Tapahtumia ja kirjoituksiakymmenvuotistaipaleesta

Kanta-Hämeen Sotaorvot r.y.05.05.2013

Tapahtumia ja kirjoituksiakymmenvuotistaipaleesta

Kanta-Hämeen Sotaorvot r.y.05.05.2013

Etukannen kuva ja suunnittelu Elia TuominenTaitto ja paino Jirka Messman, Hämeenlinnan Offsetkolmio Paino Oy

3

Kaatuneitten omaisten liiton tervehdys

Tämän vuosituhannen alussa oli Kaatuneitten Omaisten Liitto aivan lähellä lakkautumista. Oli ole-massa suunnitelma Liiton omaisuuden realisoimi-sesta ja tarkoituksena lienee olut saatujen varojen jakaminen jäsenistölle.

Tuolloin käynnistyi kuitenkin sotaorpojen liikehdin-tä, jonka seurauksena alkoi syntyä sotaorpoyhdistyk-siä eri puolille tasavaltaa. Pian ensimmäiset yhdis-tykset hyväksyttiin Liiton jäsenyhdistyksiksi ja tällä hetkellä niitä on 26. Näiden lisäksi Liittoon kuuluu vanhoja kaatuneitten omaisten yhdistyksiä, joiden lähes koko jäsenistö on sotaorpoja. Voidaan todeta, että Liittomme on ollut sotaorpojen johdossa jo lä-hes kymmenen vuotta.

Syyt, miksi yhdistyksiä alettiin perustaa, ovat moni-naisia. Aivan ensimmäinen oli ilmeisesti kohtalon-yhteys. Aina 50-luvun lopulta alkaen emme oikein tohtineet edes mainita orpoudesta ja sitten 60-luvulla ajan henki muuttui monestakin syystä hyvin kielteiseksi sodan ajan tapahtumille. Veteraaneille saatettiin tokaista: mitäs menitte. Tässä ilmastossa me sota-orvot vaikenimme. Meillä oli menossa työelämän aktiivisin vaihe, perustimme perheitä ja kasvatimme lapsiamme. Lyhyesti, olimme mukana rakentamassa yhteiskuntaamme.

Kun sitten 90-luvun alussa Neuvostoliitto romahti ja kumarruksen vaihe idän suuntaan päättyi, muuttui myös suhtautuminen sodan ajan tapahtumiin. Aivan ensiksi parantui veteraanien julkinen kohtelu. Esimerkkinä Mannerheim-ristin ritarit kutsuttiin itsenäi-syyspäivän linnan juhlaan. Tässä muuttuneessa tilanteessa mekin, sotaorvot, nostimme päämme pystyyn, uskalsimme kertoa isistämme ja itsestämme.

Kun vielä suurin osa sotaorvoista pääsi vuosituhannen vaihteen tienoissa työeläkkeelle olivat olosuhteet otolliset yhdistysten syntymiselle. Sitten, kun ajatus oli syntynyt, liik-keelle lähtö oli nopeaa. Todettiin, että oli miellyttävä tavata kohtalotovereita, ihmeteltiin pitkäaikaisen tuttavan kanssa: oletko sinäkin sotaorpo, vaihdettiin kokemuksia ja saatiin uusia mielenkiintoisia tuttavia.

Pian yhdistyksissä nousi esiin ajatus merkitä muistiin sotaorpojen kokemuksia. Olen lu-kenut kymmenkunta yhdistysten toimittamaa kirjaa ja voin rehellisesti todeta, että ne kaikki ovat toinen toistaan koskettavampia.

Näiden teosten eräs tärkeä merkitys on se, että ne toimivat dokumentteina tuleville su-kupolville ja mahdollisille tutkijoille siitä ihmeestä, miten 55 000 sotaorpoa selvisivät sotien murjomina näinkin hyvin elämässään.

Puheenjohtaja Mauri Niskakoski.

4

Nyt ilmestyvä Kanta-Hämeen Sotaorvot ry:n toimittama kirja on oivallinen lisä tuohon dokumenttien joukkoon. Se kertonee osaltaan, että myös Hämeen sotaorvot ovat selvin-neet elämässään vähintään yhtä hyvin kuin muutkin ikätoverinsa. Kirja on myös vahva todiste siitä työstä, jota yhdistys tekee Kaatuneitten Omaisten Liiton jäsenenä

Sotaorpojen tunnus.

5

Kanta-Hämeen Sotaorvot ry 10 vuotta

”Hämeenlinnan kaupunki on historiaansa arvostava ja ak-tiivinen maakuntakeskus Suomen parhaimmalla paikalla”. Tämä lainaus on suoraan kaupunginvaltuuston vahvista-masta strategiasta, jonka jokainen sana on harkittu.

Maantieteellinen asemamme on kiistatta aivan loistava ja asemamme suhteellinen arvo paranee koko ajan. Hämeen-linnan asukasmäärän kasvu onkin ollut suorastaan poik-keuksellisen tasaista yli 30 vuotta; viime vuosina kasvu on ylittänyt tavoitteen varsin selvästi. Merkittävä muutos ta-pahtui vuoden 2009 alussa, jolloin naapurikuntamme Hau-ho, Kalvola, Lammi, Renko ja Tuulos liittyivät Hämeenlin-naan. Olemme myös todenneet, että yritykset sijoittuvat aikaisempaa enemmän sinne, missä ihmiset haluavat asua ja missä sitoutunutta työvoimaa on saatavissa.

Erilaisissa muuttajakyselyissä on selvitetty asuinpaikan va-lintaan liittyviä syitä. Tärkeitä asioita sijainnin lisäksi ovat tietysti työpaikkatarjonta, arvokas luonto ja hyvät palvelut, mutta yhä merkittävämpiä ovat kulttuuriin ja vapaa-aikaan liittyvät mahdollisuudet. Au-lanko, Ahvenisto ja erityisesti Suomen ensimmäinen kansallinen kaupunkipuisto tarjo-avat monipuoliset ulkoilumahdollisuudet. Historiallinen Hämeen linna ja Verkatehtaan kulttuurikeskus kytkevät perinteet nykypäivään ja myös tulevaisuuteen.

Yhä enemmän nousevat esille myös asuinpaikan turvallisuuteen sekä asuinympäristön laatuun liittyvät kysymykset. Näissä asioissa Hämeenlinna on aivan kaupunkien kärki-joukossa.

Kaupungin elinvoimaisuus ei kuitenkaan perustu vain kaupungin omaan toimintaan, vaan aktiivisiin kaupunkilaisiin. Perinteiden vaaliminen ja historian arvostaminen on tärkeä osa yhteistä toimintaamme ja arvopohjaamme. Tänä päivänä Suomi on monel-lakin tavalla arvioiden yksi maailman kilpailukykyisimmistä ja vauraimmista maista. Elintasomme ja koulutusjärjestelmämme ovat kansainvälistä huippuluokkaa. On erit-täin tärkeää muistaa se, että tämä menestys on ollut mahdollista vain sotiemme aikana tehtyjen uhrausten takia.

Lämpimät onnittelut 10—vuotiaalle Kanta-Hämeen Sotaorvot ry:lle. Teette arvokasta työtä! Kauempaa saapuneet vieraat toivotan lämpimästi tervetulleiksi Hämeenlinnaan. Toivon, että jokainen vuosijuhlan osanottaja saa kaupungistamme kotiinviemiseksi mu-kavia muistoja ja hyvän syyn uuteen vierailuun Suomen vanhimmassa sisämaakaupun-gissa, Jean Sibeliuksen syntymäkaupungissa.

Kaupunginjohtaja Juha Isosuo.

Sisällysluettelo

Kaatuneitten omaisten liiton tervehdys . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 3

Kanta-Hämeen Sotaorvot ry 10 vuotta . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 5

Lukijalle . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 7

Historiaa . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 9

Yhdistyksen tarkoitus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 11

Tarkoituksen toteuttaminen . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 11

Yhdistyksen merkitys ja tulevaisuuden suunnitelmat sekä haasteet . . . . . . . . . . . . . . . 12

Lipunnaulaustilaisuus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 13

Sotaorpojen kuukausitapaamiset . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .20

Kesäjuhlat . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 22

Virkistystoiminta . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 27

Harrastustoiminta . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 31

Veteraanitilaisuudet . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 41

Marielund . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .42

Pikkujoulut . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .44

Lopuksi . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 47

7

Lukijalle

Tämä kirja valmistui kun Kanta-Hämeen Sotaorvot ry:n synnystä tuli kuluneeksi 10 vuot-ta. Kirja kuvaa Kanta- Hämeen alueella asuvan sotaorvon elämää viimeisten kymmenen vuoden ajalta, mutta sen tekemisessä ja kaikessa yhdistyksen toiminnassa on vahvas-ti mukana muistot koko sodanjälkeiseltä ajalta. Sääntöjen mukaan yhdistyksen tarkoi-tuksena on vaalia sodassa kaatuneitten ja sodan olosuhteissa henkensä menettäneiden muistoa, edistää kaatuneitten omaisten yhteistoimintaa ja jäsentensä virkistystoimintaa. Nämä periaatteet ohjaavat kaikkea toimintaamme ja toivon tämän kirjan auttavan lukijaa ymmärtämään paremmin sotaorvon elämää. Isän kaipuu ja halu vertaisryhmissä pur-kaa patoutuneita tuntojaan koko orpousajalta kulkee aina mukanamme. Kirjan valoku-vat ovat jäsentemme Pirkko Myllyojan, Elia Tuomisen, Pekka Reijon ja Maija Jaakkolan kokoelmista ja kirjoituksista on vastannut yhdistyksessä toimineen kirjoittajapiirin jä-senet. Tekstiä ovat toimittaneet edellä lueteltujen sekä puheenjohtajan ja sihteeri Maija Jaakkolan lisäksi Sointu Lintula, Riitta Parkkonen, Matti Peltola, Sirkka-Liisa Puhakka ja Ulla-Maija Wilenius. Kirjan ulkoasussa kirjapainon lisäksi on avustanut jäsenemme Marjatta Kaarakka. Parhaat kiitokset kaikille mukana olleille.

Esko Raitanen

9

Historiaa

Ihmiskunnan historia on sotien historiaa ja varmasti sotia ja ryöstöretkiä on ollut jo en-nen kun niitä on tallentunut tietoomme. Aina kun soditaan tulee uhreja. Varsinaiset uhrit ovat nuoria miehiä, mutta aina heidän lisäkseen tulee muita kärsimään joutuvia. Kuol-leen vanhemmat menettävät vanhuuden turvansa ja työnsä jatkajan, vaimot puolisonsa ja lapset isänsä. Henkisen taakkansa lisäksi jälkeenjääneet joutuvat useasti taloudellisiin vaikeuksiin toimeentulonsa vuoksi. Yhteiskunta tulee joskus avuksi, mutta aina siihen ei ole ollut mahdollisuuksia eikä vielä nykyisten sotienkaan uhrit välty ahdingoilta vaan selviytyminen on ulkopuolisen avun varassa. Lainaan hieman Kaatuneitten Omaisten Liiton 50-vuotisjuhliksi valmistunutta, Torsti Salosen kirjoittamaa teosta ”Muistot elä-vät”. Vuonna 1343 Ruotsin kuningas sääti lain, jonka mukaan sodassa kaatuneen upseerin leskelle myönnettiin verohelpotuksia ja hänellä oli nautintaoikeus sotilasvirkataloonsa kuolemaansa asti. Vuonna 1747 perustettiin vapaaehtoinen sotilasvirkakunnan leski ja orpokassa. sitten vuonna 1791 säädettiin laki, jossa kaikille kaatuneitten sotilaitten leskille oli maksettava eläkettä. Itsenäisyytemme alussa käydyssä sisällissodassamme menetet-tiin 30 000 ihmishenkeä ja orpoja arvellaan olleen noin 14 000, joista täysorpoja noin 1 000. Poliittisesta tilanteesta johtuen valkoisten leskien ja orpojen toimeentulo turvattiin lailla, mutta punaisten puolella taistelleiden omaiset saivat turvautua köyhäinhoitoon. Vuonna 1938 säädettiin yleinen sotilastapaturmalaki joka määräsi korvauksia maksetta-vaksi asepalveluksessa kaatuneen leskelle ja lapsille. Vuonna 1941 laki uudistettiin ja se tuli olemaan kaatuneitten omaisten huollon perusta sodan loppuun asti.

Talvisodan jälkeen kaatuneitten omaiset olivat niin hajanainen ryhmä etteivät he voineet aikaansaada yhdistävää järjestöä kuten esimerkiksi invalidit tekivät. Sotaleskien kokouk-sessa lokakuussa 1942 vedottiin valtiovaltaan leskien eläkkeiden korottamisesta ja am-mattikoulutuksen kehittämisestä. Tehdystä aloitteesta Suomen Aseveljien Liitto ryhtyi hoitamaan leskien asiaa. Vuonna 1945 Moskovan rauhansopimukseen vedoten Aseveli-liitto lakkautettiin ja kaatuneitten omaiset olivat jälleen ilman kattojärjestöä. Poliittises-ta tilanteesta johtuen ei Suomen Aseveljien Liiton perinteen pohjalta voitu päästä jatka-maan, vaan Sotaleskien Huolto, Kaatuneitten Vanhemmat ry ja Kaatuneitten Omaiset alkoivat ajaa sodan uhrien asiaa.Tammikuussa 1946 liitot yhtyivät ja nykyinen KOL ry oli syntynyt. Liitolla oli oma sotaorpojaostonsa, mutta se ei koskaan saavuttanut suurta kannatusta. Kaatuneitten Omaisten paikallisyhdistyksiä oli runsaasti eri puolilla Suomea. Myös Hämeenlinnassa oli oma yhdistyksensä. Kansainvälisesti ranskalaiset yrittivät saa-da 1950- luvulla syntymään maailmanlaajuista yhteistoimintaa sotaorpoasiassa. Suomen edusti yhteydenpidoissa kenraali A E Martola. Mitään suurta ei asiassa saatu aikaan.

Ajatus uusimuotoisten sotaorpoyhdistysten perustamisesta syntyi Lahdessa tammikuus-sa 1999 ja johti Lahden Seudun Sotaorpoyhdistyksen perustamiseen 13.11.1999 Tämän jälkeen omia ja Kaatuneitten Omaisten paikallisyhdistysten kanssa yhdessä toimivia yh-distyksiä on koko maassa yli 40 ja niissä sotaorpojäseniä yli 10 000.

Hämeen Sanomien kirjoitus sotalapsista huhtikuussa 2003 herätti nykyisen kunniapu-heenjohtajamme Pirkko Myllyojan mielessä kysymyksen missä ovat sotaorvot. Pirkko

10

oli pitkään kaivannut vertaisryhmää, jossa olisi voinut purkaa tuntojaan isättömäksi jou-tuneiden sotaorpojen kanssa. Pirkko otti yhteyden toimittaja Anneli Heräjärveen, joka laati kirjoituksen Torniosta Hämeenlinnaan muuttaneesta, kahdeksanvuotiaana isän-sä sodassa menettäneestä sotaorpo Pirkosta. Samalla kävi ilmi että Lahdessa oli perus-tettu sotaorvoille oma yhdistys. Pirkko otti yhteyttä Pääkaupunkiseudun Sotaorpojen puheenjohtajaan, joka lupasi tulla opastamaan meitä jos olemme perustamassa omaa yhdistystä. Hämeen Sanomissa esitettiin kutsu Kanta- Hämeen alueella asuville sota-orvoille tulla keskustelemaan sotaorpoudesta. Toukokuun 5 päivänä 2003 Tykistömu-seon kahvioon saapui kahden Helsingistä tulleen vieraan lisäksi hämmästyttävän run-saasti peräti 35 sotaorpoa. Vilkkaan keskustelun päätteeksi päätettiin perustaa yhdistys Kanta-Hämeen Sotaorvot. Perustamisasiakirjan allekirjoitti paikalla olleet 35 uuden yh-distyksen jäsentä. Yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin Pirkko Myllyoja ja hallituksen jäseniksi Sinikka Hailla, Osmo Noponen, Riitta Parkkonen, Esko Raitanen, Jaakko Rau-tanen ja Leena Sandberg.

Hallitus laati yhdistykselle Kaatuneitten Omaisten Liitto ry:n mallin mukaiset säännöt, jotka yleinen kokous hyväksyi ja Patentti- ja rekisterihallitus vahvisti 02.11.2003. Yhdis-tys päätti pitää kuukausikokoontumisia aina kuukauden ensimmäisenä maanantaina. Kokoontumispaikkana toimi aluksi Raatihuoneenkadulla sijaitseva Pysäkki ja myöhem-min Tykistömuseo. Vuosien varrella tapaamisia on pidetty myös Hämeenlinnan ympä-ristön kunnissa. Näistä tapaamisista tarkemmin muualla kirjassa. Kokouksissa on lähes aina ollut ulkopuolisia kertomassa omasta alastaan. Mieleenpainuvimpia esityksiä on ollut 99- vuotiaan lääninrovasti Väinö Palvan kertomus KEK:in eli Kaatuneitten Eva-kuointikeskuksen perustamisesta ja toiminnasta vaikeissa rintamaolosuhteissa. Palvan

Esko Raitanen, Leena Sandberg, Sinikka Hailla, Jaakko Rautanen, puheenjohtaja Pirkko Myllyoja ja Osmo Noponen.

11

kirjat sankarivainajien matkoista kotimultiin ovat lukemisen arvoisia. Toinen vaikutta-va luento oli sosiaalineuvos Lea Savolaisen esitys saattohoidosta ja suhtautumista sai-rauteen ja edessä olevaan kuolemaan. Näiden lisäksi monia muitakin hyviä esityksiä on jäänyt läsnä olleiden mieliin.

Yhdistyksen tarkoitus

Yhdistys kuuluu jäsenenä Kaatuneitten Omaisten Liitto ry:hyn. Yhdistyksen tarkoituk-sena on paikallisena Kaatuneitten Omaisten Liitto ry:n jäsenyhdistyksenä toimia sota-orpojen ja muiden kaatuneitten omaisten hyväksi valvomalla heidän etujaan ja toimi-malla heidän puolestaan. Yhdistyksen tarkoituksena on myös vaalia sodissa kaatuneitten ja sodan olosuhteissa henkensä menettäneiden muistoa, edistää kaatuneitten omaisten yhteistoimintaa ja jäsentensä virkistystoimintaa.

Tarkoituksen toteuttaminen

Tarkoituksensa toteuttamiseksi yhdistys kerää ja tallentaa tietoa kaatuneitten omaisten vaiheista ja kokemuksista sekä harjoittaa alaan liittyvää tutkimusta. Yhdistys järjestää esitelmä- ja keskustelutilaisuuksia, tutustumiskäyntejä ja muita vastaavia tapahtumia, harjoittaa julkaisu- ja tiedotustoimintaa, pitää yhteyttä omaa toimintaa lähellä oleviin muihin yhdistyksiin sekä pitää yhteyttä yhdistyksen tarkoitusperiä edistäviin viranomai-siin, päättäjiin ja tiedotusvälineisiin. Yhdistys voi toimintansa tukemiseksi asianmukai-sen luvan saatuaan järjestää arpajaisia ja rahankeräyksiä sekä vastaanottaa lahjoituksia ja testamentteja.

12

Yhdistyksen merkitys ja tulevaisuuden suunnitelmat sekä haasteet

Kanta-Hämeen Sotaorpoyhdistys on kymmenvuotisen olemassaolonsa aikana osoittanut tarpeellisuutensa.Ilman alkuaikojen tarmokkaita henkilöitä, jotka lähtivät perustamaan paikkakunnalle yhteistä yhdistystä sotaorvoille, emme nyt juhlisi tätä kymmentä vuot-ta. Sotaorpous on saanut uudet kasvot. Aikaisemmin olimme hiljainen vaiettu joukko, joka sai tulla toimeen omillaan.

Huolimatta siitä, että meillä ei ollut isää tukemassa äitiä kasvun ja kehityksen tiellä, meistä kuitenkin tuli kelpo kansalaisia. Meidän useimpien lapsuus oli aika niukkaa. Sotaleskiäi-dit saivat keksiä ja ahkeroida jotta lapsilla olisi ollut edes jonkinlainen katto pään päällä ja vaatteet sekä välttämätön ruoka. Näin oli etenkin siirtolaislasten kohdalla. Myös joidenkin kohdalla koulutus jäi vähäiseksi, koska toimeentulon hankkiminen oli syynä varhaiseen työhönmenoon. Kova työnteko, sisu ja sitkeys auttoivat elämässä eteenpäin.

Jokaisella meistä on oma sotaorpotarinamme ja on vahvistavaa saada kertoa, että meil-lä kaikilla on jo lapsuudessa koettu yhteinen suru ja turvattomuuden tunne. Tänä päi-vänä voimme yhdistyksen tilaisuuksissa kysyä sotaorpoystävältä esimerkiksi: ”Kaatuiko sinun isäsi talvi- vai jatkosodassa ja missä päin hän taisteli sekä montako teitä lapsia jäi ilman isän turvaa?”. Tällainen keskustelu ja yhteiset kokemukset ovat vertaistukea par-haimmillaan.

Saadaksemme valtiovallan tunnustuksen, Kaatuneitten Omaisten Liitto, johon yhdis-tyksemme kuuluu, on vuonna 2010 ryhtynyt keräämään ja rekisteröimään vielä elossa olevat sotaorvot sotaorporekisteriin. Mehän olemme se sukupolvi, joka menetti eniten sodan seurauksena, oman isän.

Yhdistyksen jäsenet ovat kaikki jo eläkeiässä, nuoremmatkin yli 65-vuotiaita, ja yhdis-tyksemme toiminta on nyt vielä meidän konkareiden varassa. Siksi tulevaisuudessa nuo-rempia voimia tullaan tarvitsemaan. Sotaorpojen lapset eivät ole vielä olleet mukana yh-distyksen toiminnassa, joten olisi hyvä saada heitä innostumaan mukaan toimintaan. On ehdotettu yhteisiä tilaisuuksia näiden lasten kanssa. Meillä on paljon kerrottavaa tuleville sukupolville selviytymistarinamme ja kokemuksiemme kautta. Olemme sukupolvi, jolle Suomen itsenäisyys on tärkeä. Haluamme esimerkillämme siirtää jälkipolvillemme ne arvot, joiden puolesta on annettu kallein uhri - oman isän henki.

13

Lippu saapuu.

Lipunnaulaustilaisuus

Raatihuone 14.10.2006Veteraanitilaisuuksissa on aina mukana vaikuttava lippulinna. Jäsenemme kiinnittivät huomiota siihen ettei mukana ole Kaatuneitten Omaisten Liiton tai Sotaorpojen lippua vaikka me orvot katsomme kuuluvamme osaltamme veteraaneihin sillä isämme olisivat veteraaneja jos olisivat saaneet elää. Kävi ilmi, että sosiaalineuvos Veikko Miettinen oli suunnitellut Kaatuneitten Omaiset Liitolle oman lipun vuonna 1953. Jotkut sotaorpoyh-distykset olivat jo hankkineet oman lipun. Myös Kanta-Hämeen Sotaorvot ry ryhtyi li-punhankintatyöhön. Pääkaupunkiseudun Sotaorvoissa aktiivisesti toimiva Pirkko Hele-noro lupasi lahjoittaa meille lippukirjan ja osallistui Kaatuneitten Muistosäätiön lisäksi lipun 400 euron hintaisiin hankintakustannuksiin. Kiitokset Pirkolle.

Yhdistys ryhtyi puheenjohtajansa Pirkko Myllyojan johdolla valmistelemaan lipun vihkimis-tilaisuutta. Hämeenlinnan kaupungilta saimme korvauksetta käyttöömme Raatihuoneen juhlasalin joten juhla sai arvoisensa puitteet. Lipun naulaus- ja vihkimistilaisuus pidettiin lokakuun 14 päivänä 2006. Juhla noudatti perinteitä fanfaareineen, lippujen saapumisel-la ja lippulaululla. Ohjelmassa olivat mukana Vanajaveden Vasket ja mieskuoron seniorit. Mukana olleet muistavat arvokkaan juhlatunnelman.

14

Perinteisen naulauksen suorittivat oheisen listan mukaisesti veteraanijärjestöjen, valtio-vallan, puolustusvoimien, Kaatuneitten Omaisten Liiton ja sotaorpoyhdistysten, kaupun-gin ja seurakunnan edustajat.

15

Puheenjohtaja Pirkko Myllyoja naulausvuorossa.

Kirkkoherra Kari Koivu lippua vihkimässä.

16

Olemme kokoontuneet tänään tänne Hämeenlinnan Raatihuoneelle Kanta-Hämeen Sotaorvot ry:n lipun naulaus-tilaisuuteen. Tämä juhlava tilaisuus on eräs esimerkki sen kehityksen tulokses-ta, joka yhteiskunnassamme on tapah-tunut sen jälkeen, kun viime sotiemme eri kansalaisryhmille aiheuttamia trau-moja on alettu purkaa vuosikymmeni-en vaikenemisen jälkeen. Eräänä tällai-sena kansalaisryhmänä ovat sotaorvot, jotka viimeisen vajaan kymmenen vuo-den aikana ovat alkaneet järjestäytyä ja tuoda esille omia kokemuksiaan.

Talvisota, Jatkosota ja Lapin sota vaativat yhteensä yli 90 000 suomalaisen, miehen ja naisen hengen. He joutuivat antamaan Suomelle kalleimman uhrin. Heidän ja koko ve-teraani-sukupolvemme tekojen johtoajatuksena sodan vuosina oli vahva tahto puolustaa isänmaata ja luja usko oman asian oikeutukseen. Kirjailija Antti Tuurin Rukajärvi-sarja alkaa sanoin: ”Onhan sitä lähdettävä puolustamaan, kun kerran pyydetään, isänmaata”. Se kuvaa sitä eleetöntä ja korutonta tapaa, jolla suomalainen mies osoitti velvollisuuden-tuntoaan ja puolustustahtoaan. Veteraanisukupolvi, miehet ja naiset, pelastivat maan ja ansaitsivat kunnian, jota mikään ei voi himmentää. Vapautemme hinta oli kallis, mutta tehtyjen uhrausten ja veteraanien taistelun ansiosta maatamme ei miehitetty ja säilytim-me vapautemme, itsenäisyytemme ja oman yhteiskuntajärjestyksemme.

Viisi vuotta kestänyt sota koetteli kovasti koko maatamme ja kansaamme. Koko silloinen väestömme joutui sodan vaikutusten kohteeksi, joka suoraan tai välillisesti. Rintamaolo-suhteissa toimi enimmillään lähes 530 000 miestä, syksyllä 1941 hyökkäysvaiheen aikana ja kesällä 1944 torjuntataistelujen aikana. Naisia rintamaolosuhteissa palveli kymmeniä tuhansia, lottia, sairaanhoitajia, apuhoitajia ja sotilaskotisisaria. Kotirintaman sotatalou-dessa ja ilmavalvonnassa ja tukitehtävissä oli niin ikään kymmeniä tuhansia naisia. Sen lisäksi naiset, lapset ja vanhukset tekivät kotirintamalla miestenkin työt.

Kenraali Ilkka Aspara pitämässä juhlapuhetta.

17

Monet yksittäiset ryhmät joutuivat muita enemmän kärsimään sodasta. Näitä ryhmiä olivat mm. evakot (n. 450 000) ja pohjoismaihin, lähinnä Ruotsiin siirretyt sotalapset (n. 80000). Kaikkein kovimman hinnan joutuivat maksamaan kuitenkin sotainvalidit, jotka menettivät terveytensä iäksi sekä kaatuneiden omaiset eli sotalesket ja sotaorvot. Pysyvästi sodissamme vammautui n 94 000 henkilöä, sotaleskiä oli n 30 000 ja sotaor-poja n 50 000. Tämä merkitsi, että sodan päättyessä joka 16. mies oli sotainvalidi, joka 17. nainen sotaleski ja joka 25. lapsi sotaorpo. Tänään sotainvalideja on jäljellä n 14 000, joista 400 naisia, sotaleskiä n 6 000 ja sotaorpoja vielä kymmeniä tuhansia, ehkä noin 45 000, tarkkaa lukua ei tiedetä.

Minunkin perheeni joutui maksamaan sodasta kovan hinnan. Isäni oli vaikeavammainen sotainvalidi. Myös enoni ja yksi setäni olivat sotainvalideja. Tätini oli sotaleski ja kaksi serk-kuani sotaorpoja. Sodan jälkeen alkoivat jälleenrakennuksen vuodet. Maa piti rakentaa uudelleen, evakot asuttaa ja maksaa Suomen kantokykyyn nähden valtavat sotakorvauk-set. Alkoi vertaansa vailla oleva uurastus. Suuret ikäluokat syntyivät. Lähes kaikki suo-malaiset olivat menettäneet jotain sodan vuosina. Sodasta toivuttaessa perustettiin pian järjestöjä sodasta eniten kärsineiden tukemiseksi. Kaatuneitten Omaisten Liitto perustet-tiin alkuvuodesta 1945 tavoitteen sotaleskien perheiden etuuksien ajaminen siten, että les-ket pystyisivät vastaamaan perheensä taloudesta ja lasten kasvatuksesta ja koulutuksesta.

Sotaleskien osa ei olut helppo. Perhettä kohtasi isän menetyksen lisäksi sen seuraukse-na myös taloudellinen ahdinko. Yhteiskunta tuki lesken toimeentuloa ja orpojen koulu-tusta huoltoeläkkeen muodossa, mutta tuet olivat riittämättömiä jälleenrakennuksen ja sotakorvausten vaatiessa kansakunnan kaikki resurssit. Luotu tukijärjestelmä ei kyen-nyt antamaan riittävää taloudellista turvaa eli korvaamaan aikuisen miehen työpanos-ta ja ansiota, vaan sotalesket joutuivat ponnistelemaan kaksin verroin muihin verrattu-na kyetäkseen hankkimaan edes perustoimeentulon, usein monilapsiselle perheelleen. Maaseudun sotaleski joutui yksin hoitamaan talon ja sen miehelle kuuluneet työt ja kau-punkien, kotona perheenäiteinä olleet, joutuivat kodin ulkopuolelle töihin, usein aivan ammattitaidottomina. Moni meni naimisiin taatakseen oman ja lastensa toimeentulon. Monet tekivät useaa työtä. Ahdinkoa lisäsi joskus sosiaalinen paine, kun leskien oletet-tiin elävänsä loppuelämänsä kaatuneen miehensä muistolle. Huoli lasten hoidosta, kas-vatuksesta ja koulutuksesta lisäsi tuskaa. Vaikeassa tilanteessa äiti ei aina jaksanut, loi-tontui lapsistaan tai yksinkertaisesti ei vain jaksanut enää elää. Näin sotaorvosta saattoi tulla täysorpo ja hän joutui isovanhemmilleen tai sukulaisille.

Sotaorpojen osa ei olut kadehdittava. Välittömästi sodan jälkeen, senhetkisessä tilantees-sa ei edes kaatuneiden muistoa erityisesti pidetty esillä. He ikään kuin kuuluivat asiaan. Heidän uhrinsa merkitys toki ymmärrettiin, mutta asialla ei sopinut elämöidä. Samoin oli sotaorpojen laita. Heistä vaiettiin ja he itse vaikenivat. Paitsi isän ikävä, orpoja kalvoi yksinäisyys ja turvattomuuden tunne. Isän menetys oli kova isku, joka muutti perheen koko elämän suunnan. Lapsen suru ja jäljelle jääneen vanhemman suru liittyivät yhteen, mutta usein lapsen surua ei jaksettu tai osattu käsitellä. Kaatuneiden leskiä lohduteltiin usein sillä, että heidän läheisensä oli antanut suuren uhrin isänmaalle. Pieni lapsi ei kui-tenkaan tällaista ymmärrä ja isän menetys on voinut lapsen iästä ja kehitysvaiheesta riip-puen olla hyvin ahdistava asia.

18

Perheen taloudellisen tilanteen muutos isän kuoltua aiheutti perheessä jopa suoranaista puutetta ja hätää. Koulussa sotaorvot saattoivat joutua isättöminä ja köyhinä kiusatuiksi, jopa halveksituiksi. Joskus ymmärtämättömyyttä tuli aikuisten, jopa viranomaisten ta-holta. Toisaalta on olemassa monia hienoja selviytymistarinoita. Elämän oli jatkuttava ja lapsikin taipui arjen painossa kätkien sisäänsä ahdistuksen ja tuskan, joka vasta viime vuosina on purkautunut. Sota-aikana lapset joutuivat pakosta jo hyvin nuorina työhön ja oppivat selviytymään arjen aherruksesta. Lapsista kasvoi itsenäisiä, vastuuntuntoisia ja työteliäitä heidän joutuessaan ottamaan aikuisen roolin äitinsä apuna ja pienempien sisarustensa hoivaajana. Sotaorvot kasvoivat kunnon kansalaisiksi ja tekivät elämäntyön-sä yhteiskunnan palveluksessa. Nyt nuorimmatkin sotaorvot ovat 60-vuotiaita äitejä ja isiä ja isovanhempia ja jättämässä aktiivisen työelämän.

Tänään tuntuu aivan käsittämättömältä se suhtautuminen, joka tuli monien sotaorpojen osaksi. Selitystä on kai yleisesti haettu siitä, että kansakunta oli kerta kaikkiaan väsynyt ja kyllästynyt sotaan ja koko yhteiskunta ja kaikki kansalaisryhmät olivat kärsineet tai katsoivat kärsineensä sodasta. Ehkä monet myös katsoivat itsekkäästi, että on tässä omiakin murhei-ta ja puutetta aivan riittävästi, hoitakoon jokainen omat asiansa. Sodan jälkeen muuttunut yhteiskunnallinen tilanne ja Suomen poliittinen asema virallisesti sodan hävinneenä osa-puolena eivät myöskään suosineet tai edes sallineet sodasta ja sen seurauksista puhumista.

Muutos suhtautumisessa sotiimme yleensä ja sodan uhrien kokemuksiin tapahtui kyl-män sodan päätyttyä ja kansakunnan alkaessa arvioida uudelleen lähihistoriaansa. Suh-tautumisen muutos on näkynyt paitsi sotiemme veteraanien tekojen nostamisena niille kuuluvaan arvoon, myös laajana kiinnostuksena sotavuosiemme tapahtumiin sekä eri kansalaisryhmien kokemuksiin sotavuosina. Alettiin ymmärtää, että sota oli ollut myös siviilien sotaa. Sotiemme historiaa onkin viime vuosina tulkittu uudella innolla ja laajat kansalaispiirit ovat kiinnostuneet lähimenneisyydestämme. Tämän päivän nuoriso, joka on maanpuolustustahtoista, on erittäin kiinnostunut isovanhempiensa teoista ja koke-muksista. Asioista, joista on vaiettu, on otettu laajaan julkiseen tarkasteluun. Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että sodan jälkeen rakentuneet padot ovat viime vuosina murtuneet.

Myös sotaorvot ovat halunneet tehdä tiliä menneisyytensä kanssa. 1990-luvun lopulla sotaorvot alkoivat Kaatuneitten Omaisten Liiton suojissa perustaa omia yhdistyksiään. Ensimmäinen sotaorpojen yhdistys perustettiin vuonna 1999 ja tällä hetkellä yhdistyksiä on 21 eri puolilla maata. Vaikka sotaorpojen yhdistystoiminnan keskeisenä tavoitteena on yhteydenpito ja yhdessäolo samanlaisen kokemuspohjan omaavien kohtalotoverien kans-sa, on yhdistystoiminnan eräänä, luonnollisena tavoitteena sotaorpojen edunvalvonta. Sotaorvot ovat tunteneet olevansa ikään kuin väliinputoajia sotasukupolven ja suurten, sodan jälkeen syntyneiden ikäluokkien välissä. Esimerkkeinä sotaorpojen edunvalvon-taponnisteluista olkoon vaikka muutamat eduskunnassa tehdyt kirjalliset kysymykset, jotka ovat liittyneet sotaorpojen asemaan ja etuisuuksiin. Edunvalvonta noussee yhä tär-keämmälle sijalle nyt, kun varsinainen tammenlehväsukupolvi hiljalleen poistuu joukos-tamme ja sotaorvot ikääntyvät.

Sotaorpojen vuosikymmenien vaikeneminen on aivan viime vuosina purkautunut muis-telmien ja kirjojen kautta. Keski-iän ylittäneet isättömät lapset ovat alkaneet etsiä omia

19

juuriaan. Lähtösysäyksenä voitaneen pitää Timo Malmin kokoamaa kirjaa ”Isän ikävä, sotaorvot kertovat” (2001). Tämän kirjan liikuttavat tarinat nostivat sotaorvot unohduk-sesta ja heidän kohtalonsa suuren yleisön tietoisuuteen. Kirjan saama suuri huomio ja julkisuus olivat osoituksena siitä, että kirjalle oli olemassa selkeä sosiaalinen tilaus. Tämä kirja mursi padot ja tällä vuosikymmenellä on ilmestynyt lukuisia sotaorpojen muiste-loihin perustuvia kirjoja. Aivan viime aikoina eri puolilla Suomea on ilmestynyt useita maakunnallisia tai alueellisia muistelmakirjoja tai tarinakokoelmia, yleensä paikallisen sotaorpojen yhdistyksen siipien suojassa. Tämä kehitys on ollut erittäin suotavaa. On tärkeää, että tämän kansalaisryhmän muistitieto sotavuosiemme kokemuksista saadaan kootuksi ja taltioiduksi. Se on osa kansakunnan historiaa ja muistia.

Myös näyttämölle sotaorpojen kova kohtalo on yltänyt Teatteri Avointen ovin näytel-mässä ”Meitä on monta”. Tämä näytelmä, joka oli ensimmäinen sotaorvoista ja sotalap-sista kertova näytelmä, sai laajaa huomiota. Voidaan siis todeta, että sotaorpojen asia on vuosikymmenien vaikenemisen jälkeen nyt nostettu suuren yleisön tietoisuuteen yhdes-sä eräiden muiden sodasta kärsineiden ryhmien kanssa. Ansio tästä kuuluu paljolti jär-jestäytyneille sotaorpoyhdistyksille, joista yhden, Kanta-Hämeen Sotaorvot ry:n lippua olemme tänään naulaamassa ja vihkimässä.

Tänään kansakunta arvostaa avoimesti koko veteraanisukupolven työtä. Isämme tais-telivat ja pelastivat maan vapauden ja itsenäisyyden ja äidit ja isovanhempamme pitivät huolen siitä, että kotirintama kesti. Kaatuneemme ovat kansakuntamme sankareita, jot-ka joutuivat elämällään lunastamaan maamme vapauden.

Te, arvoisat kaatuneiden omaiset, sotalesket ja sotaorvot, olette joutuneet maksamaan kovan hinnan vapaudestamme menettäessänne puolisonne ja isänne. Olen varma siitä, että kaikkien suomalaisten myötätunto on puolellanne ja voitte kokea arvostusta siitä, että olette kunniakansalaistemme lähiomaisia.

Arvoisat Kanta-Hämeen Sotaorvot ry:n jäsenet ja toiminnan tukijat!Tervehdin teitä puolustusvoimien puolesta ja kiitän teitä siitä, että yhdistystoimintanne kautta suotte sotaorvoille mahdollisuuden päästä yhteyteen samanlaisen kohtalon ko-keneiden ihmisten kanssa. Toivotan parasta menestystä toiminnallenne sekä pyrkimyk-sillenne parantaa sotaorpojen asemaa.

Lisäksi puhui kauniisti kaupungin puolesta kansanedustaja Satu Taiveaho. Näiden lisäksi kuultiin eri järjestöjen lyhyitä puheenvuoroja. Lopuksi nautittiin juhlakahvit.

20

Sotaorpojen kuukausitapaamiset

Toimintaamme kuuluu joka kuukauden ensimmäisenä maanantaina pidettävä kuukau-sikokous, jota nykyään kutsutaan kuukausitapaamiseksi. Aluksi ne pidettiin Pysäkillä, ja nyt Museo Militarialla eli entisellä Tykistömuseolla. Näitä tapaamisia on ollut myös lähikunnissa, kuten Janakkalassa useita kertoja ja Lopella, jossa tutustuttiin Punelia-jär-ven rannalla olevaan Marskin majaan. Hausjärvellä, Lammilla, Rengossa ja Tuuloksessa olemme käyneet oppaiden johdolla kirkoissa ja sankarihaudoilla.

Meillä on ollut onni saada tapaamisiimme luennoitsijoiksi asiantuntijoita eri aloilta. Olemme kuulleet esitelmiä mm. terveyteen liittyvistä asioista, sota-ajan toiminnoista ja olemme tutustuneet Museo Militarian multimedioihin sekä museon näyttelyihin. Mie-lenkiintoisia esitelmiä ovat olleet mm. Petri Heinosen sanoin ja kuvin esittämä kertomus Etelänapamantereen tutkimusasemasta. Heikki Saariahon esitelmä Panssarisoittokun-nan musiikista. Marjatta Ristiluoman esittelemä Sotilaskotinäyttely ja multimedia, joka kertoi sodanaikaisesta sotilaskotielämästä nimellä ”Rusinoita pullassa”. Seppo Saarisen esitelmä kevätretkellämme Aulangolla Aulangon historiasta ja sen puiston erikoisesta kasvillisuudesta. Vaikuttavin oli Hattulan Veteraaniyhdistyksestä Veikko Pelkosen ker-tomus sotavainajien kaivauksista Karjalan kannaksella.

Sotaorpotapaamiset LahdessaLahden Sotaorpoyhdistys on järjestänyt seminaareja sotaorvoille jo yhdeksän vuoden ajan. Näihin vuosittaisiin tapahtumiin olemme myös osallistuneet. Luentojen aiheet niis-sä ovat olleet mielenkiintoisia ja käsitelleet mm. sota-aikaa ja siitä selviytymistä. Tämän ajan historiahan koskettaa juuri erityisesti meitä sotaorpoja. Luennoitsijana on ollut maamme eturivin asiantuntijoita.

Hengelliset ja kulttuuripäivätOlemme osallistuneet näihin vuotuisiin kulttuuripäiviin mahdollisuuksien mukaan. Mie-leenpainuvin tapahtuma oli, kun Ilmajoella Ilkanrannan ooppera-areenalla 20.6.2010 osallistuimme radioituun Jumalanpalvelukseen ja pääjuhlaan. Päivien päätteeksi saimme nähdä Panu Rajalan kirjoittaman ja Ilkka Kuusiston säveltämän Taipaaleenjoki-oopperan. Matkalle osallistujien mielestä ooppera oli mahtava kokemus ja syviä tunteita herättävä.

21

Kuukausitapaaminen Marskin majalla 03.05.2005.

Kukkatervehdys Tuuloksen sankarihaudalla.

22

Kesäjuhlat

Kaatuneitten Omaisten Liiton piirijaon aikana osallistuimme valtakunnallisiin kesäjuhliin Lappeenrannassa 12-13. 06.2004. Siellä sovittiin sotaorpopatsaan suunnittelemisesta ja valittiin patsastoimikunta. Yhdistyksemme silloinen puheenjohtaja Pirkko Myllyoja va-littiin patsastoimikuntaan, joka kokoontui useita kertoja kerran myös Hämeenlinnassa. Hämeenlinna oli myös ehdolla patsaan sijoituspaikkana. Lopulliseksi sijoituspaikaksi tuli sittemmin Lappeenranta, jossa patsas 12.08.2012 paljastettiin. Vuorollaan yhdistyk-set järjestivät Hämeen piirin alueella juhlia paikallisyhdistysten edustajille. Vuonna 2006 Ylä- Pirkanmaan yhdistys järjesti juhlat Virroilla, sitten seurasivat Jokioinen, Tampere, Kanta- Häme Suvipielisellä 16.08.2008 ja Lahti.

Jumalanpalvelus Pyhän Marian kirkossa Lappeenrannassa 13.06.2004.

23

Konduktööri viheltää. Juna lähtee.

Kesäjuhlat Virroilla 2006.

Sointu Lintula muistelee matkaansa Jokioisten kesäpäivillä ”kappeeraiteisella”

Kesän alussa 2005 meillä sotaorvoilla oli taas kokoontuminen yhteen. Se on aina iloi-nen asia. Yhteenkuuluvuus on tullut tueksemme, isän menetys sodassa meille kaikille.

24

Tulimme perille ja juna jatkaa matkaa.

Nyt matkustamme kapearaiteisella museojunalla, Jokioinen-Minkiö. Jokioisten ja Hump-pilan kuntien alueella on liikennöity jo 110-vuoden ajan, Jokioisten rautatienä ennen museorautatietä. En ole aikaisemmin käynyt Minkiössä. Juna puuskuttaa mutkan takaa esiin Jokioisten asemalle. Se on pieni juna, kapeat raiteet. Se tuo sykähdyttävänä mielee-ni tapahtuman lapsuudesta. Nousemme junaan. Jokainen etsii paikan itselleen. Nauravat äänet kaikuvat ja juna lähtee. Istun kovalle penkille, konduktööri antaa meille ”piletit”, aivan vanhan pienen lipun. Otan paikan ikkunavaunusta. Voin katsoa vehreitä maalais-maisemia. Vaunuun tulee ohjelmaakin. Taitaa olla ”pirtutrokarikin” liikkeellä. Poliisit tulevat muka tutkimaan.

Nyt en tajua enää, mitä ympärillä tapahtuu. Ystävä vieressä kysyy, mikä minulle tuli, kun en enää näytä kuuntelevan lainkaan. Olen vaipunut omiin ajatuksiini. Tämähän on sa-manlainen juna, jolla ensi kertaa lapsena pääsin yksin matkustamaan mummun luokse, ja junassa. Ehkä lienee ollut samanlainen veturikin. Muistan sen jännityksen kihelmöin-nin iholla, kun yksin etsin istumapaikka. Näin ulos ikkunasta, äiti vilkutti siellä. En ollut vielä koulussa. Taisin olla vain 5-vuotias. Äiti antoi ruikutettuani tarpeeksi luvan matka-ta yksin junalla asemalle parin kilometrin matkan. Se oli pienen kylän asema, Hyvinkää-Karkkila radan varrella. Mummu oli vastassa. Olin kuullut äidin pyytävän konduktöö-riä huolehtimaan, että tyttö pääsee alas. Se oli turvallista matkaa silloin pienelle tytölle. Saavumme Minkiöön, ja herään muistoistani. Mikä on seuraava matka!

25

Kukat on laskettu.

Kesäjuhlien vieraat kokoontuneet kukkien laskuun Ahveniston sankarihaudalla.

Hämeenlinnalaisten järjestelyvuoro Suvipielisellä 16.08.2008

26

Sankarihaudalla käynnin jälkeen kokoonnuimme reservialiupseerien majalla Suvipie-lisellä.

Lipunnostoa seurataan.

Tauno Strengell luovuttamassa Lahden yhdistyksen juhlakirjaa.

Tervehdysten, ohjelmaesitysten ja seurapelien jälkeen kuului keittiövastaava vääpeli Pekan käsky: ”Sopalle”.

27

Virkistystoiminta

Useana vuonna olemme olleet mukana Kaatuneitten Omaisten Liitto ry:n eri puolilla maata järjestämissä Hengellisissä ja Kulttuuritapahtumissa. Oman yhdistyksen kesä-matkoja on järjestetty lähes vuosittain. Vuonna 2006 teimme retken Valkeakosken Vi-savuoreen yhdessä Forssalaisten kanssa. Seuraavana vuonna kiertelimme reitillä Tuulos, Hämeenkoski, Kalkkinen ja Vääksy.

Seuraavana kesänä kävimme Elimäellä Moision taidekartanossa ja tapasimme Kymen-laakson yhdistyksen edustajia. Vuonna 2010 teimme retken Sastamalaan, jossa tutus-tuimme Pyhän Olavin kirkon valmistuneisiin restaurointitöihin

Retkeläiset ihailevat kenraali Laguksen muistomerkkiä.

Retkeläisiä yhteiskuvassa

Kymenlaakson yhdistyksen

edustajien kanssa Moision kartanon

edustalla.

28

Samana vuonna kävimme KOL:n valtakunnallisilla hengellisillä- ja kulttuuripäivillä Il-majoella ja seurasimme Taipaleenjoki- oopperan vaikuttavan esityksen. Viimeisin kesä-retkemme suuntautui Heinolaan. Bussilla Lahteen, sieltä laivalla Heinolaan, jonka kesä-teatterissa katsoimme näytelmän: ”Munaako herra pääministeri” ja paluu bussilla taas kotiin. Useana kesänä olemme tehneet retken Jokioisille Kyläsepän teatteriin, jossa ihas-telemme yksityisen teatterintekijän näytelmiä pyörivän katsomon parrelta.

Virkistysmatkaksi voidaan rinnastaa myös matka Lappeenrantaan sotaorpopatsaan pal-jastustilaisuuteen elokuussa 2012. Matkaan lähdettiin aamuvarhain tilausbussilla 30 hen-gen voimin. Juhlatilaisuus alkoi juhlajumalanpalveluksella Pyhän Marian kirkossa. Harta-us, joka noudatti sekä ortodoksisen että luterilaisen kirkon perinteitä oli mieleenpainuva. Jumalanpalveluksen jälkeen kokoonnuttiin Suomen suurimman sankarihautausmaan vieressä, jonne oli pystytetty taiteilija Juhani Honkasen suunnittelema muistopatsas. Yleisöä oli kertynyt paikalle vähintään tuhatkunta.

Taiteilija Juhani Honkanen kertoi patsashankkeen etenemisestä, jonka jälkeen valtioneu-vos Riitta Uosukainen piti paljastuspuheen. Tilaisuutta juhlisti sotilassoittokunta musiik-kiesityksineen ja yli kymmenen sotaorpoyhdistyksen lipuista muodostettu lippulinna. Mukana oli myös Kanta-Hämeen Sotaorpojen lippu puheenjohtajamme kannattelemana.

Retkeläiset Pyhän Olavin kirkon edessä Sastamalassa.

29

Karjala-lehti 16.08.2012

30

Sotaorpopatsas. Lippulinna juhlistamassa paljastustilaisuutta.

Valtioneuvos Riitta Uosukainen pitämässä paljastuspuhetta.

31

Harrastustoiminta

Ulla-Maija Wilenius muistelee sotaorpojen toimintaa Lammilla

Vuonna 2005 Lammin sotaorvot kokoontuivat tunnustelemaan yhteydenpitoa . Jo seuraa-vana vuonna tapailimme 8-11 hengen joukolla. Kanta-Hämeen yhdistyksen kuukausikoko-us syksyllä 2005 Lammilla innosti meitäkin. Ongelmamme oli, että muutamat lammilaiset orvot olivat jo liittyneet Lahden yhdistykseen. Saimme ohjeita mutta myös kannustusta kahdelta taholta. Hyvä lisä oli Tuuloksen Kaatuneitten Omaisten toimintaan tutustuminen.

Aluksi paneuduimme sotaorpouden tuomaan erilaisuuteen, joka olikin yllättäen saman-laista meille kaikille. Tapasimme säännöllisesti kahvikupin äärellä. Purimme tuntojamme luottamuksella etukäteen tehdyn aiheluettelon mukaan. Lähes jokaiselle tällainen avau-tuminen oli ensimmäinen kerta elämässä. Voimaannuttava kokemus.

Kun löysimme tasapainon omien tunteidemme kanssa, aloimme katsella ympärillemme ja menneisyyteen. Pari kolme meistä on ollut mukana jokaisessa Lahden Sotaorpojen isännöimässä Sotaorpo-seminaarissa Lahden Hennalassa. Sitä kokemusta jaamme ke-vään aikana oman joukkomme kanssa.

Kesällä 2011 kiersimme joukolla Padasjoen, Kuhmalahden, Luopioisten, Tuuloksen ja Lammin sankarihautausmaat. Tarkoitus on jatkaa Lammilta länsi-pohjoissuuntaan, Hau-ho, Pälkäne, Kangasala, Sääksmäki, Hattula, Hämeenlinna. Jos sää on suotuisa, tällainen retki on loistava tilaisuus tutustua lähiseutuun, mutta antaa paljon enemmän matkalai-selle, kuin osaat odottaa. Jonkun kannattaa etukäteen etsiä edes vähän tietoa kustakin kohteesta.

Katsoessasi niitä ristejä, ymmärrät paremmin kuinka suuri menetyksemme onkaan ol-lut. Me emme unohda isiämme, mutta meillä on velvoite jakaa muistomme lapsillemme niin, että perinne jatkuu meidän jälkeemme.

Keskustelupiiri iltanuotiolla.

32

Keskustelu- ja kirjoituspiiritKun sotaorpoyhdistys oli toiminut muutaman vuoden, syntyi tarve perustaa pienpiirejä tarkoituksena purkaa patoutuneita tuntemuksia, joita sota ja sotaorpous olivat aiheutta-neet. Olimme olleet piilossa, unohdettuja ja näkymättömiä ja sen takia jokaisen elämään mahtui valtava määrä vaiettuja tunteita ja ahdistavia kokemuksia.

Vuonna 2007 perustettiin kaksi keskustelupiiriä, molemmilla omat vetäjänsä ja ohjel-mansa. Piireissä oli kummassakin kymmenkunta osallistujaa. Käytiin läpi kokemuksia pikkulapsesta koululaisuuden kautta aikuisuuteen ja eläköitymiseen, puhuttiin isän ikä-västä, köyhyydestä, syrjinnästä, isä- tai äitipuolista – mitään puheenaihetta ei kartettu. Ilmi tuli suuri määrä erilaisia kohtaloita, paljon oli yhteisiä kokemuksia mutta paljon myös yllättävän traagisia ja liikuttavia tarinoita. Piirien intiimin ja luottamuksellisen tun-nelman vuoksi osanottajat uskalsivat kertoa ensimmäisen kerran hyvinkin aroista asiois-ta, kyyneleet virtasivat. Tuntui vapauttavalta vihdoin saada puhua vaietuista tunteista ja kokemuksista seurassa, joka ymmärsi.

Läänintaiteilija Päivi Haanpää opastamassa Hämeenlinnan kirjoittajapiiriä.

33

Keskustelupiirit hiipuivat, kun ensiapu mieltä vaivaaviin asioihin oli saatu ja polttavim-mat ongelmat oli käsitelty. Tilalle tuli kirjoittajapiiri syksyllä 2009. Jäsenmäärä on vaih-dellut 10 molemmin puolin ja kaikilla osanottajilla on ollut vakaa ymmärrys siitä, että kirjoittamalla omasta elämästä ja kokemuksista saa hyvän ja selkeän kokonaiskäsityksen tähänastisista elämänvaiheista - kaaos selkenee ja raskaskin taakka kevenee kun asian laittaa paperille. Aluksi kirjoitukset käsittelivät sotaorpouteen liittyviä asioita, sittemmin aiheet ovat laajenneet mitä erilaisimmille osa-alueille. Kirjoitukset on luettu aina ääneen ja jokainen osallistuja on saanut kommentoida kuulemaansa ja lukemaansa. Monet ovat ne kerrat, kun kyynelsilmin sanattomina on jaettu ahdistavia tai tunteellisia kokemuksia, lukuisat ovat myös ne kerrat jolloin yhtenä joukkona on naurettu, vesi silmistä siristen, hauskoja, elämänläheisiä juttuja. Lämminhenkinen huumori, luottamus ja yhteisöllisyys ovat olleet vallitsevia piirin kokoontumisissa. Mikään salaseura kirjoituspiiri ei ole ollut. Läänintaiteilija Päivi Haanpää kävi piirin vieraana, luki kaikki tekstit ja antoi asiantun-tevaa ja innostavaa palautetta. Pari vuotta sitten piirin kirjoituksia julkaistiin Hämeen Sanomissa koko sivun verran.

Piireihin osallistuneiden mielestä on ollut voimauttava kokemus saada elää vanhoja elä-mänvaiheita uudelleen sekä keskustellen että kirjoitellen. Sitä paitsi on taas kerran tullut todistetuksi, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, mutta jaettu suru on vain puoli surua.

Kirjoituspiiri työn touhussa.

34

Ohessa kolme kirjoittajapiirin kertomusta:Riitta Parkkonen muistelee:

Sotaorvon tuntojaOlin juuri täyttänyt kuusi kuukautta, kun minusta tuli sotaorpo. Isäni oli lentomestari Ilmavoimissa toimien Lentolaivue 44:n Blenheim - pommikoneen ohjaajana. Lennosto oli sijoitettuna Kemiin, jossa oli myös sodanaikainen kotimme.

Jatkosodan edetessä laivue siirtyi Mikkeliin, josta hän lähti viimeiselle sotalennolleen. Hän oli jo palaamassa kotikentälleen, saamansa tehtävän suorittaneena, kun vihollisen hävittäjät tekivät Laatokan luoteispuolella yllättävän hyökkäyksen. Blenheim BL-117 syt-tyi palamaan ja syöksyi maahan koko miehistön saadessa surmansa. Isäni on haudat-tu Viipurin Tuomiokirkon sankarihautaan. Olen käynyt paikalla etsimässä mahdollisia kiinnekohtia, apunani säilyneet valokuvat, mutta haudat on hävitetty ja kivet käytetty valtaajien omiin tarkoituksiin.

Äitini jäi siis sotaleskeksi kolmen pienen lapsensa kanssa. Kaiken surun keskellä piti hä-nen selvittää ajatuksissaan ”mitenkä tästä eteenpäin?” Oli nyt yksin huolehdittava perheen toimentulosta. Kotiäitinä olleena joutui hän suunnittelemaan tulevaisuutensa uuteen al-kuun. Oli hankittava itselle ammatti, ja koulutuspaikka löytyikin Helsingistä.

Ensin oli kuitenkin saatava lapset turvaan, pois sotivasta Suomesta. Varmasti raskas, mutta hyvä päätös, oli lähettää meidät turvalliseen Ruotsiin. Jouduimme kukin eri paik-koihin, tietämättä toisistamme juurikaan mitään.

Olin tuolloin puolitoistavuotias ja sijoituspaikassani oli muitakin ilmavoimissa palvel-leiden sotaorvoiksi jääneitä lapsia. Monikaan meistä ei ymmärtänyt, mitä isälle oli ta-pahtunut. Olimme kuin sisarusparvi yhteisessä kodissa, jossa oli paljon leikkitovereita ja muutenkin virikkeellinen kasvuympäristö.

Vietin Ruotsissa kolme onnellista vuotta, enkä osannut kaivata läheisiäni. Kun saavuin lopulta kotisuomeen, huomasin hyvinkin pian, ettei minulla ollut isää, niin kuin yleen-sä muilla pihapiirin lapsilla. Lapsijoukossa sain tuntea isättömyyden, varsinkin jos tuli erimielisyyksiä. Lapsihan saattaa olla, tuossa tilanteessa toista kohtaan, hyvinkin jul-ma. ”Hyvä on kun isäsi on kuollut”, kaikui useinkin korvissani, ja se satutti pientä tyttöä.

Kyselin asiaa äidiltä. Hän kertoi isäni kaatuneen sodassa. Pienen tytön päässä pyöri aja-tukset, kaatunut - miksiköhän hän ei noussut ylös? Pian ymmärsin hänen kuolleen. En kuitenkaan halunnut uskoa sitä. Siihen aikaan palautettiin sotavankeja. Toivoin hartaasti isäni olevan heidän joukossaan ja palaavan kotiin luoksemme. Tuo toive ei koskaan to-teutunut, ja totuus oli vain hyväksyttävä.

Pienenä tyttönä ilmeni isän ikävä tavalla, jonka äitini on kertonut. Ollessamme kyläile-mässä tai muuten tilaisuudessa, jossa oli enemmän väkeä, olen kertoman mukaan mo-nesti kiivennyt vanhempien miesten syliin istumaan. Tilanne oli ollut hellyttävä ja kai-kille ymmärrettävä.

35

Isän ikävä oli lapselle tunne, joka tuli usein varsin voimakkaana esiin. Äidillä oli vielä isä-ni henkilökohtaisia tavaroita, joita pidellessäni tunsin isän läheisyyden. Myös säilyneet valokuvat tulivat rakkaiksi. Kun jokin asia oikein harmitti, niin kiipesin ylös vinttimme komeroon istumaan. Siellä oli laatikoita, joissa säilytettiin mm. isäni vaatteita. Hänen univormunsa arvomerkkeineen ja siniset lentoaselajin paitansa olivat pakattuina puisiin muuttolaatikoihin. Tuotti suurta mielihyvää saada silitellä noita Isin käyttämiä työvaat-teita. Niistä sain lohtua moneen, mielestäni synkkään, tilanteeseen.

Koulussa oli muitakin sotaorpoja, mutta emme koskaan puhuneet isiemme kohtaloista. Sotaorpoudesta vaiettiin. Annettiin ymmärtää, että ”oma syynsä, kun menivät sotaan”. Onneksi nuo ajat ovat jo ohi, ja tietoisuus uhrauksista maamme itsenäisyyden säilyttä-misessä on saanut sille kuuluvan arvostuksen.

Isän puutteen korvasi tarmokas äitini, joka aina jaksoi kannustaa meitä. Kotiimme ei tullut uutta isää, vaan yksin hän kasvatti ja koulutti meidät elämän taipaleelle. Saimme olla aina kodissamme, eikä meitä viety päivähoitoon tai tarhaan. Meillä asui lisäksemme isosiskon tehtävää hoitanut orpotyttö. Äiti oli antanut hänellekin luonamme turvallisen kodin. Mielellään Kaisu hoiti myös talouttamme ja valvoi meitä lapsia päivittäin, äidin ollessa virassaan. Yhteenkuulumisen tunne teki kodistamme todellisen perheen, jossa isän puuttuminen korvattiin yhdessä arkisin askarein ja harrastuksin. Kotioloissa emme sisarusten kanssa juurikaan puhuneet isästämme. Äidin kanssa kahden kesken juttelim-me useinkin, hän kertoi ja minä kyselin.

Meni vuosikymmeniä touhutessa oman perheen askareissa ja sotaorpous tuli harvemmin ajatuksiin. Viime ajat ovat kuitenkin tuoneet lisääntyvän kiinnostuksen omaan lapsuu-teen ja koettuihin kohtaloihin. Kun selvisi, että Hämeenlinnaan perustetaan Sotalapsi-yhdistys ja seuraavaksi Sotaorpoyhdistys, tunsin kiinnostusta heti asiaan. Olenkin alus-ta alkaen lähtenyt mukaan molempien yhdistysten toimintaan, sillä mukana olo niissä tuntuu läheiseltä ja omakohtaiselta. Kokouksissa olemme keskustelleet niistä tunnoista, joita kullakin meistä on sotiemme seurauksena. Yhteiset kokemukset yhdistävät ja niis-tä puhuminen on näin helpompaa kohtalotovereiden kesken.

Toimimalla yhdistyksessä ja vaalimalla isiemme muistoa, olemme osaltamme kertomas-sa jälkipolville sodan mielettömyydestä. Toivottavasti ei maatamme enää koskaan pa-koteta puolustamaan asein. Kuitenkin on selvää, että tarpeen tullen kansam-me on myös valmis taistelemaan itse-näisyydestään. Niin tekivät myös ne sankarivainajat, meidän sotaorpojen isät, jotka uhrasivat henkensä usko-en oikeudenmukaiseen ja parempaan maailmaan.

Äitini ja lapset ennen Ruotsiin lähtöä.

36

Pekka Reijon muistelee:

Koulun kuusijuhlaKoulun kuusijuhla oli aina vuoden kohokohta melkoisen ankeassa arjessa köyhässä maas-samme. Ainakin se oli köyhä meille siirtokarjalaisille, ja eritoten sotaorvoille, kolmelle lapselle, joiden äiti yritti epätoivoisesti viedä eteenpäin uskoen valoisampaan tulevaisuu-teen. Kuusijuhlassa jaettiin välitodistukset, siellä laulettiin Joululauluja, luettiin runoja sekä juhlan huipentumana esitettiin juhlanäytelmä. Tällaiseen näytelmään esiintyjäksi pääseminen oli suuri kunnia, ja siihen valittiin yleensä vain suurimpien ja varakkaampien talojen lapsia. Siksipä herätti suurta kummastusta kun koulumme Johtajaopettaja, joka sivumennen sanoen itse aina lavasti, ohjasi, ja tuotti näytelmän, sekä ilmoitti henkilö-valinnoista. Siihen oli nimittäin merkittäviin sivuosiin valittu minua hieman vanhempi sisareni, sekä minut. Voi sitä riemua ja ylpeyttä joka täytti lapsen mielen moisesta kun-nianosoituksesta. Valinta osoitti mielestäni opettajamme viisautta ja kaukonäköisyyttä tulevaisuuteni suhteen, joka selvästi viittasi taiteellisen ilmaisun alueelle, pääsuuntana näyttämötaide.

Koulun yhdistetty voimistelu- ja juhlasali oli jouluaiheisesti sievästi koristeltu kuusenok-sin, olkipukein enkelinkuvin, ja mitä nyt tunnelman luomiseksi saattoi kuvitella tarvitta-van. Komea joulukuusikin seisoi sille varatussa paikassaan käsityötunnilla tehdyssä risti puujalassaan. Kuusessa oli lisäksi ihan oikeita kynttilöitä, jotka paloivat kauniisti lepatta-en, luoden vielä viimeisen herkistävän tunnelman, muutenkin juhlaan virittyneisiin mie-liin.Näytelmän nimi oli ”Saituri Matin Jouluaatto”. Lyhykäisyydessään tarina kertoi hyvin itarasta, yksin mökissään asuvasta miehestä, jonka nuukuus oli kehitetty huippuunsa. Saituus ei kohdistunut ainoastaan kerjäläisiin ja kulkuväkeen, jotka lennätettiin ovelta ruikuttamasta, olivatpa nämä miten surkuteltavassa tilassa tahansa Matti oli yhtä armo-ton myöskin itseään kohtaan. Kuivat leivän kannikat olivat hänen pääasiallinen ravin-tonsa. Jos tuoretta leipää olisi joskus ollut saatavissa, antoi Matti leivän kuivua, jolloin se tuntui paljon paremmalta, koska kuiva leipä oli halvempaa kuin tuore. Koko koulu oli aa-muhartauden päättyessä juhlasalissa, ja sipinä ja supina päättyivät kuin veitsellä leikaten johtajaopettajan rykäistessä, ja ilmoittaessa: - Tänä vuonna esiintyvät kuusijuhlan näy-telmässä Toivo ja Sisko sekä Pekka. Toivo oli paikallisiin olosuhteisiin nähden suurehkon talon poika, ja yleensä aina itseoikeutettu pääosan esittäjä näissä tilaisuuksissa. Meinasin lentää pyrstölleni hämmästyksestä, sekä ilosta ja onnesta, mikä minua oli kohdannut.

- Harjoitukset alkavat tänään koulun päätyttyä, ja niitä pidetään joka iltapäivä, kunnes minä katson näytelmän valmiiksi esityskelpoiseksi opituksi. Julisti vielä johtajaopettaja, ja asia oli sillä selvä. Saimme vielä käsikirjoitukset kotiin luettaviksi, ja ehdottomasti sa-nasta sanaan ulkoa osattavaksi. Harjoitukset sujuivatkin sitten vauhdilla, niin innokkaita olimme saamastamme kunnianosoituksesta. Näytelmän juonen mukaan, me kaksi köy-hää orpolasta saavuimme suuressa säkissä Joulupukin paikalle raahaamina Matin pirt-tiin sillä aikaa kun Matti torkahti yksin kylmässä tuvassaan pöydän päässä. Pöydässä oli kaikenlaisia jouluherkkuja, mutta niihin Matti ei ollut koskenutkaan, eikä aikonut kos-keakaan. - Te olette siis köyhiä ja surkeita orpolapsia jotka tupsahtavat Matin tupaan, ja jotka surkeudellaan sulattavat jään Matin kovasta sydämestä, tehden hänestä anteliaan ja onnellisen ihmisen loppuelämäkseen. Näin Johtajaopettaja visioi näytelmää mielessään,

37

kuullen varmaan ne yleisön suosionosoitukset, joista ei loppua tuntunut tulevan, jo etu-käteen. - Lavastuksesta saa luvan huolehtia keittäjä. Sehän sopiikin hänelle mainiosti, kun tässä ruuan kanssa puuhaillaan. Jatkoi vielä tämä koulun ehdoton auktoriteetti. - Mutta entäpä sitten vaatteet, nehän ovat tietysti tärkeät? Uskalsin vaatimattomasti tiedustella. Olet oikeassa, pitääpä miettiä. Teillä täytyy Siskon kanssa olla oikein huonot ja paikatut vaatteet, joista heti näkee kuinka köyhistä oloista te olette. Sinulle sopii mainiosti nuo sinun nytkin päälläsi olevat kouluvaatteet.

Kansakouluajoista en muista oikeastaan paljon mitään, mutta tuon joulunäytelmän vuo-rosanatkin ovat lähtemättömästi mieleen painuneet. Pystyykö lapsi tuntemaan loukatun tunteen? Kyllä pystyy!

Tuosta ajasta on nyt kulunut yli kuusi vuosikymmentä. Nyt lahjoja riittää jaettavaksi muillekin.

38

Esko Raitanen muistelee:

Isän kädetIsäni Yrjö Raitanen lunasti veljiltään 1920- luvun lopulla oman isänsä joitakin vuosia aiemmin hankkiman maatilan. Näin hänestä tuli velkaisen pientilan omistaja Someron pitäjän Jaatilan kylässä. Tila oli vaihtanut useaan otteeseen omistajaa, joten kaikesta ir-taimesta oli pulaa. Isä oli saanut perinnökseen taitavat ja ahkerat kädet. Käsien taitoa tarvittiin, kun tehtävää ja kunnostettavaa riitti, ja kun yhden työn sai valmiiksi kaksi seu-raavaa oli odottamassa. Oman työnsä ohessa isä oli mukana teatteriharrastuksessa, jos-sa näyttämökulisseissa riitti tehtävää. Teatteriharrastuksen piirissä hän äitinikin tapasi ja maatila sai emännän 1929 ja lapsiakin siunaantui. Teatterirakennuksen yhteydessä oli myös elokuvasali, ja isäni toimi monia vuosia myös elokuvakoneen käyttäjänä. Silloisissa elokuvateattereissa oli takana konehuone, jonka seinässä oli kaksi aukkoa. Toisesta pro-jektori näytti kuvaa valkokankaalle ja toisesta koneenkäyttäjä näki mitä salissa tapahtui. Muistan muutamia kertoja olleeni isän mukana kun oli lapsille sopivia elokuvia ja sain seurata tapahtumia tähystysluukun kautta. Silloiset elokuvat olivat usealla kelalla kukin noin 15 minuuttia. Muistan ihailleeni isä vikkeliä ja taitavia käsiä kun elokuvakelat vaih-dettiin ja erityisesti, kun filmi katkesi ja se piti nopeasti liimata, ettei tullut liian pitkää taukoa katsojien harmiksi.

Hevosen selkään on päästy, vaikka isän auttavia käsiä ei enää ollut.

39

Nykylapsiin verrattuna meillä ei ollut paljoa leluja. Muistan isän valmistaman puuhevosen ja sen perässä vedettävän heinähäkin. Äidilläni oli valokuva, jossa noin kaksivuotiaana istuin tärkeän näköisenä heinähäkissäni. Valitettavasti kuva on kadonnut enkä sitä etsin-nöistäni huolimatta ole löytänyt. Isän kätten töitä oli myös sisareni hienot nukenvaunut, joita muut lapset ihailivat. Itse en kovin paljoa muista isästäni, mutta minulle on kerrottu, että seurasin isää askel askeleelta kaikissa talon töissä. Minulla oli oma sahapukki, poka-saha ja kirves tietenkin. Kosketusta isän käsiin en muista vaikka hän varmasti nosteli mi-nua syliinsä, hevosrattaisiin ja varmasti hevosen selkäänkin. Nämä muistot ovat jääneet unholaan eikä niitä koskaan saada takaisin. Kun talvisota syttyi olin paikallisessa kulku-tautisairaalassa kuuden viikon karanteenissa tulirokon takia, ja kun sieltä loppiaisena kotiuduin isä oli lähtenyt sotaan enkä häntä enää tavannut. Viimeinen muistikuva isäni käsistä oli kun kotona kerroin, että sairaalan joulupukilla oli aivan isän näköiset kädet.

Kaatuneitten aiemmin sankavainajien muistopäivää en muista meillä juhlitun varmas-ti ainakin osaksi sen vuoksi, että isäni ruumis jäi talvisodassa rintamalle. Myöhemmin poissaolevana siunattuna valkoisen ristin alla on nyt vain tyhjää. Sankarihaudalla tosin kävin useasti kukkia viemässä, mutta jollain lailla se ei tuntunut samalta kuin muilla haudoilla käynti. Nyt sotaorpoyhdistyksen saatua oman lippunsa olen sen kanssa joka vuosi ollut mukana veteraanien lippulinnassa niin sankarihaudalla kuin maaliskuussa Summan patsaallakin.

40

MyyjäisetKuukausitapaamisissa on järjestetty arpajaisia ja vuoden lopussa joulumyyjäisiä. Myytä-vät tuotteet ovat olleet jäsenistömme valmistamia.

Elvi Koskela myyntitykkinä.

Arpajaisvoittoja ihaillaan.

41

Veteraanitilaisuudet

Yhdistys on osallistunut alueellisiin veteraanitapahtumiin ja ollut niissä mukana lippui-neen. Kaatuneitten muistopäivinä toukokuussa olemme olleet mukana samoin kuin tal-visodan päättymisen muistotilaisuudessa Summan patsaalla Hämeenlinnassa. Olemme viime vuosina saaneet olla mukana Finnairin henkilökunnan veteraaneille tarkoitetuilla Rosvopaisti-juhlilla ja tehneet matkoja valtakunnallisille veteraanipäivän suurtapahtumil-le. Vuosittain olemme olleet mukana veteraanikeräyksen lipaskeräyksissä tavarataloissa ja jäsenet ovat autoineen avustaneet keräystä suorittavien varusmiesten kuljetuksissa.

Talvisodan päättymisen muistopäivä 13.03.2013 Summan patsaalla.

Sankarivainajien muistopäivänä valmistaudutaan kukkienlaskemiseen Ahveniston sankarihaudalle.

42

Marielund

Marielund, sotaleskien ja sotaorpojen virkistys- ja kuntoutuskeskus Turun Satavassa meren rannalla. Matkaa Turun keskustaan on noin 12 kilometriä. Marielund on 1940- luvulta lähtien ollut Kaatuneitten Omaisten Liitto ry:n omistuksessa aina vuoteen 2010 saakka, jolloin se myytiin yksityiselle. Paikalla järjestettiin mieleen painuvia tilaisuuksia, kesäleirejä, kesäjuhlia, kuntoutusta ja lomanviettoa. Marielundissa toimi myös pitkään Kaatuneitten Omaisten Liiton toimisto. Asioita hoidettiin myöskin talkoovoimin yhdis-tysten toimesta. Kanta-Hämeen Sotaorvotkin kantoivat kortensa kekoon osallistumalla useamman kerran laajan puistoalueen syyssiivouksiin.

Tutustumis- ja siivousmatkalla tamperelaisten kanssa.

43

Hämäläiset siivoustalkoissa.

Pirkko ja Seija haravoineen.

44

Pikkujoulut

Pekka Reijo muistelee:

En ole missään muualla maailmassa nähnyt tai kuullut kerrottavan sellaisesta pikkujou-lu maniasta, kuin Suomessa. Pikkujoulu on hyvin odotettu tapahtuma niin työpaikoilla, erilaisissa yhdistyksissä, kuin jopa kotonakin. Ei ole mahdotonta että jotkut aktiivi iässä olevat kansalaiset ajautuvat jopa kymmeniinkin pikkujouluihin vuodessa. Näin vanhem-miten tahti onneksi hidastuu, niin kuin muissakin toiminnoissa, ja voi valita itselleen mieluisimmat ja vähemmän hengästyttävät galaasit. Myöskin yhdistyksemme perinteistä kiinni pitäen, on lähes joka toimintavuotenaan järjestänyt kyseiset juhlat. Tässäpä muu-tamia muisteloita taipaleelta kyseisistä tapahtumista.

Aikakirjoissa ensimmäinen merkintä yhdistyksemme pikkujoulusta on 02.12.2003. Sil-loin viettopaikkana oli Parolan vanha sotilaskoti. Joulupukkikin muisti meitä siellä, vetä-mällä vuosien rutiinilla hauskan, aiheeseen sopivan ohjelman. Naamion takaa paljastui, jos osasi katsoa, kukas muu kuin vanha mukava vuosikymmenet tässä sivuammatissaan toiminut ”Käntty”. Se oli hilpeä aloitus sittemmin perinteeksi muodostuneelle pikku-joulujen sarjalle.

Rauno Tolvanen alias Käntty laulatuspuuhissa.

Seuraava pikkujoulu olikin sitten tasan vuoden päästä eli 02.12.2004 Suomen kasarmin Kerhoravintola Seiskassa. Tämä tilaisuus palautuu mieleen ainakin siitä, että viime pik-kujouluista mainittu ”Käntty” esiintyi viimeisen kerran niin isoissa kuin pienissäkin Jou-luissa, ainakin tätä maallista yleisöä hauskuuttaen. Muutenkin tilaisuus poikkesi edel-lisvuodesta siten että söimme oikein kunnon jouluaterian ja olipa tilaisuus haluttaessa kostuttaa kurkkuaan myös nestemäisillä vahvikkeilla. Mikäpä siinä, hauskat juhlat joka tapauksessa.

45

23.11.2006 siirryttiin sitten hieman kauemmaksi juhlimaan, elikkä Hauhon Lautsiaan. Siellä syötin myöskin perinteinen suomalainen jouluateria, ja erilaisen talon järjestämän asiaankuuluvan ohjelman jälkeen oli vielä tilaisuus pistää tanssiksi oikein orkesterin an-taessa tahtia. Vielä kotimatkalla linja-autossakin pirteämmät jaksoivat laulaa joululauluja ja kotipysäkeillä toivotella hyvää joulunodotusta.

Vuonna 2007 sitten lyöttäydyttiin yhteen erilaisten järjestöjen kanssa viettämään pik-kujoulua muutostöiden kourissa olevalle Verkatehtaalle. Rakennustyöt eivät haitanneet juhlamieltä, mutta jälkeenpäin on kuulunut monestakin suusta, että pikkujoulu on oman porukan juhla, eikä siihen ole hyvä vieraita sekoittaa. Otettiin opiksi.

Opetusravintola Keltanokka oli sitten seuraavana vuonna kohteemme. Sinänsä viihtyi-sä, mutta jo silloin ahtaaksi käynyt sali hieman vaikeutti juhlinnan sujumista. Ruoka oli kuitenkin vähintäänkin hyvää, ja tarjoilu pelasi ahtaudesta huolimatta moitteettomasti.

Seuraavina kahtena vuotena 2009 ja 2010 Kokoonnuttiin Idänpään Torpalle samoissa merkeissä. Siellä oli tilaa, ja jouluateria erinomainen. 2009 vuonna oli meillä kahden miehen orkesterikin, yhdistyksemme jäsen, Jarkko ja hänen ystävänsä, varsinainen ha-nurivirtuoosi Kari viihdyttivät meitä erilaisten kilpailujen ja koitosten lomassa musiik-kiesityksillään.

Muusikot valmistautumassa esitykseen.

Seuraavana vuonna olikin sitten jo suurempi orkesteri laulusolisteineen. Arpajaisissa onneaan koittaneet varmasti saivat runsaasta arpajaispöydästä kotiin viemistä. Lisäksi yllätti meidät mahtava Joulupukki ilmestymällä arvaamatta tilaisuuteen, ja tuomalla jo-kaiselle oman paketin. Ruoka oli erinomainen, perinteen mukaisesti tunnelma lämmin, ja kansa ovensuukyselyjen mukaan tyytyväistä.

46

2011 oli juhlavammat puitteet, kun tilaisuus järjestettiin Hämeen linnassa. Perinteen mukaan siellä syötiin jouluateria, joka ei kaikkien mielestä vastannut sitä obligatorista sellaista. Lisäksi kuului nurinaa viimeisien vuorossa olevien taholta ruuan kylmyydestä, jopa kesken loppumisesta. Mutta eihän syöminen ollut juhlan päätarkoitus, ja hauskalla ohjelmalla korvattiin se, mikä materiaalisella puolella mahdollisesti jäi vajaaksi.

Petäyksen pikkujoulusta 10.12.2012 täytyy kertoa lähinnä kuulopuheiden perusteella, koska allekirjoittaneella ei ollut tilaisuutta osallistua siihen. Sää oli erittäin huono, jo-ten muutamat osat järjestelyistä hieman lipsuivat. Ruoka oli kuulemma kuitenkin vä-hintäänkin erinomaista, kuten olen jälkeenpäin kuullut. Lämminhenkinen ilta päättyi jännittävään kotiinpaluuseen myrskyssä ja tuiskussa, onneksi sentään ammattimiehen kuljettamassa linja-autossa.

Kanta-Hämeen Sotaorvot perustamiskokouksessa. Tästä se alkoi.

47

Lopuksi

Tässä oli lyhyt kuvallinen kertomus Kanta-Hämeen Sotaorvot ry: n toiminnasta viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden ajalta. Paljon on tapahtunut ja paljon olisi vielä kerrot-tavaa. Aika näyttää mitä seuraavat vuodet tuovat mukanaan. Lopuksi voisimme todeta Veteraanien iltahuudon sanoin:

Taattoa muista sä silloinaskel jo uupunut on.Lapset ja lastemme lapsetTeidän nyt vuoronne on.

Kanta-Hämeen Sotaorvot r.y. kiittää tukijoitaan.

Hämeen SanomatHämeenlinna-Vanajan seurakunta

Hämeenlinnan kaupunkiHämeenlinnan Offset-Kolmio Paino Oy

Janakkalan OsuuspankkiLehdon liikenneMuseo MilitariaPanssariprikaati