Kalevi Sorsa ja Suomen Pankki

Impulsseja Maaliskuu 2016

Kalevi Sorsa ja

Suomen Pankki

Erkki Liikasen, Pertti Sorsan ja Ulpu Iivarin alustukset

tilaisuudessa Hetki Kalevi Sorsalle

15. joulukuuta 2015

Työväenliikkeen kirjasto, Helsinki

KALEVI SORSA JA SUOMEN PANKKI

2

Sisällys

Saatteeksi 3

Erkki Liikanen: Hallitusvallan ja keskuspankin ristivedossa 5

Pertti Sorsa: Pyrkimystä vakauteen 11

Ulpu Iivari: Vahvan markan mies 17

WWW.SORSAFOUNDATION.FI

3

Saatteeksi

VIIME KUUKAUSINA SUOMALAISESSA yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa on

viitattu SDP:n pitkäaikaiseen puheenjohtajaan ja nelinkertaiseen pääministeriin

Kalevi Sorsaan useammin kuin pitkään aikaan. On muisteltu syksyn 1991 yritystä

alentaa työvoimakustannuksia kokonaisratkaisulla, jota Sorsa eri tahojen pyyn-

nöstä suostui juoksemaan kokoon – isänmaan pelastamiseksi keskellä luisua koh-

ti pakkodevalvaatiota ja laman kurimuksia.

Hanke kariutui, vaikka hätä oli suuri. Suomea odottivat vielä viheliäisemmät vit-

saukset kuin ennakkoon osattiin aavistaa.

Tällä historiallisella paralleelilla on nyt ajettu uutta yhteiskuntasopimusta, jossa

Suomen kansainvälistä kilpailukykyä parannettaisiin lähinnä palkansaajien kus-

tannuksella. Devalvaatiopeikkoa ei sen sijaan enää tarvitse torjua, se kun on

omasta markasta luopumisen ja yhteisvaluutta euron myötä rajattu pois kansalli-

sesta keinovalikoimasta.

Jälkikäteen arvioiden Suomi oli 1990-luvun alussa sellaisessa vapaassa pudotuk-

sessa, että Sorsan sopimuksesta olisi toteutuessaan tuskin ollut enempään kuin

laskuvarjoksi. Kyynikko voisi väittää, että parhaillaan puuhattavassa yhteiskun-

tasopimuksessa on jäljellä yhtä vähän taikavoimaa nykykurssin kääntämiseksi.

Silti kannattaisi yrittää, sillä jokainen askel mieluummin rakentavaan kuin repi-

vään suuntaan on tärkeä. Ja askelia tarvitaan monta.

* * *

TÄLLAISESSA YHTEISKUNNALLISESSA asetelmassa kokoonnuttiin 15. joulukuu-

ta 2015 Työväenliikkeen kirjastoon viettämään Hetkeä Kalevi Sorsalle. Kyseessä

oli jo yhdestoista kerta, kun ajatuspajamme järjesti yhdessä Työväen Arkiston ja

Työväenperinne – Arbetartradition ry:n kanssa valtiomiehen elämäntyötä esitte-

levän ja pohdiskelevan tilaisuuden lämminhenkisissä joulunalustunnelmissa.

Teema ei olisi voinut olla ajankohtaisempi, sillä otsikon ”Kalevi Sorsa Suomen

Pankin johtajana” alta näkökulmat avautuivat laajemmin talouspolitiikan kysy-

myksiin. Työväenperinne ry:n puheenjohtaja Markku Liljeström avasi tilaisuu-

den, ja Ulf Sundqvist päätti sen Kalevi Sorsa -säätiön puolesta joulutervehdyk-

seen ennen perinteistä yhteislaulua ”Arkihuolesi kaikki heitä”.

Välissä kuultiin – paitsi Reino Bäckströmin musisointia – Erkki Liikasen, Pertti

Sorsan ja Ulpu Iivarin alustukset ja puheenvuorot, jotka kevyesti editoituna on

koottu tähän julkaisuun. Aikaisempien vuosien teemoihin ja esiintyjiin voi tutus-

tua nettiosoitteessa www.tyovaenperinne.fi/tyovaki/perinne/hetki-kalevi-

sorsalle/, jos kohta tämä on ensimmäinen kerta, kun tilaisuus on taltioitu myös

kirjallisessa muodossa.


4

Lämpimät kiitokset kumppaneillemme, jotka ovat osallistuneet näiden tilaisuuk-

sien ideointiin ja järjestelyihin vuosien varrella, kuin erityisesti myös niissä esiin-

tyneille. Sekä kaikille Kalevi Sorsan ystäville ja hänen elämäntyönsä arvostajille,

jotka ovat joulukiireiden keskeltä poikenneet paikan päälle. Toivottavasti ta-

paamme samoissa merkeissä taas tänä vuonna!

Hakaniemen Ympyrätalossa 18. maaliskuuta 2016

Mikko Majander

Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja


5

Hallitusvallan ja keskuspankin ristivedossa

ERKKI LIIKANEN

HALLITUSTEN JA SUOMEN PANKIN välit olivat 1970-luvulla välillä jännitteiset.

Näin oli myös Kalevi Sorsan ollessa pääministerinä. Sosiaalidemokraateissa oli

silloin monia, jotka pitivät keskuspankin itsenäisyyttä suhteessa hallitukseen

ongelmana talouspolitiikan koordinoinnin kannalta. Oli myös niitä, joiden mieles-

tä keskuspankki piti siirtää hallituksen ja valtiovarainministeriön suoraan alai-

suuteen. Peter Nyberg ja Eero Vuohula kirjoittivat aiheesta myös tunnetun artik-

kelin Työväen Taloudellisen Tutkimuslaitoksen Katsaukseen.1

Hallituksen ja pankin suhteen jännitteet nousivat selvimmin näkyviin Sorsan II

hallituksen toiminnan alkuaikoina. Tilanne kärjistyi helmikuussa 1978 tapahtu-

neen devalvaation ja sitä seuranneen hallituksen eronpyynnön yhteydessä. Sorsa

piti tämän kriisin jälkeen SDP:n puolueneuvostossa paljon huomiota herättäneen

puheen, jossa sanoi Suomen Pankin itsenäisyyden ja hallituksen johtoaseman

välillä olevan sellaisen ristiriidan, että ”Suomi kasvattaa povellaan kaksipäisen

talouspolitiikan käärmettä”.2

Kannanotto oli voimakas. Mitä oli tapahtunut?

Ennen tuota puhetta Suomen Pankki ja sen pääjohtaja Mauno Koivisto tekivät

devalvaation tavalla, joka pani hallituksen tapahtuneiden tosiasioiden eteen.

Norja oli devalvoinut kruununsa 10. helmikuuta. Se oli perjantai. Tämä ajoittui

Suomen presidentin valitsijamiesvaalien ja valitsijamiesten kokouksen väliseen

aikaan. Urho Kekkosen vaaliliitto oli saanut 259 valitsijamiestä. Ajan henkeen

kuului, ettei tulosta juuri ihmetelty. Raino Westerholm sai 25, Veikko Vennamo

10 ja Ahti Salonen 6 valitsijamiestä. Valitsijamiehet oli kutsuttu koolle keskivii-

koksi 15. helmikuuta.

Sunnuntaina pääjohtaja Mauno Koivisto ilmoitti televisiossa, että Norjan kruunun

devalvointi vaikutti myös Suomen markan asemaan. Seuraavana päivänä Suomen

Pankki sulki valuuttamarkkinat kokonaan, ja siinä tilanteessa jäätiin odottamaan

päätöksiä. Pääministeri Kalevi Sorsalle Koivisto ehdotti markan devalvointia 8

prosentilla. Tämä olisi peräti kolmas kerta 12 kuukauden sisällä, sillä vuonna

1977 oli toteutettu jo kaksi devalvaatiota.

Suomen taloudellinen tilanne oli vaikea. Talouskasvu oli pysähdyksissä, ja työt-

tömyys oli noussut siihenastiselle ennätystasolle 7 prosenttiin. Suomen mark-

1 Peter Nyberg & Eero Vuohula: ’Suomen Pankin asema kansanvallassa’. TTT Katsaus 3/1974.

2 Kalevi Sorsan puhe 28.2.1978. Johtokunnan arkisto, Mauno Koiviston kokoelma, kansio ’Elvytys IV’,

Suomen Pankin arkisto.


6

kaan kohdistui valuuttamarkkinoilla jatkuvaa epäluottamusta. Lyhytaikainen

markkinakorko, jota sovellettiin pankkien välisillä päiväluottomarkkinoilla, oli

noussut peräti 23 prosenttiin.

Sorsan II hallitus oli vuonna 1977 aloittanut elvytyspakettien sarjan. Vain pari

kuukautta ennen Norjan devalvaatiota hallitus oli päättänyt kolmannesta elvy-

tyspaketista, johon kuului muun muassa työnantajien sosiaaliturvamaksujen

alennuksia. Ammattiliitot olivat osallistuneet elvytyspakettiin suostumalla jo

sovittujen palkankorotusten lykkäämiseen sillä perusteella, että devalvaatio niin

vältettäisiin.

Devalvaatioon ajautuminen oli tässä tilanteessa hallitukselle hyvin kiusallista.

Toisaalta Koivisto oli viestittänyt hallitukselle, että hän näki devalvaation ainoana

nopeasti vaikuttavana keinona lopettaa epäluottamus, joka valuuttamarkkinoilla

kohdistui markan kurssiin.

Suomen Pankin päätöksellä valuuttamarkkinat pysyivät kiinni koko presidentin-

vaaliviikon. Perjantaina 16. helmikuuta, eli päivää sen jälkeen kun presidentti

Kekkonen oli valittu viidennen kerran tehtäväänsä, Suomen Pankki teki valtio-

neuvostolle muodollisen esityksen markan devalvoimiseksi 8 prosentilla ilman,

että devalvaation suuruudesta olisi etukäteen päästy sopimukseen.

Kun asiaa sitten käsiteltiin Sorsan II hallituksessa, jonka piti asia joko hyväksyä

tai hylätä, kävi niin, että hallituksen enemmistö hyväksyi pankin esityksen äänin

8–4, mutta pääministeri ja valtiovarainministeri Paul Paavela äänestivät vastaan.

Tilanne oli aivan poikkeuksellinen, ja pääministeri Sorsa esittikin hallituksen

eronpyynnön. Neuvottelujen jälkeen hallitus kuitenkin jatkoi lähes vanhalla poh-

jalla, tosin ilman RKP:tä. Presidentti Kekkonen nimitti Sorsan II b -hallituksen

heti, kun hänen uusi toimikautensa oli alkanut.

Juuri tässä tilanteessa Kalevi Sorsa piti puoluevaltuustossa tuon mainitun puheen

”kaksipäisestä käärmeestä”. Hän kysyi, kumpi oikeastaan johti talouspolitiikkaa,

hallitus vai Suomen Pankki. Pääministeri ja SDP:n puheenjohtaja ei peitellyt är-

tymystään, mutta silloinkin hänellä oli kyky valita sanansa. Sorsan mukaan tämä

ristiriita voitiin ratkaista vain siten, että talouspolitiikan johto säädettäisiin sel-

keästi joko hallitukselle kuuluvaksi tai sitten pankille, ”jolloin hallitus voisi kes-

kittyä sosiaali- ja sivistyspoliittiseen toimintaan annetuissa taloudellisissa puit-

teissa”.

Seuraavina viikkoina sopu instituutioiden välillä kuitenkin parani, ja Suomen

Pankki

– poikkeuksellisesi myönsi valtiolle lainan,

– alensi yleistä korkotasoa ja

– rajoitti markan tosiasiallisen devalvoitumisen noin 5 prosenttiin,

mikä vastasi ministeri Paavelan näkemystä neuvottelujen aikana.

Tuosta ajasta hallituksen ja keskuspankin välinen työnjako on selkeytynyt mer-

kittävästi. Hallitukset huolehtivat talouspolitiikasta ja keskuspankit rahapolitii-

kasta oman, selkeän mandaattinsa puitteissa.


7

Euroalueella rahapolitiikan erottaminen muusta talouspolitiikasta on johtavana

periaatteena. Keskuspankit keskittyvät ensi sijassa rahanarvon vakauteen ja tu-

kevat yleistä talouspolitiikkaa ensisijaista tehtäväänsä vaarantamatta.

* * *

VUONNA 1986 SUOMEN PANKKI täytti 175 vuotta. Kalevi Sorsa piti IV hallituk-

sensa pääministerinä juhlapuheen Kalastajatorpalla pidetyillä päivällisillä. Sen

keskeinen osa koski vahvan markan politiikan puolustamista.3

Pääministeri koki Suomen Pankin ja hallituksen välisen työnjaon parantuneen.

Hallitusten talouspoliittinen johtoasema oli 1970-luvun kriisin väistyttyä vahvis-

tunut. Sorsa arvioi, että ”vaikka hallitukset ovatkin ottaneet talouspoliittiset oh-

jakset vankemmin käsiinsä, ei ongelmaksi ole muodostunut se, että meillä Suo-

messa on keskuspankki, jonka talouspoliittinen suunnittelu on harvinaisen vah-

vaa”.

Huomauttamisen aihetta oli kuitenkin hallituksen ja keskuspankin yhteydenpi-

don yksisuuntaisuudesta. Siinä missä valtiovallan edustajat olivat selvittäneet

keskuspankille talouspoliittisia suunnitelmiaan, oli Sorsan mielestä ”keskus-

pankkimme kääriytynyt kahisevaan mystiikkaansa”.

”Eipä silti, salaperäisyys näyttää olevan keskuspankkien helmasynti kaikkialla”,

hän jatkoi ja siteerasi Bank of Englandin legendaarista pääjohtajaa Montagu

Normania, jonka tunnuslauseena oli ”Never apologise, never explain” – älä pyydä

anteeksi, äläkä selitä. ”Noin poliittinen päättäjäkin toimisi, jos vain voisi”, Sorsa

kommentoi.

Kalevi Sorsan puheessa pian kolme vuosikymmentä sitten esitetty vaatimus kes-

kuspankkien avoimuuden lisäämisestä nousi ajan mittaan suureksi teemaksi

keskuspankkimaailmassa. Voi sanoa, että juuri tässä asiassa on tapahtunut val-

lankumouksellinen muutos verrattuna niihin vuosiin, joista hän oli puheensa

kirjoittanut.

Miksi näin on tapahtunut?

Ensinnäkin taloustutkijat ovat tulleet yhä vahvemmin siihen tulokseen, että ta-

loudellisten odotusten ohjaus ja siihen liittyvä luottamuksen rakentaminen ovat

rahapolitiikan vaikutusten kannalta keskeistä. Tämän on myös kokemus vahvis-

tanut.

Nykymaailmassa rahapolitiikan teho perustuu siihen, että sen tavoitteet ja toi-

mintatapa ymmärretään laajalti. Rahapolitiikan niin sanotusta ennakoivasta vies-

tinnästä on tullut aivan yhtä tärkeä politiikkaväline kuin mitä korkopäätökset

sinänsä ovat. Euroopan keskuspankkikin on viime vuosina ruvennut yhä laajem-

min selostamaan rahapoliittisia suunnitelmiaan pidemmäksi aikaa tulevaisuu-

teen.

Toisaalta rahapolitiikan avoimuutta pidetään välttämättömänä myös siksi, että

keskuspankit ovat itsenäisiä. Tällä on vahvat poliittiset perusteet. Laajan itsenäi-

3 Kalevi Sorsan puhe 11.12.1986. Johtokunnan arkisto, kansio ’Suomen Pankki 175 vuotta: juhlatoimi-

kunta, ulkomaiset vieraat, puheet ja artikkelit’, Suomen Pankin arkisto.


8

syyden edellytyksenä on ensinnäkin selkeä mandaatti, se, miten keskuspankille

uskottu tehtävä määritellään ja rajataan, ja toiseksi velvollisuus avoimuuteen sen

suhteen, miten valtaa käytetään: kuinka pankin päätökset on tehty, mihin niillä

tähdätään ja millaiseen analyysiin ja päättelyyn ne perustuvat. Keskuspankkien

on myös oltava tilivelvollisia demokraattisille elimille.

Uusimpana edistysaskeleena avoimuudessa on se, että vuoden 2015 alusta lähti-

en on alettu julkaista laajat selonteot EKP:n neuvoston rahapoliittisten kokousten

kulusta, siellä pidetyistä alustuksista ja käydystä keskustelusta.

Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että Sorsan jo 1980-luvun puolivälissä esittämä

avoimuuden vaatimus on tullut, ei vain laajasti hyväksytyksi, vaan sitä pidetään

nykyään suorastaan hyvän keskuspankkitoiminnan välttämättömänä kulmakive-

nä.

* * *

VIELÄ ESIMERKKI ASIASTA, JOSSA sekä hallitus että Suomen Pankki olivat tämän

päivän tarkastelussa väärässä. Sorsa kirjoittaa muistelmissaan, että ”hallituksen

ja Suomen Pankin suhteet olivat henkilösuhteista riippumatta takkuiset, koska

Suomen Pankki oli taipuvainen tulkitsemaan itsenäisyytensä niin että se saneli

kantansa käytännöksi milloin missäkin toimintapiiriinsä haalimassaan asiassa”.4

Tyypillinen esimerkki Sorsalle tästä oli Mauno Koiviston ja Aarre Simosen viralli-

nen kirje vuodelta 1973, jossa pankki arvosteli hallitusta Enso Gutzeitin hallinto-

neuvoston valinnoista. Suomen Pankin edustaja oli jäänyt valitsematta ja Sorsan

mukaan ”Herrat olivat vetäneet heinät nenäänsä ja uhkasivat nyt myydä Suomen

Pankin omistamat osakkeet eniten tarjoavalle”.

Pitkään sekä ministerit että Suomen Pankin johtokunnan jäsenet istuivat yhtiöi-

den hallintoneuvostoissa ja jälkimmäiset jopa niiden hallituksissa. Ajat ja käytän-

nöt ovat muuttuneet. Tänään kumpaakaan ei hyväksytä. Asia nostettiin julkiseen

keskusteluun vuonna 1988 yhden ministerin erottua hallintoneuvostosta, koska

hän piti jääviysongelmaa liian suurena. Muutos tuli kuitenkin voimaan asteittain

vasta 1990-luvun aikana.

* * *

KEVÄÄN 1991 EDUSKUNTAVAALIEN jälkeen Kalevi Sorsa tuli Suomen Pankkiin.

Johtokunnassa hän otti vastuulleen tutkimus- ja tiedotustoiminnot, ja myöhem-

min talousanalyysitoiminnot laajemminkin. Tässä roolissaan hän oli perustamas-

sa Suomen Pankin siirtymätalouksien tutkimuslaitosta, josta on sittemmin kehit-

tynyt johtava Venäjän talouden osaamiskeskus Suomessa ja myös Euroopan kes-

kuspankkijärjestelmässä.

Suomen Pankille oli bilateraalikaupan rahoittajana vuosikymmenten mittaan

kertynyt vahva asiantuntemus Neuvostoliiton taloudesta. Neuvostoliiton romah-

dettua päätettiin, että tämän ei anneta haihtua, vaan kertynyttä osaamispääomaa

kehitetään edelleen. Viime vuosien kriisin aikana Venäjän ja muiden siirtymäta-

4 Kalevi Sorsa: Kansankoti ja punamulta. Otava, 2003, s. 283–284.


9

louksien analyysi on noussut suureen arvoon sekä kotimaassa että eurooppalai-

silla foorumeilla. Se oli siis kaukonäköinen päätös.

Sorsan viisi vuotta kestäneestä kaudesta pankinjohtajana muistetaan kuitenkin

parhaiten hänen tulopoliittinen sopimusehdotuksensa syksyltä 1991, jolla koe-

tettiin alentaa työvoimakustannuksia ja välttää ajautuminen pakkodevalvaatioon.

Hän ryhtyi tähän epäkiitolliseen tehtävään pääministeri Esko Ahon, valtiova-

rainministeri Iiro Viinasen ja Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullbergin pyynnös-

tä tilanteessa, jossa työttömyys oli jyrkässä nousussa ja Suomen markkaan koh-

distui epäluottamusta niin, että valuuttavaranto oli hyvää vauhtia hupenemassa.

Kuten useimmat muistavat, Sorsa hoiti oman osuutensa, ja hänen välitysehdotuk-

sensa hyväksyttiin 21. lokakuuta keskusjärjestötasolla. Sopimus olisi alentanut

työvoimakustannuksia noin 7 prosentilla. Loppujen lopuksi aika ei riittänyt liitto-

tason neuvotteluihin, valuuttaspekulaatio kiihtyi ja markka laskettiin kellumaan

12. marraskuuta. Seuraavana päivänä sille vahvistettiin uusi kurssi, joka merkitsi

14 prosentin devalvaatiota (muodollisesti – käytännössä markka heikkeni 10

prosenttia).

Sorsalle tämä oli tietysti valtava pettymys. Hän oli valmis eroamaankin, mutta

presidentti Koivisto sai hänet puhutuksi pysymään virassaan. Tämä kaikki tuntuu

tietysti kovin tutulta, kun seuraa tämän päivän yhteiskuntasopimusneuvotteluja.

Historia ei toista itseään, ja jokaisella vuosikymmenellä on omat haasteensa. Mut-

ta ehkä on hyvä muistaa, että vaikeissa paikoissa on oltu ennenkin. Kalevi Sorsa

oli niissä monta kertaa.

Erkki Liikanen on Suomen Pankin pääjohtaja, joka on toiminut muun muassa kan-

sanedustajana 1972–1990, SDP:n puoluesihteerinä 1981–1987, valtiovarainminis-

terinä 1987–1990, suurlähettiläänä Euroopan unionissa 1990–1994 sekä EU:n ko-

mission jäsenenä 1995–2004.


10


11

Pyrkimystä vakauteen

PERTTI SORSA

MILLOIN KALEVI SORSALLE SYNTYI idea taloudellisesta vakaudesta ja minkälai-

seksi hän sen hahmotti?

Uskoisin hänen alkaneen pohtia näitä kysymyksiä ensimmäisen pääministerikau-

tensa loppupuolelta 1975 lähtien, jolloin öljyn hinnan moninkertaistuminen ja

samanaikainen talouden ylikuumeneminen suurine palkkaliukumineen kiihdytti-

vät inflaation kaksinumeroiseksi. Kilpailukyky mureni, maan valuuttavaranto

hupeni ja finanssi- ja rahapolitiikka jouduttiin kiristämään äärimmilleen. Maa

ajautui ensimmäiseen rauhanvuosien lamaan sitten 1930-luvun pulavuosien.

Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan, kansankodin, suunnitelmallinen kehit-

täminen, jota Kalevi piti ideologisena johtotähtenään, koki pahan takaiskun.

Martti Miettusen hätätilahallituksen kaaduttua syksyllä 1976 budjettierimieli-

syyksiin SDP jäi oppositioon. Puolue oli jo aiemmin asettanut talouspoliittisen

työryhmän. Se alkoi valmistella Paul Paavelan johdolla puolueelle ohjelmaa, jolla

lamasta päästäisiin kestävän kasvun tielle.

Sorsa seurasi työtä kiinteästi. Lokakuussa 1976 hän hahmotti puolueneuvostossa

ensimmäistä kertaa näkemystään sellaisesta vakaasta talouskehityksestä, johon

olisi pyrittävä:

”Taloudellinen kasvu on nyt kolmatta vuotta pysähdyksissä. Työttömyys nousee

talvea kohden sataantuhanteen. Inflaatioprosentti on edelleen kaksinumeroinen.

Vientituotteidemme hintakilpailukyky on heikentynyt kriittiselle rajalle. Ulko-

mainen velkaantuminen on ollut viime vuosina liian nopeata. Valtion kassatilan-

ne on heikentynyt. Meidän on kysyttävä itseltämme: olemmeko me suomalaiset

kuin sopulit, jotka säännöllisin 10 vuoden väliajoin syöksyvät samaan devalvaa-

tiokierteeseen? Eikö olisi jo aika oppia menneestä ja ryhtyä yhteisponnistukseen

tämän pakkokierteen katkaisemiseksi?”5

Monet ekonomistit – muun muassa Jouko Paunio, Sixten Korkman ja Pekka Kor-

pinen – olivat kiinnittäneet huomiota määräajoin toistuvien suurten devalvaati-

oiden synnyttämään omalaatuiseen suhdannekiertoon, joka ylläpiti epävakautta

ja synnytti inflaatioherkkyyttä Suomen kansantaloudessa. Tämän tuhoisan kier-

teen nujertaminen otettiin keskeiseksi tehtäväksi valtiovarainministeriössä, kun

Paavelasta oli tullut valtiovarainministeri Sorsan II hallitukseen toukokuussa

1977. Pääministeri antoi linjalle vankkumattoman tukensa.

5 Kalevi Sorsa: Kansankoti ja punamulta. Otava, 2003, s. 413.


12

Tämä linja on selvästi nähtävissä Sorsan toimissa vuosina 1977–1987, jolloin hän

vaikutti SDP:n puheenjohtajana ja suurimman osan tuosta kymmenvuotiskaudes-

ta myös pääministerinä. Vaikka linjan toteuttaminen osoittautui vaikeaksi, sen

voi kuitenkin sanoa kestäneen kolhuista ja horjuttamisyrityksistä huolimatta

syksyyn 1991 asti. Silloin Kalevi joutui ikään kuin vierestä, päivän politiikasta jo

kolmatta vuotta syrjässä olleena, näkemään linjan – voisi kai sanoa linjansa –

sortumisen.

Tuo reilu kymmenen vuoden jakso oli Suomelle menestyksekäs taloudellisesti ja

sosiaalisesti: taloudellinen kasvu oli keskimäärin 4 prosentin tasoa, kansankoti

vaurastui ja ehostui monin tavoin.

* * *

VUOTEEN 1987 ASTI SUOMEN hallituspolitiikassa elettiin punamulta-aikaa, jossa

SDP:n ja Keskustapuolueen näkemykset devalvaatiosta, yhdestä linjan ydinkysy-

myksestä, poikkesivat suuresti toisistaan. Lähtökohtaisesti SDP vastusti deval-

vaatiota. Jos sellaiseen oli pakottavista syistä – esimerkiksi kilpailevien maiden

devalvaatioiden johdosta – turvauduttava, niin kurssimuutos oli pyrittävä mini-

moimaan parantamalla kilpailukykyä vero-, maksu- ja tulopolitiikalla. Taustois-

taan johtuen Keskustapuolueelle kynnys devalvoida oli selvästi matalampi.

Aika ajoin kurssikysymyksistä käytiin Sorsan johtamissa hallituksissa kovaa

vääntöä, josta ei dramatiikkakaan puuttunut. Hyvästä esimerkistä käy syksy

1982. Olof Palmen johtamat sosialidemokraatit nousivat Ruotsissa vaalivoiton

turvin uudelleen hallitusvastuuseen ja devalvoivat heti puoleen kruunun peräti

16 prosentilla. Tämä ”rosvodevalvaatio”, joksi Kalevi sen nimitti, oli shokki Suo-

men hallitukselle.

Päivä oli perjantai. Hallitus ja Suomen Pankki päättivät, että maanantaihin men-

nessä on ratkaistava Suomen vastaveto. Keskustassa ja myös metsäteollisuuden

piirissä katsottiin, että markka tulisi devalvoida samalla prosentilla. Suomen

Pankki ja demariministerit eivät olleet tähän valmiita.

Näistä asetelmista aloitettiin poliittiset neuvottelut. Niitä käytiin taukoamatta

kaksi vuorokautta valtioneuvoston juhlahuoneistossa Smolnassa, jonne hallitus-

ryhmät, Suomen Pankin edustajat ja virkamiesasiantuntijat linnoittautuivat. Sun-

nuntai-iltana päästiinkin ratkaisuun paketista, joka piti sisällään muun muassa

työnantajamaksujen alennuksia, huojennuksia investointien liikevaihtoveroihin,

teollisuuden sähköveron alennuksen – sekä noin 6 prosentin devalvaation. Se oli

merkittävä kokonaisuus ja poliittisen tahdon näyte.

Dramaattisempi välienselvittely devalvaatio- ja valtapolitiikasta SDP:n ja Keskus-

tapuolueen kesken käytiin Sorsan IV hallituksessa vuonna 1986. Se lopulta myös

katkaisi punamultayhteistyön.

Keskustaa ja Pellervolaista liikettä lähellä ollut Metsäliiton teollisuus kärsi kan-

nattavuusongelmista ja havitteli devalvaatiosta apua pulmiinsa. Olin tullut alku-

vuodesta nimitetyksi hallituksen tulopoliittiseksi yhdyshenkilöksi järjestöihin

päin, ja siinä ominaisuudessa kävin erikseen tapaamassa työnantaja- ja työnteki-

jäjärjestöjen puheenjohtajat.


13

Liiketyönantajien Jarmo Pellikka kertoi edellisiltaisesta teollisuuden ja työnanta-

jajärjestöjen neuvottelutilaisuudesta, jossa MTK:n puheenjohtaja Heikki Haavisto

oli esittänyt elinkeinoelämän yhdenmukaistettua toimintaa markan devalvaation

aikaan saamiseksi. Palvelualoillehan devalvaatio olisi ollut myrkkyä, ja siksi Pel-

likka halusi tuon salaisen tiedon minulle kertoa.

Pääministeri Kalevi Sorsa, valtiovarainministeriksi Ahti Pekkalan jälkeen tullut

Esko Ollila ja Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg sopivat yhteisessä sauna-

palaverissaan, että markkaa tullaan puolustamaan ”viimeiseen hengenvetoon” –

noin kuvainnollisesti sanoen. Suomen Pankki joutuikin käyttämään äärimmäisen

kovia otteita markan puolustustaistelussa, esimerkiksi päiväkorko nostettiin

ajoittain 40 prosenttiin.

Maan hallitus kokoontui elokuun lopulla budjettiriiheen, joka käynnistyi perin-

teisen tavan mukaan valtiovarainministeriön kansantalousosaston ylijohtajan

katsauksella. Tuskin olin lopettanut esitykseni, kun vieressäni istunut ulkominis-

teri Paavo Väyrynen pyysi puheenvuoron ja tuomitsi ennusteen täysin virheelli-

seksi: kokonaistuotannon kasvu ei nopeutuisi, vaan päinvastoin Suomi ajautuisi

vuosina 1987–1988 taantumaan ja työttömyysaste kohoaisi 10 prosenttiin.

Väyrynen vaati budjettiesityksen täydellistä uudelleen kirjoittamista ja teollisuu-

den työvoimakustannusten alentamista 15 prosentilla eli käytännössä suurta

devalvaatiota. Budjetin käsittely aloitettiin kuitenkin valtiovarainministeriön

esityksen mukaisesti, mutta samalla sovittiin, että ennusteista tehdään erillinen

arviointi talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa.

Sitä ennen vierailin Eero Tuomaisen kanssa Enso Gutzeitin tuotantolaitoksilla

Imatralla, jonne Metsäteollisuuden Keskusliiton toimitusjohtaja Matti Pekkanen

oli meidät jo aiemmin kutsunut. Kuulimme siellä vuorineuvos Pentti Salmelta,

että Gutzeitin koneet käyvät ”punaisina”, ja Pekkanen säesti kuvaamalla metsäte-

ollisuuden vankistuvaa tilauskantaa. Kun myös muu saamamme lisäaineisto ul-

komaankaupan ja teollisuuden näkymistä oli samansuuntaista, talouspoliittinen

ministerivaliokunta saattoi todeta budjetin ja sen pohjana olevien talousennus-

teiden lepäävän realistisella pohjalla.

Myös ulkoministeri Väyrynen tyytyi tähän, ja devalvaatiopaineet alkoivat hellit-

tää syksyn vanhetessa. Itse asiassa kansantalousosastonkin ennuste aliarvioi

vuosien 1987–1989 suhdannenousun voimakkuuden ylikuumenemisineen. Tätä

taustaa vasten Väyrysen taantumasynkistely suurdevalvaatiovaatimuksineen oli

todella raskaasti pielessä.

Kalevi Sorsa piti toisen päähallituspuolueen puheenjohtajan ja keskeisen minis-

terin taholta tulevaa hyökkäystä hallituksessa yhdessä sovittua vakaan talouden-

pidon linjaa vastaan törkeänä. Lisärasituksena suhteille olivat Neuvostoliiton

kaupan vaikeudet, joilla Väyrynen provosoivasti tehosti devalvaatiovaatimus-

taan.

Käydessään selostamassa tilannetta tasavallan presidentille pääministeri Sorsa

katsoi hallituksen tulleen toimintakyvyttömäksi. Hallituksen olisi parasta erota ja

presidentin määrätä ennen aikaiset eduskuntavaalit. Mauno Koivisto ei kuiten-


14

kaan halunnut ryhtyä näin järeisiin toimenpiteisiin, vaikka hänkin oli harmistu-

nut ulkoministerin operoinnista.

* * *

KÄRJISTYNEET POLIITTISET RISTIRIIDAT katkaisivat SDP:n ja Keskustapuolu-

een hallitusyhteistyön ja synnyttivät maaliskuun 1987 vaalien jälkeen uuden

koalition, sosialidemokraattien ja Kokoomuksen sinipunan, puhaltamaan uutta

virtaa vakauden talouslinjaan. Markan ulkoisen arvon vakaana pitäminen kirjat-

tiin itse hallitusohjelmaan.

Siinä suhteessa Harri Holkerin hallituksella ei ollutkaan vaikeuksia, mutta sen

sijaan ylivoimaisiksi kävivät vaikeudet hillitä hinta- ja kustannustason nousua

sekä tasapainottaa vaihtotasekehitystä. Hallituksen talouspolitiikka jäi liian löy-

säksi. Vieläkin harmittaa, että esimerkiksi valtiovarainministeriön joulukuussa

1987 esittämän suhdanteiden hillintäohjelman toteutus jäi puolinaiseksi. Järeim-

piin toimiin, työnantajamaksun korotukseen ja parin prosentin revalvaatioon, ei

ryhdytty – pääministeri Holkerin haastattelulausunnon mukaan teollisuuden

reaktion pelosta.

Toisaalta voidaan väittää, että kahdella kansainvälisen talouden megamuutoksel-

la, joita hallitus ei voinut ennakoida, oli sittenkin ehkä ratkaisevampi vaikutus

kuin harjoitetulla talouspolitiikalla Suomen talouden kriisiytymiseen 1990-luvun

alussa.

Kansainväliset pääomamarkkinat kevenivät suunnattomasti vuosina 1987–1988

johtuen siitä, että New Yorkissa ja muissa finanssikeskuksissa tapahtunut pörssi-

romahdus synnytti maailmanlaajuisen pelon 1930-luvun tapaisen pulakauden

alkamisesta. Sen torjumiseksi suurten teollisuusmaiden keskuspankit päättivät

yksissä tuumin lisätä rahan tarjontaa lähes määrättömästi. OECD:n talouspoliitti-

sessa komiteassa joulukuussa 1987 järjestön ekonomistit kuvasivat tilannetta

”monetary glutiksi”, rahan ylenpalttisuudeksi: OECD-maat ikään kuin ajelehtivat

rahatulvassa.

Kun meillä Suomen Pankki oli juuri vapauttanut pääomien tuonnin säännöstelys-

tä, tulva purkautui rajusti myös Suomeen, eikä keskuspankilla ollut enää tehok-

kaita keinoja sen patoamiseen. Alkoi rahakarnevaali. Pörssi villiintyi, kiinteistö-

ja asuntomarkkinat kuumenivat, palkkaliukumat karkasivat käsistä, inflaatio

kiihtyi, yritykset ja kotitaloudet velkaantuivat.

Toinen megamuutos oli idänkaupan romahtaminen Neuvostoliiton hajoamisen

mukana. Kyse ei ollut pienestä asiasta, sillä itäviennin osuus kokonaisviennis-

tämme oli vuonna 1990 vielä 13 prosenttia. Korvaavaa vientiä ei länsimarkkinoil-

le saatu aikaan, sillä OECD-maissakin oli laskusuhdanne ja kilpailukykyä oli me-

netetty.

Tyytymättömyys Holkerin hallitukseen kasvoi, ja Keskusta saavutti 1991 vaaleis-

sa suurvoiton, joka nosti puolueen uuden puheenjohtajan Esko Ahon pääministe-

riksi. Merkittävää on, että hän halusi – edellisen puheenjohtajan Paavo Väyrysen

ajattelusta poiketen – jatkaa vakaan talouskehityksen linjalla. Aho aloitti työ-


15

markkinajärjestöjen kanssa neuvottelut yhteiskuntasopimuksesta, jolla kansanta-

lous palautettaisiin vakaalle pohjalle ja kasvuun ilman devalvaatiota.

Neuvottelut edistyivät, mutta lopullinen läpimurto puuttui. Lopulta pääministeri

pyysi Sorsaa apuun loppurutistukseen. Taivuttelujen jälkeen Kalevi suostui teh-

tävään. Yön kestäneissä neuvotteluissa syntyi kustannustasoa alentava sopimus,

jonka maan hallitus ja työmarkkinoitten keskusjärjestöt hyväksyivät.

SAK:n suuret vientiliitot metalli ja paperi panttasivat kuitenkin lopullista kan-

taansa, vastaavien työnantajaliittojen rohkaisemina, josta markkinat hermostui-

vat. Valuuttavarannon hupeneminen kiihtyi, ja lopulta Suomen Pankin oli pakko

devalvoida markka 12,3 prosentilla. Tämäkään ei vielä tyynnyttänyt markkinoita,

vaan reilun puolen vuoden päästä markka oli laskettava kellumaan, jonka myötä

se devalvoitui lisää noin 30 prosenttia.

Vakauteen tähdänneen talouspolitiikan totaalinen haaksirikko oli ankara isku

kaikille niille, jotka olivat sitä 14 vuoden ajan johdonmukaisesti toteuttaneet.

Moni alkoi epäillä, onko Suomessa ylipäätään saavutettavissa kestävästi vakaa

kehitys oman kansallisen valuutan oloissa.

Vuonna 1992 Kalevi kirjoitti kirjassaan Uusi Itsenäisyys: ”Nyt on siis epäedullisis-

ta lähtökohdista ryhdyttävä luomaan EMU-kelpoisuutta” (Euroopan talous- ja

rahaliitto, joka tähtäsi yhteisen rahan käyttöön ottamiseen). Hän piti EMU:n ehto-

ja inflaatiosta ja julkisen talouden tasapainosta kovina, mutta jatkoi: ”Vaikka ne

rajoittavat talouspolitiikan liikkumisvaraa, ne ovat kyllä sopusoinnussa niiden

tavoitteiden kanssa, joihin pyrkimällä Suomen talous palautetaan kestävän ja

jatkuvan kasvun uralle”.6

Vuonna 1998 eduskunta hyväksyi Paavo Lipposen I hallituksen esityksestä Suo-

men liittämisen talous- ja rahaliittoon äänin 135–61. Mutta eivät EMU ja euro-

kaan ole vakautta taanneet. Noista kovista ehdoista on vuosien varrella lipsuttu.

Pertti Sorsa on Kalevi Sorsan veli, joka toimi valtiovarainministeriön kansantalous-

osaston apulaisosastopäällikkönä ja ylijohtajana 1976–1988 sekä työministeriön

kansliapäällikkönä 1989–2000.

6 Kalevi Sorsa: Uusi itsenäisyys. Otava, 1992, s. 138.


16


17

Vahvan markan mies

ULPU IIVARI

ERKKI LIIKANEN JA PERTTI SORSA olivat Kalevi Sorsan läheisinä työtovereina

sekä näkijöitä että tekijöitä, ja siten parhaita mahdollisia asiantuntijoita ana-

lysoimaan hänen talouspoliittista ajatteluaan. Itse seurasin tapahtumia lähempää

puoluesihteeriaikanani SDP:n talouspoliittisen työryhmän puheenjohtajana. Yri-

tinpä eräänlaista interventiotakin perustamalla elokuussa 1990 Ulf Sundqvistin

johtaman vaihtotasetyöryhmän, jonka hyvän analyysin ja ehdotukset puolue ja

eduskuntaryhmä työnsivät vaalikuumeessa syrjään ekonomistien ikävänä hö-

pinänä.

Olen sitä mieltä, että Harri Holkerin keväällä 1987 muodostaman hallituksen

ohjelma vakaan markan ja hallitun rakennemuutoksen linjauksineen kuuluu hal-

litusohjelmien parhaimmistoon. Sääli, että päätöksentekoympäristön raju muu-

tos heikensi edellytyksiä sen täytäntöönpanoon. Oma merkityksensä oli myös

sillä, että SDP:n johdosta ministereiksi siirtyneet ja hallitusohjelman syntyyn

väkevästi vaikuttaneet Sorsa ja Liikanen eivät saaneet riittävästi tukea omitaan.

Näin jälkikäteen ajatellen tulee mieleen, olisiko heidän pitänyt jatkaa vielä myös

puoluereen kiskomista, vaikka se olisi kohtuuttomalta tuntunutkin.

Kun kutsu tähän tilaisuuteen tuli, häpeän puna nousi poskilleni. Olin antanut pu-

heenvuorolleni poliittisesti epäkorrektin otsikon ”Vahvan markan mies”. Vakaas-

ta markastahan olisi pitänyt puhua. No onneksi löysin Kalevi Sorsan puheita, jos-

sa hän puhui vahvasta markasta. Ja löytyypä historiasta myös oikea vahva mark-

ka.

Kustaa Hulkko ja Jorma Pöysä kertoivat kirjassaan Vakaa markka, kuinka joukko

ekonomisteja saunoi juhannuksen aatonaattona 1977 hotelli Hesperian saunassa.

Illan edetessä he kirjoittivat nimensä markan setelirahaan ja nimesivät sen vah-

vaksi markaksi. Alun perin mukana olivat Timo Relander, Raimo Sailas ja Tapio

Saavalainen, mutta myöhemmin Relander otti rahaan nimikirjoitukset muun mu-

assa Sirkka Hämäläiseltä, Rolf Kullbergilta, Sixten Korkmanilta, Seppo Lindblo-

milta, Eero Tuomaiselta, Seppo Leppäseltä ja Matti Korhoselta.7

Koska edellä on jo valotettu talouspolitiikan linjoja ja päätöksiä syvällisesti, ajat-

telin astua heikolle jäälle ja miettiä, kuinka kansainvälisenä kulttuuri- ja sivis-

tysihmisenä SDP:n johtoon valitusta Kalevi Sorsasta tuli talouspoliitikko ja va-

kaan markan kannattaja. Olen keskustellut asiasta aika monen Sorsan toimintaa

läheltä seuranneen ihmisen kanssa, ja esimerkiksi vuosikymmenet Suomen Pan-

7 Kustaa Hulkko & Jorma Pöysä: Vakaa markka. Teot ja tarinat. Atena, 1998, s. 61.


18

kissa työskennellyt asiantuntija arveli, että Sorsan suhde vakaaseen markkaan oli

aito ja kypsynyt oman ajattelun kautta, asiantuntijoihin tukeutuen.

Mielestäni Kalevi Sorsa oli poliitikko, joka alisti itsensä asioille, ei asioita oman

asemansa pönkittämiseen. Hänellä oli etsivä ja avoin mieli: jos tulokset vaativat

opinkappaleiden ja menettelytapojen tarkistamista, niin tehtiin. Haluan sanoa

tämän ääneen aikana, jolloin eurooppalaisessa sosialidemokratiassa on nähtävis-

sä tendenssejä sisäänpäin kääntymiseen ja paluuseen menneeseen, jota ei itse

asiassa edes ole.

Kalevi Sorsa opetteli nuorukaisena vuonna 1948 ulkoa juuri hyväksytyn YK:n

ihmisoikeuksien julistuksen. Hän piti sen aikaansaamista vahvana merkkinä siitä,

että on mahdollista rakentaa parempi maailma. Vuonna 1997 Sorsa julkaisi yh-

dessä Helmut Schmidtin, Jimmy Carterin ja joidenkin muiden entisten poliittisten

johtajien kanssa yleismaailmallisen ihmisen velvollisuuksien julistuksen. Myös

velvollisuudet – eivät vain oikeudet – kuuluvat ihmisenä olemiseen ja niiden tun-

nustaminen on välttämätöntä tasapainoisen kehityksen turvaamiseksi.

Minusta on helpompi luottaa poliitikkoon, jota elämä opettaa, kuin sellaiseen,

joka ei suostu muuttamaan ajatteluaan maailman muutoksesta huolimatta.

Sorsa kertoi kerran, että tullessaan SDP:n johtoon hänellä oli aluksi vaikea sisäis-

tää, miksi yritysten tulisi tuottaa voittoa. Eikö riittäisi, että se jakaisi työn tuotta-

maa lisäarvoa sen synnyttäjille sekä osan yhteiskunnalle, joka luo yritystoimin-

nan edellytykset. Matka yritysten menestyksestä ja kestävästä kilpailukyvystä

huolehtivaksi päättäjäksi oli siis ajatuksellisesti jokseenkin pitkä, vaikka Sorsa

oppi nopeasti.

Kalevi Sorsan johtama SDP pyrki irrottamaan Suomen jo 1970-luvun lopulla de-

valvaatio-inflaatiokierteestä, joka merkitsee aina tulonsiirtoa työltä pääomalle,

mutta laiskistaa yrityksiä. Vappuna 1982 Sorsa oli varsin suorasukainen. Hän

julisti, että on aika ponnistaa kaikki voimat hintatason vakauttamiseksi ja kilpai-

lukyvyn turvaamiseksi, mikä avoimessa taloudessa on paras tapa hoitaa työlli-

syyttä. ”Haluan tehdä täysin selväksi, että maallamme ei ole varaa tulopoliittiseen

uhoamiseen ja markan kansainvälisen arvon pehmentämiseen.”8

Kun mietimme Kalevi Sorsaa talouspoliitikkona, vakaan valuutan puolustamisen

rinnalle on nostettava hänen pohdintansa keynesiläisen suhdannepolitiikan

mahdollisuuksista globaalissa taloudessa. Myös se kertoo hänen totuutta etsiväs-

tä mielestä. Hyvätkään sloganit ja oikea oppi eivät riitä, jos tiedon lisääntyminen

avaa uusia näköaloja.

Kirjassa Paikallisjunalla Eurooppaan Sorsa kertoo hykerryttävästi matkastaan

Ranskan sosialistien järjestämään tulevaisuuskonferenssiin vuonna 1983.9 Rans-

ka oli – jälleen kerran ja niin kuin monesti myöhemminkin – joutunut juuri suu-

riin ongelmiin sosialistipääministeri Pierre Mauroyn johdolla harjoitetun ”uus-

keynesiläisyyden” vuoksi. Oli ajauduttu maksutasevaikeuksiin ja frangin heikke-

nemiseen.

8 Kustaa Hulkko & Jorma Pöysä: Vakaa markka. Teot ja tarinat. Atena, 1998, s. 102.

9 Ks. Kalevi Sorsa: Paikallisjunalla Eurooppaan. Otava, 1991, s. 179–180.


19

Hankalaa tilannetta helpotettiin vaihtamalla pääministeriksi Laurent Fabius, jon-

ka johdolla ryhdyttiin kiristämään vyötä. Myöhemmin pääministeriksi valittu

Michael Rocard pääsi sitten uudistamaan tuotantorakennetta, panostamaan kan-

sainväliseen kilpailuun, markkinoiden vapauttamiseen sekä punnittuihin tulon-

siirtoihin.

Tulevaisuudesta puhumaan kutsutut kansainväliset vieraat olivat siis varsin ar-

kaluontoisessa tilanteessa isäntien vaikeuksien vuoksi. Sorsa ratkaisi tilanteen

selostamalla suomalaista elvytyspolitiikkaa.

Johtopäätöksenä hän totesi, että rajojen avautuessa esteettömälle kansainvälisel-

le kaupalle ei enää käynyt päinsä tukea kysyntää keynesiläisellä rahojen ulos

pumppaamisella. ”Maailmantalous ei enää koostu – ehkä suurvaltoja lukuun ot-

tamatta – sellaisista ilmatiiviistä lokeroista, joiden paineita voi erikseen vaihdella

ja säädellä.” ”Ennen oli mahdollista nostaa itsensä tukasta talouspoliittisesta

suonsilmästä. Nyt se mahdotonta”, Sorsa päätteli Pariisissa. Ajankohtaista poh-

dintaa tänäänkin.

Suhtautuminen vakaaseen valuuttaan ja uuskeynesiläisyyteen liittyvät yhteen.

Devalvaatiot ja kysynnän väljä kasvattaminen eivät välttämättä synnytä kestäviä

tuloksia kilpailukyvyn ja innovaatioiden kannalta. Ne saattavat ehkäistä tai aina-

kin viivästyttää välttämättömiä uudistuksia. Ehkä kokemuksen opettamana Kale-

vi Sorsa toteaa myös muistelmissaan, että valtion omaan investointitoimintaan

liittyy aina irrationaalisia piirteitä.10

Teoksessaan Uusi itsenäisyys Kalevi Sorsa myöntää kuin jo euroa ennakoiden

sopeutumisen vaikeudet.11 Kirjan toimittaja Kyösti Salovaara lähetti minulle sitä

koskevan, tähän aikaan sopivan sitaatin:

”Matalaan inflaatioon sopeutumisesta tulee suomalaisen sopimustoiminnan to-

dellinen koetinkivi. Uudet sopimukset on perinteisesti myyty jäsenistölle isonu-

meroisilla palkankorotuksilla. Nyt ammattiyhdistysjohtajat ovat uuden ongelman

edessä joutuessaan kauppaamaan pieniä korotuksia, nollalinjaa tai peräti joiden-

kin etujen heikennyksiä.”

Samassa kirjassa Kalevi Sorsa varoittaa tilanteesta, jossa avoimen sektorin osuus

bruttokansantuotteesta ei kasva, vaan supistuu, kuten nyt on käynyt monena

perättäisenä vuonna. Tuotakin voimme pohtia, kun ajattelemme Sorsaa talouspo-

liitikkona.

Ulpu Iivari toimi SDP:n puoluesihteerinä ja talouspoliittisen työryhmän puheenjoh-

tajana vuosina 1987–1991.

10

Kalevi Sorsa: Kansankoti ja punamulta. Otava, 2003, s. 396. 11

Kalevi Sorsa: Uusi itsenäisyys. Otava, 1992, s. 244–245.

Impulsseja-sarjassa ilmestynyt 2015–2016

JOKINEN, Saana-Maria: ’Syyrialaispakolaiset taistelevat toimeentulosta Turkissa’.

Helmikuu 2016. (12 s.)

’Sosialidemokratia vapausaatteena – Kirjoituskilpailun parhaat’. Helmikuu 2016.

(32 s.)

KAIVO-OJA, Jari: ’Suomen innovaatiojärjestelmän kehitys ja tulevaisuus: Miten

selvitään finanssikriisistä ja leikkauksista?’ Joulukuu 2015. (32 s.)

HARJUNIEMI, Timo: ’Ordoliberalismi, euro ja eurokriisi – saksalainen

talousperinne yhteisvaluutan ytimessä’. Marraskuu 2015. (15 s.)

KAJALA, Jussi: ’Innovatiiviset julkiset hankinnat: Miten kurotaan umpeen puolet

Suomen kestävyysvajeesta?’ Syyskuu 2015. (22 s.)

SINISALO, Samuli: ’Sosiaalidemokratia ja yrittäjyys’. Kesäkuu 2015. (21 s.)

KALELA, Jorma: ’Perustulo ja omaa elämistä koskeva itsemäärääminen’. Kesäkuu

2015. (20 s.)

BENGTSSON, Jesper: ’Anders Borg ja Ruotsin porvariallianssin politiikan

työllisyysvaikutukset’. Huhtikuu 2015. (10 s.)

KUUSELA, Hanna & YLÖNEN, Matti: ’Ulkoistajan ja yhtiöittäjän käsikirja’.

Helmikuu 2015. (30 s.)

Kalevi Sorsa -säätiö on sosiaalidemokraattinen ajatushautomo,

joka ylläpitää yhteiskunnallista, tasa-arvoa ja demokratiaa

edistävää keskustelua.

www.sorsafoundation.fi

Documents

Kalevi Sorsa ja Suomen Pankki