Ilmainen lukunäyte

v e r o n i c a r o t h

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

Suomentanut Outi Järvinen

KAPINALLINENKAPINALLINEN

3

Luku 2

Avaan silmät kauhuissani ja puristan nyrkeil-läni lakanaa. Mutta en minä juoksekaan pitkin kaupungin katuja tai Uska liaan käytäviä. Olen sängyssä Sopuisan päämajassa, ja ilman täyttää pehmeä sahanpurun tuoksu.

Liikahdan ja sitten sävähdän, sillä jokin sattuu selkääni. Kurotan taakseni ja sormet osuvat asee-seen.

Hetken aikaa näen Willin seisomassa edessäni, ja näen välillämme molempien aseet – hänen kä-tensä, olisin voinut ampua hänen kättään, miksi en ampunut, miksi? – ja melkein kirkaisen hänen ni-mensä ääneen.

Sitten hänen kuvansa katoaa.Nousen sängystä, nostan patjaa toisella kädel-

lä ja pitelen sitä ylhäällä polveni varassa. Sitten työnnän aseen syvälle patjan alle ja pudotan sen

Suomentanut Outi Järvinen

4

takaisin paikoilleen. Kun ase on poissa silmistä eikä painu enää ihoani vasten, pystyn ajattele-maan selkeämmin.

Nyt kun eilinen adrenaliiniryöppy on hälven-nyt ja se jokin mitä join eilen on lakannut vaikut-tamasta, ampumahaavaani vihloo lähes sietämät-tömästi. Minulla on samat vaatteet kuin viime yönä. Tyynyn alta pilkistää kovalevy, jonka työn-sin sinne juuri ennen kuin vaivuin uneen. Sillä on simulaatiotiedostot, joiden avulla uskaliaita hallittiin, ja sinne ovat myös tallentuneet kaikki simulaation aikaiset tapahtumat. En haluaisi edes koskettaa sitä, mutta ei sitä voi tuohonkaan jät-tää. Nappaan kovalevyn äkkiä käteeni ja työnnän kaapin ja seinän väliin. Tiedän kyllä, että minun kannattaisi tuhota se, mutta toisaalta sille on tal-lentunut myös vanhempieni kuolema, joten pää-tän vain piilottaa sen toistaiseksi.

Joku koputtaa ovelle. Istun sängyn reunalle ja yritän silotella tukkaani.

”Sisään”, minä sanon.Ovi avautuu, ja Tobias astuu esiin niin että hä-

nen vartalonsa näkyy puoliksi oven takaa. Hänellä on samat farkut kuin eilen, mutta mustan t-pai-dan sijasta tummanpunainen. Hän on varmasti lainannut paidan joltain sopuisalta. Väri näyttää

5

oudolta hänen yllään, liian kirkkaalta, mutta kun hän nojaa päänsä ovenkarmiin, näen että se tekee hänen silmistään kirkkaamman siniset.

”Sopuisa kokoontuu puolen tunnin päästä.” Hän kohottaa kulmiaan ja lisää dramaattisesti: ”Päättääkseen kohtalostamme.”

Pudistelen päätäni. ”En olisi osannut kuvitel-la että jonain päivänä kohtaloni on Sopuisan kä-sissä.”

”En minäkään. Ai niin, toin sinulle tämän.” Hän avaa pienen pullon ja nostaa korkin muka-na ulos pipetin, joka on täynnä kirkasta nestettä. ”Kipulääkettä. Ota tällainen annos kuuden tun-nin välein.”

”Kiitos.” Puristan pipetin sisällön kurkkuuni. Lääke maistuu pilaantuneelta sitruunalta.

Tobias pujottaa peukalonsa farkkujen vyö-lenkkiin ja kysyy: ”Miten sinä voit, Beatrice?”

”Siis sanoitko sinä juuri Beatrice?””Ajattelin kokeilla.” Hän hymyilee. ”Ei toimi,

vai?””Ehkä jollain erityisellä hetkellä. Liittymis-

seremoniassa, valinta päivänä…” Minä vaike-nen. Olin jatkamassa luetteloani, mutta en tun-ne muita kuin Vaatimattoman juhlia. Uskaliaassa on kai omat juhlansa, mutta en tiedä niistä mi-

6

tään. Sitä paitsi ajatus juhlista on juuri nyt niin mieletön, että jätän luettelon siihen.

”Sovittu.” Tobiaksen hymy katoaa. ”Miten sinä voit, Tris?”

Se ei ole kummallinen kysymys kaiken koke-mamme jälkeen mutta saa minut jännittymään, sillä pelkään että hän jotenkin pysyy näkemään pääni sisälle. En ole vielä kertonut hänelle Wil-listä. Haluan kyllä, mutta en tiedä miten. Pelkkä ajatus saa minut tuntemaan itseni niin painavaksi että voisin pudota lattialautojen läpi.

”Minä…” Pudistan päätäni muutaman kerran. ”En yhtään tiedä, Neljä. Olen hereillä. Olen…” Pudistelen edelleen päätäni. Hän laittaa kätensä poskelleni niin että sormet osuvat korvani taak-se. Sitten hän kumartuu suutelemaan minua, ja lämmin kipu tulvahtaa koko vartalooni. Kiedon käteni hänen käsivartensa ympärille jotta hän py-syisi siinä kauan. Kun hän koskettaa minua, ont-toa tunnetta rinnassani ja vatsassani on helpompi sietää.

Ei minun tarvitse kertoa hänelle. Minä voin vain yrittää unohtaa –  hän voi auttaa minua unohtamaan.

”Tiedän”, hän sanoo. ”Anteeksi. Ei olisi pitä-nyt kysyä.”

7

Hetken aikaa pystyn ajattelemaan vain että miten ihmeessä sinä muka voisit tietää? Mutta jo-kin hänen ilmeessään muistuttaa minua, että hän todella tietää miltä menettäminen tuntuu. Hän menetti äitinsä lapsena. En muista miten Tobiak-sen äiti kuoli, mutta olin perheeni kanssa hauta-jaisissa.

Äkkiä muistan miten Tobias seisoo olohuo-neessa silmät kiinni, harmaat vaatteet yllään, ja puristaa ikkunaverhoja nyrkkeihinsä. Mielikuva katoaa saman tien, enkä ole varma oliko se oikea muisto vai pelkkää kuvitelmaa.

Hän päästää minut. ”Sinun täytyy nyt valmis-tautua rauhassa.”

*

Naisten kylpyhuone on kaksi kerrosta alempa-na. Lattiat ovat tummaa laattaa, ja muovinen verho erottaa kunkin lautaseinäisen suihkuko-pin keskikäytävästä. Seinällä on kyltti jossa lukee: HUOMIO: LUONNONVAROJEN SÄÄSTÄ-MISEKSI SUIHKU TOIMII VAIN VIIDEN MINUUTIN AJAN.

8

Vesi on niin kylmää, etten huolisikaan lisä-minuutteja. Peseydyn nopeasti vasemmalla kä-dellä ja annan oikean käden roikkua velttona si-vulla. Tobiaksen antama kipulääke on tehonnut nopeasti – jyskyttävä kipu on jo kadonnut olka-päästäni.

Kun palaan suihkusta, vuoteella odottaa pino vaatteita. Osa on sopuisien punaisia ja keltai-sia, osa vaatimattomien harmaita. Niitä värejä ei usein näe rinnakkain. Jos minun pitäisi arvata, sanoisin että joku vaatimaton on tuonut vaatteet tähän. Se kuuluisi kuvaan.

Vedän jalkaani housut jotka ovat tumman-punaista farkkukangasta – lahkeet ovat niin pitkät että minun pitää taittaa ne kolmesti – ja ihan liian ison harmaan paidan. Hihat ulottuvat sormen-päihini asti, niin että joudun käärimään nekin. Oikean käden liikuttaminen sattuu, joten yritän pitää liikkeet mahdollisimman hitaina ja loivina.

Joku koputtaa. ”Beatrice?” Tunnistan Susanin pehmeän äänen.

Avaan hänelle oven. Hän kantaa huoneeseen tarjottimen ja asettaa sen sängylleni. Etsin hänen kasvoiltaan merkkejä menetyksestä – hänen isän-sä, yksi Vaatimattoman johtajista, ei selvinnyt hyökkäyksestä – mutta näen vain tyyntä määrä-

9

tietoisuutta joka on niin tyypillistä vanhalle osas-tolleni.

”Harmi että vaatteet eivät olleet sopivia”, hän sanoo. ”Löydämme varmasti jotain parempaa jos sopuisat antavat meidän jäädä.”

”Nämä ovat ihan hyvät”, minä sanon. ”Kiitos.””Kuulin että sinua on ammuttu. Tarvitsetko

apua hiusten kampaamiseen? Tai kenkien puke-miseen?”

Olen vähällä kieltäytyä, mutta minä toden totta tarvitsen apua.

”Kiitos.”Istun tuolille peilin eteen, ja hän asettuu taak-

seni. Hän keskittyy tehtäväänsä eikä vilkuile peili-kuvaansa. Hänen katseensa ei kohoa hetkeksikään kun hän vetää kampaa hiusteni läpi. Eikä hän kysy miten minua ammuttiin tai mitä tapahtui kun lähdin heidän piilopaikastaan pysäyttämään simulaation. Minulle tulee vahva tunne siitä, että vaikka kuorisin hänet kerros kerrokselta yti-meen asti, en koskaan löytäisi hänestä muuta kuin vaatimattoman.

”Oletko sinä jo tavannut Robertin?” minä ky-syn. Hänen veljensä Robert valitsi Sopuisan sa-mana päivänä kuin minä valitsin Uskaliaan, joten hän on jossain täällä Sopuisan päämajassa. Mie-

10

tin onko heidän suhteensa samanlainen kuin mi-nun ja Calebin.

”Lyhyesti viime yönä”, hän vastaa. ”Jätin hänet suremaan osastonsa kanssa ja vetäydyin itse sure-maan omieni pariin. Tuntui silti hyvältä nähdä hänet taas.”

Hänen äänestään ymmärrän ettei hän halua puhua siitä enempää.

”Sääli että tämä kaikki tapahtui juuri nyt”, Su-san jatkaa. ”Johtajamme olivat juuri aikeissa jul-kistaa jotain todella hienoa.”

”Niinkö? Mitä?””En tiedä.” Susan punastuu. ”Tiesin vain että

jotakin oli tekeillä. Ei minun ollut tarkoitus olla utelias, minä vain huomasin asioita.”

”En minä syyttäisi sinua vaikka olisit ollutkin utelias.”

Hän nyökkää ja jatkaa kampaamista. Ihmet-telen mitä Vaatimattoman johtajat –  isä heidän joukossaan – oikein olivat valmistelemassa. Enkä voi olla ihailematta sitä miten Susan uskoo kyse-lemättä että se oli jotain hienoa. Kunpa pystyisin itse uskomaan ihmisiin taas hänen laillaan.

Jos nyt olen koskaan pystynytkään.”Uskaliaat pitävät hiuksensa vapaina, eikö

niin?” hän kysyy.

11

”Joskus”, minä vastaan. ”Osaatko tehdä letin?”Hänen notkeat sormensa punovat letin joka

kutittaa selkääni. Tuijotan tiukasti kasvojani pei-lissä kunnes hän saa työnsä tehtyä. Kiitän häntä, ja hän lähtee huoneesta pieni hymy huulillaan ja sulkee oven.

Tuijotan edelleen peiliin, mutta en enää näe itseäni. Voin vieläkin tuntea niskassani Susanin sormien kosketuksen joka muistut ti kovasti äidin kosketusta viimeisenä yhteisenä aamunamme. Silmäni kastuvat kyynelistä, ja minä keinun edes-takaisin tuolissa karistaakseni muiston mielestäni. Pelkään että jos nyt alan nyyhkyttää, en pys-ty lopettamaan ennen kuin kuivun kasaan kuin rusina.

Huomaan pöydällä ompelutarvikkeita. Siinä on kahdenväristä lankaa, keltaista ja punaista, ja sakset.

Tunnen itseni täysin tyyneksi kun avaan letin ja kampaan tukan uudelleen. Teen jakauksen kes-kelle päätä, ja silottelen hiukset tasaisiksi ja suo-riksi. Sitten napsautan saksia aivan leukani ala-puolella.

Miten minä voisin näyttää samalta nyt kun äiti on poissa ja kaikki on muuttunut? En mi-tenkään.

12

Leikkaan niin tasaisesti kuin osaan ja käytän leukaani mittana. Niska on hankalin, sillä en näe sitä kovin hyvin, mutta teen parhaani sormitun-tumalla. Vaaleat suortuvat muodostavat puoli-ympyrän taakseni lattialle.

Lähden huoneesta katsomatta enää peiliin.

*

Tobias ja Caleb tuijottavat minua kuin olisin eri ihminen kuin eilen.

”Leikkasit hiuksesi”, Caleb sanoo. Juuri tuo tosiasioihin pitäytyminen hämmennyksen het-kellä on piirre, joka selvimmin kertoo että hän on terävä. Hänen hiuksensa ovat pystyssä siltä puolelta joka on painunut tyynyä vasten, ja sil-mät verestävät.

”Joo”, minä sanon. ”Liian… kuuma pitää pit-kää tukkaa.”

”Ymmärrän.”Kävelemme yhdessä pitkin käytävää. Lattia-

laudat narahtelevat jalkojemme alla. Kaipaan sitä miten askeleni kaikuivat Uskaliaan päämajassa, kaipaan viileää maanalaista ilmaa. Mutta eniten

13

kaipaan silloisia pelkojani, jotka vaikuttavat niin mitättömiltä näiden uusien pelkojen rinnalla.

Menemme ulos rakennuksesta. Ulkoilma pai-nuu vasten kasvojani tukahduttavana kuin tyyny. Tuoksuu vihreältä, samalta kuin kahtia repäisty lehti.

”Tietävätkö kaikki että sinä olet Marcuksen poika?” Caleb kysyy. ”Tarkoitan kaikki vaatimat-tomat.”

”En usko”, Tobias vastaa ja vilkaisee Calebia. ”Ja toivon ettet kerro.”

”Ei sitä tarvitse kertoa. Sen näkee jokainen jolla on silmät päässään.” Caleb kurtistaa hänelle kul-miaan. ”Miten vanha sinä muuten olet?”

”Kahdeksantoista.””Etkö sinä ole vähän liian vanha minun pikku-

siskolleni?”Tobias naurahtaa kuivasti. ”Hän ei ole sinun

eikä pikku.””Lopettakaa. Molemmat”, minä sanon. Käve-

lemme keltaisiin pukeutuneen ihmisjoukon pe-rässä kohti isoa, matalaa rakennusta, joka on ko-konaan lasia. Auringonvalo heijastuu lasisista pa-neeleista niin kirkkaana että häikäisee. Varjostan silmiä kädelläni ja kävelen eteenpäin.

Rakennuksen ovet ovat levällään. Se on kasvi-

14

huone, sillä sisällä on puita ja erilaisia kasveja kas-vaa vesikaukaloissa tai pienissä altaissa. Niiden ympärillä on kymmeniä tuulettimia, mutta ne vain pyörittävät tätä samaa kuumaa ilmaa, niin että olen jo ihan hiessä. Mutta asia haihtuu mie-lestäni kun edellä kävelevä joukko harvenee ja näen koko huoneen.

Sen keskellä kasvaa valtava puu. Oksat ovat le-vittäytyneet ympäri kasvihuonetta ja juuret työn-tyvät esiin maasta niin että siihen muodostuu ti-heä kaarnainen verkko. Sen raoissa ei näy multaa vaan vettä ja metallitankoja jotka pitävät juuria paikoillaan. Tämän ei pitäisi yllättää minua ol-lenkaan – Sopuisa testaa käytännössä maatalou-teen liittyvää uutta teknologiaa, jota Terävä on kehitellyt.

Juurisokkelon keskellä seisoo Johanna Reyes, jonka arpi peittyy hiusten alle. Olen oppinut osastohistorian tunneilla, että Sopuisassa ei ole varsinaista johtajaa –  he äänestävät kaikesta, ja äänestyksen tulos on usein yksimielinen. Johan-na toimii vain heidän puhetorvenaan.

Sopuisat istuvat lattialla, suurin osa on risti-nyt jalkansa tai kietonut ne yhteen, kuin he oli-sivat osa puun juurten muodostamaa verkkoa. Vaatimattomat istuvat suorissa riveissä muuta-

15

man metrin päässä vasemmalla. Silmäni haravoi-vat hetken heidän joukkoaan ennen kuin tajuan mitä yritän löytää: vanhempani.

Nielaisen ankarasti ja yritän kääntää ajatuk-set toisaalle. Tobias koskettaa ristiselkääni ja vie minut kokoontumistilan laidalle vaatimattomi-en taakse. Ennen kuin istumme, hän sanoo hiljaa korvaani: ”Pidän noista hiuksista.”

Saan jotenkin hymyiltyä hänelle, ja kun is-tumme alas, nojaan häntä vasten niin että käsi-vartemme koskettavat.

Johanna nostaa kätensä ylös ja painaa päänsä. Puheensorina hänen ympärillään lakkaa jo ennen kuin ehdin vetää henkeä. Joka puolella ympäril-läni sopuisat vaipuvat hiljaisuuteen, osa sulkee silmänsä, jotkut liikuttavat äänettömästi huu-liaan, toiset tuijottavat kaukaisuuteen.

Sekunnit matelevat. Kun Johanna viimein nostaa päänsä, minä olen jo melkein henkihie-verissä.

”Meidän täytyy tänään tehdä kiireellinen pää-tös”, hän sanoo. ”Miten me suhtaudumme tähän rauhattomuuden aikaan, vaikka olemme ihmisiä jotka rakentavat rauhaa?”

Jokainen huoneessa istuva sopuisa kääntyy naapurinsa puoleen, ja he alkavat keskustella.

16

”Miten he saavat yhtään mitään tehtyä?” minä kysyn, kun minuutit kuluvat ja puhe jatkuu.

”Eivät he tavoittele tehokkuutta”, Tobias sanoo. ”He haluavat päästä ratkaisuun. Katso vaikka.”

Kaksi lähellämme istuvaa keltapukuista naista nousee ja liittyy viereisen mieskolmikon seuraan. Sitten yksi miehistä vaihtaa paikkaa niin, että hei-dän pieni rinkinsä yhdistyy viereisen kanssa. Ym-päri huonetta piirit laajenevat ja leviävät, ja samal-la puheen sorina vaimenee, niin että lopulta huo-neessa kuuluu vain kolme tai neljä ääntä. Kuu-len sanan sieltä, toisen täältä: ”Rauha – Uskalias – Terävä – turvatalo – sekaantuminen –”

”Tämä on naurettavaa”, minä sanon.”Minusta tämä on kaunista”, Tobias vastaa.Vilkaisen häntä.”Mitä?” Hän nauraa vähän. ”Jokaisella on

saman arvoinen paikka hallituksessa, ja jokainen tuntee olevansa yhtä paljon vastuussa. Se saa hei-dät välittämään asioista, se tekee heidät ystävälli-siksi. Minusta se on kaunista.”

”Minusta se on sietämätöntä”, minä sanon. ”Varmasti se toimii täällä Sopuisassa. Mutta mitä jos kaikki eivät halua näppäillä banjoa ja kasvat-taa maissia? Mitä tapahtuu jos joku tekee jotain kamalaa eikä asiaa voi selvittää puhumalla?”

17

Hän kohauttaa olkapäitään. ”Sen me saamme luultavasti pian tietää.”

Viimein jokaisesta suuresta ryhmästä erottau-tuu yksi jäsen, ja he pujottelevat varovaisesti juur-ten yli Johannan luo. Odotan että he puhuisivat koko huoneelle, mutta sen sijaan he muodosta-vat jälleen ringin ja alkavat puhua hiljaa keske-nään. Minusta alkaa tuntua etten koskaan saa tie-tää mitä mieltä he ovat.

”He eivät näköjään halua kuulla meidän kan-taamme, vai mitä?”

”Tuskin.”Tämä on meidän loppumme.Kun jokainen on sanonut sanottavansa, he is-

tuvat taas alas niin että Johanna jää yksin keskelle huonetta. Hän kääntyy meitä kohti ja laittaa kä-tensä puuskaan. Mihin me menemme kun he käskevät meidän lähteä? Menemmekö takaisin kaupunkiin, vaikka siellä ei ole turvallista?

”Osastollamme on ollut läheinen suhde Terä-vään niin kauan kuin kukaan meistä muistaa. Me selviydymme yhdessä ja olemme aina tehneet yh-teistyötä”, Johanna sanoo. ”Mutta meillä on en-nen ollut läheinen suhde myös Vaatimattomaan, eikä meistä ole oikein katkaista ystävyyden sitei-tä, jotka ovat pitäneet jo kauan.”

18

Hänen äänensä on suloinen kuin hunaja, ja hän myös liikehtii kuin hunaja, hitaasti ja sula-vasti. Pyyhkäisen kämmenselälläni hikeä hius-rajasta.

”Meistä tuntuu, että pystymme säilyttämään ystävälliset suhteet molempiin osastoihin ainoas-taan pysyttelemällä puolueettomana ja sivussa”, hän jatkaa. ”Teidän läsnäolonne täällä kuitenkin tekee sellaisen suhtautumisen hyvin hankalaksi.”

Nyt se tulee, minä ajattelen.”Olemme päätyneet ratkaisemaan tilanteen

niin, että julistamme päämajan turvataloksi, jon-ne kaikkien osastojen jäsenet ovat tervetulleita”, hän sanoo, ”mutta tietyin ehdoin. Ensimmäinen ehto on, että minkäänlaista aseistusta ei saa tuo-da osastomme rajojen yli. Toinen ehto on, että mikäli minkäänlaista vakavaa ristiriitaa esiintyy, sanallista tai fyysistä, kaikkia osallisia pyydetään lähtemään päämajasta. Kolmas: konfliktista ei saa keskustella edes yksityisesti päämajamme rajo-jen sisäpuolella. Ja neljäs: jokaisen päämajamme alueelle majoittuvan henkilön on osallistuttava yhteisiin töihin. Me ilmoitamme tämän Terävälle, Rehdille ja Uskaliaalle mahdollisimman pian.”

Hänen katseensa pysähtyy Tobiakseen ja mi-nuun.

19

”Voitte jäädä tänne vain jos pystytte noudatta-maan sääntöjämme”, hän sanoo. ”Se on päätök-semme.”

Ajattelen asetta jonka olen piilottanut patjani alle, ja jännitettä minun ja Peterin sekä Tobiaksen ja Marcuksen välillä, ja suuni tuntuu kuivalta. Minä en ole hyvä välttelemään ristiriitoja.

”Emme pysty jäämään pitkäksi aikaa”, sanon Tobiakselle hiljaa.

Hetki sitten hän vielä hymyili hieman. Nyt hä-nen suupielensä ovat kääntyneet alaspäin. ”Totta.”

20

Luku 3

Illalla palaan huoneeseeni ja työnnän kä-den patjan väliin varmistaakseni että ase on vielä siellä. Sormeni pyyhkäisevät liipaisinta, ja kurk-kuani kuristaa niin kuin saisin allergisen reak-tion. Kiskaisen käden pois, polvistun sängyn vie-reen ja haukon henkeä kunnes tunne hälvenee.

Mikä sinua vaivaa? Ravistelen päätäni. Kokoa itsesi.

Ja kokoamiselta se juuri tuntuu: kuin puris-taisin irronneita osiani yhteen. Sisintäni kiristää, mutta ainakin olen kasassa taas.

Huomaan näkökenttäni laidassa liikettä, ja katson ikkunasta avautuvaan omenatarhaan. Johanna Reyes ja Marcus Eaton kävelevät siellä rinnakkain ja pysähtyvät yrttimaan luona nap-paamaan muutaman mintunlehden. Olen jo me-nossa heidän peräänsä ennen kuin ehdin ajatella miksi oikeastaan edes haluan seurata heitä.

21

Juoksen rakennuksen läpi jotta saisin heidät kiinni, mutta ulkona minun täytyy olla varo-vaisempi. Kävelen kasvihuoneen kauimmaisen laidan ympäri, ja kun huomaan Johannan ja Marcuksen katoavan yhden puurivin taakse, kyyristyn seuraavien väliin. Toivottavasti oksat peittävät minut jos jompikumpi heistä katsoo taakseen.

”…ihmetellyt tämän hyökkäyksen ajoitusta”, Johanna sanoo. ”Johtuuko se siitä, että Jeanine vain sai suunnitelmansa valmiiksi juuri nyt, vai tapahtuiko jotain mikä sai hänet toimimaan?”

Erotan Marcuksen kasvot oksien läpi. Hän pu-ristaa huulensa yhteen ja sanoo: ”Mmm.”

”Emme saa ehkä koskaan tietää.” Johanna ko-hottaa ehjää kulma karvaansa. ”Vai saammeko?”

”Luultavasti emme.”Johanna nostaa kätensä hänen käsivarrelleen

ja kääntyy häntä kohti. Minä jäykistyn, sillä het-ken pelkään että hän näkee minut, mutta hän katsoo vain Marcusta. Hiivin kumarassa lähem-mäs puuta jotta se peittäisi minut heidän näky-viltään. Painaudun runkoa vasten enkä liikahda-kaan enää vaikka kuori repii selkääni.

”Mutta sinä tiedät”, hän sanoo. ”Sinä tiedät miksi hän hyökkäsi juuri nyt. En ole enää rehti,

22

mutta huomaan edelleen jos joku yrittää salata minulta totuuden.”

”Uteliaisuus on itsekkyyttä, Johanna.”Jos minä olisin Johanna, tiuskaisisin vastaan

Marcukselle, mutta hän sanoo ystävällisesti: ”So-puisat luottavat minun neuvoihini, ja jos sinulla on näin tärkeää tietoa, haluan saada sen selville ja jakaa sen osastoni kanssa. Ymmärrät tämän var-masti.”

”Sinä et tosiaan tiedä kaikkea mitä minä tie-dän, mutta siihen on syynsä. Kauan sitten Vaati-mattomalle uskottiin eräitä arkaluonteisia asioi-ta”, Marcus sanoo. ”Jeanine hyökkäsi noiden tie-tojen vuoksi. Ja jos en ole varovainen, hän tuho-aa kaiken, joten tämän enempää en voi sinulle kertoa.”

”Mutta varmasti –””Ei”, Marcus keskeyttää. ”Tämä on tärkeäm-

pää kuin voit kuvitella. Suurin osa kaupungin johtajista uhrasi henkensä suojellakseen näitä tietoja Jeaninelta. Minä en aio vaarantaa mitään tyydyttääkseni sinun itsekästä tiedonjanoasi.”

Johanna on hetken hiljaa. On niin pimeää, että näen hädin tuskin omat käteni. Tuoksuu maalta ja omenoilta, ja minä yritän olla hengit-tämättä liian äänekkäästi.

23

”Olen pahoillani”, Johanna sanoo. ”Olen var-masti tehnyt jotain mikä on saanut sinut menet-tämään luottamuksesi minuun.”

”Viimeksi kun luotin toisen osaston edusta-jaan ja jaoin hänelle tietojani, kaikki ystäväni ta-pettiin”, Marcus vastaa. ”En luota enää keneen-kään.”

En mahda itselleni mitään – nojaudun eteen-päin jotta näen heidät rungon takaa. Molemmat ovat niin keskittyneitä toisiinsa että eivät huomaa liikettä. He seisovat lähekkäin, mutta eivät kos-keta toisiaan, enkä ole koskaan nähnyt Marcusta niin väsyneen tai Johannaa niin vihaisen näköise-nä. Mutta sitten Johannan ilme pehmenee ja hän koskettaa jälleen Marcuksen käsivartta. Tällä ker-taa kosketus on pieni hyväily.

”Saavutamme rauhan vain jos saavutamme en-sin luottamuksen”, hän sanoo. ”Toivon että muu-tat mielesi. Muista että olen aina ollut ystäväsi, Marcus, silloinkin kun kovin moni muu ei ollut.”

Hän nojautuu painamaan kevyen suudelman Marcuksen poskelle ja kävelee sitten pois puutar-hasta. Marcus seisoo paikoillaan muutaman se-kunnin selvästi yllättyneenä ja lähtee sitten kohti päämajaa.

Viimeisen puolen tunnin paljastukset pyöri-

24

vät päässäni. Minä luulin että Jeanine hyökkäsi Vaatimattomaan saadakseen valtaa, mutta hän hyökkäsikin tiedon vuoksi –  tiedon joka on sa-lattu muilta.

Sitten muistan vielä yhden asian jonka Marcus sanoi: Suurin osa tämän kaupungin johtajista uh-rasi henkensä suojellakseen näitä tietoja. Oliko isä-ni yksi niistä johtajista?

Minun on pakko saada tietää. Minun on pak-ko saada tietää, mikä on niin tärkeää että vaati-mattomat kuolivat sen vuoksi –  ja että terävät tappoivat sen vuoksi.