timo k. mukka Näin hetki sitten ketun

runoja, proosaa

ja muita kirjoituksia

1960–1971

Toimittanut Toni Lahtinen

werner soderström osakeyhtiö | helsinki

Toinen, uudistettu laitos

© Timo Mukan perikunta 2010

© Esipuhe Toni Lahtinen

isbn 978-951-0-36722-3

painettu eu:ssa

Sisällys esipuhe eli kirjallisuushistorialliset lavasteet aaveille, rakastetuille, sankareille, koirille, ketuille ja taistelulle pikkuporvareita vastaan (Toni Lahtinen) 9 i toukokuun päiviä ja töitä: i kirjoituksia pöytälaatikosta

Ihminen ja hänen olemuksensa (kirjoitelma) 41Nimeämätön savottaromaani 43Isän lähtö (novelli) 127Nimeämätön kirjoitus Timosta ja Tuulasta 147Tuula Mukan kuu (runokokoelma) 153Toivo (romaani) 182Sankarihymni (kuunnelma) 240Katkelma laajemmasta laulelmasta (novelli) 277Sakari ja Frans (novelli) 295 ii taistelulauluja, häväistysjuttuja ja muita ii lehtitöitä: kirjoituksia lehdistäii Runojaii Laulu 313ii Ennen sadetta 316ii Maisema 318ii Kesää* 320

ii Adolf Volksdeutscher* 322 ii Kaipauksen viisikymmentäneljä sanaa 325ii Ahdistus 326ii Lähtö 329ii Musta Hermanni 331ii melankolialle* 333ii in memoriam 336ii Kadotetut 339ii Etsimättä 342ii Tasavallan taistelulaulu 343ii Kauas syntymätalveen 347ii Tietoja Christinelle 350ii ii Proosaaii Sikermä dx-aaja-lehdessä julkaistuja pakinoita 354ii Kirje 365ii Surullinen sunnuntai 379ii Hyvä ihminen* 390ii Häväistysjuttu 404ii Yöt 409ii Koiran kuolema 418ii Vuoden viimeisistä päivistä* 427ii Tyttö 437ii Liisa 449ii Aamutunnelma 454ii Näin hetki sitten ketun 462ii ii Lehtiartikkeleitaii Unissakävelijät 465ii Kirjailijat, taiteilijat ja sosialismin rakentaminen 470ii Järjestettyä rikollisuutta vastaan 475ii Sukupuolisivistyneistö 480ii Arvostelusta 484ii Kirjailijan rahat, annetut apurahat 488

ii skp kirjailijan näkökulmasta 492ii Mukan mielipide 502ii Hyytävän todellinen* 505ii Canarialta Joulupukin maahan 507ii Entäpä jos…* 512ii Pitäisikö perustaa Pohjoinen Tasavalta? 516ii Itsetyydytystä kirjoituskoneella 521ii skp, skp, miksi et jo kuole! 525ii Muutamia yleistyksiä* 529ii Ammattini häpeällinen? 533ii Nimeämätön essee pohjoisen köyhyydestä* 536 epilogin asemesta

Nimeämätön kirjoitus Timosta ja hänen kirjailijatyöstään 543 Kiitokset 546Timo K. Mukan teokset 547

* Tähdellä merkityt kirjoitukset on lisätty tämän teoksen uu-distettuun laitokseen.

9

esipuhe eli kirjallisuushistorialliset lavasteet aaveille, rakastetuille, sankareille, koirille, ketuille ja taistelulle pikkuporvareita vastaan

Timo K. Mukka (1944–1973) julkaisi viimeisen teoksensa vuonna 1970, tasan neljäkymmentä vuotta sitten. Samana vuonna hän kertoi Kaltioon (7–8 /1970) antamassaan haastattelussa kirjoitta-

neensa vain ”hyvin vähän, melkein kaikki on julkaistu, ei ole mitään konseptejakaan. En yleensä näytä keskeneräistä työ-täni, en Tuulallekaan”. Vieraillessani kirjailijan lesken Tuu-la Mukan luona elokuussa 2009 kirjailijan vastaus osoittau-tui sepitteeksi. Matkani tarkoitus oli tutustua Timo K. Mukan kirjoittamiin lehtijuttuihin, joita kuulemma lepäsi epämää-räinen pino Tuulan kamarissa. Saapuessani hänen kotiinsa olohuoneen lattialle nostetuista keltaisista arkistolaatikoista avautui kuitenkin jotain odottamatonta: artikkeleiden vierel-lä lukijaa odotti kasoittain julkaisemattomia käsikirjoituksia, osa keskeneräisiä, osa viimeisteltyjä. Kuin ohimennen Tuula pyysi minua toimittamaan teksteistä kokoelman. Seuraavana aamuna luin Ounaskosken rannalla mukaan saamaani tuo-kiokuvausta aamuauringossa kiiltävästä ketusta ja toivoin, et-tei hetki katoa yhtä nopeasti kuin tuo Mukan kuvaama kan-gastuksenomainen eläin.

Mukka kärsi pitkään yksinäisyydestä kirjallisuushistorioi-demme sivuilla, mutta aika on kohdellut kirjailijaa lemmel-lä. 1960-luvulla kerrottiin pellolaisen rovastin ehdottaneen

10

myllynkiveä Mukan kaulaan kylälle tuottamastaan häpeästä, mutta vuosien kuluessa kirjailijan päähän on painettu laake-riseppele. Lapin nykykirjailijoiden yhteydessä Mukan nimi ja hänen Suomen kirjalliselle kartalle kirjoittamansa Pello mai-nitaan yhä useammin. Esimerkiksi tuoreessa Pohjois-Suomen kirjallisuushistoriassa (2010, sks) Mukka kuvataan ensim-mäiseksi Lapin kirjailijaksi, joka raivasi tiensä aikansa valioi-den joukkoon. On vaikea sanoa, olisiko Mukka itse uskonut nousevansa lopulta sellaiselle jalustalle, että jopa hänen var-haisimmat harjoitelmansa ja kirjoitelmansa ovat saaneet mer-kittävää kirjallisuushistoriallista arvoa.

Tunnettu luku Mukan legendaa on hänen 19-vuotiaana julkaisemansa esikoisteoksen Maa on syntinen laulu (1964) myrskyisä vastaanotto. Toisaalta Mukan aikalaisarvioissa hei-jastuu seksuaalisten tabujen murtumisen aiheuttama ahdistus, yhtäältä arvostelijoiden neuvottomuus ajaa Mukkaa kirjalli-siin karsinoihin. Kirjailijaa ryhdyttiin pian pukemaan sellaisiin myyttisiin viittoihin kuin Pohjolan Lawrence tai Villin pohjo-lan sexus, joita Mukka itse pyrki karistamaan yltään. Eräästä arkistolaatikosta löytämästäni tekstikatkelmassa Mukka ku-vaa kirjailijantyötään ja juuri julkaisemaansa novellikokoel-maa Koiran kuolema (1967) yhtä aikaa läheltä ja etäältä:

Kirjailija on teostaan rakentaessaan yksin, poissa muusta maailmasta ja

elämästä. Paras mitä kirjailija voi toivoa on vastaanotetuksi tuleminen lu-

kijoitten keskuudessa. Toinen kirjailijoitten toivomus lienee arvostelijoitten

kynän pahimmilta puolilta säästyminen. ( )

Yksinkertaisten proosajaksojen avulla haluan osoittaa, ettei proosatai-

teen merkittävin tekijä ole aika, paikka tai tiukka roolijako, vaan tekstin

pinnan alla ja rivien välissä kulkeva pohjavire, sävy, joka muovautuu kir-

jailijan omasta maailman ja elämänilmiöitten mieltämisestä.

11

Mukka hahmottelee tarkasti omaa kirjailijakuvaansa: hänen balladiensa elinvoima perustuu paljolti niiden ainutlaatuiselle eetokselle sekä kiihkosta ja kaipuusta paksuna laulavalle ker-tojan äänelle. Keskeneräisessä kirjoituksessaan Mukka myös huomauttaa, että arvostelijat voivat moittia hänen teoksen-sa rakennetta tai vanhahtavaa tyyliä, mutta hänen päämäärä-nään on ollut ennen kaikkea esittää romaanitaidetta ”sellai-sena kuin se toimii voimakkaimmillaan”. Ehkä Mukan tuo-tannon vahvuudesta ja merkityksestä kertoo lopulta eniten se, että hänen nimestään on kasvanut hiljalleen käsite, maailman-kuvaa tai kuvausta luonnehtiva eponyymi.

Näin hetki sitten ketun. Runoja, proosaa ja muita kirjoi-tuksia 1960–1971 pyrkii katsomaan Timo K. Mukan myyt-tien ja päivälehtijulkisuuden hämärtämää kirjailijakuvaa mo-nen eri ikkunan avaamassa valossa. Teoksen ensimmäiseen päälukuun olen valinnut julkaisemattomia mutta mahdolli-simman viimeisteltyjä käsikirjoituksia Tuula Mukan vartioi-mista laatikoista. Sen ensimmäinen sikermä sisältää lajiltaan erilaisia tekstejä, jotka kirjailija on kirjoittanut läheltä itseään tai jopa suoraan omasta elämästään. Tämän jälkeen seuraa erään kertomuksen tarina: toinen sikermä on rakennettu jul-kaisemattoman romaanikäsikirjoituksen ja sen erilaisten no-velli- ja kuunnelmaversioiden ympärille. Kokoelman toinen pääluku puolestaan koostuu Mukan sanoma-, aikakausi- ja kulttuurilehdissä julkaisemista kirjoituksista, jotka on kerät-ty kokonaisuuksiksi lajeittain. Suurin osa näistä teksteistä on peräisin Mukan lesken kokoelmista, mutta osan novelleista ja runoista olen jäljittänyt eri lehtien vuosikerroista erilaisten vihjeiden, aavistusten ja onnenpotkujen avulla – täydellistä luetteloa kirjailijan lehtijulkaisuista ei valitettavasti ole. Olen pyrkinyt jakamaan antologian tekstit itsenäisiksi teemallisiksi osioiksi, joita kuitenkin yhdistää kirjailijan itsensä kuvailema, jokaisen tekstin läpi kulkeva voimakas pohjavire ja Timo K. Mukan jäljittelemätön käsiala.

12

i toukokuun päiviä ja töitä:i kirjoituksia pöytälaatikosta

Timo K. Mukka lähestyi kustantajia jo murrosiässä, ensim-mäistä kertaa vain kolmetoistavuotiaana. Neljätoistavuotiaana hän lähetti Karistolle nipun runoja ja kirjoitti, ettei hyljättyjä runoja tarvinnut palauttaa – ne sai yhtä hyvin polttaa. Niinpä tammikuussa 1960 Mukka saattoi kirjoittaa kustantajalle jäl-leen uusien runojen ohessa: ”Olen nyt jo viisitoista vuotias, täy-tin joulukuussa, ja olen tämän ikäni aikana kirjoitellut melko paljon.” Elämäkerrassa Timo K. Mukka – Legenda jo eläessään (1974, wsoy) Erno Paasilinna kuvaa, kuinka vain muutamaa kuukautta aikaisemmin nuoren runoilijan isä Eemeli Mukka oli ostanut pojalleen kirjoituskoneen. Perheen äiti usein havahtui öisin pirtissä kaikuvaan koneen nakutukseen ja paperien rapi-naan, pojan hahmo häälyi lampun valossa, työnsä ääreen kes-kittyneenä. Parin kuukauden valvottujen öiden tuloksena syn-tyi Mukan ensimmäinen romaanikäsikirjoitus. Käsikirjoituk-sen kerrotaan saaneen Gummerukselta rohkaisevaa palautet-ta, mutta Mukka tuli jälleen torjutuksi. Pettymys oli jopa niin syvä, että nuorukainen uhkasi hylätä kirjailijanuransa.

On kirottua, ettei kustantajan palautekirje ole säilynyt luettavaksemme: mitä kustannustoimittajan mielessä onkaan virrannut arvioidessaan hämmentävän varhain varttuneen po-jan käsikirjoitusta? Nyt käsikirjoituksen vihdoin astuessa jul-kaisukynnyksen yli lukija voi löytää romaanista Timo K. Mu-kan myöhemmän tuotannon alkuaineet. Romaani kertoo vielä lapsenkengissä kulkevasta nuorukaisesta, joka seuraa isäänsä työntekoon pohjoiselle metsäkämpälle. Kuolema ja seksuaa-lisuus kietoutuvat yhteen kuvauksessa, jossa viisitoista vuot-ta täyttävän pojan halua herätellään saunassa, josta vain het-ken kuluttua löytyy vanhan miehen ruumis. Yhteiskunnalli-sia asemia hahmotellaan puolestaan kohtauksessa, jossa työn-johtaja ja lääkäri hyväksikäyttävät alaikäisiä tyttöjä. Työmies-

13

ten tyttärille maksetuilla vaikenemisrahoilla pelastetaan myö-hemmin pojan perheen mökki pakkohuutokaupalta. Romaa-nin jälkipuoliskolla Mukan kertojan ote alkaa kuitenkin live-tä ja kirjoittajan nuori ikä paljastua. Kun tapahtumat siirtyvät kylälle, jossa nuoret päättävät perustaa Suomen Demokraat-tisen Nuorisoliiton paikallisosaston, teksti nuortuu ja alkaa kompastella murrosiän kömpelyyttään.

Varhaista romaanikäsikirjoitusta ei voi lukea suoranaises-ti omaelämäkerrallisena kuvauksena, mutta nuoren päähenki-lön taistelulla ”maalaisliittolaisten, porvareiden ja älyttömien” taantumuksellisia voimia vastaan on kuitenkin kosketuspin-tansa kirjailijan omassa nuoruudessa. Mukka kasvoi kom-munistisessa perheessä, omaksui kasvuympäristönsä arvot jo varhain ja oli itsekin murrosikäisenä perustamassa Orajärvel-le sndl:n paikallisosastoa. Päähenkilö, joka herättelee nuo-ria tovereitaan yhteiskunnalliseen valveutuneisuuteen, tuskas-tuu kun maalaisliittoon kuuluvan Ollilan tytär etsii nuoriso-liiton toiminnasta pelkkää harrastetta ja leikkiä: ”Niin. Mut-ta pitää olla myös syvempi merkitys ja tarkoitus , eikö sinus-takin? Ainakin pitää oppia tuo tarkoitus miksi olemme juuri sndl:on jäseniä, emmekä jonkun Sos.Dem.nuorten …” Vain neljä vuotta myöhemmin ensimmäisessä poliittisessa lehtiar-tikkelissaan ”Unissakävelijät” (1964) Mukka syyttää samas-sa hengessä nuorten kiinnostusta historiaa ja politiikkaa koh-taan ainoastaan ulkokohtaiseksi: ”Syvällinen humaani tarkoi-tusperä, sen löytäminen ei nuorisoa kiinnosta.”

Savottaromaanin kuvaukset nuorista pohtimassa ”semmoi-sia yhteiskunta-asioita” muistuttavat osin myös Mukan muuta-maa kuukautta aikaisemmin (4.10.1959) päivättyä kertomus-ta, josta valitettavasti on säilynyt vain muutama liuska. Lap-sellisella käsialalla kirjoitettu kertomuksen riekale ei sisälly tä-hän kokoelmaan, mutta se on vilkaisun arvoinen. Nimetön ta-rina alkaa kuvailulla: ”Tämä on kertomus nykyajan nuorista, heidän pyrinnöistään ja heidän ajatuksistaan”. Eräs päähen-

14

kilöistä, Henri Aikio, on jälleen luojansa kuva: kertomuksen alussa koululainen lueskelee keskittyneesti kirjaa, tekee muis-tiinpanoja mustakantiseen kirjaansa ja myöhemmin lainaa ys-tävältään Victor Hugoa – jonka teoksia Mukka oli itse opet-tajan valtuuttamana valinnut Orajärven koulun kyläkirjaston kokoelmiin vain 11-vuotiaana. Muita ikäisiään Aikio pääsee opettamaan koulun kirjakerhon järjestämässä filosofisessa kes-kustelussa, joka käydään aiheesta ”Ihminen ja egoismi”:

– Niin. Herra Aikio, aiotteko väittää, että jokainen ihminen on egoisti.

– Kyllä.

– Jahaa, minä en ole sitä mieltä. Mitä sanotte siitä, että on olemas-

sa paljon esimerkiksi valtiomiehiä jotka uhraavat kaiken työnsä ja aikansa

kansan hyväksi, on paljon esimerkkejä, he eivät ajattele lainkaan itseään.

– Valtiomieheksi ei tulla olemalla itsekäs, täytyy ajatella kansaa ja taas

kansaa.

– Niin, ottakaamme esimerkiksi kardinaali de Richelieu, eikö hän teh-

nyt kaikkensa, auttaakseen Ranskan heikkoa kuningasta. Hän ei varmasti

ajatellut itseään? ( )

– ( ) Minä sanoisin niistä valtiomiehistä, että valtiomieheksi ei tulla

kuin egoismilla. ( ) Se on ihmiselle perusasioita, joista hän ei voi vapautua.

Kardinaali de Richelieu, jonka mainitsitte, kyllä hänkin oli egoisti, mik-

sei hän antanut rikkauksiaan köyhille, olihan Pariisissa köyhiä, sitä et voi-

ne väittää?

Hallitsijoista käydyn keskustelun aikana Aikio puhkeaa pit-kään pohdiskeluun ihmisen egoismista. Nuoren filosofin mu-kaan itsekkyys on synnynnäistä: ”Itsekeskeisyys kuuluu ihmi-sen perusolemukseen ja sanoisin, että ihminen ajattelee joka tilanteessa ensin itseään, sitten vasta muita.” Pojan puheen-vuoro muistuttaa tyyliltään suuresti samoilta ajoilta säily-neitä Mukan lyhyitä, valitettavasti päiväämättömiä, pohdis-keluita ihmisyydestä ja kuolemasta. Myös näistä julkaistaan nyt yksi, kokoelman avaava ”Ihminen ja hänen olemuksen-

15

sa” (n. 1960–62), jossa pohditaan ihmisen pyrkimyksiä koh-ti tietoa: ”Toiset kohoavat kanssa ihmisten mielestä suuriksi ajattelijoiksi. Toiset ovat tähtiä tieteissä, toiset taiteissa. Kai-kille on yhteistä tiedon puute ja sen jano.” Nämä varhaisim-mat säästyneet filosofiset fragmentit kielivätkin siitä, kuinka aktiivisesti Mukka on jo varhaisella iällään pyrkinyt rakenta-maan omaa maailmankuvaansa, etenkin käsitystä ihmisestä sekä häntä ympäröivästä yhteiskunnasta.

Savottaromaanin ensimmäisellä liuskalla Mukan tuotan-toon astelee myös voimakas isä-hahmo, jonka muunnelmia löytyy kaikkialta kirjailijan teoksista. Honteloksi kuvatun po-jan rinnalla tietä kulkee leveäharteinen isä, rinta on paksu, kä-sivarret voimakkaat ja lujat. Hahmo lainaa väkeviä piirteitään Eemeli Mukalta, joka oli erinomaisena ojankaivajana tunnet-tu työmies. Paasilinnan mukaan osa savotan tapahtumista on-kin todellisuuspohjaisia, kuten kuvaus, jossa isä ostaa viimei-sillä rahoillaan pojalle lautasellisen hernekeittoa ja poika nie-lee keiton ja itkunsa työmiesten paheksuvien katseiden alla. Näiden savottakuvausten kuvausten rinnalla voi lukea myö-hemmin tästä kokoelmasta löytyvää kertomusta isän ja pojan ojankaivuusta, novellia ”Tyttö” (1967). Novellissa isä tun-tee itsensä voimakkaaksi suhteessa hintelään poikaan, jonka kädet ovat vain puolet hänen käsistään. Ruumiillisesti ylivoi-maisen isän ja ruumiillista työtä vieroksuvan pojan välillä on myös sanomaton jännite: ”Työn täytyi olla hyvän näköistä ja siistiä kun hän sen teki… hän oli aina ollut hyvän ojurin mai-neessa, mutta Jaska pyrki pilaamaan maineen hutiloimisella, hänenkin maineensa.”

Eemeli Mukka ehti kuolla ennen kuin hänen poikansa jul-kaisi esikoisteoksensa, mutta hänen haamunsa vaeltaa halki Timo K. Mukan tuotannon. Paasilinnan mukaan läheisen ja ihaillun isän kuolema merkitsi Mukalle koko maailman sor-tumista, mistä hän ei koskaan täysin toipunut vaan isän kuo-lemasta tuli hänelle eräänlainen ”pysyvä kokemus, se sävytti

16

kaikkea, ilmestyi uniin”. Eemeli Mukkaa muistuttava hahmo esiintyy tunnistettavasti ensimmäistä kertaa Koiran kuolemas-sa, jossa Mukka muun muassa luonnostelee kuvaa isänsä rau-enneesta ruumiista: ”Hänen ruumiinsa oli kuin tynnyri: rin-ta suuri ja pyöreä ja sitä peitti musta karvapeite, kädet pitkät ja lihaksikkaat”. Myöhemmän tuotannon unikertomuksissa, romaanissa Ja kesän heinä kuolee (1968) ja novellissa ”Lu-men pelko” (1970) esiintyy sen sijaan jopa kuolemaa voimak-kaampi isähahmo, joka seuraa poikaansa vielä tuonpuoleises-ta, astuu huoneeseen, istuu alas ja kaipaa nuoruuttaan Nor-jassa, jossa Eemeli Mukkakin vietti nuoruusvuotensa. ”Lu-men pelossa” isän ja pojan kohtaamiset saavat jopa shakes-pearelaisia mittoja, ja isän haamu palelee ruumislakanassaan pojan vierellä: ”Hän kuoli äkilliseen sydänveritulppaan, ruu-mis vietiin saunaan, mutta hän ei pysynyt siellä”.

Koiran kuolemaa on usein pidetty Mukan tuotannon hio-tuimpana kärkenä. Tähän kokoelmaan on valittu paitsi ni-mikkonovellin ensimmäinen julkaistu lehtiversio vuodelta 1966 myös omaelämäkerrallisen novellin ”Toukokuun päiviä” (1967) varhaisempi luonnos, joka seuraa teemallisesti savot-taromaania. ”Isän lähtö” (1964) on julkaistun version tapaan kuvaus isästä ja pojasta tvh:n työmaalla Kittilän tien varrella. Isää kuvataan jälleen voimakkaaksi, rintaa karvaiseksi ja tyn-nyrimäiseksi. Vaikka tämä on poikkevasta kerronnallisesta nä-kökulmastaan huolimatta hyvin lähellä julkaistua novellia, se kuitenkin sisältää aivan erilaisen lopun, joka langettaa koko ta-rinan tapahtumat uuteen valoon: poika palaa työmaalta kotiin ja tapaa tiellä siskonsa, joka kertoo isän juuri kuolleen. Tämä tyhjyyteen repeävä hetki on leikattu novellin viimeisestä ver-sios ta, mutta Mukka palasi siihen vuosia myöhemmin omaelä-mäkerrallisessa esseessään ”Näin hetki sitten ketun” (1970). Siinä Mukka kirjoittaa kulkevansa tiellä siskoaan vastaan aute-reisessa ilmassa, jossa ”ei voi erottaa yksityiskohtia, mutta kau-hu näkyy eleissä, jäykistyneissä olkapäissä ja nyyhkytyksessä.

17

Isä on kuollut. Kesä alkaa aina sillä tavoin. Jotakin, mitä oli, ei ole enää. Jotakin uutta on tullut.”

Myös novellin ”Isän lähtö” toukokuisessa ilmassa pyörtää jo jotain uutta. Poika työskentelee rasvarina ansaitakseen rahat junalippuun, jolla hän voisi matkustaa rakastettunsa luokse. Myöhemmästä versiosta ”Toukokuun päiviä” on poistettu po-jan kirje, jonka hän kirjoittaa tytölle runojensa ohessa: ”Tulen luoksesi, tulen luoksesi, tulen luoksesi kuuni ja taivaani, Tuula-ni, tuuleni…”. Kuvaus muistuttaa kirjailijan omaa elämää: Ke-sällä 1962 Mukka paiskoi töitä Kolarissa matkustaakseen kih-lattunsa Tuula Pekkolan luo Laukaaseen. Monet parakissa kir-joitetut kirjeet ovat kadonneet, mutta Mukan lukuisat rakkaus-runot kihlatulleen ovat sen sijaan säilyneet. 22.5.1962 päivä-tyssä kirjeessä Mukka kirjoittaa kärsineensä koko ikänsä epä-varmuudesta ja olevansa nyt neuvottomampi ja epävarmempi kuin koskaan. Samaan aikaan hän kertoo elävänsä juuri nyt elämänsä ratkaisevia hetkiä:

Olen jo ikänikin puolesta tulossa aikuiseksi. Henkisesti, ehkä ruumiillises-

tikin olen jo sitä, uskon. Näinä hetkinä (en tarkoita nyt hetkillä aivan mi-

nuutteja) ratkeaa mikä minä tulen olemaan ja mitä minä tulevaisuudessa

ryhdyn tekemään.

Sinä olet kuitenkin kaiken keskipiste. Kaikki pyörii sinun ympärilläsi.

Ehkäpä sinä juuri näinä hetkinä teet ratkaisuja minunkin suhteeni. ( )

Sitä kuvaa, joka otettiin lähtiessä Helsingin asemalla, olen katsellut kai

joka päivä ja rupesin jo tottumaan omaankin pärstääni siinä kuvassa. Ja si-

nua rakastan hetki hetkeltä yhä enemmän. Mutta en kai lähetä tätä kirjet-

tä, joten sinä et saa sitä tietää, ellet tunne sitä.

Good Bye, darling

Timo Mukka ja Tuula Pekkola tapasivat ensi kertaa Helsin-gissä molempien aloittaessa vuonna 1961 taideopintonsa Ate-neumissa. Toukokuisessa työmaanovellissa isä vierastaa Hel-singistä palannutta poikaansa. Novellin jatkeeksi valitussa

18

Helsinkiin sijoittuvassa muistelmassaan vuodelta 1964 Muk-ka puolestaan kuvailee, kuinka hän istuu Tuulan kanssa etääl-lä pohjoisen työmaista, helsinkiläisessä opiskelijakahvilassa Nissenillä ”matti kukkarossa, tukka epäjärjestyksessä ja parta rehottaen ja intohimoisesti antautuen keskusteluihin taiteesta, kirjallisuudesta, uskonnoista”. Sekä ainutlaatuisessa muistel-massa, joka on ennen kaikkea häpeilemätön rakkaudentun-nustus Tuulalle, että novellissa esiintyy lyhyt kuvaus myös yh-teisestä junamatkasta Helsingistä Haapamäelle, josta muis-toksi Mukan parakissa hellimä valokuva oli otettu.

Eemeli Mukan kuolema oli hetki, jolloin rakkaus ja kuo-lema ristesivät kirjailijan omassa elämässä. Vain päivä työ-maalta lähdön jälkeen Orajärveltä 5.6.1962 lähetetyssä kir-jeessä Mukka kertoo tulleensa ”viideltä töistä ja sain kirjee-si yhtäaikaa kuolinsanoman kanssa. Huomenna olisin lähte-nyt sinne Laukaaseen”. Hän kutsuu Tuulan kotiinsa, lupaa maksaa matkalipun ja kirjoittaa: ”Olen nyt sellaisen tunne-kuohun vallassa, etten kai” – kirje katkeaa kesken lauseen. Pekkolan ensimmäinen vierailu sulhasensa luona ajoittui tä-män isän hautajaisiin. Eräässä Mukan pöytälaatikkoon unoh-tuneessa nimettömässä runossa (n.1962) kuvataan isän me-netyksen aiheuttamaa lohduttomuutta ja toisaalta uuden rak-kauden herättämää elämännälkää:

Haudalla isäni jonakin kesäkuun päivänä

Tyttöni huulia

suutelin

Uhmaten. Itkien muistaen

Elämän makua haluten maistaa

muistaa tyttöni

huulilta

tympeiltä

tuollaiseen haluttomilta.

Minä sinua elämä haluan

19

kuin naista

kuin Naistani

kuin oma itse, kuin minä

on elämä

puhdas ja kallis.

Omaelämäkerrallisessa kirjoituksessaan Mukka muistaa hau-tajaisia yhtä ristiriitaisesti kuin runossa: ”Pitäisikö minun nau-raa vai itkeä. Olinhan pakahtumaisillani yhtäaikaa sekä on-neen että suruun.” Muistelma päättyy kuitenkin onnellisem-piin hetkiin kuin työmaanovelli ja osoittaa Mukan aavistuk-sen elämäänsä lähestyvästä käännekohdasta todeksi. Vuon-na 1962 Mukka päättää opintonsa Ateneumissa. Hän hylkää ruumiilliset työt ja aloittaa esikoisteoksensa kirjoittamisen uu-tena vuonna 1963. Seuraavana syksynä Tuula saa töitä Pellos-ta ja lokakuussa pari vihitään avioliittoon, joka kesti aina kir-jailijan varhaiseen kuolemaan saakka.

Teoksen ensimmäisen osion päättää kadonneeksi luultu ru-nokokoelma, Tuula Mukan kuu, joka on kirjoitettu vuonna 1967, jolloin Mukan maine paitsi kirjailijana myös aikakaus-lehtien villinä seksuksena alkoi kasuta myyttiseen mittaan-sa. Paasilinnan mukaan Mukka tuhosi runokokoelman käsi-kirjoituksen joidenkin muiden kirjoitustensa mukana kustan-tajan hylättyä sen keskeneräisenä. Toisin kuin on otaksuttu, yksi versio käsikirjoituksesta on kuitenkin säilynyt. Kokoel-man teemana kulkee rakkaussuhteen viilentyminen, runojen puhujan etääntyminen ja mykistyminen. Mukan tuotannossa usein esiintyvän auringon – arkkityyppinen onnen, hedelmäl-lisyyden ja taiteen symboli – sijalle nousee kuu, joka keltaa kaiken paisteellaan: ”Minä pelkään näitten päivien puolesta. / Viisi vuotta sitten kuu oli samanlainen, / ja minä kirjoitin en-simmäisen kirjani. / Voi, miten samanlainen kuu oli. / Nyt on paha aika.” Osia julkaisemattomasta kokoelmastaan Mukka leikkasi seuraavana vuonna kollaasiromaaniinsa Ja kesän hei-

20

nä kuolee, jossa heijastuvat niin ikään kirjailijan vieraantumi-nen omasta perheestään mutta myös kiihkeän työnteon tuo-ma väsymys: ”Minä laulan hiljaisella äänellä. En keksi uusia sanoja.”

Tuula Mukan kuussa mainitaan nimeltä monia Mukan elä-mässä tuolloin viipyneitä ihmisiä. Mukka viihtyi usein toisen pohjoisen taiteilijalegendan Reidar Särestöniemen kotona, Ou-nasjoen rannalla sijaitsevassa Särestössä. Runojen riveillä vilah-televatkin ”Särestön ruhtinaan” lisäksi muun muassa kuvatai-teilijan vanhemmat Matti ja Alma, veli Anton (Anttu), siskon-poika Teuvo Mäkitalo ja Särestössä vanhempien apulaisena toi-minut Aili Moilanen. Vuonna 1967 Mukka ja Reidar Särestö-niemi tekivät myös matkan Kanarian saarille. Tämän kokoel-man viimeisestä osiosta löytyykin runokokoelman kanssa sa-moihin aikoihin kirjoitettu lehtiartikkeli ”Canarialta Joulupu-kin maahan” (1967), jossa Mukka kuvaa heidän pakoaan Te-neriffan lämpöön. Kyseessä on sama matka, jota Särestöniemi on muistellut hilpeästi: ”Met vallattomasti juoksima kohti aal-toja silloin ku ei ennää toiset tohtinu uija. Aalto löi hiekan ja kivien kanssa meät rannalle ku simpukat. Rantavartija tuli vii-men ja talutti meät pois. Kumpikhaan ei ollu kokenu sitä yliop-pilasvaihetta, koska met tulemma kansasta. Se piti saaha kokea se hullutteluvaihe.” Taiteilijat palasivat lokakuuksi pohjoisen kaamokseen ja etelässä koettu elämän riemu muuttui lumen pe-loksi: ”Timoaki pelätti talvi, se näkkyy sen kirjoista.”

***

Vaikka Timo K. Mukka julkaisi esikoisteoksensa Maa on syn-tinen laulu vain 19-vuotiaana, hänellä oli ollut jo vuosia kiire murtautua kirjalliseen julkisuuteen. Mukan polte ei helpotta-nut edes Gummeruksen hyväksyttyä Syntisen laulun käsikir-joituksen: ennen kuin esikoisteos oli juossut painokoneiden läpi ja herättänyt valtakunnanlaajuista hämmennystä, Mukka

21

oli ehtinyt kirjoittaa jo toisen romaanikäsikirjoituksen, joka osoittaa kuinka kauas hän oli kulkenut Kolarin työmail-ta kahdessa vuodessa. Taiteilijanimellä Timo K. Mukkanojo kirjoitettu Toivo on valmistunut todennäköisesti toukokuus-sa 1964, sillä kirjailija lähestyi kustantajaa kuun neljäntenä-toista päivänä ja esitti teosta julkaistavaksi vielä saman vuo-den aikana. Saatekirjeessä (14.5.1964) Mukka osoittaa suur-ta luottamusta pöydällä jäähtyvää tekstiään kohtaan:

Omasta mielestäni tämä ”Toivo” on parasta mitä tähän asti olen kirjoit-

tanut – olisin kiitollinen jos te tai kirjailija Syrjä voisitte sanoa siitä, olen-

ko kehittynyt vai mennyt taaksepäin. Minua kiusaa tavattomasti tuo, että

ensi syksynä joudun lähtemään sotaväkeen, enkä silloin voi kirjoittaa. ()

Sain pari viikkoa sitten ostettua uuden kirjoituskoneen ja luulen, että sekin

osaltaan vaikuttaa kirjoittamiseen, vieläpä suurestikin. Jälki on nyt pal-

jon kauniimpaa ja tasaisempaa, eikä tarvitse iskeä olan takaa niinkuin ai-

kaisemmin. Tähän ”Toivoon” mahtoi vaikuttaa myöskin tuo teidän kään-

tämä ja teiltä saamani Sandemosen ”Me koristamme itsemme sarvilla”.

Ainakin pidin paljon siitä.

Toivon tapahtumat sijoittuvat pieneen norjalaiskylään, josta kirjailija on jopa piirtänyt alkuperäisen käsikirjoituksen kan-sisivun väliin kartan. Kertomuksen yllä vaikuttaa jälleen leiju-van kirjailijaa seuraava aave. Kertoja kuvailee kuollutta isään-sä ja hänen vuosien vierailuaan Norjassa: ”Minulle jäi isän haave Norjasta. Minä näen siitä unta.” Käsikirjoitusta ei kui-tenkaan voi lukea omaelämäkerrallisena kuvauksena ”Isän lähdön” tapaan vaan se on kuvitteellinen kertomus kahdesta nuorukaisesta, Niels Hansenista ja Thörsten Öiesenistä. Muk-kansa lukeneille henkilöhahmojen tarinat ovat jo osin tuttuja. Käsikirjoituksen ajauduttua vastatuuleen kustantajalla Muk-ka repi kertomuksen kahtia: Öiesenin sankaritarina typistet-tiin Tabun (1965) kylkiäisnovelliksi ”Sankarihymni” (1965) ja Niels Hansenin junamatkan kuvaus ”Katkelma laajemmas-

22

ta laulelmasta” (1965) ilmestyi suomalaisia rakkauskerto-muksia sisältävässä antologiassa Rakastaa. 12 novellia rak-kaudesta (1965) – novelleista tuntemattomampi, ”Katkelma laajemmasta laulelmasta”, julkaistaan nyt uudelleen Toivon ohessa.

Mukka hioi Toivon kanssa rinnan romaanin Maa on syn-tinen laulu käsikirjoitusta ja kustantajan toivomuksesta siisti tekstistä ylimääräistä ”läähätystä”. Seksuaalisessa kuumees-saan Toivo ei paljoa poikkea esikoisteoksesta. Käsikirjoituksia taustoittaa myöhemmin artikkeli ”Itsetyydytystä kirjoitusko-neella” (1968), jossa Mukka muistelee varhaisia kirjoituspro-sessejaan: ”Ensimmäistä Maa on syntinen laulu -romaaniani kirjoittaessani olin kihloissa, mutta en pitkiin aikoihin tavannut kihlakumppaniani, jonka kanssa olen nyt naimisissa. Kirjoit-taessani meidän yhteiselämän kannalta hyvin vieraista asiois-ta, kirjoitin rivien väliin raporttia halustani, kaipuustani, odo-tuksesta.” Toisaalta Toivoa ei voida pitää Tabun kaltaisena esi-koisteoksen kaksoissisarena: Aksel Sandemosen, jonka Mukka myöhemmin nosti esikuvakseen, vaikutus näkyy muun muassa käsikirjoituksen episodimaisessa rakenteessa, joka moderniu-dessaan poikkeaa romaanin Maa on syntinen laulu arkaaisis-ta piirteistä ja samalla osoittaa Mukan olleen rohkea muotoko-keilija jo ennen myöhempiä kollaasiromaanejaan.

Lähestyvä asepalvelus säteili Mukan tuotantoon monel-la tavalla. Myöhemmin hän kuvasi sotaväkeen astumisen ai-heuttamaa ahdistusta muun muassa runokokoelmassaan Pu-naista (1966): ”minun on jätettävä raskaana oleva vaimoni / ja nämä maisemat / ja/tämä työ”. Asepalvelus oli kirjailijalle suoranaista sotaa väki- ja mielivaltaa vastaan, mitä hän va-pauduttuaan jatkoi myös tuotannossaan, etenkin armeijaku-vauksessaan Täältä jostakin (1965). Palatessaan kirjoitusko-neensa ääreen Mukka tarttui nähtävästi myös Toivoon. Ro-maanista on säilynyt päiväämätön versio nimellä Sankari-hymni, josta voi löytää samanlaisia kylmän sodan herättämiä