Upload
lydat
View
237
Download
0
Embed Size (px)
Citation preview
Kotka-raapaleita
- kirjoituksia 135-juhlavuoden kilpailusta
Julkaisija Kotkan kaupunginkirjasto
2015
Tekstien oikeudet kirjoittajilla
2
Kun Kotkan kirjastolaitoksen 135-vuotisjuhlavuoden
ohjelmaa suunniteltiin, syntyi idea yleisölle suunnatusta
kirjoituskilpailusta, jossa kirjaston asiakkaat saisivat kertoa
kirjastomuistoistaan, lukukokemuksistaan, hauskoista tai
muuten mieleen jääneistä tilanteista kirjastossa. Kilpailu kulki
nimellä ”Kotka-raapaleita”, joka tarkoitti tässä tapauksessa
tasan 135 sanan novellia.
Kirjoituksia saatiin yli 60, koskettavia ja hauskoja kertomuksia
eri-ikäisiltä ja eri puolilla Suomea asuvilta henkilöiltä. Kirjasto
kiittää lämpimästi kaikkia kilpailuun osallistuneita. Kotka ja
sen kirjasto olivat selvästi jättäneet lähtemättömän jäljen ja
inspiroineet monia kirjoittajia. Kilpailuun saapuneet
kirjoitukset tullaan säilyttämään pysyvästi Kotkan
kaupunginkirjaston paikalliskokoelmassa, Kotka-
kokoelmassa.
Samoin kirjasto kiittää kirjoituskilpailun arvovaltaista raatia,
erityisesti sen puheenjohtajaa Esko Junkkaria sekä jäseniä,
kirjailija Jari Järvelää ja äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori
Anna Lehmosta sekä kilpailun suojelijaa, kirjailija Salla
Simukkaa. Ilman raadin tekemää vapaaehtoistyötä ei
kilpailun toteuttaminen olisi ollut mahdollista.
Katariina Kupiainen
kirjastotoimenjohtaja
3
Esipuhe
Kirjasto päätti juhlavuotensa kunniaksi järjestää
kirjoituskilpailun. Muodoksi valikoitui raapale eli
määrämittainen mininovelli joka on normaalisti 100 sanan
pituinen, mutta kirjaston juhlavuoden nimissä pituudeksi
valittiin poikkeuksellisesti 135 sanaa. Kilpailuaikaa oli 135
päivää alkaen Mikael Agricolan päivästä eli suomen kielen
päivästä 9.4.2015 ja pääpalkinnoksi sovittiin 135 euroa.
Kilpailuun osallistui määräaikaan mennessä 61 kirjoitusta.
Osa osallistui useammalla tekstillä. Teksteistä 38 oli naisen
kirjoittamia ja 22 miehen kynästä. Yhden sukupuoli jäi
raadille ikuiseksi arvoitukseksi. Kirjoittajista nuorin oli
seitsemän vuotta ja vanhin 85. Alle kaksikymmenvuotiaita
osallistui viisi ja yli kuusikymmenvuotiaita viisitoista.
Kaksikymmentä ilmoitti iäkseen jotain kahden- ja
kuudenkymmen väliltä ja kaksikymmentäyksi jätti ikänsä
kertomatta kokonaan.
Kirjoittajien joukossa oli henkilöitä kaikilta elämänalueilta. Oli
pieniä lapsia ja isovanhempia. Oli päättäjiä ja pienipalkkaisia.
Oli koko elämänsä Kotkassa asuneita ja ensimmäisen
sukupolven maahanmuuttajia. Kilpailuun oli osallistuttu
myös muualta. Ei vain Kymenlaaksosta, vaan tekstejä oli
useita pääkaupunkiseudulta ja jopa Pihtiputaalta ja Oulusta
saakka! Raapaleissa näkyi silti kaiken keskellä Kotka
pienoiskoossa.
Kilpailuraadin puheenjohtajana toimi eläkkeellä oleva
äidinkielen opettaja Esko Junkkari. Muut raadin jäsenet
olivat kotkalainen kirjailija Jari Järvelä, Keskuskoulun
äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Anna Lehmonen ja
kirjaston edustajana ja raadin sihteerinä osastonjohtaja
Markku Kesti. Kilpailun suojelijana ja palkintojen jakajana
toimi kirjailija Salla Simukka.
4
Tässä kokoelmassa julkaistaan kaikki kilpailuun saapuneet
kirjoitukset riippumatta siitä, täyttivätkö ne 135 sanan ehdon
vai eivät. Pyrkimyksenä on ollut julkaista kirjoitukset
mahdollisimman tarkoin sellaisenaan kuin kirjoittajat ovat ne
tarkoittaneet. Olemme toisin sanoen pyrkineet olemaan
korjaamatta tai lisäämättä kirjoitusvirheitä, säilyttämään
lihavoinnit ja kappalejaot paitsi silloin, kun luettavuus on
mielestämme sitä ehdottomasti vaatinut.
Kotkan kaupunginkirjaston puolesta tämän tekstin ovat
toimittaneet Markku Kesti, Anne Ruonala ja Sari Heino. Apua
olemme saaneet lisäksi seuraavilta henkilöiltä: Rosa Hahkala,
Titi Kalenius ja Susanna Soini.
5
Luku 1
Tiutisen kirjaston lukusali 1950-luvulla
6
I Palkinto
Tyttö ja Nukke
Kirjastossa piti olla hiljaa. Täti puhui välillä minulle, välillä
Helena Savolaiselle. Piti olla hiljaa kuten Helena.
Täti selitti, että kun kirjoja avasi, sieltä suorastaan pursusi
tarinaa. Oli parasta olla hiljaa tai ei kuullut mitä siellä
kerrottiin. Äiti oli jo huomauttanut hautausmaalla, että
kirjastossa kuiskitaan eikä sitäkään, jos ei ole oikeasti asiaa.
Niin kuin kirkossa ei puhuta ja hautakivien alta mummi ei
juttele.
Minusta täti oli outo. Kyllä minä kuiskata osasin, hiljaakin
olla jonkin aikaa, mutta kirjat eivät kerro tarinaa. Äiti kertoo.
Ja äänikirjat.
Helena Savolainen sullottiin ullakolle kun opin lukemaan.
Erilaiset äänet kumpuilivat rivien välistä, aivan kuten täti oli
selittänyt. Äänikirjat vaihtuivat sarjakuviin, jotka puolestaan
tekivät tilaa Enid Blytonille.
Helena sen sijaan menetti äänensä moniksi vuosiksi. Kunnes
tyttäreni syntyi. Tänä päivänä Helena Savolainen kulkee
tyttäreni kainalossa kirjastoon. Kirjan tavoin Helena on
rakastettu, unohdettu, uudelleen löydetty.
Josefiina Ollikainen
7
II Palkinto, jaettu
Kotkan siivin rajattomien mahdollisuuksien maahan
Haukoin henkeäni. Suolaiset pärskeet iskivät vasten
kasvojani. Tuuli riepotteli syydvestiäni, ja laiva allani oli
uppoamaisillaan. Valtava aalto toisensa jälkeen löi kannelle,
ja laivani vajosi tyrskyihin. Takerruin reelinkiin kuin
mustekala saaliiseensa, mutta imukuppini eivät olleet
tarpeeksi vahvat. Huuhtouduin mereen. Juuri kun virtaus oli
nielaisemaisillaan minut, tunsin terävät kynnet niskassani.
Nousin lentoon. Olin pelastunut.
Kotkani, pelastajani! Se lennätti minut halki myrskyävän
taivaan. Kuinka pitkälle kulkisimme yhdessä? Minne
pääsisin sen vahvojen siipien kantamana?
Olimme saapuneet maailman reunalle asti, rajattomien
mahdollisuuksien maahan, kun yhtäkkiä havahduin
kuulutukseen: ”Hyvät asiakkaat. Kirjasto suljetaan 15
minuutin kuluttua.” Kuulutuksen kaikuessa korviini vielä
kolmella muulla kielellä laskin kirjan käsistäni ja pyyhin
suolaiset pärskeet poskiltani. Kävelin kertomakirjallisuuden
osastolle ja työnsin kirjan paikalleen hyllyn tummaan syliin.
Kulkiessani kirjameren ohi katsahdin illan valossa
kiiltelevään Hengen peiliin ja huikkasin ystävällisesti
hymyilevälle kirjastonhoitajalle: ”Huomiseen!” Laskeuduin
rappuset ja astuin tyyneen kesäiltaan.
Satu Rakkolainen-Sossa
8
II Palkinto, jaettu
Löydettyä
– Mummo, voisitsiä taas kertoo sen tarinan?
– No kai miä voin kusiä noin nätist pyyät.
Mummon silmiin syttyi se sama säihke, jonka tyttärentytär
oli nähnyt niin monta kertaa aiemminkin. Kuin meri olisi
heijastunut niistä vielä säteilevämpänä kuin se jo keskellä
kauneinta kesää oli.
– Mulloli semmoset kirkkaanpunaset lettinauhat, joil äiti oli
kesyttänny mun takkutukan.
Mummo käänsi katseensa ohilipuvasta laivasta keskustaan
– kuin olisi yrittänyt nähdä jonkin tietyn rakennuksen – ja
jatkoi sitten sinnepäin viitaten:
– Kumiä kävin siäl ekaa kertaa, nii emmiä ois halunnu pois
lähtäkkää, miä vaa luin ja luin. Miä melkee asuin siäl
vuaskausii.
Mummon katse kirkastui kirkastumistaan, ja yhtäkkiä hän
oli taas se nuori haaveilija.
– Siält miä löysin mun miälikuvituksen ja lukemattomast
lukemattomii kirjoi. Löytyhän siält tiätyst jotaa muutakii.
Hykerrellen mummo käänsi taas katsettaan.
– Niino, pitihän jonkuu ne sun jumalattomat kirjapinotkii
kantaa, vitsaili vaari vallaton pilke silmäkulmassaan.
Ella Airaksinen
9
II Palkinto, jaettu
Valkoiseen tiileen kätketty manna
Ikkunaton valkotiiliseinä oli ehdottomuudessaan
samanaikaisesti ahdistava ja rauhoittava. Samankaltaisia
valkotiilisellejä olin nähnyt vuosia sitten, työperäisellä
ekskursiolla Jokelan vankilaan. Ajatus siitä, että itse istuisin
kopissa, ei ollut käväissytkään mielessäni.
Vasta kolme kuukautta sitten olin lasten kanssa käynyt
elokuun markkinoilla. Toripossot, Sibelius-puiston
suihkukaivo ja kirjastosta iltasaduksi uusi Ella. Tosin
aavistelin tiilenpäitä, koska Helsingin keikka oli päättynyt
yllättävästi.
Ikkunattomuus ei estänyt marraskuun koleutta
tunkeutumasta koppiin. Kohmeisin sormin teippasin
tiiliseinään uuden paperin, johon listasin tekosiani.
Kirjoitin päivittäin. Seinäpaperit auttoivat minua
ymmärtämään, miksi vietin päiväni tiilenpäitä katsellen, sen
sijaan että olisin ollut töissä, perheen luona…
Olin kopin ansiosta kuitenkin edistynyt tutkimuksessani.
Pääkirjaston tutkijankammion tiilinen valkeus oli mannaa
mielelle, ja päähän rauhoittui tilaa teorioiden pyörittelylle.
Tähän verrattuna Vellamon tutkijanhuoneet värillisine
verhoineen ja satamanäkymineen tuntuivat suorastaan
riettailta.
Liimasin teoreettisen viitekehyksen tiiliseinään
maalarinteipillä. Kello näytti 16.40. Ehtisin kaupan kautta
seuraavalla kuutosella kotiin.
Nimimerkki Martti Klang
10
II Palkinto, jaettu
Fahrenheit 451
Vuosi 2031. Kaupunginkirjaston painetut kirjat on arkistoitu
kirjavarastoon, josta niitä hakevat enää retroilijat. Kirjaston
ensisijainen tehtävä on lainata ladattavia lukuoikeuksia
kansalaisten lukulaitteisiin. Kotkan kaupunki on ulkoistanut
kirjastotoimen samalle monikansalliselle autojen
varaosajätille, joka huolehtii kaupungin kouluruokailusta.
– Mitäs laitetaan?
– Täällä pohjantähden alla, osa kolme.
– Mikä lukulaite?
– Fahrenheit 451.
– Vuosimalli?
– 2028.
– Kapasitiivinen kosketusnäyttö?
– Joo.
– Aha…onkin vähän hankala malli…Pohjantähden kolmosta ei saa
tuohon malliin erikseen…näytän sulle kuvasta…näetkö…se on
samaa komponenttia kaikki…koko Linnan tuotanto. Eikä Linna-
paketti kuulu peruskirjastokortin ilmaispalveluun, kun sulla ei ole
premium-asiakkuutta. Puolivuosilataus tekisi siinä viitisen
kymppiä.
– Olihan mulla ilmaiseksi kakkososa…
– Joo, mut sekin on poistuva tuote. Mut hei…sun lukulaitteen
maahantuojalla olisi aika edullinen promokampanja. Paketissa tulisi
kaikki Pohjantähden osat puoleksi vuodeksi kympillä. Siinä vain
pitää lukea ensin se promottava kirja, niitähän ei voi
promolatauksissa ohittaa. Onko tuttu teos, Alastalon salissa?
Nimimerkki Raimo Raatipuu
11
Kunniamaininta
Lukukoira Jaksu
Kerronpa teille karvaisesta ystävästäni kirjastossa.
Sillä on pitkäkarvainen turkki ja kostea kuono. Se on
LUKUKOIRA JAKSU
Jaksu on pieni, rauhallinen shetlanninlammaskoira.
Se kuuntelee esimerkiksi niitä,
jotka haluavat oppia lukemaan.
Jaksu työskentelee Kotkan pääkirjastossa torstaisin,
vuorotellen muiden lukukoirien kanssa.
Muut lukukoirat kuuntelevat keskiviikkoisin.
Ota kirja ja pyydä Voisinko varata ajan Jaksulle.
Se ei maksa mitään.
Se kuuntelee kun luen tarinaa.
Ihan kun se ymmärtäisi joka sanan.
Hassua vai mitä.
Mutta ymmärtääköhän se oikeasti, mitä sille puhutaan.
Lukutuokio kestää noin 15 minuuttia.
Käyn lukemassa Jaksulle aina kirjaston pohjakerroksessa.
Äiti ei saa tulla sinne.
Siinä huoneessa on lukija, koira ja koiran omistaja.
Mikä kirja tahansa, Jaksu kuuntelee aina.
Jaksulla on oma peitto,
ja se on aina iloinen.
Jaksu saa lukutuokion päätteksi namuja.
Minä pidän Jaksusta ja Jaksu varmaan minusta.
Minä pidän lukemisesta oikein paljon.
Sen pituinen se tarina.
Eetu Autio
12
Kunniamaininta
Kirjastomuistokirjoitus
Minä olen ollut täällä ennenkin. Olen koputtanut maailman
kaiken tiedon portille, ja joka kerta portti on avattu. Siihen on
tarvittu vain avain. Lapsena minulla oli niitä kolme. Eri
portinvartijat halusivat erivärisen avaimen. Jokainen niistä
kuitenkin avasi oven sinne, minne kulloinkin halusin päästä.
Minä olen ollut täällä ennenkin. Avain on edelleen taskussani.
Nyt se tosin ei ole enää pahvinen. Se ei ole enää
vaaleanpunainen, ei sininen, ei keltainen. Nyt sama avain
sopii jokaiseen porttiin.
Minä olen ollut täällä ennenkin. Olen eksynyt tiedon
valtateillä, harhaillut lukemattomien kirjojen keskellä, etsinyt
jotakin uutta, jotakin ennen kokematonta, jotakin, jotakin... Se
avain taskussani olen päässyt joka paikkaan, aikaan ja
universumiin. Olen saanut kätteni ulottuville kaiken
maailman tiedon. Enkä minä ole koskaan pystynyt lukemaan
kaikkea, mitä halusin. Minä halusin tietää kaiken.
Minä olen ollut täällä ennenkin. Ja yhä vielä haluan tietää
kaiken.
Meri Markus
13
Kunniamaininta
Tuntematon sotilas kävi kotkalaisella perheellä kylässä
joulupäivänä 1954
Isä saa joululahjaksi juuri ilmestyneen Väinö Linnan
sotaromaanin, ”Tuntematon sotilas”.
Isä alkoi heti jouluaamuna lukea sitä. Kirja vei välittömästi
hänet mukaansa. Toisinaan hän hihkuu äidille ja minulle, kun
on oikein hyvä kohta.
Isä menee välillä kahville. Otan kirjan käteeni, selailen ja
huomaan sen erittäin mielenkiintoiseksi. Jo 13 vuotiaana, olen
lukenut muitakin kuin lastenkirjoja.
Huudan isälle keittiöön:
- Anna mun lukea tää ensin.
- No en varmasti anna, tulee vastaukseksi. Aikamme
kinasteltuamme äiti sanoo:
- Luetaan ääneen, kukin vuorollaan. Ehdotus menee läpi.
Isä alkaa lukea kirjaa uudelleen alusta. Istumme kammarin
pöydän ympärillä ja vaihdamme lukijaa, kun edellisen kieli
alkaa kangistua. Tunnelma on hyvin tiivis. Välillä kyyneleet
valuvat pitkin poskia, välillä taas nauraa kätkätämme. Äiti
juoksee toisinaan kurkkaamaan uuniin, ettei kinkku kärähdä.
Joulupäivä siinä lukiessa meni. Tuskin kolmihenkinen
perheemme tulee viettämään rauhallisempaa ja
mieleenpainuvampaa yhteistä päivää, kuin tämä joulu oli.
Marja-Liisa Vainikka
14
Kunniamaininta
Rakas löytölapsi
Tiedäthän tunteen, kun hullaantuu johonkin. Yökaudet
menevät sen kanssa valvoessa, päivisinkin sen huumassa
hehkut.
Eikä sen tarvitse olla laiha. Tai paksu ja painava. Ei tietyn
värinen, -näköinen, -muotoinen. Jokainen löytää omansa,
vuosien, vuosikymmenten saatossa montakin omaa.
Oma tai lainattu – sitä voi sivellä ja hivellä, ottaa esiin ja
panna pois, silmäillä hellästi, nauttia siitä ja sen sisällöstä.
Alkuun minäkin lainasin. Kerta kerran jälkeen palautin ja
lainasin. Ikiomaksi haaveilin, mutta eihän niitä maksustakaan
mistään saa, jokaista aikaa sitten syntynyttä.
Asioilla on tapana järjestyä, ja myös unelmat voivat toteutua.
Oli kirkas kevätpäivä, tai syksy tai alkukesä, kun se tömähti
silmieni eteen. Kotkan pääkirjastossa, kakkoskerroksessa.
Se oli siinä! Poistokirjamyynnissä. Sinisine kansineen,
valtavan rakkaine sisältöineen. Euron kolikolla ostettavissa.
Teki niin mieleni huutaa ja hyppiä ilosta mutta eihän sitä
kehtaa, ihmisten ilmoilla.
Sydän onnesta sykkyrässä poistuin kirjastosta, Gösta Ågrenin
”Tääl” kainalossani.
Margit Nuutinen
15
Luku 2
Lastenosasto 1952
16
Pieni sivukirjasto jäi sydämeeni!
Kaiholla vieläkin muistelen aikaa, joka ei palaa.
Ensimmäinen tuntumani kirjastoon tuli 70-luvun lopussa
lapsuudessani ja sen arvon aloin tajuamaan kunnolla vasta 80-
luvulla, jolloin Kotkan Turvalassa oli Turvalan sivukirjasto.
Nykyään siellä on pizzeria ja vaikka sielläkin tulee käytyä,
niin ei se ole enää sama asia.
Tuossa sivukirjastossa aloin käyttämään lukutaitoani ensin
Tintin sekä Lucky Luken sarjakuvilla ja ajan mittaan siirryttiin
kirjallisuuteen McLeanin ja Tom Clancyn kautta.
Myöhemmin sitten minua alkoi kiinnostamaan miten
maailma oikeasti toimii, eikä tämä mielestäni valheellinen
maailmankuva, joka tällä hetkellä hallitsee ihmisten mieliä.
Jo nuorena poikana ymmärsin sen, että pieni eliitti käy sotaa
suuren massan mielistä omista valta - sekä taloudellisista
syistään johtuen.
Yksilö saa periaatteessa työkalut vastustaa tuota sortoa
lukemalla sekä hyvän kirjallisuuden kautta.
Portti omaan mielenhallintaan aukeni Turvalan
sivukirjastossa. On todella surullista että kirjasto lopetettiin
turhista säästösyistä johtuen.
Jarno Jäppinen
17
337- Lupa lainata
Me oltiin niitä Metsolan kakaroita 70-luvun alussa. Meidän
kirjasto sijaitsi Haikarantiellä, siinä toisen punaisen
kerrostalon päässä, alakerrassa. Jotkut kävivät kirjastossa ihan
lainaamassa kirjoja, useimmat eivät. Itse kuuluin tuohon
ensimmäiseen joukkoon. Toinen ryhmä oleili kirjastossa
lähinnä silloin kun ulkona satoi vettä tai oli kylmä. Istuimme
usein etuosassa olevassa pyöreässä pöydässä kuin Kuningas
Arthurin ritarit konsanaan. Kirjasto ei ollut kirjasto, vaan
lainasto, lyhensimme sen ”laikaksi”. Kirjastonhoitajat olivat
kauniita naisia, toinen tumma, toista kutsuimme ”jellonaksi”
hänen upean tukkansa vuoksi. ”Jellonasta” tuli myöhemmin
erään arvovaltaisen kotkalaisen vaimo. Viisikot ja Tarzanit
riittivät ihan alkuaikoina, sittemmin kolahtivat Alpo Ruuth
Kämppineen, Montereyn mies John Steinbeck, sekä Victor
Hugon vavahduttava Jean Valjean. Vaikka olin kova
lukemaan niin Kalevala jäi kesken, hieman se kaiversi
luontoani. Silloinkin oli jo käytössä kirjastokortit, en muista
varmasti, mutta taisivat olla pahviset. Korttini numeron
kuitenkin muistan. Se oli 337.
Jorma Hjelt
18
Hei, KIRJASTO
Kävimpä tässä jokin aika kirjastossa, ajattelin tämäpä mukava
Mesta! Voisiko tänne päästä asumaan edes vähäksi aikaa?!
Menin juttelemaan iloisen ja palvelualttiin kirjastovirkailijan
kanssa asiasta. Hänpä oli heti mukana ajatuksessa ja oli
huumorintajuinen virkailija! Ehdotin: Hyvänen aika olisiko
täällä vuokrattavana huone? Vuokraisin huoneen ja kaikki
maailman kirjat olisivat seinän takana yötäpäivää luettavissa.
Virkailija lupasi tehdä asialle jotakin. Seuraavan kerran, kun
menin kirjastoon, kysyin huonetta taas. Hänpä kertoi asian
olleen vireillä ja sanoi minun olevan ekana vuokralistalla!
Odotan soittoa kirjastosta.
Kertomus on tosi ihan oikeasti.
Nimimerkki Ei opettaja
19
Joki kuljettaa hiekkaa ja mutaa, se tuo mukanaan ihmisiä,
ihmiset uittavat tukkeja, tukeista valmistetaan paperia,
paperille kirjoitetaan tarinoita, tarinat painetaan kirjoiksi ja
jaetaan, asetetaan saataville.
Kirjoja kuljin itsekin noutamaan isän ja äidin kanssa
pimenevässä syysillassa, katulyhtyjen sälöiset valokehät
puiden oksistossa, kirjastoauto hyrisi Metsolan torilla, sen
loisteputket ja dieselintuoksu, sen Pekka Töpöhäntä-
valikoima, lainauskoneessa kiertyvä pikku veivi ja
kirjastonkorttini, johon aina ikuisuuden päästä lyötiin uusi
vuosileima.
Paluumatka ja kirjakassin paino, entisestään pimentynyt ilta -
tähtiä taivaalla jo - ja odotus.
Näin minut liitetään osaksi miljardilukuista ihmiskuntaa,
otetaan sen tarinoiden ja tietämyksen piiriin. Sillä joku
kirjoitti, joku valmisti painotuotteen, joku asetti sen saataville,
ja minä siihen tartuin ja minulle sitä luettiin. Minulle luettiin,
ja kirjat puhuivat minulle.
Myöhemminkin kirjastoauton hyrinä, pääkirjastojen
ihmeellinen laajuus, yliopistokirjaston mutkikkuus, ja kaikissa
niissä yhteinen viesti: tätä ihmiset tekevät, me kirjoitamme,
me luemme, me jaamme.
Ari Rotonen
20
Kotka on minun toinen kotimaa
Kotka on yksi kaupunki Suomesta. Olin muuttanut sinne
noin viisi vuotta sitten. Minulle oli yllätys, kun näin, että
Kotka näyttää melkein samanlainen, kun minun
kotikaupunki.
Kotkassa on paljon kiinnostavia paikkoja, jonne aina
lähtevät turistit. Vaikka Sapokka puisto. Siellä on hienoja ja
kaunis luonto. Kun muuttanut Kotkaan, Sapokka oli
ensimmäinen paikka, jonka minä näin. Kotkassa on paljon
paikkoja, jotka liittyvät mereen. Yksi niistä on museo Vellamo.
Olin siinä vain yhden kerran, mutta se oli tosi kiinnostava, ja
halusin joskus käydä siellä uudestaan. Siellä on vanhoja
puvut ja astiat, lentokoneet ja laivoja sodasta. Myös
Maretarium on hieno paikka. Siellä on paljon pieniä ja isoja
kaloja. Yksi, josta tykkään tosi paljon on Hanna hauki.
Kun vielä asunut kotikaupungissa, en voinut käydä
tanssikouluun, mutta kun muuttanut tänne löysin sopivan
koulun (Vikman). Kotkassa on paljon mahdollisuuksia eri-
ikäisille.
Viihdyn Kotkassa.
Svetlana Kauppinen
21
Valistusta
Pidän kirjastoista. Olen aina lainannut paljon erilaisia
aineistoja laidasta lainaan. Erityisen rakkaaksi ovat kuitenkin
tulleet kirjat. Toki lainattavien artikkeleiden valikoimiin ovat
vuosien varrella kuuluneet niin vhs-video kuin cd-levytkin.
Joskus vuosia sitten suurta hupia ja valistustakin tarjosivat
esim. italiankielen kurssimateriaalit. Kirjoista seuraamalla ja
kasettinauhurista käsin kuunneltuna kai hieman tuli opittua
”arrivedertsiä” ja ”buona nottea?”. Homasin tämän
katsellessani eräänä iltana tv:stä Komisario Montalbanoa.
Kieli kuulosti hyvin tutulta, kuin äidinkieltä.
Aarteiden luola
Kirjasto on minulle paikka, josta löydän aarteita. Menen sinne
yleensä ”vain” palauttamaan entisiä lainoja ja kuinkas
ollakaan, taas olen löytänyt jonkin todella mielenkiintoisen
tutkittavan kirjasen. Itselle teoksia opiskelun tueksi ja muulle
perheelle viihdettä, henkilökuvia, historiaa tai vaikkapa
ohjeita uuteen harrastukseen. Toisinaan kirja käsittelee
kuvataidetta, antiikkisia esineitä tai vain jotain kiinnostavaa
henkilöä, josta on mukavaa saada lisää tietoa. Suurta
lukunälkää pystyn hallitsemaan Ilona- kirjastoauton
läheisyydellä ja ystävällisellä palvelulla.
Outi Saikkonen
22
Ensi käynnit Kotkan kaupungintalossa
Ne suuntautuivat Kotkan Kirjastoon, joka oli kaupungintalon
Keskuskadun puoleisessa päädyssä. Nousin pohjakerroksesta
kapeat kiviportaat, mielessä Viisikot tai Nuorten kirjaston
kansallishenkiset, 30-luvun hengessä kirjoitetut kirjat. Tuota
jatkui aina vuoteen 1960, jolloin muutimme Ruonalaan.
Ruonalan koulussa olleen kirjaston kolusimme ystävieni
Pertti Rahikaisen ja Raimo Heiskasen kanssa moneen kertaan
60-luvun loppupuolella. Tuolloin Mika Waltarin Ihmiskunnan
Vihollisten ilmestyminen oli todellinen lahja, muut waltarit
oli jo luettu.
Sittemmin olen kulkenut samoja, nyt toisessa käytössä olevia
kaupungintalon portaita vuodesta 1976, ”valtuustouraa” on
jatkunut 39 vuotta, joista neljä ensimmäistä vuotta
varavaltuutettuna.
Ruonalan koulun kirjasto johdatti meidät kolme (kaksi
filosofian maisteria ja kirurgian erikoislääkärin) kirjallisuuden
ja tiedon maailmaan, osoittaen paikalliskirjaston tärkeyden.
Kirjastojen lakkauttaminen on maligmi, pahanlaatuinen
sairaus!
Pentti Tiusanen
23
Mummo infotiskillä maanantaina 11.8.2015 iltapäivällä.
- Tarvitsen keppiksen kaavan. En löydä mistään. Olisiko teillä
kirjaa, josta löytyisi? Pojantyttäreni, 11 vuotta, on hevoshullu.
Ompelemme yhdessä.
Informaatikko ymmärsi heti tilanteen äärimmäisyyden
herkkyyden.
- Katsotaan, hän hymyili. Nyt molemmat keppis-kirjat ovat
lainassa. Mutta Karhulasta löytyy toinen. Soitan sinne.
Päivi tässä, hei. Katsoisitko Keppis-kirjastanne, onko siinä
kaavoja.
No voi, sitten ei käy.
- Katsotaanpa, olisiko lehdissä. Tännepäin:
Päivi edellä, mummo perässä. Käsityölehtiä selaillut rouva
vieressä löysi lehdestä villasukasta tehdyn keppiksen.
- Oi, oi, ei kelpaa villasukka.
- Odottakaas, katson vielä, löydänkö jotain koneeltani, Päivi
huikkasi ja kiiruhti takaisin työpöytänsä luo.
- Löysin Kodin Kuvalehdestä kaavan! 12 sivua!
- Ihanaa!
- Tulostanko, 20 senttiä sivu?
- Kiitos, kaikki, kaavat ja ohjeet.
- Voin käydä viemässä maksun.
Mummo, kallisarvoinen paperinippu kädessään, tunsi itsensä
VIP-asiakkaaksi. Suuri ilo odottaa mummoa ja pojantytärtä.
Kaavat ja ohjeet on saatu, kangasta löytyy. Päiville lähetimme
kuvan keppiksestämme.
- Ihahaa, kopotikop.
Kiitos, Päivi.
Mummo ja Ilona, ompelijat.
Nimimerkki Mummo kirjastossa
24
Hakukone muistelee Kotkan kirjastoa
Ajo-ohjeet: Kaivokatu. Kirkkokatu. Kaakko 135 astetta.
48100 tykkäystä. 48100 puhuu tästä. 48100 oli täällä.
Minulla on tuore kuva Kotkan kirjastosta, jossa hän pitää
kahvilaa. Viihtyisä ja siisti - aina tuoretta hyvää. Oman
rakkaan pullat!
Toinen suosikkini on pikkuruinen Karhunvuoren sivukirjasto.
Vierailen siellä ahkerasti, vaikka käynti tietää kymmenen
kilometrin pyöräilymatkaa.
En ole kirjaihmisiä, mutta kirjaston taidenäyttelyiden valot ja
heijastukset kiinnostavat. Kannattaa tsekata!
Kirjasto on tärkeä kohtaamispaikkanakin. Luova tila syntyy
siellä, missä luovat ihmiset kohtaavat.
Kotkan kirjasto on ollut se laitos, jonka piirissä olen kokenut
nuoruuteni väkevimmät elämykset ja tehnyt ratkaisevimmat
löytöni. Ne määräsivät elämäni suunnan ja antoivat
elämälleni tarkoituksen.
Löysin kirjan välistä rahaa. Toisella kerralla löysin vanhan
ranskalaisen viestin. Siinä luki ”ota syliin, rutistetaan ollaan
hiljaa, kuunnellaan.”
Tulevaisuudessa Kotkan kirjastosta voi löytyä 3D-tulostin.
Minun elämässäni vaativinta on sisäistää tämä uusi tietotulva
- Kotkassa se on selkeää tai melkein selkeää.
Aapo Siippainen
25
Tutun sadun tuoksu
Nappaan tutun sadun kirjahyllyköiden välistä. Lähden kohti
edessäni siintävää tuolia. Istahdettuani avaan kovakantisen
kirjan ja haistan sen puista tuoksua. Muistan kirjan
tapahtumat, mutta kuitenkin luen sen. Olihan kirjalla
tunnearvoa, sillä mummolleni oli luettu sama kirja hänen
ollessaan pieni. Mummoni taas oli lukenut satua minulle
ollessani lapsi. Nyt olin aikuinen, mutta silti luin tätä tuttua
satua pienestä jääkarhusta. Minulla oli syyni sen lukemiseen,
sillä mummoni oli eilen nukkunut pois. Halusin ehdottomasti
lukea tämän kirjan, enkä ostaa sitä. Koska kädessäni oleva
kirja on täsmälleen sama mitä mummolleni ja minulle oli
luettu. Kirja oli pysynyt hyvässä kunnossa, sillä onhan se
kirjaston kanssa yhtä vanhat. Pamautan kirjan kannen kiinni,
luettuani sen. Katselen ympärilleni ja hymyilen ajatellessani,
että mummoni oli ehkä istunut tässä samassa paikassa
ollessaan nuori. Iloitsen myös ajatuksesta, että lapsenikin
voivat viettää aikaa paikassa jossa heidän mummonsa oli.
Nuutti Rahikainen
26
Koputus
”Mikäs se on Wayne Gretzkyn pelinumero?”
Näin aioin sanoa sälleille, ennen kuin käännän kortit esiin.
Ysipari. Ja tokavikana koputtamassa. Melkein paras paikka.
Laatukorteilla ankkuripaikka olisi paras. Viimeisenä voisi
bluffata kämäkädelläkin, mutta sen tietää kaikki. Joten jos
viimeinen koputtaa, niin joku epäilee ja lähtee haisteleen.
Koputan kirjastopöytään.
Kari huutaa jääkiekkoapinan Oi-join. Hakee impotentin
tukijoukkohuudon Makelta, ainaiselta lakeijalta. Molemmat
ovat ulkona. Sitten Sale - kolmantena vuorossa, empii pitkään.
Vaan ei kasetti kestä. Kuitenkin kolmesataa yhteensä
pöydässä. Ja jos koputtaa ja häviää, on seuraavaksi itse
pöytään kolmesataa, muut pelkät markat.
Kivinaama- Tero, neljäntenä ennen minua. Ei
äännähtänytkään, kun kippasi korttinsa jo ennen vuoroaan.
Ihmekös, päälle parinsadan miinuksella. Koko viikolta
neljättä sataa. Liian hanakka bluffaamaan. Ei bluffaa nyt.
Jäljellä enää Miksu. Kultapossukerhopoika viimeisenä. Jos
se erehtyy mukaan, se on kolmesataa pöytään. Sillä eihän sillä
voi olla kymppiparia tai isompaa.
Eihän?
Jaakko Markus Seppälä
27
Paras kirjastomuistoni
Syksy 1991, olin nuori yläkoululainen. Eräänä iltana otin
pyöräni ja suuntasin Karhulan kirjastoon.
Tutkin hyllyjä, kun yhtäkkiä kuulin takaani äänen: ”tosta
hyllystä jos joku löytää hyvää luettavaa niin ihmettelen vaan.”
Mukavannäköinen nuori poika oli ilmestynyt taakseni.
Juttelimme ja aikanaan suuntasimme kumpikin
lainaustiskille. Vielä ulkona jatkoimme juttua.
Oli jo pimeä kun lähdimme kotiinpäin. Vielä kotona
ihmettelin, miten hän saattoi minut kotipihaan saakka, vaikka
kirjaston pihalla selvisi, että hän asui ihan eri puolella
Karhulaa. Kivaltahan se tietysti tuntui.
Tämä kirjastoreissu oli elämäni mieleenpainuvin. Vaikka en
silloin vielä tiennyt, niin olin juuri tavannut tulevan
aviomieheni.
Eräänä päivänä tavatessamme sovimme illaksi tapaamisen
kirjastoon. Päivämäärä oli 26.11.1991.
Tämä kirjastoreissu päättyi suudelmaan kotipihassa. Siitä se
lähti. Olemme olleet yhdessä pian 24 vuotta. Kirjastossa
olemme käyneet kaikkien viiden poikamme kanssa.
Erään kerran mietin, mitenköhän elämäni olisi mennyt, ellen
sinä iltana olisi lähtenyt kirjastoon.
Onneksi lähdin!
Mari Heiskanen
28
Luku 3
Pääkirjaston lastenosasto 1988, kuvaaja Raimo Poutanen
29
Merikotkan silmin
Kaarre vasempaan, kiepsahdus oikeaan. Sitten hurja syöksy
kohti kimmeltävän meren pintaa. Lisää tuulta siipien alle ja
takaisin korkeuksiin. Kirkolle. Vartioimaan omaa rauhaa.
Täydellinen vapaus.
Hetkeksi partioimaan korkeimman kuusen latvaan,
katselemaan maan kamaralle. Tasaista, sulavaa liitoa sulat
järjestyksessä. Mutta, pahus, yksi irtoaa ja leijailee hitaasti
maahan asti.
Sitä sulkaa ei enää takaisin saa, mutta aina tulee uusia.
Virtaviivaisempia, kauniimpia, vankempia. Pienenä pisteenä
matkaava sulka laskeutuu suuremman pisteen viereen.
Lähemmäs, vikkelämmin.
Piste onkin vanha harmaahapsinen hamppuhius. Nostaa
sulan, sivelee sitä sormiensa välissä ja katsoo kohti. Taivaalle,
hymyilee. Kuin yrittäisi tervehtiä nyökäten.
Vanhus kiinnittää sulan lätsäänsä, köpöttelee kohti
oviaukkoa. Katoaa lasiovien taa.
Kaksi kevyttä siiveniskua ja sitten taas tasaista liitoa. Ukko
tulee takaisin kirja kainalossaan. Paksu, sileäkantinen opus.
Istahtaa penkille ja alkaa selailla. Silmät loistaen vertailee
kuvia ja tähyilee kohti, muttei löydä heti oikeaa. Yhtä uljasta,
vapaata, sukkelaa.
Ella Airaksinen
30
Tarina ajasta, jolloin kirjoja oli vielä olemassa
”Tänään kerron teille muinaisesta paikasta. Vuosia ja taas
vuosia sitten oli meren rannalla pikkuinen kaupunki, joka
Kotkan nimellä liihotti. Kaupungista löytyi maailman
rauhallisimmaksi luonnehdittu paikka, jollaisesta
nykyihminen ei osaa uneksiakaan. Paikka , jossa puhelimet oli
laitettava äänettömälle ja jossa oli mahdollista keskittyä vain
omiin mietteisiinsä tai halutessaan jonkun paljon viisaamman
ajatuksiin.
Paikassa tuoksuivat mäntypuiset hyllyt, jotka parkuivat
painavien sanojen, lauseiden ja jopa kokonaisten aatteiden
alla. Uusia tarinoita tai tiedonmuruja janoavat esi-isänne
harhailivat hyllyjen välissä hypistellen kiinnostavien kirjojen
kansia.
Kyllä, kuulitte oikein, tuohon aikaan ihmiset vielä lukivat;
he vajosivat pehmoisten nojatuolien uumeniin, suuntasivat
nälkäiset silmänsä sanojen sekaan ja kääntelivät paperisia
sivuja aivan itse.
Tuolloin tieto ei kulkenut aina heidän korvanjuurellaan napin
painalluksen päässä ja juurtunut heidän aivoihinsa itsestään.
Ennen muinoin tämä paikka, jossa faktaa ja fiktioita oli
helposti tarjolla niin romantikoille, haaveilijoille kuin
uteliaillekin, kulki nimellä kirjasto.”
Ella Airaksinen
31
Tuli uusi kirjasto Karhuvuoreen,
se iski rajusti tajuntaan nuoreen.
Siellä oli kaikki niin hienoa,
ihmeteltiin mattoa, lukusalia.
Oli lapsilla satuhuone oma,
ja kirjastotädit niin somat.
Mutta mikä olikaan se juttu?
Ei ollut entuudestaan tuttu,
vaan jotakin ihmeellisen ihanaa -
kirjastoko musiikkia tulvillaan?
Kotona ei ollut musiikkilaitteita
vaan kuunneltiin rokkia radiosta.
Kirjastossa tarjoutui siihen mahdollisuus
kaikui korvissa nyt musiikki uus.
Musiikkia kuunneltiin pienessä nurkkauksessa, jossa oli kuusi
erillistä nojatuolia. Tuolit, jossa ei ollut käsinojia, olivat 70-
luvun tyyliin väritykseltään kelta- ruskeita. Kahden tuolin
välissä oli aina pieni pöytä, johon kuulokkeista lähtevä
kierrejohto kytkettiin. Musiikin kuuntelemista varten varattiin
aika virkailijalta, ja samalla varattiin erilliseltä listalta levy.
Levyt olivat isoja vinyylilevyjä, älpeitä. Kuulokkeiden lisäksi
virkailija antoi mukaan myös älpeen kuoret, joiden avulla
pystyi hyvin seuraamaan kappaleita. Olin äärettömän
ihastunut suomalaiseen folk- tyyliseen musiikkiin, erityisesti
Hectorin lyyriset biisit puhuttelivat nuorta herkkää tyttöä.
Anitta Hannola
32
En osannut lukea kansakoulun alkaessa. Jouduin
opettelemaan lukemista tosi vanhanaikaisen opettajan kanssa,
eikä siitä tullut mitään. Kotona isä opetti tavaamaan lehden
avulla: TEK-NII-KAN MAA-IL-MA. Muistan sen riemun, kun
vihdoin oivalsin miten sanat muodostuivat kirjaimista.
Lukemisen avulla löysin itselleni satumaisen pakopaikan. Se
tarkoitti Ruonalan kirjastoa vanhassa myymälärakennuksessa
ja sen lisäksi kirjastobussia erään vanhustentalon
parkkipaikalla. Köpöttelin ison kirjakassin kanssa innokkaana
kirjastoon useamman kerran viikossa ja välillä kävin myös
kirjastoautolla. Ne olivat onneksi niin lähellä, että
pikkulikkakin sai mennä itsekseen.
Lukeminen avasi myös kirjojen maailman! Olin hyvin ujo ja
jotenkin pelkäsin ihmisiä. Kirjojen avulla voin olla kuka vaan,
missä vaan! Todellakin, aivan kaikki luettava olisi kelvannut
minulle. Oli kuitenkin aloitettava lasten ja nuorten kirjoista.
Kirjastotädit vahtivat, ettei kassiini tullut liian rankkoja
lukemisia. Äiti sanoi, että yhdellä kertaa sai tuoda vain
kymmenen kirjaa. Sittemmin kertoja onkin tullut jo satoja!
Anitta Hannola
33
Kun oli pieni, kirjasto oli isossa ja rumassa talossa.
Äiti kantoi sieltä minulle kassikaupalla lukemista viikoittain.
Nyt kun olen itse vanhempi, on kirjasto edelleen rumassa
talossa.
Minä kannan lapselle kassikaupalla lukemista viikoittain.
Mutta kirjojen lumoava maailma ei ole kadonnut mihinkään.
Iloa ja rakkautta. Surua ja haikeutta. Tarua ja totta. Kuvia ja
sanoja. Tarpeeseen ja omaksi huviksi.
Huomaan tartuttaneeni lukumadon kutinan omaan
toukkaani.
Majakoitten historia on meidän yhteinen kiinnostuksen
kohteemme.
Kirjaston majakkakirjavalikoima on tullut tutuksi.
Talven aikana tutkitaan majakoitten historiaa ja
kesäisin matkaamme noille karuille majakkasaarille.
Useimmiten lapsi muistaa historialliset vuosiluvut ja
tapahtumat minua paremmin.
Kuuntelen mieluusti hänen sujuvaa lukemistaan.
Suljen silmäni ja näen hänen lukemansa tapahtumat edessäni.
Kylmiä väreitä kulkee selkärankaa pitkin kun ajattelee,
kuinka kovilla ihmiset majakkasaarilla aikoinaan olivat.
Ihan sama, vaikka kirjasto onkin rumassa talossa.
Kunhan kirjojen lumo säilyy ja niitä riittää luettavaksi.
Viivi Autio
34
Kirjastomuistoja
Minä Riitta, joka olen syntynyt 8- lapsiseen perheeseen, ja
asunut kakkoskotolassa. Paras paikka lapsena oli kirjasto.
Kirjasto oli kaupungintalon alakerrassa. Sen puhdas ihana
tuoksu ja se hiljaisuus, joka viikko oli lapsille 10 kysymystä
kilpailu kirjoista, sinne mentiin aina täyttämään kilpailua ja se
kirjastontäti, joka oli arvokkaan ja siistin ja kiltin näköinen
tiesi että kotolan lapset tulee täyttämään kilpailuja ja antoi
jokaiselle kysymykset ja kiitimme kauniisti, kotoonta opituilta
käytöstavoilta. Sitten lainasimme kirjoja kotiin ja kirjastontäti
ehdotti meille kivoja kirjoja. Läksimme kotiin ihanien kirjojen
myötä ja käytävällä oli hyvin vahatut rappuset laskimme ne
aina alas oli mukava liukumäki, muistoihini on piirtynyt
ihana kirjasto, täti ja kilpailut ja kaiken kukkuraksi ne raput.
Riitta Haakana
35
Lapsena kävimme usein äitini ja isoveljeni kanssa kirjastossa.
Etenkin minä olin hulluna kirjoihin, ja olisin jaksanut
kuunnella äidin lukemista loputtomiin. Pidin monenlaisista
kirjoista, mutta minulla oli myös muutamia suosikkeja, joita
halusin lainata aina uudestaan ja uudestaan - en kyllästynyt
niihin ikinä! Äitini tosin saattoi olla asiasta eri mieltä…
Tiedonjanoni oli niin suuri, että opin lukemaan
sujuvasti jo ennen kouluikää, ja siitä lähtien luin ahnaasti
monenlaisia kirjoja. Koulutaipaleeni alettua odotin aina
kovasti kesäloman alkua, ja lomalla teinkin aina monta retkeä
pyörällä kirjastoon. Kirjasto ja sen tarjoamat mahdollisuudet
loivat perustan sille, että olen aina menestynyt hyvin
opinnoissani: kriittinen lukutaito, sekä sanallinen ilmaisutaito
harjaantuvat vuosien saatossa, ja niistä onkin ollut apua niin
lukiossa kuin yliopistossakin. Olen kiitollinen, että äitini
tutustutti minut jo varhain kirjojen ihmeelliseen maailmaan.
Kirja on sekä työväline opinnoissa, että avain uusiin
maailmoihin: apukeino paeta synkkää arkea.
Minttu Hukka
36
Luku 4
Karhulan kirjasto 1975, kameralainaus
37
Ystäviä
Pieni tyttö lähti kävelemään maauimalan kulmalta kaupungin
toiselle puolelle. Käsi tapaili taskussa olevaa korttia. Tyttö
kulki lehmusten reunustamaa Puistotietä pitkin kohti linja-
autoasemaa. Keskuskadulla vastaan tulevan poliisipartion
kohdalla askeleet tihenivät ja tyttö siirtyi kadun toiselle
puolelle. Nehän hakevat kuulemma kouluunkin, jos ei itse
mene. Viimein Stellan talon ja kauppahallin välistä häämötti
torin laitaa vartioiva möhkälemäinen kaupungintalo. Tyttö
käveli talon taakse ja avasi raskaan oven.
Hän astui sisään hiljaiseen huoneeseen, joka tuoksui hieman
tunkkaisille kirjoille. Kierrellen hyllyjen välissä hän luki
selustojen kiehtovia nimiä Alexandre Dumas, Kolme
Muskettisoturia, Monte Criston kreivi, loistava Orsini. Ei
vielä, ne olivat aikuisten kirjoja. Tiina- kirjat oli jo luettu. Käsi
tarttui Nuori neiti Tovaan ja pariin Anna- kirjaan. Lainatiskin
ääressä tyttö ojensi ylpeänä, ensimmäistä kertaa oman
vaaleanpunaisen kirjastokorttinsa virkailijatädille. Täti
merkitsi palautuspäivän takakannen pussissa olevaan
pahvikorttiin. Kirjat sujahtivat laukkuun. Tyttöä hymyilytti
ajatus taakse jäävistä lukemattomista ystävistä.
Tarja Kemppi
38
Inhotus vai koukutus?
Huoh. Miksi me tänne tulimme? Onhan se kiva päästä
luokassa istuskelun sijaan kävelylle, mutta miksi juuri
kirjastoon. Kaiken lisäksi opettajakin käveli liian hitaasti.
Pahinta kuitenkin on, että täytyy lukea yli sadan sivun kirja.
Siihen menee ikuisuus! Hyvästi ulkoleikit ja kaikki muukin
mukava!
Paras kaverini on oikea lukutoukka. Nytkin hän on ehtinyt
kerätä sylinsä täyteen kirjoja. Ystäväni - kirjaan hän taisi
kirjoittaa suosikkikirjakseen Animorphs- kirjat. Pitäisiköhän
minunkin kokeilla? Pakkohan jotain on keksiä, jos aion
kolmosluokan läpäistä! Kansikuvassa poika muuttuu liskoksi.
Oikeastaan poika näyttää aika komealta ja liskokin on
lempieläimeni. Jos jotain on pakko valita, niin tämä on
varmasti siedettävin vaihtoehto.
Äidinkielen oppituntia on kirjastoreissun jälkeen vielä vartti
jäljellä ja opettaja kehottaa meitä aloittamaan kirjamme.
Avaan huokaisten kirjani ja luen.
Kello soi kotiinlähdön merkiksi. Ei vielä! Enhän minä voi nyt
lopettaa. Juoksen koko matkan kotiin jatkamaan kirjaani. Olen
koukussa.
Oona Kettunen
39
Elinikäinen ystävyys
Kirjastokortti oli pahvia ja vaaleansininen. Kurkotin tiskille.
Äiti oli lainannut käsityölehtiä ja meille tytöille oli
lastenkirjoja. Karhulan kirjastosta löytyi kaikkea mitä
tarvittiin talouden ja elämän ylläpitoon. Kannoimme kotiin
ruokareseptikirjoja, remonttioppaita, lemmikkioppaita,
matkailukirjoja sekä kävimme jopa lainaamassa kirjan silloin
kun oli aika kertoa kukista ja mehiläisistä. Äiti tosin aina
pimitti sen yhden kiinnostavimman sivun.
Kun lukemisen salat avautuivat, löytyi kirjastosta uusi
ihmeellinen maailma joka laajeni Viisikoiden ja Neiti Etsivien
kautta yhä haasteellisempiin kirjallisiin aarteisiin sekä
vähemmän palkittuihin hömppärakkausromaaneihin. Kirjasto
mahdollisti myös jatko- opiskelun. Kaikki opukset löytyivät
vieläpä kohtuullisessa ajassa. Myös ammatissani turvaudun
kirjaston apuun. Omat lapset, joita sain vaikka yksi sivu jäikin
pimentoon, vein kirjastoon vauvasta alkaen.
Äiti kävi uskollisesti pienessä lähikirjastossa. Samalla syntyi
myös tuttavuus kirjaston työntekijään. Äidin sairastuessa
vakavasti, työntekijä tuki äidin lukemisharrastusta viimeiseen
asti. Sydän täynnä kiitollisuutta palautin äidin muovisen,
sinivalkoisen kirjastokortin henkilökohtaisesti hänelle.
Anu Korjus
40
1980- luvun alussa kirjastoauto kävi kotikylässäni kahden
viikon välein. Se oli odotettu käynti. Muistan edelleen, että se
aina keskiviikkoisin parillisina viikkoina iltapäivällä.
Pysähtymispaikka oli Arvilanmäellä, joka oli pyörämatkan
päässä lapsuudenkodistani. Siihen maailmaan aikaan paistoi
yleensä aina aurinko ja niin myös matkalla kirjastoautolle.
Minulla oli vanha, ties keneltä peritty polkupyörä. Pyörän
sarvessa kuljetin koria, jossa pidin palautettavia kirjoja. Samaa
koria olin käyttänyt hakiessani naapurista kaksi kissanpentua.
Odotellessani autoa muistan miettineeni, miten kirjaston setä
tai tädit osasivatkin varsinaisen työnsä lisäksi ajaa bussia ja
vieläpä niin, että kirjat pysyivät hyllyssä.
Palautusten jälkeen kori täyttyi uusista lainoista. Valintani
kohdistui Neiti Etsivään, Sos-, Viisikko- ja Lotta- sarjaan.
Kirjastoauton peräpäässä olleista sarjakuvalehdistä saatoin
valita Tintti- kirjan. Silloin ei ollut vielä viivakoodillisia
kirjastokortteja saatikka mahdollisuutta suorittaa lainausta
itse. Lainattavien kirjojen takakannen sisäpuolella oli kortti,
johon virkailija merkitsi käsin lainaajan kirjastokortin
numeron. Minun korttini numero oli 935.
Hanna
41
Minun kirjastoni
Rasmus nalle- kirjat hävisivät joka kerta matkalla kirjastosta
kotiin. Äiti vein ne aina salaa takaisin hyllyyn, kun en
huomannut. Pupu Tupuna -kirjoista äitikin piti ja luki minulle
niitä uudelleen ja uudelleen. Osasin osan niistä ulkoa.
Äiti vei meidät, minut ja siskon, satutunnille. Sisko oli vielä
niin pieni, ettei malttanut kuunnella, vaan juoksi ja riehui.
Hain siskon takaisin istumaan mutta turhaan. Olisi pitänyt
vain nauttia sadusta ja antaa siskon juosta.
Lastenosaston punaisilla penkeillä oli ihanaa vain istua ja
haaveilla. Maalasin ne myös ala- asteen kuvaamataidon
tunnilla paperille. Se kuva on jo hävinnyt kuten ne penkitkin.
Yläasteella netti syrjäytti hetkeksi kirjat. Kotona ei vielä ollut
konetta, joten kirjastoon oli tultava jos halusi päästä chattiin.
Tietokone ja netti tulivat kotiin mutta kirjat hain ja haen
edelleen kirjastosta.
Pian on aika viedä oma pieni poikani kirjastoon. Aloittaa
ikään kuin alusta.
Nimimerkki Äidiltä lapselle
42
Kyydissä edelleen
Henkistä ravintoa oli tarjolla kahden vierekkäisen
rakennuksen voimin. Koulun keittolan pinaattikeittopäivänä
ehti ruokavälitunnilla hyvin käymään lainastossa kirjojen
äärellä. Ensin oli aina ovella tervehdittävä tiukkailmeistä
Salme- kirjastonhoitajaa, joka sisään tullessa joskus kysäisi,
että eihän tytöillä ole näkkileipää matkassa, muruset kun
eivät sovi kaupunginrakennukseen lainkaan. Niiasimme,
tervehdimme ja puistelimme päitä. Kun kaikki Viisikot,
Tiinat, Ursulat ja Jutat oli luettu, siirryimme kirjoihin, jotka
olivat ohuita, pehmeäkantisia ja nuorille aikuisille
tarkoitettuja. Salme lainaustiskin takana nosti
paksusankaisten silmälasien takaa kysyvää katsetta, kirjoitti
kauniilla koukeroisella käsialalla korttiin
palautuspäivämäärän, ja hiljaa huokaisi. Sitäkö, että aloimme
varttua jo teineiksi ja kaivata hyppysellistä romantiikkaa
lukunälkäämme, vaiko kenties pelkäsi meidän siirtyvän
sarjakuvien lukijoiksi. Oppikirjojen jälkeen työhön liittyvät
ammattikirjat. Omille lapsille Ainot ja Teemut. Remontti- ja
keittokirjat. Finlandia-palkitut ja muutamat muistelmat. Kiitos
nuoruudesta alkaneen lukunälän jatkumolle, Salme-
kirjastonhoitajalle ja kiitos kaikille kauniille suomen kielen
sanoille.
Tuija- Ilona
43
Iloosta hyppelyä Kotkan pääkirjastossa
Siinä ne paistattelevat auringon lämmössä, paraatipaikalla.
Uutuudet. Mokomatkin raapaleet.
Minut on lajiteltu tavalliseen hyllyyn, yläriville. Tiiviisti kylki
kylkeen muiden kanssa. Ahdasta on. Ja aikaa katsella
ikkunasta ulos. Monet hääparit ja häävieraat olen kirkon
edessä nähnyt. Rippilapset, konserttiväet, hautajaissaattueet.
Ja lukemattomat ohi kulkevat ihmiset.
Ohi ne täälläkin yleensä kulkevat, etsivä ilme kasvoillaan.
Poimivat kirjan sieltä, toisen täältä ja mieleisensä löydettyään
näyttävät kovasti ilahtuvan. Sitä on mukava katsoa.
Haikamielin, sen toki myönnän.
En ole aikoihin käynyt kenenkään kotona, tässä vai
möllöttelen. Kenkien kopsetta vähän kaipailen mutta ne on
nykyaikana nykyajan jalkineet. Hiljaiset. Piti ihan säikähtää
kun joku seisoi yhtäkkiä hyllyni edessä. Katseli aikansa,
tarttui minuun ja nosti alas. Luki takakannen, selaili sivujani,
otti kainaloonsa.
Näin sitä mennään lukulaitteen läpi, sujahdetaan kassiin.
Pompahdellaan iloisesti portaat alas, ovesta ulos uuteen
kotiin. Lempeästi hyväileviin käsiin, ymmärtävien silmien
alle. Hetkeksi vapauteen.
Margit Nuutinen
44
Rääpäle lainastossa
Isommat pojat olivat kertoneet, että kaukana Ison Puiston
tuolla puolen oli suuri harmaa kenkälaatikko, jonka
pohjakerroksissa sijaitsi Lainasto. Lainastossa oli lasten osasto
- ja aikuisten osasto, lainaus lapsilta kielletty. Pian
satumaailman klassikot - ja myös painajaiset - avautuivat
minulle. Varoitus vanhemmille ja isovanhemmille!
Topeliuksen Kauneimmissa Mellastaja Rymsteeraaja joutuu
ottamaan rangaistukseksi käteensä hehkuvan hiilen
(pantuaan ensin kissan uuniin).
Jacod Grim tyylittelee Kiikkerinlinnussaan: ”Hän kaatoi tytön
kumoon, laahasi hänet hiuksista huoneeseen, iski hänen
päänsä poikki ja silpoi ruumiin, niin että veri virtasi lattialle,
Sitten hän heitti hänet muitten joukkoon sammioon.”
Buschin kertomuksessa Max ja Moritz pojat eivät tulleet
hyviks’ vaan jauhettiin jyviks (ja syötettiin kanoille).
12-vuotiaana väärensin kirjastokorttini aikuisten osastoa
varten (14v). Rikos ja rangaistus? Pettymys. Yksi halkaistu
mummo ja 600 sivua katumusta. Ketä kiinnostaa.
Kirjastojen lainaustoiminta on laajentunut kaikenlaisten
härpäkkeiden hyyraamiseen, esitän että perustetaan Kotkan
lainasto. Lainaisin mielellään kesäkanoja.
Jouni Salo
45
Kotkan kirjasto ihmisryhmien, kansallisuuksien, ja
yhteiskuntaluokkien sulatusuunina
Saapuessani kirjastoon on usein tapanani istahtaa johonkin
miellyttävään - mielellään mukavasti pehmustettuun -
soppeen, hengähtää hetkinen paikan rauhaisassa ilmapiirissä,
ja poimia hyllystä mielenkiintoinen kirja.
Selailen alkusivuja, kunnes huomaankin vaivihkaa siirtyneeni
tarkkaamaan muita paikallaolijoita. Mieleni kiinnittyy hieman
tärkeän näköiseen, ehkäpä noin kolmenkymmenenviiden
vuoden ikäiseen rouvaan. ’Mitäköhän hänenlaisensa mahtaa
lainata’ - tuumin. Katson kun hän ottaa hyllystä kirjan:
Voltaire, siinä lukee - filosofi Ranskan vallankumouksen ajan
tienoilta! Naista kiinnostaa siis filosofia.
Mittaan katseellani vuoroin rouvaa, vuoroin kirjaa, ja totean;
’Voltaire, 1700-luvun lopun ranskalainen ajattelija, eikö totta?’
Nainen nyökkää hieman hämillisesti, kertoen ettei tunne
aihetta vielä kovin hyvin.
Puhuttelemastani rouvasta katseeni siirtyy tatuoituun nistiin,
joka valitsee videoita: Kylläpä hän on rauhallinen ja
käyttäytyy asiallisesti, tuumin, vilkaisten samalla kirjaani.
Olipa sitten iPodia kuunteleva maahanmuuttaja, vanha
arvokas herra, taikka rastatukkainen hippi, niin täällä
kirjastossa olemme samanarvoisia. Kukin omalla
tuntemattomalla asiallamme kirjaston monenkirjavaan
massaan sulautuneina.
Nimimerkki Kasvoton
46
Kivetkin voivat puhua
Alussa ei ollut suota, kuokkaa, saatikka Jussia. Ne ajat olivat
vasta edessäpäin. Pitkään rakenteilla ollut Kölnin
tuomiokirkko valmistui lopulta, Gustave Flaubert kuoli ja
Maria Jotuni syntyi. Kirjasto aloitti toimintansa vasta
perustetussa Kotkan kaupungissa. Suuria tapahtumia kaikki.
Vuosikymmenet vaihtuivat, lukemalla kansa oppi enemmän.
Yrjö Kokko kuoli, Sofi Oksanen syntyi ja Kotkaan rakennettiin
uusi pääkirjasto. Tehtaan varjossa satama ja meri värittivät
kaupunkilaisten elämää. Ne menneet vuodet loivat perustan
kotkalaiselle sivistykselle.
Uudella vuosituhannella kirjaston atmosfääriin ilmaantui
uhkaava vaara: nuoriso vieraantui lukemisesta. Kotkassa se
osattiin nähdä mahdollisuutena, ja kohtalon kämmen puuttui
tulevan kirjastosukupolven elämään. Tätä eivät mies ja muut
punapartaiset herrat vielä aavistaneet.
Koko maailma voi mahtua aitan tai uunin sisään. Se voi
mahtua myös kirjaston sisään. Kotkan kirjasto on kirjojen koti
ja kuntalaisten olohuone. Kirjoissa kivetkin voivat puhua, jos
on asiaa. Ja sitten syttyvät tarinan valot silmiin, ikkunoihin.
Nimimerkki Eekoo
47
Luku 5
Kaupunginsairaalan potilaskirjasto 1948
48
1950-luku
Kirjasto sijaitsi kaupungintalon kivijalassa Keskuskadun
puolella. Me lapset kävimme useasti kerran viikossa
lainaamassa kirjoja sekä lukemassa niitä. Paikka oli
harmoninen ja kunnioitusta herättävä. Hyllyjen päädyissä
luki suurilla kirjaimilla HILJAISUUS.
1960-luku
Ruonalan kirjasto oli entisöidyssä Kyminlaakson kaupassa.
Kirjastonhoitaja Anja piti lauantaisin kirjaston sulkemisen
jälkeen lapsille luovaa teatteria. Lapset improvisoivat milloin
mitäkin näytelmää, Peppi Pitkätossu oli suosittu. He myös
itse kirjoittivat ja loivat erilaisia hahmoja tarinoineen.
Valokuva suurennokset näytelmistä koristivat kirjaston
ikkunaa ohikulkijoiden iloksi.
Karhuvuoren koulun valmistuttua 1973 kirjasto sai uudet
hienot tilat. Satuhuoneessa oli pörröinen kellanruskea
nukkamatto. Lasten oli ihana istua lattialla kuunnellen satuja
ja tietysti näytellä.
Kaupunginkirjasto on tärkeä paikka. Ilmapiiri on sama kuin
50-luvulla; rauhoittava, hiljaisuuskylttejä ei enää tarvita.
Osastot ovat täynnä mitä erilaisinta luettavaa. Osa sydäntäni
on kirjaston ilmapiirissä, levollisuudessa ja rauhassa.
Vuosikymmenten aikana ovat virkailijat tulleet minulle
ystäviksi niin kuin kirjatkin.
Marja-Liisa Järvenpää
49
Todellisuuspakoa
Opettajaneiti kiipesi Kotkan pääkirjaston portaita ylös.
Yleensä hän käytti Karhulan kirjastoa, mutta siellä oli aina
tuttuja. Nyt hän tarvitsi viikonlopuksi romanttista luettavaa
eikä halunnut oppilaittensa näkevän lainauksiaan. Takana oli
rankka viikko, edessä yksinäinen viikonloppu, siinä ei
auttanut kuin pako todellisuudesta.
Hyllyistä löytyikin romantiikka ihan lupaavasti. Kaari
Utrion keskiaikaromaaneja, ne ovat kunnon rouvapornoa,
sitten Laila Hietamiestä, Maeve Binchyn hyvänmielenkirjoja,
Catherine Cookson- uusi tuttavuus, kokeillaan! Opettajaneiti
kokosi pinon ja lähti lainausautomaateille.
Mutta kuka tulikaan viereiselle automaatille, ellei se mies,
joka oli pilannut hänen vanhempainiltansa arvostelemalla
hänen opetustaan. Ei kyllin hyvää hänen lapsilleen, muka.
Tietysti sillä oli päällimmäisenä Jussi Valtosen Finlandia-
palkittu romaani. Mies laittoi kirjat nurinpäin, mutta
opettajaneiti sai kurkistettua seuraavaa kirjaa sen verran, että
näki sen olevan Jallu Nenosta! Ja eikös sen alla ollut Juha
Vuorinen!
Hymyillen opettajaneiti laittoi kirjat kassiin ja lähti
hankkimaan viiniä ja suklaata.
Varpu Sintonen
50
Olen meri
Olen 18. Suutelen ensimmäistä kertaa. Tyttö on 14.
Jälkeenpäin hän kutsuu minua pedofiiliksi. Seison
hautausmaalla, isäni tuhkia lasketaan maahan kaivettuun
kuoppaan. Olen 26. Olen 16. Lyön veljeäni ja revin häntä
hiuksista. Lopulta ajan hänet pois kotoamme. Kirjoitan
ylioppilaaksi. Epäonnistun mielestäni täydellisesti. Makaan
huutaen maassa. Revin hiuksiani ja haluan vain kuolla. Isäni
makaa päälläni ja yrittää rauhoitella. Olen 23. Olen 13. Minua
aletaan kiusata koulussa. Kukaan ei lyö minua, mutta arvet
ovat ikuisia. Saan koiran. Rakastan sitä enemmän kuin mitään
muuta maailmassa. Koirani kuolee. Lapsuudenkotimme
laitetaan myytiin. Äitini muuttaa kerrostalokaksioon. Käyn
terapiassa kolme vuotta. Olen kirjaston siviilipalveluksessa.
Romahdan ensimmäistä kertaa. Romahdan toisen kerran.
Minusta ja veljestäni tulee läheisiä ensimmäistä kertaa
vuosiin. Äitini täyttää pyöreitä. Hän on 60. Olen 30. Muutan
pois kotoa. Muutan takasin vanhempieni luokse. Istun yksin
merenrannalla ja katson aaltojen lyövän rantaan. Olen meri.
Nimimerkki I. T. T. Tuokko
51
Kauniilla alulla
Herään ensimmäiseen aamuuni kotona Kotkassa. Eilen toin
nyssellä muuttokuormani viimeiset viisi kassia. Tästä alkaa
kasvamiseni kotkalaiseksi, niin kotkalaiseksi kuin
nyssentuomana kykenen.
Prima vista: vastapäisen autokatoksen päällä seisoo mies.
Sehän on raksamies työmaakoppinsa pihamaalla. Akvaario-
oloa hälventääkseni ripustan ikkunaverhot.
Kympin tyttö käy virittämässä puhelinlankani. Tilaan Kymen
sanomat ja sähkön.
Sitten lähden kirjastoon. Olen siellä ennenkin käynyt, turistina
alakerran taidenäyttelyssä. Nyt nousen leveät portaat toiseen
kerrokseen. Saan oman sinivalkoisen kirjastokortin, jota
komistaa upea kotkakuvioinen kaupungin vaakuna. Lainaan
kolme kirjaa. Ulko-oven pielessä riemastuttaa kirjojen
kierrätyskaappi.
Kotimatkalla ostan lipun huomiseen Kymi Sinfoniettan
konserttiin, joka ensikohtaamisessamme tarjoaa mainion
musiikillisen kuntokoulun.
Kotona polku pakkilaatikoiden välissä levenee, kapineet
löytävät sijansa. Illalla lämmitän saunan.
Viikon kuluttua kirjaston auditoriossa tapaa Petri Pietiläisen,
Panu Rajalan ja Juhani Ahon. Loppuviikosta kirjastossa Toivo
Pekkasen Lapsuuteni - elokuva näyttää sitä Kotkaa, josta olen
jäänyt paitsi.
Mutta huomisen Kotkassapa olen pisarana miäkin.
Sinikka Saarto
52
Lukija on aina utelias
Tehtaalla veteraanit kertoivat Meltin kirjallisuuspiiristä- 1930-
luvulla. Uteliaisuuteni heräsi.
Kävelin kirjastoon kyselemään, onko joku Meltti kirjailija.
Varastosta löytyi Kotkan Työväenyhdistyksen 50-vuotisen
toiminnan historia vuosilta 1888 - 1938 ja kirjoittaja oli
Työväenopiston johtaja maisteri Väinö Meltti. Siitä alkoi
harrastukseni paikallisen työväenliikkeen historiaan. Kirjoja
löytyi, lukemiseni löysi uusia alueita. Minusta tuli tutkija, jota
kirjaston kaukolainauspalvelu ystävällisesti avusti.
Kahdeksanvuotiaana aloin vierailla syntymäkylän,
Römpötinmäen pienessä kyläkirjastossa etsimässä satu- ja
seikkailukirjasia. Kirjastotädistä tuli mainio opas ja ystävä
ohjaamaan kasvavaa lukuharrastustani.
Synkkyydestä valoon ja vapauteen
Sotavuodet elin sotatoimialueella vailla koulunkäyntiä, ilman
kirjastopalveluja, ilman kirjoja. Pakollisen työvelvollisuuden
keskellä elämä oli raskasta ja synkkää. Kun evakkopolulla
harhaileva kuusitoistavuotias nuorukainen löysi lokakuussa
1944 Turun kaupunginkirjaston oven, tunsin elämäni
alkaneen toipua kirjojen avulla.
Mukavia runoiltoja
Kirjasto on ollut minulle tietoisuuden kasvattaja, köyhän
työläisen iltayliopisto, maailman laidoille kuljettava ja
kotimaan kulttuuria avartava lähimmäinen. Tavastilan
kyläkirjasto on autottomalle eläkeläiselle lähin kosketus
ihmiskunnan moniarvoiseen sielunmaisemaan.
Nimimerkki Nysä
53
Kivisillan ylittäjä
- Ette taia pojat olla täält Hovarilt? Meripäiville menoss?
Tuulitakkinen persvako kähisi itsensä nuorison pöytään.
- Kirjan kans baariss, sivistynyttä porukkaa. Vähä ku
Remposen Late.
Tunneks Latee?
Helvetin hieno tyyppi.
Asu Pistetaloiss. Siin samass miss oli kirjasto. Istu aina siäl.
Hiton lukenu kaveri.
Se kirjotti joka päivä runon seiloripäivistää,
ku lusi serkkupoikasa tapost.
Ku se pääs linnast
se julkas runot
anto mulle runokirjasa ja sano
”Pena, älä unohda totuutta”
Pirun älykkääst sanottu.
Vippaatteks kaljan? Maksan takasin Meripäivill. Horttolaisen
Kake on mulle kympin pystys.
- Ethän Pena kiusaa nuorisoa, kysyi tyhjiä keräävä kyyppari.
- Meil on täss herrojen kanss HELVETIN hyvä keskustelu
runoilijoist. Älä tähä puutu ku et runoudest mitää ymmärrä.
Myä lähetää koht Meripäiville.
- Oisko Penalla keskipäivän kotikäynnin paikka? Meripäivät
loppu toissapäivänä, etkä näköjään tänäkään vuonna niille
ehtiny.
- Paska! No, ne onkii paremman väen pirskeet. Remposen
Late kävi meripäivill.
Nimimerkki Toni Lestijalka
54
70-luvun harmaita sävyjä
Hovinsaaren kirjaston virkailija kirjoitti ulkomuistista
harmaahapsisen herran asiakasnumeron, 470, korttiin. Herra
470 oli pedanttisuudessaan poikkeuksellinen. Keskiviikkoisin
Suomen kuvalehden luku, lainaksi kaksi klassikkoromaania ja
tietoteos. Kohtelias mutta vähäsanainen herrasmies pakkasi
lainat huolellisesti harmaaseen salkkuun. Joka ainoa
keskiviikko.
Siksi kirjastonhoitaja hämmästyi kun 470 ilmestyi kirjastoon
eräänä perjantaina. Luki Hesaria, notkui romaanihyllyllä
hermostuneesti, poistui lainaamatta mitään. Herra Jackin
ihmeellinen luonne.
Maanantaina 470 palasi kirjastoon ja Jack hyllyyn.
Luvattomasta viikonloppulainasta tuli rutiini, jota jatkui
kuukauden, kunnes 470 kertoi muuttavansa Kotkansaarelle.
Kirjastonhoitaja mainitsi työskentelevänsä uudessa
pääkirjastossa aamupäivisin, joten he tapaisivat.
Viikon päästä pääkirjaston lainaustiskille saapui 470 työntäen
vaimoaan pyörätuolissa. Hän pahoitteli, etteivät he olleet
päässeet Hovisaarella yhdessä käymään kirjastossa kirjaston
oven kapeuden takia. Molemmat lainasivat kirjansa omilla
korteillaan. 470:lla oli tuttu kolmen kirjan pino, vaimolla yksi
kirja. Henry Millerin Kravun kääntöpiiri.
Nimimerkki Kauno Ruunumaa
55
Kirjaelämä
Hei olen Simo ja tykkään hirveästi lukea teidän kirjoja,
ensimmäiset kirjat lainasin kirjasto-autosta joka käy
keskiviikkoisin Mussalossa. Minua jännitti ihan hirveästi, kun
sain oman kirjastokortin, sen jälkeen olen lainannut paljon
kirjoja. Toisella kerralla kävin kotkan kirjastossa, hämmästyin
käydessäni kuinka kivaa siellä oli ja miten iso valikoima oli
tarjonnassa. Samalla käynnillä sain omat tunnukset
automaatti lainaukseen ja sielläkin olen käynyt jo monta
kertaa palauttamassa ja lainaamassa erilaisia kirjoja. Viimeisin
ison asian tarve jolloin oli pakko hakea tietoa kirjastosta oli,
kun vuosi sitten meille tuli kissa (Miisu), halusin saada siintä
paljon tietoa ja sainkin, sillä sain jopa DVD elokuvan eri
roduista ja kissojen käyttäytymisistä sekä paljon erilaisia
kirjoja. Kivaa on myös jos kirjasto-autossa sattuu olemaan
perhetuttavamme Harri työssään, sillä hän on tosi kiva ja
ystävällinen sekä voin aina kysyä Harrilta mitä vain ja aina
saan vastauksen hassuihinkin kysymyksiini.
Simo Hanska
56
Palatsinaukion ristiäisissä
- Pois ikkunoiden luota, voivat hajota, huusi pelastuslaitoksen
mies.
Kairon ikkunasta näkyi läpimärkä, myrskyn raunioittama
meripäiväalue. Satama-altaan vaahtopäissä kellui
metrilakutelttoja. Konstaapeli otti myrskyssä tukea
ylikäytävällä seisovasta Menneisyyden vankien
keikkabussista.
Päivällä oli aurinkoiselle palotorninvuorenpikinikille haettu
kirjastosta Asterixia luettavaksi ja Dostojevskia kalusteeksi.
Rane luki uutisia kännykästään. Putin pitäisi Palatsinaukion
kemiallisesti aurinkoisena jälkeläisensä ristiäisjuhlassa.
Asiantuntijat pitivät sään peukalointia riskinä.
Ohrapirtelön ramaisemana oikaisin nurmikolle. Heräsin
Ranen tönimiseen.
- Kato taivasta mennään jonnekin sisään.
Satamakadulla poliisi ohjasi ihmismassaa sisätiloihin.
Hirmumyrskyvaroitus.
Tunnelma Kairossa oli hiostava. Yrmeä naistarjoilija oli
eristänyt baarin nurkkaan tatuoidun paidattoman
kaksipromillisen, jonka hartioilla oli käärme. Käärmemies
olisi halunnut lohduttaa paraatityttöä, joka itki myrskyyn
kadonnutta kaveriaan.
Turvauduin pöydänalustorkkuihin, vaikka paraatitytön
kengänkärki kolhi selkääni.
- Herää nyt, helvetti!
Rane heilutti pääsylippuja. ”Meripäiväareena, Menneisyyden
vangit”. Selkääni painoi puunjuuri ja takaraivoa Karamazovin
veljekset. Oksistosta häikäisi ilta-aurinko.
Palotorninvuorellakin vallitsi ristiäissää.
Nimimerkki Marko Buchmann
57
Kirjastotoimintaa Kotkan Hietasessa
Enzo-Gutzeit Oy ylläpiti koululaitosta ja kirjastoa. Yhtiö
rakensi saaren asuintalot sekä koulurakennuksen. Kirjasto
toimi koulun liikuntasalissa, yhtenä iltana viikossa, hoitajana
opettaja Hulda Suomalainen. Varmaa tietoa kirjaston
perustamisesta minulla ei ole. Joskus 1800-luvulla?
Omat muistoni ovat 1938 alkaen, jolloin muutimme
Hietaseen.
Kirjasto toimi punasen pytingin kammarissa, avoinna joka
päivä hoitajana neiti Lilja Ahvenainen. Hän oli aikaisemmin
Enzo-Gutzeitin konttoristi. Pytingit olivat vain punaisia tai
keltaisia omissa riveissään. Näin asukkaat tunnistettiin.
Osoite oli vain Kotka Hietanen.
Nuoruusajan lukumuistoni
Nuorena en saanut lukea. Äidillä oli tapana sanoa ”meillä ei
lörötöksiä lueta siivoa ruokakomero”. Kävin salaa kirjastossa,
luin myös salaa. Anni Swanin Iiris Rukka oli suosikkini.
Kun kaupunki otti Hietasen koulun virallisesti oma
koululaitoksensa piiriin, tuli kirjastosta samalla
kaupunginkirjaston sivukirjasto.
Kirjastotalo on nyt kulttuurin kehto. Täytän 85 v käyn luovan
kirjoittamisen kurssilla. Nuorena en saanut lukea. Nyt
vanhana saan henkistä virkistystä kirjaston tunnelmasta.
Airi Viitanen
58
Kaikki alkoi siitä kun
- Mies tuli pellolle reppu selässä ja kuoli. Mitä hänellä oli
repussa? kysyi luentonsa alustukseksi Kotkassa vieraileva
lisensiaatti. Me Kotkan kaupungin esimieskurssilla
opiskelevat virkamiehet ja – naiset aloimme arvailla.
Vieressäni auditoriossa istui silloinen kaupunginkirjaston
musiikkiosaston esimies Janne, mutta eipä vaan hänkään
tiennyt.
Lopulta minulle tuli oivallus: - Aukeamaton laskuvarjo!
Lisensiaatti hymyili ja hyväksyi vastauksen. Hän selitti,
kuinka asioita kannattaa lähestyä eri suunnista eikä jämähtää
omiin ennakkoasenteisiinsa. Pellolle voi tulla ylhäältäkin.
Luento oli mielenkiintoinen ja jäin kirjaston kahvioon
juttelemaan Jannen kanssa. Kyselin häneltä, mistä tuollaisia
vitsikkäitä viisauksia voisi vielä ihan itsekseen lukea, ja Janne
lupasi etsiä sopivaa kirjaa asiaan liittyvältä osastolta, mutta
sitä ennen hän esitteli minut viehättävälle naiselle.
Riikka oli tullut Kotkaan Kymi Sinfonietan toimitusjohtajaksi.
Keskustelimme pitkään Riikan kanssa kahdestaan. Hän lupasi
tulla mukaan suunnittelemaani runomatineaan lausumaan ja
soittamaan viulua.
Koulutuspäivästä tuli täydellinen, kun Janne toi kahvioon
haikailemani kirjan.
Antero Marjakangas
59
Luku 6
Hovinsaaren kirjasto 1953
60
Karhulan kirjasto
Kuin kertomus sokeudesta kiiruhdan kaatosateessa hitaasti
mitään näkemättä kanjonin yli kohti Karhulan kirjastoa. Olen
kulkenut tästä lukemattomia kertoja. Takanani on Ricardo
Reisin viimeinen vuosi ja nyt haluan lukea kaikkien nimet
tässä yksinäisyydessäni.
Katseeni kiinnittyy kirjastosta tulevaan, kuin nälkäkuoleman
partaalla olevaan laihaan mieheen. Hän puristaa tiukasti
vasten kehoaan vanikan palat, kuin suojatakseen löytönsä
vettyvältä sateelta. Saavuttuani kirjaston portaikolle, etsin
selkärepustani kirjettä jonnekin. Löydän vain sinun kirjeesi.
Puolituttu ruusun nimeä kantava nainen kertoo minulle
vanhasta miehestä joka luki rakkausromaaneja sekä yläkerran
paperitalo näyttelystä. Ohi kävelevät kirjaston henget
mukanaan kertomus näkevistä. Nousen portaat ja pelastan
poistomyyntihyllystä makeisrasian, ilmaiset monot, hiiriä ja
ihmisiä sekä myöhempien aikojen pyhiä kirjoja. Vieressäni
oleva nainen nappaa hiljaisen tytön käteensä ja ojentaa
yllättäen ilman ennakkovaroitusta elämän käyttöohjeen.
Karhulan kirjasto on minulle pieni suklaapuoti, päivän talo,
yön talo, oikea maisema, toinen minä täynnä julkisia
salaisuuksia.
Nimimerkki Epätavallinen lukija
61
Myöhässä
Aina myöhässä. Saamattomuuttani en uusinut lainoja
ajoissa. Sen olisi voinut tehdä helposti netissä, Kyyti-
palvelussa, johon minulla on tunnukset, mutten tehnyt. Nyt
saan maksaa. Olisiko pitänyt odottaa Lainan päivää, kun
kirjat saa palauttaa ilmaiseksi? Siihen olisi monta kuukautta,
liian pitkä aika kieriskellä syyllisyydessä. Käännyn
risteyksestä Kirkkokadulle. Siinä se on, tuttu tasakattoinen
rakennus. Nousen portaat ylös. ”Hei”, kuiskaan tuskin
korvinkuultavasti, sillä kirjastossa on oltava hiljaa. Ojennan
kirjat virkailijalle, joka tervehtii normaaliäänellä. ”Olin
reissussa”, katson velvollisuudekseni selittää. Miksi minun
pitää selittää, aikuisen ihmisen? Myöhässä ovat, entä sitten?
Hävettää silti. Virkailija vetää kirjat lukulaitteen yli. ”20
senttiä.” Minulla on viisikymppinen. Onkohan sillä antaa
takaisin? Miksen ymmärtänyt varata pienempää mukaan?
Onneksi vaihtorahaa sentään löytyy. Sakot on maksettu ja
omatuntopuhdistettu, sitten hyllyjen väliin valitsemaan uutta
luettavaa. Poimin pari kirjaa mukaani. Ensi kerralla palauta
lainat ajallaan, niin olen muistaakseni vannonut ennekin.
Nimimerkki Appelsiini
62
Oli synkkä ja myrskyinen yö, aloitti Tenavien Ressu
kustantajien hylkäämän kirjansa. Kirjastomme
Suosittelemme - telineen kirjat ovatkin alkaneet erilailla.
Tulitikku räsähti ja lepattava valo hehkui kuorma- auton
kuljettajan kasvoilla.
(Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet)
Alif lam min. Olipa kerran talo, jota sanottiin moskeijan
taloksi.
(Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä)
Eräänä marraskuun yönä pian kolme vuotta sitten puhelin soi
hallissa.
(Kjell Westö: Lang)
Mummoja oli kolmea eri päälajityyppiä ja lisäksi
alkuperäismummolaji.
(Terttu Lensu; Mummo vastaan muu maailma)
Suomalaisten mahtavin vihollinen on synkkyys,
surumielisyys, pohjaton apatia.
(Arto Paasilinna: Hurmaava joukkoitsemurha)
Sauna sai alkunsa, kun jumala oli puurtanut
maailmaluomistöissään kuusi päivää.
(Saunakirja)
Vain muutama päivä sen jälkeen kun saarelaiset rantautuivat
Loviisaan, Idaa ja Sannaa kohtasi onni.
(Irja Sinivaara: Kevään hämärä)
Vastaanoton tyttö kuvasti paikan sisustustyyliä, hän oli
ihmissomiste, joka täsmälleen sointui ympäristön hillittyyn,
melkein karuun tyylikkyyteen.
(Peter Mayle: Saaliina Cezanne)
Kaikkia Godervillen ympäristössä olevia teitä pitkin oli
maalaisia vaimoineen tulossa kauppalaan.
(Guy de Maupassant: Valitut novellit)
63
Syyskuun lopulla 1970, vähän ennen kuin astuin virkaani
itäenglantilaisessa Norwichin kaupungissa, Clara ja minä
lähdimme etsimään asuntoa.
(W. G. Sebald: Vieraalla maalla)
Kärsimys teki minusta surullisen ja synkän.
(Yann Martel: Piin elämä)
Nii se on et laske päiv ja nousse päiv ja väliin tule öit…
(Heli Laaksonen: Pulu uis)
Marja Lavi
64
Toivo Pekkanen puhui Kotkan Kaupunginkirjaston 75 -
vuotisjuhlassa.
Olin silloin kolmevuotias poika. Isä lainasi kirjastosta kirjoja,
joita luki iltaisin perheelle ääneen.
Muutettuamme Metsolasta Kotkansaarelle tutustuin isän
mukana kirjastoon. Muistan, että pysähdyimme hetkeksi
Kotkan poika- patsaan vierelle ennen kirjastoon menoa, joka
oli kaupungintalossa: lastenosasto toisessa kerroksessa ja
aikuisten kirjat katutasossa.
Vartuttuani kävin kirjastossa yksin. Tykkäsin kirjoista.
Koton makailin kirjahyllyjen edessä ihaillen kirjojen kauniita
selkiä. Nuorukaisena minä vierailin kirjastossa yhtä usein
kuin meren rannalla. Kirjojen lukeminen avasi minulle uusia
väyliä maailmaan, aloin valikoida kirjoja ja luin paljon.
Pekkasen lapsuuteni
Kirja on kuin satamalaituriin töijätty rahtilaiva. Kirjan
kirjoittaminen tervehdytti Toivo Pekkasta myös
aivohalvauksen aiheuttamista muistikatkoista. Minulle
Lapsuuteni - kirjan lukeminen on aina merkinnyt nostalgista
matkaa kotikaupungin historiaan.
Kirjaston 135–vuotisjuhlavuotena ostin kirpputorilta
Pekkasen alkuperäiskirjoituksia.
Kahdellakymmenellä eurolla. Nehän ovat mittaamattoman
arvokkaita, ajattelin kun tutkin käsialaa. Sattuma teki minusta
onnellisen. Mitähän käsikirjoituksille teen?
Pekkanen puhui: ”tämä kirjasto on ollut se henkinen kenttä
jossa itsekasvatukseni ratkaisevat vaiheet on suoritettu”.
Nimimerkki Porturus
65
Tähän on tultu
Näkö heikkenee
peilit samenevat
valokuvat valehtelevat
vuodet viiltävät vakonsa
vanhuus saapuu sukkasillaan
vähitellen vähätellen
Nyt voin myöntää muuttuneeni
tänään olen enemmän
muistutan vain vähemmän.
Opin lukemaan vasta toisella luokalla, mutta siitä alkaen olen
tehnyt sitä aina tilaisuuden tullen, lainannut kirjoa ensin
koulukirjastosta ja sitten kirkonkylän kirjastosta. Suosikkejani
olivat Pertsa ja Kilu- sarja, Tarzanit ja Zane Greyt, mutta
oikeasti oli jo silloin kaikkiruokainen.
Kun aikuinen esikoiseni kirjoitti yliopistoesseessään, että
”isäni luki alituisesti minulle, kaikkea sopivaa Kiplingistä,
Kivestä ja Twainista Raamattuun. Hän kertoi tapahtumia
kaukaisesta Intian viidakoista ikävystyneen
toimistotyöntekijän kätketyllä innostuksella ja voi yhä kuulla
käärmeen sihisevän äänen ja mustan pantterin pehmeän
murinan.”
Niin siitä paikasta ilmoittauduin halukkaaksi lukijaksi
Otsolan sivukirjastoon ja sain pestin perjantaiaamuiksi ensin
Otsolaan ja sitten Tavastilaan. Siinä sivussa keräsimme
vaimoni kanssa lähes tuhat allekirjoitusta vastustamaan
näiden sivukirjastojen lakkauttamista.
Enää sellaista ei tapahdu, vai tapahtuuko?
Nimimerkki Isäpappa
66
Kirjastokoti kutsui kulkijaansa
Kuulin kirjaston kutsun. Kannat kopisten kiipesin kutsua
kohti. Kadun kolina kaikkosi kuulumasta korviini.
Kyyristelin, kurkottelin kirjojen kuisketta kuunnellen.
Koskettelin kirjojen kansia. Koko kirjon kohtasin: kopeita
kovakantisia, kauniisti käsiteltyjä kuin koppakouran käsissä
kovia kokeneita . Kurkistelin kuvakirjaa Kalkutan kaduilta
kertovaa. Kaukokaipuuni katosi. Katovuodet, kirkkotaide,
kivilajit, kartastot, kielioppi, kissanhoito, kaikki kuuluu
kirjastoon. Koko kirjakavalkadi käsissäni kääntyili.
Kertomusten kerroksista kohtasin kultaisen kuvakielen.
Kaksin käsin kaappasin kuusi kirjaa kainalooni. Kyllä kelpaisi
kohta kokea kimppakivaa kirjojen kanssa kotona.
Kirjastokortti kukkarossa kannusti kuluttamaan kulttuuria,
koskaan kylliksi kokien .
Keveästi kuin kevät-keiju kuljin kohti kahvilaa. Kaiken
kruunasi kermapulla kera kyytipoikana kulautettu kuuma
kahvi. Kyllä kelpaa kirjastossa kyläillä. Kirjaston käyttäjä
kumartuu kukkien kera kiittämään Kotkan kirjastoa.
Sirkka Koho
67
Kirjastokokemuksia
Olin 7-vuotias ja juuri oppinut lukemaan koulussa. Äitini
osti minulle kirjakaupasta Peppi Pitkätossukirjan. Ihmeteltiin,
mistä saataisiin tarpeeksi kirjoja lukuintooni. Mummoni keksi
viedä minut kirjastoon. Lainasin innokkaasti kirjoja koko
lapsuuden ja nuoruuden. Muistan Astrid Lindgrenin, viisikko
– ja salaisuussarjat ja paljon muuta. Jules Verneäkin luin.
Vähän isompana tyttönä aloin ahmia dekkareita. Agatha
Christie oli Maria Langin kanssa suosikkikirjailijoitani. Sitten
löysin runot. Maaria Leinonen oli lempikirjailijani. Luin myös
Nobel-kirjailijoiden teoksia ja maailmahistorian klassikoita.
Myöhemmin lukuinnostukseni taantui henkisten kykyjeni
myötä ja tyydyin vain uskonnollisiin kirjoihin. Tasaannuin ja
rauhoituin lukuinnossani. Yhä edelleen haaveilen, että voisin
saada käsiini kaikki kiinnostavat kirjat ympäri maailmaa.
Lukeminen avartaa ja antaa uusia näkyjä. Joka joulu lainaan
jotakin pyhiksi. Viimeiseksi luin Siekkisen Raijan novelleja. Se
piristi kummasti. Kotipaikkakunnan kirjailijaa muistetaan
vielä kuoleman jälkeenkin. Lukuinto on hyvä olemassa ja
joskus sen myötä voi löytää myös jopa uuden ammatin.
Päivi Tenhunen
68
Kirjaston ystävän ohdakkeinen alkutaival
Hankittuani lukutaidon isosiskon aapisen avulla, pääsin
mukaan lainakirjastoon. Löysin paljonkin kiehtovaa luettavaa,
mutta kirjastonhoitaja mutisi pöytänsä takaa, että saa lainata
vain yhden kirjan jos ei osaa lukea. Pelkäsin yrmeää ukkoa
enkä kyennyt kertomaan osaamisestani.
Seurasin kiinnostuneena virkailijaa. Kirjan takakannen
sisäpuolella oli taskussa kortti, johon hän merkitsi
lainastokorttini numeron ja pani lappusen kortistolaatikkoon.
Hän leimasi palautuspäivämäärän toiseen korttiin, jonka pani
takakannen taskuun. Oivalsin, että haluan aikuisena
kirjastonhoitajaksi leimailemaan ja tekemään merkintöjä.
Lukisin kaiket päivät.
Kotona luin tarinan ja kipitin takaisin lainastoon. Setä silmäili
tuikeasti lasiensa yli: ”Ei tänne saa tulla samana päivänä
uudestaan”. Laahustin kotiin. Ei ollut lukemista ja
tulevaisuudensuunnitelmani olivat murskana ammattitoverin
tylyyden tähden.
Mielipahan lieventämiseksi sain juosta kirjakauppaan. Siellä
harmitti myyjän kärsimätön pälyily, kun ostopäätös kesti
kauan. Kotimatkalla päätin perustaa oman kirjaston. Laatisin
luettelon kaikista kirjoistani. Pikkukoira oli niistä
ensimmäinen.
Huomenna voisin mennä uudestaan kirjastoon.
Tytti Riita
69
Miklaksen, 2,5v, ensimmäinen kirjastoreissu mamman
kanssa. Maaliskuu 2015, Kotkan-saareen kaupunginkirjasto
- Nyt mennään kirjastoon…
- Mikä se on?
- Se on toi iso rakennus, siellä on paljon kirjoja
- Miks?
- Ihmiset haluaa lainata
- Mitä lainata
- Kirjoja
- Missä se laina on, minne ne kirjat menee?
- Tossa on tätejä, ne antaa kirjoja, lapset ja aikuiset voi viedää
ne kotiin ja lukea ja sitte ne pitää tuoda takaisin
- Miks?
- Ne on kirjaston
- Mitkä?
- Ne kirjat
- Mikä toi on?
- Semmonen kone, jonne voi laittaa kirjoja, kun ne tuo kotoa,
ne menee hihnalle ja tipahtaa laatikkoo
- Emmiä tuo mun kirjoja, ku toi kone vie muuten ne
- Ei se sun omia kirjoja vie, ne on kotona hyllyssä.
- Mitä tyttö tekee?
- Hyppii
- Miks?
- Se on ilonen, ku täällä on leikkipaikka lapsille. mene tytön
kans hyppimään
- Empäs
- Voiko, mamma, ton kirjan ottaa?
- Voi, mamma lukee sen sulle, tule tähän viereen
- ”Kylän kello oli lyönyt…”
- Mamma tullaanko toisena päivänä taas?
Maritta Tinkanen
70
Luovuuden liputus
Kun 33 vuotta sitten tulin lainaajana Karhulan kirjastoon,
eteisaulassa leijui suuren taidetapahtuman lemu, johon oli
sekoittunut aavistus heinänhajua ja pyykin tuoksua. Oli
rohkaisevaa ja vapauttavaa havaita, ettei mikään luonnollinen
ole liian arkista sille, joka laittaa kirjastossa esille muutakin
kuin kirjoja.
Narulle ripustetut mummon pitkäpunttiset viestittivät
emansipatorisesta pyrkimyksestä vapautua äiti-myytistä. Jos
pöksyt koetaan kahlehtiviksi tai liian suuriksi, ne pitää riisua
ja ripustaa esoteerisesti näytille. Tärkeimpänä
katseenvangitsijana eksisteerasi kuitenkin kuiva heinäkasa,
joka tapikkaan seipään ympärille kietoutuneena vei ajatukseni
suoraan asiaan. Heinälatoromantiikka ei ollutkaan vielä ohi.
Hymyilin ja puikkelehdin narun ali hakemaan Päätalon
uusinta romaania hyllystä. Kotkassa niin kuin muuallakin
tarvitaan tuulettajia ja liputtajia. Kaikkihan on taiteessa
luvallista. Kyllä voi tehdä keisarillisen vaatetempun:
esteettinen, kosmeettinen, syvyyspsykologinen ja romanttinen
aspekti mahtuu myös kirjastoon. Tajunnanvirtatekniikkaa
pitää käyttää häikäilemättä hyväksi.
Kirjastonhoitajaa nauratti, kun vien Päätalon romaanin
lainaustiskille. Oliko hän myös ajatustenlukija…
Nimimerkki Kriitikko
71
Kellarin kutsu
Heräsin hikisenä. Puistelin vastenmielisen painajaisen
kauemmas. Huuhdoin juustoleivät veriappelsiinimehulla.
Purskutin hampaat, tyrkkäsin jalat farkkuihin. Pusero pisti
hanttiin. Repäisin laukun kainaloon, puristin auton avaimia
nyrkissäni. Fiat yskähteli.
Kellervä kirjastolaatikko voihki yksinäisyyttään.
vahtimestarin naama päilyi lasin läpi, suu venähti
haukotukseen. Ovi napsahti raolleen.
Laukaisin nahkaisesti: Kellariin! Ynähti, mikä kiire sinne?
Tallusti verkkaisesti, narisutti palo-ovea, vitkutti valoa.
Lehdet murjottivat vaitonaisina. Riuhdoin pinosta toiseksi
alimman. Vuosi 1945, alkupuoli. Rojautin kansion pöytään,
loikkasin yli alkukuukausien, kuiva paperi räpisteli vastaan.
Toukokuun 4., 5., 6.! Ja seitsemäs: Etusivulla evakot vaelsivat,
venäläiset juhlivat Berliinissä, Mussolini ahmi Afrikkaa.
Seuraava aukio läiskähti auki, kuoleman ristit juoksivat
tasarivissä. Hautaustoimisto Hertzen, kolonialtavaroita,
imettäjää etsitään, vuokrataan parihuoneet kaivolla,
talvenylistä koivuhalkoa.
”Annetaan vastasyntynyt tyttölapsi, pitovaikeuksien tähden.
Ei kantakirjaa, tummatukkainen, syö vähän. Vielä
keskeneräinen. Tee tästä mieleisesi! Vastaukset pikaisesti tl.
kontt. nimim. Vahinko vain”
Ampaisin veri kohisten ulos.
Nimimerkki Salaisuus
72
Kirjat osana elämääni - siis matka kirjastoon ja takaisin
Monien ensimmäinen sana on tavallisesti äiti. Minun oli kirja.
Meillä on aina ollut paljon kirjoja joita halusin äitini minulle
lukevan. Kun nelivuotiaana opin lukemaan itse aloin
huomioida äidin väsyvän lukemiseen ja hän yritti tiivistää
tarinaa siinä onnistumatta. Niin päädyimme kirjastoon, josta
löytyi aina jokin uusi hieno kirja. Vuodet kuluivat, minä
kasvoin ja ahmin teoksia. Mainitaan Harry Potterit, Tolkienin
teokset ja Narnia. Kaikkea aina klassikoista uutuuksiin. Luen
nopeasti ja paljon ja kerään tietoa. Kirjat ovat edistäneet omaa
kirjoitusharrastustani, lohduttaneet vaikeina aikoina,
kehittäneet mielikuvitusta. Suoritin työharjoitteluakin
Kirjastossa. Työ on oikeasti monipuolista ja kiireistä vaikka
toisin luulisi. Tapahtumat, kirjavarasto, kahvio. Kirjoja
valitessa viettämäni tunnit. Tuttu henkilökunta. Kaikki
kirjastossa. 16 vuotta on lyhyt aika 135 vuoteen verraten,
mutta minulle se on ollut korvaamattoman tärkeää. Kiitos.
Suvi Tanskanen