Uupumusasteisen väsymyksen pysyvyys kahden vuoden aikana ... · Psykologinen irrottau-tuminen merkitsee fyysistä ja henkistä irrottau-tumista työstä, kun taas rentoutuminen viittaa

293

PSYKOLOGIA 52 (04), 2017TIETEELLISET ARTIKKELIT

ULLA KINNUNEN, TARU FELDT, KALEVI KORPELA, SAIJA MAUNO & MARJAANA SIANOJA

Uupumusasteisen väsymyksen pysyvyys kahden vuoden aikana: yhteydet työstä palautumiseen vapaa-ajalla

Työntekijöiden jaksaminen on työelämässä koetuksella. Tarkoituksemme on tutkia, kuinka uupumusastei-

sen väsymyksen taso muuttuu kahden vuoden aikana ja miten tämä muutos tai pysyvyys kytkeytyy työstä

palautumiseen. Palautumista tutkimme sitä ylläpitävien palautumisen kokemusten (työstä irrottautuminen,

rentoutuminen, taidonhallinta ja kontrolli vapaa-ajalla) ja estävien (työasioiden tunnepitoinen ja ongelma-

suuntautunut vatvominen vapaa-ajalla) tekijöiden avulla. Tutkimukseen osallistui 664 eri alojen työntekijää.

Heistä 58 prosenttia oli naisia, keski-ikä oli 47.5 vuotta, ja 38 prosentilla oli vähintään ylempi korkeakoulu-

tutkinto. Tulokset osoittivat, että suurimmalla osalla (61 %) tutkittavista uupumusasteisen väsymyksen oireet

pysyivät vakaina tutkitun kahden vuoden ajan (37 %:lla ei oireita, 17 %:lla lieviä ja 7 %:lla vakavia oireita).

Oireet vähenivät 19 prosentilla ja lisääntyivät 20 prosentilla tutkittavista. Uupumusoireiden taso ja muutos

kytkeytyivät selvimmin tunnepitoiseen työasioiden vatvomiseen, psykologiseen työstä irrottautumiseen ja

rentoutumiseen vapaa-ajalla. Ryhmissä, joissa uupumuksen taso pysyi samana, vatvominen, irrottautumi-

nen ja rentoutuminen vapaa-ajalla säilyivät myös samalla tasolla tutkitun kahden vuoden ajan. Niillä, joilla

uupumusoireet vähenivät, väheni myös tunnepitoinen vatvominen, kun taas työstä irrottautuminen ja ren-

toutuminen lisääntyivät. Vastaavasti niillä, joilla uupumusoireet lisääntyivät, vatvominen lisääntyi ja työstä

irrottautuminen ja rentoutuminen heikkenivät. Myös viikoittaisissa työtunneissa ja työn aikapaineissa rapor-

toidut muutokset tukivat havaittua uupumuksen muutosta ja pysyvyyttä.

Avainsanat: uupumus, palautuminen, irrottautuminen työstä, työasioiden vatvominen

JOHDANTO

Nykypäivän työelämässä työstä palautuminen on monella tapaa uhattuna. Yksi syy tähän kehityk-seen on se, että työn ja vapaa-ajan välinen raja on hämärtynyt. Monissa työtehtävissä työtä voidaan tehdä ajasta ja paikasta riippumatta, mikä vähen-tää levolle ja palautumiselle jäävää aikaa. Työstä palautuminen voidaan määritellä työssä kulunei-den voimavarojen täydentymiseksi (Zijlstra & Sonnentag, 2006). Tärkeä täydentyvä voimavara

on energia. Energiaa kuluu työn vaatimuksiin vastaamisessa, minkä vuoksi energiataso olisi palautettava työpäivän jälkeen sitä edeltävälle ta-solle, jotta työntekijä kykenisi jälleen seuraavana työpäivänä kohtaamaan työn vaatimukset ja vas-taamaan niihin. Koska työn vaatimukset ovat tänä päivänä korkeat, palautumisella on yhä suurempi merkitys.

Ponnistelujen ja palautumisen malli kuvaa ta-sapainoa ponnistelujen ja levon välillä (Meijman & Mulder, 1998). Mallin mukaan palautuminen

U L L A K I N N U N E N , T A R U F E L D T , K A L E V I K O R P E L A , S A I J A M A U N O & M A R J A A N A S I A N O J A

294 PSYKOLOGIA

voi käynnistyä silloin, kun työn vaatimukset eivät ole läsnä. Tämä tilanne on usein työajan jälkeen, jolloin työn vaatimusten aiheuttamat fysiologiset ja psykologiset kuormitusreaktiot vähenevät. Jos työntekijä ehtii palautua aikaisemmasta kuormi-tuksesta ennen kuin joutuu jälleen ponnistele-maan työn vaatimusten vuoksi, ponnistelujen ja palautumisen välillä vallitsee tasapaino. Mikäli näin ei käy, työntekijä kohtaa työnsä vaatimuk-set väsyneenä ja joutuu ponnistelemaan entistä enemmän suoriutuakseen työstään. Jos tällai-nen epätasapainotilanne jatkuu pitkään, se voi ai heuttaa työntekijälle voimakasta väsymystä, univaikeuksia ja erilaista oirehtimista (Geurts & Sonnentag, 2006).

Tässä tutkimuksessa tarkastelemme sitä, mis-sä määrin uupumusasteisissa väsymysoireissa tapahtuu muutoksia kahden vuoden aikana ja kuinka tämä muutos tai pysyvyys liittyy työstä palautumiseen vapaa-ajalla. Uupumusasteinen väsymys nähdään riittämättömän palautumisen seurauksena (Sonnentag & Geurts, 2009), ja li-säksi palautumista tutkitaan sitä edistävien ja estävien tekijöiden avulla. Tutkimuksessa identi-fioidaan oireiden pysyvyys- ja muutosryhmiä ja tutkitaan ryhmien eroja palautumista edistävissä ja ehkäisevissä tekijöissä kahden vuoden aikana. Tutkimuksessa ei siis pyritä muuttujalähtöisen lähestymistavan mukaisesti ennustamaan aiem-min mitatuilla tekijöillä myöhemmin koettua uupumusta. Tutkimustietoa voidaan soveltaa uupumusasteisen väsymyksen hoitoon, sillä se tunnistaa ryhmät, joilla on kohonnut riski uupua työssä, ja tekijöitä, jotka ovat tyypillisiä tällaisille ryhmille.

Uupumusasteisessa väsymyksessä on kyse voi-makkaasta fyysisestä ja psyykkisestä uupumusti-lasta, joka ei poistu levolla tai edes loma-aikana ja joka on läsnä koko ajan riippumatta työn kuor-mituksesta (Kalimo, Hakanen & Toppinen-Tan-ner, 2006). Uupumusasteista väsymystä pidetään työuupumuksen keskeisenä oireena, joka kuvaa yksilön emotionaalisten ja fyysisten voimavaro-jen tyhjentymistä (Maslach, Schaufeli & Leiter, 2001). Työuupumuksen kehitystä kuvaavissa malleissa se nähdään usein ensimmäisenä oi-reena, josta työuupumuksen kehitys saa alkunsa (Kalimo ym., 2006; Leiter & Maslach, 1988). Työkuormituksesta palautumisen näkökulmasta

kyse on energiavarastojen tyhjentymisestä, joka on seu rausta siitä, että työn vaatimuksista palau-tuminen on ollut riittämätöntä jo pitemmän aikaa (Meijman & Mulder, 1998).

Sonnentag ja Fritz (2007) ovat nimenneet neljä palautumisen kokemusta kuvaamaan me-kanismeja, joiden avulla palautumista tapahtuu. Näistä vapaa-ajalla tapahtuva psykologinen irrot-tautuminen työstä ja rentoutuminen perustuvat ponnistelujen ja palautumisen malliin (Meijman & Mulder, 1998), jonka mukaan palautumista voi tapahtua silloin, kun niitä psykofysiologi-sia systeemejä, jotka aktivoituvat työssä, ei enää kuormiteta vapaa-ajalla. Psykologinen irrottau-tuminen merkitsee fyysistä ja henkistä irrottau-tumista työstä, kun taas rentoutuminen viittaa vähäiseen fyysiseen ja henkiseen ponnisteluun vapaa-ajalla. Sen sijaan taidonhallintakokemuk-set ja kontrolli kytkeytyvät voimavarojen säilyttä-misteoriaan (Hobfoll, 1998), jonka mukaan yksilö pyrkii saavuttamaan ja säilyttämään arvostamiaan asioita, joita teoriassa kutsutaan voimavaroiksi. Taidonhallintakokemukset tarkoittavat uusiin haasteisiin vastaamista vapaa-ajalla, kuten uuden harrastuksen aloittamista. Kontrolli viittaa siihen, että yksilöt kokevat voivansa vaikuttaa vapaa-ajan käyttöönsä. Palautumista tapahtuu silloin, kun vapaa-ajan taidonhallintakokemukset ja kont-rolli auttavat rakentamaan uusia ja palauttamaan työssä kuluneita voimavaroja.

Aikaisemmat tutkimukset osoittavat, että kaikilla neljällä mekanismilla on yhteys onnistu-neeseen palautumiseen. Eniten on tutkittu psy-kologista työstä irrottautumista, jonka Sonnen-tag ja Fritz (2015) ovat nimenneet palautumisen kokemuksista tehokkaimmaksi. Etenkin poikki-leikkaustutkimukset osoittavat, että psykologinen irrottautuminen työstä vapaa-ajalla kytkeytyy vä-häisempään uupumusasteiseen väsymykseen (ks. katsaus Sonnentag & Fritz, 2015). Tämä yhteys on todennettu myös ainakin yhdessä pitkittäistut-kimuksessa, jossa psykologinen irrottautuminen ennusti uupumusasteisen väsymyksen vähenty-mistä vuoden aikavälillä (Sonnentag, Binnewies & Mojza, 2010). Yhteydet on havaittu myös päi-väkirjatutkimuksissa, joissa esimerkiksi viikon-lopun aikana tapahtunut irrottautuminen työstä ennusti väsymyksen vähenemistä viikonlopun aikana (Hahn, Binnewies & Haun, 2012). Toi-

295

U U P U M U S A S T E I S E N VÄ S Y M Y K S E N P Y S Y V Y Y S K A H D E N V U O D E N A I K A N A: Y H T E Y D E T T YÖ S TÄ PA L A U T U M I S E E N VA PA A-A J A L L A

PSYKOLOGIA 52 (04), 2017

saalta on myös osoitettu, että uupumusasteinen väsymys heikensi työstä irrottautumista neljän viikon aikavälillä (Sonnentag, Arbeus, Mahn & Fritz, 2014). Selityksenä voi olla energiavoima-varojen vähentyminen, minkä vuoksi työstä ir-rottautuminen vaikeutuu, koska se vaatii jossain määrin itsesäätelyä.

Muita mekanismeja on tutkittu vähemmän, mutta kolmessa poikkileikkaustutkimuksessa, joissa tutkittiin kaikkia neljää kokemusta, ha-vaittiin, että jokainen niistä oli yhteydessä vähäi-sempään uupumusasteiseen väsymykseen (Ben-nett, Gabriel, Calderwood, Dahling & Trouga-kos, 2016; Kinnunen, Feldt, Siltaloppi & Son-nentag, 2011; Sonnentag & Fritz, 2007). Lisäk-si Bennettin työryhmän (2016) tutkimuksessa irrottautumisen, taidonhallinnan ja kontrollin yhteydet säilyivät uupumusasteiseen väsymyk-seen, joka oli mitattu kaksi viikkoa myöhem-min. Myös päiväkirjatutkimuksista ilmenee, että rentoutumisen ja taidonhallinnan kokemukset il-lalla ulottavat positiivisia vaikutuksia seuraavan aamun mielialaan (Sonnentag & Bayer, 2005; Sonnentag, Binnewies & Mojza, 2008). Kaik-kiaan näyttää siis siltä, että palautumisen me-kanismit ovat yhteydessä vähäisempään uupu-musasteiseen väsymykseen.

Työasioiden vatvomisella (engl. rumination) tarkoitetaan työhön liittyvän asian tai asioiden kertautuvaa ajattelua ilman, että työn vaatimuk-set ovat fyysisesti läsnä (Martin & Tesser, 1996). Kun tällainen työn vaatimus tai stressitekijä säilyy vatvomisen takia mielessä aktiivisena, se ylläpitää ylivireystilaa, joka pitkittyessään voi johtaa ter-veysongelmiin, kuten uniongelmiin, uupumuk-seen ja masennusoireisiin (Brosschot, Gerin & Thayer, 2006; Schwartz ym., 2003; Verkuil, Bros-schot, Gebhart & Thayer, 2010).

Vatvominen sisältää sekä kognitiivista että emotionaalista prosessointia, sillä työn vaatimuk-sen tai stressitekijän aktiivinen ajattelu herättää myös tunteita (Watkins, 2008). Työasioiden vat-vomisessa onkin eroteltu erilaisia muotoja, joista tunnetuin lienee jako tunnepitoiseen ja ongel-masuuntautuneeseen vatvomiseen (Cropley & Zijlstra, 2011; Querstret & Cropley, 2012). Tun-nepitoinen vatvominen (engl. affective rumination) viittaa häiritseviin ja toistuviin työhön liittyviin ajatuksiin, jotka ovat tunnesisällöltään kielteisiä.

Tällöin työasioiden ajatteluun vapaa-ajalla liittyy esimerkiksi harmistuksen tai ärtymyksen tun-teita. Ongelmasuuntautunut vatvominen (engl. problem-solving pondering, cognitive rumination) sen sijaan tarkoittaa vapaa-ajalla tapahtuvaa työ-asioiden pohdiskelua ja miettimistä, joka pyrkii ongelman ratkaisuun tai ainakin suunnitelmaan, kuinka ongelma ratkaistaan. Tällainen vatvomi-nen tulee lähelle stressin käsittelyn (engl. coping) kognitiivista strategiaa, jossa olennaista on suun-nittelu, harjoittelu ja ratkaiseminen (Watkins, 2008).

Työasioiden vatvomisen yhteyttä uupumusas-teiseen väsymykseen ei ole juuri tutkittu, mutta työhön liittyvien eettisten dilemmojen vatvo-minen työajan jälkeen oli yhteydessä uupumus-asteiseen väsymykseen suomalaisilla koulupsy-kologeilla (Huhtala, Kinnunen & Feldt, 2017). Lisäksi yhdestä aikaisemmasta tutkimuksesta käy ilmi, että tunnepitoinen työasioiden vat-vominen oli yhteydessä krooniseen ja akuuttiin työhön liittyvään väsymykseen, kun taas ongel-masuuntautunut vatvominen oli yhteydessä vä-häisempään väsymykseen (Querstret & Cropley, 2012). Tämän tutkimuksen perusteella näyttäisi siis siltä, että ongelmasuuntautunut vatvominen ei vaarantaisi hyvinvointia, mitä on selitetty sillä, että mikäli ongelma ratkeaa tai ongelmaan löy-detään ratkaisusuunnitelma, ongelmasuuntautu-neen vatvomisen seuraukset eivät välttämättä ole negatiivisia (Querstret & Cropley, 2012; Syrek, Weigelt, Peifer & Antoni, 2017). Syrekin tutki-musryhmä (2017) osoitti päiväkirjatutkimukses-saan, että tunnepitoinen vatvominen, mutta ei on-gelmasuuntautunut vatvominen, välitti työviikon lopussa kesken jääneiden työtehtävien vaikutuk-sia heikentyneeseen unenlaatuun viikonlopun ai-kana. Huono unenlaatu voi puolestaan ennakoida uupumusasteista väsymystä (Ekstedt ym., 2006).

TUTKIMUSKYSYMYKSET JA -HYPOTEESIT

Teoreettisesti tutkimuksemme perustuu pon-nistelujen ja palautumisen malliin (Meijman & Mulder, 1998) ja voimavarojen säilyttämisteo-riaan (Hobfoll, 1998). Ponnistelujen ja palautu-misen mallin mukaan palautuminen – ehtyneiden energiavoimavarojen täydentyminen – käynnis-


296 PSYKOLOGIA

tyy, kun työn vaatimukset eivät ole läsnä. Tämän vuoksi työasioista irrottautuminen ja rentoutu-minen vapaa-ajalla edistävät palautumista, kun taas työasioiden vatvominen vapaa-ajalla pitää työn vaatimukset mielessä ja voi siksi olla uhka onnistuneelle palautumiselle. Taidonhallintako-kemukset ja kontrolli vapaa-ajalla voivat puo-lestaan auttaa työssä ehtyneiden voimavarojen palauttamisessa tai uusien hankinnassa, minkä vuoksi ne edistävät palautumista. Työssä ehtynei-tä energiavoimavaroja kuvataan uupumusasteisen väsymyksen avulla.

Tässä kahden vuoden seurantatutkimuksessa etsimme vastausta neljään kysymykseen:

1. Miten uupumusasteisen väsymyksen taso muuttuu seurannan aikana?

2. Miten työntekijän taustatekijät lähtötilan-teessa (sukupuoli, ikä, koulutus, työaika-muoto ja työtunnit/vko) ovat yhteydessä uupumusasteisen väsymyksen pysyvyyteen ja muutokseen?

3. Miten viikoittaiset työtunnit ja työn aika-paineet ovat yhteydessä uupumusasteisen väsymyksen pysyvyyteen ja muutoksiin?

4. Miten uupumusasteisen väsymyksen pysy-vyys ja muutos kytkeytyvät palautumisen kokemuksiin ja työasioiden vatvomiseen vapaa-ajalla?

Oletamme, että uupumusasteinen väsymys on suhteellisen pysyvää kahden vuoden aikana, sil-lä aikaisemmat tutkimukset ovat osoittaneet sen pysyvyyskertoimet melko korkeiksi (keskimää-rin .56–.60) seuranta-ajan vaihdellessa puolesta vuodesta kahdeksaan vuoteen (Mäkikangas & Kinnunen, 2016). Kahden vuoden aikavälillä on raportoitu korkeampiakin (.70) pysyvyyskertoi-mia (Feldt ym., 2015). Tämä tarkoittaa tutki-muksessamme sitä, että odotamme löytävämme pysyviä ryhmiä, joilla ei ole uupumusoireita tai on joko lieviä tai vakavia oireita koko tutkitun kahden vuoden ajan. Koska kertoimet jättävät tilaa myös muutoksille, oletamme, että uupumus-asteisessa väsymyksessä tapahtuu joko lisäänty-mistä tai vähentymistä, mutta tällaiset muutokset

lienevät kuitenkin harvinaisempia. Nämä oletuk-set perustuvat siihen, että tutkimme samoissa organisaatioissa työskenteleviä henkilöitä, joi-den työtehtävissä ei tapahdu suuria muutoksia tutkitun kahden vuoden aikana. Näissä oloissa pysyvyys on siis todennäköisesti vallitsevampaa kuin muutos.

Koska taustatekijöiden merkitys on vaihdel-lut eri tutkimuksissa, oletamme ainoastaan, että naisia olisi enemmän uupumusasteista väsymystä (lievä tai vakava) kokevissa ryhmissä (Ahola ym., 2006; Kinnunen, Perko & Virtanen, 2013; ks. meta-analyysi Purvanova & Muros, 2010), jois-sa myös tehtäisiin työtunteja viikossa enemmän kuin ei-uupuneiden ryhmässä. Työtuntien (Kali-mo & Toppinen, 1997) ja työn aikapaineiden (ks. meta-analyysit Alarcon, 2011; Lee & Ashforth, 1996) oletamme heijastuvan uupumusasteisen väsymyksen tasoeroihin ja muutoksiin tutkitun kahden vuoden aikana: työtuntien ja aikapainei-den kasvaessa uupumus lisääntyy ja päinvastoin eli vähenee niiden vähetessä. Aikapaineissa kyse on työn määrällisistä vaatimuksista, ja ne kuvasta-vat tilannetta, jossa työtä arvioidaan olevan liikaa siihen varattuun aikaan nähden (van Veldhoven, 2014).

Palautumisen osalta oletamme, että ei-uupu-neiden ryhmässä palautumisen kokemukset – irrottautuminen, rentoutuminen, taidonhallinta ja kontrolli – vapaa-ajalla ovat yleisempiä kuin lievää tai vakavaa uupumusta tuntevissa ryhmissä. Työasioiden vatvomisen ja etenkin tunnepitoisen vatvomisen oletamme puolestaan vähäisemmäksi ei-uupuneiden kuin lievästi ja vakavasti uupunei-den ryhmässä. Muutosryhmissä oletamme tapah-tuvan muutoksia sekä palautumisen kokemuksis-sa että työasioiden vatvomisessa: jos uupumus lisääntyy, palautumisen kokemukset todennäköi-sesti vähentyvät ja vatvominen lisääntyy, kun taas uupumuksen vähentyessä käy päinvastoin.

MENETELMÄT

Tutkittavat

Tutkimus perustuu aineistoon (N = 664), joka kerättiin verkkokyselyllä vuosina 2013–2015. Vastanneet työskentelivät 11:ssä eri aloja edus-

297



tavassa organisaatiossa. Suurimmat alat olivat media, opetus ja it-ala. Organisaatiot rekrytoitiin pääasiassa yhden työterveyspalveluja tuottavan organisaation asiakasorganisaatioista Tampereen seudulta. Keväällä 2013 kutsu osallistua tutki-mukseen lähetettiin 3 593 työntekijälle, joista 1 347 vastasi kyselyyn kahden muistutuksen jälkeen (vastausprosentti 37.5). Keväällä 2014 kysely lähetettiin 1 192 työntekijälle, jotka olivat vastanneet edelliseen kyselyyn ja olivat edelleen saman organisaation palkkalistoilla. Heistä 841 vastasi kyselyyn (vastausprosentti 70.6). Keväällä 2015 kyselyn sai samojen periaatteiden mukaises-ti 799 työntekijää, ja siihen vastasi 664 työntekijää (vastausprosentti 83.1). Tässä tutkimuksessa hyö-dynnettiin tätä 664 hengen aineistoa siten, että kiinnostus kohdistui ensimmäiseen ja viimeiseen mittaukseen, joiden aikaväli oli kaksi vuotta. Tämä aikaväli valittiin kuvaamaan uupumusas-teisen väsymyksen kehitystä, koska sitä pidettiin sopivimpana muutosten havaitsemiseksi, sillä uupumusasteinen väsymys kehittyy ja muuttuu usein hitaasti (Maslach ym., 2001; Schaufeli & Enzmann, 1998).

Tutkimuksen alkaessa (vuonna 2013) tutki-mukseen osallistuneista 58 prosenttia oli naisia, ja keski-ikä oli 47.5 vuotta (vaihteluväli 23–66 vuotta). Osallistujista 38 prosentilla oli akatee-minen tutkinto (maisteri tai enemmän), 26 pro-sentilla ammattikorkeakoulututkinto ja lopuilla (36 %) sitä vähäisempi ammatillinen pätevyys tai vain yleissivistävä koulutus. Melkein kaikilla oli kokopäivätyö (97 %), pysyvä työsuhde (91 %) ja päivätyö (90 %). Keskimäärin työskenneltiin 39 tuntia viikossa (vaihteluväli 10–60). Tutkittavista 54.5 prosenttia työskenteli julkisella sektorilla ja loput (45.5 %) yksityisellä sektorilla.

Pudokkaiden analyysi osoitti, että pitkit-täisotoksen (vuosina 2013–2015 osallistuneet) tutkittavat eivät eronneet tutkimuksesta (joko vuonna 2014 tai 2015) pois jääneistä sukupuolen, koulutuksen tai viikkotyötuntien suhteen, mutta jatkuvasti osallistuneet olivat vanhempia (47.5 vs. 46.2 vuotta, p < .05) ja työskentelivät useammin päivätyössä (90 % vs. 85 %, p < .05) kuin pudok-kaat. Lisäksi pudokkailla esiintyi enemmän tun-nepitoista vatvomista (KA = 2.58 vs. 2.43, p < .01) ja uupumusasteista väsymystä (KA = 2.06 vs. 1.86, p < .05) lähtötilanteessa vuonna 2013.

Mittarit

Tutkimus on osa laajempaa tutkimusprojektia, minkä vuoksi mittarit oli pidettävä lyhyinä. Näin ollen useimmat käsitteet on arvioitu kolmen osion avulla. Mittarien lyhennys tapahtui tarkas-telemalla aikaisempia tutkimuksia, joissa mittari oli kehitetty tai sitä oli käytetty. Otimme mukaan korkeimmat faktorilataukset saaneet väittämät. Kaikki käsitteet on mitattu sekä tutkimuksen al-kaessa (T1) että kahden vuoden päästä (T2).

Uupumusasteista väsymystä mitattiin Mas-lachin työuupumuksen arviointimenetelmällä (Kalimo ym., 2006; Maslach, Jackson & Leiter, 1996). Osioiden (kaikkiaan 5) väsymysoireita arvioitiin seitsenportaisella asteikolla (0 = ei kos-kaan, 6 = päivittäin). Osioista muodostetun kes-kiarvosummamuuttujan (vaihteluväli 0–6) Cron-bachin alfa (α) -kerroin oli .93 kummallakin mit-tauksella. Uupumusasteinen väsymys luokiteltiin kummallakin mittauskerralla kolmeen luokkaan: 0 = ei uupumusta (pisteraja 0–1.49), 1 = lievä (pisteraja 1.50–3.49) ja 2 = vakava (3.50–6.00) uupumus. Kyseiset sopimuksenvaraiset rajat ovat käytössä Suomessa, ja ne perustuvat arviointime-netelmän suomalaiseen käsikirjaan (Kalimo ym., 2006).

Palautumisen kokemuksia mitattiin Sonnen-tagin ja Fritzin (2007) kehittämällä mittaril-la, joka on validoitu Suomessa (Kinnunen ym., 2011) ja jonka nelifaktorisen rakenteen on todet-tu pysyvän vakaana myös pitkittäistutkimuksessa (Kinnunen & Feldt, 2013). Kutakin kokemusta arvioitiin kolmella osiolla, joita piti arvioida sen mukaan, missä määrin ne kuvasivat henkilön vapaa-aikaa. Osioita olivat esimerkiksi: ”Unoh-dan työn” (irrottautuminen), ”Teen rentouttavia asioita” (rentoutuminen), ”Teen asioita, jotka koen haasteellisiksi” (taidonhallintakokemukset) ja ”Päätän itse, kuinka käytän vapaa-aikani” (kont-rolli). Psykologisen irrottautumisen Cronbachin α:t olivat .85 (T1) ja .86 (T2), rentoutumisen .80 (T1–T2), taidonhallinnan .75 (T1) ja .85 (T2) ja kontrollin .84 (T1) ja .89 (T2).

Työasioiden vatvomista mitattiin Work-Rela-ted Rumination Questionnaire -kyselyyn (Cropley, Michalianou, Pravettoni & Millward, 2012) pe-rustuvilla osioilla, joita arvioitiin viisiportaisella asteikolla (1 = erittäin harvoin tai ei koskaan, 5 =


298 PSYKOLOGIA

hyvin usein tai aina). Tunnepitoista vatvomista kysyttiin kolmella osiolla (esim. ”Hermostun, kun ajattelen työhöni liittyviä asioita vapaa-ajallani”), joiden Cronbachin α oli .87 (T1) ja .89 (T2). Myös ongelmasuuntautunutta vatvomista arvi-oitiin kolmella osiolla (esim. ”Löydän ratkaisuja työni ongelmiin vapaa-ajallani”). Summamuut-tujan Cronbachin α oli .68 (T1) ja .70 (T2).

Työn aikapaineita tutkittiin kolmella osiolla (esim. ”Kuinka usein työsi vaatii sinua työsken-telemään hyvin nopeasti?”), joita arvioitiin viisi-portaisella asteikolla (1 = erittäin harvoin tai ei koskaan, 5 = hyvin usein tai aina). Osiot perustu-vat Spectorin ja Jexin (1998) mittariin. Summa-muuttujan Cronbachin α oli .88 (T1) ja .87 (T2).

Aineiston analyysi

Uupumusasteisen väsymyksen pysyvyyttä ja muu-tosta arvioitiin ristiintaulukoimalla uupumusas-teisen väsymyksen eri luokat (ei-uupumusta, lievä, vakava) mittauskerroilla 1 ja 2 (tutkimuskysymys 1). Näin muodostuneiden ryhmien taustatekijä-vertailussa (tutkimuskysymys 2) hyödynnet tiin ristiintaulukointia ja yksisuuntaista varianssi-analyysia. Vertailut työtunneissa ja työn aikapai-neissa (tutkimuskysymys 3) uupumusryhmissä kahden vuoden aikana tehtiin toistomittausten varianssianalyysilla, kun taas vertailut palautu-miskokemuksissa ja vatvomisessa (tutkimus-kysymys 4) suoritet tiin toistomittausten kova-rianssianalyysilla, jossa vakioitiin lähtötilanteen taustatekijät, joissa uupumusryhmät erosivat toisistaan. Ryhmien keskiarvojen parivertailut tehtiin Bonfer roni-korjauksin. Kaikki analyysit suoritettiin SPSS 22 -ohjelmalla.

TULOKSET

Uupumusasteisen väsymyksen pysyvyys ja muutos: uupumusryhmät

Tutkittavista 37 prosentilla (n = 244) ei ilmennyt uupumusasteista väsymystä kummallakaan mit-tauskerralla (KA = 0.67 T1–T2), 17 prosentilla (n = 111) oireet pysyivät lievinä (KA = 2.4 T1–T2), ja seitsemällä prosentilla (n = 45) ne säilyivät vakavina (KA = 4.5 T1, KA = 4.6 T2) tutkitun

kahden vuoden ajan. Oireet vähenivät (KA = 3.1 T1, KA = 1.5 T2) kaikkiaan 19 prosentilla (n = 128). Useimmiten vähennys tapahtui lievistä oi-reista oireettomaan tilaan (n = 75) tai vakavista oi-reista lieviin oireisiin (n = 39), mutta muutamilla (n = 14) tapahtui myös suurempi muutos vakavis-ta oireista oireettomaan tilaan. Uupumusasteinen väsymys lisääntyi (KA = 1.4 T1, KA = 3.2 T2) 20 prosentilla (n = 136) tutkittavista. Yleisin muutos oli oireettomasta tilasta lieviin oireisiin (n = 78), seuraavaksi yleisin lievistä oireista vakaviin (n = 44), ja harvinaisin lisäys oli oireettomasta tilasta vakaviin oireisiin (n = 14). Näin ollen pysyvyys (61 %:lla uupumuksen aste pysyi samassa tilassa) oli huomattavasti yleisempää kuin muutos (39 %:lla uupumustila muuttui). Kaikkiaan noin 15 prosenttia tutkittavista (14.8 % T1 ja 15.5 % T2) kuului ryhmään, jolla oli vakavia uupumusastei-sen väsymyksen oireita jommallakummalla mit-tauskerralla.

Uupumusryhmien erot taustatekijöissä ja työn aikapaineissa

Koska tutkituista taustatekijöistä vain työtun-neissa tapahtui olennaista muutosta, tutkittiin muiden kuin työtuntien merkitystä vain lähtö-tilanteessa. Vertailujen tulokset on esitetty Tau-lukossa 2. Taustatekijöistä sukupuoli ja työtunnit olivat merkitsevästi yhteydessä uupumusryhmiin. Lievää uupumusta kärsivissä oli naisia enemmän ja vastaavasti miehiä vähemmän kuin koko ai-neiston jakaumaan perustuen voisi odottaa. Ei-uupuneiden ryhmässä oli puolestaan naisia odo-tettua vähemmän ja miehiä enemmän. Viikko-työtunneissa ryhmät erosivat toisistaan selkeästi lähtötilanteessa: ei-uupuneiden ryhmässä tehtiin vähiten työtunteja viikossa, ja ryhmään kuuluvat erosivat työtunneissa sekä vakavista oireista kär-sivistä että niistä, joilla oireet vähenivät tulevien kahden vuoden aikana. Myös lievästä oirehti-misesta kärsivillä oli vähemmän työtunteja läh-tötilanteessa kuin niillä, joiden oireet vähenivät. Vaikka ryhmät eivät eronneet koulutustasossa merkitsevästi (p < .10), näytti siltä, että lieviä oi-reita kokevien ryhmässä korkeakoulutetut, joilla oli vähintään ylempi korkeakoulututkinto, olivat yliedustettuina ja ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneet puolestaan aliedustettuina. Jälkim-

299



TAULUKKO 1. Uupumusryhmien erot taustatekijöissä lähtötilanteessa (T1).

mäisillä näytti tapahtuvan uupumusoireiden li-sääntymistä tutkitun kahden vuoden aikana.

Tutkittaessa työtuntien kehitystä tarkemmin toistomittausten varianssianalyysilla tutkitun kahden vuoden aikana havaittiin, että ryhmän ja ajan yhdysvaikutus oli merkitsevä (F(4, 617) = 4.60, p < .01), mikä tarkoittaa sitä, että työtuntien määrä muuttui eri tavoin eri uupumusryhmissä tutkittuna ajanjaksona. Ei-uupuneiden ja lievästi oirehtivien ryhmässä työtunnit pysyivät samalla tasolla koko ajanjakson ajan. Vaikka vakavista oi-reista kärsivillä suuntaus työtunneissa oli vähene-vä (KA = 40.8 T1 vs. KA = 39.6 T2), ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Sen sijaan vähentyvien oireiden ryhmässä (KA = 40.7 T1, KA = 38.2 T2,

p < .001) työtunnit vähenivät merkitsevästi. Li-sääntyvien oireiden ryhmässä työtunneissa näytti tapahtuvan lievää kasvua (KA = 38.8 T1, KA = 39.5 T2, p < .10), mikä ei kuitenkaan ollut mer-kitsevää.

Myös työn aikapaineiden muutos oli erilaista eri uupumusryhmissä (F(4, 659) = 9.61, p < .001), joiden tasoerot olivat selkeät (F(4, 659) = 23.69, p < .001): ei-uupuneet raportoivat muita ryhmiä vähemmän aikapaineita työssään. Uupumusryh-millä, joiden oireet pysyivät samalla tasolla kah-den vuoden ajan, myös työn aikapaineet pysyivät samalla tasolla. Muutosryhmissä ilmeni selkeitä muutoksia työn aikapaineissa: ryhmässä, jossa uu-pumus väheni, vähenivät myös aikapaineet (KA =

Taustatekijä

1.

Ei

uupumusta

(n = 244)

2.

Lievä

uupumus

(n = 111)

3.

Vakava

uupumus

(n = 45)

4.

Vähentynyt

uupumus

(n = 128)

5.

Lisääntynyt

uupumus

(n = 135)

F / χ2

Sukupuoli %

naisia

miehiä

50.0ae

50.0ye

68.5ye

31.5ae

57.8

42.2

60.9

39.1

60.7

39.3

12.27*

Keski-ikä

keskiarvo

keskihajonta

47.9

10.3

47.4

9.2

48.3

8.7

48.1

10.3

46.5

9.7

62.98 ns.

Koulutus %

< AMK

AMK

≥ ylempi kk

34.8

27.5

37.7

36.9

16.2ae

46.8ye

28.9

24.4

46.7

39.1

26.6

34.4

34.6

33.8ye

31.6

13.56 ns.

(p < .10)

Työtunnit/viikko

keskiarvo

keskihajonta

37.7

6.4

38.2

6.3

40.8

5.8

40.7

6.6

38.8

4.9

6.00***

1 < 3-4

2 < 4Työaikamuoto %

päivätyö

muu

90.2

9.8

89.8

10.2

90.7

9.3

89.0

11.0

90.1

9.9

0.18 ns.

AMK= ammattikorkeakoulututkinto ye = yliedustettu (sovitettu jäännös > 2), ae = aliedustettu (sovitettu jäännös < -2) Parittaiset keskiarvovertailut Bonferroni-korjauksin (p < .05) * p < .05, *** p < .001


300 PSYKOLOGIA

4.15 T1, KA = 3.81 T2, p < .001), ja vastaavasti ryhmässä, jossa uupumus lisääntyi, työn aikapai-neet lisääntyivät (KA = 3.89 T1, KA = 4.05 T2, p < .01).

Uupumusryhmien erot palautumisen kokemuksissa ja työasioiden vatvomisessa

Taulukosta 2, jossa on esitetty toistomittausten kovarianssianalyysien (sukupuoli ja viikoittai-set työtunnit kovariaatteina) tulokset, nähdään, että selkein ero uupumusryhmien välillä ilmeni tunnepitoisessa vatvomisessa. Sen kehitys eriytyi ryhmittäin, ja ryhmien välillä oli selkeät tasoerot. Ei-uupuneiden ryhmällä esiintyi tunnepitoista vatvomista vähemmän kuin kaikilla muilla ryh-millä, kun taas vakavista oireista kärsivillä esiintyi tunnepitoista vatvomista enemmän kuin kaikilla muilla ryhmillä. Ryhmissä, joissa uupumuksen taso pysyi samana, myös vatvominen säilyi samal-la tasolla koko tutkitun ajanjakson, mutta niillä, joilla uupumusoireet vähenivät, myös tunnepitoi-nen vatvominen vähentyi (p < .001), ja vastaavasti niillä, joilla oireet lisääntyivät, tunnepitoinen vat-vominen lisääntyi (p < .001).

Työstä irrottautumisen kehitys oli muilta osin samanlainen, mutta siinä tapahtui yleisesti lie-vää paranemista tutkitun kahden vuoden aikana. Jälleen ryhmien tasoerot olivat selkeät siten, että ei-uupuneiden ryhmässä irrottautuminen työs-tä vapaa-ajalla onnistui parhaiten ja vakavasti oirehtivilla se sujui heikoiten. Muutosryhmissä työstä irrottautumisessa tapahtui merkitsevää parantumista (ryhmä 4, p < .001) tai heikenty-mistä (ryhmä 5, p < .001) uupumuksen muutok-sen (vähentyminen vs. lisääntyminen) mukaises-ti. Myös rentoutumisessa vapaa-ajalla ryhmien väliset tasoerot olivat selkeät ja edellä kuvatun mukaiset. Lisäksi muutosryhmissä rentoutumi-sessa tapahtuvat muutokset olivat merkitseviä: ne vähentyivät (p < .001) tai lisääntyivät (p < .01) seuraten uupumuksen muutosta (lisääntyminen vs. vähentyminen).

Taidonhallinnassa, kontrollissa ja ongelma-suuntautuneessa vatvomisessa vapaa-ajalla ryh-mien väliset tasoerot ja niiden muutos eivät olleet yhtä selviä. Taidonhallintakokemuksissa ääriryh-mät (1 ja 3) erosivat toisistaan: ei-uupuneiden ryhmällä oli enemmän taidonhallintakokemuk-

sia vapaa-ajalla kuin vakavista oireista kärsivillä. Yleisesti taidonhallintakokokemukset vähenivät lievästi tutkitun kahden vuoden ajan. Vähenemi-nen oli merkitsevää niillä, joiden uupumus lisään-tyi (p < .001). Myös niillä, jotka kärsivät lievästä uupumuksesta, taidonhallintakokemusten suunta oli vähenevä (p < .05). Kontrollin kokemus va-paa-ajalla oli korkeinta ei-uupuneiden ryhmässä, joka erosi merkitsevästi kaikista muista ryhmistä. Kontrollin kokemuksen suuntaus oli kaikkiaan nouseva, ja etenkin tämä näkyi ei-uupuneiden ryhmässä (p < .001), mutta myös vähentyneen uupumuksen ryhmässä (p < .01). Ongelmasuun-tautuneessa vatvomisessa ei ilmennyt ryhmä- eikä aikaeroja, mutta se lisääntyi ei-uupuneiden (p < .001) ja lievän uupumuksen (p < .05) ryhmissä ja väheni vähentyneen uupumuksen ryhmässä (p < .05).

POHDINTA

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli vastata ky-symykseen, miten uupumusasteisen väsymyksen taso muuttuu kahden vuoden aikana ja miten tämä muutos tai pysyvyys kytkeytyy ennen kaik-kea työstä palautumiseen vapaa-ajalla. Suurim-malla osalla (61 %) tutkittavista uupumusastei-sen väsymyksen oireet pysyivät vakaina tutkitun kahden vuoden ajan, kun taas oireet vähenivät 19 prosentilla ja lisääntyivät 20 prosentilla. Näin ollen oletuksemme siitä, että oireet ovat suhteel-lisen muuttumattomia valtaosalla, sai tutkimuk-sessamme tukea (Maslach ym., 2001; Mäkikan-gas & Kinnunen, 2016; Schaufeli & Enzmann, 1998). Kuitenkin myös muutoksia tapahtui 39 prosentilla osallistujista. Useimmiten muutokset olivat lieviä, sillä muutos koski luokituksessa yh-den portaan muutosta, joka tapahtui useimmin oireettomasta tilasta lievään oirehtimiseen ja päinvastoin. Vakavaa uupumusasteista väsymystä ilmeni kaikkiaan noin 15 prosentilla tutkittavista mittauskerroittain. Tämä on lähempänä vuoden 1997 väestötutkimuksen (Kalimo & Toppinen, 1997) kuin Terveys 2000 -tutkimuksen (Ahola ym., 2004) esiintyvyyslukuja (19.3 % vs. 5.5 %).

Taustamuuttujat erottelivat sekä pysyviä että muutosryhmiä toisistaan. Kuitenkin vain suku-puoli ja työtunnit olivat merkityksellisiä. Lievästi

301



TAU

LU

KK

O 2

. Pal

autu

mis

koke

mus

ten

ja t

yöas

ioid

en v

atvo

mis

en e

rot

uupu

mus

ryhm

issä

: toi

stom

itta

uste

n ko

vari

anss

iana

lyys

in t

ulok

set.

1. E

i uup

umus

ta(n

= 2

44)

2. L

ievä

uup

umus

(n

= 1

11)

3. V

akav

a uu

pum

us(n

= 4

5)

4. V

ähen

tyny

t uu

pum

us(n

= 1

28)

5. L

isää

ntyn

yt

uupu

mus

(n =

135

)

Ryh

mä

Aik

aR

yhm

ä ×

ai

ka

T1

KA

KV

T2

KA

KV

T1

KA

K

V

T2

KA

KV

T1

KA

KV

T2

KA

KV

T1

KA

KV

T2

KA

KV

T1

KA

KV

T2

KA

KV

FF

F

Työs

tä i

rrot

-ta

utum

inen

3.20

0.06

3.25

0.06

2.85

0.09

2.92

0.09

2.37

0.14

2.50

0.14

2.76

0.08

3.07

0.08

3.04

0.08

2.69

0.08

10.9

4***

1 >

2–5

,3

< 1

–2,

4–5

4.89

*10

.24*

**

Ren

tout

umin

en4.

060.

054.

130.

043.

720.

073.

610.

063.

240.

113.

420.

103.

700.

063.

920.

063.

840.

063.

670.

0621

.40*

**1

> 2

–5,

3 <

1–2

, 4–

5

2.21

ns.

7.84

***

Taid

onha

llint

a3.

520.

053.

440.

063.

390.

073.

210.

083.

250.

123.

000.

133.

340.

073.

380.

083.

420.

073.

220.

072.

88*

1 >

34.

26*

2.70

*

Kon

trol

li4.

180.

054.

340.

053.

750.

073.

900.

073.

690.

113.

760.

123.

860.

074.

050.

073.

940.

073.

880.

0713

.16*

**1

> 2

–59.

27**

2.55

*

Tunn

epito

inen

vatv

omin

en1.

990.

052.

010.

052.

820.

072.

710.

083.

310.

123.

300.

122.

890.

072.

420.

072.

120.

072.

870.

0750

.50*

**1

< 2

–5;

3 >

1–2

, 4–

5

0.07

ns.

37.5

0***

Ong

elm

a-su

unta

utun

ut

vatv

omin

en

2.80

0.05

2.95

0.05

2.91

0.07

3.04

0.07

3.04

0.12

3.04

0.12

2.98

0.07

2.87

0.07

2.91

0.07

3.01

0.07

0.08

ns.

1.37

ns.

4.27

**

KA

= k

eski

arvo

, KV

= k

eski

virh

e. P

aritt

aise

t ke

skia

rvov

erta

ilut

Bonf

erro

ni-k

orja

uksi

n (p

< .0

5). A

naly

ysei

ssa

kova

riaa

ttei

na s

ukup

uoli

ja t

yötu

nnit.

* p

< .0

5, *

* p

< .0

1, *

** p

< .0

0


302 PSYKOLOGIA

oirehtivassa uupumusryhmässä oli naisia enem-män kuin miehiä, joita puolestaan oli enemmän kuin naisia ei-uupumusta kokevassa ryhmässä. Tulos on aikaisempien tutkimusten (ks. Purva-nova & Muros, 2010) ja oletuksemme mukainen: naiset näyttävät oirehtivan uupumusasteisella väsymyksellä miehiä useammin. Kuitenkin on huomattava, että vakavassa oirehtimisessa ei ollut merkitseviä sukupuolieroja. Ei-uupuneiden ryh-mä raportoi lähtötilanteessa vähiten viikoittaisia työtunteja, kun taas vakavista oireista kärsivät ja ne, joilla oireet vähenivät, raportoivat eniten työ-tunteja. Työtuntien keskimääräinen määrä pysyi vakaana ryhmissä, joissa uupumuksen taso pysyi samana kahden vuoden aikana. Näyttää siis siltä, että työtunnit erottelevat uupumusryhmiä ole-tuksen mukaisesti (Kalimo & Toppinen, 1997). Kuitenkin merkitsevää muutosta työtunneissa ha-vaittiin vain vähentyneen uupumuksen ryhmässä: työtuntien vähetessä myös oireet hellittivät. Työn aikapaineissa sen sijaan tapahtui muutoksia mo-lemmissa muutosryhmissä: aikapaineet vähenivät oireiden vähetessä ja lisääntyivät oireiden lisään-tyessä. Myös ryhmien, joiden uupumusoireet pysyivät samalla tasolla, välillä oli selvät tasoerot oletetun suuntaisesti. Tulos tukee aikaisempia ha-vaintoja työn aikapaineiden ja uupumusasteisen väsymyksen läheisestä yhteydestä (Alarcon, 2011; Lee & Ashforth, 1996).

Palautumista edistävät kokemukset vapaa-ajalla olivat myös osittain oletuksemme suuntaisia uupumusryhmissä. Parhaiten uupumusryhmien erot heijastuivat vapaa-ajalla tapahtuvaan työstä irrottautumiseen ja rentoutumiseen, jotka heik-kenivät uupumusasteisen väsymyksen kasvaessa pysyvästä oireettomasta tilasta vakaviin oireisiin ja muuttuivat tutkitun kahden vuoden aikana seuraten uupumuksen muutosta. Näin ollen on-nistunut työstä irrottautuminen ja rentoutuminen vapaa-ajalla kytkeytyvät vähäiseen uupumusas-teiseen väsymykseen myös pitemmällä aikavä-lillä. Tämä on todettu useissa poikkileikkaus- ja päiväkirjatutkimuksissa (Hahn ym., 2012; Son-nentag & Fritz, 2007; 2015), mutta tietääksemme vain yhdessä pitkittäistutkimuksessa (Sonnentag ym., 2010). Ponnistelujen ja palautumisen mallin (Meijman & Mulder, 1998) mukaisesti kumpikin kokemus kuvaa tilannetta, jossa työn vaatimukset eivät enää vaikuta ja ylläpidä psykofysiologista

kuormitustilaa, mikä puolestaan mahdollistaa työstä palautumisen. Työstä irrottautuminen ja rentoutuminen korreloivat melko vahvasti toisiin-sa (r = .46–.64; Bennett ym., 2016; Kinnunen ym., 2011; Sonnentag & Fritz, 2007), joten ne osittain kuvaavat samaa kokemuksellista prosessia.

Vapaa-ajan taidonhallintakokemuksissa ja kontrollin kokemuksessa ryhmien, joissa uupu-musoireet pysyivät vakaina, erot olivat selkeät ja oletuksen mukaiset: kumpikin kokemus väheni uupumuksen lisääntyessä pysyvästä oireettomas-ta vakavaan tilaan. Taidonhallintakokemukset vähenivät kahden vuoden aikana etenkin niillä, joiden uupumus lisääntyi, ja samoin kävi pysyvästi lievästä uupumuksesta kärsivillä. Koska taidon-hallintakokemukset (esim. näkemysten laajenta-minen, uuden harrastuksen aloittaminen) vaativat energiaa (Sonnentag & Fritz, 2007), on ymmär-rettävää, että energian vähentyessä myös edellä mainitut kokemukset vähentyvät. Taidonhallin-takokemusten väheneminen näkyi myös vakavista oireista kärsivillä, mutta todennäköisesti ryhmän pienen koon vuoksi vähentyminen ei tässä ryh-mässä yltänyt merkitseväksi. Kuitenkaan lisään-tyneet taidonhallintakokemukset eivät liittyneet vähentyneeseen uupumukseen. Voi siis olla, että voimavarojen on palauduttava pitemmän aikaa, jotta energiaa alkaa kertyä riittävästi taidonhallin-takokemuksiin. Toisaalta kyse voi olla myös siitä, että koska taidonhallintakokemukset vievät ener-giaa, uupumusasteinen väsymys ei siksi vähene.

Kokemus kontrollista vapaa-aikaan oli yleisin-tä ei-uupuneiden ryhmässä, kun taas muut uu-pumusryhmät eivät eronneet toisistaan. Lisäksi tunne kontrollista vapaa-aikaan lisääntyi silloin, kun uupumus väheni, mutta vastaavaa kontrollin tunteen vähentymistä ei tapahtunut niillä, joilla uupumus kasvoi. Kyse voi olla siitä, että vapaa-ajan kontrollista (esim. mitä tehdään vapaa-ajalla ja milloin tehdään) pidetään kiinni, ja siitä luo-vutaan kenties vasta uupumuksen lisääntyessä huomattavasti. Kaikkiaan voimavarojen säilyttä-misteoriaan (Hobfoll, 1998) perustuvat palautu-miskokemukset eivät käyttäytyneet voimavarojen (energian) muutostilanteissa yhtä usein oletusten mukaisesti kuin ponnistelujen ja palautumisen malliin (Meijman & Mulder, 1998) perustuvat kokemukset.

Työasioiden tunnepitoinen vatvominen erot-

303



teli ylivoimaisesti parhaiten uupumusryhmiä: ne, joilla uupumusasteista väsymystä ei ilmen-nyt, eivät vatvoneet työasioita vapaa-ajalla, kun taas vakavasti oirehtivilla ilmeni kaikkein eniten työasioiden tunnepitoista vatvomista. Tunnepi-toisessa vatvomisessa tapahtui myös muutosta uupumuksen kehityksen suuntaisesti: se väheni uupumuksen vähentyessä ja lisääntyi uupumuk-sen lisääntyessä. Tulos tukee aiempaa tutkimus-ta, jossa tunnepitoinen vatvominen yhdistyi sekä akuuttiin että krooniseen työhön liittyvään vä-symykseen (Querstret & Cropley, 2012). Voi-daankin todeta, että tunnepitoinen vatvominen pitää työasiat mielessä vapaa-ajalla ja ylläpitä-mällä vireystilaa estää työstä palautumista, mikä näkyi tutkimuksessamme uupumusasteisena vä-symyksenä (Brosschot ym., 2006). Kuitenkin vatvomisen vähentyminen oli mahdollista, mikä puolestaan ilmeni uupumuksen vähentymisenä. Sen sijaan ongelmasuuntautunut työasioiden vat-vominen ei erotellut uupumusryhmiä toisistaan, mutta se lisääntyi etenkin ei-uupuneiden ryh-mässä, mutta myös lieviä uupumusoireita koke-vassa ryhmässä tutkitun kahden vuoden aikana. Näissä mainituissa ryhmissä uupumusasteinen väsymys ei kuitenkaan lisääntynyt vastaavana aikana. Tämä tulos viittaa siihen, että ongelma-suuntautunut vatvominen ei ole haitallista hyvin-voinnille, kuten Querstret ja Cropley (2012) ovat todenneet. Tästä huolimatta ongelmasuuntautu-nut työasioiden vatvominen väheni niillä, joilla uupumusasteisen väsymyksen oireet vähenivät, joten tuloksemme ei ole täysin yksiselitteinen. Jatkotutkimukset ongelmasuuntautuneen vatvo-misen merkityksestä hyvinvoinnin näkökulmasta olisivatkin tarpeen.

Tutkimuksen arviointia ja jatkotutkimuskohteita

On hyvä muistaa, että vaikka tutkimuksemme on seurantatutkimus, se ei paljasta syy-seuraussuhtei-ta. Kyse on samanaikaisesta muutoksesta ja pysy-vyydestä niin oletetuissa syytekijöissä (palautumi-nen) kuin niiden seurauksissa (uupumusasteinen väsymys). Vaikka oletuksillamme on teoreettista ja empiiristä perustaa, voi toki kyse olla myös niin sanotusta käänteiskausaliteetista: uupumusastei-sen väsymyksen lisääntyminen tai väheneminen

aikaansaa muutokset palautumisen kokemuksis-sa ja työasioiden vatvomisessa eikä toisin päin. Tästä on näyttöä uupumusasteisen väsymyksen lisääntymisen ja irrottautumisen heikkenemisen välisestä suhteesta lyhyellä aikavälillä (Sonnen-tag ym., 2014). Tämän kysymyksen tutkiminen vaatisi erilaista tutkimusotetta. Tavoitteenamme ei ollut syy-seuraussuhteiden tutkiminen, vaan paljastaa merkityksellisiä yhteyksiä tutkimiemme ilmiöiden välillä.

Tutkimuksemme perustuu itsearviointitie-toon, mikä voi olla yksi syy havaittuihin yhteyk-siin esimerkiksi tietynlaisten vastaamistaipumus-ten kautta. Kuitenkin tutkimuksen pitkittäisote vähentää tällaisten yhteyksien syntymistä. Jatkos-sa olisi hyvä käyttää myös muita aineistonkeruu-menetelmiä kuin itsearviointia. Tulevaisuudessa voisimmekin tutkia työstä palautumista esimer-kiksi fysiologisten mittausten (esim. sykevälivaih-telu, stressihormonit) avulla ja osoittaa, kuinka työpäivän jälkeiset palautumisen kokemukset tai työasioiden vatvominen ovat yhteydessä pa-lautumisen fysiologisiin indikaattoreihin. Aiem-min on osoitettu, että työasioiden tunnepitoinen vatvominen on yhteydessä sekä aamun että illan kortisolin eritykseen (Cropley, Rydstedt, Deve-roux & Middleton, 2013), mutta tietääksemme palautumisen kokemuksia ei ole tutkittu tässä suhteessa. Erityisesti työstä irrottautumisen mer-kitystä olisi kiinnostavaa tutkia, sillä työstä irrot-tautumisen heikkenemisessä on myös osittain kysymys työasioiden vatvomisesta (Sonnentag & Fritz, 2015). Työstä irrottautuminen tarkoit-taa myös positiivisista työasioista irrottautumista, mikä erottaa sen tunnesuuntautuneesta vatvomi-sesta, joka keskittyy negatiivisiin asioihin. Lisäksi työstä irrottautumisen ja vapaa-ajan rentoutumi-sen osalta voitaisiin entistä enemmän tutkia myös sitä, missä ihmiset irrottautuvat työstä ja miten he rentoutuvat. Esimerkiksi puistokävelyiden ja rentoutumisharjoitusten positiivisia vaikutuk-sia palautumiseen on tutkittu työpäivän aikana (Sianoja, Syrek, de Bloom, Korpela & Kinnunen, 2017) ja luontoliikunnan yhteyksiä vapaa-ajalla tapahtuvaan palautumiseen (Korpela & Kinnu-nen, 2011).

Vaikka tutkimamme otos oli suhteellisen laaja ja monipuolinen, tutkittavat valikoituivat uupu-musasteisen väsymyksen perusteella: kaikkein


304 PSYKOLOGIA

uupuneimmat jäivät tutkimuksesta sen kuluessa pois. On myös mahdollista, että ylipäätään tutki-mukseen osallistumisessa on tapahtunut valikoi-tumista koetun uupumuksen perusteella. Kyselyn vastausprosentti jäi 37,5 prosenttiin, minkä vuok-si olisi ollut hyvä tutkia, olivatko vastanneet alun perin valikoituneet esimerkiksi jonkin taustateki-jän mukaan. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, koska meillä ei ollut käytettävissä tutkimukseen osallistuvien organisaatioiden työntekijöiden taustatietoja.

Perustimme uupumusasteisen väsymyksen luokittelun Suomessa käytössä oleviin sopimuk-senvaraisiin raja-arvoihin (Kalimo ym., 2006). Luokittelun hyvänä puolena on se, että se mah-dollistaa vertailun muihin suomalaisiin tutki-muksiin. Toisaalta luokitusta voidaan pitää kei-notekoisena, ja siksi parempi ratkaisu voisi olla etsiä uupumusryhmiä aineistopohjaisesti henki-lösuuntautuneilla tutkimusmenetelmillä ilman etukäteen asetettuja raja-arvoja. Tällaisten mene-telmien etuna on se, että ne tunnistavat aineistosta myös harvinaisempia kehityskulkuja (Mäkikan-gas & Kinnunen, 2016).

Koska tutkimus oli laaja, jouduimme käyttä-mään lyhennettyjä mittareita, mikä voi olla uhka mittareiden validiteetille. Valitsimme käyttä-mämme osiot kuitenkin huolellisesti, ja kaikkien mittareiden reliabiliteetit olivat hyviä (≥ .70, paitsi ongelmasuuntautunut vatvominen T1:llä). Lisäk-si uupumusasteista väsymystä mitattiin alkupe-räisellä mittarilla lyhentämättä sitä. Aiemmissa tutkimuksissa on osoitettu, että jopa yhdellä osi-olla voidaan mitata useimpia käsitteitä luotetta-vasti (Fisher, Matthews & Gibbons, 2016). Näin ollen emme usko mittareiden lyhentämisen vaa-rantaneen mittauksen luotettavuutta.

Käytännön johtopäätökset

Tutkimuksemme perusteella työntekijöiden jaksamisen parantamiseksi tulisi kiinnittää en-

nen kaikkea huomiota vapaa-ajalla tapahtu-vaan työstä irrottautumiseen, rentoutumiseen ja tunnepitoiseen työasioiden vatvomiseen. Kahta ensimmäistä tulisi lisätä ja viimeksi mainittua vähentää. Aiemman tutkimuksen perustella tie-dämme, että työn vaatimukset, kuten työn aika-paineet, ovat avainasemassa, sillä ne heikentävät työstä irrottautumista (Sonnentag & Fritz, 2015) ja lisäävät työasioiden vatvomista (Querstret & Cropley, 2012; Syrek ym., 2017). Näin ollen aikapaineiden vähentäminen työssä olisi yksi ratkaisukeino edistää työntekijöiden jaksamis-ta. Nykyisessä työelämässä tämä voi kuitenkin olla vaikeaa, mutta ainakin työntekijä voi yrit-tää priorisoida työtehtäviä kontrolloidakseen pa-remmin aikapaineita. Niin työstä irrottautumista kuin myös työasioiden vatvomisen vähentämistä vapaa-ajalla voi myös oppia. Molemmista on lu-paavia tuloksia interventiotutkimuksista (Hahn, Binnewies, Sonnentag & Mojza, 2011; Querstret & Cropley, 2013; Querstret, Cropley, Kruger & Heron, 2015). Esimerkiksi tunnepitoista vatvo-mista on onnistuneesti vähennetty kognitiivisen käyttäytymisterapian avulla päivän kestäneellä työpajalla ja sen jälkeen työssä tapahtuneella harjoittelulla (Querstret ym., 2015). Työstä ir-rottautumista työntekijä voi edistää myös oma-ehtoisesti vetämällä rajoja työn ja vapaan välille, mikä on erityisesti tarpeen sellaisissa tieto- ja asiantuntijatöissä, joissa työtä voidaan tehdä ajasta ja paikasta riippumatta.

Artikkeli on saatu toimitukseen 21.11.2016 ja hyväksytty julkaistavaksi 19.4.2017.

Kiitokset

Tutkimus on osa Työkuormituksesta palautumi-nen: työ- ja ympäristöpsykologisten näkökul mien yhdistäminen -tutkimusprojektia, jota rahoitti Suomen Akatemia 2012–2016 (n:o 257682).

305



Lähteet

Ahola, K., Honkonen, T., Kalimo, R., Nykyri, E., Aromaa, A. & Lönnqvist, J. (2004). Työuupumus Suomessa. Ter-veys 2000 -tutkimuksen tuloksia. Suomen lääkärilehti, 59, 4109–4113.

Ahola, K., Honkonen, T., Isometsä, E., Kalimo, R., Nykyri, E., Koskinen, S., Aromaa, A. & Lönnqvist, J. (2006). Burnout in the general population. Results from the Finnish Health 2000 Study. Social Psychiatry and Psychiatric Epidemiology, 41, 11–17.

Alarcon, G. M. (2011). A meta-analysis of burnout with job demands, resources, and attitudes. Journal of Vocational Be-havior, 79, 549–562.

Bennett, A., Gabriel, A., Calderwood, C., Dahling, J. & Trougakos, J. (2016). Better together? Examining profiles of employee recovery experiences. Journal of Applied Psychology. Advance online publication. Sep-tember 12.

Brosschot, J. F., Gerin, W. & Thayer, J. F. (2006). The perseve-rative cognition hypothesis: A review of worry, prolonged stress-related physiological activation and health. Journal of Psychosomatic Research, 60, 113–124.

Cropley, M., Michalianou, G., Pravettoni, G. & Millward, L. (2012). The relation of post work ruminative thinking with eating behaviour. Stress and Health, 28, 23–30.

Cropley, M., Rydstedt, L.W., Devereux, J. J. & Middleton, B. (2015). The relationship between work-related rumination and evening and morning salivary cortisol secretion. Stress & Health, 31, 150–157.

Cropley, M. & Zijlstra, F. R. H. (2011). Work and rumination. Teoksessa J. Langan-Fox & C. L. Cooper (toim.), Hand-book of stress in the occupations (s. 487–502). Northampton, MA: Elgar.

Ekstedt, M., Söderström, M., Åkerstedt, T., Nilsson, J., Søn-dergaard, H.-P. & Aleksander, P. (2006). Disturbed sleep and fatigue in occupational burnout. Scandinavian Journal of Work, Environment, and Health, 32, 121–131.

Feldt, T., Rantanen, J., Hyvönen, K., Mäkikangas, A., Huhtala, M., Pihlajasaari, P. & Kinnunen, U. (2015). The 9-item Bergen Burnout Inventory: Factorial validity across or-ganizations and measurements of longitudinal data. In-dustrial Health, 52, 102–112.

Fisher, G. G., Matthews, R. A. & Gibbons, A. M. (2016). De-veloping and investigating the use of single-item measures in organizational research. Journal of Occupational Health Psychology, 21, 3–23.

Geurts, S. A. E. & Sonnentag, S. (2006). Recovery as an ex-planatory mechanism in the relation between acute stress

reactions and chronic health impairment. Scandinavian Journal of Work, Environment and Health, 32, 482–492.

Hahn, V., Binnewies, C. & Haun, S. (2012). The role of part-ners for employees’ recovery during the weekend. Journal of Vocational Behavior, 80, 288–298.

Hahn, V., Binnewies, C., Sonnentag, S. & Mojza, E. (2011). Learning how to recover from job stress: Effects of reco-very training program on recovery, recovery-related self-efficacy, and well-being. Journal of Occupational Health Psychology, 16, 201–216.

Hobfoll, S. E. (1998). Stress, culture, and community: The psychology and physiology of stress. New York: Plenum Press.

Huhtala, M., Kinnunen, U. & Feldt, T. (2017). School psych ologists’ ethical strain and rumination: Individual profiles and their associations with weekly well-being. Psychology in the Schools, 54(2), 127–141.

Kalimo, R., Hakanen, J. & Toppinen-Tanner, S. (2006). Mas-lachin yleinen työuupumuksen arviointimenetelmä MBI-GS. Helsinki: Työterveyslaitos.

Kalimo, R. & Toppinen, S. (1997). Työuupumus Suomen työ-ikäisellä väestöllä. Helsinki: Työterveyslaitos.

Kinnunen, U. & Feldt, T. (2013). Job characteristics, recovery experiences and occupational well-being: Testing cross-lagged relationships across 1 year. Stress and Health, 29, 369–382.

Kinnunen, U., Feldt, T., Siltaloppi, M. & Sonnentag, S. (2011). Job demands-resources model in the context of recovery: Testing recovery experiences as mediators. European Jour-nal of Work and Organizational Psychology, 20, 805–832.

Kinnunen, U., Perko, K. & Virtanen, M. (2013). Esimiehen johtamistyylin yhteys työntekijän kokemaan työuupu-mukseen ja sairaana työskentelyyn. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti, 50, 59–70.

Korpela, K. & Kinnunen, U. (2011). How is leisure time interacting with nature related to the need for recovery from work demands? Testing multiple mediators. Leisure Sciences, 33, 1–14.

Lee, R. T. & Ashforth, B. E. (1996). A meta-analytic exa-mination of the correlates of the three dimensions of job burnout. Journal of Applied Psychology, 81, 123–133.

Leiter, M. P. & Maslach, C. (1988). The impact of interper-sonal environment on burnout and organizational com-mitment. Journal of Organizational Behavior, 9, 297–308.

Martin, L. L. & Tesser, A. (1996). Some ruminative thoughts. Teoksessa R. S. Wyer (toim.), Ruminative thoughts: Ad-vances in social cognition: Vol. 9 (s. 1–47). Hillsdale, NJ: Erlbaum.


306 PSYKOLOGIA

Maslach, C., Jackson, S. & Leiter, M. P. (1996). MBI: Maslach Burnout Inventory manual (3rd edn). Palo Alto: Consul-ting Psychologists Press.

Maslach, C., Schaufeli, W. B. & Leiter, M. P. (2001). Job burn-out. Annual Review of Psychology, 52, 397–422.

Meijman, T. F. & Mulder, G. (1998). Psychological aspects of workload. Teoksessa P. J. D. Drenth & H. Thierry (toim.), Handbook of work and organizational psychology: Vol. 2. Work psychology (s. 5–33). Hove, UK: Psychology Press.

Mäkikangas, A. & Kinnunen, U. (2016). The person-oriented approach to burnout: a systematic review. Burnout Re-search, 3, 11–23.

Purvanova, R. K. & Muros, J. P. (2010). Gender differences in burnout: A meta-analysis. Journal of Vocational Behavior, 77, 168–185.

Querstret, D. & Cropley, M. (2012). Exploring the rela-tionship between work-related rumination, sleep quality, and work-related fatigue. Journal of Occupational Health Psychology, 17, 341–353.

Querstret, D. & Cropley, M. (2013). Assessing treatments used to reduce rumination and/or worry: A systematic review. Clinical Psychology Review, 33, 996–1009.

Querstret, D., Cropley, M., Kruger, P. & Heron, R. (2015). As-sessing the effect of a Cognitive Behaviour Therapy (CBT) -based workshop on work-related rumination, fatigue, and sleep. European Journal of Work and Organizational Psycho-logy, 25, 50–67.

Schaufeli, W. B. & Enzmann, D. (1998). The burnout com-panion to study and practice: A critical analysis. Washington, DC: Taylor & Francis.

Schwartz, A. R., Gerin, W., Davidson, K. D., Pickering, T. G., Brosschot, J. F., Thayer, J. F., ... & Linden, W. (2003). In search of a coherent model of stressor ef-fects on short-term cardiovascular adjustments and the development of cardiovascular disease. Psychosomatic Medicine, 65, 22–35.

Sianoja, M., Syrek, C., de Bloom, J., Korpela, K. & Kinnunen, U. (2017). Enhancing daily well-being at work through lunchtime park walks and relaxation exercises: Recovery experiences as mediators. Journal of Occupational Health Psychology. doi: 10.1037/ocp0000083.

Sonnentag, S., Arbeus, H., Mahn, C. & Fritz, C. (2014). Ex-haustion and lack of psychological detachment from work during off-job time: Moderator effects of time pressure and leisure experiences. Journal of Occupational Health Psychology, 19, 206–216.

Sonnentag, S. & Bayer, U.-V. (2005). Switching off mentally: Predictors and consequences of psychological detachment

from work during off-job time. Journal of Occupational Health Psychology, 10, 393–414.

Sonnentag, S., Binnewies, C. & Mojza, E. (2008). Did you have a nice evening? A day-level study of recovery expe-r iences, sleep, and affect. Journal of Applied Psychology, 93, 674–684.

Sonnentag, S., Binnewies, C. & Mojza, E. (2010). Staying well and engaged when demands are high: The role of psychological detachment. Journal of Applied Psychology, 95, 965–976.

Sonnentag, S. & Fritz, C. (2007). The Recovery Experience Questionnaire: Development and validation of a measure for assessing recuperation and unwinding from work. Jour-nal of Occupational Health Psychology, 12, 204–221.

Sonnentag, S. & Fritz, C. (2015). Recovery from job stress: The stressor-detachment model as an integrative framework. Journal of Organizational Behavior, 36, 72–103.

Sonnentag, S. & Geurts, S. A. E. (2009). Methodological is-sues in recovery research. Teoksessa S. Sonnentag, P. Per-rewé & D. Ganster (toim.), Currents perspectives on job-stress recovery (s. 1–36). Bingley, UK: Emerald.

Spector, P. E. & Jex, S.M. (1998). Development of four self-re-port measures of job stressors and strain: Interpersonal conflict at work scale, organizational constraints scale, quantitative workload inventory, and physical symptoms inventory. Journal of Occupational Health Psychology, 3, 356–367.

Syrek, C., Weigelt, O., Peifer, C. & Antoni, C. (2017). Zeigar-nik’s sleepless nights: How unfinished tasks at the end of the week impair employee sleep on the weekend through rumination. Journal of Occupational Health Psychology, 22, 225–238.

van Veldhoven, M. (2014). Quantitative job demands. Teok-sessa M. C. W. Peeters, J. de Jonge & T. W. Taris (toim.), An introduction to contemporary work psychology (s.117–143). Chichester: Wiley Blackwell.

Verkuil, B., Brosschot, J. F., Gebhardt, W. A. & Thayer, J. F. (2010). When worries make you sick: A review of perseverative cognition, the default stress response and somatic health. Journal of Experimental Psychopathology, 1, 87–118.

Watkins, E. R. (2008). Constructive and unconstructive repe-titive thought. Psychological Bulletin, 134, 163–206.

Zijlstra, F. R. H. & Sonnentag, S. (2006). After work is done: Psychological perspectives on recovery from work. Eu-ropean Journal of Work and Organizational Psychology, 15, 129–138.

Documents

Uupumusasteisen väsymyksen pysyvyys kahden vuoden aikana ... · Psykologinen irrottau-tuminen merkitsee fyysistä ja henkistä irrottau-tumista työstä, kun taas rentoutuminen viittaa