38 Vuosien 1776–1805 rekognosointikartoitukset Suomessa

Maanmittaus 85:2 (2010)Historiallinen tietoisku

Vuosien1776–1805rekognosointikartoituksetSuomessa

Erkki-SakariHarjuerkki­sakari.harju@kolumbus.fi

Suomessa suoritettiin vuosina 1776–1805 sotilaskäyttöön tarkoitettu maas-tokartoitus, ns. rekognosointikartoitus, jossa olemassa olevaa, siviilimaan-mittareiden valmistamaa kartta-aineistoa täydennettiin sotilaallisesti mer-kittävillä tiedoilla. Kartoitettu alue ulottui Pohjanlahdelta Laatokalle ja Suomen etelärannikolta linjalle Pori-Tampere-Jyväskylä-Kuopio-Ilomant-si, pinta-alaltaan noin 110 000 neliökilometriä. Kartoitustyössä valmistet-tiin yli 1 300 lehtijaossa olevaa karttalehteä.

RekognosointikartoituksentaustastaSuomen rekognosointikartoitusta tunnetaan yllättävän vähän, vaikka kyseessä oli lähes 30 vuotta kestänyt systemaattinen, yhtenäiseen lehtijakoon tehty kartoitus­työ. Siinä valmistettiin – konseptiaineistot mukaan lukien – yli 1 300 lehtijaossa olevaa karttalehteä.

Rekognosointikartat olivat sotilaallisen luonteensa vuoksi salaisia. Kartat valmistettiin vain piirtämällä, varsinaisia karttasarjoja ei painettu, ainoastaan muutamia suurikaavaisia erilliskarttoja sotilaallisesti tärkeistä kohteista kaiverret­tiin kupariin ja julkaistiin painettuna.

Sotilaalliselta kannalta maastoa kuvaavat kartat olivat 1700­luvun lopussa tärkeä osa sodankäynnin valmistelua. Karttoja tarvittiin puolustussuunnitelmien tekoon ja samalla niistä tulkittiin mahdollisia omia hyökkäysreittejä. Jatkuva so­tilaallinen uhka Venäjän suunnalta oli lopullinen syy Suomen rekognosointikar­toituksen aloittamiseen. Kartoituksesta ja karttojen laadinnasta vastasivat linnoi­tusupseerit, joiden koulutukseen myös maanmittauksen ja kartografian perustai­dot kuuluivat. Paras ammatillinen oppi saatiin Saksasta ja Ranskasta. Suomesta valmistettujen rekognosointikarttojen malliksi määrättiin Saksasta, Pommerin alueelta valmistetut vastaavantyyppiset kartat. (Harju & Lappalainen 2010.)

RekognosointikartoituksenaloitusjakenraaliStackelberginohjeistusKustaa III oli tehnyt vallankaappauksen 21. elokuuta 1772. Saman vuoden ai­kana hän oli pyytänyt Suomen ylipäällikköä, eversti Berndt Otto Stackelbergia laatimaan maalle puolustussuunnitelman. Seuraavana vuonna Stackelberg teki matkan Suomeen ja tutustui erityisesti Venäjän vastaisiin rajaseutuihin. Tämän matkan perusteella laadittiin kuninkaalle raportti, jossa hän perusteli sotilaallisiin tehtäviin soveltuvan kartaston laatimisen tärkeyttä ja Suomen rekognosointikar­toituksen aloittamista.

Maanmittaus 85:2 (2010) 39

Ennen Stackelbergin tekemää esitystä oli Suomen puolustussuunnitelmaa käsitelty jo aikaisemmin. Suomeen oli nimitetty kenraalikuvernööriksi Gustaf Friedrich von Rosen 13. helmikuuta 1747. Hänelle annetussa ohjesäännössä kä­siteltiin laajasti Suomen puolustuskysymystä mukaan lukien sotilaallisesti tärkei­den kohteiden kartoittaminen. (Juvelius 1921.)

Ajankohta oli sopiva myös toiselta kannalta rekognosoinnin aloitukselle. Lo­kakuun 27 päivänä 1747 vahvistettiin maanmittausylitirehtööri Jakob Faggotin 10­kohtainen ohjesääntö Suomen kartoittamiselle (Gustafsson 1933, 101–105). Vuosien 1741–1743 sodan päätyttyä oli asetettu Suomen talouskomissio­niminen komitea, jonka tehtävänä oli mm. löytää keinoja sodista köyhtyneen maan avusta­miseksi ja sen talouden parantamiseksi. Toimeksiannon suorittaminen vaati maan kartoittamista.

Maanmittauskomissio oli suorittanut annettujen ohjeiden mukaisen työtään. Kartoituksen yhteydessä tuli kustakin pitäjästä laatia seikkaperäinen selitelmä, josta kävisi selville alueen maaperä, tuotteet ja osa luonnonhistoriasta, väestön lu­kumäärä, elintavat ja elinkeinot. Kartoitukset tehtiin pääosin mittakaavaan 1 000 kyynärää desimaalituumalle (1:20 000). Kaikkiaan kartoitettiin noin 90 000 ne­liökilometrin alue (Gustafsson 1933, indeksikartta s. 109). Vuonna 1776 siviili­maanmittareiden työ oli valmiina suurimmasta osasta Etelä­ ja Keski­Suomea, ja rekognosoinnille sekä Suomen puolustussuunnitelman laatimiselle sopiva pohja­kartta­aineisto oli nyt käytettävissä.

Rekognosointikartoituksen aloitusmääräys tuli kuninkaan kirjeellä 7. elo­kuuta 1776. Kartat tuli valmistaa 1760­luvulla Pommerista laadittujen karttojen mukaisesti. Aloitusmääräykseen liittyi 23. lokakuuta annettu kahdeksankohtainen ohjeistus, jonka laati kenraali Stackelberg. Ohjeissa määriteltiin mm. tehtävässä käytettävä kartta­aineisto, kartaston esikuva, karttojen sisältö, kartoitusalueet ja valmiiden karttojen varastointi. (Wawrinsky 1931, s. 4–5.)

Stackelbergin ohjesäännön sisällössä oli monta yhtymäkohtaa ylitirehtööri Faggotin vuoden 1747 mittauskomissiolle antamiin ohjeisiin. On huomattava, että ohjeistus koski ensisijaisesti eteläistä kartoitusaluetta.

Pohjoisen kartoitusalueen eli Savon kohdalla Göran Magnus Sprengtporten oli jo aloittanut rekognosointikartoitukset käyttäen tähän työhön komennossaan olevan Savon prikaatin rekognosointitaitoisia upseereita.

KartoitusalueetRekognosointikartoituksen alkaessa Suomi jaettiin eteläiseen ja pohjoiseen kartoi­tusalueeseen. Eteläisen alueen johtajaksi Helsingin piirustuskonttoriin nimitettiin eversti Fredrik Jacob Nordencreutz ja hänen alaisikseen neljä upseeria kenraali Axel Magnus von Arbinin päätöksen mukaisesti: majuri Carl Nathanael Klerck, adjutantti Odert Albrecht Gripenberg, luutnantti Christian August Schürich ja konduktööri Nils Stenhoff (Wawrinsky 1931, s. 4). Käytännössä toiminnan johtovastuu siirtyi hyvin pian majuri Klerckin vastuulle, kun Nordencreutz sairastui ja palasi Tukholmaan.

Pohjoisen alueen kohdalla työn alku oli erilainen. Eversti Göran Magnus Sprengtporten oli saanut Savon prikaatin alaisuuteensa 1775. Kartoituksesta ja

40 Vuosien 1776–1805 rekognosointikartoitukset Suomessa

rekognosoinnista kiinnostunut Sprengtporten oli aloittanut yksikkönsä puitteissa pienimuotoisen rekognosointitoiminnan, ja kun määräys varsinaisen kartoituksen aloittamisesta tuli 8. elokuuta 1776, Kustaa III edellytti, että Sprengtporten jatkaa jo aloittamaansa Savon ja Karjalan kartoittamista. Tälle työlle hän oli laatinut omat ohjeistuksensa. (Sprengtporten 1798, s. 419–424.) Sprengtporten vastasi kuninkaalle kirjeellään 24 syyskuuta 1776 ja esitti, että varsinaisen lehtijaossa tapahtuvan kartoituksen sijaan keskityttäisiin detaljikartoitukseen ja kohdennet­taisiin työ sellaisille alueille, joita vihollinen todennäköisimmin tulisi käyttämään hyökätessään.

Tämä kuninkaan antama erivapaus Sprengtportenin toiminnalle eriytti ete­läisen ja pohjoisen kartoitusalueen työskentelyn. Pohjoisen alueen piirustuskont­tori oli aluksi Mikkelissä, mutta siirtyi jonkin ajan kuluttua Sprengtportenin virka­asuntoon Brahelinnaan, Ristiinaan.

Samoin kuin eteläisen kartoitusalueen kohdalla kuningas ilmoitti Sprengt­portenille, että kenraali von Arbin voi valita 3 tai 4 avustavaa upseeria kartoitus­töihin. Tähän ei Sprengtporten tyytynyt, vaan esitti suurempaa avustajamäärää. Kaikesta päättäen Savoa pidettiin sotilaallisesti merkittävänä alueena ja kartoitus­ta tärkeänä, sillä Sprengtportenin päällikkyysaikana hänellä oli aluksi 9 ja lopuksi 11 avustavaa upseeria. (Wawrinsky 1931, s. 8.)

Kuva 1. Vuosien 1776–1805 rekognosointikartoitusalueet

Maanmittaus 85:2 (2010) 41

Lähdettyään pitkälle ulkomaanmatkalle 1779 Sprengtportenin tehtävät siir­tyivät hänen alaisuudessaan toimineelle kapteeni Wadmanille. Samalla kartoitus­alueen piirustuskonttori siirrettiin Kuopioon. Suomen sotajoukkojen ylin johtaja, Stackelbergin seuraaja kenraali Fredrik Posse, esitti kuninkaalle tässä tilantees­sa eteläisen ja pohjoisen kartoitusalueen yhdistämistä. Esitystään hän perusteli sillä, että huolimatta kuninkaallisen majesteetin antamista ohjeista eteläinen ja pohjoinen kartoitusalue tekivät työtään erilaisten ohjeiden pohjalta ja tämä ai­heutti mm. sen, ettei pohjoisen ja eteläisen alueen karttoja voitu liittää toisiinsa. Posse epäili myös suhteellisen nuoren Wadmanin kykyä toimia vaikeiden alais­tensa esimiehenä (Wawrinsky 1931, s. 9.) Kuningas päätti 14. joulukuuta 1780 yhdistää kartoitusalueet. Samalla päivämäärällä aateloitiin myös everstiluutnantti C. N. af Klercker, joka sai aatelisarvon palkkiona hyvin johdetusta ja suoritetus­ta kartoitustyöstä. Eversti Nordencreutzin sairastuttua 1799 af Klerckeristä tuli myös eteläisen ja pohjoisen kartoitusalueen päällikkö. Yhteisen kartoitusalueen piirustuskonttori tuli Helsinkiin.

Rekognosointiin sisällytettiin vuonna 1791 rannikkoalueiden kartoittami­nen. Alue ulottui idässä Kymijoen suuhun Ahvenkoskelle ja lännessä saaristo­merelle Utö:n saareen ja siitä pohjoiseen Kustaviin (Tiilikainen & Harju 2009). Merialueiden kartoitusta hoitanut luotsilaitos alistettiin nyt rekognosointikartoi­tuksen alaisuuteen.

Neljäs alue, jossa tehtiin systemaattista rekognosointikartoitusta, oli Pohjan­maalla. Tarkoituksena oli kartoittaa Savon alueeseen yhdistyvät kulkukelpoiset vesireitit ja tiestö. Pohjanmaan kartoitukset eivät olleet lehtijaossa.

TiedustelukartoituksetOma erikoisryhmänsä kartoituksissa olivat majuri Otto Carl von Fieandtin tekemät tiedustelukartat Venäjältä. Kustaa III:n sodan jälkimainingeissa päätettiin 1790 perustaa rekognosointikartoituksesta täysin erillään oleva kahden upseerin ryhmä suorittamaan tiedustelukartoituksia Venäjällä. Tehtävään määrättiin kartoitustöis­sä erityisen hyvin kunnostautuneet O. C. von Fieandt ja luutnantti Ferdinand Ernst de Carnall. Tehtävänä oli valmistaa suurikaavaisia erikoiskarttoja Venäjän rajalla olevista vesistön kauttakulkupaikoista Savossa ja Karjalassa sekä lisäksi Suomes­sa tai Venäjällä olevista taistelupaikoista, joissa joukot ottivat yhteen ns. Kustaan sodan aikana 1798–1790. Af Klercker ei tästä kartoitustyöstä pitänyt ja välit sekä von Fieandtin että töitä hallinnoivien ylempien virkamiesten kanssa kiristyivät. (Warwinsky 1931, s. 13.) Kreivi Nils Cronstedtin laatiman luettelon mukaan von Fieandtin ja de Carnallin valmistamia tiedustelukarttoja luovutettiin kuninkaan kartta­arkistoon 23 kappaletta (Cronstedt teoksessa Wawrinsky 1931).

KartoitustyöneteneminenTyöt eteläisellä kartoitusalueella alkoivat syksyllä 1776. Majuri Klerck ja adju­tantti Gripenberg kartoittivat Helsingin ympäristöaluetta. Seuraavana vuonna al­koivat varsinaiset laajemmat rekognosointikartoitukset Kymijoen länsipuolelta. Työ eteni nopeasti ja 1780 oli saatu valmiiksi maastotyöt ensimmäisen kartoitus­

42 Vuosien 1776–1805 rekognosointikartoitukset Suomessa

suunnitelman määrittelemältä alueelta. Pinta­alaltaan se oli noin 900 neliökilo­metriä. Näin oli ajankohdan käsityksen mukaan puolustuksellisesti tärkeimmät osat Kaakkois­Suomea kartoitettu.

Syksyllä 1779 oli everstiluutnantti Klerck saanut valtaneuvos Sparrelta ku­ninkaan lähettämän ehdotuksen, että ensimmäisen kartoitusvaiheen valmistuttua työtä jatkettaisiin niin, että se käsittäisi koko Suomen. Tähän ehdotukseen Klerck vastasi huomautuksella. että maanmittaustehtävistä vastaavalta tirehtööri af Wet­terstedtiltä tulee saada maanmittareiden valmistamat geometriset kartat siitä osas­ta Suomea, josta rekognosointia ei vielä ole toteutettu. Klerck sanoi pelkäävän­sä, ettei varsinkaan Länsi Suomesta ollut soveliasta kartta­aineistoa saatavilla ja siksi hän pyysi sotamarsalkka Stackelbergia esittelemään tilanteen kuninkaalle ja toimimaan niin, että seuraavana kesänä maanmittarit tekisivät Etelä­Suomen alueella riittävässä määrin geometrisia kartoituksia ja ensi sijassa niissä pitäjissä, jotka seuraavaksi tultaisiin rekognosoimaan. (Wawrinsky 1931, s. 6.) Valitetta­vasti mitään erityistä geometrista kartoitusta ei eteläisen kartoitusalueen kohdalla tehty, vaan työssä jouduttiin pääsääntöisesti käyttämään isojakoa varten tehtyjä, mittakaavaltaan 200 ja 400 kyynärää desimaalituumaa kohden olevia karttoja.

Pohjoisen kartoitusalueen kohdalla ensimmäiset suuret kartoituskohteet oli­vat Savonlinnaan johtavat vesireitit, seuraavina vuorossa olivat valtakunnan raja Savonlinnasta itään sekä ne merkittävät vesireitit, jotka johtivat Karjalasta ja Sa­vosta Pohjanmaalle (Lappalainen ym. 2007, s. 26).

Maastotyö oli vaikeaa ja kartoittajat valittivat siitä: ”Yksin melkein asumat­tomassa maassa ja puolivillien ihmisten parissa he nopeasti olisivat voineet väsyä ja menettää intonsa”. Kartoituksen vaikeutta muistettiin myös maastokartoituksen konsepteissa. Metsäalueet, joihin kartoittaja ei mennyt, saivat vain merkinnän: ”Maasto vaikeakulkuista, jyrkkiä rinteitä ja suuria lohkareita” tai ”Maasto mah­doton jalkamiehen kulkea”. On vaikea sanoa, oliko kyseessä kartoittajan väsymys vai maaston yleinen kulkukelpoisuusmerkintä sotaväkeä ajatellen.

Vuonna 1780 eteläistä kartoitusaluetta laajennettiin Helsinki–Hämeenlin­na–Turku­väliselle alueelle. Kartoitustyö jatkui, mutta tahti hidastui. Pohjoisen kartoitusalueen työt keskittyivät Päijänteen ympäristöön sekä Savon pohjoisosiin. Aikaisemmin af Klercker oli antanut vuosittaiset työsaavutusraportit, mutta käy­täntö loppui 1786. Kun ns. Kustaan sota 1788 alkoi, muodostettiin kartoittajista af Klerckerin johtama rekognosointiprikaati. Sen tuli huolehtia sodanjohdon tarvit­semista kartoista sekä kartoittaa Kymenlaakson Venäjän puoleisia osia.

Normaaliin käytäntöön palattiin sodan päätyttyä 1790. Työn jatkamisesta af Klercker laati uudet suunnitelmat, jolloin kartoituksen pääpaino siirtyi rannikko­ ja merialueen kartoittamiseen. Ensimmäiset painopistealueet tulisivat olemaan Porvoon ja Emäsalon ympäristö, Viaporin edusta sekä Turun ja Utön välinen saa­risto. Kun merialue olisi saatu kartoitetuksi, kartoitettaisiin vielä puuttuvat sisä­maan alueet. Af Klercker totesi vuoden 1794 raportissaan, että ainoa merkittävä kartoittamaton osa Manner­Suomesta oli Kokemäenjoen ja Turun välinen seutu. Kuninkaan käskyllä kaikki käytettävissä olevat voimat määrättiin merikartoituk­seen 1795.

Maanmittaus 85:2 (2010) 43

Taulukko 1. Työn eteneminen. Kun pitäjän nimen jälkeen on merkitty ” / osa” se tar-koittaa, että pitäjä on kokonaan kartoitettu, mutta eri vuosien aikana. Merkintä ” / vain osittain” tarkoittaa, että kartoituksessa on aukkokohtia, tai että pitäjää ei ole kokonaan kartoitettu. Pitäjän nimi on esitetty suomenkielisessä muodossaan. Taulukon pitäjäjako perustuu S. G. Hermelinin vuoden 1799 Suomen kartastossa esitettyyn jakoon.

Kohdassa ”Päällikkö” lyhenteet ovat seuraavat: N = Nordencreutz, S = Sprengtporten, W = Wadman, K = Klercker.

EteläinenkartoitusalueVuosi Pitäjä Pääl-

likkö1776 Helsinki N1777 Elimäki

LapinjärviPernajaPyhtääIitti / osa

N

1778 Porvoo / osaOrimattila / osaMyrskylä / osaHollola / osa

N

1779 Porvoo / osaMäntsälä / osaOrimattila / osaMyrskylä / osaLammi / osaHollola / osa

K

1780 Helsingin pitäjä / osaTuusulaSipooMäntsälä / osaNurmijärvi / osaJanakkala / osaHollola / osaVanaja / osaLammi / osaHattula / osaHauho / osa

K

1781 Vanaja / osaHattula / osaPälkäne / vain osittainHauho / osaLempäälä / osa Kangasala / vain osittainMessukylä / vain osittainPirkkala / vain osittainKarkkuTottijärvi

K

Vuosi Pitäjä Pääl-likkö

1782 KirkkonummiEspooHelsingin pitäjä / osaVihti / osaNurmijärvi / osaLoppi / osaJanakkala / osaPadasjokiLammi / osaHauho / osaKuhmalahtiLängelmäki / osaOrivesi / vain osittainJämsä / vain osittainSauvo / osa

K

1783 InkooSiuntioVihti / osaLohjaKarjalohjaKarjaa

K

1784 Somero / osaTammelaLoppi / osaVanaja / osaVihti / osaTammisaariTenholaSauvo / osa

K

1785 Urjala / osaSääksmäki / osaHattula / osaAkaa / osaVesilahti / osaTyrvää / vain osittainKiikala Uskela / osaPerniö / osa

K

44 Vuosien 1776–1805 rekognosointikartoitukset Suomessa

Vuosi Pitäjä Pääl-likkö

1786 Perniö / osaUskelaHalikkoMarttila / osaLoimijokiUrjala / osaPunkalaidun / osaLempäälä / osaAkaa / osa

K

1787 Pöytyä / osaMarttila / osaLoimijoki / osaPunkalaidun / osaHuittinen / osaTurku ja Turun eteläpuoli:Paimio

K

1787–1789

Kartoitukset Venäjällä:Pyhtää Anjala

K

1791–1792

Turun pohjoispuoli: Maaria, Raisio,LietoPitäjänrajoja ei ole kartalla

K

1793–1805

Kokemäenjoen varsi:PoriUlvilaKokemäkiPitäjänrajoja ei ole kartalla

K

Eteläisen kartoitusalueen indeksissä on esitetty myös Turun ja Porin välinen ran-nikkoalue. Tätä ei rekognosoitu. Kartan indeksissä todetaan, ettei aluetta voitu kar-toittaa puuttuvien mittausten (pohjakartto-jen) vuoksi.

PohjoinenkartoitusalueVuosi Pitäjä Pääl-

likkö1777–1778

Heinola / osaMäntyharju / osaIitti / osaRistiina / osaPuumalaSulkavaRantasalmi / osaJoroinen / osaJuva

S & W

1779–1780

Mäntyharju / osaHirvensalmiMikkeliKangasniemiPieksämäkiLeppävirta / osaKuopio / vain osittain

W

1781 Iitti / osaSysmäHartolaHeinola / osaMäntyharju / osa

K

1782 Jämsä / vain osittainLaukaaRautalampi / osaSaarijärvi / osa

K

1783 Rantasalmi / osaJoroinen / osaKuopio / vain osittainKarstula

K

1784 Rantasalmi / osaRautalampi / vain osittainSaarijärvi / vain osittain

K

1785 Kerimäki / osaKitee / osa Kesälahti / osaPälkjärviTohmajärvi / osa

K

1786 Kerimäki / osaKitee / osaTohmajärvi / osa

K

1787 Kerimäki / osaLiperi / vain osittain

K

1788–1790

Kartoitukset Venäjällä:Savonlinnan ympäristöSääminki / vain osittain

K

Pohjoisen rekognosointialueen kartoitusin-dekseissä on esitetty myös osa Ilomantsin pi-täjää. Tätä aluetta ei tiettävästi rekognosoitu.

Taulukko 1. Työn eteneminen (jatkoa).

Maanmittaus 85:2 (2010) 45

KartastongeodeettinenrunkojaprojektioRekognosointikartoille ei määritelty projektiota, vaan karttapiirrokset laadittiin suoraan sovittuun mittakaavaan suorakulmaiseen desimaalituumaruudustoon.

Rekognosointikartaston geodeettisen rungon laatua arvioitaessa on muistet­tava se, että koko kartoitus perustui olemassa olevaan kartta­aineistoon. Rekog­nosoijat täydensivät työpohjaksi saamiaan karttoja ja suorittivat vain harvoissa tapauksissa lisämittauksia (Sprengtporten 1978, s. 419–422). Näin ollen kaik­ki olemassa olevan kartta­aineiston runkoon liittyvät virheellisyydet siirtyivät rekognosoiduille kartoille.

Rekognosointityön alkaessa Suomen etelä­ ja keskiosa jaettiin eteläiseen ja pohjoiseen kartoitusalueeseen kuvassa 1 olevan kartan mukaisesti. Koko alueesta laadittiin lehtijakokartta alueen päällikön J. F. Nordencreutzin toimesta (Wawrins­ky 1931, s. 3). Lehtijaon perusteella voidaan sanoa, että rekognosointikartasto toteutettiin omassa yhtenäiskoordinaatistossaan, jonka pohjoissuunta määräytyi alueen keskellä olevan pituuspiirin mukaisesti. Selvitysteni perusteella kyseinen pituuspiiri kulki Loviisan edustalla olevan Svartholman linnoituksen kautta. Ky­seinen linnoitus olikin itä­länsi­ suunnassa keskellä kartoitusaluetta. Näin tehtyä lehtijakoa noudatettiin säntillisesti eteläisen kartoitusalueen töissä.

Pohjoisen kartoitusalueen kohdalla näin ei tehty. Joulukuussa 1780 koko kartoituksen johtajaksi nimitetty everstiluutnantti C. N. af Klercker valitti, ettei pohjoisen rekognosointialueen johtaja eversti G. M. Sprengtporten noudattanut annettua lehtijakoa, vaan laati 1:20 000 mittakaavaisia rekognosointikarttoja pitä­jittäin (Wawrinsky 1931, s. 19). Paitsi annetun lehtijaon noudattamatta jättämistä toimenpide aiheutti sen, että pitäjittäisten rekognosointikarttalehtien pohjoissuun­ta ei ollut virallisessa lehtijaossa määritellyn mukainen. Kun alueet 1780 tulivat saman johdon alaisuuteen, af Klercker edellytti, että pohjoisen alueen kartoitukset saatetaan alussa määritellyn lehtijaon mukaisiksi.

Merkittävin käytettävissä ollut kartta­aineisto rekognosointikartaston laa­dinnalle olivat maanmittauskomission 1:20 000­mittakaavaan laaditut pitäjittäi­set kartoitukset (Wawrinsky 1931, s. 1). Näitä pienentämällä ja yhteen liittämällä muodostettiin laaja­alaisempia kokonaisuuksia. Kartat oli laadittu omaan paikalli­seen koordinaatistoonsa, jonka runkona oli yleensä kartoitettavan alueen halki kul­keva mittalinja tai useamman mittalinjan muodostama verkko (Gustafsson 1933, s. 127) jotka saatettiin yhdistää toisiinsa graafisella kolmiomittauksella. Parhaita ja huolellisimmin mitattuja runkolinjoja olivat läänien ja pitäjien väliset rajat. Kun pitäjänkarttoja liitettiin toisiinsa suuremmiksi aluekokonaisuuksiksi, mitattiin tar­vittaessa uusia mittalinjoja, joilla karttakohtaiset rungot saatiin sidottua toisiinsa. Lisäksi laajempien alueiden ollessa kyseessä havaittiin lisäksi suunnat ja niiden väliset kulmat selvästi näkyviin maastokohteisiin. Näin ollen rekognosointikar­taston rungon muodosti graafinen monikulmio/kolmioverkko, jossa osa pisteiden välisten sivujen pituuksista tiedettiin kolmioiden kulmien lisäksi. Kun mainitun kaltaisen verkon havainnot tehtiin huolella, syntyi runko, jossa alueen päämuodot olivat paikallaan, mutta pienempien kohteiden sijainnissa saattoi olla suuriakin virheitä (Kakkuri 2010).

46 Vuosien 1776–1805 rekognosointikartoitukset Suomessa

RekognosointikartastonrungonvirheistäAlfred A. Gustafsson mainitsee Maanmittauksen historiassa, että ylitirehtööri Wetterstedt aloitti Suomen maaherrakunnat käsittävän kartaston laadinnan 1776. Saadakseen siihen mahdollisimman luotettavan rungon Wetterstedt suoritutti 1775 runsaasti mittauksia Keski­Suomessa ja Savossa, erityisesti pitkin Kuopion lää­nin etelärajaa. Vuoden 1748 maanmittauskomission astronomiseksi havaitsijak­si nimitetty Jakob Gadolin teki lisäksi astronomisia napakorkeuden määrityksiä Pohjois­Karjalassa (Gustafsson 1933, s. 117 ja 147). Hyvin todennäköisesti nämä mittaukset liittyivät Venäjän vastaisen rajan tarkan sijainnin määrittämiseen. Var­sinainen rajankäyntimittaus tehtiin 1775. Tällöin läänin­ ja valtakunnanraja toimi­vat mainiona runkona siitä pohjoissuuntaan mitatuille runkolinjoille.

Venäjälle Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa menetettyjen alueiden koh­dalla edellä kuvatun kaltainen runko oli luonnollisesti huomattavasti puutteelli­sempi. Tämä tulee selvästi esille 1:160 000­mittakaavaisen tiekartaston pohjalta tehdyn karttayhdelmän vertailussa tämän hetken karttoihin. Venäjään kuuluneella alueella kartan mittakaava kasvaa itää kohti mentäessä ja aiheuttaa sen, että Kar­jalan kannas ja siitä pohjoiseen olevat alueet kuvautuvat liian laajoina. Rekog­nosointikartaston toinen selvä virhealue on hieman yllättäen Varsinais­Suomi. Tämä selittyy sillä, että käyttöön saatu kartta­aineisto oli ”vanhaa” myös runkon­sa osalta. Viimeisessä af Klerckerin raporttikartassa mainitaan Varsinais­Suomen rannikkoalueen kohdalla, että rekognosointia ei ole voitu tehdä, koska tarvittavat mittaukset [kartoitukset] puuttuvat.

Kartaston Keski­Suomea käsittävä osa sitä vastoin on rungoltaan yllättävän hyvä, sillä läänin­ ja valtakunnanrajaan liittyvien mittausten lisäksi tällä alueella suoritettiin runsaasti runkolinja­ ja sidemittauksia vuosina 1767–1780 (Gustafs­son 1933, s. 139 ja 147).

Koska kartaston pohjana ei ollut maantieteellisiin koordinaatteihin sidottua runkoa, vaan pohjana olivat erillisjärjestelmissä olevat pitäjänkartat, oli perusteltua, ettei valmiisiin rekognosointikarttalehtiin merkitty maantieteellisiä koordinaatteja.

Karttojen rungon geometrinen laatu vaihteli suuresti, vaikka karttojen sisältö ja kuvaus oli hienosti toteutettu. Koko kartoitusalueen osalta tarkasteltuna, runko on yllättävän hyvä. Yksittäisten karttalehtien puitteissa poikkeamat todellisesta sijainnista saattavat kuitenkin olla merkittäviä.

Vaikka rekognosointikartasto oli omassa erillisjärjestelmässään, on silti ih­meellistä, ettei edes pienimittakaavaisiin indeksikarttoihin merkitty maantieteel­lisiä koordinaatteja. Rekognosointitaitoja linnoitusupseereille opettaneen Haapa­niemen sotakoulun opetusohjelmassa oli 1700­luvun lopulla trigonometriaa, kol­miomittausten laskentaa ja astronomista paikanmääritystä (Tigerstedt 1919). Näi­den taitojen opiskelu kertoi väistämättä uusille upseereille, että Suomesta tehdyn rekognosointikartaston rungon kohdalla kaikki ei ollut ihan oikein. Tilanteen teki erikoiseksi vielä se, että samaan aikaan Suomesta laadittiin vapaaherra Hermeli­nin kustantamana ja Carl Petter Hällströmin piirtämänä maantieteellinen Suomen suuriruhtinaskunnan kartasto, jossa oli ajankohdan parhaaseen käsitykseen perus­tuva geodeettinen runko ja maantieteellinen asteverkko (Strang & Harju 2005).

Maanmittaus 85:2 (2010) 47

Af Wetterstedtin samaan aikaan valmistamat maaherrakuntien kartat perustuivat myös maantieteellisistä koordinaateista määritettyyn runkoon.

Merirekognosoinnin myöhempi aloitusajankohta vaikutti siihen, että täs­sä työssä käytettiin kolmiomittauksella määritettyjä runkopisteitä ja aivan työn loppuvaiheessa kartoille merkittiin myös maantieteelliset koordinaatit (Hyd­rographiska kartor, Litt.D (Finska viken), omslag D:4, Litt.B (Åbo skärgård), omslag B:4 och 5, Krigsarkivet, Stockholm).

Rekognosoinnissakäytetytkartta-aineistotjakarttojenvalmistusRekognosoinnin periaatteen mukaan työn tuli perustua olemassa olevan kartta­ai­neiston täydentämiseen sotilaallisesti merkittävillä lisätiedoilla. Työtä varten tuli näin ollen saada tarvittava lähtöaineisto. Aloitusvaiheessa Tukholmasta kerättiin saatavilla olevat kartat (Alanen & Kepsu 1989, s. 7). Ne eivät juuri työtä auttaneet. Siksi määrättiin, että siviilimaanmittareiden tuli toimia yhteistyössä rekognosoiji­en kanssa. Maanmittaustehtävistä vastaava ylitirehtööri af Wetterstedt määräsi 2. Joulukuuta 1776, että Uudenmaan­, Hämeen ja Heinolan läänien maanmittareiden tuli luovuttaa – silloin kun eversti Nordencreutz tai majuri Klerck tilaavat – hal­lussaan olevat maantieteelliset tai geometriset kartat sotilaskonttoriin Helsinkiin kopioitaviksi. Samanlainen käsky annettiin 20. helmikuuta 1777 Heinolan ja Kuo­pion läänien maanmittareille, joilta eversti Sprengtporten oikeutettiin tilaamaan karttoja. Hieman ennen tätä oli rekognosointiyksiköille annettu lainaksi vuoden 1748 maanmittauskomission maantieteelliset kartat valtakunnan rajaan rajoittu­vista pitäjistä. (Gustafsson 1933, s. 153.)

Kuva 2. Ote runkolinjan mittauskartasta Ruovedeltä Päijänteelle 1776 (Finska rekognos-ceringsverket 411 Serie B, portfölj 25, Krigsarkivet, Stockholm)

48 Vuosien 1776–1805 rekognosointikartoitukset Suomessa

Alfred A. Gustafssonin kirjassa Mittaus­ ja kartastotyöt Suomessa on in­deksikartta, joka näyttää vuosien 1737–1747 ja 1748 mittauskomissioiden aikana tehdyt, pääsääntöisesti 1:20 000­mittakaavaiset geometriset kartoitukset, pinta­alaltaan noin 90 000 neliökilometriä. Nämä kartat olivat erinomainen pohja Kes­ki­Suomen ja Savon alueen rekognosoinnille (Gustafsson 1933, s. 109).

Työssä hyödynnettiin lisäksi siviilimaanmittareiden suorittamia runkolinja­mittauksia, vesistökartoituksia sekä merkittävien paikkakuntien välisten teiden kartoituksia.

Turun ja Porin läänissä sekä Uudellamaalla ja Hämeessä jouduttiin lähtöaineis­tona käyttämään myös isojakokarttoja. Ne oli laadittu kaavoihin 1 desimaalituuma 200 kyynärää kohden viljellyistä maista (1:4 000) ja 1 desimaalituuma 400 kyynärää kohden metsämaista (1:8 000). Nämä kartat jouduttiin pienentämään kaavaan 1 de­simaalituuma 1 000 kyynärää kohden (1:20 000) ja asemoimaan kenttämittauskon­septeiksi. Tämä merkitsi suurempaa toimituksellista työmäärää piirustuskonttorissa ja samalla maastokartoitukseen käytettävissä olevan ajan vähenemistä. Lisäksi kart­tojen pienentäminen ja kokoaminen suuremmiksi lehdiksi aiheutti työhön virheitä. Alfred A. Gustafssonin antama kuvaus 1:20 000­mittakaavaisten pitäjänkarttayh­delmien valmistamisesta 1:4 000­ ja 1:8 000­mittakaavaisista isojakokartoista sopii hyvin myös rekognosoinnin pohjakarttojen valmistukseen:

”Pienoiskokokarttoja (tarkoittaa pienennettyä karttaa) yhteen sovitettaessa kartat eivät kuitenkaan liittyneet virheettömästi toisiinsa, vaan sattuivat pai-koittain reunoiltaan toistensa päälle tai muodostui karttojen väliin rakoja, kaikesta sovittelusta huolimatta. Tämä johtui osaksi kartta-aineiston virheel-lisyydestä, osaksi siitä että kartat olivat kutistuneet eri tavoilla. Monesti ei auttanut muu kuin leikellä palasiksi enimmin virheellisiksi otaksutut pienen-nykset ja pala palalta liittää ne viereisiin karttoihin. … Sittenkuin kartografi oli saanut kaikki samaan pitäjään kuuluvien lohkokuntien kartat ja kartta-palat parhaan ymmärryksensä mukaan paikoilleen asetetuiksi, liimattiin ne yhteen.”(Gustafsson1933, 147.)

Rekognosointikartaston perusyksikkö oli 1 000 kyynärää desimaalituu­malle eli 1:20 000­mittakaavainen karttalehti, jolle oli konstruoitu suorakul­mainen desimaalituumaruudusto. Karttalehden koko oli ns. Imperial­arkki, 17 × 24 desimaalituumaa vastaten 50,5 × 71,0 senttimetriä. Seuraavat kartto­jen laadinnassa käytettävät mittakaavat olivat 2 000, 4 000 ja 8 000 kyynärää desimaalituumalle (1:40 000, 1:80 000 ja 1:160 000), jolloin pienempikaavai­nen karttalehti sisälsi aina 4 edellisen mittakaavan lehteä. Tämä helpotti kart­tojen valmistamista, sillä mittakaavamuutokset voitiin suorittaa vakiomenetel­millä. Myös karttojen arkistointi helpottui karttojen vakioidun koon ansiosta. Mittakaavasarjasta toiseen siirtyminen oli helppoa, koska 1 000 kyynärän kart­tojen lehtijako hakutunnuksineen piirrettiin kaikille pienempimittakaavaisille kartoille. Hakutunnus merkittiin itä–länsi­suunnassa roomalaisin numeroin ja pohjois–etelä­suunnassa latinalaisin numeroin Savonlinnan korkeudelta ete­lään ja suuraakkosin pohjoiseen.

Maanmittaus 85:2 (2010) 49

Käytännössä 2 000, 4 000 ja 8 000 kyynärän karttalehdet olivat kooltaan Imperial­arkin neljänneksiä eli 8,5 × 12 desimaalituumaa vastaten 25,3 × 35,5 senttimetriä. 200 ja 400 kyynärän erikoiskartat olivat kooltaan vaihtelevia täysin sen mukaan, minkä laatuinen oli kartoitettu kohde. Myös indeksikarttojen koot määräytyivät esitettävän kohteen laajuuden mukaan.

Rekognosoinnin maastotyö suoritettiin konseptikarttaa täydentäen. Kartoit­taja liikkui tavallisimmin ratsain ja merkitsi kenttäkonseptille täydennystiedot. Asutuksen ja lähinnä vesistöjen nimistöä täydennettiin, tässä käytettiin myös pai­kallisen väestön apua. Kaikkea täydennettävää ei tarkastettu paikan päällä, vaan vähemmän tärkeät kohteet kartoitettiin vain haastattelujen perusteella (Sprengt­porten 1798, s. 421). Kartoitus tapahtui silmämääräisesti. Mikäli pohjakartassa havaittiin ilmeisiä virheitä pohjakuvioiden osalta, tarkistusmittauksia suoritettiin mittapöydällä ja mittaketjuilla. Tässä rekognosoija sai apua paikallisilta maanmit­tareilta tai pyysi paikallisia maanviljelijöitä avustamaan omissa mittauksissaan.

Kenttäkonsepti piirrettiin puhtaaksi mittakaavaan yksi desimaalituuma 1 000 kyynärää kohden. Eteläisen kartoitusyksikön kohdalla kartat pienennet­tiin julkaisua varten mittakaavaan yksi desimaalituuma 2 000 kyynärää kohden. Pienentäminen tapahtui kahdella vaihtoehtoisella tavalla, ruutumenetelmällä tai pantografia käyttäen. Ruutumenetelmässä piirtäjä konstruoi silmämääräisesti ja suhdeharppia käyttäen kartan viivapiirroksen ja pistemäiset kohteet alkuperäistä pienikokoisempaan ruudustoon. Tässä hyödynnettiin alkuperäisen kartan desi­maalituumaruudustoa. Oletettavasti rekognosoijilla oli piirustuskonttorissa käy­tössään myös mekaanisia piirtomuuntokoneita, pantografeja, pienentämistä var­ten (Kryger 1767).

Kuva 3. Ote Hämeen härkätien kartasta vuodelta 1740 (Finska rekognosceringsverket 411, Serie B, portfölj 25, Krigsarkivet Stockholm)

50 Vuosien 1776–1805 rekognosointikartoitukset Suomessa

Kartan puhtaaksi piirtäminen tapahtui tussilla, jonka piirtäjä itse sekoit­ti kimröökistä (noki) ja shellakasta. Oikein tehtynä tussi antoi peittävän mustan viivan ja se juoksi hyvin piirtämiseen käytetystä sulkaterästä. Myös teräksestä valmistettuja teriä käytettiin. Piirrettäessä käytettiin apuna myös suurennuslasia pienimpien yksityiskohtien piirtämisessä ja nimien tekstaamisessa. Karttapiirros väritettiin vesivärein, jotka piirtäjä itse valmisti. Väriaineet olivat luonnosta saatu­ja mineraalipigmenttejä. Kun karttapaperina oli lumppupohjainen neutraali paperi ja piirros valmistettiin itse tehdyllä tussilla ja vesiväreillä, oli lopputulos arkistoin­tia erinomaisesti kestävä kartta. (Strang & Harju 2005, s. 8.)

KartastojärjestelmäjakarttojenmittakaavatRekognosointikartasto rakentui joukosta erimittakaavaisia karttoja. Käytetyt mit­takaavat olivat samat, joita siviilimaanmittarit käyttivät.

Kartaston suurikaavaisimpia karttoja kutsuttiin erikoiskartoiksi (Specialkar­ta). Näillä kartoilla kuvattiin erityiskohteita. Seuraava ryhmä olivat kohdekartat

Taulukko 2. Rekognosointikarttojen nimitykset ja mittakaavat.

Mittakaava KartannimitysKyynärää desimaali-

tuumaa kohdenMittakaava metri-

sessä järjestelmässäSotilaskartta Siviilikartta

200 1:4 000 Specialkarta / Erikoiskartta

Lohkokunnan kartta peltokaavassa

400 1:8 000 Specialkarta / Erikoiskartta

Lohkokunnan kartta metsäkaavassa

500 1:10000 Rannikkokarttojen erikoismittakaava

1 000 1:20 000 Situationskarta / Kohdekartta, maastokartta

Pitäjänkartta, tunne­taan myös komissio­kaavana

1500 1:30000 Sprengtportenin käyttämä erikois­mittakaava

2 000 1:40 000 Situationskarta / Kohdekartta, maastokartta

4 000 1:80 000 Situationskarta / Kohdekartta, maastokartta

Kihlakunnan kartta

8 000 1:160 000 Generalkarta / Yleiskartta

16 000 1:320 000 Generalkarta / Yleiskartta

Maaherrakunnan kartta

24 000 1:420 000 Relationskarta / Indeksikartta, raportointikartta

32 000 1:640 000 Relationskarta / Indeksikartta, raportointikartta

Maanmittaus 85:2 (2010) 51

(Situationskarta). Nykyterminologiassa tätä ryhmää vastaavat maastokartat. Kol­mannen karttaosion muodostivat laajempia aluekokonaisuuksia kuvaavat yleis­kartat (Generalkarta). Neljännen ryhmän kartat olivat voimakkaasti yleistettyjä indeksi­ tai raportointikarttoja (Relationskarta).

Rekognosointikarttojen mittakaavat ja eri karttalajien nimitykset mukaan lu­kien siviilikarttojen nimitykset käyvät ilmi taulukosta 2. Lihavoituna on esitetty ne kaavat, jotka ovat perusmittakaavasarjan ulkopuolella.

ValmistetuistakarttatyypeistäjaniidenlukumääristäEteläiseltä kartoitusalueelta valmistettiin ensin 1:20 000­mittakaavaiset kartat ja niiden pohjalta lopulliset 1:40 000­mittakaavaiset kartat. Valmiita, lehtijaon mu­kaisia karttoja oli 330 lehteä, eli yhteensä 660 lehteä. Pohjoiselta kartoitusalueelta on Ruotsin sota­arkistossa vain 1:20 000­mittakaavaisia karttalehtiä. Osa on vii­meisteltyjä, mutta valtaosa on jäänyt konseptiasteelle. Kun huomioidaan myös konseptiasteella olevat karttalehdet, on lehtijaossa rekognosoitujen karttojen lu­kumäärä pohjoisen kartoitusalueen osalta 298 kappaletta.

Rannikkoalueelta valmistettiin 1:20 000­mittakaavainen rannikkokartasto. Tietosisällöltään täydelliset lehdet ulottuvat Ahvenkoskelta Porkkalan niemen länsireunalle. Ilman luotaustietoja olevat lehdet ulottuvat edelleen Hankoniemel­le. Konseptiasteella olevat lehdet kattavat saaristomerestä alueen, joka ulottuu Hangosta Utön saareen ja pohjoisessa Kustaviin. Kun huomioidaan myös kon­septiasteella olevat lehdet, on rannikkokartoituksessa rekognosoitujen karttojen lehtilukumäärä 142. Koska kaikista merirekognosoinnin karttalehdistä valmis­tettiin myös 1:40 000­mittakaavaiset pienennökset, on lehtien kokonaismäärä on 284 kpl.

Koko kartoitusalueelta valmistettiin 1:160 000­mittakaavainen tiekartasto. Sen muodosti yhdeksän pellavakankaalle liimattua karttayhdelmää. Tässä kartas­tossa oli 64 karttalehteä.

Yhteenlaskettuna lehtijaossa olevia karttoja laadittiin 1 306 kpl. Koska yhtä karttalehteä valmistettiin vähintään kaksi kappaletta, nousee piirrettyjen karttojen kokonaismäärä noin 2 600 kappaleeseen.

Näiden lisäksi valmistettiin 1:320 000­ ja 1:640 000­mittakaavaisia karttoja työn raportointiin ja sisäiseen valvontaan.

Oma karttaryhmänsä olivat suurikaavaiset 1:10 000 tai sitä suurempaan kaa­vaan laaditut erikoiskartat. Niitä valmistettiin tärkeinä pidetyistä kohteista, kuten

Taulukko 3. Rekognosointikartoituksessa käytetyt pituusmitat.

1 kyynärä (aln) = 0,594 m1 jalka (fot) = 0,297 m = ½ kyynärää1 kortteli (kvarter) = 0,148 m = ¼ kyynärää1 syli (famn) = 1,78 m = 3 kyynärää1 peninkulma (svensk mil) = 10,688 km = 18 000 kyynärää1 desimaalituuma (desimal tum, geometrisk tum) = 2,97 cm = 1/10 jalkaa (käytössä vuodesta 1733)

52 Vuosien 1776–1805 rekognosointikartoitukset Suomessa

kasarmialueista ja sotilaallisesti merkityksellisistä paikoista. Näitä karttoja arvioi­sin Ruotsin sota­arkistossa olevan noin 100 kappaletta.

Lehtijaon ulkopuolella laadittiin vielä 1:20 000 mittakaavassa marssikartto­ja, rajakarttoja ja Pohjanmaan jokilaaksojen kartoituksia.

RekognosointikartoituksenhenkilöstöRekognosointiin osallistuneiden henkilöiden määrästä ei ole tarkkaa tietoa. Jotain kuitenkin tiedetään. Varsinaisen kartoittamisen suorittivat linnoitusupseerit ja heil­lä oli mukanaan avustavia sotilaspalvelijoita. Kuten alussa mainittiin, määrättiin eteläiseen ja pohjoiseen kartoitusyksikköön molempiin neljä upseeria. Pohjoisen yksikön kohdalla luku oli kasvanut yhteentoista vuoteen 1779 mennessä. Lasket­tiinko Haapaniemen sotakoulussa opettajina palvelleet viisi upseeria rekognosoi­jien joukkoon, ei arkistolähteistä selviä. Se tiedetään, että he osallistuivat myös kartoitustehtäviin. Kommentissaan af Klerckerin 1797 antamaan selvitykseen kreivi Nils Cronstedt totesi, että ensimmäisen 10 vuoden aikana rekognosointiin osallistuneiden henkilöiden kokonaismäärä oli 111 ilman päälliköitä. (Wawrinsky

Kuva 4. Ote tiekartasta 1:160 000 (411 Finska rekognoscerngsverket, Serie A, Portfölj 154, kartta 1d, Krigsarkivet, Stockholm)

Maanmittaus 85:2 (2010) 53

1931, s. 16.) Tässä määrässä mitä todennäköisimmin on mukana myös avustava henkilökunta. Rekognosointikartoitukseen koko sen toiminta­aikana osallistuneis­ta upseereista on Wawrinskyn tutkielmassa olevassa luettelossa 49 nimeä. Tämä luku tuntuu luontevalta, sillä vuosien mittaan oli kartoittajien kohdalla vaihtuvuut­ta. Kun huomioidaan merirekognosointiin osallistunut henkilöstö, arvioisin työhön 29 vuoden aikana osallistuneen henkilökunnan kokonaismääräksi noin 170.

Hyvin tyypillinen piirre rekognosointiupseereiden kohdalla on se, että osa heistä teki työtä omalla kustannuksellaan. Esimerkiksi Kapteeni Claes Magnus Jägerhorn palveli pohjoisessa rekognosointiyksikössä vakinaisena työntekijänä vuodet 1781–1788 ja vuodet 1779–1780 omalla kustannuksellaan. Luutnantti Jakob Gabriel Houberg palveli samassa yksikössä vuodet 1779–1787 samaten omalla kustannuksellaan. (Wawrinsky 1931.) Palkaton työnteko selittyy sillä, että kilpailu upseereiden vakansseista oli kova. Saadakseen pysyvän vakanssin tarvit­tiin ansioita, joita oli mahdollista saada vain osoittamalla taitonsa johtamisessa ja erityistehtävissä, tässä tapauksessa rekognosoinnissa. (Lappalainen 2010.)

Erikoista rekognosointikartoituksessa oli se, että työhön saatiin merkittävää apua siviilimaanmittareilta. Linnoitusupseerit saattoivat rajoituksetta hyödyntää maanmittareiden valmistamia karttoja ja tarvittaessa maanmittarit velvoitettiin avustamaan rekognosoijia. Valmiit rekognosointikartat sitä vastoin olivat äärim­mäisen salaisia ja kartat siirrettiin heti valmistumisensa jälkeen joko piirustus­konttorin lukittuihin tiloihin tai lähetettiin Tukholmaan linnoituskonttoriin tai ku­ninkaan karttavarastoon sijoitettavaksi. Rekognosointikarttoja eivät siviilimaan­mittarit saaneet hyödyntää.

YhteenvetoRekognosointikartoitus oli oman aikakautensa suurtyö. Kartoitusta johtivat am­mattitaitoiset upseerit ja työ tehtiin ajankohdan parasta maastokartoitustekniik­kaa soveltaen. Sotilaallisesti tärkeimmät alueet oli saatu kartoitettua. Toisaalta jälkeenpäin tarkasteltuna on myös todettava, että teknisesti maarekognosoinnin kartat eivät enää täysin täyttäneet ajankohdan vaatimuksia karttojen geodeettisen rungon ja karttakohteiden sijaintitarkkuuden suhteen ja työ oli näin ollen tullut teknisen elinkaarensa päähän. Myös af Klercker totesi tämän seikan viimeisen raporttikarttansa selitteessä sanoessaan, ettei Turun ja Porin välistä aluetta voitu rekognosoida, koska mittaukset puuttuivat. Tämä tarkoitti sitä, että käytettävissä oli geometrisia karttoja, mutta ne eivät kelvanneet tehtävään.

Suomen joutuminen Venäjän alaiseksi vaikutti osaltaan siihen, että salaisesta sotilaallisesta kartoituksesta ei juuri tiedetty. Kartat oli pääosin siirretty kuninkaan karttavarastoon Tukholmaan, osa oli tuhoutunut Haapaniemen sotakoulun palossa. Haminan rauhansopimuksessa edellytettiin, että Suomesta valmistetut sotilaallista tarkoitusta varten tehdyt kartat oli luovutettava Venäjälle. Luovutusta koskevat tiedot ovat ristiriitaisia. Joitakin karttoja varmasti luovutettiin, mutta merkittävä osa jäi Ruotsiin. Kartografinen tietämys menetetystä valtakunnan osasta jäi näin Tukholmaan. Mielenkiintoinen seikka on myös se, että Suomen sodan alkaessa 1808, joukkojen käyttöön hankittiin kenraali Gustaf Wilhelm af Tibellin toimesta

54 Vuosien 1776–1805 rekognosointikartoitukset Suomessa

vapaaherra Samuel Gustaf Helmelinin 1799 valmistuttaman Suomen suuriruhti­naskunnan kartaston karttalehtiä, vaikka käytettävissä olisi ollut myös erinomai­sia rekognosointikartoituksen karttoja (Lappalainen ym. 2007, s. 28).

Suomen rekognosointikartoituksen karttakokoelmia säilytetään Ruotsin so­ta­arkistossa, Tukholmassa (Krigsarkivet KrA). Kokoelmassa 411 Finska rekog­nosceringsverket on 2 112 käsin piirrettyä karttaa. Aineisto on jaettu kahteen osioon, sarjoihin A ja B. Sarjassa A on pääosin valmiita karttoja ja sarjassa B työssä käytettyä lähtöaineistoa, enimmäkseen pitäjänkarttoja, kihlakunnankartto­ja, vesistökarttoja ja runkolinjakarttoja. Aineisto on arkistoitu pitäjittäin kansioi­hin, portfolioihin, Suomen toista maailmansotaa edeltävän aluejaotuksen mukaan (Gäfvert 1998). Kun tähän karttakokoelmaan lisätään samaan ajanjaksoon ja osit­tain myös rekognosointiin liittyvät muissa kokoelmissa olevat muut käsin piirre­tyt kartat, nousee aiheeseen liittyvien karttojen kokonaislukumäärä noin 4 400:an (Förteckning 410 Finska handritade kartor, 708 kartor. Förteckning 409 Herme­linska samlingen 1598 kartor, Krigsarkivet, Stockholm.)

Se, että osa rekognosointikartoista siirrettiin heti valmistumisensa jälkeen Tukholman arkistoihin, on ollut karttojen säilymisen kannalta hyvä asia. Kartat ovat säilyneet erittäin hyväkuntoisina. Suomen rekognosointikartoitus on ollut Suomen maanmittauksen historiassa liian vähällä huomiolla. Työstä on tiedetty, mutta sen todellisesta laajuudesta erilaisine karttoineen ei olla vieläkään täysin selvillä.

Tämän artikkelin aihepiiriä käsitellään laajemmin ja yksityiskohtaisemmin Erkki-Sakari Harjun ja Jussi T. Lappalaisen lokakuussa 2010 ilmestyneessä kirjassa Kuninkaan tiekartasto Suomesta 1790. Kirja on Suomalaisen Kirjallisuuden Seu-ran (SKS) ja AtlasArtin yhteiskustanne.

LähteetAlanen, T. & Kepsu, S. (1989). Kuninkaan kartasto Suomesta 1776–1805, Tampere.

Harju, E.­S. & Lappalainen J.T. (2010). Kuninkaan tiekartasto Suomesta 1790, Riika.

Juvelius, E.W. (1921). Suomen puolustuskysymys vuosina 1741–1747, Porvoo.

Gustafsson, A.A. (1933). Mittaus- ja kartastotyöt Suomessa 1633–1933, Porvoo.

Gäfvert, B. (1998). Krigsarkivet, Beståndsöversikt, del 9, Kartor och ritningar, Västervik.

Kakkuri, J. (2010). Professori emer., Geodeettinen laitos.. Keskustelu 16.6.2010.

Kryger, J.F. (1767). Om Charte­Transporteuren, Kongl.Vetenskapsacademiens Handlin-gar, Stockholm.

Lappalainen, J.T. (2010). Professori emer. Turun yliopisto. Haastattelu 14.7.2010.

Lappalainen, J.T., Wolke, L.E. & Pylkkänen A. (2007). Sota Suomesta, Hämeenlinna.

Sprengtporten, G.M. (1798). Instruction för Recognoseurer, Krigs-Samlingar, Stockholm.

Strang, J. & Harju, E.­S. (2005). Suomen karttakirja 1799. Porvoo.

Maanmittaus 85:2 (2010) 55

Tigerstedt, E.S. (1910). Haapaniemi krigsskola. Helsingfors.

Tiilikainen, H. &. Harju, E.­S. (2009). Kuninkaallinen merikartasto 1791–1796, Porvoo.

Wawrinsky, S. (1931). Finska rekognosceringsverket, manuscript, Krigsarkivet, Stock­holm.

Maanmittausneuvos Erkki-Sakari Harju aloitti työuransa 1969 Maanmittaushallituksen kivipainossa. Valmistuttuaan diplomi-in-sinööriksi 1972 TKK:n maanmittausosastolta hän on toiminut kar-tografisissa tehtävissä Maanmittaushallituksessa, Finnmap Oy:ssä, Karttakeskuksessa, Geodata Oy:ssä ja Genimap Oy/Affecto Finland Oy:ssä. Harju jäi eläkkeelle Karttakeskuksen johtavan kartografin tehtävästä 2009. Hän on toimittanut ja kirjoittanut useita kartografi-an historiaan ja suomalaisten karttojen tuotantotekniikkaan liittyviä

oppaita, kirjoja ja artikkeleita. Lisäksi hän on toiminut Teknillisen korkeakoulun karto-grafian erikoisopettajana lähes kahdenkymmenen vuoden ajan.Kuva: Matti Tossavainen