KAIHONIEMEN SISARUSSARJASTA SANOIN JA KUVIN

Keijo Kaihoniemi

Aleksanteri Dimitrinpoika Kaihoniemen "Jerla Olekan" ja vaimonsa Olgan "Jerla Olkan" lapsikatraaseen kertyi vuosina 18981919 kuusi poikaa, ikäjärjestyksessä Dimitri, Nikolai, Aleksander, Johannes, Emil (Emilian) ja Eenokki sekä kolme tytärtä, ikäjärjestyksessä Anna, Maria ja Lydia. MV

Niku oli kauppamies

Toiseksi vanhimmasta eli Nikolaista, jota väliin Nikuksi, väliin Mikoksi kutsuttiin, tuli kauppamies. Hän edusti ja myi mm. ompelukoneita, gramofoneja, separaattoreita ja polkupyöriä.

Kerran hän oli onnistunut tienaamaan merkittävän rahasumman. Olga-äiti, jota lapset kunnioittivat hänen monenlaisten taitojensa ja kykyjensä vuoksi, oli kehottanut Nikolaita ostamaan rahoillaan jonkin "isohkon maatilan järven takaa". Järvi oli mahdollisesti Suvanto. Niku oli kuuliaisesti luvannut tehdä äidin neuvon mukaan.

Mutta aatokset olivat muuttuneet matkalla. Oli varmaan nauttinut suunnitelman kunniaksi huumavia juomia, kun päättikin ensin juhlistaa oikein kunnolla tulevaa tapahtumaa. Niinpä Niku vuokrasi muutaman pirssiauton ja palkkasi orkesterin.

Hänen kerrotaan kierrelleen tuollaisen saattueen kanssa pitkin Karjalaa. Seurue kasvoi. Nikussa lienee saanut vallan "näyttämisen halu".

Katselin tätä kirjoittaessani kahta kadulla kävelevää kaunista nuorta tyttöä. Samaan aikaan ajoi ikkunamme kohdalle mopollaan vastakkaisesta suunnasta samanikäinen poika. Tietysti hänen piti tyttöjen kohdalle saapuessaan nostattaa eli keulia mopoa. Lienee Nikunkin toilauksissa ollut kyse jonkinlaisesta menonsa "nostattamisesta". Maatilan osto vaihtui ylevyyden huumaksi.

Lohenvonkale povella

Suvanto ja Taipaleenjoki olivat varsin kalaisia vesiä. Niissä oleili runsaasti myös lohia. Mutta koska valtio oli vuokrannut lohenkalastusoikeuden vain tietyille henkilöille tai tahoille, paikallinen väki ei saanut sitä kalastaa ja, jos lohi sattui saaliiksi, kala tuli päästää takaisin veteen.

Laivalaituri, "laivaryki", kuten sitä kutsuttiin, sijaitsi Kaihoniemen maalla. Aleksanderilla, Alekalla oli tapana onkia tuolta laiturilta. Kerran nuorena poikana hän oli saanut mato-ongellaan särjen. Oli jostain napannut hyvän vihjeen ja pani nyt särjen koukkuun, paremmaksi eläväksi syötiksi.

Eipä aikaakaan, kun kiinni iski lohen vonkale. Nuori kalamies sai kovan vänkäämisen jälkeen sen myös rannalle eikä millään raaskinut luopua mittavasta saaliistaan. Kotonakin saattaisivat epäillä tarinaa lohisaaliista pelkäksi kalajutuksi. Alekka keksi piilottaa kalan vaatteidensa alle ja sai kun saikin saaliin kuljetetuksi salassa äidilleen.

Tuulaalla

Olisikohan edellä kerrottu rohkaissut poikia uusiin lohensaalistusyrityksiin. Joka tapauksessa he kerran imeyttivät poltettuun tiiliskiveen valopetroolia ja panivat tiilin jonkinlaiseen telineeseen veneen keulaan. Tuikkasivat öljyn tuleen ja saivat näin oivan valaisulaitteen tuulastukseen.

Hyvä kalapaikkahan oli tiedossa ja niin pojat suuntasivat toivorikkaina pimeään yöhön. Tuulastus sujui kohtuullisesti, mutta sitten paikalle tuli valon huomanneita kalastuksen valvojia. Lienevät olleen rajavartioita, jotka hoitivat tällaistakin virkaa. Pojille tuli hätä. Mitäs nyt tehdään?

Ei muuta kuin "valo" sammuksiin eli tiiliskivi joen pohjaan. Rannalta kuului ohjeita etsijöille: "Kyllä

ne kalarosvot siellä jossain ovat." Kissa ja hiiri -leikki kesti aikansa. Salakalastajat olivat hoksanneet mennä piiloon rantapusikon, joen ylle kaartuneiden oksistojen alle ja osasivat olla siellä "hiljaa kuin hiiret kirkossa". Pelastuivat näin virkavallan kynsistä.

Olgan toteutunut enneuni

Isoäitini Olga oli nähnyt enneunen, että poikansa selviävät sodasta. Oma isäni pelastui usean kerran hyvällä onnella.

Kerran joku halusi vaihtaa partiovuoron isäni kanssa. Tuo partio ammuttiin vihollisen väijytykseen.

Kerran hän lähti komppanianpäällikön kanssa karkuun suojanaan pitämänsä siirtolohkareen alta. Lohkare romahti saman tien suojapoteroon.

Kerran hän jäi ns. kuolleeseen kulmaan vihollisen kranaatin räjähtäessä lähellä.

Kerran erään sukulaisen asiaton kantelu pelasti isän ja monen muun hengen, kun nämä komennettiin tulilinjalta taaemmaksi. Tämä tapahtui toisten hengen kustannuksella.

Kerran hän kylläkin haavoittui käsivarteen hullussa hyökkäyksessä avoimen pellon yli. Luoti kaivettiin luusta JSP:llä, joukkosidontapaikalla. Luodin poistoa edelsi syvästi inhimillinen episodi. JSP:llä oli myös vangiksi joutunut, kovia tuskia kärsinyt venäläinen sotilas. Alekka ehdotti lääkärille, että eikö tuota venäläistä voitaisi auttaa ennen häntä. Lääkäri totesi siihen, että määräys on hoitaa ensin omat miehet. Alekka kysyi, voisiko hän antaa vuoronsa vangille ja jäädä itse jonossa viimeiseksi. Näin tapahtuikin. Inhimillisyys voitti sodan karskeissa ja ankarissa oloissa.

Huoltokolonnan opastus

Alekka-isä ei puhunut juuri koskaan sotakokemuksistaan. Sotamuistot kohosivat keskustelunaiheiksi vasta veljesten tavatessa toisensa. Pääsin silloin sivustakuulijana osalliseksi niistä.

Talvisodan aikana oli suomalaisten pataljoona joutunut liki saarroksiin Taipaleen taistelualueella jossain Terenttilän lohkolla siten, että vihollinen oli katkaissut kaikki tiedetyt huoltoreitit. Tilanne oli kehittynyt kriittiseksi. Saarroksissa olevien ammukset alkoivat olla lopussa, muonatäydennystä ei oltu saatu aikoihin, eikä haavoittuneita voitu viedä jatkohoitoon.

Joku upseeri oli tullut kysymään Aleksanderilta, tietäisikö tämä paikallistuntemusta omaavana mitään reittiä hädässä olevan pataljoonan avustuskuljetukselle. Alekka ilmoitti, että hän tuntee kyllä erään vanhan talvitien, jota myöten on joskus talvella ajanut hevosella heiniä, mutta tie kulkee upottavien soiden kautta. Epäili, etteivät suot olisi vielä jäätyneet niin paksulti, jotta kannattaisivat hevosia.

Kun muitakaan toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja ei ollut ja hätä oli suuri, johtajat päättivät yrittää pataljoonan avuksi Aleksander Kaihoniemen opastuksella tuota talvitietä myöten.

Päivänvalossa ei kolonnalla olisi ollut onnistumisen toiveitakaan. Reet kuormattiin yökuljetusta varten päivällä valmiiksi. Ammusten, muonan ja muiden tarvikkeiden lisäksi rekiin pantiin myös laudoista rakennettuja telejä sulien ja upottavien paikkojen ylittämiseksi. Yö oli onneksi niin kuutamoinen, että reitti voitiin löytää ilman apuvälineitä. Vihollisen läheisyyden vuoksi lamppuja tai lyhyjä ei tosin olisi voitu käyttääkään.

Aleksanteri etsi kuun valossa edellistalvina tulleita rekien iskemiä ja nirhamia puista ja pensaista. Kulku eteni. Telien avulla päästiin pahimpien paikkojen yli. Vihollinen kaiketi kuuli kolonnan aiheuttamia ääniä, koska ampua paukutteli umpimähkäisen tuntuisesti. Sanottavaa vahinkoa tai häiriötä ammunta ei aiheuttanut.

Huoltokuljetus pääsi päämääräänsä. Haavoittuneet tuotiin linjojen taakse paluukuljetuksena.

Helpottuneet ja tyytyväiset esimiehet tulivat ehdottamaan Aleksanderille jotain "prenikkaa". Tämä piti parempana "korvauksena" pientä lomaa. Kyllä vapaudenmitalitkin sitten aikanaan tulivat niin talvi- kuin jatkosodastakin.

Syvä uni

Joukko-osasto, jossa Alekka palveli, oli joutunut olemaan Taipaleen rintamalla etulinjassa pitkään ilman lepoa, olosuhteiden pakosta. Miehet olivat pahasti väsyneitä. Niinpä he sopivat keskenään, että osa on valveilla ja tarkkailee vihollisen toimia ja osa nukkuu vuorollaan poteroittensa pohjalla. Vaikka "naapuri" moukaroi tykistöllään ylenaikaa, jytinään oli jo niin turruttu, ettei se häirinnyt Alekankaan pitkän valvomisen ja kovan henkisen paineen laukaisemaa unta.

"Uraa-porukka" pisti taas kerran huopatöppösiin vauhtia ja tuli kovalla miesylivoimalla päälle. Suomalaisten piti pakon edessä jättää puolustusasemat ja perääntyä. Mutta omat joukot koottiin kuten aina ennenkin ja tehtiin vastahyökkäys. Nyt pinkoi vuorostaan "huopatossuporukka" omiensa luokse.

Edessä oli tavanomainen tappioitten ja voittojen inventointi. Suomalaiset ryhtyivät tutkimaan kaatuneita ja haavoittuneita, omia ja naapurin miehiä. Kun tulivat noutamaan poterostaan Alekkaa muiden "hiljaisten miesten" joukkoon, "vainaja" heräsi ja ihmetteli, mihin häntä retuutetaan.

Pian selvisi, ettei Alekalla ollut mitään hätää, ei ollut edes haavoittunut. Mies oli nukkunut koko kahakan ajan ympäristön tapahtumista autuaan tietämättömänä. Ilmeisesti myös vihulaiset olivat luulleet häntä vainajaksi.

Kaveri, jonka piti herättää Alekka tilanteen niin vaatiessa, oli hädän hetkellä laiminlyönyt tuon tehtävän.

Jerlan suurperhettä ennen sovintopesänjakoa. Edessä keskellä on Aleksanteri Dimitrinpoika Jeremejev, myöhemmin Kaihoniemi. Edessä oikealla istuu Nikolai Paavonpoika Jeremejevin vaimo Domna Nikolaintytär o.s. Trofimov. "Jerla Puavo" poikien myöhempi sukunimi oli Suvimäki. Aleksanterin takana ja vierellä olevista lapsista ja nuorista suurin osa on Kaihoniemen sisaruskaartia. Waski-suku ja Metsäpirtin Vaskela II -kirjassa sivulla 118 on sama valokuva. Sen kuvateksti on osin virheellinen. MV

"Jerlan Olka", Olga Kaihoniemi ilmeisesti lastensa Aleksanderin ja Annan kanssa. Vuosi on 1908 tai 1909. Kaikki vaskeloiset tiesivät, että runonlaulajana tunnettu Olga oli myös enneunien näkijä ja niiden selittäjä. Kuvan on antanut käyttööni Keijo Kaihoniemi. MV

Nikolai Aleksanterinpoika Kaihoniemi. Kuvan on antanut käyttööni Keijo Kaihoniemi. MV

Maria Aleksanterintytär Kaihoniemi-Hyytiä (vasemmalla), miehensä Apo (Abram) Hyytiä, Olga Koskivaara o.s. Hyytiä ja Simo (Simeon) Jaakonpoika Koskivaara. Kuva on ilmeisesti vuodelta 1927 tai 1928. Olga Koskivaara kuoli vain muutaman avioliittokuukauden jälkeen. Sukukirjamme II-osassa on kerrottu Olgan kuolemaa edeltäneistä enteistä. Kuvan on antanut käyttööni Keijo Kaihoniemi. MV

Maria, Aila, Raimo ja Apo Hyytiä. Kuvan on antanut käyttööni Pentti Kaihoniemi. MV

Veikko Vänskä, Lydia Aleksanterintytär Vänskä o.s. Kaihoniemi ja Veijo Paavo Veikonpoika Vänskä, s. 1947. Kuvan on antanut käyttööni Keijo Kaihoniemi. MV

Manu Antinpoika Naskali ja Anna Aleksanterintytär Naskali o.s. Kaihoniemi sekä lapset Kirsti Kaarina (s. 1933), Jorma Kalevi (s. 1934), Maire Marjatta (s. 1936) ja Tuula Annikki (s. 1939). Kuvan on antanut käyttööni Keijo Kaihoniemi. MV

Emil (Emilian) Kaihoniemi. Kuvan on antanut käyttööni Pentti Kaihoniemi. MV

Emil (Emilian) Aleksanterinpoika Kaihoniemi ja Kirsti Kaihoniemi o.s. Himanen perhekuvassa vanhimman tyttärensä Mirja Tellervon (s. 1948) rippijuhlassa vuonna 1963. Nuoremmat lapset ovat Pekka Kalevi (s. 1950), Pirjo Marketta (s. 1953) ja Leila Irmeli (s. 1958). Kuvan on antanut käyttööni Leila Holvisto o.s. Kaihoniemi. MV

Lydia Matintytär Kaihoniemi o.s. Nykänen ja Aleksander Aleksanterinpoika Kaihoniemi. Kuvan on antanut käyttööni Keijo Kaihoniemi. MV

Taistelulähetti Aleksander Aleksanterinpoika Kaihoniemi esimiehensä seurassa. Kuvan on antanut käyttööni Keijo Kaihoniemi. MV

Eino Kaihoniemi, Heikki Läpikivi ja Ville Rantala. Kuvan on antanut käyttööni Pentti Kaihoniemi. MV

Lydia Vänskä o.s. Kaihoniemi. Kuvan on antanut käyttööni Pentti Kaihoniemi. MV

Eenokki (Eino) Aleksanterinpoika Kaihoniemi ja vaimonsa Elsa o.s. Torikka. Kuvan on antanut käyttööni Pentti Kaihoniemi. MV