Kaks Kasia

#3 2/2013

Kaks Kasia #3 2/2013

Sisältää:

I FEEL A LITTLE BIT PUNCH-DRUNK TODAY – inspiraation lähteillä 4

Karsikko 10

Karu Luonto -tanssikonsertti 14

Kokemuksia New Yorkista 58

Hirvenmetsästysbaletti 64

Toimituskunta:

Jenni Harju

Heli Pippingsköld

Iivari Karjalainen

Näyttämötaiteen kuuminta hottia maailmalla on brittiläisen Punchdrunk –ryhmän immersiiviset esitykset. Ryhmällä on tällä hetkellä käynnissä kahden tuotannon esityskaudet: Sleep No More New Yorkissa ja Drowning Man – A Hollywood Fable Lontoossa, joista jälkimmäisen kävin katsomassa joulukuussa.

Vuonna 2000 perustetun ns. promenaditeatterin pioneeriryhmän teokset ovat yhdistelmä tiloista, äänistä, valoista ja lavastuksesta koostuvista installaatioista sekä koreografiasta. Ne ovat eeppisiä, suuren kokoluokan teoksia; esityspaikkana saattaa toimia kokonainen viisikerroksinen teollisuusrakennus.

Teokset pohjautuvat teksteihin, kuten Sleep No More Shakespearen Macbethiin ja Drowning Man Büchnerin Woyzeckiin, mutta tekstejä on sovitettu vapaasti, juoniaines on pirstaloitu ja esityksistä on karsittu dialogi minimiin. Teokset pohjautuvat ennen kaikkea liikeeseen ja skenografiaan. Teosten ohjaajina toimivat Felix Barrett ja Maxine Doyle, joista jälkimmäinen on luonut myös dynaamisen ja energisen koreografian. Esiintyjinä on tanssijoita, muusikoita ja näyttelijöitä.

I FEEL A LITTLE BIT PUNCH-DRUNK TODAY –

inspiraation lähteillä

Immersiivisyys merkitsee sitä, että yleisö uppoutuu esityksen sisään. Katsojat saapuvat ensimmäisen tunnin aikana useammassa aallossa rakennukseen. Päästyään sisään ja saatuaan lyhyen hissimatkan aikana ohjeistuksen ja taustatietoa päähenkilöistä, jokainen katsoja vaeltaa maksimissaan kolmen tunnin ajan vapaasti hämärissä esitystiloissa karnevaalinaamiot kasvoillaan. Katsojaa on rohkaistu valitsemaan intuitiivisesti mikä tila vetää puoleensa tai minkä roolihenkilön perässä hän haluaa lähteä kohtauksista toiseen etenemään. Häntä on kehotettu pysyttelemään hiljaa ja eksymään seuralaisistaan. Teos on siis jokaiselle täysin oma kokemuksensa, joka muotoutuu niistä valinnoista, joita kukin katsoja tekee. Juoniaineksia, vihjeitä ja tarinan palapelin paloja löytyy eri kerroksista, jokaisen oven tai kulman takaa.

Woyzeckin teksti muodostaa vain kehyksen unelle, jonka sisälle katsoja astuu. Woyzeck on tarina miehestä, joka joutuu keskelle kolmiodraamaa ja sen päätteeksi surmaa tyttöystävänsä, ehkä osittain myös johtuen hallusinaatioista, joiden riivaama hän oli toimiessaan rahapulassaan lääkärin koekaniinina. Tekstiin perehtyneellä on enemmän vinkkejä siitä, mistä esityksessä on kysymys. Kronologisen juonen seuraamista esitystapa ei mielestäni kuitenkaan tue, johtuen siitäkin, että alkuperäistarina on siirretty Hollywood elokuvan kuvauspaikalle, Temple Studioille, jossa samaan aikaan kuvataan kahta eri versiota tarinasta. Tekijät eivät tunnu olevan huolestuneita siitä mitä katsoja ”ymmärtää”. He luottavat esityksen kokonaisvaltaiseen kokemuksellisuuteen. Niinpä minäkin antauduin Woyzeckin harhatiloille ja ajattelin, että nyt ainakin tiedän miltä päähenkilöstä tuntuu.

Lähestymistavassa on pelillisyyttä ja elokuvallisuutta. Vaikka katsoja ei pääse vaikuttamaan juonen kulkuun, niin kuin pelatessa yleensä, niin liikkuminen esityksen maailmassa muistuttaa videopeliä. Yksittäiset katsojat ja katsojaryhmät muodostavat oman arkkitehtuurinsa tilaan, esiintyjien ympärille, ollen myös osa toistensa katsomiskokemusta.

Katsoja valitsee itse milloin seuraa laajempaa kuvaa ja milloin zoomaa lähikuvaan. Esimerkiksi katsoja on saattanut seurata kahden ihmisen kohtausta, jonka päätteeksi toinen antaa toiselle postikortin. Kun osa yleisöstä säntää poistuvan esiintyjän perään, päätän mennä paikalle jäävän luokse lukemaan mitä kortissa lukee. Tai katsoja seuraa kohtausta matkailuvaunujen edustalla ja seuraavaksi menee esiintyjän perässä vaunun sisälle, isosta tilasta pieneen tilaan. Elokuvallista tuntua vahvistaa soundtrack, musiikki joka on kaiken aikaa läsnä ja kaikissa tiloissa omansa. Valot, pimeys ja efektit menevät ihon alle ja pään sisälle saaden aikaan vahvoja tunteita. En ihmettelisi jos jota kuta pelottaisi liikkua tuossa maailmassa.

Myös esiintyjät pelaavat: se miten yleisö on asettunut, vaikuttaa siihen miten tanssijat hyvin fyysistä ja räjähtävää liikemateriaalia käsittelevät tilassa. Vuorovaikutustakin on pienimuotoisesti: esiintyjä saattaa tanssin keskellä ojentaa lähellä olevalle katsojalle takkinsa pideltäväksi, hän saattaa kuiskata jotain katsojan korvaan, flirttailla tai liikkeellä kehottaa toimintaan. Katsoja on psykologisesti ottaen turvassa karnevaalinaamionsa takana, anonyymina. Naamio antaa suojaa, mutta myös rohkaisee anonymiteetin takaa toimintaan.

Esitys villitsee katsojansa, hämmentynyt ja huumaantunut tila syntyy intensiivisistä toiminnasta, tuhansiin yksityiskohtiin asti runsaasta lavastuksesta, tehokkaasta valaistuksesta ja tummasävyisestä musiikista. Olin kuin keskellä David Lynchin elokuvaa, keskellä painajaismaista unta, jonka koin hyvin kehollisesti. Kun seikkailen isossa, labyrinttimaisessa rakennuksessa ja lavasteissa, alan vähitellen ottaa enemmän riskejä, toimia yhä intuitiivisemmin. Esitys rohkaisee leikkiin ja kokeiluun.

Punchdrunk –käsite tulee nyrkkeilystä. Kun on saanut tarpeeksi monta iskua päähänsä joutuu hämmentyneeseen ja huumaantuneeseen tilaan. Juuri niin minulle kävi viimeistään silloin, kun esiintyjät olivat yhtäkkiä onnistuneet saamaan monisatapäisestä yleisöstä ainakin suurimman osan yhteen tilaan, jossa esitettiin teoksen loppukohtaus. Vaikka jäin kyllä miettimään, että kuinka moni mahtoi vielä harhailla jossain eri kerrosten labyrinteissä.

Ne oululaiset, jotka näkivät Flow Productionsin tuotannon Karsikko vuonna 2011 Valvesalissa voivat kuvitella miten teos muuttuisi, jos tuotanto siirrettäisiin viisikerroksiseen teollisuusrakennukseen, esitettäisiin 40 hengen voimin ja monisatapäinen yleisö saisi vapauden kiertää haluamallaan tavalla, ilma opasta. Vielä on oululaisella matkaa tuohon.

Ensi kesänä kuitenkin yritetään kasvattaa kokoluokkaa, kun kymmenhenkinen ryhmä toteuttaa Varjakan saareen immersiivisen vaellusesityksen. Punchdrunk oli minulle Varjakan ohjaajana valtava inspiraation lähde. Olkaapa kuulolla elokuussa!

Pirjo Yli-Maunula Taiteilijaprofessori Tanssitaiteilija, Flow Productions

Kuva: Jussi Tuokkola Karsikko—Titta Court

Kuva: Jussi Tuokkola

Karsikko

Karsikon kantaesitys oli Valvesalissa 14.10.2011 ja se oli osa Vuoden taiteilija 2011 - ohjelmaa.

Kuva: Jussi Tuokkola

"Karsikko esitetään enintään kymmenelle katsojalle kerrallaan. Teos on kiertokävely, joka vie yleisön syvälle tiedostetun ja tiedostamattoman, viettien ja kontrollin, henkisyyden ja lihallisuuden alueelle. Katsoja pääsee mielikuvitukselliseen tarhaan, jonka näyt ovat nousseet alitajunnasta päivänvaloon; paikkaan, jossa vaietut salaisuudet löytävät äänen. Karsikko on yhtä aikaa leikkisä ja harras teos, joka herättää uteliaisuuden kuin puoliksi kuultu lause.

Karsikon taustalla ovat tanssijat Pirjo Yli-Maunula ja Titta Court, jotka ovat koonneet yhteen pohjoismaisista huippuammattilaisista koostuvan tekijäkaartin. Tanssin lisäksi Karsikon maailma syntyy teoksessa suurta osaa näyttelevästä lavastuksesta, maansävyisestä musiikista, melkein enemmän kuvataidetta kuin esiintymisasuja muistuttavasta puvustuksesta sekä eloperäisestä videosta."

Karu luonto

Oulun Tanssikomppanian tuottama

tanssikonsertti Kulttuuritalo Valveella

5. ja 7. joulukuuta 2013.

Deep Waters

Kelo

Tunturi

Ujo

Jahti

Vis-a-vis

Nana

Sekä tanssivideot

Ääreisnäkö

Rosales — City of Roses

Napakettu

Valosuunnittelu: Elina Romppainen

Tuotantotiimi: Tiina Andersin, Liisa Heikkinen, Iivari Karjalainen ja

Kaisa Rundelin

Deep Waters

But our seas are what we make of them, full of fish or

not, opaque or transparent, red or black, high or

smooth, narrow or blankless - and we are ourselves

sea, sand, coral, seaweed, beaches, tides, swimmers,

children waves.

Helene Cixous, 1976

Koreografia: Heidi Alasuvanto, TwoRamsDans

Tanssi: Tiina Andersin, Kaisa Rundelin ja Tiina Sainila

Kelo

Kelo, yksin ja ontto.

Vehreän metsän keskellä, narisee.

Miksi yhä seisot siinä?

Tanssi ja koreografia: Noora Oertel

ja Anni Koponen

Tunturi

Tunturi on experimental hip hop teos, jossa tutkitaan luonnon kykyä

selvitä ja rakentua uudelleen, kun luonnon herkkää tasapainoa

häiritään.

Tanssi: Milla Laakkonen, Viivi Forsman, Milla-Mari Kivioja,

Tuure Kaukua, Riikkaleena Pietikäinen ja Susanna Saloranta

Koreografia: Ryhmä

Ujo

Tanssi: HAHAHA Dance School / HA! - Ilene Blanco, Mila Snåre ja Emma Kaajakari

Koreografia: Liisa Heikkinen

”Tuskin monikaan ujoksi itsensä

mieltävä ihminen on tullut

ajatelleeksi, että taivaalla liitää,

vesissä ui ja metsissä tallustaa

lukuisia hänen kaltaisiaan eläimiä.

Ujoutta esiintyy myös luonnossa.

Itse asiassa tutkijoille on viime

vuosina selvinnyt, että ujous on

yksi helpoimmin havaittavista

luonteepiirteistä eläinten

keskuudessa. Ainakin sadan ja

oletettavasti tuhansien eri

eläinlajien yksilöt voi jakaa ujoihin

ja rohkeisiin.

HS: Ujous pelastaa, Lauri Seppälä,

27.7.2013

Jahti

Tanssi: Paula Puumalainen, Teemu Syrjälä ja Teemu Tuohimaa

Koreografia: Ryhmä

Jahti kertoo esi-isiemme tavasta pyytää luonnonjumalilta lupa

saaliistaa riistaa.

Vis-a-vis

Tanssi: Mia Jaatinen, Henna Männikkö, Heli Pippingsköld

ja Ella Seikkala

Koreografia: Heli Pippingsköld

Läpäisevä on se voima, joka virtauksessa ei

pidätä hengitystään.

Nana

Tanssi: HAHAHA Dance School / IHA-HAHAA - Julia Ikäläinen, Sofia

Rankinen, Jenna Julkunen, Jarna Julkunen, Salla Peurasaari, Heta

Helakari, Saara Ollikainen, Ida-Maria Isoherranen, Hanne Prusti ja

Sanna Keskitalo

Koreografia: Liisa Heikkinen

Kun sementti on peittänyt maan

Syntyy kumea ääni, kopiseva

Ratisee

Kantaen raskaita, kevyitä askelia

Päällään muut murheet

Kuin jos olisimme jäkälillä

Liisa Hei

Kokemuksia New Yorkista

Heidi Alasuvanto, TwoRamsDance.com

New York on kiehtova kaupunki, joka tarjoaa moneen makuun paikkoja opiskella, esiintyä ja kehittää omaa osaamista. Vaikka elämä suurkaupungissa voi olla raskasta, ellei käytössäsi ole runsaasti paikallista valuuttaa, on kaupungissa paljon edullisia näytöksiä, ilmaisia tanssitunteja sekä edullisia treenitiloja. Kimppa-asuminen ja downsiftaus siis tekevät tanssin parissa työskentelevänkin elämisen mahdolliseksi suurkaupungissa. Saadaksesi realistiselta tuntuvan kuvan tanssijan elämästä, suosittelen katsomaan vuonna 2012 ilmestyneen elokuvan Frnaches Ha, joka kertoo erään tanssijan kokemuksista New Yorkissa. Tässä elokuvassa on onnistuttu tuomaan esille kliseitä nykypäivän tanssijan elämässä, ilman suuremman myötähäpeän syntymistä katsojassa, kuten usein tanssielokuvia katsellessa on tapana käydä. Ehkä kokemukseeni elokuvasta vaikuttaa se, että elokuvan miljööt ovat minulle tuttuja. Tanssijoiden kaduilla paikasta toiseen juokseminen sekä hyppely kuuluu luonnollisesti New Yorkilaisten tanssijoiden, näyttelijöiden jne. elämänkaareen.

Tanssistudio Dance New Amsterdam, jossa elokuvaa on kuvattu, on sama koulu, jossa olen treenannut vuodesta 2006 ja ohjannut omaa tanssikokoonpanoa vuodesta 2011. Ensimmäinen kokeellisempaa liikekieltä hyödyntävä teokseni esitettiin DNA:n tunnelmallisessa teatterissa Tammikuussa 2013, mikä oli yksi tanssiyhteisölle tärkeimmistä liikkeen esitysareenoista New Yorkissa. Tuhansien tanssijoiden harmiksi Dance New Amsterdam sulki ovensa syksyllä 2013 vararikon vuoksi, tätä aiemmin studio oli maailmanlaajuisesti suosittu modernin, nyky- ja kokeellisen tanssintekijöiden keskuudessa.

Tunnen itseni onnekkaaksi, että pääsin aloittamaan oman tanssin tekemisen DNA:lla, missä vallitsi tukeva ja tuomitsematon ilmapiiri, mikä tanssistudiokulttuurista usein puuttuu. Kuitenkin, juuri lähtökohta, joka ei arvota tekemistä on ehtona sille, että voi luoda jotain originaalia. Heti jos aletaan miellyttämään tanssijoita, kuvitteellista yleisöä tai ylipäätänsä ketään, työ alkaa ohjautua ulkoakäsin ja koreografin sisäiset tuntemukset ja intuitio eivät enää ohjaa tekemistä.

Nyt New Yorkissa Movement Research tarjoaa yhteisön, jonka

toimintaan kuuluu vahvasti tanssi- ja liikemuotojen kokeellisen

tekemisen tukeminen. Monien studioiden tapaan yhden, tai

muutamien totuuksien tarjoamisen sijaan. Paikka on avoin uusien

tapojen, ideoiden suhteen tehdä-, esittää- sekä lähestyä liikettä. Tämä

ajatus on ehkä tärkeintä mitä olen New Yorkissa oloni aikana

sisäistänyt. Ei ole yhtä oikeaa tapaa tehdä asioita. Kaupungin

positiivisisiin puoliin kuuluu se, että New Yorkissa on mahdollista löytää

tanssijoita, jotka ovat kiinnostuneita kokeilemaan sitä mitä aloittelevakin koreografi

haluaa tutkia ja kokeilla. Ihmispaljouden ansiosta myös

yleisön tavoittaminen on helpompaa kuin Suomessa. Jännittävää on, että

ihmiset ovat lähtökohtaisesti tulossa katsomaan jotain, mistä heillä ei

välttämättä ole minkäänlaista ennakkokäsitystä.

Minut New Yorkissa treenaamisesta sai kiinnostumaan halu altistaa oma keho erilaisille tavoille liikkua . Ensimmäiselle kolmen kuukauden treenireissulle lähdin yksin vuonna 2005, jolloin minulla ei ollut varsinaista suuntaa tanssin suhteen. Tätä aiemmin olin opettanut tanssia muutaman vuoden, kilpaillut showtanssimaailmassa, sekä esiintynyt ja tuottanut koreografioita. Treenitaustani oli aina ollut monipuolinen, sillä en ollut löytänyt yhtä lajia intohimokseni ylitse muiden.

Muutto New Yorkiin kokonaiseksi vuodeksi tanssi VISA ohjelman kautta, vaati naivia rohkeutta ja motivaationa toimi tylsistyminen omaan tanssintekemiseen Suomessa. Minua kiehtoi myös New Yorkin mystisyys, sillä asiat avautuivat henkilökohtaisemmin jo kielimuurin vuoksi. Kokeminen oli enemmän kehollisella tasolla. Aluksi toimin saman kaavan mukaan kuin Suomessa ja treenasin rutiinin omaisesti lukuisissa tanssistudioissa erilaisia tanssilajeja. Muutaman vuoden jälkeen kuitenkin ajauduin enemmän oman liikkeen pariin, ja improvisoidun liikkeen harjoittamisesta muotoutui elämäntapa. On hassua, että minun tuli matkustaa Atlantin toiselle puolelle ymmärtääkseni että loputon inspiraation lähde onkin sisälläni valmiina.

Sisimmästä työskentely antaa tekemiselle sitä merkitystä, mitä vuosien ajan etsin ulkoapäin samaan aikaan kamppailessani väsymyksen kanssa, joka johtui juuri syvemmän merkityksen puutteesta tanssia tehdessä. Sen sijaan että kannustaisinkin tanssin ja liikkeen parissa työskenteleviä matkustamaan New Yorkiin pelkän koulutuksen vuoksi, kehottaisin rohkeasti kehittämään omaa uniikkia tapaa tehdä ja kehittää liikettä. Jokaisella on kuitenkin omat kiinnostuksen kohteensa, ja mikä tahansa syy tehdä tanssia on ihan yhtä oikea.

Seuraava projektini on Suomalaisen tanssi- ja liikemuotojen tekijöiden osaamisen vieminen New Yorkiin. Yhdessä liiketaiteilija Eija Rannan ja hieroja-terapeutti Daniel Alasuvannon kanssa olemme perustaneet organisaation, joka järjestää erilaisia mahdollisuuksia Suomalaisille tuoda töitään esille New Yorkissa. Ensimmäisen videoteos-näytöksen järjestämme Brooklynissa Toukokuussa 2014. Julkistamme nettisivumme tammi-kuussa 2014.

Miksi New Yorkiin?

Kuvissa HeidiDance Company tanssijoita Dance New Amsterdam, New York City, 2012

Hirvenmetsästysbaletti

Ensiesitys: Kulttuuritalo Valve, 27.11.2013

Koreografia ja ohjaus: Alexandra Rustamova

Koreografin assistentti ja ohjaus: Aino Raskila

Valosuunnittelu: Iivari Karjalainen

Puvustus: Heidi Valjus-Lindeman

Hiukset & maskeeraus: Tiina Haapapuro ja Sari Haverinen

Valokuvat näytöksessä: Asko Hämäläinen

Olin harrastanut, ikäihmisille kehitettyä, senioritanssia vuodesta 2009 alkaen. Tanssimuoto on suunniteltu ikääntymisen tuomien liikuntavaivojen ennaltaehkäisyyn. Senioritanssi koostuu kansantanhujen, piirileikin ja salonkitanssien helpoista yhdistelmistä, jossa kuviot vaihtuvat alituisesti. Mikä pakottaa muistamaan tehtyjä liikesarjoja ja valmistautumaan uuden kuvion vaihtoon, sen sanotaan harjoittavan aivojen käyttöä ja ehkäisevän dementiaa.

Minulla ei ollut mainittavia liikuntaesteitä ja halusin monipuolisempaa tuntumaa eri tanssilajeihin, joten klassisen baletin alkeet oli kiehtova haaste. Baletti on draamaa, jossa tunnelma pyritään välittämään yleisölle ilman sanoja. Niinpä vuoden 2011 syksyllä ilmoittauduin äijäbalettiin, tuolloin ryhmässä oli 7-9 eri-ikäistä miestä.

Syksyn kuluessa opettaja, Alexandra esitti ajatuksen, että miestanssijat voisivat esiintyä yhdessä aikuisbaletin naisten kanssa, valmistella yhteisen esityksen kevätjuhlaan. Suuri haaste, jonka äijäbaletti otti vastaan lyhyen epäröinnin jälkeen. Eikä kukaan tietääkseni ole katunut. Pas de deux (askeleet kahdelle) on kuvio, jossa mies kohottaa tai tukee ballerinaa siron liikesarjan aikana - onnistunut liike kohottaa puolestaan miehen itsetuntoa.

Kevään 2012 sekä saman vuoden syksyllä annetut esitykset lisäsivät ryhmän itseluottamusta.

Sitä vahvisti vielä opettajien, Alexandran ja Ainon, rohkaisu ja kannustus sekä aikuisbaletin ballerinojen myönteinen suhtautuminen ja taito.

Näiden kokemusten jälkeen ryhmä oli valmis ottamaan uuden haasteen, Hirvenmetsästysbaletin. Päätöstä auttoi vielä se, että jo pari vuotta tanssinut tiimi, suurelta osaltaan, sitoutui empimättä hankkeeseen. Harjoitukset alkoivat osasuorituksista, pala kerrallaan. Alussa kaikki tuntui irralliselta ja vaikeasti hahmottuvalta. Äijien ohjaajana Aino teki valtavan työn esityksen koreografian suunnittelussa sekä porukan tanssitaidon ja itseluottamuksen ylläpitäjänä. Harjoituksen lisääntyessä, suoritukset täydentyivät ja saivat henkilökohtaista leimaa.

Viimeistelyt eri näyttämöille vaati useita tunteja, jossa paikat ja liikelinjat harjoiteltiin tilaan soveltuviksi. Yllättävää, mutta hienoa, oli havaita miten erillisistä, lyhyistä tassituokioista lopulta muodostui ehyt, yhteen nivoutunut tarina, jonka lumon myös yleisö oivalsi. Se on loistavan koreografin Alexandran ansiota.

Antti Kivimäki

Lähdin mukaan projektiin, koska ajattelin sen olevan ainutlaatuinen mahdollisuus tehdä jotain tällaista aikuisena harrastajana. Aloittaessani baletin harrastamisen reilu nelisen vuotta sitten, en ajatellut, että ikinä saisin sellaista mahdollisuutta, ja jos joku olisi silloin sanonut, että muutaman vuoden jälkeen olen esiintymässä, en olisi uskonut sitä. Epäilin aluksi taitojeni riittävyyttä, sillä olin vaihtanut esiintyvään ja useammin harjoittelevaan ryhmään vastikään ja kärkitossuillakin olin alkanut tanssia vasta edellisenä syksynä. Projektin edetessä huomasin kuitenkin, että entisestä taustastani joukkuevoimistelussa oli paljon hyötyä esimerkiksi ryhmänä toimimisen näkökulmasta, ja teoksen koreografian muistaminen ei myöskään ollut suuri haaste. Tietysti taustani on ollut eduksi myös muuten baletin oppimisessa.

Parityöskentely on ollut haastavaa ja mahtavaa. Vaikka yksin ja naisryhmänä tanssiminen on ollut ja on edelleen mukavaa, on myös ollut upeaa, että meillä on ollut mahdollisuus kokeilla parin kanssa tanssimista. Ymmärtääkseni, vaikka Suomessakin on ns. äijäbalettiryhmiä, ei tällaista Pas de deux - yhteistyötä naisryhmien kanssa juuri tehdä. Minulle tärkeää parina tanssimisessa on se, että pariin voi luottaa.

Kärkitossuilla tanssivaa tukeva partneri joutuu tekemään todella töitä, sillä ilman kunnollista tukea monia liikkeitä on mahdoton tehdä. Ote ei voi olla hento tai tukeva käsi ei voi olla löysä. Se tietysti tarkoittaa, että tanssiessa parien täytyy uskaltaa koskea toisiaan ja tulla toistensa lähelle. Tämä oli alussa pieni haaste, koska olimme toisillemme melko vieraita. Parin täytyy myös pystyä löytämään yhteinen rytmi ja oikeat painopisteet ja näiden etsiminen ainakin oman parini kanssa oli asia, johon kiinnitimme huomiota koko projektin loppuun asti.

Baletissa tanssija vaatii keholtaan paljon, ja baletin harrastajana ja projektin aikana olen kokenut riemua silloin, kun keho pystyykin johonkin, mihin ei olisi uskonut sen taipuvan. Toisaalta samalla on täytynyt hyväksyä kehon rajoitteet ja oppia kuuntelemaan kehon viestejä siitä, milloin oma raja tulee vastaan. Tosin usein rajat ovat enemmänkin mielen luomia, enää ei uskalla samoin kuin lapsena. Tämän projektin myötä olen kuitenkin uskaltanut kokeilla monia sellaisia asioita, jotka aluksi ovat tuntuneet mahdottomilta. On ollut uskomatonta huomata miten paljon uutta voi vielä aikuisenakin oppia.

Loukkasin itseni ensi-iltaa edeltävällä viikolla. Mursin pienen luun harjoituksissa toisesta jalastani, ja vaikka vamma ei ollut suuri, esti se kuitenkin osallistumisen kaikkiin esityksiin. Loukkaantumisia tapahtuu ammattilaisille, joten miksei siis myös harrastajille. Kun lääkäri kertoi, että luu jalasta oli oikeasti murtunut, olin todella pettynyt ja asian käsitteleminen ei ollut helppoa. Vaikka olin jo esiintynyt kesällä promokeikoillamme ja jatkostakin on puhuttu, ei niissä esiintyminen ole kuitenkaan verrattavissa ensi-iltaviikkoon. Niihin esityksiin tähdättiin kuitenkin niin pitkään. Vaikka en yleisesti ottaen nauti esillä olemisesta ja kulisseissa ennen esitystä aina mietinkin miksi lähdin mukaan, on esityksen jälkeinen olo niin uskomaton, että se vetää aina uudelleen lavalle. Sitä oloa en nyt päässyt kokemaan. Kävin tietenkin katsomassa esitykset ja vaikka tiesin, mitä niissä tulee tapahtumaan, oli katsominen silti vaikuttavaa ja liikuttavaa. Kulisseista tai lavalta ei koskaan pääse näkemään kokonaisuutta tai yksittäisiä suorituksia, ja oli upeaa huomata, kuinka koskettava koko esitys oli ja miten erilailla parit esittivät tarinaa.

Vaikka yhteisille tunneille ja

perusharjoituksiin oli joskus raskasta

lähteä työpäivän päätteeksi pimeän jo

tultua, on olo esitysten jälkeen nyt

jotenkin tyhjä. Tässäkö se nyt oli?

Harjoittelu on vienyt paljon aikaa,

mutta se on myös antanut paljon.

Toivonkin, että voimme vielä jatkaa

yhdessä tekemistä miesten ryhmän

kanssa. Ja tietysti odotan sitä, että

jalkani paranee ja pääsen takaisin

tunneille ja kärjille. Tanssiminen on

lyhyessä ajassa palannut niin isoksi

osaksi elämää, että pakollinen tauko

alkaa tuntua jo pahalta sekä kehossa

että mielessä.

Minna Viinikka

Aikuisbaletin harrastamisesta haaveilin useamman vuoden, ennen kuin tilaisuus todella tarjoutui! PDD-harjoituksiin lähdin innolla mukaan kokeilemaan, olihan se jotain mitä en ikinä ollut ennen tehnyt. Kaikkiaan balettitunnit niin aikuisbaletissa kuin PDD-harjoituksissakin ovat antaneet paljon jaksamista arkeen. Tunnilla keskittyy vain sihen mitä siellä tehdään ja muu unohtuu. Lisäksi lajin estetiikka viehättää ja musiikit rentouttavat. PDD on opettanut uutta tekniikkaa ja samalla tuonut uutta näkökantaa perusliikkeisiin.

Alusta alkaen tiesi, että projekti on pitkä ja vaatii paljon sitoutumista. Kuitenkin kaikki mitä projektiin on antanut, on saanut monin kertaisena kokemuksena takaisin. Juuri ennen esityksiä pitkä syksy alkoi näkyä väsymyksenä, joka vaikutti jonkin verran harjoitteluintoon. Sama tunne oli kuitenkin tuttu vuosien takaa kilpaurheilun parista loppukaudesta, joten siitä ei paljon tarvinnut välittää. Toki pieni tauko olisi varmasti ollut hyväksi. Esityspäivinä toisaalta tuntui haikealle ja muutaman lisänäytöksen olisi kyllä voinut vielä tanssia!

Anna Kemppainen

Aloittaessani pas de daux-harjoitukset olin harjoitellut baletin perusteita vasta muutaman kuukauden. Keski-ikää lähestyvänä miehenä kuntoni oli pääsyt todella huonoksi ja selkävaivat olivat lähes kroonisia. Äijäbalettiin olinkin hakeutunut nimenomaan kuntoa ja liikkuvuutta parantaakseni ajatuksella, että äijäbaletti on todennäköisesti jotain isojen miesten hupijumppaa. Nämä mielikuvat karisivat heti ensimmäisillä tunneilla. Ihan selvästi oltiin tosissaan. Pelkät miestentunnit olivatkin toki antoisia. Hyvin paljon balettitekniikan opetteluun keskittyviä. Mutta pas de deux-tunnit ballerinojen kanssa olivatkin aivan jotain muuta. Mukaan tanssiin näillä tunneilla tuli itseilmaisu. Alettiin tehdä tarinaa parin kanssa. Tunne tuli mukaan tekniikkaan. Balettia tehdään yleisölle, mutta myöhäisellä iällä harjoittelun aloittaneena teknisellä suorituksella tuskin pystyy yleisöä saamaan vaikuttuneeksi. Mutta tunteella ja itseilmaisulla pystyy. Pas de deux-esityksissä ollaan ikäänkuin näyttelijöitä. Kerrotaan tarinaa yleisölle. Onkin ollut upeaa huomata esityksissä, että kuinka paljon tunteita ja liikutusta olemme saaneet yleisössä heräämään.

Esittämässämme Hirvenmetsästys-baletissa minua yllätti alusta lähtien se kuinka valtavasti se vaati suunnittelua, koordinointia, harjoittelua - ja taas harjoittelua – ja ennen kaikkea aikaa. Koska itselläni ei ole tanssillista taustaa, niin koreografian oppiminen vei aikaa aivan järjettömästi. Viimeisille viikoille asti olin epävarma, että mikä liike tai kohtaus tulee seuraavaksi. Vasta aivan viimeisissä läpimenoissa oli minulla jonkinlaista varmuutta kokonaisuudesta - ja tanssin vaiheet jotakuinkin muistissa. Juuri ennen ensi-iltaa edeltävissä valo- ja kenraaliharjoituksissa pystyikin sitten antamaan tilaa itseilmaisulle, tunteelle ja näyttelemiselle. Mennä viimein ikäänkuin siihen omaan rooliin täydellä intensiteetillä.

Varsinaisista esityksistä jäi ensimmäisenä mieleen ensi-iltaan liittyvä valtava jännitys. Esityksemme alkaa siten, että metsästäjät seisovat selin lavalla yleisön tullessa katsomoon. Tuo kymmenen minuutin seisominen ensimmäisellä kerralla oli ehkä elämäni pisin kymmenen minuuttia. Pelkäsin koko ajan pyörtyväni. Mutta jotenkin pahin jännitys kaikkosi heti ensimmäsiten metsästys- ja balettiliikkeiden aikana. Ja loputkin jännityksestä siinä vaiheessa, kun kontaktit omaan tanssipariin alkoivat. Mielestäni kaikkein parasta koko esityksissä olivatkin kolme pas de deux-tanssia – hidas ja raivoisan nopea, sekä iloinen valssi.

Tätä kirjoitettaessa esityksistä on kulunut muutama päivä. Edelleen minulla on jotenkin omituinen olo. Arkeen on vähän hankala keskittyä. Mieli harhailee vielä hirvimetsällä ja tanssin pyörteissä. Koko projekti on vaikuttanut tunnetasolla erityisen kovasti. Upeaa oli ponnistella yhdessä porukalla yhteistä päämäärää kohden, saavuttaa ja onnistua siinä. Ja kaiken kruunasi yleisön mahtava palaute, joista ehkä lämpimämpänä mieleen jäivät lukuisat kostuneet silmät täpötäydessä katsomossa. Olimme onnistunet luomaan jotakin suurta.

Jarmo Salonen

Samaan aikaan oli käynnistetty H.I.R.V.I. -projekti, joka sisälsi useita tansseja myös äijille. Metsästäjien tanssi, Pdd, valssi. En epäröinyt hetkeäkään lähteä mukaan. Niin hyvä porukka meistä oli tullut. Tuskin meistä mukanaolijoista kukaan arvasi millainen työ meillä oli edessä. Työryhmässä oli onneksi oikeat henkilöt vetämässä projektia. Tanssijoiden venyminen aikataulujen suhteen oli ihailtavaa (työt, lastenhoidot, jne.). Kaikki kuitenkin ajattelivat, että tämä on meidän juttu. Oli hyviä ja joskus huonoja päiviä. Mutta eihän aina voi olla 100 %. Paitsi sitten esityksissä. Kuulimme yleisön mielipiteitä heti näytöksen jälkeen. Samoin paikkakunnan lehdessä saamamme positiivinen arvostelu sai rinnan rottingille. Silloin tuli tunne, että tein oikean valinnan lähtiessäni mukaan näihin projekteihin. On ollut kunnia saada olla mukana tällaisessa porukassa. Olen saanut parikymmentä uutta ystävää. Tiimitekeminen heidän kanssaan on ollut tosi mahtavaa. Näitä hetkiä on "papparaisena" mukava muistella...niin ja katsella. Kiitos kaikille!

Pekka Nevala

Aloitin äijäbaletissa 2012, ajattelematta sen kummemmin mitään pdd:tä ja varsinkaan yleisön edessä tanssimista. Lähinnä ajattelin "hikitreenejä", tasapainoilua, yms. Ainon opetuksessa.

No sitten tuli pommi!!!

Aino kyseli tanssi/esiintymishalukkuutta

Liisa Ihmemaassa näytökseen, jossa

tanssittaisiin paritanssi, olikohan se joku

pdd? Eli siis parin kanssa, no huh! Siitä

se kuitenkin lähti etenemään. Treenejä

tuli lisää, koska miesten treenivuorolla

Kopperolla ei harjoiteltu kyseistä

tanssia, vaan kävimme sitä muissa

paikoissa harjoittelemassa.

Alexandran ohjauksessa aloimme

harjoitella, parina ja koko porukalla.

Ensimmäiset kerrat jännittivät tosi

paljon...osaaminen...tahdissa pysyminen.

Muutamien kertojen jälkeen "hommaan"

tuli jo tekemisen makua. Kiitos kuuluu

myös Mimpulle, parilleni tanssissa.

Aikuisbalettia olen harrastanut kolmisen vuotta - se on jatkoa lapsena aloitetulle baletille, jota tanssin 11 vuotta. Kuulin aikuisbaletista jo monta vuotta aikaisemmin enne kuin sen ”uskalsin” aloittaa. Tutut ystävät saivat minut houkuteltua tämän mahtavan harrastuksen pariin ja nyt en mistään hinnasta vaihtaisi sitä pois! Ajattelen, että olen ollut onnekas siinä suhteessa, että pääsin juuri tähän ryhmään, joka on myös ollut tekemässä Hirvenmetsästysbalettia.

Aikuisbaletti on antanut paljon kuntoa jaksaa läpi pimeän ja kylmän talven. Se myös innoittaa aina yrittämään uusia asioita ja se taas puolestaan tuo mahtavat fiilikset, jos jonkun asian oppii vielä tässäkin iässä. On todella hienoa huomata muutoksia omassa kehossa ja myös olotilassa. Hirvenmetsästysbaletin myötä ryhmämme on harjoitellut tiiviimmin tänä syksynä kuin aikaisemmin ja kieltämättä onhan se välillä uuvuttanut, sillä siinä ohessa on pitänyt myös hoitaa perhe asioita, opiskelu sekä opinnäytetyö. Mutta ihmeellisesti sitä on oppinut monitaitoiseksi! En osannut odottaa valtavaa tunneryöppyä, jonka koin Hirvenmetsästysbaletin aikana: esityksissä ja sen jälkeen. Matka on ollut ala- ja ylämäkeä. Esitysten jälkeen oli uskomattoman rauhallinen olo. Kaikki se kova työ palkittiin niin yllättävällä suosiolla, että ei sitä ihan heti tajunnutkaan. Mahtava kokemus kaikkinensa ja olen kyllä heti mukana seuraavassa produktiossa.

PDD- ryhmä on aivan uskomattoman mahtava! Nostan hattua meidän upeille kunniakkaille miehille, jotka niin innokkaasti ovat olleet kaikessa mukana. On hienoa, että Oulusta on löytynyt tällainen ”läjä” rohkeita miehiä, jotka ovat myös valmiit esiintymään. Ja kuulostaa siltä, että he ovat innokkaasti mukana myös tulevissa produktioissa. Ennen kaikkea kiitos opettajallemme, joka on meitä naisia ja miehiä aina valmis opettamaan. Hauskaa meillä on ollut ja olemme kokeneet aivan huikeita fiiliksiä. Minä todellakin koen, että tässä saa mahdollisuuden astua tavallisesta arjesta hetkeksi jonnekin muualle - voi irtaantua kaikista muista ajatuksista silloin, kun tanssii balettia.

Tässä vuosien varrella olen kuitenkin kokenut myös turhautuneisuutta ja välillä on tuntunut, että heitänpä tossut roskikseen - mitä sitä enää tässä iässä oppii tai mitä se hyödyttää. Mutta sisukkaasti se sisäinen balleriina tuolla jossain aina koputtelee, sillä en voisi ajatellakaan olla tanssimatta. Varsinkin nyt, kun on myös jotenkin päässyt sinuksi itsensä kanssa. Ei todellakaan ole väliä minkä kokoinen, ikäinen tai näköinen olet. Ehkäpä voisin jopa sanoa, että olen oikeastaan aika ylpeä itsestäni, jos ajattelen sitä mistä aloitin ja mihin olen päässyt!

Sinipii Pickett

Oli hienoa huomata, että baletin harrastajat ottivat tanssijan työn tosissaan. Prosessissa yllättävää oli se, miten tanssijat kehittyivät harjoituksien aikana sekä teknisesti että eläytymisessä ja kehittivät tarinan sisältöä. Palkitsevinta oli se, että tanssijat saavuttivat sellaisen tulkinnan tason, jota en projektin alussa uskonut saavutettavan. Hirvenmetsästysbaletin vaatiman ilmaisun tavoittaminen olisi haastavaa ammattilaisellekin. Teoksessa tanssineiden harrastajien rohkeus ilmaisuun kasvoi prosessin aikana heidän antautuessaan tunteiden käsittelyyn enemmän. Tanssijoilla oli paljon sanottavaa, jota ei arjessa voi helposti sanoin ilmaista - liikkeen kielellä se oli mahdollista. Jokaisella oli oma tarina, jonka he halusivat kertoa yleisölle, tanssiparilleen - ja mikä tärkeintä - itselleen.

Teoksen punainen lanka ja ydin on tunnetila, jonka avulla halusimme tarinaa välittää ja sen ympärille rakennettiin tanssit ja liikkeet. Teoksen tanssit ovat oikeastaan instrumentteja, jonka avulla tarina välittyy. Baletin tekninen osaaminen oli tavoite, mutta ei päämäärä. Jos tulkinta olisi puuttunut, silloin teos olisi ollut vain kauniisti tanssimista musiikkiin. Olen erittäin kiitollinen tanssijoille siitä, että he sitoutuivat projektiin avoimin sydämin ja siksi onnistuimme. Tärkeää prosessissa oli myös se, että luotimme toisiimme. Tanssiharrastajien ohjaaminen vaati koreografista ammattitaitoa ja näkemystä estetiikasta. Ryhmässä oli eritasoisia tanssijoita ja oli pyrittävä siihen, että kokonaisuus näyttäisi riittävän tasaiselta. Käänsimme heikkouksia vahvuuksiksi. Vahvuuksia nostimme yli omien rajojen. Avainsana oli tulkinta, tulkinta ja vielä kerran tulkinta. Puhuin tanssijoille myös rehellisyydestä yleisölle: Jos tanssija on rehellinen tanssiessaan, yleisö kokee tanssin katsomisen vaivattomana ja teoksen luonnollisena. Projektin aikana moni sai uusia ystäviä. Työskentely oli intensiivistä, hauskaa ja välillä itkettikin. Nauroimme paljon koreografiaa tehdessä ja harjoitellessa - usein myös suomen kielen taidoilleni!

Alexandra Rustamova

Hirvenmetsästysbaletti on ammattilais- ja harrastajavoimin toteutettu kokoillan balettiteos, joka on saanut inspiraationsa suomalaisesta metsästysperinteestä. Hirvenpyyntiin kuuluu unohtumattomia elämyksiä, jännitystä, romantiikkaa, draamaa ja komiikkaa, joita tarjoilevat oululaiset aikuis- ja äijäbaletin harrastajat. Kansanperinteestä ja mytologiasta vaikutteita saaneessa koreografiassa perisuomalainen metsästyskulttuuri ja klassisen baletin romanttinen perinne kohtaavat jännittävällä tavalla! Teos esitettiin osana Uuden Oulun juhlavuotta ja kantaesitys oli 27.11.2013.

Teoksen tuottajana on H.I.R.V.I.-työryhmä luotsinaan koreografi, tanssinopettaja ja Oulun esittävän taiteen koulu Lenninsiiven johtaja Alexandra Rustamova sekä koreografin assistenttina toiminut Aino Raiskila. Teos on ainutlaatuinen sekä teemaltaan että teoksessa tanssivan ryhmän kokoonpanon vuoksi: Lenninsiiven PDD-ryhmä on ainoa aikuisbaletin harrastajien ryhmä Suomessa, jossa tanssii sekä miehiä että naisia.

Projektin tarkoituksena on tuoda esille pohjoispohjalaista balettikulttuuria, sekä innostaa nuoria, sekä aikuisia miehiä ja naisia kokeilemaan rohkeasti tanssia ja luovia liikuntamuotoja. Teoksen kautta halutaan rikkoa ennakkoluuloja balettia ja aikuisbaletin harrastusta kohtaan, tarjota taide-elämyksiä myös muille kuin tanssin suurkuluttajille, sekä tuoda iloa ja hyvinvointia ihmisten arkeen.

Työryhmä on asettanut tavoitteikseen tarjota aikuisille tanssin harrastajille mahdollisuuksia luovaan itseilmaisuun, sekä taitojen kehittämiseen esittävän taiteen eri osa-alueilla, laajentaa kulttuurialan toimijoiden yhteistyötä myös perinteisen kulttuurikentän ulkopuolelle (keskustelukumppani voi löytyä vaikkapa paikallisesta metsästysseurasta!) sekä tuoda paikallista eräkulttuuria ja -perinnettä esille taiteen keinoin ja edistää kansainvälistä yhteistyötä ja kulttuurivaihtoa baletin ja esittävän taiteen saralla.

Projektin erityisiä kohderyhmiä ovat aikuisbaletin harrastajat, sekä pojat, miehet ja muut baletin ja tanssin kentällä marginaaliset ryhmät.

Baletti kuuluu kaikille!

Vuoden 2013 alusta käynnistyneessä projektissa on jo tähän mennessä onnistuttu monissa asetetuissa tavoitteissa ja kiinnostus projektia kohtaan on ylittänyt työryhmän odotukset. Baletille ja tanssille on tavoitettu uusia kohderyhmiä, mistä osoituksena on esitysten saama suosio ja positiivinen palaute sekä miehiltä että naisilta. Erityisesti työryhmää on ilahduttanut muutoin harvoin kulttuuritapahtumissa ja tanssiesityksissä käyvien henkilöiden osoittama kiinnostus Hirvenmetsästysbalettia kohtaan. Projektin tarjoaman esimerkin kautta on myös itse rohkaistuttu kokeilemaan ja esittämään balettia.

Suuren suosion saanut teos jatkaa esiintymisiä maakuntakiertueella - lisää esityksiä on luvassa. Teos on kutsuttu esiintymään myös Norjaan ja Venäjälle kansainvälisillä festivaaleilla.

H.I.R.V.I.-työryhmä: Aromaa, Johanna: projektin koordinointi, tiedotus ja talous Harju, Jenni: asiantuntija Kaitala, Arja: asiantuntija Niemelä, Kosti: myynti ja markkinointi Pekkala, Joni: hiukset ja maskeeraus, asiantuntija Raiskila, Aino: koreografin assistentti, ohjaus, visuaalinen suunnittelu, www-sivut Ronkainen, Jouko: valokuvaus, koreografin assistentti Rustamova, Alexandra: koreografia ja ohjaus, kansainväliset suhteet Valjus-Lindeman, Heidi: puvustus, visuaalinen suunnittelu

Tanssijat: Johanna Aromaa, Jenni Harju, Anna Kemppainen, Antti Kivimäki,

Minna-Johanna Korpi, Pekka Nevala, Kosti Niemelä, Nina Ollikainen, Joni Pekkala, Ari-Matti Pelttari, Päivi Penttilä, Sinipii

Pickett, Aino Raiskila, Jarmo Salonen, Elisa Svärd, Heidi Valjus-Lindeman, Jouni Tähtinen, Sari Vertanen ja Minna Viinikka.

Tyrkkypenkki

Koreografia: Irenen Räty

Tanssia kaikille 7.7.2013,

Rotuaaria, Oulu.