Pyhä Tuho

...

PYHÄ †UHOJENNI HILTUNEN

ANNA-LIISA KANKAANMÄKIVILLE LAAKSONEN TORSTI NISKANENMAARIA OIKARINENKUKKA PAAVILAINEN

TIINA PYYKKINENMATTI RANTANENJANNE RÄISÄNENKIM SOMERVUORISARA TOIVANENTIMO TÄHKÄNEN

†JUHA-HEIKKI TIHINENANNAMARI VÄNSKÄ

MADE IN TURKU 2010Printed in KMG, Turku, Finland

Kuvitus / Taitto: Ville Laaksonen / Henna Aho

KURATOINNIN TAIDOSTAJuha-Heikki Tihinen / Annamari Vänskä

Ville Laaksonen (VL): Meillä jokaisella tuntuu olevan oma kauneuskäsityksemme. Kyse tuntuu olevan eräänlaisesta subjektiivisesta välttämättömyydestä, joka oikeuttaa juuri oman näkemyksen ja sen erityisyyden. Muodostuuko kuraattorin toiminnan kautta objektiivinen näkemys vai onko kyse yhä makukysymyksestä?

Annamari Vänskä (AMV): ”Jos kysyt urossammakolta, mitä kauneus on, sammakko vastaa: naarassammakko”, Voltaire kirjoittaa teoksessaan Philosophical Dictionary (1746). Ajatus on muunnos antiikin Kreikan ihmiskeskeisestä kauneuskäsityksestä, mutta sisältää myös näkemyksen sukupuolesta. Kauneuden arvioija, taiteilija, on mies kun taas kohde, jota arvioidaan, on nainen. Tämä asetelma on elänyt pitkään myös taiteessa ja elää edelleen populaarikulttuurissa. Nykytaide ei taas ole ollut kovin kiinnostunut kauneudesta eikä kuraattorit valitse teoksia näyttelyyn kauneuden kriteereillä. Pikemminkin nykytaiteessa on laitettu aika paljon paukkuja kauneuden tyrannian kritiikkiin. Kauneudesta taitaa tulla hyväksyttävää vasta kun se antaa tilaa rumana pidetylle tai kun se menee niin yli, että siitä tulee kitsiä.

Juha-Heikki Tihinen (JHT): Mielestäni kuraattorin valikoinnin taustalla näkyy, tai ainakin pitäisi näkyä, hänen kokemuksensa ja asiantuntijuutensa. Valinnat perustuvat esityöhön, kentän tuntemukseen ja tietysti myös erilaisiin kiinnostuksen kohteisiin, mutta näinhän tapahtuu laajasti koko nyky-yhteiskunnassa, jossa erikoistutaan ja pyritään erikoistumaan. Joskus vaikuttaisi siltä, että on olemassa erikseen ns. ammattimaku, joka eroaa taas siitä minkä henkilö kokee henkilökohtaisemmalla tasolla merkittäväksi. Helppo esimerkki on vaikkapa lähisukulaisen amatöörimaalaukset, joita voi riippua kodissa, jonka muut taideteokset kuuluvat selkeämmin nykytaiteen mainstreamiin.

AMV: Kuraattorin työskentely ei tietenkään tuota objektiivista näkemystä jostakin aiheesta – pikemminkin kuratointiprosessi tuo parhaimmillaan esille sekä kuraattorin että taiteilijoiden näkemykset ja muovaa niistä moniäänistä tulkintaa näyttelyssä käsiteltävänä olevasta aiheesta. Esimerkiksi tässä näyttelyssä on yhtä monta kauneusnäkemystä kuin on taiteilijoita ja kuraattoreitakin. Toivottavasti niistä syntyy moniääninen tarina.

JHT: Moniäänisyys on mielestäni keskeisimpiä asioita, tässä olen aivan samaa mieltä Annamarin kanssa. Mielestäni moniäänisyys liittyy keskeisesti juuri nykytaiteen ja nykyisyyden kokemiseen ja tulkitsemiseen, koska tämän hetken kokemus on luonteeltaan valikointia kaaoksesta vahvemmin kuin menneisyyden yhteydessä. Menneisyys on ehkä helpommin jähmetettävissä yksiääniseksi kuin nykyisyys.

VL: Voiko siis ajatella, että kuratointi on ikään kuin taiteen elinvoimaistamista ja sen merkityksen asettamista yleisen keskustelun kohteeksi? Luodaan taiteen ja sen teoksen ympärille puhetta, jolla on tarkoitus sanallistaa merkitys helpommin jaettavaan muotoon – termihän juontaa juurensa juuri verbistä curare eli parantaa.

AMV: On totta, että terminä kuratointi viittaa latinan kielen hoitamista, huolen pitämistä ja huolehtimista tarkoittavaan sanaan. Aikaisemminhan kuratointi tarkoittikin pääasiassa museon kokoelmien hoitamista. Nykyisin sanalla viitataan kuitenkin kuraattoriin omana, taiteilijaan verrattavissa olevana ammattinaan, joka tekee näyttelyitä samaan tapaan kuin taiteilija teoksiaan. Kuraattorin ammatti tulee vahvistumaan: syksyllä 2010 Aalto-yliopistossa aloittaa ensimmäinen kuratoinnin koulutusohjelmakin.

“Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipisicing elit, sed do eiusmod tem-por incididunt ut labore et dolore magna aliqua. Ut enim ad minim veniam, quis nostrud exercitation ullamco laboris nisi ut aliquip ex ea commodo consequat. Duis aute irure dolor in reprehenderit in voluptate velit esse cillum dolore eu fugiat nulla pariatur. Excepteur sint occaecat cupidatat non proident, sunt in

culpa qui officia deserunt mollit anim id est laborum.”





JHT: Kielitoimiston sanakirja antaa ensimmäisiksi synonyymeiksi valvojan ja huoltajan. Ehkä tähän voisi pyrkiä yhä edelleen. Henkilöön, joka valvoo näyttelyn toteutusta ja joka huolehtii siihen liittyvistä kysymyksistä.

Julkisen keskustelun ongelmana on se, että se jää usein epäkriittiseksi, kun on tarjolla helppo väylä. Jos kuraattorista saa kivoja kuvia ja hän on sanavalmis, niin myös hänellä voi kaupata näyttelyä. Sama koskee myös taiteilijaa. Näyttelyiden markkinavetoisuus on mielestäni eräs versio siitä, että julkisuudessa nostetaan yhä useammin ja useammin esillä se, mitä jokin teos maksoi. Se ei ehkä aina ole kiinnostavinta mitä taiteesta voi sanoa.

AMV: On ihan totta, että kuraattori voi olla näyttelylle ja etenkin taiteilijalle myös ongelma. Nykyisenkaltainen tähtikuraattoreiden ammattikunnan juuret paikannetaan usein 1990-luvulle, jolloin nykytaiteen suurkatselmukset muuttuivat kuraattorivetoisiksi. Tähtikuraattorien esi-isä lienee sveitsiläinen Harald Szeeman, joka toimi Bernin Taidehallin johtajana 1960-luvulla. Hänen ansiotaan on ainakin Christon ja Jeanne-Clauden tunnettuus rakennusten paketoijana. Szeeman myös kehitti yhdessä italialaisen kriitikon Achille Bonito Olivan kanssa Venetsian Biennaalin nuoria kykyjä esittelevän Aperton näyttelyosuuden.

Szeemanin jalanjäljissä kuraattoreista on tullut taiteilijan veroisia tähtiä, joiden tehtävänä on tuoda taiteen areenalle yhä uusia neroja kulutettavaksi. Jos tehtävää verrataan muodin maailmaan, kuraattoria voi luonnehtia “taiteen sään ennustajaksi”. Hän tietää, mikä on in vuoden tai kahden päästä. Kuraattori on markkinavetoisessa kulttuurissa avantgardetaiteilijan manttelinperijä. Uutuuksien löytäminen pönkittää myös kuraattorin asemaa.

Tähtikuraattorit ja tähtitaiteilijat sopivat hyvin markkinavetoiseen ja näkyvyyteen perustuvaan julkkisyhteiskuntaan. Tästä ei ole Suomessa puhuttu vielä kovinkaan kriittisesti – pikemminkin meillä on vallassa aika kritiikitönkin tähtikuraattoriajattelu, joka tuottaa pahimmassa tapauksessa näyttelyitä, joissa taiteilija jää tyystin kuraattorin egon alle ja näyttelystä tuleekin kuraattorin eikä taiteen esittelyä.

VL: Entäpä sitten tieto ja tunne? Taiteilijan työssä teoksiin siirtyy lihallisen toiminnan tuloksena osa sielun toimintaa. Välitön tuntemus johdattaa työskentelyä, jota järki yrittää tasapainottaa. Millä tavalla kuraattorien toiminnassa painottuu tämä taiteilijan työlle ominainen välipyykki tiedon ja tunteen välillä?

AMV: Olen ammatiltani tutkija ja suhtaudun siten myös kuratointiprosesseihin tutkimustyönä. En oikeastaan erottele näyttelyiden tekemistä kirjoittamisesta: kun teksti kirjoitetaan paperille, näyttely kirjoitetaan tilaan. Näyttelyt hahmottuvat päässäni aina kirjan tai antologian tapaan ja taiteilijat teostensa kautta kunkin luvun kirjoittajina. Kun taiteilijat kantavat vastuun omasta työstään eli ikään kuin oman lukunsa kirjoittamisesta, minä kannan kuraattorina vastuuta kokonaisuudesta ja teosten ja niiden teemojen sitomisesta toisiinsa. Kun kuraattorina toimii taiteilija, prosessi on varmaankin hieman erilainen?

JHT: Tarvitseeko tutkijan pitää tutkimuskohteestaan, on eräs akateeminen ikuisuuskysymys. Tunteen ja älyn, tai ruumiillisen ja muun tiedon erotteleminen on mielestäni ehkä kuitenkin vain eräs muunnelma länsimaisessa ajattelussa suositusta sielun ja ruumiin vastakkaisajattelusta. En tiedä pitääkö moiseen uskoa, vai olisiko tärkeämpää pohtia, miten erilaisen kokemukset nousevat suhteessa samaan maailmaan.

AMV: Kun on tutkinut pornoa kuten minä, voin sanoa, että tutkimusta voi hyvin tehdä tykkäämättä tutkimuskohteestaan. Peruste ei ole tykkääminen vaan se, että on taiteilijan kanssa samalla aaltopituudella ja molemmat ymmärtävät toisiaan. Silloin voi antaa tilaa myös asioille, joista nyt ei välttämättä niin pitäisikään. Kuratoinnissa tarvitaan ehdottomasti keskinäistä kunnioitusta.

JHT: Mutta ehkä ei ole loppujen lopuksi ihan hirveää, jos vaikka pitääkin teoksista, joita kuratoi näyttelyyn. Ja jos ajattelee faniutta, niin usein fani tuntee harrastamansa taiteilijan kohteen hyvin ja on samalla asiantuntija, vaikka ihaileekin. Hyvinä esimerkkinä toimivat vaikkapa monet uuden aallon ohjaajat, jotka istuivat aikansa elokuvateattereissa, kirjoittivat kritiikkiä ja osa heistä päätyi elokuvaohjaajiksi, jotka saivat tunnustusta kriittisyydestään. Elokuvahullu pitää elokuvista, on hullaantunut niistä, mutta hänen rakkautensa liikkuvaan kuvaa kohtaan ei tee hänestä epäkriittistä katsojaa, pikemminkin päinvastoin.

AMV: Ei tietenkään! Ajattelen, että pitäminen syntyy ymmärtämisestä, siitä, että tajuaa, mitä toinen sanoo. Mutta oma tykkääminen ei voi olla se tekemisen motiivi, sillä ei kovin pitkälle pötkitä. Itse ajattelen kuratoimista ja taidetta kriittisen keskustelun julkisena areenana. Voisi sanoa, että lähestymistapani on poliittinen ja kriittinen. Kun on tällainen lähtökohta, on hyvä olla jotakin sanottavaakin. Henkilökohtaisesti yritän tuoda esille ajatuksia, jotka hankaavat jollain tapaa totuttuja ajatteluntapoja vastaan. Saada näkemään ja ajattelemaan uudella tavalla tai tarkastelemaan jotakin asiaa uudesta näkökulmasta – se voisi olla mottoni kuraattorina ja tutkijana.

VL: Kun taiteen merkitystä puretaan sanalliseen muotoon, muodostuu teoksen itsensä rinnalle tämän tietoisuuden ja näkemisen tavan vahvistama todellisuus. Omalla tavallaan syntyy rinnakkaistodellisuus sille, mikä on syntynyt taiteilijan intentionaalisen toiminnan tuloksena. Tällä puheella on kuitenkin myös narratiivinen puolensa, kun se toimii katsojien kokemusten johdattelijana. Miten kuraattori voi tulkita taiteilijaa totuudellisesti yleisölle?

AMV: Olen yhtä mieltä siitä, että näyttely tuottaa parhaimmillaan jonkinlaisen kertomuksen teemastaan. Siitä en taas ole aivan varma, mitä tarkoitat taiteilijan totuudellisella tulkitsemisella. Tarkoitatko, että kuraattorin tehtävä on taiteilijan intention esitteleminen yleisölle? Itse olen sellaisen taideteorian kasvatti, joka dekonstruoi intentioon perustuvan taidekäsityksen. Sitä paitsi: tietääkö taiteilija välttämättä edes itse, mikä hänen intentionsa on?

JHT: Minä pidän taiteessa useimmiten siitä, ettei se ole totta, vaan tulkinta maailmasta. Taiteilijan ja kuraattorin välinen dialogisuus on mielestäni keskeistä, sillä nähdäkseni kyse on yhteistyöstä. Olen usein kokenut ymmärtäväni uusia asioita taiteilijan työhuoneella tai näyttelyssä, mutta olen myös kuullut usein siitä, että tekstini tai kommenttini on herättänyt uusia ajatuksia myös taitelijassa.

AMV: Minusta kuratointiprosessissa parasta on taiteilijan ja kuraattorin välinen dialogi. Kun taiteilija tuo näyttelyyn omat teosten muotoon laitetut ja kuraattori omat, usein tekstin muotoon lajitellut ajatuksensa, syntyy kenties sellaisia uusia merkityksiä, joita kumpikaan ei olisi osannut ajatella yksin. Miellän kuratoinnin vahvasti asioiden yhdessä ajattelemisen prosessiksi ja näkyväksi tekemiseksi näyttelyn muodossa. Minäkin olen aina kiitollinen siitä, jos taiteilija on saanut teksteistäni irti jotain sellaista, jota ei itse ole tullut ajatelleeksi.

JHT: Uusien ajatusten herättämisen suhteessa olen samoilla linjoilla kuin Annamari. Mitä kertomuksellisuuteen ja sen erilaisiin merkityksiin tulee, niin kuratoin juuri näyttelyn Lönnströmin taidemuseoon Raumalle fokuksenani tarinallisuus. Ideanani oli se, että tarina on sekä konkretiaa että metafora näyttelykokemuksessa, ja myös kuratoinnissa.

VL: Kun luen kirjaa tai katson taideteosta, minuun vetoaa se hurmioitumisen hetki, jolloin tunnen jonkun voiman resonoivan kanssani. Eksyn rivien välillä ja rakastun itseeni ja tuntemaani, mutta toisaalta myös uuden löytämiseen; toiseuteen. Etsiminen on löytämistä ja uuden (tiedon) kohtaaminen oppimista. Miten kuraattori oppii taiteilijalta, vai onko kyse kuraattorin oppimista asioista, joille teoksista löytyy merkitys?

JHT: Kuraattorina toivon oppivani useammalla tavalla ja useamman kerran: ensin nähdessäni teoksen tai tutustuessani taiteilijan tuotantoon. Toinen oppimisen tai ajattelun kokemus tulee silloin, kun järjestää kokonaisuutta, pohtii erilaisia vaihtoehtoja ja on ylipäätään dialogisessa suhteessa teosten kanssa. Kolmannen kerran on mahdollista oppia jälkeenpäin, kun muistelee näyttelyä ja miettii sitä, miten oma ajattelu muuttui prosessissa.

AMV: Kuten tuossa edellä sanoinkin, kuratointi on minulle maailman ja joidenkin asioiden selittämisen ja näkyväksi tekemisen prosessi yhdessä taiteilijan kanssa. Kun kuraattori ajattelee yhtä ja taiteilija toista, muodostuu lopputuloksena näyttely, joka tuo peliin Roland Barthesin teoksessaan Image, Music, Text (1977) avaaman kolmannen merkityksen. Näyttely on parhaimmillaan erilaisten, keskenään risteävien ajatuskulkujen kollaasi.

Ei sovi unohtaa yleisöäkään: kun se kohtaa näyttelyn, syntyy lisää tulkintoja ja merkityksiä. Kiehtovaa kuratointiprosessissa on juuri tämä erilaisten tulkintojen ja tietojen kumuloituminen. Se avaa kaikkein parhaiten näkemään omien tulkintojen tuolle puolelle ja oppimaan tässä mielessä myös uutta.

VL: Tässä moniäänisyydessä, joka ilmenee myös prosessiluonteen omaksumisessa on omalta osaltani jotain vaikeaa. Toivoisin suoraa ja välitöntä, rohkeaakin puhetta tunteista ja “totuudellisuudesta” (Parrhesia). Voiko totuus olla vain puheiden summa ja niiden painotusten valikoimista?

AMV: Kun puhutaan yhdestä totuudesta tai oikeasta tulkinnasta, poistan revolveristani varmistimen. Olen varmaankin niin vahvasti dekonstruktion kasvatti, etten edes usko yhden totuuden mahdollisuuteen. Totuus on aina paikantunutta, etenkin kun puhutaan tulkintaan ja teosten lukemiseen perustuvasta taiteesta. Jos historia opettaa jotakin, niin ainakin sen, että yhden totuuden diskurssilla on tiivis suhde autoritäärisyyteen. Tällainen diktaattorimainen totuuden lausuminen ei mielestäni voi olla kuraattorin tehtävä. Silloin hoitavasta kuraattorista tulee myrkyttäjä.

Mutta vaikkei kuraattori pyrkisikään kertomaan yhtä totuutta, voi hän silti pyrkiä välittämään joitakin mahdollisia ajattelun ja näkemisen tapoja. Tällainen pedagoginen ote on itse asiassa yleistynyt kuratointidiskurssissa viime aikoina kun kuratointia on ryhdytty ajattelemaan yhä enemmän pedagogisena prosessina. Siinä kaikkitietävän opettajan paikalla ei enää istu yksin taiteilija tai kuraattori vaan näyttely on jonkinlainen alusta, jossa myös yleisöllä on tehtävänsä kokonaisuuden tuottajana. Tällainen demokraattinen ote ei välttämättä istu yksiin taidemaailmassakin vallalla olevaan kulutushyödyke-ajatteluun, joka määrittelee onnistuneen näyttelyn kävijälukujen nojalla.

JHT: Onko totuus jotakin syötävää ja maistuuko se hyvälle? Oscar Wilde kuvasi jo aikoinaan tuskastumistaan siihen esimerkiksi dialogissaan Valehtelun rappio, että valehtelun taitoa ei arvosteta tarpeeksi taideteoksissa. Kuraattorin tulisi mielestäni tarjota ehkä mieluummin kauniita valheita kuin väittää jotakin todeksi. Kävijälukujen diktatuuri on kauheaa. Se on eräänlaista kulttuurista tehotuotantoa, jossa pyritään lyhytaikaiseen hyötyyn eikä välitetä siitä, että tehokkuus ei ole paras tapa ajatella taidetta ja sen kokemista.

† Juha-Heikki Tihinen on helsinkiläinen taidehistorioitsija ja kriitikko, joka sai E.J. Vehmas palkinnon ansioistaan kuvataidekriitikkona 2008.

† Annamari Vänskä on Tukholmassa asuva visuaalisen kulttuurin tutkija, kolumnisti ja kuraattori. Hän katsoo maailmaa kriittisen teorian ja sukupuolentutkimuksen näkökulmasta.

TAITEILIJOIDEN

JENNI HILTUNEN

TORSTI NISKANEN

TIINA PYYKKINEN

MATTI RANTANEN

†

Taiteilijavalinnat suoritettiin siten, että kuraattorit Juha-Heikki Tihinen ja Annamari Vänskä valitsivat kumpikin kaksi taiteilijaa, minkä lisäksi taiteilijat Ville Laaksonen, Maaria Oikarinen, Janne Räisänen ja Sara Toivanen valitsivat kukin yhden taiteilijan.







VALINNAT

JENNI HILTUNEN

TORSTI NISKANEN

TIINA PYYKKINEN

MATTI RANTANEN

†

Kuratoinnissa toteutettiin sukupuolista tasa-arvoisuutta; mikä toteutettiin käytännössä siten, että taiteilijoiden edustajien tehtävänä oli valita vastakkaisen sukupuolen edustaja ja kuraattorien molempien sukupuolten edustajat.

Jenni Hiltunen“Taide on vaihtoehto, se on pakotie ja päätös.Taiteen tekemisellä koen minivoivani pahantekemisen. Valitsemalla taiteen, valitsen samalla elämäntavan. Valitsen olla ummistamatta silmiä, vaikka haluaisin, valitsen hitauden ja viipyilyn, halun nähdä ja halun näyttää. Taide ei välttämättä muuta asioita, mutta tekee niiden kohtaamisen kiinnostavaksi, siedettäväksi, lohduttavammaksi ehkä. Parhaimmillaan taide opettaa minua olemaan ihmisiksi, nöyräksi ja kiltiksi. Paha ajatus valuu maalina kankaalle.”

Valitsin Jenni Hiltusen näyttelyyn koska hänen työnsä asettavat minut haasteen eteen.

Kammoksun esittävyyttä ilman tarkoitusta. Populaarikulttuurin ruotiminen kuvataiteessa ei helpolla ole “ylevää”; tosikkomaisen herkästi vieroksun motiiveja, joiden tarkoitusperää en tunnista, tai pidä tärkeänä.

Hiltusen töiden kohdalla, silmäni avautuvat toisella tavalla, kuin odotin.

Hänen maalauksensa on vapautunutta. Se ei osoittele, vaan jättää jäljelle tunnelatauksen. Hän ei kaunistele tai pyri söpöilemään. Hän tekee näkyväksi enemmän kuin vain sen mikä on pop. Tähän ansaan yltiömäisestä söpöilyn tai mässäilyyn äärimmäisyyksiin hakemisesta Hiltusen työt eivät pyri. “Maalaaminen on tunteeseen nojaamista, liikettä eteen ja taakse, työskentely jatkuvaa muutoksen ja epävarmuuden sietämistä. En koskaan tiedä, mistä maalauksissani on kysymys, enkä voi ilmaista niiden saloja kovin ymmärrettävästi muillekaan. Sen sijaan, voin tunnelmoida maalaamisen aiheuttamaa puoleensavetävää ja kiihkeää olemassaolon riemua ja sitä juurruttavaa pelkoa, joka estää minua luikkimasta karkuun.”

Taide ei voi parhaimmilaankaan olla muuta kuin vaihtoehto; se on päätös.Taiteen ei ole tarkoitus muuttaa asioita, mutta voi tehdä niiden kohtaamisen kiinnostavavaksi, siedettäväksi tai lohduttavaksi. Taide opettaa nöyräksi muistuttaen siitä, että kuulumme osaksi suurempaa yhteyttä.

Hiltusen töissä on esillä kysymys siitä, voiko populaarikulttuuria tulkita ylevästi? Hänen maalauksensa syleilevät koko maailmaa ja kulttuurin kirjoa. Ne eivät ole taidetta taiteen tai jonkun tradition vuoksi. Ne avaavat ovan sille, että maalaus voi käsitellä mitä tahansa maan ja taivaan välillä... ja ylempääkin.

“ Maalaamisen erikoisin puoli on sen omituinen ja hahmoton sanattomuus, joka ravistelee syvällä itsessä olevaa. Maalauksen sanottomuuden edessä omat ennakkoluuloni ja puutteeni näyttäytyvät paljaina ja minä keskeneräisenä. Maalaus luisuu ulos määritelmistä ja puheesta tehden minut levottomaksi. Kirjojen kanssa minulla on toinen elämä, todellisuus, joka alkaa joka ikinen ilta ennen nukkumaanmenoa. Kirjat antavat minulle ne konkreettiset sanat, jotka maalauksesta puuttuvat. Tarvitsen sanoja ollekseni rauhallinen, ollakseni kiinni jossakin. ”

Toivon, että Hiltusen työskentelyn prosessi pysyy liikkeessä. Se tekee maalauksesta elävää. Kun kangistuu kaavoihin ja totuttuun, sekä ajattelussaan, että työskentelyssään, on se kuolettavaa. Prosessi on liikettä eteenpäin, mutta se ei ole sitä prosessin sisällä, vaan silmät aukinaisina yllätyksen mahdollisuuteen.

Näin silmäni avautuivat Hiltusen töiden edessä ja minun oli hyvä olla.

†Ville Laaksonen†(Teksti: Ville Laaksonen / sitaatit Jenni Hiltunen)

Vanishing Point, akryyli ja spray kankaalle,74 x 94 cm, 2010(Kuva: Paavo Lehtonen)

Kaikki valuu maalina kankaalle.

Twin, akryyli ja spray kankaalle, 170 x 145 cm, 2010(Kuva: Paavo Lehtonen)

Valitsen olla ummistamatta silmiä, vaikka haluaisin.

Island, akryyli ja spray kankaalle, 175 x 165 cm, 2010(Kuva: Paavo Lehtonen)

Torsti Niskanen Kauneuden kokemukseen liittyy monesti haltioituminen, on kuin kauneus paljastaisi itsensä. Sielu rauhoittuu, mutta samaan aikaan on läsnä jotakin tuskaista ja ahdistavaa. Kauneuden sisään latautunut voima kiehtoo minua. Haltioitumisen jälkeinen tuhon mahdollisuuus - pyhä tuho. Melankolia.

Olimme lasten kanssa tässä eräs päivä pienellä lammella syöttämässä sorsia. Paikalla oli emo ja yksi sorsan poika. Luultavasti muut poikaset olivat kuolleet. Tämä ainoa poikanen oli jalkapuoli, tuskin tulee selviämään kauan luonnossa elossa, silti emo huolehti poikasestaan - lisätäkseni tilanteeseen inhimillisiä tunteita - mitä hellimmin. Tilanne oli kaunis ja sisälsi voimakkaan traagisen latauksen. Tämä laukaisi minussa haltioitumisen tunteen kauneuden äärellä, ja koko lammen ympäristö muuttui salaperäisen kauniiksi, se kääri sisäänsä ja sykki ahdistavana sylinä. Tässä tilassa tuntui kuin kaikki ympärillä olisi muistuttanut katoavaisuudesta; sydänalaani painoi ja samalla koin voimakasta onnen tunnetta, ahdistuksesta oli tullut helposti hengitettävää.

Luulen, että kauneuskäsitys on erittäin subjektiivista (ehkä siinä sen voima onkin). Kauneus pysäyttää tai on pysähdyttävä nähdäkseen ympärillä kauneutta?

Kauneutta on arjessa, minulle kauneus on monesti lähtöisin pienen ja herkän voimasta. Kauneuden kokemiseen liittyy myös jotain kulttuurillisia lähtökohtia (opittuja, yleisesti hyväksyttyjä), mutta luulen, että pohjimmiltaan jokainen kokee kauneuden omalla tavallaan. Sama asia voi herättää ihmisissä kauneuden kokemuksen mutta tuo kokemus on pohjimmiltaan jokaisen itsensä näköinen. Kauneuden kokeminen on intuitiivista ja siihen peilautuu ihmisen minuus?

Tunne ja järki, tunnistan tuosta helposti itseni ja maalaukseni. Kokemus. Taiteen tekeminen on ajatustyötä. Haen taiteesta kokemusta, se saattaa vahvistaa omia ajatuksiani tai se voi avata teitä uusille ajatusten/tunteiden poluille. Parhaimmillaan taide aiheuttaa vavisuttavan hurmioitumisen, maailma muuttuu tasa-arvoiseksi, mikään ei ole enemmän tai vähemmän kuin toinen, jokainen yksityiskohta paljastuu. Maalauksillani on vahva esittävä tausta, ne kuvaavat ympäröivää maailmaani. Esittävä/abstrakti kysymys kuuluu pinnan maailmaan. Pelkistys – ajatus kiteytyy ja teos saa sisäistä voimaa.

Ristiriita. Maalauksiin sisältyy draama, ei ole mennyttä ei tulevaa on vain mahdollisuus.

Jos on rehellinen itselleen, on varmastikin kysymys rakkaudesta omiin ajatuksiinsa ja niiden hellimisestä. Taiteessa on se hieno puoli, että se mahdollistaa tuon rakkauden ilmauksen ja saa siitä jopa lisää painokkuutta. Itselleni on tärkeää nähdä myös tuon henkilökohtaisen tason ohi ja nähdä siinä jotain yleistä. Herkkyys. Teoksen sisältä tuleva voima. Tiedostamista ja rikkomista - kyseenalaistamista.

†Maaria Oikarinen†(Teksti: Torsti Niskanen / edit: Maaria Oikarinen)

Nimetön, vesiväri paperille, 56 x 56 cm, 2010(Kuva: Torsti Niskanen)

Kokemus on pohjimmiltaan jokaisen itsensä näköinen.


Jokainen yksityiskohta paljastuu.


Tiina PyykkinenEnsimmäiset kriteerini tässä valinnassa olivat, että haluan mahdollisimman itsestäni poikkeavan nuoren kuvataiteilijan tähän näyttelyyn, minimalistisen naismaalarin, jonka työt eivät edusta mitään tuttua ja turvallista tyyliä, mihin olen itse maalauksessani tottunut.

Tiina Pyykkinen oli alusta asti listani kärkipäässä. Mielessäni oli useita syitä valita hänet. Kuvat tietokoneen ruudulla eivät antaneet oikeutta hänen herkälle maalaustekniikalleen. Onneksi olin nähnyt Tiinan maalauksia edellisenä vuonna käydessäni hänen työhuoneellaan Kuvataideakatemiassa, jossa hän edelleen opiskelee.

Mielenkiinto hänen kuratoimisestaan lisääntyi, sillä aloin mielessäni alusta alkaen jopa ripustamaan hänen töitään. Näin ei tapahtunut kenenkään muun kohdalla. Tiina Pyykkinen lähestyy töissään jonkinlaista maalauksen super-esineellisyyden ja aineettomuuden kombinaatiota. Teokset on tehty maalauksen keinoin, mutta lähestyvät veistoksia aineettomuudellaan. Ne syntyvät ja heräävät henkiin valon ja varjon leikeistä, katsojan itsensä liikkeestä. Katsojan liikkuessa itse maalauskin muuttuu.

Mieleeni tulee norjalaisen Anne-Karin Furunesin (1961) reikämaalaukset, joissa maalaus muuttuu katsojan ohittaessa sen. Näin tapahtuu varsinkin isoissa mustissa maalauksissa, jotka on maalattu fyysisin elein. Minimalismi ja maksimaalisekspressiivinen maalin käsittely kulkevat käsi kädessä. Nämä mustat työt viittaavat 50-60 –lukujen amerikkalaiseen maalausperinteeseen, joka taas viittasi pelkästään itseensä. Näin ympyrä sulkeutuu todella nopeasti ja voisin sanoa, että myös nämä työt viittaavat siten pelkästään itseensä tämän perinteen kautta.

Yhden maalauksista nimi ”Aavistus” (2010) kuvaa hyvin mistä on kyse. Aavistusta valosta ja varjosta. Ja maalista.

Aivan toisenlaista ”maalausta” edustaa valkoinen epoksiliimalla muoville toteutettu esinemaalaus, jossa leikitään illuusiolla huoneen kulmasta. Mielestäni tärkeämpi asia, kuin itse illuusio, on itse maalaus esineenä ja kuinka se hengittää ja muodostaa mielestäni hienon dialogin mustien töiden kanssa. Tanskalaisella Berliinissä jo vuosia asuneella Sergej Jensenillä (1973) on samantyyppistä abstraktia muototajua maalauksissaan. Hän toteuttaa ne vain kankaita ompelemalla ja tekemällä kankaista illuusioita maalivärikentistä.

Kolmas sarja, joka myös keskustelee herkästi mustien ja valkoisen maalauksen kanssa, on sarja maalauksia, joissa liikutaan pienten värimuuntelujen avulla mustalla kentällä. Maalaukset ovat ehkä eniten esittäviä ja myös perinteisellä tavalla edustavat maalaustaidetta. Ne muodostavat dialogin mustien isojen maalausten kanssa, ja ovat myös samalla ikään kuin häivytettyjä maisemia.

Väriasteikko muuntuu erittäin pienillä eroilla. ja osassa töissä valolla ja liikkeellä on jälleen suuri merkitys, miten työt muuntuvat. Tähän sarjaan kuuluvan ”Yhdessä” –maalauksesta (2010) mieleeni tulee taas The Cure -yhtyeen punamustan ”Pornography”-albumin levynkannen ja ”A Forest” –kappaleen tunnelma. Aivan kuin maalaus kuvittaisi tätä kappaletta. Näin ei tietysti kuitenkaan ole.

Valitsin ison joukon Tiina Pyykkisen maalauksia, sillä ratkaisen tällä omia ripustuksellisia ongelmiani, sekä myös näyttelyyn liittyviä moraalisia ongelmia, jotka ovat vaivanneet mieltäni. En pidä siitä, että kuraattorit joutuvat itse valitsemaan myös omia maalauksiaan näyttelyyn. Siksi valitsen itseltäni vain yhden maalauksen, jonka laitan Tiinan töiden sekaan tuoden mukaan jonkinlaista kontrastia. Haluan antaa tälle nuorelle, vielä taidetta opiskelevalle, maalarille myös enemmän tilaa ja näkyvyyttä näyttelyssä. Ne hän on myös ansainnut.

†Janne Räisänen†Aavistus, öljy kankaalle, 220 x 150 cm, 2010

(kuva: Juhani Autio)

Aavistusta valosta ja varjosta. Ja maalista.

Nimetön, öljy epoksilla imeytetylle kankaalle, 190 x 130 cm, 2010(kuva: Juhani Autio)

Ne syntyvät ja heräävät henkiin valon ja varjon leikeistä, katsojan itsensä liikkeestä.

Aavistus, öljy kankaalle, 220 x 150 cm, 2010(kuva: Juhani Autio)

Matti RantanenUsko abstraktiin - Matti Rantasen maalaustaiteesta

Matti Rantanen on nuoren polven maalareista niitä harvoja, joiden teokset viittaavat selkeästi modernismin aikakauden maalaustyyleihin. Hänen konstruktivionismissaan on kuitenkin tuore, poikamainen viritys; viivat eivät edes pyri olemaan täysin suoria, värit näyttävät välillä pursotetun iloisesti suoraan tuubista ja valuvat räkäisesti ympäristöönsä ja paljasta mdf- levyä tulee paikka paikoin esiin. Nämä maalaukset eivät eristäydy taideinstituutioiden seinien sisälle vaan niillä on toinen jalka tukevasti kadulla. Niissä on paljon tuttua graffitien ja mainosten kuvamaailmasta, varsinkin väreissä, jotka välillä tuntuvat jopa päällekäyvän raaoilta.

Rantanen kujeilee konstruktivionismin kanssa suhtautuen välillä siihen kunnioittavan vakavasti ja välillä näyttäen sille kieltään. Hän on lumoutunut niin modernismin kuvakielestä kuin myöhemmistä psykedelisista visioistakin. Edellämainittu kuului hänen isovanhempiensa sukupolven nuoruuteen ja jälkimmäinen hänen vanhempiensa. Rantanen on syntynyt 1976. Hän on elänyt maailmassa, missä visuaalisten tyylien vaihtelu on kiihtynyt kiihtymistään ja aiemmat ilmiöt toistuvat muutaman vuoden syklillä. Mikä kuva tai tyyli ei saa enää kovinkaan syvällistä merkitystä, koska elämme jatkuvasti lisääntyvän kuvaähkyn ympäröiminä.

Kaikesta huolimatta hän etsii harmoniaa. Se on luultavasti enemmän intuitiivista kuin tarkkaan mietittyä. Hän ei perusta töitään matemaattisiin kaavoihin - ainakaan vielä. Enemmänkin maalaukset tuntuvat siltä että, kun palleassa kuristaa niin viiva on vedettävä tuohon. Inhimillinen tulee esiin; tämä on visio, tähän pystyn, ele kohti meditaatiota, muttei vielä siellä. Hengitys, rytmi ja käden vapina saa näkyä ja silti työ kurottuu kohti Täydellistä. Rantanen tuntuu kaipaavan menneisyyden uskoa kuvan ylevämpään merkitykseen ja siihen että, totuus voi löytyä abstraktista sommitelmasta. Silti nämä maalaukset ovat paljon enemmän kuin retroa. Ne ovat omasta kokemusmaailmasta syntyneitä, läpikäytyjä ja rehellisiä. Ne ovat 2010- luvun maalausta.

Matti Rantanen on ymmärtänyt sen, että tila voi olla syvyyssuuntainen liike maalauksen sisään ja ulos. Maalikerrokset asettuvat päällekkäin, leikkaavat toisensa ja vinksahtavat välillä epäloogisiksi. Näennäisen rentouden takana on kuitenkin tarkka suunnitelmallisuus, absurdi ei ole sattumaa vaan huolellisesti suuniteltua. Maalaukset hämmentävät kokemusta siitä, mikä on päällä ja mikä alla, edessä tai takana. Siinä missä, modernismi pyrki kolmiuloitteisuuden jäljittelemisen sijaan kuvan litteyteen, tuntuu Rantanen pyrkivän takaisin kolmiulotteisuuden illuusioon.

Tässä kolmiulotteisuudessa on kuitenkin jotain omituista, vähän kuin katselisi viewmaster kiekkoa tai 3D -elokuvaa. Siksi se on huiman kiehtovaa maalausta!

†Sara Toivanen†

Nimetön, akryyli mdf-levylle, 85 x 79 cm, 2010(kuva: Osmo Puuperä)

Hän ei perusta töitään matemaattisiin kaavoihin - ainakaan vielä.

Nimetön, akryyli mdf-levylle, 120 x 120 cm, 2009(Kuva: Osmo Puuperä)

Tila voi olla syvyyssuuntainen liike maalauksen sisään ja ulos.

Nimetön, akryyli mdf-levylle, 120 x 120 cm, 2009(kuva: Osmo Puuperä)







KURAATTORIEN

ANNA-LIISA KANKAANMÄKI

KUKKA PAAVILAINEN

KIM SOMERVUORI

TIMO TÄHKÄNEN

†

Olen valinnut kaksi taiteilijaa, joiden teokset haluan nähdä samassa tilassa. Molempien työskentelyssä vallitsee jännite niukkuuden ja runsauden välillä, mutta heidän lähestymistapansa on kovin erilainen.

†Juha-Heikki Tihinen







VALINNAT

ANNA-LIISA KANKAANMÄKI

KUKKA PAAVILAINEN

KIM SOMERVUORI

TIMO TÄHKÄNEN

†

Lopullinen valintani tapahtui pohtimalla myös potentiaalisia teoksia yhdessä, kahden tekijän teoksista koostuvana yhtenä kokonaisuutena. Siinä missä Kankaanmäki on vahvan maskuliininen, jopa

hyökkäävä, on Tähkänen herkkä ja viipyilevä. En siis valinnut vain kahta erilaista taiteilijaa vaan sellaisen teoskokonaisuuden, joka asettui vahvaan dialogiin keskenään ja avaa mielestäni näyttelyn teemaan kaksi

keskenään varsin erilaista, mutta erilaisuudessaan toisiaan täydentävää näkökulmaa.

†Annamari Vänskä

Anna-Liisa KankaanmäkiAnna-Liisa Kankaanmäki on mielestäni yksi suomalaisen maalaustaiteen lupaavimmista tekijöistä. Hänen teoksissaan on sellaista uskallusta ja voimaa, jota suomalaisen maalaustaiteen kentällä näkee harvoin.

Kankaanmäki ei pelkää tarttua klassisiin, jopa kliseisiin ja kuluneisiin teemoihin – teosnäytteissä esimerkiksi Madonna ja Jeesus-lapsi – mutta hän onnistuu vinksauttamaan aiheensa nykykielelle ja avaamaan sitä kautta tuttuihin aiheisiin tuoreita näkökulmia.

Kankaanmäen teoksissa on myös vahva sukupuoli- ja seksuaalipoliittinen viritys – tämäkin on seikka, jota suomalaisessa maalauksessa näkee valitettavan harvoin. Vaikka Kankaanmäen ura on vasta alkuvaiheissaan (yksi teos ”Yksilön vapaus”, on hänen lopputyönsä Lahden taiteen ja viestinnän oppilaitokseen viime vuodelta), ovat hänen näyttönsä jo nyt erittäin lupaavia.

Kankaanmäellä on täysin oma ja distinktiivinen tyyli ja sisällöllinen ajattelu, hänen teoksensa ovat vahvoja kannanottoja – joidenkin mielestä sisältönsä puolesta myös aggressiivisia ja hyökkääviä – mutta maalarina hänen tekniikassaan on jotakin hyvin kauniin klassista, jopa sokerisen kitsistä.

Kontrasti sisällön ja muodon välillä toimii pistämättömästi – ja sopii erittäin hyvin myös näyttelyn teemaan pohtiessaan ihmiskauneuden normatiivisia rajoja, kauneuden ja rumuuden sekä kauneuden ja kitsin häilyviä rajoja.

††Annamari Vänskä††

Äiti ja lapsi, akryyli ja öljyväri kankaalle, 120 x 90 cm, 2009(Kuva: Katariina Katla)

Hän onnistuu vinksauttamaan aiheensa nykykielelle.

Madonna del Latte, akryyli ja öljyväri kankaalle, 100 x 70 cm, 2010(kuva: Katariina Katla)

Kontrasti sisällön ja muodon välillä toimii pistämättömästi.

Yksilön vapaus, akryyli ja öljyväri kankaalle, 220 x 300 cm, 2009(Kuva: Miikka Pirinen)

Kukka PaavilainenKukka Paavilainen (1976) valmistui Kuvataideakatemiasta 2005. Hän on opiskellut myös Lahden taideinstituutissa ja Helsingin yliopistossa. Paavilaisen teokset voivat olla litografioita tai öljymaalauksia kankaalle. Monissa hänen teoksissaan maalarin eleestä tulee tärkeä, mitä korostaa se, että hän työstää niitä usein paljain käsin.

Sarjallisissa teoksissa alkuperäinen lähtökohta katoaa valmiin maalauksen materiaalisuuden taakse. Litografioissaan hän on tutkinut samankaltaisia työtapoja kuin Ellen Thesleff teki omissa teoksissaan, kun taas maalauksissaan hän pohtii pinnan ja pigmentin suhdetta ja yleisien maalauksellisten strategioiden merkityksiä. Paavilainen kertoo katsojille siitä, miten niukkuus on vahva valinta ja minimalistinen jälki voi vaikuttaa yhtä syvästi kuin maksimaalinenkin.

††Juha-Heikki Tihinen††

The Cross - Kukka was here, 240 x 200 cm, öljy kankaalle, 2008(Kuva: Jussi Tiainen)

Minimalistinen jälki voi vaikuttaa yhtä syvästi kuin maksimaalinenkin.

Armo, litografia, 121 x 81 cm, 2009(Kuva: Jussi Tiainen)

Hän työstää niitä usein paljain käsin.

Relation - Parisuhde, litografia, 66 x 50 cm, 2007(Kuva: Jussi Tiainen)

Kim SomervuoriKim Somervuori (1975) opiskelee Kuvataideakatemiassa viidennellä vuosikurssilla. Hänen esteettisiä ideaalejaan on muun muassa tahrittu wc:n pinta tai anonyymi seinä kaupungilla. Hänen työskentelyssään maalauksen mediumi on laajasti käytössä, sillä teos voi olla seinään tehty jälki, piirustus tai maalauspohjalle toteutettu objekti. Somervuoren teoksissa kohtaa niin graffiittien kuin perinteisen taulumaalauksen historia.

Maalaus on objekti, mutta se voi olla sitä seinämäisenä pintana tai kolmiulotteisena kappaleena. Merkkien jättäminen ja taiteilijan käsialan vaihtelu luovat koordinaatteja, joiden varassa katsoja voi suunnistaa teoksien vaihtelevissa tekstuureissa. Maisema on Somervuorelle tärkeä lähtökohta, ja monia hänen teoksiaan on hyvä lähestyä tilallisina kokemuksina.

††Juha-Heikki Tihinen††

Arto, muste, akryyli ja lyijykynä levylle, 80 x 61 cm, 2010(kuva: Ville Lahtinen / flc415)

Tahrittu wc:n pinta tai anonyymi seinä kaupungilla.

Kukka, sekatekniikka levylle, 45 x 61 cm, 2010.(Kuva: Kim Somervuori)

Hyvä lähestyä tilallisina kokemuksina.

Crumoon: sekatekniikka levylle, 138 x 145 cm, 2009-2010(Kuva: Ville Lahtinen / flc415)

Timo TähkänenSiinä missä Kankaanmäki on teoksissaan vahvan maskuliininen, asettuu Timo Tähkänen Kankaanmäen lähes täydelliseksi vastakohdaksi feminiinisyydellään.

Tähkäsen maalauksissa vahvinta on niiden materiaalisuus: abstraktien värimaalausten kankaat valuvat ulos ja alas kehyksistään muodostaen veistos- tai installaatiomaisia kokonaisuuksia.

Teoksissa on häivähdys Tarja Pitkänen-Waltherin tapaa teoretisoida maalauksen materiaalisuutta ja haastaa maalauksen kaksiulotteisuus – teema, jota nykymaalauksessa on käsitelty suhteellisen runsaasti viime vuosien aikana suomalaisen maalaustaiteen kentällä.

Vaikka Tähkänen on valinnut abstraktin maalauksen, hänen tapansa käsitellä maalin alustaa, siis kangasta, irrottaa hänet osin perinteisestä maalauksesta ja tuo hänet lähemmäs installaatiotaidetta ja jopa muodin tai ainakin vaatteiden maailmaa.

Kun kehyksistä irrotettu pinkeä kangas muuttuu valuvaksi draperiaksi, se alkaa tuottaa merkityksiä, jotka eivät enää liity ainoastaan maalauksen problematiikkaan vaan viittilöivät arkisten vaatteiden ja niillä rakennettavien merkitysten suuntaan. Tämä tuntuu raikkaalta ja avaa myös kauneuden teemaan ylevän ja tavallisen tai arkisen kauneuden pohtimisen väylän.

††Annamari Vänskä††

Source, akryyli kankaalle, 120 x 110 cm, 2010(Kuva: Timo Tähkänen)

Haastaa maalauksen kaksiulotteisuus.

Change, akryyli kankaalle, 60 x 60 cm, 2010(Kuva: Timo Tähkänen)

Tämä tuntuu raikkaalta.

Fleurette, akryyli kankaalle, 65 x 48 cm, 2010(Kuva: Timo Tähkänen)







KURATOINEET

Tämä on hieno ristiretki. Maalaus ei ole kuollut. Siveltimet ristiin, jos joku toisin väittää!

VILLE LAAKSONEN

MAARIA OIKARINEN

JANNE RÄISÄNEN

SARA TOIVANEN

†







TAITEILIJAT

Minkälainen ajattelu on kestävää ja minkä arvojen varaan elämää, tai taidetta, kannattaa rakentaa?

VILLE LAAKSONEN

MAARIA OIKARINEN

JANNE RÄISÄNEN

SARA TOIVANEN

†

Ville LaaksonenHaluan kertoa sen, mikä on totta. Uskon, että sen mikä on totta, täytyy olla kaunista.

Kyse on valinnasta: mitä haluan ajattelullani edustaa? Merkitys itsessään on tämän kuvallisen maailman ja tradition olemassaolo. Se muodostaa voimakkaan rinnakkaistodellisuuden sille, josta voin lukea kirjoitetun, tai jota voin kuunnella äänin. Maalauksessa voin sanoa: “Tässä olen. Tämä on totta”.

Enemmän on Enemmän.

Todellisuuden rajalla, maalauksessa, ekspressiot ja impressiot jättävät jälkensä kuin tietoisen ja tiedostamattoman vuoropuheluna. Syntyy kertomus: kokemukseen p erustuva tieto. Tämä tapahtuu hyväksyen myyttisen maailman olemassa olon. Metaforat ovat totta, kuten ne “tiedot” joita luulemme tosiksi. Sisäinen tuntemus sanoo ensisijaisesti sen, mikä on oikein ja mikä on väärin.

Autenttisen olemisen tapa on ´patafyysinen kokonaisuus, jonka päämäärä on vapaus.

Sisäinen ja ulkoinen maailma ovat yhtäläisesti läsnä. Tulevaisuus ja menneisyys kohtaavat maalauksen prosessissa ikuisten kysymysten äärellä; olemisen ja kauneuden luonteen tavoittavina hetkinä, kysymyksinä soprhrosyneen jäljillä. En etsi ratkaisuja, vaan lähestyn kokemuksellisuutta. Öljymaali liikuu jättimäisillä kankailla pyyhkien esittävää, puhuen sinä mitä se on - maalaamista!

Maalaus on vain sitä mitä se on; Maalaus.

Maailma on tässä. Paras aika elää sitä on nyt. Hetket, jotka katoavat angstin ja ahdistuksen vangitsevaan energiaan, ovat vain kolikon kääntöpuolella. Kun elämän kohtaa avoimin mielin, ei ole syytä uskoa hyvän tai pahan olemassa oloon. Muutoksen voima tekee olemisen. Ihmiset, jotka ovat tarpeeksi hulluja uskoakseen pystyvänsä muuttamaan maailman, muuttavat sen.

Muutos ja liike ovat tapoja, jolla oleminen tulee näkyväksi.

Mielen täyttyessä toivosta mikään ei ole mahdotonta. Välähdyksinä tulevasta, palavana himona elämää kohtaan, unelmat muuttuvat eläviksi. Muistot, jotka pysyvät eivät ole ennalta asetetut. Kuten tästä tekstistäkin ilmenee: Yrittäessäni kirjoittaa, rakastun ajatuksiini kuin tietäisin: yritän vangita ajatuksen liikkeitä.

Kun maalaan, en ole sokea sille, mitä luulen tietäväni.

Asgård, öljy ja akryyli kankaalle, 300 x 250 cm, 2010(kuva: Ville Laaksonen)

Sen mikä on totta, täytyy olla kaunista.

Toisto, öljy kankaalle, 250 x 170 cm, 2010(kuva: Ville Laaksonen)

Maailma on tässä. Paras aika elää sitä on nyt.

Torstai - Thor’s Day, öljy, akryyli ja spray kankaalle, 300 x 300 cm, 2010(kuva: Ville Laaksonen)

Maaria OikarinenJärven pakko

Miksi taiteilija ui punaisessa maalissa? Kymmenen vuotta sitten, juhannus. Äkkikuolema oli erottanut rakastavaiset. Toinen hukkui. Toinen tuli hulluksi, oli si-etämätöntä haljeta sillä tavoin, mahdotonta uskoa repeämän lopullisuuteen. Toinen ei vastannut puhelimeen. Mutta järvi. Järven ääni oli kirkas, pinkki ja herkeämätön.

Uskallanko, voinko kuulla sen äänen nyt? Voinko muistaa äänen ja hulluuden olematta hullu, ottaa vain äänen värin, hul-luuden värit?

Minkä väristä on? Kun kesäpäivän järvi kimmeltää ja metsä ympäröi, on vihreää, keltaista, kultaa. On levän ja lumpeen väri, on auringon väri. Aiheeni on suuri ja tosi. Työ on surutyö, sen aihe on kuolema ja se, että ei ole kuollut, väkevä elämä. On aavistus, vahva tunne, pakoksikin sitä voi kutsua. On maalattava hukkuminen, järven pakko. Pelkään, mutta otan pelon pelättäväksi. Vähän kerrassaan. Sarjan kolme maalausta on esillä Pyhä Tuho –näyttelyssä.

Kangas on järvi tai järvessä olo. Minä olen hukkuva. Vaikka järvi kimmeltää. Joka maalausele on putoaminen. Ei tässä ole järkeä. Tämä on muuta. En keksinyt tätä, tämä tuli. Tämä vaati minut. Siksi vailla järkeä putoan.

Asetin alkuun säännön: välineitä ei käytetä, käsiä kirurginhanskoissa ainoastaan. Väri hierretään, riivitään, kouraistaan kä-sin kankaalle. Tavallaan tuntui nololta, kököltä, lapselliselta jättää maalaukseen selvä käsimerkki. Eikö nyt kuuluisi jotenkin häivyttää, silotella? Ei. Siinä sen täytyy olla, huutaa, kurkottaa avutonna. Välillä hanskat unohtuivat, kädet värjääntyivät väki-sin. Täytyi läiskiä ja räimiä, rystyset aukesivat, mutta kankaalle tuli hienot luurankojäljet.

Täytyi pudota. Harjoittelin uimahallissa kohti pohjaa menoa, kädet viimeisenä valoa tavoittaen. Maalauksen ääressä pudot-tauduin niin lujaa, että sain mustelmia. Ymmärsin, ettei maalaaminen ole vain näköaistin asia, ettei näköä kovin paljon edes tarvita; se on kummaa, koska visuaalista, kuvataidetta silti tehdään.

Voi olla, että jotain hukkuvan hädästä peittyi ja pehmittyi myöhemmin kullan ja kauneuden alle. Tuli kaunis. Eihän hukku-minen ole kaunista. Mutta mieleeni muistui, kun muuan lääkäri vakuutti hukkumisen olevan helppo tapa kuolla, kivuton ja pehmeä. Sekin väri työssä siis on.

Sitten on se, että oikeastaan hukkumista ei voi maalata. Hukkunut ei maalaa. Maalaava käy hukkumisessa, pitää läheltä, mutta maalava ei huku, vain siten hän voi maalata. Maalautuu ei-hukkuminen, niin täytyy maalautua. Sydämessäni on myös lempeä aika ennen hukkumista, ennen järveä.

Sarjasta Hukkuminen, Viides, akryyli, 180 x 174 cm, 2009(Kuva: Jouko Vatanen)

Hän katsoo maisemaa, ja jokin nytkähtää, näköaisti toimii väärin. Ympäristö kihisee, kuvat kerrostuvat näkökentässä. Maisema särkyy. Koska oli järvi, ei ole muuta kuin järvi, hukuttaja. Järvi halkaisee todellisuuden ja muuttuu kaiken

keskukseksi.

Kun hän katsoo peltoa, tähkät kohoavat aalloiksi, metsä jää järven taakse ja alle. Kuuletko? Tule uimaan, järvi sanoo. Tule. On vain hukkuminen. Kuulinko? Kuulinko korvillani vai tunsinko sen ihoni alla? Ääni sanoo: tule, olen täällä. On mentävä

uimaan, hukkumaan. Tule uimaan, tule, tule uimaan.

Sarjasta Hukkuminen, Kuudes, akryyli, 180 x 174 cm, 2009(Kuva: Jouko Vatanen)

Hän kävelee rantaan, pysähtyy laiturille. Tuijottaa vettä. Tuonne on mentävä, kuoltava. Mutta Älä kuole! sanovat vauvankasvot vedenpinnassa. Hän hämmästyy, eihän vauva osaa vielä puhua, mutta jotensakin järkeenkäypää, hän

ajattelee ja nousee ylös.

Hän kiertää järveä, järvi on keskus, siitä ei pääse. Ehkä seuraavassa poukamassa kuuluu mennä uimaan. Venerannassa hän riisuu vaatteet. On uitava järven poikki. Yleensä kuuluu uida rantaviivan tuntumassa, hän tietää, mutta nyt ei ole

yleensä. On uitava vastarannalle, ehkä uuvuttava matkalle, kenties sukellettava pinnan alle.

Sarjasta Hukkuminen, Kahdeksas, akryyli, 180 x 174 cm, 2009(Kuva: Jouko Vatanen)

Janne RäisänenLaitan itseltäni vain yhden pienen työn (Oopiumista johtuvaa sinerrystä, 2010), sillä haluan antaa nuorelle maalarille, Tiina Pyykkiselle mahdollisimman ison tilan näyttelyssä. Samalla myös vastustan ajatusta, että minun kuraattorina pitäisi laittaa omia töitäni esille. Tulen sekoittamaan teokseni Pyykkisen töiden sekaan. Se toimii esittävyydellään myös kontrastina Pyykkisen vahvalle minimalismille!

Swedish Skinheads are Back, vesiväri ja öljy kankaalle, 89 x 178 cm, 2009(Kuva: Jussi Tiainen)

Haluan antaa.

Thong Tango, öljy kankaalle, 50 x 25 cm, 2009(Kuva: Jussi Tiainen)

Vastustan ajatusta, että minun kuraattorina pitäisi laittaa omia töitäni esille.

Satan Knows I´m Happy Today, Öljy kankaalle, 89 x 55 cm, 2009(Kuva: Jussi Tiainen)

Sara ToivonenMaalausta on katsottava kuvan sisään. Arkkityyppisinä pidetyt muodot kuten kolmio, ympyrä, suorakaide ja risti ovat yhteisiä monille eri kulttuureille. Andrei Rubljevin ikonissa Pyhä Kolminaisuus (joka on todennäköisesti maailman tunnetuin ikoni) ympyrä, risti ja kolmio ovat helposti löydettävissä.

Paul Evokimov kirjoittaa: ”Jos yhdistetään pöydän uloimmat päät pisteeseen joka on täsmälleen keskimmäisen enkelin pään yläpuolella, nähdään, että enkelit on täsmällisesti sijoitettu tasasivuiseen kolmioon. Se kuvaa ykseyttä ja samankaltaisuutta kolmiyhteisessä Jumaluudessa, jonka huippu on Isä. Ja lopuksi viiva, joka voidaan vetää näiden kolmen enkelin uloimpien ääriviivojen kautta muodostaa säännöllisen ympyrän, jumalallisen ikuisuuden vertauskuvan.” (Ikonimaalari 1/ 2009)

Ikonin viiva jatkuu toisessa viivassa ja muotokieli on ladattu täyteen merkitystä. Tradition kautta on hioutunut kuvallinen tapa esittää absoluuttinen. Muodolla ja värillä on selkeä tarkoitus ja funktio tehdä kuvan teologiaa. Katsoja voi niiden kautta oival-taa kuvan hengellisen sanoman. Sanoma on pohjimmiltaan kaikissa ikoneissa se, että Jumala inkarnoitui ihmiseksi Kristuk-sessa ja teki hänen kauttaan uuden liiton ihmisten kanssa.

Nykymaalauksen yhteydessä puhutaan harvemmin sommittelusta klassisessa mielessä. Harva rakentaa maalauksiaan kultaisen leikkauksen periaatteelle tai tiedostaa löytyykö maalauksesta kolmiota tai ympyrää. Sommittelun rakenne ei myöskään nouse esiin teoreettisessa keskustelussa tai kritiikissä. Ei ole mitään yhteisiä lainalaisuuksia siitä, että joku muoto tai väri olisi ymmärrettävissä merkitsemään jotakin. Tietysti nykymaalaukset ovat täynnä kuvallisia viitteitä ja merkityksiä, mutta ne voivat viitata käytännössä mihin vain; taidehistoriaan, populaarikulttuuriin, mainoksiin, politiikkaan, maantietee-seen, lista on loputon.

Mikään kuvallinen viittaus ei kuitenkaan pelkästään riitä tekemään maalauksesta taideteosta. Mitä on maalattu kuvaan? Tunnistettava aihe voi kertoa tarinaa ja luoda kulttuurisesti ymmärrettäviä viitteitä. Värikerrokset, siveltimen jälki ja masso-jen suhde toisiinsa kertovat oman tarinansa, joka voi yhdistyä aiheen tarinaan tai kulkea sitä vastaan. Maalaus voi olla kuva jostakin, mutta maalaus on aina myös kuva itsestään. Maalaus on taiteilijan kuva, kuva itsestään ja kuva tuntemattomasta.

Voisiko nykymaalari, näennäisen tajunnanvirtamaisesta maalaustavasta huolimattta, alitajuisesti pyrkiä ikuiseen geometri-aan? Tunnistaako hän kehollaan ja mielellään samankaltaisia asioita sommittelun harmoniasta tai värien suhteesta toisiinsa kuin 1400- luvun taiteilija?

Maalaustaide taiteenlajina on siinä mielessä erikoislaatuinen, että taiteilija on siinä ikäänkuin erilaisten tilojen välissä. Ain-eelinen maailma; konkreettinen kangas, värit ja muut materiaalit, oma keho, sen fyysinen liike ja mittasuhteet, idea ja näky siitä sekä ajatuspolku, miten sinne päästään ja tuntematon, jonka on annettava tapahtua ja jota on kuunneltava. Tärkeintä on nähdä ja tunnistaa työssä oleellinen. Tätä oleellista voi nimittää myös kauneudeksi. Keho on tässä tärkein instrumentti. Uskon, että meillä on annettuna kyky aistia kauneutta kehollamme ohi tietoisen mielen.

Taiteilijan on pyrittävä täydelliseen keskittyneisyyden tilaan voidakseen tunnistaa, koska maalaus on, mitä sen tulee olla. Sillä tavoin, se on myös ajallinen prosessi; läsnäolo ennen tätä siveltimenvetoa on eri kuin sen jälkeen. Jokaisesta sivel-timenvedosta aukeaa uusi polku. Joskus perille löytää heti ja toisinaan on rämeikköisempää. Joku työ voi olla umpikuja, mutta matka jatkuu taas toisaalla. Kuva annetaan, mutta maalarin tehtävä on löytää ja välittää se.

Credo, tempera ja öljy kankaalle, 190 x 220 cm(Kuva: Mirka Kleemola)

Maalaus on aina myös kuva itsestään.

Lohdutus, tempera ja öljy kankaalle, 140 x 130 cm (Kuva: Mirka Kleemola)

Meillä on annettuna kyky aistia kauneutta kehollamme ohi tietoisen mielen.

Huone, tempera ja öljy kankaalle 90 x 90 cm(Kuva: Mirka Kleemola)







KAUNEUDEN PUHDISTAVASTA VOIMASTA

Turussa, Galleria Maaret Finnbergissä 29.6-1.8.2010 järjestettävä Pyhä Tuho-näyttely on katsaus suomalaisen maalaustaiteen ja sen tulevaisuuden näkymiin.

Näyttelyn teemana on kauneus. Lähtökohtana on, että maalaustaide on Suomessa yhä suosittu media: näyttelyn tehtävä on valistaa yleisöä, ja painopiste on nykymaalaustaiteen mahdollisuuksien esittelyssä.

Tämä kirja ei ole näyttelykatologi; kyseessä on 12 taiteilijan ja kahden kuraattorin hengen tuotos. Näyttelykonsepti synnyttää keskustelua taiteilijoiden ja kuraattorien välillä. Siinä mielessä näyttely on luonteeltaan pedagoginen.

Tämä on kuraattorien aikakausi. Kuratointi on taitoa tehdä näkyväksi, aivan kuten maalauskin on. Kyse on siitä, että uskoo siihen, että sillä on merkitys, mitä tekee. Yksi taiteilija voi antaa niin vähän, itsensä.

Näyttely peräänkuluttaa teemallaan taiteen motiiveja; Minkälainen ajattelu on kestävää ja minkä arvojen varaan elämää, tai taidetta, kannattaa rakentaa? Kuinka saada ihmiset kuuntelemaan siveltimien ääntä?

Hektisen mediamaailman ja kulutusyhteiskunnan sydämessä taiteilijan rooli on ainutlaatuinen. Hänellä on vapaus oman mediansa muodossa nostaa esille yhteiskunnalliseen keskusteluun asioita. Kun vaan joku kuuntelisi, sitä kaunistakin.

Kuraattorien päätään nostava ammattikunta on saman haasteen edessä.

Näyttelyn taiteilijavalinnat suoritettiin näyttelyteeman puitteissa siten, että kuraattorit Juha- Heikki Tihinen ja Annanari Vänskä valitsivat kumpikin kaksi taiteilijaa, minkä lisäksi taiteilijat Ville Laaksonen, Maaria Oikarinen, Janne Räisänen ja Sara Toivanen valitsivat kukin yhden taiteilijan.

Kuratoinnissa toteutettiin sukupuolista tasa-arvoisuutta; mikä toteutettiin käytännössä siten, että taiteilijoiden edustajien tehtävänä oli valita vastakkaisen sukupuolen edustaja ja kuraattorien molempien sukupuolten edustajat.

Kirjassa on näyttelyyn valittujen kahdeksan taiteilijan kohdalla (Jenni Hiltunen, Anna-Liisa Kankaanmäki Torsti Niskanen, Kukka Paavilainen, Tiina Pyykkinen, Matti Rantanen, Kim Somervuori, Timo Tähkänen) maininta kuraattorista tai taiteilijasta, joka hänet on valinnut. Esittelytekstit ovat valitsijan toimesta, jollei asiasta toisin mainita.

Kiitos kaikille taiteilijoille, sekä kuraattoreille. Tämä on hieno ristiretki. Maalaus ei ole kuollut. Siveltimet ristiin, jos joku toisin väittää!Turussa, 20.6.2010

Ville Laaksonen / Näyttelyn järjestäjä.

Documents

Pyhä Tuho