Ilmainen lukunäyte

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

Suomentanut Outi Järvinen

v e r o n i c a r o t h

NELJÄNELJÄ

3

Äiti se opetti minut etsimään pieniä vapauden hetkiä, vaikka hän teki sen tietämättään. Katselin kun hän itse etsi niitä, livahti ovesta ulos pimeään kun isä jo nukkui ja hiipi takaisin vasta kun aamu- auringon säteet ulottuivat jo kattojen yli. Hän etsi niitä silloinkin kun oli kotona kanssamme; sulki silmänsä hetkeksi pesualtaan äärellä ja ka-tosi jonnekin niin kauas, ettei edes kuullut kun puhuttelin häntä.

Mutta katselemalla opin häneltä muutakin, nimittäin sen, että kaikki vapauden hetket päät-tyvät ennen pitkää.

Nousen ylös, puistelen sementtipölyä har-mailta housuiltani ja avaan oven. Isä istuu olo-huoneen nojatuolissa papereihinsa syventyneenä. Suoristan selkäni ja seison pää pystyssä, jotta hän ei voisi moittia ryhtiäni. Kuljen kohti portaita.

4

Ehkä pääsen hänen huomaamattaan huoneeseeni saakka.

”Kerrohan taipumustestistäsi”, hän sanoo ja osoittaa sohvaa jotta istuisin alas.

Kuljen huoneen poikki, astun lattialle levi-tettyjen papereiden yli ja istun sinne mihin hän osoittaa, aivan tyynyn reunalle jotta pääsen no-peasti ylös.

”No?” Hän ottaa lasit nenältään ja katselee minua odottavasti. Kuulen hänen äänessään ki-reyden joka aina kertoo hankaluuksista töissä. Nyt täytyy olla varovainen. ”Mikä tuloksesi oli?”

Mieleeni ei edes juolahda että kieltäytyisin kertomasta. ”Vaatimaton.”

”Eikä muuta?”Kurtistan kulmiani. ”Tietenkään ei.””Älähän katso minua tuolla tavalla”, hän sa-

noo, ja otsani siliää saman tien. ”Tapahtuiko tes-tissä jotain outoa?”

Tiesin testin aikana missä olin – vaikka mi-nusta tuntui että seisoin koulun kahvilassa, tie-sin makaavani lamaantuneena taipumustesti-huoneen tuolissa. Tiesin että kehoni oli liitetty

5

johdoilla johonkin laitteeseen. Se oli kyllä outoa. Mutta en halua puhua siitä isän kanssa nyt kun näen, että hankala päivä on saanut raivon kiehu-maan hänen sisällään.

”Ei”, vastaan.”Älä valehtele minulle”, hän sanoo ja ottaa

kiinni kädestäni. Hänen otteensa on kuin ruuvi-puristin. En katso häneen.

”En minä valehtele”, sanon. ”Sain Vaatimat-toman niin kuin arvasimme. Se nainen hädin tuskin katsoi minua kun testi oli ohi ja lähdin pois. Se on totuus.”

Isä päästää irti. Ihoni sykkii kohdasta jota hän puristi.

”Hyvä”, hän sanoo. ”Sinulla on varmasti aja-teltavaa. Sinun kannattaa mennä huoneeseesi.”

”Kyllä, isä.”Nousen ylös ja kuljen taas huoneen poikki

helpottuneena.”Ai niin”, hän sanoo. ”Joitakin neuvoston jä-

seniä tulee kylään illalla, joten sinun täytyy syödä hyvissä ajoin.”

”Kyllä, isä.”

6

*

Ennen kuin aurinko laskee, nappaan kaapeista ja jääkaapista syötävää: kaksi sämpylää ja pork-kanoita joissa on naatit edelleen kiinni, juusto-kimpaleen ja omenan, mauttomia kanantähteitä. Kaikki maistuu aivan samalta, pölyltä ja liiste-riltä. Pidän silmällä ovea, jotta en vain törmäisi isän työtovereihin. Hän ei ilahtuisi, jos olisin vielä alakerrassa kun he tulevat.

Olen juuri saanut juotua lasillisen vettä, kun ensimmäinen neuvoston jäsen koputtaa, ja kii-rehdin olohuoneen poikki ennen kuin isä ehtii avaamaan oven. Hän seisoo käsi ovenkahvalla, kulmakarvat koholla kun käännyn portaisiin. Hän osoittaa yläkertaan, ja ehdin ylös kun hän avaa oven.

”Iltaa, Marcus.” Tunnistan äänestä Andrew Priorin. Hän on yksi isän lähimmistä työtove-reista, mikä ei sinänsä merkitse yhtään mitään, koska kukaan heistä ei todella tunne minun isääni. En itsekään tunne häntä.

Portaiden yläpäästä katselen Andrew Prioria.

7

Hän pyyhkii kenkiään mattoon. Olen joskus nähnyt hänet perheensä kanssa – kaikki täydel-lisiä vaatimattomia, Natalie, Andrew ja lapset, jotka eivät ole kaksosia vaikka molemmat ovat minua kahta vuotta alemmalla luokalla koulussa – kävelemässä tyynenä jalkakäytävällä ja nyök-käilemässä tervehdyksiään ohikulkijoille. Nata-lie järjestää vapaaehtoisia työntekijöitä osatto-mien avuksi – äitini tunsi hänet varmasti, vaikka hän ei juuri koskaan osallistunut vaatimattomien yhteisiin tilaisuuksiin, pysytteli vain mieluum-min omissa oloissaan tämän talon seinien sisällä, aivan kuten minäkin.

Andrew kohtaa katseeni, ja minä kiirehdin äkkiä käytävän poikki makuuhuoneeseeni ja sul-jen oven.

Huoneeni on kaikin tavoin yhtä karu ja siisti kuin kenen tahansa vaatimattoman huone. Har-maat lakanat ja viltti ovat tiukasti ohuen patjan ympärillä, ja koulukirjani ovat siistissä pinossa vaneripöydällä. Kapeassa kaapissa on monta täy-sin samanlaista vaatekertaa. Pienestä ikkunasta pääsee näin iltaisin sisään vain muutama valon-

8

säde, ja näkymä aukeaa vastapäiselle talolle, joka on täysin samanlainen kuin tämä meidän, vain muutama metri itään päin.

Tiedän kyllä, mitä äiti tarkoitti sillä, että saa-mattomuus toi hänet tänne Vaatimattomaan, jos siihen mieheen on uskomista ja äiti oli todella sanonut hänelle niin. Minä voin kuvitella, että sa-moin käy minulle huomenna, kun seison maljo-jen keskellä ja pitelen veistä kädessäni. Osastoista neljä on minulle vieraita, en tunne niitä enkä luota niihin, en ymmärrä niiden toimintatapoja. Vain yksi osasto on tuttu, ymmärrettävä ja en-nalta arvattava. Jos Vaatimattoman valitseminen ei tuokaan minulle huumaavaa onnea, ainakin pääsen mukavaan, tuttuun paikkaan.

Istun sängyn reunalle. Enhän pääse, ajatte-len ja sitten nielaisen ajatuksen pois, koska tie-dän hyvin mistä se on peräisin: sen tuotti mie-leni lapsellinen osa joka pelkää tuota alhaalla olo-huoneessa hoviaan pitävää miestä. Miestä jonka rystyset tunnen paremmin kuin sylin.

Varmistan että ovi on kiinni, ja varmuuden vuoksi kiilaan tuolin ovenkahvan alle. Sitten ku-

9

marrun kaivamaan laatikon piilosta sängyn alta.Äiti antoi sen minulle, kun olin pieni. Isälle

hän sanoi, että hän oli löytänyt sen joltain takaku-jalta ja säilyttäisi siellä varahuopia. Mutta hän vei-kin laatikon huoneeseeni, eikä täyttänyt sitä huo-villa. Hän sulki oven, kosketti sormella huuliaan, nosti laatikon sängylleni ja avasi sen.

Laatikossa oli sininen veistos. Se näytti vesi-putoukselta, mutta todellisuudessa se oli lasia, täydellisen kirkasta, kiillotettua, virheetöntä.

”Mitä tuolla tehdään?” kysyin häneltä silloin.”Sillä ei voi tehdä mitään silminnähtävää”, hän

sanoi hymyillen, vaikka hänen hymynsä oli kireä kuin hän olisi pelännyt jotain. ”Mutta se saattaa silti aiheuttaa jotain täällä.” Hän kosketti kädellä rintaansa aivan rintalastan kohdalta. ”Kauniit esi-neet usein aiheuttavat.”

Sen jälkeen olen täyttänyt laatikkoa esineillä, joita muut pitäisivät hyödyttöminä: siellä on van-hoja silmälasinsankoja ilman linssejä, hylättyjen emolevyjen palasia, sytytystulppia, muovipääl-lysteisiä johtoja, vihreän pullon katkennut kaula, ruosteinen veitsenterä. En tiedä olisiko äiti pitä-

10

nyt niitä kauniina, en tiedä pidänkö itsekään, mutta jokainen niistä koskettaa minua samalla tavalla kuin veistos aikoinaan. Jokainen esine tuntuu salaiselta ja tärkeältä, vaikka vain siksi että se on hylätty.

En ajattele taipumustestini tulosta, vaan nos-tan esineet käteeni yhden kerrallaan ja painan tarkasti mieleeni jokaisen niistä.

*

Herään hätkähtäen siihen että Marcuksen askelet kuuluvat aivan huoneeni ulkopuolelta. Makaan sängyllä, ja esineet ovat levällään matolla ym-pärilläni. Askelet hidastuvat lähetessään ovea, ja minä kerään sytytystulpat ja tietokoneen osat ja viskaan ne takaisin laatikkoon. Lukitsen laatikon ja työnnän avaimen taskuuni. Viime hetkellä, kun oven kahva jo kääntyy, tajuan että veistos on edelleen esillä, joten sujautan sen äkkiä tyynyjen väliin ja sysään laatikon sängyn alle.

Sitten sukellan tuolia kohti ja kiskaisen sen kahvan alta niin että isäni pääsee sisään.

11

Astuessaan huoneeseen hän katsoo minua epä-luuloisesti, sillä pitelen edelleen tuolia käsissäni.

”Mitä sinä sillä teet?” hän kysyy. ”Yrititkö pi-tää minut ulkona?”

”En, isä.””Valehtelet minulle jo toista kertaa tänään”,

Marcus sanoo. ”Minä en kasvattanut poikaani valehtelijaksi.”

”Minä en –” En keksi mitään sanottavaa, jo-ten suljen vain suuni ja kannan tuolin pöydän ääreen omalle paikalleen, sen täydellisen suoran kirjapinon eteen.

”Mitä sinä oikein olit tekemässä? Miksi halu-sit salata sen minulta?”

Puristan tuolin selkänojaa lujasti nyrkeissäni ja tuijotan kirja pinoa.

”En mitään”, vastaan hiljaa.”Tuo oli kolmas valhe”, isä sanoo hiljaisella

mutta piinkovalla äänellä. Hän lähtee minua kohti, ja minä peräännyn vaistomaisesti. Mutta hän ei tulekaan enää lähemmäs vaan kumar-tuu ja vetää laatikon sängyn alta. Hän kokeilee kantta, mutta se ei liikahdakaan.

12

Pelko vihlaisee vatsaani kuin veitsenterä. Puris-tan paidan helmaa mutta en tunne sitä sormissani.

”Äitisi väitti säilyttävänsä täällä huopia”, hän sanoo. ”Sanoi että sinulle tulee kylmä öisin. Mutta minä olen miettinyt, miksi pidät sitä lu-kossa jos siellä tosiaan on pelkkiä huopia?”

Hän ojentaa minulle kätensä kämmen ylös-päin ja kohottaa kulmiaan. Tiedän mitä hän ha-luaa – avaimen. Ja minun täytyy antaa se hänelle, koska hän näkee aina kun valehtelen; hän vain näkee lävitseni. Työnnän käden taskuun ja pudo-tan avaimen hänen kämmenelleen. Hikisissä kä-sissäni ei ole enää tuntoa, ja hengitykseni kiihtyy kuten aina kun tiedän että isä räjähtää minä het-kenä hyvänsä.

Suljen silmäni kun hän avaa laatikon.”Mitä tämä on?” Hän kaivelee aarteitani kova-

kouraisesti, siirtelee niitä vasemmalle ja oikealle. Hän ottaa ne ulos yksi kerrallaan ja heittää ne mi-nua kohti. ”Mitä sinä tällä teet, tai tällä…!”

Kavahdan jokaista esinettä enkä osaa vastata. En minä tee niillä mitään. En yhdelläkään niistä.

”Tämä löyhkää nautinnonhalulta!” hän huu-

13

taa ja tönäisee koko laatikon alas sängynreunalta niin että sen sisältö leviää ympäri lattiaa. ”Tämä myrkyttää koko talon itsekkyydellä!”

En tunne omaa naamaanikaan enää.Hänen kätensä osuvat rintaani. Horjahdan

taaksepäin vasten kaappia. Isä kohottaa kätensä ja vetää sen taakse lyödäkseen minua, mutta kurkku kireänä pelosta sanon: ”Isä, muista valinta -seremonia!”

Hän jähmettyy käsi koholla ja minä kyyris-tyn, lyyhistyn kaappia vasten silmät niin sumeina etten näe mitään. Hän yrittää yleensä olla jättä-mättä jälkiä kasvoihini, varsinkin jos on tulossa huomisen kaltainen päivä jolloin niin moni ih-minen näkee minut.

Hän laskee kätensä, ja hetken jo luulen että purkaus on ohi ja viha laantunut. Mutta sitten hän sanoo: ”Hyvä on. Odota siinä.”

Kyyhötän vasten kaapin ovea. En tosiaankaan kuvittele että hän palaa takaisin mietittyään asioita ja pyytää anteeksi. Ei hän koskaan tee sellaista.

Kun hän palaa, hänellä on kädessään vyö, sillä ne jäljet joita se kaivertaa selkääni jäävät helposti

14

piiloon paidan ja tottelevaisen olemukseni kät-köihin.

Käännyn ympäri ja puistatus ravistelee kehoa- ni. Pitelen kiinni kaapin laidasta ja odotan.

*

Yöllä nukun vatsallani, mutta kipu lävistää silti jokaisen ajatuksen. Sängyn ympärillä lojuu hajal-laan koko omaisuuteni. Isä löi minua kunnes mi-nun täytyi purra nyrkkiä jotta en olisi huutanut ääneen, ja sen jälkeen hän polki jokaista esinettä kunnes ne olivat rikki tai kolhiutuneet tunnista-mattomiksi. Lopuksi hän vielä heitti laatikon sei-nään niin että sen kansi irtosi saranoiltaan.

Ajatus nousee pintaan: Jos valitset Vaatimatto-man, et koskaan pääse hänestä eroon.

Painan kasvot tyynyyn.Mutta en ole tarpeeksi vahva. Olen liian saa-

maton poikkeamaan ennalta määrätyltä polulta. Pelko pakottaa minut kulkemaan isäni jalan-jäljissä.

15

*

Seuraavana aamuna otan kylmän suihkun, mutta en noudattaakseni Vaatimattoman tapoja vaan turruttaakseni selän ihon. Pukeudun hitaasti löy-siin, yksinkertaisiin Vaatimattoman vaatteisiin, ja sitten seisahdun käytävän peilin eteen ajelemaan hiukseni.

”Anna kun minä”, isä sanoo käytävän toisesta päästä. ”Tämä on sinun suuri päiväsi.”

Asetan leikkurin tasolle, joka paljastui kun liu’utin paneelin peilin edestä, ja yritän suoristaa selkäni. Isä seisoo takanani ja minä katson pois-päin, kun leikkuri alkaa surista. Terä on säädetty lyhimmilleen, sillä vaatimattomalla miehellä kuuluu olla juuri niin lyhyt tukka. Sävähdän kun isä painaa käden otsalleni pitääkseen pääni pai-koillaan ja toivon ettei hän huomaa sitä, ettei hän huomaa miten paljon hänen keveinkin kosketuk-sensa pelottaa minua.

”Sinä tiedät mitä sinulla on tänään edessä”, hän sanoo. Hän suojaa korvaani kädellä liu’uttaessaan leikkuria ohimollani. Tänään hän varoo nipistä-

16

mästä leikkurilla korvaani, eilen hän hakkasi mi-nua vyöllä. Ajatus kirvelee kuin suonissani vir-taisi myrkkyä. Se on melkein hauskaa. Minua melkein naurattaa.

”Seisot paikoillasi, ja kun nimesi huudetaan, kävelet hakemaan veitsen. Sitten viillät haavan kämmeneesi ja pudotat veripisaran oikeaan mal-jaan.” Katseemme kohtaavat peilissä, ja hän pa-kottaa suunsa melkein hymyyn. Hän koskettaa olkaani, ja tajuan että olemme nyt samanmittai-sia, lähes samankokoisia, vaikka edelleen tunnen itseni paljon pienemmäksi.

Sitten hän lisää lempeällä äänellä: ”Veitsi vih-laisee vain hetken. Sitten valinta on tehty, ja koko tilaisuus on ohi.”

Mietin muistaako hän edes mitä illalla tapah-tui, vai onko hän jo työntänyt kaiken siihen aivo-jensa erilliseen osaan jossa hänen sisäinen hirviönsä asuu silloin kun tämä sisäinen isä hallitsee. Mutta minun aivoissani ei ole sellaisia erillisiä osia, vaan näen kaikki hänen sisäiset kerrostumansa päällek-käin, hirviön ja isän ja miehen ja johtajan ja lesken.

Ja äkkiä sydämeni jyskyttää niin lujaa ja kas-

17

vojani kuumottaa niin kiivaasti että pystyn hädin tuskin seisomaan siinä.

”Älä huoli, siedän kyllä kipua”, sanon. ”Olen saanut paljon harjoitusta.”

Hetken hänen silmänsä viiltävät minua pei-lin kautta kuin tikarit. Mieletön vihani on poissa ja sen tilalla on taas tuttu pelko. Mutta hän vain sammuttaa leikkurin, asettaa sen tasolle peilin eteen ja kävelee portaita alas, niin että jään yksin harjaamaan hiuksia lattialta, puistelemaan niitä olaltani ja niskasta, viemään leikkurin takaisin kylpyhuoneen kaappiin.

Sitten menen huoneeseeni ja tuijotan rikko-naisia esineitä lattialla. Varovasti kerään ne ka-saan ja laitan pöydän vierellä olevaan roskikseen yksi kerrallaan.

Irvistäen nousen taas ylös. Jalkani tärisevät.Kun sillä hetkellä katson karua elämääni, jään-

nöksiä siitä vähästä mitä olen omistanut, ajatte-len: Minun täytyy päästä pois.

Ajatus on vahva. Tunnen miten se kumisee sisälläni kuin kellon lyönti, joten ajattelen sen uudestaan. Minun täytyy päästä pois.

18

Kävelen sängyn luo ja sujautan käden tyyny-jen väliin. Äidin veistos on siellä turvassa. Se kim-meltää sinisenä aamun valossa. Nostan sen pöy-dälleni kirjapinon viereen, lähden huoneesta ja suljen oven jäljessäni.

Alakerrassa olen jo niin hermostunut etten saa syötyä mitään, mutta työnnän silti palan paahto-leipää suuhuni jotta isä ei alkaisi kysellä. Ei siitä kyllä ole huolta. Nyt hän on kuin minua ei olisi-kaan, kuin en sävähtäisi joka kerran kun minun täytyy kumartua nostamaan jotain.

Minun täytyy päästä pois. Se on nyt loitsu, mantra, ainoa asia josta saan enää pidettyä kiinni.

Isä lukee loppuun sanomalehden jota Terävä julkaisee joka aamu, ja minä pesen omat astiani. Sitten kävelemme yhdessä ulos talosta sanomatta toisillemme sanaakaan. Kuljemme pitkin jalka-käytävää, ja isä tervehtii hymyillen naapureita, sillä Marcus Eatonin maailma on täysin järjestyk-sessä. Ainoa häiriö olen minä, minä poikkean jär-jestyksestä ja aiheutan jatkuvaa harmia.

Mutta tänään olen siitä iloinen.Nousemme bussiin ja jäämme käytävälle sei-

19

somaan, koska vaatimattoman täytyy antaa mui-den istua. Katselemme kun ihmisiä tulee kyytiin, äänekkäitä rehtiä, tarkkaavaisia teräviä. Seuraan miten muutkin vaatimattomat vähitellen nouse-vat seisomaan ja luovuttavat paikkansa tulijoille. Kaikilla on tänään sama määränpää – Tappi, joka seisoo mustana pilarina vasten taivaanrantaa ja is-kee kaksi katollaan törröttävää piikkiä pilviin.

Kun pääsemme perille ja kävelemme kohti ovia, isä laskee kätensä hartialleni niin että kipu-aallot sävähtelevät kehoni läpi.

Minun täytyy päästä pois.Se on epätoivoinen ajatus, ja kipu vain liet-

soo sitä jokaisella askelella kun nousen portaita kohti oikeaa kerrosta. Haukon happea, mutta se ei johdu siitä että jalkoja polttelee; se johtuu siitä, että heikko sydämeni muuttuu yhä vahvemmaksi jokaisen askelman myötä. Vierelläni Marcus pyyhkii hikinoroja otsaltaan, ja muut vaatimatto-mat ympärilläni puristavat huulensa tiukasti yh-teen, jotta eivät hengittäisi liian äänekkäästi. Sen-hän voisi ymmärtää vastalauseeksi.

Kohotan katseeni portaisiin, ja tunnen pala-

20

vani tästä ajatuksesta, tästä tarpeesta, tästä mah-dollisuudesta päästä pakoon.

Saavutamme oikean kerroksen, ja kaikki py-sähtyvät hetkeksi vetämään henkeä ennen kuin astumme sisään saliin. Tila on hämärä, ikkunat on peitetty ja tuolit asetettu rinkiin. Keskellä on viisi maljaa, joissa on lasia, vettä, kiviä, hiiltä ja maata. Löydän oman paikkani muiden nuorten joukosta, vaatimaton-tytön ja sopuisa-pojan vä-listä. Marcus jää eteeni seisomaan.

”Sinä tiedät mitä tehdä”, hän sanoo, ja tun-tuu että hän sanoo sen enemmän itselleen kuin minulle. ”Sinä tiedät mikä on oikea valinta. Olen varma siitä.”

Tuijotan aavistuksen verran sivuun hänen sil-mistään.

”Nähdään pian”, hän sanoo.Hän lähtee kohti vaatimattomien istuma-

paikkaa ja asettuu ensimmäiseen riviin joiden-kin muiden neuvoston jäsenten seuraan. Vähi-tellen huone täyttyy. Valitsijat jäävät seisomaan reunalle, yleisö istuu maljojen ympärille. Ovet sulkeutuvat, ja hetken on aivan hiljaista, kun

21

Uskaliaan edustaja kävelee korokkeelle. Hänen nimensä on Max. Hän ottaa käsillään kiinni puhujan pöydän reunoista, ja täältä asti näen että hänen rystysensä ovat ruvella.

Opetellaanko Uskaliaassa taistelemaan? Luul-tavasti.

”Tervetuloa valintaseremoniaan”, Max sanoo, ja hänen syvä äänensä kantaa helposti ympäri sa-lia. Hän ei tarvitse mikrofonia; hänen äänensä on niin kuuluva ja vahva, että se lävistää kalloni ja kietoutuu aivojeni ympärille. ”Tänään te va-litsette osastonne. Tähän saakka olette seuran-neet vanhempienne polkua ja noudattaneet van-hempienne sääntöjä. Tänään löydätte oman pol-kunne ja luotte omat sääntönne.”

Voin kuvitella miten isä puristaa huulensa pa-heksuvasti yhteen kuullessaan näin tyypillistä us-kaliaan puhetta. Tunnen hänen tapansa niin hy-vin, että teen melkein itse saman eleen, vaikka en ole asiasta edes samaa mieltä. Minulla ei ole ko-vin vahvoja mielipiteitä uskaliaista.

”Kauan sitten esi-isämme tajusivat, että jokai-nen meistä, jokainen yksilö itse, on vastuussa pa-

22

huudesta joka maailmassa vallitsee. Mutta he ei-vät päässeet yhteisymmärrykseen siitä, mitä tuo pahuus oikeastaan oli”, Max sanoo. ”Joidenkin mielestä se oli epärehellisyyttä…”

Ajattelen miten olen vuosien varrella valehdel-lut kaikista mustelmista ja ruhjeista, miten olen jättänyt asioita kertomatta varjellakseni Marcuk-sen salaisuutta.

”Jotkut sanoivat että se oli tietämättömyyttä tai vihaa…”

Minä ajattelen Sopuisan puutarhoja, vapautta jonka löytäisin siellä kaukana väkivallasta ja jul-muudesta.

”Joidenkin mielestä suurinta pahuutta oli it-sekkyys.”

Tämä on sinun omaksi parhaaksesi, Marcus sa-noi aina ennen kuin ensimmäinen lyönti osui. Niin kuin lyöminen olisi hänelle uhraus. Ja niin kuin se satuttaisi häntä itseäänkin. No, en kos-kaan nähnyt hänen ontuvan ympäri keittiötä seuraavana aamuna.

”Ja loput sanoivat että sitä oli pelkuruus.”Uskaliaiden joukosta kuuluu muutama hih-

23

kaisu ja naurua. Ajattelen pelkoa joka nielaisi mi-nut eilen illalla kitaansa kunnes en enää tuntenut mitään, kunnes en voinut edes hengittää. Ajatte-len kaikkia näitä vuosia, jolloin olen ollut pelkkää tomua isäni kantapään alla.

”Sillä tavalla me kehitimme osastot: Rehdin, Terävän, Sopuisan, Vaatimattoman ja Uskaliaan.” Max hymyilee. ”Osastoista saamme viranomaiset, opettajat, neuvonantajat, johtajat ja suojelijat. Osastoista saamme mielen olemassaolollemme, yhteisöllemme, koko elämällemme.” Hän sel-vittää kurkkuaan. ”Nyt riittää puhe. Ryhdytään toimeen. Tulkaa hakemaan veitsenne ja teh-kää valintanne. Ensimmäinen valitsija: Zellner, Gregory.”

Sopii hyvin kuvaan, että kipu saattelee minut vanhasta elämästäni uuteen kun veitsi pian viiltää kämmentäni. Silti vieläkään tiedä, minkä osaston valitsisin turvapaikakseni. Gregory Zellner pite-lee verta valuvaa kättään sen maljan yllä, jossa on multaa, ja valitsee siis Sopuisan.

Sopuisa olisi helppo turvapaikka, eläisin rau-hallista elämää tuoksuvissa puutarhoissa onnellis-

24

ten ihmisten keskellä. Sopuisassa saisin osakseni sitä hyväksyntää jota olen kaivannut koko elä-mäni, ja ehkä ajan myötä minäkin löytäisin rau-han ja hyväksyisin itseni sellaisena kuin olen.

Mutta kun katson sopuisia jotka istuvat omalla alueellaan punaisissa ja keltaisissa vaat-teissa, näen vain ehjiä ihmisiä jotka osaavat ilah-duttaa ja tukea toisiaan. He ovat niin täydellisiä ja lempeitä, etten koskaan tohtisi paeta heidän keskuuteensa pelkästä raivosta ja pelosta.

Seremonia etenee aivan liian nopeasti. ”Ro-gers, Helena.”

Hän valitsee Rehdin.Tiedän mitä Rehdin koulutuksessa tapahtuu.

Kuulin siitä huhuja koulussa. Siellä minun pitäisi paljastaa kaikki salaisuuteni, puristaa ne itsestäni viimeistä pisaraa myöten. Rehdissä minut nyljet-täisiin elävältä. Ei, en pysty siihen.

”Lovelace, Frederick.”Frederick Lovelace sinisessä asussaan viiltää

haavan kämmeneensä ja antaa veripisaroiden ti-pahdella Terävän veteen, niin että vaaleanpuner-tava väri tummenee aavistuksen verran. Minä

25

opin asiat helposti, sen puolesta voisin liittyä Te-rävään, mutta tunnen itseni, tiedän olevani liian häilyväinen ja tunteellinen sellaiseen paikkaan. Tukehtuisin siellä, minähän haluan olla vapaa, en etsiytyä uudenlaiseen vankilaan.

Ei kestä aikaakaan kun vieressäni istuva vaati-maton jo kutsutaan. ”Erasmus, Anne.”

Anne – yksi heistä jotka eivät koskaan keksi kanssani mitään puhuttavaa – kompuroi eteen-päin ja kävelee käytävää pitkin Maxin luo. Hän ottaa veitsen vapiseviin käsiinsä, tekee haavan ja pitelee kättään Vaatimattoman maljan ylä-puolella. Hänelle se on helppoa. Ei hänen tar-vitse paeta mitään, hänellä on kotoisa, turvalli-nen yhteisö johon hän haluaa vastakin kuulua. Sitä paitsi yksikään vaatimaton ei ole vuosiin vaihtanut osastoa. Vaatimattomat ovat kaikkein uskollisimpia osastolleen, jos valintatilastoihin on luottaminen.

”Eaton, Tobias.”Minua ei hermostuta lainkaan, kun kuljen

käytävää pitkin maljojen luo, vaikken ole vielä-kään valinnut paikkaani. Max ojentaa minulle

26

veitsen, ja puristan sormeni kahvan ympärille. Se on sileä ja viileä, terä kiiltävän puhdas. Uusi veitsi jokaista valitsijaa kohti, jokaista uutta va-lintaa kohti.

Kun lähestyn salin keskustaa ja viittä mal-jaa, ohitan Torin, naisen joka valvoi taipumus-testiäni. Sinä olet se, jonka pitää elää tämän va-linnan kanssa, hän sanoi silloin. Hän on vetänyt hiuksensa taakse ja näen tatuoinnin joka kiemur-telee solisluulta kaulalle. Hän katsoo minua sil-miin kummallisen tiukasti, ja minä tuijotan rä-vähtämättä takaisin kun asetun paikoilleni mal-jojen keskelle.

Millaisen valinnan kanssa minä voisin elää? En voi elää Terävässä enkä Rehdissä. Enkä Vaati-mattomassa, josta juuri yritän päästä pois. En edes Sopuisassa, koska olen liian rikkonainen kuuluakseni sinne.

Haluan että valintani työntyy suoraan isäni sy-dämeen kuin tikari ja tuottaa hänelle niin suurta tuskaa ja häpeää kuin ikinä on mahdollista.

Minulle jää siis vain yksi vaihtoehto.Katson isää, ja hän nyökkää. Työnnän veitsen

27

niin syvälle kämmeneen, että kipu nostattaa kyy-nelet silmiini. Räpyttelen ne pois ja puristan kä-den nyrkkiin jotta veripisarat kertyvät kämme-nelle. Isän silmät muistuttavat omiani, ne ovat niin tumman siniset että näin hämärässä ne näyt-tävät miltei mustilta, pelkiltä aukoilta hänen kal-lossaan. Selkääni nipistelee, kauluspaitani kangas raapii aristavaa, sykkivää ihoa niistä kohdista joi-hin isän vyö illalla osui.

Avaan nyrkkini hiilten yläpuolella. Tuntuu kuin kekäleet hehkuisivat minun vatsassani, kuin täyttyisin ääriäni myöten tulesta ja savusta.

Olen vapaa.