1

Suomalais-ugrilaisen kielitieteen alkuvaiheet

Mikko Korhonen

1984

2

3

Suomen ja unkarin kielellisen sukulaisuuden osoittaminen ei ole ollut mikään erillinen tapahtuma, vaan vähittäinen prosessi, joka on edennyt osana suomalais-ugrilaisen kielitieteen historiaa. Käsitys suomalais-ugrilaisesta kielikunnasta, sen jäsenistä ja niiden keskinäisistä suhteista, sen historiasta ja suhteista muihin kielikuntiin sekä sen kielellisistä erikoispiirteistä on hahmottunut vähitellen sukupolvien mittaisen kärsivällisen tutkimustyön tuloksena. Vaikka suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen it -senäisenä tieteenalana voidaan katsoa syntyneen vasta 1800-luvun puolimaissa, on toki näistä kielistä ja niiden suhteista tehty havaintoja verrattomasti kauemmin.

Hakiessamme ensimmäisiä kirjallisia mainintoja suomensukuisten kielten keskinäisistä suhteista meidän on mentävä aina keskiaikaan saakka. Suomalais-ugrilaisen kielivertailun pioneerina mainitaan nimittäin usein - erikoisuuden vuoksi - Haalogalandin Ottar, Englannin kuninkaan Alfred Suuren pohjoisnorjalainen vasalli, joka 870-luvulla purjehti Pohjois-Norjan ja Kuolan niemimaan rannikkoa ilmeisesti aina Vienajoelle saakka, kohtasi siellä suomensukuisia bjarmeja ja totesi heidän kielensä muistuttavan lapin kieltä. Yhtä niukka on Aeneas Sylvius Piccolominin (1405-1464, myöhemmin tunnettu paavina nimellä Pius II) vuonna 1458 valmistuneeseen Cosmographia teokseen sisältyvä maininta Aasian skyyttien ja unkarilaisten kielisukulaisuudesta. Aasian skyyttien on tässä yhteydessä selitetty tarkoittavan voguleja ja ostjakkeja.

Tällaisilla hajahuomioilla on kuitenkin vain kuriositeetin arvo, jopa tieteenhistoriankin kannalta. Itse asiassa keskiajan lati-nankielisessä korkeakulttuurissa Euroopan kansalliskielet saivat hyvin vähän huomiota osakseen. Vasta uuden ajan alun yhteis-kunnalliset ja taloudelliset muutokset sekä uskonpuhdistus ja humanismin nousu loivat edellytykset näiden kielten laajemmalle kirjalliselle viljelylle, mikä puolestaan johti monet oppineet kiinnostumaan niiden rakenteesta ja alkuperästä. Yhtäkkiä havait-tiin, ettei maailma olekaan pelkästään latinankielinen.

4

Kautta 1600- ja 1700-luvun harrastettiinkin hyvin innokkaasti eräänlaista alkeellista vertailevaa kielitiedettä, joka perustui pää-asiallisesti satunnaisiin sanastoyhtäläisyyksiin. Kieltenvertailun suosion yhtenä selityksenä on se, että tällä tavoin uskottiin voitavan valaista kyseisiä kieliä puhuvien kansojen esihistoriaa. Tutkijoita innoitti kuitenkin useammin halu todistella oman kansan loistavaa menneisyyttä kuin kriittinen pyrkimys tieteelliseen totuuteen. Niinpä Turun ja Upsalan yliopistoissa kirjoitet tiin tuona aikana suuri määrä oppineita teoksia, joissa pyrittiin osoittamaan suomen kieli heprean, kreikan tai latinan sukulaiseksi ja suomalaiset kunnianarvoisten antiikin tai raamatun kansojen jälkeläisiksi. Vedenpaisumus ja Baabelin kieltensekoitus olivat ne historian vankkumattomat merk-kipaalut, joihin kansojen ja kielten historia oli suhteutettava.

Tästä sinänsä täysin epätieteellisestä kielten vertailusta oli lopulta se hyöty, että vetäessään vertailun piiriin monia vähän tunnettuja kieliä tutkijat onnistuivat tekemään myös oikeita rinnastuksia. Niinpä suomen, viron ja lapin keskinäinen sukulaisuus oli selvillä jo 1600-luvulie tultaessa. Turun akatemian historian, sittemmin lainopin professori Michael Wexionius-Gyldenstolpe (1608-1670) käsitteli hyvin ansiokkaalla ja yllättävän modernilla tavalla suomen, viron, liivin ja lapin suhteita eräässä vuonna 1650 ilmestyneessä historiallis-maantieteellisessä teoksessaan. Hän nimittäin ei tyytynyt pelkästään sanarinnastuksiin, kuten yleensä tuon ajan oppineet, vaan tarkasteli myös kieliopillisia yhtäläisyyksiä.

Suomi, viro ja liivi muistuttavat siinä määrin toisiaan, että niiden keskinäisen sukulaisuuden huomaa kuka tahansa, joka niihin vähänkin perehtyy. 1500- ja 1600-luvun kielenvertailijoiden ei liene ollut vaikeaa havaita myöskään suomen ja lapin sukulaisuutta, vaikka lappi poikkeaakin jo huomattavasti enemmän suomesta kuin liivi ja viro. Sen sijaan on suorastaan ihmeteltävää, että myös suomen ja unkarin sukulaisuus keksittiin jo 1600-luvun lopulla. Vieläpä täysin sormituntumalta, 150 vuotta ennen historiallis-vertailevan kielitieteen syntyä.

Meidän aikamme suomalaiset ja unkarilaiset, jotka jo koulussa oppivat pitämään äidinkieliään toistensa sukulaisina, eivät ehkä aina tule ajatelleeksi, kuinka kaukaisesta sukulaisuudesta tässä lopultakin on kysymys. Suomen ja unkarin yhteinen kielellinen perusta on vähintään 6000 vuoden takana. Molemmat kielet ovat noista ajoista kehittyneet eri suuntiin niin paljon, ettei yhteinen pohja helposti paljastu. Suomalaisugrilaisten kielten sukupuussa suomi ja unkari sijoittuvat äärioksiksi vastakkaisille reunoille. Sukulaisuus on samaa luokkaa kuin esimerkiksi ruotsin ja nykykreikan keskinäinen sukulaisuus. Nämä molemmat ovat kehittyneet indoeurooppalaisesta

5

kantakielestä samalla tavoin ja suunnilleen yhtä pitkän ajan kuluessa kuin suomi ja unkari suomalaisugrilaisesta kantakielestä. Eivätkä ruotsalaiset ja kreikkalaiset ilmeisesti kovinkaan paljon ajattele toisiaan kieliserkkuina.

Kielisukulaisuus keksitään

On paljon keskusteltu siitä, kenelle kuuluu kunnia suomen ja unkarin sukulaisuuden löytämisestä. Näyttää siltä, että useat oppineet eri tahoilla Eurooppaa askartelivat tämän ilmiön parissa samoihin aikoihin toisistaan riippumatta. Tsekkiläissyntyinen pedagogi Amos Comenius (1592-1670) ja Transsilvanian-saksilainen historioitsija Johan Tröster (k. 1685) kiinnittivät huomiota tiettyihin unkarin ja suomen yhtäläisyyksiin mainitsematta kuitenkaan minkäänlaista olettamusta näiden kielten sukulaisuudesta. Tällaiseen olettamukseen päätyi sen sijaan hampurilainen lääkäri ja polyhistori Martinus Fogelius (Martin Fogel, 1634-1675), tosin kaksinkertaisen erehdyksen kautta. Fogeliuksen mielenkiinto suomea kohtaan sai alkunsa siitä, että Toscanan prinssi, sittemmin suurherttua Cosimo III, joka keräsi tietoja vieraista kielistä ja kansoista, oli pyytänyt häneltä suomen kielioppia ja sanakirjaa. Kun Fogelius tätä pyyntöä täyttäessään joutui tekemisiin suomen kielen kanssa, häntä alkoi askarruttaa kysymys suomalaisten alkuperästä Joka senaikaisten tietojen perusteella vaikutti arvoitukselliselta. Hän huomasi, että suomalaisia tarkoittava sana finn muistuttaa hunnien nimitystä hunn, joten kyseessä voi alkuaan olla sama sana (ensimmäinen erehdys) ja suomalaiset olisivat hunnien sukulaisia. Mutta kun unkarilaiset Fogeliuksen tietämän mukaan olivat hunnien jälkeläisiä (toinen erehdys), ei tästä voinut seurata muuta kuin että suomalaiset ja unkarilaiset ovat jotenkin keskenään sukua. Nähdäkseen, oliko tämä päätelmä oikea, Fogelius alkoi järjestelmällisesti vertailla suomen ja unkarin sanoja, taivutusta sekä äänne- ja lauserakennetta. Mitä pitemmälle työ eteni, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli siitä, että »un-karin ja suomen kieli ovat liittyneet toisiinsa suuren sukulaisuuden kautta». Nämä havaintonsa Fogelius esitti käsikirjoituksessa, jonka hän lähetti Cosimolle vuonna 1669. S uomalais-unkarilaisia sanarinnastuksia Fogelius esittää luettelomaisesti 37, joukossa sellaiset helposti havaittavat yhtäläisyydet kuin pää - fő, käsi - kez, veri - ver, kala - hal ja niin edelleen. Fogeliuksen sanarinnastuksista lähes kaksi kolmasosaa on edelleen hyväksyttäviä, mikä on melko korkea määrä verrattuna eräiden myöhempien tutkijain laajempiin sanaluetteloihin. Suomen ja unkarin rakenteellisia yhtäläisyyksiä,

6

jotka erottavat nämä kielet tutummista Euroopan kielistä, Fogelius mainitsee seitsemän, kaikki paikkansapitäviä: 1) molemmat kielet välttävät konsonanttien yhtymiä, 2) kummassakaan kielessä ei ole kieliopillisia sukuja, 3) nominien taivutuksessa käytetään päätteitä, joilla on sama voima

kuin toisten kielten prepositioilla (vrt. sm. talossa, unk. ház-ban, saks. im H au s, engl. in the house),

4) erilliset prepositiot pannaan sanan jälkeen (näillä Fogelius tarkoittaa postpositioita, jotka suomessa ja unkarissa usein vastaavat indoeurooppalaisten kielten prepositioita, vrt. sm. kiven alla, unk. a kő alatt, saks. unter dem Stein, engl. under the stone),

5) molemmat kielet käyttävät omistusliitteitä, 6) molemmissa kielissä adjektiiviattribuutti on pääsanansa edellä, 7) kummassakaan kielessä ei ole latinan habeo (saks. haben, engl.

have) verbin vastinetta, vaan sen asemasta käytetään 'olla’ verbiä (vrt. sm. pojalla on kirja, unk. a fiunak könyve van, saks. der Junge hat ein Buch, engl. the boy has a book).Saatuaan ruotsalaiselta Johannes Schefferukselta kirjeitse tiedon,

että lappi on sukua suomen kielelle, Fogelius vertasi myös lappia ja unkaria toisiinsa sekä totesi niiden välisen sukulaisuuden. Fogeliuksen ainutlaatuiset havainnot eivät kuitenkaan päässeet sanottavasti rikastuttamaan aikakauden yleistietoa, sillä ne jäivät pölyttymään arkistojen hyllyille, kunnes E. N. Setälä vuonna 1888 pääsi niiden jäljille Hannoverin kirjastosta löytämiensä käsikirjoitusten avulla. - Mitä sitten tulee niihin vääriin tietoihin, joiden perusteella Fogelius ryhtyi tutkimaan suomen ja unkarin sukulaisuutta, niin on todettava, ettei tämä ollut suinkaan ainoa kerta tieteen historiassa, kun erehdys, väärä havainto tai virhepäätelmä on johtanut uuteen, käänteentekevään keksintöön.

Suunnilleen samoihin aikoihin Fogeliuksen kanssa pohdiskeli kaksi ruotsalaista oppinutta suomen ja unkarin sukulaisuutta, nimittäin runoilijana ja tiedemiehenä mainetta niittänyt Georg Stiernhielm (1598-1672) ja valtaneuvos Bengt Skytte (1614-1683). On mahdotonta sanoa, kuka kolmesta, Fogelius, Stiernhielm vai Skytte, ensimmäisenä oivalsi, että unkari on suomensukuinen kieli, sillä kaikkien heidän tätä asiaa koskevat pohdinnat ovat säilyneet vain painamattomina käsikirjoituksina, joiden tarkka ajoittaminen on eräissä tapauksissa epävarmaa. Se tiedetään, että 1600-luvun lopulla Ruotsin oppineissa piireissä keskusteltiin paljon suomalais- unkarilaisesta kielisukulaisuudesta. Muiden muassa Olaus Rudbeckit, sekä isä (1630-1702) että poika (1660-1740), keräsivät suomen ja Unkarin suhdetta valaisevaa sanastoa. Fogeliuksen ansioksi jää joka tapauksessa se, että hänen esityksensä on

7

tieteellisessä mielessä kypsempi ja vakuuttavammin perusteltu kuin hänen aikalaistensa.

Suuri merkitys suomalais-ugrilaisen kielitieteen esivaiheissa oli kuuluisan saksalaisen filosofin G. W. Leibnizin (1646-1716) työllä. Leibniz pyrki hankkimaan tietoja kaikista mahdollisista kielistä voidakseen kieliä vertailemalla selvittää niitä puhuvien kansojen historiaa. Väsymättä hän lähetteli kirjeitä ja tiedusteluja eri henkilöille, joiden arveli voivan olla avuksi tässä asiassa. Leibniz uskoi, että paras tapa verrata eri kieliä toisiinsa oli hankkia »Isä meidän» rukouksen käännöksiä. Häntä ei ilmeisesti liiemmälti askarruttanut käännöskielen mahdollinen epäaitous eikä hänen valitsemansa tekstin käsitteellinen, sanastollinen ja rakenteellinen yksipuolisuus. Pääasia oli saada mahdollisimman helposti sama teksti eri kielillä. Asiamiestensä välityksellä hän saikin haluamiansa käännöksiä. Niinpä hollantilainen maantieteilijä ja Amsterdamin pormestari Nicolas Witsen (1640-1717) toimitti hänelle »Isä meidän» rukouksen käännökset muun muassa tseremissiksi, syrjääniksi ja voguliksi.

Leibniz oli hyvin selvillä suomen, viron, lapin ja unkarin sukulaisuudesta. Ensimmäiset tunnetut havainnot suomen ja mord-van sukulaisuudesta hän sai Ludvig Fabritiukselta (1648-1729), joka matkustaessaan Ruotsin kuninkaan lähettiläänä Venäjän kautta Persiaan havaitsi eräässä kaukaisessa pysähdyspaikassa Venäjän sydämessä, että hänen suomalainen palvelijansa saattoi jossakin määrin ymmärtää paikkakuntalaisten puhetta ja tulla jopa itsekin ymmärretyksi omalla kielellään. Palvelijan keskustelukumppanit olivat mordvalaisia. Fabritiuksen viimeisellä Persian-matkalla mukana ollut lähetystön sihteeri, suomalainen Henrik Brenner (1669-1732) puolestaan havaitsi tseremissin ja suomen välillä yhtäläisyyksiä, joista hän kertoi kirjeessään vuodelta 1698.

Vaikutusvaltaisten tuttaviensa kautta Leibniz yritti saada Venäjän tsaarin Pietari Suuren tukea pyrinnöilleen, sillä hän näki, minkä aarreaitan vertailevalle kielitieteelle Venäjän valtakunnan lukuisat kielet tarjosivat. Tällä tavalla hän tuli antaneeksi sysäyksen Venäjällä puhuttavien suomalaisugrilaisten kielten tutkimukselle, joka sittemmin Pietarin tiedeakatemiassa kohosi kukoistukseensa.

Näin siis suomensukuisten kielten piiri vähitellen laajeni oppineen maailman tietoisuudessa. Leibnizin apulainen, sittemmin historian professori ja kirjastomies Joh. Georg Eccard (von Eckhart, 1664-1730) kirjoitti vuonna 1729 jo unkarin, suomen, liivin, lapin, ostjakin ja samojedin sukulaisuudesta.

Kuten eräistä edellä kerrotuista tapauksista on käynyt ilmi, sattumalla on ollut melkoinen osuus suomensukuisten kielten

8

löytämisessä. Sattuman tilille kai on vietävä sekin, että niiden 15 000 Ruotsin armeijan sotilaan joukossa, jotka Pultavan taistelun jälkeen kesäkuussa 1709 joutuivat sotavankeuteen Venäjälle, oli kapteeni F. J. v. Strahlenberg (1676-1747). Tämän tapahtuman johdosta hänen elämänsä sai suunnan, joka nosti hänen nimensä pysyvälle paikalle Pohjoismaiden historiaan, ei kuitenkaan sota- vaan oppihistoriaan. Hän joutui jäämään Venäjälle kolmeksitoista vuodeksi ja perehtyi tänä aikana Itä-Venäjän ja Siperian oloihin paremmin kuin tuskin kukaan ulkomaalainen ennen häntä. Hän oppi tuntemaan läpikotaisin nuo seudut, joista hän ennen oli tiennyt »yhtä vähän kuin ostjakki Saksasta», kuten hän itse kir joitti. Hän hankki tarkkoja tietoja myös suomensukuisista kielistä ja kansoista ja saattoi ensimmäisenä esittää lähes kaikkien nykyisinkin tunnettujen suomalais-ugrilaisten ja samojedikansojen keskinäisen su-kulaisuuden.

Suomalais-ugrilaisen kielikunnan vähittäiseen hahmottumiseen johtaneet löydöt koettiin Euroopan sivistyskeskuksissa jonkinlaisena sensaationa, joka kiihotti tieteellistä uteliaisuutta. Alkoi muodostua käsitys, että kyseessä on laaja Tonavalta ja Ruijan periltä Siperian taigoille levittäytynyt samaa alkuperää olevien kansojen ryhmä, joka voisi tarjota avaimen Itä- ja Pohjois-Euroopan historiaan ja etnografiaan. Sattumanvarainen tietojen keräily sai määrätietoisen tieteellisen toiminnan muodon, ja 1700-luvun puolimaissa suomalais-ugrilaiset kielet ja kansat tulivat eri tahoilla yhä kiinteämmän tutkimuksen kohteiksi. Huomattavia fennougristiikan tukikohtia olivat Up-salan yliopisto, vuonna 1725 perustettu Pietarin tiedeakatemia, Itävalta-Unkarin henkiset keskukset ja Göttingenin yliopisto Saksassa. Suomessa sen sijaan kukoistivat vielä jusleniuslaiset kuvitelmat suuresta suomalais- heprealais- kreikkalaisesta muinaisuudesta.

Fennougristiikan uranuurtajia

Tieteellisen fennougristiikan uranuurtajiin kuuluivat unkarilaiset Janos Sajnovics (1733-1785) ja Samuel Gyarmathi (1751- 1830). Jesuiitta Sajnovics oli oikeastaan tähtitieteilijä ja matemaatikko. Vertailevasta kielitieteestä hänet sai

9

kiinnostumaan Miksa Hell, Wienin hoviobservatorion johtaja, aikanaan Euroopan etevimpiä tähtitieteilijöitä. Paitsi taivaankappaleet ja niiden liikkeet Helliä askarrutti myös kysymys unkarin, suomen ja lapin mahdollisesta sukulaisuudesta, josta hän oli kuullut puhuttavan. Hell sai tilaisuuden matkustaa Pohjois-Norjaan Vuoreijaan havainnoimaan 3.6.1769 tapahtuvaa Venuksen ohikulkua Auringon pinnan yli. Hän otti matkaseurakseen Sajnovicsin, joka tähtitieteellisten askareiden ohella unkarintaitoisena voisi auttaa häntä selvittämään, onko perää puheissa unkarin ja lapin sukulaisuudesta. Kahdeksan ja puolen kuukauden työskentely Vuoreijassa tuotti aineiston, jonka perusteella Sajnovics vuonna 1770 saattoi julkaista vertailevan tutkimuksensa Demonstratio idioma Ungarorum et Lapporum idem esse. Kirjan nimeä, joka sananmukai-sesti väittää unkarin ja lapin olevan yksi ja sama kieli, voisi nykylukija pitää sensaatiohakuisena mainostemppuna. Esipuheessa tekijä kiirehtii selittämään, ettei ole kysymys samuudesta siinä mielessä, että lappalainen ja unkarilainen voisivat ilman muuta ymmärtää toistensa kieltä, vaan näiden kahden kielen yhteisestä alkuperästä. Sajnovics esittää 150 unkarilais-lappalaista sanarinnastusta, joista noin neljännes osoittaa nykyisenkin käsityksen mukaan suomalais-ugrilaista alkuperää. Lisäksi hän mainitsee useita rakenteellisia yhtäläisyyksiä. Sajnovicsin teoksen merkitys on siinä, että hän periaatteessa tänäänkin hyväksyt tävää tieteellistä menetelmää käyttäen yk-sityiskohtaisen vertailun avulla osoittaa todeksi sen, mistä siihen saakka oli voitu esittää vain summittaisia arveluja.

Kaikki eivät Unkarissa voineet kakistelematta niellä Sajnovicsin oppia. Kuinka olisi mahdollista, että jalosukui-set unkarilaiset, joiden kieltä oli totuttu pitämään heprean, arabian, persian ja turkin sukuisena, voisivat olla samaa juurta kalanrasvalle haisevien lappalaisten kanssa! Tunteenomainen suomalais- ugrilaisen kielisukulaisuuden vastustus jatkui joissakin piireissä sitkeänä aina 1800-luvun lopulle saakka. Tämä herätti ulkomailla hilpeyt-täkin ja antoi aihetta hurskastelevaan kysymykseen, kummalla osapuolella, unkarilaisilla vai lappalaisilla, on enemmän aihetta hävetä sukulaisuutta.

10

Gyarmathi oli koulutukseltaan lääkäri, mutta suuresti kiinnostunut kielitieteen kysymyksistä. Aluksi hänkin oli sitä mieltä, että unkarilla on paljon yhteistä seemiläisten kielten kanssa, ja tutustut-tuaan Göttingenissä aikansa ehkä parhaaseen suomalaisugrilaisten kielten ja kansain tuntijaan August Ludwig v. Schlözeriin (1735-1809) hän päätti ottaa selvää suomensukuisista kielistä voidakseen kumota väitteen, että unkari muka kuuluisi näihin. Mutta toisin kävi. Aiheeseen paneuduttuaan Gyarmathi viisaana miehenä pian huomasi olleensa väärässä ja käänsi kelkkansa. Entisestä suomalais-unkarilaisen kieliyhteyden vastustajasta tuli sen kannattaja. Schlözerin ohjauksella hän ryhtyi innokkaasti tutkimaan noita kieliä, joista monestakin oli kovin vaikea saada tarkkoja tietoja. Tuloksena syntyi kirja Affinitas linguae Hungaricae cum lingvis fennicae originis grammatice demonstrata (Unkarin kielen sukulaisuus suoma- laisperäisten kielten kanssa kieliopillisesti todistettuna), joka vuonna 1799 ilmestyi Göttingenissä. Siinä käsitellään suomen, lapin, viron, mordvan, tseremissin, tsuvassin, votjakin, syrjäänin, vogulin, ostjakin ja samojedin suhdetta unkariin. Mukana ovat siis kaikki uralilaiset kielet lukuunottamatta eräitä suomen lähimpiä sukukieliä. Se että Gyarmathi erehtyi pitämään myös tsuvassia suomensukuisena kielenä, on kiintoisaa. Samaan virheeseen ovat syyllistyneet monet ennen häntä ja jotkut hänen jälkeensäkin, mutta on outoa, ettei Gyarmathin terävä silmä huomannut erottaa tätä turkkilaiskieltä suomensukuisista kielistä.

Gyarmathia voi pitää metodisena uudistajana vielä suuremmalla syyllä kuin Sajno- vicsia. On sanottu, että Affinitas on ensimmäinen todella tieteellinen tutkimus vertailevan kielitieteen alalla. Se ennakoi jo selvästi sitä suuntausta, jonka varassa vertaileva indoeurooppalainen kielitiede syntyi paria vuosikymmentä myöhemmin.

Suomeenkin uudet opit vähitellen saapuivat. Ensimmäisenä täällä vertaili suomen ja unkarin sanoja toisiinsa Turun akatemian logiikan ja metafysiikan professori Johan Welin (k. 1744) eräässä käsikirjoituksena säilyneessä melko keskinkertaisessa tutkimuksessaan vuodelta 1736. Vasta Henrik Gabriel Porthanin (1739-1804) aikana ja hänen toimestaan suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus tuli vakavamman tieteellisen mielenkiinnon kohteeksi Suomessakin. Samalla kuvitelmat suomalais-kreikkalaisista ja suomalais- heprealaisista suhteista lopullisesti väistyivät akateemisilta foorumeilta. Porthan oleskeli kesällä 1779 Göttingenissä ja tutustui siellä Schlözeriin, mikä seikka muodostui hyvin merkitseväksi hänen myöhemmälle toiminnalleen.

11

Göttingenissä hän sai tilaisuuden opiskella hieman myös unkaria parin siellä oleskelleen unkarilaisen johdolla.

Turusta käsin Porthan sitten aktiivisesti seurasi fennougristiikan edistysaskelia muualla maailmassa. Niinpä hän juuri perustetussa sanomalehdessä Tidningar utgifne af et sällskap i Åbo vuonna 1771 julkaisi tuoreeltaan laajan selostuksen Sajnovicsin Demonstratiosta. Myöhemmin hän oli kirjeenvaihdossa mm. Samuel Gyarmathin ja Ferenc Verseghyn (1757-1822) kanssa. Gyarmathi

lähetti Porthanille vuonna 1794 ilmestyneen unkarin kielioppinsakin. Verseghy, joka niinikään oli kiinnostunut unkarin ja suomen sukulaisuudesta, ehdotti Porthanille yhteistyötä näiden kielten vertailussa. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä pian Verseghy valtiollisista syistä vangittiin. Vapauduttuaan vuosikymmentä myöhemmin hän suuntasi kielitieteellisenharrastuksensa kokonaan toisaalle. Historia muistaa hänet ennen kaikkea oikeakielisyysmiehenä.

Porthanin käsikirjoitus-jäämistössä on paljon suomalais-unkarilaisia vertailuja, tosin enimmäk-seen luonnosasteella. Jul-kaistussa tuotannossaan hän käsitteli suomen ja sen sukukielten suhteita eri yhteyksissä. Esipuheessaan Paavali Juustenin Suomen piispain kronikkaan, jonka hän julkaisi kommentein varustettuna vuosina 1784-1800, hän tuntemiensa lähteiden mukaan esittää taulukon muodossa rinnakkain samaa merkit-seviä sanoja suomalais-ugrilaisista kielistä. Porthan oli viimeinen todellinen polyhistori Suomessa. Hänen tavoitteenaan oli mahdollisimman monipuolinen Suomen maan, kansan, kielen ja historian tutkiminen. Suomen kielen ja sen sukukielten tutkimus oli hänelle vain väline tämän päämäärän saavuttamiseksi, ei syste-maattisen kielitieteen harjoittamista sen itsensä vuoksi. Enemmän kuin uutta luovana tutkijana Porthan vaikutti kielitieteessä sit tenkin

Henrik Gabriel Porthan (1739-1804)

12

ideoijana, aloitteiden tekijänä, tiennäyttäjänä ja Turun akatemian tieteellisesti ummehtuneen ilmapiirin tuulettajana. Hänen ansiotaan on, että Euroopan tieteellisissä keskuksissa saavutetut edistysaskelet suomalais-ugrilaisen tutkimuksen alalla tulivat tunnetuiksi myös Suomessa ja pääsivät hedelmöittämään täkäläistä tieteenharjoi tusta. Porthan piti tärkeänä tutkimusmatkan järjestämistä Venäjän suomensukuisten kansojen keskuuteen luotettavan ja täydellisemmän tutkimusaineiston hankkimiseksi. Hänen aikanaan tällaista matkaa ei kuitenkaan vielä toteutettu. Tutkimusmatkojen aika tuli vasta pari vuosikymmentä hänen kuolemansa jälkeen.

Uusi vuosisata toi uusia tuulia. Suomi »korotettiin kansakuntien joukkoon» Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809. Juuri saavutettu valtiollinen asema autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjän yhteydessä loi entistä paremmat edellytykset myös suomen kielen nousulle sivistyskieleksi sekä tarpeen entistä määrätietoisempaan suomen kielen ja sen historian tutkimiseen. Tätä suuntausta oli omiaan tukemaan kansallisromanttinen aatevirtaus, joka Turun romantiikan nimellä tunnettuna liikkeenä vaikutti 1800-luvun alkuvuosikymmenien suomalaisuuspiireissä. Uusi hallitusvalta osoitti erityistä suosiota Turun akatemialle (sittemmin Helsingin yliopistolle) lisäämällä muun muassa opettajanvirkoja huomatta -vasti. Suomen kielen lehtoraatti saatiin vuonna 1828 yliopiston siirryttyä Helsinkiin, ja vihdoin vuonna 1850 perustettiin myös suomen kielen professuuri.

Samoihin aikoihin Keski-Euroopassa kielitieteen teoria eteni jättiharppauksin. Sanskritin, latinan, muinaiskreikan ja gootin keskinäisten suhteiden selvittely sekä niiden vertailu nykyisiin indoeurooppalaisiin kieliin oli paljastanut kielen kehitystä hallitsevat sisäiset lainalaisuudet. Tämä tarjosi aivan uuden mahdollisuuden kielihistorian entistä luotettavampaan tulkintaan. Alkoi historiallis-vertailevan kielitieteen suuri voittokulku. Monien käsitysten mukaan kielitieteestä itsenäisenä tieteenalana voidaan puhua vasta tästä lähtien.

Tutkimusmatkat alkavat

Suomen kielitieteen uudistumiseen vaikutti ratkaisevasti tanskalainen Rasmus Rask (1787-1832). Tämä vertailevan indoeu-rooppalaisen kielitieteen perustajiin luettava huippuluokan tiedemies oli kiinnostunut myös suomensukuisista kielistä. Hänen vierailunsa Turussa vuonna 1818 antoi merkittäviä virikkeitä sikäläisille suomen kielen tutkijoille. Hän vaikutti ratkaisevasti muun muassa Antti Juhana Sjögrenin (1794-1855) uranvalintaan. Juuri Sjögren

13

ensimmäisenä suomalaisena sovelsi historiallis-vertailevaa menetelmää suomensukuisiin kieliin. Rask tasoitti myös käytännössä Sjögrenin tietä Pietarin tiedeakatemiaan sekä vaikutti siihen, että jo Porthanin ajoista puheena ollut tutkimusmatka Venäjän suomensukuisten kansojen pariin saatiin aikaan, mikä merkitsi vain alkua aina ensimmäiseen maailmansotaan jatkuneelle tutkimusmatkojen sarjalle. Uraauurtavan matkan teki juuri Sjögren vuosina 1824-1829.

Vaikka Sjögren ei tuotannossaan suoranaisesti käsitellyt suomen ja unkarin suhteita, hän monien muiden suomalais-ugrilaisten kielten (muun muassa karjalan, vepsän, liivin, lapin, syrjäänin, votjakin ja tseremissin) tutkijana ja koko kielikunnan rakenteen ja historian selvittäjänä loi entistä tarkemman ja tosipohjaisemman kuvan suomalais-ugrilaisesta kielikunnasta ja tällä tavoin rakensi luotettavaa perustaa seuraavien tutkijapolvien työlle. Pietarin Tiede-akatemiassa hän saavutti akateemikon aseman ja etevänä organisaattorina vahvisti edustamaansa tieteenalaa tässä laitoksessa. Onkin sanottu, että paljolti juuri Sjögrenin ansiosta Pietari säilytti asemansa fenno-ugristiikan pohjoisena keskuksena aina vuoteen 1883, jolloin painopiste Suomalaisugrilaisen Seuran perustamisen myötä siirtyi Helsinkiin.

Sjögrenin vaikutusvallan turvin ja osaksi Pietarin tiedeakatemian kustannuksella teki myös Matias Aleksanteri Castren (1813- 1852) maineikkaat tutkimusmatkansa. Lyhyen elämänsä aikana Castren ehti uskomattoman paljon. Hänen matkoillaan ke-räämänsä kieliaine is to, hänen kirjoittamansa lukuisten kielten kieliopit ja tutkielmat olivat kauan kaiken uralilaisen kielitieteen perusta. Ensimmäisenä hän kuvasi yksityiskohtaisesti samojedikieliä ja selvitti niiden suhteet suomalais-ugrilaisiin kieliin.

Eri yhteyksissä hän kriittiseen tapaansa käsitteli myös suomen ja unkarin sukulaisuutta, joskin hänen tätä koskevat huomionsa

Matias Aleksanteri Castren (1813-1852)

14

näyttävät jääneen hänen mittavampien aikaansaannostensa varjoon. Castrenin näkemyksen mukaan unkari sijoittui sukulaisuuskaaviossa jotenkin keskipaikkeille suomensukuisten kielten ja turkin väliin. Hän näet uskoi, että uralilaiset kielet (= suomalais-ugrilaiset ja samojedikielet) ovat sukua turkkilais-, mongoli- ja tunguusikielille. Luennoissaan altailaisten kansojen etnologiasta hän käsitteli unkarilaistenkin esihistoriaa. Muuten Castrenin matkat ja tutkimukset herättivät huomiota eivät vain kotimaassa vaan muuallakin Euroopassa, myös Unkarissa. Niinpä Ferenc Kállay (1790-1861), joka vuonna 1844 julkaisi ensimmäisen unkarinkielisen suoma- lais-ugrilaisia kieliä käsittelevän teoksen Finn-magyar nyelv (Suomalais-unkarilainen kieli), mainitsee Castrenin eräissä esitelmissään ja lehtikirjoituksissaan. Myös Pál Hunfalvy (1810-1891) kommentoi Castrenin tutkimuksia aivan tuoreeltaan.

Unkarissa kehitys kulki hieman toisia latuja kuin Suomessa, mikä johtui erilaisesta historiallis-yhteiskunnallisesta taustasta. Unkarin kieltä oli kirjallisesti viljelty jo 1200-luvulta alkaen, ja se oli saavuttanut monipuolisen ja arvovaltaisen sivistyskielen aseman aikana, jolloin Suomessa vielä hallitsi ruotsinkielinen sivistyneistö ja suomen kielellä oli painettu etupäässä vain talonpoikaisväestön hengelliseksi ravinnoksi tarkoitettuja uskonnollisia tekstejä. Unkarin kielen ja kirjallisuuden oppituoli perustettiin Budapestin yliopistoon jo vuonna 1791. Samalla kun unkarin kielen tutkimus ja käytännön viljely edistyivät, ei sukukielille Sajnovicsin ja Gyarmathin jälkeen omistettu muutamaan vuosikymmeneen paljoakaan huomiota. Vasta Antal Regulyn (1819-1858) elämäntyö herätti unkarilaiset laajemmassa mitassa kiinnostumaan suomensukuisista kielistä.

Regulya on syystä pidetty Castrenin unkarilaisena kohtalotoverina. Molempia ajoi sama kansansa ja äidinkielensä juurien selvittämisen halu pitkille ja rasittaville tutkimusmatkoille, jotka lopulta mursivat heidän terveytensä ja veivät heidät ennenaikaiseen kuolemaan. Molempia pidettiin kotimaassaan uudenaikaisen, omiin havaintoihin ja keräelmiin perustuvan vertailevan kielitieteen uranuurtajina, jolloin kyllä helposti unohdettiin Sjögrenin osuus. Regulyn uranvalintaan vaikutti ratkaisevasti se, että hän vuonna 1839 opintomatkallaan osui Tuk-holmaan ja tapasi siellä suomalaisuusmiehen ja Turun romantiikan kärkihahmon Adolf Ivar Anvidssonin (1791-1858). Tapaaminen ja sen yhteydessä vaihdetut ajatukset suomen ja unkarin oletetusta sukulaisuudesta herättivät Regulyssa niin suuren halun tutkia lähemmin unkarin kielen sukujuuria, että hän jätti lakimiehen uran, johon oli valmistunut, ja matkusti Suomeen. Täällä hän kahden vuoden aikana opiskeli kieltä, tutustui maahan ja sen kulttuuriin sekä

15

moniin aikansa suomalaisiin vaikuttajiin. Hänestä tuli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ensimmäinen unkarilainen jäsen. Pian hän havaitsi, ettei unkarin kielen sukulaisuussuhteiden selvittämiseen riitä pelkästään suomen kielen tunteminen. Jo Suomessa ollessaan hän opiskeli myös viroa ja lappia sekä alkoi suunnitella tutki-musmatkaa Venäjän suomensukuisten kansojen pariin. Vuonna 1841 hän matkustikin Pietariin ja ryhtyi valmistautumaan idänretkeensä. Tässä vaiheessa Regulyn ja Castrenin elämäntiet sivusivat toisiaan. Molemmat olivat nimittäin kiinnostuneita Pietarin Tiedeakatemian piirissä vireillä olevasta Siperian-tutkimusretkestä, ja molemmilla oli akatemiassa vahvat suosijansa. Lähinnä Sjögrenin peräänantamattoman toiminnan tulosta oli, että matka-apurahan sai hänen suosikkinsa, Castren, jolla jo oli takanaan kokemusta tutkimusmatkoistakin. Onneksi tämä ratkaisu ei kuitenkaan kat -kaissut Regulyn uraa, vaan tämä saattoi muiden varojen turvin vuosina 1843-1846 toteuttaa matkansa, jonka aikana hän tutki vogulia, ostjakkia, mordvaa, tseremissiä ja tsuvassia.

Reguly jakoi Castrenin kohtalon myös siinä suhteessa, että suurin osa hänen kerä- elmistään ja havainnoistaan jäi muiden jul -kaistavaksi ennenaikaisen kuoleman keskeyttäessä hänen työpäivänsä. Suomalaisessa lehdistössä seurattiin Regulyn vaiheita kiinteästi. Hänen täällä saamansa julkisuus oli omiaan herättämään kiinnostusta ja myötätuntoa ei vain häntä itseään vaan myös hänen edustamaansa kansaa kohtaan.

Sjögrenin, Castrenin ja Regulyn matkojen ansiosta oli nyt kaikista uralilaisista kielistä olemassa luotettavaa tutkimusaineistoa ja tutkittua tietoa: sanastoja, tekstejä ja kielioppeja. Näiden kielten keskinäinen sukulaisuus ei ollut enää arvelujen varassa, vaan kuka tahansa saattoi sen todeta syventymällä hankittuun todistusaineistoon. Siitä alkoi suomalais-ugrilaisen ja uralilaisen kie-litieteen intensiivisen rakentamisen kausi niin Unkarissa kuin Suomessakin. Työ eteni laajalla rintamalla. Enää ei ollut kysymys yksittäisten uurastajien enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesta ajautumisesta kielisukulaisuuden ongelmien pariin, vaan itsenäisestä tieteenalasta, jolla oli omat kehittyvät menetelmänsä ja jonka piirissä järjestelmällisesti koulutettiin nuorisoa tutkimustehtäviin. Kun tähän saakka tyypillinen fennougristi oli ollut varsinaiselta koulutukseltaan filosofi, historioitsija, teologi, lääkäri, luonnontieteilijä tai juristi, joka syystä tai toisesta innostui kielitieteestä, niin nyt alkoi yhä enemmän esiintyä ammattikieli- tieteilijöitä, jotka alun pitäen olivat valinneet tämän uran. Sen teki mahdolliseksi yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa tapahtunut kehitys, joka loi edellytykset tämän alan systemaattiselle opiskelulle. Jo vuonna 1830 oli aloittanut

16

toimintansa Unkarin tiedeakatemia, jossa alusta alkaen unkarin kielellä ja pian myös suomalais-ugrilaisella kielentutkimuksella oli merkittävä asema. Budapestin yliopistossa uralilaiset ja altai laiset kielet saivat vuonna 1872 oman oppituolinsa, joka aluksi kulki altailaisen vertailevan kielitieteen oppituolin nimellä ja jonka perinteitä jatkaa nykyinen suomalaisugrilaisen kielitieteen oppituoli. Helsingin yliopistoon vuonna 1850 perustettu suomen kielen professorin virka jaettiin vuonna 1892 kahtia siten, että suomen kielen professuurin rinnalle perustettiin suomalaisugrilaisen kielentutkimuksen professuuri.

Oli huolehdittava myös tutkimustulosten tehokkaasta tiedottamisesta. Tätä varten perustettiin uusia aikakauslehtiä ja julkaisusarjoja. Unkarissa alkoi vuonna 1862 tiedeakatemian kustantamana ilmestyä aikakauslehti Nyelvtudományi Közlemenyek (Kielitieteellisiä tiedonantoja), joka alusta alkaen muodostui uralilaisen kielitieteen tärkeimmäksi julkaisukanavaksi Unkarissa ja joka on säilyttänyt tämän asemansa tähän päivään saakka. Suomessa taas fennougristiikan ja uralistiikan julkaisutarpeesta huolehtivat aluksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (perustettu 1831) ja Suomen Tiedeseura (perustettu 1838), kunnes Suomalaisugrilainen Seura alkoi julkaista aikakauskirjaa vuodesta 1886 sekä Toimituksia-sar- jaansa vuodesta 1890.

Castrenin ja Regulyn esimerkin innostamina monet nuoret tutkijat molemmista maista suuntasivat retkensä itäisten sukukansojen pariin. Suomalais-ugrilainen Seura otti nimenomaiseksi tehtäväkseen lähettää retkikuntia ja yksityisiä tutkijoita suo-mensukuisten kansojen keskuuteen.

Suomalais-unkarilaisten suhteiden kannalta tämä aika oli ratkaiseva. Tieto suomen ja unkarin kielen sukulaisuudesta syveni ja täsmentyi, ja sitä mukaa kuin Budapest ja Helsinki nousivat suomalais-ugrilaisen kielitieteen johtaviksi keskuksiksi Euroopassa, myös molempien maiden kielentutkijain keskinäinen kanssakäyminen vilkastui. Kirjoiteltiin kirjeitä, suoritettiin vastavuoroisia vierailuja ja solmittiin henkilökohtaisia ystävyyssuhteita. Kielisukulaisuus alkoi herättää yhä enemmän kiinnostusta myös suppeiden ammattipiirien ulkopuolella. Tietoisuus siitä, että Unkarin ja Suomen kansat eivät ole irrallaan ja juurettomina Euroopan indoeurooppalaisten kansojen keskellä, vaan että kielisukulaisuus, vaikka kaukainenkin, yhdistää toisiinsa näitä kansoja, joille vielä historia on suonut hyvin samantapaisia kohtaloita, oli omiaan edistämään suhteiden solmimista. Tällä tavoin puhtaasti kielitieteelliseltä perustalta syntynyt vuorovaikutus alkoi vuosisadan loppua lähestyttäessä laajeta ja monipuolistua. Tämä oli

17

siemen yhä kehittyville suomalais- unkarilaisille kulttuurisuhteille, joista tähän päivään mennessä on kehkeytynyt olennainen osa molempien maiden kansainvälistä kulttuuritoimintaa.

Keitä olivat sitten ne tutkijat, jotka näin rikkaasti kartuttivat Castrénin ja Regulyn perintöä? Jo aikaisemmin on mainittu Ferenc Kállay ja Pál Hunfalvy. Pitkän elämänsä aikana Hunfalvy sai nähdä fennougristiikan kehityksen Regulysta ja Castrenista Szinnyeihin ja Setälään. Itse hän oli keskeinen henkilö tämän nousun luomisessa ja suomalais-unkarilaisten tiede- ja kulttuurisuhteiden alullepa-nemisessa. Tämä monipuolinen ja uuttera oppinut toimi paitsi aktiivisena tutkijana myös suomalais-ugrilaisen kielitieteen organisaattorina Unkarissa. Jo ennen Nyelvtudományi Közle- menyekin perustamista hän kuuden vuoden ajan vuosina 1856-1861 julkaisi kielitieteellistä aikakauslehteä nimeltä Magyar nyelveszet (Unkarin kielitiede). Juuri hän oli Unkarin Tiedeakatemiassa käynnistämässä suomalais- ugrilaista tutkimusta. Omassa tieteellisessä tuotannossaan hän käsitteli useita sukukieliä ja kirjoitti muun muassa vertailevan selvityksen suomen ja unkarin sanastosta. Ensisijaisena velvollisuutenaan hän piti Regulyn arvokkaan käsikirjoitusjäämistön saattamista toimitettuna ja painettuna tutkijain käyttöön.

Kielitieteellistä yhteistoimintaa

Jo varhain Hunfalvy oivalsi suomalaisten ja unkarilaisten tiedemiesten yhteistoiminnan tärkeyden. Aktiivisesti hän haki yhteyttä suomalaisiin tutkijatovereihinsa ja oli kir jeenvaihdossa muun muassa Elias Lönnrotin, D. E. D. Europaeuksen, August Ahl-qvistin, K. A. Gottlundin, Yrjö Koskisen, Oskar Blomstedtin, Otto Donnerin, Julius Krohnin, Antti Jalavan, J. R. Aspelinin ja Arvid Genetzin kanssa. Kirjeissä keskusteltiin etupäässä tieteellisistä kysymyksistä, mutta myös valtiolliset olot, politiikka ja

18

ajankohtaiset kysymykset tulevat esille. Kiintoisalla tavalla niissä näkyy myös suomalais-unkarilaisten suhteiden kehittämisajatuksia. Niinpä Hunfalvy ja Lönnrot vuonna 1853 vaihtavat mielipiteitä siitä, kuinka suomalaisten ja unkarilaisten pitäisi enemmän opiskella toistensa kieltä. Yrjö Koskisen kirjeistä ilmenee halu kehittää veljeskansojen suhteita laajalle pohjalle. Hän lausuu vuonna 1867 ajatuksen Suomen ja Unkarin välisten kauppasuhteiden luomisesta.

Hunfalvy oppi suomen kielen ja perehtyi maamme oloihin erinomaisesti. Edistääkseen suomen kielen harrastusta Unkarissahän julkaisi vuonna 1861 suomen kielen lukemiston ja suunnitteli myös suomalais-unkarilaista sanakirjaa. Käytyään Suomessa vuonna 1869 hän paria vuotta myöhemmin julkaisi kaksiosaisen teoksen Utazás a Balt tenger vidékéin (Matka Itämeren seuduilla), jonka ensimmäinen osa käsittelee Viron, toinen osa Suomen maan ja kansan nykyisyyttä ja historiaa hyvin monipuolisesti ja asiantuntevasti.

Suureksi osaksi Hunfalvyn ansiota oli, että hyvän kielitieteellisen koulutuksen saanut saksalainen Jözsef Budenz (1836- 1892) siirtyi 22-vuotiaana Unkariin, unka-rilaistui ja omistautui suomalais-ugrilaisten kielten tutkimukselle. Myös hän piti Suomen-suhteita erityisen tärkeinä ja katsoi, että suomen kielen oppiminen on unkarin kielen tutkijoille välttämätöntä. Hänkin oli ahkerassa kirjeenvaihdossa suomalaisten kanssa, pääasiallisesti samojen kuin Hunfalvykin, mutta mikäli säilyneiden kirjeiden määrästä voi päätellä, oli Budenz vielä uutterampi kirjeenkirjoittaja kuin hänen opettajansa ja vanhempi työtoverinsa. Erityisen merkittävä ja kulttuuri-historiallisesti arvokas on Budenzin ja Ahlqvistin laaja kirjeenvaihto. Se valaisee kiintoisalla tavalla aikansa johtavien

Jözsef Budenz (1836 -1892)

19

fennougristien ajatuksia, suunnitelmia ja näkemyksiä. Siitä voi seurata muun muassa Budenzin suomalais-unkarilaisen sanakirja- hankkeen edistymistä. Budenz kyseli suomalaiselta virkaveljeltään harvinaisten sanojen merkitystä ja taivutusta ja neuvotteli hankkeen-sa toteuttamisen yksityiskohdista. Muut toimet aiheuttivat kuitenkin sen, että hyvään vauhtiin päässyt sanakirjatyö jäi Bu- denzilta lepäämään. Sen saattoi loppuun hänen oppilaansa Jözsef Szinnyei (1857-1943), jonka toimittamana ensimmäinen suomalais-unkarilainen sanakirja vihdoin vuonna 1884 ilmestyi.Budenz oli ennen kaikkea teoreetikko ja suurten synteesien luoja. Hänen 'unkari- lais-ugrilainen1 vertaileva sanakirjansa (1873-1881) oli ensimmäinen etymologinen sanakirja suomalais-ugrilaisten kielten alalta. Uusia uria hän aukoi myös vuonna 1884-1887 ilmestyneessä vertailevassa muoto-opissaan, joka pitkään oli kaiken suomalais-ugrilaisen kielitieteen peruskiviä ja joka toisin kuin monissa suhteissa vanhentunut vertaileva sanakirja on säilyttänyt paljon pätevää sanottavaa myös nykytutkijalle.

Mitä Hunfalvy ja Budenz olivat Unkarissa. sitä August Ahlqvist (1826-1889) ja Otto Donner (1835-1909) olivat Suomessa. Suuri yleisö tuntee Ahlqvistin ennen muuta Aleksis Kiven julmana tuomarina ja runoilija Oksasena. Unohdetaan helposti, että hän oli myös etevä ja uuttera suomen ja sen sukukielten tutkija sekä nopeasti kehittyvän tieteenalansa monitoiminen käytännön puuhamies. Näin jälkeenpäin tarkastellen voikin sanoa, että hän saavutti merkityksellisempiä ja pysyvämpiä ansioita tiedemiehenä kuin runoilijana ja kriitikkona. Hän teki useita tutkimusmatkoja läheisempien ja etäisempien sukukansojen pariin ja hankki täten monipuolisen suomensukuisten kielten tuntemuksen, mihin sitten perustuivat hänen julkaistut tutkimuksensa vatjan, vepsän, mordvan, ostjakin ja vogulin alalta. Suomen kielen tutkimuksen ja kehittämisen tarpeisiin hän perusti vuonna 1871 Kieletär-nimisen aikakauslehden, joka kuitenkin sammui jo vuonna 1875. Sen sijaan toinen Ahlqvistin aloite, Kotikielen Seuran perustaminen vuonna 1876, on kantanut hedelmää. Vielä perustajansa eläessä seura alkoi julkaista Virittäjää, joka edelleen on tärkein aikakauslehti suomen kielen tutkimuksen alalla.

Pitkällä Euroopan tieteellisiin keskuksiin vuosina 1861-1862 tekemällään matkalla Ahlqvist viipyi myös Unkarissa ja tapasi siellä muiden muassa Hunfalvyn ja Budenzin. Pian tämän jälkeen hän julkaisi hyvin ansiokkaan tutkielman suomen ja unkarin sukulaisuudesta (Om Ungerska språkets förvandtskap med Finskan, 1863). Se oli kielitieteellisten perustelujensa puolesta kenties vakuuttavinta, mitä siihen mennessä oli tästä aiheesta kirjoitettu, ja selkeytti käsitystä siitä, mikä on näiden kielten asema suomalais-

20

ugrilaisessa kielikunnassa. Samalla tämä tutkimus on parhaita ellei paras Ahlqvistin kielitieteellisistä töistä.

Otto Donnerin erikoisalaa oli varsinaisesti vertaileva indoeurooppalainen kieli tiede, mutta jo varhain hän kiinnostui myös suomalais-ugrilaisista kielistä, joiden tutkimukseen hän menestyksellisesti sovelsi pi-temmälle kehittyneessä indoeurooppalai-sessa kielitieteessä hioutuneita menetelmiä.

Hänen tutkielmansa suomalais- ugrilaisten kielten keskinäisestä sukulaisuudesta (1879) esittää näiden kielten suhteet tavalla, joka pääpiirteissään on nykyäänkin hyväksyttävä. Donnerin näkemys poikkesi melkoisesti Budenzin samana vuonna esittämästä kä-sityksestä. Itse asiassa kirjoitus olikin syntynyt vastaukseksi Budenzin antamaan ärsykkeeseen.

Arvoltaan pysyvimmäksi Donnerin aikaansaannoksista on osoittautunut Suoma- lais-ugrilaisen Seuran perustaminen vuonna 1883. Seura otti päätehtävikseen toisaalta alan julkaisutoiminnan kehittämisen, toisaalta tutkimusmatkojen järjestämisen suomensukuisten kansojen pariin. Suurelta osalta juuri Donnerin taitavan toiminnan ansiosta seura saikin pian aikaan näkyviä tuloksia näillä molemmilla työsaroilla, mikä nopeasti kohotti sen arvovaltaiseen asemaan kansainväli-sessä fennougristiikassa. Seuralla oli heti alusta alkaen läheiset suhteet Unkariin. Sen ensimmäisten, vuonna 1884 valittujen kunniajäsenten joukos-sa olivat muiden muassa Hunfalvy ja Budenz.

Oskar Blomstedt (1833-1891) - Museovirasto

Ahlqvistin ja Donnerin aikaisista suoma-laisista fennougristeista on tässä yhteydessä syytä muistaa vielä Oskar Blomstedt (1833-

Otto Donner (1835-1909)

21

1871), Unkarin ystävä ja tunnetuksi tekijä. Hän kirjoitti Suomen ensimmäisen unkarin kielen historiaa käsittelevän eri-koistutkimuksen Halotti beszéd ynnä sen johdosta vertailevia tutkimuksia suomen, unkarin ja lapin kielissä (1869) ja toimi sen jälkeen suomen ja unkarin kielen dosenttina Helsingin yliopistossa.

Nuorgrammaatikot

Vuosisadan lähestyessä loppuaan suomalaisugrilainen kielitiede oli jo selvästi irrottautunut muusta suomalais-ugrilaisesta tutkimuksesta, kansatieteestä, kansanrunoudentutkimuksesta, uskontotieteestä, antropologiasta, historiasta ja arkeologias ta, itsenäiseksi tieteenalaksi, jolla oli omat tavoitteensa ja menetelmänsä. Tällä kehityksellä, joka itse asiassa oli vain osa yleismaailmallista tieteiden erikoistumista, oli hyvät ja huonot puolensa. Erikoistuminen teki mahdolliseksi metodien täsmentämi-sen, minkä seurauksena saatiin entistä tarkempaa tietoa kielen elämästä, suomensukuisten kielten rakenteesta, kehityksestä ja niiden keskinäisistä suhteista. Toisaalta vuosisadan alun tutkijain hallitsema yleiskuva suomensukuisten kansojen, kulttuurien ja kielten kokonaisuudesta alkoi vääjäämättömästi pirstoutua: kansatieteilijä tunsi entistä paremmin esineet ja tavat, mutta ei enää kieliä eikä varsinkaan kielitieteen uusimpia hienouksia, kielitieteilijä taas liikkui näppärästi äännehistorioissaan mutta ei hallinnut enää arkeologian menetelmiä ja niin edelleen. Joitakin D. E. D. Europaeuksen (1820-1884) kaltaisia monen alan yrittäjiä vielä esiintyi, mutta heidän joukkonsa harveni.

Kielitieteen alalla erikoistumiskehitystä joudutti vielä Saksassa 1870-luvulla syntynyt niin sanottu nuorgrammaattinen suuntaus, joka erityisesti vaati kielitieteen meto-dista kehittämistä. Nuorgrammaatikot korostivat osaksi luonnontieteellisiä, osaksi psykologisia tarkastelutapoja ja sen mukaisesti pyrkivät luomaan eksakteja menetelmiä. Tämän koulukunnan erikoisalaa oli kielen äänteellinen puoli, johon luonnontieteellinen tai sitä mukaileva tarkastelutapa parhaiten soveltuukin. Puhuttiin »äännelaeista», jolla ilmaisulla haluttiin korostaa kielen äännekehityksen lainomaista säännöllisyyttä.

Suomalais-ugrilaiseen kielitieteeseen nuorgrammaattisen tarkastelutavan toivat E. N. Setälä (1864-1935)

22

Jözsef Szinnyei Unkarissa sekä Arvid Genetz (1848-1915) ja Emil Nestor Setälä (1864-1935) Suomessa. Voi sanoa, että kaikilla heillä oli käänteentekevä vaikutus oman maansa kielitieteeseen ja kansainväliseen fennougristiikkaan. He aloittivat uuden suunnan, joka johtaa suoraan nykyaikaan. Heidän ja heidän oppilaittensa tut-kimukset ovat edelleenkin osa suomalaisugrilaisen kielitieteen kivijalkaa kaikkialla. Heillä kaikilla oli merkittävä osa myös suomalais-unkarilaisten tieteellisten ja kulttuurisuhteiden rakentamisessa, mutta erityisen paljon tällä alalla teki Szinnyei.

Jo vuosina 1879-1880 Szinnyei oli opintomatkalla Suomessa ja perehtyi täällä nopeasti maan kulttuuriin ja oppi suomen kielen. Siitä alkaen hän oli vannoutunut Suomen ystävä, joka kaikin tavoin pyrki lähentämään veljeskansoja toisiinsa. Ensimmäinen työ yhteisymmärryksen lisäämiseksi oli saada suomalaiset oppimaan unkaria ja unkarilaiset suomea. Oppikirjojen ja muiden apuneuvojen puutteessa tämä oli kuitenkin hyvin hankalaa. Szinnyei ryhtyi koko nuoruutensa tarmolla poistamaan tätä puutetta. Ensin ilmestyi vuonna 1880 hänen ja Antti Jalavan yhdessä laatima Unkarin kielen oppikirja suomalaisille, josta hän Matti Kivekkään kanssa vuonna 1912 toimitti kokonaan uudistetun laitoksen. Sitten seurasi jo edellä puheena ollut Suomalais- unkarilainen sanakirja vuonna 1884 ja suomen kielen lukemisto unkarilaisille vuonna 1895. Useat näistä kirjoista ilmestyivät monina painoksina, ja yhä uudet opiskelijapolvet vuosikymmenestä toiseen saivat niiden kautta tuntuman kaukaiseen sukukieleen. Vielä vuonna 1956 näiden rivien kirjoittajan aloitellessa unkarin opintojaan Helsingin yliopistossa oli oppikirjana Szinnyein Unkarin kieliopin vuonna 1950 ilmestynyt kolmas painos.

Suomalaisten ja unkarilaisten tutustuttamiseksi toisiinsa Szinnyei ei kuitenkaan tyytynyt pelkästään kielten oppikirjojen tekemiseen, vaan hän käytti ahkerasti kynäänsä myös yleisluonteisempaan kirjoitteluun. Jo Suomeen tekemänsä opintomatkan aikana ja sitä seuraavina vuosina hän julkaisi unkarilaisissa sanoma- ja aikakaus-lehdissä kevyehköjä, mutta asiallisia kirjoituksia Suomesta. Ja vuonna 1882 häneltä ilmestyi 500-sivuinen teos Az ezer tó országa (Tuhansien järvien maa), monipuolinen, asiapitoinen ja hauskasti kirjoitettu kuvaus sen ajan Suomesta, parhaita mitä koskaan on vieraalla kielellä kirjoitettu. Hän avusti myös suomalaisia lehtiä, muun muassa Uutta Suometarta nimimerkillä Unkarin Matti.

Szinnyei tuli vuonna 1883 suomen kielen ja Suomen kirjallisuuden dosentiksi Budapestin yliopistoon. Hän oli ensimmäinen tähän alaan erikoistunut akateeminen opettaja Unkarissa. Tosin hänen aikansa tässä tehtävässä jäi lyhyeksi, sillä jo

23

vuonna 1886 hän siirtyi unkarin kielen ja Unkarin kirjalli suuden professoriksi Kolozsvárin yliopistoon. Varsinaisen tieteellisen päivätyönsä hän kuitenkin teki Budapestin yliopistossa, johon hän vuonna 1893 palasi Budenzin paikalle ural-altailaisen vertailevan kielitieteen professoriksi. Tässä ei ole mahdollista lähemmin paneutua hänen erittäin monitahoiseen tieteelliseen toimintaansa. Riittänee todeta, että kielentutkijat muistavat hänet unkarin kielen historian, murteiden, muoto-opin ja kulttuurisanojen erinomaisena tuntijana, joka näillä aloilla saavutti uraauurtavia tuloksia. Pysyväarvoinen

on esimerkiksi hänen vuosina 1893-1901 ilmestynyt unkarin murresanakir-jansa Magyar Tájszótár, johon hän sisällytti kaiken siihen mennessä julkaistun ja arkistoidun murresanas-ton. Hänen suppea oppi- ja käsikirjansa Magyar nyelvhasonlitás (Unkarilaista kieli vertailua, 1896) ilmestyi monena painoksena ja sen kansainväliselle lu-kijakunnalle tarkoitettu versio Finnisch-ugrische Sprachwissenschaft (1. p. 1910, 2. p. 1922) oli kauan alan keskeinen perusteos kaikkialla missä fennougristiikkaa harjoi tettiin.

Szinnyein Suomessa nauttimaa suurta arvonantoa osoittaa se, että hänet kutsuttiin muun muassa Suomalais-ugrilaisen Seuran, Suomalaisen Tiedeakatemian ja Kalevala-seuran kunniajäseneksi.

Szinnyeitä yhdeksän vuotta vanhempi Arvid Genetz kuului oikeastaan tieteellisessäkin mielessä vanhempaan koulukuntaan, samaan kuin Ahlqvist ja Budenz, mutta nuorgrammaattisen suunnan voittaessa alaa hän tarkisti perusnäkemystään uusien teoriain mukaiseksi säilyttäen silti kriittisyytensä. Hän hankki pitkillä tutkimusmatkoillaan kaikkien suomalais-ugrilaisten kielten käytännöllisen tuntemuksen ja keräsi runsaasti aineistoa. Erityisen merkityksellisiä ovat hänen havaintonsa ja tutkimuksensa Kuolan niemimaan lappalaismurteista sekä syrjäänin itäpermjakkimurteesta, joita siihen saakka oli tunnettu hyvin vähän. Aikansa tieteellisessä elämässä Genetz jäi aiheetta lahjakkaan oppilaansa E. N. Setälän varjoon. Hänen tutkimustensa teoreettista pohjaa pidettiin vanhentuneena, mutta äärimmäisten muodinomaisten nuorgram-maattisten virtausten mentyä ohi on voitu nähdä, että hän itse asiassa oli aikaansa edellä. Hänen tapansa tarkastella foneetti sia ilmiöitä fysiologiselta perustalta vaikuttaa edelleen hyvin tuoreelta, ja hänen

24

äännehistorialliset tutkimuksensa viitoittivat tien, joka johti eteenpäin sen jälkeen, kun Setälän teoriat olivat vieneet umpikujaan. Nimenomaan äänneopin alalla Genetzin monet näkemykset ovat kestäneet siinä, missä aika on jo kulkenut Setälän ohi. On sanottu, että Genetz oli strukturalismin, 1900-luvun kielitieteen valtavirtauksen, edelläkävijä Suomessa.

Genetz seurasi Ahlqvistia Helsingin yliopiston Suomen kielen ja kirjallisuuden professorina vuonna 1891, mutta kun virka seuraavana vuonna jaettiin kahtia, suomen kielen professuurin peri Setälä ja Genetzistä tuli yliopiston ensimmäinen suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori.

Unkariin Genetz matkusti jo melkoisen kokeneena tiedemiehenä ja tutkimusmatkailijana vuonna 1878. Toista vuotta kestäneen siellä oleskelunsa aikana hän ystävystyi Hunfalvynja Budenzin kanssa, jotka hän tunsi tieteellisissä katsomuksissaan itselleen läheisiksi. Unkarin kielen hän oppi niin hyvin, että saattoi toukokuussa 1879 pitää Unkarin Tiedeakatemiassa esitelmän tällä kielellä. Tiettävästi tämä oli ensimmäinen kerta, kun ulkomainen tutkija esitelmöi unkariksi tällä arvovaltaisella foorumilla. Muutamia vuosia myöhemmin Unkarin tiedeakatemia kutsui hänet jäsenekseen.

Genetzin unkarin kieltä koskevista tutkimuksista laajahko artikkeli Unkarin kielen ensi tavuun vokaalien suhteet suomalais-lappalais- mordvalaisiin vuodelta 1898 on periaatteelliselta kannalta hyvin merkittävä. Genetz nimittäin edustaa tässä kuten eräissä aikaisemmissa vokaalitutkimuksissaankin sitä kantaa, että suomen kielen vokaalijärjestelmä on hyvin konservatiivinen ja sellaisena taijoaa avaimen myös muiden suomalais-ugrilaisten kielten vokaaliston historian selvittämiseen. Tämä näkemys, joka myöhemmin on saanut paljon kannattajia, on kauan ollut yksi fennougristiikan keskeisiä kiistakysymyksiä. Ongelma ei ole niin vähäpätöinen, miltä se ulkopuolisen silmissä saattaa näyttää. Kannanotto tähän peruskysymykseen vaikuttaa nimittäin rat -kaisevasti siihen, millä tavoin suomalaisugrilaisten kielten historia ylimalkaan kirjoitetaan.

Genetzin myöhempiin Unkarin-suhteisiin loi tilapäisesti varjoa se, että hän rehellisenä tiedemiehenä tuli esittäneeksi kritiikkiä eräästä Szinnyein näytelmäsuomennoksesta ja joutui sen johdosta Szinnyein kanssa julkiseen polemiikkiin. Tiettyä Unkarin suuntaan kohdistuvaa kriittisyyttä on haluttu nähdä myös eräissä muissa Genetzin kannanotoissa. On kuitenkin todettava, että pohjimmiltaan Genetz säilyi Unkarin ystävänä sekä unkarin kielen ja unkarilaisen kirjallisuuden tunnetuksi tekijänä ja edistäjänä Suomessa elämänsä loppuun saakka.

25

Ehkä kaikkein puhtaaksiviljellyin nuorgrammaatikko käsittelemästämme kolmikosta oli E. N. Setälä, jota on tapana pitää uuden aikakauden aloittajana suomen kielen tutkimuksessa. Hänen pääasiallinen tutkimusalansa oli suomi ja sen lähisukukielet, mutta hyvin suvereenisti hän käsitteli myös kaukaisempien sukukielten ongelmia, etenkin eräissä äänne- ja muoto-opillisissa sekä sanahistoriallisissa töissään. Mutta Setälä ei ollut pelkästään etevä tiedemies, vaan myös taitava organisaattori ja kauas tulevaisuuteen näkevä aloitteidentekijä. Yhdessä Kaarle Krohnin kanssa hän vuonna 1901 perusti Finnisch-ugrische Forschungen-nimisen aikakaus- lehden, jonka oli määrä välittää suomaiais-ugrilaisen tutkimuksen tuloksia lähinnä kansainväliselle lukijakunnalle. Lehti on edelleen toiminnassa. Setälä esitti ohjelman erilaisten suomen sanakirjojen (nyky-yleiskielen sanakirja, murresanakirja, vanhan kirjakielen sanakirja, etymologinen sanakirja) aikaansaamiseksi. Tämän ohjelman toteuttamiseksi perustettiin Sanakirjasäätiö vuonna 1925 ja Tutkimuslaitos Suomen suku vuonna 1930. Setälän laaja sanakirjaohjelma ei ole vieläkään täysin toteutunut. Hänen tar- koittamiensa sanakirjojen toimittaminen on nykyään valtiollisen Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen harteilla.

Setälän läheiset suhteet unkarilaisiin kielentutkijoihin juontuvat nuoruudessa (1889-1890) Euroopan tieteellisiin keskuksiin tehtyyn opintomatkaan, joka ulottui Budapestiinkin. Pian tämän jälkeen vuonna 1892 hän julkaisi merkittävän arkistotutkimuksissa perustuvan teoksen Lisiä suomaiais-ugrilaisen kielentutkimuksen histo-riaan, jossa muun muassa Martinus Fogeliuksen, Georg Stiernhielm in, G. W. Leibnizin ja H. G. Porthanin osuudesta tällä alalla esitetään paljon aivan uutta. Juuri tässä tutkimuksessaan Setälä saattoi päivänvaloon Fogeliuksen ensimmäisenä tai ainakin yhtenä ensimmäisistä suomen ja unkarin kielisukulaisuuden keksijöistä.

Tieto kielisukulaisuudesta leviää

Voidaan sanoa, että suomaiais-ugrilaisen kielentutkimuksen tieteeksi korottaneiden Hunfalvyn, Budenzin ja Szinnyein sekä Ahlqvistin, Genetzin ja Setälän aikana ja suuressa määrin myös heidän ansiostaan suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus tuli Suomessa ja Unkarissa myös suuren yleisön tietoisuudessa vaikuttavaksi tekijäksi. Tämä tapahtui kolmessa vaiheessa. En-simmäisessä vaiheessa esitieteellisiin, usein sattumanvaraisiin vertailuihin perustuva spekulaatio muuttui tieteelliseksi tiedoksi. Tätä vaihetta kesti 1700-luvun lopulta 1800- luvun puoliväliin,

26

Sajnovicsista Castrenin ja Regulyn elämäntyön päätulosten julkista -miseen.

Toisessa vaiheessa näin saavutettu tieto levisi suppeasta asiantuntijapiiristä lukeneiston yleistiedoksi. Tässä yhteydessä on ehkä paikallaan tarkastella, kuinka tieto suomalais-ugrilaisesta sukulaisuudesta otettiin Suomessa ja Unkarissa yleisön keskuudessa vastaan. Suomessa toinen vaihe liittyi melkein välittömästi ensimmäiseen. Jo Castrenin ja Regulyn matkoja seurattiin kiinteästi lehdissä, ja suomalais-ugrilaisia kysymyksiä käsiteltiin julkisessa sanassa runsaasti jo 1800-luvun alkupuoliskolta lähtien. Itse asiassa tämä oli osa sitä suomalaisen identiteetin etsintää, joka olennaisena liittyi aikakauden suomalaisuusliikkeeseen. Kuvaavia ovat ne M. A. Castrenin sanat, jotka ovat luettavissa hänen kirjeestään J. V. Snellmanille vuodelta 1844:

»On vain yksi asia, joka syvästi ja voimakkaasti on minut temmannut, minä voin elää ainoastaan sen asian puolesta, kaikki muu on minulle sivuasia. Olen päättänyt näyttää Suomen kansalle, että me emme ole maailmasta ja maailmanhistoriasta irtireväisty, yksinäinen suokansa, vaan olemme sukulaisuussuhteessa ainakin kuudennekseen ihmiskuntaa. Kieliopit eivät ole minun päätarkoitukseni, mutta ilman kielioppeja ei tarkoitusperää saavuteta. — Jos suomalaista kansallisuutta voin täten jotenkin edistää, niin hyvä; enempää minä en voi toimittaa, enkä tätäkään asiaa voi saattaa loppuun, ainoastaan panna alulle.»

Samantapainen ajatus sukulaisten löytämisestä Euroopan kansojen joukossa niin irralliselle Suomen kansalle oli kannustamassa monia Castrenin seuraajiakin. Jotkut tosin pitivät sukulaisuutta samojedien ja muiden »sivistymättömien barbaarien» kanssa kyseenalaisena kunniana, mutta yleisvaikutelmaksi jää, että nouseva suomalaisuus- liike käytti suomalais-ugrilaisen ja uralilaisen kielitieteen saavutuksia eräänlaisena etnisenä terapiana.

Unkarissa, Sajnovicsin ja Gyarmathin kotimaassa, tieto pohjoisista sukulaiskansoista levisi ehkä hitaammin, mikä ainakin osaksi johtui ilmeisesti siitä, ettei ollut sellaista ulkoisesta tilanteesta johtuvaa tarvetta kansallisten juurten etsintään kuin Suomessa, mutta myös siitä, että varsin vahva yleinen mielipide täysin toijui ajatuksen unkarin ja suomensukuisten kielten yhteisestä alkuperästä. Suuri yleisö halusi tunteenomaisesti pitää kiinni vanhasta käsityksestä, jonka mukaan unkarilaiset ovat sukua turkkilaisille ja muille idän mahtikansoille. Tämä »ugrilais-turkkilainen sota» jatkui sitkeänä aina vuosisadan loppukymmenille osittain senkin vuoksi, että myös eräät arvovaltaiset tiedemiehet esiintyivät suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden vastustajina.

27

Vielä niin myöhään kuin vuonna 1882 professori H. Vámbery unka-rilaisten alkuperää käsittelevässä teoksessaan pyrki osoittamaan unkarin kielen turk- kilaisperäiseksi. Sivumennen todettakoon, että eräissä suomenruotsalaisissa piireissä tieto Vámberyn tutkimuksesta herätti vilpitöntä vahingoniloa: nyt romahtivat suomenkielisten kuvitelmat edes yhdestä sivistyneestä sukulaiskansasta, aateliskirja osoittautui väärennökseksi.

Noilta ajoilta on säilynyt Szinnyein herkullisen satiiriseen tyyliin kirjoittama kuvaus taistelun irrationaalisuudesta. Se ilmestyi Antti Jalavan toimittamassa Unkarin albumissa vuonna 1881. Szinnyei viittaa aluksi siihen, kuinka jokainen uskoo olevansa asiantuntija kielitieteen kysymyksissä. Sitten hän esittää, millaisen reaktion tällaisessa »synnynnäisessä kielitieteilijässä» aiheuttaa vertailevan kielitieteen uskalias väite suomen ja unkarin sukulaisuudesta:

»Mitä?!?! - huudettiin kaikilta tahoilta, - me, se on: ME, Magyarilaiset, urhoolliset soturit, ritarit, yli- ja ala-ispánit, advokatit ja valtiopäivämiehet, ME olisimme Suomalaisten heimolaisia? Suomalaisten, sen kansan, joka ei koskaan ole tehnyt urhotöitä, vaan juonut koko elinaikansa hylkeenrasvaa, ja siinä koko hänen historiansa! Ei, ei koskaan! Mokomaa harhauskoa vastaan kielitieteen on taisteleminen viimeiseen veri-, se tahtoo sanoa mustepisaraan asti! Mutta millä aseella taistella, kun ei osata sanaakaan suomea? Mitä vielä! Mitäpä sitä tarvittaisiin- kaan! Kielletään aivan hävyttömästi, ja sillä hyvä. Dictum, factum: kiellettiin kuin kiellettiinkin. Unkarin kansa ei ole Suomen kansan heimoa, - punctum; ja se, joka rohkenee sitä vielä väittää, on isänmaankavaltaja.»

Hunfalvyn, Budenzin, Szinnyein ja monien muiden tehokkaan valistustoiminnan ansiosta »isänmaankavaltajien» mielipide kui-tenkin vähitellen voitti, ja »synnynnäiset kielitieteilijät» saivat niellä tappion.

Kolmannessa vaiheessa kielisukulaisuuden pohjalta alkoi kehittyä kokonaan muiden alojen yhteistyötä. Yksityisesti ajatuksia kulttuurillisesta ja taloudellisestakin vuorovaikutuksesta lausuttiin jo vuosisadan puolimaissa, mutta käytännössä kulttuuriyhteistyön näkyvämpiä merkkejä on havaittavissa vasta 1880-luvulta alkaen. Ratkaisevan panoksen tähän kehitykseen antoivat Szinnyei ja Antti Jalava (alk. Almberg, 1846-1909), ensimmäinen unkarin kielen lehtori Helsingin yliopistossa. 1900- luvulle tultaessa suomalais-unkarilainen kulttuurivuorovaikutus oli jo hyvässä kasvussa, ja maailmansotien välisenä aikana siitä tuli näkyvä ja monipuolinen yhteistoiminnan muoto. Pidettiin suomalais-ugrilaisia kulttuurikongresseja, joihin myös Viro osallistui, ja vuonna 1937 solmittiin kulttuurisopimus, joka varsin pitkälle loi perustaa nykyisinkin voimassa olevalle kulttuurisopimukselle.

28

Suomalais-ugrilainen kielitiede vakiinnutti vuosisadan vaihteeseen mennessä molemmissa maissa asemansa keskeisten kansallisten tieteiden joukossa. Sellaiset tutkijat kuin Bernát Munkácsi (1860-1937), Ignác Halász (1895-1901), József Pápay (1873-1931) ja Zoltán Gombocz (1877- 1935) Unkarissa sekä Heikki Paasonen (1865-1919), Yrjö Wichmann (1868-1932), K. F. Karjalainen (1871-1919) ja Artturi Kannisto (1874-1943) Suomessa veivät alaa eteenpäin. Maidenvälinen tieteellinen kanssakäyminen monipuolistui ja vakiintui. Maailmansotien välisenä aikana tuli tavaksi, että molempien maiden nuoret fennougristit tekivät opintomatkoja vastavuoroisesti. Budapestissa monien suomalaisten tyyssijana oli maineikas Eötvös-kollegium, jonka suojissa tieteellisiä näkemyksiään avarsivat mm. Lauri Hakulinen (1899-), Lauri Kettunen (1885-1963), Matti Liimola (1903-1974), Paavo Siro (1909-), Antti Sovijärvi (1912-) ja Viljo Tervonen (1917-). Suomessa taas opiskelivat mm. D. R. Fokos-Fuchs (1884-1977), Miklös Zsirai (1892-1955), György Lako (1908-), Istvan Papp (1901-1972), Bela Kalman (1913-) ja Irene Sebestyen-Nemeth (1890- 1978). Suomen opetus Budapestin yliopistossa ja unkarin opetus Helsingin yliopistossa saatettiin vakinaiselle kannalle.

Edellä kuvatulle sukupolvien uurastukselle rakentuu nykyinen fennougristiikkakin, jossa suomalais-unkarilaisilla yhteyksillä on edelleen keskeinen asema. Stipendiaattien ja lehtorien vaihto on turvattu maiden välisessä kulttuurisopimuksessa, minkä lisäksi Unkarin Tiedeakatemian ja Suomen Akatemian välinen sopimus luo edellytyksiä monipuoliselle tieteelliselle vuorovaikutukselle. Budapestin ja Helsingin rinnalle ovat uusina fennougristiikan tutkimus- ja opetuskeskuksina nousseet Debrecen, Szeged ja Turku. Yliopistojen ohella suomalais-ugrilaista kielitiedettä harjoitetaan Unkarin Tiedeakatemian kielitieteen instituutissa ja Suomessa Koti-maisten kielten tutkimuskeskuksessa. Castrenin ja Regulyn kylvö tuottaa runsasta satoa.