isän maa

Professori Arne Nevanlinna (s. 1925) kuuluu vanhaan sivistyssu- kuun. Vuoteen 1906 Neoviuksina tunnetut Nevanlinnat ovat vaikuttaneet näkyvillä paikoilla maamme tiede-, kulttuuri- ja talouselämässä. Arnen isä Rolf Nevanlinna (1895–1980) työsken- teli Helsingin yliopistossa matematiikan professorina ja rehto- rina, Zürichin yliopiston professorina, Suomen Akatemian jäsene- nä sekä Turun yliopiston kanslerina.

Muistikuvissaan Arne Nevanlinna loihtii eloon kolmekym- mentäluvun Helsingin. Hänen itseironisen tyylinsä välityksellä saamme tutustua sivistyneistön elämäntapoihin ja tottumuksiin, kesänviettoon huviloilla ja kartanoissa, oppineisiin perhetutta- viin – suomalaistuvan yläluokan maailma näyttäytyy kirjan sivuilla kaikessa huvittavassa itseriit- toisuudessaan. Perheeseen kuuluivat Arnen lisäksi veljet Kai ja Harri, sisar Sylvi, isä Rolf ja Mary-äiti sekä jatku- vasti vaihtuvat kotiapulaiset.

Arne Nevanlinnan tyylissä ei ole merkkiäkään muistelmia niin usein vaivaavasta omahyväisestä jälkiviisau- desta. Kainostelematta ja paikoitellen kuolettavan hauskasti hän kertoo kulttuurikodin elämästä nähtynä sekä koulupojan lahjomattomien silmien läpi että tämän päivän perspektiivistä.

Isän maa toimii paitsi elävänä joh- datuksena kulttuurisukuun myös kiintoisana katsauksena 30-luvun Suomeen.

Päällys Tarina Lounasmaa

Takakannen kuva © Anja Kervanto Nevanlinna

Arne Nevanlinna on helsin-kiläinen kirjailija ja arkki-tehti. Hän on työskennellyt suunnittelevana arkkitehtina omassa ja muiden toimistoissa. Vuonna 1979 hän siirtyi Nai-robiin yliopiston professoriksi ja palattuaan Suomeen oli kan-sainvälisen arkkitehtuurikurssin johtajana Helsingin teknillisessä korkeakoulussa.

Nevanlinna ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi 1992. Hänen teok-sissaan raja tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden usein venyy. Romaaneissaan hän on alistetun osapuolen puolella ja kirjoittaa yläluokasta hilpeän ironisessa valossa. Romaaninsa Nevanlinna on nimennyt pää-henkilöiden nimillä: rakastettu Marie (2008) oli Finlandia-eh-dokkaana ja sitä seurasivat ro-maanit Hjalmar (2010), Varma (2012) ja Heta (2014). Elämä-kerrassa Arne – Oman elämän kintereillä (2014) päähenkilö on vuorostaan Nevanlinna itse.

Isän maa ilmestyi ensi kerran vuonna 1994. Jo siinä on tun-nistettavissa kertoja, joka tar-kastelee itseään, lähimmäisiään ja aikakautta terävästi ja humo-ristisesti.

99.1 ISBN 978-951-0-41454-5

*9789510414545*

Sukukertomuksia kolmekymmentäluvun Suomesta

sukukertomuksia

kolmekymmentäluvun suomesta

werner söderström osakeyhtiöhelsinki

isän maa

Arne Nevanlinna

© arne nevanlinna 1994 ja 2015 isbn 978-951-0-41454-5

painettu eu:ssa 2015

sisällys

Lukijalle 7

*

Topeliaaninen metamorfoosi 12Lasi maitoa ja neljä pikkupullaa 34

Miehet on niin lapsellisia 53Toisinaan beethoven on hirveän arkipäiväinen 71

Ne tshögaa dagareita 100Aateluus velvoittaa 124

Shööniä 147 Sahanomistajan palsa 179

*

Epilogi 191

7

LUKIJALLE

Muistelmia kirjoittavat tunnetut henkilöt. Heillä on taka-naan saavutuksia, joita he itse, kustantaja tai jotkut muut pi-tävät muistiin merkitsemisen arvoisina. Lukijoiden arvellaan olevan kiinnostuneita siitä, miten asianomainen on tulkin-nut omaa elämäänsä, mitä seikkoja hän on pitänyt tärkeinä ja valinnut kerrottavakseen. Julkisivua halutaan raottaa an-tamalla hänestä henkilökohtaista ja ehkä yhdentekevääkin tietoa. Näin nk. tavalliselle ihmiselle tarjoutuu mahdollisuus tyydyttää uteliaisuuttaan ja samaistua menestykselliseen kir-joittajaan.

Tässä tapauksessa kirjoittamisen lähtökohdat ovat olleet erilaisia. Satuin syntymään suomalaiseen sivistyssukuun, joka on tunnettu omista panoksistani riippumatta. Julkisuudessa on olemassa mielikuvia siitä, minkälaisesta suvusta on kysy-mys. Ne sisältävät tosiasioiden lisäksi myös ennakkoluulo-ja, joiden mukaisesti minun ihmisten mielestä olisi pitänyt toimia ja käyttäytyä. Tästä minulle on ollut sekä hyötyä että haittaa.

*

Mitä merkitsee kuuluminen suomalaiseen sivistyssukuun?Ihmisen lähipiiri voi kattaa kolme tai neljä sukupolvea

eli saman verran kun Raamatussa on kerrottu isien pahojen

8

tekojen vaikutusajaksi. Siitä taaksepäin sukulaisuus on his-toriaa. Se saattaa kyllä sisältää joukon tosiasioita, mutta mitä kauemmaksi mennään sitä suuremmaksi kasvaa tulkintojen ja kertomusten osuus, jotka vuorostaan aikanaan muuntuvat uudenlaisiksi totuuksiksi.

On sanottu, että kansakunnalla on historia vain jos se kir-joittaa sen itse. Sama koskee sukuhistorioita. Jollei mitään kerrota tai panna paperille, häviää suku jälkipolvien muis-tista. Sukutarinoihin sisältyy siis jonkinasteinen uho, usko siihen että oman suvun saavutukset ovat kertomisen ja sitä kautta myös jatkamisen arvoisia.

Verrattomasti tärkeämpää kuin tosiasioista kertominen on kuitenkin aina ollut kertojan kunnian kasvattaminen. Ei ole sattuma, että korkeimman yhteiskunnallisen vallan haltijat ovat kautta aikojen olleet kiinnostuneita oman historiansa kirjoittamisesta, julkaisemisesta ja vääristämisestä.

Mutta tarinat saattavat toimia myös innostajina ja virik-keinä niin kertojalle itselleen kuin kuuntelijoillekin, millä vuorostaan voi olla hyvinkin konkreettisia seurauksia. Myytti vaikuttaa vahvasti riippumatta siitä, missä määrin se perus-tuu tosiasioihin.

*

Monilla sivistyssuvuilla on aidot suomenkieliset juuret. Opintielle lähteminen merkitsi kuitenkin aikanaan asteittai-sen ruotsalaistumisen alkua. Myös useat itseään umpiruot-salaisina pitämät suvut ovat alkujaan suomalaisia. Riikin-ruotsalainen alkuperä on myytti, josta kutistuvan ja omalei-maisuudestaan kiinni pitävän kansanosan on vaikea luopua. Kansallisen nousun myötä joistakin näistä suvuista tuli en-sin suomenmielisiä ja sitten jälleen suomenkielisiä. Rengas

9

on kuroutunut umpeen ja kehityskaari on päättynyt suoma-laisten ylivoimaan.

Muiden Euroopan reunamaiden lailla Suomi on mystisenä pidetyn bysanttisuuden ja rationaalisena pidetyn moderni-teetin kohtauspaikka. Oleellinen osa suomalaisuutta on idän ja lännen, venäläisyyden ja ruotsalaisuuden, yhdentyminen. Perinteinen ja arkirealistinen itäsuomalaisuus on asteittain sekoittunut edistykselliseen ja idealistiseen länsisuomalai-suuteen.

Suomalaisuus on myös maailmankatsomuksia, ensin uskonnollista, sitten luonnontieteellistä ja lopuksi myös humanistista. 1800-luvun loppupuolella menetetyn uskon-nollisuuden ovat meidän suvussamme korvanneet enemmän valtioon, julkiseen toimintaan ja tieteeseen liittyvät instituu-tiot kuin yhteiskunta ja demokratia tai yksilöllisyys ja taide.

Itäistä perua olevan suullisen kulttuurin ja lännestä tulleen kirjallisen kulttuurin sekoittuminen on suomalaisuuden voi-mavara, jota ilman Sibelius ja suomalaiset kapellimestarit tai Eliel Saarinen ja Alvar Aalto eivät ehkä olisi pystyneet mur-tamaan kansallisia rajoja.

Yläluokan suomalaisuus on sittemmin ollut myös oikeis-tolaista kansallishenkisyyttä ennen vasemmiston poliittis-ta tai ruotsinkielisten kulttuurista kansainvälisyyttä. Tämä kehitys päättyi nationalismin voittoon, jonka vaikutukset ulottuvat tähän päivään saakka.

*

Sivistynyt on suku, jonka jäsenet pitkällä aikavälillä ovat py-sytelleet yhteiskunnan valtavirrassa, uskollisesti ja kysele-mättä. Erittäin sivistyneiksi sukuja kutsutaan silloin, kun nii-den arvoja aletaan omaksua alkuperäisen piirin ulkopuolella.

10

Sukuamme pidetään myös kulttuurisena. Nimitys on osuva, jos sillä viitataan korkeakulttuurisiin instituutioihin. Nämä vuorostaan ovat Suomessa aina olleet valtiovallan etu-jen välikappaleita, niin Ruotsin, Venäjän kuin itsenäisyyden-kin aikana.

Parhaimmillaan riippumaton kulttuuritoiminta sisältää kriittisyyttä, itsekriittisyyttä ja moniarvoisuutta, ominaisuuk-sia joissa piilee toisinajattelun siemen. Taiteilijoita suvussa-ni on ollut vähän. Tämä on oire siitä, ettei sitä laajemmassa katsannossa sittenkään voi kutsua kulttuuriseksi.

Mutta tämä koskee vain niitä jäseniä, jotka ovat teh-neet suvun tunnetuksi. Sukupolviin ja perheisiin on kuu-lunut myös joukko erilaisuutensa vuoksi alistettuja yksilöi-tä, joiden olemassaoloa ei ole huomattu eikä muisteltu. Hei-dän elämäänsä määritelmällisesti sisältyneille vastalauseelle ei Suomen suljetussa yhteiskunnassa ole ollut helppo löytää purkautumiskanavia. Silti he ovat saattaneet olla, itse kukin omalla omituisella tavallaan, kuuluisampien sukulaistensa menestymisen edellytyksiä. Mustat lampaat ovat välttämät-tömyyksiä, eivät vain kiusallisia poikkeuksia.

*

Omat sukulaiseni ja vanhempani ovat esimerkkejä kai-kista näistä prosesseista ja ilmiöistä. Minua suku kiinnos-taakin ennen muuta siksi, että se pienoiskoossa kertoo jo-tain Suomen kulttuurihistoriasta 250 vuoden ajalta. Niinpä aikomukseni oli, että kertomuksieni pääosissa olisivat olleet 30-luvun suomalaisen yhteiskunnan, suvun ja kirjoittajan keskinäiset vuorovaikutussuhteet.

Halusin päästä lähemmäksi tapahtumien ja ihmissuhtei-den arkipäivää maailmankuvallisten ja yhteiskunnallisten

11

olosuhteiden muodostamassa kehyksessä. Tarkastelemalla näitä sekä pikkupojan että nykyhetken näkökulmasta toi-voin voivani purkaa osan niistä kerrostumista, joilla aihet-ta on vuosien mittaan eri osapuolten toimesta pyritty koris-tamaan.

Pian henkilöt ja kertomukset alkoivat kuitenkin elää omaa elämäänsä, myytit osoittautuivat odotettua sitkeähenkisem-miksi ja uudistumiskykyisemmiksi. Tunkeutumalla julkisi-vun taakse olen ehkä onnistunut kaatamaan joitakin, mutta tilalle on heti syntynyt uusia.

Helsinki−Pariisi 1992−93 Helsinki 2015

12

TOPELIAANINEN METAMORFOOSI

Isonvihan aikoihin Hämeen Rengon Uudessakylässä oli lukkarina Tuomas Tuomaanpoika. Hänellä oli kaksi poi-kaa, v. 1710 syntynyt Tuomas ja seitsemän vuotta nuorempi Kristian, joka kaatui tykistön hanslankarina Pommerin so-dassa. Hänen jälkeläisensä, nimiltään aluksi Neoff ja sittem-min Neva, Mäyrä ja Rinne, ovat asuneet talollisina Sysmän tienoilla.

Tuomas pantiin kimnaasiin ja papinoppiin Turkuun. Koti-kylän mukaan nimiksi annettiin aluksi Nyman, myöhemmin Neovius. Hän on minun sukuni kantaisä. Lukkarinpoikien tiet erkaantuivat niin, että haarojen keskinäinen sukulaisuus selvisi vasta 1960-luvulla. Lukujensa myötä supisuomalai-sesta Tuomas Tuomaanpojasta tuli Thomas Neovius. Ruot-salais-latinalainen nimi oli sosiaalisen nousun välttämätön edellytys ja oppineisuuden merkki. Kieli ei vielä ollut kan-sallisuuden symboli.

Aikakirjojen mukaan Thomas oli kotiopettajana Pielave-den kappalaisen Martinus Costianin perheessä ja meni nai-misiin talon tyttären Anna Prudentian kanssa v. 1744. Sit-temmin hän toimi pappina useassa pohjoissavolaisessa pitä-jässä ja kuoli Luhangassa v. 1781. Juuri muuta hänestä ei tiedetä. Hän vuorostaan ei tiennyt nousevansa unohdukses-ta parisensataa vuotta myöhemmin, kun eräs kansakunta ja

13

eräs suku tarvitsivat aineksia identiteettiensä rakentamiseen. Hänestä tehtiin kantaisä ihmisille, joille hän oikeastaan ei ollut edes sukua. Seitsemän tai kahdeksan sukupolven etäi-syys riittää hävittämään niin biologiset kuin kulttuurisetkin yhtäläisyydet.

Uuden roolinsa myötä häneen alettiin kiinnittää ominai-suuksia, keksittyjä ja romanttisia. Hänestä tehtiin vertaus-kuva köyhästä suomalaisesta talonpojasta, jonka sitkeys ja opinhalu korvasivat puuttuvan ruotsalaisen sukutaustan. Tätä kirjoittaessani minäkään en voi välttyä näkemästä urheaa poikaa vaeltamassa pitkin pölyistä maantietä kohti Turkua, teinilakki oljenkeltaisilla hiuksillaan, olkapäällä kepin nenäs-sä roikkuva eväspussi.

Oli tapahtunut huima topeliaaninen metamorfoosi. Taval-linen suomalainen maalaispoika oli muuntunut sukukerto-muksen ensimmäiseksi sankariksi.

*

Sitten seurasi kaksi sukupolvea lisää Thomas-nimisiä pap-peja ‒ suvussamme heitä kutsutaan nimellä Tuomas, vaikka he ruotsinkielisinä tuskin käyttivät nimensä suomalaista muotoa. Lapsia perheissä oli paljon, mutta lähes puolet heistä kuoli pienenä. Pojat valitsivat isänsä ammatin, koska se oli isän ammatti ja sellaisena kutsumuksista arvostetuin aatelistolle varatun upseerinuran jälkeen.

Etäältä katsottuna suvun ensimmäiset satakunta vuot-ta näyttävät ongelmattomilta. Vaihtoehtoisia reittejä kohti sosiaalista nousua ei juuri ollut. Yhteiskunnallisen menes-tymisen takeeksi riitti korkeampien voimien eli Jumalan ja yläluokan säätämän maailmanjärjestyksen huolellinen seu-raaminen.

14

Ruotsinvalta vaihtui venäläiseksi ja se avasi suvun jäsenille mahdollisuuden nousta askelman verran ylemmäksi sosiaa-lisessa asteikossa. Kolmen pappissukupolven jälkeen pojista tuli sotilaita ja matemaatikkoja. Valistusajan maailmankuva-muutos alkoi orastaa Suomessa, yli puoli vuosisataa Euroo-pasta myöhässä. Valintojen aika oli koittanut.

Yksi suvun upseereista, kenraaliluutnantti Fritiof Neovi-us, oli Haminan kadettikoulun johtaja, jossa tehtävässä hän muun muassa kunnostautui antamalla Mannerheimille pot-kut. Hänen veljensä kenraalimajuri Edvard Engelbrekt Neo-vius opetti matematiikkaa samassa koulussa. Hän eli vuosi-na 1823−1888. Hän on isäni isoisä ja oman sukuhaarani kan-taisä. Eri aikoina yli kaksikymmentä Neoviusta on käynyt Haminan kadettikoulua. Pääsy yhteiskunnan huipulle näkyi myös siinä, että avioliittoja ruotsalaiseen yläluokkaan kuu-luvien naisten kanssa alkoi esiintyä.

Edvard Engelbrektin vaimo Elise kuului Krogiusten ehdot-toman ruotsinkieliseen ja vauraaseen laivanvarustajasukuun, jonka jäsenet vanhempieni nuoruuden aikoihin luettiin lähi-sukulaisten eli nk. tjocka släktenin piiriin. Vielä sodan jäl-keen osallistuin vierailuihin erilaisten Krogiusten luona Kuu-sisaaressa, jonne muutettiin kesäksi kuin huvilalle konsanaan.

Lapsia heillä oli kymmenkunta. Suomalaisen yhteiskun-nan maallistuminen 1800-luvun loppupuolella jakoi perheen kahtia. Jotkut veljet olivat vielä tsaarin upseereita, jotka kät-kivät yksilöllisyytensä tiukasti univormun, kunniamerk kien, viiksien ja parran sekä ruskeiden valokuvien taakse. Yksi heistä, eversti Viktor Neovius, suistui sydänkohtauksen saa-tuaan ratsunsa selästä kesken paraatin. Vanhempien sisarten joukossa oli isoäitini.

Omaksuttuaan luonnontieteellisen maailmankuvan osas-ta sisaruksia tuli matemaatikkoja, siviilipukuisia ja enim-

15

mäkseen sileäksi ajeltuja. Yksi heistä oli Suomen ensimmäi-siä naismatemaatikkoja. Minulle Tant Aline esiintyi vain vanhempieni Maryn ja Rolfin keskusteluissa ja kesti kauan ennen kuin ymmärsin, ettei hänen nimensä ollutkaan Tant-taliin. Osa sisaruksista opiskeli ja asui ulkomailla, Puolassa, Sveitsissä, Venäjällä, Ruotsissa. Yksi heistä, Edvard Neovius, muutti poliittisista syistä pysyvästi Tanskaan. Sisarussarjan nuorin oli isoisäni Otto. Vuonna 1927, täytettyään vastikään 60 vuotta, hän tuupertui sydänkohtauksen saatuaan kateede-rille kesken oppituntiaan Norssissa. Isoäitini äidin puolelta ja isoisäni isän puolelta kuuluivat siis samaan sisarussarjaan, vanhempani olivat toisin sanoen serkuksia.

Tyttäret naitiin ruotsinkielisiin sivistyssukuihin. Tämän myötä olen saanut sukulaisikseni, suoraan tai mutkan kaut-ta, edellä mainittujen Krogiusten lisäksi joukon Hjeltejä, v.Freymanneja, v.Wrightejä ja muita. He tuskin ovat koskaan olleet erityisen innostuneita suomalaistuneista sukulaisistaan.

Viisikymmentäluvun alkuvuosina arkkitehtikurssini teki asemakaavaprofessori Otto-Iivari Meurmanin eli Mörrin johdolla ekskursion Sarvilahden kartanoon Pernajassa. Tie-sin kyllä, että emäntä Alix v. Born on äitini Maryn serkku, mutta päätin vaieta asiasta visusti. Tuntematta minua ja tie-tämättä että olin yksi joukosta, kartanon emäntä tuli kier-roksen aikana ohimennen maininneeksi jotain halventa-vaa isäni Rolfin toiminnasta yliopiston suomalaistamisek-si, mikä kertoo siitä kuinka tunnettu ja kiistelty henkilö hän oli tuon ajan Suomessa. Lopuksi keräännyimme saliin suu-reksi renkaaksi emännän ympärille. Selostuksensa päätteek-si hän kysyi kohteliaasti polttiko joku tupakkaa. Kyllä nuori Nevanlinna polttaa, sanoi Mörri. Ja niin jouduin menemään keskilattialle, jossa kaikkien töllisteleminä ja tupakat syty-tettyämme kävimme lyhyen keskustelun: − Du är väl Marys

16

och Rolfs son, det ser man ju på utseendet. − Jo, det stäm-mer nog. − Hälsa Mamma, det är verkligen länge sen vi har träffats. Ja sitten hieman hiljaisemmalla äänellä: − Jag mås-te be om ursäkt, men jag kunde ju inte veta att Rolfs son är närvarande.1

Isovanhempieni sukupolvi muuttui asteittain helsinkiläi-seksi ja ideologisesti länteen suuntautuneeksi, vaikka lapsuus olikin vietetty Haminassa. Silloin vanha Ruotsin ja Venäjän vastakkainasettelu oli vielä tosiasia. Näiltä ajoilta on peräi-sin sittemmin ehdottomaksi muuttunut sääntö akateemisen uran välttämättömyydestä − tämä koski tietenkin vain suvun miespuolisia jäseniä. Suutarinoppiin, oli isoisälläni tapana sanoa jos pojat joskus toivat koulusta huonompia kuin kii-tettäviä arvosanoja.

Sama sukupolvi joutui vielä kahden muun suuren valin-nan eteen, jotka jakoivat perheitä. Kansallinen herääminen pakotti ottamaan kantaa suomalaisuuteen ja sortokausi vas-tarinnan luonteeseen.

Suuri joukko nuorempia suvun jäseniä otti vuoden 1906 suuressa nimenmuutoksessa nimekseen Nevanlinna. He oli-vat tuolloin vielä ruotsinkielisiä. Suomentaminen oli ideolo-ginen toimenpide: mieli oli tärkeämpi kuin kieli. Olen aina pitänyt nimen valintaa outona, koska se venäläisvastaisuu-den kuumimpana aikana sisälsi epämääräisen maantieteelli-sen viittauksen Pietariin. Suomentamisen puuhamiehenä oli isoisäni Oton serkku Ernst Neovius-Nevanlinna. Otto itse ei kuulemma ollut yhtä innostunut hankkeesta. Suvun taus-taa ei tuolloin vielä ollut selvitetty. Valinta perustui myö-

1 − Sinä olet kai Rolfin ja Maryn poika, senhän näkee ulkonäästä. ‒ Kyllä, se pitää paikkansa. ‒ Sano terveisiä äidille, on tosiaan pitkä aika siitä kun tapasimme. ‒ Minun täytyy pyytää anteeksi, mutta enhän voinut tietää, että Rolfin poika on läsnä.

17

hemmin virheelliseksi osoittautuneeseen arveluun siitä, että nimi Neovius viittaa Neva-jokeen ja sen suulla sijainneeseen Nevanlinnan kaupunkiin.

Ajatus oli ajan hengen mukaisesti kansallisromanttinen. Karjalaa ja Inkerinmaata pidettiin suomalaisuuden lahjak-kuusvarantona. Käsitystä vahvisti esimerkiksi se, että noihin aikoihin maineensa huipulla ollut Eliel Saarinen oli kotoi-sin Inkerinmaalta. Nimen valinta oli myös osoitus monil-le suvun jäsenille ominaisesta maanissävyisestä hetken innostuksesta johonkin tiettyyn ajatukseen. Melko vähäl-lä vaivalla olisi varmaan jo tuolloin ollut mahdollista tode-ta suvun alkuperää koskevien olettamusten sattumanvarai- suus.

Monet suomalaistamista vastustaneet tai siihen vierok-suen suhtautuvat ruotsinkieliset suhtautuivat hankkeeseen pilkallisesti. Mielellään kerrottiin esimerkiksi juttua Can-nin-nimisestä miehestä. Hän suomensi nimensä muotoon Kanninen. Mitä iloa tästä oli, kyselivät suomentamista vas-tustaneet sukulaiset jälkeenpäin. Vanha nimi oli Kanin ja uusi Kaninen. Ainoa muutos oli se, että ruotsiksi kaniinia tarkoittavan sanan kieliopillinen muoto vaihdettiin määrää-mättömästä määrätyksi.

Kannanotot venäläistämispyrkimyksiä vastaan olivat tiu-kat. Suomalaistumisen tien valinneet sukulaiset olivat kyllä idealisteja, mutta ilman äärimmäisiä ulottuvuuksia. Oireellis-ta oli isoisä Oton suhde jääkäriliikkeeseen. Molemmat pojat olisivat innokkaasti halunneet mennä mukaan. Äiti kannat-ti heitä, mutta isältään he eivät saaneet lupaa, vaikka perus-suhde hankkeeseen olikin ehdottomasti myönteinen. Osa-syynä oli varmaan se, että veljesten ruumiinrakenne oli hento ja epäsotilaallinen, ominaisuus jonka monet heidän jälkeläi-sistään ovat perineet.

18

Vuosisadan vaihteessa yhteenkuuluvuutta tunnettiin myös norjalaisten itsenäistymispyrkimyksiin. Kun kyseessä oli irrottautuminen nimenomaan Ruotsista, sisältyi myötä-tuntoon kielipoliittisia piirteitä. Merkiksi tästä isovanhem-pani antoivat pojilleen norjalaisperäiset nimet: Fritiof (joka samalla oli suvussa aikaisemmin esiintynyt nimi) sekä Rolf ja Erik. Sivistyssukujen tapaan esiäitien ja -isien nimet siirtyi-vät sukupolvelta toiselle. Koska ne poikkeuksetta olivat ruot-sinkielisiä, on niitä suvun suomalaistumisen jälkeen ahkerasti käytetty toisina etuniminä. Nuorempien sukulaisten keskuu-dessa on monta Eliseä, Ottoa ja Wilhelmiä (kantaisä Edvar-din kaksosveli). Useiden serkkujeni samoin kuin oma toi-nen nimeni on Edvard. Teekkarivuosina monet tunsivatkin minut nimellä Edu eikä Aarne.1 Suvun suomen- ja ruot-sinkielistä perintää yhdistävä nimi on Tuomas. Tämä tarjosi mahdollisuuden käyttää sitä poikani ensimmäisenä nimenä suomenkielistä identiteettiäni menettämättä.

Itäsuomalaiset sukulaiset suhtautuivat itsenäisyyspyrki-myksiin realistisesti, hieman sivusta katsoen. Ruotsinkieli-siksi jääneet suuntautuivat kansainvälisesti, etenkin Ruot-siin ja muihin Skandinavian maihin, minne muutamat heis-tä muuttivat pysyvästi asumaan. Jotkut suvun ruotsinmieliset jäsenet lakkasivat tervehtimästä suomenmielisiä sukulaisiaan. Isoisäni Otto ei koskaan oppinut kunnolla suomea, vaikka oli suomalaisen koulun yliopettaja.

*

1 Kirkonkirjoihin nimeni on merkitty yhdellä a:lla. Suomalaistumisvaiheessa 30-luvulla alettiin käyttää toista a:ta. Nyt olen siirtynyt takaisin alkuperäiseen kirjoitustapaan.

19

Suvun nousu suomalaisen yhteiskunnan arvoasteikossa hui-pentui isovanhempieni ja vanhempieni sukupolvessa. Heille oli kertynyt huomattava määrä sitä sivistyksellistä pääomaa, jonka kysyntä kansallisen nousun ja itsenäisyyden myötä kasvoi voimakkaasti.

Yhteiskunta palkitsi ne suvun jäsenet, joiden valinnat vas-tasivat vaatimuksia uudessa tilanteessa. He olivat professo-reita, virkamiehiä valtionhallinnon ylimmissä tehtävissä, jou-kossa oli kaksi senaattoria jne. Muiden kuin oman yhteiskun-taluokan luonne ja tavoitteet jäivät melko vieraiksi, samoin kuin yksityinen talouselämä, politiikka ja maaseudun elämä.

Vuosisadan alun suomalainen luokkayhteiskunta oli suh-teellisen moniarvoinen. Kansallinen yhdenmukaistamishan-ke oli vielä kesken, minkä vuoksi maantieteellisten ja sosiaa-listen osakulttuurien valikoima oli nykyistä rikkaampi. Myös yläluokan sisällä, huolimatta sen vähälukuisuudesta, oli eri-laisuutta: oli suomen- ja ruotsinkielisiä, itä- ja länsisuoma-laisia, virkamiehistöä ja teollisuusjohtajia, maaseudun karta-nokulttuuria, niin kansallisia kuin kansainvälisiä suuntauk-sia kirjallisuudessa ja taiteessa.

Hieman halveksiva suhtautuminen rahaan oli yleistä, vaikka oma vauraus ei aina ollut mitenkään itsestään sel-vää. Ristiriita tiedostettiin kyllä, mistä osoituksena on iso-isä Oton tarina Ahlströmin pojille nuorena miehenä anta-mistaan matematiikan yksityistunneista. Kun asiasta sovittiin etukäteen ja Otto tiedusteli tuntimaksun suuruutta, huitaisi vanha Ahlström kädellään ja sanoi ’pengarna betyder ingen-ting’. Työstään Otto ei koskaan saanut penniäkään. ’Pengar-na betydde verkligen ingenting’ 1, kuten hän totesi kuivasti.

Myöhemmältä ajalta muistan Rolfin kiihtymyksen hänen

1 Raha ei merkitse mitään... Raha ei todellakaan merkinnyt mitään.

20

kertoessaan fysiikan professorista, joka luopui akateemisesta urasta ryhtyäkseen tehtaan johtajaksi, tai lahjakkaasta mate-matiikan tohtorista, joka perusti louhintafirman, rikastui ja oli tyytyväinen valintaansa, koska se avasi hänelle kokonaan uuden maailman.

Sääty-yhteiskunnan asenteet olivat vielä voimassa. Ruot-sinkieliseen yläluokkaan sulauduttiin kieliriidoista huolimat-ta vielä helposti, kulttuurinen eriytyminen alkoi vasta itse-näisyyden jälkeen. Sosiaalinen nousu talonpoikaisesta taus-tasta oli kansallisromanttisen ihanteellisuuden mukaisesti sekä hyväksyttävää että ihailtavaa. Työväenluokan voimava-roja ei pidetty riittävänä eikä sopivana kasvualustana uudel-le suomalaiselle yläluokalle.

Sukupuuta rakennettiin tarkoitushakuisesti. Naisten kaut-ta mukaan tulleet suvut kelpuutettiin mukaan vain, jos ne olivat riittävän nimekkäitä. Suvun päähaaran kannalta sivu-raiteelle olivat joutuneet ne sukulaiset, jotka takertuivat uskonnolliseen maailmankuvaan, muuttivat pois Helsingis-tä tai eivät saaneet akateemista koulutusta sekä viime kädes-sä myös ne, jotka aatteellisista tai muista syistä pitivät kiin-ni suvun ruotsinkielisestä perinnästä. Tämä kertoi tietysti enemmän oman sukuhaaramme arvomaailmasta kuin toi-senlaisen tien valinneiden jäsenten todellisesta menestymi-sestä. Kiista kielestä oli ennen muuta ideologinen eikä käy-tännöllinen. Ristiriitaa ei nähty siinä, että suomalaisuutta sekä kannatettiin että vastustettiin ruotsiksi.

*

Vuosisadan alun sukulaiset olivat arvostaan tietoisia suo-malaisen yläluokan jäseniä. Parhaimmillaan he olivat huu-morintajuisia, laaja-alaisia ja humaaneja ihmisiä. He olivat

21

älykkäitä siinä mielessä, että heidän kykynsä arvioida tilan-teita ja kehittää tältä pohjalta omia selviytymisstrategioitaan olivat keskimääräistä paremmat; tästähän sukupolvien mit-taan kertynyt sivistyksellinen pääoma ennen muuta koos-tuu. Mutta intellektuelleja he eivät olleet, kulttuurinen oma-hyväisyys esti omien arvojen kyseenalaistaminen ja itsekri-tiikin.

Ulkopuolisten mielestä ärsyttäviä saattoivat olla sellai-set epäsuomalaiset piirteet kuin narsismia hipova itsetunto, liioit televa ironisuus sekä tavanmukaista vilkkaammat luon-ne ja elekieli. Yhdistelmässä oli englantilaisen yläluokan piir-teitä, joka kertoo luokka-aseman ensisijaisuudesta verrattu-na maantieteelliseen sijaintiin.

Joku Neovius oli palannut Suomeen oleskeltuaan pitkän ajan ulkomailla. Sukulaiset kyselivät olisiko hän tunnistanut heidät ilman esittelyä. ’Inga svårigheter, man känner ju igen den neovianska egenkärleken’1, oli vastaus. Suljetussa piiris-sä ulkopuolisten arvostelu oli tavallista. Hölmöksi leimaa-miseen riitti mikä tahansa oman suvun ulkomuodosta poik-keava piirre. Tällaiseksi kelpasi vaikkapa leuattomuus vas-takohtana oman suvun teräväleukaisuudelle. Pikkupoikana en pitänyt maaherra Uuno Hannulaa uunouden perikuva-na pelkästään onnettoman etunimen vuoksi vaan myös hei-kosti kehittyneen alaleuan ja kummallisesti leikatun siilitu-kan takia. Rolfin kielenkäytössä − jonka hän arvattavasti oli perinyt edellisiltä sukupolvilta − sanonta ’han ä’ en präkti-kus’ tarkoitti, että asianomainen on kyllä kunnon mies mut-ta melko tyhmä.

Vielä oman lapsuuteni aikana 30-luvulla sukuyhteys oli kiinteä ja seurustelu ahkeraa. Ajankohtaisista yleisistä aiheis-

1 Ei mitään vaikeuksia, neoviaaninen itserakkaus on helppo tunnistaa.

22

ta ei paljon keskusteltu, koska niistä oltiin samaa mieltä. Seu-rustelua hallitsivat jutut poissaolevista tai jo poistuneista sukulaisista. Perinnettä välitettiin epäsuorasti, leikinlaskun ja ironian avulla. Tarinoiden muoto oli erilainen, mutta tar-koitus sama kuin satu- tai kaskuperinteessä. Näin sain jo lap-sena kuvan sukulaisten ja perheenjäsenten sisäisistä suhteis-ta ja heidän arvoistaan huolimatta siitä, että ne usein peit-tyivät joutavuuksien alle.

Minulle isoisäni serkku Ernst Nevanlinna oli Farbror Ernst, joka pystyi yhdellä kaatamalla juomaan lasillisen tuli-kuumaa teetä. Tämän saavutuksen rinnalla hänen toimin-tansa senaattorina ja professorina Suomen kulttuurielämän hyväksi oli vähäpätöistä. Toisen serkun Gunnar-sedän kiin-nostavin ominaisuus ei ollut KOP:n johtokunnan jäsenyys, vaan hänen periaatteensa myöntää kyselemättä lainaa suku-laisille ja lääkäreille. Myöhemmin tästä hyötyi lääkäriveljeni Harri enemmän kuin minä. Muistan käyttäneeni etua vain kerran, joskus 50-luvun alussa. Olin sopinut sihteerin kans-sa ajan, mutta en maininnut asiaani. Koputin ovelle. Kukaan ei vastannut, mutta hetken kuluttua uskalsin kuitenkin men-nä sisään. Gunnar-setä seisoi ikkunan luona, minuun näh-den selin. ’Kuinka paljon’, hän sanoi kääntymättä ennen kuin ehdin edes tervehtiä. Hän oli murheellisen tuntuinen mies, joka vointia kysyttäessä vastasi: ’raunioituminen jatkuu, rau-nioituminen jatkuu’.

Isosetäni Lars Neovius-Nevanlinna oli suomalaisen pika-kirjoituksen isä, mitä pidin pelkästään huvittavana. Hänen poikansa Väinö oli lääkäri ja tunnettu kirurgi. Hänen äkäi-syytensä antoi aiheen moniin tarinoihin, joille naurettiin makeasti. Kerran vastaanotolle tuli eukko läheiseltä maa-seudulta. Hän oli lyönyt kirveellä sääreensä. Side avattiin ja lattialle ropisi aimo annos verisiä suolarakeita. Parannuskei-

23

no kuului paikalliseen kansanperinteeseen. Tästä Väinö suut-tui niin, että hän pakotti lähes liikuntakyvyttömän eukon ensin hakemaan harjan ja kihvelin komerosta ja sitten siivoa-maan omat jälkensä. Toimittuaan nuorena lääkärinä Torni-ossa hän siirtyi Ouluun. ’Mahdatteko olla sukua sille Torni-on vihaiselle Nevanlinnalle’, kyselivät ihmiset uudessa työ-paikassa. Leikkausta suorittaessaan hänellä oli tapana ojentaa kätensä sanaakaan sanomatta, ja hoitajattaren oli tiedettävä minkä instrumentin tohtori halusi. Jos väline oli väärä, hän pudotti sen lattialle ja odotti kämmen avattuna kunnes oikea pantiin hänen käteensä. Vieraillessaan joskus 30-luvulla iso-isäni kesähuvilalle Padasjoella Väinön pahantapaiset pojat Pena ja Tauski pilasivat aikuisten saunaillan kusemalla kiu-kaaseen. Tätä pidettiin jo vähemmän huvittavana juttuna. Tauskin kunnianhimoinen tavoite oli saada kieli ulottumaan leuan alapäähän saakka. Ankarasta harjoittelusta huolimat-ta tämä ei tuolloin vielä ollut onnistunut; kieli oli tosin pit-kä, mutta leuka vielä pitempi. Pena kaatui sodassa ja Tauski muutti pian rauhan tultua Australiaan.

Kullakin yhteiskuntaluokalla oli omat palvelusten ja vas-tapalvelusten verkostonsa. Ne perustuivat ennen muuta sukulaisuuteen, mutta rakentuivat alemmissa luokissa myös asuinpaikan ja arkielämän varaan. Maaseudulla oli talkoo-perinne, ja työväestön keskuudessa sosiaaliset palvelut hoi-dettiin pitkälti naapuriavun turvin.

Porvarillisessa yläluokassa yhteenkuuluvuuden tunne ei perustunut niinkään paikkaan vaan sukulaisuuden lisäksi myös samaan ammattiin tai muuhun yhteisiä arvoja ilmen-tävään ominaisuuteen. Pohjalla vaikutti tietoisuus kuulumi-sesta ylintä valtaa käyttävään ryhmään.

Arvot ja normit olivat pitkälle salakirjoitettuja ja ne kat-toivat kaikki tasot, maailmankatsomuksellisista uskomuksis-

Professori Arne Nevanlinna (s. 1925) kuuluu vanhaan sivistyssu- kuun. Vuoteen 1906 Neoviuksina tunnetut Nevanlinnat ovat vaikuttaneet näkyvillä paikoilla maamme tiede-, kulttuuri- ja talouselämässä. Arnen isä Rolf Nevanlinna (1895–1980) työsken- teli Helsingin yliopistossa matematiikan professorina ja rehto- rina, Zürichin yliopiston professorina, Suomen Akatemian jäsene- nä sekä Turun yliopiston kanslerina.

Muistikuvissaan Arne Nevanlinna loihtii eloon kolmekym- mentäluvun Helsingin. Hänen itseironisen tyylinsä välityksellä saamme tutustua sivistyneistön elämäntapoihin ja tottumuksiin, kesänviettoon huviloilla ja kartanoissa, oppineisiin perhetutta- viin – suomalaistuvan yläluokan maailma näyttäytyy kirjan sivuilla kaikessa huvittavassa itseriit- toisuudessaan. Perheeseen kuuluivat Arnen lisäksi veljet Kai ja Harri, sisar Sylvi, isä Rolf ja Mary-äiti sekä jatku- vasti vaihtuvat kotiapulaiset.

Arne Nevanlinnan tyylissä ei ole merkkiäkään muistelmia niin usein vaivaavasta omahyväisestä jälkiviisau- desta. Kainostelematta ja paikoitellen kuolettavan hauskasti hän kertoo kulttuurikodin elämästä nähtynä sekä koulupojan lahjomattomien silmien läpi että tämän päivän perspektiivistä.

Isän maa toimii paitsi elävänä joh- datuksena kulttuurisukuun myös kiintoisana katsauksena 30-luvun Suomeen.

Päällys Tarina Lounasmaa

Takakannen kuva © Anja Kervanto Nevanlinna

Arne Nevanlinna on helsin-kiläinen kirjailija ja arkki-tehti. Hän on työskennellyt suunnittelevana arkkitehtina omassa ja muiden toimistoissa. Vuonna 1979 hän siirtyi Nai-robiin yliopiston professoriksi ja palattuaan Suomeen oli kan-sainvälisen arkkitehtuurikurssin johtajana Helsingin teknillisessä korkeakoulussa.

Nevanlinna ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi 1992. Hänen teok-sissaan raja tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden usein venyy. Romaaneissaan hän on alistetun osapuolen puolella ja kirjoittaa yläluokasta hilpeän ironisessa valossa. Romaaninsa Nevanlinna on nimennyt pää-henkilöiden nimillä: rakastettu Marie (2008) oli Finlandia-eh-dokkaana ja sitä seurasivat ro-maanit Hjalmar (2010), Varma (2012) ja Heta (2014). Elämä-kerrassa Arne – Oman elämän kintereillä (2014) päähenkilö on vuorostaan Nevanlinna itse.

Isän maa ilmestyi ensi kerran vuonna 1994. Jo siinä on tun-nistettavissa kertoja, joka tar-kastelee itseään, lähimmäisiään ja aikakautta terävästi ja humo-ristisesti.

99.1 ISBN 978-951-0-41454-5

*9789510414545*

Sukukertomuksia kolmekymmentäluvun Suomesta