Päivi Happonen

Sukututkimuksen asiakirjaopas

- väestöhistorialliset arkistolähteet

Sukututkimuksen asiakirjaopas - väestöhistorialliset arkistolähteet Päivi Happonen Asiakirjalähteet Joroisten piirin piirilääkärin arkisto. Mikkelin maakunta-arkisto, MMA.

Kerimäen tuomiokunnan arkisto. Joensuun maakunta- arkisto, JoMA. Kuopion läänintoimiston arkisto. JoMA. Kymenkartanon lääninhallituksen arkisto. MMA. Käkisalmen kaupunkiseurakunnan arkisto. MMA. Lappeenrannan maanmittauskonttorin arkisto. MMA. Mikkelin maanmittaustoimiston (ent. Mikkelin läänin maanmittauskonttorin) arkisto. Parikkalan seurakunnan arkisto. MMA. Pieksämäen kirkonarkisto. MMA. Porvoon tuomiokapitulin arkisto. Kansallisarkisto, KA. Rautalammin kihlakunnan henkikirjoittajan arkisto. JoMA. Ruokolahden seurakunnan arkisto. MMA. Senaatin talousosaston arkisto. KA. Sortavalan kaupungin arkisto. MMA. Sortavalan kaupunkiseurakunnan arkisto. MMA. Sortavalan maaseurakunnan arkisto. MMA. Sortavalan raastuvanoikeuden arkisto. MMA. Taipaleen ortodoksisen seurakunnan arkisto. JoMA. Viipurin hovioikeuden arkisto. MMA. Viipurin kaupungin arkisto. MMA. Viipurin lääninhallituksen arkisto. MMA. Viipurin lääninhallituksen lääninkonttorin arkisto. MMA.

Kuvat Kansallisarkisto, KA. Karjala-tietokantasäätiö, Karjala-tk. Mikkelin maakunta-arkisto, MMA. Museovirasto, MV. Pietarin Pyhän Marian seurakunta.

Kuvien käsittely ja asiakirjojen digitointi Niko Kainulainen Taitto Satu Soivanen © Karjala-tietokantasäätiö, 2004, 1. painos ISBN 951-98196-2-2 Oswald Interkopio Oy Mikkeli 2004

Esipuhe

Tämä opas perustuu Päivi Repo-Lehikoisen (nyk. Happonen) laatimaan CD-Rom-levyyn Multimedia sukututkimuksesta. Sen julkaisi Karjala-tietokantasäätiö vuonna 1999. ”Romppu” oli tarkoitettu lähinnä aloittelevil-le sukututkijoille sekä sukututkimuksen perusopetukseen. Monilta osin CD:n sisältö on yhä ajankohtainen, mutta toisaalta sukututki-muskaan ei ole muuttumaton ala. Hyvä niin, sillä muuttumattomuus mer-kitsee myös kehittymättömyyttä, pysähtyneisyyttä. Sen vuoksi Karjala-tietokantasäätiö katsoi aiheelliseksi tarkistaa, korjata, ajankohtaistaa ja täy-dentää julkaisuaan. Samalla sen ilmiasu päätettiin muuttaa painettuun muo-toon, sillä kirja on yhä monille kaikkein käyttökelpoisin tietolähde. Nyt julkaistava Sukututkimuksen asiakirjaopas perustuu asiantuntemuk-seen, joka on peräisin itäsuomalaisista ja erityisesti karjalaisista arkistoläh-teistä. Kirjan tekstin on tarkastanut Kansallisarkiston ylitarkastaja Päivi Happonen, joka mm. lisensiaatin tutkielmassaan käsitteli perusteellisesti karjalaisia väestöhistorian lähteitä. Taittotyön teki Karjala-tietokantasäätiön pitkäaikainen atk-suunnittelija Satu Soivanen. Kuvien sekä asiakirjojen kä-sittelystä ja digitoinnista huolehti tietokantasäätiön ohjelmoija Niko Kainu-lainen. Esitämme heille lämpimät kiitokset hyvin tehdystä työstä. Asiakirjaoppaan julkaisija kiittää myös kaikkia niitä tahoja, joita vuosien ku-luessa on jouduttu vaivaamaan. Näistä mainittakoon Museoviraston kuva-arkisto sekä Mikkelin ja Joensuun maakunta-arkistot, jotka ovat tarjonneet suuren osan kirjan kuvitukseen tarvitusta aineistosta. Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä kiitämme Jenny ja Antti Wihurin rahastoa sen myöntämästä apurahasta. Ilman rahaston tukea asiakirjaoppaan julkai-seminen ei olisi onnistunut. Mikkelissä 15. päivänä syyskuuta 2004 Karjala-tietokantasäätiö

Asiakirjaopas Sukututkimuksen asiakirjaopas sisältää yksityiskohtaista tietoa sekä arkis-toista että eri asiakirjoista, joita sukututkija voi hyödyntää tutkimukses-saan. Sukututkimuksen ja samalla myös väestöhistorian lähdeaineistoa esi-tellään asiakirjaesimerkkien ja niistä laadittujen tekstiselvennysten avulla. Oppaan esimerkit painottuvat Itä-Suomeen ja sen historiallisiin erityispii-teisiin sekä niiden vaikutuksiin arkistolähteiden luonteeseen ja säilymi-seen. Suurin osa kirkonkirjoista poimituista asiakirjaesimerkeistä on Mik-kelin maakunta-arkistossa säilytettävistä luovutetun Karjalan alueen arkis-toista. Oppaassa valaistaan seurakuntien kirkonkirjojen historiaa, niiden kehitys-kaarta ja tietotarjontaa. Artikkeleissa kerrotaan mm. ammateista, nimistös-tä, sääty-yhteiskunnasta, koululaitoksesta, rokotuskäytännöstä, kyläyhtei-söstä ja suurperheistä. Teoksessa esitellään sekä luterilaisia että ortodoksi-sia kirkonkirjoja. Luterilaisten kirkonkirjojen avulla seurataan Parikkalassa syntyneen ja Sortavalassa kuolleen kauppias Heikki Muukkosen elämää. Kirkon tuottamien asiakirjojen ohella sukututkija voi ammentaa tietoutta maallisen hallinnon monipuolisesta arkistoaineistosta, kuten lääninhallin-non, oikeuslaitoksen ja verotuksen synnyttämistä asiakirjoista. Ne tarjoa-vat käyttökelpoista materiaalia kirkonkirjatietojen täydennykseksi. Näistä lähinnä valtiovallan tuottamista asiakirjoista voidaan tutkia esimerkiksi maanomistusoloja, perinnönjakoja, Venäjällä oleskelua, kuolleeksi julista-mista ja sotalaitosta. Jokaisesta keskeisestä asiakirjasta on julkaisussa aina-kin yksi kuvaesimerkki ja siihen selvennetty teksti, jonka avulla lukija voi pureutua asiakirjoihin, niiden sisältöön sekä kehityskaariin. Samalla va-laistaan Suomen hallintohistoriaa vuosisatojen aikana lähinnä paikallista-solla, mutta osittain myös valtakunnallisella tasolla. Koska nykyaikainen tekninen kehitys tunkeutuu myös sukututkijan maail-maan, luodaan lyhyt katsaus tietotekniikan mukanaan tuomiin mahdolli-suuksiin. Julkaisuun sisältyy tietoa mm. Internetin ja erilaisten tietokanto-jen hyödyntämisestä sukututkimuksessa.

Sisältö

Tutkimus alkaa 008 Tutkimuksen ensiaskeleet 008 Kansallisarkiston kokoelmat 008 Kotiarkistot 008 Haastattelut 009 Kirkkoherranvirastot 009 Tutkimuksen eteneminen 011 Arkistolaitos palvelee tutkijoita 012 Maakunta-arkistoista 014 Lähdeaines kronologisesti 015 Lähdejulkaisut 016 Muut arkistot ja henkilöhistoriallinen aineisto 016 Sota-arkisto 016 Maanmittauslaitoksen arkistot 017 Tilastokeskuksen arkisto 017 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 017 Kansanrunousarkisto 017 Kirjallisuusarkisto 017 Svenska Litteratursällskapet 018 Yksityisluontoiset keskusarkistot 018 Ammattiyhdistysarkisto 018 Kansan Arkisto 018 Keskustan ja Maaseudun Arkisto 018 Porvarillisen Työn Arkisto 019 Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkisto 019 Suomen Urheiluarkisto 019 Svenska centralarkivet 019 Toimihenkilöarkisto 019 Työväen arkisto 020 Urho Kekkosen arkisto 020 Kotiseutuarkistot 021 Sukutaulut auttavat jäsentelyssä 021 Esipolvitaulut 021 Sukutaulut

Sisältö

023 Ajanlasku 023 Juliaaninen kalenteri 023 Gregoriaaninen kalenteri 023 Suomen historiaa sukututkijalle 023 Uskon puhdistuksen aika 1532-1617 024 Ruotsin mahtavuuden aika 1617-1721 026 Ruotsin vallan loppukausi 1721-1809 027 Venäjän vallan aika 1809-1917

029 Asiakirjakielet 029 Suomenkieliset asiakirjat

030 Puumerkit 030 Puumerkkien käyttämisestä 031 Merkkien selittämisestä 033 Puumerkit sukututkijan käytössä 034 Puumerkkikokoelmista

Tutkija ja asiakirjat 036 Luterilainen väestökirjanpito 037 Syntyneiden luettelot 037 Kastekäytäntö 039 Kummit 040 Nimet kertovat kansankulttuurista 040 Etunimet 041 Sukunimet 043 Lastenkirjat 044 Rippikirjat 044 Rippikirjan taitomerkinnöistä 045 Rikosluettelot eli mustakirjat 052 Vihittyjen luettelot 055 Muuttaneiden luettelot ja muuttokirjat 056 Kuolleiden luettelot 056 Hautaaminen 058 Kuolleeksi julistaminen 059 Ortodoksinen väestökirjanpito 060 Metrikat eli historiakirjat 061 Metrikoiden syntyneiden ja kastettujen luettelot 062 Metrikoiden vihittyjen luettelot 063 Metrikoiden kuolleiden luettelot 065 Rippikirjat 067 Pääkirjat

Sisältö

068 Kirkonkirjatiedot taulukoiksi 068 Väestötilastointi alkaa 069 Vanhan Suomen väestötilastot 071 Tilastollinen Toimisto perustetaan 073 Lääninhallinnon asiakirjat 073 Voutikuntahallinnosta lääninhallintoon 074 Verotusta ja valvontaa 075 Lääninhallinnon arkistoista 075 Läänijaot eri aikoina 076 Vanhan Suomen siviilihallinto 077 Vanhan Suomen hallintoarkistot 078 Vanhan Suomen verotus 079 Verotusluettelot 079 MAAKIRJA - antoisa tilahakemisto 080 Savon maakirjat 082 Karjalan maakirjat 086 HENKIKIRJA ja henkirahan maksajat 089 Papista henkikirjoittajaksi 090 Henkikirjojen sisällöstä 091 Henkikirjat arkistoissa 092 PÄÄKIRJA– avain moninaisiin tilitositteisiin 093 Lääninhallinnon tiliasiakirjojen arkistoinnista 094 Autiotilaluettelot 096 Paloviinavero 098 Venäjälle vangeiksi vietyjen luettelo 099 Savosta ja Viipurin Karjalasta poismuuttaneet 100 KYMMENYSLUETTELO - papinverojen kantoluettelo 102 Passilla kohti Venäjää 102 Muuttoliike 104 Muuttorajoitukset 105 Passimääräykset 110 Venäjän luterilaiset seurakunnat 111 Luterilainen väestökirjanpito Venäjällä 114 Kruununtilasta perintötilaksi 114 Imissiokirja uudelle kruununtilalliselle 116 Kruunuvoudin katselmukset 117 Perinnöksiosto 119 Senaatin talousosasto

121 Oikeuslaitoksen asiakirjat 121 Käräjäkalliolta tuomioistuimiin 121 Kihlakunnanoikeudet 122 Laamannioikeudet

Sisältö

122 Kämnerioikeudet ja raastuvanoikeudet 124 Hovioikeudet

124 Korkeimmat oikeudet 125 Erikoistuomioistuimet 127 Vanhan Suomen oikeusistuimet 129 Varsinaisasioiden pöytäkirjat 130 Renovoidut tuomiokirjat 131 Testamentti jakaa jäämistön 133 Tuomiokuntien arkistoista 133 Lainhuudoin kohti omistusoikeutta 134 Kiinnekirja vahvistaa omistusoikeuden 134 Kiinnitys turvaa oikeuden 136 Syytinki 139 Holhoojat ja holhottavat 140 Perukirjat kertovat omaisuudesta 143 Sotilasasiakirjat 143 Väenottojärjestelmä merkitsi veriveroa 144 Talonpoikien ylläpitämä ruotujakolaitos 147 Vanhan Suomen väenotot 148 Autonomian ja itsenäisyyden ajan armeija

Tutkija kohtaa menneen maailman 152 Yhteiskunta ja väestöryhmät 152 Sääty-yhteiskunta murenee 154 Itäsuomalaiset suurperheet 156 Maaseudun asukkaat 156 TALONPOJAT 157 Läänitys– ja lahjoitusmaajärjestelmien vaikutukset talonpoikien elämään 159 Yhtiömiehet ja lampuodit 159 TORPPARIT 160 Torppien itsenäistyminen 162 Kruunun metsämaiden torpparit 163 TILATTOMAT 164 PALVELUSVÄKI 166 Kaupunkien porvarit 166 KAUPPIAAT 166 KÄSITYÖLÄISET 168 Oppipoika, kisälli, mestari 170 Pitäjänkäsityöläiset

Sisältö

171 Opintiellä 171 Kinkereillä kuulusteltiin kristinoppia 172 Kansanopetus kirkolta kunnille 175 Sunnuntaikoulut koulivat oppipoikia 177 Oppikouluista korkeampaa sivistystä 179 Rokottaja rokottaa 179 Isorokkokuolleisuus taltutetaan 182 Maanmittari uudistaa maalaismaisemaa 182 Maanmittauslaitos 183 Sarkajaosta isojakoon

Tutkimuksen apuvälineet 188 Suomen Sukututkimusseura 188 Puhtaaksikirjoitetut historiakirjat 190 Karjala-tietokanta 190 Luovutetun alueen kirkonkirjat 191 Karjala-tietokantasäätiö 191 Etätyöprojekti 191 Tietokannan käyttö 192 Mikrofilmit 192 Asiakirjojen mikrokuvaus 194 Tuomiokirjakortisto 194 TUOKKO tehostaa tuomiokirjojen tutkimista 195 Mormonien IGI-kortisto 196 Suomen asutuksen yleisluettelo 196 SAY verotusluetteloiden koosteeksi 198 Talonhaltijaluettelot 199 Multimedia sukututkimuksesta 200 Internet-tietoverkko sukututkijan apuna 201 Hyödyllisiä verkko-osoitteita

Sisältö

Liitteet 204 A. Ammattinimikkeet 223 B. Taudit ja kuolinsyyt 235 C. Suhdemerkinnät 240 D. Aikakäsitteet 242 E. Muut merkinnät 250 F. Asiakirjaesimerkit 251 G. Hakusanat 257 H. Lähdeluettelo

Sisältö

Tutkimus

alkaa

Valmiit sukutut-kimukset Lähdejulkaisut, paikallishistoriat, matrikkelit, ka-lenterit, sanoma-lehdet Kirjeet, päivä-kirjat, valokuvat, perheraamatut yms.

Tutkimuksen ensiaskeleet Ennen varsinaista tutkimustyön aloittamista kannattaa selvittää, onko su-vun jostakin jäsenestä tai jostakin sukuhaarasta saatavilla valmista tutki-musaineistoa. Tällaista tietoa löytyy mm. Suomen Sukututkimusseuran vuonna 1992 julkaisemasta Sukuhakemistosta, joka luettelee 3 426 painet-tuna tai monistettuna, vuoteen 1990 valmistunutta sukututkimusta. Hake-misto kertoo esimerkiksi, missä kirjassa tai artikkelissa tietty suku tai su-kunimi esiintyy. Sukukirjojen lisäksi voi katsastaa lähdejulkaisuja, paikallishistorioita, kou-lumatrikkeleita, ammattialojen matrikkeleita, aateliskalentereita ja sano-malehtien kuolinilmoituksia. Paikallishistoriat valaisevat monipuolisesti alueen menneisyyttä, sen arkielämää erilaisine tapahtumineen. Useimpien pitäjänhistorioiden loppuun on laadittu kylittäin ja taloittain ryhmitelty ta-lonhaltijaluettelo, josta tutkija voi ammentaa valmista tietoutta mm. su-kunsa asuttaman talon omistussuhteista.

Kansallisarkiston kokoelmat Valtionarkiston yleisluettelo IV esittelee nykyisessä Kansallisarkistossa säi-lytettäviä sukututkijoiden, historioitsijoiden, sukukirjojen laatijoiden koko-elmia, joihin sisältyy mm. sukukirjojen käsikirjoituksia, muistiinpanoja, siirtolaisluetteloita, luetteloita Venäjän armeijassa palvelleista suomalaisis-ta sekä kortisto Suomen virallisessa lehdessä vuosina 1868-1918 olleista henkilötiedoista.

Kotiarkistot Moni sukututkimuksen tekijä löytää mielenkiintoista aineistoa usein koti-arkistoista, joissa saattaa olla tallessa kirjeitä, päiväkirjoja, valokuvia, per-heraamattuja, perukirjoja, virkatodistuksia, lainhuudatusasiakirjoja.

Haastattelut Haastattelut tuovat lisäväriä sukututkimukseen. Monet heräävät liian myöhään, kun ei enää ole ketään, jolta kysellä. Haastatteluihin on valmis-tauduttava huolellisesti, mutta haastateltavan ohjailua ja tarkoitushakuisia kysymyksiä on muistettava välttää mahdollisimman luotettavan lopputu-loksen takaamiseksi. Tilaisuuden anti on hyvä nauhoittaa tai kirjata muis-tiin. Syntymä-, vihki- ja kuolinaikoihin sekä -paikkoihin kannattaa kiinnit-tää erityistä huomiota.

8

Kauppias Vesterinen perheineen Uudelta- kirkolta Kannakselta. Kuva: Samuli Paula-harju 1909. MV

Virkatodistukset

Esivanhempien kato

Kirkkoherranvirastot Jos valmiit tutkimukset, kotiarkistot tai haastattelut eivät ulotu vuoteen 1900 tai sitä edeltävään aikaan, on käännyttävä kirkkoherranviraston puo-leen ja tilattava sieltä virkatodistus sukututkimusta varten. Virkatodistuk-seen pyydetään henkilöiden syntymä-, vihki- ja kuolinaikojen sekä -paikkojen lisäksi tiedot ammateista, asuinpaikoista ja mahdollisista muu-toista.

Tutkimuksen eteneminen Sukututkimus on ehtymätön työsarka. Pystysuora eteneminen kohti men-neisyyttä päättyy aina johonkin pisteeseen, mutta vaakasuoraa laajenta-mista voi periaatteessa jatkaa loputtomiin. Tutkimustyö kannattaa kuiten-kin rajata tai ainakin jakaa mielekkäisiin osiin, jotta sitä olisi mielekästä käytännössä toteuttaa ja helppoa hallita. Jokainen sukupolvi kasvattaa ai-neistoa, sillä työn edettyä 1700-luvun alkuun esivanhempien määrä on kasvanut 256:een: kaikilla on kaksi vanhempaa, molemmilla vanhemmilla taas kaksi jne. eli kahdeksan sukupolvea taaksepäin päästään lukuun 256. Suomalainen kuuluu siis useaan sukuun. Sukujen määrä ei kuitenkaan välttämättä lisäänny samassa tahdissa esivanhempien lukumäärän kanssa, sillä matkan varrelta löytyy usein esivanhempien keskinäisiä avioliittoja, jolloin sama henkilö sijoittuu useampaan sukutauluun. Tätä kutsutaan esi-vanhempien kadoksi. Suppea säätyläisjoukko miehitti yhteiskuntapyrami-din huippua. Yhteisö oli suljettu, sillä avioliitot solmittiin oman ryhmän si-sällä. Koska säätyläisiä oli vähän, näissä suvuissa esivanhempien kato oli yleistä. Samanlaiseen ilmiöön törmää myös syrjäisellä maaseudulla.

9

Lähdeaineisto I ajalta 1900—2004 Lähdeaineisto II ajalta 1634—1900 Lähdeaineisto III ajalta 1540—1634

Lähdeaineisto IV ennen vuotta 1540

Sukututkimustyössä liikutaan yleensä nykyisyydestä menneisyyteen. Su-kututkimuksen etenemistä voidaan kuvata aikajanalla: 2004 I 1900 II 1634 III 1540 IV

Jana on jaettu neljään osaan siten, että se kuvaa keskeisimmän sukututki-muksessa käytettävän lähdeaineiston, kirkonkirjojen ja verotusluetteloi-den, saatavuutta ja sijoituspaikkoja. Ensimmäisen osan eli vuosien 1900-2004 tietoja on usein kerättävä monesta eri paikkaa: kotoa, kirkkoherranvi-rastoista, haastatteluin, kirjallisuudesta. Suuri osa tiedosta on muistitietoa. Toisen osan, vuosien 1634-1900, tiedot ovat suhteellisen helposti poimitta-vissa arkistolaitoksessa säilytettävistä asiakirjoista, ensin kirkonkirjoista ja niiden päätyttyä viimeistään 1600-luvun jälkipuoliskolla henkikirjoista. Ensimmäinen henkikirja laadittiin vuonna 1634. Lisäksi lähteinä voi käyt-tää tuomiokirjoja ja sotilasasiakirjoja. Ison vihan aika 1710-1720 -luvuilla pysäytti kruunun (valtion) ja kirkon toiminnan. Näin ollen tuon ajan eri lähdesarjat ovat hyvin aukollisia. Kolmanteen osioon, vuosiin 1540-1634, edennyt tutkija liikkuu jo huomat-tavasti vähäisempien asiakirjojen parissa: hän paneutuu pääasiassa vou-dintileihin, joihin sisältyy mm. maakirjoja ja kymmenysluetteloita. Päästy-ään 1540-luvun loppupuolelle jäljelle jäävät enää maakirjat. Suomen ensimmäiset maakirjat ovat vuoden 1540 tienoilta: esimerkiksi Ahvenanmaalla vuodelta 1537, Hämeessä vuodelta 1539, Uudellamaalla vuodelta 1540 ja Savossa vuodelta 1541. Ajankohtaa voidaan pitää merkki-paaluna, jota kauemmas historiaan, keskiaikaisiin asiakirjoihin ainoastaan hyvin harvat pääsevät vetämään sukujohtoja. Keskiaikaisesta veronkan-nosta on säilynyt vain joitakin maakirjakatkelmia.

10

Tutkija Mikkelin maakunta-arkiston asiakirjojen äärellä. Hyllyssä Viipurin hovioikeuden reno-voituja tuomiokirjoja. Kuva: Niko Kainu-lainen 2004. Karjala-tk

Arkistolaitos palvelee tutkijoita "Arkistolaitos on asiantuntija- ja palveluorganisaatio, joka pyrkii säilyttämään yksilölle ja yhteiskunnalle merkittävää arkistoainesta suppeassa ja käyttökelpoi-sessa muodossa ja edistämään sen tehokasta käyttöä". Arkistolaitoksen toiminta-ajatus ki-teyttää sen kaksi päätehtävää: asia-kirjahallinnon ja tietopalvelun. Suppeasti rajattuna opetusminis-teriön alaiseen arkistolaitokseen kuuluvat Kansallisarkisto (entinen Valtionarkisto) keskusvirastona ja seitsemän maakunta-arkistoa piiri-hallintoviranomaisina. Lisäksi Suomessa toimii sekä jul-kishallinnon osina että yksityisinä organisaatioina yksiköitä, joiden pääasiallisena tehtävänä on säilyt-tää todistuksellista ja informatiivis-ta arvoa omaavia asiakirjoja sekä vastata oman aineistonsa tietopal-velusta. Laajemmassa mittakaavas-sa myös nämä laitokset voidaan lu-kea osaksi arkistolaitosta. Tosin vuoden 1994 arkistolaki tuntee vain kapeamman määritelmän.

Suomen arkistolaitoksen juuret juontuvat autonomian alkuvuosiin. Vuonna 1809 solmittu Haminan rauhansopimus sisälsi arkisto-

artiklan, jonka mukaan Ruotsin oli luovutettava sen hallussa oleva Suomea koskeva asiakirja-, kartta- ja piirustusaineisto: hallinto tarvitsi asiakirjoja ja yksityisten oikeudet ja edut oli pystyttävä turvaamaan. Asiakirjat siirrettiin Turkuun Suo-men hallituskonseljin haltuun.

11

VAKKA- Arkisto-tietokanta

Vuonna 1816 hallituskonseljista tuli senaatti, vuonna 1817 perustettiin ar-kistonhoitajan virka ja vuonna 1819 senaatti muutti Helsinkiin. Senaatin arkisto palveli kauan ainoastaan hallinnon tarpeita: tutkijoille ovet avattiin vuonna 1859. Kymmenen vuotta myöhemmin senaatin arkistosta tuli Val-tionarkisto. Omaan rakennukseen Valtionarkisto pääsi muuttamaan vuon-na 1890. Arkistolainsäädäntö määrää arkistolaitoksen tehtävistä. Kansal-lisarkiston toimenkuvaan kuuluu tietopalvelun lisäksi keskusvirastojen ja koko maata piirinään pitävien viranomaisten asiakirjahallinnon ohjaus ja valvonta. Arkistolaitoksen yhteisenä projektina on vuonna 1993 käynnistynyt tieto-kantahanke, VAKKA-Arkistotietokanta, joka valmistuttuaan palvelee te-hokkaasti tutkijoita eri puolilla maailmaa. Tietokantaan on vuoden 1997 loppuun mennessä syötetty Kansallisarkiston ja maakunta-arkistojen arkis-tonmuodostajat, niiden toimintavuodet, edeltäjä-seuraaja -yhteydet sekä tieto kyseistä arkistoa säilyttävästä/säilyttävistä arkistolaitoksen yksiköstä/yksiköistä. Tässä muodossa ja laajuudessa arkistotietokanta on ollut haluk-kaiden selailtavissa Internet-tietoverkossa syksystä 1997 lähtien. Tietokan-taan tallennetaan parhaillaan yksikkötason tietoja.

Maakunta-arkistoista Valtionarkiston alaisuuteen rakennettavan, paikallisesta asiakirja-aineis- tosta vastaavan maakunta-arkistoverkoston suunnittelu kesti neljäkymmen-tä vuotta: vuoden 1888 valtiopäiväesityksestä ensimmäisen maakunta-arkiston perustamiseen Hämeenlinnaan vuonna 1927. Arkisto-oloja pohti-nut delegaatio ehdotti vuonna 1899 Suomeen neljää maakunta-arkistoa, jot-ka sijoitettaisiin Turkuun, Hämeenlinnaan, Savonlinnaan ja Vaasaan. Arkis-torakennuksiksi kaavailtiin Ruotsin mallin innoittamina linnoja, jotka näin saisivat historiallisesti arvokkaan käyttömuodon. Tarkoituksena oli säilyt-tää vuoteen 1776 mennessä syntyneet aluekokonaisuudet: esimerkiksi Itä-Suomen arkistopiiri muodostaisi asiakirjalähteiltään yhden tiedollisen ko-konaisuuden.

Maakunta-arkistot sijaitsevat Hämeenlinnassa, Turussa, Oulussa, Mikkelissä, Vaasassa, Jyväsky-lässä ja Joensuussa. Joensuun maakunta-arkisto on näistä nuorin: se perustettiin paikallisen kor-keakoulun aloitteesta vuonna 1974. Ahvenan-maalla on toiminut vuodesta 1977 lähtien maa-kunnanarkisto. Mikkelissä vuodesta 1953 sijain-nut maakunta-arkisto jatkaa Viipurin maakunta-arkiston perinteitä. Kansallisarkisto hoitaa maa-kunta-arkiston tehtäviä Helsingissä, Espoossa, Kauniaisissa ja Vantaalla.

12

Valtionarkisto

Arkistopiirit

Maakunta-arkistojen piirijako 1997, Arkis-tolaitos. MMA

Mikkelin maakunta-arkisto. Kuva: Niko Kainulainen 2004. Karjala-tk

Arkistolain mukaan maakunta-arkisto ottaa vastaan arkistopiiristään neljä-kymmentä vuotta vanhemmat, pysyvästi säilytettävät valtion viranomais-ten asiakirjat. Tämän lisäksi sen tehtäviin kuuluu kunnallisen, kirkollisen ja yksityisen arkistoaineiston turvaaminen ja tarvittaessa niiden säilyttämi-nen. Lakkautettujen valtion viranomaisten asiakirjat siirretään niin ikään maakunta-arkistoon. Tämänhetkinen lainsäädäntö ei velvoita seurakuntia siirtämään asiakirjo-jaan arkistolaitokseen. Monet ev.lut. seurakunnat ovat kuitenkin noudatta-neet kirkkolain suositusta, jonka mukaan seurakunnat voivat tallettaa sataa vuotta vanhemmat kirkonkirjansa toimialueensa maakunta-arkistoon. Itäi-sen Suomen seurakunnat ovat siirtäneet kirkonkirjojaan arkistolaitokseen läntistä Suomea ahkerammin. Myöskään ortodoksiseurakunnilla ei ole siir-topakkoa.

Luovutetun alueen ev.lut. seurakuntien ja ortodoksiseurakuntien arkistoja säilytetään Mikkelin maakunta-arkistossa. Sodan jälkeen tuon alueen ev.lut. seurakuntien asiakirjoja säilytettiin Mikkeliin perustetussa Lakkautet-tujen seurakuntien keskusarkistossa. Se liitettiin heinäkuussa 1990 Mikke-lin maakunta-arkistoon.

13

Lähdeaines kronologisesti 0 1 2 3 4 5 6 7-8 9 10-12 | | | | | | | | | | --------------------------------------------------------------------–------------------------------------ 1150- keski- 1537 1623 1634 1648 1667 1710- 1723 1809 -1900 aika 1720 0 Ei asiakirjalähteitä (veriryhmätutkimukset ja DNA-ketjut) 1 Keskiaika (Reinhold Hausen, Finlands medeltidsurkunder), vain 66 alkuperäistä ja 223 myöhemmin tehtyä jäljennöstä 2 Voudintilit alkavat 1537 Kansallisarkistossa * maakirjat, kymmenysluettelot ja muut tositteet * SAY: yhteenvetotiedot voudintileistä alkavat 3 Tuomiokirjat alkavat 1623 4 Henkikirjat alkavat 1634 (ja päättyvät 1989) 5 Ev.lut. srk:ien syntyneiden, vihittyjen ja kuolleiden luettelot (historiakirjat) alkavat 1648 6 Rippikirjat alkavat 1667 7-8 Aukot ison vihan ajalta 1710-1720 eri lähteissä 9 Suomen Karjalan vanhojen ortodoksiseurakuntien syntyneiden, vihittyjen ja kuolleiden luettelot (metrikat) alkavat 1723 Pietarin historiallisessa keskusarkistossa * sotilasasiakirjojen Militaria-sarja alkaa 1725 Kansallisarkistossa 10 Suomen asutuksen yleisluettelo (SAY) päättyy 1809 11 Mikrofilmattujen kirkonkirjojen vapaasti käytettävät tiedot päättyvät vuoteen 1900 12 Alkutiedot seurakunnista yleensä vuotta 1900 nuoremmalta ajalta (luovutetun Karjalan 1950 lakkautettujen ev.lut. ja ortodoksisten kirkonkirjat Mikkelin maakunta-arkistossa)

Lähdejulkaisut Vanhoista verotusluetteloista ja tuomiokirjoista on laadittu julkaisuja, jotka helpottavat sukututkijan työtä huomattavasti. J.V. Ronimus on jul-kaissut vuonna 1906 Vatjan viidenneksen verokirjan vuodelta 1500. Joensuun yliopiston Karjalan tutkimuslaitos on toimittanut Asiakirjoja Karjalan historiasta - sarjaa, johon sisältyvät Käkisalmen läänin maakirjat vuosilta 1592, 1618 ja 1631 sekä arviomaakirja vuodelta 1637. Suomen historian lähteitä -sarjassa on julkaistu Suomen hopeaveroluetteloita vuodelta 1571. Siihen sisältyvät Savon ja Viipurin Karjalan hopeavero-luettelot. Kauko Pirinen on toimittanut suomeksi ja ruotsiksi Savon vanhimmat tuomiokirjat 1559 ja 1561-1565 ja John E. Roos samoilla kielillä Ala-Sata-kunnan vuosien 1550-1552 tuomiokirjan.

14

Verotusluettelot, tuomiokirjat, maakirjat

Valtionarkistonhoitajan tehtäväksi tuli vuonna 1882 julkaista Valtionarkis-tossa säilytettäviä, Suomen historian kannalta merkittäviä asiakirjoja, mut-ta käytännössä työnkuva laajeni myös muualta lainattujen asiakirjojen jul-kaisemiseen. Tuolloin Valtionarkistoa johtanut Reinhold Hausen toimitti keskiaikaisia asiakirjoja sisältäviä julkaisuja, esimerkiksi Bidrag till Fin-lands historia (5 osaa), Finlands Medeltidsurkunder (8 osaa) ja Turun tuo-miokirkon Mustakirja. Bidrag till Finlands historia sisältää Kaakkois-Hämeen vuosien 1443-1502 tuomiokirjan, Lounais-Hämeen vuosien 1506-1510 tuomiokirjan, ritari Bir-ger Trollen verotilin Turun linnaläänistä vuosilta 1463-1464, Kallialan kes-kiaikaiset kirkontilit vuosilta 1469-1524 ja Johan Buren laatiman otteen vuoden 1413 Erik XIII:n vero- ja maakirjasta. Kauko Pirinen on analysoinut keskiaikaisten hämäläisten tuomiokirjojen luonnetta: Kaakkois-Hämeen tuomiokirja on valikoitu kokoelma Hollolan kihlakunnan tuomiokirjojen sisältämiä maa- ja rajariitoja, Lounais-Hämeen tuomiokirjassa on taas Sääksmäen kihlakunnan tuomareiden langettamia tuomioita. Finlands Medeltidsurkunder esittelee keskiaikaista kirjallista lähdeaineis-toa laajemmin: Hausen on ottanut mukaan mm. tuomiot vuotta 1751 van-hemmista laamannin- ja kihlakunnanoikeuksien pöytäkirjoista, otteet kro-nikoista, tileistä, luetteloista sekä kirjoituksia hautakivistä, maljoista, kir-konkelloista. Keskiaikaisia alkuperäisiä asiakirjoja on Suomesta säilynyt 66, jäljennöksiä, otteita ja mainintoja 223. Hausenin julkaisema Medeltids-sigill keskittyy keskiaikaisiin vaakunoihin ja sinetteihin.

Turun tuomiokirkon mustakirja vuodelta 1442. MMA

15

Keskiaikaiset asiakirjat

Muut arkistot ja henkilöhistoriallinen aineisto

Sota-arkisto Sota-arkisto on perustettu vuonna 1918 puolustusministeriön, puolustusvoi-mien ja rajavartiolaitoksen keskusarkistoksi. Hallinnollisesti se kuuluu maan-puolustuskorkeakoulun alaiseen sotatieteen laitokseen. Yhtenäinen asiakirja-aineisto alkaa vuodesta 1812. Lisäksi arkistoon on hankittu yksityisten lahjoit-tamia, tallentamia tai myymiä asiakirjoja sekä jäljennöksiä muualla säilytettä-vistä asiakirjoista. Ruotsin vallan aikana syntyneet sotalaitosasiakirjat ovat sen sijaan Kansallisarkistossa. Puolustusvoimien asiakirjoista suurin osa on julkisuuslainsäädännön mukaisesti 25 vuotta salassa pidettäviä.

Internetissä on Sota-arkiston tietokanta Suomen sodissa 1939-1945 menehty-neistä suomalaisista (http://www.mil.fi). Tietokannasta löytyy yli 95 000 henkilöä, joita voi etsiä sukunimen, etunimen, syntymä- tai kuolinajan mu-kaan tai vaikkapa kunnittain. Palvelu mahdollistaa tietojen hakemisen myös joukko-osaston tai menehtymispaikan mukaan.

Maanmittauslaitoksen arkistot

Maanmittauslaitoksen ar-kistot tarjoavat mielenkiin-toista kartta- ja asiakirja-aineistoa tutkittaessa van-haa kyläyhteisöä ja asetel-taessa tutkimuskohdetta hänen elinympäristöönsä. Maanmittaushallituksen arkistoon sisältyy mm. verollepanoasiakirjoja, iso-jakokarttoja, halkomis- ja lohkomiskarttoja.

Maanmittaustoimistojen arkistoista taas löytyy esimerkiksi maarekistereitä ja kantakarttoja. Maanjako-oikeuksien pöytäkirjoja on Kansallisarkistossa ja maakunta-arkistoissa.

Suomen sodissa 1939-1945 meneh-tyneet Etelä-Savon maan-mittaustoimisto, Mikkeli. Kuva: Satu Soivanen 2003. Karjala-tk

16

Tilastokeskuksen arkisto Tilastokeskuksen kirjaston yhteydessä toimiva arkisto säilyttää tilastoai-neistoa. Lainsäädäntö on julistanut tilastojen pohja-aineistot lähes poikke-uksetta salaisiksi, mutta niiden tutkimukseen on myönnetty poikkeuslu-pia.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Kansanrunousarkisto Kansanrunousarkistoon on koottu ja luokiteltu suomalaista kansanperin-nettä ja siihen liittyvää tutkimusaineistoa. Kansanrunousarkistossa on tut-kijoiden käytettävissä perinnelaji-, paikkakunta- ja asiasanahakemistot. Kirjallisuusarkisto Kirjallisuusarkisto on Suomen kirjalliseen kulttuuriin liittyvän kirjallisuus- ja kulttuurihistoriallisen lähdeaineiston jatkuvasti karttuva arkisto, joka si-sältää suomenkielisten kirjailijoiden käsikirjoituksia ja muuta arkistoai-neistoa. Svenska Litteratursällskapet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ruotsinkielinen versio on Svenska Litteratursällskapet, joka tallettaa kansanperinnettä. Seuran yleisarkistossa säilytetään ruotsinkielisten kulttuurihenkilöiden arkistoja. Arkiston kult-tuuri- ja henkilöhistorialliset käsikirjoitusaineistot alkavat 1660-luvulta. Kokoelmien avaimina ovat yleisluettelo, kokoelmaluettelot ja kirjerekisteri.

17

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran rakennus, Helsinki. Kuva: Satu Soivanen 2003. Karjala-tk

Yksityisluontoiset keskusarkistot

Vuonna 1974 säädettiin yksityisluontoisten arkistojen valtionapulaki ja sitä täydentävä asetus. Näin rekisteröidyn yhdistyksen tai säätiön ylläpitämälle yksityiselle arkistolle avautui mahdollisuus valtionapuun. Valtionavun ehtoja ovat, että arkiston asiakirjoilla on tieteellistä arvoa ja yhteiskunnallista merki-tystä sekä että arkistolla on koulutettu henkilökunta ja säännöllinen tutkija-palvelu. Yksityisarkistot pyrkivät avaamaan ikkunan suomalaisen ihmisen ja yhteiskunnan monimuotoiseen elämään. Kansallisarkisto valvoo yksityisar-kistojen toimintaa. Lakimääräistä valtionapua saa tällä hetkellä kymmenen yksityisluontoista arkistoa. Myös yksityisissä arkistoissa säilytetään sukutut-kimuksessa hyödyntämiskelpoista henkilöhistoriallista aineistoa.

Yksityisarkistorekisterissä on tietoja arkistolaitoksessa sekä valtionapua saa-vissa yksityisissä keskusarkistoissa säilytettävistä yksityisarkistoista. Rekiste-rin verkko-osoite on http://www.narc.fi/yksark.html.

Ammattiyhdistysarkisto Ammattiyhdistysarkisto on SAK:laisen ammattiyhdistysliikkeen arkisto, jota ylläpitää SAK ry. Arkisto on perustettu toukokuussa 1976. Ammatti-yhdistysarkiston tarkoitus on edistää ammattiyhdistysliikettä koskevaa tutkimusta. Arkisto kokoaa ammattiyhdistysliikkeen historiaan liittyvää asiakirja-aineistoa.

Kansan Arkisto Kansan Arkisto on Yhteiskunnallisen Arkistosäätiön ylläpitämä kansalais-järjestöjen ja vasemmistolaisen työväenliikkeen keskusarkisto. Arkisto on perustettu vuonna 1945. Arkisto toimii yhteistyössä muiden yksityisten keskusarkistojen ja työväenperinnettä tallentavien laitosten kanssa.

Keskustan ja Maaseudun Arkisto Suomen Keskustaksi rekisteröidyn puolueen arkistoaineistoa säilytetään Keskustan ja Maaseudun Arkistossa (KMA:ssa). Vuonna 1970 perustetun arkiston toiminta jakautuu maalaisliittolais-keskustalaisen liikkeen sekä sitä lähellä olevien järjestöjen, yhteisöjen sekä yksityishenkilöiden arkisto-aineis-tojen keruuseen, vastaanottoon, järjestämiseen, luettelointiin ja säilyttämi-seen sekä arkistonhoidon neuvonta– ja koulutustyöhön. Lisäksi KMA tar-joaa arkistomateriaaliaan tutkijoiden ja muiden asiakkaiden käyttöön edis-täen siten maalaisliittolais-keskustalaiseen liikkeeseen kohdistuvaa tutki-musta.

Porvarillisen Työn Arkisto Porvarillisen Työn Arkisto (PTA) on perustettu vuonna 1975 säilyttämään ja kokoamaan konservatiivista yhteiskunnallista toimintaa koskevia ja porvarillisissa järjestöissä syntyneitä asiakirjoja. Arkisto kokoaa ja tallentaa Kansallinen Kokoomus rp:n, sen eduskuntaryhmän sekä jäsen- ja erillisliittojen vanhinta arkistoaineistoa ja toimii puolueen keskusarkistona. Ajallisesti materiaalia on vuodesta 1906 nykypäivään.

PTA

18

KMA

Valtakunnallinen yksityisarkisto-rekisteri on viite-tietokanta, joka sisältää tiedot ar-kistonmuodosta-jasta, lyhyen luon-nehdinnan aineis-ton sisällöstä, ar-kiston rajavuodet sekä määrän hylly-metreinä.

Yksityisarkisto- rekisteri

Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkisto Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkisto (ELKA) säilyt-tää yritysten ja elinkeino-elämän järjestöjen asiakirjoja. Arkistoaineisto ulottuu Ruotsin vallan ajalta nyky-aikaan. Arkiston materiaali-tiedot on viety atk-rekisteriin. ELKA:n arkistokokoelmiin voi tehdä hakuja valtakunnallisen yksityisarkis-torekisterin kautta tai suoraan ELKA:n kotisivuilta.

Suomen Urheiluarkisto Suomen Urheiluarkiston toiminta alkoi vuonna 1985. Arkistoa ylläpitää Suomen Urheilumuseosäätiö. Arkistossa on urheilijoiden, urheilujärjestöjen ja -johtajien asiakirjoja, joista vanhimmat ovat 1850-luvulta. Tiedonhakua varten on laadittu järjestö- ja henkilöarkistorekisterit. Svenska centralarkivet Arkisto sisältää Ruotsalaisen kansanpuolueen, Ruotsalaisen eduskunta-ryhmän, naisjärjestön, nuorisojärjestön sekä eräiden suomenruotsalaisten ei-poliittisten järjestöjen arkistoja. Asiakirjoja on vuodesta 1881 eteenpäin, joukossa on vaalijulisteita ja valokuvia. Toimihenkilöarkisto Toimihenkilöarkisto on toimihenkilöammattijärjestöjen päätearkisto. Se aloitti toimintansa vuonna 1988. Arkistoa ylläpitää Toimihenkilöarkisto-yhdistys, jonka jäseniä ovat AKAVA ja STTK. Asiakirjoja arkistossa on yli viideltäsadalta järjestöltä ja ajallisesti aineisto kattaa viimeiset sata vuotta. Työväen Arkisto Työväen Arkisto on maan vanhin kansanliikearkisto. Se perustettiin Suo-men Sosialidemokraattisen Puolueen Kotkan puoluekokouksessa vuonna 1909 poliittisen ja ammatillisen työväenliikkeen keskusarkistoksi.

19

Mikkelissä v. 1980 perustettua Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkistoa on laajennettu vuosina 1991 ja 1999. Kuva: Satu Soivanen 2003. Karjala-tk

ELKA:n aineistoa voi selata ELKA:n kotisivuilla olevis-ta tietokannoista. http://www.elka.fi

Urho Kekkosen arkisto Urho Kekkonen perusti 18.8.1970 "Tasavallan Presidentin Arkistosäätiö" -nimisen säätiön, jonka tarkoituksena on ylläpitää Urho Kekkosen arkistoa historian tutkimuksen edistämiseksi. Urho Kekkosen arkisto vastaanottaa, säilyttää, järjestää ja luetteloi Urho Kekkosen elämäntyöhön liittyvää arkis-toaineistoa. Arkisto vastaanottaa myös Urho Kekkosen ystävien ja työtove-reiden yksityiskokoelmia sekä yksittäisiä asiakirjoja. Urho Kekkosen yksi-tyisarkisto sisältää paljon ulkopoliittista materiaalia ja siksi Arkistosäätiö noudattaa Ulkoasiainministeriön salassapitorajoituksia. Päiväkirjoja ja nii-hin liittyvää erittäin salaista aineistoa sekä perhekirjeenvaihtoa lukuun ot-tamatta 25 vuotta vanhempi materiaali on tutkijoiden vapaasti käytettävis-sä. Sisäpolitiikkaa koskevan 25 vuotta nuoremman materiaalin käyttöön tarvitaan aina tutkimuslupa Arkistosäätiöltä.

Kotiseutuarkistot Suomessa on toiminut 1800-luvulta lähtien pitäjäseuroja, jotka keräävät ja säilyttävät paikkakuntansa historiaa valaisevaa yksityisluontoista arkisto-aineistoa. Toiveita varsinaisten kotiseutuarkistojen perustamiseksi oli esi-tetty useiden vuosikymmenten ajan, varsinaisesti keskustelu alkoi Turussa vuonna 1976 järjestetyillä kotiseudun tutkimuspäivillä. Valtionarkiston-hoitaja Toivo J. Paloposki esitti Suomen Kotiseutuliiton tehtäväksi alueel-listen ja paikallisten kotiseutuarkistojen alullepanoa, sillä arkistolaitoksen resurssit eivät hänen mukaansa koskaan riittäisi kaiken paikallisen aineis-ton vastaanottamiseen. Kotiseutuarkistoasiaa puitiin 1970-luvun lopulla asetetussa työryhmässä ja ensimmäisillä arkistopäivillä, joilla todettiin, kuinka tärkeää yksityisarkis-tojen tallettaminen mm. tutkimuksen näkökulmasta katsottuna on. Vuon-na 1983 Suomen Kotiseutuliitto antoi suosituksen, jonka mukaan kotiseu-tuarkistot tallentavat ja säilyttävät paikkakuntansa yksityisluontoisia asia-kirjoja ja henkistä perinnettä sekä asettavat sen paikallisen tutkimuksen, opetuksen ja muiden tarvitsijoiden käyttöön. Tällaisia asiakirjoja ovat esi-merkiksi seurojen ja yhdistysten, osuuskuntien, liikelaitosten, talojen, su-kujen ja yksittäisten henkilöiden arkistot. Kotiseutuarkistot toimivat kunnallisten keskusarkistojen, kunnankirjasto-jen tai paikallisten museoiden yhteydessä. Sukututkija voi mainiosti käyt-tää kotiseutuarkistojen tarjontaa tutkimustyössään: aineistosta saa mielen-kiintoisia ja elävöittäviä yksityiskohtia kirkonkirjoista ja tiliasiakirjoista poimituille ns. perustiedoille.

20

Pitäjäseurat

Suomen Kotiseutuliitto

UKK-arkisto

Sukututkimus-ohjelmien avulla suurtakin tutki-musaineistoa on vaivatonta hallita. Tallennetuista tie-doista voi tulostaa listauksia: aakkosluetteloita, esipolvitauluja, jälkipolvitauluja, sukupuita.

Sukutaulut auttavat jäsentelyssä Sukututkimustyössä kertyy valtava määrä aineistoa, joten tutkimus on osattava rajata selkeästi jäsentyviin kokonaisuuksiin. Tässä työssä tutkijaa auttavat erilaiset sukutaulut, esipolvitaulut ja sukupuut, joihin esivanhem-mat on helppo sijoittaa.

Esipolvitaulut Esipolvitaulu lähtee liikkeelle tietystä henkilöstä, koetista eli probantista, jonka esivanhempia tutkimuksessa etsitään. Tauluun sopii yhdestä henki-löstä hyvin vähän tietoa, nimen lisäksi ainoastaan syntymä-, vihki- ja kuo-linaika, joten henkilöhistoriaa voi kerätä esimerkiksi kortistoon. Kortistoin-nin numeroinnissa on käytetty saksalaisen genealogin O. Lorenzin kehittä-mää järjestelmää, joka perustuu numeron 2 potenssilukuihin siten, että eksponentti osoittaa, kuinka mones sukupolvi koetista lukien on kysy-myksessä. Lisäksi jokaisen sukupolven esivanhempi numeroidaan taulus-sa juoksevasti vasemmalta oikealle. Koetin vanhempien kohdalla numero 2 korotetaan potenssiin 1, isovanhempien kohdalla taas potenssiin 2. Sa-malla se osoittaa, kuinka monta esivanhempaa koetilla missäkin sukupol-vessa on. Sukupolvea osoittava luku ja sukupolven sisäinen järjestysnume-ro muodostavat henkilön kortistonumeron. Edellinen luku merkitään osoittajaksi ja jälkimmäinen nimittäjäksi.

Sukutaulut Esipolvitauluissa edetään kohti menneisyyttä, sukutauluissa taas kohti ny-kyisyyttä, sillä sukutaulussa esitetään tietyn henkilön jälkeläiset. Taulu-koinnissa voidaan noudattaa joko agnaattista tai kognaattista periaatetta. Agnaattisessa järjestelmässä kerätään ainoastaan miespuoliset jälkeläiset, kognaattisessa molempaa sukupuolta olevat jälkeläiset. Lisäksi selvitetään sukuun avioituneet henkilöt. Yleensä valitaan agnaattinen esitystapa, jol-loin henkilömäärä jää suppeammaksi ja kokonaisuutta on helpompi käsi-tellä. Tavallisesti tyttäret otetaan mukaan ensimmäisessä polvessa, samoin heidän mahdolliset aviomiehensä. Esipolvitaulujen tapaan sukutauluihinkin sopii hyvin rajallinen määrä henkilöhistoriaa, joten elämäkerralliset tiedot voidaan kirjata esimerkiksi perhetauluihin. Sukupolvet merkitään roomalaisin numeroin, sukupolvien sisällä henkilöt numeroidaan juoksevasti käyttäen esikoisoikeussääntöä. Tällöin jokaisen sukupolven vanhin miespuolinen henkilö saa numeron yksi eli toimii kyseisen polven päämiehenä.

21

Agnaattinen tai kognaattinen järjestelmä

Probantti

OSA PRESIDENTTI KEKKOSEN ESIVANHEMPAINTAULUSTA. Laatinut valtiot. maisteri

Heikki Soininvaara.

22

Juliaaninen kalenteri oli gregoriaanista kalenteria jäljessä: 1600-luvulla 10 pv, 1700-luvulla 11 pv, 1800-luvulla 12 pv ja 1900-luvulla 13 pv

Ajanlasku

Juliaaninen kalenteri Rooman keisari Julius Caesar hallitsi valtakuntaansa itsevaltiaana jättäen jälkeensä niin monumentaalisia rakennuksia kuin uuden kalenterinkin: vuonna 46 eKr. hän siirsi vuoden alkamaan tammikuun 1. päivästä, aikai-semmin roomalaisessa ajanlaskussa uusi vuosi ajoittui maaliskuun alkuun. Syyskuun, lokakuun, marraskuun ja joulukuun latinankieliset vastineet merkitsevät lukusanoja seitsemästä kymmeneen. Nämä nimitykset perustu-vat siis vanhaan roomalaiseen kalenteriin ennen Caesarin uudistusta. Jos-kus tutkija saattaa törmätä asiakirjoja lukiessaan esimerkiksi kuukausimer-kintään 7:ber tai 7bris, joka tarkoittaa syyskuuta. Uuden vuoden ajoituksen ohella Caesar määräsi ajanlaskun perustaksi auringonkulun siten, että vuo-dessa oli 365 päivää, paitsi joka neljäs vuosi yksi vuorokausi enemmän.

Gregoriaaninen kalenteri Trenton kirkolliskokouksessa (1545-1563) keskusteltiin juliaanisen kalente-rin uudistamisesta, sillä todellinen auringonkulun mukainen vuosi jäi run-saat yksitoista minuuttia juliaanista vuotta lyhyemmäksi eli 128 vuodessa eroa kertyi yksi vuorokausi. Niinpä paavi Gregorius XIII:n päätöksellä ka-toliset maat siirtyivät uuteen, hänen mukaansa gregoriaaniseksi nimettyyn kalenteriin, jossa karkausvuodet sijoittuvat neljällä jaollisiin vuosiin. Protes-tanttiset maat siirtyivät tähän ajanlaskuun 1700-luvulla, esimerkiksi Ruotsin valtakunta vuonna 1753. Tuolloin Suomenkin seurakunnissa siirryttiin 17. helmikuuta jälkeen suoraan maaliskuun ensimmäiseen päivään. Sen sijaan Vanhassa Suomessa juliaaninen kalenteri oli käytössä vuoteen 1812 ja se eli autonomian aikana rinnakkaisjärjestelmänä, sillä Venäjä ryhtyi noudatta-maan gregoriaanista ajanlaskua vasta vuonna 1921. Etenkin 1900-luvun or-todoksikirkonkirjoista löytyy useita esimerkkejä uuden kalenterin vaiku-tuksesta seurakuntalaisten syntymäaikamerkintöihin.

Suomen historiaa sukututkijalle Uskonpuhdistuksen aika 1532-1617 KUSTAA VAASA (1526-60) 1527-28 ruttoisia katovuosia 1534-36 kreivisota 1537 voudintilit alkavat 1542 ruttoinen katovuosi 1543 Mikael Agricolan ABC-kirja 1548 Mikael Agrigolan suomentama Uusi Testamentti 1550 purjehdus- ja kauppasääntö 1550 Helsinki perustettiin

23

Trenton kirkollis- kokous

Karkausvuodet

Saksalainen Junghans seinäkello, joka on ostettu Turusta 1940-luvun alkupuolella. Kuva: Niko Kainulai-nen 2004. Karjala-tk.

1551 Ruttoinen katovuosi, sisä-Suomen erämaiden asutus, rakennettiin kuninkaan kartanoita 1554 Viipurin hiippakunta perustettiin 1555 rajarettelöitä, lyhyt Venäjän-sota 1556 perustettiin Suomen herttuakunta 1557 rauha Novgorodissa, entiset rajat ERIK XIV (1560-68) Taistelu Itämeren herruudesta alkoi 1563 veljessota 1563-70 Pohjoismainen seitsenvuotinen sota Tanskaa vastaan JUHANA III (1568-92) 1569 aateluus perinnölliseksi 1570-95 pitkäviha, Venäjän hallitsija Iivana Julma aloitti 25-vuotisen

sodan, sota päättyi Täyssinän rauhaan 1595 1571 hopeavero, Älvsborgin lunnaat 1571 Suomen väkiluku n. 300 000 1574 katovuosi, karjarutto 1580 ankara kato- ja tautivuosi 1588 rutto Suomessa SIGISMUND (1592-99) 1595 Täyssinän rauha, Ruotsille Viro ja Narva 1596-97 nuijasota, Pohjanmaan, Hämeen ja Pohjois-Savon talonpoikien

kapina KAARLE IX (1599-1611) 1600-11 sota Puolaa vastaan 1601-02 ankarat kato- ja tautivuodet, olkivuodet, leipää jatkettiin oljil-

la, syntyi paljon autiotiloja mm. Varsinais-Suomeen n. 600 kpl 1609-17 sota Venäjää vastaan Itämeren maissa ja Kannaksella 1610 Jaakko De la Gardie sotajoukkoineen Moskovaan KUSTAA II ADOLF (1611-32) 1611-13 sota Tanskaa vastaan Etelä-Ruotsissa 1613 hopeavero Älvsborgin linnoituksen lunastamiseksi 1614 Suomen kaupungit tapuli- ja maakaupunkeihin 1615-17 Venäjän sota 1617 Stolbovan rauha, Inkerinmaa ja Käkisalmen lääni Ruotsille Ruotsin mahtavuuden aika 1617-1721 1623 perustettiin Turun hovioikeus 1621-29 sota Puolaa vastaan, Liivinmaa Ruotsille 1629-48 suomalaiset osallistuivat 30-vuotiseen sotaan Saksassa 1630 rutto 1631-35 katovuosia 1635 Perttulin hallavuosi

24

KRISTIINA (1632-54) 1634 läänintiliasiakirjat alkavat 1637 Pietari Brahe Suomen kenraalikuvernööriksi 1638 postilaitos perustettiin, liikenneyhteyksiä parannettiin 1639- uusia kaupunkeja perustettiin 1640 Turun akatemia perustettiin 1642 suomenkielinen Raamattu 1648 Westfalenin rauha päätti 30-vuotisen sodan 1649-50 katovuosia KAARLE X KUSTAA (1654-60) 1655 taistelu Puolaa vastaan 1656 Laurin hallavuosi 1656- Venäjän tsaari rikkoi rauhan, ruptuurisota 1657-58 taistelu Tanskaa vastaan 1657 rutto raivosi 1658 sota Venäjää vastaan päättyi Vallisaaren välirauhaan KAARLE XI (1660-97) 1661 lopullinen rauha Kardisissa, rajat ennallaan 1664 katovuosi 1668-70 Laurin hallavuodet 1674-79 selvitettiin välejä Brandenburgin kanssa 1675-79 selvitettiin välejä Tanskan kanssa 1680- isoreduktio, ruotujakolaitos viljelyä edistettiin, autiotiloja asutettiin 1680 kato 1686 kirkkolaki 1690 kato 1693 kato 1695 Suomen väkiluku n. 400 000 1695-97 suuret kuolovuodet, lähes 1/3 Suomen väestöstä kuoli, autioituminen, kerjäläisiä KAARLE XII (1697-1718) 1700-21 suuri Pohjan sota, Suomi mukana 1710-16 1704-06 katovuodet useassa osassa maata 1708 täydellinen kato koko maassa 1710 rutto levisi laivojen mukana Tallinnasta, mm. Helsingissä

kuoli yli 1000 henkeä 1713-21 isoviha - venäläisten miehityskausi, virkamiehiä, säätyläisiä ja osa papistoa pakeni Ruotsiin, paljon kirkonarkistoja tuhoutui ULRIKA ELEONORA (1718-20) 1720 uusi hallitusmuoto

25

Ruotsin vallan loppukausi 1721-1809 FREDRIK I (1721-51) 1721 Uudenkaupungin rauha, Venäjälle Itämeren maakunnat ja

kaakkoisosa Suomea mm. Viipuri 1726 konventikkeliplakaatti kielsi kirkon ulkopuoliset hartausko-

koukset 1726 katovuosi 1740 katovuosi 1741-43 sota Venäjää vastaan, hattujen sota, pikkuviha 1743 Turun rauha, Kaakkois-Suomi Venäjälle, mm. Hamina ja Veh-

kalahti 1750 Suomen väkiluku 422 000 1751- alkoi liikamaiden asuttaminen, torppia syntyi ADOLF FREDRIK (1751-71) 1753 uusi ajanlasku eli siirryttiin gregoriaaniseen kalenteriin 1756 katovuosi 1757 isojakoasetus 1757-62 suomalaiset Pommerin sodassa, toivat perunan Suomeen 1763 katovuosi 1769 katovuosi KUSTAA III (1771-92) 1771 Suomen ensimmäinen sanomalehti Tidningar utgifne af et

Sällskap i Åbo alkoi ilmestyä 1775 perustettiin Suomen toinen hovioikeus Vaasaan 1775 Suomen oma isojakoasetus 1776 katovuosi 1783-85 katovuosia 1770-78 tappava isorokko raivosi 1779-85 uusia kaupunkeja perustettiin 1788-90 sota Venäjää vastaan, Ruotsinsalmen taistelu, Liikkalan nootti, Anjalan liitto 1790 rauha Värälässä KUSTAA IV ADOLF (1792-1809) 1797 Suomen Talousseura perustettiin 1797- rokotukset isorokkoa vastaan alkavat 1800 Suomen asukasluku 833 000 1808 Helsinki paloi 1808-09 Suomen sota 1809 Haminan rauha, Suomesta Venäjän suuriruhtinaskunta

26

Venäjän vallan aika 1809-1917 ALEKSANTERI I (1796-1825) 1809 hallituskonselji perustettiin 1812 Helsingistä pääkaupunki 1816 hallituskonselji muuttui senaatiksi 1817- keskusvirastoja perustettiin 1819 Suomen senaatti muutettiin Turusta Helsinkiin NIKOLAI I (1825-55) 1822 suurin osa Oulua paloi 1827 Turun palo 1829 Turun akatemia siirrettiin Helsinkiin 1831 suuri tulipalo Hämeenlinnassa 1833 Suomen ensimmäinen höyrylaiva Ilmarinen 1833 ankara katovuosi 1835 Kalevalan ensimmäinen laitos ilmestyi 1838 suuri tulipalo Pietarsaaressa 1840 suuri tulipalo Haminassa, hopearupla ainoaksi rahaksi 1844-46 Snellmanin sanomalehti Saima ilmestyi 1847-1866 Suometar ilmestyi 1848 Maamme-laulu esitettiin ensimmäisen kerran ylioppilaiden

Kukan päivän juhlassa 1849 Kalevalan toinen, laajennettu painos 1850 sensuuriasetus kielsi julkaisemasta suomeksi muuta kuin uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta 1850 Suomen asukasluku 1 624 000 1851-54 punatautiepidemia 1852 osakunnat kiellettiin 1853-56 itämainen eli Krimin (Oolannin) sota ALEKSANTERI II (1855-81) 1856 Saimaan kanava valmistui, Suomen ensimmäiset postimerkit, koulujärjestys mahdollisti suomen käytön opetuskielenä 1857 höyrysahojen perustaminen sallittiin 1858 ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu Jyväskylään 1858-62 rautatie Helsinki-Hämeenlinna rakennettiin 1859 maakauppakielto kumottiin 1860 oma raha 1862 kato 1862 ensimmäinen liikepankki Suomen Yhdyspankki perustettiin 1863 kieliasetus, suomesta tasaveroinen virkakieli 1863 ensimmäinen opettajaseminaari Jyväskylään 1864 naisista täysivaltaisia 1865 asetus maaseudun kunnallisesta itsehallinnosta 1865 markka sidottiin hopeaan ja irrotettiin ruplasta 1865-66 ankarat ja pitkälliset talvet 1866 kansakouluasetus

27

1866 viinan kotitarvepoltto kiellettiin 1867 valtiopäivät päättivät lunastaa lahjoitusmaat 1867-68 suuret nälkävuodet 1869 valtiopäiväjärjestys ja kirkkolaki 1870 Lahden-Pietarin rata avattiin 1873 asetus kunnallisesta itsehallinnosta kaupungeissa 1877 Suomen markka kultakantaan 1877-78 sota Turkkia vastaan 1878 asevelvollisuuslaki 1879 Suomen asukasluku n. 2 miljoonaa ALEKSANTERI III (1881-94) 1886 säädyille esitysoikeus 1887 Postisäästöpankki perustettiin siirryttiin metrijärjestelmään 1889 Kansallis-Osake-Pankki perustettiin 1890 postimanifesti: Suomen postilaitos Venäjän viranomaisten

johtoon 1894 Nuorsuomalainen puolue aloitti toimintansa NIKOLAI II (1894-1917) 1898 piirijakoasetus: maalaiskuntien perustettava kansakouluja 1898 Nikolai Bobrikovista Suomen kenraalikuvernööri 1899 helmikuun manifesti, Suomessa kerättiin suuri adressi Suomen Työväenpuolue aloitti toimintansa 1900 Suomen asukasluku 2 656 000 1900 kielimanifesti: venäjästä eräiden virastojen virkakieli, postimerkit venäläistyivät 1901 asevelvollisuuslaki 1902 kutsuntalakko 1903 Bobrikovista diktaattori 1903 Työväenpuolueesta Sosiaalidemokraattinen puolue 1904 Suomen aktiivinen vastustuspuolue aloitti toimintansa 1904 Eugen Schauman ampui Bobrikovin 1905 suomalaiset vapautettiin sotilaspalvelusta sotilasmiljoonia

vastaan 1905 suurlakko 1906 eduskuntauudistus 1906 Maalaisliitto aloitti toimintansa 1910 yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö ulotettiin Suomeen 1912 yhdenvertaisuuslaki: venäläisillä Suomessa samat oikeudet

kuin suomalaisilla 1914 I maailmansota syttyi 1915 ensimmäiset jääkärit Saksaan 1917 Suomi itsenäiseksi

28

Asiakirjakielet Keskiaikaiset suomalaisia koskevat asiakirjat kirjoitettiin latinaksi, mutta 1300-luvulla ruotsin kielen käyttö yleistyi. Jälkimmäinen kieli säilyi viralli-sena asiakirjakielenä aina 1900-luvun alkuun saakka; sitä puhuivat virka-miehet ja sivistyneistö.

Suomenkieliset asiakirjat

Kansan käyttämä suomi hiipi pikkuhiljaa ruotsin rinnalle. Mikkelin maa-kunta-arkiston vanhin tiedossa oleva suomenkielinen asiakirja on Kiven-navan kirkonarkistoon kuuluva Viipurin venäläisen komendantin julistus 16.8.1710 sissipartioiden kiinni ottamisesta. Vastaavasti Joensuun maakun-ta-arkistossa ensimmäinen kansankielinen asiakirja on Liperin seurakun-nan arkistoon sisältyvä leimapaperiasetuksen osittainen suomennos vuo-delta 1736. Vuonna 1858 säädettiin asetus, jonka mukaan pitäjänkokousten pöytäkirjat sai laatia suomeksi, jos alueen väestöpohja oli suomalainen. Sama periaate säilyi maaseudulla pitäjänkokoukset korvanneessa kunnallisessa itsehal-linnossa vuonna 1865. Kaksi vuotta aikaisemmin annettu kielimanifesti mahdollisti suomenkielisten asiakirjojen jättämisen viranomaisille, joiden oli vastaavasti kirjoitettava välittömästi suomalaisia koskevat päätöksensä ja niihin liittyvät asiakirjat samalla kielellä. Suomesta tuli vuonna 1883 tasavertainen ulkoinen virkakieli ja kolme vuotta myöhemmin myös tasavertainen sisäinen virkakieli, mikä mahdol-listi suomen puhumisen ja kirjoittamisen viranomaisten keskinäisessä kanssakäymisessä. Tästä alkavat valtion viranomaisten suomenkieliset asiakirjasarjat. Itsenäisen Suomen hallitusmuodossa 1919 nuoren maan kansalliskieliksi säädettiin suomi ja ruotsi, tasavertaisia kieliä niistä oli tul-lut vuonna 1902 säädetyssä asetuksessa. Itäsuomalaisia oloja ja ihmisiä tutkivan on hyvä osata ruotsin lisäksi myös saksaa ja venäjää. Vanhan Suomen aikana saksaa käytettiin paikallishallin-nossa, mm. kirkonkirjoihin ilmestyy saksankielisiä ammattinimikkeitä ja muita termejä. Keskushallinto taas hoidettiin venäjäksi. Venäjän kieltä ei esiinny ainoastaan Vanhan Suomen aikana, vaan myös autonomian loppu-vuosia värittäneillä venäläistämiskausina. Ortodoksiseurakuntien asiakir-jat ovat venäjänkielisiä aina 1920-luvulle saakka.

29

Kielimanifesti 1863

Puumerkit "Puumerkki, kirjoitustaidottoman henkilön nimensä asemesta piirtä-

mä merkki, käsitti usein nimen alkukirjaimet"

(Otavan iso tietosanakirja 6, 1963)

Puumerkin käyttämisestä Tietosanakirjan puumerkistä antamassa määritelmässä ei kaikki ole aivan kohdallaan, sillä nimen alkukirjaimia ei toisissa lähteissä varauksettomasti ole hyväksytty varsinaisiksi puumerkeiksi. Tai ne tulevat alkuperäisten omistusmerkkien tilalle vasta puumerkkikulttuurin rappeutumiskaudella 1800-luvun alkupuoliskolta lähtien, jolloin moni jo alkoi osata lukea ja jo-tenkuten kirjoittaa nimensä. Puumerkki-sana on johdettu lähinnä ruotsin sanasta "bomärke", siis asumus- eli talomerkki. Tuomiokirjojen puhtaaksi kirjoitetuissa kappaleissa se on usein lyhennetty muotoon "bom.", jolloin kirjuri on tietysti merkinnyt puumerkin paikalle asianomaisen nimen jäl-jentämättä itse merkkiä.

Puumerkkiä käytettiin omistusmerkkinä, mihin sillä katsottiin olevan jopa lain antama suoja. Sen käyttö perustui ikivanhaan oikeustapaan. Puumer-kin väärentäminen tulkittiin samalla tavoin rikolliseksi kuin nimikirjoituk-senkin väärentäminen. Jo keskiaikainen Ruotsin maanlaki mainitsi raken-nuskaaressaan puumerkin väärinkäytön rangaistavana tekona. Suomessa oli pitkään voimassa oikeuskaaren määräys vuodelta 1798, jonka mukaan puumerkillä varustetussa asiakirjassa piti olla kahden todistajan nimet. Puumerkki vastasi käytännössä omistajansa vaakunaa tai sinettiä. Myöhem-min kirjoitustaidon yleistyessä se usein sijoitettiin vaakunoiden ja sinettien tunnuskuvioksi.

30

Raimo Viikki:

Omistusmerkki

Suomen vanhin säily-nyt puumerkki lienee Ulvilan hautakivessä oleva 1200-luvun puumerkki (Taulu I, merkki 1). Paavo O. Ekko, Puumerkit ja riimut menneisyyden avaimina. Helsinki 1984.

Käsityöläisistä varsinkin kultasepät merkitsivät jo keskiajalta työnsä lei-mallaan. Siihen heitä velvoittivat säädöksetkin. Myös muut ammattimiehet ovat panneet usein puumerkkinsä työnsä kylkeen. Kalleimpien metalli-teosten valmistajista ja heidän käyttämistään leimoista on laadittu matrik-keleja. Jopa naiset kirjailivat merkkinsä ryijyihin ja muihin tekstiileihinsä, sillä pitäjien kutojamestarit olivat arvostettuja paikkakunnallaan. Puumerkki varmisti omistajan irtaimistonsa haltijana, jolloin se tehtiin mm. huonekaluihin, työkaluihin, kalastusvälineisiin, maatalouden esinei-siin. Kun niitä lainattiin naapurille, tämä varmasti muisti, etteivät ne olleet hänen omiaan. Puumerkki maalattiin jopa viljasäkkien kylkeen, jotta ne eivät päässeet sekaantumaan myllyssä. Huittisissa on kirkkotarhan kivi-aidassa ja museon seinässä joukko hevosten kiinnitysrenkaita, joissa useas-sa on talon puumerkki. Rengas kuului juuri sen talon hevoselle. Savossa oli joskus tapana merkitä laudanpalaan vainajan puumerkki sekä syntymä- ja kuolinvuosi. Laudanpala naulattiin kylän "kylmän huoneen" seinälle. Karjalassa tiedetään kaskimaita omistetun puihin veistetyin merkein. Jopa aidanseipäisiin koverrettiin ns. riukumerkkejä. Puumerkkejä etsivä löytää niitä helpoimmin tietysti vanhoista asiakirjoista. Kantatuomiokirjojen ilmoitusasioissa - lainhuudatuksissa, kiinnityksissä, holhous-, avioehto- ja testamenttiasiakirjoissa - niitä on, samoin perukir-joissa, kirkonkokousten pöytäkirjoissa, tilikirjoissa, velka- ja kauppakirjois-sa ynnä monissa muissa 1900-lukua vanhimmissa asiakirjoissa. Sitä nuo-remmissa puumerkit ovat latistuneet kaunokirjoitetuiksi nimikirjaimiksi. Puumerkeistä voidaan vetää semioottinen viiva ulkomaalaisiin termeihin, jotka tulevat meitä vastaan erilaisina merkkeinä ja symboleina joka päivä mediasta, pylväiden mainoksista, talojen seinistä, aidoista ja alikulkutun-neleista : brand, logo, tag, graffito. Osa taiteilijoiden, osa mainosmiesten ja osa häiriköiden merkkimaailmaa, kauniita, rumia ja huomion kiinnittämi-seksi tehtyjä, yleensä merkkeinä omistajansa reviiristä tai sen rajaamisesta muita vastaan. Ne eivät ole kaukana aiemmasta puumerkkien kansainväli-sestä maailmasta.

Merkkien selittämisestä

"Mies seisoo käret leviällä toinen polovi ylähällä koukus" Noin selitti tunnettu kansanperinteen kerääjä ja kirjailija Samuli Paulahar-ju 1943 Kurikan Torkkoolan puumerkkiä. Tosiasiassa kysymys oli jalka-jousesta, joka on eräs selvimpiä kuvapuumerkkejämme. Jalkajousi tunnet-tiin aseena Lounais-Suomessa jo 1300-luvulla ja sen käyttö loppui 1600-luvulla. Puumerkkinä se esiintyi tavallista yleisemmin Turun tienoilla se-kä Kokemäenjoen suuseudulla.

31

Puumerkkinä kuva jal-kajousesta, jonka kaari on jäänyt pois (Taulu II, merkki 14). Paavo O. Ekko, Puumerkit ja rii-mut menneisyyden avaimina. Helsinki 1984.

Rovasti Paavo O. Ekko on teoksessaan "Puumerkit ja riimut menneisyyden avaimina" (Hki 1984) selittänyt puumerkkien syntyä ja merkityksiä. Hänen teoksessaan on myös hyvä lähdeluettelo asiasta kiinnostuneille. Hän on luetellut 34 erilaista puumerkkien perustyyppiä. Selvästi yleisin on ollut hänen tutkimallaan alueella, Lounais-Suomessa ja Kokemäenjokivarressa, H- kirjain tai monogrammi (62 %), seuraavana risti (11.3 %), riimukirjain (8.6 %) ja kolmantena erottuvana yksinkertainen aitamerkki (5.3 %). Kol-mio, tiimalasi ja hakaristi ovat jo pudonneet 3-4 prosentin osuuksille, muut vieläkin vähäisemmille. Ammatit ovat antaneet hahmon ja sisällön monille puumerkeille. Niiden tulkinnassa vain on joskus vaikeuksia ja kiistaakin. Niinpä kalana pidetyn symbolin on väitetty toisaalta muodostuneen kahden henkilön selästä, kun sillä on selityksen mukaan kuvattu sukupuoliyhdyntää. Joka tapauksessa kalastus ja metsästys, maatalous, käsityö, kirkolliset ammatit, merenkulku ja oikeuslaitos ovat tuoneet kukin omia vaikutteitaan harjoittajiensa puu-merkkeihin. Monet puumerkit ovat kansainvälistä lainaa, tulosta ihmisten kanssakäy-misestä ajan pitkässä riennossa. Taikamerkkien käyttöön kätkeytyy ihmi-sen kulttuuriin liittyvä symbolifunktio: ennen kirjoitustaitoa on opittu il-maisemaan merkein haluttu tarkoitus. Niistä varhaisimmilla on yhteys us-kontoon. Niinpä hakaristi, svastika, joka on peräisin Intiasta, on kuvannut auringon liikettä ja muuntunut onnellisuutta tuottavaksi merkiksi. Se on yleisin puumerkkien taikasymboleista. Hakaristejä tunnetaan maastamme jo myöhäisemmältä rautakaudelta. Merkin taikavoimasta kertovat sen eri nimitykset, kuten nelokirvehöinen, mursunsydän ja tursaansydän, mitä lappalaiset suosivat taikamerkkinään. Hakaristi omittiin toisen maailman-sodan aikana valloittajakansan käyttöön. Hakaristiä harvinaisempi mutta yhtä voimallinen esikristilliseltä ajalta periytyvä taikamerkki oli viisikanta (pentagrammi tai pentalfa), jonka voima säilyi myös kristillisen ajan puu-merkeissä. Se oli "harmonisen ihmisruumiin" merkki. Tämä "viisloppinen" saatettiin piirtää riihen ovenpieleen, ettei sinne tuotu vainaja pääsisi öisin häiritsemään eläviä. Viiskanta on voitu uurtaa myös ruumisarkun kanteen. Viikinkiajan riimukirjaimet ovat luontevasti muuntuneet talojen puumer-keiksi ja niitä on todettu maassamme esiintyvän varsinkin vanhojen vesi-teiden varsilla. Ne korvautuivat 1700-luvulta lähtien usein latinalaisista kirjaimista tai kirjoituskirjaimista muovautuneilla puumerkeillä. Kaikki kansalaispiirit käyttivät kirjainpuumerkkejä. Kaupalliset ja asutukselliset yhteydet loivat oman puumerkkimuodon, jolloin vaikutteita tuli mm. friiseiltä, saksalaisilta, gooteilta, Hansa-kauppiailta. Puumerkkien symbolikirjo on todella laaja ja monipuolinen. Kansainväliset vaikutteet sulivat paikallisiksi, niiden signaali hämärtyi ja merkkeihin liittyi usein jotain salaista, suojaavaa ja aina omistavaa.

32

Puumerkit sukututkijan käytössä Kolttien puumerkit Lapissa muodostavat selviä sukutyyppejä, niin että ko-kenut asiantuntija voi sanoa miltei yhdellä silmäyksellä, mihin sukuun sen haltija kuuluu. Puumerkkejä tutkivat ovat pyrkineet etsimään säännönmu-kaisuuksia tiettyjen sukujen jäsenten merkeistä. Ne tarjoavatkin sukututki-mukselle arvokkainta apuaan silloin, kun kirjalliset lähteet näyttävät vai-kenevan. A.W. Granit kirjoitti jo 1926, kuinka hänen oli onnistunut selvit-tää Korppoon seudun vaikeita sukujohtoja talojen puumerkkien avulla. Aatelissukujenkin sinetteihin sisällytettiin suvun vanha puumerkki. Kokkolan kirkkoherrana 1500-luvun puolimaissa mainitun Gregorius Hen-rikinpojan, "Koira-Greuna" tunnettu, sinettikilvessä (kuvassa 15 oikealla) oli sama puumerkki kuin Maskun Kurittulan Anders Jacobssonilla yhä 1824 (taulu III, merkki 16). Koira-Greun sanotaankin olleen kotoisin Maskusta.

Ainakin Länsi-Suomessa puumerkki lienee ollut enemmän sidoksissa ta-loon kuin sen asukkaisiin. Niinpä talokauppojen yhteydessä puumerkki tavallisesti säilyi, vaikka uusi isäntäväki olisi ollut eri sukua kuin entinen. Koska talon puumerkillä kirjattu irtaimisto usein seurasi kauppaa, olisi ol-lut hankalaa veistää kaikkiin tavaroihin uutta merkkiä. Menettely on so-pusoinnussa sen länsisuomalaisen tavan kanssa, että sukunimi tuli talon mukana.

33

Sukujen jäsenten puumerkit

Papisto muodosti oman säätynsä ja sille oli luonnollista sinetti-kilven käyttö (Kuva 15). Paavo O. Ekko, Puumerkit ja riimut menneisyyden avaimi-na. Helsinki 1984.

Maskun Kurittulan puumerkki (Taulu III, merkki 16) oli myös Gregorius Henrikin-pojan sinettikilvessä. Paavo O. Ekko, Puu-merkit ja riimut men-neisyyden avaimina. Helsinki 1984.

Taloa jaettaessa saattoi puumerkki muuttua. Kantataloon jäänyt säilytti sen puumerkin. Sen sijaan uuden talon perustaneet ottivat myös uuden puu-merkin muuntelemalla kantatalon merkkiä yksinkertaisin viivoin. Koska ja-koveljille lankesi osuus talon irtaimistosta, se oli helpointa merkitä varioi-malla vanhaa puumerkkiä. Samalla säilyi suvun yhteinen tunnus. Myös sii-hen kuuluvalla naisella saattoi olla oma puumerkki varsinkin, jos hän omis-ti leskiemäntänä talon. Mikäli vaimo käytti toisenlaista puumerkkiä kuin miehensä, erilaisuus oli periytynyt toisen kotitalosta. Kun Huittisissa Sam-mun Mattilan isäntäväki kuittasi 1809 perintöosuuttaan, isäntä piirsi kuit-tiin talon puumerkin mutta emäntä syntymäkotinsa Klaavolan merkin.

Puumerkkikokoelmista Kun Eeva Mäkelä-Henriksson kirjoitti 1955 "Suomen Museoon" artikkelin puumerkkien tutkimuksesta maassamme, hän valitteli sitä, että tutkijan on kerättävä vaivalloisesti aineistonsa arkistojen asiakirjoista tai suullisesta pe-rimätiedosta. Hänen mielestään olisi tarvittu riittävän iso ja kunnolla järjes-tetty puumerkkikokoelma käytettäväksi jossakin museossa tai arkistossa. Suomen Muinaismuistoyhdistys oli kuitenkin jo 1872 ryhtynyt keräämään puumerkkejä koko maasta Otto Donnerin aloitteesta. Kyselyyn saatiin vas-tauksia ja lähetyksiä kahdentoista seurakunnan alueelta (Finström, Houts-kari, Kemi, Kumlinge, Lappajärvi, Lemland, Lokalahti, Luoto, Petolahti, Rymättylä, Tuulos ja Vöyri). Vuonna 1909 E. Granit-Ilmoniemi esitti yhdis-tykselle uudestaan puumerkkikokoelman keräämistä mutta tuloksetta. Rovasti P.O. Ekon puumerkkikokoelma lienee siten laajimpia, jos ei laajin, maassamme kerätyistä. Hän aloitti sen kokoamisen 1928 ollessaan pappina ensimmäisessä virkapaikassaan Karunassa. Seurakunnan papereissa esiin-tyneet puumerkit antoivat innoituksen hänen työlleen. Ekon puumerkki-koelma käsittää noin 9 500 puumerkkiä 143 paikkakunnalta. Kokoelman on järjestänyt ja luetteloinut hänen poikansa, maisteri (nyk. emeritus fyysikko) Timo Ekko. Sen avaimena on pitäjännimi, jonka perusteella pääsee kylittäi-siin ja talottaisiin hakemistoihin. P.O. Ekon puumerkkikokoelma on mikro-filmattu ja mikrokortteja säilytetään Mikkelin maakunta-arkistossa. Maa-kunta-arkistolla on lupa kopioida ja myydä tarvitsijoille kokoelman mikro-kortteja. Kokoelma on mahtunut neljälle mikrokortille: kaikkine puumerk-keineen (129 kuvasivua), sisällysluetteloineen ja merkkien käyttäjien nimi-listoineen (211 sivua), julkaisuteksteineen ja niihin sisältyvine merkkeineen (38 sivua). Puumerkeistä lisää: http://www.tp.spt.fi/~ekko/puumerk.htm

34

Paavo O. Ekon kokoelmassa 9500 merkkiä

Kantatalon puu-merkki

Tutkija ja

asiakirjat

Ripillä käynti 1300-luvulla Ruotsiin ja Suomeen

Luterilainen väestökirjanpito

Vanhimmat tunnetut väestörekisterit löytyvät Italiasta, Espanjasta ja Rans-kasta, joiden väestörekisterinpidosta on tietoja 1400-luvulta. Tuon ajan asiakirjasarjat ovat hyvin aukollisia. Katolisten maiden kirkonkirjoista kes-kusteltiin mm. Trenton eli Tridentin kirkolliskokouksessa (1545-1573), jos-sa todettiin, että kastettujen luettelointi oli tyydyttävällä tasolla, mutta seu-rakuntien haluttiin pitävän kirjaa myös vihityistä. Englannin kuningas Henrik VIII määräsi vuonna 1538, että seurakuntien oli rekisteröitävä kas-tetut, vihityt ja haudatut erillisiin luetteloihin. Katolisen kirkon 1200-luvulla antamien ohjeiden mukaisesti jokaisen tuli käydä ripillä kerran vuodessa. Tilaisuudessa testattiin kristillisten opin-kappaleiden hallintaa. Ruotsiin ja Suomeen käytäntö juurtui viimeistään 1300-luvun lopulla, jolloin seurakuntalaisten oli vuosittain kokoonnuttava toistamaan papin perässä mm. Isän meidän -rukous ja uskontunnustus se-kä osoittamaan ripittäytymiskäytännön tuntemus. Uskonpuhdistuksen jäl-keenkin tapa säilyi ennallaan. Suositeltavaa oli osallistua ehtoolliselle kol-mesta neljään kertaa vuodessa, ehdoton ajallinen takaraja oli vuosi ja yksi päivä. Uskonnollinen tietämys ja ehtoolliselle osallistuminen merkittiin erilliseen kirjaan piispa Johannes Gezeliuksen vuoden 1665 piispantarkas-tusohjeen ja vuoden 1673 hiippakuntasäännön edellyttämillä tavoilla. Suo-messa varhaisimmat tunnetut määräykset historiakirjoista ovat 1660-luvulta. Vanhimmat kastekirjat ovat säilyneet Teiskosta vuodelta 1648, Hammarlandista 1653, Nauvosta ja Saltvikistä 1655 ja Virolahdelta 1656. Turun hiippakunnan alueelta on säilynyt kastekirjoja 1600-luvulta 110, kun taas Viipurin hiippakunnassa vastaava luku on 28. Tämä suhde kuvaa hyvin läntisen ja itäisen Suomen asiakirjojen säilymisen eroa. Periaatteessa kirkollinen väestökirjanpito Ruotsissa ja Suomessa alkoi vuonna 1686 säädetyn kirkkolain myötä, joka määräsi rippikirjat, histo-riakirjat ja muuttaneiden luettelot pakollisiksi jokaisessa seurakunnassa. Historiakirjoiksi nimitetään syntyneiden ja kastettujen, kuulutettujen ja vi-hittyjen sekä kuolleiden ja haudattujen luetteloita. Tiedot historiakirjoihin merkittiin aikajärjestyksessä, jokaisen vuoden tiedot erikseen. Valtionhal-linto on laatinut ja laatii omia väestörekistereitään, mutta kirkollinen kir-janpito on niihin verrattuna ollut kolmen sadan vuoden ajan huomattavas-ti tarkempaa. Ruotsin ja Suomen kirkonkirjat on arvostettu maailman luo-tettavimmiksi. Kuitenkin on huomattava, ettei niitä aikoinaan laadittu ny-kyistä sukututkimusta varten, vaan palvelemaan seurakunnan omaa toi-mintaa: seuraamaan seurakuntalaisten hengellistä vaellusta.

Kirkonkirjat olivat valtionhallinnon väestörekisterien ohella virallisia väestörekistereitä 1600-luvun puoli-välistä lokakuu- hun 1999 saakka. Sen jälkeen kirkon-kirjat on määritelty seurakuntien jäsen-rekistereiksi.

36

Syntyneiden luettelot Vanhimmissa syntyneiden ja kastettujen luetteloissa mainitaan usein aino-astaan kastepäivä, lapsen nimi, isän nimi ja perheen asuinpaikka lapsen syntyessä. Vuoden 1686 kirkkolain mukaan luetteloon oli merkittävä näi-den tietojen lisäksi myös syntymäpäivä, vanhempien ja kummien nimet sekä heidän sosiaalinen asemansa. Äidin ikämerkintöjä löytyy syntynei-den ja kastettujen luetteloista vuodesta 1776 alkaen tarkentuneen väestöti-lastoinnin seurauksena. Luetteloista voi lukea tietoja myös hätäkasteesta, aviottomasta syntyperästä, lapsen mahdollisesta kuolemasta sekä viittauk-sesta lastenkirjan (rippikirjan) sivunumeroon, jonne perhe on kirjattu. Määräysten mukaisesti lapsi oli kastettava viimeistään kahdeksan päivän kuluessa syntymästä. Laajoissa seurakunnissa ja saariseurakunnissa sää-döksen käytännön toteuttaminen oli mahdotonta. Valitettavasti syntyneiden ja kastettujen luettelot eivät kuitenkaan täysin luotettavasti kerro esimerkiksi kaikkia seurakunnassa syntyneitä ja siellä kastettuja lapsia, sillä on arvioitu, että 1800-luvun puoliväliin saakka niistä puuttuu jopa 10-20 % lapsista. Näin siksi, että historiakirjat olivat muistiin-panokirjoja eri kirkollisista toimituksista: useimmiten jätettiin merkitse-mättä kuolleena syntyneet tai kastamattomina kuolleet lapset, sillä he eivät olleet missään vaiheessa seurakunnan jäseniä. Kastekäytäntö Kirkko siirtyi lapsikasteeseen 200-luvulla. Kasteen kautta lapsi otetaan kristillisen yhteisön, seurakunnan jäseneksi. Luterilainen oppi korosti no-pean, pian syntymän jälkeen suoritettavan kasteen merkitystä, sillä kasta-mattomana kuollut lapsi oli tuomittu kadotukseen. Syntyneiden ja kastet-tujen luetteloissa törmää silloin tällöin maallikon, hyvämaineisen kristityn antamaan hätäkasteeseen, jonka pappi on sittemmin vahvistanut, jos lapsi on jäänyt eloon. Vuoden 1686 kirkkolain mukaan vastasyntynyt lapsi oli kastettava kah-deksan päivän kuluessa. Säädöstä oli helppo noudattaa rintamailla, mutta pitkien taipaleitten takaa, syrjäseuduilta ei ollut vaivatonta lähteä kuljetta-maan lasta pappilaan säädetyssä kasteajassa. Kasteaikaa pidennettiin vuo-den 1868 kirkkolaissa kuuteen viikkoon. Kastettu lapsi merkittiin seurakunnan pitämään luetteloon, johon ensial-kuun kirjattiin kastepäivä, lapsen ja isän nimet sekä perheen asuinkylä.

37

Hätäkaste

Parikkalan seura-kunnan syntyneiden-luettelo lokakuu 1831. MMA

Esimerkki syntyneiden luettelosta, jossa sarakkeet: 1. Perheen asuinkylä lapsen syntymähetkellä 2. Lapsen syntymäpäivä 3. Kastepäivä 4. Poika/tyttö 5. Lapsen etunimi 6. Vanhemmat 7. Kummit 1 2 3 4 5 6 7

Paul (Paavo), syntynyt 23.10.1831, kastettu 30.10.1831. Vanhemmat: Koitsanlahden kylässä asuneet Paul Nokelain (Paavo Nokelainen) ja Eva Joro (Eeva Joro-nen). Kummit: Thomas (Tuomas) Myllys ja Susanna Nokelain (Nokelainen). Anders (Antti), syntynyt 23.10.1831, kastettu 30.10.1831. Vanhemmat: Joukion kylässä asuneet Anders Tuunain (Antti Tuunainen) ja Carin Jäskeläin (Kaisa Jääskeläinen). Kummit: Matts Luukain (Matti Luukkanen) ja Lisa (Liisa) Repo. Johan (Juho), syntynyt 24.10.1831, kastettu 6.11.1831. Vanhemmat: Rasvaniemen kylässä asuneet Johan Kesoin (Juho Kesonen) ja Lena Soickeli (Leena Soikkeli). Kummit: Paul Matikain (Paavo Matikainen) ja Anna Turkulain (Turkulainen). Henrik (Heikki), syntynyt 25.10.1831, kastettu 6.11.1831. Vanhemmat: Kinnarniemen kylässä asuneet Johan Muukoin (Juho Muukkonen) ja Anna Leinicka (Leinikka). Kummit: Magnus Pirhoin (Mauno Pirhonen) ja Lena Leinicka (Leena Leinikka). Simon (Simo), syntynyt 26.10.1831, kastettu 6.11.1831. Vanhemmat: Rasvaniemen kylässä asuneet Erik (Eero, Erkki) Kurki ja Anna Härkäin (Härkänen). Kummit: Jöran Turkulain (Yrjö Turkulainen) ja Brigitha Tiain (Riitta, Birgitta) Tiainen.

Helena, syntynyt 26.10.1831, kastettu 6.11.1831. Vanhemmat: Änkilän kylässä asuneet Johan Hämäläin (Juho Hämäläinen) ja Elin Sauckoin (Saukkonen). Kummit: Johan (Juho) Terävä ja Susanna Harmain (Harmainen).

38

Tiedot täydentyivät 1700-luvulla, kun mukaan tulivat äiti, kummit sekä mahdollinen avioton syntyperä. Vuodesta 1776 lähtien luettelosta löytyy myös äidin ikä lapsen syntymähetkellä. Lapsen synnyttänyt nainen ei saa-nut esiintyä julkisesti ennen kuin hänet oli kirkotettu, otettu uudelleen seurakunnan yhteyteen. Tapa periytyi kristinuskoon juutalaisesta Moosek-sen laista ja oli yleinen vielä 1800-luvulla. Kirkottamistapahtuma vaihteli rukouksesta moraaliseen tuomioon äidin siveyden mukaan: avioliitossa synnyttänyt nainen selvisi kiittävällä rukouksella, mutta yksinäisen lapsen synnyttänyt äiti sai osakseen huomattavasti tiukemman, nuhtelevamman kohtelun. Koska lapsi kastettiin pian syntymänsä jälkeen, ei äiti voinut osallistua ristiäisiin. Näin kummien, etenkin sylikummin merkitys koros-tui. Eriuskoisten vanhempien avioliitosta syntyneet lapset seurasivat kirkolli-sesti isäänsä. Nykyisin lapset kastetaan yleensä äidin uskoon. Vuonna 1970 säädetyssä asetuksessa syntymän ja kuoleman rekisteröinnistä mää-rättiin, että synnytyksessä avustaneen henkilön on annettava vastasynty-neestä vuorokauden sisällä kolmena kappaleena syntymätodistus, josta ensimmäinen lähetetään äidin väestörekisterinpitäjälle. Tämä asetus ku-mottiin vuoden 1998 alussa. Periaatteessa käytäntö säilyi samana, mutta syntymän ilmoittaminen voidaan tehdä sähköisesti väestötietojärjestel-mään. Kummit Lapsikastekäytäntöön siirryttäessä kummit yleistyivät ristiäisissä. Kasteti-laisuudessa uskonsa tunnustaneet kummit huolehtivat ja vastasivat lapsen kristillisestä kasvatuksesta. Alunperin oli yleistä, että vanhemmat olivat myös kummeja, mutta tapa kiellettiin vuonna 1813 Mainzin synodissa. Kummien rooli supistui lähinnä kastetilaisuuden todistajina oloon, tosin myöhemminkin on uskonnollista kasvatusta painotettu. Kummikulttuuri on säilynyt lähes muuttumattomana nykypäiviin. Sukututkija löytää tietoja lasten kummeista syntyneiden ja kastettujen luet-teloista, joihin kummit merkittiin vanhempien nimien jälkeen. Kummit ovat lähes aina kuuluneet lapsen lähipiiriin: yleensä he ovat olleet van-hempien sisaruksia puolisoineen. 1600-luvulla nimettiin kummeiksi varak-kaita henkilöitä. Kummien avulla pystyy silloin tällöin selventämään ja ve-tämään muutoin hämäräksi jääviä sukujohtoja. Rahvaan lapsella oli tavallisesti kaksi kummia, mutta säätyläislapsella sitä-kin enemmän. Esimerkiksi vuonna 1795 Juvan Wehmaan rusthollin osta-neen upseeri Carl Herman Grotefeltin ja hänen vaimonsa Maria Charlotta Fabritiuksen vuonna 1794 syntyneellä vanhimmalla pojalla Carl Gustafilla oli 11 mieskummia ja 14 naiskummia. Perheeseen syntyi kaikkiaan kaksi-toista lasta; kummien lukumäärä pieneni lapsijoukon kasvaessa.

39

Kirkottaminen

Nimet kertovat kansankulttuurista Etunimet Suomalaisessa etunimistössä voidaan erottaa useita eri kerrostumia. Etuni-mien historia on osa suomalaista kulttuurihistoriaa, johon jokainen aika-kausi tuo oman mausteensa: Pakanuuden ajan henkilöistä noustaan keski-ajan pyhimysmaailmaan, jonka taivaallisista sfääreistä vähitellen laskeu-dutaan kansan pariin. Vuosisadan kuluttua kohotaan jälleen kuninkaiden ja keisareiden loistoon, jonka suomalaistuminen kuitenkin lopulta kukis-taa. V. Koskenniemi ja Aarno Maliniemi ovat asiakirjoihin, sukunimiin ja lap-palaisille tarttuneisiin nimiin nojautuen tuoneet esille kymmeniä muinais-suomalaisia etunimiä, jotka elivät kristillisten nimien rinnalla keskiajalla, syrjäisillä alueilla vielä uuden ajan sarastaessa 1500-luvulla. Tällaisia paka-nuuden aikaisia nimiä olivat esimerkiksi Arijoutsi, Hyväneuvo, Kaukoval-ta, Kultamies, Mielikirja, Sotijalo ja Vihavaino. Esikristilliset nimet kytkeytyivät vahvasti persoonaan, joten elämäntilan-teen muuttuessa nimeäkin vaihdettiin. Lisäksi samaa ihmistä puhuteltiin eri nimin eri yhteyksissä. Kristinuskon vallatessa alaa muinaissuomalaiset etunimet unohtuivat: pakanuuskauden nimistöä säilyi suku- ja paikanni-missä sekä kansanrunoudessa. Tilalle tulivat Turun hiippakunnan pyhi-myskalenterin viljelemät kristilliset etunimet: papit kastoivat lapset 1300-luvulla asemansa vakiinnuttaneen pyhimyskalenterin nimistön mukaan. Näin yleistyivät esimerkiksi nimet Anna, Antti (Anders), Eero (Ericus), Jo-hannes, Liisa (Elisabet), Matti, Paavo (Paulus) ja Vappu (Valborg). Pyhimyskalenteri löi leimansa myös ensimmäiseen suomalaiseen kalente-riin, jonka Mikael Agricola painatti Rukouskirjansa (Rucouskirja) alkuun vuonna 1544. Hän lisäsi siihen muutamia nimiä, kuten Susannan, Adalber-tuksen (Pertti) ja Caroluksen (Kalle). Kauko Pirinen on tutkinut maakir-joista, papinveroluetteloista ja tuomiokirjoista Savon etunimistöä 1500-luvulla. Suosituin nimi oli Pekka eli Pietari, toisena tuli Paavo eli Paavali, kolmantena Lauri ja neljänneksi sijoittui Antti. Näistä ensimmäinen, toi-nen ja neljäs olivat raamatullisia apostolinimiä, kun taas Lauri oli mm. Up-salan tuomiokirkon suojeluspyhimys ja siten myös Suomessa paljon käy-tetty nimi. Kirkolliset nimet saivat 1700-luvulla rinnalleen hallitsijoiden nimiä, 1800-luvulla yleistyivät keisariperheen nimet. Lapsia kastetaan Kustaiksi, Niko-laiksi ja Aleksantereiksi. Kansallisen heräämisen aikaan 1800-luvun lopul-la nimistöä haettiin jälleen kansanperinteestä, Kalevalasta, josta poimittiin mm. Kyllikki ja Panu. Vuonna 1945 säädettiin etunimilaki, jonka mukaan jokaisella suomalaisella tulee olla vähintään yksi etunimi, joka ei saa olla eri sukupuolen nimi, sama kuin sisaruksella eikä sopimaton.

40

Pyhimyskalenterit

Etunimet kertovat kansankulttuurista ja sen muutoksista. Itä-Suomessa oli 1800-luvun puolelle saakka hyvin yleisenä sääntönä, että perheen esikois-poika sai isän isän nimen ja vastaavasti vanhin tytär isän äidin nimen. Sit-temmin totutusta tavasta luovuttiin, lapselle ryhdyttiin antamaan kaksi etunimeä säätyläisten tapaan. Usein perheen nuoremmat lapset kastettiin samannimisiksi kuin heidän kuolleet sisaruksensa. Sukunimet Vuonna 1921 säädetyn sukunimilain mukaan jokaisella tuli olla suku-nimi. Karjalaiset ja savo-laiset ovat jo kauan käyttäneet sukunimeä, esimerkiksi Savon van-himmassa, vuoden 1541 maakirjassa sukunimet-tömät olivat lähinnä vir-kamiehiä, muualta Itä-Suomeen muuttaneita. Mikkelin peltoviljelyyn soveltuvilla alueilla asui tosin ensi alkuun su-kunimettömiä hämäläi-siä, mutta tulokkaat sai-vat kuitenkin nopeasti sukunimet. Matti Kuusi on todennut eläinaiheisten sukunimien periytyvän jo itäme-rensuomalaiselta kaudelta: ne kuuluvat täten sukunimien vanhimpaan kerrostumaan. Karjalassa nimet esiintyivät sellaisenaan, Savossa ne saivat nen-päätteen. Eläinten nimien lisäksi sukunimiä on syntynyt ja kehittynyt mm. myönteisistä ja kielteisistä ominaisuuksista, ruumiinrakenteesta, ul-konäöstä, liikkumistavasta, äänenkäytöstä, vaatetuksesta, yhteiskunnalli-sesta asemasta, ammatista, asuinpaikasta ja etunimistä. Myös etunimen eteen tai jälkeen liitetyistä henkilökohtaisista määreistä, liikanimistä muo-toutui sukunimiä. Savon ja Karjalan sukunimistön on todettu olleen san-gen yhteneväistä: yhteiset juuret ulottuvat Pähkinäsaaren rauhaa edeltä-vään aikaan. Sukunimistön uudempaan, aikaisintaan varhaiskeskiajalle ajoittuvaan ker-rostumaan kuuluvat kristillisperäiset, raamatulliset ja pyhimykselliset su-kunimet, joista vanhimmat ovat ortodoksisia nimiä. Savossakin ortodoksi-peräisiä sukunimiä on esiintynyt niin paljon, että on pidetty todennäköise-nä Novgorodin kastattaneen Savilahden pogostan asukkaita ortodoksiseen

41

Muinaiskarjalaisia kansallispukuja 1892. MV

uskoon 1200-luvulla. Kristillisiä sukunimiä nuorempia ovat saksankieliset nimet ja niitäkin nuorempia taas ruotsalaisperäiset ammattinimet. Sukunimi ei aina ollut pysyvä, vaan henkilökohtainen liikanimi tai am-mattinimi on joskus syrjäyttänyt varsinaisen sukunimen. Vaikka ruotsin-kielinen ammattinimike työntyi sukunimen paikalle, ei se tarkoita sitä, että kaikki ammatinharjoittajat olisivat muuttaneet Savon ja Karjalan ulkopuo-lelta. Toisinaan kotivävy otti appensa sukunimen. Opintielle lähteneet vaihtoivat uuden nimen joko jo kouluun tullessaan, mutta viimeistään yli-opistossa. Ruotusotilaat nimettiin 1700-luvun alkupuolella uudelleen, kun he saivat lyhyet, iskevät ruotsalaiset nimet, jolloin ruotsinkielisen upseeris-ton oli heitä helpompi komentaa. Nimi siis vaihtui, kun sosiaalinen asema muuttui. Naisten sukunimet olivat tar-loppuisia. Avioliitossa olevat naiset esiintyi-vät omilla sukunimillään. Tosin vuoden 1734 yleinen laki määräsi vaimol-le miehen sukunimen, mutta käytännössä tapa yleistyi 1800-luvulla ensin Länsi-Suomessa, sitten Itä-Suomessa. Vuoden 1930 avioliittolaki velvoitti naisen ottamaan miehensä sukunimen. Vuoden 1985 nimilaki laajensi puo-lisoiden sukunimen valintamahdollisuuksia: puolisot voivat valita yhtei-seksi sukunimeksi jommankumman puolison sukunimen tai toinen puo-lisoista voi käyttää yhteistä sukunimeä oman sukunimensä yhteydessä. Kumpikin voi säilyttää myös omat sukunimensä. 1600-luvulla Käkisalmen läänissä elänyt ortodoksiväestö käytti sukunimiä vähemmän, tilapäisemmin ja lisänimiluontoisesti - nimi liittyi tavallaan henkilöön, ei niinkään sukuun. Verotusluetteloissa ja tuomiokirjoissa il-moitettiin venäläisen perinteen mukaisesti ensin ristimänimi ja sitten isän nimi. Ortodokseille etunimet merkitsivät sukunimeä enemmän, sillä etuni-met olivat useimmiten pyhimyksiltä peräisin. Joskus isän nimen sijaan saattaa etenkin ruotsalaisten virkamiesten tekemissä luetteloissa esiintyä ortodokseillakin sukunimiä. 1700-luvulla sukunimet ilmaantuvat Ruotsin puolelle jääneille ortodokseille. Niinpä Taipaleen ja Ilomantsin ortodoksis-ten seurakuntien kirkonkirjoissa ortodokseilla on sukunimet, mutta muis-sa Karjalan ortodoksiseurakunnissa sukunimet tulevat kirkonkirjoihin ai-van 1890-luvun lopussa. Länsi-Suomessa nimikäytäntö poikkesi jyrkästi Itä-Suomen periytyvästä sukunimijärjestelmästä. Ruotsalaiseen tapaan läntisen Suomen talolliset kirjattiin etunimeltä ja isän nimeltä, lisäksi voitiin merkitä senhetkisen asuintalon nimi. Todennäköisesti eroavaisuudet johtuivat verotuskäytän-nöistä: lännessä kylät ja talot olivat kiinteitä, peltoviljelyalueella maksettiin veroa maa-alan mukaan, kun taas idän liikkuvassa kaskitaloudessa vero-tus kohdistui henkilöön. Yksilön merkitys korostui, nimi tuli tärkeäksi.

42

Vaimon sukunimi

Ortodoksien sukunimet

Lastenkirjat Lastenkirjoihin merkittiin alle rippikouluikäiset henkilöt. Rippikoulun käytyään seurakuntalainen siirrettiin rippikirjaan. Lastenkirjoista ei annet-tu mitään määräyksiä, joten niitä on ryhdytty pitämään eri seurakunnissa eri aikaan. Vanhimmat lastenkirjat ovat 1600-luvun lopulta. Esimerkki lastenkirjasta, jossa sarakkeet:

1. Kylä, talonnumero, vanhempien ja lasten nimet 2. Syntymäpäivä ja -vuosi 3. Sisälukutaito 4. Aapinen 5. Lutherin Katekismus selityksineen 6. Ripillepääsymerkinnät ja muut huomautukset 1 2 3 4 5 6

Br. Johan mh. Anna Leinika = Veli Johan (Juho) Muukkonen ja hänen vaimonsa Anna Leinikka D:r Catharina 10.3.1822 Dog d. 27 Junii 1837 = Tytär Catharina (Kaisa, Katariina), syntynyt 10.3.1822, kuollut 27.6.1837. Yliviivattu kuoleman jälkeen. D:r Brita 11.11.1826 adm 21.5.1842 = Tytär Brita (Riitta), syntynyt 11.11.1826, päässyt ripille 21.5.1842. Yliviivattu ja siirretty rippikirjaan. S:n Anders 31.1.1829 = Poika Anders (Antti), syntynyt 31.1.1829 S:n Henrik 25.10.1831 = Poika Henrik (Heikki), syntynyt 25.10.1831 D:r Anna Maria 27.7.1834 = Tytär Anna Maria, syntynyt 27.7.1834 S:n Matts 15.11.1836 = Poika Matts (Matti), syntynyt 15.11. 1836 D:r Susanna 23.12.1838 = Tytär Susanna, syntynyt 23.12.1838

43

Parikkalan seura-kunnan lastenkirja 1826-1842, s. 286. MMA

Monilapsisia perheitä on ollut varsinkin Itä– ja Pohjois-Suomessa. Savupirtin lapsia Maaningalla. Kuva: Ahti Rytkönen 1927. MV

Rippikirjojen tarkoituksena oli seurata seurakun-talaisten hengellis-tä vaellusta: kontrolloida ih-misten lukutaitoa ja kristinopin hal-lintaa sekä valvoa ehtoolliselle osal-listumista.

Lastenkirjoja pidettiin Porvoon hiippakunnassa, paikoitellen ja ajoittain Tu-run saaristossa, joissakin Etelä- ja Pohjois-Suomen seurakunnissa ja Pohjan-maalla. Jos seurakunnassa ei ollut lastenkirjakäytäntöä, vastaavat tiedot merkittiin rippikirjaan. Suunnilleen kymmenen vuoden ajanjakson sisältä-vät lastenkirjat muistuttavat rakenteeltaan rippikirjaa eli tiedot löytyvät ky-littäin ja taloittain. Luetteloissa mainitaan vanhempien nimet ja äidin synty-

mäaika tai syn-tymävuosi sekä lasten nimet ja syntymäajat. Lastenkirjasar-jat päättyvät joissakin seura-kunnissa 1890-luvulla, vii-meistään kui-tenkin vuonna 1921.

Rippikirjat

Vuonna 1686 säädetty kirkkolaki määräsi, että jokaisessa seurakunnassa oli pidettävä rippikirjaa. Usein kymmenen vuoden ajanjakson käsittävään rip-pikirjaan merkittiin seurakuntalaiset kylittäin ja ruokakunnittain. Vanhim-missa rippikirjoissa kylät ovat kinkeripiirin tai maakirjan mukaisessa järjes-tyksessä; 1800-luvun alkupuolelta lähtien aakkosjärjestyksessä. Rippikirjojen merkinnät tarkentuivat 1700-luvun puolivälissä, jolloin niistä löytää tietoja seurakuntalaisten syntymä- ja kuolinajoista, sosiaalisesta ase-masta ja muuttomerkinnöistä. Torpparit, sotilaat, mäkitupalaiset ja muu ti-laton väestö merkittiin yleensä omille sivuilleen, mutta toisinaan myös sen talouden yhteyteen, jonka palveluksessa he olivat. Tietoaines lisääntyy edelleen siirryttäessä 1800-luvulle, sillä tuolloin rippi-kirjoihin ilmaantuvat syntymäseurakunnat, rokotukset, avioliittomerkinnät ja erityiset huomautussarakkeet, joihin pappi saattoi kirjata hyvinkin henki-lökohtaista tietoa seurakuntalaisesta. 1900-luvun rippikirjat kertovat myös seurakuntalaisten kirjoitustaidosta, koulusivistyksestä ja kirkollisesta ääni-oikeudesta. Rippikirjan taitomerkinnöistä Kirkonkirjaan merkittiin henkilön kristinopintaito jokakeväisillä kinkereillä piispa Gezelius vanhemman ohjeiden mukaisesti. Ensi alkuun painotettiin ulkolukua: tärkeintä oli hallita Katekismuksen pääkappaleet ja rukoukset, sittemmin selitykset ja kysymykset. Papin oli kuulusteltava ihmisiltä kym-

44

Kinkerit

mentäkäskyä, uskontunnustusta, Isämeidän-rukousta, kastetta, rippiä, syn-nintunnustusta, ehtoollista, pöytärukouksia, aamu- ja iltarukouksia, kysy-myksiä, huoneentaulua sekä testattava sisälukutaitoa. Jokainen opinkappa-le aamu- ja iltarukousta lukuunottamatta jakaantui ainakin kahtia; tavalli-simmin tekstiosaan ja selitykseen. Vähitellen 1800-lukua kohti siirryttäessä sisälukutaidon merkitys kasvoi, mutta pitkään se kuitenkin palveli ulkoaoppimisen tarpeita. Lukutaito ase-tettiin ehtoolliselle pääsyn ehdoksi ja sitä vaadittiin myös avioliittoon aiko-vilta ja lapsen kummeiksi valituilta. Rippikirjojen taitosarakkeet uudistui-vat: ulkoluvun osuus väheni ja sisälukutaidon korostui. Gezelius ehdotti arvosanoiksi ristiä (X), joka merkitsi hyvää uskonkappa-leen hallintaa, ja vinoviivaa, puoliristiä (/), joka puolestaan tarkoitti välttä-vää taitoa. Aina ohjeita ei noudatettu, vaan papit käyttivät arvostelussaan omia sovellutuksiaan. Gezeliuksen arviointiskaala osoittautui liian suppe-aksi, sillä edistymistä ja oppimista oli vaikea osoittaa. Tähän sopi paremmin viiteen osaan jaettu risti. Erilaisia merkkejä viljeltiin tästä huolimatta. Rikosluettelot eli mustakirjat

Sukututkija törmää silloin tällöin rippikirjoissa mainintoihin, joiden mukaan esi-isä tai esiäiti on luisunut kaidalta tieltä saaden rikkomuksestaan rangais-tuksen. Nyky-aikaan suhteutettuna jotkut rikkeet tuntuvat mitättömiltä, mutta asiat on osattava sijoittaa historian aikajanalle ja juuri sillä hetkellä vallinneisiin normeihin. Lainsäädännön ihmisiin ulottama valvonta on lie-ventynyt vuosisatojen aikana: keskiaikaiset lait olivat ankarampia kuin vuo-den 1734 yleinen laki, joka taas oli tiukempi kuin vastaavat uudemmat sää-dökset. Rippikirjojen merkintöjen mukaan esivanhempia on rangaistu esimerkiksi kiroilemisesta, juopuneena esiintymisestä tai aviottoman lapsen synnyttämi-sestä. Joukkoon sopii tietenkin tänäkin päivänä rangaistavia tekoja, kuten ryöstöjä ja murhia. Rippikirjat nimeävät rikoksen ja usein kertovat myös kä-räjäkäsittelyn, langetetun rangaistuksen päivämäärän. Näin tutkija pääsee etsimään lisätietoja tuomiokirjasta, joka yleensä mittavasti ja monipuolisesti valaisee asiaa. Seurakunta piti myös omaa rikosluetteloaan. Nykyinen tietosuojalainsäädäntö on rakentanut suojamuurin arkaluonteis-ten tietojen ympärille. Niiden tallentaminen ja luovuttaminen on tarkoin oh-jeistettua. Kirkko on valvonut seurakuntalaisten kristinopintaitojen ja eh-toolliselle osallistumisen lisäksi myös maallista taivallusta: vuoden 1686 kirkkolaista lähtien kirkonkirjoihin on kirjattu tietoja niin rikoksista kuin ruumiillisista vioistakin. Tapa eli lähes kolme vuosisataa, sillä vasta 1970-luvulle tultaessa käytännöstä osittain luovuttiin. Vuonna 1969 nimittäin an-nettiin asetus, jonka mukaan kirkonkirjoihin merkittiin enää ehdolliset tuo-miot ja rikokset, joiden tekijä menetti vaalikelpoisuutensa.

45

Taitoja arvioitiin risti-järjestelmällä, mutta ainakaan itäi-sen Suomen seura-kunnissa viisi ar-vosanaa ei riittänyt, vaan rippikirjoissa näkyy erilaisia vari-aatioita huomatta-vasti enemmän. 1900-luvun puolella siirrytään vähitellen numeroarvoste-luun, jossa arvosa-na viisi merkitsee erinomaisia taitoja ja arvosana yksi heikkoja taitoja.

Tietosuoja- lainsäädäntö

Parikkalan seurakun-nan rippikirja 1841-1855. Aukeaman s. 397 vasen puoli. MMA

Esimerkki rippikirjan aukeamasta, jossa sarakkeet: 1. Kylä-, talo- ja henkilönnimisarake 2. Syntymäaika 3. Aapinen ja sisälukutaito 4. Lutherin Katekismus selityksineen ja taitomerkintäsarakkeet 1 2 3 4 5 6 7

Skinnarniemi N:o 2 cont. B Härads Nämndeman St.S:n Johan 1798

Lyst t. ägt. 24.12.1843; v. 7.1.1844 väl 52 H:u Anna Leinikka 26.2.1799

Dog d. 25. Febr. 1841 2 H:u Gertr: Jord:r Matikain 1814

Ifr. pag. 645 går an 48 St.S:n D:r Anna Maria (d:o = 1. gifte) 27.7.1834

väl 51, d:o (=väl) 52, d:o 53, d:o 54, d:o 55

St.S:n S:n Matts (d:o = 1. gifte) 15.11.1836

väl 54, nöjakt. 55

46

5. Kymmenen käskyä, Isämeidän ja uskontunnustus 6. Katekismuksen kuulustelu (poissaolo) 7. Huomautuksia 8. Seurakuntaan ja seurakunnasta muuttaneet 9-19. Ehtoolliselle osallistuminen 8 9 - 19

= Kinnarniemi N:o 2 jatkuu B = Kihlakunnan oikeuden lautamies, poikapuoli Johan (Juho) Muukkonen, syntynyt 1798, kuulutettu (toiseen) avioliittoon 24.12.1843, vihitty 7.1.1844. Lukutaito on arvioitu hyväksi vuonna 1852. = Vaimo Anna Leinikka, syntynyt 26.2.1799, kuollut 25.2.1841. Tiedot yliviivattu kuoleman takia. = Toinen vaimo Gertrud (Kerttu) Jöransdotter (Yrjöntytär) Matikainen, syntynyt 1814. Muuttanut avio-liiton solmittuaan (1844) sivulta 645. Lukutaito on arvioitu kelvollikseksi vuonna 1848. = Poikapuolen tytär Anna Maria Muukkonen, syntynyt 27.7.1834 (Johan Muukkosen ensimmäisestä avioliitosta). Lukutaito on arvioitu hyväksi 1851-1855. = Poikapuolen poika Matts (Matti) Muukkonen, syntynyt 15.11.1836 (Johan Muukkosen ensimmäises-tä avioliitosta). Lukutaito on arvioitu hyväksi vuonna 1854 ja tyydyttäväksi vuonna 1855.

Parikkalan seurakun- nan rippikirja 1841- 1855. Aukeaman s. 397 oikea puoli. MMA

47

Käkisalmen kaupun-kiseurakunnan rippi-kirja 1854-1865. Au-keaman s. 7 vasen puoli. MMA

Esimerkki rippikirjan aukeamasta, jossa sarakkeet: 1. Nimi ja sosiaalinen asema 2. Syntymäaika 3. Rokotus 4. Sisälukutaito 5. Aapiskirja 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11-

N:o 12 Handl: Feodor Andrejeff Drg. Elias Johsn Jääskeläinen 11.10.1845

65 fr. pag. 18. Är fl. b. af 1864 återlemnadt! Till St P:burg m.b. af 30.10.1865 N:o 34 Pig. qp. Maria Bengtsd:r Heinonen 5.6.1839

Se suppb. 1864. 65 fr. pag. 62 Drg. Matts Olofss:n Savolainen 21.5.1837

F i Hiitola; derifr. m. fl. b. af 6.11.1865 N:o 81

Bokhållare Petter Ericss: Sallinen 22.5.1821

fr: p: 45. Till Kuopio m:b: af dj: 25.8.1856 Bokhållare Henric Joh:s: Muukkonen 25.10.1831

fr: p: 33, till Hels:fors m:b: af dj: 11.12.1856, återl. bet: dj: 10.1.57 till p: 45.

Bodbetjänt Isaak Joh:s: Inginen 22.4.1833 F: i Kronoborg k: derifr. m:b: af d: 3.4.1847 till Kuopion m:b: af d: 17.12.57

Bodbetj: Wilhelm Lindeberg 24.3.1839

till Hiitola m:b: af d: 20.2.62. Död då 11.4.1864

48

6. Lutherin Vähäkatekismus selityksineen 7. Raamatunlauseet 8. Kristinopintaito 9. Kinkerikuulusteluun osallistuminen 10. Ripille pääsy 11.-20. Ehtoollismerkinnät 21. Huomautukset (mm. muut syntymäpaikat, avioitumiset, muutot) 20 21

= Kauppias Feodor Andrejeffin kiinteistö N:o 12 = Renki Elias Johansson (Juhonpoika) Jääskeläinen, syntynyt 11.10.1845, on tullut tälle sivulle vuonna 1865 sivulta 18. Vuonna 1864 hän on palauttanut ottamansa muuttotodistuksen. Elias Jääskeläinen on lähtenyt Pietariin 30.10.1865. = Piika, nainen Maria Bengtsdotter (Pentintytär) Heinonen, syntynyt 5.6.1839. Katso rangaistuskirja vuodelta 1864 (tämän takia nimen edessä merkintä qp). Hän on tullut tälle sivulle 1865 sivulta 62. = Renki Matts (Matti) Olofsson (Ollinpoika, Olavinpoika) Savolainen, syntynyt 21.5.1837 Hiitolassa, josta on muuttanut Käkisalmen kaupunkiin 6.11.1865. = Kirjanpitäjä Petter (Pekka) Ericsson (Eeronpoika, Erkinpoika) Sallinen, syntynyt 22.5.1821. Hän on tullut tälle sivulle samasta rippikirjasta sivulta 45 ja muuttanut Kuopioon 25.8.1856. Tiedot on ylivii-vattu muuton takia. = Kirjanpitäjä Henric (Heikki) Johansson (Juhonpoika) Muukkonen, syntynyt 25.10.1831. Hän on tul-lut tälle sivulle saman rippikirjan sivulta 33. Helsinkiin Henric Muukkonen on ottanut muuttokirjan 11.12.1856 ja palauttanut sen takaisin 10.1.1857. Sen jälkeen hän on siirtynyt saman rippikirjan sivulle 45. Tiedot on yliviivattu muuton vuoksi. = Puotipalvelija Isaak (Iisakki) Johansson (Juhonpoika) Inkinen, syntynyt 22.4.1833 Kurkijoella, josta on muuttanut Käkisalmen kaupunkiin 3.4.1847. Käkisalmesta hän on lähtenyt Kuopioon 17.12.1857. Tiedot on yliviivattu muuton takia. = Puotipalvelija Wilhelm (Vilhelm) Lindeberg, syntynyt 24.3.1839. Hän on muuttanut Hiitolaan 20.2.1862 ja kuollut siellä 11.4.1864. Tiedot on yliviivattu muuton vuoksi.

Käkisalmen kaupun-kiseurakunnan rippi- kirja 1854-1865. Au-keaman s. 7 oikea puoli. MMA

49

Esimerkki rippikirjan aukeamasta, jossa sarakkeet: 1. Nimi ja säätyasema 2. Syntymäaika 3. Rokotus 4. Sisälukutaito 5. Aapiskirja 6. Lutherin Vähäkatekismus selityksineen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11-

Handlande Henrik Johanss. Muukkonen 25.10.1831

vigde 21.2.1884 af GP:n H:u Alexandra Mether (född Broms) 19.5.1833, kuulutettu 6.1.1884 Foster D:r Lena Simonsd:r Saikkonen 12.9.1851

19.7.1874 förelyst med Samuel Kokko, gift t. Orjatlaks pag. 34:74

Emil Alexander Heyno 23.3.1857

2.8.1883 med bet. fr. Wiborg, 26.6.1886 flyttbet. till Impilaks H:u Henriette Antoinette Nokelin 3.4.1859

2.8.1883 med bet. fr. Wiborg, 26.6.1886 flyttbet. till Impilaks

Sortavalan kaupunki-seurakunnan rippi- kirja 1872-1887. Au-keaman s. 43 vasen puoli. MMA

50

Sortavalan kaupunki-seurakunnan rippi- kirja 1872-1887. Au-keaman s. 43 oikea puoli. MMA

7. Raamatunlauseet 8. Kristinopintaito 9. Katekismuksen kuulustelu 10. Ripille pääsy 11. - 21. Ehtoolliselle osallistuminen 22. Huomautukset (vuosien 1884-1887 ehtoollismerkinnät huomautussarakkeessa)

21 22

Kauppiaat Henrik (Heikki) Johansson (Juhonpoika) Muukkonen, syntynyt 25.10.1831, vihitty 21.2.1884. Vihkijä-nä kirkkoherra Gabriel Plathan. Vaimo Alexandra Mether (os. Broms), syntynyt 19.5.1833 kuulutettu 6.1.1884 kauppias H. Muukkosen kanssa, 3.1.1884 muuttokirj. Impilahdelta Kasvattitytär Lena (Leena) Simonsdotter (Simontytär) Saikkonen, syntynyt 12.9.1851, kuulutettu 19.7.1874 Samuel Kokon kanssa. Solmittuaan avioliiton vuonna 1874 Lena Saikkonen on muuttanut Sortavalan maalaiskunnan Orjatlahden kylään, maaseurakunnan rippikirjan sivulle 34. Tiedot yliviivat-tu muuton jälkeen. Emil Alexander Heyno, syntynyt 23.3.1857, muuttanut Viipurista 2.8.1883 Sortavalan kaupunkiin, jos-ta on ottanut muuttokirjan Impilahdelle 26.6.1886. Tiedot yliviivattu muuton takia. Vaimo Henriette Antoinette Nokelin, syntynyt 3.4.1859, muuttanut Viipurista 2.8.1883 Sortavalan kau-punkiin, josta on ottanut muuttokirjan Impilahdelle 26.6.1886. Tiedot yliviivattu muuton takia.

51

Vihittyjen luettelot Kuulutettujen ja vihittyjen luetteloon kirjattiin kolme kuulutuspäivää ja vihkipäivä, morsiusparin nimet, sosiaaliset asemat ja kotipaikat. Avioliiton solmimisen edellytyksenä olivat morsiamen kotikirkossa kolmena peräk-käisenä sunnuntaina luetut kuulutukset. Morsiusparin vihkimerkintä löy-tyy yleensä morsiamen kotiseurakunnan vihittyjen luettelosta. Vuonna 1721 säädettiin, että nainen sai solmia avioliiton 15-vuotiaana ja mies 21-vuotiaana. Vanhempien suostumus avioliittoon tarvittiin vuoteen 1864 saakka, jonka jälkeen 21-vuotiaat saivat avioitua oman tahtonsa mu-kaisesti. Vuodesta 1911 avioliiton sai solmia ilman vanhempien lupaa 18-vuotias mies ja 17-vuotias nainen. Siviiliavioliitot ovat olleet mahdollisia vuodesta 1917 lähtien.

52

Säkkijärven Häsälän kylän vihkipari 1919 otetussa hääkuvassa. Emma Mytty os. Joukainen on kylän ensimmäinen valko-pukuinen morsian. MV

Kuulutukset

Parikkalan seurakun- nan vihittyjen luettelo 1813, s. 167. MMA

Esimerkki vihittyjen luettelosta, jossa sarakkeet: 1. Sulhasen ja morsiamen asuinpaikat 2. Sulhasen ja morsiamen nimet ja sosiaalinen asema 3. Vihkipäivä 1 2 3

8.8.1813 Kesalax F: Purujarfvi Inhysning och Enk. Erik Mackoin Kesälahden seurakunta Purujärven kylä loinen ja leskimies Erik (Eero, Erkki) Makkonen Tarnala Pigan Agnetha Nilsdr Hackarain Tarnala Piika Agnetha (Aune) Nilsdotter (Niilontytär) Hakkarainen 15.8.1813 Järvenpä B.W. Michel Peterss. Saukoin Järvenpää talonisäntä Michel (Mikko) Pettersson (Pekanpoika) Saukkonen Järvenpä Anna Mattsd:r Piparin Järvenpää Anna Mattsdotter (Matintytär) Piiparinen 5.9.1813 Skinnarniemi Enkl. bs Lars Hendrichss Mukonen Kinnarniemi leskimies, talollisen poika Lars (Lauri) Hendrichsson (Heikinpoika) Muukkonen Kesusma Michel Sairais Enka Catharina Naukarin Kesusmaa Michel (Mikko) Sairasen leski Catharina (Kaisa, Katariina) Naukkarinen 21.11.1813 Kesusma Enkl. B.W. Grels Joh:s Joroin Kesusmaa leskimies, talonisäntä Grels (Reko) Johansson (Juhonpoika) Joronen Rautalax Q.P. Christina Carlsd:r Kosoin Rautalahti nainen Christina (Kristiina, Tiina) Carlsdotter (Kallentytär) Kosonen

53

Esimerkki muuttaneiden luettelosta, jossa sarakkeet: 1. Muuttokuukausi 2. Muuttopäivä 3. Muuttotodistuksen numero 4. Muuttajan nimi ja sosiaalinen asema 5. Samalla todistuksella muuttaneiden lukumäärät (miehet ja naiset) 6. Lähtöseurakunta 7. Rippikirjan sivu, johon muuttaja Sortavalan maaseurakunnassa merkitty

8. Huomautuksia 1 2 3 4 5 6 7 8

Alexandra Mether (syntyisin Broms) tulee 3.1.1884 muuttokirjalla N:o 1 Impilahdelta Sortavalan kau-punkiseurakunnan (= huomautuksissa staden) muuttovuoden sisältävään rippikirjaan sivulle 43. Riitta Juhontytär Lappalainen tulee 20.1.1884 muuttokirjalla N:o 7 Jaakkimasta Sortavalan maaseura-kunnan loisten rippikirjaan (= huomautuksissa loiskirj.) sivulle 105. Piika Inko (Inka) Partanen tulee 24.1.1884 muuttokirjalla N:o 2 Ruskealasta Sortavalan maaseurakun-nan vuosien 1880-1889 rippikirjan toiseen sidokseen (= huomautuksissa II b) sivulle 192. Työmies Pekko (Pekka) Repo tulee 4.1.1884 muuttokirjalla N:o 2 Viipurista Sortavalan maaseurakun-nan vuosien 1880-1889 rippikirjan toiseen sidokseen (= huomautuksissa II b) sivulle 15. Kirkkoherran apulainen Johannes Hovilainen tulee 28.1.1884 muuttokirjalla N:o 9 Laukaasta Sortava-lan kaupungin rippikirjaan (= huomautuksissa staden) sivulle 1. Loinen Anni Heikintytär Immonen tulee 17.1.1884 muuttokirjalla N:o 3 Kiteeltä Sortavalan kaupungin rippikirjaan (= huomautuksissa staden) sivulle 133.

Sortavalan maaseu-rakunnan muuttanei-den luettelo 1884, s. 24. MMA

54

Evakkokuorma lähdössä Kurkijoen Särkijärvellä jatko-sodan päätyttyä. Kuva: Pekka Kyytinen. MV

Muuttaneiden luettelot ja muuttokirjat Vuoden 1686 kirkkolaki velvoitti seurakunnan kirjaamaan seurakuntaan ja seurakunnasta muuttaneet henkilöt. Aikajärjestykseen perustuvat luettelot sisältävät muuttajan nimen, muuttokirjan numeron, lähtö- tai tulopaikan sekä viittaukset rippikirjan sivulle. Seurakuntien arkistoissa on säilynyt muuttaneiden luetteloita 1800-luvun alkupuolelta alkaen. Sen sijaan muuttaneiden luetteloiden pohja-aineisto, muuttokirjat, on tallessa paremmin: vanhimmat muuttokirjasarjat alkavat 1720-luvulta. Muuttokirjassa mainitaan muuttajan nimi, syntymäaika ja -paikka, ammatti, asuinpaikka lähtöseurakunnassa, muuttokohde, viimei-nen ehtoollisella käyntiaika, konfirmointipaikka, kristinopintaito, lukutai-to, rokotus, kruununverojen maksaminen ja esteettömyys/esteellisyys avioliittoon. Muuttaja sai kotiseurakunnastaan muuttokirjan, joka täytyi toimittaa uuden seurakunnan kirkkoherralle. Vuoden 1768 asetuksen mu-kaan muuttokirja oli esitettävä kahden kuukauden kuluessa, vuodesta 1805 lähtien kahden viikon sisällä muutosta. Muuttokirjan pohjimmaisena tarkoituksena oli osoittaa, että henkilö sai nauttia ehtoollista. Sen avulla ajantasaistettiin kirkollista väestökirjanpitoa, ehkäistiin irtolaisuutta ja valvottiin, että palkollisella oli työpaikka. Palve-lusväki sai vapaan muutto-oikeuden läänistä toiseen vuonna 1766. Seura-kunnat eivät ottaneet vastaan sellaisia muuttajia, joista olisi koitunut köy-häinhoidollisia rasitteita.

55

Muuttokirja- esimerkki s. 103

Ortodoksinen hau-taus kyläkalmistossa Suojärvellä. Arkku lasketaan hautaan. Kuva: A. O. Väisä-nen 1917. MV

Kuolleiden luettelot Kuolleiden ja haudattujen luetteloon merkittiin kuolin- ja hautauspäivä, vainajan nimi, sosiaalinen asema, asuinpaikka ja vainajan ikä. Vanhimmis-ta luetteloista puuttuvat kuolinpäivät. Kuolinsyyt ilmaantuvat luetteloihin 1700-luvun puolivälin jälkeen väestötilastoinnin seurauksena. Ne olivat yleensä omaisten tai papin määrittelemiä. Vasta vuonna 1935 kuolinsyiden toteaminen siirtyi papilta lääkärille. Kuolleitten luetteloista puuttuu 1800-luvun puoliväliin saakka kuolleena syntyneitä tai aivan pieninä kuolleita lapsia. Samoin kotiseurakunnan ul-kopuolella kuolleet ovat usein jääneet rekisteröimättä. Niin ikään 1700- ja 1800-luvun sodissa kaatuneet eivät ole aina päässeet oman seurakuntansa kuolleitten luetteloon. Lisäksi kuolleitten luettelon ikämerkinnät etenkin 1700-luvulla ovat epäluotettavia, sillä esimerkiksi Sortavalan maaseura-kunnassa olisi 1700-luvun alkupuolella asunut muutama yli 100-vuotias ihminen. Etenkin naisten ja lasten nimet on usein kirjattu epätarkasti: tär-keämpää kuin vainajan tarkempi nimeäminen on ollut kirjata luetteloon tämän miespuolinen lähiomainen tai palvelusväen kohdalla isäntä.

Hautaaminen Ihmisen kuoltua soitetaan kuolin- eli sielukelloja. Kellomääräys sisältyi vuoden 1686 kirkkolakiin. Välillä soitot olivat maksullisia. Yhteiskunnalli-nen eriarvoisuus näkyi myös kuolemassa, sillä aatelisto edellytti juhlallisia sielukelloja, joita soitettiin useassa kirkossa. Papit jäljittelivät aatelin tapaa, mikä levisi sittemmin myös porvarisjoukkoon. Säätyraja piirrettiin tässä kohtaa pappien ja porvarien väliin, sillä porvarit joutuivat tyytymään yh-den kirkon kelloihin.

56

Kuolinsyyt

Sielukellot

Sortavalan kaupunki-seurakunnan kuolleiden luettelo 1895, s. 10. MMA

Esimerkki kuolleiden ja haudattujen luettelosta, jossa sarakkeet: 1. Kuolinkuukausi 2. Kuolinpäivä 3. Hautauspäivä ja (-kuukausi) 4. Sivu rippikirjassa, jonne kuollut henkilö merkitty ennen kuolemaansa 5. Kuolleen nimi, sosiaalinen asema ja mahdollinen kotipaikka Sortavalan kaupungin ulkopuolella 6. Syntymäaika 7. Kuolinikä vuosina, kuukausina ja päivinä 8. Siviilisääty 9. Kuolinsyy 10. Sukupuoli 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10

Suntion lapsi Väinö Johannes Waris, syntynyt 3.2.1894, kuollut 8.1.1895 tuntemattomaan (=nimittämättömään) tautiin 11 kuukauden ja 5 päivän ikäisenä, haudattu 12.1.1895. Hänet on merkitty vuosien 1891-1899 rippikirjaan sivulle 240. Kauppiaan leski Aleksandra Muukkonen, syntynyt 19.5.1833, kuollut 9.1.1895 tuntemattomaan (=nimittämättömään) tautiin 61-vuotiaana, haudattu 15.1.1895. Vuosien 1891-1890 rippikirjasta hän löytyy sivulta 129. Entinen palovartija Pekka Poutiainen, syntynyt vuonna 1812, kuollut 19.3.1895 83-vuotiaana vanhuuteen, haudattu 24.3.1895. Hänet on kirjattu rippikirjaan (1891-1899) sivulle 169. Pekka Poutiainen oli kuollessaan avioliitossa.

57

Hautapaikat oli niin ikään jaoteltu säätyaseman mukaan. Arvostetuimmat vainajat haudattiin kirkon lattian alle lähelle alttaria, muut kauemmaksi asemansa osoittamassa järjestyksessä. Kirkkohautaukset kiellettiin ensin vuonna 1773, lopullisesti vuonna 1822. Hautapaikkojen ohella eroteltiin vainajia myös kuolintavan mukaan. Kuolintapa vaikutti siihen, minkälai-sen hautauksen kukin sai. Vuoden 1686 kirkkolaki takasi luonnollisesti kuolleille henkilöille kunniallisen hautauksen. Keskoset ja kastamattomat lapset haudattiin hiljaisesti, julkisia seremonioita ei järjestetty. Mestatut, muut rikolliset ja itsemurhan tehneet haudattiin ilman siunausta kirkko-maan pohjoiskulmaan. Sen sijaan juopuneina kuolleet eivät päässeet lain-kaan hautausmaalle, vaan heidän viimeinen leposijansa saattoi olla esi-merkiksi suolla. Vuoden 1868 kirkkolaki poisti kuolintavan ja hautapaikan välisen riippuvuussuhteen. Hiljaista hautausta käytettiin vuoteen 1910 saakka. Kuolleeksi julistaminen Sukututkija törmää yleensä kuolleeksi julistamismerkintöihin rippikirjois-sa, joiden ilmoittamista tiedoista hän voi hakeutua oikeuspäätösten pariin. Laki kuolleeksi julistamisesta on säädetty vuonna 1901, myöhemmin sen pykäliä on silloin tällöin muutettu. Väestörekisterin pitäjä lähettää vuosit-tain ennen toukokuun loppua viralliselle syyttäjälle luettelon niistä kirjan-pidossaan olevista henkilöistä, joiden syntymästä on edellisen vuoden päätyttyä kulunut vähintään 90 vuotta ja joista ei ole viiteen vuoteen tullut väestörekisteriin tietoja. Esimerkiksi vuoden 1999 toukokuussa kirjattiin ylös henkilöt, joista ei vuoden 1998 loppuun mennessä ollut kuultu vuo-den 1992 jälkeen. Virallinen syyttäjä selvittää luettelon saatuaan, onko kuolleeksi julistami-selle perusteita. Tuomioistuin julistaa sen jälkeen ihmisen kuolleeksi. Pää-tös tehdään sen paikkakunnan oikeudessa, minkä alueella kuolleeksi julis-tettava on viimeksi asunut. Helsingin käräjäoikeus (entinen raastuvanoike-us) julistaa kuolleeksi henkilöt, joiden viimeinen kotipaikka on ollut luo-vutetulla alueella tai jotka on merkitty lakkautetun seurakunnan kirkon-kirjoihin tai luovutetun alueen väestörekisteriin. Samaa periaatetta noudatetaan onnettomuuksissa kuolleiden ja kadonnei-den kuolleeksi julistamisissa. Aikaraja on tällaisissa tapauksissa kymme-nen vuotta siitä vuodesta, jolloin henkilö on tiettävästi viimeksi ollut elos-sa. Määräaika supistuu viiteen vuoteen, jos henkilö on ollut yli 85-vuotias, kun tietoja on edellisen kerran saatu. Onnettomuudessa kuollut voidaan sen sijaan julistaa kuolleeksi heti, kun riittävä selvyys tapahtumasta ja hä-nen ruumiinsa tuhoutumisesta on saatu. Sodassa, aseellisessa kapinassa tai laivan haaksirikossa kadonnut henkilö voidaan julistaa kuolleeksi kolmen vuoden kuluttua siitä vuodesta, jolloin hän viimeksi on tiettävästi elossa ollut.

58

Ortodoksinen väestökirjanpito Ortodoksiseurakunnissa väestörekisteriasiakirjat alkavat noin sata vuotta myöhemmin kuin luterilaisissa seurakunnissa: vanhimmat suomalaisseu-rakunnissa säilyneet kirkonkirjat ovat 1700-luvun jälkipuoliskolta. Sen si-jaan varhaisimmat tunnetut tiedot ortodoksisista kirkonkirjoista ovat 1600-luvun puolivälistä, miltä ajalta on Ukrainan metrikoita eli historiakirjoja.

Helsingissä vuosina 1862-1868 rakennettu Uspenskin katedraali on Länsi-Euroopan suurin ortodoksinen kirkko. Kuva: Satu Soivanen 2003. Karjala-tk

59

Metrikat

Metrikat eli historiakirjat Varsinaisesti ortodoksinen väestökirjanpito alkoi kuitenkin Pietari Suuren hallitsijakaudella, kun Moskovassa ryhdyttiin laatimaan metrikoita vuon-na 1702 ja muualla maassa vuonna 1722. Vuonna 1724 kirkon ylintä johtoa hallussaan pitänyt Pyhä Synodi määräsi, että metrikoihin oli kirjattava tie-toja syntyneistä, vihityistä ja kuolleista. Vanhimmat Suomessa käytettävissä olevat metrikat ovat Käkisalmen orto-doksiseurakunnasta vuodelta 1765. Sen sijaan Pietarin historiallisessa kes-kusarkistossa on Vanhan Suomen ortodoksiseurakuntien metrikoita 1720-luvulta lähtien. Ne on sidottu yhteen Baltian maiden metrikoiden kanssa. Käytäntönä on ollut, että kunakin vuonna kastetut, vihityt ja haudatut on kirjattu peräkkäin eli siitä, mihin tietyn vuoden kastettujen luettelo päät-tyy, alkavat vihittyjen tiedot ja siitä, mihin vihittyjen tiedot sinä vuonna loppuvat, alkavat kuolleitten tiedot. Muutoin metrikoiden rakenne muis-tuttaa vastaavia luterilaisia historiakirjoja. Niiden sisältö tarkentuu siirryt-täessä 1800-luvun loppupuolelle. Suomen ortodoksikirkossa on ollut noin vuoteen 1920 saakka käytössä ju-liaaninen eli ns. vanha ajanlasku. Vastaavat gregoriaanisen eli ns. uuden ajanlaskun mukaiset päivämäärät saadaan lisäämällä vanhan ajanlaskun mukaiseen päivämäärään 1700-luvulla 11 päivää, 1800-luvulla 12 päivää ja 1900-luvulla 13 päivää. Ortodoksiset kirkonkirjat ovat venäjänkielisiä 1920-luvulle saakka.

60

Juliaaninen ajanlasku

Uuden Valamon kir-kon ulkoseinässä on vuonna 1991 valmis-tunut Juri Mitrosinin tekemä Valamon pyhien Sergein ja Hermanin mosaiikki-ikoni. Kuva: Markku Soiva-nen 2004. Karjala-tk

Metrikoiden syntyneiden ja kastettujen luettelot Syntyneiden luetteloissa jokainen poika ja tyttö on numeroitu vuoden alusta alkaen, kummallakin sukupuolella on oma numerosarjansa. Lisäksi luetteloon on kirjattu syntymäpäivä, kastepäivä, lapsen nimi, vanhempien asuinkylä, sosiaaliset asemat, nimet ja uskonto, kastaneen papin nimi ja sy-likummit. Äidin nimeä ei vanhimmissa syntyneiden luetteloissa ole, vaan se ilmaantuu sinne yleensä 1800-luvun alkupuolella. Esimerkki syntyneiden luettelosta , jossa sarakkeet: 1. Vuosittainen järjestysnumero (pojat/tytöt) 2. Syntymäpäivä ja kastepäivä 3. Lapsen etunimi 4. Vanhempien asuinpaikka, nimet, sosiaalinen asema ja uskonto 5. Sylikummien sosiaalinen asema ja nimet

1 2 3 4 5

30.1.1879 on syntynyt Sotkuman kylässä asuneille talollinen Ivan Ivanov Hirvoselle ja Anna Antonova Tuonoselle tytär, joka on kastettu Annaksi.

Taipaleen ortodoksi- sen seurakunnan syntyneiden luettelo tammikuu 1879. JoMA

61

Taipaleen ortodoksi- sen seurakunnan vihittyjen luettelo toukokuu 1873. JoMA

Metrikoiden vihittyjen luettelot Vihittyjen luetteloissa morsiusparit on numeroitu vuosittain juoksevasti. Lisäksi luetteloon on kirjattu vihkipäivä, sulhasen asuinpaikka, sosiaalinen asema, nimi, uskonto ja avioliittojen lukumäärä sekä vastaavat tiedot mor-siamesta, vihkineen papin ja todistajien nimet. Esimerkki vihittyjen luettelosta , jossa sarakkeet: 1. Solmitut avioliitot vuoden alusta lukien 2. Vihkiaika 3. Sulhasen tiedot: mm. asuinpaikka, sosiaalinen asema, nimi, uskonto 4. Sulhasen ikä 5. Morsiamen tiedot: mm. asuinpaikka, sosiaalinen asema, nimi, uskonto 6. Morsiamen ikä

1 2 3 4 5 6

14.5.1873 vihittiin 26-vuotias Taipaleen kylässä asunut talollisen poika Semen Ivanov Lasarev ja 19-vuotias niin ikään Taipaleen kylässä asunut talollisen Petr Matfejev Lasarevin tytär Marija.

62

Taipaleen ortodoksi- sen seurakunnan kuolleiden luettelo helmikuu 1893. JoMA

Metrikoiden kuolleiden luettelot Kuolleiden luetteloissa jokainen vainaja on numeroitu vuosittain juokse-vasti, miehet ja naiset erikseen. Luetteloon on kirjattu kuolinpäivä, hauta-uspäivä, vainajan asuinpaikka, sosiaalinen asema, nimi ja kuolinsyy, hau-danneen papin nimi, viimeisen ripittäjän nimi sekä hautauspaikka. Esimerkki kuolleiden luettelosta , jossa sarakkeet: 1. Kuolleiden lukumäärä vuoden alusta (miehet/naiset) 2. Kuolinaika (kuukausi ja päivä) ja hautausaika (kuukausi/päivä) 3. Kuolleen asuinpaikka, sosiaalinen asema ja nimi 4. Kuolinikä (miehet/naiset) 1 2 3 4

Selkien kylässä tilalla nro 24 asunut populi Petr Jyrkisen leski Anna Naumanen on kuollut 19.12.1892 78-vuotiaana vanhuuteen. Hänet on haudattu 4.2.1893.

63

Taipaleen ortodoksi- sen seurakunnan rippikirja 1886. JoMA

Esimerkki rippikirjasta, jossa sarakkeet: 1. Ruokakunnan numero 2. Vuosittainen henkilökohtainen järjestysnumero (miehet/naiset) 3. Seurakuntalaisen nimi 4. Ikävuodet (miehet/naiset) 5. Ehtoollismerkinnät

1 2 3 4 5

Ruoka- Järjestysnumero Nimi Ikä kunta miehet/naiset 20 848 poika Kosma 13 21 801 Ivan Lasarevin leski Anna Iljeva Ratilainen 75 849 Semen Ivanov Lasarev 41 802 vaimo Marija Petrova Lasareva 32 lapset: 850 Petr 12 851 Kosma 9 852 Simeon 7 803 Anna 4 853 Karp 2

64

Rippikirjat Vuonna 1764 Pyhä Synodi sääti, että ortodoksiseurakunnissa oli laadittava luettelo ehtoollisella käyneistä henkilöistä. Tämä käsky koski myös Ruot-siin kuuluneita kahta pohjoiskarjalaista ortodoksiseurakuntaa, Ilomantsia ja Taipaletta. Ne toimivat sekä Porvoon luterilaisen tuomiokapitulin että Pyhän Synodin alaisuudessa. Ehtoolliselle osallistuneiden luetteloihin, rippikirjoihin merkittiin seura-kuntalaiset kylittäin erotellen talolliset ja tilattomat (populit) toisistaan. Kaupunkiväestö on ryhmitelty ammattikunnittain. Rippikirjoihin kirjattiin ainoastaan kunkin henkilön nimi ja ikä sinä vuonna kuin kirja on tehty. Tarkat syntymä-, vihki- ja kuolinajat siis puuttuvat. Tiedot on etsittävä metrikoista. Erillisiä lastenkirjoja ei ortodoksiseurakunnissa ole laadittu, sillä ehtoollinen on ollut avoin myös lapsille. Vaikka perhekokonaisuudet merkittiin vain yhteen kirjaan, ei sukulaisuussuhteiden hahmottaminen kuitenkaan aina ole yksiselitteistä. Henkilön nimen ylivetäminen saattaa tarkoittaa muuttoa tai kuolemaa. Muuttokohdetta ei yleensä mainita. Koska ortodoksiseurakunnissa ei ollut yhtä selkeitä ja tarkkoja määräyksiä kirkonkirjoista kuin luterilaisissa seurakunnissa, ovat kirkonkirjojen hen-kilötiedot hyvin puutteellisia 1800-luvun loppupuolelle saakka. Etenkään rippikirjojen ikämerkinnät eivät aina pidä täysin paikkaansa, sillä ne eivät olleet seurakunnalle kovinkaan tärkeitä: Toisinaan ne laahasivat muuta-mia vuosia todellista tilannetta jäljessä, sillä kuolleet henkilöt saatettiin pyyhkiä yli vasta muutama vuosi kuoleman jälkeen. Tavanomaista on se-kin, että seurakuntalainen saattoi vanheta yhdessä vuodessa useita vuosia. Jokainen ruokakunta, mies ja nainen on numeroitu vuosittain juoksevasti. Numero on säilynyt vuodesta toiseen lähes samana, jos rippikirjojen kylä-järjestystä ei ole muutettu. Näin ollen vähäisellä venäjänkielen taidollakin pystyy tutkimaan ortodoksisukuja.

65

Populit

Ruokakunnat

Heinävedellä vihittiin 1977 käyttöön Uuden Valamon kirkko, Kristuksen Kirkastu-misen kirkko. Kuva: Markku Soiva-nen 2004. Karjala-tk

Taipaleen ortodoksi- sen seurakunnan pääkirja 1895-1915. Aukeaman vasen puoli. JoMA

Esimerkki pääkirjasta, jossa sarakkeet: 1. Kylän nimi ja tilanumero 2. Nimi ja sosiaalinen asema 3. Syntymäaika 4. Kuolinaika 5. Vihkiaika 6. Ripillä käynti 1 2 3 4 5 6

Taipaleen kylän talolliset Tila nro 20 Stepan Stepananpoika Iljoff, syntynyt rippikirjan mukaan vuonna 1838, kuollut 7.5.1895.

Vaimo Beata Ollintytär Karttunen, syntynyt vuonna 1839 (luterilainen). Aviopari on vihitty vuonna 1870. Poika Kosma, syntynyt 13.1.1873. Vaimo Maria Matintytär Lasaroff, syntynyt 7.7.1871. Aviopari on vihitty 19.9.1894. Poika Salaman, syntynyt 29.12.1895, kuollut 7.10.1896.

66

Taipaleen ortodoksi- sen seurakunnan pääkirja 1895-1915. Aukeaman oikea puoli. JoMA

7. Lukutaito 8. Kirjoitustaito 9. Koulusivistys 10. Rokotus 11. Ruumiilliset viat 12. Seurakuntaan tulomerkinnät 13. Seurakunnasta lähtömerkinnät 14. Maine 15. Huomautukset

6 7 8 9 10 11 12 13 14 15

Pääkirjat Väestökirjanpito tarkentui vuonna 1905 annetussa asetuksessa, jonka mu-kaan kymmenen vuoden kuluessa ortodoksiseurakunnissa oli otettava käyttöön pääkirjat. Pääkirjat muistuttavat rakenteeltaan luterilaista rippi-kirjaa eli pääkirjasta tuli muuttomerkintöineen ja muine täsmentävine merkintöineen entistä tarkempi väestörekisteri - joskin väestökirjanpidon täydentymisestä määrättiin vuonna 1918 kreikkalaiskatolisesta kirkosta annetussa asetuksessa. Muuttaneiden luettelot ja muuttokirjat yleistyvät ortodoksiseurakunnissa vasta 1920-luvulla. Vuoden 1905 asetuksessa ei mainita rippikirjoja, joten niiden pito seura- kunnissa päättyy. Vanhimmat pääkirjat ovat Taipaleen seurakunnasta, jonka arkiston vanhin pääkirja on vuodelta 1859: yhtenäinen pääkirjasarja alkaa vuodesta 1879. Ilomantsi, Kitelä, Tiurula ja Käkisalmi aloittavat pää-kirjansa 1890-luvulla, muualla käytäntö on omaksuttu vasta asetuksen myötä.

67

Kirkonkirjatiedot taulukoiksi

Väestötilastointi alkaa Englannissa virisi 1600-luvulla suunnitelma väestönmuutostilaston kokoa-misesta kirkollisista luetteloista ilmenevistä tiedoista. Tämä suunnitelma toteutui vasta 1800-luvulla, vaikka kirkonkirjat olivat vakiinnuttaneet ase-mansa jo ennen vuoden 1686 kirkkolakia. Ruotsista tuli ensimmäinen maa, jossa ryhdyttiin keräämään järjestelmällistä väestötilastoa. Vuonna 1736 määrättiin papisto toimittamaan Tukholmaan tiedot seurakuntien synty-neistä ja kuolleista takautuvasti aina vuoteen 1721 saakka. Tietoja kerättiin muutamina vuosina myös vuodesta 1736 eteenpäin. Koko maata koskeva, laaja ja järjestelmällinen väestötietojen keruu aloitet-tiin vuonna 1749, kun valtakuntaan perustettiin taulustolaitos. Seurakun-tatasolla papit vastasivat edelleen tietojen keräämisestä ja niiden taulu-koinnista, mikä samalla vaikutti kirkonkirjatietojen täsmentymiseen, sillä tiedot pohjautuivat rippikirjoihin ja historiakirjoihin. Näiden seurakunta-laisia koskevien tietojen pohjalta papiston tuli laatia vuosittain väestön-muutoksia koskeva taulukko ja lisäksi väkilukutaulukko. Väestönmuutos-taulukoihin kirjattiin kuukausittain jaotellen syntyneiden, vihittyjen ja kuolleitten määrät ryhmiteltynä iän ja sukupuolen mukaan. Väkilukutau-luihin väestö merkittiin mm. iän, sukupuolen ja siviilisäädyn mukaan luo-kiteltuina. Seurakuntien tiedoista koottiin rovastikunnittain, hiippakunnit-tain ja lääneittäin yhteenvetoja, joiden avulla lopulta työstettiin koko valta-kuntaa koskevat väkilukutiedot. Ensimmäisinä vuosina väkilukutaulukot laadittiin vuosittain, mutta jo vuodesta 1751 siirryttiin kolmen vuoden vä-liaikaan. Ruotsin valtakunnan kokonaisyhteenvedot laati vuonna 1756 perustettu Tabellkommission. Vuodesta 1775 väkilukutaulukoita piti laatia viiden vuoden välein. Läänikohtaisia yhteenvetoja ei laadittu vuoden 1774 jäl-keen ja hiippakuntakohtaisistakin yhteenvedoista luovuttiin vuonna 1792. Suomen liityttyä Venäjään vuonna 1809 väestötilastointi seurakuntatasolla säilyi Ruotsin vallan ajan kaltaisena. Ruotsin ajan malli ulotettiin myös vuonna 1812 muun Suomen yhteyteen liitetyn Vanhan Suomen seurakun-tiin.

68

Taulustolaitos

Vanhan Suomen väestötilastot

Vaikka Vanhan Suomen ev.lut. seurakunnissa ryhdyttiin soveltamaan muun maan kanssa samantyyppistä väestötilastointia vasta vuonna 1812, on kyseisellä alueella ollut väestöllistä tilastointia myös tätä aikaisemmin. Venäjällä otettiin henkilöverotus käyttöön Pietari Suuren hallintokaudella vuonna 1718. Ennen tätä verotus määräytyi talonpoikaistalouksien väkilu-vun mukaan, minkä avulla maatilusten arvo mitattiin. Pietari Suuren vero-uudistus kohdistui talonpoikiin, maaorjiin ja palvelusväkeen. Samoihin ai-koihin aloitettiin Venäjällä myös kirkollinen väestökirjanpito. Uudenkaupungin rauhan (1721) jälkeen aina vuoden 1783 käskynhaltijauu-distukseen saakka Vanhan Suomen alueella sovellettiin sekä venäläistä että ruotsalaista verotusjärjestelmää. Ruotsin vallan kaudelta periytyivät myös alueen koulujärjestelmä ja kirkollinen elämä. Vuonna 1722 maakomissaari Mårten Costman kokosi Vanhan Suomen itäisimmistä alueista verokirjan. Kyseiseen verokirjaan sisältyivät Uukuniemi, Kiteen seurakunta ja Ruskea-lan kappeli, osa Pälkjärveä, Suojärvi, Sortavala ja Salmi. Verokirjaan merkit-ty väestö on jaoteltu kylittäin ja taloittain ja siihen on kirjattu nimeltä ja iältä mainiten sekä mies- että naispuolinen väestö. Vuoden 1754 väestöluettelo käsittää koko Vanhan Suomen alueen. Vero-luettelo koostuu kahdesta osasta: ensin on esitelty manttaalikomissaarien laatimat luettelot henkikirjoihin kuulumattomasta väestöstä, kun taas toi-nen osa sisältää papiston kokoamia väestöluetteloita. Luterilaisen papiston kokoamasta luettelosta puuttuu ortodoksinen väestö. Vanhan Suomen taulustolaitoksen kehitys oli siis alkanut. Vuonna 1765 Viipurin kuvernementin kanslia kehotti Viipurin ja Haminan konsistoreja laadituttamaan papistolla luettelot vuonna 1764 seurakunnissa syntyneistä, vihityistä ja kuolleista henkilöistä. Konsistorien taas oli koottava seurakun-nittaisista tiedoista yhteenvedot. Vuonna 1768 Liivinmaan, Viron ja Suo-men oikeuskollegio määräsi, että kyseiset taulut oli laadittava vuosittain. Maaseudulla kokoamistyön hoitivat papit ja kaupungeissa maistraatti. Nyt väestö tuli ryhmitellä säätyjaon mukaan. Samalla oli tilastoitava myös kuo-linsyyt. Kuolleet jaoteltiin ikäryhmittäin. Haminan konsistorin väestötilas-tot alkavat vuodesta 1772 ja Viipurin konsistorin väestötilastot vuodesta 1793. Viipurin konsistorin vuotta 1793 vanhemmat väestötilastot tuhoutui-vat Viipurin hiippakunnan arkiston palossa 1790-luvun alkupuolella. Väes-tötilastot sisältyvät Porvoon tuomiokapitulin arkistoon, koska Vanha Suomi yhdistettiin vuonna 1812 Porvoon hiippakuntaan.

69

Verotus

Kuolinsyyt

Syntyneiden luku-määrät Sortavalassa 1792-1793. Porvoon tuomiokapitulin arkisto. KA

Esimerkki syntyneiden väestötilastoinnista:

Syntyneet (perheen päämiehen sosiaalisen aseman mukaan ryhmiteltynä) Pojat Tytöt Aateliset Kenraalit Sotilaat Siviilivirkamiehet 2 1 Oppineet Papit Kauppiaat 2 1 Käsityöläiset 1 Porvarit 1 1 Kirkon virkamiehet 1 Vierasseurakuntalaiset Talonpojat, torpparit, tilattomat jne. 153 115 Mustalaiset 2 Aviottomat 7 5 Kaksoset 6 10 Kuolleena syntyneet 3 5 Yhteensä 176 140 Molempia yhteensä 316

70

Saksankieliset väestötilastot alkavat ensimmäisestä adventista ja päättyvät seuraavan vuoden ensimmäiseen adventtiin. Tilastoon on eritelty tiedot syntyneistä, vihityistä, kuolleista ja ehtoollisella käynneistä. Lisäksi kuol-leet on ryhmitelty kuolinsyittäin. Väestö on tilastoitu säätyaseman mukai-sesti, mutta ryhmittely vaihtelee vuosittain ja jopa saman vuoden aikana eri tietokokonaisuuksien välillä. On huomattava, että näihin tilastoihin si-sältyvät ainoastaan luterilaiset. Ortodokseista ei vastaavia tilastoja ole säi-lynyt, ilmeisesti niitä ei koskaan ole laadittukaan. Ortodoksiseurakuntien arkistoissa väestötilastot yleistyivät vasta 1830-luvulla, kun ortodoksit otettiin mukaan koko maan väestötilastoihin.

Tilastollinen Toimisto perustetaan

Autonomian ajalla tilastotietojen yhteenvetojen laatiminen siirtyi senaatin kamaritoimituskunnalle. 1820-luvulla kamaritoimituskunnan tekemien, lääneittäin järjestettyjen tilastollisten yhteenvetojen lyhennelmiä ryhdyttiin julkaisemaan Finlands Allmänna Tidningissä. Vuonna 1830 väestötilastoi-hin yhdistettiin ortodoksiseurakuntien ja roomalaiskatolisten seurakuntien tiedot. Todellinen väkiluku ei useinkaan selviä väkilukutaulujen tiedoista, sillä niihin laskettiin mukaan myös seurakuntaan kuulumatonta väestöä. Henkilö poistettiin seurakunnan kirkonkirjoista vasta sitten, kun luotetta-vasti oli todettu hänen esimerkiksi kuolleen tai saaneen toisen maan kan-salaisuuden. Miesten ja naisten ammatillisessa jaottelussa ei väestötilas-toinnissa noudateta samoja ryhmittelyperiaatteita. Lähinnä naisten jakami-nen ammatissa toimiviin ja ammatissa toimimattomiin on ollut epäjohdon-mukaista. Tämä tulee esille etenkin maatalousväestön keskuudessa. Uusi vaihe tilastoinnissa koitti vuonna 1865, kun Suomeen perustettiin Ti-lastollinen Toimisto, joka ryhtyi julkaisemaan erillistä, Suomen viralliseen tilastoon kytkeytyvää väestötilastoa. Ensimmäinen tilasto ilmestyi vuonna 1870. Kyseinen sarja sisältää vuosittaisia väestönmuutostietoja ja viiden tai kymmenen vuoden välein julkaistavia väestön rakennetietoja. 1800-luvun lopulla julkaistiin kolmiosaisena sarjana Suomen väestötilaston pääpiirteet vuosilta 1750-1890. Väestötiedot kerättiin siis seurakuntien kirkonkirjoista. Pian ryhdyttiin esittämään kritiikkiä papiston tilastoinnin luotettavuudes-ta ja tietojen luokittelun johdonmukaisuudesta. Tilastoinnin pohjaksi ryh-dyttiin ajamaan väestölaskentaa. Vuonna 1915 Venäjällä ja Suomessa oli tarkoitus toteuttaa väestölaskenta, mutta suunnitelma tyrehtyi ensimmäisen maailmansodan melskeisiin. Suurimmissa kaupungeissa järjestettiin tosin vuosina 1870-1930 erillinen välitön väestölaskenta, mutta muu maa jäi sen ulkopuolelle. Vasta vuonna 1938 säädettiin laki, jonka mukaan väestörekisteriin perustuvat väestöti-lastot korvattiin välittömällä väestölaskennalla. Jälleen sota sotki suunni-telmat ja ensimmäinen koko Suomea koskeva välitön väestölaskenta toteu-tettiin vuoden 1950 lopussa.

71

Väestölaskenta

Esimerkki väestönmuutostaulukosta:

Papit taulukoivat vuosittain seurakuntansa väestötapahtumat, syntymät, avioliitot ja kuolemat. Syntyneet listattiin kuukausittain erotellen pojat ja tytöt toisistaan. Kaksoset, avioliiton ulkopuolella ja kuolleena syntyneet merkittiin omiin kohtiinsa. Myös synnyttäneiden äitien iät taulukoitiin. Kuolleet tilastoitiin ensin kuukausittain ikäryhmittäin ja sukupuolittain, sitten syvällisemmin tarkempaa ikäryhmittelyä käyttäen. Mahdollisissa onnettomuuksissa kuolleet eriteltiin. Lisäksi kuolleet ristiintaulukoitiin kuolinsyittäin, ikäryhmittäin ja kuolinkuukausittain. Vuoden aikana solmitut avioliitot tilastoitiin niin ikään kuukausittain ero-tellen ensi kertaa avioituvat, seka-avioliiton solmivat ja useampaa kertaa avioituvat toisistaan.

Sortavalan maaseura-kunnan väestönmuu-tostaulukko 1854, s. 194. MMA

72

Lääninhallinnon asiakirjat

Voutikuntahallinnosta lääninhallintoon Suomi on jaettu väliportaan hallintoa varten kuuteen lääniin. Valtioneu-voston ja lähinnä sisäasiainministeriön alaisena yleishallintoviranomaise-na toimii kussakin läänissä lääninhallitus. Sen tehtävänä on hoitaa hallin-toa ja kehittää läänin oloja. Lääninhallitus valvoo kuntien ja kuntayhtymi-en toiminnan laillisuutta, edustaa valtiota ja antaa virka-apua muille viran-omaisille. Lääninhallintoa johtaa nykyisin määräajaksi nimitettävä maa-herra. Vuonna 1634 säädetyssä hallitusmuodossa järjestettiin Ruotsin valtakun-nan aluehallinto: valtakuntaan perustettiin läänejä, joita johti maaherra. Maaherra edusti läänissään kuningasta, ylläpiti järjestystä ja käytti toi-meenpanovaltaa. Lääninhallitusten tarkoituksena oli tehostaa ja yhdenmu-kaistaa paikallista hallintoa. Suomi jaettiin keskiajalla yhdeksään linnalää-niin. Jokaista johti linnanherra, kuninkaan käskynhaltija. Taloutta hoiti lin-nanvouti, joka vastasi verojen kannosta ja tilityksestä. Kustaa Vaasa toteut-ti vuonna 1521 hallintouudistuksen, jossa linnanherrojen valtaa kavennet-tiin. Samalla linnaläänit jaettiin voutikuntiin ja jokaisen voutikunnan kes-kuspaikaksi perustettiin kuninkaankartano. Lisäksi verotilitykset oli työs-tettävä kirjalliseen muotoon. Vuoden 1634 hallitusmuodossa aikaisempien linnaläänien tilalle perustettiin viisi lääniä eli Turun ja Porin lääni, Uuden-maan ja Hämeen lääni, Viipurin ja Savonlinnan lääni, Käkisalmen lääni se-kä Pohjanmaan lääni. Maaherran asemasta ja tehtävistä on annettu johto-sääntöjä ja ohjeita vuosina 1637, 1687, 1723 ja 1734. Hänen asemansa säilyi itsenäisyyden ajalle asti samantyyppisenä. Maaherran avuksi palkattiin aluksi lääninkirjanpitäjä, josta myöhemmin tuli lääninkamreeri ja lääninkonttorin päällikkö. Maaherran yksityissihtee-riä nimitettiin vuodesta 1687 alkaen lääninsihteeriksi. Lääninsihteeri sai 1700-luvulla johdettavakseen lääninkanslian ja hän kipusi arvoasteikossa lääninkamreerin ohi. Lääninhallituksen alaisina yleisinä paikallishallinnon viranomaisina olivat voudit, joita nimitettiin 1600-luvun loppupuolelta lähtien kruununvoudeiksi. Kruununvoudin hallintopiirinä oli kihlakunta. Paikallishallintoa edustivat myös nimismiehet ja kihlakunnankirjuri eli myöhempi henkikirjoittaja.

73

Linnaläänit

Mikkelissä Manner-heimin patsas sijait-see nykyisin torilla Itä-Suomen läänin- hallituksen vieressä. Kuva: Niko Kainulai-nen 2004. Karjala-tk

Verotusta ja valvontaa Autonomian aikana lääninhallituksista tuli järjestyksen ylläpitoon liittyvis-sä asioissa kenraalikuvernöörin alaisia ja muiden tehtävien osalta senaatin talousosaston ja sen toimituskuntien, etenkin siviilitoimituskunnan alaisia. Tehtävävalikoima lisääntyi erinäisten uusien valvonta-, seuranta- ja vah-vistustehtävien myötä. Tähän vaikuttivat esimerkiksi vuosien 1865 ja 1873 kunnallishallintouudistukset. Tehtäväkenttään tulivat kuulumaan myös köyhäinhoidon, sairaaloiden ja yleisen terveydenhoidon valvonta. Lisäksi erityiset 1800-luvulla perustetut piirihallintoviranomaiset toimivat läänin-hallitusten alaisuudessa. Maaherraa kutsuttiin kuvernööriksi vuosina 1837-1917. Lääninhallitusten työtehtävät jakaantuivat lääninkanslian ja lääninkontto-rin kesken. Lääninkanslia hoiti toimeenpanoa, järjestystä, hallinnon yleistä valvontaa ja lääninkonttori verotusta, tilinpitoa ja kruununomaisuutta.

Lääninhallitusten jakaantuminen kansliaan ja konttoriin oli voimassa lähes muuttumattomana 1970-luvun alkuun saakka. Tosin vuonna 1955 kanslia muuttui yleiseksi osastoksi. 1970-luvulla eräiden piiri- ja paikallishallinnon virkamiesten tehtävät liitettiin lääninhallituksiin, missä yhteydessä muo-dostettiin uusia osastoja ja toimistoja, kuten kouluosasto ja sosiaali- ja terve-ysosasto. Lääninhallitukset ovat eläneet 1990-luvulla suurten muutosten aikaa. Nii-den tehtäviä on hallinnon päällekkäisyyden karsimiseksi siirretty muille piirihallintoviran-omaisille. Tehtävien vähentyessä myös henkilökuntaa on vähennetty. Syyskuun 1997 alussa aloittivat toimintansa uudet suurläänit: kahdestatoista läänistä jäljelle jäi 6.

74

Lääninkanslia ja lääninkonttori

Lääninhallinnon arkistoista Yleensä lääninhallitusten 40 vuotta vanhemmat asiakirjat on siirretty maa-kunta-arkistoihin. Lakkautetuista lääninhallituksista on siirretty tätä nuo-rempaakin aineistoa. Arkistot ovat joutuneet sotien ja tulipalojen uhreiksi, joten asiakirjasarjat ovat paikoitellen hyvinkin aukollisia. Esimerkiksi Kuo-pion lääninhallituksen arkisto katosi Suomen sodassa 1809, joten tutkijoilla on asiakirjoja käytettävissään vasta tuosta vuodesta alkaen. Osa Viipurin lääninhallituksen arkistosta taas jäi sodan aikana Viipuriin, joten myös täs-sä arkistossa on lukuisia tutkimuksellisia karikkoja. Osittain railoja voi yrittää kuroa umpeen keskushallinnon asiakirjojen avulla.

Läänijaot eri aikoina

Linnaläänit 1540-luvulla Suomi jaettiin linnalääneihin ja linnaläänit edelleen voutikuntiin veronkeruun organisoimi-seksi. 1500-luvulla linnaläänejä oli kymmenen - tosin kymmenes eli Käkisalmen linnalääni vain vuosina 1580-1595. Läänit olivat Kastelholman linnalääni, Turun linnalääni, Raasepo-rin linnalääni, Porvoon linnalääni, Viipurin linnalääni, Savonlinnan linnalääni, Kokemäen-kartanon linnalääni ja Korsholman linnalääni. Läänit vuonna 1635 Vuonna 1634 perustettiin lääninhallinto, jolloin paikallishallintoyksiköiksi perustettiin lää-ninhallitukset. Läänit jakaantuivat kihlakuntiin ja kihlakunnat pitäjiin. Vuonna 1635 Suo-messa oli viisi lääniä: Turun ja Porin lääni, Uudenmaan ja Hämeen lääni, Viipurin ja Sa-vonlinnan lääni, Käkisalmen lääni ja Pohjanmaan lääni. Läänit vuonna 1721 Vuonna 1721 solmittiin Uudenkaupungin rauha, jossa Ruotsin suurvalta menetti itäisintä kolkkaansa. Käkisalmen lääni nykyistä Pohjois-Karjalaa lukuun ottamatta liitettiin Venä-jään. Ruotsi joutui luopumaan myös Viipurin ympäristöstä. Suomeen jäi neljä lääniä: Turun ja Porin lääni, Uudenmaan ja Hämeen lääni, Savonlinnan ja Kymenkartanon lääni sekä Pohjanmaan lääni. Läänit vuonna 1747 Ruotsin valtakunnan itäraja piirrettiin yhä lännemmäksi vuonna 1743 solmitussa Turun rau-hassa. Suurvalta-aseman palautusyritys ei onnistunut, vaan Venäjä sai rauhansopimuksessa Kymijoen länsihaaraan ulottuneen kaistaleen. Siihen sisältyivät mm. Hamina, Lappeenranta ja Savonlinna. Läänejä oli edelleen neljä, mutta Kymenkartanon ja Savon lääniksi muuttu-nut Savonlinnan ja Kymenkartanon lääni oli siis alueellisesti supistunut. Läänit vuonna 1776 Vuonna 1775 läänijakoa uudistettiin, kun vanhoja läänejä jaettiin pienempiin yksiköihin. Nyt läänejä oli kuusi: Turun ja Porin lääni, Uudenmaan ja Hämeen lääni, Kymenkartanon lääni, Savon ja Karjalan lääni, Vaasan lääni ja Oulun lääni.

Läänit vuonna 1831 Suomi oli liitetty vuonna 1809 Venäjään ja Vanha Suomi yhdistetty kolme vuotta myöhem-min muun Suomen yhteyteen. Läänijaossa siirryttiin kohti pienempiä alueellisia kokonai-suuksia. Läänejä oli vuodesta 1831 alkaen kahdeksan: Turun ja Porin lääni, Uudenmaan lääni, Hämeen lääni, Viipurin lääni, Mikkelin lääni, Kuopion lääni, Vaasan lääni ja Oulun lääni.

75

Vanhan Suomen siviilihallinto Vuonna 1700 syttyi suuri Pohjan sota, venäläiset miehittivät Suomen pala palalta vuodesta 1710 alkaen. Alkoi ison vihan aika (1713-1721), jota kesti sodan loppuun saakka eli vuoteen 1721, jolloin solmittiin Uudenkaupun-gin rauha. Tuossa rauhassa Käkisalmen ja Viipurin Karjalat liitettiin lähes kokonaisuudessaan Venäjään. Aluetta ryhdyttiin 1800-luvulla kutsumaan Vanhaksi Suomeksi. Vanha Suomi laajeni Ruotsin ja Venäjän seuraavan sodan, pikkuvihan (1741-1743) päättäneessä Turun rauhassa, jossa siihen yhdistettiin Kymijoen länsihaaraa myötäilevä alue. Tämä maakaistale sul-ki sisäänsä mm. Savonlinnan, Haminan ja Lappeenrannan. Ison vihan aikana ruotsalainen hallintokoneisto lakkautettiin ja tilalle tuli venäläinen sotilashallinto, joka rauhan solmimisen jälkeen vuonna 1721 korvattiin venäläisellä siviilihallinnolla. Vallatusta alueesta muodostettiin Viipurin ja Käkisalmen provinssi, jonka keskuspaikka sijoitettiin Viipuriin. Viipurissa toimivat provinssin hallintoyksiköt eli provinssikanslia ja raha- eli verokamari. Provinssi kuului Pietarin kuvernementtiin, mutta sitä val-voi vuoteen 1732 saakka myös Pietarissa toiminut kamarikollegio. Kyseise-nä vuonna virasto muutti Pietarista Moskovaan ja sen Viipurin ja Käkisal-men provinssia koskeneet tehtävät siirrettiin vuonna 1731 perustetulle Lii-vinmaan ja Viron asioiden kamarikonttorille. Samalla tämän Pietarissa toi-mineen viraston nimi muuttui Liivinmaan, Viron ja Suomen kamarikont-toriksi. Turun rauhassa 1743 Vanha Suomi laajeni länteen päin. Samalla hallintoa muutettiin siten, että kyseisestä alueesta muodostettiin Viipurin kuverne-mentti. Kuvernementti jakaantui edelleen Kymenkartanon provinssiin se-kä Viipurin ja Käkisalmen provinssiin. Kumpikin provinssi koostui kol-mesta komissariaatista, jotka vastasivat ruotsalaisen hallintojärjestelmän kihlakuntia. Kuvernementin hallintoa hoiti kuvernementtikanslia, joka ruotsalaiseen ja venäläiseen osastoon jakautuneena huolehti talous- ja toi-meenpanotehtävistä. Molemmissa provinsseissa taas toimivat käskynhalti-jakanslia ja lääninkonttori. Haminassa ja Viipurissa oli erillinen kaupun-ginhallinto, maistraatti. Se oli samalla tuomioistuin. Vuonna 1762 Venäjän valtaistuimelle noussut Katariina II ryhtyi yhdenmu-kaistamaan valtakuntansa hallintojärjestelmää 1770-luvulla. Vanhaan Suo-meen Katariinan käskynhaltijalaitos ulotettiin vuonna 1784, kun Viipurin kuvernementista tuli Viipurin käskynhaltijakunta. Yleistä hallintoa hoiti ruotsalaiseen ja venäläiseen toimistoon jakaantunut käskynhaltija- eli ku-vernementtihallitus. Komissariaattijako poistettiin ja siirryttiin piirijakoon. Piirit olivat sekä hallinnollisia että oikeudellisia yksiköitä. Nimismiespii-reistä koostuvien piirien keskuksina toimivat piirikuntakaupungit. Viipu-rin käskynhaltijakunta jakaantui Viipurin, Käkisalmen, Sortavalan, Hami-nan, Lappeenrannan ja Savonlinnan piireihin. Suurissa kaupungeissa hal-linto- ja tuomiovaltaa käytti maistraatti ja pienissä kaupungeissa raas-

76

Viipurin ja Käki- salmen provinssi

Viipurin kuver- nementti

Vanhan Suomen alue ilmenee vuoden 1776 läänijaosta. Jutikkala Eino: Suomen histo- rian kartasto, Porvoo 1949.

tuvanoikeus. Siviili- ja oikeushallintohierarkiassa niiden yläpuolella oli Viipurin kuvernementin maistraatti. Käskynhaltijakunta lakkautettiin vuonna 1797, kun Paavali I palautti osittain voimaan vanhan hallinto-organisaation. Vanhasta Suomesta tuli Suomen kuvernementti, joka ja-kaantui Viipurin ja Lappeenrannan provinsseihin. Kumpikin provinssi koostui vastaavasti kolmesta piiristä eli maakomissariaatista: edelliseen kuuluivat Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan piirit, jälkimmäiseen Hami-nan, Lappeenrannan ja Savonlinnan piirit. Alinta hallintotasoa edustivat 36 nimismiespiiriä. Vanhan Suomen hallintoarkistot Vanha Suomi yhdistettiin muun Suomen yhteyteen vuoden 1812 alussa. Tuolloin asetettiin erityi-nen Viipurin läänin järjes-tämiskomitea, jonka tehtä-väksi tuli toteuttaa alueen yhdistäminen muuhun suuriruhtinaskuntaan ja hankkia tätä työtä varten erilaisia selvityksiä. Samal-la asetettiin käännöskomi-tea, joka nimensä mukai-sesti käänsi ruotsiksi Pieta-rin virastoista Suomeen siirrettävät ruotsinkieliset ja venäjänkieliset asiakirjat. Jo aikaisemmin vuonna 1802 oli käynnistynyt Suo-men asiain tarkastuskomi-tean suunnittelutyö Vanhan Suomen kehittämiseksi. Näiden komiteoiden Kansallisarkistossa säilytettävät arkistot valaisevat monipuolisesti kyseisen alueen oloja. Asiakirjoja tippui Suomeen suomalaisten viranomaisten tarpeen mukaan: hallintotehtävissä käytettiin mm. hallitsevan senaatin akteja 1810- ja 1820-luvuilla. Vanhaa Suomea koskeva arkistoaines täydentyi 1860- ja 1870-luvuilla historiantutkimuksen kiinnostuksen iskostuttua kyseiselle alueelle.

77

Suomen kuvernementti

Tuolloin silloiseen Valtionarkistoon siirrettiin Liivinmaan, Viron ja Suomen kamarikonttorin asiakirjat sekä Vanhan Suomen läänintilit. Kansallisarkistos-sa säilytetään Vanhan Suomen keskushallintoviranomaisten arkistoja, jotka koostuvat yksittäisistä asiakirjasarjoista eivätkä siis muodosta kokonaista vi-ranomaisarkistoa. Vanhan Suomen yhdistymisen jälkeen paikallishallintoa hoitaneiden vi-ranomaisten asiakirjat ajautuivat lähinnä Viipurin lääninhallituksen hal-tuun. Mikkelin maakunta-arkistossa säilytetään hallinnollisten viran-omaisten arkistoja ja Kansallisarkistossa oikeusistuinten arkistoja. Asiakir-jat ovat ruotsin-, saksan- ja venäjänkielisiä. Vanhan Suomen verotus Vanhaan Suomeen istutettiin venäläinen hallintojärjestelmä. Hallitsija ja-koi maita suosikeilleen ja ylimystölle; lahjoitusmaajärjestelmä ulotti lonke-ronsa eri puolille Karjalaa. Lahjoitusmaat vaihtoivat omistajaa tiiviiseen tahtiin. Uudenkaupungin rauhan jälkeen aina vuoden 1783 käskynhaltija-uudistukseen saakka Vanhan Suomen alueella noudatettiin sekä venäläis-tä että ruotsalaista verotusjärjestelmää. Joinain vuosina epäsäännöllisin vä-liajoin tehtiin revisio- eli tarkastusmaakirjoja ajantasaistamaan verotusta, saattamaan se vallitsevia oloja vastaavaksi. Revisiomaakirjoja on tutkijoi-den käytettävissä Käkisalmen pohjoisesta läänistä 1722, Viipurin Karjalas-ta 1723, Käkisalmen eteläisestä ja pohjoisesta läänistä 1724, Aunuksesta saapuneista 1725, Viipurin Karjalasta 1728, Lappeenrannan provinssista 1743 sekä Käkisalmen pohjoisesta läänistä 1753 ja 1764. Ainoastaan vuo-den 1754 väestöluettelo käsittää koko Vanhan Suomen alueen. Tästä luteri-laisen papiston laatimasta luettelosta puuttuvat kuitenkin ortodoksit. Vuonna 1783 Venäjän keisarinna Katariina Suuri uudisti Vanhan Suomen hallintoa ja verotusta. Asukkailta kannettiin uutta henkilöveroa, podusnie-maksua, jota jokaisen miespuolisen henkilön tuli maksaa. Mikkelin maa-kunta-arkistossa säilytettäviä venäjäksi laadittuja verotusluetteloita on tal-lessa vuosilta 1794-1811. Käkisalmen pohjoisessa läänissä säilyi arviorupla verotusperusteena Katariinan verouudistuksen jälkeenkin. Vanhan Suomen yhdistämisen jälkeen alueen verotusta uudistettiin. Vuon- na 1818 ryhdyttiin jälleen laatimaan henkikirjoja, joiden mukaan podusnie-maksu kannettiin. Kyseinen maksu lakkautettiin vuonna 1865, kun myös silloin voimassa olleet henkiraha, teiniraha, laamanni- ja tuomarivero pois-tettiin ja korvattiin koko maassa 16-63-vuotiailta miehiltä ja naisilta kannet-tavalla henkirahalla. Entisessä Käkisalmen pohjoisessa läänissä toteutettiin vuonna 1813 arvioverokirjoitus ja vuonna 1818 säädettiin, että arvioverokir-joitus oli toteutettava vuosittain ja verotuksen tuotto oli merkittävä henki-kirjaan. Tällä alueella maavero vakiinnutti asemansa 1800-luvulla.

78

Lahjoitusmaa- järjestelmä

Podusnie-maksu

Arviorupla

Verotusluettelot MAAKIRJA - antoisa tilahakemisto

Katolinen kirkko keräsi seurakuntalaisilta kymmenysmaksua, jota käytet-tiin mm. papiston palkkaukseen. Myös maallisen hallinnon veronkannolla on pitkät juuret, sillä kruunu on kerännyt kansalta veroja 1200-luvulta läh-tien. Verotuskäytäntö ei ollut yhteneväinen, vaan eri pitäjissä kannettiin erilaisia veroja. Verot maksettiin pääasiassa veroesineinä eli parseleina, joi-ta olivat esimerkiksi vilja, voi, kala, heinä ja turkikset tai majoitus- ja kesti-tysvelvollisuudet. Sekä keskiajalla että uuden ajan alkupuolella kannetut verot kohdistuivat maahan. Kustaa Vaasan pojille eivät maa- ja kymmenysverot enää riittä-neet, vaan he lisäsivät kansan verotaakkaa keräämällä ylimääräisiä veroja. Sen sijaan erilaisia apuveroja on maksettu keskiajalta saakka. Keskiaikai-sesta veronkannosta on säilynyt joitakin maakirjakatkelmia. Varhaisin maakirja on Erik Pommerilaisen ajalta vuodelta 1413: se noudatteli Tans-kasta Ruotsiin levinnyttä kirjaamistapaa. Varsinaissuomalaisia veroselvi-tyksiä voi tutkia Birger Trollen Turun linnan verotileistä vuosilta 1463-1464. Lisäksi tutkija voi käyttää Valtionarkiston julkaisemia Ivar ja Erik Flemingin maakirjoja. Keskiaikaisia veroyksiköitä olivat mm. aatra, jousi, koukku, täysivero, savu, manttaali eli miesluku, veronahka. Näihin vero-luetteloihin aniharva saa vedettyä sukujohtonsa. Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa ryhtyi uudistamaan valtakuntansa vero-tusta 1520-luvulla: yhtenä uudistuksen tavoitteena oli selvittää tarkoin kruunun verotulojen määrä. Tämän toteuttamiseksi rekrytoitiin Saksasta virkamiehiä, jotka toivat mukanaan saksalaisen kirjoitustyylin eli kirjoitus-tyylin, jota on käytetty yleisesti vielä 1800-luvun alkupuolen asiakirjoissa. Yhtenäinen maakirjasarja alkaa Ahvenanmaalla vuodesta 1537, Hämeessä vuodesta 1539, Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Uudenmaan länsi-osissa vuodesta 1540, Savossa vuodesta 1541, Viipurin Karjalassa ja Uu-denmaan itäosissa vuodesta 1543, Korsholman läänissä 1550-luvulta ja Kä-kisalmen Karjalasta vuodesta 1589. Maakirjoista tutkitaan varhaista asutusta. Sukututkijat käyttävät niitä edet-tyään selvitystyössään niin kauas menneisyyteen, ettei muuta lähdeaineis-toa enää ole saatavilla. Maakirjat tukevat myös ajallisesti myöhempää tut-kimusta, sillä henkikirjojen ja kirkonkirjojen rakenne pohjautuu nimen-omaan maakirjoihin. Lisäksi ne tarjoavat arvokasta lisätietoa tilan omistaji-en, maanluonnon ja veronmaksukyvyn selvittelyssä. Maakirjat sisältyvät ennen vuotta 1634 voudintileihin ja vuodesta 1634 lähtien läänintileihin. Viimeiset maakirjat laadittiin vuonna 1905, mutta niitä täydennettiin, päi-vitettiin aina vuoteen 1924 saakka, jolloin maavero lakkautettiin. Viralli-sesti maakirjojen pitovelvollisuus päättyi vuoden 1951 jakolaissa.

79

Parseli

Keskiaikaiset veroyksiköt

Maakirjat ovat antoisa hakemisto, josta tutkija voi ammentaa tietoutta maan kaikista tiloista, tilojen veroluvuista, maanluonnoista ja autioitumi-sista. Maakirjojen sisältö täydentyi 1600-luvun kuluessa: säädökset ja oh-jeet edellyttivät mm. tiloihin kuuluvien niittyjen, ulkopalstojen, kalasta-moiden ja verojen tarkkaa erittelyä. Joka kuudes vuosi oli laadittava täy-dellinen maakirja, vuosittainen yhteenvetomaakirja ilmoitti talojen verotie-dot summittaisesti. Talot oli nimettävä 1600-luvun lopulta lähtien, mutta Savoon käytäntö levisi 1830-luvulla ja Viipurin läänin itäosiin 1800-luvun lopulla. Kuninkaallinen kirje 1696 edellytti talojen numerointia. Näin talot saivat muuttumattomat, kiinteät maakirjanumeronsa - taloa ei voinut jakaa eikä yhdistää. Tutkijan on selvitettävä ennen maakirjoihin paneutumis-taan, mihin voutikuntaan tai kihlakuntaan ja mihin pitäjään hänen tutki-muskohteensa milloinkin on kuulunut. Valtionarkiston yleisluettelo I on tähän hyvä hakemisto. Aika kuitenkin kulki maakirjojen ohitse, sillä niihin ei kirjattu tilojen hal-komisia, lohkomisia eikä erottamisia. Myöskään torppia maakirjoista ei löydy. Vuonna 1895 säädettiin maarekisteriasetus: todellista tilannetta vas-taaviin maarekistereihin merkittiin osuudet rekisterinumerosta, talonume-rosta ja manttaalista, maanluonto, nimi, jakotoimituksen aikainen maan-omistaja sekä eri tiluslajit pinta-aloineen ja rasitteineen. Niiden avulla voi jäljittää tutkimuskohteena olevan tilan tai tilan osan vaiheita isoonjakoon saakka. Savon maakirjat

Savon vanhin maakirja on vuodelta 1541. Varsinaisia läntisen Suomen pel-toviljelyalueen kiinteitä kyliä Savossa ei ollut: kylä ja talo eivät olleet tilin-pidollisia verotusyksiköitä kuten Länsi-Suomessa, vaan kaskiviljelyä har-joittaneen Savon kylämuodostelmia on nimitetty seutukyliksi. Maakirjat on ryhmitelty pitäjittäin, pitäjät neljänneskunnittain ja neljänneskunnat kymmeneskunnittain. Tavanomaista on, että talot on merkitty eri maakir-joissa eri kymmenekseen, vaikka todellisuudessa ne olisivatkin pysyneet paikoillaan. Sen sijaan Savon papinveroluettelot on jaoteltu kylittäin. Ver-taamalla näiden kahden lähderyhmän tietoja tutkija voi paikantaa, missä päin veroa maksavat isännät ovat asuneet. Vanhimmassa maakirjassa ei ole eritelty tilakohtaisia veroja, vaan verolu-ku on kirjattu arviokunnalle, yhdessä verot maksaneelle yhteisölle. Veron-maksajat jaettiin kahteen varallisuusryhmään, koko- ja puoliveroihin. Yh-teisesti näitä kutsuttiin arviokunnaksi. Veroyksikkönä oli veronahka, joka 1600-luvun alussa muuttui veromarkaksi. Pääsääntöisesti yksi veronahka vastasi ½ pannia ohraa tai ruista. Koko- ja puoliveron raja vedettiin neljän ja viiden veronahan väliin. 1500-luvun puolivälissä ryhdyttiin verotta-maan yksittäistä tilan haltijaa, savua. Vanhimpaan maakirjaan kuitenkin sisältyy arviokuntien ohella tietoja niin savuista (veroa maksaneista talon-pojista) kuin jousistakin (täysi-ikäisistä miehistä).

80

Maarekisterit

Arviokunta

Savu

Veronahka

Jäljennöksenä säily-nyt vuoden 1561 ve-rollepanomaakirja on toiminut myö-hempien maanjako-jen pohjana. Savossa vuoden 1664 maan-tarkastus rakentui tähän verolle-panomaakirjaan: maantarkastuskirjan anekit vastaavat ve-rollepanomaakirjan arviokuntia. Savon verollepano-maakirja vuodelta 1561. KA

Esimerkki verollepanomaakirjasta, jossa sarakkeet: 1. Arviokunnan numero 2. Maksetut veromarkat 3. Arviokunnan talolliset ja maakappaleet 1 2 3

Tavinsalmen pitäjä, Saamaisen neljännen, ensimmäinen kymmenes: Arviokuntaan 1668 kuuluivat Pååll Andersson Karinen (Paavo Antinpoika Karinen) ja Anders Anders-son Lackojnen (Antti Antinpoika Laakkonen). He maksoivat veroa seitsemän veromarkkaa. Arviokun-nan tilukset olivat Wichta Jerffwenpää ja Ossma Niemi. Arviokuntaan 1669 kuuluivat Lars Larsson Itkojnen (Lauri Laurinpoika Itkonen), Joan Olsson Pussi-nen (Juho Ollinpoika Pussinen) ja Nils Nilsson Pöyhönen (Niilo Niilonpoika Pöyhönen). He maksoivat veroa neljä veromarkkaa. Arviokunnan maakappaleet olivat Kotalahenpohia, Kota Jerffwi, Toron Pel-lon sarka, Kangan aho, Woiwakan randa.

Vuonna 1664 maantarkastustyön yhteydessä laadittiin hakemistoksi avain-asiakirja, jonka avulla arviokunnista päästään vastaavaan anekkiin. Auti-oitumisen ja verollepanomaakirjan aukollisuuden takia jäljittäminen ei ai-na onnistu. Samaisessa maantarkastuskirjassa viitataan vuoden 1561 verol-lepanomaakirjan lisäksi vuoden 1660 maakirjaan, joka on ryhmitelty vuon-na 1642 vanhan kymmenesjärjestelmän tilalle luodun kyläjaon mukaan. Näin ollen myös vuoden 1561 verollepanomaakirjan neljännekset ja kym-menekset voidaan yhdistellä myöhempiin kyliin. Kyläjako muuttui seu-raavan kerran isossajaossa. Vuoden 1664 maantarkastuskirjan jäljennös si-sältyy Mikkelin maakunta-arkistossa säilytettävään Kymenkartanon lää-ninhallituksen arkistoon. Tämä jäljennös on laadittu Tukholman kamari-kollegiossa vuonna 1748.

81

Anekki

Vuoden 1664 maantarkastuksen ja verollepanon jälkeen Savon verotus säi-lyi lähes muuttumattomana 1800-luvun puoliväliin saakka. Vuoden 1830 maakirja sisältää viittaukset vuoden 1664 maantarkastuskirjaan. 1800-luvun maakirjoista tutkija voi havaita kruununtilojen perinnöksioston kiihtyvän: huippukausi ajoittuu 1860-luvulle, kuten muuallakin itäisessä Suomessa. Ainoastaan viimeinen, vuoden 1905 maakirja on suomenkieli-nen. Savon ja Karjalan maakirjasarjassa on aukko vuosien 1776-1792 välil-lä.

Karjalan maakirjat Ruotsin ja Venäjän välistä uskonnollista ja hallinnollista taistelua käytiin seitsemänsataa vuotta aina ristiretkiajasta vuonna 1809 solmittuun Hami-nan rauhaan, jolloin Suomen alue liitettiin autonomisena osana Venäjän keisarikuntaan. Katolinen, myöhemmin luterilainen Ruotsi ja ortodoksi-nen Venäjä sekä sen edeltäjä Novgorod kamppailivat samalla myös Karja-lan herruudesta. Alue oli ollut suhteellisen itsenäinen, kunnes 1200-luvulla Novgorod alisti sen valtansa alle. Ruotsi levittäytyi lännestä. Kiista päättyi muodollisesti Pähkinäsaaren rauhaan 1323, jolloin Karjala jaettiin kahtia, Ruotsin Viipurin-Karjalaan ja Novgorodin Käkisalmen-Karjalaan. Solmitussa rauhassa Ruotsi sai Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat, jotka todennäköisesti olivat siirtyneet Ruotsin valtapiiriin jo Karjalaan vuonna 1293 suuntautuneen kolmannen ristiretken jälkeen. Ruotsalaiset ryhtyivät rakentamaan Viipurin linnaa kolmannen ristiretken aikana tur-vatakseen valloituksensa itärajan. Ruotsalainen hallintojärjestelmä levittyi alueelle: sen peruspilariksi muodostettiin Viipurin linnalääni, jonka val-vonnassa kannettiin veroja, käytiin oikeutta ja tehtiin katolisen kirkon lä-hetystyötä. Viipurin linnalääni ulottui Kymijoelta Rajajoelle ja Suomenlah-delta Mikkelin pohjoispuolen eräalueille. Vuonna 1539 alue supistui, kun Savonlinnan linnalääni perustettiin. Ruotsin Karjalan asutuksesta on saatavilla tietoja vuodesta 1543 lähtien, kun Viipurin Karjalan maakirjasarja alkaa. Verot kannettiin kokoveron mukaan, mutta kokoveron muodostaneita taloja ei ensimmäisessä verolle-panossa eritelty, vaan ainoastaan kirjattiin ylös veronmaksajat. Nautakun-ta koostui kymmenestä kokoverosta. Pitäjät oli jaettu kyliin, mutta ne ovat rinnastettavissa Savon seutukyliin, eivät läntisen Suomen kiinteisiin pelto-viljelyalueen kyliin. Nautakunnat ja kokoverot poistettiin vuosien 1604-1605 aikana. Viipurin Karjalan verotusperusteita uusittiin 1550-luvulla, jol-loin tutkittiin jokaisen talon tilus- ja kylvöalat sekä kalavedet eli punnittiin niiden tuotannolliset kyvyt. Novgorodin Karjalan asutuksesta voi saada ensimmäisen kerran tarkkoja tietoja Novgorodin Vatjan viidenneksen verokirjasta vuodelta 1500. Sittem-min asutusta ja samalla Käkisalmen läänissä asuneita sukuja on mahdollis-ta tutkia ruotsalaisten laatimista verotusluetteloista, jotka ovat keskeisin lähdeaineisto ennen kirkollista väestökirjanpitoa.

82

Nautakunta, kokoverot

Ruotsi ryhtyi luomaan itsestään suurvaltaa 1500-luvun lopussa. Se valloitti Käkisalmen läänin vuonna 1570 puhjenneen 25-vuotisen sodan aikana pi-täen sitä hallussaan aina Täyssinän rauhaan, vuoteen 1595 saakka. Rau-hansopimuksessa alue jäi Venäjälle. Ruotsin valloituspolitiikka, rajan siir-täminen mahdollisimman kauaksi itään kuitenkin jatkui: Käkisalmen lääni liitettiin Stolbovan rauhassa 1617 Ruotsin valtakuntaan. Ruotsalainen hallintokoneisto verotusjärjestelmineen tuli Käkisalmen lää-niin jo miehitysaikana, ennen rauhansopimusta. Samalla levitettiin länti-sen kirkon sanomaa, perustettiin luterilaisia seurakuntia, joita alueella ei aikaisemmin ollut ollut. Käkisalmen eteläinen ja pohjoinen lääni erosivat verotuksellisesti toisis-taan, sillä Raudun, Sakkolan ja Räisälän muodostamassa eteläisessä läänis-sä noudattiin Viipurin Karjalan kiinteää, maaomaisuuteen pohjautuvaa ve-rotuskäytäntöä, kun taas pohjoisessa läänissä eli Taka-Karjalassa verot koottiin arvioverotuksen mukaan. Verotustiedot merkittiin maakirjoihin, savuluetteloihin ja arvioveroluetteloihin. Ennen Täyssinän rauhaa on säi-lynyt kolme ruotsalaisten laatimaa verotusluetteloa vuosilta 1582, 1589 ja 1592. Näistä luetteloista voi havaita, kuinka Käkisalmen läänin kantaväes-tö, Venäjää kohtaan uskollisuutta tunteneet ortodoksit pakenivat läntisen vihollisen tieltä Venäjälle. Täyssinän rauhan jälkeen he palasivat takaisin. Ortodoksien paluu jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä muutto kohti Venä-jää voimistui Käkisalmen läänin siirryttyä Ruotsin valtaan vuonna 1617 uuden vallanpitäjän harjoittaman kirkko- ja veropolitiikan takia. Ennen 1650-lukua muutti kyseiseltä alueelta Venäjälle noin 11 000 henkilöä, joista 5 000 oli kotoisin Käkisalmen pohjoisesta läänistä eli Laatokan Karjalasta ja nykyisestä Pohjois-Karjalasta. Samaan aikaan käynnistyi luterilainen asu-tusvirtaus erityisesti Viipurin ja Kymenkartanon lääneistä. Luterilaisten ja ortodoksien epäluulot puhkesivat avoimeksi vihanpidoksi ruptuurisodassa vuosina 1656-1658. Ortodoksit asettuivat rajan ylittänei-den venäläisten puolelle. Venäläisille epäonnisen sodan jälkeen ortodok-sien poismuutto oli vilkkaimmillaan, sillä he pelkäsivät luterilaisten kos-toa. Ruptuurin aikana pakeni yli 4 000 perhettä Venäjälle. Tilalle tuli nyt-kin, kuten 1600-luvun alkupuolella, luterilaista väestöä. Ruotsin vallan ajan ensimmäinen, koko Käkisalmen läänin kattava maakirja on vuodelta 1618. Tämän jälkeen alkoi Jaakko De la Gardien läänityskausi, minä aikana ei laadittu verotusluetteloita. Seuraava maakirja on vasta vuo-delta 1631 ja sitä seuraava arviomaakirja vuodelta 1637. Läänittämättömistä taloista on maakirjoja käytettävissä vuosilta 1638-1654 ja 1678-1699. Vuon-na 1651 Ruotsin kuningatar Kristiina jakoi mahtaville aatelisylimyksille lää-nitykseksi suurimman osan Käkisalmen lääniä.

83

Ruptuurisota 1656-1658

Esimerkki maakirjasta:

Läänitykset peruttiin takaisin kruunulle eli valtiolle isossareduktiossa vuonna 1681. Läänitysaikana ei nähtävästi ollut sen kummempaa tarvetta laatia yhtä tarkkoja verotusluetteloita kuin läänitystä edeltävänä ja sen jäl-keisenä kautena. Läänitysalueilta kerätyt verot nimittäin rikastuttivat hal-linto- ja tuomiovaltaa käyttänyttä läänitysherraa eikä valtiota. Läänitysaikaa seurasi arrendaattorilaitos vuonna 1683. Nyt kruunu vuok-rasi hallintoalueiden veronkeruun yksityisille, jotka joutuivat kantamaan alueensa asukkailta saatavat ehkä tarkemminkin kuin entiset läänitysher-rat, sillä kruunu peri omat tulonsa tarkoin. Veronvuokraajat eli arrendaat-torit olivat enimmäkseen entisiä läänitysten palvelusmiehiä ja kohtelivat talonpoikia kuin maaorjia. Rahvaan asema ei arrendaattorijärjestelmässä ainakaan vahvistunut. Käkisalmen pohjoiseen lääniin ei kiinteää maaverojärjestelmää saatu, vaik-ka sitä sinne 1570-luvulta lähtien oli suunniteltu. Kaskenpolttoon perustu-va talous, jatkuvat sodat, väestöpohjan vaihtuminen ja autioituminen vai-kuttivat siihen, että verotus pohjautui vuotuiseen arvioon.

Kurkijoen kihlakun-nan maakirja 1905. Aukeaman s. 98 vasen puoli. Viipurin lääninhallituksen lää-ninkonttorin arkisto. MMA

84

Arrendaattorilaitos

Kurkijoen kihlakun- nan maakirja 1905. Aukeaman s. 98 oikea puoli. Viipurin lääninhallituksen lää- ninkonttorin arkisto. MMA

Esimerkkiaukeama esittelee Kurkijoen kihlakunnan Parikkalan kunnan Kesusman kylän tiloja ja lähin-nä niiden maanluontojen muuttumista kruununtiloista perintötiloiksi. Itäsuomalaisten tilojen perinnök-siostoja selviteltäessä kannattaa tutkimustyö käynnistää nimenomaan tästä vuoden 1905 maakirjasta.

Pohjois-Karjala oli osa Käkisalmen pohjoista lääniä Uudenkaupungin rau-haan 1721 saakka, jolloin se jäi Ruotsille muun osan läänistä siirryttyä jäl-leen Venäjän hallintaan. Arvioverotus oli voimassa Pohjois-Karjalassa vuo-teen 1766 saakka: ensimmäinen maakirja on vuodelta 1767. Pohjois-Karjalan maakirjat vuosilta 1776-1792 ovat tuhoutuneet muiden Savon ja Karjalan läänin maakirjojen tapaan. Maakirjat päättyvät vuoteen 1905. Viimeiseen maakirjaan tehtiin kuitenkin merkintöjä vielä kauan sen jälkeenkin.

85

HENKIKIRJA ja henkirahan maksajat Ruotsi loi 1600-luvulla itsestään innokkaasti suurvaltaa. Jatkuvat sodat vaa-tivat rahaa, jota kerättiin kansalta erilaisina veroina. Yksi 1600-luvun alku-puolen uusista veroista kytkeytyi myllyihin. Vuonna 1625 aloitettiin viljan myllyjauhatuksesta verottaminen, mikä jouduttiin pian lopettamaan kan-san siirryttyä jauhamaan viljansa käsin. Myllyjauhatus sallittiin jälleen kol-men vuoden kuluttua, mutta korvaukseksi määrättiin verolle yli 12-vuotiaat viljan syöjät. Vuonna 1634 ryhdyttiin kantamaan myllytullimant-taaliveroa eli henkirahaa. Tästä alkoi henkikirjojen yhtenäinen sarja, joka päättyi vasta vuonna 1989, jolloin tehtiin viimeiset henkikirjat. Henkiraha poistettiin vuonna 1924, mutta henkikirjojen laatiminen siis jatkui: ne olivat henkirahan lakkauttamisen jälkeen pelkästään väestörekisteriasiakirjoja. Alunperin henkirahaa kannettiin siis kaikilta 12 vuotta täyttäneiltä, kun-nes vuonna 1656 tästä verosta vapautettiin alle 15-vuotiaat ja yli 63-vuotiaat maata viljelemättömät henkilöt. Ikärajat säilyivät voimassa yli kaksisataa vuotta, sillä vuonna 1865 alaikärajaa nostettiin vuodella. Henki-rahaa ei peritty myöskään aatelisilta, näiden perheiltä eikä palvelusväeltä, aatelittomalta sotapäällystöltä, ratsumiehiltä, huoveilta, laivamiehiltä, ali-päällystöltä, hovioikeuden asessoreilta, piispoilta eikä näiden omaisilta, professoreilta eikä professorien leskiltä, ylioppilailta, teineiltä, kerjäläisiltä, köyhiltä eikä vaivaisilta. Henkiraha ei ollut samansuuruinen kaikille, vaan verosumma riippui ve-rovelvollisen yhteiskunnallisesta asemasta, säädystä ja ammatista sekä maaseudulla myös tilan maanluonnosta. Ruotsin vallan aikana henkirahaa perittiin joko 12 tai 16 äyriä, autonomian alkuaikoina 18, 24 tai 36 hopeako-peekkaa ja vuodesta 1865 lähtien miehiltä 2 markkaa ja naisilta 1 markka. Savossa henkirahaa kannettiin vuosina 1634-1924 ja Viipurin Karjalassa vuodesta 1634 lähtien aina 1700-luvun alkuun saakka. Viipurin Karjala siirtyi Uudenkaupungin rauhassa 1721 Venäjän valtakuntaan. Henkikirjoi-tus aloitettiin valloitetulla alueella, Vanhassa Suomessa, todennäköisesti vuonna 1728 toteutetun revision yhteydessä. Henkikirjoitus pohjautui Ruotsin vallan aikaiseen vuoden 1693 manttaalikomissaarien ohjesään-töön, jonka mukaan luetteloon merkittiin kaikki henkirahaa maksaneet henkilöt, asutut talot, torpat ja tilat. Henkirahaa maksaneen yläikäraja oli Vanhassa Suomessa 60 vuotta. Sen sijaan Käkisalmen pohjoisessa läänissä verotus pohjautui arvioon ja verotusyksiköksi vakiintui arviorupla, jota kerättiin jokaiselta 15-63 -vuotiaalta työkykyiseltä mieheltä. Henkirahaa ei kyseisellä alueella kan-nettu, vaikka sitä yritettiin sinne 1600-luvun loppupuolella ulottaakin. Vii-meinen arvioveroluettelo ennen Vanhan Suomen yhdistämistä muuhun Suomeen laadittiin vuonna 1799. Ainoastaan Sortavalan kaupungin asuk-kaat maksoivat henkirahaa, sillä siellä ei harjoitettu maataloutta.

86

Myllytulli- manttaalivero

Arviorupla

Vuonna 1783 Katariina Suuri uudisti Vanhan Suomen hallintoa, oikeuslai-tosta ja verotusta: entisestä Viipurin kuvernementista tuli Viipurin käskyn-haltijakunta, joka jakaantui kuuteen piiriin. Käskynhaltijakunnan asukkail-ta ryhdyttiin kantamaan uutta henkilöveroa, podusnie-maksua, jota jokai-sen miespuolisen henkilön tuli maksaa. Naiset, aateli, papit, sotilaat ja si-viilivirkamiehet olivat uuden veron ulkopuolella. Vuonna 1807 vapautet-tiin verosta kaupunkien kauppiaskiltojen jäsenet. Mikkelin maakunta-arkistossa säilytettäviä venäjäksi laadittuja veroluetteloita on tallessa vuo-silta 1794-1811. Vuodesta 1818 lähtien Vanhan Suomen alueella on jälleen pidetty henki-kirjoja, joiden mukaan podusnie-maksu kannettiin. Henkikirjat olivat muuta maata tarkempia, sillä niihin kirjattiin vanhempien ja lasten ikävuo-det. Podusnie-maksu lakkautettiin vuonna 1865, jolloin myös silloin voi-massa olleet muut henkiverot, kuten henkiraha, teiniraha, laamanni- ja tuomarivero poistettiin ja korvattiin koko maassa 16-63 -vuotiailta miehiltä ja naisilta kannettavalla henkirahalla. Uudistuksen myötä verovelvollisten määrä kasvoi, kun entiset vapautukset päättyivät. Entisen Käkisalmen pohjoisen läänin arvioverotusta uudistettiin niin ikään Vanhan Suomen yhdistämisen jälkeen. Vuonna 1813 toteutettiin arvioverokirjoitus ja vuon-na 1818 säädettiin, että arvioverokirjoitus oli järjestettävä vuosittain ja ve-rotuksen tuotto merkittävä henkikirjaan. Nykyinen Pohjois-Karjala kuului 1600-luvulla Käkisalmen pohjoiseen lää-niin, jossa henkirahaa ei siis Sortavalan kaupunkia lukuunottamatta kan-nettu. Pohjois-Karjala jäi Uudenkaupungin rauhassa 1721 Ruotsin valta-kuntaan, mutta henkirahaverotus aloitettiin siellä 1800-luvun alussa. Van-hin tunnettu henkikirja on Liperin kihlakunnan henkikirjoittajan arkistoon sisältyvä Karjalan ylisen kihlakunnan henkikirja vuodelta 1802. Kansal-lisarkiston henkikirjahakemiston mukaan Pohjois-Karjalasta löytyy vuo-desta 1765 lähtien taksoitusluetteloita, joista viimeisin on vuodelta 1800. Savon ja Karjalan läänin henkikirjat ja taksoitusluettelot ovat tuhoutuneet vuosilta 1776-1793.

87

Podusnie-maksu

Esimerkki henkikirjasta, jossa sarakkeet: 1. Korttelin numero 2. Tontin numero 3. Ruokakunnan päämiehen suhde tonttiin (vuokralainen = hyrl./hyryl. tai talonomistaja = t.o.) 4. Henkirahaa maksavien asukkaiden nimet ja syntymävuodet. Alle 15-vuotiaiden lasten lukumäärä on ilmoitettu numeroin 5. Henkirahaa maksavien yhteismäärä sukupuolittain eroteltuna 6. Henkirahasta vapautetut sukupuolittain eroteltuna 1 2 3 4

Kortteli II Hyrl. Ajuri Nikodemus Lemmetyinen, syntynyt 1864, Vaimo Elisa, syntynyt 1859

Tontit 26 & 27 T.o. Kauppias Mihail Korniloffin talo Hyryl. Kauppias Mihail Bogdanoff, syntynyt 1858, Vaimo Irinja, syntynyt 1864,

L 0-1 (yksi alle 15-vuotias tyttö) Kauppakirjuri Tuomas Nissinen, syntynyt 1872, Kauppakirjuri Jeudokim Grigorjeff, syntynyt 1871, Kauppakirjuri Feodor Makkonen, syntynyt 1872 Puotipoika Ivan Kuljukka, syntynyt 1874 R:i (= renki) Antti Puustinen, syntynyt 1871 P:a (= piika) Rikiina Kinnarinen, syntynyt 1870 P:a (=piika) Liisa Auvinen, syntynyt 1875

Hyrl. Sorvarin leski Eva Pöysti, syntynyt 1844, L 1-0 (yksi alle 15-vuotias poika) Hyrl. Työmies Juhana Wänskä, syntynyt 1851, Vaimo Anna, syntynyt 1852 Hyrl. Maalari Kustaa Lindh, syntynyt 1850, Vaimo Maria, syntynyt 1860, L 0-1 (alle 15-v. tyttö)

Sortavalan kaupungin henkikirja 1892. Au-keaman vasen sivu.MMA

88

7. Venäjällä passilla oleskelevat 8. Ruokakunnan henkilöiden yhteismäärä 9. Viranhoidosta tai elinkeinonharjoittamisesta toimeentulonsa saavat ruokakunnan jäsenet (mukana vaimot ja lapset) 10. Palvelusväki (mukana vaimot ja lapset) 11. Vakinaista työtä tekemättömät 12. Muut kuin luterilaista uskoa tunnustavat 13. Ammattiveroa maksavat henkilöt 14. Asevelvollisuusikäiset (21-vuotiaat) miehet 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14

Papista henkikirjoittajaksi Kaikkein vanhimmat henkikirjat ovat pappien käsialaa: heidän toimenku-vaansa henkikirjoitus kuului vuoteen 1652 saakka. Tuolloin tilalle astuivat manttaalikomissaarit, joiden virat lakkautettiin vuonna 1779. Jokaisessa lää-nissä työskenteli kaksi manttaalikomissaaria. Vuonna 1779 henkikirjojen laati-minen siirtyi kihlakunnankirjurille, myöhemmille henkikirjoittajille. Maaherra määräsi henkikirjoitustilaisuuden ajan ja paikan, joista ilmoitettiin kuulutuk-sella. Tilaisuuteen kutsuttiin tavallisesti henkikirjoitettavat yhden kylän alu-eelta. Vuoteen 1880 saakka henkikirjoitusilmoitukset olivat suullisia, sen jäl-keen ne vaadittiin kirjallisina.

Sortavalan kaupungin henkikirja 1892. Au-keaman oikea sivu.MMA

89

Vuodesta 1693 henkikirjoituksessa käytettiin apuna historiakirjoja ja vuo-desta 1752 myös rippikirjoja annettujen tietojen todenmukaisuuden tarkis-tamiseksi. 1800-luvun mittaan yleistyi henkikirjoitustilaisuuksissa tapa sel-vittää, mihin asiakirjoihin tilan omistus- tai hallintaoikeus perustui. Mai-ninta omistusoikeudellisesta asiakirjasta tuli liittää henkikirjaan vuodesta 1894. Itäsuomalaisiin henkikirjoihin omistusasiakirjamerkinnät ilmestyivät yleensä vuonna 1897. Joulukuun 1996 alussa yhdistettiin rekisteritoimistot, nimismiespiirit, po-liisi, ulosottovirastot ja kaupunkien syyttäjälaitos kihlakunnanvirastoiksi. Uuden viraston yksi osasto, maistraatti, hoitaa kihlakunnan rekisteritoi-miston tehtäviä eli vastaa mm. keskeisimmistä väestötietoaineistoista, joita ovat väestötietojärjestelmä, kaupparekisteri ja yhdistysrekisteri. Niitä on aiemmin ylläpidetty henkikirjoina ja erilaisina kortistoina, mutta nykyisin rekisterinpito hoidetaan lähes yksinomaan atk:n avulla. Henkikirjojen sisällöstä Jokainen henkikirjoitettiin asuinpaikkakunnallaan. Vuonna 1788 määrät-tiin viralliseksi kotipaikkakunnaksi verollepanopitäjä tai -kaupunki. Tämä säädös vaikutti myös köyhäinhoito-oikeuksiin. Ruotsin vallan aikana henkikirjat laadittiin joko kirkko- tai hallintopitäjit-täin. 1700-luvulla yleistyi henkikirjoitusalueeksi varsinainen hallinnollinen perusyksikkö, nimismiespiiri. Vuonna 1869 säädettiin, että henkikirjat oli tehtävä seurakunnittain, vuoden 1939 henkikirjalain ja vuoden 1944 ase-tuksen määräyksestä kunnittain. Maaseudulla henkikirja ryhmiteltiin ky-littäin ja taloittain, kaupungeissa kaupunginosittain ja kortteleittain. 1700-luvulta lähtien kylät ovat aakkosjärjestyksessä, vaikka tämänsisältöinen säädös on vasta 1860-luvulta. Henkikirjojen sarakejaot vaihtelevat suuresti eri puolilla maata. 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa niistä voi tutkia mm. ylellisyysesinei-den käyttöä ja tupakan polttoa. Yhtenäinen sarakejärjestelmä otettiin käyt-töön vuonna 1804. Venäjällä oleskeleville varattiin erillinen sarake vuonna 1880. Vuodesta 1937 lähtien henkikirjoittajien oli laadittava sukunimen mukaan aakkostetut henkilöhakemistot henkikirjoihin. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin henkikirja jaettiin henkilöosaan ja kiinteistöosaan. Itäsuomalaisissa henkikirjoissa mainitaan usein pelkästään ruokakunnan päämiehen nimi, sillä vaimo esiintyy tavallisesti anonyyminä. Muiden ruokakunnan jäsenten kohdalla tilanne vaihtelee, toisinaan on tyydytty pelkkiin lukumääriin, toisinaan on kirjattu myös etunimet. Alaikäiset, yli-ikäiset tai muusta syystä henkirahasta vapautetut ilmoitetaan pelkin nu-meroin.

90

Väestötieto- aineistot

Ruokakunnat

Vuonna 1865 säädettiin, että kaikki ruokakunnan jäsenet, myös henkirahaa maksamattomat, oli mainittava nimeltä. Tämä määräys väistyi jo neljä vuotta myöhemmin: alaikäiset olivat jälleen numeroita. Vuodesta 1941 läh-tien kaikkien nimet oli kirjattava henkikirjaan. Henkikirjat palvelivat 1920-luvulle verotusta, sen jälkeen muuta hallintoa. Tehtävänsä takia ne laadittiin useana kappaleena: vuoden 1635 ohje edel-lytti kolmea samansisältöistä kirjaa, joista yhden avulla kannettiin verot, toinen liitettiin läänin alkuperäistositteisiin ja lähetettiin muiden tilikirjo-jen mukana Tukholman kamarikollegion tarkistettavaksi ja kolmas yhdis-tettiin lääninhallituksessa säilytettäviin tositteisiin. Autonomian aikana se-naatti tarkasti läänintilit. Vuoden 1878 asetus vähensi henkikirjojen luku-määrän kahteen, joista konseptikappale jäi henkikirjoittajalle ja puhtaaksi-kirjoitettu versio lähetettiin lääninkonttoriin. Lääninkonttori toimitti asia-kirjan muiden tilikirjojen joukossa senaattiin, myöhemmin valtioneuvos-tolle. Tästä käytännöstä luovuttiin vuonna 1937. Sen sijaan kaupunkien henkikirjoista työstettiin ote maistraattia varten. Henkikirjan konseptikap-pale oli puhtaaksikirjoitettua henkikirjaa tarkempi. Henkikirjat arkistoissa Tukholman kamarikollegiolle tarkistettavaksi lähetetyt henkikirjat siirret-tiin muiden tiliasiakirjojen mukana Suomeen vuonna 1810 Haminan rau-hansopimuksen mukaisesti. Vuoden 1634 henkikirjat löytyvät Kansallisar-kistosta voudintileistä, vuosien henkikirjat 1635-1808 läänintileistä. Henki-kirjat sisältyivät 1770-luvulle saakka tilitositteisiin, sen jälkeen niistä on muodostettu erillisiä sidoksia lääneittäin. Kansallisarkistossa on myös au-tonomian ja itsenäisyyden ajan henkikirjoja, jotka senaatti on sinne aikoi-naan luovuttanut tarkastettuaan tilit. Vuonna 1937 kuntien tulo- ja omaisuusverolautakunnat (verotoimistojen edeltäjät) velvoitettiin toimittamaan lääninhallitusten välityksellä Valtion-arkistoon hallussaan olleet henkikirjaotteet. Näitä asiakirjoja Kansallisar-kistossa on noin vuoteen 1970. Maakunta-arkistoissa säilytettävät lääninhallitusten arkistoon sisältyvät henkikirjat alkavat 1700-luvun puolivälin tienoilta. Sarjat päättyvät 1880-luvun alussa, sillä vuoden 1878 asetus oli vähentänyt tarvittavien henkikir-jojen määrän kahteen. Itäisessä Suomessa henkikirjoittajien omissa arkis-toissa henkikirjasarjat alkavat pääsääntöisesti 1800-luvulla, ainoastaan Ju-van kihlakunnan henkikirjoittajan arkistossa on asiakirjoja 1750-luvulta ja Iisalmen kihlakunnan henkikirjoittajan arkistossa 1770-luvulta. Savon ja Karjalan läänin henkikirjat puuttuvat vuosilta 1776-1793.

91

Voudintilit, läänintilit

PÄÄKIRJA — avain moninaisiin tilitositteisiin Lääninhallinto pohjautuu vuoden 1634 hallitusmuotoon. Läänintileiksi ni-mitetään vuodesta 1635 alkavaa tiliasiakirjasarjaa. Tätä vanhempia tiliasia-kirjoja kutsutaan voudintileiksi. Selkeästi piirtyvää vuosirajaa ei voudinti-lien ja läänintilien väliin voida kuitenkaan vetää, sillä varsinainen lääni-kohtainen tilinpito alkaa 1640-luvulla. Lääninkonttori laati tiliasiakirjat kahtena kappaleena, joista toinen jäi lää-ninhallituksen arkistoon ja toinen lähetettiin Tukholman kamarikollegioon tarkastettavaksi. Läänintilien perusrakenne on joka puolella maata saman-lainen, joitakin tilinpidollisia eroja sen sijaan voidaan toisinaan havaita. Pääkirja kertoo kaikki läänin alueella kerätyt verot, valtion tulot sekä eritte-lee tulojen käytön. Ensimmäisenä se ilmoittaa edellisen vuoden jäännösta-seen, toisena kaikista tuloista ja niiden käytöstä työstetyn yhteenvedon, pääomatilin. Kolmanneksi pääkirja esittää lääninrahaston ja muiden talous-hallintoyksiköiden erikoistilit. Lisäksi tilikirja sisältää eri kihlakunnan-voutien tilitykset vakinaisesta verosta ja sen käytöstä. Sekä voudintilien että läänintilien tärkein tulotosite on maakirja, joka on nidottu erikseen. Muut tositteet on koottu tositekirjaan. Henkikirjat it-senäistyivät omiksi niteikseen 1770-luvulla. Tiettyä asiaa koskevien tili-tositteiden jäljittäminen on helppoa, sillä pääkirjat sisältävät viittaukset tositteiden sivunumeroihin.

Lääninhallinnon tiliasiakirjojen arkistoinnista Lääninhallintoon siirtyminen synnytti verotuksellisen väliportaan. Aikai-semmin tilit oli lähetetty voutikunnista suoraan Tukholman kamariin. Uu-distuksen myötä lääninhallituksen lääninkonttori laati tilit kahtena kappa-leena, joista toinen osoitettiin kamarin seuraajalle kamarikollegiolle. Lää-ninhallitukseen jääneistä Ruotsin vallan aikaisista tileistä suurin osa on tu-houtunut. Haminan rauhansopimuksen arkistopykälän mukaan Suomea koskevat asiakirjat oli siirrettävä Ruotsista suuriruhtinaskunnan viran-omaisille. Näiden asiakirjojen joukkoon kuuluivat Suomen paikallishallin-non tiliasiakirjat 1530-luvulta alkaen. Venäjän oikeusministeriö on siirtä-nyt vuonna 1863 Valtionarkistoon Vanhan Suomen tiliasiakirjoja. Ruotsista ja Venäjältä vastaanotetut tiliasiakirjat on siis jaettu kahteen osaan: vou-dintileihin (1537-1634) ja läänintileihin (1635-1809). Voudintilit ja läänintilit on mikrofilmattu. Maakunta-arkistoissa on saata-villa ainakin oman arkistopiirin tilikirjojen mikrofilmejä, usein myös lähi-alueiden mikrofilmejä. Niiden kokoelmista puuttuvia filmejä voi tilata Kansallisarkistosta kaukolainaksi. Alkuperäisiä (lähinnä 1700-luvun) lää-ninkonttorin arkistossa säilyneitä läänintilejä sekä vuotta 1809 nuorempia läänintilejä säilytetään siinä maakunta-arkistossa, jonka arkistopiiriin lää-ninhallitus on kuulunut.

92

Tilikirjojen mikrofilmit

Kymenkartanon lää-nintilien tositekirjan-sisältö 1746. Viikki Raimo, Läänintilien tositekirja sukututki-muksen lähteenä. Sukuviesti 6/1981.

Savon hopeaveroluet-telo 1571. Suomen historian lähteitä V:8. Toim. Matti Walta. Matti Walta on toi-mittanut Savon hopeaveroluettelon nykytekstiin painet-tuna. Esimerkki on Rantasalmen pitäjän Putkisalmen neljän-neskunnasta Osikon-mäen ja Heinäveden kymmeneskuntien talollisten arvioidus-ta irtaimesta omai-suudesta (jalometal-lista ja karjasta) ja siitä kannetusta ho-peaverosta. Sivun ylälaitaan on kirjattu Heinäselän kymme-neskunnan tilallisia.

Raimo Viikki on selvittänyt Kymenkarta-non läänin vuoden 1746 tositekirjan sisäl-lön tiliryhmittäin. Läänin pääkirja toimii helppokäyttöisenä ja vaivattomana avaimena tositekirjaan. Esimerkkivuo-deksi hän on valinnut vuoden 1746, sillä tuolloin hallinto oli vakiintumassa ja nor-malisoitumassa raskaiden sotavuosien jälkeen. Lisäksi asiakirjat hakivat muoto-aan: virkarutiini ei ollut vielä kangistanut niitä. Erilaisia apuveroja on peritty keskiajalta saakka. Yksi tällainen apuvero oli vuonna 1571 kannettu hopeavero, jonka tuotto käytettiin eteläruotsalaisen Älvsborgin linnoituksen lunastamiseksi takaisin tanskalaisilta. Kustaa Vaasan poika ja kruununperillinen Eerik XIV ajautui sotaan Tanska-Norjan ja Lyypekin kanssa vuonna 1563. Sodan taustalla oli mm. taistelu Itämeren kauppakuninkuudesta. Ruotsi joutui pian alakynteen, sillä Tans-ka valtasi sen ainoan läntisen sataman, Älvsborgin linnoituksen. Eerik luo-pui kruunustaan vuonna 1568, mutta taistelut taukosivat vasta kaksi vuot-ta myöhemmin: rauha solmittiin Stettinissä vuonna 1570. Rauhansopimuk-sen mukaan Ruotsi lunastaisi Älvsborgin linnoituksen takaisin 150 000 taa-larista, mikä oli lähes kaksi kertaa niin paljon kuin Suomen vuotuinen ve-rotuotto. Jokaisen tilallisen oli maksettava kymmenesosa jalometalli- ja karjavarallisuudestaan. Lunnaat kannettiin hopeana ja rahana. Esimerkki hopeaveroluettelosta:

93

Hopeavero

Viljelykseen otetut au-

tiotilat 1746. Aukea-

man s. 600 vasen puo-

li. Kymenkartanon lää-

ninhallituksen arkisto.

MMA

Esim. viljelykseen otettujen autiotilojen luettelosta, jossa sarakkeet:

1. Kylän nimi 2. Tilan uusi haltija 3. Maakirjan sivu 4. Tilan numero 1 2 3 4 5 6 7 8 9

Rantasalmen pitäjä Kylä Tilan n:o Tilan haltija Lisätietoja Hiismäki 13 Erich Aufwin otettu viljelykseen 3.3.1744. (Erkki/Eero Auvinen) 16 Hendrich Purdinen otettu viljelykseen 3.3.1744, mutta sillä erolla, (Heikki Puurtinen) että entinen asukas asuu siellä. Hiltula 8 Pål Wihawainen otettu viljelykseen Venäjän miehityksen aikana, mutta (Paavo Vihavainen) ei ole haettu asukasoikeutta eikä talolupaa selvitetty. 14 Erich Lindunen asukas äskettäin saanut asukasoikeuden. (Erkki/Eero Lintunen) Joutsen- 3 Thomas Hankains Enka otettu viljelykseen 4.10.1738, asukas luopunut tilan mäki (Tuomas Hankasen leski) pidosta edellisenä vuonna (1745). 9 Johan Laitinen otettu viljelykseen 22.3.1744 (Juho Laitinen) * 11 Lars Turuinen otettu viljelykseen 22.3.1744 (Lauri Turunen) *

Autiotilaluettelot

Voudintilien ja läänintilien tositekirjoihin sisältyy autiotilaluetteloita ja lu-etteloita viljelykseen otetuista autiotiloista. Autioluetteloiden nimilistat pi-dentyivät etenkin sotavuosina, jolloin talojen köyhtyminen ja todellinen autioituminen lisääntyivät: kaikki luetteloidut autiotilat eivät kuitenkaan olleet asumattomia, vaan ne saattoivat olla ainoastaan joko kokonaan tai osittain veronmaksukyvyttömiä. Tilitositteisiin kirjattiin kameraalisesti, demografisesti ja agraarisesti autiot tilat.

94

Viljelykseen otetut au-

tiotilat 1746. Aukea-

man s. 600 oikea puoli.

Kymenkartanon lää-

ninhallituksen arkisto.

MMA

Kruunun asutuspoli-tiikka suosi autiotilo-jen nopeaa asutta-mista, niiden saatta-mista uudelleen vil-jelyyn. Uudisasuk-kaat saivat yhden tai kaksi verovapaus-vuotta riippuen siitä, kuinka kauan tila oli ollut autiona. Rästi-maksuja sen sijaan perättiin entisiltä asukkailta.

5. Veromarkka 6. Manttaali 7. Tilan osa 8. Maakirjavero 9. Maavero 10. Lisätietoja 10

Esimerkiksi Savossa 1500-luvun loppu ja 1600-luvun alku olivat raskasta aikaa. Vuonna 1570 puhjennut 25-vuotinen sota, pitkä viha ravisteli maa-kuntaa ankarasti. Kaksi vuotta sodan päättymisen jälkeen Savoon levisi nuijasota, jonka kurimuksesta jäi vähän toipumisaikaa olkivuosien 1601 ja 1602 tehdessä tuloaan. Tänä kolmenkymmenen vuoden aikana asutus taantui ja maakirjojen asumaton-merkinnät lisääntyivät. Vuonna 1602 sa-volaisten veronmaksukyky oli laskenut 2/3 osaa vuoden 1571 hopeavero-luettelon ja maakirjan ilmoittamasta tasosta. Samaan aikaan asutus oli har-ventunut 1/3 osan (3169 savusta 1103 savuun) verran. Käkisalmen läänissä ruotsalainen hallintojärjestelmä, kirkko- ja veropoli-tiikka sekä sodat synnyttivät 1600-luvulla väestöliikehdintää lähinnä orto-doksien paetessa itärajan yli Venäjälle. Heidän jättämilleen autiotiloille suuntautui etenkin Viipurin ja Kymenkartanon lääneistä luterilainen asu-tusvirtaus. Ennen 1650-lukua muutti Käkisalmen läänistä Venäjälle noin 11 000 henkilöä, ruptuurisodan aikana (1656-1658) sinne pakeni yli 4 000 perhettä. Tiliasiakirjoja käytetään mm. asutustutkimuksessa sekä sosiaalisia ja talou-dellisia oloja koskevissa selvityksissä. Luetteloiden ilmoittamat varalli-suusluvut, karja/kylvöala, on käsitettävä minimi-arvoiksi, koska tiliasia-kirjat syntyivät verotuksen yhteydessä ja verot on aina yritetty maksaa mahdollisimman pienestä tulosta tai omaisuudesta. Pääkirjoista voi tutkia myös maakauppiaita ja käsityöläisiä.

95

Paloviinavero

Läänintilien tositekirjoista löytyy tietoja viinanpoltosta ja paloviinaverosta. Ruotsin valtakunnan alkoholipolitiikka 1700-luvulla oli kieltojen ja salli-musten vuoropuhelua: kuninkaan päätöksellä viinan valmistus kiellettiin vuosisadan aikana virallisesti neljä kertaa ja yhtä monta kertaa se sallittiin. Katovuosina paloviinan poltto oli niin ikään laitonta. Ruotsin suurvalta-aseman sodissa romuttanut Kaarle XII kielsi viinanpol-ton vuonna 1709. Määräys kumottiin kolme vuotta myöhemmin ja uudis-tettiin jälleen vuonna 1718. Tämä kielto oli voimassa vain vajaan vuoden, sillä se menetti merkityksensä kuninkaan kuoltua. Vuonna 1731 säädetty asetus ryhtyi verottamaan viinan kotipolttoa. Tätä ennen jokainen sai val-mistaa viinaa verottomasti, jos se vain muutoin oli laillista. Verotusperus-teeksi tuli tilan koko: kaikki tilan omistajat tai haltijat maksoivat veroa huolimatta siitä, harrastivatko viinanpolttoa vai eivät. Vuonna 1747 valtio-päivät hyväksyivät suostuntaveroksi viinan kulutusaksiisin, jota päinvas-toin kuin muita suostuntaveroja kannettiin myös Pohjois-Karjalasta. Kysei-nen alue oli arvioverotusjärjestelmän takia muutoin vapaa tällaisista ve-roista. Katovuosina viinaa ei saanut polttaa, sillä vähäinen vilja tarvittiin ravin-noksi. Tällaisia kieltovuosia oli 1740-luvulla, kun taas virallisia kielto-vuosia olivat 1756-1760 ja 1772-1787. Kustaa III:n hallintokauden kielto-vuosina 1772-1787 viinanpoltto yritettiin saattaa kuninkaan yksinoikeu-deksi: viina valmistettiin kruununpolttimoissa. Salapoltto oli rangaistavaa ja maahantuonti kiellettyä. Sääntö herätti närää, joten 1780-luvun lopulla ryhdyttiin viinanpoltto-oikeuksia vuokraamaan halukkaille talollisille. Uusi viina-asetus annettiin vuonna 1800. Sen pohjana oli Kustaa III:n myönnytys talonpojille vuokrattavasta poltto-oikeudesta. Nyt maaseudul-la kotivalmistus oli sallittu henkilölle, joka omisti tai hallitsi maata, siis pe-rintötilalliselle ja kruununtilalliselle. Mitä suurempi tila oli, sitä enemmän ja isommalla pannulla viinaa sai valmistaa. Sallittu keittoaika oli normaali-na satovuosina kahdeksan kuukautta supistuen sittemmin kolmeen kuu-kauteen. Paloviinakauden päätyttyä nimismies sinetöi pannut. Kaupun-geissa miehet saivat vuosittain keittää kaksitoista pannua ja naiset kuusi pannua paloviinaa. Käytäntö jäi voimaan Suomen Venäjään liittymisen jäl-keenkin. Katovuosina viinan valmistus oli 1800-luvullakin kiellettyä, mutta poltto-kiellosta huolimatta viinaverotus pyöri ja toi rahaa valtion kirstuun. Nyt verovelvollisuus oli kuitenkin sidottu todelliseen valmistukseen. Useim-mat talolliset polttivat viinaa, sillä sitä käytettiin lääkkeenä ja palkanmak-sussa, myytiin kaupunkien toreilla ja maaseutumarkkinoilla: se oli lähes kansantapa. Lisäksi viina kuului erottamattomana osana kodin juhliin, kä-räjä- ja kirkkomatkoihin. Rippikirjoista voi usein lukea, kuinka esi-isiä on sakotettu kirkonmäellä humalassa esiintymisestä.

96

Suostuntavero, kulutusaksiisi

Esimerkki paloviinaveroluettelosta, jossa sarakkeet: 1. Kylän nimi 2. Tilan numero 3. Veronmaksaja 4. Vero hopearahassa (taalari, äyri, penninki)

1 2 3 4

Puumalan pitäjä Kylä Tila Veronmaksaja Vero hopearahassa taalari äyri penninki Hamula 3 Lars Ikaheimoin 1 17 (Lauri Ikäheimonen) Hauhala 2 Petter Piskonen 1 4 (Pekka Piskonen) Himahuuha 1 Aufviser 1 43 (Auviset) 2 Kituin el Horoin 1 17 (Kitunen eli Horonen) Huuhkala 1 Lukoiser 1 17 (Luukkoset) 2 Såpåin Lukoin och 1 17 Hämäl: (Sopanen, Luukkonen ja Hämäläinen)

Savon Alisen kihlakun-

nan paloviinaveroluet-

telo 1796. Kymenkar-

tanon lääninhallituk-

sen arkisto. MMA

Kotipoltto kiellettiin vuonna 1866. Talon-poikaissääty vastusti päätöstä: myönny-tykseksi valtiopäivät päätyivät määräajan voimassa olleeseen paloviinasta kannet-tuun kulutusveroon. Seuraavalla vuosi-kymmenellä ei vii-nanpoltto-oikeuksia eikä sen verotusta enää käsitelty.

97

Venäjälle vangeiksi vietyjen luettelo Kymenkartanon lääninhallituksen konttorin vuoden 1746 tilitositteisiin si-sältyy mm. luettelo pikkuvihan aikana Venäjälle vangeiksi viedyistä karja-laisista. Karjalaiset palasivat vankeudesta venäläisillä passeilla, mutta ei-vät köyhyytensä takia voineet omin kustannuksin matkata kotikyliinsä.

Esimerkki Venäjälle vangeiksi vietyjen luettelosta, jossa sarakkeet:

1. Kylän nimi 2. Palanneiden vankien nimet 3. Palanneiden vankien lukumäärä (aikuiset ja lapset)

1 2 3

Ilomantsin pitäjä Kylä Vanki Aikuiset Lapset Ilomantsin Adam Räisäin kirkonkylä (Aatami Räisänen) 1 Lukkari Johan Lackman, vaimo Anna Margareta Salmelin, poika Matias ja tytär Juliana 2 2 Gotfrid Wermud 1 Lars Kordelain (Lauri Kortelainen), vaimo Anna Lackonen (Anna Laakkonen), tyttäret Cecilia (Silja) ja vankeusaikana syntynyt, nyt kaksivuotias Marta (Martta) 2 2 Enonkylä Påhl Kastinen (Paavo Kastinen) 1 Kuuksenvaara Johan Parfviain (Juho Parviainen), vaimo Anna Kaponen, kaksivuotias poika Staffan (Tahvo) 2 1 Carpa Lewontieff 1 Ondrei Buhari 1

Luettelo pikkuvihan aikana Venäjälle van-geiksi viedyistä karja-laisista. Tilitositteet 1746, Kymenkartanon lääninhallituksen ar-kisto. MMA

98

Savosta ja Viipurin Karjalasta poismuuttaneet Joensuulainen professori Veijo Saloheimo on laatinut Savosta ja Viipurin Karjalasta 1600-luvulla poismuuttaneiden aakkosellisen luettelon, joka on erittäin hyödyllinen ja käyttökelpoinen lähde sekä Savossa että Karjalassa asuneita sukuja tutkivalle. Muuttoliike Ruotsin valtaamaan Käkisalmen lääniin ja Inkerinmaalle oli 1600-luvulla vilkasta, ortodoksien jättämät au-tiotilat houkuttelivat tulijoita. Savossa ja Viipurin Karjalassa muuttokyn-nys oli matala, sillä lisääntyneet verorasitukset ja jatkuva sotiminen väsyt-tivät ja köyhdyttivät kansaa. Kruunu tulkitsi lähdön karkuruudeksi. Tiedot luetteloon on koottu voudin- ja läänintileistä, väenottorullista ja kä-räjäpöytäkirjoista, joiden nimitietoja on verrattu tuloalueen tiliasiakirjoi-hin. Luettelo on ryhmitelty neljään osaan, joista kaksi on omistettu Savosta karanneille ja kaksi Viipurin Karjalasta karanneille. Savolaisten hakemisto on jaettu kahtia käyttäen aikarajana ruptuurisotaa (1656-1658), kun taas viipurinkarjalaisten luettelon ensimmäinen osa päättyy vuoteen 1640 ja toinen alkaa vuodesta 1655. Karkureiden nimitietojen jälkeen on merkitty heidän asuinpaikkansa Sa-vossa tai Viipurin Karjalassa usein kylän tarkkuudella. Lähtökohtana on käytetty hyvin pitkälti nykyistä pitäjäjakoa. Vuosiluku tarkoittaa viimeistä vuotta entisen kotipitäjän asiakirjoissa. Tavallisesti veroluettelosta tai tuo-miokirjasta mainitaan myös nidetunnus ja aukeaman numero. Nidetun-nuksen avulla tutkija pystyy helposti jäljittämään arkistolaitoksen mikro-filmiluetteloista oikean rullan päästäkseen kiinni tutkimaansa henkilöön.

Luettelo Savon karku-

reista 1657-1700. Vei-

jo Saloheimo, Itäsuo-

malaista liikkuvuutta

1600-luvulla. Savosta

ja Viipurin Karjalasta

poismuuttaneita. Suo-

men sukututkimusseu-

ran julkaisuja 46,

1993.

99

Muuttoliike

KYMMENYSLUETTELO — papinverojen kantoluettelo Suomeen lännestä saapunut katolinen kirkko toi mukanaan verotuksen. Verotuskäytäntö, kymmenysten kanto oli omaksuttu juutalaisten Moosek-sen laista, jossa määrättiin ihmisiä maksamaan kymmenysosa sadosta seu-rakunnalleen. Verosta hyötyivät piispa, seurakunnan pappi ja kirkko sekä köyhät. Kustaa Vaasa uudisti valtakuntansa verotusta kajoten samalla myös kir-kon kantamiin veroihin. Kymmenysmaksut säilyivät muutoin ennallaan, mutta nyt kaksikolmasosaa niistä kilahti kruunun kassaan. Valtion osuus muuttui aikaa myöten tavallisen kruununveron luontoiseksi. Kymmenys-verojen kantoluettelot liitettiin valtion kirjanpitoon, joten tutkija löytää ne vuotta 1634 vanhemmalta ajalta voudintilisarjasta ja lääninhallinnon pe-rustamisen jälkeen läänintilisarjasta. Voudintileihin kymmenysluettelot si-sältyvät pääsääntöisesti vuodesta 1556 alkaen, sillä tuolloin kymmenysten kanto siirtyi papeilta kihlakunnanvoudeille. Vuosittain laaditut kymmenysluettelot ovat tutkijalle antoisia asiakirjoja, sillä maatiloilla sattuneet muutokset huomioidaan niissä maakirjaa her-kemmin: ne vastaavat paremmin todellisia oloja, sillä ne kertovat suoraan tilojen maksamat vuosittaiset veromäärät. Maakirjat jähmettyivät ilmaise-maan vuodesta toiseen samat isännät ja veromäärät, mutta ne kuitenkin tarjoavat tutkijalle tilan veroyksikköjen (savut, manttaalit, verokunnat, ve-romarkat) tietoja. Kymmenysluettelossa veronmaksajat vaihtuvat maakir-jaa nopeammin, mutta aina isäntäluettelo ei kuitenkaan täsmällisesti vas-taa tietyn vuoden tilannetta. Kymmenysten kannosta luovuttiin Suomessa 1920-luvun alussa. Papiston palkkausta uudistettiin samoihin aikoihin, joten kirkon kymmenyksetkin kävivät tarpeettomiksi.

100

Isäntäluettelo

Kymenkartanon lääninhallituksen arkistoaineistoa Mikkelin maakunta-arkistossa. Kuva: Niko Kainulainen 2004. Karjala-tk

Kymin kihlakunnan

kymmenysluettelo

1746, s. 181. Kymen-

kartanon lääninhalli-

tuksen arkisto. MMA

Esimerkki kymmenysluettelosta, jossa sarakkeet: 1. Kylä 2. Tilan numero 3. Kymmenysveronmaksaja 4. Verona maksetut rukiit (tynnyreinä/kappoina) 5. Verona maksetut ohrat (tynnyreinä/kappoina) 6. Verojen yhteissumma 1 2 3 4 5 6

Pyhtään pitäjä Kylä Tila Veronmaksaja Ruis Ohra Yhteensä (kappaa) (kappaa) (kappaa) Björnvik 1 Anders Mattson 5 4 9 (Antti Matinpoika) 1 Mårten Johansson 8 6 14 (Martti Juhonpoika) 2 Christer Roskas 8 6 14 (Risto Roska) 3 Johan Mårtensson 6 4 10 (Juho Martinpoika) 4 Anders Eskelsson 8 6 14 (Antti Eskonpoika) Gädd- 1 Mårten Mårtensson 6 5 11 bergsö (Martti Martinpoika) Haavisto 1 Matts Yrjölä 10 8 18 (Matti Yrjölä)

101

Passilla kohti Venäjää Muuttoliike Yleisen käsityksen mukaan ennen vanhaan kaikki asuivat paikoillaan: ihminen syntyi samaan kylään, jossa hän asui koko elämänsä ja jonne hä-net myös kuoleman tultua haudattiin. Muuttoliiketutkimus on kuitenkin osoittanut, ettei esiteollinen yhteiskunta ollutkaan liikkumaton ja vakaa. Ihmiset muuttivat suhteellisen vilkkaasti; useimmat lyhyen matkan pää-hän oman yhteisönsä sisällä, jolloin tietynsuuntainen muutto synnytti sa-mansuuruisen vastamuuton. Toisaalta lähdettiin myös kauemmaksi. Eten-kin itäisessä Suomessa väestöä houkutteli vuonna 1703 perustettu Pietari, joka tarjosi monia taloudellisia mahdollisuuksia kasvaessaan yhdeksi Eu-roopan suurimmista kaupungeista. Itäsuomalaisten Pietariin muutto sopii englantilaisen E.G. Ravensteinin ti-lastollisen aineiston perusteella muotoilemaan, kymmenen muuttolakia käsittävään teoriaan, jonka mukaan kauppa- ja teollisuuskeskukset vetävät muuttajia ja pitkän matkan muuttajat asettuvat juuri tällaisiin keskuksiin. Myöhemmin on rakennettu työntö- ja vetotekijöihin pohjautuvia teorioita, joiden mukaan mm. Pietarin taloudelliset ja sosiaaliset olot painoivat vaa -assa oman kotiseudun vastaavia oloja huomattavasti enemmän. Esiteollinen muuttoliike koostui lähinnä tilattoman väestön muutoista; palvelijat vaihtoivat pestipaikkojaan ja kaupungit vetivät maata omistama-tonta väkeä. Korkean kuolleisuuden leimaa kantaneet kaupungit kasvoi-vat muuttoliikkeen ansiosta. Vuonna 1879 säädetty elinkeinovapaus ja sa-moihin aikoihin puretut muuttorajoitukset vilkastuttivat muuttoliikettä ja ammattien vaihtoa. Väestön kasvu 1700-luvun alkupuolelta lähtien oli muuttanut maaseudun sosiaalista rakennetta. 1700-luvun puolivälissä suurin osa maaseudun asukkaista kuului vielä tilallisperheisiin. Tilajaot li-sääntyivät ja uudistiloja perustettiin, mutta aikaa myöten osa talollisper-heen lapsista luisui torppareiksi, käsityöläisiksi tai mäkitupalaisiksi. Maa-seudun sosiaalisessa arvoasteikossa alaportaat olivat 1800-luvun lopussa hyvin miehitettyjä; yläportaalle sijoittuvat talolliset olivat selkeänä vähem-mistönä. Liikenteelliset edistysaskeleet ja teollistuminen vauhdittivat tilat-toman väestön muuttovirtoja: eteläisen Suomen kaupungit ja maaseudun teollisuustaajamat houkuttelivat tulijoita.

102

Elinkeinovapaus

Tilajaot

Muuttokirja 1893. Sortavalan kaupunki-seurakunnan arkisto. MMA

. Sääksmäeltä maaliskuussa 1893 Sortavalan kaupunkiin muuttanut maanviljelijän tytär ja rouva Naema Eufemia Boehm os. Rönnberg on ottanut muuttokirjan kotiseurakunnastaan ja toimittanut sen kahden viikon kuluessa uuteen seurakuntaansa siirtyessään muuttokirjan sanoin “maisteri Emil Boehmin rou-vaksi Sortavalaan“.

Muuttokirja sisältää henkilötietojen lisäksi maininnat muuttajan äidinkie-lestä, lukutaidosta, kristinopinkappaleiden hallinnasta, rippikoulusta, kin-kereille ja ehtoolliselle osallistumisesta, kirjoitustaidosta, avioliitosta, roko-tuksesta, ruumiin vioista sekä miesten kohdalla sotapalveluksesta.

103

Muuttorajoitukset Merkantilistinen talouspolitiikka eli kulta-aikaansa 1700-luvun Euroopas-sa. Yhteiskunnan kukoistuksen tukipylväänä pidettiin suurta ja kasvavaa työtätekevää väestöä; väestönkasvua rohkaistiin, kun taas maastamuuttoa rajoitettiin. Ruotsissa oli jo 1500-luvun lopussa ja 1600-luvulla ehkäisty palvelusväen muuttoa maasta, 1700-luvulla heidän ulkomaanmatkansa kiellettiin, jos varmuutta paluusta ei ollut. Vuonna 1727 kiellettiin matkat Kööpenhaminaan ja Själlandiin, yleinen kielto astui voimaan vuoden 1739 palvelusväkiasetuksessa. Kyseisen säädöksen mukaan ne, jotka eivät olleet palanneet kolmen vuoden kuluttua tai olivat muutoin luvatta poissa, me-nettivät perintö- ja kansalaisoikeutensa. Suomessa taas rajoitettiin muuttoa Tukholmaan ja muualle Ruotsiin. Vuoden 1766 asetuksen mukaan kansa sai etsiä elantoaan valtion rajojen sisäpuolelta. Vuonna 1805 säädetty ja Suomessa vuoden 1809 jälkeen voimaan tullut palvelusväkiasetus esti am-mattitaidottomien muuton pois siitä läänistä, jossa he työskentelivät. Ruotsissa valtakunnan sisäistä muuttoa valvottiin lähinnä papintodistus-ten avulla, toisinaan myös matkapassien kautta. 1600-luvun säädösten mu-kaan toiseen seurakuntaan muuttaja tarvitsi papintodistuksen. Muuttoto-distuksen arvo nousi aikaa myöten, sillä kotipaikka ja oikeus köyhäinhoi-toon olivat kytköksissä toisiinsa. 1700-luvun lopussa rajoitettiin köyhäin-hoidon varaan mahdollisesti luisuvien ihmisten muuttoa, sillä jokaisen seurakunnan oli huolehdittava omasta köyhälistöstään: kotipaikkaoikeutta koskevat määräykset ehkäisivät kerjuuta ja minimoivat vieraspaikkakun-talaisista aiheutuneita kustannuksia. Vuoden 1788 julistuksen mukaan seurakunta sai kieltää itsellisiltä, vanhoilta ja työkykynsä menettäneiltä palkollisilta pääsyn alueelleen. Vuosina 1817 ja 1822 määräystä muutettiin niin, että se koski alle 15-vuotiaita ja yli 40-vuotiaita itsellisiä, jotka eivät muuttaessaan pystyneet ilmoittamaan varmaa elinkeinoa. Työkyvyttömät, rammat ja vaivaiset saivat muutto-oikeuden, jos he osoittivat, ettei heistä aiheudu seurakunnalle köyhäinhoidollisia rasituksia. Ruotsi kumosi muuttovapautta rajoittavat säädökset vuonna 1847. Suo-messa annettiin vuonna 1865 irtolaisasetus, jolla poistettiin laillinen suoje-lus. Yleiseen työhön tuomittiin ainoastaan ne irtolaiset, jotka viettivät pa-hantapaista laiskurinelämää. Lopullisesti irtolaisten palveluspakko väistyi vuoden 1883 asetuksen myötä. Vuonna 1879 säädettiin vaivaishoitoasetus, joka kumosi seurakunnan oikeuden rajoittaa muuttoa. Muutto-oikeus myönnettiin tämän jälkeenkin ainoastaan, jos muuttaja pystyi osoittamaan, että hän oli maksanut edellisen vuoden kunnallisveron ja kruununveron. Vuoden 1898 julistus poisti tämänkin ehdon. Vanhassa Suomessa asuneiden muutto Venäjän muihin osiin oli maassa-muuttoa ja ohjenuorana käytettiin valtakunnan säätyjakoon perustuvia muutto- ja passisäädöksiä. Käytännössä kuitenkin noudatettiin Ruotsin vallan aikaisia muuttomääräyksiä.

104

Muuttovapaus

Palvelusväkiasetus

Venäjällä väestö jaettiin veroa maksamattomiin aatelisiin ja pappeihin sekä veroa maksaviin talonpoikiin, kauppiaisiin, pikkuporvareihin ja käsityöläi-siin. Tilanomistajat määräsivät päivätöitä tekevien, maaorjuuteen joutunei-den talonpoikien liikkeistä. Talonpoikien työmatkojen valvontaa varten luotiin passijärjestelmä, joka ajoittain ulottui myös muihin yhteiskunta-luokkiin. Poliisi valvoi talonpoikien kaupungissa oleskelua. Suurimpiin kaupunkeihin perustettiin 1800-luvun alussa osoitetoimisto, jonne talon-poikien oli jätettävä passinsa ja vaihdettava se oleskelulippuihin. Vanhaan Suomeen maaorjuus ei ehtinyt, vaikka lahjoitusmaiden omistajat yrittivät soveltaa muuttorajoituksia alueittensa talonpoikien liikkeisiin. Aivan 1700-luvun lopussa ryhdyttiin soveltamaan Vanhan Suomen talonpoikiin muu-alla valtakunnassa noudatettavia muuttomääräyksiä. Ehdotonta muutto-kieltoa ei ollut ja suurinta osaa väestöä koski ainoastaan rangaistus passin kadottamisesta.

105

Juhlayleisöä saapuu Sortavalasta Impilah-teen. Kuva: V. Jääske-läinen 1909. MV

Passimääräykset Suomen autonominen asema edellytti joidenkin uusien muuttomääräysten sorvaamista: säädöksiä oli luotava suomalaisten oleskeluun Venäjällä ja vastaavasti venäläisten Suomessa. Vuonna 1819 päätettiin, että Venäjältä tulevat kauppiaat, porvarit ja talonpojat tarvitsivat keisarin luvan voidak-seen päästä porvareiksi Suomen kaupunkeihin. Porvariksi ryhtymistä ja Suomeen asettumista vaikeutettiin edelleen vuosina 1831 ja 1858. Toisaalta venäläiseen armeijaan värväytyneeseen suomalaiseen sovellettiin vuodesta 1821 lähtien samoja määräyksiä kuin venäläisten vastaavien yhteiskunta-luokkien edustajiin. Suomalainen kauppias sen sijaan sai vuodesta 1825 läh-tien kirjoittautua venäläiseen kiltaan tai pysyä oman suomalaisen kaupun-kinsa killan jäsenenä; kauppiaalla oli täydet kauppa- ja elinkeino-oikeudet sekä Venäjällä että Suomessa. Vuoden 1809 keisarillisen julistuksen mukaan Pietariin matkaavat suoma-laiset samaistettiin passimääräyksissä vastaavaan venäläiseen luokkaan: tällöin talonpojat ja palvelijat käsitettiin maaorjiksi. Pietariin suuntautunut muuttokäyrä lähti jyrkkään nousuun. Muuttoliikkeen hallitsemiseksi sää-dettiin vuonna 1819 asetus, jonka mukaan palvelusväki, loiset, maattomat torpparit, työläiset, käsityöläiset ja merimiehet saivat passin korkeintaan kolmeksi vuodeksi, minkä jälkeen heidän oli palattava kotiin uusimaan passinsa. Passin aikaraja poistui vuonna 1824; passi voitiin uusia määräämättömäksi ajaksi, kunhan vain passinhaltija muisti maksaa veronsa. Niin ikään vuon-na 1819 annettiin määräys virkamiesten, säätyläisten ja porvariston sekä näiden palvelijoiden Venäjän matkoista. Vuonna 1903 ulotettiin passin hankkimisvelvollisuus kaikkiin yhteiskuntaryhmiin. Tällöin suomalainen passi oikeutti enintään vuoden pituiseen oleskeluun, minkä jälkeen passivi-rastolta tuli hakea uutta passia. Pietarissa toimivan Suomen asiain komitean alaisuuteen perustettiin vuon-na 1819 passitoimisto, joka vuonna 1848 muuttui valtiosihteerinviraston alaiseksi Suomen passivirastoksi. Passivirasto lakkautettiin vuonna 1918. Passitoimiston tehtäviin kuului mm. myöntää oleskelupasseja ja kerätä ve-roja. Passitoimisto valvoi suomalaisia aivan kuten osoitetoimisto venäläisiä maaorjia. Venäläinen passikäytäntö säilyi kauan muuttumattomana, joten suomalaisiin Pietarin-matkaajiin sovellettiin vuonna 1824 omaksuttua käy-täntöä. Vuoden 1848 vaivaissäädöksen mukaan määräämättömäksi ajaksi passin saaneen tuli maksaa kotiseurakuntaansa vaivaismaksua säilyäkseen kirkon-kirjoissa. Kaksi vuotta myöhemmin määrättiin, että Venäjällä syntyneillä lapsilla oli kotipaikka- ja veronmaksuoikeus Suomessa. Tuolloin ryhdyttiin Suomen seurakunnissa erottelemaan Venäjällä oleva väestö omaksi ryh-mäkseen rippikirjojen loppuun tai kokonaan erilliseen rippikirjasidokseen.

106

Kotipaikkaoikeus

Passiasiakirja 1851. Viipurin lääninhalli-tuksen arkisto. MMA

Viipurin lääninhallitus on myöntänyt 18./30. päivänä lokakuuta 1851 passin (nro 110) kuuden kuukau-den Pietarissa oleskelua varten Sortavalan kaupungissa asuneelle naimattomalle kauppiaalle Ivan Pet-roff Moldakoffille. Saman vuoden joulukuussa Moldakoff on ottanut uuden passin (nyt nro 115) niin ikään kuudeksi kuukaudeksi yhdessä vasta vihityn vaimonsa Anna Michailovnan kanssa.

107

Vuodesta 1852 lähtien passivirasto ilmoitti lääninhallitusten kautta Venäjäl-lä kuolleiden suomalaisten kotiseurakuntiin matkalaisten elämäntaipaleen päättymisestä ja kahta vuotta myöhemmin ilmoitusvelvollisuus ulotettiin muihin kirkonkirjoihin merkittäviin elämän muutoksiin, kuten avioliiton solmimiseen tai lapsen syntymään. Suomen seurakuntiin tulevat tiedot pe-rustuivat passin haltijan omaan ilmoitukseen. Venäjällä asuneet suomalai-set kirjattiin kotikuntansa henkikirjaan omana ryhmänään vuodesta 1880 lähtien. Käytäntö perustui vuoden 1878 määräykseen ja kirjaan merkittiin passiviraston ilmoituksen mukaisesti niiden tiedot, jotka olivat vuoden ai-kana vaihtaneet tai uusineet passinsa. Pietariin aikovat suomalaiset hakivat matkapassinsa lääninhallituksesta tai kaupungin maistraatista. Nämä tahot myönsivät myös ulkomaanpasseja, oleskelulupia ulkomaalaisille ja ulkomaalaisille matkapasseja Venäjälle. Passitiedot kirjattiin lääninkanslian ja maistraatin passiluetteloihin. Suo-mesta saatu matkapassi esitettiin Pietarin passivirastossa, joka antoi sääty-läisiin kuulumattomille venäjänkielisen passin tai oleskeluluvan. Suomalaisilta kerätyt matkapassit löytyvät passitoimiston ja -viraston pe-rusasiakirjojen sarjasta. Pietariin saapunut suomalainen vaihtoi passiviras-tossa matkapassinsa venäjänkieliseen oleskelupassiin. Säätyläisen tai virka-miehen tarvitsi ainoastaan esittää matkapassinsa passitoimistossa. Matka-passit arkistoitiin akteittain, akteihin koottiin kaikki yhdessä passissa mai-nittuja henkilöitä koskevat asiakirjat. Aktit on arkistoitu oleskelupassin myöntämisvuoden mukaan juoksevaan numerojärjestykseen. Perusasiakirjoihin on laadittu hakemistoja, mutta ne eivät kata arkistonmuodostajan koko toiminta-aikaa; passiviraston laatima aakkosellinen ja osittain tuhoutunut hakemisto käsittää vuodet 1820-1847 ja Suomi-seuran 1950-luvulla keräämä kortisto sisältää vuodet 1815-1858. Vuonna 1848 passivirasto aloitti pitäjänkirjojen laadinnan. Asiakirjasarja päättyy passiviraston arkistossa vuoteen 1903. Pitäjänkirjojen pitäminen pohjautui vuosien 1848 ja 1850 Venäjälle muuttoa koskeviin säädöksiin. Vuosilta 1870-1903 pitäjänkirjasarja on täydellinen ainoastaan Kuopion ja Mikkelin lääneistä, vuotta 1870 aikaisemmalta ajalta sen sijaan lähes auko-ton koko maasta. Pitäjänkirjaan merkittiin oleskelupassin saaneet henkilöt ryhmiteltyinä pitäjittäin passin saantijärjestyksessä sekä mahdolliset passin uusimiset. Lisäksi siihen kirjattiin passinhaltija ja hänen perheensä sekä perheessä Venäjällä oloaikana tapahtuneet muutokset. Pitäjänkirjoihin on aakkosellisia hakemistoja - tosin aakkostus ulottuu ainoastaan passinhalti-jan sukunimen alkukirjaimeen. Passikäytäntö yhdenmukaistui vuonna 1903. Uudistus ulottui myös viras-ton asiakirjahallintoon, kun pitäjänkirjat ja perusasiakirjat korvattiin aak-kosellisella, venäjänkielisellä passinhaltijakortistolla. Kortistossa esiintyvät nimet on kirjoitettu myös latinalaisin aakkosin ja sen tiedot päättyvät vuo-den 1918 alkuun.

108

Aktit

Passiviraston arkistoon sisältyy passiasiakirjojen lisäksi esimerkiksi oppi-sopimusten valvontaan liittyvä asiakirjasarja, josta voi tutkia Venäjälle op-pipojiksi tai tehdastyöhön sijoittuneita suomalaisia lapsia. Passiviraston tehtäviin kuului 1800-luvun puolivälistä lähtien valvoa oppisopimusten tekoa ja lasten työskentelyoloja.

Passiviraston arkistoa säilytetään Kansallisarkistossa. Pääosa arkistosta siirrettiin Suomeen Tarton rauhansopimuksen ja vuonna 1924 solmitun ar-kistojen palautussopimuksen nojalla. Loppuosa arkistosta sijoitettiin vuon-na 1923 Pietarin pääkonsulinvirastoon, joka huolehti Pietariin jääneiden suomalaisten asioista. Nämä asiakirjat siirrettiin Suomeen vuonna 1938. Arkisto vaurioitui osittain vuonna 1924 Nevan tulvissa. Keskeiset asiakir-jasarjat on mikrofilmattu. Passiviraston lakkauttamisen jälkeen sen tehtävät siirtyivät Leningradin pääkonsulinvirastolle, jonka vanhinta arkistoa säilytetään ulkoasiainhal-linnon keskusarkistossa.

109

Kansallisarkiston

ent. Valtionarkiston

katolla oleva kolmen

naishahmon patsas-

ryhmä on otettu

Kansallisarkiston

sinetin tunnuskuvak-

si. Kuva: Satu Soiva-

nen 2003. Karjala-tk

Venäjän luterilaiset seurakunnat Suomalaisten muuttovirta Venäjälle kasvoi autonomian alussa. Vanhan Suo-men asukkaat olivat jo 1700-luvulla tunteneet Pietarin houkutuksen, mutta muuttoaallot siis voimistuivat 1800-luvun alussa. Max Engmanin mukaan vuonna 1820 Pietarissa oleskeli 5 800 suomalaista ja vuonna 1881 noin 40 000 suomalaista oli Venäjällä ja heistä noin 22 000 Pietarissa. Suurin osa oli ko-toisin itäisestä Suomesta, lähes puolet Viipurin läänistä. Muuttajat olivat up-seereita, pappeja, siviilivirkamiehiä, käsityöläisiä ja palvelusväkeä. Venäjälle lähteneistä upseereista, papeista ja kultasepistä on julkaistu matrikkeleita. Luterilainen seurakuntatoiminta alkoi Pietarissa pian kaupungin perusta-misen (1703) jälkeen. Seurakunnan jäsenet olivat lähinnä Nevanlinnan por-vareita ja sotavankeja. Luterilainen yhteisö hajosi kielellisiin erimielisyyk-siin 1730-luvulla ja vuonna 1745 muodostettiin kaksi eri seurakuntaa, Py-hän Katariinan ruotsalainen seurakunta ja Pyhän Marian suomalainen seu-rakunta.

Pyhän Marian kirkon seu-rakunnallinen vaikutus-alue ulottui Pietarin kau-punkia ympäröivään inke-riläiseen maaseutuun. Seu-rakuntaan kuuluivat Inke-ristä ja Vanhasta Suomesta muuttaneet. Vuoden 1809 jälkeen seurakuntaan kir-joittautui myös muualta Suomesta tulleita. Seura-kunnassa oli enimmillään 21 000 jäsentä 1890-luvulla. Virolaiset erkanivat Pyhän Marian suomalaisesta seu-rakunnasta omaksi yhtei-sökseen vuonna 1787, jol-loin perustettiin Pyhän Jo-hanneksen seurakunta.

Pyhän Marian seurakunnan arkistoa säilytetään Kansallisarkistossa. Pyhän Katariinan ruotsalaisen seurakunnan jäsenistöstä suurin osa oli suo-menruotsalaisia. Lisäksi seurakuntaan kuului ruotsinruotsalaisia, tanska-laisia, norjalaisia ja saksalaisia. Seurakunnan jäsenmäärä oli suurimmillaan 1870-luvulla, jolloin kirkonkirjoihin oli kirjattu n. 7 000 henkeä. Seurakun-nan arkistoa säilytetään nykyisin Ruotsin Valtionarkistossa, mutta kirkon-kirjat ovat mikrofilmeinä käytettävissä myös Suomen Kansallisarkistossa.

Pyhän Marian kirkko. Kuva: Vladimir Meckler. Pietarin Pyhän Marian seurakun-nan kuvakokoelma.

110

Pyhän Katariinan ja Pyhän Marian seurakunnat

Vuosina 1807-1831 Pietarissa toimi Pyhän Konstantinin suomalainen seura-kunta, johon kuului lähinnä Vanhasta Suomesta ja Inkerinmaalta värvättyjä henkivartiorykmentin jäseniä. Seurakunnan kirkonkirjat ovat Kansallisar-kistossa Helsingissä.

Pietarin luterilaisten seurakuntien kirjo koostui edellisten lisäksi viidestä saksalaisesta seurakunnasta, joita olivat Pyhän Petrin, Pyhän Annan, Pyhän Katariinan, Pyhän Mikaelin ja Pyhän Yrjön seurakunnat, lättiläis-saksalai-sesta Jeesus-seurakunnasta ja saksalais-venäläisestä Pyhän Marian seura-kunnasta. Kronstadtin Pyhän Elisabetin seurakuntaan kuului luterilaisia monesta eri kansakunnasta. Tämä seurakunta jaettiin vuonna 1859 siten, että suomalaiset, ruotsalaiset ja virolaiset liittyivät uuteen Pyhän Nikolain seurakuntaan. Narvassa toimi ruotsalais-suomalainen seurakunta ja Hatsi-nassa saksalais-suomalais-virolainen seurakunta. Narvan seurakunnan kir-konkirjajäljennöksiä 1700-luvulta säilytetään ritarihuoneella Helsingissä ja mikrofilmeinä Kansallisarkistossa. Inkeriin syntyi 1600-luvulla useita seurakuntia, joiden jäsenistö koostui sin-ne muuttaneista suomalaisista. Muuttovirta jatkui voimakkaana vielä 1800-luvulla ja etenkin Lempaalan, Valkeasaaren, Kelton ja Toksovan seurakun-nissa oli vahva suomalaisedustus. Inkerin 17 luterilaisen seurakunnan kir-konkirjoja säilytetään Kansallisarkistossa. Aunukseen suuntautuva muut-toliike voimistui 1830-luvulla. Raja oli avoin, töissä käytiin Venäjän puolella ja monia avioliittoja solmittiin rajan yli. Aunukseen perustettiin suomalai-sen taloudellisen avun turvin v. 1863 luterilainen seurakunta, johon kuului eri puolilla kuvernementtia kierteleviä työläisiä. Seurakuntalaisia oli 1800-luvun lopussa n. 3 000. Aunuksen srk:n kirkonkirjat eivät ole säilyneet. Muurmanninrannikolle lähinnä Pohjois-Suomesta muuttaneet asukkaat lute-rilainen kirkko saavutti 1870-luvulla. Kiertävä pappi kuljetti kirkonkirjoja mukanaan. Oma seurakunta alueelle perustettiin v. 1903. Kirkonkirjat katosi-vat vallankumousvuosina. Alaskan suomalaiset kuuluivat venäläis-amerik-kalaiseen seurakuntaan. Siperian seurakunnissa oli myös suomalaisia. Näi-den seurakuntien kirkonkirjoja saattaa olla tallessa venäläisissä arkistoissa.

111

Pyhän Konstan- tinin seurakunta

Saksalaiset seurakunnat

Moskovassa asuneet suomalaiset luterilai-set kuuluivat kau-pungin saksalaisiin seurakuntiin, Bakus-sa asuneet suomalai-set saksalais-ruot-salaiseen seurakun-taan.

Panoraama Pietarista. Akvatinta, 1804. J. A. Atkinson. MV

Luterilainen väestökirjanpito Venäjällä Venäjän laajentumispolitiikka, hallituksen rekrytoimat ulkomaiset käsityö-läiset ja maahan tulleet siirtolaiset merkitsivät ortodoksisuuden yksinoi-keuden murtumista: Venäjälle muodostui uskonnollisia vähemmistöjä. Or-todoksit eivät sen sijaan saaneet vaihtaa uskontoa ja seka-avioliitoista syn-tyneet lapset kastettiin aina ortodokseiksi. Luterilaisten seurakuntien papit olivat läntisestä Euroopasta. Kirkonkokous ja kirkkoneuvosto vastasivat seurakuntien hallinnosta. Vuonna 1810 perustettiin eriuskoisia varten yli-hallitus, jonka alaisuuteen myös luterilaiset seurakunnat kuuluivat. Varsi-naisesti luterilaisten seurakuntien asema määriteltiin vuonna 1832 sääde-tyssä kirkkolaissa. Laki ei koskettanut Suomea eikä Puolaa. Vuonna 1832 säädetty kirkkolaki yhdenmukaisti kirkollisen lainsäädännön ja organisaation. Tuon jälkeen valtio huolehti kirkon ylimmästä hallinnosta, kun taas kirkon korkein hallintoelin oli yleiskonsistori. Sen alaisuudessa toimi aluksi kahdeksan konsistoria, vuodesta 1890 konsistoreja oli viisi. Kyseinen laki edellytti, että pappien oli pidettävä rippikirjoja ja laadittavia luetteloita syntyneistä, vihityistä ja kuolleista. Aikaisemmin oli kirjattu ylös ehtoollisella käyneitä, mutta nämä listaukset eivät sisältäneet riittäviä väestötietoja. Nyt siirryttiin periaatteessa samanlaiseen kirkonkirjajärjes-telmään kuin Suomessa. Muuttaneiden luetteloista ei laissa annettu määrä-yksiä, mutta niitä on ainakin Pyhän Katariinan ruotsalaisen seurakunnan ja Pyhän Marian suomalaisen seurakunnan arkistoissa.

112

Kirkkolaki

Pyhän Marian seurakunnan rippi- koululaisia 1931. Pietarin Pyhän Marian seurakun-nan kuvakokoelma.

Kirkkolain mukaan seurakuntien tuli vuosittain lähettää historiakirjajäljen-nökset konsistorille. Luterilainen väestökirjanpito ei Venäjällä kuitenkaan ollut yksinkertaista: seurakuntaan ei ollut pakko kuulua, liikkuvaista ja muuttoaltista seurakuntalaista oli vaikea valvoa ja seurata. Muuttaja sai liittyä haluamaansa seurakuntaan ja sai vaihtaa seurakuntaa vapaasti. Lisäksi seurakunnat ei eivät olleet alueellisesti rajattuja yksiköitä, vaan esi-merkiksi Pyhän Marian suomalaisen seurakunnan jäsenistö asui ympäri Pietaria ja kaupunkia reunustavaa maaseutua. Useat Venäjälle muuttaneet ottivat yhteyttä seurakuntaan vasta tarvitessaan kirkollisia palveluksia. Kirkkolaki suositteli, että ehtoollista olisi nautittava ainakin kerran vuo-dessa, mutta lain pakko ulottui ainoastaan valtionvirkamiehiin. Kinkereitä järjestettiin Inkerinmaan seurakunnassa. Vuoden 1832 kirkkolaki vaati jokaiselta Venäjälle muuttavalta henkilöltä lähtöseurakunnasta annettua todistusta. Suomalaisten seurakuntien nou-dattama muuttokirjakäytäntö oli kuitenkin kirjavaa: joistakin seurakunnis-ta henkilö sai mukaansa muuttokirjan ja hänet poistettiin kirkonkirjoista, kun taas toisaalla lähtijälle annettiin mainetodistus ja hänet säilytettiin ko-tiseurakunnan kirjanpidossa. Vuonna 1848 annettu määräys selvensi ja yhdenmukaisti asiaa, sillä Venä-jälle muuttaneet pidettiin lähtöseurakuntansa kirjoissa. Varsinaista muut-tokirjaa ei annettu, vaan sen korvasi vastaavat tiedot sisältävä papintodis-tus. Tämä todistus mukanaan suomalainen kirjoittautui venäläisen luteri-laisen seurakunnan jäseneksi. Näin ollen venäjänsuomalainen kuului yhtä aikaa kahteen eri seurakuntaan. Muuttajat uusivat oleskelupassinsa passi-virastossa yleensä vuosittain ja ilmoittivat samalla vuoden aikana tapahtu-neet elämänmuutokset. Passivirasto tiedotti perhetapahtumista Suomeen. Suomessa seurakunnat kirjasivat muutokset kirkonkirjoihinsa. Järjestelmä oli voimassa vuoteen 1917 saakka. Kirkonkirjat olivat saksankielisiä, kunnes vuodesta 1892 alkaen ne oli laa-dittava venäjäksi. Seurakunnat lakkautettiin vuoteen 1937 mennessä. En-nen lakkauttamista kirkonkirjakielenä käytettiin suomea. Venäjän luterilaisten seurakuntien kirkonkirjojen tietosisältö ei ole moni-mutkaisen kirjanpitojärjestelmän takia yhtä luotettava kuin suomalaisten kirkonkirjojen sisältö. Tutkittaessa Venäjälle muuttaneita ihmisiä kannat-taa kirkonkirjatietoja verrata Suomen passiviraston asiakirjoista ilmeneviin tietoihin. Venäjän suomalaisten seurakuntien papit toivat sodan aikana kirkonkirjat Suomeen, sillä niitä ei haluttu jättää venäläisten käsiin. Kaik-kia kirkonkirjoja ei kuitenkaan saatu kuljetettua, vaan osaa asiakirjoista säilytetään nykyisin Pietarissa.

113

Papintodistus

Kruununtilasta perintötilaksi Vanhat ruotsalaiset maanlait 1300-luvulta kielsivät kruunun maaomaisuu-den myymisen yksityisille kansalaisille, joilla oli siis viljelemäänsä tilaan ainoastaan hallintaoikeus. Valtion hupeneva talousvaranto kuitenkin edis-ti kruununtilojen hallintaoikeuksien muuttamista periytyviksi; tämä sallit-tiin vuoden 1723 asetuksessa. Perinnöksiostohinta koostui Suomessa kol-men vuoden ja Ruotsissa kuuden vuoden veromäärästä. Lisäksi monimut-kaisen ja aikaavievän prosessin toimitusmaksut rasittivat talollisen kukka-roa: kustannuksia kertyi usein neljän vuoden verojen verran eli Suomessa toimituskulut olivat lunastushintaa korkeammat. Vuonna 1773 perinnöksimyynti kiellettiin kruunun maaomaisuuden ehty-misen pelossa. Esimerkiksi Savo-Karjalan läänissä tilojen omatoimisia ja-koja ja yksityisiä kauppoja ei sallittu 1700-luvun lopussa lainkaan. Maaher-ra ratkaisi kruununtilojen asukasoikeudet: talonpoika anoi asumisoikeutta eli sijoituskirjaa (immissionbrev) tilalleen. Hyödyn aikakauden valistusaatteet ja fysiokraattiset talousvirtaukset puolus-tivat talollisten omistusoikeutta viljelemäänsä maahan, joten vuoden 1789 yh-distys- ja vakuuskirja salli jälleen perinnöksiostot. Talolliset saivat samansi-sältöisen omistusoikeuden maahan kuin aateliset. Imissiokirja uudelle kruununtilalliselle Kruununtilan asumisoikeutta haettiin siis maaherralta. Sijoitus- eli imis-siokirjaa etsivän tutkijan ensimmäisenä tehtävänä on tutustua lääninkontto-rin anomusasioiden diaareihin. Summittainen sijoituskirjan myöntämisajan-kohta löytyy rippikirjoista ja henkikirjoista, joista tutkija on havainnut kruu-nuntilallisen vaihtumisen. Vuosittain laaditut diaarit on ryhmitelty eri lää-ninkonttoreissa eri tavoin: Kuopion lääninhallituksen lääninkonttorin ano-musdiaarit noudattavat sukunimen mukaista aakkosjärjestystä, kun taas Kymenkartanon lääninhallituksen lääninkonttorin anomusdiaareihin on aakkosellinen kylähakemisto. Hakemisto viittaa diaarin sivuun, jolta löyty-vät tarkemmat tiedot siitä, milloin sijoituskirja-anomus on pantu vireille ja kuka on anoja. Diaari ilmoittaa myös asian ratkaisupäivän sekä päätöskon-septin numeron. Päätöskonsepteissa jokainen vuosi on yleensä sidottu omaksi kirjakseen, joten imissio-päätös löytyy joutuisasti etsimällä konsep-teista diaarin ilmoittama päätöksen numero. Jokaisen päätöksen alkuun on merkitty kirjaamistunnus, jonka osoittaja ilmoittaa asian järjestysnumeron diaarissa sinä vuonna kuin asia on pantu vireille ja nimittäjä ilmoittaa vi-reillepanovuoden. Kuopion lääninhallituksessa diaaritunnukseen kuuluu li-säksi anojan sukunimen alkukirjain. Tämän tunnuksen avulla tutkija voi et-siä asian käsittelyn pohjana olleet anomusasiakirjat. Ne on arkistoitu omiksi sarjoikseen.

114

Asumisoikeus

Sijoituskirja

Viipurin läänin maaherra on myöntänyt 27.3.1849 lautamies Johan Larsson (Juho Laurinpoika) Muukkoselle imissiokir-jan Parikkalan pitäjän Kinnarniemen kylässä sijainneeseen 1/4 osaan kruununtilasta nro 2.

Imissiokirja 1849. Senaatin talous- osaston arkisto. KA

115

Imissiokirjat eli asu-kasoikeuspäätökset eli sijoituskirjat si-sältyvät lääninhalli-tuksen lääninkontto-rin arkistoon. Vii-meinen imissiokirja ennen perinnöksios-toa löytyy myös se-naatin talousosaston arkistosta kyseisen tilan perinnöksiosto-aktista, perintökirjan myöntämisen edel-lytyksenä olevista asiakirjoista.

Kruununtilan katsel-muspöytäkirja 1858 (alkuosa). Senaatin ta-lousosaston arkisto. KA

Kruununvoudin katselmukset Anomusasiakirjat tarjoavat tutkijalle eniten informaatiota, sillä niihin sisäl-tyy usein virkatodistuksia ja kruununvoutien katselmusasiakirjoja sekä niissä viitataan yleensä aina myös aikaisempaan sijoituskirjaan eli siihen, milloin edellinen tilanhaltija on saanut tilaan asumisoikeuden. Imissiokir-joja seuraamalla pystytään rakentamaan isäntäketju ennen tilan perinnök-siostoa, joskin rajoituksia asettavat lääninhallitusten arkistojen aukolli-suus. Esimerkiksi Kuopion lääninhallituksen arkiston vanhin osa katosi Suomen sodassa vuonna 1809 ja Viipurin lääninhallituksen asiakirjoja jäi Viipuriin. Kruununtilan hallintaoikeus oli perinnöllinen, ellei tilanhoitoa laiminlyöty. Periaatteena oli, että aina isännän vaihtuessa oli tehtävä uusi sijoituskirjahakemus.

Elokuun 27. päivänä 1858 pidettiin lautamies Johan Larsson (Juho Laurinpoika) Muukkosen hallitsemalla kruununtilanosalla katselmus. Tila sijaitsi Parikkalan pitäjän Kinnarniemen kylässä. Siihen osallistuivat kruununnimismies Stenbäck, lautamies Michel Walkiapää (Mikko Valkeapää) ja varalautamies Johan (Juho) Piuk- ka. Lautamies Muukkonen oli saanut 27.3.1849 asukasoikeuden 1/4 osaan kruununtilasta nro 2. Rakennukset Arvo hopeassa ruplat, kopeekat Tupa, 11 kyynärää pitkä ja 9 leveä 90 Vilja-aitta, 6 kyynärää kanttiinsa 15 Ruoka-aitta, 5 kyynärää kanttiinsa 8 Aitta, 5 kyynärää kanttiinsa 13 Ruumenkoppi, 4 kyynärää kanttiinsa 4 Liiteri 5 Talli ylisineen, 10 kyynärää kanttiinsa 70 Navetta, 12 ½ kyynärää pitkä ja 7 leveä 25 Navetan salvo, 7 kyynärää kanttiinsa 15 Lampola, 6 kyynärää kanttiinsa 8 Sikala, 5 kyynärää kanttiinsa 5 Riihi, 7 ½ kyynärää kanttiinsa 56 Ruumenkoppi 4 Sauna, 6 kyynärää kant- tiinsa kuivaamoineen 25 Lato 10 Yhteensä 353

116

Isäntäketju

Kruununtilan katsel-muspöytäkirja 1858 (loppuosa). Senaatin talousosaston arkisto. KA

Pellot Alle yhdeksän tynnyrinalaa rukiin kylvöön, kelvollisesti merkitty ja aidattu. Niityt Vuosittainen tuotto keskimäärin 220 puuta (venäläinen painomitta). Suo Ei suoviljelystä. Metsä Kelvollisesti hoidettu ja säästetty, pienempiä rakennuspuita ja muita tarvepuita kotitarpeisiin. Karjalaidun Huonompi. Kalastus Kotitarpeisiin. Humalatarha Ei ole. Mylly Ei ole edes myllynpaikkaa. Perunat Vuosittainen kylvö kaksi tynnyriä. Johan Muukkonen omistaa kaksi hevosta, yhden varsan, kuusi lehmää, kuusi lammasta ja neljä sikaa sekä tavalliset kärryt ja maanviljelyskalustoa.

Ennen asukasoikeuden myöntämistä kruununvouti suoritti tilalla katsel-muksen. Kruununvoudin katselmuspöytäkirjaan merkittiin mm. talon pel-toala, niityt ja rakennukset. Pöytäkirjoja on säilynyt myös kruununvoutien omissa virka-arkistoissa. Kruununtilojen katselmuspöytäkirjoja sisältyy kruununvoutien arkistojen lisäksi lääninhallitusten konttoreiden arkistoi-hin osana kruununtilojen asukasoikeusaktia sekä senaatin talousosaston arkistoon perinnöksiosto-akteihin.

Perinnöksiosto Tutkija löytää tiedon tutkimansa kruununtilan perinnöksiostosta maakir-joista tai henkikirjoista. Molempiin asiakirjoihin on merkitty päivämäärä, jolloin tilan haltija on saanut senaatin talousosaston myöntämän perintö-kirjan. Nykyisissä pitäjänhistorioissa on talonhaltijaluetteloita, joissa myös ilmoitetaan perinnöksiostopäiväykset.

Perinnöksiostoprosessin ensivaiheet löytyvät lääninhallitusten lääninkontto-rien arkistoista: Kruununtilallinen on jättänyt maaherralle lupa-anomuksen perinnöksiostoon ja maaherra on laatinut päätöksestään kirjekonseptin. Kruununvouti on suorittanut tilalla katselmuksen, kuten imissiokirjaa haet-taessa. Lääninhallituksesta asia on lähetetty senaattiin ratkaistavaksi.

117

Perintökirja 1861 (alkuosa). Senaatin talousosaston arkisto. KA

Keisarin päätöksellä vuon-na 1816 saivat entiset Van-han Suomen alueen, sit-temmin Viipurin läänin asukkaat perinnöksiosto-oikeuden kruununtilaan. Asetus tilojen maanluon-noista ja perinnöksiostoista annettiin vuonna 1817. Li-säksi perintökirjan alussa viitataan vuoden 1789 yh-distys– ja vakuuskirjaan, vuoden 1790 kuninkaan päätökseen ja vuoden 1723 asetukseen, jotka mahdol-listivat Ruotsin valtakau-della kruununtilojen lunas-tamisen perintötiloiksi. Näihin säädöksiin nojau-tuen myydään asukkaalle, lautamies Johan Larsson (Juho Laurinpoika) Muuk-koselle osa kruununtilasta N:o 2, joka sijaitsee Viipu-rin läänissä, Käkisalmen keskisessä kihlakunnassa, Parikkalan pitäjässä ja Kin-narniemen kylässä. Vuo-den 1784 maakirjan mu-kaan nyt perinnöksi myyty tila on 1/4 osaa koko tilas-ta, verotusarvoltaan 3/16 osaa arvioruplaa ja 1/4 osaa arviopäätä. (Arviopää tarkoittaa veronmaksa-jayksikköä). Johan Muukkonen on maksanut 14.10.1861 alku-peräisen kuitin mukaan yhdeksän hopearuplaa ja kuusikymmentäkuusi ja puoli kopeekkaa läänin maanmittarille lunastaak-seen hallitsemansa kruu-nuntilan osan perinnöksi itselleen ja jälkeläisilleen. Päätös senaatin talousosas-tossa on tehty 29.11.1861.

118

Hallituskonselji

Perintökirja 1861 (loppuosa). Senaatin talousosaston arkisto. KA

Senaatin talousosasto Haminan rauhansopimuksen (1809) yhteydessä Suomen hallinnollinen asema muuttui: Ruotsin vallan aikana Suomi oli yksi Ruotsin maakunnis-ta, jolloin valtakunnan keskushallinto oli keskittynyt kokonaisuudessaan Tukholmaan. Venäjään liittymisen jälkeen tuli ajankohtaiseksi luoda Suo-meen oma hallintokoneisto. Niinpä vuonna 1809 perustettiin Suomen suu-riruhtinaskunnan hallituskonselji, joka toimi sekä ylimpänä tuomiois-tuimena että hallintovirastona. Se jakaantui siis talousosastoon ja oikeus-osastoon. Talousosasto koostui toimituskunnista, joiden lukumäärä lisääntyi hallinto-kuvioiden monipuolistuttua 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Ensimmäi-sen, vuonna 1809 annetun ohjesäännön mukaan toimituskuntia oli viisi eli kanslia-, kamari-, sotilas-, valtiovarain- ja kirkollisasiantoimituskunnat.

119

Perinnöksiostoaktit on arkistoitu 1859 saakka talousosaston yleisiin kirjeakteihin ja seuraavan vuoden alusta lukien ne muodostavat oman sarjansa. Lisäksi senaatin talousosaston arkis-toon sisältyy omina sarjoinaan perintö-kirjojen luetteloita ja perintökirjataltioita. Myös Viipurin lää-nin lahjoitusmaiden perinnöksiosto-asiakirjat löytyvät senaatin talousosas-ton arkistosta. Jos tutkijalla on tie-dossaan perinnök-siostopäiväys, voi hän hakeutua suo-raan perintökirja-taltioiden pariin. Perinnöksiostoakti löytyy taltion kirjaa-mistunnuksen avul-la.

Suomeen rakennettiin 1810-luvulta alkaen hallituskonseljin ja paikallisten viranomaisten väliin uusi hallintoporras, kun eri sektoreille perustettiin keskusvirastoja. Eniten niitä syntyi kansliatoimituskunnan hallinnonalalle; jokainen keskusvirasto kuului siis jonkun toimituskunnan alaisuuteen. Keskushallintoverkosto on muuttunut voimakkaasti vuosikymmenten ai-kana, kun virastoja on jaettu, lakkautettu ja perustettu uudelleen. Hallin-non uudistaminen jatkuu edelleen. Vuonna 1816 hallituskonselji muuttui senaatiksi, mutta organisaatio ja ar-kistonmuodostus säilyivät ennallaan. Senaatti valmisteli laki- ja asetusehdotuksia sekä tulo- ja menoarvioehdo-telmia. Keisari päätti Suomen asioista Suomen asiain komitean ja valtiosih-teerin, myöhemmin ministerivaltiosihteerin esityksestä. Talousosasto piti käsissään Suomen ylintä siviilihallintoa ja ratkaisi hallintotuomioistuime-na julkiseen talouteen ja viranomaisten ratkaisuihin haettuja muutosvaati-muksia. Asiaskaalan lisääntyessä keisarin ratkaisuvaltaa delegoitiin senaa-tin talousosastolle pitkin 1800-lukua. Päätäntävaltaa siirrettiin senaatin hierarkiassakin alaspäin talousosastostolta toimituskunnille. Sekä talous- että oikeusosaston puheenjohtajana toimi kenraalikuvernööri. Osastot kokoontuivat toisinaan yhteisistuntoon, plenumiin, käsitellessään vuonna 1812 annetun kenraalikuvernöörin ohjesäännön määrittelemiä asi-oita, esimerkiksi erilaisia avioitumiseen liittyviä lupa-anomuksia. Senaatin virkakuntaan kuului myös maan korkein laintuntija, prokuraattori, joka valvoi senaatin istunnoissa juridisen oikeudenmukaisuuden toteutumista. Lisäksi hänen tarkasti vankiloiden ja hovioikeuksien toimintaa. Ruotsin vallan aikana lääninhallitukset lähettivät perinnöksiostoon liitty-vät asiakirjat vahvistettaviksi Tukholman kamarikollegioon, jonka arkistoa säilytetään Ruotsin valtionarkistossa. Autonomian aikana perinnöksiosto-asiat kuuluivat senaatin talousosastolle, joten vuodesta 1809 lähtien perin-nöksiostoasiakirjat löytyvät Kansallisarkistosta Helsingistä. Vuoteen 1869 saakka valtiovaraintoimituskunta valmisteli ja esitteli perinnöksiostot. Ky-seisenä vuonna annetussa määräyksessä tilojen maanluonnon muuttami-nen kuului kamaritoimituskunnalle. Kamaritoimituskunta lakkautettiin marraskuussa 1917, jonka jälkeen valtiovaraintoimituskunta peri tehtävän. Marraskuussa 1918 senaatin talousosasto muuttui valtioneuvostoksi, toi-mituskunnista tuli ministeriöitä, senaattoreista ministereitä ja oikeusosas-tosta korkein oikeus. Uusi korkein hallinto-oikeus peri talousosaston käsit-telemät lainkäyttöasiat.

120

Aatelittomien säätyjen kokoontumispaikaksi Helsingissä 1891 käyt-töön otetun Säätytalon julkisivun yksityis- kohta. Kuva: Satu Soivanen 2003. Karjala-tk

Oikeuslaitoksen asiakirjat

Käräjäkalliolta tuomioistuimiin Muinaissuomalaisen perinteen mukaisesti vapaat miehet kokoontuivat kä-räjille päättämään yhteisistä asioista. Tällainen käräjäpaikka on ollut esi-merkiksi nykyisen Kesälahden kunnan alueella Puruveden laajan selän keskeltä kohoava käräjäkallio, johon oli helppo saapua veneellä eri suun-nilta.

Käräjäpäätökset nojasivat kirjaamattomaan tapaoikeuteen, joka syrjäytyi vähitellen kirjalliseen muotoon puettujen, kuninkaan valvomien keskiai-kaisten maanlakien ja kaupunkilakien tieltä. Ensin linnanisännät, sitten laamannit vastasivat oikeudenhoidosta, kunnes Eerik Pommerilaisen hal-lintouudistuksessa (1405-1407) Suomi jaettiin kihlakuntiin ja hallintopitä-jiin. Kihlakuntiin nimitettiin kihlakunnantuomarit ja hallintopitäjiin nimis-miehet.

Kihlakunnanoikeudet Ensimmäiset kihlakunnat olivat alueellisesti laajoja yksiköitä. Ne jaettiin pienempiin käräjäkuntiin, joissa jokaisessa oli oma käräjäpaikkansa. Tuo-miovaltaa käytti kihlakunnantuomari. Vuoden 1734 lain määräämänä kih-lakunnanoikeuksiin tulivat eri puolilta pitäjää valitut lautamiehet. Alunpe-rin käräjiä istuttiin kolme kertaa vuodessa, sittemmin istunnot supistuivat kahteen, talvi- ja syyskäräjiin. Välikäräjiä pidettiin suurten rikosten selvit-tämiseksi. Kihlakunnanoikeudet muuttuivat 1.12.1993 toteutetussa ali-oikeusuudistuksessa käräjäoikeuksiksi.

121

Käräjäkunnat

Laamannioikeudet Pian sen jälkeen, kun ruotsalainen, kirjoitettu oikeuskäytäntö oli levinnyt Ruotsista Suomeen, saapui tänne myös yksi siihen olennaisesti kuulunut osa, laamannioikeus. Vanhin tunnettu maininta tästä on vuodelta 1324. Vuonna 1435 Suomi jaettiin kahteen laamannikuntaan, joiden raja kulki Aurajoessa. Karjala sai oman laamannikuntansa vuonna 1578. Vuoteen 1775 mennessä laamannikuntia oli viisi. Tämän jälkeen niiden lukumäärä ei enää lisääntynyt. Laamannit olivat alunperin kuninkaan luottamusmiehiä, jotka osallistuivat myös kuninkaanvaaliin. Kuninkaan vallan voimistuttua laamannien merki-tys väheni ja heistä tuli selkeästi oikeudenhoitajia. Kerran tai kahdesti vuo-dessa kokoontunut laamannioikeus käsitteli taloudellisia, oikeudellisia, us-konnollisia, poliittisia ja hallinnollisia asioita. Työnkuva selkiytyi vuoden 1734 yleisessä laissa, jonka mukaan laamannioikeus käsitteli ainoastaan sin-ne vedottuja, kihlakunnanoikeuksien päättämiä riita-asioita ja poikkeusta-pauksissa rikosjuttuja. Sama laki edellytti, että laamannioikeuden kokoon-panoon kuului laamannin ohella 12-jäseninen lautakunta. Laamannioikeu-det lakkautettiin vuonna 1868. Kämnerioikeudet ja raastuvanoikeudet Kaupungissa tuomiovalta kuului alunperin yleisille käräjille, mutta vähitel-len tuomiovallan käyttö siirtyi kaupungin yleiselle, porvarien määräajaksi valitsemalle ja pormestarin johtamalle raadille. Se käytti myös hallintoval-taa eli raati hoiti sekä maistraatin että raastuvanoikeuden tehtäviä. Vähitel-len sekä hallinnollisten että oikeudellisten asioiden lisääntyminen vaikutti siihen, että maistraatti ja raastuvanoikeus erosivat toisistaan. Joissakin kau-pungeissa ero ajoittuu 1700-luvulle, mutta monin paikoin 1800-luvulle. Maistraatti keskittyi hallintoon ja raastuvanoikeus nimensä mukaisesti oi-keudenkäyttöön. Kaupunkien tuomioistuimet olivat kunnallisia, mutta valtiovalta valvoi nii-den tekemiä päätöksiä hovioikeuksien avulla. Vuonna 1976 säädettiin laki, jonka mukaan huhtikuun alussa 1978 raastuvanoikeudet siirtyivät valtion haltuun. Alioikeusuudistus joulukuussa 1993 lakkautti raastuvanoikeudet, jotka muuttuivat kihlakunnanoikeuksien tavoin käräjäoikeuksiksi. Suurimpiin kaupunkeihin perustettiin 1500-luvulta lähtien kämnerioikeuk-sia, joiden toimialaan kuuluivat lähinnä taloudelliset asiat, kuten velkavaa-timukset ja laiton kaupankäynti. Rikosjuttujen skaala liikkui pahoinpitelyis-tä salakuljetukseen. Lisäksi ne valmistelivat toisinaan raastuvanoikeuden käsittelemiä asioita. Kämnerioikeuksien tekemien päätösten ensimmäisenä valitusasteena olivat raastuvanoikeudet. Niitä on toiminut mm. Haminassa, Helsingissä, Lappeenrannassa, Loviisassa ja Viipurissa. Kämnerioikeudet lakkautettiin vuonna 1868.

122

Laamannikunnat

123

Hovioikeudet Hovioikeusjärjestelmä syntyi Ruotsin valtakuntaan 1600-luvun alkupuolel-la. Pyrkimyksenä oli tehostaa suurvallaksi kasvaneen valtion hallintoa ja oi-keuskäytäntöä. Hovioikeuksien myötä muodostui portaittainen oikeusjär-jestelmä, samalla lainkäyttö yhtenäistyi, koska alioikeuksia ryhdyttiin val-vomaan. Suomen ensimmäinen hovioikeus perustettiin Turkuun vuonna 1623 ja toinen Vaasaan vuonna 1775. Viipurin hovioikeus aloitti toimintan-sa lokakuussa 1839. Hovioikeudessa ratkaistaan alioikeuksien päätöksistä vedottuja riita-asioita ja valitettuja rikosjuttuja. Aikaisemmin ensimmäisenä oikeusasteena käsi-teltiin hallitsijaan ja valtakuntaan kohdistuneita rikoksia, uskontorikko-muksia sekä aatelin henkeä, kunniaa, vapautta, perintöä, maaomaisuutta ja etuoikeuksia koskevia asioita. Lisäksi aatelisto jätti perukirjansa hovioikeu-teen. Korkeimman säädyn tuomioistuimena hovioikeus toimi vuoteen 1868 saakka. Nykyisinkin se ratkaisee ensimmäisenä oikeusasteena ylempien virkamiesten virkarikokset sekä valtio- ja maanpetosasiat. Hovioikeus on aina valvonut piirinsä alioikeuksien toimia erimuotoisin tar-kastuksin. Aikaisemmin alioikeudet lähettivät pöytäkirjoistaan puhtaaksi-kirjoitetut kappaleet hovioikeuteen. Näin hovioikeuksien arkistoihin syntyi renovoitujen tuomiokirjojen sarjoja. Hovioikeuksien arkistoja säilytetään maakunta-arkistoissa. Korkeimmat oikeudet Korkein tuomiovalta kuului keskiajalla kuninkaalle, joka käytti sitä hovis-saan, erityisillä kuninkaankäräjillä tai valitsemiensa edusmiesten kautta. Toisin sanoen mitään vakiintunutta muutoksenhakujärjestelmää ei ollut, vaikka aina vedottiinkin kuninkaaseen. Turussa toimi noin sadan vuoden ajan 1400-luvun alusta 1500-luvun alkuun maaoikeus, josta saattoi hakea muutosta saamalleen tuomiolle. Kustaa Vaasan ajoista lähtien korkeimpana tuomioistuimena oli valtaneu-vosto. Sen alaisuuteen perustettiin vuonna 1614 Svean hovioikeus. Vuonna 1680 valtaneuvostossa aloitti erillinen, oikeusasioita käsittelevä osasto, joka myöhemmin tunnettiin oikeusrevisiona. Valmistelevaa ja esittelevää revi-siokanslian osastoa ryhdyttiin 1700-luvulla kutsumaan alemmaksi oikeus-revisioksi. Kustaa III lakkautti valtaneuvoston vuonna 1789 ja perusti tilalle korkeimman oikeuden. Autonomian aikana korkeinta tuomiovaltaa käytti senaatin oikeusosasto, jonka tehtäviin kuuluivat hovioikeuksien ja maanjako-oikeuksien päätöksis-tä tehdyt valitukset, armonanomukset ja muut oikeusosastolle määrätyt asi-at. Sen sijaan senaatin talousosasto vastasi hallinto-oikeudellisista kysymyk-sistä, joita olivat mm. lääninhallitusten ratkaisemista lainkäyttöasioista laa-

124

Oikeusrevisio

ditut valitukset. Suomen itsenäistyttyä senaatti lakkautettiin. Oikeusosas-ton tehtävät peri vuonna 1918 toimintansa aloittanut korkein oikeus ja ta-lousosaston hallinto-oikeudelliset toimet siirtyivät samana vuonna perus-tetulle korkeimmalle hallinto-oikeudelle. Ruotsin vallan ajalla korkeinta tuomiovaltaa hallussaan pitäneiden elinten asiakirjat sisältyvät alemman oikeusrevision arkistoon, jota säilytetään Ruotsin Valtionarkistossa. Senaatin arkisto on Kansallisarkistossa.

Erikoistuomioistuimet Yleisten tuomioistuinten rinnalla on Ruotsin vallan ajalta lähtien toiminut erilukuinen joukko erikoistuomioistuimia, jotka nimensä mukaisesti käsit-televät tiettyyn aihepiiriin kuuluvia asioita. Niinpä vuonna 1672 annetun asetuksen mukaan kaupunkeihin oli perustettava aksiisioikeuksia ratkai-semaan pikkutulli- ja aksiisiverorikkomuksia. Aksiisituomioistuimet lak-kautettiin autonomian alussa, kun pikkutullin kannosta luovuttiin. Vuonna 1689 säädetty asetus edellytti meritullioikeuksien perustamista käsittelemään meritullin kantoon liittyviä kysymyksiä. Myös nämä oikeu-det lakkautettiin autonomian alussa. Rajatullioikeudet tutkivat maitse oh-jautuneita, ulkomaille suuntautuneita kauppasuhteita ja niihin liittyneitä väärinkäytöksiä. Kaupungeissa on toiminut vuosien 1739-1859 välisenä aikana halli- ja manu-faktuurioikeuksia, jotka ovat ratkoneet tehtaiden ja manufaktuurien hallin-nollisia ja oikeudellisia asioita. Niiden käsittelemät asiat siirrettiin vuoden 1859 jälkeen maistraateille. Sen sijaan ruukkiyhdyskuntiin on 1600-luvulta lähtien perustettu vuorioikeuksia ristiriitoja ratkaisemaan. Nämä oikeusis-tuimet lakkautettiin vuonna 1856.

Suomen Kansallis-arkiston tutkijasali. Kuva: Satu Soivanen 2003. Karjala-tk

125

Korkein hallinto- oikeus

Aksiisioikeudet

Meritullioikeudet

Halli– ja manufuk- tuurioikeudet

Näiden erikoistuomioistuinten hyvin aukolliset alkuperäisasiakirjasarjat sisältyvät raastuvanoikeuksien ja maistraattien arkistoihin. Ne kuitenkin lähettivät 1700-luvun lopulla pöytäkirjajäljennöksensä Tukholmaan kaup-pakollegiolle. Nykyisin näitä jäljennöksiä säilytetään Kansallisarkistossa. Vuorioikeuksien asiakirjat kuuluvat vuorihallituksen arkistoon, jota niin ikään säilytetään Kansallisarkistossa. Isonjaon alkuvaiheessa havaittiin erityistuomioistuimen tarpeellisuus iso-jakotoimituksissa syntyneiden riitojen ratkaisemisessa. Kehkeytyneitä eri-mielisyyksiä selvittämään asetettiin Suomeen kolme ns. talousdeputaatio-ta, jotka sijoitettiin Turun ja Porin lääniin, Uudenmaan ja Hämeen lääniin sekä Pohjanmaan lääniin. Deputaation tehtäviin kuului myös isojakotoimi-tusten edistäminen ja valvominen. Talousdeputaatiot korvattiin vuonna 1766 erityisillä sovinto-oikeuden luontoisilla maanjako-oikeuksilla. Vuonna 1916 annettiin jakolaitosasetus, jonka mukaan koko maassa toimi kolme vakinaista maanjako-oikeutta eli Turun, Vaasan ja Viipurin maanja-ko-oikeudet. Vuonna 1972 maanjako-oikeuksista tuli maaoikeuksia. Ny-kyisin maaoikeuksia on neljä eli Etelä-Suomen, Vaasan, Itä-Suomen ja Poh-jois-Suomen maaoikeudet. Vuoden 1918 suomalaisia sisäpoliittisia vastakohtaisuuksia voi tutkia val-tiorikosoikeuksien ja valtiorikosylioikeuden arkistoista. Valtiorikosoikeuk-sia perustettiin toukokuun lopussa 1918 eri puolille maata tuomitsemaan punaisten puolella taistelleita. Oikeuksien asiakirjat on koottu Kansallisar-kistoon yhdeksi kokonaisuudeksi, kuulusteltuihin henkilöihin liittyvät asiakirjat ja päätökset on arkistoitu henkilöakteittain. Niihin pääsee helpoi-ten käsiksi aakkosellisen henkilökortiston kautta. Myös valtiorikosylioi-keuden toiminta alkoi toukokuun lopussa 1918.

Kansallisarkisto (ent.

Valtionarkisto) siirtyi

senaatinlinnasta C.

G. Nyströmin suun-

nittelemaan raken-

nukseen 1890.

Kuva: Satu Soivanen

2003. Karjala-tk

126

Talousdeputaatiot

Maaoikeudet

Vanhan Suomen kartta. Kuparipiirros. MV

Vanhan Suomen oikeusistuimet Pietari Suuren hallintouudistukset kohdistuivat myös oikeuslaitokseen: hän perusti ylimmäksi, valtakuntansa lainkäyttöä johtavaksi elimeksi oikeus-kollegion, jolle hovioikeudet alistettiin. Ensimmäisenä askelmana tuomio-valtahierarkiassa olivat ali- eli maatuomarit, toisena taas laamannit eli maa-seudun ylituomarit. Hovioikeudet puolestaan valvoivat laamanneja. Kau-punkien maistraatit ja raastuvanoikeudet toimivat oikeuskollegiolle aliste-tun Pietarin päämaistraatin valvonnassa. Vanha Suomi liitettiin vuonna 1723 Pietarin hovioikeuspiiriin. Venäläistä oikeusjärjestelmää uusittiin 1720-luvun lopulla, jolloin hovioikeudet ja päämaistraatti lakkautettiin. Niiden tilalle perustettiin vuonna 1731 osasto oikeuskollegioon; se vastasi valloitettujen alueiden oikeudenkäytöstä. Nel-jä vuotta myöhemmin osasto itsenäistyi Liivinmaan ja Viron oikeuskollegi-oksi ja vuonna 1744 nimi muuttui Liivinmaan, Viron ja Suomen oikeuskol-legioksi.

Vuonna 1744 perustettiin oikeuskollegion alaisuuteen väliportaan tuomio-istuimiksi laamannioikeudet ratkaisemaan riita-asioita; rikosasioita ei niis-sä käsitelty. Vanha Suomi oli yhtenä laamannikuntana. Alioikeuspiirejä, tuomiokuntia, alueella oli neljä. Raastuvanoikeuksia oli Viipurissa ja Ha-minassa, kämnerioikeuksia Viipurissa, Haminassa ja Lappeenrannassa.

127

Maatuomarit ja laamannit

Katariina II siirsi oikeuskollegion tehtävät hallitsevalle senaatille, jonka alai-suuteen perustettiin Liivinmaan, Viron ja Suomen oikeuskollegion työn jat-kajaksi Viipurin oikeustribunaali eli hovi. Tribunaali puolestaan valvoi kah-ta rinnakkaista elintä, ylimaaoikeutta ja ylilainkäyttöoikeutta. Edellinen oli aatelin erityistuomioistuin ja jälkimmäinen käsitteli pappien ja talonpoikien alilainkäyttöoikeudesta vedottuja siviili- ja rikosjuttuja. Alimpina oikeusasteina tuomiovaltaa käyttivät lähinnä entisiä kihlakun-nanoikeuksia vastanneet piirioikeudet ja alilainkäyttöoikeudet. Piirioikeuk-sille kuuluivat aateliston lahjoitusmaakysymykset ja alilainkäyttöoikeuksil-le pappien ja talollisten siviili- ja rikosasiat. Piirioikeuksia oli kaksi, joista toinen toimi Viipurissa ja toinen Käkisalmessa. Käkisalmen piirioikeus siir-rettiin vuonna 1786 Viipuriin, sillä Käkisalmen aatelisista tilanomistajista ei yksikään asunut piirin alueella. Alilainkäyttöoikeuksia oli kuusi eli yksi jo-kaisessa piirikaupungissa, joita olivat Viipuri, Käkisalmi, Sortavala, Savon-linna, Lappeenranta ja Hamina. Kaupunkien oikeushallinnosta vastasivat ensi kädessä maistraatit, raastu-vanoikeudet ja holhoojaoikeudet. Maistraatteja oli suuremmissa kaupun-geissa ja raastuvanoikeuksia pienemmissä kaupungeissa. Holhoojaoikeudet toimivat maistraattien rinnalla ja niiden tehtävänä oli huolehtia alaikäisten orpojen omaisuudesta. Maistraattien, raastuvanoikeuksien ja holhoojaoike-uksien yläpuolella oli Viipurin kuvernementin maistraatti, joka taas vastasi päätöksistään oikeustribunaalille. Viipurin omantunnonoikeus ratkaisi sää-tyjen arkaluonteisia rikoksia. Se oli alistettu senaatille ja kenraalikuvernöö-rille. Katariinan käskynhaltijalaitos lakkautettiin vuonna 1797, jolloin palattiin sekä siviili- että oikeushallinnossa aikaisemmin voimassa olleisiin organi-saatiomalleihin; lainkäytössä ryhdyttiin noudattamaan vuotta 1784 edeltä-nyttä järjestelmää. Pietarissa toiminut Liivinmaan, Viron ja Suomen oikeus-kollegio, Viipurin laamanninoikeus ja kihlakunnanoikeudet perustettiin uu-delleen. Aikaisemmin tuomiokuntia oli neljä, nyt viisi: Viipurin, Kymin, Sa-vonlinnan, Käkisalmen eteläinen ja Käkisalmen pohjoinen tuomiokunta. Vanhan Suomen oikeusistuinten asiakirjoja säilytetään Kansallisarkistossa. Siellä on laadittu mm. kyseisen alueen vuosien 1731-1812 tuomiokuntia koskeva luettelo, josta tutkija voi selvittää, mihin oikeudelliseen kokonai-suuteen hänen tutkimansa pitäjä milloinkin on kuulunut. Mikkelin maa-kunta-arkistosta sen sijaan löytyvät Vanhan Suomen aikana toimineiden kämnerioikeuksien, raastuvanoikeuksien ja maistraattien asiakirjat.

128

Oikeustribunaali

Tuomiokunnat

Varsinaisasioiden pöytäkirjat Paikallishallinto hoidettiin 1700-luvun loppupuolelle saakka käräjillä. Ruotsin vallan aikaisista kihlakunnanoikeuden varsinaisasioiden pöytäkir-joista kuvastuu paikallisen yhteisön ja siihen kuuluneiden ihmisten ja sosi-aalisten ryhmien elämä erittäin laajasti ja värikkäästi. Tuomiokirjojen sisäl-tö oli 1700-luvun loppupuolelle saakka hyvin monipuolinen, sillä käräjillä käsiteltiin riita- ja rikosjuttujen lisäksi myös monia hallinnollisia kysymyk-siä, kuten asuttamista, liikennettä, elinkeinoja, verotusta ja sotapalvelusta. Pöytäkirjat valaisevat perusteellisesti myös asioiden taustoja. Näin tuon ajan ihmisten elämästä välittyy tutkijalle elävä kuva. Käräjäkäytäntö kaa-vamaistui 1700-luvun lopulla, jolloin yksityiskohtainen ja laaja-alainen kerronta rajattiin pöytäkirjojen ulkopuolelle. Hallinnolliset asiat siirtyivät käräjiltä yhä enemmän joko seurakuntien pitäjänkokouksiin tai yksin-omaan hallinnollisten viranomaisten päätettäviksi. Keskiaikaisia tuomiokirjoja on säilynyt hyvin vähän. Näin siksi, että pöy-täkirjat katsottiin tuomarin yksityiseksi omaisuudeksi, josta hän huolehti. Tuomarin vaihtuessa seuraaja pyrki saamaan haltuunsa edeltäjänsä hallus-sa olleita asiakirjoja tehtävänsä helpottamiseksi. Aina käräjäpöytäkirjaa ei kuitenkaan laadittu, sillä se ei kuulunut tuomarin virkavelvollisuuksiin, vaan riippui hänen vastuuntunnostaan. Voudintileihin sisältyvistä sakko-luetteloista tutkija voi ammentaa tietoutta käräjäasioista, mutta varsinaisia tuomiokirjoja ne eivät tietenkään korvaa. Savon alueelta on tutkijoiden käytettävissä tuomiokirjoja 1500-luvulta. Ne on suomennettu ja julkaistu Valtionarkiston vanhimmat tuomiokirjat -sarjassa vuonna 1954. Vaikka tuomiokuntien arkistonhoitoon ja siten asia-kirjojen säilyvyyden varmistamiseen ryhdyttiin kiinnittämään huomiota jo 1500-luvun lopulla, ovat arkistot kuitenkin kärsineet monenlaisista tuhois-ta. Yleensä yhtenäiset konseptituomiokirjasarjat alkavat 1700-luvun loppu-puolelta, mutta mitä idemmäksi mennään, sitä myöhemmältä ajalta yhte-näisiä sarjoja on. Aina ei asiakirjojen merkitystä ymmärretty: Asiakirjoilla oli tietty todis-tusarvo, ne osoittivat, että tietty hallinnollinen tehtävä oli täytetty ja ne an-toivat oikeusturvaa asianosaisille. Myöhempää viranhoidollista ja informa-tiivista, tutkimuksellista hyödyntämistä ei useinkaan ajateltu. Esimerkiksi Juva kuului 1800-luvun alkupuolelle saakka Suur-Savon tuo-miokuntaan, jonka arkistoa pidettiin aikoinaan kenties rikkaimpana Savon ja Karjalan alueen arkistoista. Se on kuitenkin säilynyt erittäin huonosti. Ke-sällä 1824 K. A. Gottlund matkasi Juvalta Uudellemaalle. Matkallaan hän poikkesi Mikkelissä Sairilan kartanossa, jonka isäntä C. Malleen mainitsi vieraalleen muutamassa vanhassa liiterissä säilytettävistä vanhoista pape-reista, joita oli käytetty monenlaisiin tarkoituksiin. Gottlund halusi

129

Konseptituomio- kirjat

nähdä vanhat asiakirjat. Lukitsemattomassa liiterissä säilytettiin Malleenin isoisän, Suur-Savon tuomiokunnan tuomarin Carl Malleenin viranhoito-asiakirjoja. Tuomari oli kuollut jo kolmekymmentä vuotta aikaisemmin, mutta hänen seuraajansa ei ollut kysellyt pöytäkirjojen perään, vaan ne oli-vat jääneet Sairilaan.

Vuosien varrella jokainen tarvitsija oli käyttänyt tuomiokirjojen sivuja mil-loin leivinpaperina, milloin kutrikiehkuroina. Gottlund pyysi isäntää pi-kimmiten toimittamaan jäljellä olevat asiakirjat turvaan, mutta asia lienee isännältä unohtunut. Pöytäkirjoja tiedusteltiin kuuden, seitsemän vuoden kuluttua Gottlundin käynnistä, mutta loputkin tuomiokirjat oli käytetty "hyödyllisempiin" tarkoituksiin! Renovoidut tuomiokirjat Hovioikeusjärjestelmä luotiin Ruotsi-Suomeen 1600-luvun alussa. Suomen ensimmäinen hovioikeus aloitti toimintansa Turussa vuonna 1623. Hovioi-keus on aina tarkastanut piirinsä alioikeuksien toimintaa. Vuoteen 1979 saakka alioikeudet lähettivät pöytäkirjoistaan puhtaaksikirjoitetun version hovioikeuteen, jonka arkistoon näin ollen syntyi laajoja renovoitujen eli puhtaaksikirjoitettujen pöytäkirjojen sarjoja. Turussa riehuneet tulipalot 1681 ja 1827 nielaisivat osan näistä asiakirjoista. Esimerkiksi Suur-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat tuhoutuivat Turun palossa 1827. Konseptituomiokirjojen ja renovoitujen pöytäkirjojen sisällöt eivät vastaa täysin toisiaan. Alunperin mm. asiakirjojen oikeaksitodistamiset ja pesä-luettelot voitiin karsia renovoidusta versiosta, 1700-luvun lopulta lähtien ei enää jäljennetty hallintoasioiden pöytäkirjaotteita. Vuodesta 1864 alkaen renovoidut tuomiokirjat sisältävät ainoastaan kiinteän omaisuuden omis-tusta ja hallintaa, maanjakoja, tilusrajoja, perintöä ja testamenttia koskevat pykälät. Muut asiat kuitattiin lyhyellä maininnalla. Sen sijaan ilmoitusasi-oiden pöytäkirjat jäljennettiin kokonaisuudessaan.

Mikkelin maalais-kunnassa sijainnut Sairilan kartano. Kuva: P. Kyytinen 1963. MV

130

Vuonna 1939 lievennettiin tuomiokirjojen lähettämisvelvollisuutta: ainoas-taan sellaiset tuomiokunnat, joilla ei ollut tulenkestävää arkistotilaa, lähet-tivät renovoidut pöytäkirjansa hovioikeuteen. Testamentti jakaa jäämistön Sukututkija löytää testamentteja kihlakunnanoikeuksien varsinaisasioiden ja ilmoitusasioiden pöytäkirjoista. Varsinaisasioiden pöytäkirjoihin ne si-sältyvät silloin, kun testamentit on valvottu ja ilmoitusasioiden pöytäkir-joihin ensimmäisen lainhuudon liitteinä. Testamentti on valvottava kuu-den kuukauden kuluttua siitä, kun testamentin saaja on saanut tiedon tes-tamentin tekijän kuolemasta ja hänen hyväkseen tehdystä testamentista. Nykysuomen sanakirja kuvaa testamenttia yksipuoliseksi oikeustoimeksi, jossa henkilö määrää jäämistöstään. Yleensä testamentti laaditaan kirjalli-sena. Ruotsiin ja samalla myös Suomeen testamenttikäytäntö levittäytyi katolisena keskiaikana, jolloin omaisuutta testamentattiin lähinnä kirkolle. Uskonpuhdistuksen myötä jäämistöä luovutettiin yhä useammin maalli-siin tarkoituksiin. Vuoden 1686 testamenttisääntö selkiytti testamentti-käsitettä ja oikeustoimi sai nykyisin tunnetun sisältönsä. Keskiaikaiset maanlait kielsivät periaatteessa perintömaan luovuttamisen - tosin kymmenesosa maasta voitiin testamentata kirkollisiin tarkoituksiin sielun autuuden varmistamiseksi. Sen sijaan irtaimistoon ja ansiomaahan säädökset eivät ulottuneet. Maanlakien muovaama tapa otettiin myös vuo-den 1686 testamenttisääntöön. Perintömaan testamenttauskielto sisältyi edelleen vuoden 1734 yleisen lain perintökaareen. Näin haluttiin turvata maaomaisuuden ja siihen kytkeytyvän määräysvallan sukupolvittainen siirtyminen. Kaupunkilaiset saivat testamentata murto-osan kaikesta omaisuudestaan. Luovutettava osuus vaihteli sen mukaan, kuinka kaukaisia perillisiä testa-menttaajalla oli. Kaupankäyntiin keskittyneiden kauppiaiden ja porvarei-den intressit erosivat maata omistavan väestön eduista, joten kaupunki-laisten jäämistön luovuttamiseen ei tarvinnut sisällyttää laadullisia rajoi-tuksia. Yhteiskunnan teollistuminen vähensi maaomaisuuden merkitystä ja rahatalous korvasi vaihdantatalouden. Agraariyhteiskuntaa tukevan lainsäädännön oli pystyttävä vastaamaan kehityksen haasteisiin. Testamenttisäännöstöä yritettiin uudistaa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, mutta normisto sai nykyaikaisemman sisällön vasta vuonna 1951. Testamentin tekoa ohjasi kolme vuotta myö-hemmin annettu laki. Perintökaari tuli voimaan vuoden 1966 alussa.

131

Keskiaikaiset maanlait

Lainhuudatuspöytä-kirja 1892 (osa). Keri-mäen tuomiokunnan arkisto. JoMA Toukokuun 7. päivänä 1892 on talollinen Heikki Juhana Venä-läinen saanut Kerimä-en kihlakunnanoikeu-dessa ensimmäisen lainhuudon 3/35 osal-le Kerimäen Yläkuo-nan kylän perintötilas-ta nro 9. Tilan hän on saanut haltuunsa osin perintönä, osin osta-malla: Venäläisen ap-pi Niilo Silvennoinen oli kuollut vuonna 1888. Näin Silvennoi-sen tytär ja Venäläi-sen vaimo Hedda Ma-ria Silvennoinen oli saanut tilasta oman perintöosuutensa. Li-säksi Heikki Juhana Venäläinen oli ostanut helmikuussa 1892 anopiltaan Maria Ve-näläiseltä ja vaimonsa veljen leskeltä Ida Sil-vennoiselta näiden pe-rimät osuudet ja saa-nut haltuunsa nyt huu-datettavan 3/35 osaa koko tilasta. Lainhuudon yhteydes-sä mainitaan myös edelliselle omistajalle Niilo Silvennoiselle vuonna 1878 myön-netty kiinnekirja, jon-ka avulla kyseisen ti-lan aikaisempia omis-tajia voi ryhtyä selvit-tämään.

132

Tuomiokuntien arkistoista Tuomiokuntien arkistoihin sisältyy käräjäkunnittain jaoteltuina kaksi pöy-täkirjasarjaa, varsinaisasioiden pöytäkirjat ja ilmoitusasioiden pöytäkirjat. 1700-luvun puoliväliin saakka varsinaisasiat ja ilmoitusasiat kirjattiin sa-maan pöytäkirjaan asioiden käräjäkäsittelyn mukaisessa järjestyksessä, mutta mainitusta ajankohdasta lähtien ilmoitusasiat ryhdyttiin kokoamaan omaksi pöytäkirjasarjakseen. Ilmoitusasioiden pöytäkirjoista löytyvät lain-huudot, kiinnitysasiat, avioehdot ja holhousasiat. Konseptituomiokirjoja säilytetään maakunta-arkistoissa. Vuonna 1883 siirrettiin Valtionarkistoon senaikaisten kolmen hovioikeu-den (Turku, Vaasa, Viipuri) renovoidut tuomiokirjat vuotta 1750 edeltäväl-tä ajalta. Vuosina 1914-1915 Valtionarkisto otti vastaan Turun hovioikeu-den arkistosta raastuvan- ja kämnerioikeuksien sekä maanjako-oikeuksien pöytäkirjoja ajanjaksolta 1750-1809 ja vuonna 1929 Vaasan hovioikeuden arkistosta raastuvan- ja kämnerioikeuksien tuomiokirjoja samalta ajalta. Vuonna 1955 Valtionarkistoon siirrettiin Turun, Vaasan ja Savo-Karjalan maakunta-arkistoista kaikki vuotta 1870 vanhemmat puhtaaksikirjoitetut pöytäkirjat. Tosin Mikkelin maakunta-arkistossa säilytetään edelleen Vii-purin hovioikeuden arkistoon sisältyviä renovoituja tuomiokirjoja vuodes-ta 1812 alkaen ja sen seuraajan Itä-Suomen hovioikeuden renovoituja tuo-miokirjoja rajavuosilta 1944-1951. Lainhuudoin kohti omistusoikeutta Ensimmäiset Ruotsin valtakunnassa tunnetut kirjalliset säädökset lainhuu-datusprosessista sisältyvät Maunu Eerikinpojan maanlakiin 1300-luvulla: Kauppa solmittiin käräjillä kahdentoista todistajan läsnä ollessa ja saanto oli huudatettava kolmilla peräkkäisillä käräjillä. Tuomari myönsi tämän jälkeen kaupan vahvistukseksi kiinnekirjan. Vuoden 1734 yleisen lain maa-kaari uudisti kiinteistökauppamääräyksiä. Nyt laadittiin kirjallinen kaup-pakirja kahden todistajan läsnä ollessa, sen sijaan lainhuutoja tarvittiin edelleen kolme. Vuoden kuluttua kolmannesta huudatuksesta tuomari myönsi ostajalle omistusoikeuden vahvistavan kiinnekirjan, jollei kaupasta ollut tehty huomautuksia. Vuodesta 1800 lähtien kolmas lainhuuto ja kiinnekirja annettiin samoilla käräjillä. Palstatiloille riitti yksi lainhuuto. Maakaaren kiinteistöluovutus-määräykset olivat voimassa vuoteen 1933 saakka. Vuonna 1930 säädettiin laki lainhuudatuksesta ja kiinteistön saannon moittimisajasta. Vuoden 1932 jälkeen on kiinteistökaupan vahvistukseksi tarvittu yksi lainhuuto. Perintötilan omistusketjuja selvittävä tutkija nojautuu pitkälti alioikeuksi-en ilmoitusasioiden pöytäkirjoihin, joihin lainhuudot sisältyvät.

133

Tutkijan näkökul-masta antoisimmat kihlakunnanoikeuk-sien ja raastuvanoi-keuksien asiakirja-sarjat ovat varsinais-asioiden pöytäkirjat, ilmoitusasioiden pöytäkirjat ja peru-kirjat.

Varsinaisasiat ja ilmoitusasiat

Kiinnekirja

Kiinnekirja vahvistaa omistusoikeuden Ennen vuotta 1932 omistusoikeuden vahvistavat kiinnekirjat löytyvät ali-oikeuksien varsinaisasioiden pöytäkirjojen lopusta. Tutkijan on ensin sel-vitettävä, mihin tuomiokuntaan ja käräjäkuntaan hänen tutkimuskohteen-sa kuuluu ja sen jälkeen hakeuduttava kyseisen kihlakunnanoikeuden var-sinaisasioiden pöytäkirjojen pariin. Vuosittain istuttiin kahdet käräjät, tal-vi- ja syyskäräjät, joiden pöytäkirjat on tavallisesti sidottu erikseen. Näin tutkija löytää helposti henkikirjan ilmoittaman kiinnekirjan päiväystä vas-taavan varsinaisasioiden pöytäkirjasidoksen. Kiinnekirja selvittää, kuinka lainhuudon hakija on saanut kiinteistön hal-tuunsa, ja viittaa kiinnekirjan myöntämisen edellytyksenä olleisiin kol-meen lainhuutoon. Tutkijan kannattaa hakeutua suoraan ensimmäisen lainhuudon pariin, sillä saantokirjojen ohella siitä ilmenee, kuinka edelli-nen omistaja on hankkinut kiinteistön ja milloin hän on saanut saannolleen omistusoikeuden vahvistavan kiinnekirjan. Tämä kiinnekirja kertoo kol-men vaaditun lainhuudon päiväykset ja jälleen ensimmäinen lainhuuto si-sältää saantokirjan ja valaisee edellisen omistajan lainhuutoprosessia. Näin voidaan seurata kiinteistön omistajanvaihdoksia perinnöksiostoon saakka. Lainhuudon tai kiinnekirjan päiväys selviää helpoiten henkikirjoista, joi-hin jokaisen kiinteistön saantosarakkeeseen yleensä merkittiin, mihin asia-kirjaan omistusoikeus milloinkin perustui. Vuotta 1933 nuoremmat huu-datuspäiväykset löytyvät myös nykyisten käräjäoikeuksien atk-pohjaisesta lainhuudatusrekisteristä. Jos saannon (eli esimerkiksi kaupan/vaihdon/perinnön) vakuudeksi on myönnetty kiinnekirja, on kiinnekirjan päivä-määrä yleensä merkitty vuotta 1897 nuorempaan henkikirjaan.

Kiinnitys turvaa oikeuden Sukututkija hakeutuu kiinnityspöytäkirjojen pariin etsiessään lähinnä torppakontrahteja tai syytinkisopimuksia. Kiinnityskäytännön juuret ulot-tuvat 1600-luvulle. Vuonna 1800 säädetty asetus mahdollisti vuokraoikeu-den ja vuonna 1852 annettu julistus eläkeoikeuden kiinnittämisen. Kiinnit-tää sai ainoastaan sellaisen oikeuden, joka on perustettu kirjallisesti tai jos-ta on annettu kirjallinen todistus. Kiinnitys tarkoittaa kiinteistöön kohdis-tuvaa käyttöoikeutta, joka sitoo omistajaa ja kolmatta tahoa oikeudenhalti-jan etujen turvaamiseksi.

134

Perinnöksiosto, s. 117

Käräjät

Kiinnekirja 1893 (osa). Kerimäen tuo-miokunnan arkisto. JoMA Kerimäen kihlakun-nanoikeus on myöntä-nyt 29.3.1893 talolli-nen Heikki Juhana Venäläiselle täydelli-sen omistusoikeuden 3/35 osaan Kerimäen Yläkuonan kylän pe-rintötilaan nro 9. Kiinnekirjassa selvite-tään saantoasiakirjat sekä kiinnekirjan edellytyksenä olleiden kolmen lainhuudon päiväykset.

135

Torppari tai syytingille vetäytyvä on kiinnittänyt alioikeudessa torppa-kontrahtinsa tai syytinkisopimuksensa varmistaakseen sen voimassaolon myös siinä tapauksessa, että kiinteistön omistaja myy kiinteistönsä eteen-päin eikä ostaja tunne sopimuksen olemassaoloa: oikeudenhaltija turvaa kiinnityksellä sopimuksen jatkumisen siis omistajan vaihdoksen jälkeen-kin. Syytinki Talon isäntäparin vanhetessa tilanhoito yleensä luovutettiin henkilölle, jo-ka sitoutui huolehtimaan vanhasta emännästä ja isännästä näiden kuole-maan saakka. Keskiaikainen maanlaki sääti lapsille velvollisuuden elättää iäkkäitä vanhempiaan. Eläkkeelle eli syytingille jääminen rinnastettiin omaisuuden luovutukseen; laissa korostettiin talon säilymistä samalla su-vulla ja painotettiin syytinkisopimuksen tekemistä ensisijaisesti lasten kanssa. Jos lapset halusivat huolehtia vanhemmistaan yhdessä, asuivat vanhemmat vuorotellen jokaisen jälkeläisensä taloudessa. Elatusvuosien määrä ja syytinkisopimusta vastaan luovutetun irtaimen ja kiinteän omai-suuden arvo punnittiin keskenään, mutta vanhempia ei tietenkään jätetty heitteille, vaikka syytinkivuodet olisivat jo korvanneet sitä vastaan saadun omaisuuden arvon. Uuden ajan alussa syytinkiläisten asema parani. Enää ei tarvinnut lasten yhteisvastuullisessa elatuksessa muuttaa toisen luota toisen luo, vaan elä-keläiset asuivat yhden perillisensä luona muiden osallistuessa kustannuk-siin. Vuoden 1734 lain maakaaressa syytinki on Eino Jutikkalan mukaan rinnas-tettu lahjaan, sillä nyt maanomistusoikeus siirtyi sopimusta tehtäessä uu-delle isännälle, joka lunasti kanssaperillistensä osuudet ja sai näin täyden omistusoikeuden tilaan. Aikaisemman käytännön mukaan syytinki-isännän omistusoikeus säilyi kuolemaan saakka. Lisäksi eläkeläinen edusti taloaan esimerkiksi oikeudellisen esivallan edessä: hän maksoi mahdolliset sakot ja esiintyi käräjillä. Vanhat tavat istuivat kuitenkin sitkeässä, sillä mm. Pohjanmaalta tunnetaan vielä 1800-luvulta tapauksia, joissa syytingil-le siirtynyt talollinen on jakanut perinnön lapsilleen, mutta pidättänyt ta-lon isännyyden itsellään. Maaomaisuus ja syytinki olivat aluksi sidoksissa toisiinsa: jos ei omistanut maata, ei voinut jäädä eläkkeelle. Näin ollen rälssilampuodeilla ei ollut syytinkioikeuksia. Rälssin omistaja usein velvoitti lampuodin pojan tai muun sukulaisen elättämään vanhan lampuodin tai antoi itse tälle torpan tai luontaiseläkkeen. Kruununtilallinenkaan ei omistanut viljelemäänsä maata, mutta koska suuria eroja perintötilalliseen ei ollut, lainsäätäjä rin-nasti nämä kaksi ryhmää toisiinsa vuoden 1751 kuninkaallisessa kirjeessä: kruununtilallinen saattoi siitä lähtien jäädä eläkkeelle.

136

Eläke

Simo Puolakka on solminut poikiensa Simon ja Heikin kanssa 7.9.1877 syytinkisopimuksen, jossa hän luopuu Kerimäen pitäjän Ruokoniemen kylässä sijaitsevien tilojen nro 1 ja 5 hallinnasta. Korvaukseksi tästä vanha isäntä saa vuosittain kolme tynnyriä ruista ja yhden tynnyrin ohraa sekä kaksi puutaa kalo-ja, joista puolet suolattuina ja puolet tuoreina. Lihaa hän saa vuodessa yhden puutan. (Venäläinen pai-nomitta puuta = 16,38 kg). Poikien oli varustettava isäänsä varten yksi lypsylehmä. Vanha isäntä asuu sopimuksen mukaan kamarissa, joka on pidettävä lämpimänä ja siistinä. Lisäksi pojat maksavat isäl-leen vuosittain 60 kuparimarkkaa ja vaaterahaa vielä 20 markkaa.

Syytinkisopimus 1877(osa). Kerimäen tuo-miokunnan arkisto. JoMA

137

Vuodesta 1811 kruununtilallisella oli syytinkioikeus, vaikka tilan seuraava haltija ei ollutkaan eläkesopimuskumppani. Syytinkirasitus sidottiin siis ti-laan eikä henkilöön. Vuonna 1852 säädettiin, että viranomaisen oli hyväksyttävä kruununtilo-jen syytinkisopimukset. Lisäksi ne oli kiinnitettävä, jotta mahdollinen uusi omistaja tai velkoja olisi tietoinen tilan rasituksesta. Vuoden 1864 asetus kielsi kihlakunnanoikeuksia kiinnittämästä uutta eläkekontrahtia, jos tilal-la oli jo ennestään vastaava rasite. Määräys kuitenkin salli tilalle useam-man syytinkisopimuksen, mutta tilan sai kiinnittää ainoastaan yhdestä eläkkeestä. Palstatilaa ei eläkkeestä voinut kiinnittää lainkaan. Kruununti-lojen syytinkisopimukset kiellettiin vuonna 1883. Tuolloin kruununtiloja oli oikeastaan enää vain Viipurin läänissä, mutta vanhoilla kaskialueilla (Karjala, Savo ja Pohjois-Pohjanmaa) isäntä usein viljeli tilaansa kuole-maansa saakka, joten säädöksen merkitys jäi vähäiseksi. Syytinkilaitos hii-pui luontaistaloudesta rahatalouteen siirryttäessä.

Holhousasiain pöytä-kirja 1852 (osa). Sortavalan tuomio-kunnan renovoidut ilmoitusasioiden pöy-täkirjat. Viipurin hovioikeuden arkisto. MMA Pietariin räätälin koulutukseen lähte-neelle loispoika Samuel (Samuli) Martikaiselle mää-rättiin holhoojaksi 19.3.1852 pidetyssä Sortavalan kihla-kunnanoikeuden is-tunnossa Sortavalan pitäjän Loplolan kylässä asunut ta-lollisen poika Matts (Matti) Tikkinen.

138

Eläkekontrahti

Holhoojat ja holhottavat Holhous tarkoittaa lakisääteistä huolenpitoa holhousta tarvitsevista henki-löistä ja heidän asioistaan. Aikoinaan alle 15-vuotiaat ja naimattomat naiset luettiin tähän joukkoon. Vanhemmat eivät olleet varsinaisia holhoojia, vaan holhous ajankohtaistui vasta heidän kuoltuaan: huolenpidon alaiset siirtyivät sukulaisten vastuulle. Vuoden 1734 yleisessä laissa vanhemmista tuli lastensa holhoojia.

Vanhempien kuoltua holhoojaksi tuli vanhempien tehtävään määräämä henkilö tai lähin sukulainen. Jos sukulaisia ei ollut, oikeusistuin asetti hol-hoojan. Vähitellen sukuyhteisön löystyessä holhous muuttui yhteiskunnal-liseksi asiaksi, jota alioikeudet valvoivat. Vuonna 1898 säädetyssä holhous-laissa yhteiskunnallinen vastuu voimistui. Alioikeuksien alaisiksi perustettiin holhouslautakuntia, joiden puheenjoh-tajat alioikeudet määräsivät. Kunnan- tai kaupunginvaltuustot tai niiden puuttuessa kunta- tai raastuvankokoukset valitsivat muut jäsenet. Tämän lain mukaan holhouksen alainen oli alle 21-vuotias naimaton henkilö. Myös täysi-ikäinen voitiin julistaa holhokiksi, jos hän ei esimerkiksi pitkäl-lisen sairautensa, ruumiinvikansa tai vanhuudenheikkoutensa takia kyen-nyt huolehtimaan asioistaan.

Jäniksen perhe Salmin Karkusta. Kuva: V. J. 1910. MV

139

Holhouslauta- kunnat

Perukirja 1893. Sorta-valan raastuvanoikeu-den arkisto. MMA Heikki Muukkosen perukirja on jätetty Sortavalan raastuvan-oikeuteen 25.4.1893 A. W:tr. Vuonna 1893 huhtikuun 12. pnä toi-mittivat allekirjoitta-neet raatimiehet raas-tuvanoikeuden määrä-yksen mukaan perukir-joituksen tässä kau-pungissa kuolleen kauppias Heikki Muukkosen perästä, joka oli kuollut maalis-kuun 20 päivänä ja jä-lellensä jätti lesken Aleksandra Muukko-sen syntyisin Bröms, tässä toimituksessa saapuvilla olivat leski Aleksandra Muukko-nen ja vainajan veli Matti Muukkonen Pa-rikkalasta. Tämän merkittyä kehoitettiin leski Muukkosta ilmoittamaan pesuutta sellaisena kun se oli vainajan kuoleman hetkellä joka tapahtui seuraavalla tavalla.

Perukirjat kertovat omaisuudesta Henkilön kuoltua hänen kiinteästä ja irtaimesta omaisuudestaan, varois-taan ja veloistaan laaditaan perukirja. Sen tarkoituksena on varmistaa pe-rillisten oikeusturva. Perukirjoitustilaisuudessa arvioidaan omaisuuden arvo, jonka mukaan perintövero määräytyy. Perukirjaa käytetään perin-nönjaon pohjana. Vuoden 1734 yleisen lain perintökaari määräsi perukirjoituksen pakolli-seksi jokaisesta kuolinpesästä. Tilaisuus oli järjestettävä kolmen kuukau-den sisällä kuolemasta ja perukirja oli toimitettava maalla seuraaville kärä-jille ja kaupungissa raastuvanoikeuteen. Aatelisto jätti perukirjansa vuo-teen 1868 saakka hovioikeuteen. Jos perukirjoitus laiminlyötiin tai omai-suutta salattiin, langetettiin siitä sakkorangaistus. Vuodesta 1917 on väes-töä kuulunut siviilirekisteriin. Kirkkoon kuulumaton väestö on toimittanut perukirjansa omalle rekisteriviranomaiselleen. Vuoteen 1994 saakka yksi kappale perukirjoituksesta on toimitettava verotoimistoon ja yksi tuomio-istuimeen. Syyskuun alussa 1994 voimaan tulleen lain myötä perukirjojen kaksinkertainen tarkastusjärjestelmä purettiin siten, että perukirjan anta-misesta tuomioistuimeen luovuttiiin.

140

Perukirjoitus

Kuolinpesä

Perukirja 1893 (osa). Sortavalan raastuvan-oikeuden arkisto. MMA Heikki Muukkosen perukirjan omaisuus-luettelon ensimmäinen sivu. (Omaisuusluette-lon jälkeen mainitaan lisäksi velat ja varalli-suus, hautauskustan-nukset, seurakunnan vaivaisprosentti ja muut maksut).

Kiinteätä omaisuutta Talo ja talon asema tämän kaupungin uudessa osassa N:o 96 8000 8000 Irtainta omaisuutta puhdasta (=käteistä) rahaa 310 säästökotelossa hopearahaa 7,50 ulkomaan kultarahaa 4 kappaletta 80 samoin hopea- ja vaskirahaa 6,30 403,80 Kultaa 1 taskukello 200 1 kellon perimet (kellon ketjut) 40 2 sormusta 20 4 rintanappia 25 1 pari korvarenkaita 8 Siirretään 293 8403,80

Perinnönjakosäädöksiä sisältyi jo keskiaikaisiin maanlakeihin. Perintömää-räysten sisällöstä on päätelty, että ne olivat eläneet kauan suullisina ennen niiden työstämistä kirjalliseen muotoon. Keskiaikaisia, perinnönjaon tai -luovutuksen yhteydessä syntyneitä ja myöhempää perukirjaa asiasisällöl-tään muistuttavia omaisuusluetteloita tunnetaan Ruotsista, Saksasta, Rans-kasta ja Englannista. Suomessa vanhimmat tällaiset luettelot ovat 1400-luvun lopusta. Omaisuuden perimisjärjestys ja jakoperusteet olivat jo tuol-loin tarkoin ohjeistettuja. Varsinaisia perukirjoja Suomessa on säilynyt 1600-luvulta: vanhimmat pe-rukirjat ovat Pohjanlahden rannikkokaupunkien rikkaiden porvareiden kuolinpesistä, vanhin Oulusta vuodelta 1653. Kyseiseltä ajalta alkavat myös läntisen rannikon lähes säännölliset perukirjasarjat. Maaseudulla yh-tenäisiä sarjoja voi havaita vasta vuoden 1734 lain tuloksena; yksittäisiä 1600-luvun perukirjoja sisältyy ainoastaan Mikkelin maaseurakunnan ar-kistoon.

141

Perinnönjako

Omaisuusluettelot

Tutkija löytää perukirjoja lähinnä raastuvanoikeuksien, tuomiokuntien ja hovioikeuksien arkistoista. Niitä on myös seurakuntien arkistoissa joko omina ryhminään tai aviokuulutusten liitteinä, sillä lesken oli ennen uu-den avioliiton solmimista osoitettava, että kuolinpesä oli arvioitu ja perin-nönjako suoritettu; perukirja todisti tämän asian parhaiten. Eräissä maakunta-arkistoissa on käytettävissä perukirjakortistoja, joista kattavimmat on laadittu arkistossa virkatyönä. Joissakin tuomiokunnissa on kortistoitu 1900-luvun perukirjoja. Näin esimerkiksi Pielisjärven tuo-miokunnassa. Vaikka lain mukaan jokaisen henkilön kuoleman jälkeen oli laadittava pe-rukirja, on arvioitu, että 1800-1900 -lukujen taitteessa perukirja löytyy joka kolmannesta pesästä, kun verrataan perukirjojen määrää täysi-ikäisinä kuolleiden lukumäärään. Toisen arvion mukaan perukirja tehtiin vuosina 1859-1914 vain joka neljännestä pesästä. Yhteiskunnallinen asema heijas-tuu myös perukirjoihin: mitä varakkaampi pesä, sitä varmemmin perukir-ja on myöhemmän tutkimuksen käytettävissä. Alaikäisinä, iäkkäinä tai köyhinä kuolleiden kohdalla tilanne on täysin päinvastainen. Maantieteel-lisesti vertaillen Itä- ja Pohjois-Suomessa perukirjoja laadittiin Etelä- ja Länsi-Suomea harvemmin. Perukirjat ovat oivallisia apuvälineitä tutkittaessa menneiden vuosisatojen arkielämää. Ne pystyvät usein vastaamaan kysymyksiin, miten asuttiin, miten pukeuduttiin? Perukirjoihin kirjattiin tarkkaan kuolinpesän koko omaisuus. Jos perukirja on tallella, voi nähdä, kuinka monta hametta esiäi-dillä oli, kuinka monella reellä talossa ajettiin tai kuinka monta kirjaa omistettiin. Tutkijan on vain oltava sitkeä: Lain mukaan perukirjoitus tuli järjestää kolmen kuukauden kuluttua kuolemasta ja perukirja oli vietävä sen jälkeen maalla kihlakunnanoikeuteen ja kaupungissa raastuvanoikeu-teen. Joskus perukirja on kuitenkin saatettu jättää vasta, kun on kulunut 10-20 vuotta määräajan umpeutumisesta.

142

Perukirjakortistot

Savon jääkärijoukkojen upseeri ja sotamies 1780-luvun lopulla. Akvarelli. MV

Sotilasasiakirjat

Väenottojärjestelmä merkitsi veriveroa Verojen ohella suurvalta-aseman luominen vaati armeijan. Menneiden vuosisatojen armeijassa tunnettiin vain kaksi maa-aselajia: jalkaväki eli nihdit ja ratsumiehet. Kustaa Vaasan kuninkuuskaudella Ruotsin armeijassa taistelivat lähinnä saksalaiset palkkasoturit ja ruotsalaisen aatelin ratsuväki. Edelliset nosti-vat rahapalkkaa, jälkimmäiset saivat korvaukseksi maatiloja, joita kirkko oli vuoden 1450 jälkeen ottanut itselleen. Pienemmissä kahakoissa hallitsi-jaa puolusti ainoastaan kotimainen ratsuväki. Vuoden 1544 valtiopäivillä päätettiin luopua kalliista palkka-armeijasta. Se korvattiin halvalla, koti-maisella ja vakinaisella jalkaväellä, joka siis täydensi ratsuväkeä. Aatelin ratsuväen rinnalle palkattiin 1580-luvulta lähtien lisää sotavoimaa myön-tämällä suurtiloille verovapauksia ratsumiehen varustamisesta. Näin syn-tyivät rusthollit, ratsutilat. Kustaa II Aadolf uudisti 1620-luvulla armeijansa jalkaväkeä. Aikaisemmat lippukunnat korvattiin rykmenteillä. Rykmentti jakaantui kahdeksaan komppaniaan. Sekä lippu-kunnat että rykmentit oli koottu maakunnittain, komppaniat emäpitäjittäin. Yhteen lippukuntaan kuu-lui noin 500 miestä, yhteen rykmenttiin 1 148 miestä ja yhteen komppaniaan 148 miestä. Suomessa oli 1600-luvulla Varsinais-Suomen, Sata-kunnan, Uudenmaan, Hämeen, Karjalan, Savon ja Pohjanmaan jalkaväki-rykmentit sekä Turun ja Porin, Uudenmaan ja Hämeen sekä Karjalan ja Savon ratsurykmentit.

143

Rusthollit

Väenotoissa ei noudatettu kiinteää kaavaa, vaan valtiopäiväpäätösten mu-kaan miehiä koottiin armeijaan joko miesluvun tai taloluvun mukaan. Mieslukujärjestelmässä kymmenen miehen joukosta valittiin yksi tai kaksi sotilasta. 1500-luvun lopussa siirryttiin taloluvun mukaiseen ottoon, jol-loin tietty määrä taloja yhdessä varusti yhden sotilaan. Vuonna 1627 palat-tiin mieslukuun, kunnes vuodesta 1642 lähtien kymmenen taloa vastasi yhdestä sotilaasta. Väenottojärjestelmää kutsuttiin veriveroksi, sillä 1600-luvun mittaan väenottoja järjestettiin lähes vuosittain jatkuvien sotien ta-kia. Veronmaksajat huolehtivat armeijasta myös rauhan aikoina. Kasarme-ja ei ollut, joten sotilaat majoitettiin linnaleireihin, maaseudulla lähinnä pappiloihin, jonne kerättiin lähiseudun talollisilta ruokaa. Linnaleirien ohella talolliset huolehtivat sotaväen kyydityksestä ja kestityksestä. Ar-meija koettiin vastenmieliseksi, sitä yritettiin kiertää. Talonpojat palkkasi-vat itselleen sijaisia, kasvattivat kodittomia poikia sotilaiksi, kastoivat poi-kiaan samannimisiksi. Komppaniat ja rykmentit katsastettiin muutaman kerran vuodessa. Tilai-suudessa laadittiin katselmusrulla, johon kirjattiin yksikön kokemat mene-tykset ja sen saamat täydennykset. Menetyksiä olivat karkaaminen, haa-voittuminen, kaatuminen, katoaminen ja sairastuminen. Lisäksi tarkastet-tiin aseiden ja varusteiden määrä ja laatu sekä luetteloitiin mahdollisim-man yksityiskohtaisesti materiaalitappiot. Katselmusrullien ohella tutkija voi hyödyntää väenottoluetteloita. Papit ja lautamiehet laativat luettelon maakunnan 15-60 -vuotiaista miehistä, joiden tuli voudin kuuluttamana ajankohtana saapua pitäjänsä kirkon edustalle, jossa valittiin sotilaiksi kel-vollisimmat armeijaan.

Talonpoikien ylläpitämä ruotujakolaitos Väenottojärjestelmä korvattiin 1680-luvulta alkaen talonpoikien ylläpitä-mällä ruotujakolaitoksella. Ruotuihin kuului maakunnasta riippuen 2-6 ta-loa. Jokainen ruotu palkkasi ja varusti miehen sotaan sekä rakensi hänelle sotilastorpan, jossa ruotusotamies rauhan aikana asusti ja viljeli maatilk-kua. Suositusten mukaisesti sotilaalle kuului savupirtti, pieni navetta ja aitta, pala peltoa ja niittyä. Lisäksi ruotutalojen oli kyydittävä sotilaansa harjoitus- ja katselmuskokouksiin. Suomessa siirryttiin ruotujakolaitok-seen asteittain. Ensimmäisenä järjestelmä hyväksyttiin Viipurin ja Savon-linnan läänissä vuonna 1681, mutta lopullinen sopimus solmittiin vasta vuonna 1695. Maan eteläosa ryhtyi varustamaan ruotusotilaita 1690-luvulla, mutta Pohjanmaa säilytti väenotot aina vuoteen 1733 saakka. Ruotujakolaitos ei mullistanut kovin suuresti aikaisempaa käytäntöä, sillä jo väenottoaikana, pysyvästi vuodesta 1642 lähtien, kymmenen taloa oli varustanut yhden sotamiehen armeijaan. Tilapäinen sotaväen kestitys ja majoitus muutettiin nyt vakituiseksi ylläpidoksi.

144

Verivero

Katselmusrulla

Ruotu

Luettelo Elimäen komppanian suostun-taveroa maksavista ruotusotilaista 1746 (osa). Kymenkartanon lääninhallituksen ar-kisto. MMA Kansa ei käyttänyt sukunimiä. Armei-jassa saman patro-nyymin omaavat henkilöt oli kuiten-kin pystyttävä erot-tamaan toisistaan, joten heille annettiin sukunimet.

Päällystö sai viljeltäväkseen puustellin eli virkatalon, jossa upseeristo ei ai-na itse asunut, vaan talonpidosta vastasi lampuoti. Virkatalot otettiin ti-loista, jotka peruttiin läänityslaitoksen lakkauttaneessa isossareduktiossa vuonna 1681 valtiolle. Talolliset maksoivat päällystön palkat veroina: maa-kirjat kertovat, mitkä talot rahoittivat mitäkin sotilasvirkaa. Samalla tavoin maakirjoista selviää ratsutilojen aputilat eli augmentit, jotka veroillaan tu-kivat ratsusotilaan varustamista. Ruotuarmeija harjoitteli sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen muuta-man tunnin. Lisäksi kesäisin kokoonnuttiin parin viikon leirille. Yhteensä harjoitteluaikaa vuodessa kertyi kuukauden verran. Ruotujakolaitoksen epäkohtana oli miehistön korkea ikä, sillä keski-ikä hipoi 40 vuotta. Soti-laan vähimmäispituudeksi oli määrätty 170 cm, mutta ainakin suurin osa savolaissotureista oli lyhyempiä. Sotamiehen tuli olla hyvämaineinen, suo-raryhtinen ja -säärinen, terve sekä ruumiinjäseniltään, mielenlaadultaan ja ulkonäöltään miehekäs. Esimerkkiluettelo suostuntaveroa maksavista ruotusotilaista sarakkein: 1. Sotilaan numero 3. Maksettu vero hopearahassa 2. Sotilas (taalari, äyri, penninki)

1 2 3 Elimäen komppania

2 Fabian Hägg 8

3 Johan Winter 8

4 Anders Giästilä 8

5 Hendrick Loman 8

6 Carl Lindman 8

8 Jonas Mårtensson 8

9 Johan Frisk 8

10 Petter Näfva 8

11 Thomas Reen 8

12 Thomas Hinnbärg 8

13 Mårten Smålänson 8

14 Johan Silfver 8

15 Bertil Bill 8

Ison vihan jälkeen (1713-1721) ruotusotilaiden sukunimet ruotsalaistuivat. Suomalaiset sukunimet eivät istuneet ruotsinkielisen päällystön suuhun, joten käskyt ja komennot oli helpompi ja nopeampi osoittaa lyhyille ruot-salaisille nimille. Näin esimerkiksi Mikkelin pitäjässä ruotusotamies Olli-kainen muuttui Åhliksi, Murtonen Mårdiksi ja Pylvänäinen Tryggiksi. Ruotuarmeija hajotettiin vuonna 1810, mutta se perustettiin, tosin supistet-tuna, väliaikaisesti uudelleen Krimin sotavuosina 1854-1856. Vuodesta 1810 lähtien ruodut ja ratsutilat maksoivat vakanssiveroa, joka poistettiin vuonna 1886 ratsutilojen lakkauttamisen yhteydessä.

145

Augmentti

Pohjois-Karjala ei muun Käkisalmen läänin tavoin kuulunut väenottojär-jestelmään eikä sinne ulottunut myöskään Kaarle XI:n käyttöönottama ruotujakolaitos. Uudenkaupungin ja Turun rauhat vuosina 1721 ja 1743 leikkasivat valtakunnan itäisestä osasta aimo palan, joten tuli ajankohtai-seksi kiinnittää huomiota Pohjois-Karjalan puolustukseen. Vuonna 1747 Kymenkartanon ja Savon läänin maaherra määräsi, että jokaiseen sotilas-ruotuun oli asetettava varamies. Pohjois-Karjalassa ei käskyä voitu nou-dattaa, sillä siellä ei ollut edes varsinaisia ruotusotilaita. Vuosina 1747-1758 alueen puolustus oli 807 vapaaehtoisen harteilla. Tämän jälkeen Ruotsin ja Venäjän keskinäinen tulehdustila hellitti, joten vapaaehtoislaitoksen mer-kitys väheni. Pohjois-Karjalan puolustuskysymystä käsiteltiin valtiopäivillä 1760-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä kruununvouti Wallenius ajoi asiaa innokkaasti. Talonpojilta ryhdyttiin kantamaan vuonna 1778 jääkäriveroa, jota perittiin vuoteen 1787 saakka. Samoihin aikoihin Walleniuksen aloit-teesta perustettiin talonpoikainen puolustusjoukko, joka asutettiin kylien takamaista erotettuihin torppiin. Näin asutustoiminta ja puolustuskysy-mys kytkeytyivät toisiinsa. Sotilastorpat merkittiin tavallisiksi torpiksi maaherran määräyksestä. Lisäksi Pohjois-Karjalaan saatiin 900-miehinen jääkärijoukko, johon jokainen vähintään yhden arvioruplan suuruinen talo oli velvollinen lähettämään miehen. Jääkärijoukot rahoitettiin jääkärimak-suin. 1800-luvun alussa uusittiin Pohjois-Karjalan verotusjärjestelmä ja käynnistettiin isojako. Samalla alueelle ryhdyttiin puuhaamaan ruotujako-laitosta, josta saatiin kuninkaan myönteinen päätös vuonna 1804. Suomen sodassa 1808-1809 taisteli vielä jääkärijoukko, joten ruotuarmeija ei Poh-jois-Karjalaan enää ehtinyt. Ennen vuotta 1634 samat viranomaiset hoitivat siviili- ja sotilasasioita. Näin ollen 1500-luvun sotilasasioita koskevat tiedot löytyvät voudintileis-tä. Vuodesta 1634 lähtien Suomea koskevat sotilasasiakirjat sisältyvät Kan-sallisarkiston Militaria-kokoelmaan, josta löytyvät siten myös ruotujakolai-toksen asiakirjat. Katselmusrulliin miehistö on ryhmitelty komppanioit-tain. Niistä selviää miehistön nimet, iät, syntymäpaikat, palvelusvuodet, siviilisäädyt, kuolinajat, sotilasurat, pituudet, terveydentilat, rangaistukset sekä henkilökohtaiset ominaisuudet ja taidot. Valtionarkiston yleisluettelo I selvittää tiedot eri rykmenteistä ja niiden säilyneistä asiakirjoista. Pitäjänhistoriat valaisevat, mihin komppaniaan tietyn alueen sotilaat ovat kuuluneet. Myös henkikirjoista ja kirkonkirjois-ta voi tutkia sotilaiden elämänkulkua. Ruotsinkielisten sotilasnimien käyt-töönotto hankaloittaa tutkimusta jonkin verran. Sen sijaan sodan johtami-seen ja sodankäyntiin liittyvät asiakirjat ovat Ruotsissa, lähinnä sotakolle-gion arkistossa. Lisäksi Suomeen on hankittu Ruotsin sota-arkistosta erilai-sia sotilasasioita koskevia mikrofilmejä. Näiden filmien luettelot ovat Kan-sallisarkistossa ja maakunta-arkistoissa.

146

Militaria-kokoelma

Viipurin kuverne-mentin rekryyttitoi-miston alokasluettelo 1806 s. 101 (osa). MMA Mikkelin maakun-ta-arkistossa säily-tetään Viipurin ku-vernementin rek-ryyttitoimiston ve-näjänkielisiä alo-kasluetteloita, joista voi saada hyvinkin yksityiskohtaista tietoa värvätyistä, esimerkiksi heidän iästään, pituudes-taan ja kelpoisuu-destaan.

Suom. Eila Salo

Vanhan Suomen väenotot Ruotsin valtakaudella ei Käkisalmen lääniin ulotettu väenottojärjestelmää eikä sen seuraajaa ruotujakolaitosta, sen sijaan viipurinkarjalaiset olivat osallistuneet maanpuolustukseen. Venäjä määräsi vuonna 1797 kohti maaorjuutta vaeltaville Karjalan asukkaille osallistumisvelvollisuuden Ve-näjän sotaväenottojärjestelmään, sillä armeija tarvitsi vahvistavia voimia Napoleonin kolkutellessa Venäjän rajalla. Tuolloin rekrytointi tehostui jo-ka puolella valtakuntaa ja väenotot kohdistuivat muihinkin siitä aikaisem-min vapautettuihin kuvernementteihin. Väenotossa pitäjä jaettiin piireihin, joihin kuhunkin kuului noin 500 ase-velvollisuusikäistä eli periaatteessa 18-37 -vuotiasta miestä. Piirin talolliset valitsivat keskuudestaan sotamiesstaarostan, joka yhdessä kirkkoherran kanssa päätti, kuka mistäkin piiristä joutuu suorittamaan 25-vuotista ase-velvollisuuttaan Venäjän armeijaan. Venäjän sotakollegio määräsi, kuinka monta rekryyttiä yhdestä piiristä vuosittain armeijaan värvätään. Tavalli-sesti yksi piiri luovutti kolmesta viiteen miestä sotapalvelukseen. Esimerkki rekryyttiluettelosta, jossa sarakkeet: 1. Nro 4. Mitta 2. Kylän ja rekryytin nimi 5. Kelpoisuus 3. Ikä 6. Palkkio

1 2 3 4 5 6

4. Erich Johanson 17 2.3 Kelpaa 10. saman (=Virolahden) pitäjän Terve Paation kylän apanaasitalonpojista

147

Kutsuntaluettelo 1882 (vasen sivu). Kuopion läänintoi-miston arkisto. JoMA

Yleensä valinta kohdistui tilattoman väestön edustajaan tai naimattomaan renkiin. Laivastoon värvätyt olivat tavallisesti 10-15 -vuotiaita poikia. Ku-kaan ei varmasti mielellään lähtenyt neljännesvuosisadan kestäneeseen palvelukseen, vaan monet valitut karkasivat ennen lähtöpäivän sarastusta. 2000 ruplaa maksamalla saattoi lunastaa itsensä vapaaksi. Armeijaan sai lähettää myös sijaisen, jos halukkaan sattui löytämään. Osallistumisvelvol-lisuus poistettiin vuonna 1812.

Autonomian ja itsenäisyyden ajan armeija Ranskassa siirryttiin yleiseen asevelvollisuuteen vuonna 1798, joskin sitä täydennettiin myöhemmin, Preussissa vuosina 1859-1866 ja Venäjällä vii-meisten Euroopan maiden joukossa vuonna 1874. Suomen asevelvollisuus-neuvottelut käynnistyivät Venäjän aloitteesta vuonna 1871 ja niiden vauhti kiihtyi Turkin sodan vuosina 1876-1878. Koska omaa armeijaa pidettiin yhtenä itsenäisen valtion tunnusmerkeistä, suomalaiset kannattivat tietyin varauksin yleistä asevelvollisuutta: suomalaisten sotapalveluksesta tuli huomattavasti venäläistä keveämpi. Sortovuosina venäläiset pyrkivät ha-nakasti poistamaan tätäkin suomalaista etuisuutta ja tuomaan tilalle oman asevelvollisuutensa.

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10

Ilomantsin Maukkulan kylästä kotoisin ollut loisen poika, työmies Juhana Parviainen, syntynyt 22.12.1860, on merkitty luetteloon kutsuntanumerolla 70. Hänet on todettu hyvämaineiseksi. Maukkulan kylässä asunut talollisen poika Anders (Antti) Piipponen, syntynyt 19.7.1860, on merkitty luetteloon kutsuntanumerolla 71. Hänet on todettu hyvämaineiseksi.

Loisen poika, työmies Heikki Tikka Maukkulan kylästä on merkitty luetteloon kutsuntanumerolla 72. Hänet on todettu hyvämaineiseksi.

Maukkulasta kotoisin ollut loisen poika Risto Keränen, syntynyt 28.8.1859, on merkitty luetteloon kut-suntanumerolla 73. Hänet on todettu hyvämaineiseksi.

148

Asevelvollisuus

Kutsuntaluettelo 1882 (oikea sivu) Kuopion läänintoi-miston arkisto. JoMA

Esimerkki kutsuntaluettelosta, jossa sarakkeet: 1. Arvanheittoalueen numero 2. Kylä 3. Kutsuntanumero 4. Sukunimi, etunimi ja isän nimi sekä sosiaalinen asema 5. Ammatti 6. Syntymävuosi 7. Syntymäkuukausi ja -päivä 8. Rokotus 9. Uskonto ja ripillä käynti 10. Maine 11. Siviilisääty 12. Luku- ja kirjoitustaito, koulunkäynti 13. Mahdolliset palvelusesteet 14. Pituus (jalkoina ja kalutuumina) 15. Kelvollisuus sotapalvelukseen 16. Vahvistetut helpotukset (vapautus, toistaiseksi lykätty, helpotus palvelusajassa) 17. Arpanumero 18. Palveluhalukkuus kaartin pataljoonassa 19. Muistutukset

11 12 13 14 15 16 17 18 19

Juhana Parviainen on lukutaitoinen. Hänen pituudeksi on merkitty 5 jalkaa ja 5 3/4 osaa kalutuumaa eli noin 163 cm. Hän on vetänyt arvannostossa arvan nro 16.

Anders Piipponen on ollut jo kutsuntavuonna avioliitossa. Hänet on todettu lukutaitoiseksi. Hän on ol-lut noin 155 cm pitkä ja vetänyt arvannostossa arvan nro 63.

Heikki Tikan pituudeksi on kirjattu noin 162 cm. Hän on saanut osakseen arvan numero 31. Risto Keränen on anonut helpotusta asevelvollisuuden suorittamisesta, koska on perheensä ainoa poi-ka. Niinpä hänet on julistettu "toistaiseksi kykenemättömäksi".

149

Osa suomalaismiehistä joutui arvannoston perusteella kolmeksi vuodeksi tarkk'ampujapataljooniin, loput palvelivat kolmena kesänä keskimäärin kuukauden ajan reservikomppanioissa. Ensimmäisenä kesänä sotapalve-lus kesti 45 päivää, toisena 30 päivää ja kolmantena 15 päivää. Reservi-komppanioissa asevelvollisuutensa suorittaneet saivat rippikirjoihin mer-kinnän "kelpaamaton". Vuonna 1878 säädetyn asevelvollisuuslain mukaan Suomessa oli kahdek-san tarkk'ampujapataljoonaa, joiden jokaisen alaisuudessa toimi neljä re-servikomppaniaa. Lisäksi autonomian ajalla oli värvättyjä joukkoja, joista tunnetuimmat olivat Suomen kaarti ja Suomen meriekipaasi. Suomeen oli sijoitettu myös venäläisiä joukkoja vastaamaan alueen sotilaallisesta tur-vallisuudesta. Suomen oma sotaväki lakkautettiin vuonna 1902, kaartin toiminta lopetet-tiin neljä vuotta myöhemmin. Tilalle yritettiin tuoda venäläistä asevelvolli-suutta. Venäläisten järjestämät kutsuntatilaisuudet onnistuivat vaihtele-vasti, joten vuonna 1909 suomalaisten sotapalvelu muutettiin rahamak-suksi. Näin suomalaiset välttyivät ensimmäisen maailmansodan taisteluil-ta. Sotilaallinen kouluttamattomuus ja kokemattomuus näkyivät myös vuoden 1918 kansalaissodassa. Kansalaissodan päätyttyä ryhdyttiin suunnittelemaan saksalaisten avus-tuksella omaa armeijaa uudelle, itsenäiselle valtiolle. Vuoden 1918 loppu-puolella yhteistyöstä saksalaisten kanssa jouduttiin kuitenkin luopumaan. Sota-asiaintoimituskunta, myöhempi puolustusministeriö, perustettiin ke-säkuussa 1918. Autonomian ja itsenäisyyden ajan sotilasasiakirjoja säilytetään sota-arkistossa.

Sota-arkisto sijaitsee Sörnäisissä Työpajan-kadulla. Asiakaspalve-lun sisäänkäynti on edessä heti pääovesta sisään astuttaessa. Kuva: Satu Soivanen 2003. Karjala-tk

150

Arvannosto

Asevelvollisuus- laki

Tutkija kohtaa

menneen maailman

Kiiskilän kartanon sali. Kuva: Signe Brander 1912. MV

Yhteiskunta ja väestöryhmät Ruotsin suurvalta-asema romahti 1700-luvun alun sodissa. Samalla kunin-kaan yksinvalta vaihtui säätyjen vapaudenajaksi. Keskiajalla syntynyt, suurvaltakaudella vahvistunut ja vapaudenajalla täyteen kukoistukseensa puhjennut sääty-yhteiskunta rakentui aatelistosta, papistosta, porvaristos-ta ja talonpojista. Jokaiselle säädylle oli vahvistettu omat oikeutensa.

Sääty-yhteiskunta murenee Maaseudun tilattomat ja kaupunkien työväestö luettiin säätyjen alapuoli-seen väestöön, jonka lukumäärä 1800-luvun mittaan kasvoi kasvamistaan. Yhteiskuntaa hallitseva aateliryhmä oli pieni, sillä vuonna 1820 siihen kuu-lui noin 2 500 henkeä ja vuonna 1855 sata henkeä enemmän. Jo Ruotsin val-lan aikana aateli oli ollut lähinnä virka-aatelia, mikä rooli korostui entises-tään autonomian aikana: valtion virkamiehiä aateloitiin ansioidensa vuoksi. Sääty-yhteiskunnan viimeinen pilari murtui vuoden 1906 eduskuntauudis-tukseen, kun aikaisemmin säätyjaon pohjalta nimetyt valtiopäiväedustajat ryhdyttiin valitsemaan yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvien vaalien kautta.

152

Aateli

Savupirtti Hyrsylässä Suojärvellä. Kuva: Toivo Talvi 1932. MV

Sääty-yhteiskunta rakentui siis selkeästi määritellyistä, vahvistettuihin oi-keuksiin perustuvista, päällekkäisistä kerrostumista: henkilön syntyperä ratkaisi hänen asemansa yhteiskunnassa, vaikutti hänen elämäntyyliinsä ja ammattiinsa. Säätyjaon uskottiin olevan Jumalan määräämä ja näin ollen muuttumaton. Säätyläinen osasi lukea, kirjoittaa, laskea ja puhua ruotsia. Jokapäiväisessä elämässä väestöä ei ryhmitelty valtiopäiväedustuksen mu-kaisesti neljään säätyyn, vaan raja piirrettiin säätyläisten ja rahvaan väliin: tavallisesti säätyläinen oli kirkon ja valtion virkamies tai kartanon omista-ja. Säätyläisiin siis lukeutuivat aateliston edustajat, papit, opettajat, yliop-pilaat, lääkärit, apteekkarit, siviilivirkamiehet, upseerit ja aliupseerit. Säätyläiset sijoittuivat yhteiskuntapyramidin kapealle huipulle, kun taas lukumääräisesti suuri rahvas miehitti rakennelman alimmat, erittäin leveät kerrokset. Läntisessä ja eteläisessä Suomessa säätyläisten elämäntyyli poikkesi rah-vaan elämästä, mutta Itä- ja Pohjois-Suomessa eroja ei juuri ollut, sillä sää-tyläisetkin viljelivät virkansa ohella maata ja viettivät maalaiselämää. Sup-pea säätyläisjoukko oli kuitenkin suljettu yhteisö: avioliitot solmittiin oman ryhmän sisällä. Itä-Suomessa säätyläisyyden raja vaihteli alueittain: esimer-kiksi Mikkelin pitäjässä lukkarit luettiin rahvaaseen, mutta Pohjois-Karjalassa he kuuluivat säätyläisten alimpaan ryhmään.

153

Itäsuomalaiset suurperheet Läntinen ja itäinen Eurooppa poikkesivat 1950-luvulle saakka perheraken-teeltaan toisistaan. Lännessä avioiduttiin myöhään, perustettiin oma talous naimisiin menon jälkeen ja ennen aviosäätyyn astumista työskenneltiin muiden palveluksessa. Idässä taas avioitumisikä oli huomattavasti alhai-sempi ja avioliiton solmimisen jälkeen asuttiin samassa taloudessa suku-laisten kanssa. Suomi sijoittuu näiden tyyppien väliin: täällä kohtasivat se-kä luoteinen ydinperhemalli että itäinen suurperhemalli. Lähinnä Savossa ja Karjalassa vaikuttanut suurperheinstituutio perustui maatalouden työ-voiman tarpeeseen. Työvoimaltaan omavaraisessa taloudessa ei juuri tar-vittu ulkopuolista väkeä. Suomessa suurperheet supistuivat vanhemmista ja lapsista koostuviksi ydinperheiksi viimeistään 1900-luvun alussa.

Eino Jutikkalan väljän määritelmän mukaan kaksi yhdessä asuvaa perhet-tä muodostaa suurperheen: se on siis yksittäisperheen vastakohta. Arvo M. Soininen sen sijaan ei hyväksy suurperheiksi isä-poika -tyyppisiä yh-dysperheitä, vaan ainoastaan sivulinjaiset yhdysperheet, joita olivat esi-merkiksi perheellisistä sisaruksista tai serkuksista koostuneet ruokakun-nat. Usein kantaperheen lisäksi suurperheeseen kuului kotivävyjä ja hei-dän omaisiaan. Kaarlo Wirilander on Savon historian kolmannessa osassa laskenut varsinaisiksi suurperheiksi yli 16-jäseniset perheyhteisöt. Esimer-kiksi vuoden 1820 henkikirjan mukaan Rantasalmen Asikkalan kylässä asui 32-henkinen suurperhe, johon isäntäväen ohella kuului isännän veli ja tämän lapset perheineen sekä palvelusväkeä. Vaikka Savosta löytyykin useita esimerkkejä, siis yksittäistapauksia, todelli-sista suurperheistä, ryhmäperheistä, ei se kuitenkaan vielä merkitse sitä, et-tä suurperheinstituutio olisi ollut siellä vallitseva perhemuoto. Savon

Juho Kuisman perhe Muolaan Telkkelässä. Kuva: Nik. Salmi 1913. MV

154

Ydinperhe

Suurperhe

Kantaperhe

1500-luvun maakirjoista löytyy 5-6 -miehisiä talouksia, mutta talojen ja-kauduttua niiden miesluku väheni: suurperhe ja talojen halkominen olivat toistensa vaihtoehtoja, joista jälkimmäinen oli saavuttamassa selkävoittoa. Talojen asukkaat voidaan laskea vuosittain laadituista henkikirjoista, joita löytyy vuodesta 1634 alkaen. Yleisimmät lopputulokset Savon alueella 1700- ja 1800 -luvuilla ovat 3-5 hengen yksittäisperheet ja 6-10 jäsenen per-heet. Varsinaisia suurperheitä oli Wirilanderin mukaan esimerkiksi vuon-na 1810 vain 3,4 prosenttia (605 perhettä 17650 perheestä). Karjalassa suurperhelaitoksen on väitetty eläneen 1500-luvulta aina 1900-luvun alkuun. Väinö Voionmaa on analysoinut vuoden 1500 Vatjan vii-denneksen verokirjaa ja todennut, etteivät suurperheet olleet kohonneet yksittäisperheitä vallitsevimmiksi. Suurperheitä oli myös Viipurin Karja-lassa, mutta yksittäistapausten varaan ei voi rakentaa päätelmiä niiden asemasta ja merkityksestä. Alueen tyypillisin suurperheyhtymän muoto oli velitalous. Suurperheitä löytyy Karjalasta vielä 1900-luvun alussa. Voionmaan käsityksen mukaan karjalainen suurperhe oli itäsuomalainen vanha perheyhteisö, jolloin samassa talossa asui useita pariskuntia. Suur-perhe oli edullinen tuotantoyksikkö kaskitaloudessa. Teoriaa on myöhem-min tarkistettu. Käkisalmen läänin arvioveroluetteloista voi havaita, ettei 1600-luvun Taka-Karjalassa suurperhelaitos ollut normaalijärjestelmä, sillä yli puolet alueen taloista oli yksimiehisiä. Esimerkiksi vuoden 1637 arviomaakirjan mukaan Taka-Karjalassa oli 4410 taloa, joista yksimiehisiä 2636. Suurperheinstituu-tio ei ollut suinkaan vanha jäänne, vaan vasta muotoutumassa. Erkki Kuu-jon mukaan Käkisalmen läänissä suurperheet olivat vasta 1700-luvun ilmiö. Pohjois-Karjalassa yksi ydinperhe taloa kohti oli yleisin asumismuoto, sillä aina uuden sukupolven vartuttua aikuisikään, liikaväestö muutti muualle toimeentuloa etsimään tai katastrofit nostattivat kuolleisuutta ja ahmaisi-vat liikakasvun. Suurperheet olivat Pohjois-Karjalassakin yksittäistapauk-sia. Niiden määrä lisääntyi pitkinä, rauhallisina kehityskausina, jolloin asu-mis- ja viljelytavat säilyivät muuttumattomina ja häiriintymättöminä.

155

Velitalous

Maaseudun asukkaat TALONPOJAT Kruunun harjoittama asutuspolitiikka noudatti keskiajalta lähtien periaa-tetta, jonka mukaan asumattomat eräalueet kuuluivat sen omistukseen. Näitä maita jaettiin uudisasukkaille veroja vastaan. Veropoliitikan onnis-tumisen edellytyksenä olivat riittävän vauraat, veronmaksukykyiset talot. Tilojen jakamista säädeltiin tarkoin kruunun verotulojen turvaamiseksi. Itäsuomalainen asutus levisi rintamailta kohti korpea hyvin hitaasti: maa-talous rakentui uuden ajan alussa yksinomaan kaskiviljelyyn, jolloin suu-rin osa asutuksestakin oli luonteeltaan puolikiinteää. Asutusekspansion mahdollistivat erämaihin sopivat korpiruis ja huuhta, uusi kaskiviljelys-tekniikka. Esimerkiksi Savossa kaskimaita vaihdettiin 6-8 vuoden välein. Lisäksi viljeltiin joitakin vakinaisia peltoja. Käkisalmen eteläpuolisessa Karjalassa sen sijaan peltoviljelystä on harjoi-tettu jo keskiajan lopulla. Vielä 1600-luvulla noudatettiin Käkisalmen lää-nissä maanlakeihin kirjaamatonta periaatetta kaskimaan omistuksesta; en-simmäisenä ehtinyt valtaaja omistaa kasken. Uusien kaskimaiden tarve synnytti muuttoliikettä, tosin aina ei valtausten perässä muutettu. Laajojen alueiden kaskeamiseksi perustettiin kaskiyhtiöitä, joissa omistusoikeus pohjautui työhön. Kaskisato jaettiin kirvesluvun mukaan eli työvoima oli jokaisen talon toimeentulon lähde. Itäisessä Suomessa kruunun verotus ei aluksi kohdistunut maaomaisuuteen tai siitä ammennettuun satoon, vaan kaskea viljelevään ihmiseen. Vähitellen asutus tihentyi ja valtaamattomat kaskimaat ehtyivät, jolloin kas-kimaiden omistus vakiintui; syntyi kyläyhteisö, jolla oli yhteinen kaskimet-sä. Metsien yhteisomistus ei käytännössä osoittautunut toimivaksi jär-

Heinänteossa Sorta-valan maalaiskunnan Lahdenkylässä. Kuva: V. Jääskeläinen 1908. MV

156

Kaskiviljely

jestelmäksi, sillä sopuisuus ja tasavertaisuuteen perustuva kaskimaiden hyödyntäminen jäivät kuolleiksi kirjaimiksi. Talojen lähistölle ryhdyttiin raivaamaan peltoja, mutta niiden vähäinen määrä pakotti ihmiset kaski-metsään. Kasket elivät peltojen rinnalla lähes koko Suomessa edelleen 1600- ja 1700-luvuilla. Tosin kaskiviljelyn osuus ja merkitys maataloudessa oli läntisessä Suomessa itäistä osaa vähäisempi, joten edellistä kutsutaan peltoviljelyalueeksi ja jälkimmäistä kaskiviljelyalueeksi. Kaskeaminen söi metsiä. Valtiovalta pelkäsi vihreän kullan harvenevan, joten metsänkäyttöä ryhdyttiin säätelemään ja rajoittamaan 1600-luvun lo-pulta lähtien. Täydellinen kaskeamiskielto julistettiin vuonna 1775: määrä-ystä sovellettiin käytäntöön vuoden 1783 alusta alkaen. Säädös kumottiin vuonna 1796. Savossa ja Karjalassa sai kasketa 1700-luvun lopussa vapaas-ti, muualla se oli nimellisesti luvanvaraista. Rajoituksista huolimatta kas-keaminen säilyi osana suomalaista maataloutta vielä kauan 1800-luvullakin. Kaskiviljely ajautui vähitellen kriisiin satotulosten heikentyessä. Kivikkoi-set pellot eivät tuottaneet tarpeeksi viljaa täyttääkseen kaskivajauksen, jo-ten puuttuva määrä oli katettava ostoin. Voita ja metsätuotteita myymällä löydettiin varat viljaostoihin. Kaskiviljelyn taannuttua Itä-Suomen maata-louden painopiste siirtyi karjatalouteen. Maatalousrakenteen muutos irrot-ti runsaasti työvoimaa, jolloin kaskeamisesta elantonsa saaneiden tilatto-mien asema tukaloitui; syntyi muiden nurkissa asunut loisväestö, joka ko-hosi kipeäksi sosiaaliseksi ja yhteiskunnalliseksi ongelmaksi 1800-luvulla.

Läänitys– ja lahjoitusmaajärjestelmien vaikutukset talonpoikien elämään Ruotsin valtakunnassa feodaalisen politiikan muodot vakiintuivat Kaarle IX:n hallitsijakaudella, tarkemmin vuonna 1604. Kruunu jakoi aatelisille lahjana tai myi heille tiettyjen talojen veronkanto-oikeuden. Laajoja alueita kattavia lahjoituksia nimitettiin kreivi- ja vapaaherrakunniksi. Tällaisilla alueilla aateli käytti veronkeruun ohella hallinto- ja tuomiovaltaa. Aikaa myöten lahjoitukseen katsottiin sisältyvän myös perintö- ja kruununtilojen omistusoikeudet. Feodaalialueen kruununtilallinen joutui maksamaan lää-nityksen haltijan ilmoittaman veromäärän ja hänet sai häätää tilaltaan. Pe-rintötilallinen sen sijaan maksoi maakirjaan merkityn verosumman ja peri-aatteessa asui turvattuna talossaan. Eino Jutikkalan määritelmän mukaan feodalismin aikana julkisoikeudellinen ja yksityisoikeudellinen valta kuu-luivat samalle henkilölle. Feodaalinen järjestelmä eli kukoistuskauttaan Kristiina-kuningattaren hal-litsijakaudella: vuosina 1654-1655 veronkanto-oikeuksien luovutukset oli-vat laajimmillaan. Läänitykset peruttiin takaisin kruunulle isossareduktios-sa vuonna 1681. Päätös ulottui myös aateliston ostorälsseihin.

157

Kreivikunnat

Bomban talo Suojär-ven Kuikkaniemessä. Kuva: John Engelberg.MV

Arrendaattorit eli yksityiset veron-vuokraajat kan-toivat vuokra-alueensa verotu-lot ja tilittivät so-vitun vuokra-summan kruu-nulle korvauk-seksi. Arrendaat-torin tukikohtana oli hovi tai hovi-leiri, johon vuok-ra-alueen talon-poikien oli tehtä-vä päivätöitä.

Perintötalonpoika sai takaisin perintöoikeutensa, tätä oikeutta vailla olevat olivat kruununtilallisia. Aatelin varsinaista maaomaisuutta, vanhaa räls-siä, viljeleviä talollisia nimitettiin rälssilampuodeiksi. Rälssiomistus lak-kautettiin vuoden 1951 jakolaissa. Suuren Pohjan sodan päätyttyä Suomen manttaaleista 70 % oli kruununtiloja, 23 % perintötiloja ja 7 % rälssitiloja. Käytännössä nämä kolme ryhmää erosivat toisistaan ainoastaan kameraa-lisesti, tosin perintötilallisen asema oli hieman muita turvatumpi. Talon-poikainen omistusoikeus yhdenvertaistui vastaavaan aateliseen oikeuteen vasta runsaat sata vuotta myöhemmin, vuoden 1789 yhdistys- ja vakuus-kirjassa. Isoreduktio poisti läänitykset ja lääninherrat, mutta pian kruunu ryhtyi vuokraamaan veronkanto-oikeuksia yksityisille veronvuokraajille, arren-daattoreille, jotka olivat tavallisesti entisiä läänitysten virkamiehiä. Veron-vuokrausjärjestelmään tuli tauko ison vihan aikana, kun veronvuokraajat pakenivat venäläismiehittäjiä. Hovileiritys jatkui Pohjois-Karjalassa Uu-denkaupungin rauhan jälkeen. Alueet vapautuivat arrendaattori-ikeestä vähitellen 1700-luvulla. Suuren Pohjan sodan ja isonvihan päättäneessä Uudenkaupungin rauhas-sa 1721 entinen Käkisalmen lääni nykyistä Pohjois-Karjalaa lukuunotta-matta liitettiin Venäjään. Hallitsija ryhtyi jakamaan Karjalan maita suosi-keilleen ja ylimystölle; lahjoitusmaajärjestelmä ulotti lonkeronsa myöhem-min Vanhaksi Suomeksi nimetylle alueelle. Lahjoitusmaat vaihtoivat omis-tajaa tiiviiseen tahtiin. Venäläiset yrittivät ulottaa maaorjuuden Vanhaan Suomeen, mutta Aleksanteri I ehti palauttaa alueen muun Suomen yhtey-teen vuoden 1812 alussa. Kolmisen vuotta aikaisemmin solmitussa Hami-nan rauhassa loputkin Ruotsin yhteydessä olleesta Suomesta oli liitetty Venäjään. Lahjoitusmaajärjestelmän viimeinen näytös esitettiin vuonna 1867, kun valtiopäiväsäädyt varasivat määrärahan, jolla lahjoitusmaat lu-nastettiin niiden omistajilta. Talonpojat saivat ostaa tilansa valtiolta pitkäl-lä maksuajalla; viimeinenkin tila oli maksettu vuonna 1891.

158

Rälssilampuodit

Lampuoti tarkoit-taa koko tilan vuokraajaa, jolla ei ollut päivätyövel-vollisuutta. Käy-tännössä ero lam-puodin ja talolli-sen välillä oli ole-maton. Yhtiömies-järjestelmässä tila oli verotuksellises-ti yksi yksikkö, mutta siellä asui ainakin kaksi eril-listä ruokakuntaa, tavallisesti useam-pikin.

Yhtiömiehet ja lampuodit Kaskeamisesta ja tervanpoltosta toimeentulonsa ammentanut itäsuomalai-nen talo pärjäsi taloudellisesti sitä paremmin, mitä enemmän sillä oli työ-väkeä. Miehisen työvoimatarpeen tyydyttämiseksi talollinen saattoi ottaa avukseen palkollisen, yhtiömiehen tai kotivävyn. Tapa on ollut käytössä ainakin keskiajalta lähtien. Yhtiömiessopimusta solmittaessa sovittiin osakkuuden pituudesta. Sopimukset vahvistettiin tavallisesti käräjillä, mutta myös suullisia kontrahteja tehtiin. Määrävuotisuudesta huolimatta yhtiömies osallistui tilan verojen maksuun ja muihin rasituksiin. Yhtiötä perustettaessa hän toi yleensä mukanaan omaisuutta, jonka sai sopimuk-sen päätyttyä takaisin. Viipurin läänin taloissa yhtiömiehet yleistyivät 1600-luvun lopussa. Sen si-jaan aivan läänin eteläosissa suurtaloudet eivät elinkeinon harjoittamisessa olleet välttämättömiä, joten yhtiömieslaitos ei sinne levinnyt. Käkisalmen läänissä yhtiömiehet sen sijaan olivat harvinaisia, sillä runsas itsellisväestö tyydytti talojen oman perheen ulkopuolelle suuntautuneen, tosin yleensä melko vähäisen työvoimakysynnän: alueelle tyypilliset suurperheet tulivat toimeen pitkälti omin voimin. Talon tyttären kanssa avioitunut ja vaimonsa kotiin muuttanut kotivävy rinnastettiin joko yhtiömieheen tai perilliseen. Tavallisesti hän nousi per-heestä puuttuneen pojan asemaan. Ääriesimerkkinä Anders Hallinius ker-too 1800-luvun alussa laatimassaan ruotsinkielisessä kertomuksessa Kir-vun pitäjästä, kuinka tuohon aikaan Kirvun talot ottivat kotivävyiksi kerjä-läisinä vaeltaneita itsellispoikia, etenkin jos talossa oli naimaiän ylittäneitä tyttäriä. Talojen työvoimatarve ja ulkopuolisten yhtiömiesten käyttö vähe-ni kaskiviljelyn väistyessä. TORPPARIT Torpparit kuuluivat maaseudun tilattoman väestön ylimpään ryhmään: he olivat samaan aikaan sekä tilan osan vuokraajia että työmiehiä. Torpparit hallitsivat torppaan kuuluvia rakennuksia, peltoja ja niittyjä, sen sijaan metsästä he saivat ottaa puuta ainoastaan kotitarpeisiin. Torppien itsenäis-tymisvaiheessa syntyneille uusille tiloille lohkaistiin metsät kantatalon puustosta. Alunperin ainoastaan aatelisto sai rakennuttaa rälssitiloilleen torppia, mutta ruotujakolaitoksen perustamisen aikoihin (1697) sallittiin torppien rakentaminen myös ratsutiloille. Suuret maatilat ja kartanot suosivat torp-pa-asutusta raivaten jopa peltoja tähän tarkoitukseen: torppareiden päivä-töillä ne pystyivät tyydyttämään työvoiman tarvettaan. Ennen isoa vihaa torppia oli kohonnut lähinnä itäisen Uudenmaan kartanoiden maille, sit-temmin lounaisten maakuntien aatelis- ja säätytalojen maille.

159

Kotivävy

Joillakin talollisilla mainitaan 1600-luvun lopun lähteissä torppia, jotka to-dellisuudessa olivat mäkitupia tai uudistiloja. Varsinaisesti perintötilat sai-vat torpilleen lain siunauksen vuonna 1743 ja kruununtilat vuonna 1757. Vuodesta 1770 sallittiin uudistilojen perustaminen jakamattomille maille: talonpoikaiskylien torppa-asutus alkoi todenteolla. Torppaverkoston ti-hentäminen oli osa valtion tilattoman väestön asuttamispolitiikkaa kauan aikaa, sillä esimerkiksi vuonna 1887 Kuopion lääni sai kymmeneksi vuo-deksi valtionapua asutustoimintaan, jonka keskeinen muoto oli torppien perustaminen. Torppari ja tilan omistaja laativat torppakontrahtin, jossa sovittiin mm. ra-kennuksista, pellon ja niityn raivaamisesta, metsän käyttöoikeudesta, lai-dunmaasta ja vuokrasta tai mahdollisesta päivätyövelvollisuudesta. Torppakontrahteissa vuokra-aika oli enintään 50 vuotta. Vuoden 1909 ase-tus määräsi vuokrakaudeksi 50-100 vuotta, mistä sovittiin nyt kunnallises-sa vuokralautakunnassa. Sopimus saattoi olla suullinen, mutta useimmi-ten kuitenkin kirjallinen. Sen sijaan Savossa torppareilla ei ollut määräai-kaisia sopimuksia, vaan he muuttivat usein muun tilattoman väestön ta-voin; talolliset eivät suosineet torppia, sillä kaskeavien torppareiden pelät-tiin haaskaavan liikaa metsää. Mikkelin lääniin ei Eino Jutikkalan mukaan enää 1800-luvulla perustettu torppia ja Kuopion lääniinkin vain vähän, vaikka valtio pyrkikin torppien kautta edistämään tilattomien asuttamista. Talollisperheen väistyvät jälke-läiset saivat perintöosakseen usein torpan, josta ei yleensä peritty vuokraa. Perintötorppien vuokra-aika oli ensimmäisessä polvessa elinikäinen. Torppakontrahteja sukututkija löytää kihlakunnanoikeuksien pöytäkirjois-ta. Jos torppa rakennettiin virkatalon maille, kannattaa syventyä katsel-muspöytäkirjoihin. Torppien itsenäistyminen Maanvuokraajien asemaa ryhdyttiin parantamaan 1890-luvulla. Vuoden 1892 laki takasi torppareille laillisen irtisanomissuojan huolimatta siitä, oli-ko torppasopimus tehty suullisesti tai kirjallisesti. Säädös kuitenkin pe-räänkuulutti uusien kontrahtien laatimista aina kirjallisena. 1900-luvun alussa asetettiin komiteoita selvittämään valtion ja yksityisten maiden asuttamista. Yksityiselle maalle rakennetut torpat ja mäkituvat sai lunastaa vuonna 1918 säädetyn lain tuloksena itsenäisiksi vuoden 1914 hintatason mukaan. Sen sijaan seurakuntien ja valtion virkatalojen ja valtion metsä-maiden vuokra-alueiden lunastaminen tuli mahdolliseksi vuosien 1921 ja 1922 laeissa.

160

Torppakontrahti

Torppakontrahti 1889 (osa). Kerimäen tuo-miokunnan arkisto. MMA

Kesäkuun 27.pnä 1889 solmivat Kerimäen pi-täjän Haapaniemen ky-län tilan nro 3 haltija Gustaf Carlsson ja torppari Alpin Saira-nen sopimuksen, jossa sovittiin torpparin vuo-tuisista maksuista, pel-topinta-alasta ja sen laajentamisesta, niitty-oikeuksista sekä raken-nus- ja polttopuista. Torpassa tuli olla kaksi lämmintä huonetta: tuvan oli oltava koh-tuullisen suuri, sen li-säksi torppaan kuului-vat keittiö ja kamari. Tarvittavia rakennus-välineitä, kuten nauloja ja saranoita, torppari sai tilan isännältä. Torpparin oli huoleh-dittava aitauksesta. Kerran vuodessa päi-vän ajan torpparin oli hevosensa kanssa levi-tettävä hiekkaa maan-tielle.

161

Kruunun metsämaiden torpparit Isossajaossa jokainen talo sai manttaalilukunsa verran maata, loput maat erotettiin kruunun liikamaiksi, joita alkuperäisen suunnitelman mukaan oli tarkoitus käyttää uudisasutukseen. Uudisasutusta syntyikin, mutta metsien arvon nousu muutti valtion toimintaa: vuoden 1851 metsälaki mahdollisti kruununpuistojen perustamisen eli valtiosta tuli suuri metsän-omistaja. Tällaisiin metsiin ei saanut raivata uudistiloja. Asutukseen sai käyttää ainoastaan puistoksi sopimatonta kruunun liikamaata; uudisasuk-kaasta tuli kruununtilallinen, jolla oli mahdollisuus lunastaa tilansa perin-nöksi. Metsätalouden merkitys kasvoi, joten keskushallintoyksiköksi syn-tyi vuonna 1863 maanmittaustoimesta erotettu metsähallitus. Vuoden 1877 uudistilajulistus pyrki tehostamaan asutustoimintaa sallimal-la myös 1/8 manttaalia pienempien kruununtorppien perustamisen. Torp-parit maksoivat rahaveroa, mutta muutoin kruununtorppa rinnastettiin uudistilaan, jonka saattoi ostaa perinnöksi verovapausvuosien jälkeen. 1890-luvulla kokorajoitukset poistettiin. Kruununmetsätorppa puolestaan vastasi yksityiselle maalle rakennettua torppaa. Tällaisia torppia sai pystyttää myös kruununpuistoihin, sillä pe-rinnöksiosto-oikeuden puuttuessa kruunun metsäomaisuus säilyi eheänä, laajana kokonaisuutena. Torppari solmi kontrahtin metsähallinnon kanssa. Kruununmetsätorppien määrä kasvoi 1870-luvulta lähtien, 1880-luvulla niitä oli 2000, vuonna 1908 runsaat 4000, vuonna 1916 yli 4500. Vuoden 1922 laki mahdollisti valtion metsämaiden torppien lunastamisen itsenäi-siksi, joten torppakäyrä kääntyi laskuun: vuoden 1943 lopussa Suomessa oli vielä 109 valtionmetsätorppaa. Kruununmetsätorppareista löytyy tietoja maakunta-arkistoissa säilytettä-vistä metsähallituksen hoitoalueiden arkistoista.

Tukinlaskua Tulemajo-ella Salmin pitäjässä. Kuva: Julius Ailio. MV

162

Kruununtilallinen

TILATTOMAT Maaseudun asutuksen tihentyessä ja väkiluvun kohotessa perheiden väis-tyvät perilliset joutuivat etsimään toimeentuloaan talollisluokan alapuolel-ta: periaatteessa heidän sosiaalinen asemansa putosi ja taloudellinen tilan-teensa heikkeni. Osa perusti torpan, osasta tuli mäkitupalaisia, osa sai elantonsa loisina ja osa muutti kaupunkiin. Tilojen jakorajoitukset estivät maapalstan erottamisen jokaiselle perilliselle. Heidän jälkeläisensä kuului-vat jo syntymästään saakka tilattomaan väestöön, joka kasvoi 1800-luvulla yhtä suureksi ryhmäksi kuin talolliset. 1800-luvun puoliväliin saakka ir-tainta työväestöä oli suhteellisesti eniten Pohjois-Suomessa, mutta 1800-luvun loppupuolella Itä-Suomi kiri edelle: vuonna 1875 Savon ja Karjalan kaskiviljelyalueen väestöstä lähes 21 % oli loisia ja mäkitupalaisia. Pohjois-Suomessa vastaava osuus oli 17,5 %. Läntisen ja eteläisen Suomen peltoviljelyalueen irtain työväki oli lähinnä mäkitupalaisia, jotka elivät omina ruokakuntinaan joko jonkun talon mail-le tai kylän yhteismaille rakennetuissa mökeissä. Sen sijaan itäisen Suomen kaskiviljelyalueen irtain työväki oli suurimmaksi osaksi loisia. Loiset asui-vat talollisten tuvannurkissa tai saunoissa. Itä-Suomessa talollisen ja tilat-toman välinen kuilu oli matala ja kapea. Tilaton saattoi kivuta talolliseksi ja talollinen saattoi pudota tilattomaksi. Loisten ja mäkitupalaisten yhteis-kunnallista asemaa on luonnehdittu huolettomaksi: he myivät työvoi-maansa talollisella päiväpalkkaa vastaan, mutta palkollisasetukset eivät si-toneet heitä. Kesän ja syksyn kiireisinä kuukausina työvoima taloissa oli tarpeen. Irtai-men väestön reserviä pidettiin kannattavana, sen kasvattamista jopa suo-sittiin merkantilististen talouspoliittisten tuulahdusten innoittamana: vuonna 1762 talonpojat saivat oikeuden perustaa rajoituksetta mailleen mäkitupia sellaisille asukkaille, jotka olivat avioliitossa tai suunnittelivat avioitumista. Hiljaisina talvikuukausina moni tilaton joutui lähtemään ker-juulle. Pitäjissä järjestettiin myös hätäaputöitä. Maatalouden 1800-luvun loppupuolen rakennemuutos, työvoimavaltaisen kaskitalouden väistyminen peltoviljelyn ja karjanhoidon tieltä, vähensi en-tisestään irtaimen työväen toimeentulomahdollisuuksia ja työtilaisuuksia. Työttömyyden paine purkautui muuttoliikkeenä Etelä-Suomen kaupun-keihin ja teollisuuskeskuksiin. Kaakkois-Suomessa maatalousväestön yhteiskunnallinen rakenne poikkesi muusta Suomesta. Vanhaksi Suomeksi nimitetyllä alueella oli 1700-luvun perintönä paljon lahjoitusmaatalonpoikia, mutta myös itsenäisiä talollisia. Talollisia oli muuhun Suomeen verrattuna suhteellisesti eniten. Talot käyt-tivät työvoimanaan omien ruokakuntiensa jäseniä, sillä alueella oli paljon suurperheitä.

163

Mäkitupalaiset

Loiset

PALVELUSVÄKI Oman perheen tai suurperheen lisäksi talouteen kuului usein renkejä ja piikoja, joiden henkilöllisyyttä ja vaihtuvuutta voidaan tutkia rippikirjoista ja henkikirjoista. Palkollisasetukset ohjasivat ja säätelivät isäntäväen ja pal-kollisten suhteita. Ensimmäiset määräykset ovat 1600-luvulta.

Iso viha ja usein toistuneet katovuodet hakkasivat suuria koloja väestöpy-ramidiin: syntyvyys oli kuolleisuutta alhaisempi. Vähitellen pyramidin kanta alkoi leventyä, syntyvyys kohosi kasvaneen avioituneisuuden myö-tä. Kuolleisuuskäyrän suunta sen sijaan kääntyili vuosittain. Toisinaan se kipusi jyrkästi ylöspäin, toisinaan se laski syntyvyyden alapuolelle. Ison vihan jälkeen väki oli siis vähissä. Esivalta halusi valjastaa työkykyiset tuottavaan toimintaan maan elinkeinoelämän elvyttämiseksi: työvoimaa oli saatava riittävästi virkatalojen, lähinnä kartanoiden ja pappiloiden, töi-hin. Tämän takia säädettiin renkien ja piikojen lukumääriä rajoittavia pal-kollisasetuksia. Säätyläistalojen palvelijoihin määräykset eivät ulottuneet. Koko Ruotsin valtakuntaa koskevan vuoden 1723 palkollisasetuksen mu-kaan yhden manttaalin tilalla sai työskennellä kaksi täysikasvuista ja yksi keskenkasvuinen, 15-21 -vuotias renki ja saman verran piikoja. Pienemmil-lä, kolmas- ja neljäsosamanttaalin tiloilla sallittiin vain yksi piika ja renki. Savon ja Kymenkartanon läänissä palvelusväkeä sai kuninkaan luvalla pi-tää enemmän. Näin hallitsija halusi tyrehdyttää Venäjälle suuntautunutta muuttoa. Palkollismääräys tiukentui vuonna 1739, kun palvelusväkeen laskettiin myös talon omat lapset: tilalla sai asua yksi täysi-ikäinen poika ja tyttö pal-kollisasetuksen sallimien renkien ja piikojen lisäksi. Perheen muiden lasten oli muutettava palvelukseen muualle. Tiukka sääntö purettiin vuonna 1747, jolloin talollisten kotona olleiden täysi-ikäisten lasten määrää ei enää rajoitettu.

Tytöt kaskea kuokki-massa Inkerin Vuo-leessa. Kuva: Samuli Paulaharju 1911. MV

164

Palkollisasetukset

Lähdössä äestämään. Kuva: L. Kuusanmäki 1920-luvulla. MV

Ennen vuotta 1766 palvelusväki sai muuttaa toiseen lääniin ainoastaan maaherran luvalla. Kyseisenä vuonna rajoitus kuitenkin poistettiin ja pal-kollisten liikkumavapaus kasvoi. Taloon pestattavan rengin ja piian kans-sa laadittiin vuoden kerrallaan voimassa ollut palvelussopimus. Työsuhde alkoi ennen vuotta 1816 syyskuun lopussa Mikonpäivänä ja vuodesta 1816 lähtien keyrinä, pyhäinpäivänä, marraskuun alussa ja päättyi samaan ai-kaan seuraavana vuonna. Sen jälkeen palkolliset pitivät viikon lomaa, jona aikana he usein menivät naimisiin. Rengit ja piiat nauttivat rahapalkkaa asunnon ja ruuan lisäksi. Vuoden 1664 palkollissääntö määräsi, että jokaista lääniä varten oli laadittava pal-kollistaksa. Ainoastaan Turun ja Porin läänissä se saatiin aikaan 1600-luvulla, muualla Suomessa asia siirtyi seuraavalle vuosisadalle. Korkeim-pia palkkoja maksettiin maan lounaisosassa, matalimpia itäosassa eli Sa-vossa ja Pohjois-Karjalassa. Savon ja Kymenkartanon läänissä rengin palk-ka liikkui vuosina 1724-1741 yhdeksän ja viidentoista kuparitaalarin välis-sä ja piian palkka seitsemän ja kahdeksantoista kuparitaalarin haarukassa. Taksat kohosivat pikkuvihan jälkeen, sillä 1760-luvulla palkkahaitari oli 41-72 taalaria. Renkien ja piikojen ohella talon palvelusväkeen kuului muonamiehiä. He olivat joko naimisissa olevia, omassa ruokakunnassaan asuneita muona-renkejä tai mökissään asuneita, taloon päivätöitä tehneitä muonatorpparei-ta. 1800-luvun lopussa molempia ryhmiä ryhdyttiin nimittämään yhteises-ti muonamiehiksi.

165

Palvelussopimus

Muonamiehet

Palkollistaksa

Kaupunkien porvarit KAUPPIAAT Kaupunkien porvaristoon kuuluivat kauppiaat, käsityöläiset ja manufak-tuurinharjoittajat. Suurin osa porvareista oli kauppiaita. Ainoastaan tapu-likaupunkien porvarit saivat purjehtia Itämeren ulkopuolelle. Merkantilistinen talouspolitiikka vaikutti Suomen elinkeinoelämässä yli 1800-luvun puolivälin. Keskinäinen kilpailu oli vahingollista, joten tärkeää oli, että jokainen harjoitti ainoastaan omaa ammattiaan. Jokaisen ammatti-ryhmän oikeudet ja velvollisuudet määrättiin tarkasti, eikä ammatin vaih-taminen ollut helppoa. Porvarin oli koulutettava itseään ja osoitettava omaksutut tiedot ja taidot käytännössä ennen elinkeinoluvan saantia. Maakauppa oli kiellettyä vuoteen 1859 saakka. Tämän jälkeen kuvernööri myönsi luku-, kirjoitus- ja kirjanpitotaitoiselle henkilölle kaupanpito-oikeuden, mikäli kuntakokous oli päätynyt puoltavalle kannalle. Täydellinen elinkeinovapaus säädettiin vuonna 1879: elinkeinon harjoitta-minen ei enää riippunut viranomaisten luvasta eikä oppivuosia vaadittu. Kaupunkien kauppaliikkeet erikoistuivat. Tapulikaupunkien erityisoikeu-det päättyivät. Maaseutukauppojen perustamisehdoiksi asetettiin Suomen kansalaisuus ja elinkeinoilmoituksen täyttäminen.

Sortavalan markkinoil-la heinäkuussa. Kuva: V. Jääskeläinen 1909. MV

166

Elinkeinovapaus

Ennen elinkeinovapausasetusta kaupunkiin porvariksi aikoneet tarvitsivat maistraatin luvan. Kaupungin porvaristolla oli vuoden 1734 asetuksen suomin valtuuksin mahdollisuus lausua mielipiteensä uudesta tulokkaas-ta. Täysivaltainen porvari oli saanut porvarioikeuden, johon liittyi oikeuk-sien ohella myös velvollisuuksia, kuten veronmaksu ja palvelujen tarjoa-minen. Porvarivalan vannomista ja porvarikirjan luovuttamista ennen porvariksi hyväksytyn oli rahallisesti tuettava kaupungin- ja köyhäinkassaa. Tämän jälkeen hän sai omistaa maata kaupungissa ja osallistua kaupungin hallin-toon. Etenkin ison vihan (1713-1721) jälkeen porvarioikeuksia myönnettiin helposti, sillä autioituneet ja hävitetyt kaupungit oli rakennettava uudel-leen, niiden elämä oli saatava raiteilleen. Porvariksi mielivän oli oltava aviollista syntyperää ja hänen oli käyttäy-dyttävä siveellisesti ja kunniallisesti. Myönteistä oli myös avioliitto kau-pungin porvaristytön kanssa. Vuoden 1734 kauppasääntö edellytti kaup-piaaksi aikovalta monivaiheista ja sangen pitkäkestoista koulutusta: Ensin hakeuduttiin oppipojaksi, sitten puotiharjoittelijaksi. Oppipojat tutustuivat muiden maiden paino- ja rahayksiköihin, vekselin käyttöön, kirjanpitoon ja kauppakirjeenvaihtoon. Puotipojat asuivat kauppiaan taloudessa ja hei-dät laskettiin kauppiaan ruokakunnan jäseniksi. Kyvykkäimmät puotiapu-laiset ylenivät kirjureiksi ennen porvarioikeuksien hakemista. Kun puoti-palvelija haki porvarioikeuksia, maistraatti laski eduksi työskentelyn ul-komaisessa yrityksessä. Pikkukaupungeissa porvarien pätevyysvaatimuk-sista jouduttiin tinkimään. Autonomian alkuvuosikymmeninä kaupunkiväestön enemmistö kuului porvaristoon. Pikkukaupungeissa porvariston suhteellinen osuus oli suu-rin. Esimerkiksi vuonna 1860 Kuopion kaupungin kokonaisväkiluvusta 49% oli porvareita. Ruotsin kaupungeissa vastaavaan aikaan runsas vii-dennes kaupunkilaisista kuului porvaristoon. Liberalistisen lainsäädäntö poisti teollistumisen esteet. Vuoden 1873 kaupunkien kunnallisasetus lak-kautti porvariston etuoikeudet kaupungin hallinnossa. Samalla jokainen kaupungin veronmaksaja sai tulojen mukaan porrastetun äänioikeuden. Näin ollen porvariston merkitys kaupungeissa hiipui. Vuoden 1879 valtio-päiväjärjestysmuutoksen jälkeen porvarisääty ei enää ollut ammatillisesti leimaantunut, vaan se edusti tästä lähtien kaikkia kaupungin asukkaita.

167

Porvarioikeus

Käsityöläisten koulutus, sivu 175

KÄSITYÖLÄISET Oppipoika, kisälli, mestari Ruotsin suurvalta noudatti 1600-luvulla merkantilistista talouspolitiikkaa, jonka keskeisiin periaatteisiin kuului kaupan, käsityön ja teollisuuden kes-kittäminen kaupunkeihin. Kyseisen vuosisadan kuluessa lainsäätäjä kiin-nitti useasti huomiotaan kaupungeissa harjoitettuun käsityöhön: esimer-kiksi vuonna 1621 astui voimaan Uplannin maakunnan ammattikunta-sääntö, joka rajoitti käsityön kaupunkeihin ja määräsi jokaisen käsityöläi-sen ammattikunnan jäseneksi - aikaisemmin käsityö oli myös maaseudulla ollut käytännössä sallittua. Tukholmaan ammattikuntalaitos oli juurtunut keskiajan lopussa. Muissa valtakunnan kaupungeissa käsityöelinkeino oli kehittymätöntä ja ammattilaisten joukko niin harva, ettei ammattiliittoutu-mia syntynyt. Suomessa perustettiin vuoden 1621 ammattikuntasäännön sanelemana tai innoittamana ammattikunnat Turkuun ja Viipuriin. Sama määräys pyrki turvaamaan käsityömestareiden toimeentulon asettamalla kilpailu- ja toimeentulorajoituksia.

Ensimmäinen koko valtakuntaa koskeva ammattikuntajärjestys säädettiin vuonna 1669. Laki uusittiin vuonna 1720 ja siinä muodossa se ohjasi käsi-työläisiä aina elinkeinovapauteen 1879 saakka. Nyt suljetut ammattikun-nat kiellettiin ja uusien käsityöläisten pääsyä kiltoihin helpotettiin. Käsityöläiseksi kouluttauduttiin: Ammattiin valmentauduttiin oppipoika-na ja opintoja täydennettiin kisällinä. Esitettyään hyväksytyt työnäytteet kisälli nousi mestariksi. Mestari sai ottaa niin monta oppipoikaa kuin kat-soi pystyvänsä asianmukaisesti opettamaan. Vähintään 14-vuotiaalla oppi-pojilla ei saanut teettää liikaa muita, ammattiin kuulumattomia tehtäviä. Oppipoika työskenteli ensin parisen kuukautta koeajalla ja sen jälkeen kor-keintaan viisi vuotta samassa asemassa. Vuodesta 1734 lähtien mestari ja oppipojan holhooja saivat vapaasti sopia oppiajan pituudesta. Henkilö-

Veneenrakentaja Sor-tavalan Haavuksesta. Kuva: I.K.Inha 1892.MV

168

Ammattikunnat

kohtaiset suhteet vaikuttivat oppipojaksi pääsyyn. Käsityöläismestari sai liikkua jonkin verran maaseudulla merkantilistisista säädöksistä huolimat-ta, joten hän saattoi solmia kontakteja maaseudun ihmisiin. Lisäksi oppi-poikia mielellään otettiin omalta kotipaikkakunnalta tai koulutuspaikka-kunnalta. Oppipoikavaiheen päätyttyä työskenneltiin jonkin aikaa palkkarenkinä ennen kisällikauden alkamista. Vanhassa Suomessa palkallinen tai palka-ton oppirenkivaihe ajoittui kisälliksi valmistumisen jälkeiseen aikaan. Muutoin Vanhassa Suomessa noudatettiin ruotsalaista ammattikuntasään-töä, sillä venäläiset vallanpitäjät eivät aluksi kajonneet käsityöhön. Vähitel-len he kuitenkin ryhtyivät itsekin harjoittamaan käsityötä ja ennen muuta tuomaan käsityötuotteita Vanhan Suomen kaupunkeihin. Kisällikoulutus ei tapahtunut kokoaikaisesti saman mestarin luona, vaan henkilöt matkasivat muihin kaupunkeihin toisten mestareiden oppiin. Yleensä kisällivaellukset suuntautuivat Pietariin tai Tallinnaan, joskus Turkuun ja Tukholmaan. Etenkin Vanhan Suomen kisällit lähtivät Pieta-riin taidokkaiden kulta- ja hopeaseppien ohjaukseen. Ruotsin puoleisessa Suomessa kisällit hankkivat 1700-luvulla ammattitaitonsa kotimaassa, ul-komaille - lähinnä Viipuriin ja Pietariin - matkustettiin harvoin. Teoriassa käsityöläismestariksi yleni kuudessa vuodessa, joihin sisältyi kolme oppivuotta ja kolme kisällivuotta. Käytännössä kouluttautumisaika oli kuitenkin huomattavasti pitempi. Mestarilta edellytettiin alan koulu-tuksen lisäksi ammattikunnan ja raadin siunausta, nuhteetonta mainetta sekä mestari- ja porvarioikeusmaksujen maksamista. Kaikki kisällit eivät mestareiksi päässeet, sillä vuodesta 1734 lähtien maistraatit ja ammatti-kunnat säätivät oman kaupunkinsa ammatinharjoittajien lukumäärään, jo-ka yleensä haluttiin pitää hyvin alhaisena. Vuoden 1773 kuninkaallinen ju-listus takasi jokaiselle kisällille oikeuden mestarin työnäytteeseen ja mah-dollisuuden saada mestarioikeudet haluamallaan paikkakunnalla. Käsityöläissukua olevalla oppipojalla ja kisällillä uralla eteneminen oli muita helpompaa. Jo laissa säädettiin mestareiden poikien ja vävyjen mes-tari- ja porvarimaksut puolet pienemmiksi. Halvempaa maksua kannettiin myös syntyperäiseltä kaupunkilaiselta. Mestarin lesken kanssa avioitunut kisälli rinnastettiin sukulaiseksi, joten taloudelliset tekijät olivat ratkaise-vassa asemassa avioliittoa suunniteltaessa. Lesken uusi mies peri kuolleen mestarin työtilat ja -välineet, muuta omaisuutta sekä asiakaskunnan. Useimmiten tällaisten kisällien mestarioikeusanomukset hyväksyttiin, sillä tällöin mestarien lukumäärä ei kasvanut, vaan uusi ainoastaan korvasi kuolleen. Ammattikuntalaitos lakkautettiin vuonna 1868 ja lopullinen elinkeinova-paus säädettiin vuonna 1879. Nyt elinkeinon harjoittaminen ei enää ollut riippuvainen viranomaisen luvasta.

169

Kisällikoulutus

Majalahden seppä kallitsee viitaketta Viitasaarella Niini-lahdella. Kuva: E. Leskinen 1926. MV

Pitäjänkäsityöläiset Ennen merkantilismin kukoistuskautta ja ammattikuntasäädöksiä käsityö-tä sai siis käytännössä harjoittaa maaseudulla. 1600-luvun määräykset ha-lusivat keskittää tämän elinkeinon ainoastaan kaupunkeihin, mutta joita-kin poikkeuksia kuitenkin sallittiin: vuodesta 1680 lähtien jokaisessa pitä-jässä sai olla yksi räätäli ja yksi suutari, joiden oli maksettava ammattive-roa. Vasta vuonna 1739 sallittiin maaseudulla seppä, vuonna 1756 muura-ri, vuonna 1762 tiilenlyöjä ja vuonna 1766 lasimestari.

Pitäjänkäsityöläiseksi pääsyä käsiteltiin käräjillä, varsinaisen toimiluvan myönsi maaherra. Käsityöläistä jäljittävän sukututkijan kannattaa näin ol-len tutustua kihlakunnanoikeuden varsinaisasioiden pöytäkirjoihin ja lää-ninhallitusten asiakirjoihin, sillä käsityöläisanomuksesta paljastuu usein henkilön ammattitaito. Kaupunkikäsityöläisen vastaavat tiedot löytyvät maistraatin pöytäkirjoista. Pitäjänkäsityöläisten määrä kasvoi 1600-luvun lopulla etenkin Itä-Suomes-sa, jossa tosin muun maan käytännöstä poikkeavasti sahanasettajat ja sa-hasepät laskettiin käsityöläisiksi. Vuonna 1705 Viipurin läänissä asui vii-dennes koko Suomen pitäjänkäsityöläisistä. Savossa taas ammattiveroa maksaneiden pitäjänkäsityöläisten määrä aleni 1700-luvun alussa. Vanhan Suomen aikana Viipurin ympäristöön perustettiin runsaasti sahoja, joten käsityöläisammattilaisilla oli kysyntää. Sen sijaan varsinaisia talollisten palkkaamia pitäjänkäsityöläisiä oli erittäin vähän. Maksetut ammattiverot merkittiin läänintileihin sisältyviin käsityöläisluet-teloihin, joihin laskelmat pitäjänkäsityöläisten määristä siis perustuvat. Niistä löytyvät vain ne käsityöläiset, jotka olivat tarpeeksi varakkaita mak-saakseen vuosittaisen hopeatalarin. Viipurin läänistä tällaisia luetteloita on säilynyt, mutta sen sijaan Käkisalmen Karjalassa verolistoja ei laadittu, koska voittomaalta ei ammattiveroa kannettu.

170

Ammattivero

Opintiellä

Kinkereillä kuulusteltiin kristinoppia Papit järjestivät seurakuntalaistensa kodeissa kuulustelutilaisuuksia, kin-kereitä, joissa testattiin kansan kristinopintaitoa. Tapa periytyi katoliselta ajalta, jolloin papit tavallisesti paastoaikaan pääsiäisen alla kiersivät seura-kunnissaan ripitysmatkoilla ja samalla kokosivat palkkansa yhtä osaa, pääsiäisrahaa. Uskonpuhdistus säilytti kinkerit. Kuulustelujen opillinen si-sältö syveni, sillä ensisijaisena tarkoituksena oli edistää seurakuntalaisten kristillistä tietämystä. Kauan aikaa kristinopintaito kuitenkin perustui ul-kolukuun, sillä luetun ymmärtäminen korostui vasta 1800-luvun alussa. Vuoden 1686 kirkkolaki sisältää kinkerisäädöksiä antaen kuulusteluille tie-tyt muodot ja samalla lain voiman. Papiston tuli vuosittain kiertää kinkeri-piireihin jaettu seurakuntansa ja jokainen lukuiässä oleva henkilö oli vel-vollinen osallistumaan tilaisuuteen. Kristillisten taitojen hallinta arvostel-tiin rippikirjoihin, joihin samalla merkittiin muutkin vuoden aikana sattu-neet elämänmuutokset. Aiheettomasta poissaolosta ja väärinkäytöksistä rangaistiin pitäjänkokouksissa, törkeimmät tapaukset ratkaistiin käräjillä. Kinkereitä kutsuttiin eri puolilla maata eri tavoin: Itä- ja Pohjois-Suomessa niitä nimitettiin kinkereiksi, Hämeessä lukusiksi ja Varsinais-Suomessa lu-kuvuoroiksi.

Vuonna 1805 järjestettiin Ruokolahden seurakunnassa kinkereitä mm. seuraavissa paikoissa: i Sijtola hos Matts Bertilsson Hjetain = Siitolassa Matti Pertinpoika Hietasella i Sijtola hos Räihä = Siitolassa Räihällä i Immalajärvi hos Matts Påhlsson Mälkiä = Immalajärvellä Matti Paavonpoika Mälkiällä i Immalajärvi hos Eric Hansson Jäppin = Immalajärvellä Erkki/Eero Hannunpoika Jäppisellä i Kuokalambi hos Olof Jöransson Hikipää = Kuokkalammella Olli/Olavi Yrjönpoika Hikipäällä i Jälkölä hos Eskil Sicki = Jälkölässä Esko Sikiöllä i Wehviälä hos Pål Paaki = Vehviälässä Paavo Paakilla

Kinkerivuoro-luettelo 1805 s. 2 (osa). Ruokolahden seurakunnan arkis-to. MMA

171

Kinkerit

Rippikirjat

Kiertokoulun oppi-lasluettelo 1882 (vasen sivu). Pieksä-mäen kirkonarkisto. MMA Pyhäjärven kierto-koulun oppilaita lukuvuonna 1882.

Kansanopetus kirkolta kunnille Kirkon perinteisiin tehtäviin on kuulunut kansalaisten opetus. Tosin vuo-den 1571 kirkkojärjestyksessä lasten alkeisopetus kuului vanhemmille ja/tai kummeille. Vuoden 1686 kirkkolain mukaan pappien oli opetettava ja selitettävä katekismuksen sisältöä. Periaatteessa lain henki esti lukutai-dottoman seurakuntalaisen pääsyn ehtoolliselle tai aviosäätyyn. Vuodesta 1723 lähtien seurakuntien oli valvottava, että vanhemmat tai holhoojat, lukkari tai koulumestari huolehti sisälukutaidon ja kristinopin omaksumi-sesta. Gezelius-piispat 1600-luvun loppupuolella yrittivät tehostaa kansan-opetusta ehdottamalla kiinteiden koulujen perustamista jokaiseen kylään. Ehdotelmat eivät kantaneet juuri hedelmää, sillä ainoastaan muutamia pi-täjänkouluja avattiin Turun hiippakunnassa. Jokainen seurakunta sai itse päättää, kuinka opetus järjestettiin. Yleensä vanhemmat opastivat lapsiaan ja pappi järjesti ainoastaan kuulustelutilai-suuksia kristinopinkappaleiden hallinnasta. Vähitellen vanhempien ope-tusvelvollisuus väistyi, sillä vuonna 1762 säädetyn asetuksen mukaan sel-laisissa seurakunnissa, joissa lukkari ei opettanut, oli palkattava erityinen koulumestari. Kansa epäili koululaitoksen tarpeellisuutta pitäen sitä lähin-nä taloudellisena taakkana. Seurakuntalaiset eivät useinkaan olleet haluk-kaita valitsemaan koulumestaria, sillä heidän oli maksettava lasten opetta-jan palkka suhteutettuna opittuihin taitoihin. Toisaalta opetustehtäväkään ei tuntunut houkuttelevalta, sillä koulumestari sijoittui yhteiskunnallisen arvoasteikon alaportaille ja hänen oli taloudellisen toimeentulonsa varmis-tamiseksi turvauduttava muihinkin tulonhankintalähteisiin. Esimerkki kiertokoulun oppilasluettelosta, jossa sarakkeet: 1. Kylä 6. Sisäluku 2. Tilan numero 7. Laulu 3. Oppilas ja hänen holhoojansa 8. Kirjoitus 4. Oppilaan syntymävuosi 9. Laskento 5. Tavaustaito

1 2 3 4 5 6 7 8 9

172

Alkeisopetus

Koulumestari

Kiertokoulun oppi-lasluettelo 1882 (oikea sivu). Pieksä-mäen kirkonarkisto. MMA Luettelosta voi tut-kia, kuinka oppilaat pärjäsivät opinnois-saan. Arvostelussa on käytetty samaa asteikkoa kuin kin-kereillä.

Pitäjänkoulujen ohella seurakuntalaisten opetuksesta huolehtivat kyläkou-lut ja kiertokoulut. Koulut toimivat kuitenkin epäsäännöllisesti vielä 1800-luvun alkupuolellakin. Oppilaiden perimmäinen tarkoitus oli hankkia tar-vittavat taidot vuosittain pidettyihin kinkerikuulusteluihin: koulut valmis-tivat lähinnä rippikoulua varten. Samoihin aikoihin käynnistyi kirkon joh-tama pyhäkoulutyö, joka hartaushetkien lisäksi sisälsi rippikoulun esiope-tusta. Pyhäkoulussa opeteltiin tavausta, sisälukua, katekismusta ja Raama-tun historiaa. Kansakoulukeskustelu virisi 1840-luvulla. Vuonna 1856 keisari Aleksanteri II määräsi, että senaatin oli laadittava ehdotus maaseudun kansansivistys-tä edistävien koulujen järjestämisestä. Uno Cygnaeuksen suunnittelema kansakouluasetus vahvistettiin kymmenen vuotta myöhemmin. Tämän jälkeenkin maaseudun ensiopetus jäi vanhempien tai kiertokoulujen har-teille, sen sijaan kaupunkeihin perustettiin kaksivuotisia alakansakouluja. Kirkko ja koulu erosivat siis toisistaan, mutta kunnallinen kansanopetus eteni maaseudulla kuitenkin verkkaisesti. Kansakouluasetus ei sälyttänyt kunnille koulujen perustamis- eikä ylläpitovastuuta, vaan opetuksessa no-jauduttiin perinteisiin menetelmiin. Periaatteessa tilanne muuttui vuonna 1898 säädetyssä piirijakoasetuksessa. Sen mukaan maalaiskuntien oli jaet-tava alueensa kansakoulupiireihin ja perustettava kuhunkin piiriin koulu, jos oppilaitokseen oli ilmoittautunut kolmekymmentä kouluikäistä. Kansakoulua ei kuitenkaan heti mielletty koko kansan sivistäjäksi, vaan opintieajatukseen totuttautuminen vei aikaa. Vuonna 1920 Suomessa toimi vielä noin 1300 kiertokoulua ja noin 90 pikkukoulua. Yleinen oppivelvolli-suuslaki hyväksyttiin vuonna 1921. Tuolloin ensiasteen kansanopetus siir-tyi kokonaisuudessaan alakansakouluihin. 10. Aapinen 11. Lutherin vähäkatekismus selityksineen 12. Käsitys 13. Läsnäolot kuutena kouluviikkona 14. Koulupäivät yhteensä

10 11 12 13 14

173

Kyläkoulut, kiertokoulut

Pyhäkoulut

Alakansakoulut

Esimerkki sunnuntaikoulun päiväkirjasta, jossa sarakkeet: 1. Järjestysnumero 2. Oppilaan nimi 3. Isän nimi 4. Kotipaikka 5. Käsityöläismestarin nimi 6. Käsityöläismestarin ammatti 7. Oppipoika/ opinsaanut / kisälli 8. Kinkereille osallistuminen 9. Syntymäaika 10. Kouluun kirjautuminen

1 2 3 4 5 6 7 8 9

1. Viipurilainen Otto Widell on ollut isänsä seppä Pekka Widellin opissa. Sunnuntaikouluun tammi-kuun alussa 1843 tullessaan Otto Widell oli sepän oppipoika. Hän oli osallistunut kinkereille, osasi ta-vata ja lukea. Sunnuntaikoulusta hän on saanut todistuksen 5.3.1845. 2. Suonenjoelta kotoisin ollut Jacob (Jaakko) Airaksinen aloitti sunnutaikoulussa tammikuussa 1843. Hän oli seppä Pekka Widellin oppipoika. Jacob Airaksinen oli osallistunut kinkereille, osasi tavata ja lukea. Todistuksen hän on saanut koulusta 5.3.1845. 3. Seppä Pekka Widellin oppipoika Elias Lampinen on aloittanut opinnot Viipurin sunnuntaikoulussa tammikuussa 1843. Hän on osannut tavata ja lukea, mutta kinkereille hän ei ole osallistunut. Hän on saanut koulutodistuksen 5.3.1845. 4.Puumalalainen Mårten (Martti) Reponen on ollut seppä Pekka Widellin oppipoika. Hän on osannut tavata ja lukea. Lisäksi hän on osallistunut kinkereille. Sunnuntaikoulusta hän on saanut päästötodis-tuksen 10.3.1844. 5. Parikkalalainen pitäjänpuusepän poika Stephan (Tapani) Peippo on työskennellyt seppä Pekka Wi-dellin palveluksessa. Hän on osannut tavata ja lukea, mutta sunnuntaikoulun todistuksesta ei ole mai-nintaa. 6. Vanginvartijan poika Alexander (Aleksanteri) Stål on niin ikään ollut seppä Widellin oppipoika. Ta-vaus- ja lukutaitomerkinnät puuttuvat, mutta todennäköisesti hän on osannut lukea, koska on osallistu-nut kinkereille. Sunnuntaikoulun päästötodistuksesta ei ole merkintää.

Viipurin sunnuntai-koulun päiväkirja 1843-1847 (vasen sivu). Viipurin kaupungin arkisto. MMA

174

Viipurin sunnuntai-koulun päiväkirja 1843-1847 (oikea sivu). Viipurin kaupungin arkisto. MMA

11. Tavaustaito 12. Sisälukutaito 13. Kirjoitustaito 14. Laskutaito 15. Piirustustaito 16. Tavaustaito (uudelleen) 17. Sisälukutaito (uudelleen) 18. Ulkolukutaito 19. Kirjoitustaito (uudelleen) 20. Laskutaito (uudelleen) 21. Tekninen piirustustaito 22. Todistuksen antopäiväys

10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23. Huomautuksia

Sunnuntaikoulut koulivat oppipoikia

Käsityöläisten oppipojat ja kisällit opiskelivat sunnuntaikouluissa, joita ryhdyttiin perustamaan kaupunkeihin vuoden 1842 asetuksen velvoitta-mana. Tulevat käsityöammattilaiset opiskelivat uskontoa, kirjoitusta ja las-kentoa. Joissakin kaupungeissa opetusohjelmaan oli lisätty myös teknilli-siä aineita. Sunnuntaikoulussa suoritettu oppimäärä asetettiin vuoden 1845 alusta lukien pääsyvaatimukseksi uranousulle oppipojasta kisälliksi tai kisällistä mestariksi. Sunnuntaikoulun takaaman opillisen sivistyksen saattoi tosin kuitata yksityiseltä, luotettavalta henkilöltä saadulla todistuk-sella kristinopin hallinnasta, neljän laskutavan taitamisesta ja luettavalla käsialalla kirjoittamisesta.

Pian osoittautui, ettei sunnuntaikoulu täysin vastannut tarkoitustaan. Vuonna 1858 koulutus pidentyi ajallisesti. Koulusta tuli kaksiluokkainen ja kolmivuotinen: ensimmäinen luokka oli yksivuotinen ja toinen kaksivuoti-nen. Samaan aikaan oppiaineiden määrä lisättiin. Yleensä opetusta järjes-tettiin kahtena päivänä viikossa. Sunnuntaikoulun merkitys vähentyi, kun kansakouluverkosto laajeni 1800-luvun loppupuolella vuoden 1866 kansa-kouluasetuksen siivittämänä.

175

Oppipojat ja kisällit, s. 168

Viipurin sunnuntai-koulun oppilasluette-lo syyslukukaudelta 1871. Viipurin kau-pungin arkisto. MMA

Esimerkki sunnuntaikoulun oppilasluettelosta, jossa sarakkeet: 1. Oppilaan nimi 2. Mestari 3. Huomautuksia

Johan (Juho) Isopahkala on oppipoikana konemestari Zilliacuksella. Hänet on erotettu koulusta

runsaiden poissaolojen vuoksi. Erik Lindberg on kupasiseppä Meurosen oppipoika. Konstantin Löfgren on lampuntekijä Schoulzin oppipoika, joka on erotettu sunnuntaikoulusta kahdeksan poissaolokerran takia. Thomas (Tuomas) Ellonen on oppipoikana puuseppä Koikelinillä. Johan (Juho) Leino on puuseppä Lindholmin opissa. Myös hänet on erotettu koulusta. Anders Johan (Antti Juho) Lindroos on suutari Altin oppipoika.

Sunnuntaikouluja laajemman oppimäärän tarjonneet reaalikoulut avasivat ovensa vuonna 1849. Nelivuotisia reaalikouluja perustettiin Helsinkiin, Turkuun ja Vaasaan. Kaikki nämä koulut olivat ruotsinkielisiä. Reaalikou-lut muuttuivat teollisuuskouluiksi, sittemmin teknillisiksi kouluiksi ja tek-nillisiksi oppilaitoksiksi. Helsingin reaalikoulusta tuli erinäisten vaiheiden kautta vuonna 1908 teknillinen korkeakoulu.

176

Reaalikoulut

Käkisalmen yhteis-koululaisia. Kuva: Wuorela, Hartola. MV

Ammatillinen opetus käynnistyi niin ikään 1800-luvun lopussa, kun valtio, yksityiset ja eräät kaupungit perustivat eritasoisia ammatillisia oppilaitok-sia. Ammattikoulutuksen kehittymiseen ja muotoutumiseen vaikuttivat yhteiskuntarakenteen monipuolistuminen ja teknistyminen. Ammattioppi-laitoksia olivat esimerkiksi opettajaseminaarit, maatalousoppilaitokset, merenkulkuoppilaitokset, sairaanhoitajakoulut, kauppakoulut, kauppa-opistot sekä ammattikoulut.

Oppikouluista korkeampaa sivistystä Kun Suomi irrotettiin Ruotsista vuonna 1809 ja liitettiin autonomisena osa-na Venäjään, oli maassa edelleen voimassa vuonna 1724 säädetty koulujär-jestys. Sen mukaan oppikoululaitokseen kuuluivat yksi- ja kaksiluokkaiset pedagogiot, neli- ja viisiluokkaiset triviaalikoulut sekä kolmivuotinen lu-kio. 1800-luvun alussa Suomessa oli Porvoon lukion lisäksi kahdeksan tri-viaalikoulua ja kymmenen pedagogiota.

Uudet koulujärjestykset annettiin 15.5.1843 (tuli voimaan 24.8.1844) ja 24.3.1856. Näiden säädösten mukaan uusia oppikoulumuotoja olivat ala- ja yläalkeiskoulut sekä lukio. Oppikoulut kuuluivat ennen vuoden 1869 kirk-kolain voimaan tuloa hiippakuntien tuomiokapitulin valvontaan ja sen jäl-keen koulutoimen ylihallituksen, sittemmin kouluhallituksen, alaisuuteen. Oppikoululaitosta muutettiin 8.8.1872 säädetyssä koulujärjestyksessä. Lu-kioasteen koululakina se oli voimassa aina 1980-luvun alkuun saakka. Tä-män järjestyksen mukaan oppikouluja olivat neli- ja kahdeksanluokkaiset lyseot, kaksi- tai neliluokkaiset reaalikoulut sekä neli- tai seitsenluokkaiset tyttökoulut.

177

Ammattikoulutus

Oppikoululaitos

Alkeiskoulut

Suomalaiskansallisen liikkeen voimistuessa 1880-luvulla sen yhdeksi ta-voitteeksi tuli suomenkielisen, yliopistoon johtavan valtion oppikoulun ai-kaansaaminen. Naisasialiikkeet puolestaan kiinnittivät huomionsa tyttöjen opetuksen heikkoon tasoon. Vuonna 1883 säädettiin Suomen alkeisoppilai-toksia kosketteleva asetus. Tämän jälkeen kahdeksanluokkaisia lyseoita oli kahta tyyppiä eli klassillisia lyseoita ja reaalilyseoita. Reaalilyseoissa ope-tettiin klassisten kielten eli kreikan ja latinan sijaan englantia ja muita "uusia sivistyskieliä" sekä luonnontieteitä, matematiikkaa ja piirustusta. Lyseoiden ohella oppikouluja olivat kaksi- ja neliluokkaiset alkeiskoulut. Alkeiskoulu-nimitys korvattiin keskikoulu-nimikkeellä vuonna 1914 sää-detyssä asetuksessa. Uusimuotoisista valtion oppikouluista tuli vuonna 1928 annetuin lain myötä kansakoulun oppimäärälle rakentuvia kuusi-luokkaisia lyseoita ja kolmiluokkaisia keskikouluja. Peruskoulujärjestelmään siirryttiin pääasiallisesti 1970-luvun loppupuolel-la. Pohjana siirtymiselle olivat vuoden 1968 laki koulujärjestelmän perus-teista ja vuoden 1970 asetus peruskouluista. Uudistuksen jälkeen valtion oppikoulut liitettiin osaksi kuntien koululaitosta yläasteina ja lukioina eli yleissivistävä opetus siirtyi lähes kokonaan kuntien hoidettavaksi. Tuol-loin määrättiin, että valtion lakkautettujen oppikoulujen arkistot oli siirret-tävä maakunta-arkistoihin, mutta sen sijaan toimintansa lopettaneiden yk-sityisten oppikoulujen asiakirjat siirrettiin pääsääntöisesti kunnan keskus-arkistoon.

Sortavalan kansa- koulu ja laituriksi muutettu pitkäsilta. MV

178

Lyseot

Keskikoulu

Peruskoulut

Rokottaja rokottaa Isorokkokuolleisuus taltutetaan Väestön kasvaessa asutus tihentyi, keräilystä ja paimentolaisuudesta siir-ryttiin maanviljelykseen ja karjanhoitoon. Samalla kulkutaudit saivat otol-lisen maaperän, isorokko ja rutto niittivät satoaan vastustuskyvyttömien ihmisten keskuudessa. Rutto hävisi asteittain Euroopasta 1700-luvulle tul-taessa, kun taas isorokon huippukausi ajoittui samalle vuosisadalle. Vii-meinen laaja kulkutautiepidemia koettiin Suomessa vuosina 1918-1920, kun influenssa, espanjantauti, tappoi noin 14 000 suomalaista. Kiina ryhtyi ensimmäisenä taistelemaan isorokkoa vastaan 1600-luvulla is-tuttamalla tautia - Tiibetissä samaa menetelmää oli käytetty jo 1200-luvulla. Käsivarteen viillettiin naarmu ja siihen tiputettiin rokkonestettä. Eurooppaan menetelmä levisi 1700-luvun alussa; Suomessa Turun piirilää-käri käytti inokulaatiota ensimmäisen kerran vuonna 1754. Rokon istutus ei aina estänyt taudin leviämistä, sillä rokotettu henkilö saattoi tartuttaa sairauden ympäristöönsä. Inokulaation väestöhistoriallinen merkitys jäi siis pieneksi; kuolleisuuskäyrät kohosivat edelleen isorokkoepidemioiden aikana, tosin käyrien lakipisteet ulottuivat aikaisempaa alemmalle tasolle. Englantilainen lääkäri Edvard Jenner (1749-1823) keksi ratkaisevan edis-tysaskeleen isorokkotaistelussa. Hän huomasi, etteivät karjakot sairastu-neet isorokkoon, vaan he potivat lehmiltä saamaansa lievempää nautarok-koa. Nautarokkonestettä istutettiin ihmiseen, johon isorokko ei tarttunut. Suomessa Jennerin menetelmä otettiin käyttöön 1800-luvun alussa. Roko-tuksen puolestapuhujana esiintyi Suomen Talousseura, jonka tehtäväksi vuonna 1804 määrättiin rokotuksesta huolehtiminen ja sen kehittäminen. Vuonna 1825 asia siirtyi lääkintöhallituksen toimialaan. Suomi jaettiin ro-kotuspiireihin; rokottajana työskenteli yleensä maallikko, esimerkiksi yli-oppilas, lukkari tai koulumestari. Maallikkorokottajien työura päättyi vuonna 1859, kun rokotus kytkettiin kätilöiden toimenkuvaan. Muutokset ovat aina tuntuneet pelottavilta, niitä on vierastettu. Niin myös rokotus herätti epäluuloja. Keisarillisen käskyn mukaan kansan tuli kyydi-tä rokottajaa korvauksetta, mutta monissa seurakunnissa vielä 1800-luvun puolivälissä kierrettiin säädöksen noudattamista. Rokotusmyönteistä va-listustyötä tehtiin saarnastuoleista ja kinkereillä, toisin paikoin rokotettuja palkittiin. Rokotus määrättiin pakolliseksi ja maksuttomaksi vuonna 1883, Ruotsissa jo vuonna 1816. Säännöksessä rokotusvastuu siirtyi kunnille ja vuonna 1936 edelleen lääkäreille.

179

Kulkutaudit

Rokotuspiirit

Joroisten rokotuspäi-väkirja 1873 (vasen sivu). Joroisten piirin piirilääkärin arkisto. MMA Maakunta-arkis-toissa säilytettävis-tä piirilääkärien ja Kansallisarkistossa säilytettävästä lää-kintöhallituksen ar-kistosta tutkija voi etsiä rokotuspäivä-kirjoja ja rokotus-vuosikertomuksia. Kyseiset asiakir-jasarjat alkavat 1800-luvun alku-puolelta.

Esimerkki rokotuspäiväkirjasta, jossa sarakkeet: 1. Kokoontumispaikka 2. Kylän nimi ja talon numero 3. Isän nimi ja asuinpaikka 4. Lapsen nimi ja syntymävuosi 1 2 3 4

Talollinen Abraham Korhosen luona Kolmassa on rokotettu 7. heinäkuuta 1873 ja tarkistettu viikon kuluttua rokotuksesta seuraavat 15 lasta: Kolman-Järvikylän tilalla nro 2 asuneiden talollinen Erik (Eero, Erkki) Kaukosen vuonna 1873 synty-nyt poika Erik Johan (Eero/Erkki Juho), loinen Lars (Lauri) Herrasen vuonna 1872 syntynyt tytär Anna Brita (Anna Riitta) ja talollinen Mikko Kaukosen vuonna 1873 syntynyt Ida-tytär. Tilalla nro 4 asuneiden renki Wilhelm (Vilhelmi, Ville) Kettusen vuonna 1872 syntynyt tytär Olga ja loinen Adam (Aatami, Aatu) Hedmanin samana vuonna syntynyt tytär Eva Sofia (Eeva Sohvi). Tilalla nro 3 asuneen renki Abram (Aapraham) Mielon vuonna 1873 syntynyt Hilma-tytär.

180

Joroisten rokotuspäi-väkirja 1873 (oikea sivu). Joroisten piirin piirilääkärin arkisto. MMA

5. Rokotuspäiväys 6. Tarkastuspäiväys 7. Rokon laatu 8. Rokotettu, mutta tarkastamaton 9. Saapuvilla, mutta rokottamaton 10. Ei saapuvilla 11. Muistutuksia

5 6 7 8 9 10 11

Tilalla nro 4 asuneiden loinen Petter (Pekka) Pehkosen vuonna 1873 syntynyt Emma-tytär,loinen Adam (Aatami, Aatu) Wilhusen vuonna 1872 syntynyt Ida-tytär ja torppari Gustaf (Kustaa) Wihavai-sen vuonna 1872 syntynyt Hilda-tytär. Tilalla nro 1 asuneiden torppari Adam (Aatami, Aatu) Wilhusen vuonna 1872 syntynyt tytär Ida Lovi-sa, torppari Wilhelm (Vilhelmi, Ville) Herrasen vuonna 1871 syntynyt poika Johan (Juho) ja torppari Nils (Niilo) Räisäsen vuonna 1872 syntynyt tytär Fredrika (Riikka). Pasalan tilalla nro 1 asuneen torppari Johan (Juho) Paunosen vuonna 1870 syntynyt tytär Serafia, torp-pari Jonas (Joonas) Hilbergin vuonna 1870 syntynyt Karoliina-tytär ja torppari Johan (Juho) Suhosen vuonna 1873 syntynyt tytär Eva (Eeva).

181

Maanmittari uudistaa maalais-maisemaa

Maanmittauslaitos Vuonna 1628 tuli voimaan Ruotsin valtakunnan maanmittauslaitoksen joh-tajan ensimmäinen johtosääntö. Ainoa maanmittauskonttori toimi Tukhol-massa, jonne jokainen maanmittari lähetti puhtaaksipiirretyt maanmittaus-toimituksessa syntyneet kartat ja niiden selitykset. Vuonna 1633 saapui en-simmäinen maanmittari Suomeen. Jokainen valtakunnan lääni sai oman maanmittauskonttorinsa vuonna 1725, Tukholman konttorista tuli keskus-virasto. Vuonna 1812 Suomeen perustettiin oma keskusvirasto, Suomen päämaanmittauskonttori, sittemmin maanmittauksen ylihallitus, vuodesta 1918 lähtien maanmittaushallitus. Sen alaisina toimivat maanmittauskont-torit ja maanmittaustoimistot. Haminan rauhansopimuksen arkistopykälän mukaan Tukholman pää-maanmittauskonttorista siirrettiin Suomea koskenut aineisto Suomeen. Ruotsin vallan ajan maantieteellisiä karttoja säilytetään Kansallisarkistossa. Maanmittauslaitoksen omissa arkistoissa on lähinnä tilus-, raja- ja maan-jakokarttoja. Vanhassa Suomessa käynnistyi vuonna 1765 revisiomittaus, jolloin kaikki tilukset mitattiin verollepanon tarkastusta varten. Toimituksessa syntyneet kartat ja selitykset tehtiin ruotsiksi, kartat piirrettiin myös puhtaiksi. Puh-taaksipiirretyt karttajäljennökset siirrettiin 1800-luvun alussa Suomen pää-maanmittauskonttorin arkistoon. Maanmittauskonttorit muuttuivat 1990-luvun alussa kartasto- ja tietopalvelutoimistoiksi, jotka lakkautettiin vuo-den 1994 alussa. Niiden tilalle perustettiin maanmittaustoimistot. Sukututkija voi hyödyntää maanmittaustoimiston arkistoa selvitellessään tilanmuodostusta. Liikkeelle kannattaa lähteä maarekisteristä, jota on pidet-ty vuodesta 1895 lähtien. Maarekisteriin on merkitty tilojen jakautumiset isojaosta alkaen. Lisäksi rekisteriin on kirjattu arkistoimistunnus, jonka avulla tutkija voi tilata käyttöönsä tilan muodostumiseen liittyvät asiakirjat ja kartat.

Atk-pohjainen kiin-teistörekisteri otet-tiin käyttöön vuon-na 1995. Se tulee korvaamaan manu-aaliset maarekiste-rit. Käräjäoikeudet ovat myös mukana kiinteistötietojärjes-telmässä.

182

Maarekisteri

Isojaontilusselvitys 1806. Mikkelin maanmittaustoimis-ton (ent. Mikkelin läänin maanmittaus-konttorin) arkisto. MMA Vuoden 1806 tilus-selvitys esittelee Ju-van pitäjän Lahna-lahden kylän tilan nro 7 ja Joroisten pitäjän Kaitasten kylän tilan nro 5 peltoja, niittyjä, soi-ta ja kaskimaita.

Sarkajaosta isojakoon Tilojen verokuorman kasvaessa tuli ajankohtaiseksi jakaa talojen pellot nii-den verolukujen mukaisessa suhteessa. Maa ryhmiteltiin sen laadun pe-rusteella lohkoihin, joista jokainen talo sai oman osuutensa verolukunsa mukaan. Sarkajaossa käytetty kansanomainen mittaustekniikka pirstoi ta-lon viljelysmaan useisiin kaistaleisiin eri puolille kylää, mikä pakotti yh-teistoimintaan ja samanaikaiseen työskentelyyn kylvö- ja korjuutöissä sekä noudattamaan samaa vuoroviljelyä. Tätä nimitetään vainiopakoksi. Vai-niopakko ei kuitenkaan ollut sarkajaon synnyttämä, vaan se perustui yh-teiseen aitausvelvollisuuteen. Pirstaleisia peltoja ja naapurisidonnaisuutta pidettiin maatalouskehityksen pahimpina jarruina. Vuonna 1757 annettiin ensimmäinen isojakoasetus. Tuolloin isojakoon ryhdyttiin Etelä-Pohjanmaalla. Erityinen Suomea kos-keva asetus säädettiin vuonna 1775 ja siihen selvitysosa kaksi vuotta myö-hemmin. Isojaon yhteydessä oli toteutettava uusi verollepano.

I vederlag för motstående

tillades de Kaihumäki

Byamän af Jockas Sockn

följande Ägor

Laddvastenkangas

innom Jockas Sockn belägit

och för der närvarande Hem-

manet Nro 7 i Lahnalax by

tilhörigt Jordstycke

Torpare Åker

Äng

Tjenlig Åkerjord

Dito til Äng

Svedjemark

Gran Kärr

Hemmanets Nro 5 af

Kaitais By och Jorois

Sockn innom Jockas

Sockn belägne

Sarensuo

4ra st. Skogs Hollmar

af samme Hemman

Etelänselänma

Svedjemark

Kärr

af Dito hemans Surijoenma

Stenig Moo

Kärr

183

Vainiopakko

Maarekisterijäljennös Parikkalan Kinnarnie-men kylästä (vasen sivu). Lappeenrannan maanmittauskonttorin arkisto. MMA Maakunta-arkis-toissa säilytetään maarekisterijäljen-nöksiä. Muutoin maanmittausasia-kirjat ovat maan-mittaustoimistojen ja maanmittaus-hallituksen arkis-toissa.

Esimerkki maarekisterijäljennöksestä, jossa sarakkeet: 1. Jakotoimituksen päättymisajankohta 2. Tilan rekisterinumero (entinen ja voimassa oleva) 3. Tilan maanluonto 4. Tilan nimi 5. Osuus koko talosta 6. Manttaali 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11

Parikkalan Kinnarniemen kylän perintötilalla nro 2 (Muukkonen) on isojako päättynyt 18.9.1841. Vil-jeltyä maata kantatilalla oli lähes 44 hehtaaria. Kantatila on halottu 11.9.1851 neljään osaan. Tilan Rno 2:1 on omistanut Juho Laurinpoika Muukkonen. Esimerkki maarekisterijäljennöksestä on otettu sivun alkuosasta, joten seuraavat tiedot eivät näy kuvassa: tilan Rno 2:2 on omistanut Juho Heikinpoika Muukkonen, tilan Rno 2:3 Lauri Heikinpoika Muukkonen ja tilan Rno 2:4 Pekka Muukkonen. Jokaisen tilan tiedot on yliviivattu, mikä merkitsee sitä, että ne lohkottu edelleen. Tästä kertoo myös muistutus-sarake. Maanmittaustoimiston arkistoon sisältyy mm. tilojen halkomis- ja lohkomisasiakirjoja sekä karttoja. Kartan ja jakotoimitusasiakirjat tilataan osituskirjan säilytysnumeron avulla. Muukkosten tilan vuoden 1851 halkomistoimituksen asiakirjat löytyisivät tunnuksella 9:9r, mutta maarekisteri ilmoittaa niiden tuhoutuneen.

184

Maarekisterijäljennös Parikkalan Kinnarnie-men kylästä (oikea sivu). Lappeenrannan maanmittauskonttorin arkisto. MMA

7. Viljeltyä maata 8. Viljelykelpoista maata 9. Varsinaista metsämaata 10. Joutomaata 11. Maata yhteensä 12. Osituskirjan säilytysnumero 13. Osituksessa syntyneitä rasiteoikeuksia 14. Muistutuksia

12 13 14

Vuoden 1775 asetuksen mukaan talo sai maata ainoastaan oman verolu-kunsa eli manttaalinsa mukaan ja ylijäämä, liikamaa, erotettiin valtiolle uudisasutuskäyttöön. Talo sai yhdestä manttaalista maata 600-1700 tynny-rinalaa (300-850 hehtaaria) maantieteellisestä sijainnistaan riippuen: eniten maata saivat Itä- ja Pohjois-Suomen talot. Ruotsin vallan aikana isojako toteutettiin Uudenmaan, Hämeen, Vaasan, Turun ja Porin lääneissä sekä Kuopion läänin myöhemmissä Rautalam-min, Iisalmen ja Kuopion kihlakunnissa. Autonomian aikana isojako ulo-tettiin Kuopion läänin myöhempiin Pielisjärven, Liperin ja Ilomantsin kih-lakuntiin sekä Mikkelin ja Oulun lääneihin. Vanhan Suomen yhdistämisen jälkeen järjestettiin tämän alueen maanomistusolot lahjoitusmaita lukuun-ottamatta.

185

Manttaali

Johan ja Vasili Mak-kosen taloon johtavat kujoset Suojärven Moisen vaarassa. Kuva: Tyyni Vahter 1937. MV

Isojaon yhteydessä toimitettiin siis liikamaiden erottelu: sadan vuoden ai-kana 1775-1875 valtion maille kohosi noin 8000 uudistilaa. Jakamattomalle maalle uudistilojen perustaminen sallittiin vuonna 1770. Tilojen perusta-misvauhti hidastui ajanjakson loppupuolella, sillä vuoden 1851 metsälaki asetti kruununpuistot eli valtionmetsät arvoasteikossa uudistilojen ylä-puolelle. Näin isojakoasetuksen pykälä teki valtiosta suuren metsänomis-tajan.

Kantatalot pirstoutuivat, kun niiden maita jaettiin osakkaiden kesken. Vuonna 1684 kiellettiin talojen halkominen neljännesmanttaalia pienem-miksi lähinnä verotuksellisista syistä, sama määräys uudistettiin vuonna 1721. Vuoden 1747 asetus sen sijaan salli talojen halkomisen hyvinkin pie-niin osiin, mikäli veronmaksukyky säilyi. Lisäksi halotun tilan tulevan isännän oli oltava naimisissa. Perintötilallinen sai halkomisluvan kihlakunnanoikeudesta, kruununtilal-linen lääninhallituksesta. Ratsutilan halkomiseen tarvittiin maaherran ja rykmentin komentajan suostumus, rälssitilan halkomiseen taas rälssin omistajan lupa. Kruunu huolestui tilojen osittamisesta, sillä vuonna 1786 se suositteli talon jättämistä perinnöksi vanhimmalle pojalle tai muutoin parhaiten sen hoidosta selviytyvälle pojalle. Vuonna 1864 sallittiin tilan lohkominen, määräalan erottaminen itsenäi-seksi tilaksi. Vuoden 1918 torpparivapautuslaki ja vuoden 1922 Lex Kallio lisäsivät lohkomistoimituksia: 1920- ja 1930 -luvuilla itsenäisten tilojen lu-kumäärä kasvoi 40 prosenttia. Vuonna 1945 säädetty maanhankintalaki työllisti maanmittauslaitosta 1950-luvulle saakka. Lain tuloksena syntyi noin 45 000 uutta tilaa siirtoväkeä ja rintamamiehiä varten.

186

Uudistilat

Tilajaot, halkominen

Tutkimuksen

apuvälineet

Suomen Sukututkimusseura Vuonna 1917 Helsinkiin perustettuun Suomen Sukututkimusseuraan kuu-luu noin 6000 jäsentä. Tämän tieteellisen seuran toiminta-ajatuksena on edistää suku- ja henkilöhistoriallista tutkimusta sekä levittää tutkimus-tulosten tuntemusta. Yksi seuran suurimmista projekteista on ollut histo-riakirjojen kopioimistyö vuosina 1924-1948.

Puhtaaksikirjoitetut historiakirjat Atle Wiskman peräänkuulutti vuonna 1917 Kotiseutu-lehdessä julkaistus-sa artikkelissaan seurakuntien historiakirjojen kopioinnin tärkeyttä, jäljellä olevien kirkonarkistojen pelastamista. Hän otti esimerkiksi Belgian, jossa valtio oli rahoittanut vuotta 1796 vanhempien syntyneiden, vihittyjen ja kuolleiden luetteloiden jäljentämistyötä. Wilskman toivoi, että samanlai-seen projektiin voitaisiin ryhtyä myös Suomessa ja että työn koordinaatto-riksi tulisi samana vuonna perustettu Suomen Sukututkimusseura. Wilskman kuoli vuonna 1921, mutta hanketta ryhtyi ajamaan kamreeri Otto Durchman. Durchman halusi nostaa sukututkimuksen tasoa, kohottaa sen muiden historiatieteiden rinnalle. Hän kiinnitti huomionsa kirkonarkis-tojen huonoihin säilytystiloihin. Elettiin aikaa, jolloin maakunta-arkisto-kysymyksessä haettiin ratkaisua: ensimmäinen maakunta-arkisto aloitti toi-mintansa kuusi vuotta myöhemmin, vuonna 1927 Hämeenlinnassa. Suku-tutkijat työllistivät kyselyillään papistoa, joka ei välttämättä hallinnut van-haa käsialaa ja jolla ei aina riittänyt aikaa vastausten laatimiseen. Valtava urakka käynnistyi vuoden 1924 alussa. Tuolloin pyydettiin seura-kuntia lähettämään Valtionarkistoon jäljennettäväksi kaikki vanhat histo-riakirjat niiden omalla kustannuksella. Kaikki seurakunnat eivät tieten-kään olleet yhtä auliisti ja halukkaasti hanketta rahoittamassa. Yksityiset avustivat puhtaaksikirjoitusta aluksi innokkaasti, mutta 1920-luvun lop-pua kohden tämä tulolähde uhkasi ehtyä. Lamavuosien väistyttyä 1930-luvun alkupuolella taloudellista tukea oli jälleen helpompi saada: nyt mu-kaan tulivat myös kaupungit ja kunnat. Valtion rahaa hanke sai ensimmäi-sen kerran vuonna 1943, kun opetusministeriö avusti takaisin vallatun Karjalan seurakuntien historiakirjojen jäljentämistyötä. Kopiointityö valmistui paria seurakuntaa lukuunottamatta 1940-luvun lo-pussa. Marraskuussa 1947 kesken oli enää Muolaan seurakunta, Pietarin Pyhän Katariinan ja Tukholman suomalaisen seurakunnan historiakirjojen

188

Historiakirjojen kopiointi

Puhtaaksikirjoitetut historiakirjat autta-vat sukututkijoiden lisäksi myös muita tutkijoita. Niitä voi-daan hyödyntää yh-teiskuntatieteissä, ti-lastotieteessä, lääke-tieteessä, kotiseutu- ja nimistötutkimuk-sessa.

Suomen Sukututki-musseuran kirjasto sijaitsee Liisankadulla Helsingissä. Kuva: Satu Soivanen 2003. Karjala-tk.

puhtaaksikirjoitus päättyi 1950-luvun alussa. Laajan 510 seurakuntaa kat-tavan kokoelman Suomen Sukututkimusseura lahjoitti Valtionarkistolle vuonna 1967. Nykyisin se on mikrokuvattuna myös jokaisessa maakunta-arkistossa. 1700-luvun rippikirjojen tiedot ovat vaillinaisia ja puutteellisia, joten suku-tutkimuksessa oli käytettävä ja on edelleen käytettävä apuna historiakirjo-ja sukujohtojen oikeellisuuden varmistamiseksi ja tarkkojen päivämäärien selvittämiseksi. Puhtaaksikirjoitetut historiakirjat ovat alkuperäisiä help-pokäyttöisempiä, mutta niiden käyttäjän on muistettava tutkijan kriitti-syys: ne eivät ole virheettömiä. Historiakirjojen jäljennystyö ei päättynyt Durchmanin neljännesvuosisataa vieneeseen suururakkaan. Nyt tietoja tallennetaan tietokantoihin. Tällä hetkellä on käynnissä kaksi tallennusprojektia, jotka molemmat käyttävät lähteenään luetteloita syntyneistä ja kastetuista, vihityistä, kuolleista ja haudatuista sekä muuttaneista. Suomen Sukututkimusseura tallentaa His-ki-projektissaan nykyisen Suomen alueen seurakuntien historiakirjatietoja ja Karjala-tietokanta luovutetun Karjalan ev.lut. ja ort. seurakuntien kir-konkirjatietoja mukaan lukien myös rippikirjat ja lastenkirjat. Vuotta 1850 vanhempien historiakirjatietojen tallennuksessa molemmat tahot ovat käyttäneet lähteinään puhtaaksikirjoitettuja historiakirjoja. 100 vuotta van-hempia historiakirjatietoja voi hakea verkko-osoitteesta http://www.genealogia.fi. Seura julkaisee aikakauskirja Genosta, Vuo-sikirjaa ja Julkaisu-sarjaa. Seuran jäsenlehti Genos sisältää sukututkimusartikkeleita, esittelee lähdejulkaisuja ja sukututkimustu-loksia sekä julkaisee sukututkimuspäivien esitelmäkoosteita ja kirja-arvosteluja. Viiden tai kuuden vuoden välein ilmestyvä vuosi-kirja sisältää laajoja sukuselvityksiä ja suku-tutkimukseen liittyviä artikkeleita. Seuran julkaisusarjaan kuuluvat erilaiset matrikke-lit, lähdejulkaisut ja tieteellisesti korkeata-soiset ja kiinnostavat sukututkimukset. Suomen Sukututkimusseura sai oman kir-jastonsa vuonna 1931. Nykyisin kirjastossa on yli 40 000 teosta, joista valtaosa on koottu lahjoituksina tai vaihtoina. Kirjaston kes-keisintä aineistoa ovat sukututkimukset, mutta lisäksi sieltä löytyy paikallishistorioi-ta, historiallista kirjallisuutta, lähdejulkaisu-ja, matrikkeleita, elämäkertoja sekä koti- ja ulkomaisia sarjajulkaisuja. Siis sukututkijoille erittäin tärkeää painettua materiaalia.

189

HisKi-projekti

Karjala-tietokanta

Luovutetun alueen kirkonkirjat Mikkelissä toimiva Karjala-tietokanta tuottaa ja tarjoaa atk-pohjaista väes-tötieteellistä lähdeaineistoa väestö– ja henkilöhistorialliseen tutkimukseen ja sukututkimukseen. Tarkoituksena on edistää lähinnä kirkollisen väestö-rekisteriaineiston tunnettavuutta ja lisätä sen tutkimuksellista käyttöä. Tä-hän pyritään kahdella eri tapaa: Karjala-tietokanta tallentaa Mikkelin maa-kunta-arkistossa säilytettäviä luovutetun Karjalan ev.lut. ja ort. seurakun-tien kirkonkirjatietoja atk-rekisteriin ja toimittaa erilaisia manuaalisessa tai sähköisessä muodossa olevia julkaisuja sekä omasta aineistostaan että laa-jemmin sukututkimusta ja väestö- ja sosiaalihistoriaa käsittelevistä aihepii-reistä.

Kirkonkirjatietojen tallentaminen tutkimusta palvelevaan tietokantaan on mittava projekti. Tietokantahanketta valmistellut eri alojen asiantuntijoista koostunut toimikunta valitsi tallennus- ja tutkimuskohteeksi luovutetun Karjalan kirkonkirjat 1700-luvulta vuoteen 1949 saakka, koska luovutettu Karjala muodostaa alueellisesti yhtenäisen ja tutkimuksen kannalta kiin-nostavan ja tarpeeksi kattavan kokonaisuuden eri alojen tutkijoille. Tietokanta palvelee monentyyppistä tutkimusta ja helpottaa joskus hyvin-kin vaikeaselkoisten kirkonkirjojen käyttömahdollisuuksia. Tietokanta tar-joaa hyvät mahdollisuudet poikkitieteelliseen tutkimukseen. Tietokannan tietoja voidaan käyttää mm. historiantutkimuksessa, yhteiskuntatieteelli-sessä tutkimuksessa sekä suku- ja nimistötutkimuksessa. Oivallisesti tieto-kanta sopii esimerkiksi perherakenteen, muuttoliikkeen tai lapsikuollei-suuden selvittämiseen.

Katiha-tiedonhaku-järjestelmän pää-valikko 2004. Karjala-tk Tiedonhakujärjestel-män avulla voidaan hakea esim. henkilö-tietoja sukututki-musta varten tai ti-lastotietoja väestö-historiallista tutki-musta varten.

190

Mikkelin maa- kunta-arkisto

Karjala-tietokantasäätiö Karjala-tietokannan suunnittelu alkoi vuonna 1985. Vuonna 1988 käynnis-tyneen koeprojektin aikana selvitettiin tietokannan toteuttamismahdolli-suudet sekä lähdeaineiston soveltuvuuden että tietotekniikan hyödyntä-misen näkökulmasta. Koeprojektin päätyttyä vuonna 1990 perustettiin Karjala-tietokantasäätiö. Säätiön tarkoituksena on edistää luovutetun Karjalan väestöä koskevan väestötietomateriaalin saamista tutkimusta paremmin palvelevaan käyt-töön, edistää Karjalan väestöä koskevaa tutkimusta sekä tukea ja kehittää arkistohallinnon toimintaa. Etätyöprojekti On arvioitu, että luovutetun Karjalan luterilaisten seura-kuntien kirkonkirjoissa on noin 7 500 000 poimittavaa henkilötietoa, joista 2004 ke-säkuun loppuun mennessä oli tallennettu yli 4 000 000 merkintää. Tallennustyö suo-ritetaan pääasiassa etätyönä. Karjala-tietokantasäätiön hal-linnoiman etätyöprojektin palveluksessa on vuosittain 20-30 tallentajaa. Etätyöpro-jektin aikana on tallennettu yli 80 prosenttia tietokannan tiedoista. Tietokannan käyttö Karjala-tietokannan tiedonhakujärjestelmään sisältyvä Katiha -henkilöhaku on tutkijoiden käytettävissä Mikkelin maakunta-arkiston tutkijasalissa. Lisäksi tallennetuista tiedoista voi tilata hakemistoja ja erilaisia listauksia. Tarvittaessa Karjala-tietokannan henkilökunta voi etsiä käytössään olevan laajemman Katiha -tiedonhakujärjestelmän avulla vastauksia erilaisiin tut-kimuksellisiin ongelmiin. Kysymyksenasettelusta riippuen vastaukset ovat joko yleisiä (lähinnä tilastollisia) tai yksittäisiä henkilöitä koskevia. Tilauk-sesta voidaan myös tehdä hakuohjelmia asiakkaiden yksityiskohtaisten tutkimustarpeiden pohjalta. Karjala-tietokanta vastaa mielellään itäsuoma-laisten sukujen tutkimukseen liittyviin kysymyksiin sekä auttaa lähdeai-neiston kartoittamisessa. Osa Karjala-tietokantaan sisältyvästä aineistosta on tutkijoiden käytettä-vissä Internet-tietoverkossa Suomen Sukututkimusseuran ns. HisKi-sivuilla (www.genealogia.fi).

Muuttaneiden luette-loa varten tehdyn ohjelman tallennus-näyttö. Karjala-tk

191

Katiha - tiedonhaku- järjestelmä

Mikrofilmit Asiakirjojen mikrokuvaus Useimmat sukututkijan käyttämistä lähdesarjoista on mikrokuvattu. Alku-peräisen sidoksen sijaan tutkija käyttää lukulaitetta, jonka ruutuun heijas-tuu kuva asiakirjan sivusta. Mikrokuvaustekniikka levisi Suomeen toisen maailmansodan aikana. Asiakirjojen kopioinnissa koitti uusi aikakausi: enää ei tarvinnut jäljentää käsin, kuten oli tehty Suomen Sukututkimus-seuran organisoimassa seurakuntien historiakirjojen puhtaaksikirjoitus-työssä. Tuo työ tosin saatettiin loppuun samalla menetelmällä kuin aloitet-tiinkin, mutta työn tulokset monennettiin mikrokuvaamalla. Mormonikirkko käynnisti 1940-luvulla Suomessa laajan kuvaushankkeen. Tuolloin mikrokuvattiin seurakuntien arkistoista rippikirjat, lastenkirjat, historiakirjat, muuttaneiden luettelot, muuttokirjat, perukirjat, pitäjänko-kousten pöytäkirjat ja tilikirjat pääsääntöisesti 1860-luvulle saakka sekä Ruotsin vallan aikaiset voudintilit, läänintilit ja alioikeuksien pöytäkirjat. Mormonikirkko luovutti Valtionarkistolle mikrofilmikopiot kaikista ku-vaamistaan asiakirjoista. Filmit kopioitiin edelleen maakunta-arkistoihin. Useimmat ev.lut. seurakunnat ovat kuvauttaneet kirkonkirjansa 1860-luvulta 1960-luvulle saakka eli ajalta, jonne mormonikuvaus ei yltänyt. Mikkelin maakunta-arkisto tekee näistä seurakuntien maakunta-arkistoon tallettamista yli sata vuotta vanhoista asiakirjoista kuvatuista filmeistä käyttökopioita jokaiselle arkistolaitoksen yksikölle ja myy kyseisiä kortteja myös kirjastoille ja yksityisille sukututkijoille. Kopioidut ja myytävissä ole-vat mikrokortit selviävät Mikkelin maakunta-arkiston kotisivuilta http://www.narc.fi/ma/mma/mmapsivu.htm. Henkikirjojen mikrokuvausta on jatkettu niin ikään mormonifilmausten jälkeen siten, että autonomian ajan ja itsenäisyyden ajan alkupuolen henki-kirjat on kuvattu nollaan ja viiteen päättyviltä vuosilta. Valtionarkisto ryhtyi kuvauttamaan 1950-luvulla Ruotsin arkistoissa säily-tettäviä Suomea koskevia asiakirjoja. Kuvausohjelmaan kuuluivat mm. Finska Cameralia, kenraalikuvernöörien ja maaherrojen kuninkaalle lähet-tämiä kirjeitä, rahvaanvalituksia, kollegioiden, keskusvirastojen ja tuomio-istuinten asiakirjoja, sotilasasiakirjoja ja yksityisarkistoja. Nykyisin suuri osa Ruotsissa olevasta Suomea koskevasta asiakirja-aineistosta on käytet-tävissä Suomessa mikrofilmeinä. Vuonna 1955 Suomen arkistolaitoksen johto esitti Suomen ja Neuvostolii-ton väliselle tieteellis-teknillisille yhteistyökomitealle Neuvostoliiton

192

Kirkonkirjojen mikrokortit

arkistoissa olevien Suomea koskevien asiakirjojen mikrokuvaamista. His-toriantutkijoista koostunut ryhmä pääsi valitsemaan kuvauskohteita. Ryh-män työn tuloksena kuvattiin yli 2000 arkistoyksikköä 1600-luvulta vuo-teen 1917. Suurin osa kuvatuista asiakirjoista oli vuosilta 1809-1917. Vas-taavasti Neuvostoliitto on saanut Suomen arkistoista haluamansa aineis-ton mikrofilmejä 1600-luvulta 1900-luvun alkuun. Mikrofilmejä on vaih-dettu tämän jälkeenkin. Esimerkiksi vuonna 1995 Mikkelin maakunta-arkisto sai Petroskoista Karjalan tasavallan valtion keskusarkistosta (nykyisin Kansallisarkisto) mikrokortit Kemin piirikunnan ortodoksisten seurakuntien metrikkakirjoista vuosilta 1779-1905. Mikrokuvattua aineistoa on hankittu Suomeen myös Saksasta, Ranskasta, Englannista ja Yhdysvalloista. Arkistolaitoksen yksiköiden ohella sukutut-kijaa kiinnostavia mikrofilmejä säilytetään yliopistojen kirjastoissa ja histo-rian laitoksilla, maakuntakirjastoissa ja kunnallisissa kirjastoissa. Kansallisarkistossa ja maakunta-arkistoissa on erilaisia luetteloita, joista voi etsiä tietoa mikrokuvatusta aineistosta. Tällaisia luetteloita ovat mm. luettelo henkikirjamikrofilmien käyttökopioista 1634-1808 (toim. Matti Walta, Valtionarkiston monistesarja 3, Helsinki 1989), luettelo yleisarkisto-jen mikrofilmien käyttökopioista (toim. Leena Airola, Valtionarkiston mo-nistesarja 4, Helsinki 1982), Ruotsista hankitut mikrofilmit Valtionarkistos-sa I-II (moniste, Helsinki 1968-1970) ja Suomen kirkonarkistojen mikrofil-mien luettelo (toim. Heikki Helasti, Valtionarkiston julkaisuja 4, Helsinki 1974). Jatkuvasti päivitettävä mikrokorttiluettelo löytyy Internetistä Mik-kelin maakunta-arkiston kotisivuilta http://www.narc.fi/ma/mma/mmapsivu.htm.

193

Mikrofilmien luettelot

Tutkija käyttämässä mikrokortin lukulaitet-ta Mikkelin maakunta-arkistossa. Kuva: Niko Kainulai-nen 2004. Karjala tk

Käkisalmen läänin tuomiokunnan tuomiokirjakortisto löytyy Internetistä: http://www.narc.fi. Arkistolaitos Hakuehdot täyttä-neistä tapauksista tulostuvat näkyviin alkuperäisen tuo-miokirjan nidetun-nus, käräjäpäivä-määrä sekä tuomio-kirjasidoksen au-keaman numero, jol-la etsitty tapaus esiintyy. Näiden tie-tojen avulla pääsee käsiksi tuomiokirjo-jen mikrofilmeihin, joista asiaa voi tut-kia tarkemmin.

Tuomiokirjakortisto

TUOKKO tehostaa tuomiokirjojen tutkimista Tuomiokirjojen tutkimuksellisen käytön tehostamiseksi ja monipuolista-miseksi aloitettiin 1960-luvulla tuomiokirjakortiston kokoaminen. Työtä valvoi ensin Valtion Humanistinen toimikunta, sittemmin Suomen Histo-riallinen Seura. Käräjäjutut ryhmiteltiin sisältönsä mukaan siten, että tuo-miokirjakortistossa on noin 2000 hakusanaa. Aihepiireittäin järjestetyt kor-tit viittaavat niihin käräjiin, joilla juttua on käsitelty. Hakusanakortiston li-säksi tutkijan käytettävissä on henkilökortisto säätyläisistä, sukunimi- ja liikanimikortisto rahvaasta, etunimikortisto suomenkieliseen muotoon kir-joitetuista etunimistä sekä paikannimikortisto. Tuomiokirjakortisto on no-pea ja helppokäyttöinen hakuväline jäljitettäessä esivanhempia koukeroi-sella, joskus hyvinkin vaikeaselkoisella käsialalla kirjoitetuista tuomiokir-joista. Tuomiokirjakortisto on laadittu Ala-Satakunnan, Vehmaan, Pohjois-Pohjanmaan, Kymenkartanon, Jääsken, Lappeen, Rannan, Äyräpään ja Käkisalmen läänin tuomiokunnista. Käkisalmen läänin tuomiokunnan tuomiokirjakortisto löytyy Internetistä, muut kortistot ovat manuaalisessa muodossa Kansallisarkistossa. Käkisalmen läänin tuomiokunnassa 1600-luvulla käsiteltyjä oikeustapauksia voi tutkia neljästä eri näkökulmasta: tutkija voi hakea tietoa tietystä aiheesta, paikasta, säätyläisestä tai talolli-sesta.

194

Käräjät

Mormonien IGI-kortisto Mormonien kokoama International Genealogical Index eli IGI sisältää tie-toja Suomessa kastetuista henkilöistä noin vuoteen 1900 saakka. Lisäksi kortistosta löytyy avioliittomerkintöjä, muttei kuitenkaan kaiken kattavas-ti. Lääneittäin jaoteltu kortisto on kaksiosainen: jokaisesta läänistä on sekä suku- että etunimen mukaan aakkostetut tiedot kastetuista. Käyttäjän on muistettava, että aakkostajat ovat olleet amerikkalaisia, joten skandinaavi-sia å-, ä- ja ö-kirjaimia sieltä ei löydy, vaan ne on yleensä muunnettu a:ksi ja o:ksi. IGI-kortisto on saatavilla myös CD-rom-levyllä.

Erittäin käyttökelpoinen IGI-kortisto on silloin, kun sukututkijan jäljittä-mistyö on juuttunut paikoilleen: syntymämerkintää ei seurakunnan kir-konkirjoista löydy, vanhemmat ovat kadonneet. Tällaisissa tapauksissa kannattaa selata sen läänin IGI-kortteja, mihin tutkittava seurakunta on kuulunut. Kortistossa mainitaan siis kastepäivä, ei syntymäpäivää. Kaste-päivän ja -seurakunnan ohella kortistosta selviävät lapsen vanhemmat. Kaikki varteenotettavat löydökset voi sangen nopeasti tarkistaa seurakun-tien syntyneiden luetteloista ja tilanteen niin vaatiessa myös rippikirjoista. Läänijakokaan ei aina vastaa aivan todellista tilannetta. Tiettyjä seurakun-tia on merkitty toisinaan Uudenmaan lääniin, toisinaan Viipurin lääniin ja toisinaan Kymen lääniin. Saman seurakunnan tietoja voi siis löytyä useam-man läänin korteista. Internetistä mormonien kokoamia tietoja voi hakea osoitteesta http://www.familysearch.org.

Mikkelin maakunta-arkiston tutkijasalissa on kolme mormoni-kirkon sukututkimus-rekisterin mikrofilmi-korttien kansiota.Kuvassa kansioista I ja kaksi irtonaista korttia. Kuva: Niko Kainulai-nen 2004. Karjala-tk

195

Suomessa v. 1900 ennen kastetut

Kastepäivät

Suomen asutuksen yleisluettelo

SAY verotusluetteloiden koosteeksi Kirjailijana ja innokkaana sukututkijana tunnetun Jalmari Finnen haaveena oli koota ns. Hämeen huone, tutkia ja kartoittaa Hämeessä yli sata vuotta asustaneet suvut. Hämäläinen sukuyhteisö ei toteutunut, sen sijaan hän aloitti Suomen asutuksen yleisluettelon työstämisen aluksi omarahoitteise-na. Vuonna 1922 hankkeesta tuli julkinen, kun professori U.L. Lehtonen esitteli sitä Historiallisessa Aikakauskirjassa. Valtion varoin yleisluetteloa laadittiin vuodesta 1929 lähtien. Työn ohjaajaksi ja suunnittelijaksi tuli Valtionarkisto. Tiedot luetteloon kerättiin voudintileistä ja läänintileistä, erityisesti niihin sisältyvistä maakirjoista, kymmenysluetteloista, autiotila-luetteloista ja henkikirjoista. Voudintileistä poimitut tiedot on kirjattu eri värein: maakirjatieto sinisellä, kymmenysluettelotieto punaisella, au-tioluettelotieto vihreällä ja apuveroluetteloista ilmenevät erityistiedot rus-kealla. Vuonna 1634 siirryttiin lääninhallintoon, seuraavasta vuodesta alkaa lää-nintilisarja. Henkikirja kohoaa SAY:n keskeisimmäksi lähteeksi, joten se on saanut sinisen värin. Maakirjatieto on nyt ruskealla, sen sijaan kymmenys-luetteloja ja autiotilaluetteloita ei enää ole käytetty. Henkikirjojen ja maa-kirjojen tietojen yhdistelyssä kymmenysluettelot olisivat olleet suureksi avuksi. Kansallisarkistossa säilytettävistä SAY:n alkuperäisniteistä värit erottuvat, mutta tutkijoiden käyttämissä mikrofilmeissä tilanne on päin-vastainen. SAY:n perusyksikkönä on talo ja sen isäntäketju. Luettelon yksi aukeama käsittää talon 20-vuotisen taipaleen. Täydellisimmillään yleisluettelo kat-taa talon vaiheet vuosina 1539-1808 eli 270 vuoden ajalta. Yhden talon isäntäketju vie tilaa 14 aukeamaa. Hallinnollisena jakona käytettiin aluksi 1500-luvun hallintopitäjiä, mutta myöhemmin kylät on yritetty sijoittaa 1900-luvun kuntiin. SAY peittää kokonaan tai osittain ainoastaan läntisen ja eteläisen osan maata. Itä-Suomi sen sijaan on Juvaa lukuunottamatta jää-nyt yleisluettelon ulkopuolelle. Juva otettiin Valtionarkistossa kokeiluken-täksi, kun SAY:n laadinnassa mukana ollut arkiston kanslisti Liisa Poppius oli kirjoittamassa Juvan historiaa. Työn kuluessa kuitenkin havaittiin, ettei itäsuomalainen 1500-luvun maakirja-aineisto seutukylineen sopinut länsi-suomalaiseen järjestelmään. Näin ollen Juvan varhaisimmat tiedot SAY:ssä ovat virheellisiä. SAY:n luotettavuutta nakertaa se, etteivät tekijät ole aina tunteneet veroyksiköitä eivätkä verotusperiaatteita.

196

Isäntäketju

Suomen asutuksen yleisluettelon katta-ma alue 1974. SAY, Helsinki 1975. Kartta osoittaa, mistä alueista ja miltä ajalta Suomen asutuksen yleisluet-telo on laadittu. Suurin peitto sijoit-tuu Lounais-Suomeen, jonka asiakirjalähteet ovat mahdollistaneet yleisluettelon suh-teellisen vaivatto-man laadinnan. Sen sijaan itäinen ja pohjoinen Suomi ovat lähes täydelli-sesti asutuksen yleisluettelon ulko-puolella. Ainoana itäsuomalaisena poikkeuksena on Juva: yleisluettelo laadittiin Juvan his-torian kirjoituksen aikoihin.

Valtionarkisto on julkaissut Suomen asutuksen yleisluettelosta oppaan, jossa selvitetään luettelon sisältöä, yleisimpiä lyhenteitä sekä sen kattamaa aluetta. Valtionarkisto keskeytti asutuksen yleisluettelon kokoamisen vuonna 1976.

197

Talonhaltijaluettelo alkaen vuoden 1784 verotusluettelosta. Jaana Juvonen, Parikkalan historia (s. 761), Jyväskylä 1996. Kinnarniemen ky-län tilaa N:o 2 on vuonna 1784 isän-nöinyt Antti Hei-kinpoika Muukko-nen. Tilan hallinta on sittemmin jaettu neljään osaan, jois-ta osista kolme on ostettu perinnöksi 1850-1860 -luvuilla ja viimeinen neljän-nes vuonna 1890.

Talonhaltijaluettelot Useimpien pitäjänhistorioiden loppuun on laadittu kylittäin ja taloittain ryhmitelty talonhaltijaluettelo, josta tutkija voi tietyn talon omistussuhteita selvitellessään ammentaa paljon valmista tietoutta, mutta saada myös ajal-lisia suuntaviittoja esimerkiksi sijoituskirjoja etsiessään. Ensimmäisen ker-ran talonhaltijaluettelo esiintyy Tarmo Hirsjärven vuonna 1929 valmistu-neessa Humppilan kunnan historiassa. Talonhaltijaluettelo on rakennettu yleensä tiliasiakirjojen, kuten maakirjojen, savuluetteloiden, kymmenys-luetteloiden ja henkikirjojen, ilmoittamista tiedoista sekä rippikirjojen tie-doista. Myös edellä luetelluista verotusasiakirjoista koottua Suomen asu-tuksen yleisluetteloa on käytetty talonhaltijaluettelon pohjana. Talonhalti-jaluetteloon on merkitty kulloinkin taloa hallinneen tai hallinneiden henki-löiden nimet sekä vuodet, milloin talo tai tilan osa on kunkin henkilön hal-linnassa ollut. Lisäksi luettelosta ilmenee tilan tai tilan osan perinnöksi-ostopäiväys.

Itäisessä Suomessa talonhaltijaluettelon työstäminen on läntistä maata hankalampaa kaskiviljelyn ja suurperheinstituution takia: Monipolviset sukulaisuussuhteet ja vähäinen patronyymien esiintyminen lähteissä vai-keuttavat sukujohtojen vetämistä. Kiinteä kyläjärjestys vakiintui vasta 1600-luvulla. Käkisalmen pohjoisessa läänissä arvioverotus muutti talojen verolukuja vuosittain. Vanhan Suomen ajalta talonhaltijaluettelon rakenta-minen on erittäin ongelmallista, sillä harvojen verotusluetteloiden varaan ei voi koota kattavaa selvitystä talonhaltijoista. Rippikirjat tarjoavat hie-man apua, mutta aina niiden talonumerointi ei vastaa tiliasiakirjojen talo-numerointia.

198

Pitäjähistoriat

Multimedia sukututkimuksesta Karjala-tietokantasäätiö julkaisi vuonna 1999 visuaalisen sukututkimus-oppaan CD-Rom-levyllä. Multimedia esittelee sukututkimuksen ja samalla myös väestöhistorian lähdeaineistoa asiakirjaesimerkkien ja niistä laadittu-jen tekstiselvennysten avulla.

CD sisältää mm. seuraavat kolme sukututkijoita var-ten laadittua tieto-kantaa: • Seurakunta- tietokanta

• Lääni– ja kihla- kuntatietokanta • Tuomiokunta- tietokanta

Esim. seurakuntatietokantaan on koottu kaikki Suomessa ennen v. 1950 toimineet luterilaiset ja ortodoksiset seurakunnat. Mukana ovat myös luo-vutetun Karjalan seurakunnat. Etsityn seurakunnan mukaan ruudulle saa-daan listaus vuotta 1900 vanhemmista kirkonkirjoista, joiden mikrofilmi- tai -korttikopiot ovat tutkijoiden vapaasti käytettävissä ja tilattavissa.

199

Antrean seurakun-nan arkistokokoel-missa on kirkonkirjo-ja alkaen vuodesta 1724. Multimedia sukututkimuksesta, Karjala-tietokanta-säätiö, 1999.

Internet-tietoverkko sukututkijan apuna Suomessa on julkaistu runsaasti erilaisia sukututkimusoppaita ja sukutut-kimuksen käsikirjoja. Nykyaikainen tekninen kehitys tunkeutuu myös su-kututkijan maailmaan, sillä tietotekniikka on tuonut uusia mahdollisuuk-sia tietojen keräämiseen ja jäsentelyyn. Sukututkijoille on tarjolla monia hyödyllisiä sukututkimusohjelmia ja apuvälineitä, jotka helpottavat suku-tietojen hallintaa. Tietoja suvuista ja henkilöistä löytyy myös Internetistä. Esimerkki tietojen hausta Suomen Sukututkimusseuran HisKi-sivuilta 1 Annetaan verkkosivun osoitteeksi http://www.genealogia.fi 2. Valitaan vasemmalta HisKi-kirkonkirjoja. 3. Valitaan Historiakirjojen hakuohjelma. 4. Valitaan seurakunta/kunnat ja näpäytetään Valituista-painiketta. 5. Valitaan kirkonkirja (Kastetut/Vihityt/Haudatut/Muuttaneet). 6. Annetaan hakuehdot ja näpäytetään Hae-painiketta.

200

Karjala-tietokanta-säätiön tallennuk-sista on siirretty 100 vuotta van-hempia historiakir-jatietoja Suomen Sukututkimusseu-ran ylläpitämään verkkopalveluun. http://www.genealogia.fi

Hyödyllisiä verkko-osoitteita (huom. tilanne 1.9.2004)

Sukututkimus http://www.genealogia.fi http://www.makupalat.fi/histori3.htm http://www.tietosuoja.fi/1976.htm http://kotisivu.mtv3.fi/suku http://www.sukuseurojenkeskusliitto.com http://www.sukututkimus.com

Henkilöhaku http://www.genealogia.fi/hiski?fi http://www.familysearch.org http://migrationinstitute.fi/emreg http://tietokannat.mil.fi/index_meneht.html http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main?lang=fi http://www.onego.ru/win/pages/spiski http://preview.ussearch.com/preview http://www.geneanet.org

Suomen historia ja arkistot http://www.utu.fi/agricola http://www.narc.fi http://www.narc.fi/cgi-bin/db2www/arkistotietokanta/haku http://www.sota-arkisto.fi/inet/hakemistotjatietokannat.htm

Nimistöt, termit ja asuinpaikat http://www.genealogia.fi/nimet http://www.genealogia.fi/lyh http://www.saunalahti.fi/hirvela/tutkimus.html http://www.utu.fi/hum/historia/cgi-bin/mitat http://www.saunalahti.fi/arnoldus/kuol_syy.html http://www.kolumbus.fi/pertti.k.mustonen/Sukututkimussanastoa_

Aakkoset.htm http://personal.inet.fi/palvelu/karjala-tk/sanasto http://www.internetix.ofw.fi/opinnot/opintojaksot/8kieletkirjallisuus/ aidinkieli/murteet/ http://www.tie.to/kartanot http://www.vaestorekisterikeskus.fi http://www.kuntaliitto.fi/kunnat http://www.kotus.fi/huolto/kielitoimisto/nimisto/kunnat.shtml http://www.kotus.fi/aineistot/nimiarkisto/paikannimet

Sukututkijat http://www.sukututkijat.net http://www.kolumbus.fi/paivi.aalto (VaskiVakka-sivut) http://www.genealogia.fi/stutkyh

201

Kartat http://www.virtuaaliyliopisto.fi/vanhatkartat/maakirjakartat/ http://www.maanmittauslaitos.fi http://www.kartta.nls.fi http://www.keltaisetsivut.fi/karttalinkki Julkaisut http://www.kirjastot.fi http://fennica.linneanet.fi http://www.kansallisbiografia.fi http://digi.lib.helsinki.fi http://www.lappeenranta.fi/kirjasto/carelica/pitäjät/historiikit.htm http://www.kotiseutukirja.com

Siirtolaisuus http://www.genealogia.fi/emi http://www.migrationinstitute.fi http://www.sydaby.eget.net/swe/genealogy.html http://www.vgd.ru http://www.mtu-net.ru/rrr http://www.ellisislandrecords.org http://www.iisg.nl/~abb/ Sukututkimusohjelmat http://www.sukujutut.fi http://www.citiussoftware.com http://www.juuret.fi http://www.genealogia.fi/sukuo Postituslistat http://groups.yahoo.com/group/hamalaisjuuret http://groups.yahoo.com/group/kainuunsuvut http://groups.yahoo.com/group/KarjalaisetSuvut http://groups.yahoo.com/group/Keski-Suomi http://groups.yahoo.com/group/Kymenlaakso http://groups.yahoo.com/group/PohjalaisSuvut http://groups.yahoo.com/group/SatakuntalaisSuvut http://groups.yahoo.com/group/SavolaisetSuvut http://groups.yahoo.com/group/Sukututkijat http://groups.yahoo.com/group/uusimaa http://groups.yahoo.com/group/Varsinais-SuomenSuvut http://www.genealogia.fi/postlist

202

A. Ammattinimikkeet B. Taudit ja kuolinsyyt C. Suhdemerkinnät D. Aikakäsitteet E. Muut merkinnät F. Asiakirjaesimerkit G. Hakusanat H. Lähdeluettelo

A. ALiitteetm

203

204

A. Ammattinimikkeet

accisskrivfvare valmisteverokirjuri

ackuschörska kätilö

actor, aktor virallinen syyttäjä

actuarien arkistonhoitaja

adelsryttare aatelinen ratsumies

adjunctus kirkollinen apulainen

adjunkt apulaispappi

adjutant upseerin tms. palvelija

administer apulaispappi

administrativ tjänsteman hallinnollinen virkamies

administrator hallintomies

advokat asianajaja

advokatfiskal kanneviskaali

afdanken ryttare viraltapantu ratsumies

affärsbiträde kauppa-apulainen

affärsman kauppias, liikemies

afskedad soldat palveluksesta eronnut sotamies

afskedad, avskedad virasta eronnut

agent välittäjä

agronom maanviljelijä, agronomi

aktionär osakas

aktören näyttelijä

altarista kappalainen

altgesäll kisällikillan varapuheenjohtaja

altor elättäjä

amanuens apulainen

ambulatorska kiertokoulunopettaja

amiralitetskapten laivaston upseeri

ankarsmed ankkuriseppä

antecessor edeltäjä

antistes pappi

apotekar, apothekar apteekkari

apotheklärling apteekkarioppilas

arbetare työläinen, työmies

arbetsfogden työnjohtaja

arbetsföreståndare työnjohtaja, esimies

arbetskarl työmies

arbetsledare työnjohtaja

archipraepositus tuomiorovasti

architector rakennusmestari

arentimies vuokraaja

arkitekt arkkitehti

arkivarie arkistonhoitaja

arklimästare linnoituksen asemestari

arrendator talonvuokraaja

artillerist tykkimies

artist taiteilija

asfaltfabriksarbetare asfalttitehtaan työmies

assessor asessori, aputuomari

auditor triviaalikoulun opettaja, kuuntelija

augment veronsa ratsutilalle maksava tilallinen

auktionsmäklare huutokaupan välittäjä, meklari

auskultant opettajakokelas

avdelningschef osastopäällikkö

backstugokarl mäkitupalainen

backstugosittare, -ugohjon mäkitupalainen

bagare leipuri

bagaremästare leipurimestari

bakungsskrifvare leivinuunikirjuri

banerfiskal lippujunkkarien esimies

banförman rataesimies

bankdirektör pankinjohtaja

Ammattinimikkeet

205

banvakt ratavartija

barkare parkitsija

barnalärare lasten (alakoulun) opettaja

barnmorska kätilö

barnsköterska lastenhoitaja

baron paroni

bataljonsfältskär pataljoonan sotilaslääkäri

bataljonspredikant pataljoonan sotilaspastori

bataljonspräst pataljoonan kappalainen

bden, bonden talollinen

bdevärd, bondevärd talonisäntä

Bd, bonde talollinen

beckbracka merimies

beckbruksdräng pikiruukinrenki

beckbrännare pienpolttaja, pikimies

befallningshavande käskynhaltija, nimismies

befallningsman nimismies, vallesmanni

befälhavare päällikkö

benckslagare köydenpunoja

bergsingenjör kaivosinsinööri

bergsman kaivosmies

bergsproberare malminkoettaja

bergsprängare räjäyttäjä

besidesman katselmusmies

beskyttare tykkimies

beslagskarl laittoman kaupan vahti

besutten maata omistava

besutten bonde tilanomistaja

besökare tullimies

betjänt palvelija

bettlare kerjäläinen

beväring asevelvollinen

bidellus oikeudenpalvelija, vääpeli

bildhuggare kuvanveistäjä

biltog maanpakolainen

bilöpare henkivartija

bisittare lautamies, jäsen, lisäjäsen

biskop piispa

biträde apulainen

bleckslagare läkkiseppä

blockmakare väkipyöräntekijä

blockman tukkimies

bobul populi, tilaton

bodbetjänt kauppa-apulainen

bodsvän puotipalvelija

bokbindare kirjansitoja

bokförare kirjanpitäjä, kirjuri

bokförläggare kustantaja

bokhandlare kirjakauppias

bokhållare kirjanpitäjä

boktryckare kirjanpainaja

bolagsman yhtiömies

bolman lukumies kinkereillä

boman maanviljelijä

bonde talollinen, tilallinen, talonpoika

bondekvinna talollinen nainen

bopiga karjapiika

boqvinna emäntä

borgare porvari

borgenär velkoja

borgesman takaaja

borgmästare pormestari

borstbindare harjansitoja

brakare köyhä mies

brandman palomies

Ammattinimikkeet

206

brandmästare palomestari

brandvakt palovartija

brevbärare kirjeenkantaja

brigad chef prikaatinpäällikkö

brofogde siltavouti

brukare maan vuokraaja, vuokraviljelijä

bruksarbetsföreståndaren ruukinhoitaja

bruksdisponent ruukinjohtaja

bruksförvaltare ruukinhoitaja

bruksinspector ruukinpehtori

brukskarl ruukin työmies

brukspatron ruukinpatruuna

brukspredikant ruukin apulainen

bruksstyresman ruukin esimies

bruksägare ruukinomistaja

bryggare juomanpanija,-keittäjä

bryggeriidkare panimonomistaja

bryggmästare panimomestari

brädbärare laudankantaja

brädjusterare tapuloitsija

bränneridräng viinatehtaan polttimorenki

brännmästare viinatehtaan polttimomestari

buntmakare turkkuri

bursven kamaripalvelija

byaman kylänvanhin

byfattig kylänvaivainen

byggmästare rakennusmestari

byman porvari

byråchef osastopäällikkö

byrådirektör apulaisosastopäällikkö

byskomakare kyläsuutari

byskräddare kyläräätäli

bysnickare kyläpuuseppä

bysseskytter tykkimies

bysven kaupunginpalvelija, poliisi

byålderman kylän vanhin, oltermanni

bågman, bågskytt jousimies

båtsman pursimies, laivamies (sot.)

bältare vyöntekijä

bärare kantaja

böckare tynnyrintekijä, laudoittaja

bödel pyöveli, mestaaja

böneman puhemies

bönhas luvatta käsityötä tekevä

b, bonde talollinen

b:de, bonde talollinen

cantor kanttori

capplan kappalainen

chaufför kuljettaja

chef päällikkö

clericus pappi

collega triviaalikoulun opettaja

collegi registrator kollegion kirjaaja

comminister kappalainen, papin apulainen

commis kauppa-apulainen

commissionslandtmätare piirimaanmittari

compastor apupappi

concionator anni gratiae armovuodensaarnaaja

concionator militaris sotapappi

consistorialis tuomiokapitulin jäsen

consistorii notarius tuomiokapitulin notaari

consistorii praeses tuomiokapitulin esimies

contracts prost sopimusrovasti

contractus kirkkoherra, lääninrovasti

contractus praepositus lääninrovasti

Ammattinimikkeet

207

coopvärdi båtsman kauppa-aluksen pursimies

coopvärdi skeppare kauppa-aluksen laivuri

coopvärdi styrman kauppa-aluksen perämies

copist kopisti

crono befallningsman kruununvouti

cronolänsman kruununnimismies

cultor agri viljelijä

curam gerens viranhoitaja, armovuoden saarnaaja

curam gerens pastoris kirkkoherran viranhoitaja

curator holhooja, tarkastaja, valvoja

curatus kappalainen

dagkarl päiväläinen, päivätyömies

daglönare, dagsverkare päiväläinen, päivätyömies

dannejungfru kunniallinen neito

dannekvinna kunniallinen nainen, emäntä

danneman isäntä, maamies

deja, deija taloudenhoitaja, karjakko

delägare osakas

diaconus ecclesia apupappi

diakonissa diakonissa, laupeudensisar

diakonus diakoni, toinen kappalainen

direktör johtaja

divini verbi minister jumalallisen sanan palvelija

doctor tohtori

domare tuomari

domesticus palvelija, kotiopettaja

dominus isäntä, pappi, ritari

domkyrkosyssloman tuomiokirkon taloudenhoitaja

domprost tuomiorovasti

donator lahjoittaja, luovuttaja

drabant henkivartija

dragon rakuuna, ratsumies

driftchef käyttöpäällikkö

driftsingenjör käyttöinsinööri

drotsi oikeusasioiden ylin hoitaja

drällväfvare kutoja

dräng renki

drängfogde isäntärenki

drätselkamrerare rahatoimikamreeri

dr, dräng renki

dublering kahden ruodun varustama sotilas

dykaren sukeltaja

däka piika

dödgräfvare haudankaivaja

efterträdare seuraaja, viran perijä

egen företagare yksityisyrittäjä

ekonomidirektör talousjohtaja

eldare veturinlämmittäjä

elektriker sähkömies

element lärare alkeiskoulun opettaja

embetsman käsityöläismestari, virkamies

enrolleringsman kirjoille otettu sotamies

era emäntä, valtiatar

erus isäntä, herra, valtias

exactor vouti, nimismies, veronkantaja

executionsbetjänt ulosottomies

executor tuomion täytäntöönpanija

expectansofficer varrontaupseeri

expedit kauppa-apulainen

expeditionsbefallningsman nimismiehen sijainen

expeditionsfogde vuodin sijainen

extra kammarskrivare ylimääräinen verokirjuri

extra postiljonen ylimääräinen postinkantaja

extraordinarie kammarskrivare ylimääräinen vakinainen verokirjuri

exul pakolainen

Ammattinimikkeet

208

fabrikant, fabrikör tehtailija

fabriksarbetare tehdastyöläinen

fabrikschef tehtaanjohtaja

factor, faktor faktori, painotalon esimies

fajansarbetare fajanssityöläinen, käyttöesinetyömies

falskmyntare rahanväärentäjä

fanjunkare lipunkantaja (jalkaväki)

farmaceut farmaseutti

fattighjon vaivaishoitolainen

fattigvårdscasseur köyhäinhoidon rahastonhoitaja

femmänning viiden ruodun varustama sotilas

filare viilaaja

fiskare kalastaja

fiskarelapp kalastajalappalainen

fiskeriintendent kalastamotarkastaja

fiskeritillsyningsman kalastamotarkastaja

fiskköpare kalakauppias

fjällapp tunturilappalainen

fjärdingsman kruunun hallinnon neljännesmies

foderman hevosten hoidosta vastaava

fogde vouti, tilanhoitaja

folkskollärare kansakoulunopettaja

fondmäklare arvopaperimeklari, pörssimeklari

fordringsägare velkoja, saamamies

forman ajomies, kuorma-ajuri

forsarbetare koskityömies

forsrensare koskenperkaaja

forsstyrman koskenlaskija

forstader esimies

forstmästare metsänhoitaja

forstuppsyningsman metsänhoidon tarkastaja

fotdragon jalkarakuuna

fotgängare jalkaväkisotilas, hevoseton lähetti

fotograf valokuvaaja

fotsoldat jalkaväen sotilas

fredsdomare sovintotuomari

friherre vapaaherra, paroni

friherrinna vapaaherratar, paronitar

frippare vanhojen vaatteiden kauppias

friseglare merirosvo

fruntimmersskräddare naistenräätäri

frustumö kamarineito

frälsebefallningsman rälssitilan työnjohtaja

frälsebetjänt aatelispalvelija

frälsebonde rälssitilallinen

frälseinspectoren rälssitilan pehtori

frälselandbonde rälssitilan lampuoti, vuokraaja

fröken neiti

fullmäktig valtuutettu, edusmies

fuskare laiton käsityöläinen

fyrmänning neljän ruodun varustama sotilas

fyrvakt majakanvartija

fyrvärkare ilotulittaja, räjähdemies

fångesman saantomies

fångforslare vanginkuljettaja

fångförare vanginkuljettaja

fånghus vaktman vanginvartija

fångknekt vanginvartija

fångvaktare vanginvartija

fäbopiga karjakko

fältkamrer sotakamreeri

fältläkare sotilaslääkäri

fältprost kenttärovasti

fältskär välskäri, haavalääkäri

fältväbel vääpeli

Ammattinimikkeet

209

fänrik vänrikki

färgare värjäri

färgeri verkmästare värjäämön mestari, työnjohtaja

fästningsfånge linnoituksen vanki

föderska synnyttäjä

förafskedad soldat erotettu tai eläkkeelle laskettu

sotilas

förare kuljettaja, päällikkö, majoittaja

fördelskarl tilapäistyöntekijä

fördubblingsbåtsman ylimääräinen merisotilas

fördubblingsofficer lisäupseeri

föregångsman esimies

föreståndare esimies, rehtori

föreståndarinna johtajar, naisrehtori

författare kirjailija

förgyllare kultaaja

förläggare kustantaja

förman esimies

förmyndare holhooja

förpantnings egare pantin omistaja

förrådsförvaltare varastonhoitaja

förrådsmästare varastonhoitaja

förskollärare esikoulunopettaja

förstärkingskarl vahvistusmies

försvarskarl suojelusmies

förtennare tinaaja

förtroendeman luottamusmies

förvaltare haltija, tilanhoitaja, vouti

förvaltningsråd hallintoneuvos

gamla husbonden vanhaisäntä

gamla värdinnan vanhaemäntä

gammal soldat vanha (entinen) sotilas

garfvare nahkuri

garvaregesäll nahkurinsälli, kisälli

gatkrämare katukaupustelija

gatläggare katukivien asettelija

gefreiter korpraali

gelbgjutare solkiseppä, vaskenvalaja

gemene sotilas, rivimies

gendarmöfverstelöjtnant santarmieverstiluutnantti

generalguvernör kenraalikuvernööri

generalmajor kenraalimajuri

geniofficer insinööriupseeri

gerningsman kiertävä käsityöläinen

gesandt lähettiläs

gesvorner valamies

gesäll kisälli

gevaldiger poliisimestari

ghbd, gamla husbonden vanhaisäntä

gipsfabrikant kipsitehtailija

gjutare valaja, valuri

gjuteriarbetare valimotyöntekijä

glasblåsare lasinpuhaltaja

glasmakare lasintekijä

glasmästare lasimestari

gode man todistaja

godsarrendator maatilan vuokraaja

godsinspektor maatilan pehtoori

godsägare maatilan omistaja

gratialist eläkkeen saaja

gravgrävare haudankaivaja

gravör kaivertaja, piirtäjä

gregarius sotilas

grenadier valiorykmentin sotilas

grenadjär sotilas

Ammattinimikkeet

210

greve kreivi

grevinna kreivitär

grosshandlare tukkukauppias

gruffogde kaivos-, vuorivouti

grytstöpare padanvalaja

gränsetullvaktmästaren rajatullivahtimestari

gränsridare rajavartija, tullimies

gubernator maaherra

gubernator navis kippari, perämies

gulddragare kullan kerääjä

guldslagare kultaseppä

guldsmed kultaseppä

guldsmeds gesällen kultasepänkisälli

guvernant kotiopettajatar

guvernör kuvernööri, maaherra

gymnasista lukiolainen

gångare jalkamies

gårdsegare tilanomistaja

gårdskarl talonmies

gårdsägare tilanomistaja

gårdvarihandlande kulkukauppias

gälbgjutare vyöntekijä, solkiseppä

gärningsman pahantekijä, käsityöläinen

gäst vieras, vierailija

gästgivare kestikievari, majatalon isäntä

gördelmakare vaskenvalaja, solkiseppä

halfdräng renkipoika

halfmästare laiton käsityöläinen

halfpräst apupappi, diakoni

halfsätes tilanpuolikkaan viljelijä

hammarsmed vasaraseppä

hamnfogde satamavouti

hamnvakten satamavahti

handelsbetjänt kauppa-apulainen

handelsbokhållare kauppakirjanpitäjä

handelsborgmästare pormestari

handelsman kauppias, kauppamies

handlande kauppias

handlare kauppias

handskmakare käsineiden tekijä

hantlangare apumies, tykistön sotamies

hantverkare käsityöläinen

hantvärklärodräng käsityöläisrenki

hattmakare hatuntekijä

hattstofferare hatuntäyttäjä

hautboist rykmentin soittaja, oboisti

hb, hbd, husbonden talonisäntä, talollinen

hejderidare metsänvartija

hembiträde kotiapulainen

hemmansägare talonomistaja

hg, hyresgäst vuokralainen

hjelpdragon apurakuuna, apuratsumies

hjon palvelija, ruokakunnan jäsen

hjulmakare pyöräntekijä

hofman, hovman hovimies, ratsumies, sotilas

hofmålare hovimaalari

hofslagare kengittäjä

homan, hopman kapteeni, päällikkö, vouti

homman ratsumies, soturi

honorarie pastor kunniapastori

honorarius pastor varapastori

honorarius praepositus kunniarovasti

hospitant kuunteluoppilas

hovjunkare hovijunkkari, lipunkantaja

hovkopparslagare hovikupariseppä

Ammattinimikkeet

211

hovrättsfiskal hovioikeudenviskaali

hovrättskommisar hovioikeuden virkamies

hovslagare kengittäjä, kengitysseppä

hufvudman päämies

husar husaari, ratsumies

husbonddräng isäntärenki

husbonde talonisäntä, talollinen

husfader perheenisä, talonisäntä

husfattig eläkki, köyhä

hushållerska emännöitsijä, taloudenhoitaja

hushållsmamsell taloudenhoitaja

huskarl renki

huslärare kotiopettaja

husman huonemies, loinen

husmo(de)r talonemäntä

huspredikant kotisaarnaaja

husvärd isäntä

hyresgäst vuokralainen

hyresvärd vuokraisäntä

hyrkusk vuokra-ajuri

håpman kapteeni, päällikkö, vouti

häradsdomare herastuomari

häradsfogde kihlakunnanvouti

häradshöfding, -hövding kihlakunnantuomari

häradsnämdeman kihlakunnan lautamies

häradsprofoss kihlakunnan sotapoliisi

häradsskrifvare henkikirjoittaja

hökare ruokatavarakauppias

infanterist jalkamies, jalkaväen sotilas

ingeneur, ingenjör insinööri

inhysing, inhyses loinen, toisen luona asuva, tilaton

inh.qvinnan loisnainen

inh., inhys. loinen

inneboende itsellinen, loinen

innehavare liikkeenomistaja

innevånare asukas

inspektor pehtori, tilanhoitaja

inspektör tarkastaja

instruktör harjoitusopettaja

instrumentmakare mittausvälineiden/soittimen tekijä

insåte asukas

interimsofficer väliaikaisupseeri

intressent osakas

invalidsoldat vammautunut sotilas

jagtkarl metsästäjä

jagtstyrman jahdin perämies

jaktkarl tullijahtimies

jefreittari korpraali Venäjän armeijassa

jordbrukare maanviljelijä

jordbruksarbetare maatyöläinen

jordegumma kätilö

jordemoder kätilö

journalist lehtimies

jungfru neito

jungfrudräng kamaripalvelija

jungfrupiga kamarineito

jungman merimies

jurist lakimies

justerare punnitsija

justitieråd oikeusneuvos

juvelerare jalokivikauppias

jägare metsästäjä, jääkäri

jägarekorporal jääkärikorpraali

jägmästare metsänvartija

järnkramhandlare romukauppias

Ammattinimikkeet

212

järnsmed rautaseppä

kakelungsmakare kaakeliuunin tekijä

kalfaktor sotilaspalvelija

kammardräng hovipoika

kammarherre kamariherra

kammarjungfru kamarineito

kammarråd kamarineuvos

kammarsven kamaripalvelija

kamrer kamreeri

kansler kansliakollegion esimies

kantonist Venäjän armeijan (kasvatti)sotilas

kaplan kappalainen

kapten kapteeni

karduansmakare hienonahkuri

kassör kassanhoitaja

kassörska kassanhoitaja (nainen)

kavallerist ratsumies

kellarmästare kellari-, hovimestari

keramiker savenvalaja

klensmed hienotaeseppä, lukkoseppä

klingsmed puukkoseppä

klockare lukkari

klockgjutare kellonvalaja

klockringare kellonsoittaja

klockställare kirkonkellon korjaaja

klädsfabrikant vaatetehtailija

knape aseenkantaja

knappmakare napintekijä

knecht, knekt jalkaväen sotilas

knifsmed, knivsmed puukkoseppä, veitsiseppä

koafför, koefför kampaaja, parturi, turkkuri

kock kokki

kofferdikapten kauppa-aluksen kapteeni

kolare, kålare miilunpolttaja

kollega oppikoulun opettaja

kolportör maallikkosaarnaaja, kirjanpäällystäjä

kommendant komentaja, päällikkö

kommendör komentaja, ylipäällikkö

kommerseråd kauppaneuvos

komminister apulaiskirkkoherra

kommis kauppakirjuri, liikeapulainen

kommissar julkisen tehtävän saanut, tilanhoitaja

kommissarie komissaari, poliisitarkastaja

kommissions lantmätare valtuutettu aluemaanmittari

kommitterad komitean jäsen

kommunalläkare kunnanlääkäri

kompanichef komppanian päällikkö

kompanjon yhtiökumppani

konditor kondiittori

konduktor esimies

konduktör ratavahti, junatarkastaja

konrektor katedraalikoulun opettaja

konstapel konstaapeli, tykistön aliupseeri

konster käsityön taitaja

konstituerad officer virkaan määrätty upseeri

konstruktör suunnittelija

konsul konsuli

konsulent ohjaaja, neuvonantaja

konsult konsultti

kontorist konttoristi

kontorschef konttoripäällikkö

kontraktsprost rovasti

kontrollör tarkastaja

kopparslagare kupariseppä

kornett ratsuväen vänrikki

Ammattinimikkeet

213

korporal korpraali

korpräst kuoripappi

korp(o)ral korpraali

korrektionsfånge kuritusvanki

korrespondent kirjeenvaihtaja

kosacken kasakka

kreditor velkoja

krigsfånge sotavanki

krigskommissarie sotakomisaari

krigsman soturi

krigsråd sotaneuvos

kriminalinspektör rikostarkastaja

kringstrykande kulkuri

krogare krouvinpitäjä, kapakoitsija

krogfader krouvin isäntämestari

kronoarrendator kruununmaan vuokraaja

kronofjärdingsman kruunun (apulais-) poliisimies

kronofogde kruununvouti

kronokommissarie kruununkomissaari

kronolänsman kruunun nimismies

kronotorpare kruununtorppari

krukmakare ruukuntekijä, savenvalaja

kryddkrämare maustekauppias

krögare krouvinpitäjä

kurator neuvonantaja, holhooja

kurfurste vaaliruhtinas

kusk ajomies, kuski

kustroddare rannikkovartija

kustsergeant rannikkovartioston sersantti

kvarnmästare myllymestari

kvarterman majoittaja

kvartermestare majoitusmestari

kvartersman neljännesmies, työnjohtaja

kypare tarjoilija

kyrckobyggmästare kirkon rakennusmestari

kyrkfattig kirkonvaivainen

kyrkoherde kirkkoherra

kyrkopräst kirkon pappi

kyrkosexman kirkon kuudennusmies

kyrkostöt suntio, unilukkari

kyrkosyssloman kirkon taloudenhoitaja

kyrkovakt suntio, unilukkari

kyrkovärd kirkonisäntä, kirkonhoitaja

kyrkväktare suntio

källarmästare ravintoloitsija

källarsven viinuri, tarjoilija

kämner, kämnär kämneri, raatimiesoikeuden jäsen

köpman kauppias

köpsven kauppa-apulainen

körsnär turkkuri

köttmångare lihakauppias, teurastaja

lagerchef varaston esimies

laggare astiantekijä

lagläsare tuomarin sijainen, lainlukija

lagman laamanni, lakimies

lakanhandlare vaatekauppias

landbonde lampuoti, maatilan vuokraaja

landlöpare kiertolainen

landsfiskal nimismies

landsfogde lääninvouti

landshövding maaherra

landskanslist lääninkanslisti

landssekreterare lääninsihteeri

landt soldat maasotamies

landthandlare maakauppias

Ammattinimikkeet

214

lantarbetare renki

lantbrukare maanviljelijä

lantdragon maarakuuna, ratsusotilas

lanthandlande maakauppias

lantmätare maanmittari

lantpostmästare maalaispostimestari

lantvärnskarl nostoväkimies

lappbonde lappalaistalonpoika

lappborgare lapinporvari

lappdräng lappalaisrenki

lasarettsläkare sairaalalääkäri

latläsare laiskanlukija

lavettmakare lavetintekijä

lbdn lampuoti, vuokraviljelijä

lector lehtori

ledsagare luotsi, opas

legokarl palkkasotilas

lekman maallikko

lektor vanhempi opettaja

leverantör tavarantoimittaja

lieuten(ant) luutnantti

lifdrabant henkivartija

liftjänare henkipalvelija

linkrämare pellavakauppias

linvävare pellavankutoja

litteratör kirjailija

ljusstakesmästare kynttilänjalantekijämestari

logarfvare parkitsija

lokförare veturinkuljettaja

lokomotivförare veturinkuljettaja

lotsare luotsi

lotsuppsyningsmannen luotsitarkastaja

lotsålderman luotsivanhin

luffare kulkuri

lumpsamlare lumppuri, lumpunkerääjä

låfvitsman takuumies, takaaja

lånebokhållare velkakirjanpitäjä

lägenhetsinnehafvare talonomistaja

läkare lääkäri

läkemedelskemist farmaseutti

läksiäin läksiäinen, loinen, taloton, tilaton

länsman nimismies

länsveterinär läänineläinlääkäri

lärare opettaja

lärarinna opettajatar

lärgosse oppipoika

lärling oppipoika

lärodräng oppirenki

löftesman takaaja

löjtnant luutnantti

lönnbrännare viinansalapolttaja

löpare karkuri

lösdrivare irtolainen

lösgängare irtolainen

löshjon palkkalainen, päiväläinen

löskarl itsellinen

magister maisteri, opettaja, mestari

malmletare malminetsijä

marinläkare laivastonlääkäri

marketentare muonakauppias

maskinchef laivan konepäällikkö

maskinist koneenkäyttäjä

masmästare masuunimestari

materialskrifvare varikonkirjuri

matmor emäntä

Ammattinimikkeet

215

matrona emäntä

matros matruusi

mattmakaremästare hatuntekijämestari

medborgersman takauskumppani

medbrottslig rikoskumppani

medgäldenär velkakumppani

medlungsdräng renkipoika

medåbo kanssa-asuja

mekaniker mekaanikko

menig sotamies

mentor kotiopettaja

mercator kauppias

miles ritari, sotilas

militärläkare armeijan lääkäri

mingrävare vallituskaivaja, miinoittaja

minister palvelija, pappi

minister ecclesiae pastori, kirkkoherra

minister institiae oikeuden palvelija

minister portorii laivatullimies

minister verbi divini jumalallisen sanan palvelija

ministerii adjunctus papiston apulainen

ministra palvelijatar

minutförsäljare vähittäismyyjä

missdådare pahantekijä

mjölnare mylläri

modellsnickare mallipuuseppä

monahka ortodoksinen munkki

monitör opettaja-oppilas

monttööri asentaja

munsjör junkkari, herra

munsterskrivare katselmuskirjuri

murare muurari

murlärling muurarinoppilas

murmästare muurarimestari

myndling holhokki

myntare rahanlyöjä

myntförfalskare rahanväärentäjä

målare maalari

målaregesällen maalarinkisälli

målsman edusmies, holhooja

månaddräng kuukausipalkkalainen

månakarl kuukausipalkkalainen

månglare kaupustelija

mäklare kaupanvälittäjä, meklari

mässingslagare messinkiseppä

mässuppassare messipoika

mästare mestari

mästerlots luotsimestari

mästerman mestaaja, teloittaja

mästersven mestarimies, pääkisälli

mätisman arviomies

mönsterskrivare katselmuskirjuri

nattvakt yövartija

norfiskare nuottakalastaja

notarie notaari

nybyggare uudisasukas

nådåhrspedikant armovuoden saarnaaja

nålmakare neulaseppä

nämndeman lautamies

obesutten tilaton

odalbonde pientilallinen

officer upseeri

ofrälse aateliton

oförsörjd elatusta vailla oleva

olderman ammattikunnan vanhin, kylänvanhin

Ammattinimikkeet

216

ombudsman asiamies, kruununvouti

omskådningsgesäll katsontakisälli

omyndig holhouksen alainen

ordförande puheenjohtaja

ordningsman järjestysmies

orgelnist urkuri

orgeltrampare urkujenpolkija

packare ahtaaja, pakkaaja

packhusinspektor pakkahuoneen esimies

packinspektor pakkahuoneen päällysmies

pannmakare kattilantekijä

pantfogde panttivouti, ulosottomies

paraecigogus kirkkoherra

paraplymakare sateenvarjontekijä

parmmätare heinien ja halkojen mittaaja

parochus majatalon isäntä, pappi

partigängare sissi

pasare puhemies

pastor pastori

pastor adjunctus papiston apulainen

pastor adjunkt apulaiskirkkoherra

pastor castrensis kenttäpappi, linnapastori

pastor hujus loci tämän seurakunnan kirkkoherra

pastor loci paikkakunnan kirkkoherra

pastor primarius ensimmäinen pastori

patron patruuna, maaomistaja

patrull kulkuvahti

pensionär eläkeläinen

personalchef henkilöstöpäällikkö

piga piika

pistolsmed aseseppä

pitscherstickare nimikirjainten kaivertaja

plikthuggare keksimies, etusoutaja

plogingstuktör kynnönneuvoja

plåtslagare levyseppä

polisinspektör poliisitarkastaja

polisintendent apulaispoliisipäällikkö

polismästare poliisimestari

politierådman kunnanvaltuuston jäsen

politikarl rankkuri, järjestysmies

pontifex piispa

pop ortodoksipappi

populi tilaton

portskrifvare tullikirjuri

post inspectör postitarkastaja

postbonde postitalonpoika

posteljon postinkantaja

postexpeditör postivirkailija

postförare postinkuljettaja

postförvaltare postinhoitaja

postillion postiljooni

postmästare postimestari

posttjänsteman postivirkailija

praefectus esimies

praepositus rovasti, tuomiorovasti

praeses esimies

praesul piispa

praetor isännöitsijä, pormestari, vouti

predikant saarnaaja

premierlöjtnant laivaston komentajaluutnantti

presbyter pappi, seurakunnan vanhin

preses kämnerioikeuden puheenjohtaja

principal isäntä

probant koetti, koeajalla oleva

prost rovasti

Ammattinimikkeet

217

prostinna rovastin vaimo, ruustinna

protokollssecreterare pöytäkirjasihteeri

provincial medicus doktor lääninlääkäri

provinsialläkare lääninlääkäri

provisionshandlande kaupparatsu, muonan hankkija

provisor proviisori, viransijainen

präst pappi

prästman pappi

pukslagare patarummunlyöjä, sotilassoittaja

pumpmakare pumpuntekijä

pungmakare laukuntekijä, kukkarontekijä

putsmakerska somistelija

puttelkrämare kulkukauppias

puttlare kulkukauppias

påskärare puoskari

pälsmakare turkintekijä

quinnsperson naisihminen, salavuoteudesta rangaistu

qvacksalvare puoskari

qvarterier majoittaja

qvartesman neljännesmies, työnjohtaja

rabblare puttaaja

rackare nahannylkijä, pyövelin apulainen

ransakningsfånge rangaistusvanki

raskolniko ortodoksinen lahkolainen

rasor parturi

ratiocinator kirjanpitäjä

rector rehtori

redare laivanvarustaja

redogörare tiilintekijä

redsven isännöitsijä, hoitaja

renägare poronomistaja

reparatör korjaaja

repositor rahastonhoitaja

represendant edustaja

repslagare köydenpunoja

reservist reserviläinen

reservkarl ruotusotilaan varamies

resignatus eläkeläinen

restauratör ravintolanpitäjä

restiarius, restio laivantakilan tekijä

revisor tilintarkastaja

riddare ritari

ridknekt ratsupalvelija

riksråd valtioneuvos

risare piiskuri

ritare värvätty sotilas

rki renki

roddarekarl tulliveneen soutaja

rote kamrat ruotukaveri

rotebonde ruotutalollinen

rotefattig ruotuvaivainen

rotehjon ruotuvaivainen

rotehållare ruotutalollinen

rotekarl ruotumies

roteman ruodun järjestysmies

rotemästare ruotumestari

rotesoldat ruotusotamies

rotetorpare ruotutorppari

rurensis maalainen, talonpoika

rustare ryyppääjä, räyhääjä

rusthållare ratsutilallinen

rusticus maalainen, talonpoika

rustmästare varusmestari

ryktare hevoshoitaja

rymmare karkuri

Ammattinimikkeet

218

ryss soldat manttaalimies

ryttare ratsumies

ryttmästare ratsumestari

rådman raatimies

räntebonde maaveroa maksava talonpoika

räntegifvare veronmaksaja

räntmästare varainhoitaja

rättare renkivouti, kruununpalvelija

rättsnämndeman lautamies

sacellanus kappalainen, apulaispappi

sacellarius rahastonhoitaja, kamreeri

sacerdos pappi

sacrii ministerii adjunctus pappisoppilas

sadelmakare satulaseppä

sadelmakarmästare satulaseppämestari

sagesman kertoja

sakförare asianajaja

salmakare satulaseppä

salpetersjudare salpietarinkeittäjä

salteriäagre suolaamonomistaja

salvagarde suojeluvartija

scholaris koululainen

scholemästare koulumestari

scriba kirjuri

sculptor kuvanveistäjä

secretarius kirjuri

sedelhafvare velkakirjan haltija

sejlare köydenpunoja

sekreterare sihteeri

sekterisk lahkolainen

sekundofficer nuorempi upseeri

seminarläraren seminaarin opettaja

senator neuvosmies, raatimies

senior ammatinvanhin, oltermanni

sergeant kersantti

servitor palvelija

servitör tarjoilija

sexman (kirkon) kuudennusmies

signalist merkinantaja

silfversmed hopeaseppä

simulator kopioitsija

sjudare keittäjä

sjuksköterska sairaanhoitaja

själasörjare sielunpaimen

sjöbefäl laivan kapteeni

sjöforman pienaluskuljettaja

sjökapten merikapteeni

sjöman merimies

sjöofficer laivaston upseeri

sjötulls vigtmästare meritullin vaakamestari

sjötullvaktman meritullivahti

skaffare hankkija, isännöitsijä, keittiömestari

skallfogde jahtivouti

skansgråvare miinoittaja

skarprättare mestaaja

skarpskytt tarkka-ampuja

skattebonde verotilallinen

skatteskrivare verokirjuri

skattmästare rahastonhoitaja

skeppare laivuri

skeppsbyggare laivanrakentaja

skeppsfournerare laivatarvikkeiden varustaja

skeppsklarerare laivanselvittäjä

skeppspredikant laivasaarnaaja

skeppsredare laivanvarustaja

Ammattinimikkeet

219

skiljedomare välitystuomari, riidanratkaisija

skinnare nahkuri, turkkuri

skjutsbonde kyyditsijä

skjutsrättare kyytirättäri (nimismiehen alainen)

skoflickare jalkineen paikkaaja

skoginstruktör metsänhoitoneuvoja

skogmästare metsänhoitaja

skogshövidsman jahtimestari

skogvakt, -vaktare metsänvartija

skolappare jalkineen paikkaaja

skolelev koululainen

skolmästare koulumestari

skomakare suutari

skomakare gesäll suutarinkisälli

skorstensfejare nuohooja

skrifvare kirjuri

skräddare räätäli

skräddere gesäll räätälinkisälli

skutsbåtsman saaristolaivuri

skänksven juomanlaskija

skärslipare teroittaja

sköterska hoitaja

slagsbulte puukkojunkkari

slaktare teurastaja

slipare hioja, tahkooja

slottsfogde linnanvouti

slottsknechten linnansotamies

slottslove linnanpäällikkö

slussvakt sulkuvartija

smed seppä

smed gesäll sepänkisälli

smörexpeditör vointoimittaja

snickare puuseppä

snickare gesäll puusepänkisälli

snörmakare nyörinpunoja

sockensjudare pitäjän soodankeittäjä

sockenskrivare pitäjänkirjuri

sockerbagare sokerileipuri

sockerbruksarbetare sokeritehtaan työntekijä

sockne garfvaren pitäjän nahkuri

sockneadjuncten pitäjänapulainen

soldat sotamies

sotare nuohooja

spanmåldräng muonarenki

spannmålstorpare muonatorppari, muonamies

speditör laivan huolitsija

spinnare kehrääjä

spinnhusknekt kehruuhuoneen vartija

sponsor puhemies, takaaja

sporrmakare kannustentekijä

sporrsmed kannusseppä

spögubbe suntio, unilukkari

stabskapten alikapteeni, esikuntakapteeni

stadens styrman kaupungin palkkaama luotsi

stads arbetskarl kaupungin työmies

stadsbetjänt kaupunginpalvelija

stadsbokhållare kaupunginkirjanpitäjä

stadsfogde kaupunginvouti

stadsfullmäktig kaupunginvaltuutettu

stadsingenjör kaupungininsinööri

stadskassör kaupungin rahastonhoitaja

stadsnotar kaupungin notaari

stadstienare kaupunginpalvelija

stadsvaktmästare kaupunginvahtimestari

stafett kuriiri

Ammattinimikkeet

220

stallmästare tallimestari

stannifaber tinaseppä

starosta kylänvanhin, vouti

starovertsi ortodoksinen lahkolainen

statare muonamies

statdräng muonarenki

stationsinspektor asematarkastaja

stationskrivare rautatieaseman virkailija

statskarl, statare muonamies

statsman valtiomies

statsråd valtioneuvos

statstjänsteman valtion virkamies

stattorpare muonatorppari

stavkarl kerjäläinen

stenbärare kivenkantaja

stenhuggare kivenhakkaaja

steward tilanhoitaja, stuertti (laivassa)

stigare kaivoksen päällysmies

stockhusfånge vanki

stockmakare pyssyntukin tekijä

stockmästare vanginvartija, lämmittäjä

stolmakare tuolintekijä

storfältherre sotapäällikkö

straffånge rangaistusvanki

strandridare rannikonvartija

student ylioppilas

stufvare lastaaja, ahtaaja

stupslagare piiskuri

stuvare ahtaaja

styckgjutare tykinvalaja

styckjunkare tykkijunkkari, tykistön vääpeli

styrelsemedlem hallituksen jäsen

styrman perämies

ståndsperson säätyläinen

ståthållare käskynhaltija

subaltern alainen, vänrikki tai luutnantti

subcenturio luutnantti

subchiliarcha everstiluutnantti

substitus pastor pastorin, kirkkoherran sijainen

substitus sacellani kappalaisen sijainen

subtribunus everstiluutnantti

successor seuraaja

superintendent piispa

superkarg laivarahdin ostaja tai myyjä

superkargör laivanasioitsija

suppleant varajäsen

svarsman puhemies

svarvare sorvaaja

sven palvelija, aseenkantaja, asemies

sventjänare asepalvelija

svärdfejare miekkaseppä

syndikus asianajaja, kaupunginkirjuri

synålsmakare ompeluneulaseppä

syssloman taloudenhoitaja, toimitsija

sytning eläkeläinen

sytningshjon eläkeläinen, syytinkiläinen

sytningskvinna eläkeläisnainen

sytningsman eläkeläismies

sytningsmannen syytinkiläinen

sågbokhållare sahan kirjanpitäjä

sågdräng saharenki

sågställare sahanasettaja

säjarmakare kelloseppä

säjermestare tornikellon korjaaja

säljare myyjä

Ammattinimikkeet

221

sällskapsdam seuraneito

sämiskmakare säämiskäntekijä

säteriägnare aateliskartanon omistaja

sökande hakija

sömmerska ompelijatar

talman puhemies

tal. talollinen

tapetserare tapetoija

tattare mustalainen

teckningslärare piirustuksenopettaja

teknolog insinöörioppilas

telefonist puhelunvälittäjä

telegrafinist sähköttäjä

telegrafvaktman sähköttäjä

tenngjutare tinaseppä, tinanvalaja

teologidoktor teologian tohtori

testamentsexecutor testamentin toimeenpanija

theriakskrämer puoskari

tiggare kerjäläinen

tillfångatagen vangiksi otettu, sotavanki

tillsyningsman työnjohtaja, valvoja, vouti

tillsyningsmästare kisällin mestarinäytteen valvojamestari

timmerman kirvesmies

tiro oppipoika, kisälli, sotilaskokelas

tjenste flickan palvelustyttö

tjenste gvinnan palvelusnainen

tjuf varas

tjufgömmare varastetun tavaran kätkijä

tjänare palvelija

tjänstehjon palvelija, palkollinen

tjänsteman virkamies, palkannauttija

tjänstepiga palveluspiika

tjänstförrättande virkaatekevä, viranhoitaja

tjärhafsvakt tervasatamanvahti

tjärvräkare pien ja tervantarkastaja

tms työmies

tobaksfabrik mästare tupakkatehtaan mestari

tolk tulkki

tolvman lautamies

tonnanum tynnyrintekijä

tornvakt tornivahti, torninvartija

torpare torppari

trafikant liikemies

trafvarlapp juoksupoika

traktör krouvari, majatalon isäntä

trasvarg ryysyläinen

tremänning kolmen ruodun varustama sotilas

troman luottamusmies

trossdräng kuormastorenki

trotjänare palvelija

trumpetare trumpetin soittaja

trumslagare rumpali

trädgårdsdräng puutarharenki

trädgårdsmästare puutarhuri

tullbesökare tullimies

tullförvaltare tullimies

tullskrivare tullikirjuri

tulltjänsteman tullivirkailija

tullvaktare tullivartija

tullvisitör tullitarkastaja

tunnbindare tynnyrintekijä

tvålsjudare saippuankeittäjä

tygmästare asemestari

tygskrifvare varikonkirjuri

undantagshjon syytinkiläinen, eläkeläinen

Ammattinimikkeet

222

underackuschörska apukätilö

underhavande alustalainen

underlöjtnant vänrikki, aliluutnantti

undersköterska apuhoitaja

understyrman aliperämies

undersåte alamainen

unggesäll nuori kisälli, kisällikillan vahtimestar

ungmästare mestarikillan vahtimestari

uppbördsman veronkantaja

uppbördsskrifvare verokirjuri

uppfinnare keksijä

upplyst herännyt, körtti

uppsyningsman valvoja, katsastaja

upptågsmakare hassuttelija, pelle

urmakare kelloseppä

utbyssman ulkokylän mies

utfattig kerjäläinen

utredningsman selvitysmies

utridare kaupanvalvoja, käskynviejä

utsyningsman katselmusmies

vaccinatör rokottaja

vagabond irtolainen

vagnmakare vaununtekijä

vagnmästare kuormastoaliupseeri

vakt vartija

vaktkarl vahtimies

vaktkonstapel vanginvartija

vaktmästare vartijamestari

valkare vanuttaja

vallherde karjapaimen

vallman karjapaimen

volontär vapaaehtoinen (armeijassa)

vräkare tukkien lajittelija

vågmästare vaakamestari

väg inspektor tietarkastaja

vägledare opas

väktare vartija

välboren jalosukuinen

väpnare aseenkantaja

värd isäntä

värdinna talonemäntä

värje puolustaja, edusmies

värneman nostomies, reservisotilas

väskmakare laukuntekijä

vävare kutoja

vävlärarinna kudonnanopettajatar

walherde paimen

yxman kirvesmies

zigenare mustalainen

åbo asukas, vuokraviljelijä

åkare ajuri

åkarkarl ajuri

åkervakt peltovahti

åklagare syyttäjä

ålderman kylänvanhin, ammattikunnan vanhin

åldfru kartanon taloudenhoitaja

åldtgesäll kisällivanhin

ägare omistaja

äggrossisist kananmunatukkuri

ämbetsman käsityöläismestari, virkamies

ämbetsmästare käsityöläismestari, virkamies

ämnesven aloittelija, vasta-alkaja

ängsvakt niitynvahti

öfvermaga alaikäinen

öfverårig yli-ikäinen

Ammattinimikkeet

223

ölbryggaren oluenpanija

ölkusk olutkuski

överauditör ylisotatuomari

överfältläkare kenttäylilääkäri

överförmyndare yliholhooja

överkonstapel ylikonstaapeli

överste eversti

överstelöjtnant everstiluutnantti

B. Taudit ja kuolinsyyt abort keskenmeno, sikiönlähdetys

abortus abortti, keskenmeno

abortus inpeetos keskenmeno

abscessus märkiminen, paise

abscessus cerebri märkäpesäke aivoissa

abscessus pulmonis märkäpesäke keuhkoissa

adenitis rauhastulehdus

adenoma rauhaskasvain

alcoholismus chronicus pitkällinen alkoholisairaus

aleucaemia aleukemia, verisyöpä

alia homicidia muut murhat ja tapot

alienation mentis mielenhäiriö

alii casus mortiferi muut tapaturmat

alii tumores muut kasvaimet

allmän blodförgiftning yleinen verenmyrkytys

allmän paralysi halvaava tylsistyminen

allopsychosis mielisairaus

amyotrofia lihasten surkastuminen

anchwollen turvotus

andfåtthet hengästys

andnöd hengenahdistus

andra fall muut tapaukset

andtrutenhet hengästys

andtäppa hengenahdistus

anemia verenvähyys

anemia perniciosa verinäivetystauti

anergia vastustuskyvyttömyys, heikkous

anestesia tunnottomuus

aneurysma aortae aortan laajentuma

aneurysma cortae sydämen laajentuma

anfall kohtaus

angina kurkku-, kitarisatulehdus

angina pectoris sydänkouristus

angina septica angiinamyrkytys

anginaförgiftning angiinamyrkytys

ankommen af våda tapaturma

anopia näkökyvyn puute, sokeus

anschwollen turvotus

anstöt sairauskohtaus

anämie anemia, vähäverisyys

aponoea mielenhäiriö

apoplexia cerebri aivohalvaus

appendicitis umpilisäkkeen tulehdus

arteriectasia valtimon laajentuma

arteriolosclerosis verisuonten kalkkeutuminen

arthritis chronica pitkällinen niveltulehdus

arthritis urica kihti

asthenia heikkous

asthma bronchiale keuhkoastma

atrophia hepatis acuta äkillinen maksan surkastuminen

Ammattinimikkeet

Taudit ja kuolin-syyt

224

avitaminosis vitamiininpuutos

avrättning mestaus

avtyna näivettyä

barnafänge synnytys

barnatrofi lapsinäivetys

barnförlamning lapsihalvaus

barnkräfta lasten syöpä

barnmord lapsenmurha

barnsbörd synnytys

barnsjukdom lastentauti

barnsäng lapsivuode

benbrott luunmurtuma

benhinneinflammation luukalvon tulehdus

benkrossing luunruhjouma

benmärgsinflammation luuytimen tulehdus

benrätä luumätä

ben- och ledgångstuberkulos luu- ja niveltuberkuloosi

bett av giftiga djur myrkyllisten eläinten puremat

bildningsfel kehitysvirheet

blifvit ihjälslagen lyöty kuoliaaksi

blifvit ihjälstrampad jäänyt hevosen jalkoihin

blifvit innebränd palanut rakennuksen sisään

blind sokea

blindtarm umpisuoli

blindtarmsinflammation umpilisäkkeen tulehdus

blodarssjuka verenvuototauti

blodflöde verenvuoto

blodförgiftning verenmyrkytys

blodhostning veriyskä

blodkastning verivirtsa

blodpropp veritulppa

blodslag aivohalvaus

blodspottning veren sylkeminen

blodstörtning verensyöksy

blodåderinflammation laskimotulehdus

blåsasjukdom rakkotauti

blåsfeber rakkokuume

blåssten rakkokivi

brand kudosten tuhoutuminen, kuolio

brandböld veriajos, -paise

bristsjukdom puutostauti

bronchitis keuhkoputken tulehdus

bronchopneumonia katarraalinen keuhkokuume

brottfall kaatumatauti

brunnen palanut

bråck tyrä

bråddöd äkkikuolema

bråtfälle kaatumatauti

brännsjuka polttotauti, korkea kuume

brännsår palohaava

bränsot polttotauti

bröstfeber rintakuume

bröstinflammation rinnanpolte, -tulehdus

bröstkatarr yskä, rintakatarri

bröstkramp rintakramppi

bröstlidande rintatauti, -vaiva

bröstsjuka rintatauti

bröstsot rintatauti

brösttäppa hengenahdistus

bröstvatsot keuhkopussin tulehdus,

keuhkopöhö

bröstvärk rintakipu

bukhinneininflammatio vatsakalvon tulehdus

bukref vatsanväänne

buksvullnad vatsapöhö

Taudit ja kuolin-syyt

225

bulnad ajos

böld paise

carcinoma syöpä

carcinoma cutis syöpä ihossa

carcinoma hepaticus maksasyöpä

carcinoma intestini syöpä suolistossa

carcinoma labii syöpä huulessa

carcinoma laryngis syöpä kurkunpäässä

carcinoma mammae syöpä rintarauhasessa

carcinoma mucosae cavi oris syöpä suun limakalvossa

carcinoma oesophagi syöpä ruokatorvessa

carcinoma organorum digestionis syöpä ruoansulatuselimissä

carcinoma organorum genitalium syöpä sukupuolielimissä

carcinoma organorum non indicatorum syöpä paikkaa ilmoittamatta

carcinoma organorum uropoeticorum syöpä virtsaelimissä

carcinoma pancreatis syöpä haimassa

carcinoma pharyngis syöpä nielussa

carcinoma prostatae syöpä eturauhasessa

carcinoma pulmonum syöpä keuhkoissa

carcinoma recti syöpä peräsuolessa

carcinoma uteri syöpä (emässä) kohdussa

carcinoma uteri et ovariorum syöpä emässä ja munasarjoissa

carcinoma ventriculi syöpä mahalaukussa

caries luumätä

casus mortiferi tapaturma

cephalalgia päänsärky

chock äkillinen taudinkohtaus

cholecystitis sappirakon tulehdus

cholera kolera

cirrhosis hepatis maksankovettuma

colique koliikki, vatsanväänne

colitis paksusuolen tulehdus

commotio cerebri aivotärähdys

congelatio paleltuminen

contusio ruhje

contusio capitis pään ruhjevamma

contusio, laceratio ruhje- ja murtumavammat

convulsio kouristus

cramp suonenveto, kouristus

croup kuristustauti

cystitis virtsarakon tulehdus

cystopyelonephritis virtsateiden tulehdus

darra vapina

delirium houretila, juoppohulluus

dementia paralytica halvaava tylsistyminen

dementia senilis vanhuudentylsistyminen

diabetes mellitus sokeritauti

diarre ripuli

diphteria kurkkumätä

dragsjuka vetotauti

drunknad hukkunut

drunkning hukkuminen, hukuttautuminen

dråp tappo

duodenalsår pohjukaissuolihaava

durch frusten paleltuminen

durchfall ripuli

durchlopp ripuli

dysenteria punatauti

dåre mielisairas

död hastigt nopea kuolema

döda i krig sodassa kuolleet

dödfödd kuolleena syntynyt

dödsdömd kuolemaan tuomittu

döf kuuro

eclampsia gravidarum raskauskouristustauti

Taudit ja kuolin-syyt

226

eclampsia infantum pikkulasten kouristukset

eclampsia parturientium synnytyskouristustauti

elephantiasis elefanttitauti, turvotustauti

embolia in puerpario lapsivuoteisen veritulppa

embolus veritulppa

empyema pleurae keuhkopussin märkiminen

encephalitis aivokuume, aivotulehdus

endocarditis acuta äkillinen sydämen sisäkalvon

tulehdus

endocarditis chronica pitkällinen sydämen sisäkalvon

tulehdus

engelska sjukan riisitauti

enögd silmäpuoli

epilepsia kaatumatauti

erysipelas ruusu

exhaustio uupumus

extinctus murhattu

fallande putoaminen

fallandesjuka kaatumatauti

fallandesot kaatumatauti

farsot kulkutauti

fatigatio väsymys, uupumus

feber kuume

feberfrossa kuumevilutus

feberslag kuumehalvaus

febris kuume

febris biliosa keltakuume

febris exanthematicus pilkkukuume

febris flava keltakuume

febris intermittens vuorokuume

febris puerperalis lapsivuodekuume

febris recurrens toisintokuume

febris remittens vaihteleva kuume

febris rheumatica reumakuume

febris traumatica haavakuume

felaktig målsföre viallinen puhekyky

flussfeber vuoto, nuha

fläckfeber pilkkukuume

fläcktyfus pilkkukuume, -lavantauti

fractura luun murtuma

friska sår vuotava haava

frissel ihottumakuume

frossa horkka, vilutauti

frusa ihjäl paleltua kuoliaaksi

frätsår mätähaava

fulsår mätähaava

funnen död löydetty kuolleena

förbränd i eldsvåda palanut tulipalossa

fördrivning abortti

förfrusen paleltunut

förfrysning paleltuminen

förgiftning myrkytys

förkvävning tukehtuminen

förkylning vilustuminen

förlamad halvaantunut

förlossningskramp synnytyskouristustauti

förlossningsskador hos barn lasten syntymävamma

förlossningsstöringar synnytyshäiriöt

förqväfd tukehtunut

försmäkta kuihtua

förstoppning ummetus

försvunnen kadonnut

förtidsbörd ennenaikainen syntymä

förvärvad syfilis saatu kuppatauti

gallsjuka sappitauti

Taudit ja kuolin-syyt

227

gallstenssjukdom sappikivitauti

gammal svaghet vanhuuden heikkous

ganggrän kuolio

gastroenteritis suolitulehdus

gicht kihti

giftig ormstyng myrkyllinen käärmeenpurema

gikt kihti

glottisödem äänijänteiden vesipöhö

gonorrhea tippuri

granuloma inguinale lokeronivusajos

gula febern keltakuume

gulsot keltatauti

gått ner sig hukkunut avantoon/jäihin

haemophilia verenvuototauti

haemorrhagia cerebri aivoverenvuoto

haemorrhagia meningum aivokalvonverenvuoto

halsböld kurkkupaise

halsfluss kitarisa-, kurkkutulehdus

halsröta kurkkumätä

halssjuka kurkkutauti

halta ontua

havandeskapskramp raskauskouristustauti

helminthiases matotaudit

helsot kuolintauti

hemiplegia toispuoleinen halvaus

hemophilia verenvuototauti

hepatitis maksatulehdus

hepatitis infectiosa keltatauti

hernia tyrä

hetique kuihtumus, riutumus

hetsig feber polttotauti

hetsig sjukdom vaikea sairaus

hitzig fieber polttotauti

hjernbrand aivokalvontulehdus

hjernslag aivohalvaus

hjernvilla aivohoure, harhakuva

hjernwattsot aivopöhö, vesipää

hjertkramp sydänhalvaus

hjertsiuka sydäntauti

hjertslag sydänhalvaus

hjertsprång sydänkouristus

hjältedöd sodassa kuolleet

hjärhinneblödning aivokalvonverenvuoto

hjärnblödning aivoverenvuoto

hjärnböld märkäpesäke aivoissa

hjärnfeber aivokuume

hjärninflammation aivotulehdus

hjärninneinflammatio aivokalvontulehdus

hjärnskakning aivotärähdys

hjärnslag aivohalvaus

hjärt förlamning sydänhalvaus

hjärtfel sydänvika

hjärtmuskelsjukdomar sydänlihaksen taudit

hjärtsjukdom sydäntauti

hjärtslag sydänhalvaus

hjärtssprång sydänkouristus

hjärtsäcksinflammation sydänpussin tulehdus

homicidium tappo, murha

hosta yskä, yskiä

hudsjukdom ihotauti

hufvudvärk päänsärky

huggsår iskuhaava

hunger nälkä

huvudvärk päänsärky

hyperpyreksia korkea kuume

Taudit ja kuolin-syyt

228

hypertonia kohonnut verenpaine

hypotyssjukdomar aivolisäkkeen taudit

håll och styngn rintapistokset

hård mage ummetus

hängning hirttäytyminen

hängt sig hirttäytynyt

höjt blodtryck kohonnut verenpaine

icke närmare angivna svulster lähemmin määrittelemättömät

kasvaimet

icterus infectiosus acutus tarttuva keltatauti

ictus electricus sähköisku

ictus fulminis salamanisku

ihjälfallen tapaturma

ihjälfrusen paleltuminen

ikterus keltaisuus

inanitio nälkänäivetys, riutuminen

infarctus kudoskuolio

infectia acuta äkillinen tartunta

infektionssjukdom tartuntatauti

inflammation tulehdus

inflammation i gallblåsan sappirakon tulehdus

inflammation i mellanörat välikorvan tulehdus

inflammation i urinvägarna virtsateiden tulehdus

inflammation i äggledare munatorven tulehdus

inflammation i äggstockar munasarjan tulehdus

influentia influenssa, nuhakuume

influenza influenssa, nuhakuume

insanus mielisairas

inspärrat bråck suolitukkeuma

intestinalmask lapamato, suolistomato

intoxicatio äkillinen myrkytys

intoxicationes chronicae pitkälliset myrkytystaudit

kallbrand kuolio, kylmänvihat

karditis sydäntulehdus

katarr limakalvontulehdus

katarral lunginflammation katarraalinen keuhkokuume

kikhosta hinkuyskä

kind bette lapsivuode

klaffel läppävika

klövsjuka suu- ja sorkkatauti

kolera kolera

kolik vatsakipu, koliikki, ähky

koma tiedottomuus

koppor (iso)rokko

kramp kouristus, suonenveto

kramper hos småbarn pikkulasten kouristukset

kronisk alkoholism pitkällinen alkoholisairaus

kronisk endokardt pitkällinen sydämen sisäkalvon

tulehdus

kronisk ledgångsinflammation pitkällinen niveltulehdus

kronisk mag- och tarminflammation pitkällinen maha- ja

suolitulehdus

kronisk njursjukdom pitkällinen munuaistauti

kroppslyte ruumiinvika

krossning ruhje

kross- och brottskador ruhje- ja murtumavammat

kruppös lunginflammation lohkokeuhkokuume

krympling raajarikko, rampa

kräfning tukehtuminen

kräfta syöpä

kräfta i andra matsmältningsorgan syöpä muissa

ruoansulatuselimissä

kräfta i andra organ syöpä muissa elimissä

kräfta i blåskörteln syöpä eturauhasessa

kräfta i bröstkörteln syöpä rintarauhasessa

Taudit ja kuolin-syyt

229

kräfta i bukspottkörteln syöpä haimassa

kräfta i huden syöpä ihossa

kräfta i livmodern syöpä emässä (kohdussa)

kräfta i lungorna syöpä keuhkoissa

kräfta i läppen syöpä huulessa

kräfta i magsäcken syöpä mahalaukussa

kräfta i matstrupen syöpä ruokatorvessa

kräfta i munslemhinnan syöpä suun limakalvossa

kräfta i näsans slemhinna syöpä nenän limakalvossa

kräfta i struphuvudet syöpä kurkunpäässä

kräfta i tarmarna syöpä suolistossa

kräfta i urinorganen syöpä virtsaelimissä

kräfta i ändtarmen syöpä peräsuolessa

kräftä i svalget syöpä nielussa

kvinnors blodgång kuukautiset

kvinnosjukdom naistentauti

lam rampa, halvaantunut

largegis kurkunpään tulehdus

laryngo bronchitis kurkunpään tulehdus

leasiones intra partum lasten syntymävamma

ledbrott nyrjähdys, murtuma

leddrag suonenveto, kramppi

ledgångsreumatism nivelleini

ledvärk nivelsärky

lefversjuka maksatauti

lemlös raajarikko

leukemi verisyöpä

leveratrofi maksan surkastuminen

levercirros maksankovettuma

lidit dödstraff teloitettu

lifsjuka vatsatauti

likmask ruumiinmato

livmoderbristning emän repeämä

ljumskbråck nivustyrä

lomhörd huonokuuloinen

lues kuppa

luftrörsinflammation henkitorven tulehdus

lumbago noidannuoli

lungabscess märkäpesäke keuhkoissa

lungbrand keuhkomätä

lunggangrän keuhkokuolio

lungkatarr keuhkokatarri

lungkräfta syöpä keuhkoissa

lungpest keuhkorutto

lungsot keuhkotauti

lungsäcksinflammation keuhkopussin tulehdus

lungtuberkulos keuhkotuberkuloosi

lung- och strumptuberkulos keuhko- ja kurkunpäätuber-

kuloosi

lyte vika, vamma

lytt rujo, raajarikko

låghalt onnahtava

lönnmord salamurha

löslifvad vetelävatsainen

magflen vatsakatarri

maginflammation vatsatulehdus

magkatar vatsakatarri

magkatarr vatsakatarri

magkramp vatsakramppi, mahankouristus

magkräfta mahasyöpä

magplågor mahavaivoja, vatsanväänteitä

magref vatsanväänne

magsjuka mahatauti

magsten mahakivi

magsår vatsahaava

Taudit ja kuolin-syyt

230

magsäckkräfta syöpä mahalaukussa

magvärk vatsakipu

mag- och tarminflammation maha- ja suolitulehdus

mag- och tarmsjukdomar maha- ja suolitaudit

malaria vilutauti

malum sairaus, tauti, vika

manskada tapaturmainen surma

marasmus kuihtumus, näivetys

marasmus senilis vanhuuden heikkous

maskar matoja

masksjukdomar matotaudit

matförgiftning ruokamyrkytys

matsmältningsorganens sjukdomar ruuansulatuselinten taudit

medfödda svaghet synnynnäinen heikkous

medfödda syfilis synnynnäinen kuppatauti

meningitis aivokalvontulehdus

meningitis purulenta märkivä aivokalvon tulehdus

meningitis tuberculosa tuberkuloottinen aivokalvon-

tulehdus

messling tuhkarokko

miliartuberkulos nopeasti leviävä 'lentävä'

tuberkuloosi

missfall keskenmeno

missfödsel keskenmeno, epäonnistunut

synnytys

misshandel pahoinpitely

misskötsel huono hoito

mjåltsjuka synkkämielisyys

mjältbrand pernarutto

moderpassion hysteria, kohtutauti

morbi ateriarum coronarium cordis sydämen sepelvaltimoiden taudit

morbi infectionis tartuntataudit

morbi mentis mielisairaudet

morbi myocardii sydänlihaksen taudit

morbi neonatorum vastasyntyneiden taudit

morbi nutritionis aineenvaihdunnan taudit

morbi organorum circulationis verenkiertoelinten taudit

morbi organorum digestionis ruuansulatuselinten taudit

morbi organorum respirations hengityselinten taudit

morbi organorum uropoeticorum virtsaelinten taudit

morbi ossium et articulorum luuston ja nivelten taudit

morbi pancreatis haiman taudit

morbi prostatae eturauhasen taudit

morbi sanquinis veren sairaudet

morbi secretionis interna sisäerityksen taudit

morbi systematis cutanei et subcutanei ihon ja ihonalaisen kudoksen

taudit

morbi systematis nervosi hermoston taudit

morbi ventriculi et intestinorum maha- ja suolitaudit

morbilli tuhkarokko

morbus tauti, sairaus

morbus myocardii sydänlihaksen taudit

mord murha

mord och dråp murha ja tappo

mordbrand murhapoltto

mors subita äkillinen kuolema

mortalis kuolin-, kuolettava

mortui i bello sodassa kuolleet

munskolla huulirohtumat

mutus mykkä

myodegeneratio cordis sydänlihasrappio

mässling tuhkarokko

mördad murhattu

nagelspång kynnenvihat, kynsiajos

naturlig svaghet luonnollinen heikkous

Taudit ja kuolin-syyt

231

navelbråck napatyrä

necrosis kuolio

nedslag lyönti

nephritis munuaistulehdus

nephritis chronica pitkällinen munuaistauti

nephropathia munuaistauti

nephrosclerosis munuaiskutistuma

nephrosis rappiomunuaistauti

nervfeber hermokuume, lavantauti

nervsammanbrott hermoromahdus

nervsjuk heikkohermoisuus

nervsvag hermosairas

neuralgia hermosärky

neuritis hermotulehdus

neuropathia hermotauti

njursjuka munuaistauti

njursten munuaiskivitauti

njur- och blåssten munuais- ja rakkokivitaudit

nässelfeber nokkoskuume

nödträngd virtsauspakko

oangifven sjukdom ilmoittamaton tauti

obekant sjukdom tuntematon tauti

obstipatio vatsaumpi, ummetus

occisio tappo

occlusio intestinalis suolitukkeuma, suolisolmu

oedema turvotus, vesipöhö

oedema glottidis äänijänteiden vesipöhö

ofall tapaturma

ofärd tuho, onnettomuus

ofärdig rampa, raajarikko

okänd barnsjuka tuntematon lastentauti

okänd sjukdom tuntematon tauti

olyckshändelse tapaturma

omväxlande feber vaihteleva kuume

ondsår mätähaava

ormbett käärmeenpurema

osförgiftning häkämyrkytys

osteitis luutulehdus

osteomyelitis luuytimen tulehdus

otitis media välikorvan tulehdus

pancreatitis haimatulehdus

paralysis halvaus

paralysis cordis sydänhalvaus

parasitsjukdomar loistaudit

paratyphus pikkulavantauti

parotitis sikotauti

partus praematurus ennenaikainen syntymä

passion vaiva, kärsimys

pericarditis sydänpussin tulehdus

periostitis luukalvon tulehdus

peritonitis vatsakalvon tulehdus

perniciös anemia verinäivetystauti

pertussis hinkuyskä

pest rutto

pestis rutto

pestis bubonica paiserutto

pestis fulminans mustasurma

phlebitis embolia laskimotulehdus

placenta praevia eteinen istukka

pleuresi pistokset

pleuritis keuhkopussin tulehdus

pleutitis tuberculosa tuperkuloottinen keuhkopus-

sintulehdus

plötslig död äkillinen kuolema

pneumonia keuhkotulehdus, -kuume

Taudit ja kuolin-syyt

232

pneumonia crouposa lohkokeuhkokuume

pocken rokko

podager kihti, niveltulehdus

poliomyelitis anterior acuta lapsihalvaus, polio

polyarthritis rheumatica acuta äkillinen reuma

puerperium lapsivuode

purpura punatäplätauti

pus märkä, mätä

qväfd af modern äidin (nukkuessaan)

tukehduttama

rabies raivotauti, vesikauhu

rachitis riisitauti

ref kouristus

risen riisitauti

ros ruusu

rosfeber ruusu

rubella vihurirokko

ruptura aneurysma laajentuman repeämä

ruptura uteri emän repeämä

ryckningar kouristuksia

ryggmärgstvinsot selkäydinkato

ryggvärk selkäkipu

rödmässling vihurirokko

rödsot punatauti

rökförgiftning savumyrkytys

rötböld mätäpaise

rötfeber mätäkuume

rötsår mätähaava

salmonella typhimurium hiirilavantauti

sarcoma sarkooma, tukikudossyöpä

scabies syyhy

scarlatina tulirokko

scharlakansfeber tulirokko

schizophrenia jakomielitauti

scorbutus keripukki

sectio cesarea keisarinleikkaus

sendrag suonenveto

sepsis verenmyrkytys

septica verenmyrkytys

septicaemia verenmyrkytys

silikoosi kivipölykeuhko

sinnesförvirring mielenhäiriö

sinnesorganens sjukdom aistimien tauti

sinnessjukdom mielisairaus

sinnessvag heikkomielinen

sjukdomar hos nyfödda vastasyntyneiden taudit

sjukdomar i andningsorganen hengityselinten taudit

sjukdomar i bisköldkörteln lisäkilpirauhasen taudit

sjukdomar i blåskörteln eturauhasen taudit

sjukdomar i bukspottkörteln haiman taudit

sjukdomar i cirkulationsorganen verenkiertoelinten taudit

sjukdomar i de blodbildande organen vertamuodostavien elinten

taudit

sjukdomar i de kvinnliga könsorgan naisten sukupuolielinten taudit

sjukdomar i de manliga könsorganen miesten sukupuolielinten taudit

sjukdomar i hjärtats koronäratärer sydämen sepelvaltimoiden taudit

sjukdomar i huden ihon taudit

sjukdomar i levern och gallvägarna maksan ja sappiteiden taudit

sjukdomar i underhudsbindväven ihonalaisen kudoksen taudit

självmord itsemurha

självspilling itsemurha

skabb kapi, syyhy

skada genom elektrisk ström sähköisku

skelögd kierosilmäinen

skorbut keripukki

Taudit ja kuolin-syyt

233

skottsår ampumahaava

skroffel risatauti

skröplig raihnainen

skårsa haava, viilto

skärsår leikkuuhaava

skörbjugg keripukki

slag halvaus

slaganfall halvauskohtaus

slagrörd halvaantunut

smittkoppor isorokko

smittsam gulsot tarttuva keltatauti

sockersjuka sokeritauti

solsting auringonpistos

sot sairaus

sotdöd vuoteeseensa kuollut

spasm kramppi, kouristus

spetälska spitaali

stammande änkyttävä

starr kaihi

stelkramp jäykkäkouristus

stenblind umpisokea

stendöf umpikuuro

stenplåga kivipolte, -vaiva

stich pistos

stichfluss keuhkon vesipöhö

stick pistos

stickhosta hinkuyskä

sticksår pistohaava

storknat läkähtyminen

strangulatio hirttäytyminen

stranguri virtsaumpi

strumaförgiftning kilpirauhasmyrkytys

strump- och luftrörsinflammation kurkunpään ja henkitorven

tulehdus

strupinflammation kurkunpään tulehdus

struptuberkulos kurkunpäätuberkuloosi

strypsjuka kuristustauti

strålsvampsjuka sädesienitauti

stum mykkä

stupsjuka kaatumatauti

stygn pistos

submersio hukkuminen, hukuttautuminen

suffocatio tukehtuminen

suicidium itsemurha

svaghet heikkous

svagsynt huononäköinen

svartpest mustasurma, rutto

svinsot sikotauti

svullnad ajos, pöhö, turvotus

svullster kasvaimet

svulst kasvain

swulnad turvotus

syfilis kuppa

syphilis congenita synnynnäinen kuppatauti

sår haava

sårfeber haavakuume

sömnsjuka unitauti

tandfeber hammaskuume

tandmask hammasmato

tandplågor hammaskivut

tandsjuka hammastauti

tandsprickning hampaan puhkeaminen

tarminflammation suolitulehdus

tarmlopp tyrä

tarmocklusion suolitukkeuma

Taudit ja kuolin-syyt

234

tarmsjukdom suolisairaus

tarm- ovh bukhinntuberkulos suoli- ja vatsakalvotuberku-

loosi

tetanus jäykkäkouristus

thermoplegia kuumuushalvaus

thrombosis verisuonitukos

thyreotoxicosis kilpirauhasmyrkytys

tonsillitis kitarisatulehdus

torrhosta kuiva yskä, köhä

torrsjukdom näivetystauti

torrvärk kihti, luunsärky

torsk sammastauti

toxis myrkytys

tracheitis bronchitis henkitorven tulehdus

trachoma trakooma, tarttuva silmätauti

trafikolycka liikenneonnettomuus

trakom tarttuva silmätauti

trauma väkivaltavamma

trollskott noidannuoli

trånsjuka kuihtuminen

tråsk sammastauti

tuberculoisis pulmonum keuhkotuberkuloosi

tuberkulos tuberkuloosi

tularaemia jänisrutto

tumor kasvain

tumor cerebri syöpä aivoissa

tvinande sjukdom hivutustauti

tvinsjuka näivetystauti

tvinsot näivetystauti

tyfus lavantauti

tärfeber hivutuskuume, -tauti

tärsot hivutus-, näivetystauti

ulcus haava, haavauma

ulcus duodeni pohjukaissuolihaava

ulcus ventriculi vatsahaava

undulerande feber undulaattikuume, luomatauti

upbränd palanut

uremia virtsamyrkytys

urinorganens sjukdomar virtsaelinten taudit

urinstämma virtsaumpi

urticaria nokkosihottuma, nokkosrokko

utmattning uupumus

utsjuka ripuli, vatsuri

utskott ihottuma

utsot ripuli

vaccinerad rokotettu

vanför rujo, rampa, raajarikko

varicellae vesirokko

varig hjärnhinneininflammation märkivä aivokalvon tulehdus

variola isorokko

variola vaccina lehmärokko

vattenbråck vesikohju

vattenkräfta vesisyöpä

vattenskräck raivotauti, vesikauhu

vattensot vesipöhö, turvotustauti

vattenstämma virtsaumpi

vattensvulst vesipaise, -ajos

vattkoppor vesirokko

vattsot vesipöhö

venerisk sjukdom sukupuolitauti

vitia valvularum cordis sydänläppävika

vitium cordis sydänvika

vulnus haava

vulnus bombi bello haavoihin kuollut

vulnus contusum ruhjehaava

Taudit ja kuolin-syyt

235

vulnus incisum leikkuuhaava vulnus punctum pistohaava

vulnus scissum iskuhaava

vulnus sclopetarium ampumahaava

våda tapaturma

våderlig händelse tapaturma

väderkolik puhkutauti

vädersjuka säätauti, ilmatauti

vädersot pöhötystauti, puhkutauti

värk särky

värmslag kuumuushalvaus

växelfeber vuorokuume, vilutauti

växt kasvain

wochenbett lapsivuode

wunde haava

ympad rokotettu

åderförkalkning verisuonten kalkkeutuminen

åkomma vamma

ålder vanhuus

ålderdom vanhuus

ålderdoms svaghet vanhuuden heikkous

ålderdomsbräcklighet vanhuudenheikkous

ålderdomskrämpor vanhuuden vaivat

ålderdomsskröplighet vanhuudenheikkous

ålderhet vanhuudenheikkous

åldersomsbrand vanhuudenkuolio

åskslag salamanisku

älta vilutauti, horkka

ämnesomsättningssjukdomar aineenvaihdunnan taudit

örmandel nielurisa

örsprång korvasärky

C. Suhdemerkinnät affinis lanko, vävy, käly, miniä

afg, av förra giftet edellisestä aviosta

afkomma jälkeläinen, sikiö

afstamling jälkeläinen

agnatus isän kuoleman jälkeen syntynyt

altor elättäjä

alumnus kasvattilapsi, koululainen

amita isän sisar, täti

amita magna isoisän sisar

amitini sisarusten lapsia

angiven aviottoman lapsen isäksi ilmoitettu

anor esivanhemmat

arftagare perillinen

arsunge samana vuonna syntynyt sisarus

arving perillinen

ascendent esivanhempi

atavus kantaisä, esi-isä

ava isoäiti

avföda suku, sikiö

avia isoäiti

avunculus eno, sisaren mies

avus isoisä

barn lapsi

bastard avioton lapsi

befryndad sukulainen

blodsfränka naissukulainen

Taudit ja kuolin-syyt

Suhdemerkinnät

236

blodsfränko sukulainen boqvinna vaimo

bror veli

brorqvinna käly

brorsdotter veljentytär

brorson veljenpoika

brud morsian

brudgum sulhanen

brudmor kaaso, morsiamen saattaja

brudsven morsiamen saattomies

brylling pikkuserkun lapsi

bägges son molempien poika, yhteinen poika

bästa isänäiti, äidinäiti tai anoppi

bäste isänisä, äidinisä tai appi

bördeman sukulunastaja, kantaisä

caput familiae suvun päämies

cognatus sukulainen, sukua oleva

collateralis aviovaimo

commater, compater kummi

conjux aviopuoliso

consobrinus serkku (äidin puolelta)

consocer appi-isä

costa vaimo

cousin serkku

curator holhooja

deja aviottoman lapsen äiti, jalkavaimo

deras barn heidän lapsensa

descendent jälkeläinen

dibroder rintaveli

didymi kaksoset

dotter tytär

dotterdotter tyttärenpoika

dotterman vävy

dotterson tyttärenpoika

dr, dotter tytär

ea leskivaimo

efterbalsare lesken kanssa naimisissa oleva

efterkommande jälkeläiset

efterlefwerska leskivaimo

efterlevande jälkeenjäänyt, -jääneet

egen son oma poika

enckling leskimies

enka, encka leskivaimo

fadder kummi

fader isä

faderlös isätön

fader- och moderlös orpo

familj perhe

farbror isän veli, setä

farfar isän isä

farmor isän äiti

far, fader isä

faster isän sisko, täti

femmänning pikkuserkkujen lapsenlapset

fidejussor kummi

filia tytär

filius poika

filius naturalis avioton poika

fosterbarn kasvatti, kasvattilapsi

fosterföräldrar kasvattivanhemmat

frater veli

frilla jalkavaimo

frillebarn jalkavaimon lapsi

fru rouva, vaimo

frälse verovapaus, aatelinen, aatelisto

Suhdemerkinnät

237

frände miespuolinen sukulainen

fränka naissukulainen

fullbördig sisaruksilla samat vanhemmat

fullsyskon täyssisarukset

funtfadder kummi, kumppani

fädgar miespuoliset esi-isät

fästejungfru morsian

fästepiga morsian

fästeqvinna morsian

fästesven sulhanen

föregiven ilmoitettu isäksi

förfader esi-isä

förfäder esi-isät

förföräldrar esivanhemmat

förmyndare holhooja

försvågrad sukulainen

föräldrar vanhemmat

gemellus kaksonen

geminus kaksoissyntyinen

gener vävy

genetrix äiti

genitores vanhemmat

germanus, germana veli, sisar

gudmor, godmoder sylikummi

halvsyskon sisarpuoli

hans hustru hänen vaimonsa

hennes son vaimon poika edell. aviosta/avioton

hera emäntä, valtiatar

heres perillinen

herr herra

herus isäntä, herra, valtias

hhu, hans hustru hänen vaimonsa

hofriddare morsiamen saattomies

ho, hu, hustru vaimo

hr, herr herra

hst, hu vaimo

hustru vaimo

husära aviovaimo

häsk perhe, huonekunta

jemnskyld yhtä läheistä sukua oleva

konkubin sivuvaimo, jalkavaimo

kontrahent sopimuksen osapuoli

kusin serkku

käraste vaimo

köttslig bror täysveli

ledsven morsiamen saattaja

legitimus laillinen perillinen, lapsi jne.

levans sylikummi

levirus vävy, miehen veli

liberi lapset

lifsarfvingar elossa olevat perilliset

lifsarvinge lapsi, rintaperillinen

ligatus aviomies

maka aviopuoliso, aviovaimo

make aviopuoliso, aviomies

man mies

marita aviovaimo

maritus aviomies

mater äiti

materna kummitäti

matertera täti, äidinsisar

matrina kummitäti

matrona puoliso, arvokas rouva

matruelis serkku, äidin sisarenpoika

morbror eno, äidin veli

Suhdemerkinnät

238

morkier rakas äiti

mor, moder äiti

moster täti, äidin sisar

mulier vaimo

myndling holhokki, holhotti

måg vävy

nabo naapuri

nepos pojan/tyttären, veljen/sisaren poika

neptis pojan/tyttären, veljen/sisaren tytär

novercus isäpuoli

nurus miniä

någranne lähinaapuri

närskyld lähisukua

nästkusin pikkuserkut

oäkta barn avioton lapsi

pacta kihlattu morsian

parens isä, äiti

parentes vanhemmat

pater isä

patres kummit

patrinus kummi

patruelis serkku, isän veljenpoika

patruus setä

pellex sivuvaimo

per propinquus läheinen sukulainen

piltebarn poikalapsi

pojke poika

posteri jälkeläiset

posthumus isän kuoleman jälkeen syntynyt

privignus (isän) poikapuoli

proavus kantaisä

progener lapsentyttären mies

progenitor kantaisä

progenitores esivanhemmat

progenitrix kantaäiti

proles jälkeläiset

proles spuria avioton lapsi

pronurus lapsenpojan vaimo

propinquitas sukulaisuus

propinquus läheinen sukulainen

proximitas läheinen sukulainen

puella tyttö

puer poika

pupillus, pupilla holhotti, orpo

puusniekka kotivävy, lesken naima mies

pyssling pikkuserkkujen lapsenlapset

relictus, relicta jälkeen jäänyt leskimies, -vaimo

rygga i ätten selkäsukuiset esipolvet

sambroder täysi veli

sammanbragta barn eriavioiset lapset

sammätting samaa sukua

samqveda samaa äitiä olevat

samqvinna jalkavaimo

samskyld täyssisarukset

samsyskon täydet sisarukset

samsyster täysi sisar

scortator, scorta avioton isä, äiti

seductor aviottoman lapsen isä

skyldeman sukulainen

skyldskap sukulaisuus

småkusin pikkuserkku

socer appi

socerinus lanko

socrus anoppi

son poika

Suhdemerkinnät

239

sondotter pojantytär

sonhustru pojan vaimo, miniä

sonson pojanpoika

soronius sisaren poika, lanko

soror sisar

spenbarn rintalapsi

sponsa morsian

sponsor takaaja, kummi, puhemies

sponsus sulhanen

stirpes perijät

storfar isoisä

stormor isoäiti

styfdotter tytärpuoli

styffar, stuffader isäpuoli

styfson poikapuoli

successor seuraaja, perillinen

susceptor, susceptus kummisetä

susceptrix, suscepta kummitäti

sven poika, sulho, sulhaspoika

svenbarn poikalapsi

svåger lanko, lankomies

svägerska käly, nato

svärdotter miniä

svärfar appi

svärmor anoppi

svärson vävy

syskonbarn sisarusten lapset, serkut

syssling pikkuserkku

syster sisar

testes kummit, todistajat

transversales sivusukulaiset

tremänning pikkuserkukset

trigemini kolmoset

trilling kolmonen, kolmoissisar

trolovade bruden kihlattu morsian

trolovningsbarn kihlattujen lapsi

troman uskottu mies

tutor holhooja

tvilling kaksonen, kaksoissisar

tvåmänning serkku

ultimus familiae perheen viimeinen

ungersven sulhaspoika

ungmor nuorikko

unigena samaa perhettä oleva

urmoder esiäiti

urmödrar esiäidit

uterini samasta äidistä polveutuva

uxor vaimo

uxor gratuita sivuvaimo

uxoratus naimisissa oleva

verbroder lanko

versyster käly

viduus, vidua leskimies, -vaimo

vif puoliso, aviosiippa

vitricus isäpuoli, appi

vopiscus eloonjäänyt kaksonen

åldtfar perheen vanhin, ukko

åldtmor mummo

äkta barn aviolapsi

änka leskivaimo

änkling leskimies

ätt ylimyssuku

ätteman suku-urho

Suhdemerkinnät

240

D. Aikakäsitteet anno domini Herran vuonna

anno, annus, anni vuonna, vuosi, vuodet

Annunciatio Marian ilmestymispäivä

ante diem ennen aikojaan

ante tempus ennen määräaikaa

april huhtikuu

arla aamu varhain

Ascensio Domini Kristuksen taivaaseen astuminen

augusti elokuu

a.c., anno currenti tänä vuonna

a.m, ante meridiem ennen puoltapäivää

a:o, anno vuonna

bimenstris kaksikuukautinen

Commemoratio defunctorum vainajien muistopäivä

dag päivä

datum päiväys

december joulukuu

dies päivä, päivät

dies Dominicus sunnuntai

dies festus pyhäpäivä

dies iovis torstai

dies lunae maanantai

dies martis tiistai

dies mercurii keskiviikko

Dies Natalis Christi Joulu

dies publa kuulutuspäivä

dies saturni lauantai

dies sequens seuraava päivä

dies solis sunnuntai

Dies Trinitatis Pyhän kolminaisuuden päivä

dies veneris perjantai

dominica Herran päivä, sunnuntai

ejusdem anni samana vuonna

Epiphania Loppiainen

Estomihi 7. sunnuntai ennen pääsiäistä

Exaudi 6. pääsiäisen jälkeinen sunnuntai fardag muuttopäivä, lähtöpäivä

februari helmikuu

feria secunda maanantai

feriae pyhä-, juhlapäivät

Festum Omnium Sanctorum Pyhäinpäivä

Festum Paschale Pääsiäinen

fjol, i fjol viime vuonna

fredag perjantai

födelsedag syntymäpäivä

göjemånad helmikuu

hebdomada viikko

heliga tre konungars dag loppiainen

hoc anno tämä vuonna

hora ante meridiem ennen puolta päivää

hora post meridiem jälkeen puolen päivän

hora, horus hetki, tunti

hujus, huius tätä kuuta, tässä kuussa

höst syksy

in hunc annum täksi vuodeksi, tämän vuoden

innevarande år kuluvana vuonna

Invocavit 6. sunnuntai ennen pääsiäistä januari tammikuu

Jubilate 3. pääsiäisen jälkeinen sunnuntai

Judica 2. sunnuntai ennen pääsiäistä

juli heinäkuu

Aikakäsitteet

241

juni kesäkuu

Kantate 4. pääsiäisen jälkeinen sunnuntai

kyrkoår kirkkovuosi

Laetare 3. sunnuntai ennen pääsiäistä

ld, lysningsdag kuulutuspäivä

lysningsdag kuulutuspäivä

lördag lauantai

maj toukokuu

mars maaliskuu

mensis, menses kuukausi, kuukausia

meridies keskipäivä

middag keskipäivä

Misericordias domini 2. pääsiäisen jälkeinen sunnuntai

månad kuukausi

måndag maanantai

natale Christi joulupäivä

natalis syntymäpäivä

natt yö

nocte yöllä

november marraskuu

nådeår armovuosi

nödår katovuosi

october lokakuu

Oculi 4. sunnuntai ennen pääsiäistä

onsdag keskiviikko

Palmarum Palmusunnuntai

pascha pääsiäispäivä

passato viime kuussa

per annum vuosittain

postridie seuraavana päivänä

pridie päivää ennen

pro anno vuodelta

p.m. post meridiem puolenpäivän jälkeen

Quasimodogeniti 1. pääsiäisen jälkeinen sunnuntai

quinquagesima laskiaissunnuntai

Reminescere 5. sunnuntai ennen pääsiäistä

Rogate 5. pääsiäisen jälkeinen sunnuntai

sabbat pyhäpäivä

sekel vuosisata

september syyskuu

Septuagesima 9. sunnuntai ennen pääsiäistä

Sexagesima 8. sunnuntai ennen pääsiäistä

sine anno ilman vuosilukua

skottdag karkauspäivä

skärtorsdag kiirastorstai

slagtmånad lokakuu

sommar kesä

söckendag arkipäivä

söndag sunnuntai

tempus aika

thorsmånad tammikuu

tijma tunti

timme tunti

tirmestris kolmen kuukauden

tisdag tiistai

torsdag torstai

treetonafton loppiaisaatto

trettondag loppiainen

trium regum loppiainen

ultimo kuukauden viimeinen päivä

vecka viikko

vigilia aatto

vigseldag vihkipäivä

vinter talvi

vår kevät

Aikakäsitteet

242

vårfrudag kevät-Maarianpäivä

vårmånad maaliskuu

Whitsuntite 7. pääsiäisen jälkeinen sunnuntai

år vuosi

örkdag työpäivä

VII ber (september) syyskuu

VIII ber (october) lokakuu

IX ber (november) marraskuu

X ber (december) joulukuu

E. Muut merkinnät ABC-bok aapinen

abiit muuttanut pois

absens poissaoleva

absolverad ripittäytynyt, saanut synninpäästön

actum laadittu, tapahtunut

ad est, adest on paikalla

ad interim toistaiseksi

admittera päästä ripille

admonitiones huomautuksia, muistutuksia

afflyttning, avflyttning poismuutto

afgång, avgång ero, kuolema, lähtö

afla siittää

afliden, avliden kuollut

afwittring pesänositus

anmärkningar huomautuksia

annotation merkintä, muistiinpano

antagen otettu palvelukseen

antavla esipolvitaulu

ante nuptias, a.n. ennen vihkimistä syntynyt

approbera hyväksyä

arbetsbetyg työtodistus

arf, arv perintö

arvskifte perinnönjako

Ath. Symbolicum Athanasiuksen uskontunnustus

attest todistus

augment rusthollin aputila

avlidne kuollut, vainaja

avlösning synninpäästö

barnafänge lapsen synnytys

barnbok, bb lastenkirja

barnsbörd lapsensynnytys

barnsäng lapsivuode

BB, barnbok lastenkirja

beatus, beata autuas, vainaja

begraven haudattu

begått H.H. nattvard käynyt Herran pyhällä ehtoollisella

behållne täyttäveroa maksavat

bekräfta vahvistaa

benedictio siunaus

betyg todistus

bevistat läsförhören ollut läsnä kinkereillä

bft, böt fälld sakotettu

blifvit admitterat konfirmoitu

bo inhyses asua vuokralaisena

bol verokunta

bolstad kartanon paikka, tontti

bomärke puumerkki

boskap karja

bouppteckning perunkirjoitus

brottmål rikos

Aikakäsitteet

Muut merkinnät

Muut merkinnät

243

bruk ruukki, tehdas

brukningsdel kiinteistön osa, viljelmä

br.b. (brottmålsbok) rikoskirja

by kylä

bänkeskifte, bänkeordning penkkijärjestys

bön rukous

böter sakot

catalogus defunctorum haudattujen luettelo

causa syy, oikeusperuste

caution suullinen lupaus (vihkimisen)

cf, confer vertaa

charta sigillata leimapaperi (kuulutusmaksusta)

christensdoms lära kristinoppi

christnades kastettiin

clerus papisto

coena Domini Herran ehtoollinen

communio ehtoollinen, ehtoollisella käynti

communiserad ripilläkäynyt

confessio uskon- ja synnintunnustus

confirmation hätäkasteen vahvistus, ripillepääsy

conjugati (avioliittoon) vihityt

coplatus, coplati vihitty, vihityt

corpus keho, ruumis

cultus jumalanpalvelus

cum testimonio todistuksen mukaan

curam gerentes kirkkoneuvosto

curia pappila, lakitupa

C.B., communionbok rippikirja

Dav. Ps. Daavidin psalmit

decalogus Jumalan 10 käskyä

defunctus kuollut, vainaja

dejectus suljettu pois srk:n toiminnasta

Den Heliga Skrift Pyhä Raamattu

denatus kuollut

denna bok tämä kirja

dicasterium hovioikeus

dioecesis hiippakunta

domicilium kotipaikka

dominium utile käyttöoikeus verotilaan

domsaga tuomiokunta

domus koti, talo

domän, domaine valtion kiinteä omaisuus, tilus

donatio lahjoitus

dos inter nuptias myötäjäiset

drunkna hukkua

däcker kymmenys

död kuolema

dödä och begravda kuolleet ja haudatut

döpt kastettu

d:o, dito sama kuin edellä, samoin

eccles kirkko

ed, med ed valalla

egendom omaisuus

enstaka yksinäistalo

erratum virhe, erehdys

et ja, myös

et cetera ja niin edelleen

ex actis asiakirjojen mukaan

ex officio viran puolesta

exemplii gratia esimerkiksi

exitus letalis kuolema

expedierat lähetetty

fadern säges vara isän sanotaan olevan

fasta egendom kiinteä omaisuus

fastebrev kiinnekirja

244

fattigavgift vaivaismaksu

flyttningsbetyg muuttokirja, (-todistus)

flyttningslängd muuttaneiden luettelot

folium, folia aukeama, lehti, lehdet

fordringar saatavat

fo, födelseort syntymäpaikka

frsl, församling seurakunta

från -sta, merkityksessä jostakin

frälse rälssi

fullmakt valtakirja, valtuutus

funus hautajaiset

fylleri juopumus

fästegåfva kihlat

född syntynyt

födelse syntymä

födelseort syntymäpaikka

födoråd syytinki, eläke

fögderi vouti-, kihlakunta

före detta entinen

före vigsel ennen vihkimistä

före äktenskapet ennen avioliittoa

förelyst kuulutettu

föres under merkitään kirjoihin

föreskrefne edellämainittu

förhörsbok, förhörslängd rippikirja

förlovad kihlattu

förläning läänitys

förnedrad häväisty

förra giftet aikaisempi avioliitto

församling seurakunta

första gången ensi kerran

förstår Christendoms läran ymmärtää kristinopin

förstår det lästa ymmärtää luetun

försummat Catechismiförhören ollut poissa kinkereiltä

försvunnen hävinnyt

förvaltningssocken hallintopitäjä

föräring lahja

f.d. (före detta) entinen

f.g. (första gången) ensi kerran (ehtoollisella)

gamla boken vanha (rippi)kirja

giftermål avioliittoon-, naimisiinmeno

gingerlag kinkerikunta

gl, gammal vanha

graek till religion kreikkalaiskatolinen

gratis ilmainen, ilmaiseksi, lahjaksi

grav hauta

gravation rasite, kiinnitys

gravid raskaana oleva

gravställe hautapaikka

grundbok kiinteistökirja

gård talo, tila, kartano, piha

gäld, infordrande gälder velka, perittävät velat

gärd apuvero

gärningsöre käsityöläisten ammattivero

G.B., gamla boken vanha (rippi)kirja

hb, historiebok historiakirja

Heliga Skrifter Pyhä Raamattu

hemfölgd myötäjäiset

hemma från kotoisin

hemmantal manttaali, tilaluku

hic täällä

hinderlöshetsbetyg esteettömyystodistus

historiebok historiakirja

hoc est se on, toisin sanoen

hofstat hovikunta

Muut merkinnät

Muut merkinnät

245

hos luona

hostia rippileipä, öylätti

hovmedal, håvmedel haavirahat, kolehtirahat

humati haudatut

hus huone, talo, asunto, talous

husesyn talonkatselmus

husförhör (luku)kinkerit

husförhörsrote kinkerikunta

hustafla huoneentaulu

huvudstol pääoma

hvadan, varifrån mistä

häfder aikakirjat, historia

häfderätt nautintaoikeus

här täällä

härads rätt, Gericht kihlakunnanoikeus

härad, hundare kihlakunta

härstädes täällä

hösteting syyskäräjät

h:d, härad kihlakunta

i bok kirjasta (lukutaito)

ibidem samassa paikassa

id est, ie se on

idem sama

ifrån -sta, jostakin

ignotus tuntematon

immigration maahanmuutto

immission kruununtilan hallintaoikeus

in casu tässä tapauksessa

in fidem vakuudeksi

In Nomine Dei Jumalan, Herran nimessä

In Nomine Jesu Jeesuksen nimeen

indelningsverket ruotujakolaitos

indelt militär ruotuväki

infanteri jalkaväki

inflyttade seurakuntaan muuttanut

infra alempana

inlades pantiin

inlämna esittää, jättää (todistus tms.)

innanläsning sisäluku

inteckning kiinnitys, tilanpanttaus

introductio esittely, kirkottaminen

item samaten, samoin, myöskin

jordafång maahansaanto

jordebok maakirja

jordetal maaluku

jordfästa siunata hautaan

jordrefning maanmittaus

jura parochalia papinkanslian maksut

jus patronatus patronaattioikeus

justiedepartmentet senaatin oikeusosasto

kapellgäll kappeliseurakunta

kb, kommunionbok rippikirja

kejserligt reglemente keisarillinen ohjesääntö

kistrum arkun paikka

klerus papisto

kollationsbref asetuskirja

kommunionbok rippikirja

kommunionlängd rippikirja

konfirmation hätäkasteen vahvistus, ripillepääsy

konsistorium tuomiokapituli

konskription sotaväenotto

kontingent osa, kiintiö, apuvero

kontrakt rovastikunta

kontribution pakko- tai sotavero

koppar mynt kuparirahaa

246

korrektionshus pakkotyölaitos

krigsartiklar sota-artiklat

kristnad kastettu

kronohemman kruununtila

kvarn mylly, saha

kvarter kortteli, kaupunginosa

kyrkobok kirkonkirja

kyrkobot kirkkosakko

kyrkoförhör kirkkokuulustelu

kyrkogång kirkottaminen

kyrkoplikt kirkon rangaistus

kyrkoråd kirkkoneuvosto

kyrkotagen otettu kirkkoon synnytyksen jälkeen

kämnärsrätt kaupunkien alioikeus, kämnerioikeus

lagsaga laamannikunta

lagtima ting (lakimääräiset) varsinaiset käräjät

landsbok läänintilien pääkirja

landsförsamling maaseurakunta

landskommunionbok maaseurakunnan rippikirja

lcb, landcommunionbok maaseurakunnan rippikirja

legalis laillinen, lainmukainen

lego aftal vuokra-, palkkasopimus

legosängsafgift sairausvuodemaksu

lengd på mantalen och folch manttaali- ja väestöluettelo

lifgeding elatusvero, eläkeläänitys

lifsstraff kuolemanrangaistus

lik ruumis

likbok hautauskirja

likstol ruumisraha, hautamaksu

liköl hautajaiset

litteratus luku- ja kirjoitustaitoinen

ll, lönskaläge salavuoteus

lott osa, palsta

lsg, lysning kuulutus

lysningsattest, lysningbevis kuulutustodistus

lysningssedel kuulutuskirja

län lääni

längd luettelo

länsmanssocken hallintopitäjä

läsförhör lukuset, lukukinkerit

läsförhörsrote kinkerikunta

läskunninghet lukutaito

läslag kinkerikunta

läsning i bok sisäluku

läsning ur minnet ulkoluku

lönskaläge salavuoteus

lösegendom irtaimisto

lösöre irtaimisto

L.K. lastenkirja

malbete laidun

mantalsskrifne henkikirjoitettu

mantal manttaali, miesluku

mantals längd henkikirja

manu propria omakätisesti

matlag ruokakunta

matrimonium avioliitto

ma, med attest todistus mukanaan

mb, med betyg todistus mukanaan

medföljd myötäjäiset

militieboställe sotilasvirkatalo

missgörning rikos

mistag erehdys

moderförsamling emäseurakunta

mortualia hautausmaksut

mtl, mantal manttaali

Muut merkinnät

Muut merkinnät

247

nattbol yökunta, kinkerikunta

nattvardsgång käynti Herran ehtoollisella

natus syntynyt

NB, nota bene huomaa

NB, nya boken uusi (rippi)kirja

nd, nöddop hätäkaste

nedan alempana, jäljempänä

Nomen Nescio nimi tuntematon

nota bene huomaa

nuptiae häät

ny uusi

nya boken uusi (rippi)kirja

nybygge uudistila

nådemedel sakramentit

nådepenning almu

nämnd lautakunta

nöddop hätäkaste

nöddopt hätäkastettu

oangifven ilmoittamaton

obiit kuoli, kuollut

odalfrihet perintötilan verovapaus

odöpt kastamaton

ogift naimaton

oratio Dominica Herran rukous

orlofssedel palvelus-, työtodistus

orsak syy

ort paikkakunta

oskiftad jakamaton

otidig ennenaikainen, sopimaton

oäkta avioton

pagina sivu

pastors embetet kirkkoherran virasto

penitens katumus

penning raha

poduschnieafgift henkimaksu

pogosta veropiiri, kirkkopiiri

post mortem kuoleman jälkeen

post scriptum jälkikirjoitus

preces rukouksia

predikstol saarnastuoli

prestbol papin virkatalo

propria causa omassa asiassa

propriis verbis omin sanoin

prosteri rovastikunta

protocollum pöytäkirja

prästgård pappila

prästtionde papinkymmenykset

qp, quinnsperson nainen, salavuoteudesta rangaistu

quod est mikä on, merkitsee

reduktion peruutus, palautus

regale kruunun oikeus

regemente rykmentti

rekryteringsmöte sotaväenottokokous

renatus kastettu

repartition ositus

ringningspengar kuolinkellojen soittoraha

rote ruotu

rusthåll ratsutila

rådstufwisrätt raastuvanoikeus

råröse rajapyykki

ränta, ränte korko, vero

röketal savuluku

röse kivipyykki

sabbatsbrott pyhäpäivärikos

samma sama

248

sb, svarta boken rikoskirja, "mustakirja"

sedebetyg mainetodistus

sentonal virkamiesten erikoisvero

sepultus haudattu

signum arkistotunnus, paikkamerkintä

silver mynt hopearahaa

skattehemman perintötila, verotila

skattelösen perinnöksiosto

skattetal veroluku, -määrä

skifte jako

skrifkunninghet kirjoitustaito

skriftebok rippikirja

Skriftens språk Raamatun lauseet

skriftskola rippikoulu

socken pitäjä

sponsalis myötäjäiset

spurius, spurea avioton

stad kaupunki

stadsförsamling kaupunkiseurakunta

stafning tavaaminen

stapelstad tapulikaupunki

statskontoret valtiokonttori

stockstraff jalkapuurangaistus

stomhemman kantatila, emätila

storskifte isojako

strogods lähitalo

stubbhyra kantoraha

ståndspersonbok säätyläisten rippikirja

städsel vuokraus, palkkaus

stämning haaste

stärbhus kuolinpesä

svarta boken mustakirja, rikosrekisteri

Symbolum Apostolicum apostolinen uskontunnustus

sytning syytinki, eläke

sätesstuga asuintupa

tidegärd jumalanpalvelus

tijondelengdh kymmenysluettelo

till -aan, johonkin

tillflyttning muutto taloon tai srk:aan

tingslag käräjäkunta

tjuvnadsböter varkaussakkoja

tp., till pagina sivulle

trolofning kihlaus

tullstat tullivirasto

tumulus hauta

tunga rasitus

tyghus asehuone, -varikko

tänkebok (oikeuden) muistikirja

ultima viimeinen

undantag syytinki, eläke

uppbud lainhuuto

uppbåd kutsunta

uppbörd veronkanto

uppskattlängd veroluettelo

uppstad maakaupunki

upptecknades merkittiin, kirjattiin

ur minnet muistista

urkund asiakirja, lähdekirjoitus

urtima ting välikäräjät

utan betyg ilman todistusta

utbrytning lohkominen

utflyttad seurakunnasta muuttanut

utgäld maksu, vero

utlaga maksu, suoritus, vero

utskrivning väenotto

Muut merkinnät

Muut merkinnät

249

utskyld maksu, vero

U.K. uusi (rippi)kirja

vaccination rokotus

vadeinstans vetotuomioistuin

vadetalan vetokanne

vapenbok vaakunakirja

vapenbrev aatelis-, vaakunakirja

vectigal tulli, vero

venerandum consistorium korkea-arvoisa tuomiokapituli

verifikationsbok läänintilien tositenide

vice vara-, sijais-, sijasta

vid läsförhör olla läsnä lukukinkereillä

vide katso

vigd vihitty

vigsel vihkiminen, vihkiäiset

vigselattest vihkimätodistus

vinterting talvikäräjät

vitebot uhkasakko

vitebrott uhkasakon alainen rikos

vitsord arvosana, todistus, valta

vittne todistaja

volosti pitäjä

vota secunda toinen arvo

votum lupaus, ääni

vågattest punnitustodistus

vång metsäaitaus

välskt band nahkaselkäinen kirja

värbar asekuntoinen

värde arvo, hinta

V.K. vanha (rippi)kirja

wittnesbyrd, vittnesbörd maine, arvostelu, todistus

x-nad, kristnad kastettu

ympad rokotettu

åbo asua

åkerskilnad peltoraja

åtal syyte

återskada korvata vahinko

återvarnad toistamiseen varoitettu

åtkomst saanti, saanto

äga omistaa

ägodelar omaisuus, tavarat

äktalös naimaton

äktenskap avioliitto

ärebören kunnianarvoinen

äring vuodentulo, sato

ättartavla sukutaulu, -luettelo

ättehage sukuhauta

ödeshemman autiotila

öresland äyrinmaa

överlevande eloonjäänyt, -neet

I (unus, primus) 1, ensimmäinen

II (duo, secundus) 2, toinen

III (tres, tertius) 3, kolmas

IV (quattuor, quartus) 4, neljäs

V (quinque, quintus) 5, viides

VI (sex, sextus) 6, kuudes

VII (septem, septimus) 7, seitsemäs

VIII (octo, octavus) 8, kahdeksas

IX (novem, nonus) 9, yhdeksäs

X (decem, decimus) 10, kymmenes

L (quinquaginta, -quagesimus) 50, viideskymmenes

C (centum, centesimus) 100, sadas

D (quingenti, quingentesimus) 500, viidessadas

M (mille, millesimus) 1000, tuhannes

250

F. Asiakirjaesimerkit

Henkikirja 88, 89 Holhousasiain pöytäkirja 138 Hopeaveroluettelo 93 Imissiokirja 114, 115 Isojaon tilusselvitys 183 Kiertokoulun oppilasluettelo 172, 173 Kiinnekirja 135 Kinkerivuoroluettelo 171 Kruununtilan katselmuspöytäkirja 116, 117 Kuolleiden luettelo 57 Kuolleiden luettelo (ort.) 63 Kutsuntaluettelo 148, 149 Kymmenysluettelo 101 Lainhuudatuspöytäkirja 132 Lastenkirja 43 Läänintilien tositekirjan sisältö 93 Maakirja 84, 85 Maarekisterijäljennös 184, 185 Muuttaneiden luettelo 54 Muuttokirja 103 Paloviinaveroluettelo 97 Passiasiakirja 107 Perintökirja 118, 119 Perukirja 140, 141 Pääkirja (ort.) 66,67 Rekryyttiluettelo 147 Rippikirja 46, 47, 48, 49, 50, 51 Rippikirja (ort.) 64 Rokotuspäiväkirja 180, 181 Savon karkurien luettelo 99 Sunnuntaikoulun oppilasluettelo 176 Sunnuntaikoulun päiväkirja 174, 175 Suostuntaveroa maksavien ruotusotilaiden luettelo 145 Syntyneiden luettelo 38 Syntyneiden luettelo (ort.) 61 Syntyneiden tilastointi 70 Syytinkisopimus 137 Talonhaltijaluettelo 198 Torppakontrahti 161 Tuomiokirjakortisto 194 Venäjälle vangeiksi vietyjen luettelo 98 Verollepanomaakirja 81 Vihittyjen luettelo 53 Vihittyjen luettelo (ort.) 62 Viljelykseen otettujen autiotilojen luettelo 94, 95 Väestönmuutostaulukko 72

Asiakirjaesimerkit

Hakusanat

251

G. Hakusanat Aateli 152 Agnaattinen järjestelmä 21 Agricola, M. 40 Ajanlasku 23 Aksiisioikeudet 125 Aktit 108, 109 Alakansakoulut 173 Ala-alkeiskoulut 177 Alilainkäyttöoikeudet 128 Alioikeusuudistus 122 Alituomarit 127 Alkeiskoulut 177 Alkeisopetus 172 Ammattikoulutus 177 Ammattikunnat 168 Ammattivero 170 Ammattiyhdistysarkisto 18 Anekki 81 Apuverot 79, 93 Arkistolaitos 11 Arkistolaki 11, 13 Arkistopiirit 12 Arkistotietokanta 12 Armeija 143, 148 Arrendaattorilaitos 84 Arrendaattorit 84, 158 Arvannosto 150 Arviokunta 80 Arviorupla 78, 86, 146 Arvioverotus 87, 155 Asevelvollisuus 147, 148, 150 Asiakirjakielet 29 Asukasoikeus 117 Asumisoikeus 114, 115, 116 Asutuspolitiikka 156 Augmentti 145 Aunus 111 Autioituminen 80, 94 Autiotilat 94 Autonomia 124, 148 Avioehdot 133 Avioitumisikä 154 Avioliitot 42, 52, 195 Buren, J. 15 Costman, M. 69 Cygnaeus, U. 173

Donner, O. 34 Durchman, O. 188 Eduskuntauudistus 152 Ehtoollinen 45, 65 Ekko, P.O. 32, 34 Ekko, T. 34 Elinkeinot 159, 166 Elinkeinovapaus 102, 166, 167, 169 Eläke 136 Eläkekontrahti 138 Engman, M. 110 Erikoistuomioistuimet 125 Esipolvitaulut 21 Esivanhempien kato 9 Etunimet 40 Etätyöprojekti 191 Fabritius, M. C. 39 Feodaalinen järjestelmä 157 Finland Allmänna Tidning 71 Finne, J. 196 Finska Cameralia 192 Fleming, E. 79 Fleming, I. 79 Gezelius 45, 172 Gezelius, J. 36 Gottlund, K.A. 129, 130 Granit-Ilmoniemi, E. 34 Granit, A.W. 33 Gregoriaaninen kalenteri 23 Grotenfelt, C. 39 Haastattelut 8 Halkominen 80, 155, 186 Hallinius, A. 159 Hallituskonselji 119, 120 Halli- ja manufaktuurioikeudet 125 Hausen, R. 15 Hautaaminen 58 Helsingin käräjäoikeus 58 Henkikirja 78, 86, 87, 90, 91 Henkikirjoitus 86, 89, 90 Henkiraha 78, 86, 87 Henkiverot 87 Hirsjärvi, T. 198 HisKi-projekti 189, 191, 200 Historiakirjat 36, 188 Holhoojaoikeudet 128

252

Holhous 133, 139 Holhouslaki 139 Holhouslautakunnat 139 Hopeataalari 170 Hopeavero 93, 95 Hovioikeudet 124 Hätäaputyöt 163 Hätäkaste 37 IGI-kortisto 195 Ikämerkinnät 56 Ilmoitusasioiden pöytäkirjat 133 Imissiokirja 114, 115 Inkeri 110 International Genealogical Index 195 Internet 200 Irtain omaisuus 141 Irtolaiset 104 Isojako 183, 184, 185, 186 Isoreduktio 84, 158 Isorokko 179 Isäntäketju 116, 196 Jakolaki 79 Jenner, E. 179 Juliaaninen kalenteri 23 Jutikkala, E. 136, 154, 157, 160 Jälkipolvitaulut 21 Järjestämiskomitea 77 Jääkärijoukot 146 Kaarti 150 Kalenteri 23 Kamarikollegio 76 Kamaritoimituskunta 71, 120 Kansakouluasetus 173, 175 Kansakoulut 173 Kansallisarkisto 11, 12 Kansallisarkiston kokoelmat 8 Kansan Arkisto 18 Kansanopetus 172 Kansanrunousarkisto 17 Kantaperhe 154 Kantatalo 34, 159 Karjalan maakirjat 82 Karjala-tietokanta 190 Karjala-tietokantasäätiö 191 Karkausvuosi 23 Karkurit 99 Kaskeaminen 84, 156, 157, 159 Kaste 37 Kastetut 195

Katekismus 44, 172 Katiha-tiedonhakujärjestelmä 190 Katolinen kirkko 79, 100 Katselmuspöytäkirja 117 Katselmusrulla 144 Kauppiaat 166 Kenraalikuvernööri 74, 120 Keskiaikaiset asiakirjat 15 Keskiaikaiset veroyksiköt 79 Keskikoulut 178 Keskustan ja Maaseudun arkisto 18 Keyri 165 Kielimanifesti 29 Kiertokoulut 173 Kihlakunnankirjuri 73, 89 Kihlakunnanoikeudet 121, 131 Kiinnekirja 133, 134 Kiinnitys 133, 134 Kiinteistö 133, 134 Kiinteä omaisuus 140 Kinkeripiirit 44, 171 Kinkerit 171 Kirjallisuusarkisto 17 Kirjoitustaito 44, 175 Kirkkoherranvirastot 9 Kirkkolaki 36, 44, 45, 52, 55, 58, 68, 112 Kirkonkirjat 36 Kirkonkirjojen mikrokortit 192 Kirkottaminen 39 Kisälli 168, 169, 175 Koetti 21 Kognaattinen järjestelmä 21 Komissariaatti 76 Komppania 143 Konseptituomiokirja 129 Konsistori 69, 112 Korkein hallinto-oikeus 125 Korkein oikeus 124 Koskenniemi, V. 40 Kotiarkistot 8 Kotipaikkaoikeus 106 Kotipoltto 96 Kotiseutuarkistot 20 Kotivävy 159 Koulujärjestys 177 Koulumestari 172 Kreikkalaiskatolinen kirkko 67 Kreivikunnat 157 Kristinopintaito 171, 172

Hakusanat

Hakusanat

253

Kruunun metsämaat 162 Kruununmetsätorppa 162 Kruununtilallinen 138 Kruununtilat 114 Kruununtorpat 162 Kruununvoudin katselmukset 116 Kruununvoudit 73, 117 Kummit 39 Kuningas 73, 124 Kunnallishallinto 74 Kuolinaika 56 Kuolinkellot 56 Kuolinpesä 140, 141, 142 Kuolinsyyt 56, 223 Kuolleeksi julistaminen 58 Kuolleiden luettelot 56 Kuolleiden luettelot (ort.) 63 Kuparitaalari 165 Kutsunta 150 Kuulutetut 52 Kuusi, M. 41 Kuvernementti 76, 77, 87, 128 Kuvernööri 74 Kyläkoulut 173 Kymmenykset 100 Kymmenysvero 79, 100 Kämnerioikeudet 122 Käräjäkunnat 121 Käräjäoikeudet 121 Käräjäpöytäkirjat 129 Käräjät 121, 122, 129, 134, 194 Käsityöläiset 168, 169, 170 Käsityöläismestari 168, 169 Käskynhaltijakanslia 76 Käskynhaltijakunta 87 Käskynhaltijalaitos 76 Käännöskomitea 77 Laamannioikeudet 122, 127 Laamannit 122, 127 Laamannivero 78, 87 Lahjoitusmaajärjestelmä 78, 157, 158 Lainhuudatusrekisteri 134 Lainhuudot 133, 134 Lampuodit 159 Lastenkirjat 43 Lehtonen, U.L. 196 Linnaleirit 144 Linnalääni 73 Linnalääni 82

Linnanherra 73 Linnanvouti 73 Lippukunta 143 Loiset 163 Lorenz, O. 21 Lukiot 177 Lukuset 171 Lukutaito 45, 172 Lukuvuorot 171 Luovutetun alueen kirkonkirjat 190 Luterilainen väestökirjanpito 36 Lyseot 178 Lähdejulkaisut 14 Lähteet 1540-1634 10 Lähteet 1634-1900 10 Lähteet 1900-2004 10 Lähteet ennen vuotta 1540 10 Läänijaot 75 Läänin järjestämiskomitea 77 Lääninhallinto 73 Lääninhallitus 73, 74 Lääninkamreeri 73 Lääninkanslia 74 Lääninkirjanpitäjä 73 Lääninkonttori 73, 74, 76, 91 Lääninsihteeri 73 Läänintilit 79, 91, 92, 94 Läänit 73 Maaherra 73 Maakaari 136 Maakirja 79, 80 Maakomissariaatti 77 Maakunta-arkistot 12 Maanjako-oikeus 16 Maanlait 131, 133, 136, 141 Maanluonto 80 Maanmittaus 182 Maanmittauskonttori 182 Maanmittauslaitos 16, 182 Maanmittaustoimistot 182 Maanomistus 114 Maanvuokraus 159, 160 Maaoikeudet 124, 126 Maaomaisuus 114, 136, 158 Maaorjuus 105, 158 Maarekisteri 80, 182 Maarekisteriasetus 80 Maaseudun asukkaat 156 Maaseudun ylituomarit 127

254

Maatalous 163 Maatuomarit 127 Maavero 78, 79 Mainzin synodi 39 Maistraatti 76, 90, 108, 122, 128 Maliniemi, A. 40 Malleen, C. 129, 130 Manttaali 79, 185 Manttaalikomissaari 69, 86, 89 Manttaaliluku 162 Manufaktuurinharjoittajat 166 Meriekipaasi 150 Meritullioikeudet 125 Merkantilistinen talouspolitiikka 166 Mestari 168, 169 Metrikat 60 Metsähallitus 162 Metsänomistus 162 Miesluku 79, 144 Mikrofilmit 192 Militaria-kokoelma 146 Ministerivaltiosihteeri 120 Mormonien IGI-kortisto 195 Multimedia sukututkimuksesta 199 Muonamiehet 165 Muonatorpparit 165 Mustakirjat 45 Muuttaneiden luettelot 55 Muuttokirjat 55 Muuttoliike 99, 102 Muuttorajoitukset 102 Muuttovapaus 104 Myllymanttaalivero 86 Mäkelä-Henriksson, E. 34 Mäkitupalaiset 163 Nautakunta 82 Nimet 40 Nimismiehet 73 Nimismiespiiri 90 Oikeuskollegio 127, 128 Oikeuslaitos 121 Oikeusrevisio 124 Oikeustribunaali 128 Omaisuus 140 Omistusmerkki 30 Omistusoikeus 134 Opetus 172 Oppikoulut 177, 178 Oppipoika 168, 169, 175

Oppivelvollisuuslaki 173 Ortodoksinen väestökirjanpito 59,67 Ortodoksiseurakunnat 59, 65, 67 Ortodoksit 112 Osoitetoimisto 105 Palkkasotilas 143 Palkolliset 164,165 Paloposki, T. J. 20 Paloviina 96 Palvelusväki 164 Palvelusväkiasetus 104 Papintodistus 113 Parseli 79 Passimääräykset 106 Passisäädökset 104 Passit 102 Passitoimisto 106 Passivirasto 108, 109, 113 Paulaharju, S. 31 Pedagogiot 177 Perherakenne 154 Perinnöksiostot 114, 117, 118 Perinnönjako 141 Perintökaari 131, 140 Perintötilat 114 Perukirjat 140, 141, 142 Perukirjoitus 140 Peruskoulujärjestelmä 178 Piika 164 Piirihallintoviranomaiset 74 Piirijakoasetus 173 Piirilääkärit 179 Piirioikeudet 128 Pirinen, K. 14, 15, 40 Pitäjänhistoriat 198 Pitäjänkoulut 173 Pitäjänkäsityöläiset 170 Pitäjäseurat 20 Podusnie-maksu 78, 87 Poppius, L. 194 Populi 65 Porvarillisen Työn Arkisto 18 Porvarioikeus 167 Porvarit 166, 167 Probantti 21 Prokuraattori 120 Provinssi 76 Puhtaaksikirjoitetut historiakirjat 188 Puolustusministeriö 150

Hakusanat

Hakusanat

255

Puotiharjoittelijat 167 Puumerkit 30 Puustelli 145 Pyhimyskalenteri 40 Pyhäkoulu 173 Pyhä Synodi 60, 65 Pääkirja 92 Pääkirja (ort.) 67 Raastuvanoikeudet 122, 128 Raati 122 Rahakamari 76 Rahvas 153 Rangaistukset 46 Ratsusotilas 145 Ratsutilat 143, 145 Ravenstein, E.G. 102 Reaalikoulut 176 Reaalilyseot 178 Rekryytti 147 Renki 164 Renovoidut tuomiokirjat 130, 133 Reservikomppaniat 150 Revisiomaakirjat 78 Revisiomittaus 182 Riita-asiat 129 Rikoskirjat eli mustakirjat 45 Rikosluettelot 52 Ripilläkäynti 36, 44 Rippikirjat 44, 65 Rippikoulu 43 Rokotus 179 Ronimus, J. V. 14 Roos, J. E. 14 Ruokakunnat 65, 90, 91, 163 Ruotu 144 Ruotuarmeija 145 Ruotujakolaitos 144, 146 Ruotusotilaat 144 Ruptuurisota 83, 95, 99 Rusthollit 143 Rykmentti 143 Rälssi 136 Rälssilampuodit 158 Rälssitilat 159 Saannot 134 Saksalaiset seurakunnat 111 Saloheimo, V. 99 Sarkajako 183 Savon maakirjat 80

Savu 80 SAY 194 Senaatti 119, 120, 128 Seurakunnat 171, 189, 199 Sielukellot 56 Sijoituskirja 114, 115 Sisälukutaito 45 Siviilihallinto 76 Soininen, A. M. 154 Sortokaudet 148 Sotakollegio 146 Sotalaitosasiakirjat 16 Sotamiesstaarosta 147 Sotapalvelus 148 Sota-arkisto 16, 150 Sota-asiantoimituskunta 150 Sotilasasiakirjat 143 Sotilasnimet 145 Sotilastorpat 146 Sukuhakemisto 8 Sukunimet 41, 145 Sukunimilaki 41 Sukutaulut 21 Sukututkimusopas 197 Sunnuntaikoulut 175 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 17 Suomen asiain komitea 106 Suomen asutuksen yleisluettelo 196 Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkisto, Suomen Kirjallisuuden Seura 17, 19 Suomen Kotiseutuliitto 20 Suomen ortodoksikirkko 60 Suomen Sukututkimusseura 188, 189 Suomen Talousseura 179 Suomen Urheiluarkisto 19 Suuriruhtinaskunta 77 Suurperheet 154, 155 Svenska Litteratursällskapet 17 Svenska centralarkivet 19 Syntyneiden luettelot 37 Syntyneiden luettelot (ort.) 61 Syytinki 136 Syytinkioikeus 138 Syytinkisopimus 134, 136 Säätyjako 153 Sääty-yhteiskunta 152 Tabellkommission 68 Taitomerkinnät 45 Taksoitusluettelot 87

256

Talonhaltijaluettelot 198 Talonpojat 156 Talousdeputaatio 126 Tapulikaupunki 166 Tark'ampujapataljoonat 150 Taulustolaitos 68 Teiniraha 78, 87 Teollisuuskoulut 176 Testamentti 131 Tietosuojalainsäädäntö 54 Tilajaot 102, 186 Tilastointi 68 Tilastokeskus 17 Tilastollinen Toimisto 71 Tilaton väestö 159 Tilattomat 163 Toimihenkilöarkisto 19 Toimiluvat 170 Torpat 160 Torppakontrahti 134, 136, 160 Torpparit 159, 160 Torpparivapautuslaki 186 Trenton kirkolliskokous 23 Triviaalikoulut 177 Trolle, B. 79 Tukholman kamarikollegio 91, 92, 120 Tulo- ja omaisuusverolautakunnat 91 Tuokko-kortisto 194 Tuomarivero 78, 87 Tuomiokirjakortisto 194 Tuomiokirjat 129, 194 Tuomiokunnat 128, 133 Tyttökoulut 177 Työvoima 154, 164 Työväen Arkisto 19 Urho Kekkosen arkisto 20 Uudisasutus 186 Vainiopakko 183 VAKKA-Arkistotietokanta 12 Valtaneuvosto 124 Valtionarkisto 11, 12 Valtionarkiston yleisluettelo 8, 80, 146 Valtioneuvosto 120 Valtiopäivät 152 Valtiorikosoikeus 126 Valtiosihteerin virasto 106 Vangit 98 Vanha Suomi 69, 76, 127 Vanhan Suomen siviilihallinto 76

Vanhan Suomen väenotto 145 Vanhimmat väestörekisterit 36 Vapaaherrakunnat 157 Varsinaisasioiden pöytäkirjat 129, 133 Venäjän luterilaiset seurakunnat 110 Verivero 143, 144 Verkko-osoitteet 201, 202 Veroesine 79 Verokamari 76 Veromarkka 80 Veronahka 79, 80 Veronmaksuoikeus 106 Veronvuokraajat 84 Verotusluettelot 79 Vihittyjen luettelot 52 Vihittyjen luettelot (ort.) 62 Viikki, R. 30, 93 Viinanpoltto 96 Virkatodistukset 9 Voionmaa, V. 155 Voudintilit 79, 91, 92, 94 Voudit 73 Voutikuntahallinto 73 Väenotot 144 Väenottojärjestelmä 143 Väestölaskenta 71 Väestönmuutostaulukot 68 Väestötilastointi 36, 37, 68, 69 Väkilukutaulukko 68 Wirilander, K. 154, 155 Wiskman, A. 188 Ydinperhe 154 Yhtiömiehet 159 Yksityisluontoiset keskusarkistot 18 Yleiskonsistori 112 Yläalkeiskoulut 177 Älvsborgin linnoitus 93

Hakusanat

Lähdeluettelo

257

H. Lähdeluettelo

Aarnio, Aulis Testamenttisäännösten kehityspiirteitä. Teoksessa Suomen oikeushistorian pääpiirteet. Sukuvallasta moderniin oikeuteen. Jyväskylä 1992. Toim. Pia Letto-Vanamo. Alamäki, Päivi Rippikirjat lukutaitotutkimuksessa. Esimerkkinä Karstulan kappeliseurakunta. Teoksessa Kirkonkirjat paikallisyhteisön kuvaajina. Jyväskylän Historiallinen Arkisto vol. 2. Jyväskylä 1996. Toim. Heikki Roiko-Jokela ja Timo Pitkänen. Apunen, Osmo Rajamaasta tasavallaksi. Teoksessa Suomen historia 6. Espoo 1987. Arkistolaitos Viranomaisorganisaatio menneisyyden ja tulevaisuuden leik- kauspisteessä. Arkistolaitos 1996. Kansallisarkiston ja maa- kunta-arkistojen vuosikertomus. Helsinki 1997. Asetus syntymän ja kuoleman rekisteröinnistä 23.12.1970/824. Asetus väestötietoasetuksen muuttamisesta 6.2.1998/98. Autio, Veli-Matti Suomen Sukututkimusseura 75 vuotta. Suomen Sukututki- musseuran vuosikirja 43. Pieksämäki 1993. Ekko, Paavo O. Puumerkit ja riimut menneisyyden avaimina. Helsinki 1984. Engman, Max Den kyrkliga registeringen av finländare i Ryssland. Genos 1976. Grotenfelt, Nils Gustav Hovi Savossa. Porvoo 1995. Halila, Aimo Suomen kansakoululaitoksen historia. I osa. Turku 1949. Hase, Erkki Sukututkimussanasto. Sukuviestin julkaisuja 1/1988. Jyväs- kylä 1988. Toim. Anneli Mäkelä ja Ilkka Alitalo. Heikkinen, Antero Kulttuurihistoria paikallishistoriassa. Teoksessa Paikallishis- toria. Jyväskylä 1996. Toim. Mauno Jokipii. Hämynen, Tapio Liikkeellä leivän tähden. Raja-Karjalan väestö ja sen toimeen- tulo 1880-1940. Historiallisia tutkimuksia 170.Tampere 1993. Hämäläinen, Erkki J. Talonhaltijaluettelot sukututkimuksen apuneuvoina. Teokses- sa Suomen Sukututkimusseuran vuosikirja 43. Pieksämäki 1993. Jokipii, Mauno Paikallisyhteisö ja sotalaitos. Teoksessa Paikallishistoria. Jy- väskylä 1996. Toim. Mauno Jokipii. Jutikkala, Eino Kuolemalla on aina syynsä. Porvoo 1994. Jutikkala, Eino Maanviljelijän talous. Teoksessa Suomen taloushistoria I. Agraarinen Suomi. Helsinki 1980. Toim. Eino Jutikkala, Yrjö Kaukiainen ja Sven-Erik Åström. Jutikkala, Eino Suomen historian kartasto. Porvoo 1949. Jutikkala, Eino Suomen talonpojan historia. Helsinki 1945. Juvonen, Jaana Parikkalan historia. Jyväskylä 1996. Juvonen, Jaana Vanhan Tohmajärven historia. Pieksämäki 1990. Jääskeläinen, Anja Tietoa ortodoksisten seurakuntien jäsenistä. Teoksessa Selvitä sukusi. Pieksämäki 1994. Toim. Marja-Liisa Putkonen. Karskela, Sirkka Sukututkijan tietokirja. Jyväskylä 1987. Karskela, Sirkka Suomen oikeuslaitoksen asiakirjat. Teoksessa Selvitä sukusi. Pieksämäki 1994. Toim. Marja-Liisa Putkonen.

258

Kauppinen, Pekka Passilla Venäjälle. Teoksessa Meillä ja muualla. Pohjois- Karjalan historiallisen yhdistyksen vuosikirja 2. Joensuu 1994. Toim. Pekka Kauppinen. Kekkonen, Jukka Itä-Suomen hovioikeus 150 vuotta. Teoksessa Viipurin, Itä- Suomen hovioikeus 1839-1989. Jyväskylä 1992. Toimitus- kunta Pauli Ikonen, Liisa Ollila, Mikael Krogerus, Riitta-Liisa Hietala. Kerkkonen, Martti Suomen arkistolaitos Haminan rauhasta maan itsenäistymi- seen. Helsinki 1988. Kilkki, Jaana Arkistotietokanta. Arkistolaitos 1996. Kansallisarkiston ja maakunta-arkistojen vuosikertomus. Helsinki 1997. Kilpi, Esko Kirkon antama alkuopetus Turun hiippakunnassa 1866-1921. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 141. Helsinki 1987. Kirkinen, Heikki Karjalan historia juurista Uudenkaupungin rauhaan. Teok- sessa Karjalan kansan historia. Porvoo 1994. Kiuasmaa, Kyösti Oppikoulu 1880-1980. Oppikoulu ja sen opettajat koulujär- jestyksestä peruskouluun. Oulu 1982. Kiuasmaa, Kyösti Valtaistuinriitojen ja uskonpuhdistuksen aika. Teoksessa Suomen historia 2. Espoo 1985. Kuopion teknillinen koulu 1886-1961 75-vuotisjuhlajulkaisu. Kuopio 1961. Kuujo, Erkki & Immonen, Toivo & Puramo, Eino Kurkijoen kihlakunnan historia. Hiitola - Kurkijoki - Lumi- vaara - Jaakkima. Pieksämäki 1958. Kuujo, Erkki Taka-Karjalan verotus vuoteen 1710. Historiallisia tutki- muksia LII. Helsinki 1959. Kuusanmäki, Jussi Kunnallisen kansanvallan kehitys ja kunnallishallinnon or- ganisaatio 1875-1917. Teoksessa Suomen kaupunkilaitoksen historia 2. 1870-luvulta autonomian ajan loppuun. Vantaa 1983. Päätoim. Päiviö Tommila. Laki kuolleeksi julistamisesta 23.4.1901. Suomen laki I. Si 125. Helsinki 1995. Toim. Pekka Timonen. Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa & Pirinen, Kauko Savon historia I. Esihistorian vuosituhannet ja keskiaika. Kuopio 1988. Lento, Reino Maassamuutto ja siihen vaikuttaneet tekijät Suomessa vuo- sina 1878-1939. Turku 1951. Leppänen, Markku Inkeriläiset arkistolähteissä. Valtionarkisto 1992. Lindgren, Jarl & Ritamies, Marketta Parisuhteet ja perhe. Teoksessa Suomen väestö. Hämeenlin- na 1994. Toim. Seppo Koskinen, Tuija Martelin, Irma-Leena Notkola, Veijo Notkola, Kari Pitkänen. Luttinen, Rauno & Hyppönen, Marjo Sukututkimuksen käsikirja. Porvoo 1992. Maakunta-arkistojen opas Valtionarkiston julkaisuja 2. Helsinki 1976. Toim. Raimo Viikki.

Lähdeluettelo

Lähdeluettelo

259

Maakunta-arkistojen opas Maakunta-arkistojen julkaisuja 2. Joensuu 1995. Toim. Jarno Linnolahti. Maakunta-arkistojen opas Maakunta-arkistojen julkaisuja 5. Joensuu 2002. Toim. Jarno Linnolahti. Maakunta-arkistojen yleisluettelo III Joensuun maakunta-arkisto ja Mikkelin maakunta-arkisto. Helsinki 1992. Markkanen, Erkki Perukirja tutkimuslähteenä. Studia Historica Jyväskyläensia 37. Jyväskylä 1988. Mikkonen, Pirjo & Paikkala, Sirkka Sukunimet. Keuruu 1992. Myllyniemi, Seppo Suomen arkistolaitoksen vaiheet ja nykyinen rakenne. Teok- sessa Suomen historian asiakirjalähteet. Porvoo 1994. Toim. Eljas Orrman ja Elisa Pispala. Mäkelä, Anneli & Kaskela, Sirkka Sukututkimus on elämän rikkautta. Teoksessa Selvitä sukusi. Pieksämäki 1994. Toim. Marja-Liisa Putkonen. Mäkelä, Anneli Suomen asutuksen yleisluettelo - oikotie onneen? Teoksessa Selvitä sukusi. Pieksämäki 1994. Toim. Marja-Liisa Putko- nen. Mäkelä, Anneli 1700-luvun asiakirjat—lue ja tulkitse. Sukuviestin julk. 1991. Mäkelä-Alitalo Anneli Entisen miehen akka. Sukuviesti 2/1998. Nallinmaa-Luoto, Terhi Torppari esi-isänä. Teoksessa Selvitä sukusi. Pieksämäki 1994. Toim. Marja-Liisa Putkonen. Nikula, Oscar Kaupunkilaitos 1721-1875. Teoksessa Suomen kaupunki- laitoksen historia 1. Keskiajalta 1870-luvulle. Vantaa 1981. Päätoim. Päiviö Tommila. Nygård, Toivo Suomen palvelusväki 1600-luvulla. Palkollisten määrä, työ, palkkaus ja suhteet isäntäväkeen. Historiallisia Tutkimuksia 150. Helsinki 1989. Oja, Heikki Aikakirja. Keuruu 1999. Onnela, Samuli & Orrman, Eljas Valtion piiri- ja paikallishallinnon asiakirjat. Teoksessa Suomen historian asiakirjalähteet. Porvoo 1994. Toim. Eljas Orrman ja Elisa Pispala. Onnela, Samuli Suomalaiset kotiseutuarkistot. Teoksessa Koti- ja kotiseutu- arkiston opas. Samuli Onnela - Vuokko Peltola - Kaarina Sala. Jyväskylä 1991. Orrman, Eljas Henkikirjat henkilöhistoriallisena lähteenä. Genos 1980. Orrman, Eljas Oppilaitosten asiakirjat. Teoksessa Suomen historian asia- kirjalähteet. Porvoo 1994. Toim. Eljas Orrman ja Elisa Pis- pala. Otonkoski, Pirkko-Leena Henkirikoksista kuolemaan tuomittujen kohtaloita vuosina 1824-1825 Suomessa. Genos 2/1997.

260

Paaskoski, Jyrki Lemin, Savitaipaleen ja Suomenniemen verorevisioluettelo vuodelta 1796 (1800). Johdanto Heikki Särkän translitteroi- maan asiakirjaan. Suomen Sukututkimusseuran julkaisu 50. 1996. Paikkala, Jarmo Itäsuomalaisten sukujen tutkimisen erityispiirteitä. Suku- viesti 2/1998. Palander, Seppo Sukututkijan nettivinkit. Sukuviesti 2/2002 ja 4/2002. Pesonen, Niilo Terveyden puolesta sairautta vastaan. Terveyden ja sairaan- hoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. Porvoo 1980. Pirinen, Kauko Savon historia II:1. Rajamaakunta asutusliikkeen aikakau- tena 1534-1617. Pieksämäki 1982. Pitkänen, Kari Suomen väestön historialliset kehityslinjat. Teoksessa Suo m e n väestö. Hämeenlinna 1994. Toim. Seppo Koskinen, Tuija Martelin, Irma-Leena Notkola, Veijo Notkola, Kari Pitkänen. Pitkänen, Kari Väestöntutkimus ja yhteiskunta. Suomalaisen väestötutki- muksen historia 1700-luvulta noin vuoteen 1950. Suomen väestötieteen yhdistyksen julkaisuja N:o 11. Helsinki 1988. Pulma, Panu Yhteiskunta ja talouselämä. Teoksessa Suomen historian pik- kujättiläinen. Porvoo 1989. Ranta, Raimo Vanhan Suomen talouselämä vuosina 1721-1743 I. Histo- riallisia Tutkimuksia 130. Helsinki 1985. Rantanen, Annikki Kiertävä opettaja opettaa köyhänkin lasta. Kiertokoulut kirkon- arkistojen kertomana. Teoksessa Kirkonkirjat paikallisyhteisön kuvaajina. Jyväskylän Historiallinen Arkisto vol. 2. Jyväskylä 1996. Toim. Heikki Roiko-Jokela ja Timo Pitkänen. Rasila, Viljo Torppakysymyksen ratkaisuvaihe, Suomen torpparikysymys vuosina 1908-1918. Historiallisia tutkimuksia 81. Helsinki 1970. Rastas, Pirkko Arkistotoimi ja asiakirjahallinto. Helsinki 1994. Rautala, Jyrki Turun ja Porin lääninhallitus 350 vuotta. Suomen läänin- hallinnon tehtävien ja organisaation kehitys. Rauma 1985. Renvall, Pentti Historiantutkimuksen työmenetelmät. Turku 1947. Repo-Lehikoinen, Päivi Oikeus-, opetus- ja työministeriön hallinnonaloilla arkiston muodostajina toimineet valtion virastot ja laitokset Kuopion ja Pohjois-Karjalan lääneissä vuosina 1930-1995. Ylemmän arkistotutkinnon kirjoitelma 1996. Repo-Lehikoinen, Päivi Sortavalan kaupunki pienyhteisönä vuosina 1723-1949. Tutki- mussuunnitelma lisensiaattityötä varten 1997. Rossi, Päivi Kun lampuoti Kangasniemeltä lähti Laukaaseen maata viljele- mään. Kruununmetsätorppareiden tausta ja torppien asema uudisasutustoiminnassa 1800-luvulla. Teoksessa Kirkonkirjat paikallisyhteisön kuvaajina. Jyväskylän Historiallinen Arkisto vol. 2. Jyväskylä 1996. Toim. Heikki Roiko-Jokela ja Timo Pitkänen. Räisänen, Tarja Unohdetut selviytyjät. Tutkimus Valkealan leskinaisista. Genos 2/1997.

Lähdeluettelo

Lähdeluettelo

261

Saarenheimo, Juhani Maanmittausarkistot. Teoksessa Suomen historian asiakirja- lähteet. Porvoo 1994. Toim. Eljas Orrman ja Elisa Pispala. Saarenheimo, Juhani Mikrofilmit ja muut jäljenteet arkistolaitoksessa ja muissa tut- kimusta palvelevissa laitoksissa. Teoksessa Suomen historian asiakirjalähteet. Porvoo 1994. Toim. Eljas Orrman ja Elisa Pispala. Saarenheimo, Juhani Tuomioistuinten asiakirjat. Teoksessa Suomen historian asia- kirjalähteet. Porvoo 1994. Toim. E. Orrman ja E. Pispala. Saarenheimo, Mikko Savonlinnan kaupungin historia II 1812-1875. Kuopio 1963. Saloheimo, Veijo Itäsuomalaista liikkuvuutta 1600-luvulla. Savosta ja Viipurin Karjalasta poismuuttaneita. Suomen Sukututkimusseuran jul- kaisuja 46, 1993. Saloheimo, Veijo Pohjois-Karjalan historia II. 1617-1721. Joensuu 1976. Saloheimo, Veijo Pohjois-Karjalan historia III. 1722-1809. Joensuu 1980. Selin, Rauno Autonomian ja itsenäisyyden ajan keskushallinnon asiakirjat. Teoksessa Suomen historian asiakirjalähteet. Porvoo 1994. Toim. Eljas Orrman ja Elisa Pispala. Sihvo, Hannes Vanhasta Suomesta autonomian ajan Karjalaan. Teoksessa Karjalan kansan historia. Porvoo 1994. Soininen, Arvo M. Maatalous. Teoksessa Suomen taloushistoria I. Agraarinen Suomi. Toim. Eino Jutikkala, Yrjö Kaukiainen, Sven-Erik Åström. Helsinki 1980. Soininen, Arvo M. Pohjois-Savon asuttaminen keski- ja uuden ajan vaihteessa. Historiallisia Tutkimuksia LVIII. Helsinki 1961. Soininen, Arvo M. Vanha maataloutemme. Maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720- luvulta 1870-luvulle. Historiallisia Tutkimuksia 96. Helsinki 1974. Suomen asutuksen yleisluettelo. Helsinki 1975. Suomen asutuksen yleisluettelon opas Valtionarkiston julkaisuja. Helsinki 1975. Suomen hopeaveroluettelot 1571 Savo. Suomen historian lähteitä V: 8. Helsinki 1996. Toim. Matti Walta. Suur-Savon tuomiokunnan kadonnut arkisto Suomen Museo 1/1910. Syrjö, Veli-Matti Sotiin ja puolustuslaitokseen liittyvät asiakirjat. Teoksessa Suomen historian asiakirjalähteet. Porvoo 1994. Toim. Eljas Orrman ja Elisa Pispala. Tarkiainen, Kari Metsäsuomalaiset sukututkijan näkökulmasta. Genos 3/1997. Teittinen, U.K. Uudenkaupungin rauhasta kunnallishallinnon perustamiseen. Teoksessa Juvan historia. Pieksämäki 1957. Tietosanakirja III Helsinki 1911. Tietosanakirja IV Helsinki 1912. Tietosanakirja V Helsinki 1913.

262

Tyynilä, Markku Senaatti. Tutkimus hallituskonselji - senaatista 1809-1918. Hallintohistoriallisia tutkimuksia 5. Helsinki 1992. Vainio-Korhonen, Kirsi Kultaa ja hopeaa mestarien työkirjoissa. Suomen kultasepän- työ Ruotsin ajan lopulla valtakunnallista taustaa vasten. His- toriallisia Tutkimuksia 182. Helsinki 1994. Valtionarkiston yleisluettelo I. Helsinki 1966. Valtionarkiston yleisluettelo II. Helsinki 1966. Valtionarkiston yleisluettelo IV. Helsinki 1973. Viikki, Raimo Arkistoalan yhteistyötä. Venäjän lähialueiden arkistot avau- tuneet. Arkistoviesti 1/1998. Viikki, Raimo Kaikilla on oikeus saada tietoja... Arkistoviesti 2/1997. Viikki, Raimo Kirkolliset asiakirjat. Teoksessa Suomen historian asiakirja lähteet. Toim. Eljas Orrman ja Elisa Pispala. Porvoo 1994. Viikki, Raimo Läänintilien tositekirja sukututkimuksen lähteenä. Sukuviesti 6/1981. Viikki, Raimo Maakirjat sukututkimuksen lähteinä. Teoksessa Selvitä suku- si. Pieksämäki 1994. Toim. Marja-Liisa Putkonen. Viikki, Raimo Perukirjat sukututkijan aarreaitta? Teoksessa Selvitä sukusi. Pieksämäki 1994. Toim. Marja-Liisa Putkonen. Viikki, Raimo Vanhan Suomen asiakirjat. Teoksessa Suomen historian asia- kirjalähteet. Porvoo 1994. Toim. Eljas Orrman ja Elisa Pispala. Viikki, Raimo Vanhan Suomen asiakirjat Mikkelin maakunta-arkistossa. Käsikirjoitus Helsingin yliopiston Kymenlaakson täydennys koulutuskeskuksen Kotkan osaston järjestämään Vanha Suo- mi -seminaariin 1994. Viikki, Raimo Vanhan Suomen henkilöverotus ja väestörekisterit. Histori- allinen Arkisto 60/1966. Vilkuna, Kustaa Etunimet. Keuruu 1990. Voionmaa, Väinö Suomen karjalaisen heimon historia. Helsinki 1915. Voutilainen, Tytti Suomalaisesta sukututkimuskirjallisuudesta. Sukutieto 2/1996. Vuorinen, Pertti Historiakirjojen kopioimistyö 1924-1948. Sukutieto 4/1995. Vuorinen, Pertti Jalmari Finne - mies SAY:n takana. Sukutieto 3/1996. Walta, Matti Ruotsin ajan tiliasiakirjat. Teoksessa Suomen historian asia- kirjalähteet. Porvoo 1994. Toim. Eljas Orrman ja Elisa Pispala. Wirilander, Hannele Mikkelin pitäjän historia vuoteen 1865. Mikkeli 1982. Wirilander, Kaarlo Herrasväkeä. Suomen säätyläistö 1721-1870. Historiallisia Tutkimuksia 93. Helsinki 1974. Wirilander, Kaarlo Savon historia III. Savo kaskisavujen kautena 1721-1870. Jyväskylä 1989. Yksityiset keskusarkistot Suomessa –esite 2001.

Lähdeluettelo