VÄKI 4/2014

2

VÄKI 4/20143 Pääkirjoitus

4 Laivat rautaa, ajat muuttuvat

Merimiesten muuttuva maailma

6 Laiva on lastattu teinipojilla, tattarilla ja tupakalla

Valtameren kovassa koulussa

8 Arabian Lawrencen jalanjäljissä

Paimentolaisten elämänmuutos

10 Missä ruoho on vihreämpää

Amerikkalaisen unelman nousu ja tuho

14 Välivuosien monet kasvot

Matkusta, koe, tiedosta etuoikeutesi!

16 Karibien karkoitetut perilliset

Etnografiaa etelän auringossa

19 V*tun Erasmukset

Tapsa avautuu eikä juo enää ikinä

21 Anonyymi antropologi

Kahvilla Herran kanssa

22 Manan vuosi 2014

Mana rakastaa sinua!

Väki on Helsingin yliopiston antropologian opiskelijoiden lehti.

Julkaisija: Mana ryPainos: 100kplPainopaikka: Picaset OyVäki on saanut HYY:n järjestölehtitukea vuodelle 2014

Väki 4/2014Päätoimitus ja taitto:

Sanna Rauhala ja Ninnu KoskenalhoTämän numeron toimituskunta:

Eemi Nordström, Mari Vaara, Tapio Kumpula, Timo Tahkola

Kannen kuva: Wikimedia Commons

3

PääkirjoitusHelsingissä ei sada lunta joulukuussa. Vuoden vika Väki askarrellaan viidessä plusasteessa, pienessä räntätihkussa ja syvässä kaamoksessa. Onneksi oppiaineellemme tyypillinen seik-kailunhalu ja kansainvälisyys tuovat eteemme artikkeleita, joita lukiessaan päätoimittajat saavat unelmoida auringosta ja itkeä. Antropologina olemisen onneen kuuluu se että tunnet AINA jonkun, joka viettää talvensa trooppisella saarella!

Tämän numeron teema on liikkuvuus, joka ei ole pelkkä maantieteellinen käsite. Kalente-rivuoden vaihtuminen on muutosten aikaa, niin myös meille päätoimittajille: seuraavana vuonna ihanana riesananne hyörivät Eemi Nordström ja Bruno Gronow. Jaetun päätoimit-tajuuden perinne siis jatkuu! Alkaa? Alkaa jatkumaan?

Ainejärjestön neljästi vuodessa ilmestyvä lehti on pieni juttu, jonka päätoimittajat saavat mainiosti hoidettua vuodesta toiseen yksikseen. Yhteistoiminnassa on kuitenkin voimaa. Tieteenalamme ei ole se kaikkein sosiaalisin - paitsi kentällä, jolloin olemme pakotettuja avarakatseiseen kanssakäymiseen kohteidemme kanssa. Muutoin antropologia on yksinäistä puuhaa, jossa graduntekijällä ei ole toivoa päästä osaksi jännittävää tutkimusryhmää.

Mana ry ei kuitenkaan suostu alistumaan yksinäisyyteen. Mana on kuluneen vuoden aikana nostanut profiiliaan eeppisten juhlien, aktiivisen opiskelijatoiminnan ja vahvan yhteishen-gen myötä. Pääsiäisenä järjestetyt vuosijuhlat olivat loistava lähtölaukaus aikaan, jota tämän vuoden hallitus ja kaikki mukana olleet tulevat muistelemaan lämmöllä.

Antropologien yhteiskunnallinen asema ei ole huima. Voimme vaikuttaa asiaan olemal-la avoimemia ja aktiivisia osaamisemme soveltamisessa, jakamisessa ja markkinoimisessa. Avainasemassa ovat opiskeluaikana muodostetut suhteet ja verkostot. Meidän kannattaa tehdä yhdessä. TAJUUTTEKO ETTÄ KUN ME OPITAAN OLEMAAN YHDESSÄ NIIN MAAILMASTA TULEE HYVÄ PAIKKA RAKKAUS PLUR

Ei meillä muuta. Kiitos tästä vuodesta! Ninnu

Sanna

4

Surullista, mutta niin se maailma muuttuu: merimieskulttuuri ei ole enää Suomessaentisensä. EU-säädökset, kiireisemmät työajat sekä parantuneet työolot ja yhteydenpitovälineet ovat johtaneet maihinpääsyn merkityksen vähenemiseen ja siten merenkulkijoiden entisten kokoontumispaikkojen katoamiseen. Merimieskapakat ja merimieskirkoissa vietetyt yöt lienevät taakse jäänyttä elämää, mutta verrattain nopeasti tapahtuneeseen muutokseen tyytymättömät ovat löytäneet tiensä toisenlaiseen urbaaniin nomadismiin.

LAIVAT RAUTAA, AJAT MUUTTUVAT

Teksti: Eemi Nordström

Kuvat: Sangroan@Deviantart

Merimiesten löytäminen lai-vojen ulkopuolelta osoittautuu odotettua hankalammaksi. Var-mimmalta paikalta ulapan kul-kijoiden kohtaamiseksi vaikutti minusta Vuosaaren sataman me-rimieskirkko ja merimieskeskus, jonne vuosi sitten kohtaamani Hampurista vastikään saapunut seilori humalaisena hoiperteli. Hänen ja nuorena merille lähte-neiden tuttujeni tarinoista ym-märsin ”kirkko”-nimen olevan hyvin joustava käsite merimies-kirkon tapauksessa, sillä lähe-tysseuran pääasiallisiin tehtäviin kuuluu merimiesten auttaminen maallisemmissa asioissa. Itse kirkkorakennukset toimivat me-

renkävijöiden kohtaamispaik-koina, koteina kaukana kotoa. Muistelen tarinoita Hampurin ja Rotterdamin kirkoista, jossa olut virtaa, laulu raikaa ja yösi-jat ovat aina vapaina ja lupsakat pastorit vievät väsyneitä meren-kulkijoita mielellään kaupun-gin yöhön. Astuessani sisään komeaan puurakennukseen huomaan tosiaankin tulleeni ennemminkin jonkinlaiseen viihtyisään olohuoneeseen kuin kappeliin. Vaihtokirjahyllyt ja lautapelit tuovat mieleen meri-henkisen hostellin ja rakennuk-sesta löytyy jopa matkamuisto-osasto, kahvilatiski ja sauna. Työntekijöitä lukuunottamatta

paikka on kuitenkin tyhjillään.. Tiskiltä ostamaani hinta-laa-tusuhteeltaan erinomaista kahvia lipittäen sukellan lopulta kirkos-sa siviilipalvelusta suorittavan, merimieheksi itsekin opiskele-van Ellun kanssa nykyaikaisen merimieskulttuurin saloihin etsien samalla vastausta kysy-mykseen: missä merimiehet ovat?

Merimieskulttuuri on tosiaan muuttunut vanhoista kertomuk-sista laiva-aikataulujen muu-tuttua entistä kiireisemmiksi nopeutuneen kommunikaation mahdollistaessa talousjärjestel-män yhä suuremmat vaatimuk-set tehokkuudesta. Vuosaareen

saapuvat rahtilaivat ovat maissa tasan niin pitkään kuin purku ja lastaus vaativat, ja siinä välissä merimiehillä on yleensä aikaa viettää maissa vain parisen tuntia. Kapa-koihin on turha suunnata, sillä nykysäädökset vaativat merimiehiä olemaan selvinä työajalla. Useimmiten lyhyt vapaa-aika kuluu kaupoissa, ja ammatin tuoma oikeus ostaa kaikkea verovapaasti on johtanut laivoilla ylellisiltäkin vaikuttaviin olosuhteisiin. Ellu kertoo yhä useamman meren-kulkijan omistavan tabletteja ja älypuhelimia, minkä lisäksi laivan omat fasiliteetit anta-vat harvoin tarvetta kirkon tilojen käytölle: teräväpiirto-televisiot, kuntosalit ja saunat yhdessä hyvän ruuan kanssa luovat entisaikoja paljon mu-kavamman työympäristön. Aikojen muuttuessa myös kirkon toimintatapojen on muututtava, ja merimieskirk-ko tuokin nykyään palvelun-sa merimiesten luo laivoille. Kirkko auttaa käytännön asioissa, kuten vastaanotta-malla merimiesten tilauksia sekä auttamalla esimerkiksi kännykkäliittymien kanssa, mutta tärkein osa on edelleen keskustelu ja yhteisöllisyyden

luominen. Nykymukavuudet eivät poista sitä tosiasiaa, että merellä ihminen on eristyksissä ja laiva on ainoa turvapaikka keskellä äärettö-mältä vaikuttavaa vihamielistä ym-päristöä. Kuukausiakin kestävät työ-komennukset kaukana perheestä ja rannalle jääneistä ystävistä asettavat kenen tahansa mielen koetukselle, oli kyse sitten kesken työkomen-nuksen isäksi tulleesta filippiiniläi-sestä tai tyttöystäväänsä kaipaavasta venäläisestä merimiesopiskelijasta purjelaivalla, jota seuraava teksti kä-sittelee. Vanhoista merenkulun vitsauksista vanavesikuumeen, jossa laivan veteen muodostamat aallot alkavat vaikuttaa liiankin houkutte-levilta, vaara on Ellun mukaan edel-leen läsnä, ja laivaympäristön kuplan puhkaiseva juttuseura tuo apua joka-päiväisen elämän haasteisiin ulapalla.

Mitä kirkon työntekijöiden anta-maan hengelliseen tukeen tulee, ei se näytä olevan vahvasti esillä. Suomen merimieskirkko ry:n ollessa erillään suomalaisista seurakunnista se tarjoaa palveluitaan uskontoon katsomatta. Uskontokunnista tällä hetkellä näkyvin on Ellun mielestä katolisuus monien Itämerellä lii-kennöivien rahtilaivojen miehistön ollessa kotoisin Filippiineiltä. Tätä kuvaa hyvin myös kirkon eteisaulan seinälle laitetun kartan nuppineula-keskittymä kyseisen saariryhmän kohdalla. Suomalaisia puolestaan

lähtee rahtilaivoille töihin yhä vähenevässä määrin, mutta Ellulla on teoria minne monet entiset merimiehet katoavat: he ryhtyvät rekkakuskeiksi.

Syy on helppo nähdä: kuljetus-alalle saatetaan lähteä parem-man palkan ja kenties lyhyempi-en työrupeamien perässä, mutta Ellun mukaan siihen todennä-köisesti liittyy myös nostalgiaa vanhasta merimieskulttuurista. Yksinäisyys tien päällä lienee verrattavissa ulapan autiuteen ja samalla ihminen on kuitenkin vapaa liian tiukoista aikatau-luista. Yksinäisyys on kuitenkin vain näennäistä, sillä monoliitin lailla kohoavan satamaportin ruokalassa kuulen monilta rek-kakuskeilta samanlaisia kerto-muksia siitä, kuinka he kohta-sivat nykyiset parhaat ystävänsä kesken ajopäivän jollakin huol-toasemalla. Samalla kuskit saat-tavat ajaa viikon kestäviä työ-rupeamia viettäen yöt rekkansa hytissä. Ja mikä mielenkiin-toisinta, rekkakuskit ovat nykyi-sin myös Vuosaaren merimies-kirkon suurin käyttäjäkunta.

5

6

Laiva on lastattu Teinipojilla Tattarilla ja tupakalla

Teksti ja kuvat: Mari Vaara

Muovisen aamiaislautasen keskellä komeilee kylmä mak-kara. Kirkkaan vihreässä muo-vimukissa höyryää vahvaa teetä. Kello on puoli kahdeksan, heinäkuinen aamu on aurin-koinen. Olemme vielä kiinni Hietaniemen laiturissa, mutta ainakin minä olen mielessäni jo aaltojen harjalla. Katson kylmää makkaraa edessäni ja hätistän maitokahvin mielestäni. Venä-läiset merimiesoppilaat viettävät laivalla kuukausia, minä viikon.Ympärilläni pureksii aamiais-makkaraansa reilu sata venä-läistä merimiestä, laivan oma

nelikymmenpäinen miehistö ja noin kymmenen kansainvälistä purjehtijaa. Kaiken kaikkiaan Helsingistä Riikaan purjehtii Mirin kyydissä 174 ihmistä. Raitapaidat vilisevät silmissä.

Kun kolmimastoinen venäläi-nen purjealus lähtee satamasta, tunnelma on tiukan sotilaalli-nen. Kymmenien univormupu-kuisten merimiesopiskelijoiden eli kadettien rivistö tuijottaa ilmeettömänä eteensä, kun sadat ihmiset vilkuttavat Hieta-niemen ensimmäiselle lähtijälle. Tätä on selkeästi tehty ennen-

kin. Sataman jäädessä taakse univormu vaihtuu raitapaitaan ja turvavaljaisiin. Yhden ainoan purjeen nostamiseen tarvitaan Mirin kokoisella aluksella kym-menen miestä. Tai teinipoi-kaa. Mirin kadetit ovat 19–21 -vuotiaita tulevia merimiehiä. Yleensä joukkoon mahtuu myös muutama tyttö, mutta tällä kertaa pojat joutuvat viet-tämään kuukaudet merillä kes-kenään.

”Tyttöystäväni tietää mikä häntä odottaa, onhan hänen tuleva miehensä merimies”, toteaa

Venäläiset merimiesopiskelijat seilaavat purjealus Mirillä muutamasta kuukaudesta puoleen vuoteen. Laivalla kiivetään lenkkareissa 52 metrin korkuiseen mastoon, ikävöidään tyttöystävää ja poltetaan loputtoman monta tupakkaa kaveriin kannella nojaillen.

7

21-vuotias kadetti Maxim Shepel. Takana on kolme kuu-kautta merillä ilman tyttöystä-vää, edessä kolme samanlaista. ”Se ei ole helppoa, mutta joskus etäisyydet tekevät läheisemmik-si. Yhdessäoloa alkaa arvostaa enemmän”, nuori mies pohtii ja näyttää kauniilla ja lennok-kaalla käsialalla tyttöystävälleen kirjoittamaansa kirjettä. Selit-täessään ammatinvalintaansa Shepel ei heittäydy runolliseksi. ”En halunnut istua koko elä-määni toimistossa laskien pape-reita tai rahaa. Monet kadeteista ovat ulkomailla ensimmäistä kertaa. Minä kävin lapsena mo-nessa eri kaupungissa, mutta on hienoa nähdä uusia paikkoja. Jokaisella maalla on omat kas-vonsa.”

Mirille ei kuitenkaan mennä rakkaudesta purjehtimiseen. Nämä tulevaisuuden merimie-het eivät halua töihin purjelai-valle. Rahtialukset ja matkusta-jalaivat kiinnostavat enemmän.”Öljytankilla työskentely on hyvää bisnestä. Purjelaivoilla saa vähemmän rahaa, mutta ehkä purjehdusala tulee vielä syntymään uudelleen”, Shepel miettii.”Äh, täälläkään ei ole kenttää”, toteaa rispaantuneen köyden

varassa roikkuva kadetti Mirin keskimastossa ja vilkaisee kän-nykkäänsä. Hymähdän myö-tätunnosta ja toivon ettei kän-nykkä tule koskaan putoamaan. 30 metriä alempana makoilevat ja tupakoivat kymmenet meri-miestoverit. On tyyni.

Avomerellä aika kuluu kannel-la makoillessa ja kantta kuu-ratessa. Tyynenä iltana joku lenkkeilee 109 metristä kantta edestakaisin. 12-hengen hyteis-sä kaikuvat venäjänkieliset kuu-lutukset vuorokauden ympäri. Ruokalasta saa toisinaan tatta-ria, toisinaan lehmänkieltä. Purjehdus hoidetaan kolmessa vahtivuorossa, jolloin kannelta ei saa poistua. Turvavaljaat on pidettävä päällä koko vuoron ajan, koska käsky kiivetä mas-toon purjeita korjailemaan voi tulla milloin vain. Käskyttäjät ovat muutamia vuosia van-hempia miehistön omia meri-miehiä. Kapteeni sen sijaan on vanhempi vakava mies, joka py-syttelee kansimiesten katseiden ulottumattomissa arvoistensa seurassa. Shepel kertoo pitävän-sä kiipeilystä, tosin ainoastaan hyvällä ilmalla. ”Myös huonolla ilmalla mastoon on kiivettävä. Helsinkiin tullessamme Ruot-sin kohdalla oli kova myrsky.

Olin silloin mastossa ja näin kuun välillä alapuolellani, välil-lä yläpuolellani”, Shepel nauraa.Kolmimetriset aallot nouse-vat myös matkalla Helsingistä Riikaan. Kannelle viritetään köysi, johon vahtivuorossa olevat voivat kiinnittää itsensä. 17 metriä sekunnissa puhaltava tuuli saa usean käytävällä vas-taankävelevän kasvot kalpeiksi. Hytistä kuuluu oksennusta.

”Jotkut kadetitkin sairastuvat vielä välillä”, kertoo kannella istuva nuori merimies ja sytyt-tää tupakan. ”Minäkin sairas-tuin alussa, mutta en enää. Nyt tunnen meren ja tunnen aallot.”

Kirjoittaja seilasi Mirin matkassa

viikon ajan Omanin sulttaanin lahjoittaman

purjehdusapurahan turvin. Sulttaani Qaboos

bin Said al-Saidin harjoittamasta höllästä

rahanjakelusta voi lukea Voiman numerosta

7/2013.

8

Arabian Lawrencen jalanjäljissä

Pimeys alkaa laskeutua. Olemme viettäneet koko päivän oppaamme jeepin perällä ki-errellen ristiin rastiin Wadi Rumia, Jordanian kuuluisaa, suurinta ja häikäisevän kaunis-ta aavikkoa. Samoissa maisem-issa ratsasteli kamelillaan myös Arabian Lawrence, mutta en-simmäiset asukkaat polttivat jalkapohjiaan aavikon hiekalla jo esihistoriallisina aikoina. Tänä iltana isäntämme ovat Zalabia-heimon beduiineja, jot-ka ovat puolestaan asuttaneet Wadi Rumia jo satoja vuosia.

Beduiinien elämäntapa on per-inteisesti ollut liikkuva. Jotkut viettävät osan vuodesta paikoil-

laan viljellen maata ja toiset liik-kuvat jatkuvasti paikasta toiseen mutta harvat ovat koskaan aset-tuneet pysyvästi aloilleen. Osa heimoista paimentaa kameleita, toiset vuohia. Perinteiset teltat täplittävät aavikolla kohoavien, jyrkkärinteisten kallioiden var-joisia kohtia. Viime vuosiky-mmeninä beduiinien elämän-tapa on kuitenkin kohdan-nut radikaaleja muutoksia.

”Monet lapset haluavat koulu-un. Monet vanhemmat myös ha-luavat kouluttaa lapsensa, vaik-ka perinteisestä elämäntyylistä luopuminen ahdistaa. Aa-vikon laitamille perustetuissa kylissä on kouluja ja tervey-

denhuoltoa. Keskeltä aavikkoa ei löydy kumpaakaan”, pohtii isäntämme kohentaessaan tulta pulputtavan teevesipannun alla.

Yhä useammat perheet joutuvat juurtumaan aloilleen taatakseen parhaimman mahdollisen hyv-invoinnin perheelleen. Nykyään monet heistä tekevät sitä, mikä Wadi Rumin maisemissa par-haiten myy: elämysmatkoja ja kiertoretkiä turisteille. Yöpy-misiä ja jeeppiajeluita tarjoavia yrityksiä on perustettu aavikoil-le jo kymmeniä: monet näke-mistämme leireistä ovat pysyviä ja vain turisteja varten. Meille helmikuinen 15-20 astetta lämpöä tuntuu sielua hellivältä,

Teksti ja kuvat: Sanna Rauhala

9

mutta paikalliset huokailevat talven viedessä heiltä asiakkai-ta. Öisin aavikko onkin kylmä, mutta pienten, vieraita varten pystytettyjen telttojen sängyt on vuorattu seitsemällä viltillä, joihin viluisimmatkin voivat tyytyväisinä kaivautua. Vierai-lumme aikana leirissä on lisäk-semme kaksi brittimiestä ja yksi australialainen nainen, joka te-kee tutkimusta beduiinien paris-sa ja auttaa heitä samalla pyörit-tämään bisnestä muun muassa ylläpitämällä verkkosivuja.

Sääolosuhteet eivät ole kuiten-kaan ainoita, jotka uhkaavat uutta elämäntyyliä ja toimeen-tuloa. Naapurimaiden rauhat-tomuudet olivat jo matkamme

aikana, vuonna 2012, vaikut-taneet Jordanian turismiin voi-makkaasti. Yhä harvemmat us-kalsivat tulla vaaralliseksi koet-tuun maahan, vaikka Jordania itsessään oli vielä täysin turval-linen. Isäntämme ei pelkää ilmaista mielipidettään nyky-tilanteesta vieraillensakaan.

”Ihmiset eivät ota asioista selvää. Joku sotii ympärillämme aina. Me elämme suhteellisen rauhassa, ainakin toistaisek-si. Jotain tapahtuu aina välillä, mutta ei mitään vaarallista. Liikkuvasta elämäntyylistä luopuminen on ollut joille-kin rankkaa, mutta turismilla on tullut hyvin toimeen eikä muutos ole tapahtunut miten-

kään yhtäkkiä. Mitä sitten, jos tämä elinkeino ehtyy?”

Aavikolla telttoihin vetäy-dytään jo varhain illalla. Yön pimeydessä aavikon yllä lo-istava tähtitaivas on sanoinku-vaamattoman upea. Lähistöllä kuuluu rapinaa, ja varjoista kii-luvat silmät paljastavat vieraan olevan aavikkokettu. Olemme luvanneet isännällemme levit-tää sanaa Jordanian kauneud-esta ja ystävällisyydestä. Jotenkin aavistan, että se ei tule olemaan kovin vaikeaa.

10

Obaman parhaillaan läpiajama Yhdysvaltojen siirtolaisuusuu-distus (”Common Sense Im-migration Reform”) on oikea askel kohti siirtolaisten oikeu-denmukaisempaa kohtelua tässä siirtolaisten perustamassa maassa. Nähtäväksi kuitenkin jää, paljonko presidentin lupa-ukset riittävät monimutkaisen järjestelmän parantamisessa pakolaisvirtojen vain kasvaessa Latinalaisesta Amerikasta sekä järjestäytyneen rikollisuuden vaikuttaessa viattomienkin siir-tolaisten viisumien hankkimi-seen. Nykyiset maassaoleskelijat ovat ottaneet uudistusohjelman riemulla vastaan, kun taas kon-

servatiivinen valkoinen väestö on raivoissaan peläten omien oikeuksiensa puolesta. Epätoi-vo nykytilanteesta on, mielen-kiintoista kyllä, tehnyt pienestä osasta parempiosaisia konser-vatiiveja myös siirtolaisia: tässä artikkelissa esittelen kaksi nä-kökulmaa Yhdysvaltojen raja-aitojen välillä liikkumisesta.

Ei toivoa paluusta

Onnistunut pako Yhdysvaltojen huumeidenvastaisen sodan syn-nyttämiä väkivaltaisuuksia sekä Yhdysvaltojen kanssa allekirjoi-tettujen vapaakauppasopimus-ten kasvattamaa työttömyyttä ja

köyhyyttä on vasta puoli voittoa, sillä käytännössä kaikki kansa-laisen statusta vailla olevat voi-daan karkottaa. Vakaviin, usein tietenkin huumeisiin liittyviin rikoksiin syyllistyneet saavat toisinaan valita rangaistuksensa yhdysvaltalaisen vankilan ja ko-timaahansa karkotuksen väliltä. On täysin ymmärrettävää, että valtaosa valitsee karkotuksen. Kuitenkin pitkään Yhdysval-loissa asunut karkotettu saattaa olla menettänyt omat siteensä kotimaahansa, ja useimpien karkotettujen ollessa köyhiä liittyminen järjestäytyneeseen rikollisuuteen voi tuntua hou-kuttelevalta vaihtoehdolta.

Missä ruoho on vihreämpää...

Teksti: Eemi NordströmKuvat: Eemi Nordström, Wikimedia Commons

Moni on myös ollut jo ennes-tään Yhdysvalloissa tekemisissä kansainvälisten rikollisjengien, kuten lähinnä elsalvadorilais-ten siirtolaisten muodostaman Mara Salvatruchan eli MS-13:n kanssa, ulkoistaen näin Yhdys-valtojen ongelmat muualle. El Salvadorissa ei tosiaankaan ole vaikea löytää aikoinaan Yhdys-valloissa työskennelleitä karko-tettuja, joilla jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan. Monet myöntävät suoraan jääneensä kiinni kokaiinin salakuljetuk-sesta, osa taas ei yksityiskohdista halua puhua. Epätoivoisimmat kertovat väärinkäsityksistä ja syyttävät koko siirtolaispoli-tiikkaa. Yksi näistä on sansal-vadorilainen rekkakuski Alex.Alex oli onnistunut hankkimaan työluvan ja asunnon Yhdysval-loista 90-luvun loppupuolella El Salvadorin vastikään päättyneen verisen sisällissodan antaessa tietä uusille ongelmille. Hän päätyi rekkakuskiksi Iowaan, meni naimisiin ja sai tyttären. Kaksi vuotta sitten hän huomasi joutuneensa tekemisiin järjes-täytyneen rikollisuuden kanssa: hänen sosiaaliturvatunnuksensa oli varastettu, ja se oli ilmeises-ti jaettu useamman laittoman pakolaisen kesken. Yksi sen hal-lussapitäjistä jäi tullissa kiinni

kokaiinin salakuljettamisesta, mikä johti viranomaiset Alexin jäljille toiselle puolelle maata. Seuranneessa oikeuskäsittelyssä hän selvisi vapaana miehenä, mutta kun viisumin uusimisen aika koitti, hän huomasi sala-kuljetuksen edelleen näkyvän rikosrekisterissään. Viisumin uusintahakemus hylättiin, ja Alex joutui turvautumaan la-kimiehen apuun: siinä hän on-nistui vasta käyttämällä loput säästönsä ja myytyään autonsa. Eräänä päivänä sama lakimies soitti hänelle ilmoittaen vain, ettei asialle voinut tehdä mitään ja Alexia seurasi karkotus. Nyt hän ajaa rekkoja San Salvadorin ja Guatemalan Puerto Barriosin välillä kahdeksan dollarin päi-väpalkalla vailla mahdollisuutta päästä näkemään Iowaan jäänyt-tä kymmenvuotiasta tytärtään. Hänen sosiaaliturvatunnuk-sensa on kaupattu eteenpäin, ja sitä käyttää edelleen joukko tuntemattomia. Siirtolaisuusuu-distus tuskin tulee auttamaan Alexia, sillä vaikka lakimuutos pyrkii antamaan siirtolaisille paremman suojan vääriä tuo-mioita ja identiteettivarkauksia vastaan, sen rooli jo ennes-tään karkotetuille on epäselvä.

Missä ruoho on vihreämpää...

11

12

Vapauden maa ei ole enää

vapaa - Paetkaa!

Monet konservatiivit näkevät ei-valkoiset siirtolaiset nega-tiivisesti, paitsi jos ne toimivat alipalkattuina alaisina. Yksi siir-tolaisuusuudistuksen tavoitteis-ta on juurikin laittomien siir-tolaisten aseman parantaminen tehostetun valvonnan sekä heitä hyväksikäyttävien työnantajien ankaramman rankaisemisen myötä, mikä tietenkin herättää närää joissakin. Muita syitä ovat ympäri maailman samanlaisina toistuvat väitteet muun muassa verorahoilla elämisestä, kasva-vasta rikollisuudesta sekä ennen kaikkea terrorismin uhasta. Toi-saalta uudistus on jälleen uusi

mahdollisuus haukkua demo-kraatteja sekä suosionsa pohja-mudissa rypevää Obamaa, jolle republikaanit ovat viime vuosi-na älähtäneet aselupien tuoman vapauden rajoittamisesta. Näin äkkiseltään ei voisi kuvitella konservatiivien itsensä lähtevän etsimään parempaa elämää Rio Granden tuolta puolen, mutta Amerikka jaksaa aina yllättää.Vuokrakämppien täplittämässä Placencian rantakylässä Beli-zessä kohtasin Miken ja Katen, eläkkeellä olevan pariskunnan, ja ilman sen kummempia kiertelyitä he aloittivat oman tarinansa kertomisen. Heidän maailmankuvansa osoittautui vähintäänkin mielenkiintoisek-si yhdistelmäksi konservatiivisia

oikeistolibertaareja arvoja, aseharrastusta, survivalismia ja salaliittoteoriaa. Heidän vies-tinsä oli selvä: Yhdysvallat on Obaman ansiosta suistumassa päin helvettiä, ja he olivat etsimässä turvallista, vapaata paikkaa jossa kasvattaa lapsen-lapsensa. Ratkaisu oli heidän mielestään paras mahdollinen, sillä Mike ja Kate kokivat itsen-sä käytännössä karkotetuiksi.Pariskunta on elävä esimerkki amerikkalaisesta unelmasta: Kate ja Mike olivat molemmat kotoisin köyhistä olosuhteista New Yorkin esikaupunki-alueilla, mutta onnistuivat pitkäjänteisen työn tuloksena pääsemään huipulle. Mike ryhtyi yrittäjäksi ja Kate toimi

13

New Yorkin poliisivoimissa ja valtiolla töissä, joita hän ei minulle voinut kertoa. Sen verran Kate kuitenkin intoutui paljastamaan, että hänellä oli aseenkantolupa 38:ssa osavalti-ossa, mutta sen kätkemislupa vain 25:ssä. Aseista pariskunta pitikin: he näyttivät minulle innoissaan videota, jossa Kate ampuu 63-vuotissyntymäpäi-villään omalla AK-47:llään pariskunnan tilalla. Vielä vuo-situhannen vaihteessa kaikki oli hyvin: heillä oli lapsia ja lapsenlapsia, ei rahahuolia, oma kotiranchi New Yorkin osaval-tion pohjoispuolella ja he tun-sivat poliitikkoja ja julkimoita .Sitten kaikki muuttui: ensin tulivat terrori-iskut 2001 ja myöhemmin Obama valittiin presidentiksi. Maa oli pelois-saan, minkä lisäksi pakolaisia saapui yhä enenevässä määrin, veroprosentti oli hyvätuloisilla vaarassa nousta ja aseiden käyttöoikeuksia tiukennettiin. Samalla demokraatit pyrkivät rajoittamaan kotimaansa yri-tysten toimintaa, ja sitten tuli vielä talouskriisikin. Mike ja Kate olivat lähipiirinsä kanssa tulleet lopputulokseen, että Obama oli terroristien ohjaile-ma nukkehallitsija, jonka tar-koituksena on ajaa Yhdysvallat

alas. Tätä todisti Obaman halu avata rajat ulkomaalaisille sekä hänen suuri suosionsa muslimi-en keskuudessa.

Viimeinen pisara oli New Yorkin kuvernööri Andrew Cuomon toteamus tammi-kuussa, ettei konservatiivisille republikaaneille ole enää tilaa osavaltiossa: heidän korvissaan tämä tarkoitti aitojen ame-rikkalaisten karkottamista. Oman turvapaikkansa tulevalta katastrofilta he lopulta löysivät Belizestä. Tavatessani heidät he olivat valmistautumassa viimeistelemään kauppoja maatilkusta Cockscombin luonnonsuojelualueen laitamil-ta. Aselupahakemukset olivat myös valmiit lähetettäviksi. Hyvätuloiset yhdysvaltalaiset ovat vuosikymmenten ajan

suunnanneet Latinalaiseen Amerikkaan ja Karibialle lep-poisia eläkepäiviä viettämään, mutta rikkaiden konservatiivi-en pako kotimaansa odotettua tuhoa on kieltämättä uusi ilmiö. Kate ja Mike eivät ole yksin, sillä Belizessä kuulin myös toisesta, Costa Ricaan samoista syistä paenneesta pariskunnasta. Onkin ironis-ta, kuinka rikkaat valkoiset suuntaavat ensimmäisenä Rio Granden eteläpuolelle parem-man elämän toivossa köyhien latinalaisamerikkalaisten yrittä-essä paeta Amerikkaan. Costa Rica ja Belize ovat toisaalta poikkeuksia yleisestä käsityk-sestä Latinalaisesta Amerikasta: Costa Rica on suosittu ja tur-vallisena pidetty matkailumaa, jossa amerikkalaiset omistavat jo ennestään paljon loma- ja eläkeasuntoja, kun taas Belize vanhana Britannian siirtomaa-na on englanninkielinen ja harvaan asuttu. Maantieteelli-nen sijainti myös takaa halvat lennot ystävien ja sukulaisten jäädessä Yhdysvaltoihin, ja in-ternet helpottaa yhteyksien yl-läpitoa. Älypuhelinten ansiosta kotimaan tilannetta voi myös kätevästi seurata Fox Newsin kautta.

”Mike ja Kate olivat lähipiirinsä

kanssa tulleet lopputulok-

seen, että Obama oli terroristien ohjailema

nukke- hallitsija.”

14

Välivuodet voisivat olla yhtä hyvin nimetty oikeiksi vuosiksi. Samalla tavoin kun ei ymmär-rä median objektiivisuuden suhteellisuutta ennen kuin on katsellut paikallisuutisia toi-sella puolen maapalloa, ei voi ymmärtää oman näkökulman suhteellisuutta ennen kuin on irrottautunut omista tutuista raameistaan ja kokeillut hieman siipiään yleisten odotusten ul-kopuolisessa maailmassa.Kontekstin mukana oma suh-tautuminen ja identiteetti muuttuvat.

Liikkuvuuden voi käsittää fyy-sistä siirtymistä laajemmassa mielessä. Useiden välivuosieni aikana minulla oli mahdollista

liikkua työpaikasta, harrastuk-sesta, kämpästä, maasta, ihmis-ryhmästä ja ideologiasta toiseen. Kaikki nuo muutokset vaikut-tavat lopulta myös käsitykseen itsestäni ja ympäristöstä. Ennen normaaleina pitämäni arvot ja tavat muuttuivat suhteellisiksi.Seitsemän välivuoden aikana (joita en silloin välivuosiksi mieltänyt) toimin mm. si-jaisopettajana, koulunkäyn-tiavustajana, puutarhurina, lastenhoitajana, autokuskina, hostellityöntekijänä, kaupan ja huoltoaseman kassalla, raken-nusapumiehenä, sekä timpuri-na raksalla. Työt mahdollistivat antamansa kokemuksen lisäksi sen, että minulla oli varaa tehdä matkoja eri puolille maailmaa.

On eri asia pyytää heimokoko-uksessa vuorenhengiltä lupaa astua Rwenzori-vuorten pyhille kiville, kuin lukea siitä antron kurssilla.

Rahatöiden lisäksi tein vapaa-ehtoistöitä majoitusta ja ruokaa vastaan. Wwooffasin viini- ja banaanitilalla Teneriffalla ja olin EVS-vaihdossa vanhusten ja lasten aktiviteettien parissa pohjois-Espanjassa, Camino de Santiagon varrella. Kylmän Pohjolan kasvatille oli men-taalista lomaa kantaa banaa-neja päiväntasaajalla yhdessä ecuadorilaisen, soinnukkaasti kiroilevan vanhuksen kanssa.Erilaiset työ- ja yöpaikat tarjo-avat uudenlaisia näkökulmia sa-

Välivuosien monet kasvot

Teksti ja kuvat: Timo Tahkola

15

moihin tuttuihin asioihin. Mitä useammissa erilaisissa yhteisöis-sä toimii, sitä paremmin sitä oppii itseään ja ihmisiä ymmär-tämään. Esimerkiksi työ hos-tellissa tuo upeita tuttavuuksia, mutta auttaa myös näkemään matkustusta kriittisemmin. Kuka suomalainen muka vai-vautuisi Sibelius monumentille räntäsateessa, tai ostaisi kaup-patorin idiootiksi tekevän, yli-hinnoitellun poronsarvipipon? Pelkkään materiaan ja kliseisiin keskittyvä matkustus on mie-lestäni suurta tuhlausta. Koke-mukseni pohjalta matkan on parempi olla opettava seikkailu, kuin silmälaputettu sight-seeing shoppailu reissu. Taitaa sama päteä elämään itseensä.

Matkustaessa liikkuvuus muo-dostuu yleensä siitä, että on vapaa menemään ja tekemään mitä haluaa. Perinteiset mur-heet elannosta ja tulevaisuu-desta ovat työnnetty arkireali-teettina taka-alalle. Joka kerta pitemmälle matkalle lähtiessäni ajattelin sen olevan lopullis-ta. Ajattelin löytäväni jonkun duunin, yhteisön tai paikan jossa viihdyn. Kliseisesti tuo paikka löytyi sisältäni. Tylsästä Suomesta kuoriutui joka kerta palatessa enemmän hyviä jut-

tuja; kaverit, vesi ja turvallisuus tulevat ensimmäisenä mieleen. Toki matkustelun luksushuume voittaa aina lopulta mukavuus-riippuvuudet. En tiedä missä olen muutaman vuoden päästä, kun/jos vieroitusoireet käyvät liian voimakkaiksi.

Liian vähän arvostettua koti-maista sosiaalista matkailua voi harrastaa vaihtelemalla työpaik-kaa, kämppää, harrastusta tai asumalla kavereiden nurkissa kiertolaisena. Ollessani irti yh-teiskunnan instituuteista, kou-lutusputkesta ja niiden tavoit-teista, minulle tuli ensimmäisen kerran tunne siitä että sain havaita maailmaa omin silmin; tehdä tulosta vain itselleni! Parasta antia oli ehkä stereoty-pioiden massiivinen pirstaloitu-minen sekä itsensä löytäminen ennalta-arvaamattomista tilan-teista.Harhailu ja kiertolaisuus haastaa näkemään prioriteettejä uudella tavalla. Vasta kun on

koettanut ymmärtää vierautta, ymmärtää mihin omat teot ja päätökset lopulta suhteutuvat.

Kuplan puhkaisu tulisi saada kansalaisvelvollisuuden pariin asepalveluksen sijaan.

Tätä kirjoittaessani mieleeni palautuu keskustelu vanhan in-tiaaninaisen kanssa Perun vuo-ristossa. Selitettyäni ilmaisen koulutuksen mallia Suomessa, intiaanivanhus huokaisi syvään ja totesi, hieman ihmetellen toruen tyyliin: ”No mitä hem-mettiä sinä sitten täällä teet?”

Ehkä se oli tuo satunnainen kommentti muiden kokemus-ten joukossa, joka minut lopul-ta ajoi takaisin koulunpenkille jotakin ”järkevää” tekemään, jos antropologiaa voi sellaiseksi luonnehtia. Olipahan rinkkaan kertynyt koulujen ulkopuolel-lakin monenlaista; kielitaitoa, työkokemusta, ystävyyttä, sel-viytymistaitoja, aloitekykyä, uhkarohkeutta, harrastuksia, valokuvia jne.

Matkustaminen on ensimmäi-sen maailman etuoikeus. Liik-kuvuus on mielentila.

Välivuosien monet kasvot

Sanaan garifuna törmää joka puolella itäisessä Guatemalassa sijaitsevan Livingstonin pää-katua. Ravintolat mainostavat perinteisiä garifunaherkkuja, matkatoimistotyöntekijät ja-kavat esitteitä garifunabändien esityksistä ja matkamuistokojut pursuavat garifuna-teemaista esineistöä. Kaupungin pienessä satamassa valtava kyltti julistaa kaikille saapuville matkailijoille espanjaksi: ”Tervetuloa Livings-toniin, garifuna-kulttuurin kehtoon!” Garifunat näyttävät olevan läsnä kaikkialla paitsi katukuvassa, sillä pääkadun paria myymäläkojua lukuun ottamatta ei tummaihoista väestöä näy juuri lainkaan.

Kääntyessäni eräälle sivukujal-le minut pysäyttää garifunaksi itsensä esittelevä Philip. Repa-leisessa vaaleanpunaisessa verk-kopaidassaan hän on hieman

pelottava näky, varsinkin kun suuri lovi hänen alahuulessaan tuo yhtä lailla vaaleanpunaisen säväyksen hänen muuten tum-miin kasvoihinsa. Hän alkaa vä-littömästi kysellä minulta mitä tiedän garifunista ja olenko oikeasti edes nähnyt heitä Li-vingstonissa. Vastaukseni eivät häntä miellytä, ja kysymykseeni garifuna-Livingstonin sijainnis-ta hän vastaa vain: ”Come with me. It’s closer than you think.”

Puikkelehdimme matkamuis-tokojujen takaa kohti pientä puutarhaa ja sieltä vielä rikkai-den guatemalalaisten aidattujen huviloiden ohitse. Pian sei-somme jyrkänteellä alla olevaa rantaa katsellen, ja Philipin kansan häkellyttävä historia avautuu minulle pikkuhiljaa.

Kaikki alkoi St. Vincentin saa-relta itäisellä Karibialla, jonka

lähettyville haaksirikkoutui Länsi-Afrikasta matkalla olevia orjalaivoja jossain vaiheessa 1600-lukua. Osa ihmislastis-ta selvisi maihin asti, ja saarta asuttaneet karibit ottivat sel-viytyjät vastaan historiallisista lähteistä riippuen joko vierai-na tai orjina. Joka tapauksessa kontakti johti avioliittoihin ryhmien välillä. Karibeilta af-rikkalaiset tulokkaat omaksui-vat kielen ja osan uskontoa, ja lähetyssaarnaajien kertomuk-sista päätelleen he näyttivät integroituneen hyvin karibien yhteiskuntaan taistellen heidän puolellaan ranskalaisia, brittejä ja toisia karibiryhmiä vastaan. 1700-luvulle tultaessa ”mustat” ja ”punaiset” karibit olivat kui-tenkin tuntemattomista syistä erkautuneet omiksi yhteisöik-seen, ja mustat karibit kasvoivat lukumäärältään pian punaisia suuremmiksi. Ranskalaiset liit-

Karibien karkotetut perillisetTeksti: Eemi NordströmKuvat: Eemi Nordström, Wikimedia Commons

Siirtomaa-ajan orjakaupan vaikutukset Karibialla ovat hyvin tunnettuja esimerkiksi orjakapinan myötä itsenäistyneen Haitin kautta. Afrikasta saapuneen orjaväestön kontakti saarten alkuperäisasukkaiden kanssa jää kuitenkin usein valitettavan vähälle huomiolle huolimatta sen suuresta vaikutuksesta niin Karibian kuin Keski-Amerikan historiaan: se synnytti kokonaisen kansan, garifunat.

16

17

toutuivat punaisten karibien kanssa yrittäessään ajaa mustat pois suunnittelemiltaan plan-taasialueilta, mutta punaiset eivät taisteluihin osallistuneet-kaan ja mustat voittivat rans-kalaiset joukot ylivoimaisesti johtaen kasvavaan epäluuloon siirtomaavaltoja kohtaan. Saaren omistusoikeuden viralli-sesti siirryttyä Britannialle 1763 valtaosa punaisista karibeista oli joko kuollut eurooppalaisten tuomiin tauteihin tai paennut naapureitaan Tobagolle, ja jäl-jelle jääneet garifunat, ”manio-kinsyöjät”, jatkoivat vastarin-taa. Garifunien koostuminen hajanaisista itsenäisistä yhtei-söistä tuotti siirtomaavallalle päänvaivaa laajamittaisten neu-votteluiden ollessa mahdotto-mia, minkä vuoksi St. Vincen-tin tuulenpuoleinen alue pysyi garifunien epävirallisena itse-hallintoalueena. Samalla kui-tenkin siirtomaiden rahatalous teki tulojaan garifunien alueille, ja monet miehet pestautuivat siirtotyöläisiksi eri puolille naapurisaaria tai ryhtyivät me-rirosvoiksi. Suhteet britteihin pysyivät kuitenkin vihamieli-sinä, ja päällikkö Chatoyerin johtamana garifunat puhkesivat kapinaan ensin 1772 pakottaen Britannian rauhansopimukseen

ja sitten 1795. Tarinan mukaan Chatoyer yhdisti garifunahei-mot tässä toisessa kapinassa tarkoituksenaan palauttaa saari Ranskan suuren vallankumouk-sen innoittamana takaisin mus-tille karibeille. Noin vuoden kestänen kapinan aikana hänet kuitenkin surmattiin, ja lopulta garifunat antautuivat. Voiton seurauksena britit hankkiutui-vat garifunista lopullisesti eroon karkottamalla heidät pienelle Roatánin saarelle Hondurasin rannikolle, lähes 3 000:n kilo-metrin päähän St. Vincentistä.

Karkotuksen kulusta on eriäviä näkemyksiä: brittiläisdoku-menttien mukaan garifunien häätö oli huolella suunniteltu, mutta valtaosa laivan mat-kustajista kuoli ja mukana kulkenut tarvikelaiva upposi kesken matkan. Philip kui-tenkin kertoo perimätiedon kuvaavan karkotuksen olleen

brittien keksimä ”humaani” keino päästä eroon garifuna-naisista ja -lapsista, joita siir-tomaasotilaat eivät raaskineet surmata: naiset ja lapset lastat-tiin uppoamaisillaan olevaan laivaan ja lähetettiin ulapalle, mutta vastoin kaikkia odotuk-sia se ajelehtikin Roatánille. Oli tapahtumien kulku mikä tahansa, garifunat olivat 1800-luvun alkupuolelle tultaessa perustaneet lukuisia yhteisöjä syrjäisille alueille pitkin Keski-Amerikan rannikkoa Nicaragu-asta Belizeen niin lisätilan kuin laivoihin ja metsänhakkuuseen liittyvien työmahdollisuuksien perässä. Katselemamme ranta on paikka, jolle Livingstonin perustaneet garifunat saapuivat.

Philipin jatkaessa kertomus-taan saavumme alkuperäiseen Livingstoniin, hurrikaanien runtelemaan hökkelikylään. Kaduilla kulkee vain naisia ja lapsia ikään kuin osoituksena tärkeydestään matrilineaalisten garifunien keskuudessa. Garifu-na-alueen syrjäisyys keskustan gringokujilta osoittautuu sel-västi suunnitelluksi: turistialue sijaitsee mestitsi- ja mayaväes-tön ”katolisella alueella,” jonka luona kohoaa Livingstonin suuri kirkko. Garifuna-alueella

Hän vastaa vain:”Come with

me. It’s closer than you think.”

18

taas voi huomata erilaisten pro-testanttisten kirkkojen kappelei-ta. Kuten muualla Latinalaisessa Amerikassa, protestanttisuuden sekä esimerkiksi mormonismin ja helluntaiherätyksen suosio on voimakkaassa kasvussa vanhoilla katolisilla seuduilla. Garifunien tapauksessa entisen länsiafrikkalaisia ja karibialaisia traditioita katolisuuden kanssa yhdistävän uskonnon kilpaili-jaksi on myös tullut rastafari-liike. Itsekin rastafari, Philip kiroaa Guatemalan sekä Izalcon osavaltion katolisia vallanpitä-jiä, jotka uhkaavat jatkuvasti garifunalähiön olemassaoloa niiden markkinoidessa surutta garifunakulttuuria Livings-toniin saapuville turisteille.

Turismi on Livingstonissa vielä orastava bisnes, sillä garifuna-kylille tyypillisesti sinne ei ole tieyhteyksiä. Epäkäytännöllisen sijainnin vuoksi valtavat ranta-resortit loistavat poissaoloaan, joten valtaosa majoituksesta on suunnattu budjettimatkai-lijoille. Garifunat saavat osansa turistien rahoista lähinnä

musiikkiesityksistä sekä erilai-sista tilaisuuksista, kuten ruu-anvalmistuskursseilta, mutta valtaosa dollareista virtaa joko Livingstonin muulle väestölle, täkäläisille turistiyrityksille tai ulkomaalaisille. Osa on ryhty-nyt matkamuistojen kaupitte-lijoiksi, millä on omat sivuvai-kutuksensa: Philip harmittelee monien garifunakauppiaiden harjoittamaa uhanalaisten lajien kauppaa, ja melkein jokaisesta pääkadun isosta kojusta voi löytää kuolleita koralleja ja me-rikilpikonnien kilpiä.

Etnisesti rikkaassa Guatemalas-sa garifunat ovat vähemmistön vähemmistö, sillä he eivät var-sinaisesti ole alkuperäisasukkai-ta ja heidän ainoa merkittävä alueensa koko maassa on Li-vingston. Täten heillä ei juuri ole sananvaltaa kaupunkiaan koskevissa asioissa, ja Livings-tonin merkitys Guatemalan ai-noana Atlantin puoleisena ran-tahoukuttimena takaa turistien kuluttamien quetzalien olevan varsinainen vallanpitäjä. Toi-saalta monet pyrkivät Philipin

tapaan levittämään tietämystä kansastaan ja sen kohtaamista epäoikeudenmukaisuuksis-ta: Livingstonista löytyy pari vapaaehtoisvoimin toimivaa garifunien kulttuurikeskusta ja eri maissa asuvat garifunat ovat pyrkineet luomaan keske-nään verkostoja asemansa pa-rantamiseksi. Keski-Amerikan jälkeen suurin garifunayhtei-sö sijaitseekin New Yorkissa.

Vaikka harva Keski-Amerikkaan matkustava on koskaan kuullut-kaan garifunista, käy yhä useam-malle niin kuin Belizen garifu-nien rituaaleja ja sukulaisuutta feministisestä näkökulmasta tutkinut antropologi Virginia Kerns toteaa: alueelle saavu-taan mayojen houkuttelemina, mutta ennestään tuntematto-mat garifunat ikään kuin löyde-tään yhä uudelleen ja uudelleen.

19

V*tun erasmukset.

Teksti: Tapio KumpulaKuvat: Wikimedia Commons

Opiskelijoiden kesken tarina menee näin: Erasmus-vaihdossa vain ryypätään, rellestetään ja käydään kokemassa pai-kallinen “lihatiski”. Mielen-kiintoiseksi tilanne muuttuu silloin kun paikkakunnalla on aivan sama mielikuva sinusta.

Valencia on Espanjan ja sitä kautta Euroopan suurimpia Erasmus-kaupunkeja: pelkäs-tään Universitat de Valencia ja Universitat Polítecnica de Valencia vastaanottivat 3138 Erasmus-opiskelijaa lukuvuo-tena 2012-2013, UV:n ollessa toiseksi- ja Polyteknisen ollessa kuudenneksi suurin vastaan-ottava yliopisto. Vertailun vuoksi: Helsingin Yliopistoon

ja Aalto-yliopistoon saapui samalle ajalle vähemmän vaih-tareita yhteensä (1117) kuin yksin Polytekniselle (1359)

Tuollaiseen määrään opiskelija-massaa varaudutaan muutenkin kuin ostamalla varastot täyteen tequilaa. Vaihto-opiskelijan arjessa kaikki muistuttaa siitä, millä tittelillä ja apurahalla sitä ollaan vetämässä hypoteettisia perseitä. Asuntoilmoituksissa ilmoitetaan että Erasmus-opis-kelijoiden on turha vaivautua kysymäänkään, paikalliset toteavat ennemmin kuin ky-syvät olevani Erasmus ja mie-luummin arvuuttelevat mistä pohjoisen valtiosta olen tullut varastamaan heidän naisen-

sa sinisillä silmilläni (Saksas-ta, AINA Saksasta). Jokaisen kadun kulmassa löytyy jonkun kielikoulun ilmoituksessa kehu-taan kuinka halvalla ja helposti oppisin espanjaa lämpimässä halvan alkoholin ympäristössä.

Erasmus on enemmän kuin vaihto-ohjelma Valenciassa: Los Erasmus ovat rypäs päänvaivaa, ostovoimaa ja turhia desibelejä joita ei kiinnosta yhtään sitou-tua bussikorttia enempään pai-kalliseen yhteisöönsä. Kukaan ei väitäkään että me mulkut osattaisiin käyttäytyä. Viime vuonna Erasmus-opiskelijat kyllästyivät siihen kun kytät tu-livat aina kun ryypättiin (täällä baariin lähdetään vasta kahden

20

maissa, kukaan ei ole ikinä valittanut) ja päättivät järjestää niin isot pussikaljat että poliisin oli pakko estää koko tapahtuma.

Kaikki eivät kuitenkaan tykkää vetää perseitä ja jotkut jopa haluavat osallistua paikalliseen arkeen, aloittaa jonkun urhei-luharrastuksen tai hankkia jopa jonkun paikallisen kaverin! Paikalliset Erasmus-järjestöt järjestävät mieluummin bilei-tä, bilematkoja ja illallisbileitä. Toimijoista suurin, ESN VA-LENCIA UPV, on sentään yrit-tänyt jollain tavalla saada vaih-

tareita integroitumaan Social Erasmus-projekteillaan. ESN opettaa myös vastuullista juo-mista nettisivuillaan, onhan se hyvä tietää kuinka juodaan ter-veellisesti samalla kun tsekkaan ranskattaria allasbileissä. On helppo perseillä kun se on ainoa asia mitä sinulta odotetaan.

Tämä kaikki pistää minut han-kalaan asemaan. Vaihtariaikani parhaat kaverit löytyvät muista Erasmus-opiskelijoista. Kaik-kea siistiä on tullut tehtyä, ja kokemus on reilusti positiivi-sen puolella. Samaan aikaan

antropologini sisälläni vaatii minua hylkäämään kaiken sen ja uppoutumaan Valenci-an todelliseen puoleen. Ja voi kuinka olen yrittänytkin: kaksi tandem-kaveria, harrastusten aloittaminen ja vapaaehtoiseksi ryhtyminen eivät kuitenkaan tunnu riittävän. Ajasta suurin osa kuluu muiden vaihtarika-vereiden seurassa. Odotusten ja todellisuuden ero on välil-lä vain liian iso. Se vituttaa.

Onkohan mulla kaljaa kaapissa?

21

Anonyymi antropologi

Seison eteishallissa takki päällä, hutera muovinen kertakäyttökup-pi kädessä. Kahviautomaatista saa tänään ottaa juomia ilmaiseksi. Ringin kaltaisessa muodostel-massa seisoskelee lisäkseni kaksi miestä ja kolme naista. Heidän kehonkielensä on ujoa, kömpe-löä ja hyväntahtoista. Pidetään kohtelias etäisyys eikä katsota toista liian pitkään silmiin, mutta kehojen asennot viestivät haluk-kuudesta olla tuttavallisempia.

Katossa palaa hirvittävän räikeä halogeenilamppu, joka valaisee meidän kaikkien kasvot inhorea-lisesti. Pesemättömät hiukset, su-rurypyt suun ympärillä, tukkeutu-neet ihohuokoset ja takinkauluksen meikkitahrat näkyvät armottoman selvinä. Mutta tänne ei ole tultu tuijottamaan pinnallisia muoto-virheitä. Tässä eteisessä seistään paljon syvempien asioiden äärellä.

Olen pienen uskonnollisen ryhmän tapaamisessa, jonka teema on kasvaminen uskossa. Tänään puhe kääntyy siihen, kuinka tie-teellinen (tai kuten ringissä sano-taan, “pelkkään ymmärrykseen perustuva”) maailmankuva on

rajoittunut. “Tiede voi mitata ja to-distaa monia tärkeitä asioita, mutta näkymättömästä se ei osaa sanoa mitään”, toteaa ryhmän vetäjä. “Kaikissa ihmisissä on kuitenkin sisällä kaipaus saada palata sinne näkymättömään, palata Jumalan yhteyteen.” Ringissä nyökytellään.

Huomautan, että esimerkiksi sähkö on näkymätöntä, mutta tiede osaa silti sanoa siitä jotain. Rinki hyväk-syy ajatuksen siitä, että kun tiede kehittyy, yhä suurempi osa näky-mättömän maailman asioista saat-taa tulla mittalaitteidemme alaiseen todellisuuteen. “Jos Pyhän Hengen läsnäoloa voisi mitata mittarilla, tässä salissa mittarit hajoaisivat!”

Salin puolella jaamme kokemuksia siitä, millaisilla tavoilla Jumala meille puhuu ja miten kukin tunnistaa jumalaisen johdatuksen. Toiset kuulevat äänen päässään, toisille iskee selittämättömän vahva tunne, kuin sisäinen pakko toimia jollakin tavalla. Varma tällaisen viestin al-kuperästä voi kuitenkin olla vasta, kun sen noudattaminen tuo sydä-meen Jumalan rauhan. Siitä ei voi erehtyä, silloin on oikealla polulla.

Sisään törmää kaksi nuorta miestä. Toisen kasvot ovat alkoholisoi-tuneen punakat ja ahavoituneet, toinen on hintelä ja nopealiikkei-nen. He istuvat rinkiin ja alkavat puhumaan. Nopeasti, nopeasti liik-kuvat suut. Sanat putoilevat huulil-ta sellaista tahtia, että ne kompas-tuvat toisiinsa ja menevät matkalla rikki. Sormenpäät naputtavat reittä pikakirjoittajan vauhdilla, suupielet nykivät, silmät räpsyvät hermostu-neessa rytmissä. Leukoja kiristel-lään. Koko viime yö on mennyt rukoillessa yhdessä, nuorukaiset kertovat. Jumalan Sana on täyttänyt heidät rukouksessa, ja nyt kaikki paha on pyyhitty pois. Valehtelu on tullut heille mahdottomaksi.

Rinki on vaikuttunut tästä tiedosta. Vetäjän johdolla kaikki kannus-tavat ja rohkaisevat nuorukaisia. Alkaa olla aika siirtyä yhteiseen rukoukseen, ja anonyymin ant-ropologin aika poistua paikalta. Noustessani saan ringin vetäjäl-tä halauksen. Syvälle huppariin-sa uppoutunut laihempi nuori mies huikkaa hupun alta perää-ni: “Muista, että Jumalalta voi tulla pelkkää hyvää. Ei koskaan mikään paha tule Jumalalta.”

RINKI

22

Hei sinä! Just sä!

Mana ry:n vuosi on ollut täynnä tapahtumia aina upeista vuosi-juhlista hekumalliseen brunssiin, Disney-illasta basaarisitseihin ja

kuplafutiksesta salakapakkaan, mystistä Marokkoa ja uusien fuksien saapumista unohtamatta. Kuluneen vuoden kunniaksi toimituskun-tanne tarjoaa teille aivan järjettömän ruman kollaasin vuoden iha-nimmista hetkistä! Oli sitten vappu tai juhannus, satoi tai paistoi, oli paikkana Kuppala, Alina tai Marian helmi, Mana ry rakastaa teitä

kaikkia ihan oksettavissa määrin. Hyi ja pus!

23

Mana ry 2014