Ilmainen lukunäyte

ENNI MUSTONENEMÄNNÖITSIJÄ

HelsingissäKustannusosakeyhtiö

Otava

syrjästäkatsojan tarinoita iii

3

6. LUKUlokakuusta 1901 kesäkuuhun

1902

Aamulla heräsin omassa vuoteessani enkä ensin ollut varma, oliko kaikki ollut vain unennäköä. Ei, totta se oli, vaikkei mitään varsinaisesti ollut-kaan tapahtunut.

Olin maannut Albert-herran sylissä kunnes käsivarsien puristus vihdoin hellitti ympärilläni ja hän nukahti uudelleen. Silloin olin hivuttautu-nut peitteen alta ja seissyt hetken kuuntelemassa, miten hänen hengityksensä syveni. Vielä kerran hän äännähti valittavasti, käänsi lopulta kylkeään

4

ja alkoi kuorsata vienosti. Nostin lattialta Albert-herran housut ja ripustin ne ovensuutuolin kar-mille. Ovi narahti, kun pujahdin ateljeerin puo-lelle ja hiivin omaan kamariini.

Aamuaurinko paistoi jo vinosti ateljeerin ik-kunasta, kun makuukamarista alkoi kuulua lii-kettä. Koputin oveen ja kysyin, tahtoiko herra, että tuon lämmintä vettä pesu komuuttiin.

– Tack, Ida, kuulin hänen vastaavan.Kun avasin oven noutaakseni tyhjän pesukan-

nun komuutista, Albert-herra istui paitasillaan vuoteen laidalla ja kysyi, olinko nähnyt hänen päällyshousujaan. Ojensin ne ovensuutuolilta. Hetken katsoimme toisiamme silmiin. Albert-herra hymähti ja pyysi anteeksi, että oli herättänyt minut yöllä.

– Ei se mitään, vastasin niiaten ja kiirehdin kannua täyttämään. Sen enempää emme enää koskaan puhuneet siitä yöstä.

Albert-herra oli vielä syömässä aamiaistaan, kun Gebhard, se toinen Albert, ilmestyi touhuk-kaana ateljeeriin sanomalehti kainalossaan. Siinä

5

oli kuulemma jonkun Albert-herran vanhan kou-lutoverin selostus Alexandra-rouvan hautajaisis-ta. Sitä lehteä miehet sitten tutkivat päät yhdessä, kun tulin tuomaan vieraallekin kahvikupin.

Alexandra-rouvan muistokirjoituksia oli leh-dissä jouluun asti. Heti syyskuun alusta ruvet-tiin Albert-herran posti näet tuomaan suoraan ateljeeriin, kun Katajanokan asunto oli jäänyt tyhjilleen. Ei Albert-herra varmaan kaikkia leh-tiä edes itse tilannut vaan ne oli lähetetty hänel-le ilmaiseksi. Kohta oli laitettava kyökkiin oma pärekori vanhoja sanomalehtiä varten, kun nii-tä kannettiin ovelle melkein joka päivä. Se hyvä puoli lehtipinoissa kumminkin oli, että minulla riitti lukemista ja uuneihin sytykettä.

Kovin rauhatonta oli elämä koko syyskuun. Ihan tuntui siltä, kuin Albert-herraa olisi revitty joka suuntaan. Ainakin kolmea muotokuvaa herra yrit-ti saada valmiiksi ja jatkaa myös niitä töitään, jotka oli aloitettu Haikkoossa kesällä. Vaan eihän töistä tahtonut tulla mitään, kun ovikello soi tampuu-

6

rissa monta kertaa päivässä. Gebhard ravasi jat-kuvasti Albert-herraa häiritse mässä, milloin tahtoi puolista syömään, milloin päivällistä.

Samanlainen maanvaiva oli tullut Konni-her-rastakin, siitä kirjailijasta, joka asui paraatirapun ylimmässä kerroksessa. Hän kun tuli ateljeeriin ja istui sohvalle jaarittelemaan, loppua ei tullut en-nen iltaa. Johonkin valtiolliseen riitajuttuun Kon-ni-herra oli vissiin sotkeutunut ja oli nyt muut-tamassa Ruotsiin. He olivat Albert-herran kanssa vanhoja tuttuja ja siksi kai Konni-herra yritti saa-da hänetkin mukaan siihen liittoon, joka oli juuri perustettu Bobrikovia vastustamaan. Lopulta sain kuitenkin määräyksen, että jos Konni-herra ilmes-tyy vielä oven taakse, minun pitää ilmoittaa, että Albert-herra on ylösotettu ja maalaa muotokuvaa.

Järnefeltin Erik-herran tulosta Albert-herra sentään ilahtui aina ja näytti hänelle kesken-eräisiäkin taulujaan. Vaikka Erik-herra tervehti minua aina ystävällisesti, en kumminkaan uskal-tanut kysyä häneltä, mitä Evalle ja Ruthille kuu-luu. Sen verran sain selvää miesten puheista, että

7

eerikkiläiset olivat nyt lopulta saamassa huvilansa valmiiksi ja pääsevät muuttamaan oman katon alle. Sibeliuksen herrasväki oli sen sijaan jäänyt Italiasta tultuaan asumaan Mattilaan.

Kaikkein eniten Albert-herra ilahtui poikansa visiiteistä. Kicki asui viikolla tätiensä luona ja kävi koulua ruotsalaisessa poikakoulussa Lärkanissa, joka on Mikonkadun päässä aivan Kaisaniemen puiston laidalla. Puoliselle Erik meni yleensä tä-tiensä luo syömään mutta tuli aina välillä koulun jälkeen ateljeeriin puhelemaan hetkeksi isänsä kanssa. Pikkupoika oli muutamassa kuukaudessa venähtänyt nuoreksi mieheksi, joka tuntui olevan kiinnostuneempi aikuisten asioista kuin polku-pyöristä. Bobrikovista, jota toki kaikki vihasivat, Kicki puhui niin jyrkästi, että Albert-herran oli pakko varoittaa häntä puhumasta moisia vierai-den seurassa. Vähemmästäkin saattoi nykyään joutua vaikeuksiin.

Kaikkein yllättävin vieras ilmestyi ovelle erää-nä tuulisena syyskuun päivänä. Olin juuri laitta-massa Albert-herran pestyjä ja silitettyjä paitoja

8

makuukamarin vaatekaappiin, kun ovikello alkoi jälleen kilistä.

Olin jo menossa ovelle, kun Albert-herra pyysi sanomaan, ettei häntä saa häiritä. Oven takana seisoi kuitenkin Ellan-rouva tyylikkäänä niin kuin aina.

– God dag, fru Edelfelt! tervehdin häntä niin kovalla äänellä, että Albert-herrakin sen kuuli. Hän riensikin heti tampuuriin ja auttoi itse vii-tan vaimonsa hartioilta.

Ellan-rouva ei halunnut kahvia eikä teetä. Hän suostui kuitenkin ottamaan lasin manzanillaa, kun Albert-herra sitä tarjosi. En minä ehdoin tahdoin heidän puheitaan kuunnellut, mutta kun olin Albert-herran makuukamarissa laittele-massa puhdasta pyykkiä, puheet kuuluivat seinän takaa vaikkei korviaan heristänyt.

Sen toki tiesin, että Albert-herra oli lähdössä lokakuun alussa Ruotsiin maalaamaan jonkun iäkkään aatelisrouvan muotokuvaa, joka oli tilat-tu jo aikaa sitten. Siksi oli pyykkikin pesty, että hän saisi mukaansa riittävästi puhtaita vaatteita.

9

Se oli kuitenkin yllättävää, että Ellan-rouva tah-toi matkustaa Tukholmaan yhtä matkaa miehen-sä kanssa. Miksi ihmeessä?

Sitä kuului Albert-herrakin kysyvän. Rouvan vastausta en kuullut, mutta kun olin saanut kaik-ki vaatteet kaappiin ja lähdin kyökin puolelle, näin Albert-herran ja Ellan-rouvan seisovan sy-litysten ateljeerin ikkunan ääressä sen näköisinä, että he olivat vasta suudelleet. Tuskin he minua edes huomasivat, niin nopeasti katosin kyökkiin ja suljin oven visusti jäljessäni.

Tämäkin vielä!Totta kai järki sanoi, että olisi parasta, jos

Albert-herra tekisi sovinnon vaimonsa kanssa ja muuttaisi jälleen tämän kanssa yhteen. Silti tun-tui siltä kuin puukkoa olisi käännetty sydänalas-sa. Oli puristettava kädet nyrkkiin, hillittävä kyyneleet. Eihän minulla ollut minkäänlaista oi-keutta olla mustasukkainen.

Oikeastaan olin helpottunut, kun Albert-herra nousi varhain sumuisena lokakuun aamuna vau-

10

nuihin, joissa hänen vaimonsa jo istui matkata-varoineen. Olin tullut alas kantamaan pakaaseja. Vaatteiden lisäksi oli näet pitänyt pakata mukaan myös kaikki maalaustarvikkeet. Edellisiltana oli Albert-herra maksanut minulle neljäsataa mark-kaa. Siitä oli puolet edellisvuoden palkkaa ja lo-put pesti-, vaate- ja talousrahaa.

Eniten oli kuitenkin lämmittänyt Albert-her-ran kiitos. Hän sanoi, että olin paras emännöitsi-jä, joka hänellä oli koskaan ollut.

Melkein koko yön olimme taas valvoneet kum-pikin. Makasin vuoteessani ja kuuntelin Albert-herran askeleita ateljeerissa ja makuukamarissa. Ei tämä ollut ensimmäinen yö, kun Albert-herra ei saanut unta. Välillä kuulin sängyn narahtavan seinän takana, kun hän kävi pitkälleen vuotee-seensa. Hetken päästä hän avasi makuuhuoneen ikkunan, mutta kohta se taas suljettiin. Sitten al-koi jälleen tuo loputon vaellus pitkin ateljeerin lattiaa. Kun maalikomeron ovi narahti, tiesin hä-nen noutaneen viinipullon seurakseen.

Monta kertaa semmoisina öinä olin jo istunut

11

sängyn laidalla ja hapuillut vaatteitani. Jos sitä yhtä yötä ei olisi ollut, olisin ehkä avannut oven ja mennyt hänen luokseen. Nyt en pelännyt niin-kään Albert-herraa kuin itseäni.

– Tack, Ida, Albert-herra kiitti noustessaan vihdoin vaunuihin vaimonsa viereen. Pakaaseja hän varmaan tarkoitti, vaikka toivoin, että tum-mien silmien katseessa olisi ollut muutakin.

Kuskinpukilla ei istunut mikään vossikkarenki vaan se Kilon kartanon kyytipoika, joka oli ke-väällä ollut kuskaamassa Ellan-rouvaa ja karta-non emäntää. Vaunut lähtivät jo liikkeelle, kun Albert-herra kääntyi huikkaamaan, ettei viipyisi poissa muutamaa viikkoa kauempaa. Ensimmäi-sen kerran huomasin, että hänen tummat hiuk-sensa olivat muuttuneet harmaiksi.

– Mihinkäs se Alpertti-herra ny oli lährös ja kenen kans? Amalia tuli kysymään likakaivon luota heti kun vaunut olivat ajaneet porttiholvis-ta kadulle.

– Vaimonsa kanssa Ruotsiin maalaamaan, vas-tasin lyhyesti ja lähdin takaisin omaan rappuuni.

12

Kellarista kuului pikkulapsen parku. Anni-parka. Kaikilla meillä on ristimme, ajattelin kavutessani ylös portaita.

Heti kun Albert-herra oli poissa, oli paljon hel-pompaa suhtautua asioihin järkevästi. Tuntui siltä kuin saisi jälleen kiinni omasta elämästään. Vielä samana iltana lähdin Ungerin Naeman ja hänen pikkuveljensä kanssa Kansankirjastoon. Se sama vaalea nuoriherra oli taas tietopuolisten kirjojen kamarissa ja tervehti iloisesti, kun astuin sisään. Naema ja Johan olivat menneet käytävän toiselle puolelle etsimään romaaneja luettavakseen.

– Mitäs neidille nyt saisi olla? hän kysyi. – Li-sääkö albumeja?

Vähänkös Ungerin nuoret ihmettelivät, kun näkivät paluumatkalla, että olin lainannut taas neljä kirjaa. Muistin virkailijan kieltäneen kerto-masta muille ja siksi piti valehdella, että yksi al-bumi vastasi vain puolta kirjaa, kun siinä oli niin paljon kuvia.

Kauppatorilla näimme kasakoiden ratsasta-van kuvernöörin palatsin portista sisään. Yhtä

13

raivoisasti puhui Ungerin Johan Bobrikovista kuin Edelfeltin Erik. Uutta kutsuntalakia, joka oli vasta annettu, vastustivat kaikki nuoret mie-het. Kuka tahansa saattoi nyt joutua vuosikau-siksi Venäjän väkeen ja ties mihin Siperian pe-rukoille.

Berta-neiti tuli pari viikkoa myöhemmin atel-jeeriin käymään ja sanoi, että nyt sopisi taas ruveta lauantaisin siivoamaan heillä. Maja oli kuulemma jo kysellyt minua. Ei neiti sen takia sentään kavunnut ateljeerin portaita vaan tuli Albert- herran pyyn nöstä etsimään tauluja Taitei-lijaseuran syysnäyttelyyn. Senaattori Mechelinin muoto kuva, jota Albert-herra oli viimeistellyt vielä ennen lähtöään, oli jo käyty hakemassa ke-hystettäväksi.

Olihan niitä kaikenlaisia tauluja maalausteli-neillä ja pitkin ateljeerin nurkkia. Aino Acktésta-kin oli kaksi kuvaa, toinen hattupäinen ja toinen lakana päällä taikka mikä sen nyt oli, valkoinen viitta tai huntu. Kuvat olivat kumminkin vielä

14

kesken eikä Albert-herra kuulemma niitä laittai-sikaan näytteille ennen kuin kevätpuolella omas-sa näyttelyssään.

– Sitten olisi vielä tämä yksi, sanoin lopulta, kun Berta-neiti alkoi jo tuskastua. Alexandra-rouvan hautakummun kuva oli näet pöydällä luonnospinon alimmaisena.

Berta-neiti otti kuvan kädestäni ja meni sen kanssa ikkunan ääreen. Ensin vähän ihmettelin, kun neiti ei sanonut pitkään aikaan mitään. Vasta kun huomasin hänen hartioittensa vavahtelevan, tajusin Berta-neidin ruvenneen itkemään. Mie-li olisi tehnyt sanoa jotakin tai vaikka taputtaa olkapäälle, mutta ei neiti minun lohdutuksiani kaivannut. Siksi lähdin kyökkiin ja rupesin jau-hamaan kahvinpapuja.

Kesti kauan ennen kuin Berta-neiti ilmestyi kyökin ovelle. Kiitos vain, hän ei joisi kahvia, vaikka olin juuri nostanut pannun hellankul-malle selviämään. Kun illansuussa menin sytyt-tämään tulet ateljeerin kakluuneihin, näin että hautakummun kuva oli jätetty ikkunalaudalle.

15

Varovasti kätkin sen takaisin pinon alimmaiseksi niin kuin Albert-herra oli tahtonut.

Niin avattiin sitten taiteilijoiden syysnäyttely pyhäinpäivän aikaan Ateneumissa eikä Albert-herralta ollut näyttelyssä kuin Mechelinin muo-tokuva. Kovasti sitä lehdissä kiiteltiin, mutta enemmän kai mallin kuin taulun vuoksi. Mieli teki kumminkin lähteä tauluja katselemaan ja seuraavana sunnuntaina pyysin Ungerin Naeman mukaani Ateneumiin.

– Mitä varten meidän piti tämmösellä ilmalla tänne lähteä? hän huudahti, kun olimme puske-neet Rautatientorin poikki tuulessa ja räntäsa-teessa ja kuivasimme kasvojamme nenäliinoihin Ateneumin raskaiden ovien suojassa.

– Tämän takia! vastasin nauraen ja nyökkäsin lipunmyyjän suuntaan. Tämä näet katsoi meitä hämmästyneinä. – Näin kurjalla ilmalla täällä ei ole tungosta taulujen edessä!

Tottahan näyttelyä kiersi muutama muukin, mutta ihmeen rauhassa saimme kuljeskella pit-kin katajantuoksuista salia. Tällä kertaa oli näet

16

koristukseksi tuotu puutynnyreihin istutettuja katajapuita.

Emme me Naeman kanssa niitä muotokuvia kauan jaksaneet katsella emmekä loputtomia tal-vimaisemiakaan. Naema piti eniten niistä kuvis-ta, jotka oli maalattu Italiassa. Minusta ne kyllä näyttivät ihan satukirjain kuvilta, kun taivas oli niin sininen ja ihmisillä kirjavat vaatteet.

– On se taivas siellä tuon värinen, Naema puolusti suosikkikuviaan. – Pappa oli nuorena Italiassa ja maalasi sieltä itsekin taulun, jossa on just noin sininen taivas.

No, en minä nyt ollut niinkään varma, oliko Naeman pappa osannut maalata juuri oikeanvä-risen taivaan, vaikka hän olikin taitava koriste-maalari ja oli tehnyt ne meidänkin talon paraati-rappujen köynnökset ja kattomaalaukset.

Itse pidin eniten kuvakudoksesta, jonka muuan taiteilijan morsian oli tehnyt sulhasensa taulun mukaan. Emme me muuten olisi sitä ar-vanneetkaan, mutta satuttiin samaan aikaan koh-dalle, kun Gebhardin Albert-herra esitteli kuva-

17

kudosta oppilailleen. Joukossa oli monta, jotka olivat olleet kevättalvella Albert-herran ateljeeris-sa piirtämässä ja tervehtivät nyt minua iloisesti. Kun ei Gebhardillakaan näyttänyt olevan mitään sitä vastaan, kiersimme lopun aikaa näyttelyä hä-nen joukkonsa hännillä. Olihan se aivan toista, kun joku kertoi kuvista tarkemmin.

Kaikkein kiinnostavimmin oppaamme selosti seinämaa lausten jäljennöksiä, joita joku Hausen oli tehnyt Italian Pompejista. Se on semmoinen kaupunki, joka oli jäänyt kauan sitten tulivuoren tuhkan alle ja oli nyt vasta kaivettu esiin. Tuntui ihmeelliseltä, että jo melkein parituhatta vuotta sitten oli osattu tehdä niin elävännäköisiä kuvia.

Kun kierros oli päättynyt, Gebhard kysyi, koska Albert-herra taas palaisi kotiin. Ei minul-lakaan muuta tietoa ollut kuin että joskus parin viikon päästä.

Ateneumin portailla seisoi vielä pari nuorta naista, kun me Naeman kanssa tulimme vihdoin ovesta ulos. Kumpikin oli ollut mukana Geb-hardin kierroksella ja toisen tunsin ennestään

18

ateljeerin piirustuskoululaisten joukosta. Hänen nimensä oli Thyra.

– Ida hoi, Thyra huusi jälkeeni, kun kuljimme heidän ohitseen. – Olisko mitenkään mahdollis-ta, että me Silfveniuksen Ingridin kanssa päästäi-siin katsomaan Edelfeltin ateljeeria?

Olipas outo kysymys. Kun sanoin, että Albert-herra oli vielä matkoilla, Ingridiksi kutsuttu alkoi jo nolona perääntyä ja sanoi, ettei toki turhaan. Thyra oli kuitenkin sitkeä ja selitti pontevasti, että olisi mielellään tahtonut näyttää toverilleen kauniita tauluja, joita oli ripustettu ateljeerin sei-nälle.

– Mitä se haittaa, jos käyvät vaan ihan pienen hetken, supatti Naemakin minulle.

Niin me sitten lopulta kapusimme kaikki neljä Naemaa myöten portaat ylös. Kengät pyysin rii-sumaan tampuuriin, kun oli niin kauhea loska-keli, ja sytytin ateljeerin valot. Sen verran oli taas tuuli käynyt ikkunoista, vaikka olin ne vasta pes-syt ja tiivistänyt, että piti hakea kyökistä klapeja ja ruveta laittamaan tulta uuneihin. Sillä aikaa

19

Thyra esitteli Albert-herran tauluja toisille. Eri-tyisen kiinnostuneita he olivat niistä Aino Acktén kuvista, jotka olivat vielä telineillä keskentekoisi-na. Sitä kuuluisaa muotokuvaa kun ei ollut vie-läkään tuotu Suomeen näytille, vaikka taulua oli niin kovasti lehdissä kehuttu.

Olihan se tavallaan lystiäkin, kun nuo kaksi neitiä, jotka eivät olleet minua ja Naemaa van-hempia, puhuivat niin asiassaan taulujen teosta. Kun taulut oli katseltu, kysyin, maistuisiko kahvi ja kutsuin heidät kyökin puolelle. Siellä me sit-ten joimme korppukahvit ja juttelimme kaiken-laista. Thyra oli vaasalaisen merikapteenin tytär, joka asui nykyään Helsingissä. Ingrid taas oli 18-vuotias lukkarintytär Mäntsälästä ja oli vasta aloittanut piirustuskoulussa. Kumpikin haaveili, että pääsisi vielä joskus Pariisiin niin kuin kaikki suuret taiteilijat.

– Jos nyt pääsis edes piirustuskouluun, Naema huokasi yllättäen. Kas kun hän ei ollut koskaan puhunut haaveestaan minulle. Vaikka mikä ettei, olihan Naema jo pitkään autellut isäänsä kaiken-

20

laisissa pienissä töissä, jos piti ootrata mööpeleitä tai maalata kaapinoviin kukkasia.

Siitäkös toiset innostuivat kyselemään Na-eman maalaustaidoista ja kehumaan omaa kou-luaan. Helene-neiti varsinkin on mahdottoman hyvä opettaja, vaikka onkin usein kipeänä sen jalkansa takia, tytöt totesivat yhteen ääneen. Gebhardista he eivät sen sijaan näyttäneet kovin paljon pitävän. Hä nellä kun oli kuulemma omat suosikkinsa eikä hän näyttänyt pitävän naisopis-kelijoita missään arvossa, vaikka vilkuilikin sie-vien tyttöjen perään.

Ilta ehti jo hämärtyä, ennen kuin Naema ja maalaritytöt lähtivät ateljeerista. Minä käperryin vuoteeseen peitteen alle ja rupesin lukemaan pari vuotta vanhaa Nuorta Suomea jonka olin lainan-nut Kansankirjastosta. Kun kirjaimet vihdoin al-koivat hyppiä silmissä, katselin kuvia.

Yhtä niitä katsoin oikein pitkään ja huomasin vasta silloin, että se oli naisen tekemä. Ei se ol-lut mikään niin ihmeellinen kuva, ei varsinkaan, kun kirjaan painettuna ei näkynyt taulun värejä.

21

Kuvan nimi oli Kutomakoulussa. Valoisassa huo-neessa puuhaili puolentusinaa nuorta naista kan-gaspuiden ja käsitöiden ääressä. Heidän ilmeensä minua koskettivat. Ihan samalla lailla olivat tytöt tänään katselleet ympärilleen ateljeerissa. Ja en-täs Naema sitten? Vielä koskaan en ollut nähnyt häntä niin innostuneena kuin äsken piirustus-koulusta puhuessaan.

Ensimmäisen kerran minäkin ajattelin, että jos lähtisin johonkin kouluun. En nyt heti tieten-kään, ensin pitäisi saada säästöjä kokoon, mutta sen jälkeen. Vastahan olin kahdenkymmenen. Olihan tässä aikaa. Ei minusta piirtäjää tulisi, mutta kutojaksi voisin ruveta tai käydä kasvatus-opillisen talouskoulun, jossa B-rapun Elsa-neiti kuulemma opiskeli. Sieltä kun valmistui, voisi päästä opettajattareksi vaikka johonkin emäntä-kouluun tai kansanopistoon.

Jotenkin kouluajatus antoi toivoa ja teki iloi-seksi. Ensimmäisen kerran moneen kuukauteen nukuin sikeästi ja unia näkemättä.

22

Niin kauan kun olin ateljeerissa itsekseni ja sain tehdä työt omaan tahtiini, oli helppoa suunnitel-la kaikenlaista. Vaan heti kun Albert-herra palasi marraskuun puolivälissä, oli elettävä taas hänen tahtiinsa, joka uuvutti meitä kumpaakin.

Totta kai olin iloinen, kun Albert-herra työn-tyi ovesta ja talonmies raahasi hänen kintereillään pakaasit ylös ja jätti ne porrastasanteelle. Hetken levähdettyään Albert-herra lähti sisartensa luok-se ja viipyi siellä iltamyöhäiselle. Minä olin sillä aikaa purkanut laukut ja koonnut likaiset vaat-teet koppaan. Huomispäivänä pitäisi jo lähteä pyykille, sillä kaapissa ei ollut kuin pari puhdasta paitaa. Ehdin jo toivottaa hyvää yötä Albert-her-ralle, kun hän pyysikin keittämään oikein vahvaa kahvia.

Mieli teki sanoa vastaan, mutta eihän sitä toh-tinut. Kun tulin kahvitarjottimen kanssa ateljee-riin, Albert-herra oli jo levittänyt lattian poikki ison paperin ja kykki sen äärellä mitta ja kynä kädessään. Nyt hän kuulemma tietää lopultakin, mitenkä se yliopiston seinämaalaus on tehtävä.

23

Sen verran sain touhuun järkeä, että tyhjen-simme ateljeerin pitkän pöydän kaikista luonnos-papereista ja maalipurkeista ja raahasimme sen yhdessä ikkunan ääreen, jotta Albert-herran ei tarvinnut kykkiä lattianrajassa. Varovasti koetin kyllä sanoa, että aamulla olisi enemmän valoa, mutta kun toinen ei näyttänyt kuulevan mitään, toivotin uudelleen hyvää yötä ja lähdin kamariini nukkumaan.

Aamulla herätessäni kuulin Albert-herran yhä liikkuvan ateljeerissa. Liekö tuo yrittänytkään saada unenpäästä kiinni. Samat vaatteet oli mie-hellä päällään kuin illallakin. Ja taas olisi pitänyt keittää kahvia. Silloin laitoin kädet puuskaan ja sanoin, että ensin on kyllä syötävä puuro.

– Jaså, Albert-herra naurahti mutta antoi sit-ten periksi. Hyvä olikin, sillä muuten olisin ru-vennut saarnaamaan hänen mahakatarristaan sormi pystyssä niin kuin Alexandra-rouva.

Samaa tahtia jatkui päiviä ja öitä. Päivisin hän maalasi erään pitkäpartaisen ystävänsä muoto-kuvaa. Tämä oli kai taide yhdistyksen sihteeri

24

ja Ateneumin taloudenhoitaja ja kaikin puolin kiireinen mies. Näkihän sen, että Albert-herraa hermostutti, kun malli säntäsi tiehensä juuri kun työ alkoi sujua.

Sen sijaan että Albert-herra olisi mennyt le-volle, hän kävi entistä innokkaammin seinämaa-lauksensa kimppuun. Kun kaikki hahmot oli piirustettu moneen kertaan, Albert-herra ryhtyi kokeilemaan värejä. Silloin opin minäkin, että sama väri saattoi olla lampun valossa aivan erisä-vyinen kuin päivän valossa.

Kun kysyin Albert-herralta, kummassa valos-sa seinäkuvaa enemmän katsellaan, hän naurahti ja arveli, että taitaapa väki sitä katsella enemmän lamppujen valossa. Kuva tulisi näet juhlasalin perä- seinälle ovien yläpuolelle.

Eikä siinä kaikki. Öisin kun Albert-herra ei tahtonut saada unta, hän istui ateljeerin pienem-män pöydän ääressä raaputtamassa kuvia sem-moisiin vahalla päällystettyihin metallilevyihin. Ei se vaha niin paha siivottava olisi ollut, mutta litku, johon levyt laitettiin ja jota Albert-herra

25

teki mustista rakeista, haisi aivan kamalalle. Ik-kunoita piti pitää auki, vaikka ulkona oli kuinka kova pakkanen. Jos sitä ainetta vähänkin tipahti lattialle tai pöydälle, tahra ei lähtenyt porstalla-kaan.

Vielä enemmän sotkeutuivat vaatteet ja pyyhe-liinat, kun levyt oli liotettu ja vaha pestiin pois. Silloin näet viivat olivat syöpyneet metalliin. Kun levylle levitti väriä ja laittoi sen sitten siihen präs-sikoneeseen, joka oli ateljeerin nurkassa, niin sillä saattoi painaa samaa piirustusta monta kappa-letta. Ei niistä yksikään ihan samanlainen ollut. Ensimmäiset olivat tummempia ja viimeiset jo aivan haaleita.

Ensin alkuun Albert-herra kaiversi levyjä omien vanhojen piirrostensa mukaan, mutta yh-tenä iltana, kun olin jo menossa nukkumaan ja kävin vain lisäämässä ateljeerin uuneihin puita, hän pyysi, että jäisin istumaan malliksi. Kun ky-syin, meneekö siinä kauan, hän sanoi, että piir-täisi vain minun niskani ja hiukseni. Minulla oli kuulemma kaunis niska.

26

Niin sitten asetuin istumaan poikittain pinna-tuoliin uunin ääreen ja otin ajankuluksi yhden vihkon niitä Professorin Lukemisia lapsille, joita oli nyt ruvettu julkaisemaan kuvien kanssa. Vih-kosia oli ateljeerin nurkassa jo monta laatikollis-ta, sillä Albert-herrakin oli tehnyt niihin kuvia.

– Vänta lite, Ida, Albert-herra pyysi hetken kuluttua odottamaan, nousi pöytänsä takaa ja tuli asettelemaan minua paremmin. Puna nousi poskille, kun hän pyysi riisumaan röijyn. Hiki-sin sormin avasin napit, sillä röijyn alla oli pelkkä hihaton paita. Senkin Albert-herra veti alas niin että olkapäät jäivät paljaiksi, käänsi vielä päätä-ni ja siveli niskaa, kunnes oli lopulta tyytyväinen näkemäänsä.

Kun vahalevy oli lopulta valmiiksi kaiverrettu, hän näytti sitä minulle. Oudolta tuntui ajatella, että se kaunis nainen olin minä, vaikkei kasvoja näkynytkään. Kaipa Albert-herra oli tyytyväinen, koska kysyi, ottaisinko hänen seurakseen viiniä. Sitä samaa manzanillaa hän kaatoi jälleen lasiini ja kumartui kilistämään kanssani.

27

– Ida är ju en fin modell, hän sanoi hymyillen ja kysyi, suostuisinko toistekin olemaan hänen mallinaan. Pitihän se luvata, kun Albert-herra kerta kehui minua hyväksi malliksi. Viinilasin tyhjennyttyä vein sen kyökkiin ja toivotin kama-rin ovelta hyvää yötä.

Vielä yöllä sängyssäkin tunsin Albert-herran kosketuksen ihollani.

Seuraavana päivänä minun kuviani oli jo pai-nettuna useampia. Kun Gebhard ja pari muuta herraa tuli iltapäivällä ateljeeriin, he rupesivat Albert-herran kanssa käymään läpi kaikkia nii-tä töitä, joita tämä oli tehnyt viime viikkoina ja aiemminkin. Ensin en ollenkaan ymmärtänyt, mistä pirtistä ne puhuivat. Vasta kun suureen pakkilaatikkoon oli pakattu ainakin puolensa-taa taulua ja piirustusta ja kaksi riskiä miestä tuli sitä kantamaan, kuulin, että laatikko piti viedä uuteen kivitaloon Etelä-Esplanadin ja Kasarmin-kadun kulmaan.

– Kysykää talonmieheltä, missä on Pirtin huo-

28

neet, niin se näyttää tietä, neuvoi Gebhard mie-hille, kun nämä lähtivät viemään kuormaansa ahtaita portaita alas.

En tietenkään ihmetellyt ääneen muiden ai-kana, mikä se sellainen Pirtti on, joka on kivi-talossa Esplanadilla. Vasta seuraavana aamuna, kun Albert-herra istui taas ateljeerissa puuroaan syömässä, uskalsin kysyä, millaiseen Pirttiin ku-vat oli viety.

Kaipa minun kysymykseni vähän huvitti Al-bert-herraa, mutta ihan asiallisesti hän selitti, että heitä oli joukko taiteilijoita, jotka olivat vuokran-neet yhdessä pari huonetta Vaasan pankin talosta. Sinne pantaisiin nyt sopivasti joulun alla pystyyn näyttely, josta sai ostaa tauluja. Ulkomailla sem-moista sanottaisiin salongiksi, mutta täällä olivat Axel-herra, Halonen ja muut päättäneet, että se on Pirtti.

Lopulta jouduin minäkin Pirtille tuomaan-päivänä juuri ennen kuin näyttely avattiin. Olin kaikessa rauhassa paistamassa piparkakkuja kyö-kissä, kun Erik tuli kovalla tohinalla ovesta. Hä-

29

nen piti kuulemma viedä Pirtille yksi yliopiston kulkueen luonnoksista, ei se uusi ja suuri vaan semmoinen, joka oli tehty kesällä Haikkoossa.

Löytyihän se lopulta maalikomeron perukoil-ta rullalle käännettynä. Ateljeerin lattialla me sitä vähän oioimme ja käärimme se toisinpäin pahvirullan sisään. Ei sitä muuten olisi kyennyt seinälle ripustamaan. Erik oli jo lähdössä rulla kainalossa, kun hän muisti, että Albert-herra oli pyytänyt minua tuomaan heille evästä.

– Millaista evästä? ihmettelin. Olihan siinä nyt ruokapaikkoja ja ravintoloita joka puolella ja ai-van vieressäkin.

– No viinipulloja kai ja portteria ja voileipiä, Erik sanoi. Ei sieltä kuulemma ehtisi lähteä syö-mään mihinkään, kun näyttely oli vielä aivan le-vällään.

Niin sitten pakkasin häthätää toiseen koriin viinipulloja ja niin monta lasia kuin särkymättä mahtui. Portteriolutta saisi Erik käydä hakemassa puodista, sillä sitä ei ollut ateljeerin maalikome-rossa. Toiseen koriin tekaisin voileivät ja pakka-

30

sin ne vastapaistetut piparkakutkin varovasti per-gamenttipaperiin. Yhtä jalkaa menimme Kickin kanssa pitkin jäistä Unioninkatua ja Esplanadin-puiston poikki. En minä olisi Pirtin huoneita niin suuresta talosta löytänytkään, ellei Erik olisi näyttänyt tietä.

Albert-herra ja ainakin kymmenen muuta tai-teilijaa hääri siellä toisiinsa kompastellen. Puolet tauluista oli vielä pitkin lattioita, sohvain päällä ja seinustoilla. Ei niillä ollut kuin pari vasaraa ja yh-det ainoat tikapuut, joita raahattiin edestakaisin.

– Ida se on oikea enkeli, Gebhard kehui ot-taessaan viinilasin kädestäni. Hyvin tekivät kaup-pansa piparkakut ja voi leivätkin.

Eväskorien tyhjennyttyä ehdotin Albert-herral-le, että Erik kävisi hakemassa Renlundin puodista muutaman vasaran. Hän kurtisti ensin kulmiaan mutta kaivoi sitten liivintaskustaan ryppyisen se-telin ja lähetti poikansa asialle. Minä jäin vielä pitelemään tikkaita, kun ei ollut muutakaan teke-mistä. Heti kun Erik tuli uusien vasaroiden kans-sa, alkoivat seinät täyttyä tauluista ihan toiseen

31

tahtiin. Sitä Albert-herran kulkuetta me Erikin kanssa kävimme käytävällä oikomassa ja saimme se lopulta niin suoraksi, että se pystyttiin levittä-mään ensimmäisen huoneen peräseinälle.

– Toivottavasti pappa saa paljon tauluja myy-dyksi, Erik sanoi, kun kuljimme yhtä matkaa Aleksanterinkadun kulmaan. – Jos hyvin käy, voisin lähteä papan kanssa keväällä Pariisiin.

Pirtin näyttelystä tuli menestys. Joulupöydässä Albert-herra saattoi jo kertoa, että hänen tauluis-taan ja piirroksistaan oli parissa päivässä myyty tai varattu melkein puolet. Ellan-rouva ja Kicki-kin viettivät joulua Aleksanterinkadulla Edel-feltin neitien ja Adele-rouvan luona. Minut oli jälleen pestattu Majan avuksi enkä pannut sitä lainkaan pahakseni.

Mieluummin sitä hääri aattona kuumassa keit-tiössä, tarjoili jouluherkkuja pöytään ja söi niitä itsekin kyökin puolella, kun joululaulut kaikuivat salissa ja kynttilät ja hopealangat loistivat joulu-kuusessa. Semmoisia herrasjouluja olin viettänyt

32

siitä saakka, kun tulin Topeliukselle pikkupiiaksi. Lapsuuden jouluista kotona Alavudella oli jäljellä vain kalpea muisto.

Totta kai mekin Majan kanssa istuimme het-kisen salin ovensuussa, kun joululahjoja jaettiin. Vaikka värssyt olivat minusta oikein nokkelia ja hauskoja, Annie-neiti nousi sohvalta kesken kai-ken ja katosi omaan huoneeseensa.

– Vad är det med henne? Adele-rouva kysyi ih-meissään, mikä neitiä vaivaa. Hän nousi jo noja-tuolistaan muttei lopulta lähtenytkään neidin pe-rään, kun Berta-neiti sanoi, että Annie vain ikävöi äitiään.

Kaikki rupesivat sitten puhumaan Alexandra-rouvan jouluvärssyistä ja muistelivat niitä ääneen. Eivät ne minusta sen kummallisempia olleet kuin Professorinkaan värssyt, eivät parempia muttei-vät huonompiakaan.

Hetken päästä Annie-neitikin palasi toisten luo silmät vesissä mutta hymyä yrittäen. Niin jatkettiin pakettien jakamista. Me Majan kanssa saimme jälleen puserokankaat, joiden poimuihin

33

oli laitettu kymmenen markkaa joulu rahaa. Ma-jan paketissa oli lisäksi joululehti, jonka kannessa oli Albert-herran piirtämä kuva. Minun paketis-tani löytyi sen sijaan ihka uusi Nuoren Suomen joulualbumi.

– Inte läser Ida ett sådat album, kuulin Ellan-rouvan mutisevan puoliääneen. Vai luuli hän, etten lukisi tuommoisia albumeja! Vaan Berta-neitipä ilmoitti nähneensä minun lainanneen vanhoja albumeita Kansankirjastosta ja arveli siis, että lukisin mielelläni myös ihan uutta ja ikiomaa.

Kiitin kauniisti ja käärin lahjani jälleen paket-tiin. Meidän piti Majan kanssa lähteä kyökkiin tiskaamaan ja laittaa sitten herrasväelle teepöytää valmiiksi.

Nikolainkirkon kello helähteli jo puoltayötä, kun vihdoin kävelin lahjapaketti kainalossani torin poikki. Meidän talon paraatirapun puo-lella näkyi vielä valoa ikkunoissa, mutta omassa portaassamme oli hiljaista. Olin aamulla vienyt talonmiehen Annille, Naemalle ja Hyvösen muo-rille pienet joulupaketit. Villasukkia pikkuisille ja

34

naisille tuoksuvaa toa lettisaippuaa. Johanssons-kalle ja Nytorpin Fiinalle olin lähettänyt postissa korean joulukortin, mutta herrasväelle en ollut hankkinut mitään. Eihän sellainen ollut tapana.

Siksi olin kovin hämmästynyt, kun löysin vuo-teeltani lit teän paketin. Sen päälle oli kirjoitettu Albert-herran käsialalla hyvän joulun toivotus: God Jul till Ida! Kun avasin paketin, sen sisältä löytyi kehystettynä kaksi pientä taulua. Toisessa oli se minun kuvani, jonka Albert-herra oli ko-neellaan painanut.

Toisessa kehyksessä oli Albert-herran piirros pienestä mustasta kissasta. Se oli kai tehty alun perin Lukemisia lapsille -satukokoelmaa varten, koska olin nähnyt kuvan ennenkin. Vasta seu-raavana aamuna huomasin, että taulun taakse oli kirjoitettu myös värssy: Var inte rädd för natten; den är den svarta katten med sina tassar lena; du är icke allena.

Ensin en ollenkaan ymmärtänyt koko runoa. Sä älä yötä pelkää; se mustan kissan selkää on, tas-suin pehmein kipittää; et koskaan yksin jää. Ru-

35

nonsäkeet pyö rivät mielessäni koko joulupäivän, vaikka pitikin taas kiirehtiä Aleksanterinka dulle, kattaa päivällispöytä ja serveerata herrasväel-le lisää joulu herkkuja. Edelfeltit olivat käyneet aamulla joulukirkossa ja Alexandra-rouvan hau-dalla. Olihan heistä varmaan kovin outoa ja su-rullista viettää joulua ilman vanhaarouvaa.

Kun lopulta olin saanut viimeiset tiskit tiska-tuiksi ja palasin Elisabetinkadulle, Albert-herra oli jo ateljeerissaan maalaamassa. Minut nähdes-sään hän kysyi, olinko pitänyt joululahjoistani. Kiitin tietysti mutta sanoin, etten ollut ansainnut niin hienoja tauluja. Pötyä, Albert-herra naurahti ja kääntyi taas maalauksensa puoleen.

Kun tulin kamariini, näin että taulut olikin ri-pustettu vuoteeni yläpuolelle. Silloin vasta aloin aavistaa, mitä Albert-herra oli runollaan tarkoitta-nut. Minun ei tosiaankaan tarvitse pelätä yötä. Yö on musta kissa, jolla on pehmeät tassut eikä se jätä minua koskaan yksin. Pitkästä aikaa tunsin oloni melkein yhtä turvalliseksi kuin muinoin Björkud-denissa Professorin luona.