Tapauskohtainen evaluointi sosiaalityönvälineenä

Ilmari Rostila ja Mikko Mäntysaari

Esipuhe

Sosiaalipalvelujen ja sosiaalityön evaluointi on nousemassa yhä keskei-semmäksi tekijäksi hyvinvointipalvelujen tulevaisuuden takaajana. Esitte-lemme yhden mahdollisen tavan arvioida asiakastyön vaikutuksia. Kyseon tapauskohtaisesta evaluaatiosta.

Tämä raportti on syntynyt Ilmari Rostilan Tampereen perhetukikes-kuksissa yhdessä lastensuojelutyöntekijöiden kanssa toteuttaman tapaus-kohtaisen evaluoinnin kokeilun pohjalta. Esittelemme myös toisen, edel-listä selvästi suppeamman tapauskohtaisen evaluaation soveltamiskokei-lun Hämeenkyrön, Ikaalisten ja Parkanon sosiaalitoimistoissa, jonka to-teuttamisessa Mikko Mäntysaari oli mukana.

Miten kiinnostuimme tapauskohtaisesta evaluaatiosta?

Kesällä 1988 järjestettiin Åressa, Ruotsissa yhteispohjoismainen sosiaali-työn tutkijoiden jatkokoulutuskurssi, jonka teemana oli sosiaalityön eva-luointi. Kurssin opettajana toimi yhdysvaltalainen sosiaalityön professoriMartin Bloom, kurssilaisina parikymmentä jatko-opiskelijaa eri Pohjois-maista. Osallistuimme molemmat tuolle Åren kurssille. Viikon mittaisenkurssin aikana professori Bloom esitteli meille tapauskohtaisen arvioinnin(englanniksi single system design) perusteet.

1980-luvun lopulla tapauskohtainen arviointi oli Yhdysvalloissa jovarsin vakiintunut, joskin kiistanalainen menetelmä. Pohjoismaissa Bloo-min esittelemä ajattelu oli kutakuinkin tuntematonta. Jälkeenpäin voi ar-vioida, että ehkä aika ei ollut vielä missään Pohjoismaassa valmis hyväk-

I

symään tapauskohtaista arviointia osaksi sosiaalityön työkäytäntöjä. Mal-liin suhtauduttiin torjuvasti ja sen teoreettisia, tilastollisia ja käytännöllisiäheikkouksia eriteltiin sekä Bloomille että keskenämme. Ehkä osasyynä olise, että Bloomin esityksessä maistui meidän suuhumme liiaksi mittaavatiedeote, joka ei ollenkaan sopinut sosiaalityön tutkimuksen sen hetkisiintuuliin.

Meillä molemmilla tarttuminen tapauskohtaiseen evaluaatioon on jos-tain kumman syystä tapahtunut akateemisen opinnäytetutkimuksen jäl-keen. Vuonna 1991 Mikko tunsi, että pitkän, tarpeita ja sosiaalityön ja by-rokratian keskinäissuhteita koskevan puurtamisen jälkeen oli aika koet-taa jotakin uutta. Tällöin Harri Jokirannan yhteydenotto Tampereen yli-opiston täydennyskoulutuskeskuksen Seinäjoen toimipisteestä johti yri-tykseen soveltaa tapauskohtaista evaluaatiota Hämeenkyrön, Ikaalistenja Parkanon sosiaalitoimistojen kehittämishankkeessa. Ilmari odotteli syk-syllä 1995 julkaisupäätöstä artikkelista, jonka oli määrä muodostaa viimei-nen osa hänen sosiaalitoimistoissa käytyjä asiointikeskusteluja koskevaaväitöskirjaansa. Tällöin hän tunsi, että olisi hyvä tehdä jotain ihan toisen-laista ja mutkattomammin käytännöllistä. Ilmari ryhtyi evaluaatiokokei-luun Tampereen Perhetukikeskuksissa, joihin hänellä oli aikaisempi tutki-musyhteistyösuhde.

Perhetukikeskuksen evaluaatiokokeilun aikaan, loppuvuonna 1995 javuonna 1996 sosiaalityön evaluaatiota koskeva keskustelu oli saanut Suo-messa uusia ulottuvuuksia. Pontimena ovat olleet sekä taloudelliset et-tä laatukysymykset. Kun syksyllä 1995 Huddersfieldissä, Englannissa jär-jestettiin kansainvälinen seminaari tästä teemasta, päätimme osallistua,vaikka konferenssin järjestänyt yliopisto ei ollut tunnettu, ja konferenssi-paikkaakin piti etsiä kartalta. Huddersfieldin evaluaatiokonferenssi, johonenglantilaisten ja suomalaisten ohella osallistui huomattava joukko yh-dysvaltalaisia sosiaalityön tutkijoita ja käytännön edustajia, osoitti meille,että tapauskohtainen evaluaatio edustaa asiakastyön evaluoinnin valtavir-taa. Erityisesti Mansoor Kazin onnistumiset tapauskohtaisen evaluaationsoveltamisessa, joissa hän amerikkalaisia esikuvia rennommalla ja käy-tännönläheisemmällä otteella oli saanut sosiaalityöntekijät innostumaanoman työnsä seuraamisesta, puhuttelivat meitä voimakkaasti. Meistä tun-

II

tui, että oli aika kokeilla mallia uudestaan Suomessakin.Esimerkit menetelmän rennon soveltamisen mahdollisuuksista ja so-

siaalityön evaluaatiota koskeva uusi tilanne loivat varmaan edellytyksiäsille, että työntekijät perhetukikeskuksissa onnistuivat menetelmään kuu-luvassa määrällisessä tarkastelussa. Tämä ei ollut samassa mitassa onnis-tunut Mikon aikaisemmassa kokeilussa, vaikka kokeilu veikin työsken-telyn arviointia paikallisesti eteenpäin. Ehkä myös sosiaalitoimistojen so-siaalityön ja perhetukikeskusten lähityön erilaisuus työnä vaikuttaa me-netelmän soveltamisen ehtoihin? Tulevaisuudessa menetelmää pitäisikinkokeilla monissa erilaisissa toiminnallisissa yhteyksissä. Raporttimme tar-koituksena on innostaa sosiaalityöntekijöitä ja muita sosiaalialan työnteki-jöitä käyttämään tapauskohtaista evaluaatiota oman työnsä seuraamisessaja tutkimisessa.

Raportin perusidea sekä sen ydinjaksot, tapauskohtaisen evaluaationsoveltamiskokemuksia Tampereella esittelevät luvut 4, 5 ja 6 ovat Ilma-ri Rostilan tekstiä. Koska Mikko Mäntysaarella oli aikaisempaa kokemus-ta saman menetelmän soveltamisesta, päätimme kuitenkin, että olisi hyväjos hänkin osallistuisi käsillä olevan, menetelmän luonnetta ja mahdolli-suuksia pohdiskelevan, raportin kirjoittamiseen. Luku 2 on Mäntysaarenkirjoittama. Muut jaksot olemme hioneet yhdessä.

Kuvaamme raportissa ensin sosiaalityön evaluoinnin tarvetta ja ta-pauskohtaisen evaluaation periaatteita (1). Tämän jälkeen kuvaamme me-netelmän soveltamista. Tarkastelu keskittyy lähityöntekijöiden tekemäänoman työnsä arviointiin Tampereen perhetukikeskuksissa. Sitä ennen ra-portissa esitellään HIP-projektin kokemuksia (2). Jaksossa 4 tarkastellaankäytännön esimerkkejä seuranta-asetelman soveltamisesta. Ne on ryhmi-telty ongelmatilanteita ja tavoitteita vastaavasti. Esimerkit koskevat lap-sen koulunkäynnin tukemista erityyppisissä tilanteissa, perheen tukemis-ta murrosikäisen kasvatuksessa, lasten tapaamisen järjestämistä, sijoitetunlapsen ja perheen välisen suhteen ylläpitoa sekä monenlaista yksinhuolta-jan tukemista. Jakson lopussa on myös pari esimerkkiä seurannan epäon-nistumisista (kappale 4.6). Jakso 5 käsittelee asiakkaiden ja työntekijöidensuhtautumista tapauskohtaiseen evaluointiin, työntekijöiden antamaa pa-lautetta ja asiakassuhdetta seuranta-asetelman laatimisen edellytyksenä.

III

Jaksossa 6 kuvataan seurantaan osallistuneiden asiakkaiden ongelmia jatavoitteita, ja niitä vastaavia erilaisia mittareita. Jaksossa 7 tehdään yhteen-vetoa evaluaatiokokemuksista.

Mato ja koukku

Olemme tietoisia niistä monista ongelmista, joita tapauskohtaisen evalu-aation toteuttamiseen sosiaalityön tutkimuksen näkökulmasta liittyy.

Pohtimatta laajasti todellisuuden luonnetta ja sitä koskevia erilaisia tie-teenfilosofisia kantoja voidaan todeta, että evaluaatiossa kyse on käytän-nöllisestä intressistä, ei niinkään epistemologisista oletuksista. Evaluaatio-tutkimuksessa, jossa ollaan kiinnostuneita siitä mitä ”asiakas hyötyy” taimitä hän saa palveluista, voidaan ottaa lähtökohtia, joita toisen tyyppises-sä tutkimuksessa ei hyväksyttäisi. Kun esimerkiksi lähdetään seuraamaanasiakkaan edistymistä asiakassuhteessa asetettujen tavoitteiden suunnas-sa, oletetaan tietenkin, että asiakkaan edistymistä jollakin ilmiökentällä,vaikkapa ”itsetunnon kehittymisessä”, voidaan seurata. Kyseistä ilmiötäpyritään tällöin tavallisesti myös mittaamaan eli tarkastelemaan sitä lu-kujen valossa. Esimerkiksi konstruktionistisessa tutkimuksessa ei käsit-tääksemme hyväksyttäisi tällaista lähtökohtaa. Konstruktionistisessa tut-kimuksessa tarkastellaan, kuinka ilmiöt tai asiat, kuten ”edistyminen” tai”tavoitteet”, rakentuvat tutkittavissa yhteyksissä. Niitä ei oteta “annet-tuina” sillä tavoin kuin käytännön sosiaalityössä ja sitä koskevassa eva-luaatiossa on usein järkevää tehdä. Kun siis tarkastelemme sosiaalityötä”asiakkaan edistymisen” näkökulmasta, on nielaistu täky, johon konstruk-tionisti ei koskisi. ”Asiakkaan edistymistä” voidaan seurata ja palveluidenonnistuneisuutta on mielekästä tarkastella tämän valossa. Meidän mieles-tämme palkinto — sosiaalityön parempi seurattavuus — on niin arvokas,että olemme valmiita nappaamaan madon sillä riskilläkin, että tieteellisentutkimuksen näkökulmasta ehkä olemme vaarassa saada koukunkin.

IV

Kiitokset tekijöille!

Tapauskohtainen evaluaatio on työntekijöiden työväline. Projektit, joistatämä raportti kertoo, ovat seurausta käytännön työntekijöiden innosta japaneutuneisuudesta oman työnsä kehittämiseen. Siksi tekijät esiin: Kale-van perhetukikeskuksessa omaa työtään tutkivat Pekka Alajääski, Kaija-Liisa Hiipakka, Harri Myllylä, Raija Karpiomaa-Mäkinen, Pirjo Kivistö,Helka Korpela, Eeva Simolin ja Maija-Liisa Ylä-Mäihäniemi; Kissanmaanperhetukikeskuksessa Risto Korpinen, Vesa Kuula, Tarja Lepola, Pirjo Mä-kelä, Leena Mölkänen, Marja-Liisa Ronni ja Seija Rostila ja Metsolan per-hetukikeskuksessa Pertti Rinkkala, Anne Nokso-Koivisto ja Annina Virta.Arvokasta taustatukea työskentelylle antoi esimies Timo Vikman.

Raportti ei olisi onnistunut ilman Tampereen perhetukikeskuksenasiakkaiden panosta, jotka työskentelivät arkielämän ongelmiensa ratkai-semiseksi. He olivat mukana laatimassa tilanteisiinsa ja tavoitteisiinsa so-pivia seurantatapoja ja keräsivät itse suuren osan arvioinnin perustanaolevasta tiedosta. Kiitos heille!

Hämeenkyröläiset, parkanolaiset ja ikaalislaiset sosiaalitoimen asiak-kaat, sosiaalityöntekijät ja heidän esimiehensä ansaitsevat lämpivät kii-tokset aktiivisuudestaan ja innovatiivisuudestaan sosiaalityön evaluaa-tion kehittäjinä. Hämeenkyrössä sosiaalijohtaja Jaakko Luomahaara ja so-siaalityöntekijät Päivi Niemi, Anita Karnaranta, Raili Naskali ja HanneleHietanen; Ikaalisissa sosiaalijohtaja Riitta Ylipelkonen, sosiaalityöntekijätAnneli Mielonen, Sisko Viljanen ja Ritva Alho sekä Parkanossa sosiaali-työntekijät Kauko Tapio ja Leena Helanti toimivat suomalaisina uranuur-tajina tapauskohtaisen evaluoinnin soveltamisessa. Kiitos heille!

V

Esipuhe toiseen painokseen

Tämä pieni raportti on ilmestynyt alunperin Stakesin Raportteja-sarjannumerona 212 vuonna 1997. Kirjoittamishetkellä Stakesin FinSoc-ryhmäoli vastaperustettu ja Mikko Mäntysaari työskenteli ryhmän vetäjänä. Il-mari Rostila oli tutkijana Tampereen yliopistossa.

Kun Stakes muutti Hakaniemen Ympyrätalosta uuteen rakennukseenSörnäisiin, muuton yhteydessä hävitettiin julkaisuvarastosta huomattavaosa, ja muiden ohella myös meidän rapottimme jäljelle jääneet kappaleet.

Aina silloin tällöin tähän meidän raporttiimme on ollut kiinnostusta,ja sen saatavuutta on kyselty. Päätimme saattaa tämän halukkaiden saata-ville THL:n kirjaston Julkkari-tietokantaan.

Tämä on julkaisumme toinen painos. Emme ole tehneet päivityksiä,vaikka niihin olisi ollut mahdollista tarttua. Tapauskohtainen arviointi onedelleen arkea yhdysvaltalaisessa sosiaalityössä. Tutkimusta on ilmesty-nyt runsaasti lisää, ja tapauskohtaista evaluointia käsitellään monissa op-pikirjoissa yksilökohtaisen sosiaalityön työtapaan soveltuvana menetel-mänä. Suomessakin tapauskohtaista evaluointia on vuoden 1997 jälkeentehty.

Sellainen tekninen muutos tähän sähköiseen painokseen on tehty, ettänumeroviittausten sijaan lähdeviitteet on merkitty tekstin sisäisillä viitteil-lä.

Tähän tekstiin on liitetty Mikko Mäntysaaren vuonna 1988 tekemäMartin Bloomin haasstattelu.

VI

Tiivistelmä

Ilmari Rostila ja Mikko Mäntysaari: Tapauskohtainen evaluointi sosiaali-työn välineenä. Stakes, Raportteja 212. Helsinki 1997. 76 s. ISBN 951-33-0330-6.

Tapauskohtainen evaluointi on asiakassuhteessa sovellettava arvioin-timenetelmä, jonka tarkoituksena on osoittaa miten asiakas on edennytyhdessä asetetun tavoitteen suuntaisesti. Tapauskohtainen evaluointi on1970-luvulta lähtien vakiinnuttanut asemansa sosiaalityön keskeisenä ar-viointivälineenä. Tästä huolimatta menetelmää ei Suomessa ole aikaisem-min esitelty tässä laajuudessa.

Tapauskohtaista evaluointia kokeiltiin kahdessa kontekstissa: Tampe-reen kaupungin perhetukikeskuksissa vuonna 1996 (Petuke-projekti) sekäHämeenkyrön, Ikaalisten ja Parkanon sosiaalitoimistoissa vuosina 1991 ja1992.

Perhetukikeskukset ovat osa kunnallista lastensuojelua Tampereella.Keskuksissa tehdään lapsiperheitä tukevaa lähityötä jolla tähdätään huos-taanottojen välttämiseen. Perhetukikeskuksia on viisi. Neljä niistä otti osaakokeiluun. Tapauskohtainen evaluointi osoittautui mielekkääksi ja talou-delliseksi tavaksi seurata asiakassuhteen tavoitteiden toteutumista. Eva-luoidut asiakassuhteet liittyivät mm. perheen sisäisiin kommunikaatio-ongelmiin, koulupoissaoloihin ja vanhemman psykososiaalisiin ongel-miin. Tapauskohtaisen evaluaation kokeilu onnistui Petuke-projektissaniin, että suhteellisen vähäisen koulutuksen ja tuen avulla lähes jokainenperhetukikeskusten avotyöntekijä sovelsi asetelmaa ainakin yhteen asia-kastapaukseensa. Asetelmaa sovellettiin yli kymmeneen prosenttiin ko-

VII

keiluajankohdan asiakasperheistä.Sosiaalitoimistojen työssä tapauskohtaisen asetelman soveltaminen ei

onnistunut yhtä yksinkertaisesti. Menetelmän suoria soveltamisyrityksiäitse kokeilun aikana oli vain yksi. Sen sijaan kokeilun päättymisen jälkeenkeväällä 1992 useat työntekijät kertovat soveltaneensa asiakastyössään ta-pauskohtaisen evaluoinnin periaatteita.

Kokeilujen johtopäätöksenä on, että tapauskohtaisen evaluaation so-veltaminen suomalaiseen sosiaalityön kontekstiin on mielekästä ja mah-dollista. Onnistumisen mahdollisuuksia lisää, mikäli tapauskohtaista eva-luaatiota pyritään soveltamaan rennosti ja evaluaatioasetelmaa rakennet-taessa tyydytään nk. B-asetelmaan.

Avainsanat: tapauskohtainen evaluaatio, sosiaalityön tuloksellisuus,evaluaatio-asetelmat.

VIII

Sammandrag

Ilmari Rostila och Mikko Mäntysaari: Single-Case evaluering som socialarbetets verktyg. Stakes, Raportteja 212. Helsinki 1997. 76 s. ISBN 951-33-0330-6.

Evaluering av enskilt fall är en utvärderingsmetod som tillämpas påen kundrelation. Syftet är att påvisa de framsteg kunden har gjort i rikt-ning mot det gemensamt ställda målet. Evaluering av enskilt fall har ändasedan 1970-taloet bfäst sin ställning i socialarbetet, som ett viktigt instru-ment för utvärdering. Trots detta har metoden inte tidigare presenterats iFinland i nu föreliggande utsträckning.

Evaluering av enskilt fall prövades i två kontexter: År 1996 vid famil-jestödcentralerna i Tammerfors stad (Petuke-projektet) och åren 1991 och1992 på socialbyråerna i Tavastkyrö. Ikalis och Parkano kommuner.

Familjestödcentralerna utgör en del av det kommunala barnskyddeti Tammerfors. Vid centralerna utförs närarbetet som stöder barnfamiljeri syfte att undvika omhändertagande. Det finns fem familjestödcentraler.Fyra av dem deltog i försöket. Evaluering av de enskilda fallen visade sigvara en meningsfylld och ekonomisk form för uppföljning av hur de förkunderna uppställda målen uppnåddes. De evaluerade kundrelationer-na anknöt bl.a. till familjens interna kommikationsproblem, frånvaro frånskolan och förälders psykosociala problem. Försöket med evaluering avenskilda fall lyckades så pass bra i Petuke-projektet, att nästan samtligasocialarbetare vid familjestödcentralen, efter att ha fått en relativt kort ut-bildning och stöd, tillämpade metoden i åtminstone ett kundfall. Metodentillämpades tillsammans med över tio procent av kundfamiljerna under

IX

försökstiden.Tillämpning av evalueringsmetoden i fråga lyckades inte lika enkelt i

samband med socialbyråernas arbete. Antalet direkta försök att tillämpametoden var under försökstid bara ett. Däremot berättade flera socialar-betare att de efter att försökstiden gått till ända tillämpat principerna förevaluering av enskilt fall i sitt kundarbete.

Slutsatsen efter försöken är att tillämpning av metoden för evalueringav enskilt fall i det finländska socialarbetets kontext är meningsfullt ochmöjlig. Chanserna att lyckas ökar om evaluering i det enskilda fallet ge-nomförs avslappnat och man nöjer sig med den s.k. B-formen vid kon-struktion av evalueringens uppställning.

Nyckelord: evaluering av enskilt fall, socialarbetets resultat, evaluerin-suppställningar.

X

Abstract

Ilmari Rostila and Mikko Mäntysaari: Single-Case Evaluation as a Methodof Social Work. Stakes, Reports 212. Helsinki 1997. 76 s. ISBN 951-33-0330-6.

Single-case evaluation is an evaluation method applied to a client rela-tionship. Its purpose is to show how the client has progressed towards ajointly set goal. Ever since the 1970s, single case evaluation has been an es-tablished evaluation tool in social work, but the method has not been pre-viously presented in Finland to the extent explained in the work at hand.

Single-case evaluation was tried out in two contexts: by family supportcentres in the City of Tampere, in 1996 (Petuke project), and by welfareoffices in Hämeenkyrö, Ikaalinen and Parkano, in 1991 and 1992.

The family support centres are part of Tampere’s municipal child wel-fare services. The centres work with families that include children, withthe objective of avoiding taking children into custody. There are five fami-ly support centres. Four of them participated in the trial. The single-caseevaluation method proved to be meaningful and affordable way of moni-toring to what extent goals were attained in client relationships. The eva-luated client relationships involved internal communication dysfunctionsin families, truancy, and parental psychosocial problems. The single-caseevaluation trial succeeded in the Petuke project to the extent that, despi-te relatively minor training and support, almost every caseworker at thefamily support centres applied the method to at least one client case. Themethod was applied to more than ten per cent of the number of client fa-milies dealt with during the trial period.

XI

Welfare offices were not able to apply the single-case method equallysuccessfully in their work. There were just one direct attempt to apply themethod during the trial itself. However, many workers have indicated thatthey applied the principles of single-case evaluation while working withclients in the spring 1992, after the end of the trial.

The conclusion drawn from the trials is that single-case evaluation canbe applied in a meaningful way to social work in the Finnish context.Success is more likely to follow if single-case evaluation is applied in arelaxed way and if the evaluation sets-up does not go beyond so calledB-design.

Keywords: single-case evaluation, social work outcomes, single-casedesigns.

XII

Sisältö

Esipuhe I

Tiivistelmä VII

Sammandrag IX

Abstract XI

1 Johdanto: Empiirinen vallankumous vai arkinen työväline 11.1 Evaluaatio on ajankohtaista . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 11.2 Tapauskohtaisen evaluaation käytännönläheinen sovelta-

minen . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 41.2.1 Vallankumousko? . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 71.2.2 Mitata vai ei? . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 81.2.3 Evaluaatio on vain työväline . . . . . . . . . . . . . . 11

2 Asiakastyön arviointia HIP-projektissa 132.1 HIP-projektin kokemuksia . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 16

3 Petuke-projektin toteuttaminen 213.1 Perhetukikeskukset . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 213.2 Kokeilun tavoitteet ja toteutus . . . . . . . . . . . . . . . . . . 22

XIII

4 Käytännön esimerkkejä seuranta-asetelman soveltamisesta 254.1 Lapsen koulunkäynnin tukeminen . . . . . . . . . . . . . . . 25

4.1.1 Mika . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 254.1.2 Mari . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 284.1.3 Petra . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 30

4.2 Perheen tukeminen murrosikäisen kasvatuksessa . . . . . . 324.3 Lasten tapaamisten järjestäminen eron jälkeen . . . . . . . . 354.4 Sijoitetun lapsen ja perheen välisen suhteen ylläpito . . . . . 384.5 Yksinhuoltajan tukeminen . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 41

4.5.1 Lauri . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 414.5.2 Pirkko . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 424.5.3 Tarja . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 454.5.4 Terttu . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 47

4.6 Esimerkki seurannan hankaluuksista . . . . . . . . . . . . . . 51

5 Asiakkaiden ja työntekijöiden suhtautuminen tapauskohtaiseenevaluointiin 55

6 Ongelmat, mittarit ja asetelmat 61

7 Yhteenveto ja pohdinta 67

XIV

Kuvat

1.1 PL:n läsnäolo koulussa . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 6

4.1 Mikan läsnäolo koulussa. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 274.2 Marin poissaolot koulusta oman ilmoituksen mukaan kahden vii-

kon jaksoissa. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 294.3 Petran läsnäolo koulussa ja työskentelyn toimenpiteet. . . . . . . 314.4 Niinan luvattomien tekojen (varastelu ja yöpoissaolot) lukumäärä. 334.5 Vanhempien ja tyttären tyytyväisyys perheen tilanteeseen. . . . . 344.6 Äidin arvio lasten tapaamisten sujumisesta. . . . . . . . . . . . . 374.7 Tiinan ja perheen yhteydenpito. . . . . . . . . . . . . . . . . . . 404.8 Isän ja pojan päivittäiset yhteiset mukavat hetket. . . . . . . . . . 424.9 Pirkon sosiaalisen rohkeuden kasvu ”Luottamuksen löytäminen

ihmisiin”. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 444.10 Tarjan ja päiväkodin yhteistyön sujumista kuvaava pistemäärä. . . 464.11 Tertun tyytyväisyys elämäänsä, arvioituna päivittäin asteikolla

1–6 jossa 1 = hyvin tyytymätön ja 6 = hyvin tyytyväinen. . . . . 484.12 Tertun läsnäolo työllisyyskoulutuksessa. . . . . . . . . . . . . . . 494.13 Tertun itse ilmoittama alkoholinkäyttö 1/3 l olutta vuorokaudessa. 504.14 Kaijan toiminnallinen ja sosiaalinen aktiivisuus. Asiakkaan akti-

viteettien lukumäärä viikossa. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 52

7.1 Yhteenveto tapauskohtaisen evaluaation tuloksista (Petuke). . . . 687.2 Tapauskohtaisen evaluaation vahvuuksia ja rajoituksia. . . . . . . 70

XV

XVI

Taulukot

5.1 Työntekijöiden mielipiteet tapauskohtaisen evaluaation kokeilus-ta. 5 = täysin samaa mieltä, 1 = täysin eri mieltä. . . . . . . . . . 58

6.1 Seurantakokeilun asiakastapauksien asiakashistoriaan ja taustaanliittyviä ongelmia. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 62

6.2 Työskentelyn kohdeongelmat seurantakokeilun asiakastapauksissa. 636.3 Seurantakokeilun asiakastapauksissa käytetyt mittarit. . . . . . . 63

XVII

XVIII

Luku 1

Johdanto: Empiirinenvallankumous vai arkinentyöväline

1.1 Evaluaatio on ajankohtaista

Sosiaalihuollossa käydään nykyään intensiivistä keskustelua toiminnanevaluoinnista ja laadun kehittämisestä. Keskustelussa on paljon uusia kä-sitteitä (Outinen et al., 1995). Pohjoismaisessa yhteenvedossa sosiaalipal-velujen laadun kehittämistyöstä todettiin, että käsitteet ”laadun varmis-tus” ja ”laadun parantaminen” tarkoittavat sitä, että ”toimintaa seura-taan evaluoinnin avulla niin tarkasti, että voidaan jatkuvasti ja systemaat-tisesti huolehtia siitä, että huonosti toimiva tulee korjatuksi.” (Socialsty-relsen, 1995). Evaluointi ymmärrettynä toiminnan tekemisenä näkyväksi— tavoitteiden, toimenpiteiden ja tulosten tarkka seuraaminen (Cheethamet al., 1992) — on laatutyön edellytys. Tarve evaluaatioon puolestaan syn-tyy, paitsi budjettileikkauksista, myös erilaisista kuluttajaliikkeistä, jotkavaativat laadukkaita palveluja (Hornick & Burrows, 1988, s. 401).

Laatutyö ja evaluointi liittyvät kiinteästi toisiinsa, mutta eivät kuiten-kaan ole samansisältöisiä käsitteitä. Kärjistäen voidaan sanoa, että eva-

1

luaation peruskysymyksenä on, ettemme tiedä, mikä mahdollisista toi-mintastrategioista on paras — emme siis tiedä miten toimia. Laatutyössätaas periaatteessa tiedämme, miten tulisi toimia, mutta emme tiedä, missämäärin tavoitteeksi asetettu toiminnan tapa käytännössä toteutuu.

Syksyllä 1996 valtioneuvoston hyväksymä sosiaali- ja terveydenhuol-lon valtakunnallinen suunnitelma vuosille 1997–2000 korostaa sosiaali-ja terveydenhuollon hoito- ja palvelukäytäntöjen kehittämistä tarkoituk-senmukaisemmaksi. (Valsu, 1996) Keskustelu tarkoituksenmukaisemmis-ta hoitokäytännöistä on terveydenhuollossa lisääntynyt viime vuosinavoimakkaasti. Puhutaan nk. näyttöön perustuvasta lääketieteestä (englan-niksi evidence based medicine, EBM). Sanotaan, että vain murto-osa va-kiintuneista terveydenhuollon hoitokäytännöistä nojaa empiirisesti tutkit-tuun vertailutietoon (Goodman, 1993, s. 7). Sosiaalihuollossa suhtautumi-nen palvelukäytäntöjen evaluointiin on ollut esillä jo varsin pitkään, muttaesimerkiksi palvelujen vaikuttavuutta kosketelleet tutkimukset ovat jää-neet yksittäisiksi projekteiksi ilman, että ne olisivat kyenneet luomaan jat-kuvaluonteisia seurantakäytäntöjä (Lumijärvi, 1994, s. 10). Erityisen ki-peästi tarvittaisiin tietoa palvelukäytäntöjen toimivuudesta siellä, missätyötä tehdään hyvin monimutkaisten ja vaikeiden psykososiaalisten on-gelmien parissa, kuten esimerkiksi lastensuojelussa.

Kananoja ja Turunen (Kananoja & Turunen, 1996) pohtivat lastensuo-jelun kehittämisen ajankohtaisia vaatimuksia ja tekevät useita työn kehit-tämistä suuntaavia johtopäätöksiä. He painottavat erityisesti lapsen näkö-kulmaa lastensuojelutyön lähtökohtana ja tarvetta kehittää lastensuojelu-tarpeen arviointia moniammatillisen arvioinnin suuntaan.

Lastensuojelutyön kehittäminen asettaa myös suuria vaatimuksia per-heiden ja lasten tilanteen seuraamiselle, ammatillisen työn dokumentoin-nille ja työn vaikutuksien selvittämiselle. Heidän mielestään lastensuo-jelutilanteiden seurannassa tarvitaan ”asiakkaiden arkielämään tuotujakäytännöllisiä lähestymistapoja; muutosten seuranta edellyttää nykyistäkonkreettisempaa käytäntöä.” Toisaalta ammatillisen työn dokumentoin-nin pitäisi tehdä mahdolliseksi lastensuojelusta kertyvän kokemuksen ku-muloitumisen ja työn kehittämisen tältä pohjalta. Kolmanneksi työn vai-kutuksia pitäisi selvittää nykyistä paremmin. Kirjoittajat toteavat: ”Las-

2

tensuojelutyön vaikutuksia on seurattava systemaattisesti ja pitkäjäntei-sesti. Työssä tarvitaan sen seuraamista, mitä muutoksia lapsen ja perheentilanteessa saadaan aikaan samoin kuin asetettujen tavoitteiden ja valittu-jen työmuotojen jatkuvaa arviointia.” (Kananoja & Turunen, 1996)

Sosiaalihuollon työmenetelmien arvioinnin tarve on siis yleisesti tun-nustettua. Menetelmien arviointeja ilmestyy kuitenkin vähän. Ehkä palve-lukäytäntöjen evaluoinnin suhteellinen vähäisyys johtuu siitä, että meil-lä ei ole toimivia esimerkkejä onnistuneista evaluaatiomenetelmistä, joitakäytännön auttamistyötä tekevät ammattilaiset voisivat käyttää. Toisaal-ta on mahdollista, että evaluoinnin haastetta pidetään liian kovana. Sosi-aalityöntekijätkin pitävät “todellisena evaluointina” vain kontrolloituunkoeasetelmaan perustuvia hankkeita (Smith, 1987, s. 405).

Juliet Cheetham ja hänen kollegansa (Cheetham et al., 1992, s. 18–19)puhuvat tarpeesta edetä sosiaalityön evaluaatiotutkimuksessa pienin kon-kreettisin askelin. Kaikkea ei voi selvittää kerralla. Tapauskohtainen eva-luointi voi merkitä yhtä tärkeää askelta kaikilla kolmella suunnalla: asiak-kaiden tilanteen seuraamisessa, ammatillisen työn dokumentoinnissa jatyön vaikutuksien selvittämisessä.

3

1.2 Tapauskohtaisen evaluaation käytännönläheinensoveltaminen

Tapauskohtainen evaluointi, jota seuraavaksi kuvaamme, on yksi mah-dollinen tapa seurata systemaattisesti yksittäisen asiakkaan tai asiakas-perheen tilannetta työskentelyn aikana ja sen päättyessä. Se valaisee kon-kreettisten asiakaskohtaisten tavoitteiden toteutumista työskentelyn tu-loksena ja tarjoaa näin määrämuotoista tietoa palvelujen vaikuttavuudestaja lapsen ja perheen tilanteesta.

Tapauskohtaiset asetelmat (engl. design) ovat tutkimusasetelmia, jois-sa selvitetään systemaattisesti ja määrämuotoisesti yksittäisten tapaustenkehitystä1. Tämä tapahtuu mittaamalla toistuvasti jotain asiaa tai ulottu-vuutta. Seuranta-asetelmia käytetään arvioitaessa, kuinka yksilö tai ryh-mä (”asiakassysteemi”) on edistynyt asetettujen tavoitteiden suunnassa.(Robinson et al., 1988; Askeland & Christansen, 1989)

Joel Fischer, yksi tapauskohtaisen evaluaation keskeisistä kehittäjistä,tiivistää tapauskohtaiselle evaluaatiolle neljä komponenttia, joiden hänenmukaansa tulee olla olemassa, jotta voimme puhua tapauskohtaisesta eva-luaatiosta (Fisher, 1981, s. 201):

1. asiakkaan ongelma voidaan täsmentää

2. asiakkaan ongelmaa voidaan mitata

3. asiakkaan ongelman muuttumista voidaan seurata ajassa, sekä en-nen että jälkeen intervention ennalta suunnitellun tutkimusasetel-man avulla

4. asiakassuhteessa voidaan tehdä suunniteltu interventio1Saattaisi tuntua luontevalta suomentaa termi single case evaluation eli ”tapauskohtai-

nen evaluaatio” tapauskohtaiseksi työskentelyn arvioinniksi. Tapauskohtaista työskente-lyn arviointia voi kuitenkin tehdä myös soveltamatta tapauskohtaisia tutkimusasetelmia(ks. esim. Eriksson & Karlsson, 1990). Tämän takia olemme varanneet termin tapauskoh-tainen evaluaatio viittaamaan siihen, että evaluoinnissa sovelletaan tapauskohtaisia tutki-musasetelmia. Toiston välttämiseksi saatamme silti puhua myös löysemmin tapauskohtai-sesta työskentelyn arvioinnista.

4

Fischer kannattaa ”tiukkaa” tapauskohtaisen evaluaation soveltami-sen tapaa. Meidän kantamme on selvästi sallivampi. Fischer edellyttää,että asiakkaan ongelman muuttumista voidaan seurata ajassa, sekä ennenettä jälkeen intervention ennalta suunnitellun tutkimusasetelman avulla jaettä interventio voidaan täsmentää yksiselitteisesti. Näiden ehtojen täyt-tyminen ei ole sosiaalityössä laisinkaan niin helppoa kuin Fischer ja muuttapauskohtaisen evaluaation tiukan tulkinnan kannattajat tuntuvat ajat-televan. Me katsomme, että tapauskohtaista evaluaatio voidaan käyttää,vaikka yksittäistä interventiota ei voisikaan selvästi osoittaa. Kyse on sil-loin “vain” asiakkaan edistymisen seuraamisesta.

Tapauskohtaisen evaluaation soveltamisen edellytyksenä on, että työs-kentelylle voidaan asettaa tavoitteita. Asetelma edellyttää asiakkaan yh-teistyöhalua, muuten edistymistä ei voida seurata. Tapauskohtaista evalu-aatiota hyödyntävä asiakastyö alkaakin tyypillisesti työskentelyn kohteis-ta sopimisella. Miksi asiakas on tullut työntekijän puheille – työskentelynkohteiden ajatellaan liittyvän asiakkaan ongelmiin. Sen jälkeen työskente-lyn kohteisiin kytketään joukko yhteisesti sovittuja tavoitteita. Kun työn-tekijä ja asiakas ovat sopineet tavoitteista, pyrkivät he yhdessä etsimäänsopivat mittavälineet tavoitteiden toteutumisen seuraamiselle. Kohteidentulisi siis olla sellaisia, että asiakas kykenee itse seuraamaan työskentelylleasetettujen tavoitteiden toteutumista.

Tapauskohtaisista asetelmista puhutaan monikossa, koska niitä on eri-laisia. Niinpä asetelmat voivat sisältää mittauksia sekä asiakkaiden läh-tötasosta (tilanne ennen interventiota: vaihe A) että toimenpidevaiheista(vaihe B) erilaisina yhdistelminä (ks. esim Bloom & Fischer, 1982). Ns. B-asetelmassa seurataan asiakasta vain toimenpiteiden ja työskentelyn ai-kana. AB-asetelmassa selvitetään myös lähtötaso ja ABA-asetelmassa ti-lannetta seurataan myös intervention päättämisen jälkeen. AB-asetelmankäytön tarkoituksena on osoittaa, että interventiolla on vaikutusta työs-kentelyn kohteeksi valittuun käyttäytymiseen (Thomas, 1978, s. 21).

Tapauskohtaisesta tutkimusasetelmasta voidaan etsiä vastausta eva-luatiiviseen kysymykseen “ovatko intervention kohteena olevat ongelmatmuuttuneet vai eivät?” tai kokeelliseen kysymykseen “vaikuttiko kyseinen in-terventio muutoksen?” (Bloom & Fischer, 1982, s. 235), (Thyer, 1993). Me-

5

netelmää voidaan soveltaa vapaammin, mikäli pyritään ensi sijassa selvit-tämään evaluatiivista kysymystä eli kartoittamaan asiakkaiden edistymis-tä. Tällöin käytännön tarpeet voidaan asettaa tutkimuksellisen luotetta-vuuden, pätevyyden ja yleistettävyyden yläpuolelle (Kazi, 1996) ja käyttääyksinkertaisempia tutkimusasetelmia (kuten pelkkää B-asetelmaa), pidät-täytyä asetelmien ennakkosuunnittelusta ja käyttää standardoitujen, tes-tattujen mittareiden sijasta esimerkiksi asiakkaiden itsearviointia (Blythe& Rodgers, 1993; Blythe & Tripodi, 1989).

Tapauskohtaisen evaluaation tuloksena syntyy graafinen esitys, jossay-akseli edustaa seurattavaa ilmiötä, x-akseli aikaa. Kuvio 1.1 on esimerk-ki B-asetelmasta, joka on syntynyt Petuke-projektin kuluessa. Pojan kou-lunkäyntiä mitattiin läsnäoloprosentteina viikossa ja tilanteen systemaat-tinen seuraaminen aloitettiin avotyön alkaessa (viikko 1).

Viikot

0

20

40

60

80

100

Läsnä-

olo

koulussa

%

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14

Lomalla

Kuva 1.1: PL:n läsnäolo koulussa

6

1.2.1 Vallankumousko?

Tapauskohtaisen arvioinnin juuret ovat behavioristisessa tutkimuksessa.Vaikka tapaustutkimuksia on käytetty behavioristisessa tutkimuksessahyvin pitkään, jo lähes sadan vuoden ajan, ei yksittäistapausten tarjoa-maa näyttöä pidetty riittävänä. Aluksi yksittäistapauksia ryhdyttiin käyt-tämään eläinten käyttäytymisen laboratoriotutkimuksessa. 1950-luvultalähtien yksittäistapauksiin perustuvia koeasetelmia on käytetty myös ih-misten käyttäytymisen tutkimuksessa. (Thomas, 1978, s. 20) Kyse on klas-sisen koe-asetelman sovellutuksesta: kun perinteinen koeasetelma edellyt-tää koe- ja vertailuryhmän olemassaoloa, pyritään tapauskohtaisessa ase-telmassa päättelemään prosessin vaikutuksia vain yhden yksilön tai ryh-män kohdalla aikajanalla.

Tapauskohtaisen evaluaation soveltamisen kehittelyistä käynnisty-neen liikkeen, empiirisen kliinisen käytännön mallin (engl. Empirical Cli-nical Practice, ECP) synnyn yhteydessä puhuttiin jopa sosiaalityön tutki-muksen empiirisesta vallankumouksesta. (Fisher, 1981; Bloom, 1975) Vaik-ka tapausasetelmiin ei sisälly sitoutumista mihinkään teoriaan, niillä onkuitenkin vahva kytkentä USA:ssa kehittyneeseen ns. sosiaalityön empii-riseen kliiniseen käytäntöön, empiiriseen tietoon perustuvana ”tieteelli-senä käytäntönä” (Fisher, 1981; Fischer, 1993). Mallin uskottiin johtavansosiaalityön ikuisuusongelman eli teorian ja käytännön välisen kuilunlopulliseen kumoutumiseen. Lähestymistavalle on ominaista asiakkaantilanteen, mielialan ja toiminnan systemaattinen seuraaminen (Fischer,1993; Reid, 1994). Koko työskentelyn tulisi perustua seurantatietoon asiak-kaan tavoitteen suuntaisesta edistymisestä (Blythe & Tripodi, 1989; Ginge-rich, 1990; Fischer, 1993). Empiirisen kliinisen käytännön malli muistuttaajossakin määrin edellä mainittua terveydenhuollossa paljon keskusteltuanäyttöön perustuvan lääketieteen (EBM) liikettä.

Yhdysvalloissa 1980-luvun alussa julistettu vallankumous ei paljoanäytä nostaneen laineita Suomessa ja muissa Pohjoismaissa. Täällä tapaus-kohtaista evaluaatiota ei ole tähän asti oikeastaan noteerattu. Poikkeuksiatoki oli: ruotsalainen sosiaalityön opetuksen veteraani Kerstin Lindholmnäki tapauskohtaisessa evaluoinnissa suuren lupauksen. Hän katsoi me-

7

netelmän vahvuudeksi systemaattisen, tutkimuksellisen ajattelun ja käy-tännön työn yhteenliittämisen (Lindholm, 1986), eli juuri sen, minkä ame-rikkalaiset “vallankumouksellisetkin”. Kriittisemmin menetelmän sovel-tamiseen suhtautuivat norjalaiset Askeland ja Christiansen (Askeland &Christansen, 1989). Tapauskohtaisen evaluaation malli ei ole houkutellutmyöskään käytännön sosiaalityöntekijöitä Pohjoismaissa.

Empiiriseen tietoon nojaava ”sosiaalityön käytännön vallankumous”ei ole käytännössä muuallakaan toteutunut suunnitellulla tavalla (Fis-her, 1981, s.199). Asiakkaiden edistymistä selvitetään edelleen pääasiassa“näppituntumalla” ja ammatillisessa koulutuksessa opittuja evaluoinninvälineitä käytetään varsin harvoin (Fischer, 1993; E. & Jayaratne, 1993).On osoittautunut, että huolimatta siitä, että tapauskohtainen evaluaatioon laajalti liitetty sosiaalityöntekijöiden peruskoulutukseen ja mallin hyö-dyntäminen on pyritty tekemään mahdollisimman helpoksi esimerkiksiatk:n avulla, vain osa sosiaalityöntekijöistä soveltaa tapauskohtaista eva-luaatiota asiakastyössään (Gambrill & Barth, 1980). 1990-luvulla voidaan-kin todeta, että tapauskohtainen evaluaatio herätti alkuvaiheessaan yli-suuria odotuksia. Sittemmin odotukset ovat muuttuneet realistisemmiksi.

Kyseinen empiirisen sosiaalityön kehittämismalli on herättänyt myöstutkijoiden vastustusta ja epäilyä (Ruckdeschel & Farris, 1981; Heineman-Pieper, 1985; Thomas, 1978; Witkin, 1991). 1970-luvun jälkipuoliskolta läh-tien tapauskohtainen evaluaatio on keskusteluttanut paljon sosiaalityönarvioinnista kiinnostuneita, puolesta ja vastaan. 1970-luvulla tapauskoh-taisen evaluaation oikealle toteuttamiselle asetettiin niin kovia ehtoja, et-tä niiden noudattaminen ja palvelujen tuottaminen osoittautui yhtäaikaavaikeaksi ellei mahdottomaksi (Thomas, 1978, s. 21). Sittemmin on todet-tu, että menetelmän vaativuutta on ehkä puolin ja toisin liioiteltu. Kyse onjatkumosta, jonka toisessa päässä on tiukka koeasetelma, toisessa päässävarsin vapaa vaikuttavuuden arviointi (Gambrill & Barth, 1980, s.19).

1.2.2 Mitata vai ei?

Usein keskustelu liittyy juuri mittaamisen ongelmaan: onko asiakassuh-teessa tapahtuva mittaaminen mahdollista ja/tai järkevää. Kuten tunnet-

8

tua, on kysymys asiakastyön mittaamisen mielekkyydestä hyvin kiistan-alainen. Keskustelun toista äärilaitaa edustava Walter W. Hudson on tiivis-tänyt “positivistisen” tulkinnan mittaamisen merkityksestä sosiaalityössäseuraavankaltaisiksi aksiomiksi:

• jos työntekijä ei voi mitata asiakkaan ongelmaa, sitä ei ole olemassa

• jos työntekijä ei voi mitata asiakkaan ongelmaa, hän ei voi vaikuttaasiihen

• jos työntekijä ei voi mitata interventiota, sitä ei ole olemassa

• jos työntekijä ei voi mitata interventiota, sitä ei voi hallita

(ks. Hudson 1978, s. 65; Ruckdeschel & Farris, 1981, s. 415), (Blythe &Tripodi, 1989, s. 22)

Edelliselle vastakkainen kanta puolestaan korostaa asiakastyön ei-mitattavuutta. Jos asiakastyö ja mittaaminen merkitsevät käytännössätoisiaan, ei oikeastaan kumpaakaan ole määritelty. ”Kova” mittaaminenon nähty hankalaksi yhdistää ”pehmeään”, ymmärtävään sosiaalityöhön.Määrälliseen mittaamiseen perustuva asetelma ei tuntuisi sopivan yhteenns. postmodernin tiedekäsityksen kanssa. Se ei ole läheinen näkökulmamyöskään sosiaaliselle konstruktionismille, joissa psykososiaaliset ilmiötnähdään kielenkäytön rakentamina ja joissa usein kyseenalaistetaan nii-den pysyvyys ja objektiivisen mittaamisen mahdollisuus (Witkin, 1991;Haworth, 1984; Smith, 1987), (vrt. Nerdrum & Alve, 1995). Mittaamistaparempana pidetään kvalitatiivisten evaluaatiokeinojen (esimerkiksi etno-grafisten menetelmien) käyttöä (Ruckdeschel & Farris, 1981, s. 417).

On myös “keskitien kulkijoita”, jotka näkevät asiakastyön mittaamisenolevan toisinaan hyödyllistä (Blythe & Tripodi, 1989; Kazi, 1996). Meis-täkin tämä välittävä kanta tuntuu perustellulta: emme halua väittää, et-tä vain mitattavissa oleva voi olla asiakastyön kohteena, sillä sosiaalialanasiakastyössä on paljon tilanteita, joissa kysymys mitattavuudesta on en-sinnäkin perifeerinen eikä edes aina mahdollinen. Toisaalta emme haluatorjua mittaamisen mahdollisuuttakaan.

9

Näemme tapauskohtaisen evaluaation eri muodot jatkumona, jossatoisessa ääripäässä on kyse klassisen koeasetelman ideoiden soveltamises-ta yhteen tapaukseen. Tapauskohtaisen evaluaation kehittyminen käyn-nistyi tästä näkökulmasta. Tähän “tiukkaan” tapauskohtaisen evaluaationsoveltamiseen liittyy vähintään AB-asetelma, mieluusti monen muuttujansuhteen yhtäaikaa sovellettu arviointi, sekä seuratun muutoksen merkit-sevyyden testaaminen tilastollisin menetelmin.

Ulottuvuuden toisen pään muodostavat hyvin vapaat asetelmat, jois-sa asiakas ja työntekijä yhdessä seuraavat asiakkaan kirjausten perusteellahänen elämässään tapahtuvia muutoksia. Ulottuvuuden tämä laita muis-tuttaa vaikkapa elämäntapatutkimuksessa sovellettua elämänviivan piir-tämistä: mitä minulle ja perheelleni on tapahtunut. Tällaista elämänvii-van piirtämistä on käytetty työttömyystutkimuksissa (vrt. Rostila, 1986).Tapauskohtaisen evaluaation onnistumisen edellytyksenä on asiakkaanja työntekijän (ainakin suhteellinen) yksimielisyys ongelmista ja niidenmittaustavoista. Tässä neuvottelun merkityksen korostuksessaan mene-telmä itse asiassa muistuttaa paljossa viime aikoina runsaasti keskuste-lua herättäneitä ratkaisukeskeistä työtä (O’Hanlon & Weiner-Davis, 1989;de Shazer, 1985, esim.) sekä toisaalta vahvistavaa evaluaatiota (empower-ment evaluation) (Fetterman et al., 1996).

Ratkaisukeskeisessä työotteessa haetaan teoreettisten selitysmallien si-jaan mahdollisia ratkaisuja, “avaimia lukkoon” (de Shazer, 1985). Selitys-ten, ongelmien ja patologioiden sijaan suuntana ovat toimivat ratkaisut:”Nousemme siis psykologian, lääketieteen ja filosofian merestä interven-tion kuivalle maalle. Interventiomaassa ei ole oikeita eikä vääriä diagnoo-seja, ei oikeaa eikä väärää teoriaa, vain tietoa siitä, mikä toimii tai on käyt-tökelpoista kussakin tapauksessa. Tämän megatrendin tärkein piirre onpainopisteen sijoittaminen asiakkaan voimiin ja kykyihin.” (O’Hanlon &Weiner-Davis, 1989, s. 33) Tässä ratkaisukeskeisen työotteen suosimassaeklektisyyden korostuksessa on itse asiassa paljon yhteistä sosiaalityönempiiriseen orientaatioon sisältyvän eklektismin kanssa (Fisher, 1981, s.203).

“Empowerment” on käsitteenä tullut tutuksi suomalaisillekin sosiaa-lityöstä kiinnostuneille. Siinä on kysymys sosiaalityön strategiasta, jos-

10

sa pyritään tietoisesti lisäämään heikkoresurssisen asiakasryhmän kykyävaikuttaa omaan elämäänsä. Fetterman et al. (1996); Fetterman (1996) Ly-hyt vahvistavan evaluaation määritelmä voisi olla seuraavankaltainen:vahvistava evaluaatio merkitsee evaluaation käsitteiden ja tekniikoidenkäyttöä edistämään ihmisten kykyä vaikuttaa omaan elämäänsä (Levin,1996, s. 49). Vahvistava evaluaatioprosessi alkaa “mittatikkujen” etsimi-sellä – juuri mittaamisen nähdään lisäävän heikkoresurssisten ihmisten re-sursseja. Vahvistavan evaluaation tavoin tapauskohtaisen evaluaation voinähdä lisäävän asiakkaan kykyä hallita omaa elämäänsä. Myös menetel-mää soveltavat työntekijät saavat palautetta työstään, ja tällä on arvaamat-toman myönteistä merkitystä ammateissa, jossa pysyvät tulokset näkyvätusein vasta hyvin pitkän ajan kuluttua.

1.2.3 Evaluaatio on vain työväline

“Rennosti ymmärretty” mittaaminen siis näyttäisi lisäävän ihmisten vai-kutusmahdollisuuksia elämäänsä. Myös toinen kvantitatiivisen asiakas-suhteen evaluoinnin etu kannattaa ottaa mietittäväksi: työskentelyn koh-teiden ja tavoitteiden täsmentäminen sekä niiden toteutumisen seuraami-nen – silloin kun se on mahdollista – on hyväksi. Esimerkiksi lastensuo-jelutyössä näyttää siltä, että konkreettisten asiakaskohtaisten tavoitteiden(kuten ”parempi kommunikaatio perheessä”) saavuttaminen on yhtey-dessä huostaanottojen välttämiseen (Lewis et al., 1995; Fraser et al., 1991).

Vaikuttaakin siltä, että ongelmien täsmentämisestä, konkreettistentyöskentelykohteiden ja niissä tapahtuvien muutosten suunnitelmallisestaseuraamisesta on hyötyä sekä asiakkaalle että työntekijälle. Tiukka ja dog-maattinen tapauskohtaisten evaluaatioasetelmien soveltaminen ei välttä-mättä tuota tällaista hyötyä. Tarvitaan rentoa ja vapaata asiakastyön evaluaa-tiota.

Englantilainen Mansoor A. F. Kazi on johtamissaan useissa mm. van-hustenhuoltoa, koulusosiaalityötä ja lastensuojelun perhetyötä koskevis-sa evaluaatiohankkeissa The Centre for Evaluation Studies - tutkimusyk-sikössä Huddersfieldin yliopistossa pyrkinyt edistämään juuri edellä ku-vattua rentoa, vapaata tapauskohtaisen evaluaation soveltamista.

11

Huddersfieldin projekteissa on

1. yhdistetty määrällisiä ja laadullisia evaluaation ja mittaamisen lähes-tymistapoja,

2. annettu tapausasetelmien muodostua vapaasti ja luonnollisesti käy-tännön tarpeiden pohjalta, välttäen näin myös kokeellisiin asetel-miin liittyviä eettisiä ongelmia (vrt. Cheetham et al., 1992, s. 22–25)ja

3. sovellettu tapausasetelmia monipuolisesti monenlaisiin asiakasti-lanteisiin, eikä vain ns. käyttäytymisterapiaan, mikä on aikaisem-min hallinnut tapauskohtaisten asetelmien sovellutuskenttää. (Kazi,1996, s. 112).

Mielestämme Huddersfieldin evaluaatiokeskuksen tavassa toteuttaatapauskohtaista evaluaatiota on opittavaa myös suomalaiselle sosiaali-työlle.

Kun sosiaalityöhön yleensä ja lastensuojelutyöhön erityisesti kohdis-tuu yhä voimakkaampana seurattavuuden vaatimus, voi tapauskohtaisenevaluaation rento, vapaa soveltaminen saada yhä suuremman merkityk-sen sosiaalityön kehittämisessä. Tähän kehitykseen sopii myös pyrkimysluopua määrällisen ja laadullisen evaluaatiotutkimuksen ja mittaamisenvastakkainasettelusta (Herman et al., 1987, s.21), (Bostwick & Kyte, 1993,s.179).

Empiirisen vallankumouksen sijaan on tullut yhä luontevammaksinähdä tapauskohtainen evaluointi yhtenä mahdollisena arviointivälinee-nä. Seuraavat esimerkit toivottavasti osoittavat, miten olennaista on arki-päiväistää evaluointi. “Kyse ei ole kovasta vaan hyvin pehmeästä tietees-tä”, kuten Martin Bloom tapasi todeta.

12

Luku 2

Asiakastyön arviointiaHIP-projektissa

Elokuussa 1991 Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskus kutsuiMikko Mäntysaaren mukaan Hämeenkyrön, Ikaalisten ja Parkanon sosi-aalitoimen yhteiseen kehittämisprojektiin asiantuntijaksi. Tämä nk. HIP-projekti oli käynnistynyt jo aiemmin, nyt mukaan haluttiin tutkija kehittä-mään HIP-kuntien sosiaalityötä.

HIP-projektiin osallistui vaihtelevasti kymmenestä viiteentoista so-siaalityöntekijää ja heidän esimiestään mainituista kolmesta kunnasta.Työntekijöiden koulutustausta ja työkokemus vaihtelivat melko tavalla.Mukana olleista useimmilla ei kuitenkaan ollut sosiaalityön ammatillistakoulutusta.

Projekti alkoi keskustelulla, jossa yhdessä pohdimme mahdollisia ke-hittämisalueita. Toisen tapaamisen aikana päätimme kokeilla tapauskoh-taisen evaluaation soveltamista sosiaalitoimistojen sosiaalityöhön.

Syyskuun 1991 ja tammikuun 1992 välisenä aikana kokoonnuimmekuusi kertaa keskustelemaan tapauskohtaisen arvioinnin soveltamisesta.Yhteensä tapaamiset kestivät noin 20 tuntia. Osa tästä ajasta kului luen-toihin, joissa Mäntysaari esitteli muun muassa strukturoidun asiakastyönmallia, tavoitteellista työskentelyotetta sekä tapauskohtaisen arvioinnin

13

soveltamista. Perusteiden luonnin jälkeen etenimme keskustellen, työn-tekijöiden esiin nostamien tapausten perusteella. Valitettavasti konkreetti-siin esimerkkeihin nojaava menetelmän testausvaihe jäi liian lyhyeksi. Tä-män jälkeen työntekijöiden oli tarkoitus ryhtyä soveltamaan menetelmääasiakastyöhönsä.

Sosiaalityöntekijät suhtautuivat varsin myönteisesti tapauskohtaisenevaluaation käyttöön. Kukaan työntekijöistä ei ollut kuullut menetelmäs-tä ennen projektin alkamista. Ajatus työn evaluoinnista ei kuitenkaan ollutvieras yhdessäkään kunnassa. Esimerkiksi Hämeenkyrössä sosiaalityönte-kijät olivat vuoden 1990 aikana käyneet läpi kaikkien toimeentulotuen pit-käaikaisasiakkaiden tapaushistoriat. Aktistojen läpikäynnin taustalla olikeskushallinnon kutakuinkin selvä toivomus asiakaskunnan “puhdista-misesta”.

Tästä perusmyönteisyydestä huolimatta tapauskohtaisen evaluaationsoveltaminen sosiaalitoimistojen sosiaalityössä osoittautui vaikeaksi. Hä-meenkyrössä oli vain yksi haastatelluista pyrkinyt soveltamaan menetel-mää B-asetelmaa seuraten. Hän pyrki tekemään tapauskohtaista evaluaa-tiota hyödyntäen myös graafista esitystä. Kyse oli asiakkaasta, jolla olipäihdeongelma. Tavoitteeksi asetettiin positiivisten ihmissuhteiden suh-teellisen osuuden kasvattaminen asiakkaan kaikissa ihmissuhteissa. Sosi-aalityöntekijä ja asiakas sopivat, että asiakas tekee muistiinpanoja ihmis-suhteistaan. Hän merkitsi taulukkoon kaikki kohtaamisensa toisten ihmis-ten kanssa päivittäin. Positiiviset kohtaamiset merkittiin sinisellä kynäl-lä, negatiiviset punaisella kynällä. Asiakas oli hyvin innostunut kirjaami-sesta, ja työntekijän mukaan oli hän myös tarkka merkintöjensä suhteen.Seurannan mukaan asiakas onnistui edistymään tavoitteensa suuntaan, elipositiivisena pidettyjen ihmissuhteiden osuus kasvoi tarkasteltuna aika-na. Tapauskohtainen asetelma, jota tässä käytettiin, oli selvästi B-asetelma,eli interventiota ei täsmennetty. Vaikka johtopäätösten tekeminen sosiaa-lityön vaikuttavuudesta oli siten vaikeaa, oli asiakas itse sitä mieltä, ettähänen elämäntilanteensa koheni seuranta-aikana, vaikkakaan juominen eiloppunut. Myös työntekijä piti tuloksia lupaavina.

Kvantitatiivisen evaluoinnin sijaan työntekijät pyrkivät soveltamaanvarsin vapaasti asiakassuhteen seuraamisen ideaa, ja he myös loivat omia,

14

kvalitatiivisia sovellutuksiaan työn vaikuttavuuden seurannasta. Seuraa-vassa yksi esimerkki luovasta työn vaikuttavuuden seurannasta.

Tapauskohtaista evaluaatiota käsiteltäessä olimme yhdessä moneenotteeseen todenneet, että usein on hyödyllistä koettaa keskittyä johonkinongelmaan kokonaisvaltaisen auttamisen sijasta. Valitsemalla keskeinenongelma voidaan työskentely tarkentaa johonkin kohteeseen. Näin tavoit-teesta voidaan johtaa työskentelyn kohde.

Koko Hämeenkyrön sosiaalitoimiston väki valitsi yhteiseksi projektik-seen monista ongelmista kärsivän perheen suhteen tehtävän lastensuoje-lutyön tuloksellisuuden seurannan. Perheen ongelmat olivat kärjistyneetniin pitkälle, että sosiaalitoimistossa harkittiin lasten huostaanottoa, elleitilanne pian parane. Myös koulun taholta painostettiin toimimaan nopeas-ti. Kaikki perheeseen yhteydessä olevat työntekijät kokoontuivat pohti-maan, mitä tehdä.

Perheen kanssa käyty keskustelu johti päättelemään, että perheen kes-keinen ongelma on kaoottinen tilanne iltaisin. Perheen koulua käyvät lap-set menivät vuoteeseen myös arki-iltoina kello yhden — kahden aikaanyöllä. Nukuttaminen alkoi jo puoli yhdeksältä, mutta ei johtanut tulok-seen. Koska herätys oli seitsemältä aamulla, oli tilanne käymässä yhä vai-keammaksi. Jatkuva kiista nukkumaanmenoajoista uhkasi johtaa perheenhajoamiseen. Työskentelyn kohteeksi asetettiin nukkumaanmenotilantei-den rauhoittaminen. Tavoitteeksi määriteltiin saada lapset sänkyyn klo20.30. Jotta tähän päästäisiin, sai perhe arki-iltoina käyttöönsä kodinhoita-jan ja sosiaalityöntekijän, jotka olivat perheessä runsaan kuukauden ajanjoka päivä klo 18–22. Työntekijät saivatkin tilanteen varsin nopeasti rau-hoittumaan niin, että lapset todella menivät nukkumaan klo 20.30 ja sa-malla työntekijät kykenivät myös opettamaan vanhemmille, miten me-netellä kiistatilanteissa. Perheen yleinen ilmapiiri parani, ja muutos myösvaikutti pysyvältä.

Perheen tilanteen muutoksen seuraaminen olisi ollut varsin yksinker-taista tapauskohtaisella evaluoinnilla. Sosiaalityön tiimi päätyi kuitenkinkäyttämään työskentelyn edistymisen dokumentointivälineenä videoin-tia. Yksi ilta videoitiin työskentelyn alkaessa, ja toinen ilta työskentelyn lo-pulla. Videointiin päädyttiin, koska ajateltiin niin saatavan myös aineistoa

15

yhteistyökumppaneille, mm. kasvatusneuvolan työntekijöille. Hämeen-kyröläisten mukaan videot osoittavat hyvin selvästi, miten perheen tilan-ne rauhoittui ensimmäisen ja toisen nauhoituksen välillä.

2.1 HIP-projektin kokemuksia

Mikko Mäntysaari haastatteli Hämeenkyrön ja Parkanon sosiaalityönteki-jöitä kesällä 1992 tapauskohtaisen evaluoinnin käyttömahdollisuuksista.Kaikkia tuolloin työssä olleita Hämeenkyrön ja Parkanon sosiaalitoimis-tojen sosiaalityöntekijöitä haastateltiin, lisäksi hämeenkyröläiset sosiaali-työntekijät osallistuivat ryhmähaastatteluun. Yhtä lukuun ottamatta haas-tattelut nauhoitettiin.

Kesällä 1992 Hämeenkyrön sosiaalityöntekijät kertoivat olevansa hy-vin kiinnostuneita tapauskohtaisen evaluaation käytöstä. He olivat kui-tenkin huomanneet, että menetelmän soveltaminen käytäntöön oli varsinvaikeaa. Selvästi eniten he olivat käyttäneet ideaa strukturoidusta asiakas-työstä. Myös yleinen ajatus työn evaluaatiosta oli edelleen, vuoden kulut-tua projektin alkamisesta, hyväksytty.

Haastatellut sosiaalityöntekijät suhtautuivat edelleen myönteisesti ta-pauskohtaisen evaluaation käyttömahdollisuuksiin, mutta pääasiassa ei-vät itse soveltaneet menetelmää omassa työssään.

Suurimmaksi vaikeudeksi haastateltavat kokivat menetelmän sovelta-misen sosiaalihuollossa tehtävään työhön, jossa on usein vaikea määritelläinterventio. Asiakkuudet ovat toisaalta varsin pitkäaikaisia, mutta toisaal-ta tapaamiset tapahtuvat epäsäännöllisin välein. Työntekijöillä ei usein-kaan ole riittävästi aikaa suunnitella etukäteen työskentelyään.

Suunniteltujen interventioiden sijaan työskentelyä ohjaa usein verkos-tomainen palvelujen yhdistely, erilaisten kontaktien ottaminen yhteistyö-tahoihin ja neuvottelut toisten palvelujen tarjoajien kanssa. Auttamista oh-jaavat jokapäiväiset päätökset, ikään kuin “kädestä suuhun” auttaminenjosta suunnitelmallisuus on usein kaukana. Taloudellisen laman myötä ti-lanne on tässä suhteessa vain pahentunut, kun yhä suurempi osa työpäi-västä kuluu toimeentulotukiasioiden hoitoon.

16

Haastatellut arvostivat strukturoidun työn ideaa, eli sitä, että työssäaloitetaan jostakin, pyritään tietoisiin interventioihin ja lopulta asiakas-suhteen suunniteltuun päättämiseen. Tapauskohtaiseen evaluointiin voi-makkaasti sisältyvä ajatus työn jaksottamisesta oli selvästi tehnyt vaiku-tuksen haastateltaviin.

Parkanossa työskentelevä sosiaalityöntekijä kertoi kokeilleensa useis-sa asiakassuhteissa strukturoidun työn ideaa. Hän katsoi kuitenkin, ettävaikka kokemukset olivat myönteisiä, on strukturoituun työhön mahdol-lisuuksia vain murto-osassa tapauksia.

Yksi haastatelluista arvosteli vahvasti projektin alkuvaiheessa tapah-tunutta menetelmään perehdyttämistä. Hän piti alkuvaiheen keskustelu-ja liian teoreettisina ja vaikeina. Hän korosti käytännöstä nousevien esi-merkkien avaamista tapauskohtaisen evaluaation keinoin: tapauskohtais-ta evaluaatiota on paras oppia tapausten analysoinnin avulla. Tässä sosi-aalityöntekijä oli varmasti oikeassa.

Sosiaalityöntekijät eivät yleisesti ottaen katsoneet suuren työmääränestävän tapauskohtaisen evaluaation soveltamista. Asiaa pohtineet katsoi-vat yleensä, että evaluointia on joka tapauksessa mahdollista soveltaa vainosassa tapauksia. Valikoinnista tapauskohtaisen evaluaation ongelmanaon keskusteltu myös kirjallisuudessa (Thomas, 1978). Rajaaminen on kes-keinen osa ammattitaitoa, mutta toisaalta auttamisen keskittäminen vainniihin, joita sosiaalityöntekijä arvioi voivansa parhaiten auttaa, saattaa jos-kus synnyttää eettisesti vaikeita pulmia.

Tapauskohtaiseen evaluaatioon sisältyvä ajatus asioiden tarkemmastakirjaamisesta koettiin joissakin haastatteluissa lisäbyrokratiana. Toisaaltamenetelmästä ehkä eniten kiinnostunut sosiaalityöntekijä vastusti jyrkästitällaista käsitystä.

Haastattelut osoittivat, että menetelmän soveltaminen on helpompaa,jos työyhteisö tukee vahvasti evaluoinnin ideaa. Sen sijaan yhden eva-luoinnista innostuneen esimiehen tai sosiaalityöntekijän oli vaikea toteut-taa tapauskohtaista arviointia yksinään. Erityisesti lähiesimiesten tuki ar-vioinnille tuntui tärkeältä.

Syyskuussa 1993 eli kahden vuoden kuluttua projektin alkamises-ta Mikko Mäntysaari teki suppean kyselytutkimuksen kaikille HIP-

17

projektiin osallistuneille sosiaalityöntekijöille ja heidän esimiehilleen. Tar-koitus oli selvittää, miten työntekijöiden suhtautuminen tapauskohtaiseenevaluaatioon muuttui ajan kuluessa. Kyselyyn vastasi yhdeksän sosiaali-työntekijää. Heistä kahdeksan kertoi, että tapauskohtainen evaluaatio onvähintään melko usein hyödyllinen sosiaalityön menetelmä. Nämä kah-deksan vastannutta myös kertoivat, että he ovat kuluneen kahden vuodenaikana koettaneet soveltaa tapauskohtaista evaluaatiota käytäntöön. Ky-sely osoitti, että kiinnostus menetelmää kohtaan oli pikemminkin kasva-nut kuin vähentynyt.

Joitakin lainauksia vapaamuotoisista vastauksista:

“Kurssi oli mielestäni erittäin mielenkiintoinen, olisin jatkanutsitä mielelläni. Käytännön mittaamisen kannalta selvisi, ettävoi käyttää lopultakin melko yksinkertaisia menetelmiä. ”

”Sen kaltanen koulutuksen pitäisi olla jatkuvaa. Alkuinnostuslakastuu arjen paineessa, ellei toistuvasti palata teoriaan.”

”Asiakastyöskentelykoulutusta pitäisi olla jatkuvasti. Pidinhyvänä näiden mallien läpikäyntiä ja harjoittelua ja palaan tä-hän aineistoon usein tapausneuvotteluissa, joissa olen sosiaa-lityöntekijöiden mukana. Työmenetelmien arviointi ja moni-puolistaminen ja uusien menetelmien opetteleminen on tär-keimpiäå asioita työtaidon ylläpitämisessä. Tämä oli hyvä al-ku meille työtapojemme arviointiin. Vaatii kyllä vielä jatkoa jaharjoittelua.”

”Käytännön harjoitusten tai jakson osuus olisi voinut olla pi-dempi jotta menetelmät olisivat sisäistyneet työkäytännöiksiparemmin. Olisiko mahdollisuutta palata asiaan ’kertausjak-son’ muodossa? Strukturoiva työote ja teoria oli helpompaaomaksua kuin evaluaatio.”

”En ollut mukana kaikilla kerroilla kun SSD-menetelmää esi-teltiin, joten en päässyt siihen kunnolla sisälle. . . . Sovelluksetovat jääneet täysin tekemättä.”

18

Yhteenvetona Hämeenkyrössä, Ikaalisissa ja Parkanossa toteutetustakokeiluprojektista voidaan sanoa, että projekti osoitti selvästi, millaisiavaikeuksia tapauskohtaisen evaluaation toteuttamiselle sosiaalitoimisto-jen sosiaalityössä muodostuu.

• Projektin lähtökohtana oli pyrkimys AB-asetelmiin eli asiakkaan ti-lanteen mittaukseen ennen interventiota sekä intervention aikana.Tämä tuotti vaikeuksia, sillä sosiaalityössä oli ensinnäkin useim-miten mahdotonta ajatella asiakassuhteen käynnistyvän perusteel-lisella tilanteen selvittämiselle. “Puhtaaseen” tiedonkeruuseen nk.baseline-vaiheessa ei ole juuri mahdollisuuksia – toimenpiteisiinon ryhdyttävä mahdollisimman nopeasti. Ongelma on tunnistettumyös tapauskohtaista evaluaatiota käsittelevässä kirjallisuudessa.Tiedonkeruuvaihe on pakko supistaa viikon, korkeintaan kahdenmittaiseksi, tai sitten tiedonkeruussa turvaudutaan retrospektioon.(Blythe & Tripodi, 1989, s. 77)

• Pyrkimys AB-asetelmiin kohtasi vaikeuksia, sillä sosiaalityönteki-jöiden oli vaikea määritellä asiakastyössään rajattuja interventioi-ta. Myös tätä pulmaa on mietitty kirjallisuudessa. Interventioidentäsmentämiseen on pyritty kehittämään malleja (Blythe & Tripodi,1989, s. 23). Sosiaalityön metodisen kehittymisen kannalta esimer-kiksi yleisen tason interventioiden muuttaminen askelmina toisiaanseuraaviksi menettelytavoiksi saattaisi helpottaa osaamisen siirtä-mistä tapauksesta toiseen ja sosiaalityöntekijältä toiselle.

• HIP-projektin toteuttamisen ajankohta ei vielä ollut kovin otolli-nen evaluaatioajatuksille sosiaalihuollossa, vaikka kokeiluprojektis-sa mukana olevat sosiaalityöntekijät ja heidän esimiehensä suhtau-tuivatkin hyvin myönteisesti tapauskohtaiseen evaluaatioon. Läpi-käyty lama ja mm. laadunhallintaan liittynyt keskustelu ovat teh-neet evaluaatiosta aikaisempaa paljon vakavammin otettavan työ-välineen.

19

20

Luku 3

Petuke-projektintoteuttaminen

3.1 Perhetukikeskukset

Perhetukikeskukset ovat osa kunnallista lastensuojelua Tampereella. Kes-kuksissa tehdään lapsiperheitä tukevaa lähityötä, jolla tähdätään huos-taanottojen välttämiseen. Toiminnalla nähdään tällöin myös vahvasti en-naltaehkäisevä merkitys: palveluja tarjotaan usein, vaikka lapsen turval-lisuus ja kehitys ei olisi välittömästi uhattuna eikä varsinaista huostaano-ton uhkaa olisi. Toiminnalla voidaan myös tukea sijoitettuna olleen lapsenpaluuta kotihoitoon. Perhetukikeskuksia on viisi. Neljä niistä otti osaa ko-keiluun.

Perhetukikeskukset, jotka ovat monessa suhteessa suomalaisen lasten-suojelun avotyön etulinjassa, ovat kehittyneet 1980-luvun lopulta alkaenTampereen kaupungin lastensuojelulaitoksista (Tuurala, 1992, s. 9–11).

Asiakastyössä on suuntauduttu ratkaisukeskeisesti (O’Hanlon &Weiner-Davis, 1989), (perhetukikeskusten osalta ks. Tuurala, 1992, s. 61).Ajatuksena on, että koska mitään ehdottomasti oikeita tapoja määritelläongelmia ja niiden syitä ei ole, työssä on pyrittävä löytämään toimivia rat-kaisuja ja keinoja, joiden avulla asiakkaan elämäntilannetta voitaisiin pa-

21

rantaa. Työntekijät ovat perehtyneet ratkaisukeskeiseen työotteeseen kak-si tai kaksi ja puoli vuotta kestäneessä, erityisesti heitä varten järjestetyssäkoulutuksessa. Työntekijöillä on hyvin erilaisia peruskoulutuksia (psyko-login tutkinto, nuorisotutkinto, mielisairaanhoitaja, kodinhoitaja). Keski-määräistä koulutustasoa voidaan luonnehtia hieman akateemisten sosiaa-lityöntekijöiden koulutustasoa "alemmaksi". Näin ollen vain osa työnteki-jöistä oli saanut tutkijakoulutusta eli perehtynyt empiirisen tutkimuksentekemiseen.

Aluetoimistojen sosiaalityöntekijöillä on vastuu lastensuojelun toteut-tamisesta alueellaan ja niistä toimenpiteistä, joihin yksittäisissä asiakasta-pauksissa ryhdytään. Perhetukikeskusten asiakassuhteet syntyvät heidänvälityksellään. Asiakastyön aloittamisesta sovitaan aina sen sosiaalityön-tekijän kanssa, jonka alueella asiakas asuu. Keskusten työntekijöiden teh-tävänä on tarjota perheille tarvittavaa terapeuttista apua ja käytännöllisiäpalveluja, sekä tarkkailla perheen tilannetta lapsen olosuhteiden kannal-ta. Perhetukikeskuksilla on näin ollen eräänlainen apuorganisaation osa,mihin ei kuulu erillisen terapeuttisen toimipisteen itsenäisyys. Tässä yh-teydessä tapauskohtainen evaluaatio voi olla oman työn kehittämisen jaammatillisen itsenäistymisen ja profiloitumisen väline.

Asiakastyö koostuu ratkaisukeskeisesti orientoituneista perheistun-noista, muista perheen arkisemmista tapaamisista, lasten saattamisestakouluun, harrastusten tukemisesta, perheen asioita koskettelevista neu-votteluista eri yhteistyötahojen kanssa, sekä myös jossain määrin erillisis-tä, esimerkiksi koulukohtaisista lasten ja nuorten ryhmäprojekteista (ret-keily tms.).

3.2 Kokeilun tavoitteet ja toteutus

Tapauskohtaisen evaluaation kokeilussa pyrittiin ensinnäkin tutustutta-maan työntekijät tapauskohtaisen evaluoinnin menetelmään ja sen sovel-tamiseen omassa työssä. Toiseksi pyrittiin arvioimaan menetelmän sovel-tuvuutta työn kehittämiseen, toiminnan evaluointiin ja laatutyöhön. Kol-manneksi pyrittiin edistämään yleensä toimipisteiden evaluointi- ja laa-

22

tutyötä ja, mahdollisuuksien mukaan, vakiinnuttamaan asiakaskohtaistaevaluaatiota niissä.

Kokeilussa pyrittiin joustavasti turvaamaan seuranta-asetelman pe-rusedellytykset:

1. että työntekijä määrittelee yhdessä asiakkaan kanssa työskentelyäkoskevan tavoitteen työskentelyn kohteena olevalla alueella ja

2. että työntekijä (ja asiakas) seuraa toistuvasti ja systemaattisesti ”mit-taamalla” asiakkaan tilannetta tällä kohdealueella. (vrt Kazi & Wil-son, 1996, s.13).

Perhetukikeskuskohtaisesti järjestetyissä opintotilaisuuksissa 1 työnte-kijät perehtyivät

• työskentelyn kohdealueen määrittelyyn,

• tavoitteen valintaan,

• mittarin valintaan ja laatimiseen,

• toistuvan mittaamisen järjestämiseen ja

• visuaaliseen analyysiin.

Näistä asetelman laatimisen perusteista keskusteltiin työntekijöidenesimerkkitapausten pohjalta. Työntekijöille annettiin tehtäväksi laatia (yk-si) itse valitsemaansa asiakasta koskeva evaluaatioasetelma ja raportoidasiitä kokeilun kuluessa. Menetelmän soveltamista käsiteltiin lisäksi nel-jässä eri palaverissa, joissa kehiteltiin seuranta-asetelmia ja mittareita, yh-teensä noin viidentoista tunnin ajan. Kokeilu kesti joulukuusta 1995 syys-kuuhun 1996.

1Opiskelu järjestettiin Kalevan ja Kissanmaan perhetukikeskuksissa erikseen ja Metso-lan ja Rauhaniemen perhetukikeskuksissa yhdessä. Opiskelu järjestettiin näin, jotta työyk-sikkökohtainen pohdinta saataisiin käyntiin.

23

Kaikkiaan tapauskohtaista evaluaatiota sovelsi 17 työntekijää Kale-van, Kissanmaan ja Metsolan perhetukikeskuksissa neljääntoista asiakas-tapaukseen. Tämä merkitsi, että lähes kaikki näiden perhetukikeskus-ten työntekijät kokeilivat tapauskohtaista evaluaatiota johonkin asiakas-tapaukseensa. Näissä toimipisteissä on yhteensä 20 avotyöntekijää, joistakahden (sijaisen) työsuhde alkoi kokeilun kestäessä. Kun kyseisissä toimi-pisteissä asiakasperheitä on yhteensä kerrallaan noin 100, koski evaluaa-tiokokeilu noin kymmentä prosenttia kokeiluajankohdan asiakasperheis-tä. Rauhaniemen perhetukikeskuksessa, jossa suuri osa avotyöstä tapah-tuu lyhytkestoisempina huumeklinikan asiakassuhteina, tapausseurantaei onnistunut.

24

Luku 4

Käytännön esimerkkejäseuranta-asetelmansoveltamisesta

4.1 Lapsen koulunkäynnin tukeminen

4.1.1 Mika

Esimerkkimme päähenkilö Mika1 on yläastetta käyvä poika ”uusperhees-tä”, jossa oli ollut runsaasti ristiriitoja ja ongelmia murrosikäisten lastenkanssa. Ristiriidat koskivat sekä velvollisuuksia kotona että koulunkäyn-tiä. Alun perin asiakkuus syntyi, kun Mirja-äiti otti yhteyttä Mikan vel-jen takia. Perhetukikeskuksen työntekijät keskustelivat perheen tilantees-ta useampaan otteeseen perheenjäsenten kanssa. Kun veljen tilanne näyttiparanevan, alkoi päähuomio kohdistua Mikaan. Tällainen huomion siir-tyminenhän on hyvin tavallista tämänkaltaisessa perhetyössä.

1Tunnistettavuuden välttämiseksi asiakkaiden nimet on kaikissa käytetyissä esimer-keissä muutettu, eikä ole kerrottu, missä perhetukikeskuksessa he olivat asiakkaana. Li-säksi esimerkkeihin on tehty muitakin muutoksia tunnistamisen estämiseksi. Ne eivät kui-tenkaan vaikuta esimerkkien sovellettavuuteen ja tehtyihin johtopäätöksiin.

25

Työskentelyn tavoitteeksi päätettiin ottaa Mikan motivointi koulun-käyntiin ja ristiriitojen vähentäminen kotona. Tässä, kuten muissakin ku-vatuissa tapauksissa, tavoitteen nimeäminen tapahtui ehkä osittain eva-luaatiokokeilun vaikutuksesta. Esimerkkitapauksia pohdittiin projektin“työnohjauspalavereissa” ja niihin valmistauduttaessa. Tällöin kiinnitet-tiin huomiota siihen, mikä tavoite voisi olla empiirisesti seurattavissa.

Työskentelymenetelminä olivat kotikäynnit, keskustelut, perheistun-not, pojan henkilökohtaiset tapaamiset, yhteistyö sosiaalityöntekijän jaopettajan kanssa (vaihe B). Lisäksi kolmannella seurantaviikolla Mika siir-tyi ns. klinikkaopetukseen, jossa hän sai uuden opettajan ja opetusmuodot(vaihe BC). Klinikkaopetus päättyi neljä viikkoa ennen seurannan päätty-mistä (alkoi uusi B-vaihe).

Koulunkäyntiä kuvaavaksi mittariksi päätettiin ottaa ”läsnäolo kou-lussa prosentteina oppituntien kokonaismäärästä”, ja se perustui opetta-jan antamaan tietoon. Asioiden sujumista kotona ei seurattu.

Käytetty B-BC-B asetelma näkyy kuviossa 4.1.

26

Viikot

0

20

40

60

80

100

Läsnä-

olo

koulussa

%

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14

Loma

B BC B

Kuva 4.1: Mikan läsnäolo koulussa.

Seuranta antaa suuntaa-antavan vastauksen “evaluatiiviseen” kysy-mykseen, paraniko asiakkaan tilanne työskentelyn aikana? (vrt. Thyer, 1993,s. 96), koska mittausjaksojen valossa työskentelyn kohteena olevassa on-gelmassa tapahtui kehitystä parempaan suuntaan. Kun perhetukikeskuk-sen työhön yhdistyi klinikkaopetus (BC–vaihe), Mika alkoi käydä kouluaselvästi aikaisempaa ahkerammin. Hänen läsnäolonsa koulussa saavuttinopeasti maksimaalisen tason ja pysyi sillä tasolla seurannan loppuun as-ti.

B-asetelma ei anna vastausta “kokeelliseen” kysymykseen, onko olemas-sa vakuuttavaa todistetta siitä, että sosiaalityön interventio aiheutti tämän kehi-tyksen parempaan suuntaan. Esimerkki antaa kuitenkin tältä osin aihetta tul-kinnalliseen jatkopohdintaan. Vaikka tietoa lähtötasosta, eli koulunkäyn-nistä työskentelyä edeltävältä ajalta, ei kerätty, voidaan interventiovai-heen B–tilannetta, jolloin ei tapahtunut juurikaan muutosta parempaan,

27

pitää jonkinlaisena lähtötason korvikkeena (vrt. interventiovaiheen koh-telusta osana lähtötasoa Bloom & Fischer, 1982). Näin seuranta-asetelmaavoisi tulkita myös AB-asetelmana, jolloin havaittu trendi (voimakas muu-tos oikeaan suuntaan) viittaisi siihen, että klinikkaopetus, kun siihen liittyityöskentely Petukkeessa, aiheutti muutoksen parempaan. Toisaalta Thyeron sitä mieltä, että AB-asetelma ei anna vastausta “kokeelliseen” kysy-mykseen (Thyer, 1993, s. 96). Bloom ja Fischer (Bloom & Fischer, 1982)ovat puolestaan esittäneet, että välitön interventiota seuraava muutos voi-si viitata siihen, että muutos johtuu todennäköisesti interventiosta. Muttailmeisesti muitakaan selityksiä ei voida sulkea pois (vrt. Kazi & Wilson,1996, s.13).

4.1.2 Mari

Murrosikäisen Marin asiakkuus Petukkeessa oli jatkunut jo usean vuodenajan, välillä päättyen ja taas alkaen. Tytön perheessä oli ollut ongelmiamm. alkoholin käytössä. Mari oli siis Petukkeen vakioasiakas ja hänelläoli hyvä ja luottamuksellinen suhde Petukkeen työntekijöihin. Ennen ku-vattavaa työskentelyjaksoa Mari oli kotiutunut osastosijoituksesta. Jonkinajan kuluttua kotiutumisesta koulun sosiaalityöntekijä otti yhteyttä, kos-ka tytön koulunkäynnissä oli havaittu huolestuttavaa epäsäännöllisyyttä.Omasta mielestään tyttö oli osallistunut kohtuullisesti koulutyöhön.

Työskentelyn tavoitteeksi asetettiin, ehkä vähän ympäripyöreästi, Ma-rin tukeminen. Työskentely liitettiin kuitenkin tapauskohtaisen evaluaa-tion kokeiluun ja Petukkeen työpari ”tarjosi tytölle mahdollisuutta osallis-tua tutkimukseen”. Osapuolet sopivat, että tyttö pitää kirjaa poissaolois-taan ja tilanne tarkistetaan kahden viikon välein. Konkreettiseksi työsken-telyn tavoitteeksi asetettiin tässä yhteydessä, että kahdessa viikossa pois-saoloja koulusta saa olla korkeintaan 180 minuuttia. Edelliseen esimerk-kiin nähden tavoite oli sikäli täsmällisempi, että todettiin tarkasti myöstavoitetaso.

Työskentelyyn kuului: säännöllinen yhteydenpito tyttöön kahden vii-kon välein, palkitseminen koulunkäynnin sujumisesta, yhteydenpito per-heen kanssa ja osallistuminen käytännön asioiden hoitoon (mm. perheen

28

häätöön liittyviä asioita).Kuviosta 4.2 näkyy, kuinka Marin poissaolot vähenivät ja tavoitetaso

ylitettiin seurannan lopulla:

Viikot

13 14

Poissaolo keskimäärinkahdessa viikossa

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12

Tavoiteraja 180 min. on merkittykatkoviivalla

15

3 pv

0 min

180min

1 pv

2 pv

Kuva 4.2: Marin poissaolot koulusta oman ilmoituksen mukaan kahden viikonjaksoissa.

Marin poissaolot alittivat kolmannella viikolla 180 minuutin rajan, elikehitystä tapahtui hyvää suuntaan (huom!: mitä alempana käyrä on si-tä parempi on tilanne). Näin jatkui kuudennelle viikolle asti, mutta tä-män jälkeen, etenkin viikoilla 8, 9, 10 poissaolot kasvoivat räjähdysmäises-ti. Kun tilannetta selvitettiin, havaittiin, että kyseisenä ajanjaksona perhehäädettiin asunnostaan. Tämä, tytöstä riippumaton tapahtuma, pitää ot-taa seurantatiedon tulkinnassa huomioon. Jos viikot 8–11 näin ollen ikäänkuin ”mitätöidään” ja siirretään huomio hyvin menneisiin viikkoihin 12,13, 14 ja 15, voidaan Marin koulunkäyntiä koskevaan evaluatiiviseen ky-symykseen vastata myönteisesti. Esimerkki kuvaa hyvin sitä, kuinka ta-

29

pauskohtaisen evaluaation soveltaminen osana muuttuvissa tilanteissa ta-pahtuvaa asiakastyöskentelyä vaatii aina suurta joustavuutta ja mittaus-tulosten pohdintaa ja tulkintaa monenlaisen työhön liittyvän laadullisentiedon valossa.

Poissolojen kirjaamisen antaminen Marin tehtäväksi saattaa vähentäämittaamisen luotettavuutta ja selkeyttä, mutta nuorelle se antoi tilaisuu-den seurata itse täsmällisesti omia poissaolojaan ja tavoitteen saavuttamis-ta. Mittaaminen saattoi olla hänen elämänhallintansa väline: “Tyttö oli sii-tä (seurannasta, kirj. lis.) kovin innostunut. Hän toimitti tiedot minuuttientarkkuudella ja piti tärkeänä, että niistä keskusteltiin. (-) Se tuntuu lisää-vän asiakkaan sitoutumista asiaan.”

4.1.3 Petra

Kolmannessa lapsen koulunkäyntiä koskevassa tapauksessa asiakkaanaoli yksinhuoltaja-äiti Anne ja oppivelvollisuusikäinen murrosikäinen ty-tär Petra. Perhe, jossa äiti huoltaa yksin kolmea lasta, oli tullut asiakkaak-si tyttären koulunkäynnin laiminlyönnin ja huumeiden käyttö-epäilyjenvuoksi. Avotyön tarkoituksena oli saada koulunkäynti sujumaan ja sel-vittää mahdollinen päihteiden käyttö. Avotyön tehtäväksi muodostui tyt-tären koulunkäynnin edistäminen ja äidin tukeminen ja motivointi, niinettä hän vaikuttaisi parhaansa mukaan tyttären koulunkäyntiin. Äiti ei ol-lut kuitenkaan kovin motivoitunut työskentelyyn. Tyttärelle oli puhuttumyös huostaanoton mahdollisuudesta.

Työskentelymenetelmiä olivat työntekijöiden palaverit äidin ja tyttä-ren kanssa ja tyttären saattaminen kouluun. Vähitellen, kun äitiä ei saatumukaan työskentelyyn, työntekijät ottivat myös vanhemman roolia suh-teessa tyttäreen, asettivat tälle vaatimuksia öiden viettämisestä kotona janukkumisesta öisin, jotta koulunkäynti onnistuisi. Työskentelyä on kuvat-tu aikajanalla tarkemmin myös kuvassa 4.3. Tavoitteessa edistymisen tar-kastelu voidaan haluttaessa liittää tähän tapaan työskentelyn kuvaukseenja seurata näin havainnollisesti työskentelyn ja tulosten yhteyttä.

Seurattavaksi asiaksi valittiin Petran koulunkäynti, jota mitattiin kou-lusta saatavien tietojen perusteella läsnäolotuntien prosenttiosuudella kai-

30

kista koulutunneista. Käytetty B–asetelma näkyy kuvasta 4.3.

0

10

20

30

40

50

60

70

80

90

100

1 3 5 7 9 11 13 15 17 19 21 23

ns

k

k

k

ks

k

s

s

esek *

n ek

k

m

ek mt k

n = neuvottelu (perhe + sosiaalityöntekijä + avott.)s = yksi tai useampi kouluun saattok = yksi tai useampi sovittu kotikäyntiek = sovittu kotikäynti, asiakas ei paikallaes = epäonnistunut saatto, asiakas ei paikallamt = muu tapaaminen* = loma

Läsnäolo koulussa %

Viikot

Kesälomaalkaa

Kuva 4.3: Petran läsnäolo koulussa ja työskentelyn toimenpiteet.

31

Kuvion perusteella evaluatiiviseen kysymykseen on vastattava kieltei-sesti. Etenkin viimeiset viikot ennen kesälomaa (viikot 17, 18, 19, 20, 21ja 22) menivät koulunkäynnin osalta todella huonosti. Avotyöntekijät sai-vat kuitenkin Petran opettajalta sellaista palautetta, että koulupoissaolojenmäärä ei kerro koko totuutta koulumenestyksestä. Petra oli tehnyt hyvinkotitehtävänsä ja saanut joitakin oppiaineita kokonaan suoritettua, niin et-tä hän voi hyvin jatkaa opiskeluaan tulevana syksynä tässä ns. luokatto-massa koulussa. Ehkä myös tytön näkökulmasta koulussa käynti oli toimi-nut koulunkäynnin jatkamista edesauttavasti. Kesälomaa edeltäviin pois-saolohin voikin liittyä erityisiä olosuhteita (kesän läheisyys, oppilaan jär-keilyt läsnäolon merkityksestä koulunkäynnin jatkamisen kannalta jne.),jotka voidaan ottaa huomioon läsnäolokäyrän tulkinnassa. Toisaalta esi-merkki nostaa pöydälle kysymyksen tavoitteiden täsmentämisestä: millai-nen koulutyö on oikeastaan tavoiteltavaa. Tavoitteen lisäksi pitäisi määri-tellä myös tavoitetaso.

4.2 Perheen tukeminen murrosikäisen kasvatuksessa

Pertin ja Marketan murrosikäinen tytär Niina oli varastellut ja ollut pal-jon öitä pois kotoa luvatta. Vanhemmat eivät saaneet häneen oikein min-käänlaista otetta. Niina oli ollut sijoitettuna perhetukikeskukseen, ja hänoli nyt palannut kotiin. Avotyön yleisenä tarkoituksena oli tukea perhet-tä tulemaan paremmin toimeen keskenään. Evaluaatiokokeiluun liittyväs-ti vanhemmat asettivat tilanteessa konkreettiseksi tavoitteeksi Niinan lu-vattomien yöpoissaolojen ja varastelun loppumisen. Tyttären tavoite olivanhempien luottamuksen voittaminen, samalla kun hän hyväksyi van-hempien tavoitteen. Seurattaviksi asioiksi valittiin Niinan yöpoissaolot javarastelu, sekä eri osapuolten tyytyväisyys perheen tilanteeseen. Niinanluvattomat teot laskettiin kuukausittain yhteen. Tyytyväisyyttä perheti-lanteeseen mitattiin kysymällä jokaiselta erikseen ”kuinka tytyväinen oletperheesi tilanteeseen edellisen ja tämän tapaamisen välillä”. Vastauksessatuli käyttää asteikkoa nollasta kymmeneen, jossa 0 edusti tyytymättömyy-den ääripäätä ja 10 erittäin suurta tyytyväisyyttä.

32

Työskentelymenetelmänä olivat yhteiset perheterapiaistunnot. Istun-tojen sisältö vaihteli perhetilanteen kehityksen mukaan: alkuvaiheessa kä-siteltiin syntyneitä kriisitilanteita (mitä niissä tapahtui ja miten toimittiin),samalla kun kiinnitettiin huomiota hyvin sujuviin asioihin elämässä; tä-män jälkeen käsiteltiin yleensä perheen vuorovaikutusta ja sen taustoja;viimeisessä tarkasteltavassa vaiheessa työskenneltiin tyttären ”töppäily-jen” aiheuttaman kriisin kanssa.

Kuviosta 4.4 näkyy, että Niina käyttäytyi suhteellisen hyvin työsken-telyn keskivaiheilla. Muutos parempaan ei kuitenkaan muodostunut py-syväksi, vaan viidennen kuukauden aikana ”rötöksiä” kertyi peräti viisikappaletta.

0

Luvattomientekojen lkm

1

2

3

4

5

1 2 3 4 5

Kuukaudet

Kuva 4.4: Niinan luvattomien tekojen (varastelu ja yöpoissaolot) lukumäärä.

Kuviosta 4.5 voidaan päätellä, että osapuolten tyytyväisyys perheentilanteeseen oli kuitenkin, isää lukuun ottamatta, kasvanut tarkasteltavanaaikana.

Vielä voidaan huomata, että vanhempien arvio poikkesi toisistaan vain

33

0

1 2 3 4 5

Kuukaudet

2

4

6

8

10

Tyytyväi-nen

Tyytymä-tön

Arvio asteikolla, jossa 0 = erittäin tyytymätön ja 10 = erittäin tyytyväinen

3

5

7

9

tytär

äiti erikseen(vain 1. ja 5.arvio)

isä jaäiti yhdessäja isä yksin1. ja 5. arvio

Kuva 4.5: Vanhempien ja tyttären tyytyväisyys perheen tilanteeseen.

34

ensimmäisellä ja viimeisellä mittauskerralla. Kuvioiden perusteella voi ar-vioida tytön tekemisten ja osapuolten kokemusten suhdetta. Työntekijä:”kuviosta voi nähdä, että tyttären arviot ovat korkeammalla kuin van-hempien arviot hänen omien kiellettyjen tekemistensä jälkeen. Myös van-hempien arvioiden tasoittuminen näkyy.” Uusista ”töppäilyistään” huoli-matta Niina on itse varsin tyytyväinen perheen tilanteeseen, eikä äitikäänole hirveän tyytymätön. Tätä taustaa vasten voidaan pohtia ilmapiirin pa-ranemista jatkotyöskentelyn kannalta tärkeänä saavutuksena (vrt. Reid,1993; Hepworth & Larsen, 1990). Muutos on kuitenkin pieni, eikä kuvios-ta muutenkaan voi päätellä kokeellisen sitovasti, että Petuke-interventioolisi aiheuttanut sen.

4.3 Lasten tapaamisten järjestäminen eron jälkeen

Esimerkkitapauksen päähenkilöitä olivat eronneet vanhemmat Maija jaArto ja heidän lapsensa. Työskentelyn taustalla oli vaikea kiista lastenasuinpaikasta. Tähän vanhempien konfliktiin kietoutuivat jatkuvat risti-riidat ja riitely, sekä myös suoranainen väkivalta tai sen uhka lasten tapaa-misten yhteydessä. Perheen kanssa oli tehty jo aikaisemminkin avotyötä,mutta nyt tarkasteltava työskentelyjakso aloitettiin, kun sosiaalityöntekijäoli saanut huolestuttavaa tietoa vanhempien tilanteesta. Vanhemmat ha-lusivat saada muutosta tapaamistilanteisiin. Työn tavoitteeksi asetettiin,että tapaamiset ja muu yhteydenpito sujuisi asiallisesti, ilman riitaisuuttaja väkivaltaa. Työskentelyllä oli näin itsestäänselvästi myös lastensuojelul-linen funktio.

Petukkeen työntekijöiden työskentelymenetelmänä olivat keskustelutja muu yhteydenpito erikseen molempiin osapuoliin. Yhteyttä Maijaan jaArtoon pidettiin kerran viikossa tai kahdessa viikossa puhelimen välityk-sellä tai kotikäynnein.

Työntekijät päättivät ottaa tapauksen evaluointikokeiluun ja ehdotti-vat, että molemmat osapuolet arvioisivat tapaamisten sujumista ja pitäisi-vät niistä kirjaa. Toivottiin, että ”mittausasetelma” voisi toimia myös kes-kinäisen kommunikaation välineenä. Isä lupautui ensin, mutta kieltäytyi

35

sitten. Evaluointi jouduttiinkin rakentamaan vain äidiltä saatavan tiedonvaraan. Äiti arvioi itse tapaamisen sujumista, siihen liittyviä puhelinkon-takteja ja muuta keskustelua, sekä erikseen lasten vaatetusta. Hän pisteyttikunkin arviointikohteen käyttämällä asteikkoa, jossa miinus neljä (- 4) olihuonoin mahdollinen ja plus neljä (+ 4) oli paras mahdollinen arvosana.Osa-alueita koskevat pistemäärät laskettiin viikoittain yhteen.

Työntekijä arvioi asetelman ansioksi jälkeenpäin, että

”. . . äidin osalta saatiin totuudenmukainen kuva että missämennään. Nyt on mennyt hyvin. Ovat nyt tarkkailleet enem-män toimiansa, sillä tavalla tutkimuksesta on ollut hyötyä.”

Kuviosta 4.6 näkyy, kuinka ensimmäisen tarkkailuviikon suhteellisenhyvästä tilanteesta pudottiin äidin näkökulmasta hyvin huonoon tilantee-seen.

36

1 2 3 4 5

Viikot

Yhteenlasketut arviopisteet

-9

-8

-7

-6

-5

-4

-3

-2

-1

0

1

2

3

6

Pistemäärässä on laskettu yhteen äidin arviopistemäärät itsetapaamisesta, asioinnista puhelimessa ja muista keskusteluistalasten isän kanssa sekä lasten vaatetuksesta. Käytetty asteik-ko oli -4 ... +4

Kuva 4.6: Äidin arvio lasten tapaamisten sujumisesta.

Samoin voidaan nähdä, kuinka tämän jälkeen on tapahtunut kehitystäparempaan suuntaan. Tarkkailuvaiheen päättyessä ei tilanne kuitenkaan

37

vieläkään ollut aivan tyydyttävä.

4.4 Sijoitetun lapsen ja perheen välisen suhteen yllä-pito

Varhaismurrosikäinen Tiina oli asunut vuorotellen eronneiden äitinsä jaisänsä luona ja hakeutunut sitten itse sosiaalityöntekijän luo, ja sitä kauttaperhetukikeskuksen laitososastolle. Vaikka Tiina asui laitoksessa, päätet-tiin tilanteessa tehdä myös perhetyötä. Työskentelyn tavoitteeksi asetettiinTiinan itsenäistyminen laitoksesta ja tätä tukevaksi tavoitteeksi yhteydensäilyttäminen Mikko-isään ja tämän uuteen perheeseen. Mikko ja tämänavovaimo Kirsi olivat suhteen ylläpitämistä koskevan tavoitteen takana,mutta Tiina ei ollut siitä alkuun kiinnostunut. Konkreettiseksi suhteen yl-läpitoa koskevaksi tavoitteeksi asetettiin se, että Tiina ja isän perhe pitäisi-vät yhteyttä, tekisivät jotain yhdessä ja tapaisivat toisiaan silloin tällöin.

Työskentelymenetelmänä käytettiin perhetapaamisia, joita järjestettiinnoin kerran kuussa ja joihin myös Tiina halusi osallistua. Työskentelynalkaessa tytär ja isän perhe tapasivat siis vain näissä perheistunnoissa.

Yhteydenpitoa ja suhteen ylläpitämistä kuvaava mittari perustuiasiakkailta saatuun tietoon yhteydenpidosta. Tiedonkeruun apuna käytet-tiin seurantalomaketta, jossa oli varattu tila jokaiselle päivälle, ja erilaisillekontaktitavoille tai toimille, jotka pisteyttiin yhden tai kahden pisteen ar-voiseksi (ks. pistemäärä suluissa):

• puhelinsoitto (1),

• ehdotettu tapaaminen (1),

• tapaaminen (2),

• vierailu laitoksessa (2),

• vierailu kotona (2),

• yhdessä tekeminen (2),

38

• kirjeen tai kortin lähettäminen (1),

• yhdessä tehdyt vierailut (esim. sukulaisiin) (2).

Lomakkeeseen merkittiin myös, kuka oli tehnyt aloitteen yhteyden-ottoon. Osapuolet olivat innostuneita lomakkeesta ja näytti syntyvän jo-pa kilpailua siitä, kuka saa piirtää ensimmäisenä nimikirjaimensa (= aloit-teentekijä) lomakkeeseen. Vaikutti siltä että lomake jotenkin sinällään nos-ti yhteydenpidon tärkeäksi, sen täyttämisen yhteydessä ryhdyttiin suun-nittelemaan, mitä voitaisiin tehdä yhdessä, minne voitaisiin mennä jne.

Kuvasta 4.7 nähdään, kuinka osapuolten keskinäinen yhteydenpito li-sääntyi ja vakiintui tarkastelujaksolla.

39

0

1

2

3

4

5

6

7

8

9

10

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14

Perhe-tapaa-minen

Perhe-tapaa-minen

Perhe-tapaa-minen

Puhelin-keskusteluisän kanssa

Yhteydenpito/pistemäärä

Viikot

Kuva 4.7: Tiinan ja perheen yhteydenpito.

Visuaalista havaintoa voidaan tukea myös numeroiden avulla. Seitse-män ensimmäisen viikon pistemäärien keskiarvo on vain 2.4, mutta seit-semän viimeisen viikon pistemäärien keskiarvo on peräti 4.2. Evaluatiivi-seen kysymykseen voidaan seurannan perusteella vastata myönteisesti.

Esimerkki herättää jatkopohdintana kysymyksen tavoitetason asetta-misesta. Työskentelyn onnistuneisuutta voitaisiin tulkita pitävämmin, mi-käli työskentelyn alussa olisi päätetty, kuinka tiivis yhteydenpito on ihan-teellista. Edustaako esimerkiksi 3 ”yhteydenpitopistettä” viikolla 12 täy-

40

sin riittävää yhteydenpitoa? Lisäksi esimerkki osoittaa kiintoisalla taval-la, kuinka B-asetelmasta voidaan monasti päästä AB-asetelmaan. Ja AB-asetelman pohjalta voidaan puolestaan esittää vankempia tulkintoja asiak-kaan edistymisestä. Esimerkkitapauksessa voitaisiin nimittäin ajatella, et-tä meillä on itseasiassa käytettävissä myös lähtötasoa kuvaava tieto: tytär-hän ei tavannut isää ja tämän perhettä evaluointia edeltävänä aikana. Yh-teydenpitoa koskeva lähtötason pistemäärä olisi siis 0. Mikäli tämä hyväk-sytään, on havaittu muutos entistäkin selkeämpi ja lisäksi voidaan esittääarvelu muutoksen yhteydestä työskentelyyn.

4.5 Yksinhuoltajan tukeminen

4.5.1 Lauri

Lauri oli asunut eronsa jälkeen useita vuosia kahdestaan ala-astetta käy-vän Onnin kanssa. Asiakkuus syntyi perheneuvolan ja aluetoimiston so-siaalityöntekijän aloitteesta. Taustalla oli isän taipumus käyttää kasvatuk-sessa ”kättä pitempää” ja muut isän ja pojan vuorovaikutuksen hankaluu-det. Isä ei luottanut poikaan ja moitti tätä liian usein.

Työskentelyssä Lauri-isää ja Onni-poikaa tavattiin aluksi vähintäänkerran kahdessa viikossa heidän kotonaan ja lisäksi Onnia tavattiin per-hetukikeskuksessa, missä hänen kanssaan pelailtiin, juteltiin, tehtiin läk-syjä tai askarreltiin. Pojalle ja isälle annettiin myönteistä palautetta ja so-vittiin, kuinka poika hoitaa kouluasiansa itsenäisesti. Jonkin ajan kulut-tua huomattiin, kuinka isä ei enää aikaisempaan tapaan moittinut Onnia,vaan totesi, että ”elämä on mennyt rennommin, kun itseltä ei vaadi niinpaljon”. Isä totesi myös pystyvänsä ristiriitatilanteissa ”pitämään kädettaskuissa”. Onnilta kysyttiin muutaman kuukauden työskentelyn jälkeen,kuinka hyvän numeron hän antaisi jos hän saisi arvostella elämäntilan-nettaan. Hän antoi numeroksi 7-8 ja tarkensi, että arvosanaan tulisi plussalisää isän kanssa yhdessä olemisesta tai tekemisestä. Tällöin työntekijät te-kivät Laurille parin viikon listan, johon hän sai merkitä yhteiset mukavathetket. Noin kolmen kuukauden kuluttua sama mittaus toistettiin.

41

Yhteiset hetket

1 2

Kyllä

Ei

Ensimmäinen kahden viikon seuranta

Toinen kahden viikon seuranta3 kk kuluttua

1 2

Kyllä

Ei

Kuva 4.8: Isän ja pojan päivittäiset yhteiset mukavat hetket.

Kuvio 4.8 kuvaa tuloksia.Ensimmäiseen kahden viikon jaksoon ei tullut mainintoja yhteisistä

hetkistä. Toiseen (vajaan) kahden viikon listaan tuli neljä mainintaa. Seu-ranta antaa suuntaa-antavan myönteisen vastauksen evaluatiiviseen ky-symykseen, koska mittausjaksojen valossa työskentelyn kohteena olevas-sa ongelmassa tapahtui kehitystä parempaan suuntaan.

4.5.2 Pirkko

Pirkko oli työtön yksinhuoltaja-äiti, joka kärsi masennuksesta ja sosiaa-lisesta eristyneisyydestä. Hän oli ollut Petukkeen asiakkaana aikaisem-minkin ja oli työntekijöiden vanha tuttu. Hän pyysi itse apua, ja alueensosiaalityöntekijä teki päätöksen avotyön aloittamisesta. Työskentelyajak-si sovittiin noin kolme kuukautta. Yhteiseksi tavoitteeksi hahmottui sosi-aalisen eristäytyneisyyden voittaminen ja sosiaalisen varmuuden (luotta-muksen) lisääminen. Pirkko antoi lähtötasostaan ”luottamuksessa ihmi-siin” arvosanan 4 ja asetti tavoitteekseen arvosanan 9.

Työskentelyyn ja yhteydenpitoon kuuluivat (tässä järjestyksessä): ko-tikäynti, tilanteen kartoitus; asiakkaan yhteydenotto; keskustelu ja tapaa-

42

minen; kirjallinen viesti; istunto perhetukikeskuksessa; kotikäynti; istuntoperhetukikeskuksessa; istunto perhetukikeskuksessa.

Seurannan aikana Pirkko arvioi päivittäin ”luottamuksen löytymistäihmisiin” asteikolla 0–10 (kuvio 4.9). Samalla hän piti päiväkirjaa odo-tuksistaan, päivän tapahtumista ja tunnelmista. Työntekijät (ja asiakas)ymmärsivät työntekijöiden ehdottaman seurannan asiakkaan osallistumi-seksi tutkimukseen: ”Otettiin asiakas tasaveroisesti tähän tutkimukseen.”Seuranta nähtiin ”asiakkaalle erityisesti välineeksi”. Kohdistettaessa huo-mio arjen tapahtumiin ”automaattisesti tulee asiakkaalle niitä keinoja mie-leen, mitä silloin oli (kun on mennyt hyvin, kirj. lis. )”.

Kuviossa 4.9 näkyy käytetty AB-asetelma.

43

Paljon luottamusta

Vähän luottamusta

1

2

3

4

5

6

7

8

9

10

1 2 3 4 5 6

Viikot

7 8 9 10 11

Asiakkaan päivittäinen arvio asteikolla, jossa 1 = hyvin vähänluottamusta ja 10 = hyvin paljon luottamusta

A B

Tilanteen mittaus ensimmäisellä tapaamiskerralla

Kuva 4.9: Pirkon sosiaalisen rohkeuden kasvu ”Luottamuksen löytäminen ihmi-siin”.

Työskentelyn alettua Pirkon tilanne parani, mutta varsin pian (toisellaviikolla) palattiin lähtötasolle. Tämän jälkeen tilanne vaihteli voimakkaas-ti, kunnes seitsemänneltä viikolta alkaen asiakkaan arvio vakiintui kor-keammalle tasolle. Evaluatiiviseen kysymykseen voidaan antaa myöntei-

44

nen vastaus. Ensinnäkin työskentelyn kohteena olevassa ongelmassa ta-pahtui kehitystä parempaan suuntaan. Lisäksi työskentely onnistui, koskaasiakkaan tilanne vakiintui hyvin lähelle asetettua tavoitetta. Tulosten pe-rusteella ei voida kuitenkaan sitovasti päätellä, että sosiaalityö on vaikut-tanut Pirkon kuntoutumiseen (ks. edellä AB-asetelman tulkinnasta). Ky-seinen päätelmä ei ole senkään takia kovin vahvalla pohjalla, että lähtöta-soa mitattiin vain kerran. Lisäksi omaa arviota mielialasta voidaan arvos-tella suhteellisen epäluotettavaksi ”sosiaalisen rohkeuden” mittariksi.

4.5.3 Tarja

Tarja oli eronnut noin puoli vuotta sitten, ja hänellä oli päivähoitoikäinentytär Päivi. Tytär oli eroon liittyvän kriisin yhteydessä sijoitettu väliaikai-sesti varakotiin, mutta hän oli nyt palannut äitinsä hoidettavaksi. Tässävaiheessa oli aloitettu avotyö Petukkeen kanssa alueen sosiaalityöntekijänaloitteesta. Äiti kärsi masentuneisuudesta ja sosiaalisesta eristäytyneisyy-destä. Työn tavoitteeksi muodostui äidin vanhemmuuden ja toimintaky-vyn tukeminen. Työhön liittyi myös lapsen ja isän tapaamisten valvonta(sosiaalityöntekijän päätöksen mukaisesti tapaamiset olivat aluksi ns. val-vottuja tapaamisia).

Työskentelyyn kuuluivat tapaamiset ja keskustelut äidin ja isän kans-sa.

Pian työskentelyn alettua Tarjan elämäntilanteessa tapahtui kuitenkinsuurehko muutos, kun hän tutustui mieheen, jonka kanssa muutti yhteen.Koska äidin toimintakyky näytti paranevan, avotyön tarve väheni. Täs-sä vaiheessa päätettiin kuitenkin vielä seurata tilannetta. Konkreettiseksiseurattavaksi asiaksi valittiin äidin ja päiväkodin yhteistyön sujuminen.Palaverissa, johon osallistuivat Tarja, uusi avomies, päiväkodin edustajatja Petukkeen työpari, pohdittiin, kuinka äidin ja päiväkodin yhteistyön pi-täisi sujua. Ajateltiin, että olisi hyvä jos äiti osallistuu tyttären päiväkotiinviemiseen ja noutamiseen ja että tässä pidetään kiinni sovituista ajoistaja että äiti ja päiväkodin ihmiset vaihtaisivat näissä yhteyksissä mahdolli-suuksien mukaan muutaman sanan. Petukkeen työntekijät laativat mitta-rin, jossa kukin näistä asioista pisteytettiin yhden pisteen arvoiseksi. Mit-

45

tarissa pisteet laskettiin päivittäin ja viikoittain yhteen ja viikoittainen pis-temäärä jaettiin läsnäolopäivien lukumäärällä, jolloin viikon maksimipis-temääräksi tuli 5 pistettä. Pisteiden laskusta huolehti päiväkodin henkilö-kunta.

Kuviosta 4.10 voidaan päätellä, että asiakkaan ja päiväkodin yhteistyösujui koko seurannan ajan hyvin.

1 2 3 4 6 7 8 9

3.0

3.5

4.0

4.5

5.0

5

lomaviikko

Hyvä

Huono

Viikot

Kuva 4.10: Tarjan ja päiväkodin yhteistyön sujumista kuvaava pistemäärä.

46

Edistymistä ei seurantajakson aikana tapahtunut. Tässä tapauksessaseurantaa käytettiin eräänlaisena varmistamisen ja tähän liittyen kontrol-lin välineenä. Asiakkaan elämäntilanteen muuten kohennuttua ei päivä-kotiyhteistyötä koettu varsinaisesti ongelmaksi. Jälkeenpäin työntekijät ei-vät arvioineet seurannan merkitystä kovin suureksi: ”oltais saatu riittä-vä tieto päiväkodista.” Mutta entäpä jos asiat olisivat menneet huonosti?Kuvio antaa asiakkaan ja päiväkodin yhteistyön sujumisesta varmemmankuvan kuin päiväkotihenkilökunnan mahdolliset valitukset tms.

4.5.4 Terttu

Terttu on työtön yksinhuoltajaäiti, joka on kärsinyt sosiaalisista peloista,paniikkikohtauksista ja alkoholin kroonisesta liikakäytöstä. Hän oli kai-kesta päättäen hoitanut paniikkioireitaan oluella. Asiakkuus syntyi alu-een sosiaalityöntekijän aloitteesta. Lastensuojelun kannalta Tertun pojan,Rikon, tilanne oli kehittynyt hyvin vakavaksi. Niinpä sosiaalityöntekijä ar-vioi ala-astetta käyvän Rikon kasvuolot niin huonoiksi, että Terttua vaadit-tiin hakeutumaan hoitoon, uhaten ottaa Riko huostaan, ellei näin tapahdu.Tässä tilanteessa äiti näki ratkaisun TYKO-koulutukseen hakeutumises-sa ja huostaanotosta luovuttiin toistaiseksi. Avotyön tavoitteeksi asetettiinalkoholinkäytön saaminen hallintaan, niin että Terttu kykenee huolehti-maan lapsestaan. Tavoitteeseen liittyi Tertun itsekontrollin kehittäminenja aktivointi mm. koulutukseen osallistumalla, sekä se, että hän huolehtiimyös nykyistä paremmin omasta hyvinvoinnistaan.

Tertun kanssa työskenneltiin käymällä hänen kotonaan kerran viikos-sa, myös ennalta ilmoittamatta. Häntä kannustettiin itsetarkkailuun jaoman toiminnan vaikutusten seuraamiseen. Lisäksi huolehdittiin siitä, et-tä hän menee lääkäriin ja saa lääkityksen paniikkioireisiin.

Seuranta-asetelman laatiminen ja asiakkaan osallistuminen seuran-taan nähtiin asiakkaan itsetarkkailuna ja näin työskentelytapana, jo-ka tukee myös TYKO-koulutukseen osallistumista. Työntekijät näkivätmyös tärkeäksi hankkia faktatietoa työskentelyn pohjaksi. Seurannan koh-teeksi otettiin asiakkaan tyytyväisyys elämäänsä, osallistuminen TYKO-koulutukseen, alkoholinkulutus ja paniikkilääkkeen käyttö. Terttu piti päi-

47

vittäin kirjaa tyytyväisyydestä elämäänsä käyttäen itse määrittelemiinsäseikkoihin perustuvaa asteikkoa (0-6). Lisäksi hän kirjasi osallistumisen-sa TYKO-koulutukseen, nauttimansa alkoholimäärät (olutpulloa/vrk) japaniikkilääkityksensä.

1 2 3 4 5 6

6

5

4

3

2

1

*

Tyytyväinen

Tyytymätön

*= tiedot puuttuvat; asiakas ollut sairaalahoi-dossa alkoholikrampin vuoksi

Viikot

Kuva 4.11: Tertun tyytyväisyys elämäänsä, arvioituna päivittäin asteikolla 1–6jossa 1 = hyvin tyytymätön ja 6 = hyvin tyytyväinen.

48

20

40

60

80

100

Läsnäolo% koulutuksessa

0

1 2 3 4 5 6 7

Viikot

Läsnäoloksi on laskettu myös luvallinen poissaolo

Kuva 4.12: Tertun läsnäolo työllisyyskoulutuksessa.

Seurannan perusteella laadituista kuvioista 4.11, 4.12 ja 4.13 voidaanpäätellä, että Terttu edistyi työskentelyn kaikilla kohdealueilla, mielialas-sa, koulutukseen osallistumisessa ja alkoholinkäytön rajoittamisessa.

49

Olutpulloa vuorokaudessa

10

0

1

2

3

4

5

6

7

8

9

1 2 3 4 5 6

* =Tiedot puuttuvat;ollut sairaalahoidossaalkoholikrampin takia

*

Viikot

Kuva 4.13: Tertun itse ilmoittama alkoholinkäyttö 1/3 l olutta vuorokaudessa.

50

Lisäksi kuvioista näkyy se, että onnistuminen eri kohdealueilla osuusamoihin vaiheisiin. Esimerkiksi kuudennella seurantaviikolla ahkeraankurssilla käyntiin liittyi pidättäytyminen alkoholin käytöstä ja kohtuul-linen tyytyväisyys elämään (arvot 3–4). Kokeelliseen kysymykseen siitä,onko työskentely vaikuttanut muutokseen, ei näiden B-asetelmien perus-teella voida vastata. Etenkin työskentelyn kohde ”tyytyväisyys elämään”herättää saatujen tulosten pohjalta tietysti taas kysymyksen tavoitetasosta:kuinka hyvä olon pitäisi olla?

4.6 Esimerkki seurannan hankaluuksista

Joskus seuranta-asetelman laatiminen epäonnistui tai onnistui vain osit-tain. Kaijan tapaus, jossa seuranta keskeytyi, havainnollistaa näitä vai-keuksia. Kaija on yksinhuoltajaäiti, joka on käyttänyt hyvin runsaasti alko-holia ja laiminlyönyt ajoittain ala-astetta käyvän Ilonan huollon ja kasva-tuksen. Pahimmissa käänteissä Ilona oli sijoitettuna laitokseen. Asiakkuussyntyi sosiaalityöntekijän aloitteesta. Työskentelyn tavoitteena oli ohjataja motivoida äitiä hoitamaan alkoholiongelmaansa, vahvistaa hänen itse-tuntoaan ja laajentaa hänen sosiaalista kontaktikenttäänsä. Työskentelyynkuului myös lapsen kasvuolojen tarkkailu.

Petukkeen työntekijät kävivät kotikäynneillä Kaijan luona ja piti-vät muutenkin yhteyttä häneen, lisäksi äiti ja lapsi osallistuivat leiri-toimintaan. Kaijaa kannustettiin aktivoitumaan sosiaalisesti. Työntekijätmotivoivat lievää painostusta käyttäen Kaijaa asennuttamaan antabus-kapselin ja hoitivat tähän liittyviä käytännön asioita.

Seuranta-asetelma laadittiin niin, että Kaija piti itse viikoittain kirjaatoiminnallisesta ja sosiaalisesta aktiivisuudestaan. Seurattaviksi asioiksisovittiin erilaiset osallistumisen tai aktiivisuuden muodot. Näitä olivatosallistuminen työttömien, AA-ryhmän ja lapsijärjestön toimintaan, sekäuskonnolliseen toimintaan osallistuminen ja jonkin isomman käytännönasian hoitaminen. Tältä pohjalta laadittiin aktiivisuus-mittari, jonka mak-simi oli 5 pistettä. Maksimipisteet edellyttivät, että Kaija tekee kaikkia mai-nittuja asioita ainakin kerran viikossa. Mikäli Kaija ei ole tehnyt mitään

51

mainituista asioista viikon aikana, pistemääräksi tulee 0.Kaija lopetti aktiivisuutensa kirjaamisen noin kuukauden kuluttua.

Kuvion 4.14 perusteella onkin vaikea vastata evaluatiiviseen kysymyk-seen, koska asiakkaan toiminnallisuus ei ole mitenkään vakiintunut, vaanheittelehtii edestakaisin maksimin ja minimin välillä.

Viikot

Toimia viikossa

5

4

3

2

1

1 2 3 4

0

Kuva 4.14: Kaijan toiminnallinen ja sosiaalinen aktiivisuus. Asiakkaan aktivi-teettien lukumäärä viikossa.

52

Kaijan kieltäytyminen jatkamasta tilanteensa seuraamista heijastaatyöhön kuuluvia ongelmia, jotka liittyvät asiakassuhteen ristiriitaiseenluonteeseen. Eli klassisen kysymyksen muodossa: ”kontrolli vai tuki”.Asiakkaan sitoutuneisuus ja motivaatio voi myös muuten loppua heti kät-telyssä. Tämä asettaa luonnollisesti omat tiukat ehtonsa asiakkaiden edis-tymisen seuraamiselle.

53

54

Luku 5

Asiakkaiden ja työntekijöidensuhtautuminentapauskohtaiseen evaluointiin

Kun työntekijöiltä kysyttiin, miksi he valitsivat juuri kyseisen asiakkaantutkimuksen kohteeksi, he antoivat seuraavanlaisia vastauksia:

”löyty yhteiset tavoitteet, lapsella ja vanhemmilla, molemmillaoli selkeä halu”

”molemmilla (asiakkailla kirj. lis.) halu päästä lähemmäs toisi-aan”

”asiakas tuli mukaan tutkimukseen”

”oikean asiakkuuden syntyminen on se juttu jotta voi”

”asiakkaalle keino tarkastella omaa tilannettaan”

”mittari palvelee parhaiten jos on hyvä suhde”

”tossa sattu kohdalle, koska se oli se mihin haluttiin vaikuttaa”

”menetelmä sopii sellaisiin asiakassuhteisin, joissa on jo luot-tamus asiakkaan ja työntekijän välille muodostunut”

55

”löyty helpommin mitä vois mitata”

”haluttiin opettajallekin osoittaa, että poika osaa ja hallitsee”

”Avotyöllä oli alusta asti selkeät tavoitteet ja yhteistyö sosiaa-lityöntekijöiden kanssa sujui kitkattomasti”

”vanhemmat suostuivat tutkimukseen”

”pidempiaikainen asiakkuus”

”perhe on motivoitunut”

”voi tehdä pitempäänkin työtä: perhe ei lähde pois”

”tuntuma siitä että suostuvat kokeiluihin”.

Näistä lausumista ja itse tapauskuvauksista (ks. edellinen luku) käyilmi, että hyvä tai kohtalaisen hyvä asiakassuhde on seuranta-asetelmanonnistumisen edellytys. Tällöin

• asiakas koki, että hänellä on jokin ongelma, tai hän ainakin piti mie-lekkäänä selvittää ongelman olemassaoloa, ja

• hän hyväksyi työntekijän kumppanikseen tämän ongelman selvittä-misessä tai lievittämisessä.

Menetelmää on siten vaikea soveltaa asiakassuhteisiin, joissa työsken-telyn kohdetta ja tavoitteita ei saada sovittua. Perheen osapuolilla saattaaesimerkiksi olla täysin eri tavoitteet tai perhe vaatii jotain, minkä pohjaltaei voi muodostaa tavoitetta.

Joskus ongelmat tulevat esille sillä tavalla vähitellen, että asetelmanedellyttämä systemaattisuus ei onnistu. Työn tavoitteena saattaa myös ol-la vain siedettävä kokemus arjesta, jolloin asiakas haluaa omaa aikaa taihänelle halutaan suoda ”hyviä hetkiä”. Näissä tapauksissa, joissa Petuk-keen työntekijä nähdään vanhemman käytännöllisenä resurssina eikä ta-voitteellisen muutostyön kumppanina, asetelmaa on vaikea soveltaa.

Seuranta-asetelma siis edellyttää – kuten yleensäkin sosiaalityö – et-tä osapuolet neuvottelevat keskenään yhteisymmärryksen – tai jopa so-pimuksen – siitä, mihin työskentelyssä pyritään. Työskentely edellyttää

56

asiakkaan toiveiden, niiden toteuttamisen tiellä olevien esteiden ja toisaal-ta mahdollisuuksien selvittämistä ja tavoitteiden asettamista tältä pohjalta(vrt. esim. Hepworth & Larsen, 1990).

Asiakkaan motivoituneisuuteen liittyi asiakkaan näkeminen tutki-muksen tekijänä. Seuranta nähtiin myös intervention välineeksi. Mittauk-seen ja sen tulkintaan osallistuminen olivat tehtäviä, aktiviteetteja, jot-ka auttoivat asiakasta (muun pohdinnan ohella) hahmottamaan itseään,omaa ympäristöään ja ympäristösuhdettaan. Seuranta voi olla yksilön taiperheen tilannetta selkeyttävää. Niinpä se voi vaikuttaa siihen, kuinka”perhesysteemin” eri osapuolet havaitsevat ja tulkitsevat tilanteita ja tois-tensa käyttäytymistä (esimerkiksi niin sanotuissa ”isän poika” – ”äidinpoika” kuvioissa).

Toisaalta työntekijät katsoivat, että he voivat menetelmän avulla nähdätoiminnan tuloksia ja saada varmemman kuvan siitä mitä tapahtuu. Järjes-telmällinen seuranta jäsensi työtä ja vähensi ongelmien kaatumista päälle.Tavoitteen nimeäminen voi selkeyttää omaa ajattelua, jolloin työtä pystyykohdentamaan paremmin. Kaiken kaikkiaan väline voi auttaa sekä asia-kasta että työntekijää työn ja sen ilmiöiden kokonaisvaltaisessa ja jäsentä-vässä tarkastelussa. Tämä on yhteydessä menetelmälle ominaiseen visu-aalisuuteen. Asiakastilanteita analysoidaan havainnollisen kuvion avullavisuaalisesti.

Vaikka työntekijät olivat kokeilun alusta asti myönteisesti kiinnostu-neita menetelmästä, siinä nähtiin, etenkin kokeilun alussa, myös kieltei-siä puolia. Asetelman laatiminen, seurantalomakkeiden “paperinmakui-suus” ja ongelmasta muistuttaminen voi häiritä asiakassuhdetta. Asiak-kaan tilanteen kielteisten piirteiden koskettelu asiakkaan ongelma-alueenmittaamisessa saattaa olla ristiriidassa sen kanssa, että ratkaisukeskeisyy-dessä pitäisi korostaa asiakkaan taitoja, kykyjä ja selviytymistä, eikä muis-tuttaa asiakkaan ongelmasta. Mittareissa haluttiin tämän takia korostaamyönteisiä asioita kielteisten sijasta (esimerkiksi koulusta poissaolon si-jasta tarkkaillaan läsnäoloa). Varauksia menetelmän hyödyllisyydestä he-rättää myös se seikka, että työntekijät eivät tuoneet esille nimenomaisestiseuranta-asetelman varassa tehtyjä eksplisiittisiä työtä koskevia johtopää-töksiä. Tämä ei kuitenkaan ole outoa ajatellen yleensä päätöksenteon vä-

57

häistä dramaattisuutta organisaatioissa (ks. esim. Boden, 1994).Kokeilun jälkeen tehdyn pienen kyselyn tulosten valossa varaukselli-

suus näytti kuitenkin hyvin vähäiseltä, mikä näkyy taulukossa 5.1.

Taulukko 5.1: Työntekijöiden mielipiteet tapauskohtaisen evaluaation kokeilusta.5 = täysin samaa mieltä, 1 = täysin eri mieltä.

5 4 3 2 1

Kokeilu oli kiinnostava 10 6 1 0 0Kokeilu oli hyödyllinen 2 11 4 0 0Kokeilu auttoi työssäni 1 6 10 0 0Kokeilu lisäsi tietoi- 2 8 6 1 0suutta työn tavoitteistaKokeilussa meni liikaa 0 0 3 8 6aikaaKokeilu häiritsi asiakas- 0 0 4 5 8suhteitaKokeilu paransi oman 0 8 8 1 0työn arviointiaKokeilu oli hyödyllinen 1 8 6 2 0asiakkailleSain kokeilun vetäjältä 7 8 1 1 0riittävästi tukeaSain työtovereilta riit- 10 5 2 0 0tävästi tukea kokeilussaAion soveltaa tapauskoh- 2 6 9 0 0taista evaluointiatulevaisuudessaSoveltaisin tapausevalu- 1 2 10 3 1ointia, jos saisin riit-tävästi tukea

58

Tapauskohtainen evaluaatio koettiin kiinnostavana ja hyödyllisenä, seei häirinnyt asiakassuhteita, eikä siihen kulunut kenenkään mielestä liikaaaikaa. Monien mielestä se oli lisännyt työn tavoitteellisuutta. Tulevaisuut-ta ajatellen on myös tärkeää huomata, että työntekijöistä noin puolet aikoisoveltaa menetelmää tulevaisuudessa, noin puolet oli neutraalilla kannal-la, mutta kukaan ei suhtautunut tähän mahdollisuuteen kielteisesti.

59

60

Luku 6

Ongelmat, mittarit ja asetelmat

Kokeilussa seuratuissa asiakastilanteissa oli kyse monista toisiinsa kietou-tuvista ongelmista ja tuen tarpeeseen vaikuttavista elämäntilanteen piir-teistä. Nämä näkyvät taulukossa 6.1.

Noin puolessa tapauksista oli kyse yksinhuoltajista. Perheen sisäisiäkommunikaatio- ja kasvatusongelmia oli samoin myös noin puolella ta-pauksista. Muut ongelmat koskivat erikseen vanhemman tai lapsen toi-mintaa. Asiakkuuteen vaikutti usein myös aikaisempaan asiakashistori-aan liittynyt aikaisempi sijoitus kodin ulkopuoliseen hoitoon (sijaisperhetai laitos) tai sijoituksen uhka.

61

Taulukko 6.1: Seurantakokeilun asiakastapauksien asiakashistoriaan ja taustaanliittyviä ongelmia.

Asiakashistoria tai ongelma N

Yksinhuoltajuus 8Perheen sisäiset kommunikointiin jalasten kasvatukseen liittyvät ongelmat 8Aikaisempi sijoitus 6Sijoituksen uhka 5Vanhemman depressio,toimintakyvyn puute tms. 4Koulupoissaolot 4Alkoholiongelmat perheessä 4Ongelmat lapsen käyttäytymisessä 4Vanhemman vakavat psyykkiset ongelmat 1Eronneiden vanhempien ja lasten tapaamisiinliittyvät ongelmat 1

Työntekijät eivät nähneet tässä suhteessa suuria eroja kokeilutapaus-ten ja muun asiakaskunnan välillä:

”pojan ongelmat hyvin tyypillisiä asiakasnuortemme ongel-mia — koululintsausta, ristiriitoja kotona”

”perherakenne monimuotoisempi kuin yleensä; tutkimusjak-son aikana meillä oli 5 muuta koululaista samantapaisten on-gelmien vuoksi; yhteydenottoja kouluilta erityisesti erityisluo-kilta”

“tavallinen avoasiakkaamme”

“Tällaisia alkoholiongelmaisia asiakkaita on paljon. Vaikka onkäyttänyt alkoholia pitkään runsaasti on kuitenkin pystynythuolehtimaan lapsesta suhteellisen hyvin”

62

“hyvä yhteistyö on ehkä 1/3–1/2 tapauksista, tämä edustaaniitä tai edustaa tapausta jossa työtä tehdään pitempään (toi-senlaiset tapaukset ovat lyhytjänteisempiä, niissä työmuotomuuttuu nopeammin).”

Työskentelyn tai selvittelyn kohdeongelmat on esitetty taulukossa 6.2.Tärkeimpiä työskentelyn alaisia asioita olivat perheen sisäinen kommuni-kaatio, vanhemman toimintakyky ja lasten koulunkäynti.

Taulukko 6.2: Työskentelyn kohdeongelmat seurantakokeilun asiakastapauksissa.Kohdeongelma N

Perheen sisäinen kommunikaatio 4Koulupoissaolot 4Vanhemman depressio, passiivisuus tms. 3Käyttäytymisongelmat koulussa 1Vanhemman ja päiväkodin yhteistyö 1Lasten tapaamisiin liittyvät ristiriidat 1Murrosikäisen käyttäytymisongelmat 1

Asetelmissa käytettiin erilaisia mittareita. Niitä on tyypitetty taulukos-sa 6.3.

Taulukko 6.3: Seurantakokeilun asiakastapauksissa käytetyt mittarit.Käytetty mittari N

Toimintojen laskeminen 10Koulun läsnäolorekisteri 3Arviointiasteikko 3

Mittareina käytettiin numeroarvioita omasta tai perheen olosta taiomien tai kanssa-asiakkaiden (kuten puoliso tai lapsi) toimien laskemis-

63

ta. Lisäksi käytettiin koulun antamia tietoja osallistumisesta opetukseen.Itse tehdyt mittarit, jotka perustuivat asiakkaan aktiivisuuteen, olivat hal-litsevassa asemassa. Tämä ei ole yllättävää, koska kokeilussa korostettiinmittareiden helppokäyttöisyyttä ja luontevuutta, eikä tuotu esille esimer-kiksi standardoituja mittareita vaihtoehtoina.

Mikäli tapauskohtaisella tutkimusasetelmalla pyritään vastaamaankokeelliseen kysymykseen (”onko interventio saanut aikaan havaitunmuutoksen”) pitäisi mittauksen täyttää määrättyjä laatuvaatimuksia (ks.esim. Bloom & Fischer, 1982)

Mittarin pitäisi mitata sitä, mitä on lähdetty mittaamaan (validisuus)ja sen pitäisi tehdä tämä luotettavasti (luotettavuus). Pyrittäessä vastaa-maan kokeelliseen kysymykseen saatetaan tarvita standardisoituja, erik-seen laadittuja mittareita, joiden pätevyys ja luotettavuus on testattu etu-käteen (vrt. Alkula et al., 1994). Kokeilussa ei pohdittu laajasti mittauk-sen validisuutta ja reliabiliteettia. Toisaalta arvio omasta kokemuksesta onkuitenkin sellaisenaan luotettavaa tietoa juuri tuosta kokemuksesta. Myöskoulusta saatua tietoa oppilaan läsnäolosta voidaan pitää varsin luotetta-vana. Perheenjäsenten toimintoja tms. koskevien ilmoitusten luotettavuut-ta ja pätevyyttä mittareina lisää se, että osapuolet käytännössä kontrolloi-vat toistensa ilmoituksia (Reid, 1993).

Tapauksia seurattiin lähinnä vain B-asetelman pohjalta. Kokeellisestikunnianhimoisempia asetelmia ei siis käytetty, eikä niitä kokeilussa myös-kään mitenkään erityisesti preferoitu. B–asetelma tarjoaa hyödyllistä pa-lautetta, mutta sen perusteella ei voida päätellä, onko interventio vaikut-tanut muutoksiin kohteena olevissa ongelmissa. Usein B–asetelma riit-tää käytännön tarpeisiin (vrt Mutschler, 1984, s. 336–337). Kazin ja Wil-sonin (Kazi & Wilson, 1996, s. 20) tapauskohtaisen evaluaation kokeilus-sa englantilaisessa koulusosiaalityön palvelupisteessä työntekijät käytti-vät eniten B-asetelmaa, mutta sovelsivat myös AB-asetelmaa ja sitäkin mo-nimutkaisempia asetelmia. Nämä monimutkaisemmat asetelmat syntyi-vät usein siten, että tiedon keräämistä jatkettiin, vaikka interventio välil-lä päättyi. Mittaus ja interventio erosivat siten selkeästi toisistaan. Se ettäPetukkeen työntekijät näkivät seurannan usein ikään kuin osana interven-tiota, voisi selittää tyytymistä B–asetelmaan.

64

Työntekijät tasapainoilivat tutun, arkisen toiminnan seurattavuuden jasystemaattisesti dokumentoivan mittauksen vaatimusten välillä. Tapauk-set, joissa seuranta-asetelman laatiminen osittain tai kokonaan epäonnis-tui, voidaan tulkita myös tähän liittyvinä valintoina. Täsmällisten mittaus-asetelmien neuvottelu ja niistä kiinnipitäminen merkitsevät myös määrä-tynlaista ”identiteetin esittämistä” (Heritage, 1984; Marlaine & Maynard,1993, s.193). Tähän liittyvät vuorovaikutukselliset valinnat (”...asioita eiole kirjattu näin tarkasti eikä ole käytetty pitempiä seurantajaksoja, jotkasaattavat tuntua hankalilta”) ovat myös työntekijän identiteetin valintoja,kun hän esittää ”kuka” hän asiakkaalle on.

65

66

Luku 7

Yhteenveto ja pohdinta

Tapauskohtaisen evaluaation kokeilu onnistui Petuke-projektissa niin, et-tä suhteellisen vähäisen koulutuksen ja tuen avulla lähes jokainen Ka-levan, Kissanmaan ja Metsolan perhetukikeskusten avotyöntekijä sovelsiasetelmaa ainakin yhteen asiakastapaukseensa. Asetelmaa sovellettiin ylikymmeneen prosenttiin kokeiluajankohdan asiakasperheistä. Saavutustavoidaan pitää erityisen hyvänä sen takia, että työntekijöillä ei ollut aikai-sempaa koulutusta työn evaluoinnista ja määrällisen mittaamisen näkö-kulma oli heille vieras. Myös työntekijät, joilla ei ollut pitkää akateemis-ta tai keskiasteen koulutusta, sovelsivat menetelmää. Kokeilun onnistu-miseen saattoi vaikuttaa se, että avotyöntekijät, jotka muutenkin työsken-televät pareittain, laativat evaluaatioasetelman parityönä. AikaisemmassaHIP-projektissa ei soveltaminen onnistunut samassa mitassa. Soveltami-sen vaikeuden syitä voi etsiä kahdesta suunnasta: Toisaalta siitä, että HIP-projektissa pyritiin soveltamaan AB-asetelmia, mikä osoittautui vaikeaksi.Toisaalta on ilmeisesti niin, että tapauskohtaisen evaluaation käyttöönottososiaalitoimiston sosiaalityössä on vaikeampaa kuin perhetukikeskuksis-sa.

Seuraavassa pohdimme vain Petuke-projektin tuloksia.Evaluatiiviseen kysymykseen voitiin useimmiten vastata myönteisesti,

kuten seuraavasta kuvasta 7.1 ilmenee:

67

Kuva 7.1: Yhteenveto tapauskohtaisen evaluaation tuloksista (Petuke).N

Asiakkaan tilanteessa tapahtuiasetettujen tavoitteidensuuntaista edistymistä 7

Asiakkaan tilanteessa tapahtuiedistymistä yhdessä tavoitteessa;toisen tavoitteen osalta johto-päätöstä ei voi vetää 1

Asiakkaan tilanne pysyi ennallaan 1

Johtopäätöstä edistymisestä ei voi tehdä 3

Asiakkaan tilanteessa tapahtui taantumista 2

68

Kokeilussa pyrittiin soveltamaan tapauskohtaisia astelmia joustavastiorganisaation työntekijöiden ja asiakkaiden ehdoilla. Kokeilussa käytet-tiin omatekoisia mittareita ja lähes pelkästään ns. B–asetelmaa, jossa ei mi-tata asiakkaan lähtötasoa ennen intervention aloittamista. Tähän kytkey-tyy myös kysymys mittauksen luotettavuudesta ja pätevyydestä ja mit-tauksen vaikutuksesta mitattavaan ilmiöön. Petukkeen työntekijät eivätkorostaneet seurannan ja itse työskentelyn eroa, vaan näkivät usein myösmittauksen, johon asiakas aktiivisesti osallistui, osana työskentelyä. Mo-nimutkaisemmat asetelmat edellyttävät ehkä evaluaation ja interventionselvempää erottamista toisistaan.

Tapauskohtaiseen evaluaatioon liittyy Petukkeiden toiminnan kehittä-misen ja arvioinnin kannalta toisaalta vahvuuksia ja toisaalta rajoituksia.Näistä vahvuuksista ja rajoituksista on tehty yhteenveto kuvassa 7.2.

69

Vahvuuksia:

• Edistää konkreettisten tavoitteiden asettamista asiakassuhteissa

• Tarjoaa tietoa konkreettisten tavoitteiden toteutumisesta työskente-lyn aikana ja sen päättyessä

• voidaan liittää osaksi muuta asiakaskohtaisten tavoitteiden toteutu-mista koskevaa tietoa (esim. työntekijöiden arviot)

• Yksinkertaisten asetelmien laatiminen ei edellytä pitkää koulutustamenetelmän käyttöön

Rajoituksia:

• Ei sovi asiakassuhteisiin, joissa ei ole muutostavoitteita, joihin asia-kas on sitoutunut

• Tapauskohtaisella evaluaatiolla ei voida arvioida kattavasti toimi-pisteen työn onnistuneisuutta. Tarvitaan myös muuta tietoa, ku-ten tietoa asiakaskohtaisten tavoitteiden saavuttamisesta asiakas-suhteen päättyessä ja tietoa sijoituksista ja niiden välttämisestä

• Yksinkertaisten seuranta-asetelmien avulla ei voi osoittaa varmastityöskentelyn ja tavoitteen saavuttamisen yhteyttä

• Asiakasnäkökulman selville saamiseksi tarvitaan muunlaista asia-kaspalautetta (asiakaskyselyt jne.)

• Lapsen kasvuolojen ja mahdollisen sijoituksen tarpeen arvioimiseksitarvitaan paljon myös muuta tietoa.

Kuva 7.2: Tapauskohtaisen evaluaation vahvuuksia ja rajoituksia.

Tapauskohtainen evaluaatio voi osaltaan edistää konkreettisten tavoit-teiden asettamista asiakassuhteissa, koska sen edellytyksenä on asiakas-

70

suhde, jossa yhteistoiminnallisesti pyritään edistymään asiakkaan koke-man ongelman tai huolenaiheen helpottamiseksi. Seuranta-asetelma voimyös omalta osaltaan selkeyttää ja lähentää asiakkaan ja työntekijän käsi-tystä asiakassuhteesta, mikä voi vähentää oletettavasti mahdollista tarjo-tun palvelun ja asiakkaan palveluun kohdistamien odotusten välistä kui-lua ja parantaa palvelun laatua.

Tapauskohtainen evaluaatio on ”pehmeää teknologiaa”, joka auttaaasiakasta ja työntekijää seuraamaan työskentelyn kuluessa toimintansa tu-loksellisuutta. Asiakas ja työntekijä saavat sen kautta selkeää, myös visu-aalisesti havainnollista tietoa asiakkaan edistymisestä. Tätä tietoa voidaankäyttää interventiota ja osapuolten toimintaa koskevien johtopäätösten te-kemiseen. Tapauskohtainen evaluaatio voi parantaa toiminnan laatua pa-rantaessaan toiminnan perustana olevan tiedon laatua.

Tapauskohtainen evaluaatio on menetelmä, jonka avulla asiakas, työn-tekijä ja organisaatio voivat muodostaa käsityksen palvelun annista yk-sittäiselle asiakkaalle palveluprosessin jälkeen ja tehdä työskentelyn on-nistumista koskevia johtopäätöksiä. Se tarjoaa suhteellisen objektiivista,mielipiteistä suhteellisen riippumatonta, palautetietoa toiminnan vaikut-tavuudesta. Tieto on toiminnan laadun ja laatutyöskentelyn kannalta tär-kää, koska se auttaa arvioimaan, mitä asiakas on konkreettisesti saanut,mikä on palvelun anti hänen hyvinvoinnilleen.

Edellisiin liittyen tapauskohtainen evaluaatio voi olla katalysaattori,joka vaikuttaa monin tavoin työyhteisön ja asiakastyöskentelyn kulttuu-riin ja tukee työn arviointia ja kehittämistä. Niinpä Petukkeiden toimin-nassa pyritään vähentämään lasten sijoituksia kodin ulkopuoliseen hoi-toon, samalla kun lasten kasvuolot turvataan. Toiminnan arvioimisek-si tarvitaan tietoa sijoituksista. Asiakaskohtaisten työskentelylle asetettu-jen tavoitteiden saavuttaminen on kuitenkin yhteydessä lapsen kotihoi-don onnistumiseen. Niiden toteutuminen kertoo toiminnan onnistumises-ta myös kokonaisuutena. Petukkeissa kannattaa kehittää edelleen asiakas-kohtaisten tavoitteiden toteutumiseen perustuvaa toiminnan evaluointia.Tapauskohtainen evaluaatio liittyy luontevasti tähän asiakaskohtaisten ta-voitteiden tarkasteluun.

Seuranta-asetelma sopii asiakassuhteisiin sitä paremmin, mitä sel-

71

keämmin työ muodostuu yhteistoiminnalliseksi muutostyöksi. Asetelmaei sovi tilanteisiin, joissa työntekijä on jäsentymättömämmin asiakkaan tu-ki ja resurssi. Tämän takia tapauskohtaisen evaluaation perusteella ei voiarvioida kattavasti toimipisteen työskentelyn onnistuneisuutta.

Lastensuojelussa on huolehdittava siitä, että lasten kasvua ja kehitystäei vaaranneta. Tapauskohtaisilla asetelmilla saatava tieto on parhaimmil-laankin vain osa lasten elämäntilanteen kokonaisvaltaisessa arvioinnissatarvittavasta tiedosta, eikä se näin ollen riitä lapsen kasvuolojen ja mah-dollisen huostaanoton tarpeen arviointiin.

Toiminnan laadun seuranta ja tutkiva asiakastyö on monimuotoista.Tästä näkökulmasta seuranta-asetelma on asiakaskohtaisesti harkittavissaja käytettävissä oleva työntekijän ja asiakkaan mahdollisuus. Tapauskoh-tainen evaluaatio voidaan nähdä intuitiivisen arvioinnin, ”näppituntu-man” jatkeena ja täydentäjänä (Gerdes et al., 1996). Se voi myös olla kata-lysaattori, joka vaikuttaa toimipisteen kehittämistyöhön ja työkulttuuriin.Väline ohjaa pohtimaan työn tavoitetta sekä asiakaskohtaisesti että osa-na koko toimipisteen tavoitteita koskevaa keskustelua ja arviointia (vrt.“program evaluation”, esim. (Hornick & Burrows, 1988)). Tapauskohtai-nen evaluaatio saattaisi myös olla keino, jonka avulla voitaisiin täsmentääperhetukikeskusten ja niiden työntekijöiden roolia suhteessa lastensuoje-lutyöstä vastaaviin sosiaalityöntekijöihin ja muihin yhteistyötahoihin (vrt.moniammatillinen yhteistyö (Metteri, 1996)).

72

Kirjallisuutta

Alkula, Tapani, Pöntinen, Seppo & Ylöstalo, Pekka (1994). Sosiaalitutki-muksen kvantitatiiviset menetelmät. Porvoo, Helsinki,Juva: WSOY.

Askeland, Gurid & Christansen, Kikkan Ustved (1989). Single system de-sign - et möte mellom forskning og praksis. Nordiskt Socialt Arbete, 9,no. 3, 23–37.

Bloom, Martin (1975). The Paradox of Helping: Introduction to the Philosophyof Scientific Practice. New York: John Wiley & Sons, Inc.

Bloom, Martin & Fischer, Joel (1982). Evaluating Practice: guidelines for theaccountable professional. Englewood Cliffs: Prentice-Hall Inc.

Blythe, Betty J. & Rodgers, Antoinette Y. (1993). Evaluating our own prac-tice: past, present and future trends. Teoksessa Bloom, Martin (toim.),Single-System Designs in the social services: issues and options for the 1990s,ss. 101–119. Binghampton, N.Y.: The Haworth Press.

Blythe, Betty J. & Tripodi, T. (1989). Measurement in Direct Practice. New-bury Park, C.A.: Sage.

Boden, Deirdre (1994). The Business of Talk. Organizations in Action. Cam-bridge: Polity Press.

Bostwick, G.J. & Kyte, N. (1993). Measurement in research. Teokses-sa Grinnell, R.M. (toim.), Social work research and evaluation. Itasca, Ill.:Peacock, neljäs painos.

73

Cheetham, Juliet, Fuller, Roger, McIvor, Gill & Petch, Alison (1992). Eva-luating social work effectiveness. Buckingham: Open University.

de Shazer, S. (1985). Keys to solution in brief therapy. New York: W.W. Norton& Company.

E., Mutschler. & Jayaratne, S. (1993). Integration of information technologyand single-system designs: issues and promises. Journal of social serviceresearch, 18, 121–145. numero puuttuu.

Eriksson, Bengt & Karlsson, Per-Åke (1990). Utvärderings roll i socialt arbete.Göteborg: Göteborgs Universitet, Institutionen för socialt arbete.

Fetterman, David M. (1996). Empowerment evaluation: An introductionto theory and practice. Teoksessa Fetterman, David M., Kaftarian, Sha-keh J. & Wandersman, Abraham (toim.), Empowerment Evaluation. Know-ledge and Tools for Self-Assessment and Accountability, ss. 3–46. Sage.

Fetterman, David M., Kaftarian, Shakeh J. & Wandersman, Abraham(toim.) (1996). Empowerment Evaluation. Knowledge and Tools for Self-Assessment and Accountability. Thousand Oaks, CA: Sage.

Fischer, Joel (1993). Empirically based practice: the end of ideology? Jour-nal of Social service research, 18, no. 1-2, 19–64.

Fisher, Joel (1981). The social work revolution. Social Work, 26, 199–207.numero puuttuu.

Fraser, M.W., Pecora, P.J. & Lewis, R.E. (1991). The correlates of treatmentsuccess and failure for intensive family preservation services. Teokses-sa Fraser, M.W., Pecora, P.J. & Haapala, D.A. (toim.), Families in Crisis:the impact of intensive family preservation services, ss. 181–224. New York:Aldine.

Gambrill, Eileen D. & Barth, Richard P. (1980). Single-case study designsrevisited. Social Work Research & Abstracts, 16, no. 3, 15–20.

74

Gerdes, Karen, Edmonds, Rita M., Haslam, Darryl R. & McCartney, Tri-na L. (1996). A statewide survey of licensed clinical social workers’ useof practice evaluation procedures. Research on social work practice, 6, no. 1,27–39.

Gingerich, W.J. (1990). Rethinking single-case evaluation. TeoksessaVideka-Sherman, L. & Reid, W.J. (toim.), Advances in clinical social workresearch, ss. 11–24. Silver Spring, MD: National Association of SocialWorkers.

Goodman, Clifford (1993). Literature Searching and Evidence Interpreta-tion for Assessing Health Care Practices. Stockholm: SBU – The SwedishCouncil on Techonology Assessment in Health Care.

Haworth, Glenn O. (1984). Social work research, practice, and paradigms.Social Service Review, 53, no. 3, 343–357.

Heineman-Pieper, M. (1985). The future of social work research. Socialwork research and abstracts, 21.

Hepworth, Dean H. & Larsen, Jo Ann (1990). Direct Social Work Practice.Belmont, California: Wadsworth Publishing Company.

Heritage, John (1984). Garfinkel and Ethnomethodology. Cambridge: PolityPress.

Herman, J.L., Morris, L.L. & Fitz-Gibbon, C.L. (1987). Evaluator’s Handbook.Newbury Park, CA: Sage.

Hornick, Joseph P. & Burrows, Barbara (1988). Programme evaluation.Teoksessa Grinnell, R.M. (toim.), Social work research and evaluation, ss.400–420. Itasca, Ill.: Peacock, kolmas painos. sivut puuttuvat.

Kananoja, Aulikki & Turunen, Merja-Maaria (1996). Tähän suuntaan lasten-suojelu. Miten lapsi näkyy lastensuojelun asiakirjoissa?. Aiheita. Helsinki:Stakes.

75

Kazi, Mansoor A.F. (1996). The centre for evaluation studies at the uni-versity of huddersfield: A profile of activitiesin social work settings. Re-search on Social Work Practice, , no. 1, 104–116. volume puuttuu.

Kazi, Mansoor A.F. & Wilson, Joe T. (1996). Applying single-case evalua-tion methodology in a british social work agency. Research on Social WorkPractice, , no. 1, 5–26. vol puuttuu.

Levin, Henry M. (1996). Empowerment evaluation and acceleratedschools. Teoksessa Fetterman, David M., Kaftarian, Shakeh J. & Wan-dersman, Abraham (toim.), Empowerment Evaluation. Knowledge and Toolsfor Self-Assessment and Accountability. Sage.

Lewis, Robert A., Walton, Elaine & Fraser, Mark W. (1995). Examing fami-ly reunification services: A process analysis of successfull experiment.Research on Social Work Practice, 5, no. 3, 259–282. onko volume 5 vai 3.

Lindholm, Kerstin (1986). Värderingar och systematiskt tänkande i socialtarbete - en paradox? Socionomen, , no. 10, V–VIII.

Lumijärvi, Ismo (1994). Vaikuttavuusarviointi sosiaali- ja terveysalan palvelu-yksiköissä. Käsitteellisiä tarkennuksia ja sovellutusesimerkkejä. Numero 187teoksessa Tutkimuksia. Vaasa: Vaasan yliopisto.

Marlaine, Courtney L. & Maynard, Douglas W. (1993). Social problemsand the organization of talk and interaction. Teoksessa Holstein, Ja-mes A. & Miller, Gale (toim.), Reconsidering Social Constructionism. De-bates in Social Problems Theory, ss. 173–198. New York: Aldine de Gru-yter.

Metteri, Anna(toim.) (1996). Moniammatillisuus ja sosiaalityö. Helsinki: OyEdita Ab.

Mutschler, E. (1984). Evaluating practice: A study of research utilizationby practitioners. Social Work.

Nerdrum, Per & Alve, Svein (1995). Kan psykososiale fenomener måles?Nordisk Socialt Arbete, 15, no. 4, 279–288.

76

O’Hanlon, William & Weiner-Davis, Michele (1989). In seach of solutions: Anew direction in psychotherapy. New York: W.W. Norton & company.

Outinen, Maarit, Haverinen, Riitta, Maaniittu, Maisa, Mäkelä, Marjukka& Mäntysaari, Mikko (1995). Laadunhallinta sosiaali- ja terveydenhuollossa.Helsinki: Stakes.

Reid, William J. (1993). Fitting the single-system design to family treat-ment. Teoksessa Bloom, Martin (toim.), Single-system designs in the socialservices: issues and options for the 1990s, ss. 83–99. Binghampton, N.Y.: TheHaworth Press.

Reid, William J. (1994). The empirical practice movement. Social ServiceReview, 68, 165–184. numero puuttuu.

Robinson, E.A.R., Bronson, D.E. & Blythe, B.J. (1988). An analysis of theimplementation of single-case evaluation by practitioners. Social ServiceReview, 62, 285–301. numero puuttuu.

Rostila, Ilmari (1986). Työttömyystutkimus ja työttömyys omakohtaisena haas-teena. Tarkastelua tutkimuksen ongelmanasetteluista ja työttömien omakoh-taisten arviointien tulkinnasta. Numero 67 teoksessa Työvoimapoliittisiatutkimuksia. Helsinki: Työvoimaministeriö, suunnitteluosasto.

Ruckdeschel, R.A. & Farris, B.E. (1981). Assessing practice: A critical lookat the single-case design. Social Casework, 62.

Smith, David (1987). The limits of positivism in social work research. Bri-tish Journal of social work, 17, 401–416. numero puuttuu.

Socialstyrelsen (1995). Vad de nordiska länderna sade om kvalitet i socialt-jänsten vn 1995.

Thomas, Edwin J. (1978). Research and service in single case experimen-tation: conflicts and choises. Social Work Research & Abstracts, 14, no. 4,20–31.

77

Thyer, Bruce A. (1993). Single-system research designs. Teoksessa Grin-nell, R.M. (toim.), Social Work Research and evaluation. Itasca, Ill.: Peacock.sivut puuttuvat.

Tuurala, Timo (1992). Avautuva laitos. Lastensuojelun porrasteisen palvelujär-jestelmän kehittymisen ensimmäinen vuosi. Helsinki: Kaupunkiliitto.

Valsu (1996). Kunnallisen sosiaali- ja terveydenhuollon tavoitteet. Valta-kunnallinen suunnitelma sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestävuosina 1997-2000. Valtioneuvoston päätös 2.9.1996, Helsinki.

Witkin, Stanley L. (1991). Empirical clinical practice: A critical analysis.Social work, 36, no. 2, 158–163.

78

Liite: Martin Bloominhaastattelu elokuussa 1988

Yhden tapauksen mallin (engl. single case design tai single sys-tem design) yksi merkittävimmistä kehittäjistä on amerikkalai-nen Martin Bloom. Vuodestaa 1991 hän toimi tutkijaprofesso-rina Connecticutin yliopiston sosiaalityön koulussa. Haastatte-luhetkellä hänen tutkimusintressinsä liittyivät primaariin pre-ventioon ja sosiaalityön evaluaatiomenetelmiin, erityisesti yh-den tapauksen asetelmaan. Kirjamme ensimmäisen painoksenilmestyessä vuonna 1997 hän työskenteli tutkija-konsulttinapäihdeongelmista kärsivien perheiden lasten pahoinpitelyä jalaiminlyöntiä ennaltaehkäisevässä kokeiluprojektissa. Nyky-ään professori Bloom on eläkkeellä ja harrastaa kuvaamatai-teita.

Professori Bloom väitteli sosiaalipsykologiassa Michiganin yli-opistossa, ja on opiskellut yhteiskuntatieteitä Edinburghin yli-opistossa Skotlannissa ja filosofiaa Michiganin yliopistossa.

Oheinen haastattelu on tehty Åressa, Ruotsissa 29.8.1988, jol-loin prof. Bloom opetti joukkoa pohjoismaisia sosiaalityön jat-kokoulutusopiskelijoita kurssilla, jonka nimenä oli “Evalue-ring av praktiskt socialt arbete” (22.8.-30.8.1988). Tuollon pro-fessori Bloom toimi Virginian yliopiston sosiaalityön koulunprofessorina. Vaikka haastattelun tekemisestä on kulunut lä-

79

hes neljännesvuosisata, ovat Bloomin esillenostamat kysymyk-set edelleen ajankohtaisia.

Seuraavassa MM tarkoittaa Mikko Mäntysaarta ja MB MartinBloomia. Haastattelua ei ole julkaistu aiemmin.

80

Miten malli syntyi

MM: -Voisitteko aluksi kertoa hivenen siitä, miten menetelmänne syntyiMB: - Olin tekemässä projektia siitä, kuinka opiskelijat oppivat teke-

mään työtä vanhempien ihmisten kanssa. Opiskelijat eivät aina ole kovininnostuneita työskentelemään vanhusten kanssa. Heillä saattaa olla mo-nenlaisia stereotypioita siitä, millaisia vanhukset ovat asiakkaina jne. Senvuoksi kehitin pienen ja yksinkertaisen mittarin, jolla pyrin selvittämään,miten tehokkaasti kukin opiskelija työskenteli vanhuksen kanssa. Kutsuinsitä kompleksisuuden hallintamittariksi. Mittarissa oli viisiluokkainen as-teikko, jolla selvitin tapauksen monimutkaisuutta tai helppoutta. Opiske-lija saattoi saada käsiteltäväkseen melko monimutkaisen tapauksen ja sel-vitä siitä keskimääräisesti, mutta saada silti aika hyvän arvosanan – sa-man kuin jos kyse oli helposta tapauksesta, josta tuli vastaavan arvosanansaadakseen suoriutua erinomaisesti. – Hain siis eräänlaista painotettua ar-vostelua.

Tämä oli minun ensimmäinen yritykseni evaluoida lopputulosta. Ta-jusin pian, että mittarini ei ollut kovinkaan sensitiivinen. Leikittelin erimalleilla mielessäni ja päädyin lopulta eräänlaiseen frekvenssimalliin.Näytin sitä eräälle tilastotieteilijäystävälleni, joka kehitteli sen perustaltataulukon. Tuohon aikaan olin täysin tietämätön behaviorismista. Tausta-nihan ei suinkaan ole behavioristisessa tutkimuksessa, enkä siten tiennyt,että heillä oli jo valmiiksi kehitettyinä välineitä tällaisiin pulmiin. Heilläoli mm. erityinen graafinen esitys, jolla pystyttiin tarkastelemaan "ennen-jälkeen"tilannetta. He eivät kuitenkaan olleet pohtineet mallinsa analy-sointia pitkälle, koska heidän filosofiansa mukaan aikaansaadun muutok-sen tuli olla niin selvä, että tilastollista analyysia ei tarvita. Jos he kuiten-kin halusivat käyttää tilastotieteellisiä välineitä, halusivat he käyttää hy-vin monimutkaisia laskentamalleja. Loppujen lopuksi he eivät kovinkaanusein käyttäneet tilastollista analyysia.

Halusin kehittää jotakin, joka olisi riittävän yksinkertaista mutta siltiosoittaisi muutoksen asteen vakuuttavasti. Siksi jatkoin oman mallini ke-hittämistä. Halusin siis saada selville, miten opiskelijat selviytyvät kenttä-harjoittelussaan ja miten sitä voitaisiin arvioida mahdollisimman oikein.

81

Näin siis kiinnostuin evaluoinnista.MM: - Kuinka monta vuotta sitten tämä tapahtui?MB: - Kirjani Paradox of Helping ilmestyi 1975. Työskentelin mallini

kanssa neljä viisi vuotta aiemmin, eli tuon on täytynyt tapahtua aivan1970-luvun alussa. Julkaisin mallini, ja sain kuulla kunniani behavioris-teilta, ensinnäkin koska ylipäänsä ryhdyin tarjoamaan malliani analyysi-välineeksi ja toiseksi koska olin unohtanut autokorrelaation merkityksen.Siihen aikaan hädin tuskin tiesin sellaista olevan olemassakaan. Sitten sainkuulla, että autokorrelaation ongelmaan oli olemassa ratkaisuja. Tietystimallini vaati paljon työstämistä. Se oli joka tapauksessa yksi ensimmäisis-tä objektiivisista sosiaalityön evaluaation malleista. Olihan se hyödyllinenalku, vaikka malli sinänsä ei ollutkaan erikoisen hyvä.

Miten malli on otettu vastaan

MM: - Olette jo vuosia opettanut tapauskohtaisen evaluaatiomallianne Yh-dysvalloissa. Voisitteko kertoa hieman sen saamasta vastaanotosta. Mitenpaljon mallianne käytetään Yhdysvalloissa.

MB: - Ei sitä käytetä laajalti koko laajuudessaan. Toistaiseksi on ilmes-tynyt pari kolme isompaa tutkimusta, joissa on systemaattisesti seurattusitä, miten sosiaalityön opiskelijat hyödyntävät tapauskohtaista asetelmaavalmistumisensa jälkeen työelämässä. Yleistäen voi sanoa, että vain harvatkäyttävät tapauskohtaista asetelmaa sen koko vaativuudessa alusta lop-puun. Useimmat kuitenkin käyttävät mallin joitakin ulottuvuuksia työs-sään. Sanotaan vaikka työskentelyn tavoitteiden täsmentämistä ... Uskonmuutenkin, että juuri tarkempi tavoitteiden asettelu on tässä mallissa se,joka kestää pisimpään.

Yleisesti ottaen näyttää siltä, että tapauskohtaisen mallin soveltaminenkaikissa tapauksissa ja kaikkien sosiaalityöntekijöiden toimesta on vaike-aa. Se oli kyllä tavoitteeni, ihana, idealistinen tavoitteeni – että kaikki so-siaalityöntekijät tekisivät tapauskohtaista evaluaatiota kaikissa asiakasta-pauksissaan kaiken aikaa. En ole luopunut idealismistani, mutta on sel-vää, että tuo tavoite on edelleen hyvin, hyvin kaukana.

82

Mallin erot klassiseen koeasetelmaan

MM: - Voisitteko verrata lähestymistapaanne klassiseen ennen-jälkeenasetelmaan.

MB: - Lähestymistapojen vertailu on hankalaa. Minulla on kirjassani"Evaluating Practice"kolmen sivun mittainen taulukko, jossa vertaan klas-sista koeasetelmaa yhden tapauksen asetelmaan. Ajattelin tässä kerran, et-tä analyysia olisi täydennettävä ottamalla mukaan kolmas sarake, nimit-täin etnografinen, laadullinen evaluaatio, sillä sekin on erityinen evalu-aatiomenetelmänsä jonka vahvuudet ja heikkoudet olisi otettava mukaantarkasteluun.

Pohjimmiltaan klassinen koeasetelma omaa edelleen loogiset etunsa:sen perusteella voidaan selvästi osoittaa, että kausaalisuhde on olemassa,ainakin tietyllä todennäköisyydellä. Mutta siihen liittyy myös merkittäviäongelmia, ennenkaikkea satunnaistamisessa ja koe- ja kontrolliryhmän sa-manlaistamisesssa. On aina olemassa virhelähteitä joita ei voida eliminoi-da. Hyvin suurista ryhmistä huolimatta koe- ja kontrolliryhmän välillä voisilti olla merkittäviä eroja esimerkiksi ikärakenteessa, ja näitä hoidellaansitten pois tilastollisin keinoin. Yhden tapauksen asetelmassa meillä ei olejuuri koskaan tätä ongelmaa, koska tapauksia on vain yksi.

Yhden tapauksen asetelmalla on tietysti omat vahvuutensa ja heikkou-tensa verrattuna muihin tapoihin tehdä evaluaatiota. Kuten olen monas-ti sanonut, yhden tapauksen asetelma on evaluaatiota, ei tieteellistä tut-kimusta. Kyse on ensimmäisestä askeleesta, lyhyestä mutta tarpeellises-ta askeleesta sen selvittämiseksi, mitä asiakassuhteessa tapahtuu, mihinsuuntaan asiat näyttävät olevan menossa. Hyvin suunnitelluilla asetelmil-la voidaan myös päästä kausaation jäljille.

Käsitykseni mukaan yhden tapauksen asetelman ja klassisen koease-telman loogisten vahvuuksien vertailu ei ole mahdollista. Ainakaan minäen osaa sanoa, miten tällaisen vertailun voisi tehdä. Jotkut asiaa miettineetovat sitä mieltä, että ne ovat loogiselta arvoltaan samanlaiset. Minä sanoi-sin vain, että myös yhden tapauksen asetelma on muutoksen suunnastakertova metodi, jota työntekijöiden tulee käyttää sensitiivisesti ja harkiten.Sitä ei tule käyttää ainoana mahdollisena ratkaisuna, vaan koko ajan on

83

muistettava tilastollisten merkittävyyksien rinnalla käytännölliset ja klii-niset merkittävyydet.

Mallin kritiikki

MM: - Millaista keskustelua yhden tapauksen asetelma on herättänyt so-siaalityön tutkijoiden keskuudessa. Millaista kritiikkiä yhden tapauksenasetelmaa kohtaan on esitetty.

MB: - Aivan niin, kritiikkiä on ollut paljonkin. Sanoisin, että jokaistamallini yksityiskohtaa on arvosteltu ja tuettu taas jonkun toisen toimesta.Jos aloitan alusta, niin jotkut sanoivat, että on mahdotonta asettaa työsken-telylle erityisiä tavoitteita. Toiset taas sanoivat, että työskentely on mahdo-tonta ilman tarkkoja tavoitteita.

Ja niin edelleen. Koska yhden tapauksen asetelma on yleensä otettavakäyttöön nopeasti ja lyhyessä ajassa, jää asetelma usein karkeaksi. Mallistaei tule niin hyvää kuin toiset tahtoivat, mutta tuskin se niin huonokaan onkuin toiset väittävät. Mallia kohtaan esitetty kritiikki on aiheellista, muttatuskinpa kaikkia ongelmia kyetään ratkaisemaan.

Asteikon laatiminen on aina ongelma. Aina on olemassa monia mah-dollisia tapoja, joilla voidaan mitata tarkasteltavaksi valittua asiaa. Totuut-ta asioiden tilasta ei saada koskaan selville, kyse on aina arvauksesta. Meil-lä on useita mahdollisia mittaustapoja, ja on vaikea joskus päästä yksimie-lisyyteen siitä, mitä tulisi käyttää.

Interventiovaihe on aina pulmallinen, koska sosiaalityössä – kuten tie-dät – on ihmisiä, jotka sanovat, että emme voi täsmentää tarkasti inter-ventioita. Sanotaan, että sosiaalityössä pyritään "luottamukselliseen suh-teeseen", ja antamaan asiakkaalle tilaa kasvaa ja niin edelleen. "Me vainteemme mahdolliseksi ja siksi emme voi mitata mitä teemme". Näin sa-novat myös todistavat väitteensä oikeaksi jättämällä kertomatta, mitä heoikeastaan tekevät. Tällainen keskustelu jatkuu vuodesta toiseen. Toisettaas sanovat, "ei ei, työ on kohdistettava mahdollisimman tarkasti"(näinesimerkiksi behavioristisia metodeja käyttävät). Toiset taas sanovat, ettätuollainen on epäinhimillistä ja tuomittavaa. Sellaista tämä on, edestakai-sin liikettä. Koko ajan keskustellaan siitä, onko yhden tapauksen malli

84

mahdollista, ja ovatko spesifit interventiot hyödyllisiä.

Sitten on kysymys graafisesta esityksestä. Häiritseekö taulukoiden laa-timinen sosiaalityön asiakassuhdetta, pakottaahan se aina välillä pysähty-mään ja täyttämään kaaviota. Aikaa on usein vähän, eikö siis kuvioidenpiitely haittaa työskentelyn tavoitteiden toteutumista. Tavoitteenahan onusein auttaa ihmisiä ratkaisemaan ongelmiaan. Tutkimuksen tavoitteenaon puolestaan kerätä uutta tietoa. Joskus nämä tavoitteet näyttävät olevanristiriidassa. On hyvin tärkeää nähdä yhden tapauksen asetelma evalu-aation eikä tutkimuksen välineenä. Evaluaatio taas tähtää käytännöllistenongelmien ratkaisemiseen. Välttämättä kyse ei ole uuden tiedon luomises-ta tutkimuksen mielessä.

Silti joskus on hyödyksi, jos sosiaalityöntekijä onnistuu erityisen hy-vin soveltamaan jotakin uutta tekniikkaa jonkun erityisen asiakasryhmänauttamiseen, myös kertoa työnsä tuloksista toisille. Tällä tavalla yhden ta-pauksen mallista voi olla välineeksi myös uuden tiedon luomisessa. Itseasiassa se voi olla yhtä hyödyllinen kuin klassinen koeasetelmakin.

Vielä kerran, jokaista mallini yksityiskohtaa on kritisoitu sekä oikeu-denmukaistesti että ei aina niin oikeudenmukaisesti. Mallini puolustajatovat vastanneet (hyvin tai ei niin hyvin), ja keskustelu jatkuu edelleen.

Mallia kohtaan on esitetty myös tilastollisesta näkökulmasta kritiik-kiä. Itse en ole tilastotieteilijä, enkä osaa kovin hyvin vastata siihen kritiik-kiin. Uskoakseni mallia on mahdollista täsmentää ja täydentää vielä pal-jon. Tässä mielessä kyse on tyypillisestä tieteellisestä innovaatiosta. Voiolla että 20 vuoden kuluttua malliani ei enää ole olemassa, koska tietoko-neet ovat korvanneet sen ja metodit ovat muutenkin erilaisia. Ehkä ihmisetovat huomanneet, että tämä oli kauhea erehdys, mutta voi olla, että malliapidetään hyvänä, ja sitä kehitetään edelleen.

Kävi kuinka kävi, jokaisessa kehityksen vaiheessa meidän on koetet-tava tehdä parhaamme niillä välineillä, joita meillä on käytössämme. mei-dän on pyrittävä korjaamaan metodejamme paremmiksi, tässä tapaukses-sa auttaaksemme käytännön sosiaalityöntekijöitä.

85

Tieteellistämisen ongelmat sosiaalityössä

MM: - Taisitte jo vastata seuraavaan kysymykseeni, mutta ehkä haluattekuitenkin kommentoida asiaa vielä uudelleen. Jotkut sanovat, että sosiaa-lityön kaltaisen auttamisammatin kehittämiseen entistä tieteellisemmäksiliittyy myös vaaroja. Oletteko kuulleet tällaisia kantoja.

MB: - Aivan niin. Sosiaalityötä on kutsuttu taiteeksi. “Ammattikäytän-nön taide” ja niin edelleen. “Taitelija” sanoisi, että jokainen tapaus on niinainutlaatuinen, uniikki ja erityinen, että siksi emme voi käyttää tietellisentutkimuksen välineitä millään yleisellä tavalla inhimillisen käyttäytymi-sen mittaamiseen ja yleisten käyttäytymistä ohjaavien lakien etsimiseenjne. Jos olisin asiakas, ehkä haluaisin että työntekijäni ajattelisi samalla ta-valla. Mutta koska en ole asiakas, toivon että työntekijät ajattelevat juuripäinvastoin, että todella on olemassa yleistä tietoa ja että työntekijöiden eiole aina pakko alkaa alusta uudelleen, vaan voimme hyötyä toisten aikai-semmista kokemuksista. Tai tutkimuksesta, jonka avulla työllämme saa-daan aikaan tuloksia nopeammin.

Niinpä otaksun, että olen tutkijan puolella, joka katsoo, että on mah-dollista käyttää tieteellisesti testattua menetelmää ja tulla siten paremmak-si taiteilijaksi asiakkaiden kanssa. Niin ajattelen nyt.

Olen myös kuullut monia kiivaita väittelyitä, joissa ihmiset sanovat, et-tä tämä “tiedetouhotus asettaa uhanalaiseksi kaiken, mistä sosiaalityössätodella on kysymys. Se voi saattaa päättäjät uskomaan, että me pystymmetuottamaan palveluita enemmän kuin mihin todella pystymme. Inhillistäkäyttäytymistä ei kyllä voi mitata. Älkää siis lupailko, että te voitte mitatasitä, koska niin syntyy vääriä odotuksia.”

Toisaalta on niinkin, että jos emme pyri olemaan tarkkoja työssämmeja pyri dokumentoimaan sitä, tulevat päättäjät lyömään meitä sillä. Jos siison niin, että meitä lyödään siitä riippumatta, evaluoimme tai emme, onehkä kuitenkin parempi tehdä parhaansa ja katsoa, josko ongelmat ovatratkaistavissa yrittämällä.

86

Sosiaalityön arvot

MM: - Sosiaalityön tietoperustan ongelmat liittyvät usein kiinteästi sosiaa-lityön luonteeseen ammattina. Katsotteko, että sosiaalityötä voidaan pitääprofessiona.

MB: - Tämä on vanha ongelma, enkä tiedä, miten hyödyllinen kysymystuo on. Keskustelu kuitenkin asiasta näyttää jatkuvan ...

Ajattelen niin, että Skandinaviassa sosiaalityö-professio on yleisesti ot-taen arvostetumpi kuin USA:ssa koska sosiaalityön arvot ovat paljon lä-hempänä yhteiskunnan yleisiä arvoja kuin amerikkalaisessa yhteiskun-nassa. Meillä Yhdysvallooissa sosiaalityöntekijöiden tavoitteet ja arvotovat aika lähellä sitä, mitä pohjoismaisissa yhteiskunnissa yleensä tavoi-tellaan. Meidän yhteiskuntamme on konservatiivisempi ja siksi sosiaali-työn arvojen toteuttaminen ja niiden hyväksyttäminen päättäjillä on meil-lä vaikeampaa. Kaikkialla kyse on taistelusta: olemme sitoutuneet edistä-mään humaaneja arvoja, tämä on yksi tapa tehdä niin.

MM: - Oletteko sitä mieltä, että mikäli useammat sosiaalityöntekijätkäyttäisivät mallianne, sosiaalityön status ammattina lisääntyisi.

MB: - Kyllä, miellelläni näkisin asiat niin. En silti tiedä, voiko mikäänyksittäinen väline, kuten tämä, nostaa jonkun ammattikunnan asemaa ke-nenkään silmissä. Ehkä jos hyvin monet ihmiset dokumentoisivat työnsävarsin pitkän ajan kuluessa, voisi se johtaa sosiaalityön toisenlaiseen ti-lanteeseen kuin se on nyt. Ehkä päättäjätkin kiinnittäisivät enemmän huo-miota kovaan dataan kuin mitä he nyt tekevät. Ehkä se olisi hyväksi. Voiolla, että yhteiskunta kiinnittäisi sosiaalityöhön enemmän huomiota, kunsosiaalityö voisi osoittaa saavuttavansa tavoitteensa. Ehkä, mutta ei elä-mä ole niin rationaalista. Sitä paitsi, eivät päättäjät käytä faktoja ainoanapäätöksenteon perustanaan. Ne ovat vain yksi ainesosa ...

MM: - Meillä on paljon keskusteltu Foucaultin teorioista, joiden mu-kaan tiedon ja vallan välillä on tiivis yhteys.

MB: - Ehkä se, mitä edellä sanoin pätee tähänkin. Hyvin epäsuorasti,tosin.

87

Positivismi-kritiikistä

MM: - Luullakseni ainakin jotkut sanovat mallianne positivistiseksi. Skan-dinavian maissa positivismi on hyvin vahva negatiivinen leima. Mitenreagoitte tähän ?

MB: - Minua on kyllä kutsuttu rumemmillakin nimillä kuin positivis-ti, ei se nyt vielä ole kovin paha ... No niin, myös minun maassani loo-ginen positivismi on laskusuunnassa. Minun taustani on filosofiassa, jaminulla on myös vahva kiinnostus historiaan. Siksi tiedän, että kaikillaajatussuunnilla on nousunsa ja laskunsa, riippumatta siitä, mitä ihmisetkulloinkin ajattelevat ja odottavat. Odotan, että looginen positivismi ajanmyötä nousee jälleen. Minua kiinnostaa loogisen positivismin todellisetsaavutukset vuosisadan alussa ja hiemen sitä ennen: ongelmien selventä-minen ja tarkentaminen - mitä kysymyksemme ovat ja kuinka mielekkäitäne ovat. Tietysti kukin voi tykönään joko hyväksyä tai hylätä positivistienvastaukset näihin kysymyksiin, mutta uskon silti heidän edistäneen kysy-mysten lujuutta ja selkeyttä. Tässä suhteessa paluu entiseen, (esipositivis-tiseen) aikaan ei ole helppo. Emme kovinkaan helposti pysty esittämäänkysymyksiä joita meillä olisi ehkä ollut sata vuotta sitten. Ja näin on hyvä.

Onhan tietysti olemassa uuspositivismin koulukuntia, jotka sekoitta-vat ihmistieteellisempiä ajatuksia ja humanistista maailmankatsomustatieteellisen ajattelun voimaan ja asioiden operationalisointiin. En pidä sitäpahana. Se voi olla terveellistä. Ihmiset saattavat pysähtyä sanomaan, et-tä “ei, onnettomalla ihmisellä ei todellakaan tarkoiteta tuollaista, vaan ...”Näin keskustelun edistyminen johtaa koko ammatin edistymiseen.

Olen siis onnellinen siitä, että se (positivismi) on olemassa, ja myössiitä, että ihmiset arvostelevat sitä. Toivon vain, että ihmiset voisivat ollamyös avoimempia hyväksymään positivismin hyvät puolet ja vastaavastipositivistit valmiimpia hyödytämään sitä vastaan esitettyä kritiikkiä.

Minusta yksittäistapauksen asetelma on hyvä kompromissi jyrkän loo-gisen positivismin joka haluaa operationalisoida kaiken ja sulkea kaikensellaisen pois jota ei voi operationalisoida sekä humanismin joka haluaaolla sensitiivinen kaikille sosiaalisia ja persoonakohtaisia ongelmia välil-lä. Malli nimittäin sallii indikaattorien etsimisen inhimillisesti merkityk-

88

sellisille kohteille ja voimavaroille. Siksi hyväksyn ilomielin positivistinleiman, vaikka tiedänkin sen merkitsevän ilkeitä asioita jossain päin maa-ilmaa.

Minua on kutsuttu myöskin humanistiksi, joka on hyvin huolissaan in-himillisistä arvoista enkä itse näe mitään olennaista ristiriitaa näiden vä-lillä. Näen ne pikemminkin työvälineinä toisilleen, ja toistensa korjauskei-noina.

MM: - Kuten sanoitte äsken, paradigmoissa on nousuja ja laskuja.Analyyttinen traditio on ollut hyvin voimakas Suomessa. Kansainvälises-ti ehkä tunnetuimmat filosofimme Jaakko Hintikka ja Georg-Henrik vonWright ovat edustaneet nimenomaan analyyttista filosofiaa. von Wrightoli Wittgensteinin oppilas.

Teorian asemasta

MM: - Millaisena pidätte teorian asemaa mallissanne. Kun luin kirjanne,tulin siihen käsitykseen, että mallinne on hyvin induktiivinen. Monet kat-sovat, että kaikki havaitseminen on käsitteellistä. Siksi teoreettiset käsit-teet vaikuttavat meihin ennen havaitsemista.

MB: - Aivan, ymmärrän mitä tarkoitatte. Näin todellakin ajatellaan.Locke ja Hume sanoivat, että kaiken perustana on havainto ja toiset

kuten Descartes painottivat järkeä. Näiden perinteiden yhteenliittäminenvaikutti vaikealta. Myöhemmin positivistit taas vetivät ne erilleen, ja hu-manistit taas yhteen. Tässäkin meillä on nousuja ja laskuja, edestakaistaliikettä koko ajan.

Pidän itseäni enemmän teoreetikkona kuin käytännön tutkijana. Olensiis hyvin kiinnostunut teorioista koska ne vaikuttavat myös tekniikoihin.En kutsuisi itseäni induktiivisesti orientoituneeksi, mieluummin sellaisek-si joka yhdistää ne kaksi (deduktiivisen ja induktiivisen) toisiinsa. En uskoettä niitä voidaan erottaa. Ei sen paremmin deduktio kuin induktiokaanvoi olla ensisijainen.

Niin kauan kuin minä olen asioita seurannut, näyttää ajattelussa val-litsevan tuollainen edestakainen liike: eteen - taakse, ylös - alas, ajattelu- havaitseminen ... Opettajana pidän itseäni deduktiivisesti orientoitunee-

89

na. Haluan esittää parhaat mahdolliset teoriat käytännön työntekijöille japidän teorioita hyödyllisinä työkaluina. Edistyneille opiskelijoille sanonmielelläni, että “unohtakaa teoriat ja alkakaa kerätä havaintoja ja käyttä-kää tavallista käytännön järkeänne. Pistäkää sitten asiat yhteen ja rakenta-kaa oma teorianne.”

Edelleenkin, näen yksittäistapauksen asetelman hyödyllisenä yhdistä-vänä linkkinä. B, interventio voi perustua toisen ihmisen kehittämään teo-riaan, ja voit itse käyttää syntyvää tulosta oman teoriasi rakentamiseen.

Malli itsessään ei ole teoria-sidonnainen. Yleisesti ottaen sen yhteydes-sä voi käyttää mitä hyvänsä teoriaa. Samalla se johtaa käytännön työnte-kijät pohtimaan käyttämäänsä teoriaa.

Minulle kysymys on ajattelusta. Näin todella on. Ajattelu on keskipis-te. Olen tästä hyvin vakavissani. Tämä ajatus yhdistävästä linkistä on hy-vin tärkeä. Ehkä kyse on tärkeimmästä palveluksesta jota minä tulen teke-mään, ei tieteelle yksin tai käytännölle yksin, vaan saattamaan tutkijat jakäytännön tekijät ajattelemaan yhdessä toisiaan ja omaa toimintaansa.

Olen käyttänyt käsitettä “tieteellinen ammattilainen” (scientific prac-titioner), ja lopulta siinä kiteytyy kaikki mitä haluan sanoa. Puhun sellai-sista ihmisistä, joilla on sekä tieteelliset että käytännölliset valmiudet ja heosaavat myös ottaa nämä valmiudet yhtä aikaa systemaattisesti käyttöön,ja hankkia näin palautetta työstään.

90