Ilmainen lukunäyte

ENNI MUSTONENLAPSENPIIKA

HelsingissäKustannusosakeyhtiö

Otava

syrjästäkatsojan tarinoita ii

3

Lokakuussa 1898

Aamulla heräsin hevosen hirnahdukseen ja säntäsin saman tien jalkeille ja ikkunan ääreen. Aurinko oli jo noussut, vaikkei sitä vielä näkynyt ylempänä kal-lioilla olevien talojen takaa. Se vanha vossikkakuski oli juuri avannut portin ja kapusi takaisin rattail-leen ajaakseen ulos kadulle. Nuorempaa kuskia ei näkynyt missään.

Harmitti vähän, kun kyökissä ei ollut kelloa. Björkuddenissa ruokasalin kaappikellon lyönnit olivat kuuluneet vinttikamariin saakka. Täällä oli puettava päälle ja hiivittävä tampuurin toiseen pää-hän kurkistamaan, mitä salin seinäkello näytti. Jo puolta seitsemää eikä liedessä ollut vielä edes tulta!

Puulaatikon pohjalla ei ollut enää kuin muutama klapi. Ilmankos Kitti-herra oli näyttänyt illalla niin

4

nololta viedessään sylyksen salin puolelle. Onneksi puut olivat kuivia ja syttyivät helposti. Kädellä piti koettaa, mitkä hellanrenkaat lämpenivät nopeim-min. Laitoin niiden päälle veden kiehumaan. Mi-tähän herrasväki mahtoi juoda aamulla, kahvia vai teetä?

Onneksi Johanssonska tuli jo vähän ennen seit-semää ja otti taas ohjat käsiinsä. Hän oli tuonut tul-lessaan torilta tuoretta rievää. Sen tuoksu sai vatsan kurnimaan, kun leikkasin siivuja leipäkoriin. Var-muuden vuoksi sanoin niistä teekupeista, joista oli huomautettu eilen. Johanssonska vain nauroi ja hui-taisi kädellään. Linda-neiti oli kuulemma turhankin tarkka kaikista tohtorinnavainaan tavaroista.

– Tänään Iitan pitää pestä makuukamarin ja lastenhuoneen lattiat, niin saaraan puhtaat matot lattialle, Johanssonska ju listi, kun tuntia myöhemmin istuttiin kyökin pöydän ääressä hauk-kaamassa tuoretta rievää ja juomassa kahvia.

Linda-neiti ja Kitti-herra olivat jo saaneet puu-ronsa ja teensä ja lähteneet omiin töihinsä. Neiti oli tulossa puolisen aikaan kotiin syömään, mutta

5

Kitti-herra oli sanonut syövänsä klinikalla. Sillä ai-kaa kun pesisin lattioita, Johanssonska aikoi käydä torilla. Maitoa ei enää ollut kuin pieni tilkka ja voi oli aivan lopussa.

– Seuraavalla kerralla Iita voi tulla mukaan niin pääsen näyttämään, mistä mitäkin ostetaan, Johans-sonska selitti sitoessaan huivia päähänsä. –  Torilla pitää olla tarkkana, jottei tule jymäytetyksi.

Totta kai Johanssonska antoi lattianpesusta-kin tarkat ohjeet ikään kuin en olisi ikinä pitä-nyt luuturättiä kädessäni. Ensin piti lakaista joka nurkka huolellisesti ja ruveta vasta sitten veden kanssa lotraamaan. Riepu oli käännettävä riittävän kuivaksi ja vesi vaihdettava välillä. Kynnykset piti porstata kunnolla, sillä niihin oli muuttomiesten jaloista jäänyt savea ja muuta likaa.

Ihmeen taturainen makuukamarin lattia olikin. Vesi tuli tummanharmaaksi melkein heti ja piti käydä kaatamassa viemäriin. Onneksi täällä vesi tuli kraanasta sisään ja likaveden sai kaataa emaliseen seinäaltaaseen. Ei tarvinnut juoksuttaa ämpäreitä edestakaisin. Pissapotatkin sai kuulemma aamuisin

6

tyhjentää suoraan viemäriin, kunhan päälle juok-sutti riittävästi vettä, jottei kusi rupea haisemaan, Johanssonska oli selittänyt.

Varmuuden vuoksi luuttusin lattian kahteen kertaan. Oli oikeastaan hauska tehdä puhdasta jäl-keä. Annoin porstan liikkua edestakaisin kynnystä pitkin ja hyräilin työlleni tahtia.

Äkkiä kuului tampuurista rivakoita askeleita ja ruokasalin ovi tempaistiin auki. Kynnyksellä seisoi tukka pystyssä iso pitkäviiksinen mies ja mulkoili minua silmät kiukusta säkenöiden ja kulmat kur-tussa.

– Hiljaa! hän komensi ja kysyi äkeästi, missä Jo-hanssonska oli.

– Torilla, vastasin hämmentyneenä. En ollut edes ehtinyt kömpiä jaloilleni vaan seisoin polvilla-ni kynnyksellä porsta kourassa. – Ja herrasväki on...

– Minä olen herra Sibelius! mies ärähti ja tivasi, kuka minä olen.

Häpeissäni kömmin seisomaan ja niiasin posket kuumottaen. Olisihan se pitänyt näöstä arvata, että tämä oli Janne-herra.

7

– Minä olen Ida, se uusi lapsenpiika, sain vih-doin sanottua käsiäni esiliinaan pyyhkien. – An-teeksi kun en tiennyt, että herra on kotona!

– Se pitää Idan olla ihan hiljaa, kun minulla on työ kesken! mies murahti ja kääntyi kannoillaan.

Polvet vapisten kyykistyin lattialle ja kuivasin kynnyksen varovasti rievulla. Kun ämpärin sanka kilahti peltiä vasten, jähmetyin kuuntelemaan. Kahden oven takaa kuului pianon ääntä. Ei se soit-toa ollut, pikemminkin jonkinlaista pimputusta. Aina välillä oli tauko. Oikeassa Johanssonska oli. Kyllä Linda-neiti soitti pianoa paremmin kuin veljen sä.

Kyökissä kaadoin likavedet viemäriin ja huuhte-lin ämpärin, porstan ja rievun. Nyt ei voinut lähteä tarkistamaan aikaa salin kellosta, vaikka kohta pitäi-si ruveta puolisen laittoon. Missähän Johanssonska-kin viipyi?

Olin juuri aikeissa lisätä hellan pesään puita, kun tajusin, ettei puulaatikossa ollut enää klapin klapia. Puut piti siis hakea talon kellarista, niinhän Johanssons ka oli sanonut. Sinne kai päästiin josta-

8

kin kyökinportaiden alta. Kun ovenpielessä näkyi olevan kulmistaan rispaantunut puukori, lähdin sen kanssa etsimään klapikellaria. Varmuuden vuoksi painoin kyökinportaan oven varovasti kiinni, ettei Janne-herra luulisi minun paiskovan ovia.

Kellarinportaat olivat syvällä kivijalan juuressa puoliksi piilossa kyökinportaiden takana. Kiviset askelmat olivat märät ja liukkaat. Olisi pitänyt pis-tää kunnon kengät eikä tämmöiset mitättömät li-pokkaat, jotka olin työntänyt aamulla jalkaan. Kun avasin oven, vastaani löi tunkkainen haju.

– Onko täällä ketään? huusin ääntäni korotta-en, en tosin ihmisten vaan rottien takia. Mieli teki kääntyä ympäri, mutta sisu ei antanut periksi.

Hetken ovenpieltä hapuiltuani löysin sähkönap-pulan, ja niin käytävän katossa killuvaan lamppuun syttyi valo. Pihan puolella oli lautaseinä ja kolme ovea, joihin oli tervalla piirretty numerot.

– Kakkonen on varmaan meidän, kun ollaan toisessa kerroksessa, sanoin ääneen. Varmuuden vuoksi potkaisin vielä oveen ennen kuin tempasin sen auki. Rottia ei onneksi nä kynyt muttei liioin

9

polttopuita. Pieni klapikasa oli jäljellä komeron ta-kimmaisessa nurkassa. Nämä riittävät hädin tuskin huomiseen, tajusin pinotessani puita koriin. Pitää puhua Johanssonskalle. Herralle en uskalla sanoa halaistua sanaa.

Puukori nitisi uhkaavasti klapikuorman alla, kun lähdin raahaamaan sitä kohti ulko-ovea. Varmuu-den vuoksi nostin kopan ulos ensimmäiselle kivi-rappuselle ennen kuin sammutin valot kellarista ja suljin oven perässäni.

En varmaan olisi kompastunut, ellei puukorin sanka olisi katkennut juuri kun olin nousemassa portaita pihalle. Löin polveni ylimmän portaan kiviseen reunaan ja tuuskahdin nenälleni saviseen maahan.

– Piru vieköön! Oli pakko kirota ääneen, kun polveen sattui niin

vietävästi. Klapit olivat levinneet pitkin portaita, sillä kori oli revennyt sangasta ja pohjasta ja päreet törröttivät hujan hajan.

– Tartteeko apua? joku huusi pihan toiselta puo-len.

10

– Ei tartte! kielsin kiukun kyyneleitä pyyhkien ja käännyin keräilemään klapeja sylykseksi. Suututti, kun kuulin huutelijan tulevan pihan poikki minua kohti.

– No mutta... onko se Ida?Sydän oli pysähtyä, kun tunsin hänen äänensä.Elias se oli, seisoi siinä ylimmällä kiviportaalla

kiiltävät saappaat jalassa ja vossikkakuskin palttoo auki retkottaen. Mi ten oudolta hän näyttikään ja silti niin tutulta!

– Päivää, Elias, oletko ruvennut puhumaan suomea? kysyä töksäytin, kun en muutakaan keksinyt. Hävetti se kiroaminen, märkä esiliina ja hapsottava tukka ja... kaikki.

– Sitäkin ja venättä myös, Elias vastasi virnistäen eikä ollut huomaavinaan minun nolouttani vaan sanoi hakevansa tallilta ehjän kopan. Sillä aikaa pyyhin kyyneleet poskilta ja työnsin suortuvat hui-vin alle. Esiliina nyt oli märkä ja ryppyinen ja saves-sa, mutta minkäs sille mahtoi.

Kun Elias palasi, keräsimme klapit koppaan. Sii-hen en sentään suostunut, että hän olisi kantanut

11

puut ylös kyökkiin. Johanssonskahan saattoi tulla torilta minä hetkenä tahansa ja oli ehkä jo tullut-kin. Kun olin talossa vasta toista päivää, en tahto-nut antaa aihetta minkäänlaisille puheille.

Niin jätti Elias puukopan kyökinrappujen juu-relle, heilautti kättään ja lähti tallille. Ensimmäinen laiva oli tulossa Räävelistä puoleltapäivin ja hänen piti ehtiä satamaan odottamaan kyytejä. Sen verran oli klapeja kootessa nimittäin puheltu, että Elias oli kertonut olevansa nykyään Sitnikovin Justuksella vossikkarenkinä. Se entinen isäntä oli kuulemma ruvennut ahneeksi ja korottanut kortteerin vuok-raa. Täällä annettiin asua mökissä ilmaiseksi.

Tuskin olin saanut raahatuksi puukopan kyök-kiin, kun tampuurista kuului äkäinen ovikellon rimputus. Säikähdin tietysti, sillä pelkäsin, että Janne-herra suuttuu taas. Vaikka tampuurissa hai-si sikarilta, herraa ei onneksi näkynyt. Kun riensin avaamaan ovea, Johanssonska työntyi sisään pelti-nen maitohinkki toisessa kädessä ja kukkurainen kori toisessa.

– Ostin perunoitakin kolme isoa kappaa,

12

kun olivat niin halpoja ja hyviä, hän huohotti tunkiessaan ohitseni kohti kyökkiä. – Siellä on por-taiden alapäässä ne potut, juoksepas hakemaan ne sieltä!

Askeleet kaikuivat kivisessä portaikossa, kun kii-rehdin alaovelle. Perunat oli laitettu vanhaan säk-kiin, jonka kyljessä oli palkeenkieli. Aikamoinen raahaaminen siinä olikin, kun polvea särki ja piti varoa, etteivät perunat vierineet pitkin rappusia. Se tästä vielä olisi puuttunut!

– Vai on polttopuut niin lopussa! Johanssonska päivitteli, kun kerroin, miten vähän kellarissa oli klapeja enää jäljellä. – No, pitää puhua Justukselle. Sillä on tallin takana liiteri täynnä kuivia puita.

Mieli olisi tehnyt kysyä, mitä Johanssonska tiesi vossikasta ja hänen rengistään, mutta maltoin sen-tään mieleni. Sen sijaan tunnustin nöyrästi, miten olin suututtanut Janne- herran. Ihme kyllä, Johans-sonska ei torunut minua, päinvastoin. Hän ryhtyi purkamaan sydäntään, kun oli ensin käynyt totea-massa, että herra oli tosiaan lähtenyt kaupungille. Niin se kuulemma aina teki, jos hermostui kotona.

13

– Se on semmonen oikullinen se Janne-herra, levoton jotenkin, pyykkärirouva motkotti ja rupesi pesemään perunoita. Minä kykin hellan edessä ja sytytin lieteen uuden tulen. – Oikein käy Aino-rouvaa sääli, kun aina saa olla varpaisillaan, kun herra on kotona. Eihän ne lapset ymmärrä, koska pitäis olla hiljaa. Juoksevat ja melskaavat, välillä parkuvatkin. Ja jos lapset nukkuu, niin sitten kuuluu meteliä muka naapurista.

Ei se mikään ihme ollut, että Johanssonska oli niin kovasti Aino-rouvan puolta. Hän oli kuulemma pessyt pyykkiä Kenraalskalle jo silloin, kun Aino-neiti oli vasta pikkutyttö ja kaikki vanhemmatkin sisarukset asuivat kotona.

– Se oli iso sakki siihen aikaan, neljä poikaa ja neljä tyttöä, viires tytär oli just sillon kuollu, mi-käs se pikkulikan nimi olikaan, Siiri muistaakseni. Kenraalska otti siitä niin itteensä, Johanssonska muisteli. – No, sittenhän ne lähti Kuopioon ja meni monta vuotta, ettei niistä kuulunu mitään, hän huokasi. – Vaan sitten kun kenraali meni Vaa-saan kuvernööriksi, niin Kenraalska muutti Hel-

14

sinkiin ja rupesi taas mulla pesettään. Välillä oon tehny Kenraalskalle siivouksiakin ja muuttoja tie-tysti, kun ne on aina vaihtamassa kortteeria, nämä nuoremmat pariskunnat varsinkin.

Moneen kertaan oli Johanssonskaa kuulemma kysytty vakituiseksi huushollerskaksi, mutta ei hän aikonut semmoiseen ruveta, kun oli omakin talous hoidettavana. Jos oikein ymmärsin, Johansson oli suutari, jolla oli verstas jossakin Sörnäisten suun-nassa ja samassa mökissä tupa ja kamari. Oman mökin saunassa Johanssonska sanoi pesevänsä her-rasväkien pyykit ja kuivattavansa ne pihalla.

– Itte minä ne silitän ja tärkkään ja viikkaan nätisti, Johanssonska kehaisi saatuaan perunat vih-doin hellalle kiehumaan. – Ukko ne sitten lykkää kärryllä tälle puolelle Pitkääsiltaa. Töölööstä mä en pyykkiä ota. Se on liika kaukana, ja jos on oikein koppava rouva, niin sanon, että nietu ja neitak! Vaan Kenraalska se on hyvä ihminen, vaikka on Venäjältä korkeeta sukua. Se puhuu niin kuin ih-miselle, keittää kahvit, kiittää kauniisti, ottaa kau-lastakin, jos sikseen tulee!

15

Ties miten kauan Johanssonska olisi Kenraalskaa kehunut, ellei Linda-neiti olisi tullut kotiin. Säi-kähdettiin oikein, kun pöytä oli vielä kattamatta ja perunat pantu vasta tulelle. Minä rupesin soosinte-koon, kun Johanssonska lähti kattamaan pöytää ja hyvittelemään neitiä. Kohta hän kumminkin palasi takaisin, sulki oven jäljessään ja pudisti päätään.

– Ei se neiti mitään syö, hän puuskahti. – Pitää vierä sille etikkakääre ja vesilasi. Päätä kuulemma särkee niin ettei tahro eteensä nährä ja kaikki okset-taa.

Sillä aikaa kun Johanssonska oli hyysäämäs-sä Linda- neitiä, tein soosin valmiiksi ja nostelin kyökin pöydälle lautaset, lasit ja muut syömätarpeet. Puolista syötäessä sain lopulta käännetyksi Johanssonskan puheet naapureihin.

Tämän kivitalon omisti kuulemma merikapteeni Laurell, joka oli vuokrannut sekä ylä- että alaker-ran lukaalit sukulaisilleen. Yläkerrassa asui eversti Jakolev, jonka vaimo oli Laurellin sukulaisia. Ala-kerrassa piti kuulemma joku leskiruustinna koulu-kortteeria lapsenlapsilleen.

16

– Kovasti tässä kuuluu olevan tyyris vuokra, Johanssonska huokasi. – Sen takia piti näiren laittaa pystyyn tämmönen puulaaki, että saavat vuokran maksetuksi. Eihän näillä ole isoja rahoja kellään.

– Entäs... keitä tuolla pihan puolella asuu? sain lopulta kysytyksi, kun ruvettiin tiskaamaan astioita.

– No tuossa kulmatalossa on kaks lukaalia. Portin pielessä asuu kaks ompelijatarta ja tässä kivi talon päässä yks muurari mestari Lindberg vai-monsa ja poikansa kanssa, Johanssonska selitti. – Ja Vossikka- Justuksen nyt tuntee jokainen. Se on Viipurista kotoisin, puhuu monta kieltä, venättä ja saksaakin, niin se ainakin kehuu. Justuksen vaimo pesi kans ennen pyykkejä, mutta sai sitten keuhko-taudin ja kuoli jo kymmenen vuotta sitten. Yks ty-tär niillä oli, vaan lieneekö tuo naimisissa muualla, kun ei ole näkyny.

Mieli teki kuulla enemmänkin. Niinpä kysyin vähän niin kuin ohimennen siinä haarukoita kuiva-tessani, että yksinkö se vossikka asui taloaan.

– Eihän tuo toki yksin pärjää, kun on päivät pitkät ja väliin yötä myöten ajossa, Johanssonska

17

puuskahti. – Äitinsä ja veljensä kanssa Justus siinä elelee. Ja mikä ettei? Briitta on topakka muori ikä-sekseen, vaikka jalat onkin jo huononpuoleiset. Se Justuksen nuorempi veli on semmonen vähän omi-tuinen, mutta hyvät klapit se tekee, on vaan vähän ihmisarka. Niin, ja nythän Justus hommas viime syksynä toisen hevosen ja renkimiehen. Kehui saa-neensa oikeen reippaan pojan, vaikka eipä tuota ole sattunut näkymään kun vilaukselta.

Koko päivän ajattelin Eliasta, vaikka muuten olin työn touhussa. Nyt laitettiin herrasväen makuu-kamari kuntoon, kun kerran Janne-herra oli kaupun-gissa. Sen verran Johanssonska pyörsi puheitaan, että sanoi herran toki olevan välillä ihan oikea ihminen.

– Silloin se peuhaa lastenkin kanssa ja on kovasti höveli ja naurattaa Aino-rouvaa, hän selitti. – Vaan kun tulee huonot ajat, silloin ei kelpaa mikään!

Kun ruvettiin vaatteita purkamaan piirongin laatikoi hin, löysin yhden korin pohjalta flanelli-paidan välistä nipun valkoisia hansikkaita. Eivät ne ainakaan Aino-rouvan olleet. Koko oli liian suuri.

18

– Herranen aika, sielläkö ne herran hansikkaat nyt olikin, Johanssonska päivitteli, kun näytin löytöäni hänelle. – Noita just etittiin viime keväänä kissain ja koirain kera, kun Janne-herra oli lähdössä rouvan kanssa Saksanmaalle. Kolme paria uusia piti käyrä ostamassa, vaikka rahat olis tarvittu vallan muuhun!

Johanssonska käski minun poimia nipusta pari-puolet pois ja panna loput piirongin ylälaatikon ta-kakulmaan. Janne-herra oli kuulemma kova hävittä-mään hansikkaita ja kauluksia ja kaulaliinoja myös.

– Sitä se viftaaminen teettää, Johanssonska tu-hahti sen näköisenä, etten uskaltanut kysyä, mitä se oikein tarkoitti. Jotakin huonoa elämää varmaan.

– No, nythän täällä alkaa näyttää jo ihan ihmis-mäiseltä, Johanssonska puuskahti, kun vuoteet oli pedattu ja lattialle levitetty vastapestyt matot. Vaatteet oli laitettu paikoilleen piironkiin ja suu-reen peili oviseen vaatekaappiin. Pesukomuuttiin oli pantu vesikannu, pesuvati, saippuakuppi ja suuri kölnin vesipullo. Samanlainen oli ollut Professoril-lakin aina mukanaan.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun Kitti-herra vihdoin

19

tuli kotiin. Johanssonska oli juuri silloin mennyt katsomaan, mitenkä Linda-neiti jaksoi, ja selitti tampuurissa kovalla äänellä Kitti-herralle niitä nei-din päänsärkyjä ja oksetuksia. Kun Johanssonska tuli kyökkiin, hän sanoi, ettei kumpikaan herra tule tänä iltana teelle. Ne olivat menossa visiittiin, kun joku laulaja neiti on tullut kaupunkiin.

– Linta-neitikin oli kutsuttu, vaan tuskin tuosta on lähtijäksi, Johanssonska arveli ja käski minun viedä neidille prikalla teetä ja hilloleipää kahdeksan aikaan niin kuin tavallista.

– Äläkä sitten sytytä lamppua, hän muistutti vielä lähtiessään. – Jätät vaan tampuuriin valot ja oven raolleen, niin et kompastu mööpeleihin.

Johanssonska oli jo menossa, kun muistin polt-topuut ja kiirehdin kyökinrappuun huutamaan hä-nen jälkeensä.

– Totta kai minä ne klapit muistan! Johanssonska huikkasi selvästi närkästyneenä siitä, että olin epäil-lyt hänen unohtaneen koko asian. Niin opin, että kun Johanssonska otti jonkin asian hoitaakseen, sen hän myös hoiti loppuun asti.

20

Olin juuri lähdössä pihan perälle, kun Kitti-her-ra ilmestyi kyökkiin paitahihaisillaan ja pyysi, että auttaisin häntä kauluksen nappien kanssa.

– Jos herra istuu tuohon, niin yletyn paremmin, sanoin heti ja vedin tuolin lampun alle keskel-le lattiaa. Kaulus oli upo uusi ja sen napinreiät oli ommeltu ihan liian tiukoiksi. Lopulta otin puukon komuutin laatikosta ja leikkasin reikiä vähän suu-remmiksi.

– Minä jo pelkäsin, että Ida rupeaa riehumaan puukko kädessä, Kitti-herra naureskeli, mutta lo-petti heti kun huomasi, ettei minua naurattanut. – Yleensä pyydän apua Lindalta tai otan toisen kau-luksen, hän selitti. – Mutta nyt en löydä puhtaita kauluksia mistään.

– Pitää kysyä huomenna Johanssonskalta, sanoin siihen. – Jos vaikka ovat pyykissä vielä. No niin, nyt se on napitettu. Tehkää hyvin!

Varmuuden vuoksi odotin kyökissä niin kauan, kunnes paraatiovi kolahti ja Kitti-herra oli mennyt menojaan. Vasta sitten uskalsin lähteä pihamaalle. Siellä oli valoa vähän enemmän, sillä tallin ovi oli

21

auki. – Kuuleha sie! Vossikka-Justus huuteli minut

nähdessään. – Sie voit hakkee puita tuost meijä lii-terist ens hättää, tuost nurkan takkaa, otat vaan siit peremmält, saat kuivempii!

Niiasin ja kiitin. Sitten oli jo kiire huussiin. En sentään kehdannut ruveta ovella huutelemaan ääneen, potkaisin vain ovea ja tömistin jalkojani ennen kuin menin sisälle. Tällä kertaa rotat pysyi-vät piilossa, Luojan kiitos. Kun palasin takaisin pi-hamaalle, oli tallin ovi jo pantu kiinni. Katoksessa ei kuitenkaan näkynyt kuin yhdet vaunut ja mö-kinkin ikkuna oli pimeänä. En voinut olla mietti-mättä, mihin aikaan Elias mahtoi päästä tänä iltana ajosta kotiin.

Koko ehtoon olin kuin tulisilla hiilillä. Vähän vä-liä piti käydä katsomassa, näkyikö pihalla liikettä. Linda-neidille vein sentään teeprikan kahdeksalta niin kuin Johanssonska oli käskenyt. Neiti makasi märkä hantuuki otsallaan tyynyjen varassa eikä edes nostanut päätään, käski vain jättää prikan kirjoitus-

22

pöydän kulmalle. Mieli teki kysyä, pitäisikö minun auttaa neidille yöpaita päälle, mutta kun toinen näytti ihan siltä, ettei toivonut mitään muuta kuin että lähtisin huoneesta, jätin tarjottimen pöydälle ja hiivin ulos.

– Stäng dörren, snälla du, Linda-neiti sanoi va-littavalla äänellä, kun olin jo kynnyksellä. Tein työ-tä käskettyä ja suljin oven jäljessäni.

Kun ei ollut muutakaan tekemistä, sijasin pikku-tyttöjen vuoteet valmiiksi. Petivaatteet olivat kaikki löytyneet herrasväen makuukamarin tavararöykki-östä. Sitä pukkisänkyä en ollut muistanut vieläkään pyytää, mutta aivan hyvin saatoin toki maata per-mannollakin.

Väsymys painoi jo silmäluomia, mutta kun vielä oli pieni toivo, että voisin nähdä Eliaksen, en malt-tanut mennä nukkumaan. Oikeastaan olisi tehnyt mieli lukea jotakin. Olihan minulla arkun pohjalla monta kirjaa, mutta kaikki oli jo luet tu läpi mo-neen kertaan. Sitten muistin, että ruokasalissa oli vielä pari laatikkoa, joissa olin nähnyt kirjoja.

Uskaltaisinkohan?

23

Pitkään seisoin tampuurin ovella ja kuuntelin talon ääniä. Linda-neidin oven takaa ei kuulu-nut mitään, mutta alakerrassa joku soitti pianolla kissan polkkaa. Sitä Paulkin oli joskus pimputtanut kiusallaan Björkuddenissa, vaikka poika oli aina lo-pulta häädetty pianon äärestä.

Lopulta uskalsin avata ruokasalin oven ja sytyt-tää valon katto lamppuun. Varmuuden vuoksi suljin sentään oven takanani. Jos Linda-neiti tai joku muu yllättäisi minut, voisinhan sanoa, että Johanssonska on käskenyt purkaa kirjat ikkuna laudalle, jotta pääs-tään huomenna pesemään tämäkin lattia.

Päällimmäisenä laatikossa oli vanhoja pölyisiä kirjoja. Kun avasin yhden niistä, näin että se oli venäjäksi kirjoitettu. Pettyneenä pistin kirjan syr-jään ja toisenkin ja kolmannen samanlaisen ja vielä yhden ja vielä kaksi. Nämä olivat varmaan samaa sarjaa, kun kannet oli sidottu samalla tavalla ja sel-kämyksessä oli numeroita.

Laatikon pohjalla oli sentään jokin erinäköi-nen kirja. Yksin, luki pahvikannessa kruusatuin kirjaimin. Kirjoittanut Juhani Aho. Eikös se ollut

24

sama kirjailija, joka oli käynyt Björkudde nissakin Professorin luona ja kääntänyt suomeksi ne uudet Välskärit?

Kun avasin kirjan, luki ensimmäisellä sivulla:

Soitto on suruista tehty,murehista muovaeltu.

Illallinen oli syöty, kello kävi jo kahtatoista. Oli ollut koko illan kankeata ja puheet ilman sisäl-töä.

Keskustelu oli ujunut laihaksi ja uhkasi koko-naan katketa. Kun kadulla ajavan ajurin rattaat olivat lakanneet särkemästä hiljaisuutta, kuului vain lampun sydämen ynisevä laulu.

En olisi varmaan ruvennut lukemaan koko romaa-nia, ellei siinä olisi ollut niitä ajurin rattaita. Pakko oli laittaa kirja syrjään ja pinota painavat venäläi-set kirjat takaisin laatikkoon. Kuin varas sammutin ruokasalin valot ja hiivin kyökkiin. Pöytä piti kum-minkin pyyhkiä ensin, ettei kirjaan tulisi rasvaisia

25

jälkiä.Heti alussa kävi ilmi, että se joka tarinaa kertoi,

oli joku herra, joka oli lähdössä pitkälle matkalle ja oli viimeisen kerran visiitillä jonkun Anna-nimisen neidin luona. Mies oli varmaan saanut Annalta rukkaset, kun paiskasi lähtiessään oven kiinni, vaik-ka paikalla oli Annan äitikin ja veli, joka oli sen herran ystävä.

Ensin alkuun ajattelin, että se herra oli vain niin kiivasverinen, samanlainen kuin Elias, eikä tarkoit-tanut pahaa, oli vain niin kovasti rakastanut Annaa. Sitä melkein toivoi niin kuin se mieskin, että Anna tulisi sittenkin katumapäälle ja suos tuisi kosintaan, kun se herra niin kovin rakasti.

Sitä paitsi olihan se jännittävää lukea, miten matkustettiin laivalla meren yli Saksanmaalle ja ajettiin junalla Pariisiin asti. Ihan niin kuin olisi it-sekin päässyt niin kauas, saanut istua kahviloissa, kuljeksinut katuja ja nähnyt kaikki suuren maail-man ihmeet.

Vaan mitä pidemmälle kirjaa luki, sitä enemmän mies rupesi inhottamaan, varsinkin sen jälkeen, kun

26

Anna oli mennyt kihloihin toisen kanssa ja se herra heittäytyi niin ilkeäksi. Teki mieli viskata kirja pois, mutten sittenkään malttanut. Oli pakko kääntää sivu toisensa jälkeen, vaikka tiesi, ettei se mikään tavalli-nen tanssisali ollut, johon se mies jouluyönä lähti.

Luin kirjan sinä yönä loppuun. Tarina vei niin mennessään, että unohdin vahtia ikkunasta, mil-loin Elias palasi kotiin. Kun vihdoin häpeästä heh-kuen suljin kirjan ja vein sen ruokasaliin, oli kaik-kialta muualta jo valot sammutettu. Juuri kun olin saanut kirjat pakatuksi takaisin laatikkoon oikeassa järjestyksessä, kuului salin kello helähtävän kolme kertaa.

Hyvä Jumala, miten ihmeessä jaksan herätä en-nen seitsemää?

Vaikka uni pakotti silmiä, en saanut nukuttua peiton alle kömmittyäni. Kirjan sanat polttivat mieltä ja ruumista. Niin kuin olisin itse maannut siinä likaisessa vuoteessa...

Juuri silloin havahduin outoon meteliin. Se kuului tampuurin suunnasta. Oli pakko nousta ja raottaa lastenkamarin ovea. Oliko joku tulossa pa-

27

raatirappuja ylös? Ei, tulijoita oli useampia. Pelko kuristi jo kurkkua, kunnes tunnistin Kitti-herran äänen.

– Jag öppnar, hän kuului sanovan oven takana. Siinä samassa avain kiertyi ovessa ja ulko-ovi len-nähti auki. Ennen kuin ehdin sulkea lastenkamarin oven, näin miten Kitti-herra astui sisään. Mutta ketä hän kiskoi perässään?

Hyvänen aika! Sehän oli Janne-herra, joka ei tahtonut pysyä tolpillaan. Herran käsipuolessa tuli tampuuriin vielä kolmaskin mies pitkässä palttoossa ja koppalakissa. Se oli Elias.

– Ida tulee auttamaan! Kitti-herra komensi huo-matessaan minut.

Ei siinä ehtinyt pukea edes hametta päälleen. Oli pakko juosta paitasillaan avaamaan ovea ruokasa-liin ja laittamaan valot päälle.

– Tänne, tänne! Täällä on sänky valmiina, sanoin hädissäni ja avasin makuuhuoneen oven. Vedin peiton syrjään, kun miehet taluttivat Janne-herran vuoteeseen.

Sängystä alkoi kuulua saman tien äänekäs kuor-

28

saus. Kitti-herra ja Elias palasivat takaisin tampuu-riin. Jäin vielä sammuttamaan valoja. Sen verran ehdin kumminkin kuulla, ettei Kitti-herralla tain-nut olla rahaa maksaa kyytiä.

– Ei se mitään, kuului Elias sanovan. – Jos herra maksaa sitten huomenna Justukselle. Hyvää yötä!

Kai tämä oli Kitti-herrastakin noloa. – Anteeksi, Ida, hän mutisi seisahtuessaan vielä

hetkeksi ruokasalin ovelle. – Ei se mitään, kiirehdin niiaten vastaamaan. –

Hyvää yötä!Varmuuden vuoksi kävin vielä kuuntelemassa

makuukamarin oven takana. Kuorsaus jatkui yhtä tasaisena kuin oli alkanutkin. Suuta kuivasi. Menin kyökkiin ja join lasin vettä. Aamu sarasti jo katto-jen yllä, kun katselin kyökin ikkunasta, miten Elias sulki tallin oven ja harppoi pihan poikki mökkiin-sä. Kärryt olivat jääneet keskelle pihamaata. Ei niitä olisi yksi mies jaksanut työntää ylämäkeen katok-sen alle.

Kun Johanssonska tuli aamulla rievä kainalos-saan kyökkiin, olin jo käynyt hakemassa Justuksen

29

liiteristä puulaatikon täyteen klapeja. – Mitenkäs täällä? Johanssonska kysyi. – Tuliko

ne herrat yöksi kotiin?– Tulihan ne, vastasin ja pidättelin haukotusta.

En ruvennut sen paremmin selittämään, mitä oli tapahtunut. Johanssonska olisi siitä saanut vain li-sää vettä myllyynsä.

30

Lokakuussa 1898

Ihmeen nopeasti sitä tottui askareisiin uudessa huushollissa, vaikka koko ajan piti oppia kaikkea uutta. Puolen viikon maissa laittoivat miehet tam-puuriin telefoonin ja sitten piti opetella, mikä ki-linä tuli ovikellosta ja mikä telefoonista. Onneksi Kitti-herra neuvoi, mitenkä siihen kojeeseen piti vastata. Ei se vaikeaa ollut, vaikka puhetorvi olikin niin korkealla, että piti oikein varvistaa, jotta sai sii-hen puhutuksi.

Jo kolmantena päivänä Johanssonska jätti kyök-kihommat kokonaan minun haltuuni, vaikka eihän niitä silloin vielä niin paljon ollut. Riitti kun aamul-la keitti puuron ja teetä ja puoliltapäivin laittoi pe-runoita soosin kanssa. Janne-herra ja Kitti-herra söivät päivällistä koko viikon jossakin muualla. Yhtenä päivänä paistoin Linda-neidille päivälliseksi

31

puoli selta ylijääneitä perunoita kanan munan kans-sa, mutta sitten oli neiti taas niin kipeänä, ettei tah-tonut muuta kuin teetä ja leipää.

– On se hyvä, että Iita pärjää kyökissäkin, niin ei Aino-rouvan tartte heti olla hommaamassa köksää, Johanssonska sanoi, kun lauantaiaamuna oltiin läh-dössä torille.

Eilispäivänä oli raahattu kaikki tyhjät kopat ja laatikot ullakolle. Sieltä oli löytynyt se pukkisänky-kin, joka tuotiin alakertaan minua varten. Vintin perällä pidettiin myös pyykki saaveja, joihin piti vie-dä likaiset vaatteet odottamaan pesua.

– Sinne saa Iitakin laittaa omat pyykkinsä, Jo-hanssonska oli luvannut. – Kunhan kattoo, että ne on kaikki nimikoitu. Nyrkkipyykkiä voi pestä kyökis säkin, mutta ne pitää kuivattaa niin ettei herras väki näe.

Janne-herra oli lähtenyt jo pari päivää aikaisem-min maalle hakemaan rouvaa ja tyttöjä kotiin Ken-raalskan luota. Niinpä meidän piti hankkia torilta yhtä ja toista. Johanssonska oli näyttänyt minulle ruokakahverin ylähyllyltä tummanpruunin kaffe-

32

purkin, missä säilytettiin talousrahoja. Ei niitä ollut enää jäljellä kuin pari ryppyistä seteliä ja muutama kolikko.

Vähän olin ihmetellyt, kun kadulle päästyämme Johanssonska ei lähtenytkään alas Nikolainkatua sille Kauppatorille, joka oli laivarannan luona, vaan kääntyi Elisabetinkadun päästä kohti Siltasaarta.

– Täällä Hakaniemessä on halvempaa, Johanssonska selitti kun kuljettiin väentungoksessa Pitkänsillan yli. – Vähemmän myyjiä kyllä, kun tämä on uus toriplaani, mutta ei semmosia kiskuri-hintoja kuin vanhalla torilla, kun täällä on köyhem-piä ostajia. Ei Iitankaan kannata lähteä tämän pi-remmälle, vaikka herrasväki sanois mitä. Niillä on kumminkin niin vähän huushollirahaa, että joka penniä on pakko venyttää.

Niin sitten kuljettiin pitkin kuraista toria kär-ryltä toiselle. Johanssonskalla näkyi olevan tuttuja myyjiä, joiden luona asioitiin. Yhdeltä ostettiin potaatit ja löökit, toiselta jauhot ja ryynit ja kol-mannelta iso kimpale suolattua siankylkeä. Ome-noita ja puolukoita ei kuulemma kannattanut os-

33

taa. Johanssonska arveli, että Aino-rouva tuo niitä tullessaan Kenraalskan luota.

Viimeisillä rahoilla saatiin vielä tinkimällä iso ohralimppu, tiuku munia, kannullinen maitoa ja kimpale voita yhden topakan maalaiseukon kär-ryistä. Hänen kanssaan Johanssonska solkkasi kum-mallista ruotsia. Nauratti vähän, kun tuntui siltä, ettei kumpikaan oikein ymmärtänyt toistaan. En kumminkaan uskaltanut tarjoutua tulkiksi, vaan pidin suuni kiinni ja raahasin Johanssonskan kin-tereillä maitokannua ja sitä suurta juurikoria, joka kävi aina vain painavammaksi.

– Ei sunkaan Iita onnu tuota toista jalkaansa? Johanssonska kysyi, kun oltiin palaamassa torilta. Kerroin tietysti, miten olin pudonnut navetanvin-tin sillalta ja taittanut koipeni ja mitä tohtori Rune-berg oli sanonut jalastani.

– Juu, totta kai tohon toiseen kenkään pitää teh-rä koro tusta. Minäpäs puhun Johanssonille, niin kattotaan mitä se keksii, Johanssonska ilmoitti, kun lopulta oli kavuttu kyökin portaita ylös ja saatu kaikki kantamukset puretuksi ruokakahveriin ja sii-

34

hen kylmäänkomeroon, joka oli muurattu kyökin ulkoseinään ovensuunurkkaan. – Mutta nyt juo-raan kyllä kaffet!

Olin juuri jauhamassa kahvinpapuja, kun tam-puurin ovikello alkoi helistä kuin viimeistä päivää.

– Jösses, nehän on pikkulikat kun noin rämpyt-tää, Johanssonska huudahti ja kiirehti saman tien vastaanottamaan tulijoita.

Minä jäin vääntämään kahvimyllyn kampea. Jännitti hiukan, kun tampuurista alkoi kuulua lasten heleitä ääniä. Samassa kyökin ovi avautui ja kynnykselle seisahtui kaksi myssy päistä tyttöä samanlaisissa päällystakeissa. Isompi tytöistä oli melkein päätä pidempi kuin pienempi, joka tuijotti minua totisena otsatukkansa alta. Lopulta isosisko hymyili ujosti.

– Oletko sinä Ida? hän kysyi.– Olenhan minä, vastasin tytöille ja nousin ka-

ristamaan kahvinporot pannuun. – Ja sinä olet Eva, etkö olekin, ja sinä taidat olla Ruth.

Pienempi virnisti hilpeästi, mutta vetäytyi sis-konsa selän taa, kun sanoin hänen nimensä ääneen.

35

Ruth ei varmaan ollut kuin hädin tuskin neljän vanha. Eva taisi sentään olla jo lähempänä kuutta ja muutenkin aikavan oloinen. Kun olin nostanut kahvipannun selkiämään hellankulmalle, kysyin, oliko tytöillä nälkä. Kumpikin nyökkäsi innokkaas-ti, joten rupesin tekemään voileipiä. Kestäisi aina-kin tunnin, ennen kuin puolinen olisi valmiina.

Tytöt riisuivat itse päällysvaatteensa puulaatikon päälle ja istuivat sievästi penkillä kyökin pöydän ääressä voileipää syömässä, kun Aino-rouva vihdoin ennätti kyökkiin Johanssonska kintereillään.

– Voi miten hyvä, että Ida on jo täällä! Aino-rouva sanoi heti ja tarttui käteeni molemmin käsin. – Johanssonska on kovasti kehunut Idaa.

Ihan turhaan olin jännittänyt Aino-rouvaa, ta-jusin sen heti. Eihän rouva ollut minua paljoakaan vanhempi, ei varmaan vielä edes kolmeakymmentä. Kamalan pieni hän oli ja kauhean laiha, laihempi kuin Alta, vaikka vatsankumpu erottuikin selvästi saalin ja röijyn alta. Suurissa silmissä oli ystävälli-nen katse, mutta silmänaluset olivat tummat. Aino-rouva taisi olla matkasta väsynyt. Kai sen huomasi

36

Johanssonskakin, koska ryhtyi saman tien patista-maan rouvaa lepäämään.

– Kyllä mä Iitan kanssa pakaasit puran ja likathan voi mennä leikkimään lastenkamariin, hän selitti johdattaessaan Aino-rouvan makuuhuoneeseen.

– Saadaanko me maitoakin? pyysi Ruth eikä hie-vahtanutkaan penkiltä. Kaadoin tytöille maitolasil-liset. Kumpikin joi reippaasti maitonsa, niiata nik-sautti kiitoksensa ja toi tyhjän lasinsa tiskipöydälle. Olivatpas nämä hyvinkasvatettuja lapsia! Kun kiitin tyttöjä avusta, Eva sanoi vähän pikkuvanhasti, että mummon luona Vieremässä kaikkien piti tuoda itse astiat pois pöydästä, ettei Marilla ole liikaa hommia.

– Mennään katsomaan, onko nuket jo kaapissa, Eva kuului sanovan Ruthille, kun tytöt katosivat omaan kamariinsa. – Mutta ei saa huutaa, ettei mamma hermostu.