mysten ja mielipiteiden esittämisestä valmistelijoille ja päättäjille.Heillä on tekstissään jopa väliotsikko mitä olennaisimmasta asiasta:Valmistelusalaisuutta ei ole. Hyvä näin.

Ainoa, mikä puuttuu, on ajokelpoinen silta kunnallisen tiedottami-sen edistämisestä kunnallisen demokratian lisäämiseen. Onko tuo siltaedes mahdollista rakentaa? Jos sitä kysyttäisiin minulta, vastaisin: entiedä. En siis voi moittia toisia siitä, että hekään eivät tiedä.

Tulen mielessäni siihen tulokseen, että julkaisu Kuntien tiedot-taminen on kyllin hyvä julkaisuksi niin kuin Aapelin pakina- ja ro-maanihenkilöt olivat kyllin hyviä ihmisiksi. Ongelma on toinen: missämäärin kunnissa eletään tuon julkaisun periaatteiden mukaan? Asiaaolisi hyvä tutkia perusteellisesti ja käyttäen rinnan useita erilaisia läh-teitä ja menetelmiä. Pantakoon asialle kriittiset tutkijat, joilla samallaon realiteettien taju tallella. Nyt olisi sopiva tilanne panna alulleuudenlainen kunnallisen tiedottamisen tutkimuksen perinne.

Perinteinen aineisto vai uusi tekniikka?

Julkaisu Suomen kuntien tiedotustoiminnan peruskartoitus on vuodelta1995 ja perustuu edellisenä vuonna kerättyyn informaatioon, toivonmukaan tietoon.

74

Sitten edellä selostetun Katariina Lahtosen tutkimuksen muu-tokset eivät ole suuren suuria, tämä sanottuna sillä varauksella, ettälomakkeet eivät ole läheskään identtisiä. Selvityksen tekijä MaijaTaskila puhuu toisaalta kunnissa käytettävästä tiedotusmateriaalistaja toisaalta tiedottamisessa käytettävistä tavoista.

Yleisin tiedotusmateriaali on kuntaesite (se on 73 %:lla vastan-neista kunnista). Yksiköiden palveluesitteet (47 %) ovat toisella si-jalla ennen videota/diasarjaa/multivisiota (40 %). Atk-yhteyskanavaesimerkiksi kirjastossa on jo varsin harvinainen (7 %), oma kaapeli-televisio-ohjelma (5 %) ja sähköinen ilmoitustaulu (4 %) vielä har-vinaisempia. Yleistys on selvä: kunnat luottavat enemmän perinteisem-pään tiedotusaineistoon kuin uusimman tekniikan hyödyntämiseen, missämielestäni on jotakin tervettä; eihän kunnallista tiedottamista voikohtuuttomassa määrin suunnata vain vauraimmalle ja/tai tekniikastaeniten innostuneelle eliitille.

Vielä perinteisemmältä vaikuttaa tiedottamiseen käytettyjen ta-pojen jakautuma. Sanan tapa voisi muuten korvata sanalla tapahtu-ma, sillä siitä tuntuu olevan kysymys. Kärjessä olivat kyläkokoukset/kaupunginosatapahtumat (57 %), avoimien ovien päivät (49 %) jamielipidetiedustelut (45 %).

Vastanneista kunnista 83 % oli lisännyt valmisteilla olevista asiois-ta tiedottamista jonkin verran, 5 % paljon ja 11 % ei ollut lisännytollenkaan. Kiintoisaa olisi tietää, missä määrin kuntalaiset olivathavainneet tuon lisäämiseen.

Ajankohdan eli laman merkityksen havaitsee siitä, että sosiaali-palvelut nousivat ykköseksi niiden asioiden luettelossa, joista kunta-laiset vastaajan mukaan haluaisivat enemmän tietoa. 45 %:llaan seoli hieman edellä kunnan taloutta (44 %) ja maankäyttöä ja rakenta-mista (42 %).

Taskilan selvitys varmaan olisi hyvä uusia nopeasti, jotta nähtäi-siin Internetin ja muiden uusimpien mahdollisuuksien hyväksikäyt-tö kunnallisessa tiedottamisessa.

75

Kansalaisten osallistumisen voimistaminen

Tarkistan ajatuksiani kunnallisesta tiedottamisesta Suomen Kunta-liiton viestintäpäällikön Marjo Timosen ja tiedottaja Satu Tyry-Sa-lon avulla.

Muistelen hetken eräitä kokemuksiani mm. kunnallisesta kaape-litelevisioprojektista. En ole täysin sulkenut pois sitä vaaraa, että kun-nat tiedottajina hurahtaisivat palvomaan teknisiä innovaatioita itseis-arvoina, ainakin jos luottamushenkilöt eivät palauta heitä maan pin-nalle, mutta sovimme, että huoleni on ollut aiheeton.

Imagoista keskustelemme lyhyesti, neuvonnasta hieman enem-män. Se on tärkeä osa tiedottamista ja mikä parasta, myös edellä hai-kailemani silta tiedottamisesta demokratian lisäämiseen saattaa al-kaa häämöttää. Huomaamme olevamme kaikki samaa mieltä perus-asiasta: siitä että tiedottamisen ja kunnallisen demokratian edistä-minen on jotenkin saatava nivotuksi yhteen.

Hallintomenettelylaissa on tiedotusvelvollisuus

Kansanedustaja Paavo Nikulan artikkeli Hyvä hallinto on perusoi-keus julkaistiin Kalevassa 12.5.1997. Artikkelissa Nikula muistuttaasiitä, että hallintomenettelylaki täyttää tänä vuonna 15 vuotta, ja hänpalauttaa mieliin tuon lain yhden tärkeän periaatteen: jos asian rat-kaisulla voi olla huomattava vaikutus laajalla alueella tai lukuisienhenkilöiden oloihin, asian vireilläolosta on ilmoitettava julkisesti.

”Tiedottamisvelvollisuutta täsmennetään niin, että jos asian rat-kaisu saattaa vaikuttaa huomattavasti jonkun asumiseen, työntekoontai muihin oloihin, hänelle on ilmoitettava asian vireilläolosta, vaik-ka hän ei ole asianosainen, kunhan vain hän on asiaa käsittelevänviranomaisen tiedossa.”

Nikulalla on pari esimerkkiä mainitusta normista. Ne ovat ilmei-sesti oikeustapauksia, vaikka hän ei sitä suoraan sano. Lentopaikanpitoa koskevan luvan myöntämisen on katsottu kuuluvan ilmoitta-

76

misvelvollisuuden piiriin, kunnan aikomuksen myydä kaukolämpö-laitos osuuskunnalle taas ei.

Kukaan ei tiettävästi ole yrittänyt tutkia hallintomenettelylainvaikutuksia kunnalliseen tiedottamiseen. Lieneekö lainsäätäjiä kiit-täminen esimerkiksi siitä, että Timosen kertoman mukaan Helsin-gin kaupunki nyttemmin tiedottaa kaavasuunnitelmista tehokkaastialueen asukkaille? Voiko lailla ja oikeustapauksilla olla myös toisen-suuntainen vaikutus? Eikö nyt sitten lämpölaitoksen myyntiaikeistaole missään kunnassa tarpeen tiedottaa, kun juridiset normit eivätsitä ehdottomasti vaadi? Mene ja tiedä.

77

K unnallista tiedottamista koskevien tai sivuavien lehtileikkeidenkokoelmani on kirjoitustyön kestäessä paisunut varsin laajaksi.

Suurinta osaa en edes yritä hyödyntää, mutta joillakin on mielestäniyleistä merkitystä.

Aamulehti on (15.3.1997) käyttänyt lähes koko sivun kyselyyn,jonka aiheena on kaupunkilaisten tyytyväisyys palveluihinsa. Kyse-lyn takana on Kuntaliiton ammattitaito, ja lomakkeeseen on onnis-tuneena pikku finessinä sijoitettu sikin sokin kaupungin, valtion jayksityisiä palveluja. Kaikki eivät mitenkään voi pitää niitä tarkalleenerossa toisistaan, ja vaikka voisivatkin, mikään ei estä vertailemastaeri tahojen hoitamia palveluja keskenään.

Lehti on havainnollistanut tuloksia kahdella palkilla. Toisessa on20 parhaaksi ja toisessa 20 huonoimmaksi arvioitua palvelua. Yk-kössijalle pääsee kirjasto, johon peräti 93,3 % sanoo olevansa erit-täin tai melko tyytyväinen. Seuraaviksi sijoittuvat teatteri ja apteek-ki. Palvelujen hännänhuippuna taas on vanhusten laitoshoito, jokatyydyttää 17,9 %:a vastaajista. Toiseksi huonoimmaksi arvioidaantyövoimatoimiston palvelu ja kolmanneksi huonoimmaksi nuorisonharrastustoiminta.

Tiedottaminen kunnan palveluista on kymmenenneksi huonoinkaikkiaan 85 osiosta. Siihen on tyytyväinen joka neljäs eli 24,4 %vastaajista. Epäluottamuslauseko kunnalliselle tiedottamiselle?

Miten mitata yhteismitattomia asioita?

78

Gallup-demokratiaa?

Tampereen kaupungin viestintäpäällikön Jari Seppälän virkahuoneon kaupungintalolla, samassa talorivissä, jossa mieltä piristää myöskuvankaunis raatihuone.

Sinänsä korrektia kyselyä on helppo kommentoida, vieläpä aivanasiallisin perustein, niin että eri palvelujen järjestys ei enää näytä-kään yhtä haavoittumattomalta kuin vaikkapa urheilukilpailujen tu-losluettelo.

”Kysyttyjen palvelujen pitkässä listassa on monia kohtia, jotka ei-vät kosketa läheskään kaikkia tamperelaisia”, Seppälä toteaa.

”Mitä tietää vaikkapa vuokra-asunnon saannista sellainen, jokaon ikänsä asunut omistusasunnossa?”, heitän väliin retorisena kysy-myksenä.

”Sitä paitsi asiat ovat aika lailla yhteismitattomia”, Seppälä jat-kaa.

”Niin minustakin. Miten ihmeessä vertailet vaikkapa työmatka-kustannuksia ja konsertteja eli markkoja ja Kaupunginorkesterin jou-sia? Molemmat ovat tulosluettelossa, jouset paljon korkeammalla”,minä kyselen.

Seppälä muistuttaa, että Tampere hoitaa monet asiat säästöbud-jetilla, ja pakosta se myös näkyy lopputuloksessa. Toisaalta kuntalai-set varmaan iloitsevat kaikesta sellaisesta, minkä he kustantavat suo-raan veromarkoillaan ja jonka palvelut he saavat ilman lisämaksujaeli tavallaan ilmaiseksi. Tämä selittää kirjaston ykkössijaa.

”Tarjoan yhtä selitystä. Jospa ei ole tärkeää, minkälaiseksi kau-punkilaiset kokevat kunnallisen tiedottamisen itsessään, vaan kysy-mys on mielikuvista”, tarjoan kuin suurtakin oivallusta. Ja jatkan: ”Joskaupunkilaiset pystyvät kohtuullisessa määrin käyttämään hyväksikunnallisia palveluja eli tiedon puute ei heitä siitä estä, silloin kaimuun viestinnän ohessa kunnallinenkin tiedottaminen on täyttänyttehtävänsä. Ei ole olennaista, kuinka tehokkaaksi se jossakin kyse-lyssä arvioidaan. Kenties kuntalaisten odotukset ovat epärealistisia:ehkä he yhä haaveilevat sellaisesta sataprosenttisesta ’perillemenos-

79

ta’, johon käytännön tiedottajat ja alan tutkijat eivät ole enää aikoi-hin uskoneet.”

Keskustelemme vielä ns. gallup-demokratiasta eli siitä ajattelu-tavasta, että yhteiskunnallisen päätöksenteon olisi perustuttava mie-lipidetutkimusten tuloksiin. On aloja, joihin tämä sopii todella huo-nosti, sillä on asioita, joissa sattuma pääsee liikaa vaikuttamaan. Mitäpitempi aika on kulunut edellisestä maailmassa tapahtuneesta ydin-voimaonnettomuudesta, sitä myönteisempiä ovat asenteet ydinvoi-maloita kohtaan Suomessakin. Yksi ainoa onnettomuus saa aikaanilmapiirin rajun kielteistymisen, kunnes vuoden kuluttua alkaa uusihidas myönteistyminen. Mikä silloin on todellinen ”kansan tahto”?

Seppälällä on hyvä esimerkki. Vuonna 1989 vain 29 % tampere-laisista katsoi saaneensa riittävästi tietoa kaupunkinsa suunnitelmis-ta. Neljä vuotta sitten heidän osuutensa oli noussut 57 %:iin ja vuonna1995, jolloin kysymyksenasettelu tosin oli hieman toinen, peräti62␣ %:iin.

”Ei ole vaikea sanoa, mikä oli vuonna 1989 vienyt luvun pohja-lukemiin. Tietenkin Tampella-kohu”, Seppälä jatkaa.

80

K unnalliset tiedottajat eivät hanki julkisuutta omalle ammatti-kunnalleen. He eivät tunnu vaativan mitään. Koskaan he eivät

uhkaile esimerkiksi lakolla. Ovatko he mallikansalaisia, joiden ainoatmahdolliset viat ovat tietty sovinnaisuus ja värittömyys?

Totta puhuen en etsi vastauksia tuollaisiin kysymyksiin vaan hie-man toisiin. Ainoa kunnallisista tiedottajista tehty tutkimus on jokymmenkunta vuotta vanha, Jouni Kempaksen Helsingin yliopistossatekemä viestinnän tutkielma Kunnallisten tiedottajien professionaali-suus (1988).

Ensin pari sanaa käsitteistä. Englannin sanaa profession on vai-kea suomentaa, vaikka sen merkitys sinänsä on kohtalaisen selvä: ky-seessä on vaativan tason erikoisammatti, ei suinkaan synonyymi sa-nalle occupation, joka tarkoittaa ammattia yleensä. Professionaalisuu-den mittapuita on ammattien sosiologia löytänyt useita: pitkä ja kai-kille täysin tai suunnilleen sama koulutus, itsenäisyys työssä, korkeaarvostus jne. Professionaalisuuden huippuilmentymänä mainitaanlähteessä kuin lähteessä lääkärin ammatti, ja sitä lähelle tulevat asian-ajaja ja arkkitehti. Toimittajat ovat eri maissa tavoitelleet professio-naalista asemaa, mutta eivät missään sitä saavuttaneet – eivät aina-kaan lääkäriin verrattavaa.

Kempaksen kyselytutkimuksen mukaan kunnallisten tiedottajienprofessionaalistumisen puolesta puhuu parhaiten heidän koulutuk-

Nynnyys ei kovassa yhteiskunnassa auta

81

sensa: yli 70 % niin päätoimisista kuin oto-tiedottajista oli suoritta-nut alemman tai ylemmän korkeakoulututkinnon. Tutkinnon nimi-ke ja sisältö kuitenkin vaihtelivat suuresti, siis toisin kuin lääkäreillä.Vastaajien mielestä kunnallisiksi tiedottajiksi pyrkiviltä ei kannata-kaan vaatia yhtenäistä tiedotusalan pohjakoulutusta. Olen samaamieltä, eikä vain tiedottajien osalta vaan myös toimittajien, siis senammattikunnan, jota olen vuosikymmeniä kouluttanut. Tarvitaanvapaita ammatteja, joihin voivat pyrkiä ja päästä ja joissa voivat me-nestyä taustaltaan erilaiset henkilöt, vaikka se ei kovin professionaa-lista olekaan.

Järjestäytyminen heikkoa

Kunnallisten tiedottajien järjestäytymisaste osoittautui yllättävän al-haiseksi. Päätoimisista sentään hieman yli puolet kuului KunnallisetTiedottajat ry:een, mutta vain joka kymmenes Suomen TiedottajienLiittoon. Oto-tiedottajista joka kymmenes oli liittynyt KunnallisiinTiedottajiin, mutta Tiedottajien Liittoon ei yksikään. Ero tiukastijärjestäytyneisiin toimittajiin on suuri.

Tarvetta tehostaa järjestäytymistä ja siten myös professionaali-suutta tuntui olevan pääteltynä siitä, että yli puolet toivoi Kunnal-listen Tiedottajien laativan alan eettiset säännöt. Toimittajillahanvastaavat on ollut jo vuosikymmeniä.

Toimintavapautta tarvitaan

Mitä kunnalliset tiedottajat sitten eniten odottivat työltään? Toimin-tavapautta. Muita tärkeitä tavoitteita olivat sosiaalisuus, etenemis-mahdollisuudet ja se, että pystyisi työllään vaikuttamaan.

Olen edellä maininnut muutaman kerran toimittajat eräänlaise-na vertailukohteena. Se ei ole teennäistä, koska noiden kahden am-matin välillä on yhtäläisyyksiä, joskin myös selviä eroja. Osa tiedot-

82

tajista on entisiä toimittajia, jokunen toimittaja on entinen tiedot-taja.

Ammattikuntia yhdistää muun ohessa suuremman autonomian,itsenäisyyden, ja toimintavapauden tarve. Suomalaiset toimittajat ta-voittelivat niitä pontevimmin 1970-luvulla, jolloin alan työnantajatsuostuivat toimitusyhteistyöprojektiin, kunhan ei käytetty sanaa toi-mitusdemokratia. Kokeilu ei tuottanut kovinkaan konkreettisia tu-loksia, ja sen jälkeen journalistien pyrkimykset ovat individuaalistu-neet: toimintavapautta saa, jos pystyy kehittämään itsestään tähden,jolla on myyntiarvoa. Tähteyden suurimpia ongelmia on tietenkinse, että tähtiä voi kerrallaan olla vain hyvin rajoitettu määrä; jos kaikkiolisivat tähtiä, kukaan ei olisi tähti.

Monissa tilanteissa kunnalliset tiedottajat ovat kunnallis- ym. toi-mittajien vastapuoli. Journalisti ei tietenkään arvosta tiedottajaa, jollaei ole valtuuksia tai uskallusta sanoa ainakaan arasta asiasta mitääntai juuri mitään. Mieleen palautuu Kelan sisäiseen käyttöön teettä-mä julkaisu Me ja mediat, jossa kerrotaan mm. erään sanomalehdentoimittajan kokemus, kuulemma tosi:

”Soitin paikalliseen Kelaan ja kysyin tiskivirkailijalta, että onkosiellä tiskillä ollut ruuhkaa. Virkailija totesi siihen, että meillä tie-dottaa vain johtaja. No, soitin johtajalle ja esitin saman kysymyksen.Ja hän vastasi: ’Hetki, käyn kysymässä asiakaspalvelussa työskente-levältä virkailijalta.’”

Tietenkin tarvitaan pelisääntöjä siitä, kuka vastaa tiedotusväli-neiden kyselyihin – anarkia ei käyne – mutta turhan tiukasta hie-rarkkisuudesta tuskin hyötyy kukaan.

Ehkä tässä yhteydessä lieventävä asianhaara on se, että yritystie-dottajilla on samoja ongelmia, ellei vielä pahempia. Elisa Ikävalkonväitöskirjan Ylivoimapeli mediassa (1996) toimittajien haastatteluistaon helppo poimia esimerkkejä suoranaisesta halveksunnasta, jota kun-non journalisti tuntee asioidessaan toimintavapautta vailla olevan tie-dottajan, oikeastaan ”tiedottajan” kanssa.

Mutta minkälainen olisi korkean tason kunnallinen tiedottaja, jol-le kunnan johto on antanut suuria vapauksia? Ehkä lähin esikuva löy-

83

tyy politiikan puolelta, vaikkapa Yhdysvaltain presidentin spokesma-nista, jolla on lupa esittää esimiehensä näkemyksiä asioista, toimiakorkeimman tason äänitorvena. Mutta selvää on myös, että spokes-man, joka tahallaan tai vahingossa poikkeaa roolistaan ja tyrkyttääikiomia ajatuksiaan supervallan politiikasta, on kohta entinen spo-kesman. Tiedottajan ammatilla on siis sen luonteesta johtuvat ra-jansa.

Joka tapauksessa itse toivon kunnallisten tiedottajien toimivansuuremman vapautensa hyväksi ja asemansa lujittamiseksi. Nynnyysei kovassa yhteiskunnassa auta – ja kovassa yhteiskunnassahan meelämme.

84

K untien ongelmat tiedottajina eivät välttämättä poikkea niidenmuiden yhteisöjen ongelmista, jotka haluavat vaikuttaa kansa-

laisiin. En nyt käytä sanaa informoiminen, koska se viittaa johonkinylimaalliseen pyyteettömyyteen. Informoimisen ja vaikuttamisen eroon mitä häilyvin.

Vaikuttamaan pyrkivä yhteisö voi yrittää käyttää hyväkseen jo ole-massa olevia tiedotusvälineitä tai perustaa uusia. Edellisellä vaihto-ehdolla on tunnettu heikkoutensa, jonka ainakin liike-elämän joh-toporras Elisa Ikävalkon mainitun väitöskirjan mukaan ottaa erit-täin vakavasti: vaikuttamaan pyrkivä ei voi itse määrätä sitä, missämuodossa hänen sanomansa tulee julkisuuteen – paitsi ostamalla il-moitustilaa. Jos vaikuttamaan pyrkivä vielä alkeissemiotiikan ansiostatai ilman sitäkin oivaltaa, että kukaan ei voi määrätä, millä tavoinyleisö sanoman tulkitsee, ongelma on kaksinkertainen.

Olemassa olevien tiedotusvälineiden hyväksikäytöllä on toisaaltakiistaton etunsa: niillä on tietyssä mielessä valmis yleisö odottamas-sa, mitä sille milloinkin tarjotaan. Ei ihme, että tv-uutisiin tai Hel-singin Sanomiin pääsystä käydään rajuakin kilpailua, jossa menesty-mistä ei suinkaan ratkaise yksin sanomien ominaispaino, vaan sii-hen vaikuttavat monet muutkin tekijät.

Pieni esimerkki, Risto Uimoselta lainattu: Esko Aho oli Suomenensimmäinen pääministeri, joka osasi ajoittaa hallituksensa uutiset

Kukaan ei omista itseään koskevaajulkisuutta

85

niin sopivasti, että ne juuri ja juuri ehtivät Tv 1:n kello 20.30 alka-vaan pääuutislähetykseen, mutta toimittajat eivät ehtineet pahallatavalla väliin sanomaa sotkemaan.

Entä sanomien ominaispaino? Voidaanko sitä punnita? Ei. Ar-vioida? Kyllä, totta kai, mutta eri arvioijat voivat tulla hyvinkin eri-laisiin tuloksiin.

Toimiiko kunnallinen tiedotuslehti?

Otaksun kunnallisten päättäjien varsin hyvin oivaltaneen valmiin ylei-sön arvon, koska innostus perustaa kunnallisia tiedotuslehtiä ei ai-koihin ole ollut suuri. Vai säästämisen tarveko on ratkaissut asian?Viime aikoina tietooni tulleiden uusien kunnallisten tiedotuslehtientausta on ollut se klassinen: kunnan virkamies- tai luottamushenki-löjohto tai molemmat ovat sydämistyneet paikallislehteen, jonka nekatsovat kirjoittavan kunnasta vääristelevästi tai muuten kielteisesti.Avoin keskustelu kunnan johdon ja lehden johdon välillä saattaisiolla parempi ratkaisu eikä maksaisi kuin ehkä ravintolalaskun verran.

En tarkoita, että kunnalliset tiedotuslehdet olisivat jotenkin pa-hasta, ei tietenkään. Niiden toimivuus on eri välineiden tulvassa kui-tenkin kyseenalainen. Jotakin symbolista on siinä, että postiluukkuunkiinnitettävät tarrat Ei mainoksia ovat saaneet vaihtoehdokseen toi-senkin variantin: Ei mainoksia eikä ilmaisjakeluja. Epäilemättä pit-käaikaistyöttömillä, pirteillä mutta köyhillä eläkeläisillä ja vastaavil-la ryhmillä saattaa olla pulaa jopa lukemisesta, ja he ottavat kiitolli-sena vastaan kaiken, mitä postiluukusta tipahtelee. Useimmat heis-täkin lukevat kuitenkin myös maksullisia lehtiä – ainakin kirjastois-sa ja kahviloissa, naapureilta lainattuina tai jopa paperinkeräyslaati-koista esiin kaivettuina. Näyttäisi, että lehtien lukeminen ei suin-kaan ole vähentynyt yhtä paljon kuin levikit ovat laman aikana las-keneet. Tutkittua tietoa asiasta ei kuitenkaan ole.

86

Journalistinen kulttuuri

Alan kaikki viisaus alkaa siitä oivalluksesta, että journalismia ei tehdäkultavaa’alla punniten. Totta kai ammattikunnalla on omat niintekniset kuin eettiset sääntönsä, mutta nimenomaan viimeksi mai-nitut ovat kaikkea muuta kuin täsmälliset, eivätkä ne myöskäänole kaikkien ammatissa työskentelevien yksimielisesti hyväksy-miä.

Aavistuksen eettisistä säännöistä saa, kun tilaa Suomen Journa-listiliitosta vihkosen nimeltä Journalistin ohjeet (1992). Kenties niis-tä selviää, onko jokin kunnallisaiheinen lehtijuttu tai radio- tai tv-ohjelma moraalisesti moitteeton vai ei. Useimmiten ei selviä, ei ai-nakaan kiistattomasti. Vikaa on ohjeiden abstraktiudessa, mutta rat-kaisevaa on, että kaikki mahdolliset tapaukset kattavaa yksityiskoh-taista ohjeistoa on mahdoton tehdä.

Toimittajat ja heidän esimiehensä eivät siis voi kultavaa’alla pun-nita, mikä on julkisuuden arvoista ja mikä ei. Sen sijaan on olemassajossakin yhteisössä jonakin ajankohtana käypä journalistinen kulttuurija siinä vielä alakulttuureja. Ne sanelevat paljolti ratkaisut. Ratkai-sut on tietenkin tehtävä nopeasti.

Otan yhden tosiesimerkin. Suomen kehitysalueella on pieni kaupunki, jon-ka en juuri muista päässeen valtakunnalliseen julkisuuteen – paitsi ker-ran, kun kaupunginjohtaja jouduttiin poistamaan kaupunginhallituksenkokouksesta humalatilan vuoksi. Kyseessä oli lehden mukaan pitkään jat-kuneen ongelman kärjistyminen ja sen todennäköinen seuraus olisi lähtövirasta. Satuin tuntemaan yhden tuossa kaupungissa asuvan henkilön jatulin koepallona kysyneeksi häneltä, onko kyseinen kaupunginjohtaja kos-kaan muuta tehnytkään kuin ryypiskellyt.

Provokaationi onnistui: tuttavani kertoi, miten kovaa ja ansiokastatyötä mies oli tehnyt aloittelevan kaupungin hyväksi, kunnes pahojen pai-neiden keskellä alkoholisoitui.

Herää kysymys, eikö lehti olisi ollut velvollinen kertomaan myös kau-punginjohtajan myönteisistä puolista. Mitään sellaista normia, joka täl-

87

laisen velvoitteen asettaisi, ei ole olemassa. Minusta olisi kaunista, josjournalismi toimisi puheena olevissa asioissa tasapuolisesti.

Lehtijuttu ei ole kopio todellisuudesta

Toiseksi: jokainen lehtijuttu, radio-ohjelma, tv-ohjelma, jokainen jour-nalistinen tuotos on kulttuurinen artefakti eli tekotuote. Toisin sanoenjournalismi ei ole – eikä nykyfilosofian mukaan voikaan olla – to-dellisuutta sataprosenttisesti peilaava kopio. Sen tekee mahdottomak-si jo se, että eri yksilöiden havainnot samasta todellisuudesta vaih-televat, niin kuin todistajapsykologiassakin tiedetään.

En kuitenkaan ajattele eräiden yhdysvaltalaisten postmodernienfilosofien tavoin: anything goes. Kaikki ei käy, mihin tahansa ei oletyydyttävä. Olkoonkin, että totuuksia on olemassa vain suhteellises-sa mielessä ja tietynlaisten ymmärryksen rakenteiden puitteissa, nii-tä siis on olemassa, ja sitä sopii journalismin kunnioittaa.

Edelleen korostan sananvapauden yhtä ilmentymää: kukaan eiomista itseään koskevaa julkisuutta. Toistakymmentä vuotta sittenMarkku Koski – esseisti, ei nykyinen kansanedustaja – kirjoitti Ka-levi Sorsasta kirjan tätä kertaakaan tapaamatta, mitä silloinen pää-ministeri julkisesti ihmetteli. Koskella oli toki tähän oikeus, mitäSorsakaan ei sinänsä kiistänyt.

Törmäävätkö toimittajat sitten usein sellaiseen tilanteeseen, ettäuutisen tai muunlaisen jutun kohde kuvittelee voivansa sanella, saa-ko asiasta kertoa ja jos saa, niin milloin ja miten saa? Kuulemma sitäyhä sattuu, vaikka harvoin. Kyseessä ovat tavallisimmin pienyrittä-jät, joilla ei ole ylipitkien työpäiviensä jälkeen ollut aikaa perehtyäjulkisuuden pelisääntöihin edes alkeistasolla. Siitähän saa esimerk-kejä Tv 1:n Kuningaskuluttaja-ohjelmasta. Muuten liike-elämässä jajulkisessa hallinnossa ollaan jo valistuneempia. On kuitenkin eri asiatuntea pelisäännöt ja kannattaa niitä periaatteessa kuin tyytyä niihinomakohtaisesti, kun tuntee pelisääntöjen iskevän kipeästi nilkkaan.

88

Kriittisyyden aika

Neljäs kohtani saattaa olla itsestäänselvyys, mutta esitän sen silti.Kriittisyys on yksi tämän hetken journalismin ylimpiä arvoja. Aina einäin ole ollut, kuten Maria Kaisa Aula, nyttemmin menestyvä polii-tikko, on todennut kirjana ilmestyneessä lisensiaatintyössään Polii-tikkojen ja toimittajien suhteet murroksessa? (1991). Hänen tutkimis-saan Yleisradion politiikan toimittajissa oli kerrostuma, jota määrit-tivät korkea ikä ja lyhyt koulutus, ja se katsoi tehtäväkseen poliitik-kojen sanan välittämisen yleisölle sitä kriittisesti kommentoimatta.Tämä ryhmä on ilmeisesti kuitenkin kuolemassa sukupuuttoon.

Kritiikittömyyttä seurasi ajallisesti puoluepoliittisen kriittisyydenaika: monet journalistit olivat itse sitoutuneita, ja heidän kriittisyy-tensä kohdistui vastapuoleen. Nyt eletään yleiskriittisyyden aikaa, jokaei valikoi kohteitaan puoluepoliittisesti. Esimerkistä käyvät vaalitent-tien tekijät, jotka ennen äänestyspäivää käyvät läpi kaikki puolue-johtajat tai presidenttiehdokkaat ja kohtelevat heitä niin kuin olisi-vat heidän henkilökohtaisia vastustajiaan. Roolileikkiä, ehkä parhaim-millaan?

Täyttä näyttöä ei tarvita

Lopetan journalistisen vapauden yhteen ilmentymään: toimittajillaon oikeus esittää todistamattomia väitteitä. Uutiset voidaan jakaa ker-toviin ja todistaviin, ja jälkimmäisiä on vähemmän. Sitä vastoin onoletettavaa, että ainakin arkaluontoisissa asioissa olemassa on myöstodisteet, jotka kuitenkin kaivetaan esiin vasta kovan paikan tullen.Silloinkin toimittajilla toisin kuin esimerkiksi opinnäytteitään esit-tävillä tutkijoilla on lähdesuoja.

KOP:n ex-pääjohtajan Jaakko Lassilan Kouri-kauppojen julkisuu-desta nostama oikeusjuttu Suomen Kuvalehden silloista toimittajaaHarri Saukkomaata ja päätoimittaja Pekka Hyväristä vastaan vah-visti, että myös maamme tuomioistuinlaitos jotenkin hyväksyy mai-

89

nitsemani vapauden ilmentymän. Kaikista jutuissa esitetyistä väit-teistä ei löytynyt näyttöä, ja kantaja pystyi osoittamaan jotkin yksi-tyiskohdat virheellisiksi, mutta siitä huolimatta hän hävisi täysin jut-tunsa. Oikeus otti huomioon asian suuren yhteiskunnallisen merki-tyksen sekä sen penkomisen tavattoman vaikeuden. Oikeudelle riittilähes täysi näyttö, täyttä ei vaadittu.

Julkisuuden nykyisistä pelisäännöistä on tietenkin lupa olla mitämieltä tahansa. Niiden mukaan on kuitenkin myös kunnallisalan elet-tävä ”mediassa” ja kunnallisten tiedottajien ehkä pantava asiantun-temuksensa peliin vastastrategioita suunniteltaessa.

90

Y

Vastinetta ei kannata halveksia

hteiskunta on täynnä arvo- ja intressiristiriitoja. Olisi luonno-tonta, jos ne tahot, joista joukkotiedotus kertoo, aina olisivat tyy-

tyväisiä siihen, mitä niistä kerrotaan. Tästä luonnottomasta olotilas-ta ei onneksi ole pelkoa.

Jotakin tulehtunutta sen sijaan on siinä tavassa, jolla julkisuudes-sa esiintyvät intressipiirit suhtautuvat julkisuuden pelisääntöihin.Olen vuosien mittaan luennoinut näistä ongelmista mm. varsin mo-nille ammattikunnille ja törmännyt pahimmillaan hyvin vahvaanmuuriin.

Tämän kielikuvan synnytti kauan sitten pidetty vankilanjohtajien kou-lutustilaisuus, jossa tuo maskuliinisista maskuliinisin ammattikunta il-mensi suoranaista avuttomuutta. Vankilanjohtajien mukaan toimittajattekevät mitä haluavat eivätkä vankilaan päästyään kuuntele keitäänmuita kuin vankeja, tai jos kuuntelevatkin myös henkilöstöä, eivät otasen puheita vakavasti.

Olin jonkin verran ymmällä. Muistutin mieliin, että vankila on sul-jettu laitos, jonka muurien sisäpuolelle ei yksikään toimittaja tai kuvaa-ja edes pääse ilman vankilan johdon lupaa. Tosin tiedotusvälineiden edus-tajilla on myös vapautensa: oikeus sisälle päästyään päättää, keitä he kuu-levat, keiden näkemyksiä jutuissaan käyttävät jne. Sellaista on sanan-vapaus, jota me kaikki kannatamme.

91

Haastateltavan oikeudet ja velvollisuudet

Toimittajien ja heidän lähteidensä suhde on herkkä ja vivahteikassosiaalinen suhde, jossa kummallakin osapuolella on oikeutensa javelvollisuutensa. Kumpikaan ei ole yksinvaltias. Tosin noita oikeuk-sia ei ole tarkoin määritelty missään asiakirjassa, vaan ne ovat niinsanoakseni ilmassa niin kuin hyvät tavat.

Esimerkiksi sopii haastattelu. Ei kai toimittajalla ole oikeutta pan-na haastateltavansa suuhun mitä haluaa? Ei tietenkään. Jo mainit-tuihin Journalistin ohjeisiin sisältyy Julkisen Sanan Neuvoston peri-aatelausuma haastattelujen tarkistamisesta. Kyseessä on ns. vapaasopimus, jonka osapuolet tekevät tai jättävät tekemättä. Itse sanoi-sin myös omien kokemusteni perusteella, että sopimus on aina vii-sainta tehdä ennen haastatteluun ryhtymistä.

Haastateltavalla on velvollisuutensa: hänen on oltava tavattavissasilloin, kun on luvannut. Jos kysymys on lehtijutusta, hänen on vii-sainta päivystää faksia ja reagoida tekstiin heti, ellei toisin ole sovit-tu. Hänellä on oikeutensa: hän saa tehdä korjausehdotuksensa koh-tiin, jotka koskevat häntä itseään tai hänen edustamaansa asiaa taijotka muuten esitetään hänen sanominaan, on kyseessä sitten suoratai epäsuora kerronta.

Haastattelun tarkistus ei kuitenkaan siirrä päätösvaltaa pois toi-mitukselta. En tiedä, ärsyttääkö tämä normi jotakuta. Painova-pauslaki takaa joukkotiedotukselle tietyn vallan, joka on yhtä lail-linen kuin esimerkiksi valtion ja kunnan elinten valta omalla revii-rillään.

Miten virheet oikaistaan?

Katariina Lahtonen tutki raportissaan myös kunnan viranhaltijoi-den ja toimittajien välisiä erimielisyyksiä tietojen antamisesta. Nii-tähän löytyi: lähes puolella kunnista oli vuonna 1984 ollut erimieli-syyksiä tiedotusvälineiden kanssa. Tosin osuus oli yhdeksän vuotta

92

aiemmin ollut vielä suurempi, mikä saattaa merkitä sitä, että yhtei-set pelisäännöt olivat alkaneet kiteytyä.

Silloiset kolme kunnallisalan keskusjärjestöä tekivät 1980-luvunpuolivälissä hyödyllisen teon: ne muotoilivat yhdessä ”virheiden oi-kaisujärjestyksen” eli tarkemmin sanottuna ehdotuksen toimenpiteik-si, joihin kunnan on ryhdyttävä, kun se on tyytymätön johonkin sii-tä jo julkaistuun juttuun. Kyseessä oli siis todella järjestys, jonka lo-giikka on eteneminen maltillisemmista reaktioista rajumpiin. Tuon-tyyppinen suositus oli varmasti ollut ilmassa, mutta mikään taho eiollut sitä verbalisoinut eikä pannut paperille ennen kunnallisalaa.

Olen eri yhteyksissä paljonkin käyttänyt tuota suositusta vain hiu-kan retusoituna. Oma varianttini on seuraava:

a) ao. toimittajan tai toimituksen informoiminen virheestä tainäkemyserosta

b)␣ keskustelu menettelytavasta ao. toimittajan tai toimituksenkanssa

c) oikaisu toimituksen omissa nimissäd) painovapauslain mukainen vastine tai vapaamuotoinen puheen-

vuoro kunnan tai sen edustajan nimissä (vastineoikeus syntyy yksi-tyishenkilölle tai julkiselle viranomaiselle, joka katsoo itsestään an-netun väärää informaatiota tai tuntee itsensä loukatuksi)

e) tiedotustilaisuudet, maksulliset ilmoitukset tms. poikkeuksel-liset keinot

f ) kantelu Julkisen Sanan Neuvostolle sekäg) kanne alioikeudessa.Sanonta ”toimittaja tai toimitus” a- ja b-kohdissa on tarkoin har-

kittu. Tyytymättömyyden aiheet voivat olla monenkirjavia eivätkäläheskään aina ole niin vakavia – jo virheen käsite on tulkinnanva-rainen – että olisi tarpeen panna käyntiin iso kone, ottaa heti yhteyspäätoimittajaan tai radio- tai tv-yhtiön vastaavaan päättäjään. Itsekukin meistä toivonee omassa ammatissaan, että jonkin tehtäväm-me hoitamiseen tyytymätön ei heti soittele kantelumielessä esimie-hellemme vaan meille itsellemme.

93

Oikaisu, vastine ja vapaamuotoinen puheenvuoro

Yllä olevassa litaniassa on kolme tärkeää käsitettä, joiden väliset erottuskin ovat kyllin hyvin tiedossa. Oikaisu liittyy konkreettiseen yksi-tyiskohtaan, joka on oikaistavissa jopa parilla rivillä ja niputettunayhteen muiden oikaisujen kanssa, niin kuin Helsingin Sanomat te-kee. Jos virkaan juuri valitun kunnanjohtajan etunimi on Pertti, muttalehteen se on lipsahtanut muodossa Pentti, niin toimitus toki lyhyenpuhelun pohjalta itsekin muotoilee oikaisuun tarvittavat virkkeenpari.

Vastine ja vain se on juridinenkin käsite, mikä korostaa asian va-kavuutta. Mikä on väärä informaatio – lakitekstissä tietenkin väärätieto, mikä omassa sanastossani on looginen mahdottomuus – sitä eimissään täsmennetä, mutta käytännössä se liitetään verraten mer-kitseviin asioihin, ei harmittomiin pikku virheisiin. Se taas, että niinyksityishenkilö kuin julkinen viranomainen saa itse ratkaista, mikähäntä loukkaa, on lainsäätäjältä aikamoinen myönnytys. Käytännös-sä kuitenkin vähän jokainen päätoimittaja hämmästelisi esimerkiksikunnallisvirkamiestä, joka tuntisi itsensä loukatuksi, kun hänestä onvitsailtu lehden kevyellä palstalla.

Lehdellä on painovapauslain mukaan velvollisuus julkaista vasti-ne, kunhan se täyttää juridiset ehdot – olkootkin siis tulkinnanva-raiset – eikä ole liian pitkä suhteessa alkuperäiseen juttuun eikä it-sessään loukkaava. Jos vastine ei täytä jompaakumpaa viimeksi mai-nittua ehtoa, hyvän journalistisen tavan mukaan toimitus neuvotte-lee sen lyhentämisestä tai siivoamisesta, kunnes se todetaan julkai-sukelpoiseksi. Ellei lehti vieläkään suostu julkaisemaan vastinetta,vastapuoli voi haastaa päätoimittajan oikeuteen, ja siellä hän voi saadasakot.

Eivätkö Suomen päätoimittajat sitten inhoa vastinepykälää, jokapoikkeuksena muuten pyhästä pääsäännöstä riistää heiltä vallan päät-tää, mitä julkaista ja mitä ei? Eivät inhoa – lähinnä siksi, että vasti-neoikeutta käytetään varsin harvoin. Juridista aihetta siihen olisi ai-nakin poliittisen journalismin ja keskustelun osalta useinkin, mutta

94

kuin sanattomasta sopimuksesta poliitikot eivät juuri lähettele vas-tineita.

Eikö vastinepykälä ole kuollut kirjain, koska lehti halutessaankuitenkin ottaa viimeisen sanan? Ei ole. Vaikka laki ei kiellä lehteäkommentoimasta vastinetta välittömästi, lehdistöjuristien tulkinta onselvä: välitön kommentoiminen olisi hyvän journalistisen tavan vas-taista, eikä sitä yleensä harrastetakaan. Toisaalta suostuminen julkai-semaan vastine kommentoimattomana ei tarkoita, että lehti nyt onlain voimalla muuttanut kantaansa. Jos vastineen aiheena (tekaistuesimerkki) pahan työttömyyskunnan paikallislehdessä on vaikkapaollut kirjoitus, jossa syytetään kunnan virkamiesjohtoa velttoudestaja väitetään, että se ei ole pannut tikkua ristiin työttömyyden paran-tamiseksi, lehti voi myöhemmin uudistaa syytöksensä uudessa jutussa.Tässä mielessä lehti pystyy kuin pystyykin ottamaan viimeisen sa-nan – jos haluaa.

Kolmesta kategoriasta viimeinen, vapaamuotoinen puheenvuoro, eiole juridinen käsite. Vapaamuotoisia puheenvuoroja kunnallismies-ten ja -naisten kannattaa tietysti lähetellä lehdille aina kun on asiaa,mutta erityisesti silloin, kun juridista vastineoikeutta ei ole synty-nyt, mutta asia muuten on polttava. Jos maakuntalehti kirjoittaa, ettäSuomen kunnat ovat laman aikanakin tuhlanneet hirvittäviä sum-mia kalliisiin urheilupaikkoihin ja ylellisiin kulttuuritiloihin, joitakäyttävät vain harvat, ja ottaneet rahat kaikkein köyhimmiltä toi-meentulotukea supistamalla, väitteet ovat niin yleisiä ja yksilöimät-tömiä, että vastineoikeutta ei synny kenellekään. Keskustelemisenaihe sen sijaan syntyy – myös julkisen debatin.

Vastineita ei kukaan lue, on minulle joskus väitetty ilman mitäännäyttöä. Vastineita todennäköisesti luetaan paljonkin, olen vastan-nut pystymättä itsekään todistamaan kantaani oikeaksi. Perustelensitä kuitenkin sillä, että vastine palauttaa mieleen alkuperäisen jutunpääkohdat ja synnyttää ristiriitatilanteen, joka ainakin periaatteessaon kiintoisa MTV 3:n nyttemmin lopetetun Mediapeli-sarjan tapaansen pinnallisuudesta huolimatta. Lehtien kieltäytymiset asiallisenvastineen julkaisemisesta lienevät harvinaisia mm. juuri siksi, että

95

vastineet usein ovat journalistisesti toimivaa luettavaa aineistoa. Vas-tineita ei kannata halveksia.

Lainmuutoksia tulossa?

Joukkotiedotusta koskeva, myös kuntien kannalta relevantti lainsää-däntö on Suomessa monilta osin päässyt vanhenemaan. Koska tek-niikka kehittyy juridiikkaa nopeammin, on myös säätelemättömiäalueita kuten tietoverkot, mutta niihin en tässä yhteydessä puutu.

Melko varmasti hallitus tuo eduskuntaan jo syksyllä 1997 halli-tuksen esityksen laiksi viranomaisten toiminnan julkisuudesta. Silläon tarkoitus korvata nykyinen julkisuuslainsäädäntö. Paperilla ole-via ”normaaleja” asiakirjoja koskevat normit pysyisivät esityksen mu-kaan ennallaan, mutta muutos koskisi viranomaisen asiakirjoja, jois-ta tehdään uusi käypä lakitermi.

Viranomaisen asiakirjassa informaatio voi olla paitsi paperillamyös esimerkiksi digitaalisina merkkeinä cd-levyllä. Lakiluonnok-sessa muu kuin perinteinen asiakirja määritellään hiukan koukeroi-sesti ”käyttönsä vuoksi yhteen kuuluviksi tarkoitetuista merkeistämuodostuvaksi viestiksi”, joka koskee tiettyä asiaa. Luonnoksessa onluovuttu nykyisen lain tuntemasta teknisen tallenteen käsitteestä. Sevoikin johtaa väärään käsitykseen, että esimerkiksi atk-levyke esineenäolisi asiakirja. Tosiasiassa se on vain alusta, johon asiakirja eli viestivoidaan tallentaa. Tallennusalusta voi olla mikä tahansa.

Käytännössä muutos todennäköisesti merkitsisi erilaisten selvi-tysten ja muun asioiden valmistelua varten tehdyn aineiston muut-tumista julkisiksi asiakirjoiksi, ehkä kuitenkin erilaisia lippusia ja lap-pusia lukuun ottamatta, vaikka itse asia olisi vielä kesken. Kai kun-nat tämän muutoksen kestävät? Miksi eivät kestäisi? Vai onko vai-kea sopeutua siihen, että itse asioista on alettava kertoa aktiivisem-min?

Kuntien liikelaitokset ja yhtiöt velvoitetaan lakiluonnoksessa eräi-den perustietojensa osalta noudattamaan väljempää julkisuusperiaa-

96

tetta kuin nykyinen, mutta liikesalaisuuden luontoisen informaationsane saavat pitää lain voimalla salassa tiukemmin kuin nyt. Luonnok-sessa on siis jokaiselle jotakin.

Huomionarvoinen kuntienkin kannalta on myös talvella 1997 jul-kaistu sananvapaustoimikunnan mietintö. Ideana on korvata ikivanhapainovapauslaki sananvapauslailla, jota koskeva esitys saatetaan se-kin antaa eduskunnalle jo syksyllä 1997.

Toimittajia ja heidän ammattiliittoaan hiertää esityksessä ehkäeniten se ehdotus, että todistajaksi joutuneen journalistin lähdesuo-ja voitaisiin murtaa, jos kyseessä on törkeä rikos, josta säädetty an-karin rangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta. Tällaiset ta-paukset lienevät harvinaisia – menee pykälä läpi tai ei – ja jos niitäilmeneekin, ne tuskin ensimmäiseksi koskevat kunnalliselämän kou-keroita.

Journalistit eivät ole innostuneita siitäkään, että lehti velvoitet-taisiin julkaisemaan päätös kunnian ja yksityiselämän loukkaamistakoskevasta tuomiosta, jonka se eli siis samainen julkaisu on saanut.Loukatun kannalta tämä olisi parannus, myös silloin kun loukkausliittyy virkaan tai luottamushenkilörooliin eikä yksityiselämään. Esi-tyksen mukaan uusi laki tuntisi paitsi vastineen myös oikaisun juri-disena käsitteenä ja julkaisemisvelvollisuus koskisi jälkimmäisiäkin.Periaatteessa se mielestäni olisi parannus, vaikka asiallisten oikaisu-jen läpi saaminen ei tähänkään asti ole ollut vaikeaa.

Radio- ja tv-toimittajia ei ole innostanut ehdotus vastineoikeu-den ulottamisesta heidän välineisiinsä, etenkin kun heidät myös vel-voitettaisiin antamaan teknistä apua vääryyttä kärsineelle. En otaasiaan muuta kantaa kuin sen, että ainakaan tähänastinen käytäntöei vääryyttä kärsineen kannalta ole ollut tyydyttävä.

97

J ulkisen Sanan Neuvosto ( JSN) on toiminut 29 vuoden ajan ja teh-nyt 2 000–3 000 ratkaisua. Olen ne kaikki alan ammattilehdistä

lukenut, koskaan tai juuri koskaan hiiltymättä. On selvää, että kan-telija voi olla miten oikeassa tai miten väärässä tahansa – asteikkoon leveä – tai tapaus voi olla epäselvä tai muuten tavallista tulkin-nanvaraisempi, jolloin luonteva päätös on kompromissi: riita halki.

Olen JSN:n lainoppineelta sihteeriltä Leena Mickwitziltä saanutne 21 päätöstä, jotka JSN on, yleensä mutta ei aina kantelun pohjal-ta, antanut tiedottamisen vapauden rajoittamisesta. Niillä voidaan kat-soa olevan periaatepäätöksen luonne. Sattuma tai ei, peräti 15 noistakannanotoista liittyy kunnalliselämään. Siitä ei pidä päätellä, että tie-dottamisen vapauden rajoittamisyritykset olisivat kuntapuolella ylei-sempiä tai vakavampia kuin muualla. Lähempänä varmaan on se tul-kinta, että kansalaiset odottavat ja vaativatkin julkisilta viranomai-silta suurempaa avoimuutta kuin esimerkiksi yksityisiltä liikeyrityk-siltä ja siksi kantelevat herkemmin edellisistä.

Jo klassinen lajissaan on 25 vuotta sitten annettu päätös. Keski-suuren kaupungin kaupunginhallitus oli antanut maakuntalehdellehuomautuksen uutisotsikosta, jossa oli kolme elementtiä ja yksi niistäkaupunkia loukkaava. JSN:n mukaan taas uutinen – ilmeisesti ot-sikkoa myöten, vaikka sitä ei päätöksessä mainita – oli hyvän lehti-miestavan mukainen. Koska kaupunginhallitus oli asiasta eri mieltä,

Turha kiirehtiä heti kantelemaan

98

se olisi voinut käyttää normaalia oikaisumenettelyä, mutta sitä se eitehnyt.

Oikeastaan muut kyseessä olevat päätökset ovat klassisen kan-nanoton uudempia muunnelmia. Vuonna 1975 pienehkön paikka-kunnan kaupunginhallitus oli pannut radiotoimittajan eräänlaiseenboikottiin tämän ohjelmien vuoksi, ts. päättänyt olla toimittamattahänelle kaupunginhallituksen esityslistoja ja olla kutsumatta häntälehdistötilaisuuksiin. JSN:n päätöksen viimeinen kappale alkoi näin:”Vaikka viranomaisilla onkin oikeus esittää mielipiteensä tiedotus-välineissä julkaistuista asioista ja saattaa ne niiden tietoon, tämäntulisi tapahtua käyttämällä oikaisua tai vastinetta. Julkisen SananNeuvosto pitää paheksuttavana sellaista menettelyä, jolla pyritäänpainostustoimenpitein vaikuttamaan toimituksellisen aineiston sisäl-töön.”

Kaksi viimeistä suunnilleen samansisältöistä päätöstä on vuodel-ta 1995, joten ei voitane sanoa, että asia olisi jo kaikille selvä. Taiehkä se on selvä periaatteessa, mutta konkreettisessa tilanteessa ei-vät kunnille – tai muillekaan kantelijoille – suositellut keinot tunnuriittäviltä. Tiedotusvälineelle langetettu edes symbolinen rangaistusmaistuisi makeammalle kuin oman oikaisun tai vastineen näkemi-nen lehdessä.

Joihinkin päätöksiin sisältyy kiintoisia vivahteita. Vuonna 1980suurehkon kunnan kunnanhallitus oli käsitellyt päätöstensä julkai-semista paikallislehdessä. Pöytäkirjan mukaan ”lehti on mm. ilmoit-tamatta tai neuvottelematta kunnan kanssa julkaissut useita sellaisiaasioita, jotka saattavat vaikuttaa satojen tuhansien markkojen arvos-ta kunnan menotalouteen ja tulevat huomattavasti vaikeuttamaankunnan asemaa neuvotteluosapuolena. Päätöksessään kunnanhalli-tus totesi yksimielisesti, että lehden menettely ei ole ollut asiallistaeikä kokonaisuuden kannalta tarpeellista, vaan on ollut vastoin hy-vää lehtimiestapaa.” Se että kunnanhallituksen pöytäkirjat ovat pää-osaltaan julkisia, ei päätöksen mukaan missään tapauksessa tarkoitasitä, että niissä esiintyvät päätökset tai käsittelyt olisivat sellaisenaankaikki julkaisukelpoisia. JSN:n kanta oli toinen, nimittäin tämä:

99

” – – kunnanhallituksen pöytäkirjat ovat julkisia asiakirjoja sen jäl-keen kun ne on tarkistettu. Lehdistön tehtäviin kuuluu kertoa kun-talaisia koskevista tärkeistä asioista. Julkaistessaan tietoja, joilla onollut kuntalaisille yleistä merkitystä, NN-lehti on toiminut hyvän leh-timiestavan mukaisesti.”

Ohi päätöksen on tarpeen muistuttaa, että 17 vuotta sitten kun-nallishallitusten ns. B-listat olivat yleisempiä kuin nyt, ts. harrastet-tiin esityslistojen jakamista tiedotusvälineille lähetettävään osaan jaarkaluontoisempia asioita koskevaan osaan. Pöytäkirjat ovat molem-pien listojen osalta kuitenkin aina olleet juridisessa mielessä ja käy-tännössäkin julkisia. Asiat, joissa kunnalla oli legitiimi salassapito-intressi, hoidettiin poikkeusmenettelyllä, mutta toki laillisesti. Ku-kaan ei liene vaatinutkaan, että kunta olisi esimerkiksi vireillä ole-vista kaupoista antanut etukäteen julki tietoja ja pohdiskeluja, jotkaolisivat tehneet kunnan aseettomaksi hintaneuvotteluissa.

Noiden kolmen ikääntyneen kantelun ja niiden kunnalle kielteis-ten loppupäätösten esiin kaivamisella on merkityksensä, nimittäinlähihistoriallinen. Kunnat ovat eittämättä vuosien mittaan oppineetparemmin ymmärtämään journalismin pelisääntöjä eli meidän yh-teiskuntamme sananvapauskäytäntöä, vaikka sen kaikki ilmenemis-muodot eivät voi tyydyttää kuntia niin kuin eivät välttämättä muita-kaan intresenttejä.

Myös eduskunnan oikeusasiamies viranomaistoiminnan laillisuus-valvojana on viime vuosina ottanut muutaman kerran kantaa viran-omaisten, myös kunnallisten, tiedottamiseen. Hän on korostanut toi-saalta viranomaistiedotuksen asiallisuusvaatimusta ja toisaalta virka-miehen sananvapautta.

Ensin on neuvoteltava toimituksen kanssa

Mickwitziltä saamaani nippuun kuuluu myös kolme JSN:n antamaaja perustelemaa päätöstä kanteluista, joiden aiheena on ollut kun-nan virkamiehen arvosteleminen. Niistä ehkä erityisen huomion ar-

100

voinen on suuren kaupungin viestintäpäällikön tekemä. Paikallisleh-dessä oli referoitu kaupungin tilintarkastajien raporttia, jossa vies-tintäpäällikköä oli arvosteltu kyseenalaisesta kirjanpitokäytännöstäjohtamassaan osastossa sekä ylimääräisen laskun aiheuttamisesta ve-ronmaksajille. Viestintäpäällikkö katsoi, että häntä olisi asianomai-sena pitänyt kuulla jutussa ja että toimittajan olisi tullut tarkistaaolennaiset tiedot. Hyvän journalistisen tavan vastaisena hän piti myösitsestään käytettyä osin vihjailevaa, osin herjaavaa kieltä.

JSN oli toisella kannalla. Se myönsi hyvän journalistisen tavanedellyttävän, että voimakkaan arvostelun kohteeksi joutuvaa kuul-laan mahdollisuuksien mukaan jo samassa yhteydessä. ”Arvostelunkohteeksi joutunutta ei kuitenkaan tarvitse erikseen kuulla silloin,kun tiedotusvälineessä selostetaan viranomaispäätöksiä, loppuraport-teja tms.” Toisaalta asiavirheet on aina oikeus korjata ja uutisointivoi tuoda myös vastineoikeuden. ”Samalla on todettava, että tiedo-tusvälineiden kielenkäyttö poikkeaa juridisesta kielestä, ja monestikyse on enemmänkin ilmaisu- ja painotuseroista kuin varsinaisistaasiavirheistä.” Voidaan siis sanoa viestintäpäällikön hävinneen jut-tunsa.

JSN:n päätöksistä voidaan kaivaa esiin suuria linjoja, joista yksion ylivoimaisesti muita tärkeämpi ja sitä paitsi sopusoinnussa edelläesittelemäni oikaisujärjestyksen kanssa. JSN ei halua olla ensimmäi-nen taho, johon journalistiseen juttuun tyytymätön vetoaa, vaan se edel-lyttää, että asianomainen ensin neuvottelee toimituksen kanssa ja yrit-tää käyttää hyväksi oikaisua, vastinetta tai vapaamuotoista puheenvuo-roa. Ellei hän tee niin, vaan kantelee suoraan JSN:lle, on todennä-köistä, että hän häviää juttunsa. Varmaa se ei tietenkään ole. Asia onselvästi toinen, jos hän on neuvotellut toimituksen kanssa ja yrittä-nyt jotakin edellä mainituista korjauksista, mutta toimitus on kiel-täytynyt sitä julkaisemasta.

Entä kannattaako JSN:oon enää kannella, jos on jo saanut hyvi-tyksen välineen julkaiseman korjauksen muodossa? Törkeissä tapauk-sissa, mutta vain niissä, JSN on antanut välineelle huomautuksen elikantelijalle tavallaan uuden hyvityksen korjauksesta huolimatta.

101

Julkisen Sanan Neuvostoa ei tietenkään pidä nostaa jalustalle,kaikkein vähiten aikana, jolloin ylimpiä tuomioistuimiakin arvostel-laan rajusti. Itse olen useimmiten samaa mieltä JSN:n päätösten kans-sa, mutta joskus pidän niitä liian sallivina. Edellä selostamani vas-taus kaupungin viestintäpäällikölle tyydyttää minua perussisällöltään,mutta oli mielestäni liian ylimalkainen ja hieman yliolkainenkin.

Lukijaneuvostotko JSN:n tilalle?

Totta kai JSN:a myös kritisoidaan. Tasavallan presidentti MarttiAhtisaari piti sitä pari vuotta sitten liian tehottomana ja ehdotti senrinnalle toisentyyppistä instituutiota, eräänlaisia lukijaneuvostojakommentoimaan nimenomaan kukin oman maakuntalehtensä sisäl-töä. Ala itse torjui ehdotuksen lähes yksimielisesti, ja tein samoin,kun eräs lehti tiedusteli kantaani. Perusteeni oli lähinnä se, että ky-seinen neuvosto hyvin todennäköisesti koostuisi maakunnallisestavaltaeliitistä, jolla muutenkin on paljon vaikutusvaltaa, myös ”me-diassa” ja ”median” sisällössä.

Asia muuttuisi toiseksi, jos olisi realistinen tapa koota ”tavallis-ten kansalaisten JSN”. Silloin saattaisivat joutua vastakkain JSN, jotamuutamasta käsin poimitusta yleisön edustajasta huolimatta hallit-see ala itse kustantajineen, Yleisradioineen, päätoimittajineen ja toi-mittajineen – tämä kai on tunnettua – sekä tuo tavallisten kansalais-ten muodostama elin. Minusta ei ole edes todennäköistä, että näke-mykset hyvästä journalistisesta tavasta olisivat kovin yhdenmukaisiakoko väestössä. En kuitenkaan tiedä konkreettista tapaa, jolla tuo”kansan JSN” saataisiin aikaan, eikä sellaista tiettävästi ole toimin-nassa missään maassa.

Jotkut tuntuvat pitävän JSN:n arvovaltaa riittämättömänä. Se saat-taa liittyä siihen, että neuvoston ainoa sanktio – huomautus, jokaasianomaisen välineen on julkaistava lyhentämättömänä ja kommen-toimattomana – voidaan katsoa riittämättömäksi. Sanktiota tietystivoitaisiinkin tehostaa rahallisella korvauksella, jonka väline maksai-

102

si vääryyttä kärsineelle, tai eräänlaisella sakolla, joka käytettäisiin vaik-kapa toimittajien täydennyskoulutukseen. Ongelmana olisi se, ettäSuomessa ilmestyy muutama sata sanoma- ja paikallislehteä ja muu-tama tuhat aikakauslehteä ja tähän päälle tulevat radio- ja tv-yhtiöt,ja näiden tiedotusvälineiden taloudellinen tila vaihtelee tavattomanpaljon. Rahallisen korvauksen mitoittamiseksi JSN:n tulisi kai tut-kia huomautuksen saaneen välineen maksukyky, mihin välineet tus-kin suostuisivat.

Joka tapauksessa kunnallismiesten ja -naisten ammattitaitoon,kunnallisista tiedottajista puhumattakaan, kuuluu hyvän journalisti-sen tavan perusperiaatteiden tunteminen. Mitä mieltä JSN:sta ol-laankin, toista tuon tavan tulkitsijaa ei ole – ei näköpiirissäkään.

103

O ma ammattikuntani eli tiedotustutkijat ovat eri maissa jo pit-kään yrittäneet edes ääriviivanomaisesti luonnostella uudenlai-

sia journalistisia suuntauksia, jotka eivät kärsisi ainakaan pahimmallatavalla nykyjournalismin valtavirtauksen rasitteista. Niitä ovat ennenmuuta elitismi ja hierarkkisuus: journalismi on paljolti vallankäyttä-jien puhetta alaspäin. Niillä ”tavallisilla kansalaisilla”, jotka edelli-sessä luvussa marssitin näyttämölle, ei ole samoja mahdollisuuksiasaada ääntään kuuluville kuin päättäjillä.

Itsekin olen mainittuun uudistustyöhön osallistunut – vähemmänloistavalla menestyksellä. Ylimalkaan hyllyt ovat täyttyneet kirjois-ta, joissa on pohdittu journalismin ja demokratian suhdetta ja senuudistamisen mahdollisuuksia – yhtenä parhaista britti John Kea-nen opus Media and Democracy (1991) – mutta mikään niistä ei oleyltänyt kovin konkreettiseen toteuttamiskelpoiseen toimintaohjel-maan.

Lukijan sopii tässä kohden miettiä, pätevätkö mainitsemani on-gelmat, elitismi ja hierarkkisuus, myös kunnallisjournalismiin ja kun-nalliseen tiedottamiseenkin. Miten ne voisivat olla poikkeus sään-nöstä?

Olisiko kansalaisjournalismistalääkkeeksi?

104

Journalismi osana yhteisöä

Kiintoisin tällä vuosikymmenellä syntynyt uudistussuuntaus on mie-lestäni kansalaisjournalismi (alkukielellä public journalism, myös sa-naparia civic journalism näkee käytettävän samassa merkityksessä),jonka juuret ovat Yhdysvalloissa. Työpaikallani Tampereen yliopis-ton tiedotusopin laitoksella on herännyt kiinnostusta tätä ilmiötäkohtaan, ja nuoret työtoverini Risto Kunelius ja Heikki Heikkilä ovatkäyneet tutustumassa siihen USA:n itärannikolla – osin omalla kus-tannuksellaan, mikä kertoo jotakin yliopistojen taloudellisesta tilas-ta. He ovat myös julkaisseet siitä raportin, Public journalism, Journa-lismi julkisen harkinnan areenana (1996).

Suuntaus on yritys olla vastavoima journalismin perinteiselle asen-teelle, joka on yhteiskunnan tarkkaileminen tietyssä mielessä sen ul-kopuolelta, osallistumatta sen elämään muulla tavoin kuin tarkkai-lemalla. Toimittaja ja koko hänen välineensä voivat olla kritiikittö-miä tai kriittisiä tai jotakin siltä väliltä, mutta se ei perusasennettamuuta.

Sen sijaan että pysyttelisi ulkopuolisena, journalismin tulee myöntääolevansa osa niitä yhteisöjä, joista se kertoo. Siksi sen tulee tarjota kan-salaisille nykyistä enemmän mahdollisuuksia osallistua julkiseen kes-kusteluun ja luoda yleisöönsä uskoa siihen, että ihmiset voivat osal-listua ja vaikuttaa julkiseen elämään ja heitä itseään koskevaan pää-töksentekoon. Tämä saattaa tuoda filosofisesti valistuneen lukijanmieleen Jürgen Habermasin ideat herruudettomasta viestinnästä, jaonhan kansalaisjournalismissa todella valistuksen uutta tulemista –kuitenkin uudenlaisessa muodossa.

Nyt lainaan Kuneliusta ja Heikkilää:”Se ketkä pääsevät esille journalismissa, on viestinnän tasa-arvon

– ja yhteiskunnallisen keskustelun demokraattisuuden – kannalta yksikaikkein perustavimmista kysymyksistä. Tätä ongelmaa kuvataanusein käyttämällä käsitettä access, joka kääntyy kehnosti suomen kie-lelle. Kun asiaa pohditaan kansalaisten näkökulmasta, asiaa voi kui-tenkin lähestyä yksinkertaisesti puhumalla julkisuuteen pääsystä.

105

Kysymys on siis siitä, millä tavalla erilaiset kansalaiset ja heidän edus-tamansa mielipiteet ja näkemykset ylittävät journalismin ’kynnyk-sen’, läpäisevät ammattitaitoisen journalistisen harkinnan muodos-taman seulan. Sikäli kuin ajatellaan, että julkisen keskustelun hal-linta on myös poliittisen päätöksenteon hallintaa, tasa-arvoinen pääsyjulkisuuteen on yksi demokraattisen journalismin perusehtoja.”

Kysymys ei siis ole pienistä asioista, kaikkea muuta. Sellaista yh-teiskuntajärjestelmää ei vielä ole nähty, jossa kaikkien kansalaistenpääsy ajatuksineen julkisuuteen olisi edes osapuilleen yhtä turvattu.Tämä pätee kunnallisiinkin yhteisöihin.

Pelkistetysti sanottuna kansalaisjournalismi pyrkii kuromaanumpeen kolmea keskusteluyhteyttä, joiden se näkee katkeilleen tai ra-pautuneen. Konkreettisin näistä demokratian kuiluista on politiikanja kansalaisten kasvava etäisyys ja vieraantuneisuus toisistaan, yhtätuttu Suomesta kuin USA:sta. Tähän keskustelun puutteeseen aloit-televa Atlantin-takainen kansalaisjournalismi on pyrkinyt tarttumaanerityisesti vaalikampanjoiden yhteydessä yrittämällä saada kansalais-ten intressit ja mielipiteet esiin ja pakottamalla poliittiset toimijatkohtaamaan näiden esittämät kysymykset ja haasteet.

Etenkin USA:ssa kansalaisjournalismin huolenaiheena ovat myöskansalaisia toisistaan erottavat tekijät: rodut, uskonnot, kulttuuri jne.Meillä on vastaavasti aihetta yrittää vastustaa sitä yhteiskunnan pirs-toutumista, jota syrjäytyneiden kansalaisten suuri määrä merkitsee.Kolmas rapautunut yhteys on journalismin ja sen yleisön välisen kes-kustelukontaktin katkeaminen. Sitä on pahentanut mm. edellä mai-nittu toimittajien professionaalistuminen, vaikkakaan ei täysimääräi-sesti; ammattikuntahan on sen myötä myös muuttunut yhdeksi osaksieliittiä, ja eliittihän keskustelee omassa piirissään.

Ratkaisukeskeistä journalismia

Siitä, miten kansalaisjournalismia Atlantin takana on pyritty teke-mään, seuraavassa vain yksi esimerkki. Charlotte-nimisessä pieneh-

106

kössä kaupungissa projektin käynnisti kaupunginvaltuuston päätössulkea asukkaiden valitusten vuoksi erityisesti mustien nuorten suo-sima yleinen puisto sunnuntaisin. Päätöksen pelättiin lisäävän mus-tien ja valkoisten välistä jännitettä. Charlotte Observer -lehti vasta-si tilanteeseen nopeasti kokoamalla yhteen molemmat osapuolet kes-kustelemaan ongelmista. Samalla se tarjosi kansalaisille mahdollisuu-den kertoa mielipiteensä lehden palstoilla sillä rajoituksella, että kir-joittajien tuli tarjota ratkaisuja eikä vahvistaa konflikteja. Ratkaisu-keskeisen journalismin käynnistämän julkisen keskustelun seurauk-sena kaupungin johto päätti ottaa Freedom Park -puiston sulkemi-sen uudelleen käsittelyyn. Se perusti työryhmän selvittämään mah-dollisuuksia luoda uusia vapaa-ajanviettomuotoja.

Uudet journalismikokeilut tulevat Suomeenkin

Kansalaisjournalismilla ei vielä jo idean uutuudenkaan vuoksi voi ollatilillään suuria saavutuksia, joten ei ole mitään syytä nostaa sitä ja-lustalle. On tarpeen mainita myös, että Yhdysvaltainkin journalisti-yhteisössä koko ajatus on kiistelty eivätkä sitä suinkaan vastusta vainkonservatiivisimmat toimittajat, päätoimittajat ja koko lehdet, vaanosittain myös liberaalit. Vastustajien pääargumentti on nimenomaanse, että journalismin tulee säilyttää myös suhteessaan paikallisiin on-gelmiin juuri se ulkopuolisen rooli, jonka kansalaisjournalismi yrit-tää saattaa historiaan.

Omalla työpaikallani, tarkemmin sanoen siihen perustetulla jour-nalismin tutkimuksen ja kehitystyön yksiköllä, on meneillään kan-salaisjournalismista vaikutteita ottanut hanke Aamulehden kanssa.Sen kohteena on Hervanta, kiistelty ja myös ongelmalliseksi koettutamperelaislähiö, jossa asuu mm. paljon syrjäytyneitä ja jossa sivu-mennen sanoen Aamulehden levikki suhteessa väkilukuun on poik-keuksellisen pieni. Jos projekti onnistuu hyvin, se varmaan poikiiuusia, joissa taas voidaan ottaa huomioon pioneerityön tekijöidenkokemukset.

107

Mikään ei ole varmaa. Sen sijaan on hyvin mahdollista, että jolähivuosina syntyy kokeilunhalua eri puolilla Suomea. Silloin kun-nalliset päättäjät ja toteuttajat, luottamushenkilöt ja virkamiehet,pannaan silmäkkäin niiden henkilöiden kanssa, joiden ongelmistapaikallisella tasolla on kysymys. Kunnallisten tiedottajien rooli kan-salaistapaamisissa tuskin voi olla johtava, mutta on kuitenkin tär-keä: esimerkiksi keskustelussa esiin tulevien faktaväitteiden tarkis-taminen heti tehokkaalla informaatiotekniikalla.

108

K aikesta edellä sanotusta on tarpeen nostaa vielä esiin perusasia.Tärkeintä ihmiselle on hänen normaali, jokapäiväinen arkinen

elämänsä ja kaikki, mikä voi siihen vaikuttaa. Ei kenenkään yksilöneikä yhdenkään perheen arki ole ongelmaton, mutta pulmien sisältöja suuruus vaihtelevat.

Yhteiskuntatieteet, ennen muuta sosiologia ja eräät muut kutentiedotusoppi sen siivellä, löysivät ihmisen arjen uudelleen 1980-lu-vulla. Suomessa suurin ansio tästä kuuluu sosiaalipolitiikan tutkijaJ.␣ P. Roosille. Jopa noin sata vuotta vanhaa sanaparia konkreettinensosiaalitutkimus näkee taas käytettävän. Tämä tutkimussuuntaus edel-lyttää menemistä ihmisten pariin kuuntelemaan herkin korvin hei-dän huoliaan, minkä jälkeen niiden tulkinnassa tarvitaan myös teo-reettisia ideoita. Esimerkiksi nauhoitetun puheen julkaiseminen sel-laisenaan ei vielä ole tutkimusta – journalismia se jossakin tapauk-sessa voi olla – eikä tämä uusi käänne siis merkitse teorian halveksi-mista.

Tässä kirjassa en itse ole mennyt kuntalaisten pariin, vaan inven-toinut tähänastista tietoa ja kommentoinut sitä. Olen tehnyt näinsiinä toivossa, että se osaltaan edistäisi uudenlaisen tutkimuksen vi-riämistä. Paula Hirstiö-Snellmanin pohjatyö kelpaa yhä lähtökoh-daksi. Meille tutkijoille tai ainakin eräille meistä on aikoinaan olluttuskallista myöntää, että tieto ei kansalaisille ole itseisarvo vaan vä-

Paluu ihmisten arkeen

109

line. Lieneekö se tehnyt kipeää myös kunnallismiehille ja -naisillesekä luottamushenkilöille?

Muuan tätä tekstiä kirjoitusvaiheessa kommentoinut kokenutkunnallistoimittaja kirjoitti mm. näin (olen poistanut paikannimet):”Kaavakokouksiin asukkaat tulevat, kun kyse on meidän tontin mar-japensaista tai meidän talon ikkunan alle tuotavasta tiestä tai uudenasuntoalueen alle jäävistä lenkkipoluista. Enkä oikeastaan ihmettelesitä asiaa: minä saan leipäni kirjoittamalla sellaisista asioista ja huo-maan tuon tuosta, että täällä toimituksessa olen ainoa, joka on seu-rannut kaupungin kaavoitusasian vaiheita. Enkä minäkään juuri luenaapurikuntien kaavajuttuja, kun ne eivät kuulu minun rooteliini.Esimerkiksi kunnan talous ei tunnu ihmisiä kiinnostavan. (Siis teo-riatasolla. Sitten kiinnostaa, jos kyse on kouriintuntuvasta palvelui-den leikkaamisesta.)”

Mitalin molemmat puolet

Jos siis kunnallinen tiedottaminen on kaikkea muuta kuin itsetar-koitus, sitä ei ole edes koko kunnallinen itsehallinto. Mikä voitaisiinkatsoa koko itsehallinnon perimmäiseksi tavoitteeksi?

Filosofit puhuvat mielellään hyvästä elämästä jopa ylimpänä ar-vona, jonka ihminen ainakin periaatteessa voi saavuttaa. Se sopii myösyhteiskuntatieteilijälle ja sopinee kunnallisväellekin. Vai mikä olisiparempi ylin arvo?

Asian voi varmaan nähdä niinkin väljästi, että kaikki, mitä kuntatekee, on pohjimmiltaan tarkoitettu kuntalaisten hyvän elämän edis-tämiseksi. Kokemuksellisesti asia ei ole näin; tuskin kukaan pystyynäkemään elimellisen yhteyden kunnan kaikkien toimintojen ja tuonylimmän arvon välillä. Itse en siihen pysty, vaikka en ole millään eri-tyisellä tavalla tyytymätön Oulun kaupungin kunnalliselämään.

Sen sijaan tuo elimellinen yhteys syntyy tilannekohtaisesti. Juurisiteeraamani kunnallistoimittaja otti esimerkiksi kaavoituksen, jokakiinnostaa ihmisiä nimenomaan silloin, kun he pelkäävät sen uhkaa-

110

van turvallisuuttaan, sitä että tuttu asuinalue, johon he ovat kiinty-neet, muuttuu huonommaksi.

Ovatko kuntalaiset siis konservatiivisia? Tässä mielessä kyllä.Konservatiivisuus ei suinkaan ole puoluepoliittinen käsite. Viereisissäomakotitaloissa asuvat kokoomuslainen ja vasemmistoliittolainen rea-goivat todennäköisesti aika lailla samoin, jos he kokevat turvallisuu-tensa jotenkin uhatuksi vaikkapa sellaisten tiesuunnitelmien takia,jotka lisäisivät alueen meluisuutta. En kirjoita ”vaikkapa vain”, kos-ka monille ihmisille nuo suunnitelmat eivät ole ”vain”.

Mitä kunnallinen tiedottaminen sitten voisi saada aikaan suhtees-sa turvallisuuden tarpeeseen? Se voi kertoa avoimesti suunnitelmis-ta, tietenkin lietsomatta ylimitoitettuja pelkoja mutta myös levittä-mättä katteetonta optimismia. Tärkeää on tehdä selväksi mahdolli-suudet vaikuttaa suunnitelmiin. Joku tuntee vanhastaan nuo keinot,useimmat eivät varmaan tunne.

Vielä sananen konservatiivisuudesta. On typerää halveksia saa-vutetun edun käsitettä; kuka haluaisi itse tinkiä eduistaan? Palvelu-jen leikkaaminen on varmasti vaikeampaa kuin uusien palvelujen tar-joamisen lykkääminen tai niistä luopuminen. Kunnallisen tiedotta-misen haasteita on, että se ei tietenkään voi asettua tehtyjä päätök-siä vastaan, mutta sen ei tule myöskään alistua kaiken päätetyn tah-dottomaksi legitimoijaksi. En tiedä, miten tämä ristiriita olisi käy-tännössä ratkaistavissa.

Kirjoitustyöni kestäessä on tihkunut yhä uutta tietoa siitä, mitenvahvan taloudellisen nousukauden keskellä syrjäytyneiden määrämaassamme vain kasvaa. Tästä surullisesta kehityksestä on mieles-täni puhuttu aivan liian vähän. Mitä kunnallinen tiedottaminen voisiasialle? Ainakin se voisi olla sitä piilottelematta.

Nyt sitten mitalin toinen puoli: ihmiset eivät tietenkään ole vainkonservatiivisia, vaan myös muutoshakuisia, yhdessä asiassa yhtä, toi-sessa asiassa toista. Olen korostanut edellistä puolta vain siksi, ettäkatson nyt elettävän niin sanottua dynaamista aikaa. Lama on useatkerrat ja monella suulla julistettu päättyneeksi. Kunnallishallinnontehtävänä on yrittää jotenkin tasapainoisesti tyydyttää kuntalaisten

111

konservatiivisuutta yhtäältä ja muutoshakuisuutta toisaalta, muttaainakin julkisuudessa on jälkimmäinen enemmän esillä.

Surullisen monen suomalaisen ongelmista pienin taitaa olla hä-nen oman kuntansa imago.

Kilpailevat skenaariot

Olen edellä viitannut edustuksellisen demokratian kriisiin. Ikävä kylläminulla ei ole siihenkään ratkaisua.

Olen edellä maininnut sen mahdollisuuden, että julkisuuteen jasiis kuntalaisten tietoon saatettaisiin erilaisia vaihtoehtoisia skenaa-rioita kunnan ja sen eri toimintojen kehittämiseksi. Muuan tekstiä-ni kommentoinut kunnanjohtaja reagoi tähän korostamalla, että itsekunnallinen päätöksenteko joka tapauksessa on hyvin pelkistetty: esi-tys joko hyväksytään tai hylätään. Näin tietysti on.

Mutta ennen päätöksentekotilannetta suurissa asioissa on tapah-tunut paljon ja voisi tapahtua vielä enemmänkin. Kunnallinen tie-dottaminen ja paikallinen journalismi – kansalaisjournalismin muo-dossa tai muuten – lähenisivät pitkälle toisiaan, edellinen infor-moimalla vaihtoehdoista, jälkimmäinen kommentoimalla vaihtoeh-toja ja keskustelemalla niistä.

Tämä julkinen prosessi taas asiallisesti yhdentyisi niiden yksityis-ten keskusteluprosessien kanssa, joita suuret hankkeet joka tapauk-sessa synnyttävät. Kuntalaiset eivät enää tyytyisi siihen, että ”ne” jokatapauksessa päättävät, mitä haluavat.

Yhteys antiikin Kreikan demokratiaan ei ole satunnainen, vaanharkittu. Kuitenkin on myös ero: omassa visiossani osallistumisenoikeus olisi yhtäläinen kaikille, naisille ja orjillekin.

113

Polemia-sarjassa ovat ilmestyneet

1 KANSALAISMIELIPIDE JA KUNNATIlmapuntari 1992

2 Erkki MennolaIDEA KUNNASTA (1992)

3 Terho PursiainenKRIISIAJAN ETIIKKA (1993)

4 Työryhmä Kyösti Urponen (pj.), Raija Julkunen, Olli Kangas, Jorma Sipilä,Asko Suikkanen ja Petri Kinnunen (siht.)KASVUSTA VASTUUSEEN – sosiaalipolitiikan tulevaisuus (1993)

5 KANSALAISMIELIPIDE JA KUNNATIlmapuntari 1993

6 Pekka Ojala – Aulis PöyhönenLÄHEISYYSPERIAATE – hallinnon uusjako (1994)

7 KANSALAISMIELIPIDE JA KUNNATIlmapuntari 1994

8 Jorma Hämäläinen – Veikko TeikariHENKILÖSTÖPOLITIIKKA PAKKORATKAISUJEN EDESSÄ (1995)

9 Terho PursiainenNOUSUKAUDEN ETIIKKA (1995)

10 Eero OjanenEIPÄJOKIFiktiivinen reportaasimatka mihin tahansa suomalaiseen kuntaan (1995)

11 Heikki KoskiKANSALAINEN, KUNTA JA KANSALAISYHTEISKUNTA (1995)

12 Seppo NiemeläMUUTOSKIRJARohkaisuksi murroksen maailmaan (1995)

114

13 KANSALAISMIELIPIDE JA KUNNATIlmapuntari 1995

14 Lauri HautamäkiMAASEUTU ELÄÄ (1995)

15 Juha Kuisma – Heikki HaavistoKAUPUNKI JA MAASEUTU– avoliitto vai susipari (1995)

16 Olli PusaELÄKEPOMMIN VARJOSSA (1996)

17 Satu Apo – Jari EhrnroothMILLAISIA OLEMME?Puheenvuoroja suomalaisista mentaliteeteista (1996)

18 Eira KorpinenOPETTAJUUTTA ETSIMÄSSÄ (1996)

19 Erkki PystynenLIITTOKUNTA (1996)

20 Martti SinisalmiTYÖLLISTÄMISTÄ VAI PALVELUA? (1996)

21 KANSALAISMIELIPIDE JA KUNNATIlmapuntari 1996

22 Olli MäenpääKUNTIEN ITSEHALLINTO EU-SUOMESSA (1997)

23 Tuula-Liina VarisKRISTALLIYÖ JOENSUUN KAUPUNGINTALON TORNISSA (1997)

24 Terho PursiainenKUNNALLISTEN KÄYTÄNTÖJEN ETIIKKAYhteisöopin alkeet (1997)

25 Siv Sandberg – Krister StåhlbergKUNTALAISTEN KUNTA JA VALTIO (1997)

115

26 Pertti HemánusKUNNALLINEN TIEDOTTAMINEN JA JASKA JOKUNENTutkittua tietoa ja tutkimattomia tulkintoja (1997)

116

Kunnallisalan kehittämissäätiö rahoittaa kuntia palvelevaatutkimus- ja kehittämistoimintaa. Tavoitteena on näin tu-kea kuntien itsehallintoa ja parantaa niiden toimintamah-dollisuuksia.

Rahoitettavien tutkimusten tuloksien tulee olla sovelletta-vissa käytäntöön. Rahoitettavilta hankkeilta edellytetään en-nakkoluulotonta ja uutta uraa luovaa otetta.

Säätiöllä on kolme julkaisusarjaa:

Polemia-sarja, jossa käsitellään kunnille tärkeitä strategisiakysymyksiä ajattelua herättävällä tavalla.

Tutkimusjulkaisut-sarja, jossa julkaistaan osa säätiön rahoit-tamista tutkimuksista.

Tutkimustiedote, jossa on tietoa säätiön kaikista tutkimuk-sista ja hankkeista.

Pääosa säätiön rahoittamista tutkimuksista julkaistaantekijätahon omissa julkaisusarjoissa.

Vuonna 1990 perustettu itsenäinen säätiö rahoittaa toimin-tansa sijoitustuotoilla.

Osoite Kasarmikatu 23 A 1500130 Helsinki

Puhelin (09) 624 112Telekopio (09) 624 113