TAMPEREEN YLIOPISTO

Mikko Suikkanen

Yksityinen Susi

Zinetullah Ahsen Bören (1886–1945) eletty ja koettu elämä

___________________________________

Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö

Historian pro gradu-tutkielma

Huhtikuu 2012

Tampereen yliopisto

Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö

SUIKKANEN, MIKKO: Yksityinen Susi – Zinetullah Ahsen Bören (1886–1945) eletty ja koettu

elämä

Historian pro gradu-tutkielma

139 s. + liitteet 11 s.

Huhtikuu 2012

_____________________________________

Mishäärikauppias Zinetullah Ahsen Bören (1886–1945) nimi on jäänyt historiankirjoituksen

alaviitteisiin lähinnä hänen vuonna 1942 julkaisemansa suomenkielisen Koraanin takia, joka oli

ensimmäinen laatuaan maassamme. Pienestä Aktukin maalaiskylästä kotoisin ollut Ahsen Böre oli

mielenkiintoinen, mutta sangen pitkälti varjoihin jäänyt hahmo: Hän oli Venäjän alamainen, josta

lopulta tuli Turkin tasavallan kansalainen; turkkilainen, jonka todellinen kotimaa oli 35 vuotta

Suomi; rahoistaan äärimmäisen tarkka liikemies, joka toisaalta saattoi lahjoittaa

hyväntekeväisyyteen suuriakin summia; imaamikoulutuksen saanut muslimi, jolla ei kuitenkaan

ollut näkyvää uskonnollista roolia; rakastava perheenisä, jolla kuitenkin oli vaikeuksia hyväksyä

lastensa elämänvalintoja. Nämä ja monet muut ristiriidat kuvaavat Ahsen Böreä – miestä, jonka

lopulta sukunimeen asti päätynyt kutsumanimi merkitsi Sutta. Hänet tunnettiin

omanarvontuntoisena, toimeliaana ja aikaansaavana miehenä, joka kuitenkin riitaantui herkästi

muiden kanssa ja piti oman päänsä silloinkin, kun joustavuudesta olisi ollut enemmän hyötyä.

Tässä henkilöhistoriallisessa pro gradu-tutkielmassa käsittelen Zinetullah Ahsen Bören elämää

ennen kaikkea sen kautta, mikä hänen oma tulkintansa sen vaiheista oli. Jäljitän päähenkilöni

kokemusta omasta identiteetistään ennen kaikkea hänen jälkeensä jättämien muistelmien kautta,

joita tulkitsemalla, analysoimalla ja muihin lähteisiin yhdistelemällä muodostan kuvan siitä, mitä

hän tässä lähipiirilleen tarkoittamassaan tekstissä tahtoi kertoa ja mitä jättää kertomatta – ja miksi.

Ahsen Böre tahtoi ohjata oman jälkikasvunsa oikeaksi katsomalleen tielle kohti uutta turkkilaista

kulttuuri-identiteettiä, joka kuitenkin sisäisten ristiriitaisuuksiensa vuoksi ilmeisen selvästi

hämmensi häntä itseäänkin. Myöhemmin hän tahtoi esittää kulkemansa kuoppaisen tien suoraksi ja

loogiseksi, ”verenperinnön” osoittamaksi väyläksi kohti sitä kansallisylpeyttä hehkunutta

turkkilaista herraa, joka hänestä oli tullut, mutta hänen elämänsä varrelle mahtui monta muutakin

mahdollista suuntaa, jotka olisivat toteutuessaan saattaneet johtaa varsin toisenlaisille teille.

Ahsen Bören vaiherikas elämä vei hänet Aktukista Pietarin ja Viipurin kaupunkien kautta

Kannaksen Terijoelle, josta tuli hänen kotipaikkansa vuosiksi. Terijoella hän myös aloitti kangas- ja

turkistavaroiden myyntiin keskittyneen kauppatalonsa, joka sittemmin toimi vuodesta 1922 lähtien

Tampereen Keskustorilla. Tänne hän päätyi lyhyen Helsingin-vaiheen jälkeen koettuaan sitä ennen

Venäjän vallankumouksen ja vuoden 1918 sodan aiheuttamat mullistukset sangen

henkilökohtaisesti. Vaikeuksien jälkeen Ahsen Bören perhe-elämä ja liiketoimet saivat Tampereella

kukoistaa tyynemmässä ympäristössä, ja Kauppatalo S.I. Ahsän-nimellä tunnetusta liikkeestä

tulikin eräs alan kulmakivistä kaupungissa. Hankkiessaan tuotteita myyntiin ympäri maailmaa

Ahsen Böre avasi myös oven suureen maailmaan, mikä näyttää innoittaneen häntä uudelle uralle –

kirjallisuuden kustantajaksi. Suomenkieliseen Koraaniin huipentunut julkaisu-ura sai kuitenkin

rohkaisua myös suomalaisilta tuttavilta, joiden joukkoon mahtui yllätyksellisiäkin nimiä.

Tässä tutkielmassa pyrin antamaan Ahsen Börelle äänen ja kuvaamaan hänet sellaisena Suomen

kansallisen ja uskonnollisen vähemmistön edustajana, joka rakensi omaa ja perheensä kansallista ja

kulttuurista identiteettiä aktiivisten valintojensa ja sattuman oikkujen osasista. Tutkielma perustuu

osin aiemmin käyttämättömään tai vain vähän käytettyyn lähdeaineistoon, ja se on laajuudessaan

kattavampi kuin aiemmat häntä käsitelleet tai sivunneet tutkimukset.

SISÄLLYS

1. JOHDANTO .................................................................................................................................................. 1

1.1 Tutkimuskysymys, lähteet ja rakenne ...................................................................................................... 2

1.2 Aikaisempi tutkimus ja tutkimuskirjallisuus ............................................................................................ 5

1.3 Henkilöhistoria ja mikrohistoria – lähtökohdat ja metodit ...................................................................... 6

1.4 Käsitteistä: identiteetti, kollektiivinen identiteetti, kansallinen identiteetti ........................................... 10

2. TATAARIT, MISHÄÄRIT, ”SUOMEN TURKKILAISET” – KEITÄ JA MISTÄ? ................................ 13

2.1 Turkinsukuisten kansojen sekä kielten alkuperä ja levittäytyminen ...................................................... 13

2.2 Suomen vanhimman islamilaisen yhteisön syntyminen ........................................................................ 17

2.3 Kansallisen identiteetin monet mahdollisuudet ..................................................................................... 21

3. TIE TAMPEREELLE (1886–1920) ............................................................................................................ 26

3.1 Myllärin poika Aktukista ....................................................................................................................... 26

3.2 Pietarin ja Viipurin kautta Kannakselle ................................................................................................. 32

3.3 Terijoki elämän vakiintumisen näyttämönä ........................................................................................... 38

3.4 Imaami Zinetullah Imadetdin Ahsen ja vallankumouksen myrskyt ...................................................... 44

3.5 Hankaluuksia Helsingissä ...................................................................................................................... 50

4. JALAT TAMPEREELLA, MIELI ISTANBULISSA (1920–1934) ........................................................... 59

4.1 Tamperelaiseksi, vaan ei suomalaiseksi kauppiaaksi............................................................................. 59

4.2. Kauppatalo S.I. Ahsän – ”Tyyliä ja laatua poikkeuksellisen halvoilla hinnoilla” ................................ 70

4.3 Turkkilaisuuden ristiriitainen kutsu ....................................................................................................... 79

4.4 Muslimipojat Istanbulissa ja ”jääkiekkoilun Mekassa” ......................................................................... 87

5. SUSI JA EKSYNEET LAMPAAT (1931–1945) ...................................................................................... 93

5.1 Epätodennäköinen innoittaja .................................................................................................................. 93

5.2 Ankan munia kanan pesässä .................................................................................................................. 99

5.3 Ihme ja sen vastaanotto ........................................................................................................................ 105

5.4 Sydän palaa ja väsyy ............................................................................................................................ 114

6. PÄÄTELMÄT: SANOJA SUDEN SUUHUN? ........................................................................................ 126

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS ................................................................................................................... 132

Liite 1. Zinetullah Ahsen Bören elämä aikajanana. ....................................................................................... 140

Liite 2. Zinetullah Ahsen Bören lähimmät sukulaiset ja perheenjäsenet muistelmien mukaan. ................... 141

Liite 3. Valokuvia .......................................................................................................................................... 142

Liite 4. Eräiden tutkielmassa esiintyvien henkilöiden elämäkertatietoja. ..................................................... 147

Liite 5. Lainaukset Ahsen Bören muistelmista (1945) alkuperäiskielellä. .................................................... 150

1

1. JOHDANTO

[...] Sillä myönnettävä on, että islamia vastaan on Suomessa samanlaisia ennakkoluuloja kuin

Englannissa ja muualla Euroopassa: näihin kuten ylipäänsä kaikkiin ennakkoluuloihin on syynä

asiantuntemattomuus. Jos edelläolevat sivut ovat suomalaisessa lukijassa herättäneet sellaista mieltä, että

on väärin ennakolta summassa tuomita jokin asia, ottamatta siitä tarkempaa selkoa, on suomentamisen

tarkoitus saavutettu.1

Ensi lukemalta ylläoleva katkelma vaikuttaa lähinnä jonkinlaiselta kannanotolta Suomessakin viime

vuosina ajankohtaiseen, eritasoiseen islam-keskusteluun. Kyseessä on kuitenkin ote loppusanoista

Tampereella vuonna 1931 julkaistusta kirjasesta nimeltä Heräämiseni islamiin. Se oli suomennos

alkujaan 1914 ilmestyneestä teoksesta A Western Awakening to Islam, jonka kirjoittanut

englantilainen lordi Headley (1855–1935) oli tällä omaelämäkerrallisella kuvauksellaan halunnut

perustella, miksi islam oli länsimaisellekin ihmiselle paras polku elämän tiellä – olihan Headley itse

kohauttanut brittiläisiä seurapiirejä vain vuotta aikaisemmin julistautumalla julkisesti muslimiksi.2

Loppusanat oli kirjoittanut teoksen kustantaja, tamperelainen kangas- ja turkiskauppias Z.I. Ahsän,

joka tunnetaan parhaiten – sikäli kun tunnetaan ollenkaan – myöhemmin käyttämällään nimellä

Zinetullah Imadetdin Ahsen Böre.3

Mutta kuka oikeastaan oli tuo julkaisija, joka mainitaan

enemmän tai vähemmän ohimennen kyllä muutamissa teoksissa ja jonka perheen nimen voi löytää

niinkin erilaisista paikoista kuin ensimmäisen suomennetun Koraanin kansilehdestä,

turvallisuuspoliisin papereista, Tampereen kaupungin vanhoista osoite- ja kauppiasluetteloista tai

jääkiekkoilun SM-sarjatilastoista?

Aktukin kylässä vuonna 1886 syntynyt ja Tampereella 1945 kuollut Ahsen Böre on tämän

tutkielman keskushahmo, jonka elämästä ei totisesti puuttunut iloja, suruja, ristiriitoja ja

dramaattisia tapahtumia. Hän oli syntynyt Venäjän keisarikunnassa, mutta ei ollut ”kansallisessa”

tai ”etnisessä” mielessä venäläinen, vaan mishääri, tataari tai turkkilainen, mitä nimitystä sitten

halutaankin käyttää – ja monia eri nimityksiä näistä Venäjältä Suomeen saapuneista

muslimisiirtolaisista onkin eri aikoina ja eri syistä käytetty. Myöhemmin Ahsen Börestä itsestään

tosin tuli turkkilainen myös sanan kapeammassa valtiollis-kansallisessa mielessä, sillä hän otti

itselleen ja perheelleen vuonna 1923 syntyneen uuden Turkin tasavallan kansalaisuuden. Silti

Suomi oli hänen todellinen kotimaansa yli kolmekymmentä vuotta.

1 Headley 1931, 152.

2 Lordi Headleysta ks. tarkemmin [http://www.wokingmuslim.org/pers/headley.htm], luettu 15.2.2012.

3 Tässä tutkielmassa viittaan häneen sekä etunimellä (Zinetullah) että sukunimen eri kirjoitusasuilla (Ahs[ä/e]n, Ahsen

Böre). Perustelen tätä sillä, että nimiasialla on merkityksensä tutkimuskysymykseni kannalta. Lukijaa säästääkseni olen

kuitenkin lievien anakronismien uhallakin pitäytynyt näissä muutamissa versioissa, ellei tekstissä jostain syystä selvästi

muuta mainita. Suorissa lainauksissa on luonnollisesti käytetty aina kunkin lähteen alkuperäistä kirjoitustapaa.

Nimiasiaa on selvitetty tarkemmin myös luvuissa 2.3 ja 3.1, sekä myös aina silloin, jos se on keskeisesti käsiteltävänä.

2

Ahsen Böre oli uskonnoltaan sunnalainen muslimi, ammatiltaan kangas- ja turkistavaroiden

kauppias ja intohimoisena harrasteenaan sivistyksellinen ja kirjallinen vaikuttaja. Hän pyrki

tuloksetta perustamaan Suomen muslimiyhteisön tarpeisiin suomalais-turkkilaisen kansakoulun,

mutta hänen tunnetuin perintönsä jälkipolville on vuonna 1942 ensimmäistä kertaa suomen kielellä

ilmestynyt Koraani, jonka käännös- ja painokustannuksista hän vastasi. Kansallinen asia – joka

hänelle viimeistään 1920-luvun lopulta oli yhtä kuin Turkin tasavallan esimerkin viitoittama

panturkkilaisuusaatteen asia – oli viime kädessä se voima, joka elähdytti kaikkia hänen pyrintöjään.

Hän avioitui kolmasti ja sai liudan jälkikasvua, joiden tiet veivät lopulta ympäri maailmaa.

Kuollessaan Ahsen Böre ei vielä ollut varsinaisesti vanha mies; seuraavana keväänä olisivat olleet

edessä hänen 60-vuotissyntymäpäivänsä. Mutta miten tähän kaikkeen oikeastaan päädyttiin?

1.1 Tutkimuskysymys, lähteet ja rakenne

Työni on henkilöhistoriallinen tutkimus mainitusta kohdehenkilöstään, ja sen tarkoituksena on

erityisesti peilata toisiaan vasten Zinetullah Ahsen Bören elämän vaiherikkaita tapahtumia suhteessa

hänen omaan kokemukseensa niiden merkityksistä. ”Löysin” hänet itse mutkan kautta havaitessani

tutkimuskirjallisuuteen tutustuessani, että Koraanin suomennuttanut mies oli aikanaan asunut yli

kaksi vuosikymmentä kotikaupungissani Tampereella – ja että eräissä urheiluhistoriikeissa

esiintyneet Ahsen Böre-nimiset veljekset olivat hänen poikiaan. Mitä enemmän asiasta otin selvää,

sitä mielenkiintoisemmalta tämä kulttuurien kohtaaminen alkoi tuntua – etenkin, kun koko ajan

selvisi uusia ja uusia johtolankoja, jotka olivat kuitenkin hajallaan siellä täällä siitä huolimatta, että

Ahsen Börestä oli kirjoitettu aikaisemmissakin tutkimuksissa ja muissa kirjoissa.

Vaikka kesken tämän työn valmistumisen Ahsen Börestä saatiin valmiiksi jopa artikkeli

Kansallisbiografia-tietokantaan,4 laajempi, hänen oman äänensä esiin kutsuva elämäkerrallinen

tutkimus tuntui edelleen puuttuvan, ja tähän puutteeseen tämä tutkielma – omine vääjäämättömine

puutteineenkin – yrittää tarjota yhden vastauksen. Varsinainen tutkimuskysymykseni on karkeasti

todettuna kaksiosainen: Miten ja millaisten vaiheiden jälkeen Ahsen Böre päätyi edellä kuvattuun

asemaan? Miten hän itse koki vaiherikkaan elämänsä ja selitti sen tapahtumia? Ensiksi mainittua

osaa voisi kutsua biografiseksi tutkimuskysymykseksi, johon vastaaminen on paitsi muun

tutkimustyön kannalta jokseenkin välttämätöntä, myös siinä mielessä perusteltua, että Ahsen

Börestä ei siis ole aiemmin kirjoitettu näin kattavaa tutkimuksellista elämäkertaa.

4 Leitzinger 2011a [http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/9900/], luettu 21.11.2011.

3

Ahsen Böre itse sen sijaan julkaisi eräitä omaelämäkerrallisia tekstejä, joista tärkein oli hänen vain

hieman ennen kuolemaansa loppuvuodesta 1945 valmiiksi saama muistelmateos Firmat kauppatalo

S.I. Ahsen Ve Ahsen O.Y. 1910–35–1945.5 Se on samalla sekä omaelämäkerta että pienimuotoinen

yrityshistoriikki, jossa Ahsen Böre käsittelee omia ja sukunsa vaiheita lukijansa aina 1800-luvun

Venäjältä 1940-luvun Tampereelle johdattaen – joskaan ei aina kovin johdonmukaisesti tarinaansa

kuljettaen – ja jonka hän oli ensisijaisesti tarkoittanut perinnöksi omille lapsilleen, joiden tuli hänen

elämäntarinastaan oppia valitsemaan omassa elämässään oikea tie. Tätä teosta sekä muita lähteitä

ristivalottamalla pyrin avaamaan paitsi sitä, mitä Ahsen Böre muisteluillaan itse halusi kertoa, myös

sitä, miksi hän kenties halusi esittää tietyt asiat tietyllä tavalla – ja vaieta toisista kokonaan. Tämä

on toinen osa tutkimuskysymystäni, jota avaan lisää vielä tuonnempana käsite- ja

metodipohdintojeni yhteydessä.

Myös eräät muut Ahsen Bören kirjoittamat ja kustantamat teokset ovat tässä tutkielmassa keskeistä

lähdeaineistoa, vaikka aivan kaikkia hänen julkaisujaan ei tämän työn puitteissa olekaan voitu

analysoida tai ylipäätään käyttää lähteinä. Tärkeimmät käytetyistä teoksista ovat hänen

kustantamansa suomenkielinen Koraani (1942), alussa mainittu suomennosteos Heräämiseni

islamiin (1931) sekä niin ikään omaelämäkerrallinen, kaksikielinen kiistakirjoituspamfletti Olemme

onnistuneet perustamaan seurakunnan, mutta miksi emme ole onnistuneet perustamaan suomalais-

turkkilaista kansakoulua? / Finlandiya cemaati islamiyesin kurmaya muvaffak olsakta Fin-Turk

mektebin acmaya neden muvaffak olmadik? (1943), joka on tässä tutkielmassa erityisen tärkeä lähde.

Aiemmassakin tutkimuksessa käytetyistä arkistolähteistä keskeisimmän osan muodostaa

Kansallisarkistossa säilytettävä materiaali. Koska ulkomaalaiset – erityisesti vuosien 1917–1918

tienoilla maahan tulleet tai rajaseudulla asuneet venäläiset – olivat monin paikoin velvoitettuja

tekemään elämästään tiliä Suomen viranomaisille, hyvin merkittävää lähdeaineistoa kertyi

turvallisuuspoliisin haltuun. Näin ollen runsaasti henkilöhistoriallista aineistoa löytyy Etsivän

Keskuspoliisin-Valvovan poliisin (jatkossa EK-Valpo) arkistosta, mistä tässä tutkimuksessa on

hyödynnetty erityisesti henkilömappeja Zinetullah Ahsen Börestä ja tämän Abdulla-veljestä.

5 Kuten Suomen mishääritataarien omaa julkaisutoimintaa luetteloinut tutkija Harry Halén toteaa, tämä Ahsen Bören

teos on yritetty laatia nykyturkiksi, mutta lopputulos on vahvasti tataarinsekainen. Ks. Halén 1996, 10. Koska

kielitaitoni ei riitä teoksen ”alkukielen” tulkitsemiseen, olen käyttänyt Ahsen Bören muistelmista tätä tutkielmaa varten

laadittua englanninkielistä käännöstä. Sen on tehnyt aihepiiriin perehtynyt turkin kielen opettaja ja kääntäjä, B.A. Dilek

Yesilova-Leino, jolle kuuluvat työn valmistumisesta lämpimimmät kiitokseni. Tässä työssä esiintyvät suorat lainaukset

Ahsen Bören muistelmista olen kuitenkin johdonmukaisuuden vuoksi kääntänyt itse edelleen suomeksi, liittäen mukaan

työn loppuun alkukieliset versiot. Mahdolliset pienet käännösvirheet ovat tietenkin mahdollisia, mutta perustelen

lähteen käyttöä myös halullani säilyttää alkuteoksen kultturihistoriallisen arvon – mishäärikielen taito on Suomessa

nykyään yhä harvemmalla, eikä Ahsen Bören käyttämä ”sekakieli” ole jokaisen turkkia osaavankaan luettavissa. Tämän

tutkielman myötä pyrin siis myös siihen, että Ahsen Bören kirjottama teos säilyttäisi elinvoimaisuutensa ja että hänen

tarinalleen löytyisi – toki uudelleentulkittuna ja -analysoituna – edelleen lukijoita.

4

Tätä kautta kertyneeseen aineistoon on tosin henkilöhistoriallisen tutkimuksen lähteinä syytä

suhtautua normaaliakin suuremmalla lähdekriittisellä varauksella: turvallisuuspoliisin keräämä

aineisto oli luonteeltaan usein poliittisesti värittynyttä, epätasaista tai puutteellista. Raporteissa,

pöytäkirjoissa ja muistiinpanoissa kiersi tahallisesti tai vahingossa alkunsa saaneita huhuja ja

suoranaisia valheita, joihin itse viranomainenkaan ei ollut tyystin osaton. Kriittisesti analysoituna ja

muuhun lähdemateriaaliin yhdistelemällä EK-Valpon aineisto kuitenkin toimii myös tärkeänä

henkilöhistoriallisena lähteistönä, jolla on omat ansionsa.6

Kansallisarkistosta on hyödynnetty lisäksi Yrjö ja Hilma Jahnssonin yksityisarkistoa niiltä osin, kun

aineisto sivuaa erästä oikeudenkäyntiä, jossa Yrjö Jahnsson ja Ahsen Böre olivat osallisina, sekä

valtioneuvoston arkiston anomusdiaareja. Kansalliskirjaston erinomaisen arvokas Tatarica-

kokoelma on myös ollut käytössä tätä työtä tehdessä, ja ennen kaikkea tuo kokoelma sisältää myös

Ahsen Bören mainittuja julkaisuja.7 Tampereen kaupunginarkistosta löytyivät luettelot kaupungissa

toimineista kauppiaista sekä osoitekalenterit, joiden avulla Ahsen Bören omille kertomuksille on

ollut mahdollista antaa tarkempia ajoituksia. Lisäksi muistitietoa on hyödynnetty paitsi

muistelmakirjallisuuden, myös yksittäisen, mutta sangen mielenkiintoisen haastattelun kautta, jonka

käyttööni ystävällisesti neuvoi Suomen jääkiekkomuseon johtaja Kristiina Koivuniemi.

Lisäksi tässä tutkielmassa on ollut mahdollista käyttää myös pitkälti ennen hyödyntämätöntä Ahsen

Bören yksityistä lähdeaineistoa,8 jota säilytti hänen tyttärensä Zekiye ja joka on tällä hetkellä hänen

tyttärentyttärensä Cici Safkan-Seppälän hallussa. Käytetty yksityisarkistomateriaali on hajanaista

eikä ajallisesti kattavaa, mutta sen avulla on mahdollista selvittää eräitä mielenkiintoisia seikkoja ja

tutkimuksellisia aukkoja. Tämä materiaali käsittää Kur’an Kerim hakkinda takdirkar yazular-

nimekkeellä otsikoidun, Koraanin julkaisua koskeneita kirjeitä sisältävän kirjekansion, perheen

kotona 1940-luvulla käytetyn vieraskirjan, Zekiye Ahsen Bören keräämän lehtileikekirjan (jonka

sisältö on Zinetullah Ahsen Bören kuoleman jälkeistä, mutta paikoin hyvin kiinnostavaa) sekä

valokuvia ja kauppatalon mainosmateriaalia. Näistä erityisesti kirjekansio on huomattava lähde,

minkä lisäksi vieraskirja avaa perheen sosiaalista verkostoa ja valokuvat sekä mainosmateriaali

tuovat arkistolähteisiin lisää syvyyttä ja mahdollisuuksia. 6 Turvallisuuspoliisin aineiston käytöstä henkilöhistorian lähteenä ks. Nevalainen 1997, 146–153. Pekka Nevalainen

toteaa, vaikka aineistolla on mainitut rajoitteensa ja kokonaisia elämänkaaria piirtyy esiin vain harvoin, voivat EK-

Valpon arkistot kriittisesti, monipuolisesti ja tervettä maalaisjärkeä käyttäen hyödynnettyinä antaa paljon tietoa

ihmisistä yksilöinä ja ryhminä, ilmiöistä, ajan hengestä ja arkielämästä. Usein kysymys on ollut sitä paitsi sellaisesta

informaatiosta, joka muuten on tahallisesti tai tahattomasti unohdettu. Nevalainen mainitsee Neuvosto-Venäjältä

paenneet suomalaiset ja emigrantit esimerkkeinä ihmisryhmistä, joista turvallisuuspoliisin arkistoista voi odottaa

löytävänsä kiinnostavaa tietoa. 7 Tatarica-kokoelmasta ks. Halén 1996 ja 2005.

8 Tämän aineiston käyttöön saamisesta tekijä haluaa osoittaa sydämelliset kiitoksensa Cici Safkan-Seppälälle sekä myös

kaikille muille aineistojen jäljittämisessä apuaan tarjonneille, erityisesti Muazzez Baibulatille ja Gölsöm Karataulle.

5

Työni etenee niin, että seuraavissa alaluvuissa käyn läpi aikaisemman Ahsen Böreä sivuavan

tutkimuksen, pohdin henkilö- ja mikrohistoriallisen lähestymistavan antia tälle tutkimukselle sekä

käsittelen tutkimuskysymykseni kannalta oleellista identiteetin käsitteistöä. Tutkielman toinen

pääluku kytkee tämän tematiikan Suomen vanhimman muslimiyhteisön taustaan esittelemällä aluksi

turkkilaiskansojen määrittelyä ja varhaisempaa historiaa, sitten selvittämällä Suomen

muslimiyhteisön muodostumisen pääpiirteet ja lopuksi yhdistämällä kansallisen identiteetin

problematiikan tähän spesifiin historialliseen taustaan. Luvut 3–5 ovat varsinaisia käsittelylukuja,

joista ensimmäinen käy läpi kohdehenkilöni kuvaaman tien hänen kotikylästään Suomeen ja kaksi

jälkimmäistä käsittelevät elämää Tampereella vuosina 1920–1945.9 Työni rakenne on kronologis-

temaattinen: alaluvuilla on omat, selvät aihepiirinsä samalla, kun ajallisesti edetään eteenpäin.

1.2 Aikaisempi tutkimus ja tutkimuskirjallisuus

Aikaisempi Ahsen Böreä käsittelevä tutkimus on vähäistä. Jo mainittu Antero Leitzingerin hänestä

kirjoittama Kansallisbiografia-artikkeli pohjaa lähinnä tekijänsä aiempiin julkaisuihin, joista hänen

lisensiaatintyöhönsä perustuva Suomen tataarit: Vuosina 1868–1944 muodostuneen

muslimiyhteisön menestystarina (2006) ja sitä edeltänyt, sisällöltään paikoin yhtenevä Mishäärit –

Suomen vanha islamilainen yhteisö (1996) ovat keskeisimmät. Näissä teoksissa Ahsen Böre

esiintyy paikoin – toisinaan tosin nimettömänä – esimerkkitapauksena kulloisestakin käsitellystä

ilmiöstä tai tapahtumasta. Leitzingerin perusteellinen arkistotyö on näin ollen luonnollisesti ollut

tämänkin tutkielman pohjana, samoin kun hänen analyysinsa on toisinaan auttanut hahmottamaan

asiayhteyksiä ja toisinaan luonut tilaa mahdollisille uudelleentulkinnoille.

Leitzingerin runsaan tuotannon tärkeänä aiempana pohjana puolestaan ovat toimineet Harry Halénin

lukuisat julkaisut ja artikkelit Suomen muslimien historiasta, samoin Halénin työ Tatarica-

pienpainatekokoelman keräämisessä ja luetteloimisessa. Halénin tuotantoa on näin ollen

merkittävästi hyödynnetty myös tutkielmani teossa. Suomen muslimiyhteisön oman

historiankirjoituksen kulmakivi on ainakin toistaiseksi puolestaan Muazzez Baibulatin ansiokas,

joskin akateemisesti viitteistämätön Tampereen islamilainen seurakunta: juuret ja historia (2004),

joka sisältää myös lyhyen luvun Ahsen Börestä. Pitkälti Baibulatiin pohjaa myös Ahsen Böreä

käsittelevä kappale Aulis Holmalan tuoreehkossa kirjassa Keskustorin kiinteistöt – vuosisata

kaupunkikuvaa (2010), jonka tärkeintä antia tälle tutkimukselle on ollut sen kuvan tarkentaminen,

mikä liittyy Ahsen Bören kauppaliikkeen eri vaiheisiin Selinin talossa Tampereen keskustassa.

9 Tutkimusluvuissa suorien lainausten kohdalla mahdolliset tekijän esittämät tarkennukset on läpi tutkielman merkitty

kursiivilla ja hakasulkeilla ilman, että tästä on joka kerta erikseen mainittu.

6

Näiden lisäksi erityisen merkittäviä teoksia tämän tutkielman kannalta ovat useat Jaakko Hämeen-

Anttilan tutkimukset islamista ja erityisesti Koraanista, Andrew Mangon turkinkielisiin

alkuperäislähteisiin pohjautuva definitiivinen elämäkerta modernin Turkin tasavallan perustajasta

Mustafa Kemal Atatürkista (1999) sekä kokoelmateos Turkki – Euroopan rajalla? (2007), jossa

ääneen suomeksi pääsevät ensimmäistä kertaa myös monet turkkilaiset tutkijat. Ahsen Bören

Terijoen-vuosien kannalta oleellista lisäinformaatiota tarjoavat Maria Lähteenmäen Maailmojen

rajalla: Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911–1944 (2009) ja Pekka Nevalaisen Viskoi

kuin luoja kerjäläistä: Venäjän pakolaiset Suomessa 1917–1939 (1999). Mitä henkilöhistoriallisen

tutkimuksen ja mikrohistorian metodiseen puoleen tulee, esimerkiksi Barbara Cainen Biography

and History (2010) ja Antero Heikkisen Ihminen historian rakenteissa (1993) ovat sellaisia teoksia,

jotka ovat tarjonneet ajatuksia liittyen siihen, miten toisen ihmisen elämää on mahdollista kuvata.

1.3 Henkilöhistoria ja mikrohistoria – lähtökohdat ja metodit

Henkilöhistoriaa ja elämäkertaa kirjoittaessaan historiantutkija ei ole vastuussa tulkinnastaan historian

rakenteille, ei pitkän tähtäyksen trendeille eikä forces profondeseille siitä, että hän on tehnyt työnsä hyvin.

Jos vastuusuhdetta tutkijalla yleensä on muihin kuin tutkimuksen sisäisiin pelisääntöihin, se vastuusuhde

on elämäkerrallisessa tutkimuksessa toiselle ihmiselle: vastuu siitä, miten tutkija on toisen elämän

ymmärtänyt ja julkisesti näytteille pannut.10

Merja-Liisa Hinkkanen tiivistää sangen osuvasti sen, mistä henkilöhistoriallisessa tai biografisessa

tutkimuksessa pohjimmiltaan tulisi aina olla kyse. Tuskin missään muussa historiantutkimuksen

alalajissa vastuu tutkimuksen tuloksista on yhtä kouriintuntuva kuin analysoitaessa konkreettisesti

jonkun menneisyyden ihmisen elämää – olkoonkin, että ihmiset tietenkin ovat viime kädessä

tutkimuskohde kaikessa historiantutkimuksessa ylipäätään. Mutta vaikka tutkijan tulkinnat

tapahtumista, rakenteista tai prosesseista voivat nekin olla mielipiteitä herättäviä, harva

historiantutkimuksellinen lähestymistapa kuitenkaan porautuu yhtä syvälle ihmisten keskeisimpien

tuntemusten ytimeen kuin henkilöhistoria. Tämä johtuu tietenkin siitä, että henkilöön kohdistuva

tutkimus suuntaa kiinnostuksensa kärjen nimenomaan ihmisen yksityiselle alueelle. Yksityisen

elämän käsitteen synnyn voi paikantaa modernin valtion syntyyn – kun valtio otti haltuunsa uusia

tehtäviä, muu rajautui yksityiseksi – tai uskonnollisiin murroskausiin ja lukutaidon laajenemiseen.

Julkinen alue taas keskittyi ennen kaikkea valtioon ja hallintovaltaan. Mutta myöhempinä aikoina

käsitteet sekottuivat, eivätkä yksityisen ja julkisen väliset suhteet osoittautuneetkaan vakioiksi.11

10

Hinkkanen 1997, 124. 11

Heikkinen 1993, 21–23.

7

Ja kun moderni (henkilö)historiankirjoitus kehittyi, se päivitti käsitystään yksityisestä: Kun 1600-

luvun runoilija John Dryden ymmärsi biografioiden käsittelemällä yksityisellä (erotuksena historian

käsittelemästä julkisesta) laskeutumisen ”riisutun” suurmiehen privaattiasumukseen hänen ei-

julkisten keskusteluidensa pariin, seuraavalla vuosisadalla fokus kääntyi kohti julkisen elämän

ulkopuolella toimineita hahmoja, kuten taiteilijoita, joiden ystävyyssuhteiden ja vapaa-ajan

aktiviteettien tutkailu ymmärrettiin yksityisen kuvaukseksi. 1800-luvun elämäkerturit toivat mukaan

lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset sekä perheen ja vanhempien merkityksen henkilön

luonteenlaadun kehitykselle. Edelleen kuitenkin suljettiin pois viittaukset esimerkiksi

seksuaalisuuteen ja perhe-elämän onnettomuuksiin.12

Uudemmat käsitykset yksityisestä biografian kirjoittajien parissa puolestaan ovat keskittyneet

etenkin psykologisiin kysymyksiin, ihmisen sisäisiin maailmoihin ja käsityksiin henkilöiden omasta

identiteetistä,13

joita juuri yritän Ahsen Bören omien kokemusten tavoittamisen kautta selvittää.

Seuraavassa luvussa avaan vielä hieman tarkemmin identiteetin käsitettä. Norman K. Denzin kuvaa

(ihmistieteiden) tulkinnalliseksi peruskysymykseksi sitä, miten ihmiset elävät, antavat elämälleen

merkityksiä ja tallentavat näitä merkityksiä kirjoitettuihin (tai suullisesti kerrottuihin) narratiivisiin

muotoihin. Puhuttaessa biografian eri lajeista, kuten elämäkerroista ja omaelämäkerroista, on kyse

siitä, miten ihmiset ”tekevät historiansa”; keitä he ovat, mitä se heille merkitsee ja miten tutkija voi

tätä kaikkea tulkita. Denzinin keskeinen käsite on tulkinnallinen biografia (interpretive biography),

jollaista tekevä tutkija käyttää työssään tulkinnallisen biografian metodia tai metodeja (the

interpretive biographical method). Erilaisten dokumenttien, tarinoiden ja narratiivien

tutkimuksellisella käytöllä pyritään löytämään kohdehenkilön elämästä todellisia tai oletettuja

käännekohtia eli jonkinlaisia ihmisen elämää tavalla tai toisella muokkaavia kokemuksia, joihin

biografiat – konventionalisoidut, narratiiviset kuvaukset elämänkokemuksista – sitten asemoidaan.14

Denzinin mukaan tämä sisältää eräitä ongelmia, kuten sen, että kertomista ja kirjoittamista ohjaavat

kulttuuriset konventiot, jotka puolestaan sisältävät sen kaltaisia ongelmallisia oletuksia, kuin että

elämästä ylipäätään olisi löydettävissä jokin objektiivinen tai subjektiivinen merkitsijä, joka sitten

täyttäisi kirjoittajan – biografin tai autobiografin – puolesta avoimet paikat tai kertoisi, mitä nämä

käännekohdat ovat. Denzin mainitsee tyypillisinä esimerkkeinä lapsuudenkodin, vanhemman

kuoleman tai tärkeän kirjallisen työn kaltaiset seikat. Voidaan myös pohtia sitä, missä määrin kyse

on ajallisesti kenties kaukanakin menneisyydessä eläneen tutkimushenkilön todellisen tavoittamisen

12

Caine 2010, 27–28. 13

Caine 2010, 28. 14

Denzin 1989, 13–40.

8

sijaan hänen luomisestaan fiktiivisenä henkilönä – missä määrin kyse on siitä, että luomamme

tekstit ovat luonteeltaan fiktioita, joissa Denzinin esimerkkiä käyttäen vaikkapa biografioiden

yleinen tapa aloittaa tarinansa perheen kuvauksella elämän alkupisteenä on vain genren kirjallinen

tapa pikemminkin kuin välttämättömyys.15

Kun eräänä keskeisimpänä lähteenäni on kohdehenkilöni

itsensä kirjoittama omaelämäkerrallinen kuvaus, tämä problematiikka on syytä pitää mielessä.

Samalla se kuitenkin johdattaa oleellisten kysymysten äärelle: Millainen tämä fiktiivinen Ahsen

Böre oli, mitä taustalla ollut todellinen henkilö tahtoi hänen kauttaan sanoa – ja miten nämä

kertomukset ylipäätään sopivat muiden lähteiden kautta välittyvään kuvaan?

Koska elämäkertaa tekevän kirjoittajan ja kohdehenkilön välinen dialogi on luonteeltaan

yksisuuntaista, kirjoittaja ei koskaan saa kysymyksiinsä vastauksia tämän ”omalaatuisen

yksipuolisen ihmissuhteen” toiselta osapuolelta, ja kysymykseen tästä suhteesta on suhtauduttu eri

tutkimuksissa huomattavan erilaisilla tavoilla. Toisen ihmisen elämästä kirjoittaminen on vaikeaa,

ja yksilön sekä yhteisön suhde askarruttaa biografia erityisellä tavalla. Työssä käytetyt lähteet

saattavat olla niukkoja ja sattumanvaraisia, eikä niitä ei usein ole alkujaan tarkoitettu julkiseen

käyttöön. Miten tutkija ylipäätään kykenee tavoittamaan kohteensa tekemättä tälle suurta vääryyttä?

Useat tutkijat ovat päätyneet siihen, että mitään yksiselitteistä, tyydyttävää vastausta näihin

ongelmiin ei ole. Esimerkiksi Hinkkanen toteaa, että rajankäynti kiinnostavan tulkinnan ja

eriasteisten vääristymien välillä on veteen piirretty viiva, jota jokainen tutkija joutuu työssään

pohtimaan tapauskohtaisesti, eikä tämän rajankäynnin kriteereitäkään voi asettaa yksiviivaisesti.16

Tutkijan vastuu merkitsee ennen kaikkea vastuuta tutkimuskohteelleen: vastuu on siinä, miten hän

on toisen elämän ymmärtänyt ja pannut esille. Hinkkasen mukaan tutkijan vastuun tärkein ydin on

pieteetti, tutkimuksellinen kunnioitus tutkimuskohteena olevaa ihmistä kohtaan. Tämä ei merkitse

kritiikittömyyttä, vaan sitä, että tutkimuskohde ei saisi olla tutkijalleen ainoastaan väline, vaan

tutkijan ja kohteen suhdetta tulisi jatkuvasti läpäistä inhimillinen kunnioitus. Aukkojen jättäminen

elämäkertaan tai osien siitä ”unohtaminen” on paitsi tutkimuksellinen puute, myös kohdehenkilön

kannalta epäedullinen asia, joka estää lukijaa ymmärtämästä henkilön kokonaiskuvaa tai jopa

herättää tätä kohtaan turhia epäluuloja.17

15

Denzin 1989, 17–20. 16

Hinkkanen 1997, 123–132; Caine 2010, 71–73; Leskelä-Kärki 2009 [http://www.enorssi.fi/virmo/virmo-

1/kashisnet/kasvatuksen-historian-tutkimus/kerrotuksi-tulemisen-kaipuu-elamankerta-historiankirjoituksen-lajina-

maarit-leskela-karki/], luettu 15.3.2012. Caine käyttää esimerkkeinään erilaisista tavoista ymmärtää tämä ”ihmissuhde”

Leon Edeliä, joka piti onnistuneen biografian tekemisen edellytyksenä täydellistä ”irrottautumista” kohteestaan, sekä

1970–1980-lukujen feministihistorioitsijoita, jotka päin vastoin tunnustivat usein käsittelevänsä kohteensa ohessa omaa

elämäänsä. Silti kummatkin saattoivat viitata lähestymistapaansa samalla käsitteellä, transferenssilla (transference). 17

Hinkkanen 1997, 130–132.

9

Työni on saanut vaikutteita myös mikrohistoriallisesta tutkimuksesta.18

Antero Heikkinen tiivistää

sen erilaisista lähtökohdista versoneiden haarojen jakaman yhteisen sisällön osuvasti sanoihin

ihminen pienyhteisössään, mikä on erilaisissa mikrohistorian klassikoissa merkinnyt hyvinkin

erilaisia asioita – pienyhteisö on voinut olla vaikkapa perhe, suku, kylä tai kaupunki.

Mikrohistorialle onkin varsin vaikea osoittaa mitään tarkasti rajattavaa reviiriä. Heikkinen toteaa,

että mikrohistoriasta omine päämäärineen on kysymys silloin, kun tutkimuskohteena on ihminen

pienyhteisössään, ja kun eri tutkimustulokset suhteutetaan tähän pienyhteisöön.19

Ahsen Bören

tapauksessa hänen tarinansa ja kokemuksensa on suhteutettava useampaankin pienyhteisöön –

hänen omaan perheeseensä, koko sukuunsa, Suomen muslimien yhteisöön sekä sen kautta kaikkiin

mishääreihin – joiden kollektiivista identiteettiä hän halusi ohjailla mieleisekseen.

Monissa mikrohistorian klassikoissa yksittäisen henkilön kautta on tarkasteltu koko yhteisöä

esimerkiksi näin ilmenevien sosiaalisten käytänteiden paljastumisena niin, ettei lopputulosta ole

mielletty (ainakaan tekijöidensä toimesta) henkilöhistoriaksi. Barbara Caine kuitenkin on sitä mieltä,

että on hyödyllisempää kiinnittää huomiota biografian ja mikrohistorian samankaltaisuuksiin kuin

etsimällä etsiä niistä eroja – jotkut tutkimukset ovat luonteeltaan jotain tältä väliltä, ja suuntaukset

jakavat keskenään metodisia työkaluja, tulkinnallisia rakenteita ja tajunnan siitä, että yksilöiden

elämät voivat kertoa tarinan tästä kyseisestä yksilöstä samalla paljastaen myös laajempia

historiallisia yhteyksiä.20

Nimenomaan tätä olen halunnut tällä työllä kuvata, sillä tutkielmani on

paitsi tarina yksilöstä – joskin, mikrohistorioitsijoiden usein käyttämää termiä muotoillakseni,

tyypillisestä poikkeusyksilöstä21

– myös tarina kansallisen ja uskonnollisen vähemmistön edustajien

erilaisista selviytymisstrategioista sotavuosia edeltävässä Suomessa. Toivoakseni olen tiukkoja

metodisia rajanvetoja välttämällä onnistunut myös siinä, että tutkielmani tuloksista on mahdollista

nostaa esiin myös uusia, aidosti hedelmällisiä tutkimuskysymyksiä.

18

Mikrohistoriallisen tutkimuksen peruslähtökohdista ks. tarkemmin esim. Ginzburg 1996; Heikkinen 1993; Ollila

1996, 7–14. Mikrohistorian ja biografian yhteyksistä ks. Caine 2010, erit. 20–24, 111–116. 19

Heikkinen 1993, 21–23, 40–43. Heikkinen myös kiteyttää mikrohistoriallisen tutkimusintressin tavalla, joka on

helppo allekirjoittaa: ”Ymmärtää ihmistä, ei minkään valmiin mallin valossa, vaan hänen omista lähtökohdistaan,

elämänehdoistaan ja elämänkokonaisuudestaan käsin”. 20

Caine 2010, 111–116. 21

Tyypillinen poikkeus (myös poikkeuksellinen tyypillisyys ym.) on mikrohistorioitsijoiden usein käyttämä, alkujaan

Edoardo Grendin lanseeraama termi, jolla on tarkoitettu suuntauksen kiinnostusta tyypillisten sijaan poikkeuksellisiin

aineistoihin ja tutkimuskohteisiin. Matti Peltonen toteaa Carlo Ginzburgin Johtolankoja-teokseen kirjoittamassaan

johdannossa, että mikrohistorian ”uutuuden” tai mielekkyyden tutkimuksellisena lähtökohtana kiistäneille – kuten

esimerkkinään mainitsemalle, mikrohistoriaa suoranaisena virhesuuntauksena pitäneelle brittihistorioitsija John H.

Elliottille – on usein vastattu, että vaikka mikrohistoriallisesta lähestymistavasta löytyykin vanhoja tuttuja aiheita ja

teemoja, kuten poikkeuksellisia yksilöitä ja tyypillisiä alueita, mikrohistorioitsijaa kiinnostavat kuitenkin nimenomaan

tyypilliset poikkeukset. Mitkä tapaukset ovat tällaisia, on Peltosen mukaan tutkijan ratkaistava. Ks. Peltonen 1996, 21–

22. Tämän tutkimuksen kontekstissa Ahsen Böre on nähdäkseni mielekästä mieltää tällaiseksi tyypilliseksi

poikkeukseksi – hän oli taustoiltaan tyyppiesimerkki Suomeen päätyneestä mishääristä, mutta hän näyttäytyy

elämäntarinansa valossa varsin poikkeuksellisena yksilönä verrattuna muihin yhteisönsä jäseniin samana aikana.

10

1.4 Käsitteistä: identiteetti, kollektiivinen identiteetti, kansallinen identiteetti

Identiteetti on käsite, jolla on Pasi Saukkosen sanoin ansioton ”ikiaikaisuuden aura”: Kun jokin

käsite tulee käytetyksi ja suosituksi, se alkaa näyttää vanhemmalta ja kenties selkeämmältä kuin itse

asiassa onkaan. Identiteetin käsite on kuitenkin verrattain uusi, ja termiä käytetään eri yhteyksissä

eri tavoin. Lisäksi kuten kaikilla käsitteillä, identiteetilläkin on historiansa: 1800-luvun lopulle asti

ihmisen identiteetti merkitsi hänen konkreettista henkilöllisyyttään, kun taas modernin identiteetti-

käsitteen luojaksi mainittu William James asetti sen tilalle sisällöksi niin sanotun sosiaalisen

itseyden – ihmisen suhteen itseensä sekä muihin ihmisiin. Henkilökohtaisen identiteetin

tosiasiallisen samuuden sijaan kyse oli tuntemuksista omasta jatkuvuudesta ja yksilöllisyydestä.

Identiteetin käsitteellä voidaan viitata sekä yksilöihin että ryhmiin. Pekka Kaunismaa toteaa, että

yksilösubjekti (”minä”) on muodostunut lähes synonyymiksi identiteetin käsitteelle, mutta että

teoriahistoriassa tämä on kuitenkin varsin uusi käsitys identiteetistä. Kyse on kuitenkin myös

erilaisista tavoista hahmottaa identiteettiä: Psykologisessa kielenkäytössä on erityisesti viitattu

termillä yksilöön ja itseyden muodostumiseen, kun taas etenkin sosiologit ovat olleet kiinnostuneita

yhteisöidentiteetistä kulttuurisena ilmiönä.22

Identiteetit eivät synny eikä rakennu tyhjästä, vaan aina suhteessa Toiseen tai Toisiin. Ihmisen

identiteettityö on näin dialogista vuorovaikutusta merkittäviksi kokemiemme Toisten kanssa, missä

peilaamme itseämme muiden todellisiin tai kuviteltuihin näkemyksiin meistä. Koska ihmisten

väliset suhteet eivät muodosta suljettua järjestelmää, myös oma identiteetin muodostuksemme

vaikuttaa Toisiin, eivätkä identiteetit näin ole koskaan stabiilin täydellisyyden tilassa, vaan

jatkuvassa uusiutumisen kehässä. Voidaan ajatella, että juuri identiteettien epätäydellisyys tuottaa

tarvetta rakentaa identiteettiä.23

Käsitteen filosofisille juurille mentäessä kyse on yhtäläisyyden

(samuuden, identtisyyden) problematiikasta, jolla on kaksi ulottuvuutta: spatiaalinen (identiteetti

erottumisena) ja temporaalinen (identiteetti jatkuvuutena). Identiteetin olemassaolo vaatii

erottumista muista yksilöistä tai ryhmistä. Identiteetin jatkuvaa rakentumista eron kautta kuvaa

hyvin Stuart Hallin esimerkki siitä, miten satoja vuosia saartaan asuttaneet jamaikalaiset saattoivat

liittää itseensä ”mustan” identiteetin vasta sitten, kun 1960–70-lukujen etenkin Britanniaan

suuntautunut muuttoliike oli tuonut eteen mahdollisuuden sen kokemiseen.24

22

Kaunismaa 1997, 40; Saukkonen 1996, 5–6. Henkilöllisyyteen perustuneen identiteettikäsityksen mukaisesti henkilö

oli siis se, joka sanoi olevansa tai joksi häntä luultiin. Identifiointi perustui näin fyysisiin tuntomerkkeihin (pituus,

silmien väri, sormenjäljet…), joita sitten voitiin kirjata mukana kannettavaan identiteettitodistukseen

(henkilöllisyyspapereihin). 23

Saukkonen 1996, 10; Taylor 1992, 32–34; Lehtonen 1997, 24. Taylor käyttää G.H. Meadin termiä Significant Others. 24

Hall 1999, 12–13; Saukkonen 1996, 6–10.

11

Toisaalta identiteetti vaatii myös käsityksiä jatkuvuudesta. Ajallisesti tämä jatkuvuus suuntautuu

useimmiten menneisyyteen, mutta myös tulevaisuus on tärkeä, sillä juuri näin muodostuu käsitys

siitä, keitä olemme, mistä olemme tulossa ja minne menossa. Kuulumme kaikki joihinkin ryhmiin,

joilla on jonkinlaisia yhteisiä arvoja, ajattelutapoja, sääntöjä ja normeja, ja ryhmään kuuluminen on

osa identiteettiä. Identifioituminen käsitteenä merkitsee samaistumistamme yhteisöön.

Yhteisöidentifioituminen (organizational identification) kuvaa sitä, missä määrin yksilö määrittelee

itseään samoilla attribuuteilla kuin ne, joiden hän uskoo kuvaavan yhteisöä. Ryhmän perustana

voidaan näin ajatella olevan sen kollektiivisen identiteetin – siis esimerkiksi niiden piirteiden, joita

ryhmä ylläpitää, vaikka sen jäsenet vaihtuisivat. Minäkäsityksessämme voidaan ajatella olevan

yksityinen ja julkinen puoli: Ensiksi mainittu viittaa omiin tuntemuksiimme ryhmästä, johon

kuulumme, jälkimmäinen taas oletuksiimme siitä, miten ulkopuoliset ryhmäämme arvostavat.25

Kaunismaa painottaa niiden historiallisten prosessien huomioimista, joissa kollektiiviset identiteetit

muodostuvat. Kulttuuri on avain näiden identiteettien ymmärtämiseen, koska ”kukaan meistä ei ole

yksin suomalainen, maakuntansa tai sukunsa jäsen”; toisin sanoen, kollektiiviset identiteetit ovat

intersubjektiivisia, eli edellyttävät useiden ihmisten tai suurten joukkojen yhteistä, joskin

neuvottelunvaraista ja muuttuvaista käsitystä asiantiloista. Kulttuurissa on kysymys merkityksistä ja

niiden intersubjektiivisesta tunnistamisesta – niistä symbolisista koodeista, joiden avulla

tulkitsemme todellisuutta. Kollektiivisia identiteettejä ylläpitävät erilaiset toistuvat ilmaukset,

myyttiset kertomukset ja itsestään selvinä pidetyt merkitykset.26

Identiteetin kriisit taas ovat usein seurausta jatkuvuuden tunteen puutteesta: tähän viitataan silloin,

kun emme tunne ”juuriamme”.27

Maahanmuuttajalle tällainen kokemus voi olla erityisen tuntuva,

mitä kuvaamaan Hallilla on jälleen mainio esimerkki omista kokemuksistaan:

Jokainen maahanmuuttaja kohtaa kaksi klassista kysymystä: ”Miksi olet täällä?” ja ”Koska palaat kotiin?”

Yksikään maahanmuuttaja ei tiedä vastausta jälkimmäiseen kysymykseen ennen kuin häneltä sitä

kysytään. Vasta silloin hän tietää, että todellisuudessa, jossain syvällä sisimmässään, hän ei koskaan palaa

kotiinsa. Maahanmuuttajuus koostuu pelkästä menomatkasta. Ei ole ”kotia”, johon maahanmuuttaja

palaisi. Ei koskaan ollutkaan. Mutta ”Miksi olet täällä?” on sekin kiinnostava kysymys […] Me olemme

siellä missä olemme voidaksemme olla poissa jostain muualta.28

25

Lehtonen 1997, 24–27; Saukkonen 1996, ibid. 26

Kaunismaa 1997, 40–43. 27

Saukkonen 1996, 9–10. Saukkonen toteaakin osuvasti, että jatkuvuuden kriisissä onkin kyse ajallisesti sekä

menneisyydestä että tulevaisuudesta: Juurien tuntemattomuuden lisäksi kyse voi olla myös siitä kokemuksesta, että

jokin meille olemuksellisesti välttämätön piirre on katoamassa. 28

Hall 1999, 10.

12

On syytä erottaa toisistaan vielä kaksi keskeistä identiteettiteoreettista käsitettä, nimittäin

kulttuurinen identiteetti ja kansallinen identiteetti. Kulttuurinen identiteetti on siis käsitteellisesti

läheistä sukua edellä määritellylle kollektiiviselle identiteetille, koska jälkimmäistä on syytä pitää

kulttuurisena ilmiönä: Vaikka monet yhteisesti tunnistamamme merkitysmallit ovat meille

itsestäänselvyyksiä, toisenlaisissa kulttuurisissa olosuhteissa ne saattavat olla käsittämättömiä.

Kuten Kaunismaa huomauttaa, kansallinen yhteenkuuluvuus on jo itsessään tällainen kulttuurinen

itsestäänselvyys, joka ei ajallisesti eikä paikallisesti näyttäydy samanlaisena kaikkialla.29

Kansalla

tarkoitettiin aina modernien valtioiden syntyyn saakka samaa syntyperää olleita ihmisiä (antiikin

natio-käsite), vaikka näidenkin verisiteiden voidaan ajatella olleen useammin oletettuja kuin

todellisia. Moderneissa valtioissa kansalla ryhdyttiin tarkoittamaan tiettynä ajankohtana, tietyllä

alueella asuvaa ja tietyn hallinnon objektina olevaa väestöä. Toisenlainen käsitys kansasta oli

hahmottaa sellaiseksi ne ihmiset, joilla oli yhteinen kulttuuri. Tällöin merkityksellistä ei ollut

asuminen samassa valtiossa, vaan esimerkiksi kielelliset, uskonnolliset, tapoihin ja elinkeinoihin

liittyvät ja arvo- ja ideaalikysymyksiksi ymmärretyt yhtymäkohdat.30

Modernimmalla kansa-käsitteellä voidaan siis lyhyesti todettuna erottaa eri viittauskohteita: Kyse

on 1) valtion tai alueen väestöstä, 2) genealogisessa mielessä (suku)yhteisöstä, 3) yhteisen

kulttuurin omaavista ihmisistä ja 4) kansallistunteesta, niistä jotka tuntevat kuuluvansa samaan

yhteisöön. Kuten Saukkonen toteaa, näillä määritelmillä on historialliset yhteytensä ja painotukset

ovat erilaisia eri paikoissa, mutta silti kaikkia neljää kansallisen identiteetin muodostumisen

perustaa on mielekästä pitää samanaikaisina retorisina resursseina, joihin kaikkiin

esimerkiksi ”suomalaisuudesta” puhuttaessa jatkuvasti viitataan. Kun pohditaan Suomen mishäärien

erilaisia tulkintoja kansallisesta identiteetistään eri aikoina, onkin päähuomio tietenkin siinä,

miten ”kansa” oikeastaan halutaan määritellä, ja erilaisilla määrittelyillä on saatu aikaan

huomattavan erilaisia vastauksia. ”Kansa” on lopulta kertomusten ja mielikuvien rakentama

subjekti, ja käsitteiden sisällöistä on käyty – ja käydään – taistelua: Mielikuvia ei voi keksiä täysin

tyhjästä, vaan on huomioitava myös puitteet asettavat historialliset kontekstit.31

Kuten tulemme

huomaamaan, Zinetullah Ahsen Börelle erityisesti vuoden 1923 merkkipaalu – Turkin tasavallan

perustaminen – muodosti erään sellaisen tärkeän kiinnekohdan, johon hän saattoi asemoida oman

menneisyys- ja tulevaisuushorisonttinsa.

29

Kaunismaa 1997, 41–42. 30

Saukkonen 1996, 7–9. 31

Saukkonen 1996, 7–15. Tässä en mene tämän tarkemmin kansan ja nationalismin yleiseen määrittelyyn. Aihetta

käsitteleviä klassikkoteoksia ovat mm. Benedict Andersonin Kuvitellut yhteisöt: Nationalismin alkuperän ja leviämisen

tarkastelua (Imagined communities: Reflections on the origin and spread of nationalism, 1983) ja Eric Hobsbawmin

Nationalismi (Nations and nationalism since 1780: Programme, myth, reality, 1990).

13

2. TATAARIT, MISHÄÄRIT, ”SUOMEN TURKKILAISET” – KEITÄ JA MISTÄ?

Puhuttaessa kansoista, heimoista, kielistä ja murteista – jotka jo itsessään ovat termeinä sangen

tulkinnallisia – koko lisämääre ”turkinsukuinen” on myös kaikkea muuta kuin yksiselitteinen.

Kuten muilla vastaavilla käsitteillä, on erilaisilla ”turkkilaisuuden” asteillakin pyritty eri aikoina

toteuttamaan erilaisia poliittisia tarkoitusperiä käyttäjästä ja käyttötarpeesta riippuen. Kuitenkin

termi on käyttökelpoinen siinä mielessä, että kielitieteen näkökulmasta turkkilaiset kielet on

hyväksytty omaksi sukulaiskieliryhmäkseen, joka käsittää noin kolmekymmentä eri kieltä lukuisine

murteineen.32

Ihmisten ja kielten sekoittuminen aikojen saatossa saa turkkilaisuuden pakenemaan

useimpia luokitteluja, mutta taustojen ymmärtämiseksi esitetään tässä luvussa katsaus

turkkilaiskansojen ja -kielten alkuperään sekä siihen, miten Suomen muslimiyhteisö muodostui.

2.1 Turkinsukuisten kansojen sekä kielten alkuperä ja levittäytyminen

Turkkilaisten tai turkinsukuisten kansojen määrittelyn pohjana on sangen yhtenäinen kieliryhmä,

johon kuuluvia kieliä puhuvista ihmisistä noin puolet asuu nykyisen Turkin valtion alueella ja

puolet sen ulkopuolella. Kielellistä yhtenäisyyttä selittää se, että nykyisten kielten erottuminen

esiturkkilaisesta kantakielestä on nykykäsityksen valossa alkanut paljon esimerkiksi uralilaisia

kieliä myöhemmin, vasta noin 300-luvulle tultaessa. Näin voidaan karkeasti erottaa ”esiturkkilainen

aika”, jolloin turkkilais- ja mongolikansojen erottaminen toisistaan ei ole mahdollista, ja joka

käsittää esimerkiksi hunnivalloitusten kultakauden 400-luvulla. Hunnien etninen tausta olikin

luultavasti sangen kirjava. Kantakielen syntysijoilla Keski-Aasiassa ”esiturkin” kielestä kuitenkin

irtosi 500-luvulle tultaessa joitakin haaroja, kuten bolgaari ja uiguuri, ja vasta 900-luvulta eteenpäin

alkoivat turkkilaiskielet eriytyä ozhug- ja kiptshakkipääryhmiin. Ozhug-ryhmään kuuluvat muun

muassa nykyturkki ja turkmeeni, kiptshakkikieliin taas esimerkiksi kazakki ja (volgan)tataari, joka

edelleen jaetaan kazanin- ja mishääritataariin. Viimeksi mainittu murre on Suomen vanhimman

muslimiväestön äidinkieli.33

32

Turkkilaiset kielet yhdistettiin aikaisemmin mongoli- ja tunguusikielten kanssa altailaiseksi kielikunnaksi. Lisäksi

kielten rakenteellisten yhtäläisyyksien pohjalta kehittyi niin sanottu ural-altailainen hypoteesi, jossa altailaiset kielet

yhdistettiin uralilaisen kielikunnan (jonka suomalais-ugrilaiseen päähaaraan ja sen suomalais-saamelaisen ryhmän

itämerensuomalaisten kielten haaraan suomen kieli kuuluu) kanssa yhdeksi suurryhmäksi. Nykyisen kielitieteen valossa

ei ural-altailaisen eikä yleisesti edes altailaisen kieliryhmän olemassaoloa tunnusteta, joten varmuudella turkkilaiskielet

ovat sukua vain toisilleen. Ks. tarkemmin Anhava 1999, 137–143, 148–149. 33

Anhava 1999, 137–143; Leitzinger 2006, 23–28; Halén 1999, 317. Leitzinger sijoittaa krimintataarin kielen

volgantataarin tavoin kiptshakkikielten joukkoon, Anhava taas ryhmittelee mm. kazakin ja volgantataarin

länsiturkkilaisiin kieliin ja krimintataarin varsinaisen turkin kielen tavoin eteläturkkilaisiin kieliin. Krimintataaria on

pidetty myös mahdollisesti jopa omana kielihaaranaan. Ks. Leitzinger 2006, 27, vrt. Anhava 1999, 140–142.

Tarkemmin Krimin niemimaan tataariväestön historiasta ks. Kullberg 2004, 13–32.

14

Maantieteellisesti turkinsukuiset (jotakin turkkilaista kieltä puhuvat) kansat ja heimot voidaan jakaa

neljään melko selkeään ryhmään. Suurin näistä on Anatolian niemimaata, Kaukasus-vuoriston

aluetta ja Balkanin niemimaata asuttava väestö, joka elää entisen Osmanivaltakunnan alueella

sisältäen siis myös nykyisen Turkin tasavallan asukkaat. Toisen ryhmän muodostavat ne edellä

mainituista kiptshakeista polveutuvat turkkilaiskansat, kuten volganturkkilaiset (volgantataarit),

jotka elävät pääasiassa entisen Neuvostoliiton länsiosissa, ja joihin Suomen mishääriväestökin siis

kuuluu. Kolmas maantieteellinen ”turkkilaisalue” on kantakielen syntysijoilla Keski-Aasiassa,

missä tuon Turkestaniksi kutsutun alueen länsiosaa hallitsi 1800-luvulla Venäjä ja itäosaa Kiina.

Neljäs ja pienin ryhmä puolestaan muodostuu Siperian pienistä, harvakseltaan muiden kansojen

seassa elävistä turkinsukuisista heimoista, kuten jakuuteista.34

Vaikka Turkki maantieteellisesti nykyään yhdistetään Anatolian niemimaahan, kielten alkukoti

lienee siis Siperiassa – turkkilaiskansojen perimätiedon mukaan Altai-vuoristossa. ”Turkkilaisuus”

tai ”turkinsukuisuus” on siis ensisijaisesti kielellinen käsite, joka etymologisesti pohjaa kiinalaisten

jo 177 eaa antamaan nimitykseen (tu-kin) ihmisille, jotka asuivat ”Altai-vuorten eteläpuolella”.

Samalla tavoin myös nimitys ”tataari” (da-da) on vanhaa kiinalaista alkuperää, ja vaikka sen

alkuperäinen merkitys on epäselvä, nimitys tat-ar on yhdistetty tutkimuksissa ei-turkkilaisiin –

kyseessä on saattanut olla turkkilaiskansojen nimitys naapureilleen, esimerkiksi mongoleille.35

Mongolit eivät ole turkinsukuinen kansa, mutta mongolien ja tataarien historia kietoutuu yhteen. Jo

mongolien perimätieto kertoo, että Tšingis-kaanin isä ryösti vaimonsa tataareilta, jotka sitten

kostivat teon myrkyttämällä kaanin. Tšingis-kaani taas alisti alamaisikseen turkinsukuisia kieliä

puhuneet naapurinsa, minkä jälkeen kaikkia mongoliarmeijan sotureita ryhdyttiin kutsumaan

tataareiksi. 1200-luvulla kukoistaneessa mongolivaltakunnassa etniset mongolit muodostivat

eliittiluokan, mutta suurin osa valtakunnan asukkaista oli ei-mongoleja, kuten turkinsukuisia

kansoja – siis ”tataareja”. Kublai-kaanin kuolemaa (1294) seuranneen mongolivaltakunnan

hajoamisen jälkeen muodostuneista valtakunnista kuuluisa Kultainen Orda koostui pääasiassa

kiptshakkisukuisesta väestöstä, ja vähitellen nimitys ”tataari” tarkentui koskemaan juuri

kiptshakkeja, joihin muut kansat mongolien muodostama ylimystö mukaan lukien sulautuivat.36

34

Leitzinger 2006, 22; Halén 1999, 317. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Länsi-Turkestaniin muodostui viisi

itsenäistä valtiota: Uzbekistan, Turkmenistan, Tadžikistan, Kazakstan ja Kirgisia. Lisäksi Afganistanin pohjoisosan

voidaan ajatella myös kuuluvan historialliseen Turkestaniin. Itä-Turkestan taas kuuluu edelleen Kiinalle, josta se

muodostaa turkinsukuisten uiguurien autonomisen Sinkiangin (Xinjiangin) tasavallan. Uiguurien ihmisoikeusliike on

ollut viime vuosina näkyvästi esillä, ja demokratiatilanne koko Turkestanin alueella on ylipäätään hyvin heikko. 35

Leitzinger 2006, 31; Online Etymology Dictionary, hakusana ”Turk”.

[http://www.etymonline.com/index.php?term=Turk] (luettu 18.9.2011). 36

Leitzinger 2006, 32–33.

15

Kultaisen Ordan perustajana pidetään Tšingis-kaanin pojanpoikaa Batua, joka 1237 oli hävittänyt

turkinsukuisten bolgaarien valtakunnan Volgalta. Osa bolgaareista – jotka olivat hunnien jälkeläisiä

ja eräs varhaisimmin islamin omaksuneista turkkilaiskansoista – oli aikanaan vaeltanut Balkanille,

missä turkinsukuiset ja slaavilaiset heimot sekä kielet sekoittuivat. Alkujaan siis turkinsukuinen ja

islamin kenties jo 800-luvulla omaksunut heimo jätti perintönään nimen Bulgarian valtakunnalle.

Tämän mahtavan valtakunnan myyttisen maineen takia 1700-luvun slaavilaiset munkit

intoutuivat ”löytämään” muinaisille bolgaareille slaavilaisen alkuperän. Näin bolgaari-identiteetin

omaksumisesta muodostui Venäjän turkinsukuisille vähemmistöille mahdollinen keino saada

hyväksyntää sekä isovenäläisissä että islamilaisissa piireissä riippuen siitä, nähtiinkö muinaiset

bolgaarit ”slaaveina” vai islaminuskoon jo sen varhaisvaiheessa kääntyneinä ”turkkilaisina”.37

Sen sijaan tataari-nimeen liittyy edelleen Venäjällä negatiivisia konnotaatioita. Kultaisen Ordan

perustajan Batu-kaanin mainitsi Marco Polokin ”auringonlaskun tartarien ensimmäisenä

hallitsijana”, ja tietoja mongolivalloituksista saatiin ensisijaisesti kukistetuilta vastustajilta. Tämä

yhdistettynä mongolien joskus kovaotteiseenkin hajota ja hallitse-politiikkaan 1200–1300-lukujen

Venäjällä jätti heihin samaistettujen tataarien harteille huonon jälkimaineen. Kultaisen Ordan

hajottua lopullisesti perivät vallan sen alueella tataarit, jotka perustivat Kazanin kaupungin ja oman

kaanikuntansa vuonna 1438. Iivana Julma kukisti Kazanin kaanikunnan vuonna 1552, ja

tataariylimystön kristinuskoon käännyttämisestä huolimatta väestön pääosa säilytti islamin uskon

kapinoiden venäläisiä vastaan aina 1700-luvulle asti – julistipa legendaarinen kapinallinen Jemeljan

Pugatsev vuonna 1774 Kazanin kaanikunnan jälleen itsenäiseksikin. Itsehallinnon päättymisestä

huolimatta Kazanista muodostui volgantataarien kulttuurinen pääkaupunki siitäkin huolimatta, että

tataariperäisen muslimiväestön määrä alueella laski neuvostoaikana huomattavasti. Kazanista tuli

myös muslimikansojen (tataarien ja bashkiirien) lyhytikäiseksi jääneen itsenäisen Idel-Uralin

tasavallan pääkaupunki ja se on myös nykyisen, Venäjään kuuluvan Tatarstanin autonomisen

tasavallan pääkaupunki.38

Nykyinen Tatarstan on öljytulojensa ansiosta yksi Venäjän rikkaimmista

osavaltioista, ja Kazan on edelleen monille Suomen tataareillekin se kulttuurinen keskus, josta

perinnetietoa ja kulttuuri-identiteettiä käydään aika ajoin ammentamassa.39

37

Leitzinger 2006, 28–30, 73–76; Kirkinen 2006, 59. 38

Leitzinger 2006, 32–34, 68–73, 78–82; Kirkinen 2006, ibid. Kuvaavaa Neuvostoliiton historianopetukselle oli, että

Kultaisen Ordan valtakunnasta puhuttiin kouluissa ”tataarien ikeenä” ja että vuonna 1944 kommunistipuolueen

keskuskomitea tuomitsi ”tataarisuuntauksen”, joka oli pyrkinyt objektiivisemmin tutkimaan Kultaisen Ordan historiaa.

Vielä vuonna 2000 Tatarstanin tasavallan ”Bolgaarien kansankongressin” puhemies Gusman Halilov ehdotti presidentti

Vladimir Putinille Tatarstanin nimen vaihtamista ”Bulgaristaniksi”, jotta sen väestö samaistuisi

pikemminkin ”slaavilaiseen” bolgaarikansaan kuin tataareihin (ja tätä kautta mongoleihin). Tämä kertoo Venäjän

vähemmistöjen hankalasta asemasta. Venäjän Tatarstanin tasavallasta ks. Deliömeroglu 1997. 39

YLEn Sukupuu-tv-sarjassaan (2007/2011) esittämä jakso mishääri Raif Nisametdinin suvusta on tästä hyvä esimerkki.

16

Kansallisuusnimityksenä ”tataari” on ongelmallinen, koska se voi käytännössä laajimmillaan

tarkoittaa ketä tahansa Turkin ulkopuolella asuvaa ”turkkilaista”. 1900-luvun alkupuolella

tataareiksi kutsuttiin melkein kaikkia Venäjän turkinsukuisia kansoja, kunnes useimmille keksittiin

uudet nimitykset. Osansa sekaannuksessa oli neuvostoaikana myös valtion virallisella politiikalla,

joka pyrki ei-venäläisten vähemmistökansallisuuksien ja -kielten pieniä eroja korostamalla

muodostamaan pieniä kansallisuuksia, jotta muslimien yhdistyminen ei uhkaisi neuvostovaltaa.

Esimerkistä käy, että Neuvostoliiton ensimmäisessä virallisessa väestönlaskennassa vuonna 1926

tilastoitiin peräti 105 erilaista turkkilais-islamilaista ”kansaa”, ja muun muassa mishäärit oli erotettu

omaksi kansakseen. Myöhemmin mishäärit palautettiin yhdeksi ”tataarien” heimoista.40

Tataareiksi kutsuttuja kansoja elää siis eri puolilla Euraasiaa, eivätkä edes kaikki Venäjän tataarit

suinkaan puhu yhteistä kieltä. Tataarit jaetaan asuinalueensa ja kielensä perusteella edelleen

esimerkiksi krimintataareihin (jotka pitävät nykyisin Ukrainalle kuuluvaa Krimin niemimaata

historiallisena kotimaanaan, mistä heitä Stalinin aikana pakkosiirrettiin muualle; heidän kielensä on

krimintataari), ja volgantataareihin, joiden kieliin käytännössä ”tataarin kielestä” puhuttaessa usein

viitataan. Kansojen ja heimojen luokittelu ei ole ongelmatonta, mutta lähinnä kielellisin perustein

jaetaan volgantataarit vielä mishääreihin ja kazanintataareihin. Suomen vanhin muslimiyhteisö

koostuu Venäjältä etenkin 1800-luvun jälkipuoliskolla saapuneiden ihmisten jälkeläisistä, jotka

kuuluvat pääsääntöisesti juuri mishääriheimoon.41

Mishääreiksi kutsutaan Venäjän länsipuolella asuvia volgantataareja, joiden juuret nykytutkimus

johtaa usein edellä mainittuihin kiptshakkeihin. Kazanin kaanikunnan hallitsijan poika Kasim

pakeni 1452 Mestsheran kaupunkiin, jonka ympärille perusti jälleen oman kaanikuntansa. Kaupunki

nimettiin uudelleen Kasimoviksi, mutta sen alkuperäisestä nimestä on johdettu nimitys ”mishääri”.

Ryhmittelyjä on muitakin, mutta tärkeintä on huomioida, että juuri krimintataari on historian

saatossa erkaantunut volgantataarien kielistä oleellisesti. Mishäärejä kulttuurisesti ja kielellisesti

lähimpänä muista tataareiksi kutsutuista heimoista ovat siis kazanintataarit, vaikka näidenkin väliltä

on löydetty – tai yritetty löytää – kulttuurieroja. Tietenkin on myös selvää, että ajan mittaan erillään

asuvien, samankin alkuperän jakavien ihmisten välille kertyy eroja sekoittumisten myötä.42

40

Leitzinger 2006, 35, 71. 41

Leitzinger 2006, 33–37; Halén 1999, 317; Kullberg 2004, 13–32; Anhava 1999, 140–142. 42

Halén 1999, ibid.; Leitzinger 2006, 42–45, mishäärien ja kazanintataarien kielellisistä ja kulttuurisista eroista erit. 58–

63. Leitzinger korostaa, että volgantataarien kielistä puhuttaessa kazanintataari ei ole kantakieli, josta mishäärimurteet

ovat eronneet, vaan että asia on toisinpäin: Muutokset kielessä ovat tapahtuneet Kazanin suurkaupungissa, missä

liikenneyhteydet, oppineiden kansainvälisyys ja kirjallinen harrastuneisuus modernisoivat kieltä. Sen sijaan maaseudun

mishäärikylissä käytetty kieli sai vähemmän ulkopuolisia vaikutteita.

17

2.2 Suomen vanhimman islamilaisen yhteisön syntyminen

Valtaosa nykyisten suomalaisten mishääritataarien esivanhemmista saapui tänne 1800-luvun

puolenvälin jälkeen, mutta mikään uutuus muslimit eivät Suomen historiassa olleet tätä ennenkään.

Kasakkajoukoissa muslimisotilaita oli nähty täällä jo ainakin Tallinnan piirityksen aikaan 1577,

osana iso- ja pikkuvihaksi kutsuttujen Venäjän miehityskausien joukkoja (1710–1721 ja 1742–

1743) ja Kustaan sodan (1788–1790) taisteluissa. Kun Suomen sodasta (1809–1809) alkanut

valtioyhteys uuteen emämaahan Venäjään lisäsi sotilaiden läsnäoloa Suomessa, kasvoi

luonnollisesti myös suuriruhtinaskunnan puolella palveluksessa olleiden muslimisotilaiden määrä.

Vuodesta 1812 lähtien muslimisotilaista on merkintöjä Viaporin metrikkakirjoissa, joihin

uskonoppineet (imaamit) merkitsivät tiedot syntyneistä, kuolleista, vihityistä ja eronneista.43

Helsingissä ja muissa varuskuntakaupungeissa muslimisotilaat kuuluivat muun armeijan mukana

ajan katukuvaan. Kun sotilaat toivat palveluspaikkakunnalleen myös perheensä, sai pian alkunsa

ensimmäinen sukupolvi Suomessa syntyneitä muslimeja. Suomalaisten suhtautuminen tulijoihin oli

lähinnä uteliasta: Kasarmilla 1866 vietetty ramadan-juhla sai kiinnostuneita ulkopuolisia seuraajia,

ja muslimien tapa rukoilla paikasta ja olosuhteista välittämättä herätti sekin hämmästystä.

Epätietoisuutta herätti korkeintaan joidenkin muslimisotilaiden halu avioitua tapaamiensa

suomalaisten naisten kanssa, mihin keisari lopulta antoi hyväksyntänsä sillä ehdolla, että lapsista

kasvatettaisiin kristittyjä.44

Suomalaisen islamin varhaishistoria kietoutuu monin paikoin yhteen juutalaisuuden vastaavien

vaiheiden kanssa. Kun molempien vähemmistöuskontojen edustajia palveli sotaväessä, sijoitettiin

esimerkiksi islamilainen ja juutalainen hautausmaakin yleensä vierekkäin, kuten tapahtui

esimerkiksi Helsingissä, Viipurissa ja Ahvenanmaalla. Helsingin Hietaniemen islamilainen

hautausmaa virallistettiin 1871, mutta jo tätä ennen muslimit olivat käyttäneet osaa hautausmaasta

omien vainajiensa hautaamiseen. Suurimpana erona näiden uskontoryhmien välillä oli se, että

juutalaissotilaista valtaosa pyrki palveluksensa päätettyään jäämään Suomeen pysyvästi

elinkeinorajoituksista huolimatta, mutta muslimit taas palasivat lähes poikkeuksetta kotiseuduilleen.

Muslimisotilaista valtaosa oli taustaltaan kazanintataareja tai bashkiireja, mutta väestön koostumus

muuttui pian sotilaiden poistuttua ja kauppiaiden ulotettua matkansa Suomeen asti.45

43

Halén 1999, 315. Tarkemmin muslimien varhaisista vierailuista Suomeen ks. Halén 1984, 341–344. 44

Halén 1999, 315–316; Leitzinger 2006, 83–86. 45

Halén 1999, ibid. Suomalaisessa kansanperinteessä toistuvat usein puolimyyttiset tarinat kohdatuista tataareista ja

bashkiireista, joita kutsuttiin milloin milläkin nimellä. Suomen juutalaisväestön vastaavista varhaisvaiheista ks.

Torvinen 1989, erit. 18–97.

18

Ensimmäiset Suomeen muuttaneet muslimisiviilit olivat nimenomaan mishäärejä, jotka ryhtyivät

harjoittamaan kulku- ja torikauppaa valtakunnan länsiosissa – siis myös Suomessa. Kotiseudullaan

mishäärit olivat perinteisesti saaneet elantonsa maanviljelyksestä, mutta niukka toimeentulo vaati

laajentamaan elinkeinovalikoimaa etenkin kasvukauden ulkopuolella. Monista tataareista tuli –

jälleen juutalaisten tavoin – kauppiaita, jotka erikoistuivat myymään etenkin kankaita, vaatteita ja

turkiksia. Pietarista muodostui kosmopoliittinen suurkaupunki, jossa kaupankäynnille oli luontaiset

markkinat, joiden ehtoihin tulokkaiden oli mukauduttava. Toimeentulo vaati olosuhteisiin

sopeutumista, eivätkä muslimit sen enempää kuin muutkaan päässeet näin syrjäytymään

yhteiskunnasta. Pääkaupungista taas oli lyhyt matka Suomeen, minne matkustamista ja lopulta

asettumista helpotti monien mishäärikauppiaiden kohdalla se, että kotiseudulla oltiin asuttu

suomensukuisten kansojen seassa. Kaupungeissa ymmärrettiin venäjää, minkä lisäksi suomen

kielen rakenne muistutti tataaria tehden näin uuden kielen oppimisen monille helpommaksi.46

Erään tarinan mukaan saippuakauppiaat Samaletdin Jusupoff (Yusuf, 1852–1930) ja Alautdin

Salavat (1860–1930) olisivat kauppamatkallaan nukahtaneet juovuspäissään laivaan, joka sitten vei

heidät Pietarista Suomeen. Kun kauppa sujui, ilmoittivat he sitten sukulaisilleen, että tataareihin

suhtauduttiin Suomessa paremmin kuin Venäjällä. Olipa tarinasta totta toinenkaan puoli tai ei,

kulkukauppiaiden ilmestyminen katukuvaan herätti myös ärtymystä: tataareja syytettiin toisinaan

sanomalehdissä muun muassa kelvottoman tavaran kaupustelusta ja kiskonnasta. Pääsääntöisesti

suhtautuminen oli kuitenkin positiivista etenkin Venäjän oloihin verrattuna, ja niinpä pysyvää

muslimiasutusta alkoikin vuosisadan taitteeseen tultaessa muodostua Helsingin lisäksi esimerkiksi

Viipuriin ja rajaseuduille, Hämeenlinnaan, Tampereelle, Turkuun, Vaasaan ja Ouluun.47

Suomeen asettumista nopeutti Riihimäen-Pietarin radan valmistuminen vuonna 1870, ja maanviljely

muuttui monille enää pelkäksi kesätyöksi. Kun sekavat maanomistusolot Venäjällä heikensivät ja

vastaavasti menestys talvikauppakohteissa paransi toimeentuloa, monien kauppiaiden perheille

Suomesta tuli ennen pitkää pysyvä kotipaikka. Asuinpaikoiksi valittiin suurimpia kaupunkeja ja

paikallisia keskuksia erityisesti etelästä, mikä ei ole yllättävää – näin kaikki muutkin

maahanmuuttajat pääsääntöisesti toimivat. Jo mainittujen paikkakuntien lisäksi tärkeitä

muslimikeskuksia muodostui Kannaksella sijaitsevasta Terijoesta sekä vuoden 1925 jälkeen

Järvenpäästä, jonne valmistui vuonna 1942 puinen moskeija ensimmäisenä Suomessa.48

46

Halén 1999, 316. 47

Leitzinger 2006, 86–92, 144–165; Halén 1999, 316–318. 48

Leitzinger 2006, 144–145, 161–162, 174; Halén 1999, ibid.; Karvonen 1975, 6, 27. Järvenpäässä on paitsi Suomen

ensimmäinen, myös edelleen ainoa varsinainen moskeija minareetteineen. Muita muslimien rukoushuoneita Suomessa

on nelisenkymmentä.

19

Asutuksen muututtua pysyväksi syntyi tarve järjestäytymiselle etenkin uskonnollisen elämän

turvaamiseksi uudella kotiseudulla. Venäjällä osa mishääreistä oli omaksunut kristinuskon ja osa

kääntynyt kommunismin vaikutuksesta ateisteiksi, mutta Suomeen muuttajista käytännössä kaikki

olivat perinteisen tavan mukaisesti sunnalaisia muslimeja. Suuriruhtinaskunnassa ei (senaatille 1912

tehdystä aloitteesta huolimatta) ollut erityisiä määräyksiä vähemmistöuskontojen organisaatioista tai

hengellisistä viroista, joten oli toimittava yleisvaltakunnallisen lainsäädännön puitteissa.

Ensimmäisenä rekisteröitynä islamilaisena yhdistyksenä Suomessa aloitti 6.4.1915 Helsingin

musulmaanien hyväntekeväisyysseura, jonka perustajajäseniin kuului muun muassa seurakunnan

tuleva pitkäaikainen imaami Weli-Ahmed Hakim (1882–1970). Yhdistyksen toimesta pyrittiin

esimerkiksi avustamaan varattomia sekä tukemaan hanketta oman koulun perustamiseksi.49

Muslimiyhteisön lapsia lähetettiin kesäkursseille Terijoelle, minne oli muodostunut vahva

muslimiyhteisö pian sen jälkeen, kun läheisen Pietarin varakkaampi venäläisväestö oli vuosisadan

alusta ottanut alueen kesäpaikakseen. Varsinaisen oman seurakunnan perustaminen edellytti

uskonnonvapauslakia, joka kohtasi kuitenkin itsenäistymisen jälkeenkin vastarintaa

suomalaiskansallisissa piireissä. Kesäkuussa 1921 vapautta avarsi laki (173/1921) Suomen

kansalaisen oikeudesta olla maan palveluksessa uskontunnustukseensa katsomatta. Varsinainen

uskonnonvapauslaki annettiin lopulta 10.11.1922 ja se astui voimaan seuraavan vuoden alusta.

Islamia tai muslimeja ei laissa varsinaisesti mainittu, mutta sen piiriin luettiin myös muut

asianmukaisesti rekisteröidyt uskontokunnat kuin evankelilaisluterilainen ja kreikkalaiskatolinen

kirkko. Laissa säädettiin yksilönvapauksien lisäksi muun muassa uskonnollisen yhdyskunnan

perustamisesta ja hautausmaista, ja kristillisiin kirkkoihin kuulumattomat vapautettiin kirkon

hyväksi maksettavista veroista.50

Syyskuussa 1924 jätettiin opetusministeriöön anomus, jonka pohjalta sitten 24.4.1925

uskonnollisten yhdyskuntain rekisteriin merkittiin Suomen muhamettilainen seurakunta.

Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi ja imaamiksi nimettiin Hakim, joka toimi yhteisön hengellisenä

johtajana aina vuoteen 1962 asti. Suomesta tuli näin Itävallan (1908) jälkeen toinen länsimaa, jossa

muslimiseurakunnalle annettiin virallinen asema. Tosin Turun tuomiokapitulin vastustuksen

johdosta seurakunta sai vihkimisoikeuden vasta 1932 – oikeuden pelättiin johtavan

moniavioisuuden sallimiseen, vaikka tämä ei ollut mishäärien tapana eikä siis pyrkimyksenäkään.51

49

Leitzinger 2006, 165–167; Halén 1999, 325–326; Baibulat 2004, 50; Karvonen 1975, 7. 50

Leitzinger 2006, 145, 165–168; Halén 1999, ibid.; Karvonen 1975, 8; Uskonnonvapauslaki (267/1922)

[http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/1922/19220267], luettu 28.9.2011. 51

Leitzinger 2006, 172–173; Halén 1999, 326–327; Karvonen 1975, 8. Pääseurakunnan nimi on vuodesta 1963 ollut

virallisesti Suomen Islam-seurakunta. Vaikka sen säännöissä ei ollutkaan kielellistä tai etnistä rajausta, kehittyi

20

Vuonna 1932 siirtokunta käsitti jo noin 700 henkeä ja 120 perhekuntaa, ja myös Tampereesta alkoi

kehittyä yhä vahvempi ”muslimikeskus”. Pietarin-radan ulottaminen Tampereelle asti oli

laajentanut mishäärien kauppamatkoja Hämeeseen. Joulukuun 1890 väestönlaskennassa tilastoitiin

kaupungissa jo useita muslimeja, ensimmäisten tulijoiden joukossa muun muassa Tampereen

islamilaisen seurakunnan ensimmäinen puheenjohtaja, kauppias Ymär Alautdin (Sali)52

. Useimmat

tulijoista näyttävät asuneen esimerkiksi Hämeenkadulla tai Tammelassa, lähellä rautatieasemaa.

Seurakunnan perustamista edelsivät täälläkin hyväntekeväisyysyhdistykset: Loppuvuodesta 1934

olivat ”Tampereella asuvat Idel-Uralin turkkilais-tataarilaisen yhteisön” nuoret naiset perustaneet

oman kulttuuriyhdistyksensä, jota ei kuitenkaan ilmeisesti virallisesti rekisteröity. Sen innoittamana

syntyi 1935 perustettu Tampereen turkkilainen yhdistys, joka omistautui uskonnollis-kulttuuristen

perinteiden vaalimiselle.53

Jo ennen oman seurakunnan perustamista oli Tampereen muslimienkin keskuudessa harjoitettu

uskonnollista toimintaa. Joidenkin tietojen mukaan kaupungissa oli toiminut imaami jo ennen

vuotta 1910, mutta joko tällöin tai 1912 kutsuttiin Kazanista Tampereelle imaami Alaeddin Abbes

(Alau Abbäs), jonka asunnossa Satakunnankadulla oli tilat koulua ja rukoushuonetta varten. Abbes

lähti ennen vallankumousta takaisin Venäjälle, mutta palasi vielä 1924 takaisin vain joutuakseen

toteamaan, että hänen tilalleen oli valittu toinen opettaja Gibadulla Murtasin54

, minkä johdosta

Abbes tiettävästi palasi Neuvostoliittoon. Varsinainen oma seurakunta perustettiin Tampereelle

marraskuussa 1942 ja se hyväksyttiin rekisteriin 10.4.1943. Salista tuli puheenjohtaja ja Hakim

toimitti myös Tampereen islamilaisen seurakunnan virallisen imaamin tehtäviä vuoteen 1947

saakka, jolloin imaamiksi saapui arvostettu teologi Habibur-Rahman Shakir.55

seurakunta vähitellen yhä selvemmäksi kielellis-kulttuuriseksi yhteisöksi, jossa mishääritausta ja tataarin kielen taito

ovat määrääviä tekijöitä. Näin myöhemmät maahanmuuttajat ovat käytännössä rajautuneet sen ulkopuolelle. 52

Ymär Sali (aiemmin Alautdin, 1876–1951) oli kotoisin Aktukista, ja Tampereelle hän siirtyi vaimoineen 1800–luvun

loppuvuosina. Muslimiyhteisön uskonnollis-kansallisille pyrinnöille omistautuneella Salilla oli suuri merkitys

Tampereen seurakunnan perustamiselle, sillä hän muun muassa lahjoitti lähes 600 000 markkaa Satakunnankadulla

sijainneen seurakuntatalon ostamiseksi. Sali käytti liiketoimissaan keräämästään omaisuudesta huomattavia summia

myös muuhun identiteettityöhön, kuten kulttuuritapahtumien rahoittamiseen. Ks. Baibulat 2004, 38–39. 53

Baibulat 2004, 14–16, 140–143; Halén 1999, 325–327. 54

Gibadulla Murtasin (1895–1968) oli varakkaan perheen poika Turkestanista, joka valmistui opettajaksi Kazanissa.

Murtasin joutui Venäjän armeijan mukana rintamalle ensimmäisessä maailmansodassa, ja vangiksi jouduttuaan päätyi

Tanskan kautta Berliiniin. Vuonna 1923 teologi Alimcan Idris suositti Murtasinia opettajaksi Tampereen muslimeille,

missä tehtävässä hän toimikin aina vuoteen 1941 ja opettajaksi Helsinkiin siirtymiseensä asti. Murtasin hoiti

käytännössä myös Tampereen imaamin tehtäviä 1923–1941, mutta kieltäytyi tarjotusta imaamin virasta vedoten siihen,

ettei ollut koulutukseltaan imaami vaan opettaja. Ks. Baibulat 2004, 74–75. 55

Baibulat 2004, 30–31, 38, 47–54; Halén 1999, 325. Murtasinin jälkeen rukousmenoja johti opettaja Mahmut Rahim,

ja myös muita ”maallikkoimaameja” käytettiin tarvittaessa. Habibur-Rahman Shakir (1903–1975) taas oli mm.

Kabulissa ja Bombayssa toiminut uskonoppinut, joka arabiaa äidinkielenään puhuneen vaimonsa Bibi-Rehanan (1918–

1974) kanssa tarjosi Tampereen muslimeille huomattavasti korkeatasoisempaa islamin tuntemusta, kuin mihin nämä

olivat tottuneet. Shakirin jälkeen Tampereen seurakunnalla ei ole ollut omaa päätoimista imaamia.

21

2.3 Kansallisen identiteetin monet mahdollisuudet

Muslimisiirtokunta Suomessa oli vuosisadan taitteen tienoilla muodostunut pysyväksi. Kuten

todettua, useimmat tulijoista kuuluivat mishääriheimoon ja puhuivat mishäärimurretta, mutta jonkin

verran oli mukana myös esimerkiksi bashkiireja, azereita, kazakkeja ja muita uskonveljiä ja -sisaria.

Yleinen tapa olikin kutsua ”omia” yksinkertaisesti nimellä möselman, muslimi – se riitti kattamaan

samaa uskontoa tunnustaneet ja suurin piirtein samaa kieltä puhuneet ihmiset, ja näiden määreiden

varaan käytännössä pitkälti rakentui ensimmäisen maahamme muuttaneen muslimisukupolven

itseymmärrys.56

Kuten Leitzinger toteaa, mishääreillä on varaa valita kansallisista identiteeteistä. Kielellisin

perustein he voivat samaistua muihin turkkilaisiin kansoihin, joiden kielellinen alkukoti lienee

jossain Keski-Aasiassa, ja jotka sieltä aikojen saatossa ovat levittäytymisen ja sekoittumisen kautta

päätyneet aina Eurooppaan ja Anatolian niemimaalle asti. Tarkemmin mishäärit voivat pitää esi-

isinään kiptshakkeja, mikä ulottaisi heidän menneisyytensä mahtaviin mongolivaltakuntiin asti.57

Ensimmäisen maailmansodan synnyttämät tapahtumat jättivät kuitenkin oman omalaatuisen

jälkensä siihen, miten Suomenkin mishäärit saattoivat kokea oman kansallisen identiteettinsä.

Venäjän keisarikunnan romahdus vuoden 1917 vallankumouksissa avasi Leninin bolševikeille tien

valtaan. Noina kuohunnan kuukausina olivat myös valtakunnan muslimit useaan otteeseen pohtineet

tulevaa asemaansa. Saksan tuella Kiovassa syyskuussa 1917 järjestetyssä ”Venäjän kansojen

kongressissa” turkkilaiskansojen edustajat olivat vaatineet demokraattista liittovaltiota, ja saman

vuoden toukokuussa tataarivaltuutettu Fatih Karimov oli muslimien kongressissa nimennyt Suomen

esimerkiksi Venäjän turkkilaisille. Karimovin mukaan sortokaudetkaan eivät olleet estäneet

suomalaisia vaalimasta omaa kieltään ja kulttuuriaan. Vallankumouksen ja Suomen sekä Puolan

itsenäistymisen innoittamina Venäjän muslimien ja suomensukuisten kansojen yhteiseksi

tavoitteeksi nimettiin Idel-Uralin valtio, joka olisi maantieteellisesti kosketuksissa sen eteläpuolella

sijainneeseen Turkestaniin. Tasavaltaan olisivat kuuluneet Kazanin ja Ufan kuvernementit, osia

useasta muusta kuvernementista ja kaupungeista muun muassa Kazan, Jekaterinburg, Astrakan,

Orenburg ja (Leninin syntymäkaupunki) Simbirsk. Valtiossa olisi ollut 14–15 miljoonaa asukasta,

joista puolet turkinsukuisia. Täyttä itsenäisyyttä suositumpi vaihtoehto muslimien keskuudessa oli

laaja autonomia demokraattisen valtion sisällä.58

56

Halén 1999, 323. 57

Leitzinger 2006, 63–64. 58

Leitzinger 2006, 68–69. Valtion nimi johdettiin sen sijainnista Volgan (tataariksi Idel) ja Uralin välissä.

22

Muslimien kulttuuriautonomia julistettiin elokuussa, ja bolševikkikumouksen jälkeen Idel-Ural

julistautui tilaisuuden tullen autonomiseksi 2.12.1917. Ufasta käsin johdetut kansallismieliset

kävivät ankaraa valtakamppailua bolševikkien kanssa Kazanissa, mikä päättyi 10.4.1918 puna-

armeijan kukistettua Idel-Uralin hallituksen. Maan ensimmäiseksi presidentiksi valittu Sadri

Maksudi59

pakeni Pietarin kautta Tampereelle, mistä hän jatkoi Pariisiin. Siellä Maksudi vuoden

1919 rauhankonferenssissa vetosi tuloksettomasti lyhytikäiseksi jääneen maansa asukkaiden

poliittisten oikeuksien puolesta. Venäjän sisällissodan jatkuessa valkoinen armeija sai Kazanin

haltuunsa muslimien avustuksella loppukesästä 1918. Amiraali Aleksandr Koltshakin täällä

johtamat valkoiset eivät kuitenkaan tunnetusti olleet kiinnostuneita vähemmistökansojen

itsenäisyyspyrkimyksistä, mikä maksoi heille tappion Kazanissa ja pitkälti koko sisällissodassa.60

Bolševikkien virallinen ideologia julisti suvaitsevaisuutta vähemmistöjen itsenäisyydelle, mutta

käytännössä muslimien yhtenäisyyttä pyrittiin tietoisesti hajottamaan perustamalla kieli- ja murre-

erojen perusteella omat autonomiset neuvostotasavaltansa sekä bashkiireille (23.3.1919) että

volgantataareille (27.5.1920). Suurin osa tataareista oli äänestänyt oikeistoa ja kapinoitakin esiintyi,

minkä lisäksi bolševikkien kannattajat pitkälti tuhottiin Stalinin puhdistuksissa 1929–1932, jolloin

2273 tataaria teloitettiin. Idel-Uralin historia oli päättynyt ennen kunnollista alkamistaankaan, mutta

sen sinisestä lipusta ja muista symboleista tuli tärkeitä kansallismielisyyden ilmaisukeinoja.

Esimerkiksi vuonna 1938 järjestettiin Varsovassa suuret Idel-Uralin valtiopäivien 20-

vuotismuistojuhlat, jossa oli mukana Suomen edustusto. Radiolähetyksen ansiosta Tampereenkin

tataarit saattoivat kuunnella juhlallisuuksia kodeissaan Baibulatin sanoin ”suuren innon ja syvän

tunteen vallassa”.61

Näin yksi tapa hahmottaa omaa identiteettiä olikin joillekin mishääreille kokea itsensä ”idel-

uralilaiseksi”. Tosin kyse oli yleensä pikemminkin poliittisesta tarpeesta eron tekemiseksi suhteessa

venäläisiin kuin erityisestä kansallisuusideaalista, mutta tästä esiintyi erilaisia tulkintoja, kuten

edempänä tullaan näkemään. Kysymys on pitkälti siitä, mitä termeillä kuten ”tataari”

tai ”turkkilainen” on eri aikoina ja erilaisissa asiayhteyksissä tarkoitettu ja ymmärretty.

59

Sadri Maksudi (myöhemmin Turkissa Sadri Maksudi Arsal, 1879–1957) oli kotoisin Kazanin seudulta, missä

valmistui opettajaksi. Maksudi valmistui oikeustieteestä Sorbonnen yliopistosta, ja palasi Venäjälle liittyäkseen

islamilaiseen perustuslailliseen puolueeseen. Hän oli Kazanin kuvernementin edustajana ensimmäisessä ja toisessa

duumassa (1906–1907). Maksudi valittiin 1917 muslimien kansalliskokouksen puheenjohtajaksi ja Idel-Uralin

presidentiksi, mutta bolsevikkien voiton myötä hän joutui pakenemaan maasta. Vuonna 1922 Maksudi haki perheensä

Suomesta, ja he asuivat Berliinissä ja Sorbonnessa, missä Maksudi tutki ja opetti turkkilaisten historiaa. 1925 Maksudi

muutti Turkkiin, missä teki merkittävän uran yliopiston professorina. Lisäksi hän istui kolme kautta Turkin

parlamentissa. Maksudi tunnettiin suurena Suomen ystävänä. Ks. Baibulat 2004, 107. 60

Leitzinger 2006, 69, 108–111. Voittonsa jälkeen bolsevikit puolestaan kostivat muslimeille: Muun muassa Nizhni

Novgorodin alueella surmattiin 80 kyläläistä, jotka vastustivat tanssiaisten pitoa moskeijassaan. 61

Leitzinger 2006, 69–71; Baibulat 2004, 114–125.

23

Jo noin 1860-luvulta lähtien oli voimistunut muiden vastaavien kansallisuusliikkeiden (esimerkiksi

pangermanismi ja panslavismi) kanssa samoihin aikoihin syntynyt panturkkilaisuusliike, jonka

tavoitteena oli turkkilaiskansojen kulttuurinen ja valtiollinen yhdistäminen. Sinänsä ajatus kaikkien

muslimien myös valtiollisesta yhtenäisyydestä (panislamismi) uskovien yhteisön (umma) sisällä oli

tietysti sisäänrakennettu islamiin jo sen syntymästä lähtien. Käytännössä yhtenäisyyden ideaalia ei

kuitenkaan kestänyt kuin Espanjan umaijadi-kalifaatin perustamiseen (929) asti, minkä jälkeisinä

vuosisatoina islamilainen maailma pirstaloitui lukemattomin tavoin ja ummasta tuli panislamistien

poliittisen retoriikan ulkopuolella lähinnä muslimien ”uskonveljeyteen” viittaava käsite.

Panislamismi säilyi silti noin 1880–1910-luvuilla muslimiälymystön hallitsevana aatesuuntauksena,

jolla oli kannatusta Venäjälläkin, ja joka sen vuoksi aika ajoin oli epäilyksen polttopisteessä sekä

tsaarin Venäjän että Neuvostoliiton viranomaisten silmissä.62

1800-luvulla Osmanivaltakunta oli useimmille muslimeille valtioiden joukossa sekä henkinen että

poliittinen johtotähti. Osmanihallitsija oli sunnalaisille samaan aikaan sekä sultan (sulttaani;

valtakuntansa hallitsija) että khalifa (kalifi; kaikkien muslimien hengellinen johtaja), ja Istanbulin

kalifaatin tunnusti myös Venäjän Katariina Suuri vuonna 1774 maansa muslimien hengelliseksi

johtajaksi. Näin Venäjän muslimien ja Osmanivaltakunnan väliset kulttuurisiteet säilyivät tiiviinä.

Panturkkilaisuus nousi maallistuneelta pohjalta haastamaan kaikkien muslimien yhtenäisyyden:

Toisin kuin panislamismi, pan- tai yleisturkkilaisuus perustui yhteiselle ”rodulle” ja kielelle, ei

niinkään uskonnolle. Rohkaisua sen teoreetikot saivat esimerkiksi ajan kielitieteestä.63

Tällä tavalla ajateltuna ”turkkilaisiin” kyettiin lukemaan jopa 80 miljoonaa ihmistä, ja useat

Istanbulissa vaikuttaneista panturkkilaisuuden ideologeista olivat taustaltaan nimenomaan Venäjän

tataareja. Monet heistä ihailivat kansansa ”pakanallista suuruudenaikaa” ja pitivät Tsingis-kaania

suurimpana sankarinaan, mikä jopa aiheutti Istanbulissa kulttuurisotia. Taustalla oli edellä mainittu

tataarien yhdistäminen mongoleihin, mikä toisaalta loi painetta heidän maineensa ”puhdistamiselle”

ja toisaalta tarjosi palkkioksi mahtavan menneisyyden. Osmanivaltakunnassa panturkkilaisuus levisi

myös länsimielisen nuorturkkilaisliikkeen parissa, joka kaappasi vallan kalifi Abdülhamid II:lta

1908–1909 säätäen uuden perustuslain ja antaen samalla kuoliniskun panislamilaiselle ideologialle.

Nuorturkkilaisten vaikutuksesta panturkkilaisuus läpäisi koko valtakunnan poliittisen eliitin.64

62

Leitzinger 2006, 64–65; Tuomikoski 2002, 33–36. Umma tarkoittaa islamilaista uskovien yhteisöä, kontekstista

riippuen joko ”seurakuntaa” tai kaikkien maailman muslimien yhteisöä. Sillä on toisinaan tarkoitettu myös islamilaisten

valtioiden muodostamaa kokonaisuutta. Islamin varhaishistoriasta ja islamilaisen maailman hajaantumisesta ks.

Hämeen-Anttila 2008, 13–87; Öhrnberg 2005, 86–122. 63

Tuomikoski 2002, ibid. 64

Tuomikoski 2002, 36–38; Öhrnberg 2005, 144–146.

24

Kun muslimien keskenäinen solidaarisuus oli näin rikottu, arabikansojen keskuudessa pääsi voitolle

vastaavanlainen arabinationalistinen aate, ja lopulta maailmansodan ja sisäisten konfliktien

rapauttama Osmanivaltakunta hajosi nostaen Turkin itsenäisyyssodan (1919–1923) seurauksena

valtaan Mustafa Kemalin (Atatürkin) kansallisen vapautusrintaman. Turkin tasavalta julistettiin

perustetuksi kansallismielisten pääkaupungissa Ankarassa 29.10.1923. Turkin modernisoijana ja

länsimaistajana tunnetun Atatürkin ja hänen seuraajiensa johdolla Turkin tasavallan viralliseksi

ideologiaksi näihin päiviin asti vakiintui sivistystä painottanut kemalismi, omintakeinen sekoitus

tasavaltalaisuutta, sekularismia, nationalismia, populismia, etatismia (valtiojohtoisuutta) ja

reformismia. Nämä ”kuusi nuolta” kirjattiin lopulta Turkin perustuslakiin vuonna 1937.65

Uudessa Turkissa kemalismismi muuttui nopeasti radikaalista aatteesta konservativismiksi, kun

huoli valtion asemasta ohitti tärkeysjärjestyksessä alkuperäiset valistusihanteet. Ihanteeksi asetettiin

luokaton, monoliittinen yhteiskunta, jossa erilaisten identiteettien olemassaolon nähtiin vaarantavan

valtion olemassaolon. Tästä syystä kemalistit eivät hyväksyneet autonomista nationalistista

liikehdintää edes puhtaan turkkilaisnationalismin muodossa – löyhästi määritellyn nationalismin

monopoli oli näet varattu virallisen valtioideologian käyttöön. Samasta syystä panturkkilaisuus

koettiin nyt valtion kannalta vaaralliseksi seikkailupolitiikaksi.66

Panturkkilaisuuden kannattajien intresseissä oli kehittää turkkilaiskansoille yleisturkkilainen

kirjakieli, toisaalta osmaniturkkia ja Venäjän muslimien ”murteita” (kuten panturkkilaiset näiden

kieliä nimittivät) modernisoimalla, toisaalta kielen juuria ja ”alkuperäistä luonnetta” etsimällä.

Nämä olivat tietysti keskenään ristiriitaisia tavoitteita, ja ongelmaa ratkaistiinkin paikallisia

kirjakieliä kehittämällä – niitä vain tuli edelleen kutsua murteiksi eikä kieliksi. Venäjän muslimien

keskuudessa panislamismi ja panturkkilaisuus eivät kuitenkaan muodostaneet samanlaista

vastakohtaa toisilleen kuin Turkissa, sillä pääosa valtakunnan muslimeista kuului myös ”turko-

tataareihin”, kuten turkinsukuisia kansoja yleisesti kutsuttiin. Panislamistit ja panturkkilaiset

toimivatkin Venäjän muslimiliikkeissä yhdessä, eikä vastakkainasettelu ollut useimmille heistä

relevanttia. Panturkkilaisuuden ja tataarinationalismin yhteydet olivatkin vahvat, ja

bolsevikkikriitikot pitivätkin panturkkilaisuutta kokonaan Venäjän tataarien kehittämänä liikkeenä.

Muutaman miljoonan ihmisen kansa saattoi ideologian avulla kokea vahvaa yhtäläisyyttä kaikkiin

turkkilaisiin kaikkialla – johtotähtenään Atatürkin uusi, moderni Turkin tasavalta.67

65

Leinonen et al. 2007, 119–120; Tuomikoski 2002, 38. Atatürkin noususta turkkilaisen kansallismielisen liikkeen

johtoon ks. Mango 1999, erit. 101–357. Viimeinen osmanisulttaani Mehmed VI (1861–1926) luopui vallasta 1.11.1922. 66

Insel 2007, 121–124; Mango 1999, 332–333. Mustafa Kemal (vuodesta 1934 Atatürk, 1881–1938) itse piti jo

1.12.1922 puheen, jossa hänen johtamansa liike sanoutui irti sekä panislamilaisuudesta että panturkkilaisuudesta. 67

Tuomikoski 2002, 12, 38–40; Leitzinger 2006, 64–68.

25

Suomen mishäärien kielestä muodostui Neuvostoliiton ja Turkin tapahtumien seurauksena

ainutlaatuinen poikkeus. Turkissa siirryttiin vuoden 1928 reformin myötä arabialaisesta

kirjaimistosta latinalaisiin aakkosiin ja myös volgantataarit omaksuivat tämän tavan, mikä eristi

turkkilaiskansoja islamilaisesta yhteisöstä ja sen menneisyydestä. Kun Neuvostoliitossa sittemmin

1930-luvun lopulla siirryttiin virallisesti käyttämään kyrillisiä aakkosia, eristettiin toimenpiteellä

jättiläisvaltion muslimiväestö käytännössä pian myös Turkin vaikutuksesta; vähemmistöjä yritettiin

tietoisesti venäläistää. Tämän kaiken seurauksena Suomen mishäärien kieli kirjoitusasuineen jäi

uniikiksi – täkäläinen yhteisö oli ehtinyt omaksua latinalaiset aakkoset, mutta kielen äänteet eivät

sellaisinaan taipuneet Istanbulin murteelle perustuvaan turkin kirjakieleen.68

Lopputulos oli kompromissi, missä esimerkiksi mishäärikielen ä-äänne merkittiin turkkilaisittain e-

kirjaimella (vertaa Ahsän, Ahsen) tai omalaatuisella viivallisella i-kirjaimella. Tämä ilmentää

osaltaan identiteettiristiriitoja: Asia olisi ratkennut lainaamalla suomen kielestä ä-kirjain, mutta

panturkkilaismieliset eivät tätä hyväksyneet, koska turkin kielessä ei sellaista ole. Tämä johti

esimerkiksi erisnimien moniin erilaisiin kirjoitusasuihin, kun virallisissa yhteyksissä oli pakko

noudattaa suomen kielen sääntöjä. Leitzingerin mukaan ilmeisesti vuodesta 1957 lähtien seurakunta

ryhtyi ilmoittamaan syntyneiden lasten nimet väestörekisteriin, mikä järjestelmällisti kirjoitusasuja

turkkilaisen oikeinkirjoituksen mukaisesti eli muutti monissa nimissä ä:n e:ksi. Mishäärikielelle ei

ole tänäkään päivänä olemassa mitään vakiintunutta, yleisesti hyväksyttyä kirjakieltä.69

Erilaiset tulkinnat ovat herättäneet eri aikoina mielipide-eroja ja kiistoja Suomen mishääriyhteisön

keskuudessa, mutta yhtä kaikki heidän kaksoisidentiteettiään on kuvattu useimmiten vahvaksi. Tällä

tarkoitetaan sitä, että Suomi ja suomalaisuus asettuivat hyväksytyksi ja luonnolliseksi osaksi

mishäärien identiteettiä samalla, kun omasta kielestä, perinteisistä tavoista ja islamin uskosta

pidettiin kiinni näin täysin valtaväestöön sulautumatta. Kuitenkin nykyään monet mishäärit eivät

enää hallitse äidinkieltään tai tunne perinteisiä tapoja, minkä vuoksi esimerkiksi seka-avioliittoihin

on useimmiten suhtauduttu torjuvasti. Yleinen maallistuminen ja jäsenistön ikääntyminen on

johtanut seurakunnissa jäsenmäärän laskuun. 1800-luvulta lähtien Suomeen saapuneen

mishääriväestön integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan oli joka tapauksessa pääsääntöisesti

niin sulavaa, että sitä voi hyvin Leitzingerin tavoin kuvata menestystarinaksi.70

Eräänlainen

menestystarina oli myöskin Zinetullah Ahsen Bören kulkema tie Venäjän Aktukin maalaiskylästä

Tampereelle varakkaaksi ja kulttuuria aktiivisesti rikastuttaneeksi kauppiaaksi.

68

Leitzinger 2006, 71–72, 233–234. 69

Halén 1984, 348; Leitzinger 2006, ibid. 70

Leitzinger 2006, 246–257.

26

3. TIE TAMPEREELLE (1886–1920)

3.1 Myllärin poika Aktukista

Aktuk – tai Yanapar, millä nimellä sitä myös on kutsuttu71

– on kylä Venäjällä, nykyisessä Nizhni

Novgorodin oblastissa. Lähenevästä romahduksestaan vielä tietämättömässä 1800-luvun lopun

Venäjän keisarikunnassa tuo aluehallintoyksikkö tunnettiin Nizhni Novgorodin kuvernementtina, ja

Aktuk oli yksi niistä 30–40 mishääriväestön asuttamasta kylästä, jotka kuuluivat kuvernementin

piirikuntaan nimeltä Sergatš. Virallisesti kylä kuului itse asiassa Urazin (Urazawılin) pitäjään, joka

sijaitsi noin kolmen kilometrin päässä varsinaisesta Aktukista. Aktuk oli Pietarista tai Moskovasta

katsottuna perifeerinen maaseudun pikku syrjäkylä, mutta se sijaitsi verrattain lähellä Nizhni

Novgorodin suurkaupunkia; tosin matkaa sinne kertyi linnuntietäkin yli 140 kilometriä. Yli 250

kilometrin päässä idässä taas oli tataariväestön kulttuurinen pääkaupunki Kazan. Mishäärien

perimätiedon mukaan Aktukin, Urazin ja kolmen muun seudun mishäärikylän nimet tulivat

veljeksiltä, jotka olivat perustaneet nuo kylät joskus historian myyttisessä aamuhämärässä.72

Aktukin kerrotaan olleen tunnettu alavasta maastostaan ja muutamasta korkeasta kukkulastaan, ja

tuo seutu oli hyvin tyypillinen 1800-luvun lopun lapsuudenmaisema talonpoikaisen muslimiperheen

pojalle. Useimmat Suomeen päätyneistä mishääreistä nimittäin olivat kotoisin tuolta seudulta ja

monet nimenomaan Aktukista – niin siis myös ensimmäisen suomenkielisen Koraanin julkaisijana

parhaiten tunnettu Zinetullah Ahsen Böre. Useimpien kyläläisten tavoin saivat Ahsen Bören

vanhemmatkin elantonsa maasta. Hänen isänsä oli ammatiltaan mylläri, ja tuulimyllyjen kyläksikin

voisi Aktukia kutsua, sillä niitä kerrotaan olleen kylässä vuosisadan taitteessa toistakymmentä.

Hasan Hamidullan kirjoittaman Yanaparin (Aktukin) historian mukaan seudun maaperä oli mustan

mullan ja metsättömien aukioiden johdosta erinomaista viljelykselle, ja kylän yhteispelloilla

viljeltiin ruista, kauraa, spelttivehnää, hirssiä, tattaria, palkohernettä, sokerihernettä, hamppua,

perunaa ja muita tyypillisiä viljelyskasveja. Vaikka kylä ei sijainnut vesilähteiden äärellä, kaivovesi

mahdollisti säännöllisen viljelyn onnistumisen. Ahkera viljely ja lopulta sähköistetyt myllyt

suojelivat kyläläisiä nälänhädältä ja tuottivat osalle heistä jopa jonkinasteista varallisuutta.73

71

Leitzingerin mukaan kylän toinen nimi Yanapar (”Uusi Par”) viittaisi aikaisempaan mordvalaiseen Par-nimiseen

kylään sekä seudulla olleeseen samannimiseen jokeen. Hamidullan kirjoittamassa kylän historiassa sen perustamiseen

liittyvää perimätietoa selvitellään aina vuodelle 1078 päivätystä maanomistuskirjasta lähtien, mutta tämän Hamidulla

itsekin toteaa väärinymmärrykseksi ja muistitiedon epävarmaksi. Ks. Hamidulla 1954, 47, 57; Leitzinger 1996, 43–44. 72

Leitzinger 1996, ibid.; Hamidulla 1954, 47–66. Esimerkiksi Ahsen Bören vuonna 1916 Orenburgissa saamaan

imaamintodistukseen on merkitty todistuksen saajan olevan kotoisin ”Novgorodin läänin Sergatshin kihlakunnan

Urasavskin kunnan Ak Tukin kylästä”. Ks. Zinetullah Imadetdin Ahsenin imaamitodistus 25.10.1916, Kur’an Kerim-

kirjekansio, CSA. 73

Ahsen Böre 1945, 4–5; Hamidulla 1954, 47–57.

27

Ahsen Böre kertoo isänsä Imadütdinin (1849–1906) olleen yksi niistä talonpojista, joille kova työ

oli tuottanut hieman ylimääräistäkin. Hän oli syntynyt vuonna 1849 Aktukissa Ahsen Bedüilhanin

ja tämän vaimon perheeseen yhtenä heidän kaikkiaan kuudesta lapsestaan, eikä hän ollut käynyt

koulua – Ahsen Böre kuvaa muistelmissaan isänsä luku- ja kirjoitustaidottomaksi mieheksi, joka ei

kuitenkaan koskaan jättänyt väliin muslimin viiden päivittäisen, oikein ajoitetun rukouksen

velvollisuutta. Imadütdin oli onnistunut välttymään Venäjän armeijalta tuhannen ruplan maksua

vastaan, ja niin hän oli saanut keskittyä viljelyksiinsä sekä työhön yhdessä veljensä Mehmed

Sadikin kanssa rakentamansa myllyn parissa.74

Isän epäilemättä osin idealisoitu esimerkillisyys

muistelmien kuvauksissa kertoo toisaalta tietysti hänen suuresta vaikutuksestaan Zinetullah-

poikansa elämässä, mutta menestyksekkään ja mallikelpoisen patriarkan rooli oli epäilemättä myös

jotain sellaista, mitä tämä poika itse tahtoi myös muistelmiensa kautta omille lapsilleen välittää.

Imadütdin otti vaimokseen samasta kylästä kotoisin olleen Merhabe Ibrahimovan (1855–1941),

jonka kanssa avioliitto oli muistelmien mukaan läheinen ja onnellinen. Merhabe oli yksi Ibrahim

Ciddihan-nimisen oppineen miehen lapsista, joita tällä oli kahdeksan kaikkiaan kolmesta eri

avioliitosta. Lisäksi Ahsen Böre kertoo Ibrahim Ciddihanilla (1833–1895) olleen myös kaksi tytärtä

peräisin Medinan medrese-oppilaitoksessa viettämältään ajalta, mutta näiden lasten hän mainitsee

asuneen ja avioituneen niin kaukana, että heidän myöhemmät kohtalonsa olivat jääneet perheelle

tuntemattomiksi. Merhaben äidin Samsü Hamelin kanssa solmitusta avioliitosta oli Ibrahim

Ciddihanilla kaksi tytärtä. Äidinisäänsä Ahsen Böre muistelmissaan kutsuu oikeudenmukaiseksi ja

kunnioitetuksi mieheksi, joka hankki omaisuutensa käymällä kauppaa Nizhni Novgorodissa ja

tuomalla sieltä myös teen kaltaisia hyödykkeitä myytäväksi eteenpäin tuntemilleen ihmisille kotona

Aktukissa. Näin hän saattoi hankkia omistuksiinsa taloja ja maata, jotka sitten jätti perinnöksi

ainoalle pojalleen Mustafalle. Tässä kohtaa kertomusta Ahsen Bören kuvaus muuttuu

katkerammaksi: Hän paheksuu setänsä liikkuneen väärässä seurassa, sortuneen alkoholiin ja näin

tuhonneen isänsä jättämän perinnön. Osansa sävyn katkeruuteen lienee siinä, että hän kertoo äitinsä

sisaruspuolten käyttäytyneen myöhemmin tätä kohtaan kylmästi ja torjuvasti.75

Imadütdin ja Merhabe saivat kaikkiaan yhdeksän lasta, jotka olivat nimeltään Fettehutdin, Halime,

Zahidullah, Halise, Zinetullah (s. 20.3.1886), Abdullah, Abdulkayyom, Abdulhak ja Katiye.76

Kuten perinteisenä tapana oli, Ahsen Bören nimi oli alkujaan yksinkertaisesti Zinetullah Imadütdin,

mitä muotoa hän Suomeen päädyttyään aluksi käytti venäläistyylisellä off-päätteellä lisättynä

74

Ahsen Böre 1945, 4, 10. 75

Ahsen Böre 1945, 10–11. 76

Ahsen Böre 1945, 11.

28

(Imadutdinoff) ikään kuin sukunimenään, kunnes myöhemmin siirtyi käyttämään Ahsän (Ahsen)-

nimeä. Mishäärien tapana oli nimittäin käyttää sukunimenään jonkun aikaisemman sukupolven

miehen – yleensä oman isän tai isoisän – nimeä, ja kun Suomeen tullessa papereihin piti laittaa

jokin sukunimi, saattoi eri aikaan maahan tulleilla veljeksillä olla eri sukunimet.77

Tämän Ahsen

Böre toteaa muistelmissaan viitatessaan itsensä ja nuorempien veljiensä tekemiin erilaisiin

elämänvalintoihin:

Abdülhak oli Suomen kansalainen, joten hän käytti pelkkää Imadütdinia sukunimenään, Abdullah myös

käytti pelkkää Ahsenia sukunimenään. Joka tapauksessa me olemme kaikki veljeksiä samasta äidistä ja

isästä, joten todellisuudessa he ovat kaikki Ahsen Bören poikia.78

Ahsen-nimi tuli sekin suvusta – kyseessähän oli isän puoleisen isoisän etunimi. Böre (”susi”) taas

oli alkujaan kutsumanimi, joka myöhemmin turkkilaistumisen myötä vakiintui osaksi perheen

virallista sukunimeä. Nimiin liittyvän havainnollistavan tarinan kertoi myös tamperelainen tataari

Naim Nasib (Nasibullen, 1917–1998) toimittaja Rauno Harjun haastateltua tätä vuonna 1996:

RH: Tarkoittaako Nasibullen jotain sillä kielellä?

NN: Nasib on siinä, että nasib on jonkunlainen onni [...] tarkoittaa semmosta joo [...] onnistumista. [...]

vaarin nimihän se oli, sieltä se, vaarin nimestä se on tietysti lähtöisin, että pojat sai sitten sen saman

Nasibin jokainen. Nasibulleniksi sanottiin koska se oli venäläinen [...]

RH: [...] Missä vaiheessa muutit tai jätit pois nimestä sen –ullen?

NN: [...] Kyllä se jossain siinä sen [sodan] jälkeen mahdollisesti tuli muutettua[...] sen takia, kun se

–ullen oli venäläinen pääte siinä. [...] Ja meikäläisistä useimmat jättivät pois, jos on jotain venäläistä

peräistä [...] Nasib se on arabialainen sana [...]

RH: [...] No tota vielä heistä [Zinetullah Ahsen Bören pojista] sen verran, että hehän muuttivat nimensä

kanssa. Mutta toisinpäin, siis heille tuli lisää sukunimeensä Böreeks.[...] Tiedätkö mikä historia siihen

liittyy? Miksi Assen Böre?

NN: [...] No Börehän on susi. [...] oisko se niin komee vai... [...] Niin niitä kai sanottiin Böreeks,

haukuttiin. Juu se siitä otti sen nimen sitten ittellensä.79

Nimi sai lopullisen muotonsa vasta vuosikymmeniä nuoruusvuosia myöhemmin, mutta Ahsen Böre

on joka tapauksessa mielenkiintoinen sukunimi tälle miehelle, jonka monet myöhemmin oppivat

tuntemaan paitsi päämäärätietoisena ja aikaansaavana, myös riidanhaluisena. Suvun nimi (Ahsen)

yhdistettynä lempi- tai pilkkanimeen (Böre) oli paitsi yksi osa vanhaa ja toinen uutta, myös

jonkinlainen itseään toteuttanut enne: Susi saattoi tarpeen vaatiessa puraista, mutta toisaalta

laumassa ei aina ollut sijaa yksilölle, joka ulvoi eri tahtiin kuin muut.

77

Leitzinger 2006, 97. Mishäärikirjakielen vakiintumattomuudesta, translitterointieroista ja suomalaisten virkamiesten

nimihankaluuksista johtuen nimestä esiintyy lähteissä ennen Ahsen Böre-sukunimen vakiintumista monia kirjoitusasuja

(Imadutdinoff, Aimadetdinoff tms.) erityisesti virallisissa asiakirjoissa. Ahsän-nimestä myöhemmin käytetty

turkkilainen versio taas korvasi ä-äänteen merkin e-kirjaimella (Ahsen). Asiaa on selvitetty tarkemmin edellisessä

luvussa. Asiakirjoissa esiintyy myös muita variaatioita kirjoitusasusta (Ahcsän, Achsiän); etunimen kirjoitusasuna

Suomessa säilyi pitkään ilmeisesti ”suomalaisempi” Siniatulla. Ahsen-nimen käytön vakiintumista selittänee myös

Suomeen säädetty sukunimilaki, joka astui voimaan vuoden 1921 alusta. Ks. henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA. 78

Ahsen Böre 1945, 98. 79

Naim Nasibin haastattelu 3.5.1996. Suomen jääkiekkoliiton historia-arkisto, cd-levy 37, SJMA. Myös Hamidulla

mainitsee Aktukin historiassaan, että kylän kuuluisimpia sähkömyllyjä oli ”Bören” mylly. Ks. Hamidulla 1954, 56–57.

29

Nuoren Zinetullahin sisaruksista Halise-sisko ja Abdulkayyom-veli kuolivat jo lapsina, ja kohtalo

koetteli myös Zahidullah-veljeä, joka sairauden seurauksena sokeutui vain kolmen vuoden iässä.

Tämä ei estänyt Zahidullahia opettelemasta ulkoa Koraanin tekstejä niin taitavasti, että isoisä olisi

halunnut lähettää tämän Pietariin asti opiskelemaan hafiziksi (säilyttäjäksi), mutta Imadütdin-isällä

ei ollut tähän mahdollisuutta. Tyttölapset eivät käyneet koulua, mutta kaikkien veljiensä Ahsen

Böre kertoo olleen luku- ja kirjoitustaitoisia ja saaneen ainakin jonkinlaista opetusta. Merhabe-äiti –

hänet puolestaan mainitaan luku- muttei kirjoitustaitoiseksi – kertoi lapsille tarinoita, ja nuori

Zinetullah lähetettiin aluksi koulun penkille veljensä Fettehutdinin kanssa.80

Kun tiedetään Ahsen

Bören myöhempi innostus kirjallisiin harrasteisiin ja koulutuskysymyksiin, vaikuttaa siltä, että

luku- ja kirjoitustaito tuli muistelmissa mainita paitsi tietysti ajan maaseudun oloissa harvinaisena

taitona sinänsä, myös eräänlaisena muistelmien lukijalle esitettävänä ”todistusaineistona” hänen

arvostamiensa ihmisten vilpittömästä mielestä – saattoihan Zinetullah vastaavasti riitojen

yhteydessä ivata vihamiehiään näiden tämän taidon todellisesta tai oletetusta puutteesta. Näin oli

asian laita oli esimerkiksi erään myöhemmän kiistan yhteydessä hänen kutsuttuaan yhtä

kiistakumppaneistaan kirjeessään ”kirjoitustaidottomaksi moukaksi”.81

Hamidullan historiikin tietojen mukaan Aktukin asukkaiden hartaudenharjoittamiseen alkujaan

käytetyn talon tilalle oli rakennettu ensimmäinen vaatimaton olkikattoinen ja minareetiton moskeija

jo vuonna 1820, ja myöhemmin parempi rakennus minareetteineen, joka kuitenkin tuhoutui

Aktukissa raivonneessa tulipalossa vuonna 1837. Vuokratusta pellosta saaduilla rahoilla kyläläiset

kuitenkin rakennuttivat tilalle suuremman, ”turkkilaistyylisen” moskeijan.82

Olivatpa Hamidullan

kylähistoriikin muistitietoon perustuvat ajoitukset täysin kohdallaan tai eivät, on selvää, että

maaseudulla lapset saivat poikkeuksetta yhteisöllisen, uskonasioita painottavan kasvatuksen. Oppi

uskonasioista merkitsi tosin samalla koulutusta ylipäätään, sillä imaami ja opettaja merkitsivät

maaseudun kylissä käytännössä yhtä ja samaa henkilöä. Hamidulla mainitsee, että kylän edellisen

imaamin poika Haireddin oli pantu hoitamaan tätä tehtävää isänsä kuoltua, ja mulla Haireddinia

seurasi vastaavasti tämän oma poika Abdel Wahab. Ahsen Bören mukaan taas heidän alueensa

imaami Hayretdin (Haireddin) oli perustanut koulun ja pyytänyt hänen Imadütdin-isältään poikia

sinne oppilaiksi, mihin tämä suostui lähettäen Zahidullahin ja Zinetullahin imaamin oppiin.83

80

Ahsen Böre 1945, 11–14. Hafiz merkitsee Koraanin täysin ulkoa osaavaa henkilöä. Islamin mukaan Muhammad sai

Koraanin enkeli Gabrielin välityksellä nimenomaan auditiivisesti (kuultuna tekstinä), joten kirjan omimpana muotona

ymmärretään edelleen resitoitua (ääneen luettua) tekstiä. Ks. esim. Hämeen-Anttila 2008, 92; Hallenberg 2005, 64. 81

Avskrift av protokollet 29.1.1920, Kansio 9, Yrjö ja Hilma Jahnssonin kokoelma, KA. Kyseisestä kiistasta professori

Yrjö Jahnssonin ja tämän mishääriystävien kanssa ks. tämän tutkielman luku 5.3, erit. sivu 55. 82

Hamidulla 1954, 68–69. 83

Hamidulla 1954, 70; Ahsen Böre 1945, 14.

30

Muutaman vuoden kuluttua imaamin poika Abdulvahap (Abdel Wahab) oli suorittanut omat

opintonsa loppuun, minkä jälkeen hän palasi Aktukiin ja ryhtyi siis vuorostaan imaamiksi – ja

veljesten opettajaksi. Uusi opettaja selvästi vaikutti Ahsen Böreen, sillä muistelmissaan hän

korostaa tämän kykyä tehdä selkoa uskontoon liittyvistä kysymyksistä. Hänen mukaansa aiemmat

opettajat opettivat kyllä asioita sieltä täältä, mutta eivät varsinaisesti huomioineet sitä, ymmärsikö

oppilas asian vai ei. Imaami Abdulvahap taas opetti aiemmin neuvottomia poikia kertomaan

uskonnostaan ja selvitti näille muslimin tarvitsemat tiedot Jumalasta, profeetoista, pyhimyksistä,

pyhistä kirjoista ja rukouksista. Ennen pitkää pojat edistyivät opinnoissaan, ja nuori Zinetullah

ryhtyi lukemaan islamin pyhiä kirjoituksia myös yhdessä kolmen opiskelutoverinsa kanssa.84

Opetuksella oli varmasti myös oma vaikutuksensa Ahsen Bören myöhemmän kulttuuri-identiteetin

muodostumiselle: Moskeijassa rukoileminen oli paitsi muslimin velvollisuus, myös tapa valita

puolensa maailmassa, jossa vaihtoehtoina olivat muslimin elämä ja omista tavoista kiinni pitäminen

– tai venäläistyminen. Hän lienee oppinut näin jo varhain, että maailmassa oli valittava puolensa.

On syytä pitää mielessä, että Ahsen Bören muistelmat vuodelta 1945 olivat ilmeisen selvästi

tarkoitetut paitsi omaelämäkerraksi, myös elämänohjeeksi ja varoitukseksi hänen omille lapsilleen.

Kuten edempänä huomataan, hän oli muistelmatekstiään laatiessaan mitä innokkaimmin pesueensa

elämän kurssin suuntaa asettamassa. Ahsen Böre tunnustaa, ettei hän lahjakkuudestaan huolimatta

ollut aina mallioppilas: Hän oli luokan tottelemattomimmasta päästä, mistä seurasi usein imaamin

antama selkäsauna. Viimeisinä opintovuosinaan hän kuitenkin auttoi paljon opettajaansa, ja kun

valituksen sanaa ei kuulunut, Ahsen Böre toteaa ilmeisesti lopulta miellyttäneensä opettajaansa ja

koulun päättyessä 16-vuotiaana saaneensa tämän siunauksen. Isä olisi tahtonut Zinetullahin

jatkavan kouluttautumistaan Kazanissa, mutta pojalla oli muuta mielessään.85

Zinetullah oli näihin aikoihin alkanut unelmoida liikemiehen urasta, ja tätä varten hän pyysi isältään

lupaa matkustaa Pietariin. Imadütdin vastusteli sanoen, että opiskelua tulisi jatkaa nyt, kun se oli

mahdollista; myöhemmin paluuta ei enää olisi. Poika ei kuitenkaan luopunut haaveistaan, joten

lopulta isä antoi periksi. Tosin vastustelu lienee ollut käytännössä hankalaa jo siitä syystä, että

ruokittavia suita perheessä oli riittämiin, minkä lisäksi perheen pojista Fettehutdin oli jo

aikaisemmin lähtenyt pääkaupunkiin koittamaan siipiensä kantavuutta.86

Ehkä isä saattoi näin

ajatella, että isoveli pitäisi mahdollisesti Zinetullahin poissa enimmistä hankaluuksista.

84

Ahsen Böre 1945, 14–15. Islam pitää moskeijassa rukoilemista miehille erityisen ansiokkaana tekona, naisten taas on

ansiokkaampaa rukoilla kotona. Ks. tarkemmin esim. Hämeen-Anttila 2008, 120–124; Hallenberg 2005, 27–29. 85

Ahsen Böre 1945, 15. 86

Ahsen Böre 1945, 15–16.

31

Ahsen Böre muisteleekin suuresti ihailevaan sävyyn isänsä varakkutta ja taloudellista

riippumattomuutta: Tämän talo oli ollut suuri ja kaunis koristeltuine ovineen ja Mekkaan päin

osoittavine puutarhoineen, joista perhe sai omenoita ja omien mehiläispesien hunajaa niin, ettei niitä

koskaan tarvinnut ostaa. Vanhemmat asuivat talon yläkerrassa, lapsille oli huoneensa ja alakerta

toimi varastona ja eläinten tiloina. Isän tilukset tuottivat paljon ruokaa hänen suuriin varastoihinsa,

ja kesäaikoina kyettiin palkkaamaan useita maatyöläisiä ja näin jakamaan varoja muillekin.

Zinetullahin oli kuitenkin löydettävä oma polkunsa, joten isä antoi Muhutdin Sabinoğlu-nimiselle

miehelle kymmenen kultaruplaa matkaa varten uskoen poikansa hyvinvoinnin tämän harteille.87

Ennen Pietariin lähtöä Imadütdin antoi pojalleen ohjeita, joita tämän tuli noudattaa: Ruplan

ansaitsemiseksi piti ensin osata arvostaa kopeekkaa, kaikissa toimissaan piti aina muistaa olla

oikeudenmukainen, eikä kenenkään toisen huijaamista saanut kuvitellakaan. Myöhemmin Ahsen

Böre saattoi muistella, miten isä itse oli näyttänyt hänelle esimerkkiä myymällä väelle huonoina

aikoina jauhoa puoleen hintaan. Kun Zinetullah oli kysynyt isältään, eikö olisi parempi odottaa ja

myydä jauhot sitten korkeampaan hintaan, isä oli todennut pojan voivan tehdä niin myöhemmin,

mutta hänen omatuntonsa ei sitä sallinut: Rahaa ei voinut viedä mukanaan tuonpuoleiseen, missä

vääryydellä hankitusta omaisuudesta perittäisiin kaksinkertainen hinta – miten kukaan silloin voisi

vastata teoistaan luojalleen? Nämä ohjeet mielessään 17-vuotias Zinetullah Imadütdininpoika lähti

tovereineen matkaan kohti Pietaria syksyllä 1903.88

Isä näyttäytyy kertomuksessa näin jälleen myös

metaforisena, ohjaavana hahmona – ja Zinetullah itse tämän hyveellisen tradition jatkajana.

Pysähtykäämme hetkeksi tähän: mitä näistä Ahsen Bören lapsuuden- ja nuoruudenkuvauksista

voidaan varsin vähäiseen muuhun tuota aikaa koskevaan, käytettävissä olevaan tietoon yhdistettynä

päätellä? Ainakin se, että yksinkertaisen maalaiselämän tarjoamat mahdollisuudet eivät olleet

välttämättä parhaat mahdolliset, mutta toisaalta on varsin ilmeistä, että monelle ne olivat nuorta

Zinetullahia ja tämän sisaruksia vielä paljon heikommat. Mylläri oli kuitenkin yhteisössään

enemmän kuin pelkkä pahainen maanviljelijä, eikä kuvaus lapsuudenkodin mukavista oloista

muutenkaan hengi ”ryysyistä rikkauksiin” -tunnelmaa, vaan sen kirjoittaja tunnustaa avoimesti

niissä olosuhteissa sangen kelvolliset lähtökohtansa elämänsä myöhemmille poluille. Hän olisi

omien sanojensa mukaan voinut saada vielä lisää mahdollisuuksia opintiellä, mutta veri veti kohti

suurta maailmaa. Epäilemättä myös tuon suuren maailman houkutukset – suurkaupungin nuoret

neidot, Pietarin hämyiset kapakat korttipöytineen ja muut maaseudulla vieraammat syntiset ilot –

tuli nuoren miehen nähdä omin silmin. Maailman ääni kutsui tulevaa kauppiasta.

87

Ahsen Böre 1945, 4, 15. 88

Ahsen Böre 1945, 4–5, 15–16.

32

3.2 Pietarin ja Viipurin kautta Kannakselle

Matka Pietariin alkoi muistelmien mukaan Volgan rannalla sijaitsevasta ”Liskavin” (Lyskovon)

kaupungista, missä matkalaiset astuivat laivaan, joka matkasi jokea luoteeseen aina Nizhni

Novgorodiin asti. Nuori Zinetullah matkusti suurten kantamusten kanssa ja oli lopen uupunut

päästessään lopulta rautatieasemalle ja junaan, missä saattoi levähtää: matka Moskovan kautta

pääkaupunkiin Neva-joen suistoon kesti viisi päivää. Pietarissa Zinetullahia oli vastassa hänen

vanhin veljensä Fettehutdin. Veli, jota Ahsen Böre muistelmissaan kutsuu heikoksi kauppamieheksi,

oli matkannut poikien isän kanssa kaupunkiin jo aiemmin, ja asui nyt kolmen huoneen asunnossa

osoitteessa Borovaya Ulica 23 yhdessä joukon muita muslimeja kanssa. Zinetullah lienee ilahtunut

tästä, sillä hän muisteli tavanneensa täällä myös ystävänsä Dinmuhammed Aynetdinin.89

Zinetullahin ensimmäisen Pietarin-matkan aikaan keisarikunta oli juuri lähestymässä hetkeä, jolla

tuli olemaan suuri vaikutuksensa sille, että koko vallinnut järjestelmä haastettiin kohtaamaan

muuttuneen maailman todellisuus: Aamuhämärissä 9. helmikuuta 1904 keisarillisen Japanin

armeijan torpedoveneet yllättivät Venäjän Tyynenmeren-laivaston Port Arthurissa. Konfliktin

taustalla oli suurvaltakamppailu, jota Venäjän 1894 kruunattu uusi tsaari Nikolai II (1868–1918)

johti henkilökohtaisesti. Hänen valtapoliittiset haaveensa olivat törmänneet lännessä ja etelässä

muihin suurvaltoihin, mutta Kaukoidässä vain taivas oli rajana Nikolain suunnitelmille. Siperian-

rataa venytettiin kohti Tyynenmeren rannikkoa, muut kansallisuudet alistettiin Venäjän lipun alle ja

tsaarin sisäministeri Vjatseslav Konstantinovits von Plehwe (1846–1904) piti ”pientä voittoista

sotaa” ainoastaan tarpeellisena vanhojen yhteiskunnallisten rajojen murtumista seuranneiden

kapinoiden ja maan alla levinneiden sosialistivallankumouksellisten ajatusten tukahduttamiseksi.90

Nikolain suunnitelmissa oli tunnetusti se pieni vika, että aasialaisten – etenkin Japanin –

mahdollisuutta vastata imperiumin laajenemispyrkimyksiin ei otettu vakavasti. Japani oli lyönyt

Kiinan vuosien 1894–1895 sodassa, ja se piti Venäjän haluamia alueita oman imperiuminsa tulevina

osina. Venäjän laajenemista kavahtanut Englanti ja Japani löysivät vuonna 1902 toisensa

yhteistyösopimuksen merkeissä, ja lopulta myös Ranska vetäytyi Venäjän tukemisesta vuoden 1904

entente cordialen myötä. Vuosien 1904–1905 tappiollinen Japanin-sota ja sen sytyttämä kuohunta

paljastivat lopulta sen, miten kaukana Venäjän kansan ja sitä hallinneen itsevaltiaan todellisuudet

olivat toisistaan. Jos Zinetullah kiinnitti huomiota tähän kuohuntaan jo ensimmäisellä Pietarin-

matkallaan, ainakaan hän ei sitä muistelmissaan tässä yhteydessä mainitse.

89

Ahsen Böre 1945, 13, 16. 90

Luntinen 2006, 292–295.

33

Tilaa sen sijaan saavat henkilökohtaiset muistot siitä, miten hän aloitteli kauppiaan uraansa.

Häntä kohdeltiin vieraan tavoin vain yhden päivän ajan, minkä jälkeen Fettehutdin otti veljensä

mukaansa tutustumaan elämään pääkaupungin vilinässä. Zinetullahin neljäntenä Pietarin-päivänä

Fettehutdin lähetti hänet tapaamaan Vasili Ivanovitš-nimistä kauppiasta, jolta tämä sai velaksi

kankaita 30 ruplan arvosta. Näin hänestä oli tullut yksi pietarilaisista kulkukauppiaista, jotka

kulkivat ovelta ovelle kantamiaan tavaroitaan kaupittelemassa. Työ ei alkanut ongelmitta: Hän

unohteli kankaiden hintoja ja joutui palaamaan niitä tarkistamaan, mikä toisinaan johti kauppojen

peruuntumiseen. Jotkut ihmiset suhtautuivat silti aloittelevaan kauppiaaseen ymmärtäväisesti

maksaen hieman ylimääräistäkin, ja näin Zinetullah oppi hitaasti ansaitsemisen pelisääntöjä.91

Ahsen Böre muisteli kirjoittaneensa kotiin Aktukiin joka viikko, lähettäen toisinaan vanhemmilleen

myös teen tai kankaiden kaltaisia lahjoja. Hän kuuli vanhempiensa ne vastaanotettuaan itkeneen ja

rukoilleen ilosta – ei siksi, että he olisivat kärsineet puutteesta, vaan koska heidän poikansa

hyväsydämisyys tuotti heille niin suunnatonta iloa.92

Vaikka näin olisikin ollut, jälleen lienee

turvallista olettaa, että hän mainitsee tämän muistelmissaan myös opetuksena omille lapsilleen,

joiden kaikkiin elämänvalintoihin hän ei ollut tyytyväinen – lasten tuli kunnioittaa vanhempiaan ja

pysytellä perheensä yhteydessä, mistä hän tarinallaan saattoi tarjota konkreettisen esimerkin.

Kertomuksensa mukaan hän maksoi vuonna 1904 velkansa Pietarissa ja matkusti takaisin Aktukiin

tapaamaan sukulaisiaan ja ystäviään, joiden kanssa jälleennäkeminen oli riemukas. Imadütdin ja

Merhabe olivat hyvin onnellisia ja tyytyväisiä poikansa toimien suhteen, mutta yksi asia askarrutti

heidän mieltään: Zinetullah oli nyt aikuinen mies, ja vanhempien perinteisenä tehtävänä oli etsiä

pojalleen sopiva puoliso. Näin Imadütdin ja Merhabe ryhtyivät kiertelemään niissä Aktukin taloissa,

joissa he tiesivät olevan sopivia nuoria, naimattomia tyttäriä. Useista ehdokkaista he päätyivät

lopulta Ziyad Sikam-nimisen miehen ainoaan tyttäreen, jonka olivat todenneet Zinetullahille

sopivaksi vaimoksi ja lähettäneet tavan mukaisesti avioliitonvälittäjän (yavçi) perheen luokse.

Ahsen Böre kertoo, että kohtalo puuttui hänen elämänsä kulkuun: Avioliitonvälittäjällä oli itsellään

samanikäinen poika, ja hän päätti Zinetullahin sijaan naittaa Ziyad Sikamin tyttären omalle

pojalleen. Tästä syystä välittäjä puhui Zinetullahista hyvän sijaan pahaa tytön perheelle, ja vaikka

Imadütdin ja Merhabe odottivat kokonaisen vuoden vastausta avioliittotarjoukseen, tyttö päätyi

lopulta toisaalle. Myös seuraava yritys naittaa hänet kylän mullan Ismailin tyttärelle epäonnistui.93

91

Ahsen Böre 1945, 16–17. 92

Ahsen Böre 1945, 17. 93

Ahsen Böre 1945, 18. Hamidullan mukaan Ismail oli Izzätulla-nimisen mullan poika, jota ”eräät seurakunnan

maineikkaimmat ja itsepäisimmät henkilöt” olivat ajaneet Aktukiin uudeksi mullaksi. Hän kertoo Ismailin kuolleen

bolsevikkien vankina Nizhni Novgorodissa joskus vuosien 1922–1930 välillä. Ks. Hamidulla 1954, 70–72.

34

Tämän on täytynyt olla nuoren Zinetullahin itsetunnolle kolaus, jonka selittäminen ulkoisten

tekijöiden – kuten pahalla kielellä puhuneen avioliitonvälittäjän – kautta kenties vähensi asiasta

syntynyttä mielipahaa silloin, kun hän muistelmiaan kirjoittaessaan joutui matkustamaan mielessään

takaisin nuoruusvuosiinsa. Zinetullahin ensimmäinen avioliitto solmittiin lopulta kesällä 1905

viipurilaisen muslimin Ziyadetdin Kelimullahoğlun tyttären Katiyan kanssa. Liitto kesti seitsemän

vuotta, mutta ei ollut onnellinen: Ahsen Bören mukaan pariskunnalta puuttui kokonaan keskinäinen

rakkaus ja kunnioitus, eikä naista, joka ”ei ollut viisas” kyennyt puheilla muuksi muuttamaan.

Pariskunnalle syntyi joka tapauksessa kaksi tytärtä, jotka saivat nimet Saadetbanu ja Afife.94

Mitä

pahaa poloinen Katiya sitten ikinä miehensä mielestä olikaan tehnyt, selvää oli, että tämä

muistelmissaan vuosikymmenten onnellisen avioliittonsa perspektiivistä saattoi arvostella

ensimmäistä vaimoaan tavalla, jolla tämä vertautui varsin epäreilusti myöhempiin onnen aikoihin.

Hieman vastentahtoisesti Zinetullah palasi vuonna 1906 Pietariin jatkamaan kulkukauppaa

perheensä elättämiseksi. Ohjeita antoi jälleen opettaja Abdulvehap, joka kehotti Zinetullahia

etsimään onneaan suurista kaupungeista kärsivällisesti. Tätä onneaan hän mitä ilmeisimmin etsi

myös sellaisilta lähteiltä, joille ei toivonut omien lapsiensa tien vievän. Muistelmissaan Zinetullah

tunnusti eläneensä nuorena ”nautintojen täyttämää elämää”, johon kuului tupakoinnin ja

kapakkapelien kaltaisia paheita – shakkia hän sen sijaan piti sopivan kulturellina pelinä – ja niinpä

varoittavan esimerkin kautta olikin luontevaa sijoittaa hänen lapsilleen jättämiensä elämänohjeiden

joukkoon paitsi hänelle niin tunnusomaiset rehellisyys, säästäväisyys ja sanojen pitäminen, myös

pysyminen erossa alkoholista (”kaiken pahan äiti”), uhkapeleistä (”kaikesta, mitä pelataan rahasta”)

ja tupakoinnista (”sairaus, joka pilaa terveytenne”).95

Näihin kaikkiin sai myös rahansa tuhlatuksi.

Uskontoon oli kuitenkin Zinetullahin nuoruudessa syytä sopeutua, sillä se määritti muslimiyhteisön

vähemmistöidentiteettiä kaikkein eniten. Jo ensimmäisen Pietarin-matkansa yhteydessä hän oli

saanut tottua siihen, että Fettehutdinin asuintoverit eivät halunneet kattonsa alle ketään, joka ei

suorittanut viittä päivittäistä rukoustaan ja käynyt säännöllisesti perjantaisin moskeijassa.

Fettehutdin oli lisäksi toisinaan toiminut Pietarissa imaamin sijaisena, ja myös Zinetullahia oli

pyydetty lukemaan ääneen Koraania. Nyt hän ryhtyi yhdessä ystävänsä Dinmuhammed Aynetdinin

kanssa opiskelemaan pyhää kirjaa tunnetun hafizin Sadri Işverdin johdolla, joka lukunäytteet

saatuaan totesi ystävysten tarvitsevan ohjausta, mikäli he aikoivat kehittyä taidossaan. Nuorukaiset

suostuivat, ja kävivät muistelmien mukaan kahden vuoden ajan hafiz Sadrin luona opetettavina.96

94

Ahsen Böre 1945, 18. 95

Ahsen Böre 1945, 24, 47, 66. 96

Ahsen Böre 1945, 16, 24.

35

Kulkukauppa ei muistelmien mukaan kuitenkaan miellyttänyt Zinetullahia. Jotkut Aktukin

nuorukaisista olivat lähteneet koettamaan kauppaonneaan Suomen puolelle ja kirjoittaneet kaiken

olevan siellä helpompaa, ja tämä ajatus alkoi mietityttää myös Zinetullahia. Hän kuitenkin oli

huolissaan ajatuksesta, että edessä saattaisi olla muutto vieraaseen maahan. Huolia hälvensi niiden

paljastaminen hafiz Sadrille, joka kertoi nähneensä unessa Zinetullahin tulevaisuuden olevan kirkas:

Hänen tulisi pysyä sitkeästi aikeissaan ja viipyä vähintään kaksi vuotta, eikä tulla muutaman

kuukauden kuluttua jonkin pienen vaikeuden takia kertomaan, miten kulkukauppa Pietarissa oli

parempaa. Näitä ohjeita hän kertoo muistelleensa myöhemmin, kun tunsi itsensä turhautuneeksi ja

väsyneeksi, ja kovan työn merkityksen korostaminen omille lapsille oli jälleen kertomusten selvä

opetus. Kauppatoimensa hoidettuaan hän päätti elokuussa 1906 matkustaa Tampereelle.97

Zinetullah oli jo ostanut junalipun Tampereelle, mutta päätti vierailla muutaman päivän ajan matkan

varrella Viipurissa, koska hänen vaimonsa Katiyen isä Ziyadetdin Kelimullahoğlu asui tuossa

kaupungissa. Pian appivanhemmat kuitenkin ryhtyivät houkuttelemaan Zinetullahia jäämään

Viipuriin pysyvästi todeten, että kulkukauppa oli samaa kaikkialla ja venäjää taitava kauppias

pärjäisi hyvin Viipurissa, missä oli paljon venäläisiä.98

Suomenkielinen väestö oli toki kaupungissa

enemmistönä, mutta venäläisväestön osuus oli todellakin huomattava: Vuonna 1900 kaupungissa ja

sen ympäristössä asuneista lähes 37 000 hengestä oli noin 6500 muita kuin suomen- tai

ruotsinkielisiä, ja 1910 Viipurissa asui jo yli 5000 venäjänkielistä henkilöä. Näiden lisäksi

kaupungissa toimi Suomen suurin venäläinen varuskunta, jossa palvelustaan suoritti noin 2000

sotamiestä.99

Tataarikauppiaat harjoittivat Viipurissa aluksi kulku- ja torikauppaa, mikä useimpien

kohdalla myöhemmin muuttui hallikaupaksi Repolan kauppahallissa sekä Kulmahallissa.100

Näin hän kertoi myöntyneensä appensa pyyntöön ja jääneensä Viipuriin. Zinetullah sai

Ziyadetdinilta tavaraa myytäväkseen, muttei edelleenkään nauttinut työstä: Pietarin jälkeen Viipuri

tuntui pieneltä, eikä kaupungissa asunut hänen arvionsa mukaan kuin 60–70 muslimia. Näitä hän

joka tapauksessa kutsui nyt yhteen perjantairukousten järjestämiseksi, mikä johti siihen, että hän

itse päätyi Alim Bahautdin-nimisen henkilön aloitteesta suorittamaan Viipurin imaamin tehtäviä.

Kaupankäynnin alettua sujua paremmin Zinetullah saattoi kutsua vaimonsa ja myös nuorimman

97

Ahsen Böre 1945, 24–25; Ks. myös Zekiye Ahsen Bören kirje Harry Halénille 6.7.1999, Tatarica 17, KK. 98

Ahsen Böre 1945, 25. 99

Paavolainen 1980, 257–262; Huuskonen 1980, 682–684; [http://www.viipurikeskus.fi/autonomiasali.html], luettu

11.11.2011. Vuoden 1900 lukuun sisältyy myös joitakin saksankielisiä asukkaita. Ruotsi oli myös Viipurissa hallinnon

kieli, mutta esimerkiksi Viipurin kaupunginvaltuuston pöytäkirjat muutettiin suomenkielisiksi juuri samoihin aikoihin

kun Zinetullah oleskeli kaupungissa, vuonna 1907. 100

Halén 1999, 318.

36

veljensä Abdulhakin Viipuriin, mutta imaamin tehtävä alkoi haitata hänen työskentelyään.101

Islamin viidestä peruspilarista viisi päivittäistä rukousta (salát) rytmittävät kaikkien muslimien

arkea. Ne ajoittuvat aamuun, keskipäivään, iltapäivään, iltaan ja alkuyöhön (fajr, zuhr, asr, maghrib,

ishá’), ja muslimin on ilman erityistä estettä suoritettava ne ajallaan. Muita tärkeämpi rukous on

kuitenkin perjantain keskipäivärukous, johon liittyy moskeijassa pidetty perjantaisaarna (khutba).

Periaatteessa kuka tahansa täysivaltainen miespuolinen muslimi voi toimia rukoustenjohtajana,

mutta yleensä rukousta johtaa imaami. Tehtävästä alkoi nimenomaan perjantaisaarnan vuoksi

muodostua Zinetullahille taakka: Sen johdosta hän ei enää voinut matkustaa kovin kauas, jotta ei

olisi myöhästynyt toimituksesta. Kertomuksensa mukaan kuitenkin jatkoi tällä tavalla kokonaisen

vuoden ajan ennen päätymistään Kannakselle.102

Rivien välistä on siis melko selvästi luettavissa,

että hänelle kaupallinen polku loisti selvästi uskonnollista kirkkaampana, mitä toimentuloon tuli.

Huhtikuussa 1906 Zinetullahin isä Imadütdin kuoli, ja hänet haudattiin kotikyläänsä Aktukiin.

Esimerkkinä toimineen isän kuolema lienee jo itsessään lisännyt Zinetullahin epävarmuutta

tulevaisuuden suhteen, mutta lisäksi näihin vuosiin ajoittuu myös muita tragedioita. Koska

tapahtumien ajoitukset perustuvat lähinnä muistelmiin, tarkkojen päiväysten tai aina edes vuosien

selvittäminen ei ole mahdollista, vaan useiden Ahsen Bören nuoruusvuosiin liittyvien tapahtumien

ajoitus täytyy päätellä hänen kertomuksestaan. Hän mainitsee olleensa aviossa Katiyan kanssa

seitsemän vuotta, joten tällä perusteella kesällä 1905 solmittu avioliitto olisi päättynyt vuonna 1912.

Katiya ilmeisesti palasi lasten kanssa Aktukiin, mutta Ahsen Bören muistelmissa heidän

kohtalostaan kerrotaan vain se, että molemmat tyttäret kuolivat hyvin nuorina kotikylässään.103

Vähäisetkin maininnat auttavat kuitenkin hiukan selvittämään Zinetullahin ja Katiyan avioeroa.

Koska hän mainitsee, että ongelmana eron suhteen oli vaimolle maksettavaksi langennut sadan

ruplan maksu sekä islamilaisen lain mukainen kolmen kuukauden elatusmaksu – jonka summaksi

hän mainitsee 50 ruplaa104

– voidaan suurella varmuudella todeta, että kyse on ollut yleisimmästä

islamin lain shari’an tuntemasta avioeron muodosta, arabialaiselta nimeltään talaq-avioerosta.

Tämä tarkoittaa miehen aloitteesta tehtyä avioeroa, johon sisältyy iddah (odotusaika), mihin kolmen

kuukauden maksu viittaa.105

Nämä käsitykset perustuvat suoraan Koraaniin, joka sanoo:

101

Ahsen Böre 1945, 25; Zekiye Ahsen Bören kirje Harry Halénille 6.7.1999, Tatarica 17, KK. 102

Ahsen Böre 1945, ibid. Islamin rukouksista ks. Hämeen-Anttila 2008, 120–124. 103

Ahsen Böre 1945, 11, 18, 25; Zekiye Ahsen Bören kirje Harry Halénille 6.7.1999, Tatarica 17, KK. 104

Ahsen Böre 1945, 18. 105

Ks. tarkemmin Esposito & DeLong-Bas 2001, 27–37. Islam tuntee myös naisen aloitteesta tehdyn avioeron (Khula),

johon sisältyy miehen vaimolleen avioliiton solmimisen yhteydessä antaman ”avioitumisrahan” (mahr,

vrt. ”myötäjäiset”) palauttaminen. Iddah lasketaan naisen kuukautiskiertojen perusteella, ja sen asettama

uudelleenavioitumisrajoitus koskee sekä naista että miestä. Perinteisillä tavoilla on tietysti myös ollut merkityksensä.

37

Hylättyjen vaimojen tulee odottaa kolme puhdistusaikaa, eikä heidän ole sallittu salata, mitä Jumala ehkä

on luonut heidän kohdussaan, jos he uskovat Jumalaan ja Viimeiseen päivään, ja heidän miestensä tulisi

mieluimmin ottaa heidät takaisin tänä aikana, jos he toivovat sovintoa. Naisilla on sama oikeus miehiin

nähden kuin miehillä heihin, kuten on kohtuullista; kuitenkin ovat miehet naisiin verrattuna

korkeammassa asemassa. Niin, Jumala on mahtava ja viisas.

Erotetuille vaimoille samaten kuuluu riittävä huolto, koska tämä on jumalaapelkääväisten velvollisuus. 106

Islam suhtautuu avioeroon lähtökohtaisesti negatiivisesti, mutta sallii sen pakotetussa tilanteessa, ja

näin ollen pyrkii myös iddahin kaltaisin keinoin turvaamaan avioliittoinstituutiota: Parilla on sen

kuluessa mahdollisuus sopia riitansa ja palata yhteen, minkä lisäksi odotusajalla on tarkoitus

selvittää parin mahdollisesti vielä syntymättömien lasten isyys. Vaimo on kuitenkin yleensä

oikeutettu korvaukseen tietyltä ajalta, minkä pituudesta on islamin sisällä vaihtelevia käsityksiä.107

Ahsen Böre kertoo muuttaneensa Viipurista pienelle paikkakunnalle nimeltä ”Rayvola” (Raivola,

kylä Kivennavan kunnassa Kannaksella Venäjän vastaisella rajalla 60 km päässä Pietarista), mutta

oleskelleensa siellä vain muutaman kuukauden ilmeisesti ilman mainittavaa kaupallista menestystä.

Hän myös avioitui pian uudelleen. Uusi vaimo oli liikemies Bedretdin Velioğlun tytär Mürşide,

jonka kanssa hän avioitui 1912 ja sai Gülanber-tyttären (12.10.1914). Onni jäi jälleen lyhyeksi, sillä

Mürşide sairasti tuberkuloosia, joka pahentui johtaen lopulta noin kolmen avioliittovuoden jälkeen

hänen kuolemaansa. Pietarin islamilaisella hautausmaalla elokuussa 1915 vaimonsa saattoi hautaan

nyt 29-vuotias Zinetullah Imadütdin, joka lisäksi menetti myös Gülanberin: Mürşiden äiti otti

lapsen isältään, eikä tämä palannut hänen luokseen ennen vuotta 1934.108

Vuosina 1910–1911 Zinetullahin asuinpaikaksi vakiintui joka tapauksessa Terijoki, mikä sinänsä ei

ole yllättävää, sillä paikkakunta oli laajemminkin muslimikauppiaiden suosiossa. Hän kertoo

muistelmien kirjoitusaikaan jo edesmenneen Ismail Cemaletdin-nimisen painijan – Ahsen Bören

käyttämä sana pehlivan viittaa Turkissa yağlı güreş-nimellä tunnettuun suosittuun urheilulajiin

öljypainiin109

– ehdottaneen hänelle muuttoa Terijoelle.110

Näin Zinetullahista perheineen oli tullut

rajaseudun asukas, mikä oli hänen myöhempien vaiheidensa kannalta sekä onneksi että epäonneksi.

106

Koraani (1942), 2:228 ja 2:241. Tässä työssä on käytetty nimenomaan Ahsen Bören kustantaman version kieliasua. 107

Esposito & DeLong-Bas 2001, 35; Engineer 2008, 143–168, erit. 153–156. Engineer toteaa, että korvauksen

(mata’a) kestosta on erilaisia käsityksiä, ja että islamin klassisella kaudella sen kestoksi on yleensä ymmärretty iddah-

aika, mutta että tämän perusteeksi usein käytetty Koraanin jae 2:241 ei määrittele korvaukselle aikaa tai summaa. 108

Ahsen Böre 1945, 18–19, 25; Zekiye Ahsen Bören kirje Harry Halénille 6.7.1999, Tatarica 17, KK; EK-Tampereen

kirje EK:n pääosastolle 11.10.1934, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA. Gülanber-tytär palasi isänsä perheen pariin

vuonna 1934, mitä käsitellään tämän tutkielman luvuissa 5.2 ja 5.4. 109

[http://www.allaboutturkey.com/yagligures.htm], luettu 7.11.2011. Tataarien painimuoto tunnetaan nimellä köräş. 110

Ahsen Böre 1945, 25–26. Ahsen Böre mainitsee muistelmissaan työskennelleensä Terijoella 1911–1917, mutta hän

saapui paikkakunnalle EK:n asiakirjojen mukaan jo 1910, mikä on myös merkitty esimerkiksi mainoksissa kauppatalon

perustamisvuodeksi. Myös muistelmien kannessa todetaan, että kauppatalo toimi vuosina ”1910 – 35 – 1945”.

38

3.3 Terijoki elämän vakiintumisen näyttämönä

Keisarikunnassa kuohui. Kansan tyytymättömyyden malja oli Pietarissa jo läikkymässä yli

tammikuun 1905 ”verisunnuntain” ja sitä seuranneen suurlakon merkeissä, eikä Nikolai II:n

taipuminen neuvoa-antavan edustuskokouksen (duuman) perustamiseen riittänyt alkuunkaan.

Suomessa sama paine koettiin niin sanotun toisen routakauden muodossa. Ruutitynnyrin yhä

paisuessa Terijoki oli sijaintinsa vuoksi kaikkea muuta kuin periferiassa: Lenin ja joukko muita

tulevia bolševikkikumouksellisia piileskeli Kuokkalan ”vallankumoushuvilassa” Villa Vaasassa

vuosina 1906–1907, ja menševikit taas majailivat Terijoen keskikylällä tehden paikkakunnasta

hetkeksi suoranaisen Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen valtataistelun pääpaikan.111

Mutta millainen varsinaisesti oli se Terijoki, josta muodostui Zinetullahin ja hänen perheensä

asuinpaikka Suomen ja Venäjän valtiollisen yhteyden viimeisiksi vuosiksi? Ensinnäkin kyse oli

melko tuoreesta Suomen kunnasta. Vuonna 1904 senaatti oli päättänyt erottaa Terijoen seurakunnan

Kivennavan seurakunnasta, ja hanke toteutui 1.5.1909. Tuolloin syntynyt Terijoen kunta käsitti

ainoastaan Terijoen ja Kellomäen kylät.112

Matkaa keisarikunnan pääkaupunkiin oli vain 30–40

kilometriä, ja Pietarin taloudellinen merkitys koko rajaseudulle olikin suuri. 1870 valmistunut

Viipuri-Pietari-rautatielinja ja rannikkoa pitkin kulkenut valtamaantie sekä laivayhteydet takasivat

verrattain sujuvan liikkumisen niin ihmisille kuin tavaroillekin, ja vienti Pietariin veti

ennätysmäisesti sekä salakuljettajien että luvallisten kauppamiesten toimesta:

[...] Mutta enimmäkseen sentään ajettiin laillista rahtia. Pietari ja Kronstadt näet nielivät jokseenkin

kaiken, mitä rajamaassa, jopa kauempanakin pystyttiin tuottamaan. Sinne kelpasivat rakennusaineeksi

rantojemme hiekka ja mukulakivet, joita nostettiin rantavesistä koukuilla ja vietiin veneillä syvemmällä

odottaviin jaaloihin tahi soimiin ja kuljetettiin niillä meren yli. Siellä ostettiin sammalet, savet ja

pajunparkit, yhtä hyvin kuin maan ja karjan antimet tahi kotiteollisuuden vaatimattomat tuotteet. ”Vaik

mie metloi Pietarii, nii rahhaa tulloo ko roskaa!”[...]113

Sijaintinsa ja asemansa vuoksi Terijoki oli myös Suomen venäläisin pitäjä. Kannaksen miljöö oli

houkutellut seudulle runsaasti varakkaita pietarilaisia jo 1800-luvun loppupuolella, sillä vain tunnin

junamatkan päässä suurkaupungin kiireestä odottivat Terijoen kuvankauniit maisemat, kirkas

merivesi ja kymmenien kilometrien mittaiset kultahiekkarannat. Kannaksen ilmaston

terveysvaikutuksia pietarilaiset lääkärit liioittelivat potilailleen parhaansa mukaan, ja Terijoen

lähteiden ”ihmevettä” suunniteltiin jopa ohjattavaksi pääkaupunkiin asti. Nämä todelliset ja

kuvitellut seikat saivat aikaan sen, että noin vuodesta 1870 lähtien Terijoen muutama tuhat

vakituista asukasta saivat joka kesä seurakseen parhaimmillaan lähes 100 000 pietarilaista

111

Lähteenmäki 2009, 37–39. 112

Lähteenmäki 2009, 20. 113

Kähönen 1951, 73.

39

kesävierasta, joiden rakennuttamat kesähuvilat nousivat ranta-alueiden läheisyyteen. Venäjän lisäksi

Terijoella saattoi kuulla muitakin kieliä, asuihan Pietarissa kymmeniätuhansia ulkomaalaisia. Myös

muslimikauppiaille Terijoesta muodostui nopeasti tärkein kauppakeskus Suomessa. Heitä saapui

myyntitavaroineen vuosisadan taitteessa Pietarin kautta, ja monet myös jäivät asumaan

paikkakunnalle. Terijoen pääkadulla Viertotiellä muslimikauppiaiden myyntikojut ja myöhemmin

myös varsinaiset kauppaliikkeet olivat tuttu näky.114

Menestymisen mahdollisuuksia oli siis

Terijoella tarjolla kansallisuuteen, kieleen tai uskontoon katsomatta.

Maria Lähteenmäki on todennut, että Terijoen itsenäistyminen vuonna 1909 näkyy aluetta

käsittelevässä kirjoittelussa ihmisten vahvistuneena aluetietoisuutena sekä alueellisen identiteetin

kirkastamis- ja oikaisemispyrkimyksenä. Taustalla oli 1900-luvun alun ”routavuosina” rajaseudun

alueellisen identiteetin kaksipuolisuus: Ulkopuoliset pitivät Terijoen seutua ”ryssittyneenä” ja

sellaisena epäsuomalaisena ja -luotettavana, vaikka paikallisten asukkaiden kokemus ei ollut

lähelläkään tällaista näkemystä. Ajan suomalaisuusmiehille rajaseutu oli kauhistus: Esimerkiksi

aktivisti Kai Donnerille Terijoki oli ”ryssien maata”, missä kyltit olivat venäjäksi, venäjää kuuli

kaikkialla ja rakennukset sekä esineet muistuttivat itäisistä vaikutteista. Suomen itsenäistymisen

jälkeen Karjala ja erityisesti Kannas sijoitettiin kansakunnan ideologisessa rakennusprojektissa

entistä kauemmas: Venäläisasutuksen ja maantieteen lisäksi ”vieraaksi” proijisoitiin myös alueen

maisema ja jopa ”geologinen rakenne”, kuten Suomenmaa-teoksessa kirjoitettiin vuonna 1923.115

Ahsen Bören muistelmissa itsenäistymistä edeltävien vuosien Terijoki ei näyttäydy vielä konfliktien,

vaan pikemminkin henkilökohtaisen vakiintumisen näyttämönä. Ismail Cemaletdin ehdotti hänelle

yhteisen liikkeen perustamista, ja mukaan kauppakumppanuuteen liittyivät myös Zinetullahin

nuorempi veli Abdulhak sekä Lütfüllah Nauman Hisametdin-niminen mies. Nämä neljä solmivat

keskenään sopimuksen, jonka mukaan kauppaliike avattiin ja myytävä tavara hankittiin Zinetullahin

nimissä, minkä seurauksena 3 % vuotuisesta voitosta kuului hänelle ja tämän jälkeen jäävä osuus

jaettiin tasan. Kauppa lähti kuitenkin hitaasti käyntiin, mikä pelästytti kumppanukset. Sopimuksen

mukaisesti Zinetullahin tehtävänä oli hoitaa kauppaliikettä ja muiden osakkaiden hoitaa osto- ja

myyntitehtäviin liittynyt matkustaminen, ja kun kumppanit epäilivät Zinetullahin käyttävän näin

kaiken saavutetun voiton liikkeen kohentamiseen, he lopulta vetäytyivät kokonaan kumppanuudesta

jättäen kaupankäynnin veljesten kontolle hyötyineen ja harmeineen.116

Jälleen tarina on luettavissa

myös eräänlaisena vertauskuvana, jossa verisiteet lopulta olivat varminta, mihin saattoi luottaa.

114

Heikkilä 2004, 18–25; Lähteenmäki 2009, 9–10; Leitzinger 2006, 145; Halén 1999, 318. 115

Lähteenmäki 2009, 9–10, 20–21, 26–27. 116

Ahsen Böre 1945, 25–26.

40

Ahsen Bören mukaan liikkeen perustamiseen vaaditun alkupääoman kasaaminen oli vaikeaa,

eivätkä edes ystävät pitäneet ideaa kannattavana: erään Mustafa Haci Ismailoğlun neuvona oli

pitäytyä kulkukaupassa, minkä lisäksi hän avusti Zinetullahia pienellä summalla. Tämä ei

kuitenkaan luovuttanut, vaan piti kiinni unelmastaan. Ongelmana kuitenkin oli, että hänellä oli vain

noin tuhannen markan arvosta kauppatavaraa, mikä ei riittänyt mielekkääseen, pysyvään

liiketoimintaan. Ahsen Böre kertoo, kuinka toinen ystävä Isa Sadık eräänä kesäpäivänä pysähtyi

perheineen Zinetullahin luona Terijoella matkallaan Aktukiin. Esitellessään Terijokea Sadıkille

Zinetullah kertoi tälle myös unelmastaan ja huolistaan, jotka olivat sen toteutumisen tiellä.117

Sadık yllätti kuitenkin Zinetullahin iloisesti toteamalla, että hän pystyisi hankkimaan tälle myytävää

tavaraa ja että huolet olivat näin turhia. Yhdessä ystäviensä Sadıkin ja Mustafan kanssa Zinetullah

matkasi seuraavana päivänä Pietariin, missä Sadıkin juutalainen liiketuttava nimeltä Strajivski

(Strajivsky) piti liikettään. Strajivski majaili samoihin aikoihin itsekin kesäasunnollaan Terijoella, ja

Sadıkin lupaamaa takausta vastaan hän lupasi toimittaa kauppatalolle tarvittavan määrän

myyntitavaraa antaen Zinetullahin jopa valita varastostaan mieleisiään tarpeita. Tämä pelkäsi

edelleen velkaantumista, ja kun ystävykset hetkeä myöhemmin palasivat teetuokioltaan Strajivskin

jäätyä suorittamaan virallisten kauppakirjojen laatimista, tuntui juutalaiskauppiaan esittämä

loppusumma 429 ruplaa Zinetullahin silmissä omaisuudelta. Velka jaettiin kolmeen erään, ja

Zinetullahin lisäksi myös takaajana toiminut Sadık kirjoitti nimensä papereihin.118

Sadık – joka

näyttää myöhemminkin pysyneen Sudellemme lojaalina – näyttäytyy Ahsen Bören kertomuksissa

harvinaisempana hahmona: ystävänä, joka ei hankaluuksien tullen kääntynyt häntä vastaan.

Sadık jatkoi matkaansa Aktukiin ja Zinetullah palasi Terijoelle kertomaan hyvät uutiset veljelleen

Abdulhakille. Myöhemmin ensimmäinen sopimuksen mukainen tavaratoimitus saapui, ja veljekset

saivat käynnistettyä kauppatalon toiminnan. Ystävät auttoivat Zinetullahia ja Abdulhakia edelleen

turvaamaan kaupankäynnin onnistumista tavaratoimituksilla ja rahallisilla avustuksilla. Ahsen Böre

toteaa tästä kuitenkin, että useat olivat valmiita tekemään voittoa auttamisen varjolla ja vasta sitten,

kun toiminta oli ensin ilman heitä saatu alkuun.119

Näin tietysti saattoi olla, mutta joka tapauksessa

mukana kommentissa on jälleen ylimääräistä, hapanta makua: Liikemiehenä Zinetullahin täytyi

ainakin jälkikäteen ymmärtää, että liikkeeseen sijoittajat kaipasivat jonkinlaisia takeita, eikä kaikilla

ystävilläkään voinut olla rahaa jaettavaksi asti. Etenkin, kun hän itse läpi muistelmiensa painottaa

riskien välttämisen tärkeyttä liiketoiminnassa, tällainen arvostelu tuntuu melkoiselta jälkiviisaudelta.

117

Ahsen Böre 1945, 55. 118

Ahsen Böre 1945, 55–56. 119

Ahsen Böre 1945, 56–57.

41

Myöhemmässä vaiheessa muistelmiaan Ahsen Böre avaa yleisluontoisemmin näkemyksiään

ystävyydestä, mikä on nämä kertomukset huomioiden sangen mielenkiintoista. Hänelle ”todellinen

ystävä oli kuin hyvä peili”, joka näytti ihmiselle tämän tekemät virheet, jotta tämä osaisi ne korjata

– ja tällainen ystävä hän itse oli omasta mielestään aina yrittänyt olla. Tätä periaatteenmuotoilua

seuraa hänelle niin tyypillinen lista ihmisistä, jotka olivat valehdelleet hänelle ja tavalla tai toisella

häntä petkuttaneet tai ”boikotoineet”.120

Kun vastapainona tiedossa on varsin toisenlaisia hänen

luonteeseensa liitettyjä attribuutteja – sellaisia, kuin riidanhaluinen ja kiukkuinen, kuten edempänä

tulemme huomaamaan – voi vain todeta, että kolikolla todellakin oli kaksi eri puolta. Vaikka

muistelmien lisäksi muu tätä aikaa käsittelevä lähdeaineisto on vähäistä, varmaa on, että Ahsen

Böre oli läpi elämänsä henkilö, joka vahvasti jakoi hänet kohdanneiden ihmisten mielipiteitä.

Nuoremmille veljilleen Abdullahille (s. 25.10.1888) ja Abdulhakille (s. 15.5.1891) Zinetullah oli

kuitenkin samantapainen esikuva kuin isä ja vanhemmat veljet olivat olleet hänelle. Abdullah oli

kulkenut saman tien Pietarin kautta Terijoelle kuin hänkin, ja mennyt noin 20-vuotiaana naimisiin

Abdullatif-nimisen miehen Nefise-tyttären kanssa. Tätä liittoa Ahsen Böre kuvaa onnelliseksi,

vaikka pari jäikin lapsettomaksi. Abdulhak puolestaan löysi Mahira-vaimonsa Terijoelta ramadanin

aikaan vuonna 1914, ja pariskunnalle syntyi kahdeksan lasta.121

Nuorempien veljiensä kanssa

Ahsen Börellä olikin ilmeisen läheinen ja lämmin suhde, olivathan he jo kaupankäynninkin takia

paljon tekemisissä. Muslimit olivat jo osa Terijokea, ja Ahsenit tästä pitäen yksi tunnetuimmista

suvuista, jos vain veljekset osattiin kirjavien nimikäytäntöjen johdosta toisiinsa yhdistää –

esimerkiksi verotiedoissa kun ”vilahteli sellaisia nimiä kuin Imaditdin ja [...] Ahsän”.122

Abdulhakin lisäksi myös Abdullah liittyi näin veljesten väliseen kauppakumppanuuteen, sillä

virallisten asiakirjojen mukaisena omistajana Zinetullahin oli jatkettava työtä Ismailin ja Lütfullahin

vetäytymisestä huolimatta. Käytäntö jatkui samanlaisena: Zinetullah vastasi kauppaliikkeestä, ja

nuoremmat veljet toimivat kiertävinä myyntimiehinä. Muistelmissa viitataan myös monikansallisen

Terijoen tarjoamiin mahdollisuuksiin sekä hankaluuksiin: Kaupankäynti alkoi sujua, mutta

kauppaliikkeen pitäminen kannatti lähinnä kesäaikaan, sillä ilman kesäasukkaita kaupanteko oli

hankalaa. Veljekset joutuivat olosuhteiden pakosta yrittämään jälleen myös torikauppaa Viipurissa,

mutta tämän siirron vähäinen hyöty sai heidät palaamaan Terijoelle.123

Talven jälkeen kauppa alkoi

taas kannattaa paremmin, kuten Ahsen Bören kertomuksesta voi päätellä:

120

Ahsen Böre 1945, 47–48. 121

Ahsen Böre 1945, 20; Kostiainen 1987, 263–264. 122

Salokas 1951, 280–281. 123

Ahsen Böre 1945, 26.

42

Vuodesta 1911 vuoteen 1917 työskentelimme veljieni kanssa Terijoen kaupungissa. Ostimme myös

minun nimissäni hieman maata, kooltaan vain 200 [neliö?]metriä, jolla oli kolme pientä rakennusta; yksi

niistä keittiö, sen vieressä huvila ja kolmas rakennus, jossa oli myös keittiö ja kylpyhuone. Huvila oli

melko suuri, riittävän suuri hevosten ja kärryjen saamiseksi sisään. Tämä merkitsi 2500 kultaruplaa

maksettavaksi viiden vuoden aikana. Saimme näistä rakennuksista 200 ruplaa vuodessa. Meidän tuli

maksaa velka viidessä vuodessa ilman korkoa. Nämä talot ostettiin myös minun nimissäni. Myöhemmin

uudistimme rakennusta tekemällä yläkertaan viisi huonetta lisää. Alakerrassa asuin minä perheineni,

yläkerrassa taas Abdulhak perheineen. Rakensimme myös kivisen rakennuksen kauppaliikettä varten.

Seuraavassa valokuvassa näette ihmisiä, joiden kanssa olin tekemisissä näinä vuosina. Olen jo aiemmin

maininnut vaimoni Mürşide Bedretdinintyttären sairauden ja kuoleman vuonna 1915.124

Moisia investointeja tuskin olisi ilman varmempaa tulonlähdettä ryhdytty tekemään edes

lainarahalla. Tässä asiassa he taas vaikuttavat luottaneen ensisijaisesti muiden muslimiyhteisön

jäsenten apuun – ainakin jos maininta lainan takaisinmaksamisesta ilman korkoa yhdistetään

Koraanin suoraan kieltoon olla tekemättä voittoa rahanlainaamisella:

Mutta ne, jotka ahnehtivat voittoa koronkiskomisesta, kokevat samanlaisen ylösnousemuksen kuin hän,

jonka Saatana on villinnyt tartunnallaan. Tämä sentähden, että he sanovat: ”Kauppavoittohan on samaa

kuin koronkiskominen.” Mutta Jumala on sallinut kaupan ja kieltänyt koronkiskomisen. Sille, joka saa

ojennuksen Herraltaan ja luopuu paheesta, suodaan anteeksi se, mikä jo on mennyttä, ja hänen asiansa

ovat Jumalan käsissä. Mutta ne, jotka taas entiseen ryhtyvät, ovat Tulen omia, ja he pysyvät siinä

iänkaikkisesti.125

Pidempiaikaisen asuinpaikan löytymisen ja taloudellisen menestymisen ja lisäksi Ahsen Bören

elämässä tapahtui vuonna 1916 kolmaskin vakauttava tekijä: hän avioitui kolmannen kerran.

Välttyäkseen nuoruutensa hukkaan kulumiselta Zinetullah oli pyytänyt ystäväänsä Pietarin

muezzinia (rukoukseenkutsujaa) Semiullahia etsimään hänelle hänelle sekä ulkoisesti että sisäisesti

miellyttävän tytön, ja pian tämä ehdottikin tuntemansa Kemaletdin Bedretdinoğlun tytärtä.

Kemaletdin perheineen asui Tsarskoje Selossa (vuodesta 1937 Puškin, parikymmentä kilometriä

Pietarista etelään), minne Zinetullah ja Semiullah matkustivat tapaamisen toivossa. Tytön isä ei

kuitenkaan ollut kotona, eikä tapaaminen – tai edes tytön kuvan näkeminen – ilman isää käynyt

päinsä, joten pettyneet matkalaiset joutuivat palaamaan Terijoelle tyhjin käsin. Uuden

vierailuyrityksen aikaan tytön isä oli sairaana, ja potilasta tavatessaan Zinetullah kertoo onnekseen

nähneensä ikkunasta tulevan vaimonsa talon puutarhassa. Semiullah oli ilmeisen selvästi onnistunut

Zinetullahin toiveiden mukaisen tytön etsinnässä ja puhunut hänestä hyvää tämän perheelle, mutta

Kemaletdin ei luvannut mitään, ennen kuin saisi puolestaan tavata kosijan perheen. Alkuvuodesta

1916 hän matkasi perheensä luo Aktukiin, ja helmikuussa tytön perhe suostui tarjoukseen.126

124

Ahsen Böre 1945, ibid. 125

Koraani (1942), 2:275. 126

Ahsen Böre 1945, 28–29; ”Kaksi isänmaata” (Safiye Ahsen Bören 70-vuotissyntymäpäivähaastattelu), AL 3.6.1969.

43

Tulevan morsiamen nimi oli Safiye, ja hän oli reilusti 30-vuotiasta, jo elämää nähnyttä ja kahdesti

avioitunutta Zinetullahia nuorempi ja kokemattomampi: Safiye oli syntynyt 3.6.1899, eli hän oli

avioituessaan 17-vuotias. Tavan mukaisesti morsiamelle oli maksettava mahr-raha, ja kun

Kemaletdin luvatun tuhannen ruplan sijasta tyytyi kahteensataan, iloitsi Zinetullah niin, että antoi

avioliitonvälittäjällekin ylimääräisen palkkion. Tässä kohtaa muistelmiaan Ahsen Böre valottaa

jälleen ilmeisen rehellisen tuntuisesti erästä hänelle hyvin ominaista luonteenpiirrettä –

tarkkaavaisuutta raha-asioissa. Mikään muu kuin lapsesta asti opittu rahan arvon tunteminen ja

harkittu säästäväisyys tuskin muuten selittäisivät sitä, että hän vielä elämäänsä vuosikymmeniä

myöhemmin kuvaillessaan katsoi mainitsemisen arvoiseksi ensimmäisen liittonsa avioeroon

liittyneen maksun tai Safiyen perheelle maksamiensa myötäjäisten kaltaisia, verrattain pieniä raha-

asioita. Ahsen Böre oli epäilemättä kiihkeän omanarvontuntoinen kulttuurin vaalija ja myös aidon

uskonnollinen ihminen, mutta sydämeltään hän oli viime kädessä taitava liikemies, joka muisti

pitkin elämäänsä isänsä ohjeen siitä, että vain kopeekkaa arvostamalla saattoi päätyä ruplan

omistajaksi – tai penniä arvostamalla markan haltijaksi, kuten hän sanontaa lapsilleen tarkoitetuksi

elämänohjeeksi muokattuna myös muistelmissaan käytti.127

Kuitenkin kauppiaan alla asui myös romantikko – ainakin vuosikymmeniä myöhemmin. Ahsen

Böre vakuuttelee muistelmissaan, etteivät muut hänelle ehdotetut tytöt enää Safiyen ensinäkemisen

jälkeen häntä kiinnostaneet, vaan hän rakastui päätä pahkaa tähän viehättävään tyttöön. Tosin

kauppiaan kuoren alta näyttää pilkahtaneen esiin romantikko vasta kypsemmällä iällä:

[...] Tämän jälkeen saavuimme onnellisesti appeni talolle, ja pitkien juhlaillallisten jälkeen sain tavata

kihlattuni, tulevan vaimoni, Safiyeni. Hetkenä, jona näin hänen kasvonsa, olin entistäkin enemmän

rakastunut, hän oli niin ihana ja sievä. Olin niin ajattelematon nuori silloin: mieleeni ei ollut edes

juolahtanut tuoda hänelle edes kukkia. En ollut oppinut sellaisia asioita mistään ja vaikka olin jo 30-

vuotias, tämä ei tullut itselleni mieleen. Olin niin säästäväinen silloin. En ollut tuonut edes karamelleja tai

suklaata; koska tein liiketoimia veljeni kanssa, olin hyvin tarkka, etten tuhlannut sellaiseen. Kun ajattelen

asiaa nyt, kuinka hänen vanhempansa eivät kieltäytyneet niin epäkohteliaan ja ajattelemattoman

nuorukaisen ehdotuksesta? Jos se tapahtuisi nykyään, niin varmasti kävisi. Joka tapauksessa vierailin

morsiameni luona viikoittain. Lopulta päätimme hääpäiväksemme maaliskuun 6. päivän 1916. Häät

pidettiin, ja meistä tuli mies ja vaimo. Olin 30-vuotias mies, Safiyeni ainoastaan 17.128

Olipa nuori Zinetullah tuolloin vielä elämänsä iltavuosien kaltainen kaunosielu tai ei, Safiyesta hän

sai joka tapauksessa vaimon, josta oli tulevina aikoina vielä paljon lohtua ja iloa. Seuraavat vuodet

tulisivat mullistamaan hetkeksi kaiken sen, mitä Zinetullah oli Terijoelle saavuttuaan rakentanut.

Laineet Venäjän – ja sen myötä Suomen – kiehuvassa kattilassa löivät lopultakin voimalla yli.

127

Ahsen Böre 1945, 29, 64. 128

Ahsen Böre 1945, 29.

44

3.4 Imaami Zinetullah Imadetdin Ahsen ja vallankumouksen myrskyt

Maaliskuussa 1916 noin viikko Zinetullahin ja Safiyen häiden jälkeen myös tuore vaimo muutti

Tsarskoje Selosta Terijoelle.129

Safiyen on täytynyt olla tästä kaikesta paitsi varmaankin innoissaan,

myös jossain määrin jännittynyt, ellei suorastaan peloissaan: Turvallinen kotiympäristö oli

vaihtunut itseä lähes puolet vanhemman miehen kanssa avioitumiseen, minkä lisäksi rouva

Ahseniksi päätyminen muutti myös hänen tulevaisuudensuunnitelmiaan. Safiye oli käynyt

Pietarissa venäläis-turkkilaisen kansakulun – jonka perustajiin kuului myöhemmin Ahsen Bören

ystävänä tunnettu imaami Lütfi Ishaki – ja hän oli aloittamassa uraansa rautateiden

lennätinvirkailijana, mihin tehtävään hänet oli Baibulatin mukaan jo valittu. Avioliitto kuitenkin

muutti kaiken.130

Nuorelle tytölle tämä on varmasti ollut jo sinänsä suuri elämänmuutos.

Lisäksi Safiyen perhetausta lienee vaikuttanut siihen, miten tämä koki tilanteensa muuttuneen

Terijoelle päädyttyään. Vaikka Zinetullah olikin nyt jo ellei suoranaisesti varakas, ainakin ilmeisen

omillaan toimeentuleva kauppaliikkeen omistaja, Safiyen suvun rinnalla hänen talonpoikainen

(olkoonkin, että hänen isänsä oli omassa yhteisössään äveriäimmästä päästä) taustansa kalpeni.

Perheen kotikaupunki Tsarskoje Selo (Царское Село, ”tsaarin kylä”) oli perustettu vuonna 1710

Pietari Suuren karkotettua ruotsalaiset tulevan pääkaupunkinsa alueelta ja lahjoitettua seudun vielä

virallisesti naimattomalle puolisolleen Jekaterina Aleksejevnalle (myöhempi kuningatar Katariina,

1684–1727) tämän hallinnoitavaksi. Heidän tyttärensä kuningatar Elisabetin hallintoaikana (1741–

1762) Tsarskoje Selosta tuli keisarillinen kaupunki, ja Katariina Suuren aikana (1762–1796) sen

palatsien, monumenttien, puistojen ja puutarhojen ylläpitämiseen käytettiin valtavia summia.

Seuraavien hallitsijoiden aikana Tsarskoje Selo rapistui, ja etenkin Pietarhovi kilpaili keisarin

suosiosta hovin kesäresidenssina. Nikolai I nosti vielä Tsarskoje Selon jälleen kunniansa päivien

loistoon, ja vuonna 1905 Nikolai II teki sen komeasta Aleksanterinpalatsista keisarillisen perheen

vakituisen asuinpaikan. Viimeisen kerran Nikolai II vietti aikaansa Tsarskoje Selon palatsissaan

2.3.1917 tapahtuneen kruunusta luopumisensa jälkeen – nyt pakosta helmikuun

vallankumouksellisten vankina aina elokuulle asti, jolloin väliaikaisen hallituksen pääministeri

Aleksander Kerenski (1881–1970) siirrätti keisarillisen perheen Tobolskin kaupunkiin Siperiaan.131

Tämän 16.–17.2.1918 välisenä yönä Ipatjevin talon kellarissa Jekaterinburgissa loppunsa

kohdanneen hallitsijan palvelijoihin kuului myös Kemaletdin Bedretdinoğlu perheineen.

129

Ahsen Böre 1945, 29. 130

Baibulat 2004, 126. 131

Tarkemmin Tsarskoje Selon historiasta hallitsijoiden kesäpaikkana ks. esim. Puškinin kaupungin kotisivujen

historiaosio, [http://pushkin-town.net/.pushkin/eng/nowhist.htm], luettu 17.11.2011.

45

Muistelmissaan Ahsen Böre mainitsee, että Safiyen perhe oli tottunut mukavaan elämään: Heidän

suuriin tiluksiinsa kuului useita hevosia ja paljon karjaa, josta saatua lihaa toimitettiin itselleen

hallitsijalle asti – olipa keisarillinen hovi lopulta Kemaletdineille tuhat ruplaa velkaakin.132

Varallisuudesta kertoo myös Cici Safkan-Seppälän kuulema tarina siitä, että Safiye olisi laivalla

Suomenlahden yli Suomeen saapuessaan pudottanut vahingossa mereen pussillisen arvokkaita

koruja.133

Zinetullah saattoi olla tulevaa vaimoaan vanhempi, itsenäisempi ja (miehenä) vapaamman

päätösvallan omaava, mutta näin varakkaan ja arvostetun suvun edessä on varsin ymmärrettävää,

että hän jälkikäteen muistelmissaan ihmetteli Kemaletdinin ja tämän vaimon Zühre Basirintyttären

suopeaa suhtautumista niin ”epäkohteliaan ja ajattelemattoman” nuorukaisen kosintaan.

Uuden perhetilanteen lisäksi Safiyella oli edessään vielä toinenkin suuri muutos. Muutto Terijoelle

merkitsi muuttoa Suomen suuriruhtinaskunnan rajojen sisälle, missä kaikista kesävieraista

huolimatta enemmistö puhui vierasta ja outoa kieltä. Vuonna 1969 Aamulehdelle antamassaan 70-

vuotishaastattelussa Safiye muisteli, miten suomea opittiin joskus kantapään kautta:

[...]Hän meni 1916 naimisiin kauppias Z.I. Ahsen-Bören kanssa ja 1919 he muuttivat kangas- ja

turkisliikkeensä Terijoelta Tampereelle. Nuori rouva oli oppinut jonkin verran suomea jo Terijoella ja

oppi sitä vähitellen, kun oli pakko: kerrankin hän meni apteekkiin ostamaan ammoniakkia, mutta ei

osannut pyytää sitä ja yritti parhaansa mukaan selittää asiaansa – vihdoin hänen eteensä tuotiin iso pullo

ainetta, hän nuuhkaisi sitä ja oli pyörtyä hajusta. – Toiset puhuvat suomea, minä katson ja opin, hän sanoo,

ja kertoo lukeneensa paljon suomalaisia romaaneja, erityisesti Mika Waltarin teoksia.134

Elämä Terijoella jatkui jonkin aikaa rauhallisena ja onnellisena. Vanhalle kauppapaikalle Viertotien

kulmalle oli asettunut paikkakunnan muslimiyhdyskunta, ja siellä sijaitsi myös yhteisön

rukoushuone. Lähes kaikki muslimit toimivat kangas- ja turkistavaroiden valmistajina tai myyjinä,

ja osa heistä oli saapunut paikkakunnalle jo useampia vuosia ennen Zinetullahia.135

Vuoden 1916

kuluessa siihen asti niin rauhallinen elämä alkoi kuitenkin saada uusia, huolestuttavia piirteitä.

Maailmansotaa käyvä Venäjän keisarikunta natisi jo liitoksissaan: Turkin liittyminen sotaan oli

katkaissut sen tärkeimmän huoltotien Välimerelle, ja näin Arkangel pohjoisessa ja Pietari –

vuodesta 1914 Petrograd – olivat Venäjän ainoat henkireiät länteen päin. Maan sisäiset

kulkuyhteydet olivat surkeita ja sotatarvikkeista oli jatkuva pula, mitä yritettiin epätoivoisesti

kompensoida miesylivoimalla: Eräiden arvioiden mukaan Venäjän armeija otti käyttöönsä jopa

kolmanneksen maan miespuolisesta työvoimasta.136

132

Ahsen Böre 1945, 9. 133

Henkilökohtainen tiedonanto Cici Safkan-Seppälältä 30.12.2010. 134

”Kaksi isänmaata” (Safiye Ahsen Bören 70-vuotissyntymäpäivähaastattelu), AL 3.6.1969. 135

Leitzinger 2006, 145; Salokas 1951, 280–281. 136

Esim. Torbacke 2002, 167.

46

Käytännössä tämä merkitsi sitä, että puutteellisesti varustetut joukot kärsivät rintamalla jatkuvasti

suunnattomia tappioita heikentäen sekä sotaponnistusten onnistumismahdollisuuksia että yleistä

moraalia myös kotirintamalla. Zinetullah alkoikin toden teolla huolestua huomattuaan, että uutta

tykinruokaa kaipaavaan armeijaan kutsuttiin yhä vanhempia miehiä, ja 30-vuotiaana hän saattaisi

hyvinkin olla seuraavana vuorossa. Eräs hänen luonaan vieraillut mulla varoitti Zinetullahia

odottamasta liian kauaa: Hän olisi vaarassa, jollei pian keksisi tapaa saada itsensä kuiville

sotaväenotoista. Ahsen Böre mainitsee, että hän oli avioitumisensa jälkeen ajatellut ryhtyvänsä

hoitamaan imaamin tehtäviä kaupankäynnin ohella, olihan hän toiminut epävirallisena imaamina jo

Viipurissa. Muistelmissaan hän kuitenkin paljastaa, että pelko sotaväkeen joutumisesta toimi viime

kädessä syynä sille, että hän päätti anoa itselleen Terijoen virallisen imaamin oikeuksia. Tätä varten

hän kertoi keränneensä 105 allekirjoitusta anomuksensa tueksi.137

Määrä tuntuu varsin suurelta,

joten nimiä lienee kerätty muualtakin kuin Terijoelta.

Mishäärien ja muiden Volgan-Uralin muslimiyhteisöjen käytäntönä oli, että ”seurakunnat”

(mahalla) valitsivat itse omat uskonnolliset johtajansa, jotka yleensä tulivat yhteisön sisältä ja näin

tunsivat ennestään sen paikalliset käytännöt. Mahallat olivat toimivaltansa osalta muuten sangen

autonomisia, mutta varsinainen uskonnollisten johtajien nimittäminen sekä moskeijojen

rakentaminen olivat tästä poikkeuksena. Venäjän muslimit olivat näet siinä mielessä irrallaan

islamilaisesta oppineistosta (ulama), että valtio oli vuodesta 1788 kontrolloinut muslimialamaisiaan

virallisesti hyväksyttyjen oppineiden järjestelmän kautta. Valtakunnan länsiosien mishääriheimojen

osalta tämä virallinen taho oli Orenburgin hengellinen kokous, jonka päämaja oli Ufassa, ja jonka

toimivalta käsitti Volgan ja Uralin alueiden lisäksi Siperian. Ahsen Bören kaltaisten

paikallisyhteisön imaameiksi haluavien henkilöiden oli matkustettava Ufaan, sillä mahallan

valtuutuksen lisäksi imaamiksi nimitykselle vaadittiin sekä aluehallintoviranomaisen että

hengellisen kokouksen hyväksyntä. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että imaamikokelaan piti

suorittaa koe, joka testasi hänen tietouttaan islamista. Kokeen läpäissyt sai virallisen lisenssin (ukaz)

sekä (virallista) oppineisuutta osoittaneen tittelin ukaznyi imām tai ukaznyi mu’adhdhin.138

137

Ahsen Böre 1945, 29–30; Ahsen Böre 1943, 3. Terijoen epävirallinen muslimiseurakunta perustettiin vuonna 1912. 138

Frank 2001, 99–104. Orenburgin muslimien hengellinen kokous (engl. The Orenburg Muslim Spiritual Assembly)

toimi vuosina 1788–1917. Se oli perustettu Katariina Suuren käskystä, ja sen tärkein tehtävä oli valvoa islamilaisen lain

(shari’a) noudattamista Venäjällä. Muslimiyhteisöt saivat näin valtion valvonnassa soveltaa shari’aa uskonnollisissa ja

perheoikeudellisissa kysymyksissä. Periaatteessa Venäjän muslimeilla oli edustajiensa avulla oikeus valita Orenburgin

kokousta johtanut mufti, mutta käytännössä viranomaiset eivät uskaltaneet antaa heille tätä oikeutta, vaan valtio nimitti

kulloisenkin muftin. Kokous toimi ”korkeimman oikeuden” tapaan, ja sen antamaa fatwaa tuli muslimien noudattaa.

Järjestelmää ei kuitenkaan hyväksytty vastustuksetta: Läpi olemassaolonsa hengellistä kokousta kritisoitiin Volgan-

Uralin alueen ulaman keskuudessa, ja osa oppineistosta järjestäytyi virallisen muftin vastustajiksi. Allen J. Frank

kuitenkin toteaa, että vastarinnan laajuutta on sangen hankala selvittää, koska vastustajat tukahdutettiin sekä muftia

kannattaneiden muslimien että viime kädessä näiden takana olleen valtion toimesta.

47

Ahsen Böre kertoo, että jälleen eräs ystävä tuli hänen avukseen valmistautumisessa, ja näin hän

onnistui läpäisemään kyseisen kokeen. Matkallaan hän muun muassa sai kahdenkeskisen

tapaamisen tunnetun uskonnollisen oppineen Ziya Kemalin kanssa, mutta ei noudattanut tämän

neuvoa laivamatkasta tutustumaan Kazaniin.139

Zinetullahin Ufassa saama mufti Bajazitoffin ja

kolmen kokouksen jäsenen 25.10.1916 myöntämä todistus kertoi Orenburgin islamilaisen

hengellisen kokouksen Hänen keisarillisen majesteettinsa säädökseen nojautuen tutkineen

Zinetullah Imadetdin Ahsenia islamilaisen uskonnon säädösten tuntemisessa, minkä perusteella

[...]hän on osoittanut olevansa kykenevä toimimaan seurakunnanjohtajana (imamina) ja

uskonnonopettajana (muallimina). Siitä vakuudeksi annetaan hänelle Imadetdin Ahsen’ille tämä todistus,

joka on osoituksena hänen tiedoistaan, mutta ei anna hänelle oikeutta suorittaa seurakunnallisia

toimituksia, ennenkuin lääninhallitus on vahvistanut hänet virkaan siinä seurakunnassa, johon hänet

valitaan.140

Tällainen todistus ei liene vielä ollut mikään suuri uskonnollisen oppineisuuden osoitus, ja Ahsen

Bören uskonnollisen identiteetin pohdiskelussa tapaus nostaakin esiin eräitä mielenkiintoisia

kysymyksiä. Kyse ei ole siitä, ettei hän epäilemättä olisi ollut hyvinkin uskonnollinen ihminen,

mutta sellaiseksi – etenkin virallisen imaamitodistuksen saaneeksi – henkilöksi hän hyödynsi tätä

taustaansa melko vähän. Myöhemmin Tampereella asuessaan hän ei näytä tunteneen vetoa yhteisön

imaamin tehtävien hoitamiseen, vaikka epävirallisena imaamina kaupungissa vuosina 1923–1941

toiminut opettaja Murtasin ei ollut sen enempää pätevä kuin järin halukaskaan tähän tehtävään.141

Tuolloin Venäjän vallan aikainen ukaznyi imām tietenkin oli jo menneen maailman

valvontakoneiston titteli, mutta kenties enemmän tekemistä oli Ahsen Bören kiivaalla luonteella.

Virallistaakseen asemansa imaamina Zinetullahin oli viipymättä toimitettava paperinsa Viipuriin

rekisteröitäväksi. Muistelmissaan hän kertoo olleensa erään Izzetüllah Timurgalin jälkeen toinen

henkilö, joka Suomessa sai virallisen imaamitodistuksen; matka oli siis tältä osin varsin

historiallinen. Mutta hengellisen elämän saavutuksia tärkeämpää oli, että Zinetullah saattoi

kotonaan Terijoella jälleen hengittää vapaasti: imaamina häntä ei kutsuttaisi armeijaan. Elämä jatkui

muiden asioiden ympärillä: Veljekset perustivat lapsille koulun, jossa kuukausipalkkaisena

äidinkielen ja uskonnon opettajana toimi Abdul Aziz. Zinetullah puolestaan keskittyi

kauppaliikkeen ohella imaamin tehtäviinsä: Vuodesta 1912 kokoontunut Terijoen mahalla oli näin

muuttunut Venäjän järjestelmän silmissä viralliseksi. Samoin ryhdyttiin toimeen islamilaisen

hautausmaan perustamiseksi.142

139

Ahsen Böre 1945, 30–31. 140

Zinetullah Imadetdin Ahsenin imaamitodistus 25.10.1916, Kur’an Kerim-kirjekansio, CSA. 141

Baibulat 2004, 47, 74–75. 142

Ahsen Böre 1945, 31; Ahsen Böre 1943, 3–4.

48

Kuitenkaan siinä maailmanajassa ja -tilanteessa, jossa Zinetullahista oli tullut Terijoella varakas

kauppias ja yhteisön imaami, ei rauhaa voinut kestää pitkään. Vain muutamaa kuukautta

myöhemmin kaikki muuttui: Helmikuun 27. päivän vastaisena yönä 1917 Pietarin varuskunta nousi

kapinaan tuoden aseellisen voiman Venäjän kumouksellisen työväen puolelle. Duuma kieltäytyi

keisarin käskyistä ja yritti epätoivon vimmalla paikata tilannetta, mutta Kerenskin johtama työväen-

ja sotilasedustajien neuvosto oli jo käytännössä alistanut virallisen armeijan käskyvaltaansa. Keisari

Nikolai II oli käsittänyt pinnan alla kuplineen kapinan aivan liian myöhään. 3.3.1917 hänellä ei

enää lopulta ollut tehtävissä mitään muuta – paitsi epätoivoinen yritys siirtää kruunu veljelleen

suuriruhtinas Mihailille – kuin luopua vallastaan. Venäjän keisarikunta oli siirtynyt historiaan, ja

entinen Terijoen pakolainen Lenin joukkoineen puolestaan kukisti Kerenskin muodostaman

väliaikaisen hallituksen lokakuussa. Joulukuussa Suomen suuriruhtinaskunnan senaatti antoi

eduskunnan kahta päivää myöhemmin (6.12.) hyväksymän julistuksen Suomen itsenäisyydestä.

Zinetullahille tapahtumaketju merkitsi kaiken saavutetun kaatumista: Rajan sulkeutuminen jätti

suurimman osan sukulaisista toiselle puolen ja hänet taas perheineen Suomeen, missä enää mitään

virkaa ei ollut sen enempää Venäjän keisarikunnan passilla kuin Orenburgin kokouksen

imaamitodistuksellakaan. Myös taloudellisena takeena ollut matkustus- ja kauppayhteys Pietariin

katkesi rajan sulkeutumisen seurauksena muuttaen rajaseutujen kohtalon pysyvästi.

Kaiken lisäksi Zinetullahista oli jälleen tullut isä: hänen ensimmäinen yhteinen lapsensa Safiyen

kanssa (ja ensimmäinen poikansa) Feyzi oli syntynyt äitinsä kotikaupungissa Tsarskoje Selossa

25.8.1917.143

Nyt hänellä oli jälleen kokonainen perhe huolehdittavanaan, joten Suomen vuoden

1918 tapahtumien käynnistymisellä lienee ollut entistäkin suurempi psykologinen merkityksensä.

Karjalassa sisällissota leimahti liekkeihin aikaisemmin kuin muualla Suomessa, sillä jo 19.1. lähtien

alkoivat aseelliset yhteenotot Viipurissa. Kauttakulkuasemansa vuoksi rajaseudulle tyypilliseksi

piirteeksi muodostui ”radanvarsisota” Helsinki-Viipuri-Rajajoki-Pietari-radan kontrolloinnista,

joten Terijoellakaan verenvuodatusta ei voitu välttää. Kannas jakaantui kahtia niin, että punaisten

puolelle jäivät Terijoen, Kivennavan ja Raudun alueet Viipuriin saakka keskuksenaan Viipuri,

valkoisten puolelle taas itäisemmät Laatokan Karjalan pitäjät keskuksenaan Käkisalmi. Punakaartit

ottivat Terijoen haltuunsa 23.1.1918, lähes viikkoa ennen punalipun nousua salkoon Helsingin

työväentalolla. Välienselvittelyistä paikkakunnalla muodostui erityisen verisiä: Kaartin

vaikutusvalta paikallisessa työväenyhdistyksessä kasvoi tammikuun loppua kohden mennessä

selvästi, ja samalla asenteet väkivaltaa kohtaan muuttuivat myönteisemmiksi.144

143

Ahsen Böre 1945, 36. 144

Lähteenmäki 2009, 96–101.

49

Pari vuotta myöhemmin tapahtumia selvitelleiden turvallisuusviranomaisten sisäisissä raporteissa

mainittiin, mitä Zinetullah oli saanut vallankumouksen ja sisällissodan myrskyissä kokea:

[...]Suomen punakapinan aikana ollut kapinoitsijain vankina Terijoen asemalla, ja olivat kapinoitsijat

ryövänneet hänen omaisuutensa. Päästyään vapaaksi pakeni Pietariin, jossa myös tullut ryövätyksi.

Syksyllä 1918 tullut Suomen Senaatin luvalla Rajajoen kautta Terijoelle [...]145

Samoihin lähteisiin nojaten Leitzinger toteaa Ahsen Bören kerrotun joutuneen punaisten vangiksi

Terijoella, mutta lisää, että ”kertomuksen todenperäisyys on tosin kiistelty”.146

Silti esimerkiksi

erään Terijoen rautatieasemalla pidetyn vangin kertomuksen mukaan likaisessa ja kosteassa

kellarissa oli noin 60 vankia, ”ryssiä, tattarilaisia, mustalaisia, suomalaisia”. Terijoen asemaa käytti

päämajanaan ja tyrmänään sangen mustan jälkimaineen saanut kaartinkomentaja Heikki Kaljunen,

joka ainakin valkoisten myöhempien syytösten mukaan salli joukkojensa ryöstellä terijokelaisten

omaisuutta.147

Vaikka Kaljusen mainetta osin liioiteltiinkin, ei vaikuta epäuskottavalta, etteikö

Zinetullah olisi muiden ”tattarilaisten” tavoin voinut olla aseman vankien joukossa.

Ahsen Böre mainitsee lyhyesti pakomatkastaan muistelmissaan: Hänen mukaansa veljekset olivat

kyynelsilmin jakaneet yhteisen omaisuutensa, ja hän itse matkasi takaisin Pietariin, mistä oli

vuokrannut uudet asuin- ja liiketilat. Hän toivoi saavuttavansa siellä jälleen menestystä ystävänsä

Dinmuhammed Aynetdinin kanssa, mutta kuvitelma osoittautui harhaksi: Zinetullah oli olettanut

bolsevikkien tulevan lyödyiksi, mutta nämä löivätkin valkoiset. Hän yritti vielä hyötyä tilanteesta

hankkimalla kaupungista pakenevilta ihmisiltä omistukseensa edullisesti kiinteistöjä, mutta punaiset

ottivat kaiken haltuunsa ja uhkasivat lähettää Zinetullahin kaltaiset pakkotyöhön, joten hänen

ainoaksi vaihtoehdokseen jäi paeta takaisin Suomeen. Tämän pakomatkan päivämääräksi hän

mainitsee 20.8.1918.148

Kaaos tai ei, Suden silmä mahdollisesti edullisille kaupoille ei pettänyt; sen

sijaan hänen reaalipoliittisesta analyysistaan – saati harkintakyvystään – ei voine sanoa samaa.

145

EK-Terijoen yleisesikunnan passiosaston kirje EK:n pääosastolle 15.1.1920, Henkilömappi 10836, EK–Valpo, KA. 146

Leitzinger 2006, 101. 147

Lähteenmäki 2009, 106–130, erit. 112–113. Lähteenmäen tässä siteeraama lähde on kirjailija Mikko Uotisen

kirjoittama Punaisen päivän päättyminen Terijoella, 23.4.1918 (Sortavala 1918). ”Vapaussotakertomuksena” myös

Uotisen teksti on luonnollisesti sekin varsin subjektiivinen näkemys tapahtumista, ja vastaavanlaisia ryöstelysyytöksiä

esiintyi kaikissa valkoisten raporteissa. Henrik (Heikki) Kaljunen (1893–1918) oli Sortavalassa syntynyt työmies, jolle

sisällissota avasi tien sosiaaliseen nousuun punakaartin komentajana. Hänen toimintaansa paheksuttiin osin myös

työväen keskuudessa, vaikkakin osa hänen jälkimaineestaan on osoittautunut liioitelluksi. Kaljunen kyllä esimerkiksi

surmasi omakätisesti vankejaan, mutta mielivaltaisen murhaamisen – jollaiseksi kaikki hänen toimensa jälkikäteen

leimattiin – sijaan kyse oli yleensä esimerkiksi junaradan sabotoinnista syytettyjen vankien teloituksista, jollaisia sodan

aikana tapahtui kummallakin puolen. Valkoisten läpimurron jälkeen Kaljunen pakeni Pietariin jääden lopulta

Neuvostoliittoon, missä toimi mm. GPU:n urheiluosastossa Dynamossa sekä SKP:ssä. EK:n tietojen mukaan Kaljunen

sai Stalinin puhdistuksissa lopulta 15 vuoden vankilatuomion 31.1.1940, mihin hänen jälkensä päättyvät. 148

Ahsen Böre 1945, 31–32. Epäselvää on se, olivatko Safiye ja Feyzi sisällissodan syttyessä tammikuussa Terijoella

vai esimerkiksi Safiyen vanhempien luona Tsarskoje Selossa. Muistelmien mukaan he kuitenkin palasivat Venäjältä

Terijoelle parikymmentä päivää Zinetullahin pakomatkan jälkeen, mikä olisi tapahtunut siis syyskuussa 1918.

50

3.5 Hankaluuksia Helsingissä

Ahsen Böre perheineen päätyi Helsinkiin kesällä 1919. Elämästä Terijoella oli tullut epävarmaa,

sillä kauppamahdollisuudet olivat huonontuneet ratkaisevasti sen jälkeen, kun rajan sulkeutuminen

katkaisi tuottoisan Pietarin-yhteyden pitkäksi aikaa käytännössä kokonaan – ainakin laillisia teitä

pitkin. Useat kauppiaat alkoivatkin hakeutua paremman toimeentulon toivossa muille

paikkakunnille, etenkin Viipuriin ja Helsinkiin. Lisäksi Terijoen muslimiyhteisö oli joutunut

viranomaisten mielenkiinnon kohteeksi. Kauppiaita syytettiin ruplakeinottelusta, salakuljetuksesta

ja kangasvarastojen piilottelusta hintojen nousun toivossa, mikä sai maaherran jopa tekemään

päätöksen koko yhteisön karkottamisesta paikkakunnalta. Avuksi oli kuitenkin rientänyt

heimoaatteesta innostunut, fennomaanitaustainen kansantaloustieteen professori Yrjö Jahnsson149

,

joka vetoamalla rajamaan komendantti Erik Heindrichsiin sai karkotuksen estettyä ainakin

sisäministeriön päätökseen asti.150

Omaa rooliaan tarkemmin selvittämättä Ahsen Böre muistelmissaan mainitsee, että jotkut olivat

syyllistyneet liian tavaran haalimiseen, mikä oli johtanut viranomaisten toimeenpanemiin Venäjän

alamaisten karkotuksiin. Hän ei kuitenkaan itse katsonut tulleensa tuolloin paikkakunnalta vasten

tahtoaan poistetuksi, ainoastaan varautuneensa siihen, että näin voisi käydä heillekin, joten

omaehtoinen maisemanvaihto olisi parempi ratkaisu.151

Kyse ei kuitenkaan ollut pakomatkasta:

Zinetullah oli vuokrannut asuntonsa Terijoella Savioja-nimiselle kauppiaalle, ja tehdyn

vuokrasopimuksen mukaisesti kiinteistö palautui omistajansa haltuun vuonna 1921,152

mikä viittaa

siihen, että alusta lähtien ajatuksena oli jossain vaiheessa palata asumaan paikkakunnalle. Elämä ei

totisesti ollut kohdellut Zinetullahia silkkihansikkain edellisenä vuotena: Hänen henkilökohtaista

koskemattomuuttaan oli loukattu, hänen omaisuuttaan oli ryöstetty ja kaiken lisäksi aikaisemmin

niin vilkas Terijoki oli nyt muuttunut Suomen itsenäistymisen ja sitä seuranneen Pietarin-yhteyden

katkeamisen sekä sisällissodan myötä hiljaiseksi pikkukaupungiksi, joka eli vielä vuosia

eräänlaisessa poikkeustilassa.153

Helsinki tarjosi uuden mahdollisuuden.

149

Yrjö Jahnssonista tarkemmin ks. Zetterberg 1982. 150

Rajamaan komendantti Lauri Sarinin kirje EK-Terijoelle 28.1.1920, Henkilömappi 10836, EK–Valpo, KA; Yrjö

Jahnssonin kirjeet Hilma Jahnssonille 4.8.1920 ja 6.8.1920, Kansio 5, Yrjö ja Hilma Jahnssonin kokoelma, KA;

Leitzinger 2006, 145–146; Salokas 1951, 280–281. Salokas toteaa useimpien ”turkkilaisten” muuttaneen Terijoelta

parempien kauppamahdollisuuksien perässä, mutta Leitzinger huomioi myös Ahsen Börenkin mainitsemat työntävät

syyt. Syytösten taustalla olivat ilmeisesti lähinnä huhut, ja syyllisten selvittämisen hankaluus johti kollektiiviseen

rankaisuun. Venäläisten karkotuksista ks. myös Nevalainen 1999, 58–59. 151

Ahsen Böre 1945, 32. 152

EK-Terijoen yleisesikunnan passiosaston kirje EK:n pääosastolle 15.1.1920, Henkilömappi 10836, EK–Valpo, KA. 153

Maria Lähteenmäki kuvaa osuvasti 1920–30-lukujen rajaseutua sisällissodan jälkiselvittelyjen ja pakolaisvirtojen

järjestelyn jäljiltä jakautuneeksi ”sisäisesti pirstaloituneisiin leirituliyhteisöihin: voittaneisiin valkoisiin, kapinallisiin,

maltillisiin, radikaaleihin, sillanrakentajiin, rajanrakentajiin”. Ks. Lähteenmäki 2009, 221.

51

Vastaitsenäistyneessä tasavallassa asuinpaikkaa ei kuitenkaan muuteltu noin vain. Jo 1918 ennen

sodan päättymistä oli senaatti ryhtynyt ajamaan maan ”puhdistusta” venäläisistä, mikä

mielivaltaisuutensa takia herätti arvostelua myös kotimaassa. Tämän jälkeen karkotukset

kohdistettiin lähinnä sotilashenkilöstöön, mutta suhtautuminen ulkomaalaisiin – erityisesti

venäläisiin – jatkui Neuvosto-Venäjän pakolaistulvan paisuessa kireänä. Kesästä 1918 lähtien

kaikki ulkomaalaiset tarvitsivat laajempaan liikuskeluun poliisiviranomaisen myöntämän

matkatodistuksen. Uudenmaan maaherrana toiminut venäläisvastainen Bruno Jalander154

ilmoitti

venäläisten voivan jäädä lääniin ainoastaan hänen luvallaan, ja vuoden 1919 alusta tästä tuli myös

virallinen käytäntö. Jalanderin linjaa kuvaa se, että hänen johtamansa loppuvuodesta 1918

perustettu Uudenmaan evakuoimiskomitea pyrki karkottamaan kaikki vuoden 1919 alun jälkeen

saapuneet emigrantit maasta, vaikka vastaava komitea Viipurissa suhtautui näihin sallivasti.155

Aimadetdinoff–sukunimeä nyt käyttäneet Zinetullah ja Abdulla eivät varsinaisesti olleet

bolševikkihallintoa paenneita emigrantteja, mutta yhtä kaikki ulkomaalaisia ja Venäjän alamaisia,

mikä ei ollut Jalanderin silmissä suositus. Lisähankaluutensa lupa-asioihin toi se, että Jalander

puolestaan oli samaisesta kesästä 1919 lähtien oleskelulupia myöntäessään velvoitettu hankkimaan

lausunnon turvallisuusviranomaiselta.156

Tätä tehtävää hoitamaan oli 13.8. annetulla ohjesäännöllä

perustettu sisäministeriön alaisuudessa toiminut Etsivä keskuspoliisi (EK). Keskeisin ero EK:n ja

sitä käytännössä edeltäneen armeijan yleisesikunnan III.osaston välillä oli se, että valtiollinen

poliisitoiminta ei enää tästä lähtien ollut sotilaiden käsissä, vaikka muuten EK:n toimenkuva ei juuri

eronnut edeltäjästään. Jo III.osasto oli saanut hoitaakseen salaiselle turvallisuuspoliisille

tunnusomaisia tehtäviä, kuten valtionvastaisena pidetyn toiminnan ja propagandan estäminen, rajat

ylittävän matkustajaliikenteen kontrollointi, Suomessa asuvien ulkomaalaisten valvonta, postin

sensuuri ja lausuntojen antaminen Suomen kansalaisuuden anojista.157

Ensi töikseen EK ryhtyi keräämään viranomaisilta luetteloja Suomessa jo oleskeluluvan saaneista

ulkomaalaisista saadakseen kokonaiskuvan tilanteesta, mikä käytännössä toteutettiin maaherroille

lähetetyillä kiertokirjeillä. Koko vuoden 1919 hallitukset vaihtuivat tiuhaan ja venäläisiä koskevat

linjaukset elivät jatkuvasti. Suomen ensimmäinen ulkomaalaisasetus astui voimaan elokuun alussa

1919 juuri samoihin aikoihin, kun Zinetullah perheineen saapui Helsinkiin. Asetus edellytti

154

Bruno Jalanderista tarkemmin ks. Uola 2004 [http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/759/], luettu 21.11.2011. 155

Nevalainen 1999, 58–64. 156

Nevalainen 1999, 64. 157

Lackman 1994, 11–17; Lackman & Sirvio 1999, 17–24. Yleisesikunnan III. osaston hajottaminen alkoi jo

tammikuussa 1919, kun sen päällikkö Suolahti erosi. Lackmanin mukaan tähän vaikutti monarkistien ja tasavaltalaisten

välisen kamppailun kääntyminen jälkimmäisten voitoksi, mikä johti saksalaissuuntauksen päättymiseen ja sen

kannattajien väistymiseen monista avainviroista. Suomen tasavaltalainen hallitusmuoto vahvistettiin 17.7.1919.

52

maahantulijoilta pääsääntöisesti passia ja viisumia, ja yli kaksi kuukautta kestävä oleskelu vaati

kerrallaan enintään puoleksi vuodeksi myönnettävän läänikohtaisen ololipun, jota anottiin

maaherralta. Tällä taas oli toimivallassaan ulkomaalaisten karkottaminen lääninsä alueelta. Venäjän

pakolaisia kohtaan tunnettiin kuitenkin sen verran sympatiaa, että asetuksen mahdollistamiin

passittomien pakolaisten automaattisiin rajalta käännyttämisiin ei katsottu voitavan mennä, vaikka

hallituksessa kesällä 1919 asiasta kiisteltiinkin.158

Zinetullah tiedosti oleskelulupiin liittyvän ongelman. Hänen ratkaisunsa asiaan oli kääntyä

Terijoella vierailleen vanhan ystävänsä Zarif (Sarif) Daherin (1884–1959) puoleen, joka auttoikin

järjestämällä ylläpitokorvausta vastaan kolmen kuukauden oleskeluluvan. Viralliseksi syyksi lupa-

anomuksessa ilmoitettiin terveyden hoitaminen tuolloin vielä Espoon pitäjään kuuluneessa

Grankullan parantolassa, mihin myönnetty lupa oli voimassa kesäkuun puolestavälistä aina

syyskuun ensimmäiseen päivään 1919 saakka. Zinetullah tuskin edes vieraili kyseisessä

hoitolaitoksessa, vaan papereiden perusteella matka lienee suuntautunut 5. heinäkuuta 1919 suoraan

Helsinkiin.159

”Terveyden hoidattaminen” ei tässä yhteydessä muutenkaan välttämättä merkinnyt

mitään erityisempää, sillä kyseinen Bad Grankullan ”sanatorio” oli luonteeltaan pikemminkin

kylpylaitos kuin sairaala. Tässä vuonna 1910 Brådbrinksbackenin lähteiden ympärille perustetussa

hoitolaitoksessa toiminta jatkui sotavuosiin asti, jolloin se muutettiin sotavammasairaalaksi.160

Elämä ja kaupanteko jatkuivat Helsingissä mukaan otettujen turkis- ja kangasvarastojen sekä

kaupungissa asuneiden ennestään Zinetullahille tuttujen henkilöiden avulla. Asiakirjojen perusteella

perheen majapaikat näyttävät vaihtuneen, sillä perheelle on niissä ilmoitettu useita eri osoitteita:

Aikaisempina osoitteina mainitaan Vironkatu 5 ja Esplanadinkatu 7, sekä senhetkisenä (kesällä

1920) voimassa olleena osoitteena Säästöpankinranta 10.161

Zinetullahin kohtalona ei kuitenkaan

ollut vieläkään saada vakautta elämäänsä. Siitä piti huolen joulukuussa alkanut tapahtumasarja.

Ulkomaalaisasioista pitkälti päättäneelle maaherra Jalanderille oli saapunut 27.12.1919 kirje, jossa

vedottiin Suomen muslimien lojaalisuuteen ja heissä kehittyneeseen ”tatarilaiseen

kansallistunteeseen”, joka sai nämä tuntemaan itsensä venäläisistä erottuvaksi kansaksi.

Sanavalinnat osoittavatkin kirjoittajan epäilemättä tunteneen Jalanderin asenteen venäläisyyttä

kohtaan. Kuitenkin kirje jatkui kertomalla seuraavaksi Suomen tataareja kohdanneista pulmista:

158

Nevalainen 1999, 63–64. 159

Ahsen Böre 1945, 32; Utdrag av protokollet 15.7.1920 ja osoitekysymyskaavake 17.6.1920, Kansio 9, Yrjö ja Hilma

Jahnssonin kokoelma, KA. 160

Stenberg 1986, 31. 161

Ahsen Böre 1945, 32; Osoitekysymyskaavake 17.6.1920, Kansio 9, Yrjö ja Hilma Jahnssonin kokoelma, KA. Tässä

kaavakkeessa Zinetullahin sukunimi on muodossa ”Imadutdinoff-Ahsän eli Aimaletdinoff”.

53

He ovat kuitenkin siinä vaikeassa asemassa, että heidän kauppaalueensa huomattavaksi osaksi on

Venäjällä ja tätä seikkaa käyttävät eräät heidän piirissään esiintyvät agitaattorit peloitellakseen heitä

kansallisesta esiintymisestä. Ne venäläisbolschevistiset agitaattorit, joiden esiintymisestä heidän

keskuudessaan on huomautettu ovat Sinnatulla [Zinetullah] Aimaledinoff ja Asja Sadekoff. Edellinen

näistä on varsinainen, ainakin ulospäin esiintyvä agitaattori. Asuen tatarilaisten kirkossa on hänellä hyvä

mahdollisuus agitatsioniin.[...]162

Kirjoittaja oli Helsingissä vuodesta 1911 Teknillisen korkeakoulun kansantaloustieten professorina

toiminut fennomaanitaustainen Yrjö Jahnsson, joka oli kiinnostunut tuohon aikaan pinnalla olleesta

heimoaatteesta. Suomen mishääreihin hän oli tutustunut professori G.J. Ramstedtin163

kautta.

Ramstedt oli auttanut Idel-Uralin presidentin viralta pantua ja vallankumouksen jälkimainingeissa

Suomeen paennutta Sadri Maksudia muun muassa järjestämällä tälle tapaamisia suomalaisten

ministerien kanssa. Ramstedt korosti tämän turkkilaisiksi kutsumansa kansan erillisyyttä

venäläisistä ja pyrki aktivoimaan näitä poliittisissa pyrkimyksissään, minkä ajatuksen myös

Jahnsson oli omaksunut. Heinäkuussa 1919 asian tiimoilta järjestetyillä juhlapäivällisillä oli ollut

koossa useita ”tataarilaisia ja asianharrastajia”, joiden joukossa olivat myös Ramstedt ja Jahnsson.

Tuolloin Jahnsson oli jo ryhtynyt auttamaan ystäviään, jotka tarvitsivat apua etenkin perheidensä

saamiseksi turvallisesti Venäjältä Suomeen. Muun muassa kauppias Hassan Kanykoff164

sai pitkälti

kiittää Jahnssonia siitä, että hänen perheensä pääsi Suomeen vuonna 1921 ja että hän sai myös maan

kansalaisuuden, jonka Jahnsson oli vakuutellut viranomaisilta heltiävän ilman vaikeuksia.165

Jahnsson kuitenkin syytti nyt Jalanderille lähettämässään kirjeessä Zinetullahia suoraan

bolševikkien kätyriksi, minkä vuoksi hänestä näytti tärkeältä ottaa selkoa kyseisen ”todellisen

agitaattoriluonteen” ja tämän veljen aiemmista toimista Terijoella. Sadekoff – siis aiemmin

kauppatalon perustamisen yhteydessä mainittu Isa Sadık – taas oli professorin mielestä ”varsinaista

agitaattoria” varovaisemmasta esiintymisestään huolimatta ”saman hengen lapsia”, ja lisäksi hän oli

syyttänyt mainittua Kanykoffia englantilaisten vakoojaksi. Kuvaukset Zinetullahin väitetyistä

synneistä olivat varsin värikkäitä:

[...]Eräässä tilaisuudessa kerrotaan hänen kirkossa käsiään taputtaen huudahtaneen ”Eläköön bolschevikit.”

(Läsnä olijoiksi tässä tilaisuudessa on ilmoitettu m.m. Aisha Beschéroff, Umer Alejeff ja Nurmuhamed

Hairetdinoff.) Toisessa tapauksessa saman Aimaledinoffin kerrotaan eräillä Bebeedinoffin Sörnäisissä

toimeenpanemilla päivällisillä lukuisille kuulijoille puhuneen siitä kuinka tärkeätä olisi että kenraali

Mannerheim saataisiin Suomeen jotta hänet voitaisiin täällä ampua. (Läsnä olijaksi tässä tilaisuudessa

ilmoitettu Umer Alejeff.) Kun hän täten rohkenee kansalaisiaan kiihoittaa murhaankin, käyttää hän

todella Suomen kestiystävyyttä jo aivan väärin.166

162

Avskrift av protokollet 29.1.1920, Kansio 9, Yrjö ja Hilma Jahnssonin kokoelma, KA. 163

Ramstedtista tarkemmin ks. Halén 2001b [http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/5402/], luettu 21.11.2011. 164

Kanykoffista tarkemmin ks. Leitzinger 2011b [http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/9906/], luettu 21.11.2011. 165

Leitzinger 2006, 108–111, 117–121; Zetterberg 1982, 62–81, 306–313. 166

Avskrift av protokollet 29.1.1920, Kansio 9, Yrjö ja Hilma Jahnssonin kokoelma, KA.

54

Jalander hylkäsikin jo 29.12. antamallaan päätöksellä sekä Zinetullahin että Sadıkin oleskelulupien

pidennykset, ja Jahnsson sekä joukko hänen kirjeessään mainittuja kauppiaita haettiin etsivien

Skogster ja Blomqvist kuultaviksi tammikuussa 1920. Näille professori kertoi olleensa jo pitkään

yhteistoiminnassa tataarien kanssa, joista hänen puoleensa kääntyneet kauppiaat Kanykoff ja Daher

– Ahsen Bören muistelmissaan mainitsema ystävä – edustivat ”tataarien irroittamiseksi Venäjästä

itsenäiseksi valtioksi tähtäävää puoluetta”, kun taas ilmiannetun (Zinetullah) Aimaledinoffin ja

hänen kumppaniensa ”puolue” tavoitteli päinvastaista – siis tataarien pitämistä Venäjän vallan

alla, ”bolschevistisessa mielessä”.167

Zinetullah ja Sadık eivät kuitenkaan alistuneet näin helpolla, vaan nostivat yhdessä vastatoimenaan

Jahnssonia vastaan syytteen väärästä ilmiannosta. Seurannut kiista on pääpiirteissään kuvattu

Leitzingerin kirjassa,168

mutta tässä otetaan asia esille myös sen edempänä tarkentuvan seikan

taustoittamiseksi, miten virkavallan valvovan silmän kohdistuminen Ahsen Böreen haittasi hänen

elämäänsä vielä myöhemmin Tampereellakin. Riita juonsi juurensa jo syyskuulta 1919, kun

Ramstedtin, Jahnssonin, Kanykoffin ja Daherin johdolla oli eräässä kokouksessa

muslimiseurakunnalle esitetty mahtipontisia ajatuksia niistä toimista, joihin ”tatarilaisten” pitäisi

ryhtyä saadakseen kotimaansa irrotettua Neuvosto-Venäjästä. Jahnssonin mukaan tämä oli

tataareille suoranainen isänmaallinen velvollisuus, jota kenenkään ei sopinut häiriköidä.169

Oikeudessa kiisteltiin sitten useamman istunnon ajan siitä, mitä nämä toimet oikeastaan olivat:

Zinetullahin ja Sadıkin puolella olleiden seurakuntalaisten mukaan kyse oli ollut ”poliittisen liiton

perustamisesta Suomessa asuvien muhamettilaisten keskuudessa”, mikä ajatus sitten oli kyseisessä

kokoontumisessa yksimielisesti hylätty. Jahnsson taas näki asian niin, että ensisijaisesti oli ollut

kyse ”niin vaatimattomista tarkoituksista” kuin sellaisen tataarien komitean perustamisesta, joka

voisi auttaa passiasioissa, sekä sanomalehden perustamisesta, ja että ”vasta toisessa sijassa ajateltiin

laajempia toimenpiteitä”. Osapuolten muistikuvat kokouksen tapahtumista eivät vastanneet toisiaan:

Jahnssonin mukaan heidän esitystään ei suinkaan oltu hylätty, vaan koko asiasta ei tohdittu

Aimaledinoffin kiivailun takia sillä kertaa äänestää.170

Oli miten oli, Zinetullahin kuumaverisyys oli

ilman muuta kiehahtanut esille väärässä paikassa, eivätkä heimoaate- ja tataarilaisuusaktivistit

aikoneet antaa hänen seistä omien suunnitelmiensa tiellä.

167

Helsingin poliisietsivä Allan Lindqvistin raportti EK:n pääosastolle 20.1.1920, Henkilömappi 10059, EK-Valpo,

KA; Avskrift av protokollet 29.1.1920, Kansio 9, Yrjö ja Hilma Jahnssonin kokoelma, KA. 168

Leitzinger 2006, 188–192. 169

Utdrag av protokollet 8.4.1920 ja 6.5.1920, Kansio 9, Yrjö ja Hilma Jahnssonin kokoelma, KA. 170

Utdrag av protokollet 8.4.1920 ja 6.5.1920, Kansio 9, Yrjö ja Hilma Jahnssonin kokoelma, KA. Seurakunnan

kantana mukaan oli liitetty jäljennös Helsingin muhamettilaisen seurakunnan kokouksen pöytäkirjasta 8.1.1920. Vaikka

varsinainen seurakunta perustettiin vasta 1925, nimityksellä viitattiin 1915 perustettuun hyväntekeväisyysyhdistykseen,

jota ei oltu voitu vielä laillisesti rekisteröidä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Ks. myös Karvonen 1975, 7–8.

55

Seurakunnan nimissä syytetyn kaksikon puolesta lausunnon antaneita oli koko joukko, ja mukana

oli myös Suomen muslimien epävirallisen seurakunnan imaami Weli-Ahmed Hakim171

. Nämä taas

näkivät perättömän ilmiannon syntyneen Kanykoffin ja Daherin aloitteesta, sillä näiden väitettiin

julkisesti uhonneen mahdollisuudestaan estää omien suunnitelmiensa vastustajia saamasta passeja

Suomessa oleskelua varten. Kumpikin osapuoli esittikin oikeudelle jättämissään kirjelmissä

ilmeisen tarkoitushakuisia ja sekavia näkemyksiä. Lisäksi mukana oli tahattomia tai taktisia

väärinymmärryksiä: Maaherran määräämä karkotus oli koskenut Uudenmaan lääniä eikä koko

maata, kuten seurakunta näyttää asian tulkinneen.172

Joka tapauksessa Jalander näyttää tehneen

karkotuspäätöksensä hämmentävän ripeästi, mikä tietysti sopii kuvaan hänestä venäläisvastaisena:

suomalaisuusmielisen professorin sana riitti heilauttamaan maaherran bolševikkileimasinta.

Helsingin poliisietsivä Allan Lindqvist kirjoitti tammikuussa 1920 EK:lle oman raporttinsa

pidetyistä Jahnssonin ja tämän kumppanien kuulusteluista. Jahnsson esitti myös oikeudessa näissä

kuulusteluissa kertomansa tiedot: Sadık oli moittinut Kanykoffia aikeista matkustaa Viroon

aikeissa ”myydä kaikki 30 miljoonaa tattaria Englannin hallitukselle”, Aimaledinoff taas oli

vaatinut ”vakooja” Daheria poistettavaksi eräästä kahvilasta. Tätä bolševikkiagitaatiota ei raportin

mukaan muslimiseurakunnan keskuudessa oltu uskallettu vastustaa, koska Zinetullah ja imaami

Hakim olivat ”yhteistoiminnassa”. Jotkut taas olivat allekirjoittaneet syytettyjä puolustavan,

asianajajan laatiman suomenkielisen paperin lainkaan ymmärtämättä, mitä siinä oikeastaan luki.173

Todisteena oikeudessa esitettiin myös Zinetullahin kiukkuinen kirje tuttavalleen Ajsa

Makshanoffille Tallinnaan, joka oli jotain kautta päätynyt Jahnssonin käsiin. Siinä vimmastunut

Sutemme syytti Kanykoffia, Daheria ja Hairetdinoffia puolestaan kovin sanankääntein:

[...]meidän paikkakunnallamme islamilaiset, kiitos Jumalalle, kaikkeuden Herralle, voivat hyvin. Mutta

täällä on sattunut sangen surullinen hetki; täällä Helsingissä kolme miestä möi oman etunsa vuoksi kaikki

tatarilaiset englantilaisille ryhtyen englantilaisten poliiseiksi: räkänokka Hassan [Kanykoff],

kirjoitustaidoton moukka Zariff [Daher] ja tyhmä Hairetdinoff. Lainkaan neuvottelematta muitten

muhamettilaisten kanssa he kansan nimessä asettivat komitean sekä rupesivat viemään Venäjän rahoja

Tallinnaan. Mitä he siellä käydessään aikovat puhua teille, sen Jumala tietää. Kun palaavat tänne, otetaan

asiasta selko.174

Vakooja- ja poliisipuheet liittyivät ärtymykseen sen poliittisen agitaation luonteesta, jota Jahnsson

ystävineen teki Suomen muslimien keskuudessa. Hän oli esittänyt aiemmin mainitussa kokouksessa,

että tataarien itsenäisyyshaaveilla olisi yhteneväisiä etuja Englannin ulkopolitiikan kanssa.175

171

Hakimista ks. Halén 2001a [http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/8462/], luettu 21.11.2011. 172

Utdrag av protokollet 8.4.1920 ja 6.5.1920, Kansio 9, Yrjö ja Hilma Jahnssonin kokoelma, KA. 173

Helsingin poliisietsivä Allan Lindqvistin raportti EK:n pääosastolle 20.1.1920, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA. 174

Avskrift av protokollet 29.1.1920, Kansio 9, Yrjö ja Hilma Jahnssonin kokoelma, KA. 175

Utdrag av protokollet 6.5.1920, Kansio 9, Yrjö ja Hilma Jahnssonin kokoelma, KA.

56

Jahnssonin ajattelun teki sangen omalaatuiseksi hänen omaksumansa niin sanottu turaanilainen aate,

joka laajensi ajan oletetun heimokäsityksen koskemaan suomalais-ugrilaisten lisäksi myös

turkkilaiskansoja, mongoleja, mantsuja ja jopa korealaisia sekä japanilaisia. Lisäksi professorin

henkilökohtaisiin ystäviin kuului tunnetun englantilaismielinen ulkoministeri Rudolf Holsti, jonka

ajamaan reunavaltiopolitiikkaan turaanilainen aate oli Jahnssonin mielestä käytännöllisesti

yhdistettävissä: Kun Neuvosto-Venäjä hajoaisi, takaisivat Venäjän vähemmistökansallisuuksien

itsenäistyminen, reunavaltioyhteistyö sekä ulkovaltojen asennemuutos sen, että venäläisistä tulisi

naapureilleen vaaraton vähemmistö. Tätä tavoitetta Jahnsson samanmielisten kanssa ajoi 1920-

luvulla Etuvartiokansojen klubi -nimisen järjestön avulla, joka pyrki yhdistämään heimoaktivisti- ja

AKS-mielisiä, reunavaltioiden lähetystöjä ja Venäjän kansallisia vähemmistöjä ”etuvartiokansoiksi”

työskentelemään yhteisen asiansa eteen.176

Jahnsson oli tälle aatteelleen syvästi omistautunut, mutta retorisesti sangen monimutkaiseen

jaaritteluunsa helposti sortunut asiamies. Hänestä syytös ”venäläisbolschevistisesta agitoinnista” ei

suinkaan tarkoittanut Zinetullahin ja Isa Sadıkin olevan ”jonkinlaisia kommunismin

kansantaloudellisen teoriian saarnaajia Suomessa”, vaan että koska Venäjä piti tataarien alueita ja

vastaavasti bolševikit Venäjää hallussaan, toimi tataarien kansallismielisyyden vastustaminen

automaattisesti joko ”suurvenäläisten” tai bolševikkien pussiin. Sama semanttinen pyörittely sen

suhteen, mitä jonkun kutsuminen ”bolševikiksi” oikeastaan merkitsi, jatkui läpi oikeudenkäynnin:

[...]nimitys on siksi uusi, ettei edes voida sanoa sillä yleisessä käytännössä olevan mitään täsmällistä

sisällystä, vaan sitä käytetään hyvin monessa merkityksessä ja laajuudessa. On todennäköistä, että vielä

kauan kestää ennen kuin kielenkäyttö antaa nimitykselle tarkan sisällön eikä ollenkaan ole sanottu eikä

edes luultavaa, että ’bolschevistinen’ sanan sisällöksi vakiintuu se, jota kantaja näyttää tarkoittaneen.177

Muslimiseurakunta otti kuitenkin selvän kannan Zinetullahin ja Sadıkin puolesta. Huhtikuun

oikeusistunnossa kantajat esittivät imaamin nimellä varustetun pöytäkirjan, missä yksimielisesti

tuomittiin Jahnssonin ilmianto ja siitä koituneet oleskeluluvan menetykset. Syytöksiä pidettiin

ilkeinä valheina ja seurauksena siitä, että ”jahnssonilaisten” poliittisille ajatuksille ei oltu lämmetty:

Jahnssonia ei pidetty minään tataarien edustajana, vaan näille ”aivan tuntemattomana henkilönä”,

176

Zetterberg 1982, 271–279, 287–313. Ulkoministerinä 1919–1922 (sekä 1937–1938) toiminutta Rudolf Holstia

(1881–1945) pidetään Suomen reunavaltiopolitiikan pääarkkitehtina. Kyse oli Suomessa noin vuosina 1918–1935

suosiota saavuttaneesta ulkopoliittisesta suuntauksesta, missä tarkoituksena oli muodostaa ”reunavaltioiden ketju”

Neuvostoliiton uhan neutraloimiseksi. Seppo Zetterberg mainitsee mm. nuoren Martti Haavion käyneen

Etuvartiokansojen Klubin tilaisuuksissa, minkä jälkeen hän kirjoitti epäuskoisena päiväkirjaansa kuulemistaan

utopistisista suunnitelmista, joihin kuitenkin otettiin osaa esimerkiksi Puolan ja Romanian ministeritasolta asti.

Jahnsson esitti klubin kokouksessa vielä syksyllä 1920 – kun Suomi ja Neuvosto-Venäjä samaan aikaan kävivät

Tartossa rauhanneuvotteluja – että Suomi pyytäisi Puolaa avukseen vapauttamaan Itä-Karjalan suomalaisia sotalaivoilla,

jotka saataisiin Ranskalta tai Englannilta. Nämä suunnitelmat olivat luonnollisesti puhdasta fantasiaa ajan realiteeteissa. 177

Avskrift av protokollet 15.8.1920, Kansio 9, Yrjö ja Hilma Jahnssonin kokoelma, KA.

57

joka ei tiennyt mitään heidän asioistaan. ”Typerän ilmiannon” todettiin muistuttavan tsaarinvallan

aikaisia santarmi-ilmiantoja: Jahnssonilla ei ollut todisteita, vaan hän luotti ”kielimispuheisiin”, eikä

mitään ”todellista agitatsioonia voisi harjoittaa niin typerällä tavalla kuin ilmiantaja kertoo.” Puheet

englantilaisten asiamiehistä kuitattiin ”kerskailupuheiden” vastareaktioksi tarkoitettuna pilailuna,

mikä lienee myös todiste siitä, että kuumaverisen Zinetullahin harkinta oli paikoin pettänyt.

Väitettyjen ”agitaattoreiden” mainittiin silti pysytelleen politiikasta erossa, ja Zinetullahista

erikseen todettiin, että hänen mielipiteensä tuntien moiset bolševikkipuheet olivat hänen

puolestaan ”aivan mahdottomia”.178

Leitzinger on selittänyt näitä tapahtumia sekä henkilökemioilla että poliittisilla erimielisyyksillä.

Hän toteaa, että Jahnssonin säilyttämästä lähdeaineistosta saa sen kuvan, että Ahsen Böre olisi ollut

yksinäinen häirikkö, mutta että tämä ei vaikuta seurakunnan ja imaami Hakimin tuen vuoksi

uskottavalta. Hänen mukaansa taustalla olikin Daherin ja Kanykoffin suomalaisine tukijoineen

herättämää inhimillistä kateutta, mutta myös ”syviä periaatteellisia poliittisia ristiriitoja”:

[...]Kanykoff ja Daher edustivat suuntausta, joka eli pitkälti ensimmäisen maailmansodan

voittajavaltioiden ulkopolitiikan varassa ja tunnettiin Suomessa ’reunavaltiopolitiikkana’. Ahsen Böre

puolestaan tunnettiin keskusvaltojen (mm. Saksa ja Turkki) ystävänä. Kommunisti hän ei missään

nimessä ollut, vaikka saikin Jahnssonilta bolshevikin leiman – yhtä perusteettomasti kerrotaan Ahsen

Bören puolestaan myöhemmin leimanneen Kanykoffin perheenjäseniä kommunisteiksi. Joskus syytökset

sinkoilevat holtittomasti puolin ja toisin.[...] Syksyllä 1919 Suomessa vielä harkittiin osallistumista

sotaretkeen Pietaria vastaan. Samaan aikaan Mustafa Kemal (Atatürk) nostatti turkkilaisia vapaussotaan

mm. Ranskaa ja Britanniaa vastaan. Kun tunnetaan Ahsen Bören voimakas turkkilaismielisyys, voidaan

kiistan taustalla nähdä myös kulttuuritaistelu ’tataarilaisuuden’ ja ’turkkilaisuuden’ välillä. Kumpikin

osapuoli edusti jossain suhteessa haaveellista ja toisaalta realistista suhtautumista maailmanpolitiikkaan,

joka oli tuohon aikaan valtavassa murroksessa.[...]179

Muistelmissaan Ahsen Böre yli 20 vuotta myöhemmin luonnollisesti näki tapahtumat omalta

kantiltaan. Myös hänen mukaansa motiivina oli kateus – muiden kateus hänen varakkuudestaan,

joka sai typerimmät vastustajat uhkaamaan häntä. Zinetullahin terävän kynän erityisen ivan

kohteina olivat (ystävästä vihamieheksi muuttuneen Daherin sijaan) Jahnssonin oikeudessa eräinä

todistajinaan mainitsemat Alejeffin veljekset, jotka olivat tuon ”epäoikeudenmukaisuuden ja

syntisen teon” takana, mikä tulisi ”tahraamaan heidän sukunsa nimen”. Erityisen raskauttavaa oli se,

että kyseisistä veljeksistä toinen, Beşer (Bescher) Alejeff oli talousvaikeuksiensa vuoksi pyytänyt

häneltä useasti lainaa, mitä olikin ”hyvien neuvojen” lisäksi saanut.180

Mikään tuskin saattoikaan

loukata hänen kaltaistaan tarkan markan talousmiestä kuin se, että mokoma velallinen ryhtyi

työkseen hankkimaan hänelle hankaluuksia.

178

Utdrag av protokollet 8.4.1920, Kansio 9, Yrjö ja Hilma Jahnssonin kokoelma, KA. 179

Leitzinger 2006, 190–191. 180

Ahsen Böre 1945, 32–33.

58

Leitzingerin esittämä ”kulttuuritaistelutulkinta” vaikuttaa kuitenkin hieman ongelmalliselta, sillä se

lähtee oletuksesta, että Ahsen Bören ”tunnettu voimakas turkkilaismielisyys” olisi proijisoitavissa

jo vuosien 1919–1920 kiistojen aikaan. Ensinnäkin tämä tietysti edellyttäisi, että Zinetullah olisi

ollut aktiivisesti perillä Mustafa Kemalin johtaman Turkin itsenäisyyssodan – joka sitä paitsi oli

tuohon aikaan myös vielä pitkälti tämän Ankarasta käsin toimineiden kansallismielisten

kannattajien ja sulttaani Mehmed VI:n nimissä toimineen Istanbulin virallisen hallinnon edustajien

välistä, murenevan Osmani-Turkin sisäistä valtataistelua181

– käänteistä. Vaikka näin olisikin ollut,

omien kotiseutujen vapautuminen Venäjän vallasta ei olisi ollut turkkilaisuusinnostuksen kanssa

ristiriidassa, eikä Zinetullahilla ollut mitään syytä vastustaa tätä ”turaanilaisten” utopististen

hankkeiden perimmäistä tavoitetta.

Oudoimmalta kuitenkin tuntuu, että tapauksesta mainitessaan Ahsen Böre ei otolliselle

kohdeyleisölle – omalle suvulleen ja ystäväpiirilleen – suunnatuissa muistelmissaan tulkitse omaa

rooliaan tässä kiistassa minään turkkilaisuuden puolustajana, vaikka niitä 1940-luvulla

kirjoittaessaan hän oli jo hyvin vakaumuksellinen turkkilaisuusmies. Mikäli hän olisi todella

identifioinut itsensä jo tuolloin osaksi Atatürkin lietsomaa kansallista liikehdintää, eikö hän olisi

tehnyt tästä muistelmissaan erityisen tapausesimerkin omasta kaukonäköisyydestään aikana, jolloin

monikaan muu Suomen muslimeista ei vielä kuullut turkkilaisuuden sulokkaan kutsun ääntä?

Mitään tällaista hänen muisteluistaan ei kuitenkaan löydy; ainoastaan viittauksia moraalittomiin,

hulluihin ja typeriin vastustajiin, jotka valehtelullaan olivat tehneet hänen elämänsä hankalaksi.

Ehkä ”etuvartiomiesten” hullunrohkeat suunnitelmat vain yksinkertaisesti pelottivat useimpia.182

Loppukesästä päätökseen saadun oikeudenkäynnin lopputuloksena syyte Jahnssonia vastaan

perättömästä ilmiannosta hylättiin. Kuitenkin osapuolet määrättiin maksamaan omat

oikeudenkäyntikulunsa, joten täysin ei korvauksia vaatinut Jahnssonkaan saanut tahtoaan läpi..183

Merkittävintä Zinetullahin kannalta olikin, että oleskelulupa läänissä oli kumottu. Näin edessä oli

jälleen uuden asuinpaikan etsintä. Seuraava kotikaupunki olisi kuitenkin jäävä viimeiseksi. Kun

käräjäoikeus elokuussa 1920 sanoi viimeisen sanansa, Zinetullah oli jo matkustanut Tampereelle.

181

Ks. tarkemmin esim. Mango 1999, erit. 220–305. 182

Tuoreemmassa Kansallisbiografia-artikkelissaan Leitzinger toteaa aiheesta vain, että Ahsen Böre [...]”piti Neuvosto-

Venäjää liian vaarallisena vastustajana ja pilkkasi niitä tataareja, jotka haihattelivat kotimaansa vapauttamisella. Imaami

Weli-Ahmed Hakim oli asiasta samaa mieltä, mutta Ahsen Böre oli suorasanaisempi ja sai ärsyttämänsä aktivistit yksin

vastaansa.” Ks. Leitzinger 2011a [http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/9900/], luettu 21.11.2011. Ahsen Bören

tytär Zekiye taas totesi isänsä vastustaneen Jahnssonin ajatusta ”muslimiarmeijan keräämisestä Leniniä vastaan”. Ks.

Zekiye Ahsen Bören kirje Harry Halénille 6.7.1999, Tatarica 17, KK. 183

Utdrag av protokollet 12.8.1920, Kansio 9, Yrjö ja Hilma Jahnssonin kokoelma, KA. Korvausasiasta osapuolilla oli

ilmeisesti tosin eriävät käsitykset, sillä kumpikin katsoi vain toisen joutuneen niitä maksamaan. Ks. Yrjö Jahnssonin

kirje Hilma Jahnssonille 6.8.1920, Kansio 5, Yrjö ja Hilma Jahnssonin kokoelma, KA; vrt. Ahsen Böre 1945, 32.

59

4. JALAT TAMPEREELLA, MIELI ISTANBULISSA (1920–1934)

4.1 Tamperelaiseksi, vaan ei suomalaiseksi kauppiaaksi

Zinetullah perheineen saapui lopulta Tampereelle kesäkuussa 1920, muistelmiensa mukaan tarkasti

päivättynä 20.6.184

Mikäli Tampereesta olisi tullut hänen kotikaupunkinsa jo kesällä 1906 Viipuriin

pysähtyneen kauppamatkan yhteydessä, moni asia olisi mennyt toisin. Kenties Kadriyen kanssa

koetun avio-onnettomuuden tuulet olisivat uudessa ympäristössä kääntyneet tai ehkäpä kauempana

kotoa – vieläpä tunnetussa ”naisten kaupungissa” – olisi löytynyt muita kiinnostavia paikallisia

vaimokandidaatteja ennen Mürşiden ja Safiyen tapaamisia: Tampere ei vuoden 1920 reilulla 40 000

asukkaallaan ollut Viipuriin verrattuna vielä suuri kaupunki, mutta tekstiiliteollisuuden

vaikutuksesta naispuolinen väestö oli kaupungissa huomattavana enemmistönä miehiin nähden.185

Ja ehkäpä Zinetullah olisi edes osin välttynyt niiltä huolilta ja selkkauksilta, mitä sittemmin joutui

kokemaan – ellei hän sitten olisi saanut tuntea punaisten suuttumusta Tampereella vielä kovemmin.

Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Zinetullah saapui kaupunkiin ilmeisen onnellisesti avioituneena ja

perheellisenä miehenä. 1917 syntyneen Feyzin lisäksi perhe oli hankalan Helsingin-vuoden aikana

kasvanut 20.9.1919 syntyneellä Murat (Murad) -pojalla, ja ensimmäisinä Tampereen-vuosina

Zinetullahin ja Safiyen lapsikatras laajeni peräti kuudeksi: Kolmas poika – ensimmäinen uudessa

kotikaupungissa syntynyt lapsi – Zeyd syntyi 9.12.1920, ja poikatroikkaa seurasivat tytär Zekiye

(5.2.1922), poika Vasif (1.1.1924) sekä tytär Ruşane (2.2.1926).186

Lienee paikallaan ajatella, että

perheen kasvaminen jo lähtökohtaisesti voimisti Zinetullahin roolia perheensä ja sukunsa

patriarkkana, mikä toisaalta aiheutti paineita huolehtia uskonnollisten ja perinteisten tapojen

siirtämisestä seuraaville sukupolville.

Aivan helppoa ei kuitenkaan ollut heti ensimmäisenä vuonna: Muistelmiensa mukaan Ahsen Böre

ei työskennellyt lainkaan ensimmäisten kuuden Tampereen-kuukauden aikana, ja Safiye puolestaan

odotti samaan aikaan Zeydia. Lisäksi Safiyen sisko kahden lapsensa kanssa oli seurannut perhettä

Tampereelle.187

Kenties Ahsen Böre tahtoi myös tämän mainitsemalla osoittaa, miten moni elämä

oli näinä aikoina riippuvainen hänen oivalluksistaan ja rahavaroistaan, niin kuin epäilemättä usein

olikin. Tältä osin Susi saattoi nostaa omaa häntäänsä ilman sen suurempaa itsekehua.

184

Ahsen Böre 1945, 33. 185

Keskinen & Peltola & Suodenjoki 2005, 12–13, 28–29. Naisten osuus tamperelaisista korostui maailmansotien

välisenä aikana, nousten lähemmäs 60 prosenttia kaupungin väestöstä ja saavuttaen huippunsa 1930-luvun puolivälissä.

Tampereen naisvaltaisuutta on selitetty sotien lisäksi teollisuuden rakenteella, joka toi työtä erityisesti naisväestölle. 186

Ahsen Böre 1945, 36. 187

Ahsen Böre 1945, 33.

60

Tampereella Ahsenien perhe asettui aluksi asumaan aseman läheisyyteen Rautatienkadulle.188

Tämä

ei olekaan kovin yllättävää, sillä kuten Baibulat toteaa, olivat useimmat Tampereelle asettuneet

(tataari)muslimikauppiaat aina Pietarin-radan avautumisesta lähtien valinneet asuinpaikkansa

rautatieaseman liepeiltä.189

Otaksuttavaa on, että vielä tässä vaiheessa Zinetullah ei ollut mitenkään

vakuuttunut siitä, että Tampereesta muodostuisi perheen vakituinen kotikaupunki, olihan hän

joutunut lähtemään Helsingistä vastoin omaa tahtoaan ja koki vielä muistelmiensa

kirjoitusaikaankin tulleensa ”karkotetuksi” Tampereelle (ja Isa Sadık vastaavasti Raumalle) heitä

vastaan Helsingissä vehkeilleiden “julmien ja sydämettömien ihmisten” ja näitä johtaneen “hullun

professorin” (Jahnssonin) toimesta.190

Kukaties Rautatienkadun asunnon sinänsä kauppayhteyksien

kannalta käytännöllinen ja muiden muslimien läheisyyden vuoksi miellyttävä sijainti näin sai myös

psykologista vahvistusta siitä tosiseikasta, että Ahsenit olivat viettäneet pari edellistä vuotta

matkalaukut enemmän tai vähemmän jatkuvasti pakattuina.

Pitkään vallinneessa epävarmuuden ilmapiirissä ei olekaan varsinaisesti yllättävää se, mitä

Zinetullah Ahsen – tai Siniatulla Ahsän, kuten tuo nimi suomalaisten suussa näyttää taipuneen –

ryhtyi kaupunkiin asetuttuaan järjestelemään. Syyskuussa 1921 sekä Zinetullah että edelleen

Helsingissä asunut Abdulla Ahsän nimittäin kumpikin jättivät Suomen kansalaisuusanomuksen,191

mikä on monellakin tapaa erittäin mielenkiintoista. Reilun vuoden Tampereella oleilun jälkeen

Zinetullah kenties ajatteli, että jatkuvan muuttamisen aika oli ohi: Lapsia oli nyt jo kolme, ja neljäs

– helmikuussa syntynyt Zekiye-tytär – oli tulossa, eikä näin suuren perheen kanssa voinut jatkuvasti

joutua hankaluuksiin, olivatpa ne sitten itse aiheutettuja tai olosuhteiden pakottamia. Elämää

helpottavan kansalaisuuden saaminen ei kuitenkaan ollut maassa vallinneessa poliittisessa

tilanteessa turhan yksinkertaista, sillä varsinainen uskonnonvapauslaki oli edelleen hyväksymättä;

laki annettiin lopulta 10.11.1922, ja se astui voimaan seuraavan vuoden alusta. Lainsäädäntöä oli

kuitenkin jo osittain ehditty päivittää: Lokakuussa 1919 oli eduskunnan kolmannessa käsittelyssä

hyväksytty laki (33/1920) ulkomaalaisen ottamisesta Suomen kansalaiseksi, mitä osaltaan täydensi

kesäkuussa 1921 läpi mennyt laki (173/1921) Suomen kansalaisen oikeudesta olla maan

palveluksessa uskontunnustuksesta riippumatta.

188

Tampereen osoitekalenteri 1922. Kalenterin mukaan kauppias Sinatulla Ahsän asui vuonna 1922 osoitteessa

Rautatienkatu 12. Tosin kalenteriin ilmoitetut tiedot saattoivat ”moniaita viikkoja” kestäneen painatuksen aikana

vanhentua, mitä kalenterin julkaissut Tampereen kirjapaino-osakeyhtiö harmittelikin. Toukokuussa 1922 julkaistiin

osoitekalenterin kuudes painos, ja edellinen (viides) painos oli kalenteri vuodelle 1920, jolloin Ahsenit siis muuttivat

Tampereelle. Tästä kalenterista heidän osoitetietojaan ei kuitenkaan löydy, sillä vuoden 1920 kalenterin tiedot koottiin

jo joulukuussa 1919 , kun Ahsenit taas saapuivat Tampereelle vasta kesäkuussa 1920. Vrt. Holmala 2010, 281. 189

Baibulat 2004, 14. 190

Ahsen Böre 1945, 32–33. 191

Anomukset 1296 ja 1320, AD 1921, VN, KA.

61

Suomen kansalaisuuden saaminen edellytti muun muassa puhdasmaineisuutta, luopumista

aiemmasta kansalaisuudesta, asumista maassa viiden vuoden ajan sekä kykyä elättää itsensä ja

perheensä. Miesanojan vaimo ja alaikäiset lapset saivat hyväksytyissä tapauksissa automaattisesti

kansalaisuuden, mikäli olivat syntyneet Suomessa tai muuttaneet maahan. Kantona kaskessa oli

kuitenkin jälleen kerran se, että hakemuksiin liitettiin EK:n lausunto koskien esimerkiksi hakijan

poliittista luotettavuutta ja suhtautumista Suomeen. Vaikka kielteinen kanta ei periaatteessa suoraan

merkinnytkään kansalaisuushaaveiden haihtumista, käytännössä EK:n kielteisen tuomion saaneita

anomuksia ei juuri hyväksytty.192

Koska EK:n pääosaston oli annettava kansalaisuuden anojasta lausunto sisäasiainministeriölle,

päätti ”lafkan” tuolloinen päällikkö Ossian Holmström selvittää hakijan taustoja alaosastoiltaan.

Tässä EK:n sisäisessä kirjeenvaihdossa viesti muuttui matkan aikana siinä määrin, että ketjun

kulkua ennen Holmströmin lopullista lausuntoa on syytä tarkastella lähemmin. Terijoen EK:n etsivä

Sakari Sipiläinen oli saanut helmikuussa 1922 alaosaston ylietsivältä määräyksen tutkia

paikkakunnalla aikaisemmin asuneen Zinetullahin tekemisiä Holmströmille annettavan lausunnon

pohjaksi, mistä Sipiläinen raportoi kuun lopulla. Tämän raportin mukaan kauppias ”Siniatulla

Imadutdinoff Ahsän” vaikutti sangen kelvollisen tuntuiselta kansalaisuuden anojalta:

[...]Sittenkun allekirjoittanut sai ylietsivältä määräyksen ottaa selvää yllämainitun Venäjän alamaisen

poliittisesta luotettavuudesta y.m. seikoista, niin toimitin tässä suhteessa tiedusteluja, näiden nojalla voin

ilmoittaa 1) että hakijan itsestään aikaisemmin antamat henkilötiedot ovat oikeat ja totuudenmukaiset, 2)

että hakija on asunut Terijoella vuodesta 1911 vuoteen 1920, jolloin tuli paikkakunnalta karkoitetuksi

joukkokarkoituksessa, kun hakija oli harjoittanut ruplakeinottelua, joka on paikkakunnalla yleisesti

tunnettua, 3) että hakijan yksityiselämää vastaan ei ole mitään muistuttamista, 4) että hakija, saatujen

tietojen mukaan osaa auttavasti suomen kieltä, hänen ruotsinkielen taidoistaan ei allekirjoittaneella ole

tietoa, 5) että hakijalla on nykyään kangastavarain tukku- ja vähittäiskauppa Tampereella, 5) ettei

hakijalla Terijoella ole mitään kiinteää omaisuutta, mutta yleensä pidettiin hakijaa paikkakunnalla

varakkaana miehenä, joka kykenee elättämään itsensä ja perheensä, 7) että hakija on paikkakunnalla

tunnettu poliittisesti luotettavaksi henkilöksi, eikä ole sekaantunut mihinkään kunnallisiin eikä

valtiollisiin asioihin, vaan on noudattanut maassa olevia lakeja ja asetuksia.193

Osa Sipiläisen tiedoista oli toki virheellisiä: Lähtö Terijoeltahan oli esimerkiksi tapahtunut jo

kesällä 1919, eikä etsivä näin tunnu tietäneen Helsingissä käydyistä kiistoista mitään. Toisaalta

myös ”karkotus” Terijoelta perustui ainakin osittain pelkkiin huhuihin ja yleiseen epäluuloon,

vaikkakaan ei tietysti vaikuttanut mitenkään anojan kannalta edulliselta maininnalta hänestä

kirjoitetussa raportissa. Joka tapauksessa Sipiläisen raportissa positiiviset tai neutraalit maininnat

ylittivät negatiiviset, etenkin kun raporttia verrataan siihen, mitä muut EK:n miehet ”tiesivät”.

192

Leitzinger 2006, 211–218; Leitzinger 2008, 314–315. Leitzingerin tutkimasta 45 hylätystä Suomen tataarien

kansalaisuusanomuksesta noin kolmanneksessa syynä oli yksinomaan kunnanvaltuuston ja toisessa kolmanneksessa

EK:n vastustus, ja vain muutama anomus hyväksyttiin vastoin EK:n kielteistä kantaa. 193

Terijoen EK:n etsivä Sakari Sipiläisen ”ilmoitus n:o 9” 28.2.1922, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA.

62

Sipiläisen positiivisesta raportista huolimatta Terijoen EK lähetti muutamaa päivää myöhemmin

päällikkö Holmströmille kuitenkin kansalaisuusanomuksen hylkäämistä ehdottavan lausunnon.

Etsivän selvittämät tiedot anojan henkilötiedoista, yksityiselämästä ja varakkuudesta hänen

esimiehensä kyllä vahvistivat, mutta näiden huomio keskittyi silti oletettuihin rikkomuksiin.

Terijoen alaosaston antama lausunto Zinetullahista oli lopulta omituista kyllä sangen päinvastainen

kuin sen pohjana toiminut Sipiläisen esimiehilleen tekemä yksityiskohtaisempi selvitys:

[...] 7) Hakijan poliittisesta luotettavaisuudesta ei ole takeita, koska hän täällä ollessaan on tehnyt itsensä

syypääksi lakien rikkomiseen harjoittamalla suuressa mittakaavassa ruplakeinottelua ja mahdollisesti

myöskin salakuljetusta. Edelläolevaan nähden ja ottaen huomioon, ettei hakija mitenkään ole tunnettu

Suomi-ystävällisyydestään, ehdottaa Terijoen alaosasto S.I. Ahsän’in kansallisuusanomuksen

hyljättäväksi.194

Näin yhden portaan EK:n hierarkiassa noustuaan huhut tataarikauppiaiden kollektiivisista rikkeistä

Terijoella olivat muuttaneet Zinetullah Ahsenin suuren luokan keinottelijaksi ja salakuljettajaksi.

Vielä suorasanaisemman tuomion anoja oli saanut uuden kotikaupunkinsa Tampereen EK:n

alaosastolta, jonka päällikkö Allan Rydman vahvisti Holmströmille lähettämässään kirjeessä

hakijan tiedot ja rikkomukset. Rydman perusti näkemyksensä hakijan ”hädänalaisen ajan

hyväksikäyttämisestä” ja harjoitetusta salakuljetuksesta Viipurista käsin saamiinsa toisen käden

tietoihin, ja anojan kielitaidoksi mainittiin ”sen verran suomenkieltä, että hän juuri välttävästi tuli

toimeen”. Raskauttavinta oli, että Rydman puolestaan oli kuullut anojan ”lausuneen Helsingissä

jotain halventavaa kenraali Mannerheimista”, minkä vuoksi hänet oli professori Jahnssonin

ilmiannosta karkotettu Uudeltamaalta. Näin anojaa ei voitu pitää poliittisesti täysin luotettavana,

eikä Tampereen alaosasto puoltanut kansalaisuusanomusta.195

Helsingin riidoilla oli pitkät jäljet.

Kun päällikkö Holmström sitten lopulta joutui puolestaan itse antamaan sisäasiainministeriölle

lausuntonsa anojasta, todistusaineisto näytti melko yksiselitteiseltä. Holmströmin maaliskuussa

1922 sisäasiainministeriölle lähettämä anomuksen hylkäämistä esittänyt kirje tuhosikin Zinetullahin

– jonka ”valtiollisesta luotettavuudesta” ei ollut takeita – mahdollisuudet Suomen kansalaisuuden

saamiseen. Vaikka useissa kirjeistä on punakynällä tehtyjä alleviivauksia ja merkintöjä, jotka

vihjaavat päällikön pohtineen alaisiltaan saamiensa tietojen todenperäisyyttä, niin suurta moraalista

ongelmaa asia ei muodostanut, etteikö Holmström omassakin kirjelmässään kuitenkin kyennyt

esimerkiksi nimeämään Zinetullahin myös salakuljettajaksi.196

194

EK-Terijoen kirje EK:n pääosastolle 4.3.1922, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA. 195

EK-Tampereen kirje EK:n pääosastolle 19.1.1922, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA. 196

Ossian Holmströmin kirje sisäasiainministeriölle 10.3.1922, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA. Terijoen

alaosaston kirjeestä on esimerkiksi alleviivattu punaisella sana ”mahdollisesti” salakuljetussyytöksen kohdalta.

63

Sinänsä salakuljetus Kannaksella oli itsenäistymisen jälkeisinä vuosina toki varsin yleistä,197

eikä

liene edes kovin kaukaa haettua, etteivätkö Ahsenin veljekset rajan sulkeuduttua olisi saattaneet

luvatonta kauppaa entisen pääkaupungin suuntaan jatkaakin, mutta varsinainen tällaista väitettä

tukenut todistusaineisto oli hataraa. Vuoden 1920 oikeudenkäynnissä Helsingissä oli kyllä

todisteena Zinetullahia vastaan esitetty muuan Rajamaan komendantin kuulustelupöytäkirja

keväältä 1919, jonka mukaan tämä oli toimittanut erään naisen mukana kauppa-asioita käsitelleen

kirjeen rajan yli. Tuolloin kyse oli ollut kuitenkin bolševikkisyytteistä eikä salakuljetuksesta, minkä

lisäksi kyseinen kirje oli osoitetietojensa perusteella selvästi ollut yksityispostia Zinetullahilta

Safiye-vaimolle tai tämän perheelle Tsarskoje Selossa.198

Salakuljetussyytöksille ei ollut olemassa

mitään pitäviä todisteita, mutta ne tietysti näyttivät huonolta Venäjältä tulleen anojan tiedoissa.

Sen enempää Tampereen kaupunginvaltuusto kuin Hämeen läänin maaherrakaan eivät puolestaan

tienneet mitään sellaista, mikä olisi estänyt Zinetullahia perheineen saamasta Suomen

kansalaisuutta,199

mutta EK:n kielteistä kantaa vastaan tällä ei näytä olleen merkitystä. Joka

tapauksessa samoihin aikoihin myös Helsinkiin jääneen Abdulla-veljen kansalaisuusanomus koki

hylkäyskohtalon melko lailla samoin perustein – tosin hänen tapauksessaan myös Uudenmaan

maaherra Jalander sekä Helsingin kaupunginvaltuusto ja maistraatti katsoivat, etteivät voineet

anomusta puoltaa. Hylkäävää kantaa perusteltiin myös sillä, että ”Abdulla Aimadetdinoff-Ahsän” ei

ollut riittävästi tehnyt selkoa siitä, millaiset hänen toimeentulomahdollisuutensa vastaisuudessa

tulisivat Helsingissä olemaan.200

Näin ollen ”puhdasmaineisuuden” lisäksi myös toimeentuloehtoa

käytettiin hylkäysperusteena Abdullan anomukselle, eikä Zinetullahkaan jäänyt tästä osattomaksi.

Juttu nimittäin muuttuu tässä kohtaa entistäkin kiinnostavammaksi. Kärvisteltyään omien sanojensa

mukaan siis ensimmäiset puoli vuotta Tampereella toimettomana oli Zinetullah palannut

pienimuotoisen kaupankäynnin pariin, mutta tämä ei häntä ollut tyydyttänyt, mistä toteamuksesta

voinee päätellä kyseen jälleen olleen häntä aiemminkin ahdistaneesta kulkukaupasta. Oman

kauppaliikkeen perustaminen oli muistelmien mukaan taasen mieluisempi keino leivän

hankkimiseksi perheen pöytään.201

Tämä olisi paitsi tietysti onnistuessaan ollut tuottoisampaa kuin

kulkukauppa, myös balsamia Helsingissä syntyneisiin haavoihin: olihan toki komeampaa omistaa

kauppaliike kuin kierrellä ovilla ja toreilla kuin mikäkin laukkuryssä tai kamasaksa.

197

Salakuljetuksesta ja rajanylityksistä Kannaksella ks. Rumpunen 1994, 101–117; Lähteenmäki 2009, 167–220. 198

Kopio Rajamaan komendantin pöytäkirjasta (Avskrift av protokollet) 12.8.1920, Kansio 9, Yrjö ja Hilma Jahnssonin

kokoelma, KA. Kyseinen kirje oli pöytäkirjan mukaan osoitettu ”Ke-maledinoffille” Tsarskoje Seloon. 199

Päiväämätön muistiinpanokortti, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA. 200

Ossian Holmströmin kirje sisäasiainministeriölle 22.2.1922; Muistiinpanokortti 22.2.1922; Terijoen EK:n etsivä

Mikko Lankisen ”ilmoitus n:o 4” 15.2.1922, Henkilömappi 10836, EK-Valpo, KA. 201

Ahsen Böre 1945, 33.

64

Byrokratia asetti kuitenkin tällaiselle yritteliäisyydelle esteitä, sillä vuodesta 1919 lähtien oli

ulkomaalaisilta vaadittu lupa yrityksen omistamiseen Suomessa sekä takuut veronmaksukyvystä.

Maailmansodan ja vuoden 1918 tapahtumien seurauksena monet suomalaisen teollisuuden ja

elinkeinoelämän ulkomaalaiset alullepanijat olivat luopuneet omistuksistaan, mikä merkitsi monen

suurenkin yrityksen siirtymistä suomalaisiin käsiin. Vuonna 1939 sääntelyä vieläpä tiukennettiin

niin, että kiinteää omaisuutta Suomessa ylipäänsä omistaakseen ulkomaalaisten oli anottava siihen

lupa valtioneuvostolta.202

Tähän seinään törmääminen tietenkin selittää myös suurelta osin sitä,

miksi Zinetullah ja Abdulla Ahsen olivat heti vesilasin pahimman myrskyn laannuttua nähneet

tärkeäksi toimittaa valtioneuvostoon omat kansalaisuusanomuksensa.

Jos Zinetullah ei ollut tästä lainsäädännöstä perillä vielä Tampereelle saapuessaan, ainakin hän

joutui sen kantapään kautta kokemaan: Ulkomaalaisena häntä oli vaadittu kalliin toimiluvan

saadakseen myös hankkimaan takaajakseen joku paikallinen, jollaisia hän ei vasta kaupunkiin

muuttaneena tuntenut.203

Pelastavaksi enkeliksi löytyi toinen mishäärikauppias, myöskin Aktukissa

vuonna 1886 syntynyt Zinetullah Wafin, jonka tie oli samalla tavoin kulkenut Terijoen kautta

Tampereelle. Wafinit asuivat Aleksanterinkatu 33:ssa lähellä rautatieasemaa204

– sekä näin myös

lähellä Ahseneita – ja perheen pää Zinetullah Wafin oli aloittanut liiketoimintansa kaupungissa jo

1910-luvulla. Tarkka ajoitus on hieman epäselvä, mutta hän oli joka tapauksessa rekisteröitynyt

kauppiaaksi Tampereen maistraatissa jo elokuussa 1913. Wafinin kangaskauppa perustettiin vuonna

1922 Kauppatorin (vuodesta 1936 Keskustori) laidalla sijaitsevaan Commercen taloon Itäinenkatu

24:aan, ja Wafin lunasti liiketilansa itselleen seuraavana vuonna.205

Ahsen Bören mukaan kaima Wafinista oli hänelle apua kahdellakin tapaa, sillä sekä perheen asunto

että hänen työnsä järjestyivät tämän kautta. Koska Wafinilla oli jo lupa liiketoiminnalleen,

Zinetullah (Ahsen) yhdisti voimansa tämän kanssa yhteisen kauppaliikkeen merkeissä, joka tosin

säilyi luvan haltijan Wafinin nimissä. Ahsen Bören kertoman version mukaan ideana oli

työskennellä yhdessä vuoden ajan, minkä jälkeen hän palaisi perheineen Helsinkiin siinä

tapauksessa, että liikkeen tuotto ei riittäisi elättämään kahta perhettä. Mikäli taas yrityksestä

kehkeytyisi tuottava, olisi se uudelleennimettävä kummankin kauppiaan mukaan.206

202

Pihkala 2001, 160; Nevalainen 1999, 87. 203

Ahsen Böre 1945, 33. 204

Tampereen osoite-, kauppa- ja ammattikalenteri 1920. 205

BgII:6 Luettelo kauppiaista Tampereen kaupungissa v. 1904–1930, Tampereen kaupungin maistraatin arkisto, TKA;

Holmala 2010, 142, 283–284; Baibulat 2004, 22. Baibulat mainitsee, että Suomen liikekalenterin mukaan Wafinin

liiketoiminta Tampereella olisi alkanut jo 1910, mutta maistraattiin tehty ilmoitus on päivätty vasta 13.8.1913. 206

Ahsen Böre 1945, 33–34.

65

Myös yhteistyön taloudelliset aloitusehdot olivat Ahsen Bören kertomuksen mukaan hänelle hyvin

epäedulliset, mutta hänellä ei ollut varaa kieltäytyä tarjouksesta. Vuoden lopulla tulos näytti hyvältä,

mutta lähinnä Wafin kannalta, minkä lisäksi kahden Zinetullahin kilpailijat – joita Tampereella

kangaskaupan alalla totisesti riitti – olivat Ahsen Bören mukaan ryhtyneet voimakkaan, yhdistyneen

vastustajan pelossaan kuiskimaan Wafinin korvaan näkemyksiään siitä, että mitään tekemätön

kumppani oli tämän kannalta täysin hyödytön ja pikemminkin rasite kuin apu perheen yritykselle.

Ahsen Böre selittää tarinassaan tästä seurannutta kumppanuuden kariutumista myös sillä, että Wafin

oli heidän yhteistyönsä aikana myös oppinut kunnolla käymään kangaskauppaa ja saanut näin

nimeä liikkeelleen, minkä vuoksi Ahsen (joka oli vastuussa tavaran hankinnasta, Wafin taas

varsinaisesta myyntityöstä) oli alkanut näyttää hänen silmissään tarpeettomalta.207

Zinetullah Ahsenin syksyllä 1921 jättämän kansalaisuusanomuksen johdosta on kuitenkin

mahdollista saada selville tarinan kääntöpuoli. Allan Rydman Tampereen EK:sta nimittäin selvitti

päällikkö Holmströmille myös anojan toimeentuloedellytyksiä, ja tässä yhteydessä voimme lukea

sinänsä samaan lopputulokseen johtaneista tapahtumista huomattavan toisensävyisen version:

[...] hakijalla nykyään ei ole minkäänlaista tointa tultuaan erotetuksi kauppa-apulaisen toimesta täkäläisen

toiminimi Sinnätulla Vafin’in liikkeessä; että hakijalla kyllä löytyy sen verran omaisuutta, että hän ilman

muitten apua voi tulla tyydyttävästi toimeen, mutta hänestä tehty asiakirjavihkossa löytyvä ilmoitus,

jonka ovat antaneet Varatuomarit Sulo Ervasti ja Karl Aejmaeleus ja jonka mukaan hakija täällä

omistaisi ”huomattavan kangastavarain tukku- ja vähittäiskaupan”, on aivan erehdyttävä, sillä oheen

liittämäni Tampereen kaupungin kaupparekisteriotteen sekä Maistraatin kanslistin antaman kirjallisen

todistuksen mukaan, hakija ei ole tehnyt mitään kaupanharjoittamisilmoitusta, eikä niin ollen omista

mitään kauppaliikettä, tarkottaen sanotuksessa todistuksessa mainittu kangastavarain tukku- ja

vähittäiskauppa Sinnätulla Vafin’in liikettä, mistä syystä oheenliittämällä sanotun todistuksen

alamaisuushakemuspapereihinsa, on hakija tehnyt itsensä syypääksi viranomaisten erehdyttämiseen [...]208

Toisin sanoen Zinetullahin kansalaisuushakemuksessaan toimentulonsa perustaksi esittämää

kauppaliikettä ei voitu hyväksyä, koska tämän kauppaliikkeen todellisuudessa omisti hänen

kaimansa Wafin, joka kaiken lisäksi oli antanut potkut kauppa-apulaisenaan työskenneelle

Ahsenille. Rydman piti näin ollen Ahsenin väitettä liikkeen omistuksestaan suoranaisena

viranomaisten erehdyttämisenä. Holmströmin saatua haluamansa tiedot Tampereen ja Terijoen

alaisiltaan (jälkimmäisten toteamuksen hakijan Tampereella omistamasta kauppaliikkeestä viereen

hän merkitsi jälleen punakynällään ”ei!”), kirjoitti hän puolestaan sisäasiainministeriölle, että

viranomaisten harhauttamiseen syyllistyneen, toimeentuloltaan näin epävarman ja kaiken lisäksi

valtiollisesti epäluotettavan anojan kansalaisuusanomus tuli EK:n mielestä hylätä.209

207

Ahsen Böre 1945, 34. 208

EK-Tampereen kirje EK:n pääosastolle 19.1.1922, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA. 209

Ossian Holmströmin kirje sisäasiainministeriölle 10.3.1922, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA.

66

Mutta kumpi tarinan versioista sitten mahtaa olla lähempänä totuutta? Rydmanin mainitsema

kirjeen oheen liitetty kaupparekisteriote ei ole säilynyt arkistossa, mutta yhtä kaikki se osa hänen

väitteestään piti paikkansa, että Zinetullah Ahsen ei ollut tehnyt omistamastaan kauppaliikkeestä

virallista ilmoitusta Tampereen maistraattiin. Ilmoituksen, jonka mukaan hänen aikeenaan oli käydä

Tampereella kangaskauppaa, Zinetullah jätti maistraatille vasta yli puoli vuotta EK:n sisäisten

selvitysten jälkeen, marraskuussa 1922.210

Rydman ja muu EK:n henkilöstö saattoivat kallistaa

korvaansa huhupuheille ja juoruille turhan herkästi, mutta saadessaan alkuvuodesta 1922

esimiehiltään – viime kädessä Holmströmiltä – tehtäväkseen selvittää mainitun anojan taustoja

EK:n lausuntoa varten, he saattoivat vain todeta, ettei asiakirjoista Ahsenin nimellä löytynyt

Tampereelta mitään sellaista kauppaliikettä, jonka tämä oli väittänyt omistavansa.

Kuten todettua, turvallisuuspoliisin kautta säilyneen aineiston tietoihin tulee silti suhtautua

varauksella. Tuntuu näet hankalalta uskoa, että vasta melko hiljattain aina oikeussaliin asti

johtaneista riidoistaan selvinnyt Zinetullah olisi jälleen ollut niin varomaton, että olisi

anomuksessaan polleasti ilmoittanut olevansa menestyksekkään kauppaliikkeen omistaja, ellei

tarinassa olisi jotain tottakin. Kuten hän itsekin tunnusti, liike oli virallisesti yksin Wafinin nimissä;

Zinetullahin kunnianhimon tuntien hän ei olisi moiseen suostunut ilman pakottavia syitä. Mutta hän

tuskin olisi alistunut toimimaan pelkkänä kauppa-apulaisena toisen alaisena, olihan hän sentään

omistanut oman liikkeen jo Terijoella. EK:nkin oli myönnettävä ”apulaisen” kykenevän tulemaan

toimeen ilman elatusapua – minkä lähtökohtaisesti piti olla yksi kansalaisuuden saamisen ehdoista.

Totuus kahden Zinetullahin kangaskauppayrityksestä lieneekin lähempänä Ahsen Bören muistelmia

siltä osin, että kyse oli pikemminkin yhtiökumppanuudesta kuin työnantajan ja -tekijän suhteesta.

Kumppanuuden ei kuitenkaan tarvinnut merkitä tasavertaisuutta, sillä Wafin kykeni muistelmien

mukaan määrittämään Ahsenille ehtonsa, joihin tämän oli taivuttava; tässä mielessä hän toki

oli ”apulainen”. Samoin kumppanuuden päättyminen tapahtui molempien lähteiden perusteella

Wafinin yksipuolisesta aloitteesta, vaikka kyse ei olisi varsinaisesti ollutkaan palkollisen

erottamisesta. Mutta mikä sitten lie todellinen syy siihen, miksi Zinetullahien kumppanuus

murentui? Muistelmissaan Ahsen Böre vieritti syyn jälleen kerran kateellisten vihamiesten niskoille

– nämä olivat vuoden 1921 ajan jatkuneella myrkynkylvöllään aiheuttaneet sen, että seuraavana

vuonna kumppanusten oli ”kyynelsilmin” erottava.211

Toteamuksesta, kuten ylipäänsä Wafinin

kuvauksesta Ahsen Bören muistelmissa käy selväksi ainakin se, että häntä kohtaan Susi ei hautonut

sisimmässään mitään syvän katkeruuden tunteita. Vika oli epämääräisissä ”vihamiehissä”.

210

BgII:6 Luettelo kauppiaista Tampereen kaupungissa v. 1904–1930, Tampereen kaupungin maistraatin arkisto, TKA. 211

Ahsen Böre 1945, 34.

67

Zinetullah Ahsenista – myöhemmästä Ahsen Börestä – ei koskaan tullut Suomen kansalaista:

Vuonna 1922 hänen anomuksensa hylättiin, eikä hän enää koskaan tehnyt uutta. Tätä on syytä pitää

hänen elämässään eräänä tärkeänä avainkokemuksena siitäkin huolimatta, että Ahsen Böre itse ei

sanallakaan koko kansalaisuusanomustaan maininnut – tai ehkä pikemminkin juuri siitä syystä.

Miksi hän muuten niin yksityiskohtaisissa muistelmissaan vaikeni kokonaan siitä, että oli kerran

halunnut Suomen kansalaisuuden? Yksi syy lienee hänen luonteenlaadussaan: Ilmeisen

omanarvontuntoisena ja ylpeänä hänen oli kenties vaikeaa suhtautua tällaisiin pettymyksiin. Mitä

ilmeisimmin hylkäys osaltaan vaikutti päätökseen olla anomatta kansalaisuutta enää uudelleen, ja

varsinkin tämän kriittisen takaiskun ”unohtumiseen” muistelmia kirjoittaessa. Kirjallisena

kertomuksena oma elämä saattoi epävarman hapuilun ja sattumien sijaan näyttäytyä eheänä ja

johdonmukaisena polkuna Aktukista Istanbuliin, millä tiellä Suomi – hänen todellinen kotimaansa

vuosikymmenten ajan – muodosti vain sivujuonteen. Miksipä siis mainita ”pikkuasiasta”, joka oli

ainakin itselle perusteltavissa ajan vaatimana käytännön pakkona, ja joka kaiken lisäksi epäonnistui

hänelle itselleen epäedullisten tietojen ja valheiden seurauksena.

Anomuksen hylkääminen jätti nyt kuitenkin Ahsenit omituiseen asemaan, jossa he eivät olleet yksin.

Keisarikunnan romahdus vuonna 1917 oli tuonut Suomeen paljon Venäjän pakolaisia (venäläisten

lisäksi muun muassa karjalaisia ja inkeriläisiä), joiden toisinaan vuosikausiakin kestänyt oleskelu

maassa ”ulkomaalaisina” aiheutti tyytymättömyyden purkauksia 1920-luvun lopulla. Oleskelun

perustana oli oleskelulupa eli ololippu, joka puolivuosittain (sittemmin vuosittain) uusittavana

aiheutti päänvaivaa ja vähävaraisimmille taloudellisia ongelmiakin. Ahsenit eivät toki olleet

varattomia, mutta hekin putosivat nyt siihen kategorisoituun joukkoon Venäjän keisarikunnan

alamaisuutensa vallankumouksessa menettäneitä ihmisiä, joiden oleskelu- ja matkustusasiakirjoihin

merkittiin ”alamaisuutta” tai ”kansalaisuutta” kysyviin kohtiin omituinen määre ”syntyperäinen

venäläinen eikä minkään muun maan kansalainen”. Tällaista leimaa kantaneet olivat

ulkomaalaisina Suomessa vailla valtion kansalaisilleen takaamia perusoikeuksia, minkä lisäksi he

samaan aikaan myös kansalaisuudettomina olivat suunnattoman paperisodan edessä aina, mikäli

mielivät leipänsä perässä matkustaa kaupungista toiseen.212

212

Nevalainen 1999, 86–93. Vaikka pysyvään muuttoon toiseen lääniin edelleen vaadittiin maaherran antama

oleskelulupa, sai ololipulla vuodesta 1924 lähtien muuten matkustella vapaasti, jos luvassa oli tästä maininta. Maaherrat

usein kielsivät vapaan matkustuksen venäläisiltä, jotka sitten joutuivat anomaan erillisiä matkatodistuksia poliisilta,

mikä monien mielestä – epäilemättä sangen aiheellisesti – muistutti pelkkää kiusantekoa. Menettelytapoja löysättiin

vasta vuonna 1930. Kansalaistumisessa samat vaikeudet koskivat kaikkia ”syntyperäisiä venäläisiä”: Vuoden 1930

loppuun mennessä kansalaisuuden saaneista noin 3000 Venäjän alamaisesta enemmistö valikoitiin sivistyneistön ja

ammatti-ihmisten joukosta, ja (erityisesti EK:n) lausunnot poliittisesta epäluotettavuudesta sekä huonosta

toimeentulosta olivat yleisimpiä kansalaistumisen kaataneita syitä.

68

Ahsen Böre ei tätäkään seikkaa muistelmissaan erityisesti kommentoi. On silti helppo uskoa, että

vaikka hän ei ollutkaan kristitty ”heimokansan” edustaja – paitsi jälkimmäistä

tietysti ”turaanilaisten” mielestä – tuo määritelmä varmasti kiehutti hänen vertaan yhtä lailla kuin

pettyneitä suomensukuisten kansojen edustajia. Inkeri-lehdessä kuvattiin vuoden 1922 lopulla

pakinan keinoin tilanne, jossa inkeriläismiehet lupa-asioillaan hoksasivat tämän termihirviön:

”[...]- No tämähän on vallan vitsikäs merkintä, joka todistaa, ettei meidän virkamiehiltämme puutu

huumorintajua, huomautimme me: - ”ei minkään maan alamainen!” – Olkoo hiä vitsin kannalt niin tai

näin, mut mitä helkkarin synnynnäisii venäläisii myö ollaa! [...] Koko suvus ei ole ollut venäläisen sielun

haijuukaa, ja nyt tääl Suomes ihka virallisest meist tahotaa tehhä ”synnynnäisii venäläisii!” Mitäs tähä

sanotta? Se käyvyy, veikkonen kunnial!” 213

Saattaa hyvin kuvitella mielessään tuon äkkipikainen ”turkkilaisen” kiivailemassa itsekseen

moiselle kirosäkeelle – hänkö muka syntyperäinen venäläinen! Yhtä kaikki, tuon määritelmän hän

sai niellä täyttäessään vielä monia oleskelu- ja matkalupa-anomuksia, kuten seuraavassa luvussa

saamme huomata. Mutta ennen tähän seikkaan paneutumista on syytä todeta, että näinä

ensimmäisenä kahtena vuotena uudessa kotikaupungissaan Zinetullah alkoi jo muutenkin sen verran

kasvattaa juuria, että saattoi ryhtyä samaan aikaan askaroimiensa kansalaisuushakemuksen ja

liikeasioiden lisäksi ajattelemaan myös kulttuurisia huoliaan. Vuonna 1943 julkaisemassaan

Olemme onnistuneet...-pamfletissa Ahsen Böre totesi, että vuonna 1918 rajan sulkeuduttua oli

muslimien keskuudessa herännyt kysymys oman äidinkielen ja uskonnon säilyttämisestä:

Tähän pulmaan esitettiin erilaisia ratkaisuja. Monet arvelivat, että bolshevismi loppuisi pian ja kaikki

tulisi taas ennalleen, toiset taas olivat sitä mieltä, että tarvittaisiin virallinen yhdistys. Tähän samaan

aikaan oli Helsingissä tosin toiminnassa muslimien kesken eräs tsaarinvallan aikuinen

hyväntekeväisyyskomitea, jonka jäsenistä ja varoista useimmilla ei ollut aavistustakaan.214

”Tsaarinvallan aikuinen hyväntekeväisyyskomitea” oli vuonna 1915 perustettu Helsingin

musulmaanien hyväntekeväisyysseura, jonka jäsenenä Zinetullah Ahsen Tampereelta käsin toimi,

kuten myös eräs etsivä Stolt EK:n tietoihin maaliskuussa 1922 lisäsi.215

Zinetullah lienee liittynyt

hyväntekeväisyysseuraan ja tutustunut tätä kautta myös imaami Weli-Ahmed Hakimiin viimeistään

oleskellessaan Helsingissä kesästä 1919 kesään 1920. Kuten aiemmin käsitellystä oikeusjupakasta

Jahnssonia ja tämän kumppaneita vastaan käy ilmi, hän näyttää tällöin solmineen Hakimiin myös

varsin ystävälliset ja luottamukselliset suhteet. Tältä pohjalta ei olekaan yllättävää, että hän saattoi

toimia moottorina sille joukolle, joka ryhtyi patistamaan imaamia toimintaan.

213

Nevalainen 1999, 92 (alkuperäinen lähde nimimerkki Aapelin pakina, Inkeri nro 2/1922). 214

Ahsen Böre 1943, 4. 215

Etsivä K. Stoltin ilmoitus No 16, 29.3.1922, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA.

69

Jo vuoden 1921 puolella – ajoitus on tosin Ahsen Bören itsensä ilmoittama – joukko Tampereen

muslimeja oli lähettänyt Helsinkiin kirjeen, jossa yhteinen huolenaihe tehtiin selväksi:

Helsingin Islaamilaisen Seurakunnan jäsenille!

Me, Suomessa asuvat muslimit, tarvitsemme virallisen yhdistyksen säilyttääksemme äidinkielemme,

uskontomme sekä yksimielisyytemme. Meidän toivomuksemme on, että hoitaisitte tämän asian edelleen.

Meillä on tosin virallinen hyväntekeväisyyskomitea, mutta sen toiminta on kuitenkin meille tuntematon.

Koska tämä komitea on perustettu tsaarinvallan aikana ja Suomi on nyt itsenäinen tasavalta, niin

katsomme sen takia, että tämä komitea on itsestään lakannut. Tästä päivästä lähtien emme tunnusta sitä

komiteaa.

Kansamme johtomiehet!

Pyydämme Teiltä palvelusta kansamme hyväksi vapaassa Suomessa: ryhtykää islaamilaisen seurakunnan

sääntöjen laatimiseen. Tämän seurakunnan johtokuntaan on valittava etevimmät seurakunnan jäsenet,

jotka tekevät parastansa Suomessa asuvien muslimien hyväksi. Valinta tapahtuu kaikkien Suomessa

asuvien muslimien keskuudesta. Täten pyydämme nykyistä johtokuntaa merkitsemään yllämainitun

hyväntekeväisyyskomitean pöytäkirjoihin.

Allekirjoittajat:

Safa Ismail. M.Ainetdin. H.Neuman. Z.I.Ahsen. H.Husnetdin. I.Hakimcan. A.Bedretdin. A.Hakimcan.

B.Ainetdin. A.Badautdin ja S.Yousuf.216

Ahsen Bören mukaan imaami Hakim ei vastannut kirjeeseen, mutta hän itse sai 3.1.1922

Helsingistä opettaja Abdullah Battalilta kirjeen, missä tämä manasi asioiden hidasta etenemistä.

Kuhnailun takana olivat Battalin mukaan muutamat vastarannan kiisket, jollaisten ”lyhytjärkisten”

ihmisten kanssa tämä ei voinut olla yhteistyössä. Battal kysyi Zinetullahilta myös neuvoa, mistä

saisi käsiinsä juutalaisen yhdistyksen säännöt.217

Vaikka kuvausten täyteen autenttisuuteen tuleekin

jälleen tältä osin suhtautua varauksella – esimerkiksi ylläolevan kirjeen asua on myöhemmin

(kenties suomennettaessa) selvästi stilisoitu; etenkin termit ”muslimi” ja ”isla(a)milainen”

vaikuttavat anakronistisilta 1920-luvulla vielä yleisesti käytettyjen ”musulmaanin”

ja ”muhamettilaisuuden” sijaan – koko tarinaa Ahsen Böre tuskin kuitenkaan yli 20 vuotta

myöhemmin sepitti omasta päästään. Battal, joka oli edustanut muslimeja vuonna 1917 Ufan

kansalliskokouksessa ja istunut poliittisten kirjoitustensa takia vankilassakin, onnistui pakenemaan

Suomeen syyskuussa 1921. Hän todella oli mukana vuonna 1925 perustetun Suomen

muhamettilaisen seurakunnan perustamista valmistelleessa hankkeessa, missä laadittiin muun

muassa seurakunnan sääntöjä,218

miltä osin juutalaisen yhdistyksen esimerkki oli tarpeen. Mutta

ennen kuin Zinetullah saattoi syvemmin omistautua kulttuurikysymyksille, hänen tuli saada

taloudellinen perustansa tasapainoon. Vastaus tähän oli perheyritys nimeltä Kauppatalo S.I. Ahsän.

216

Ahsen Böre 1943, 6. 217

Ahsen Böre 1943, 7. 218

Baibulat 2004, 92.

70

4.2. Kauppatalo S.I. Ahsän – ”Tyyliä ja laatua poikkeuksellisen halvoilla hinnoilla”

Ahsen Bören kertomuksen mukaan Wafinin kanssa tehdyn yhteistyön päättyminen ei kuitenkaan

koitunut heidän kilpailijoilleen onneksi, sillä nyt he saivat yhden kovan haastajan sijasta vastaansa

kaksi.219

Tästä huokuva sävy siitä, että Ahsenin ja Wafinin kangaskaupat olisivat alkuvuodesta 1922

tapahtuneen erkaantumisen jälkeen jatkaneet keskinäistä kilpailuaan täysin veljellisessä hengessä,

lienee kuitenkin hieman jälkiviisaasti todettu. Hieman huvittavaa on esimerkiksi huomioida, että

kun S. Wafinin kangaskauppa ilmoitti Tampereen vuoden 1923 osoitekalenterissa yhdellä puolen

sivun kokoisella ja lukuisilla pienemmillä mainoksilla olevansa ”koko Tampereen ja sen ostavan

yleisön suosituin ostospaikka”,220

saivat kalenterin käyttäjät sen seuraavassa painoksessa puolestaan

todeta, että kauppatalo S.I. Ahsän kuitenkin myi ”kaikkia alaan kuuluvia tavaroita ehdottomasti

halvimmalla”.221

Entinen ”kauppa-apulainen” ei totta vie aikonut jäädä nuolemaan näppejään.

Zinetullah Ahsenin ilmoitus kangaskaupasta rekisteröitiin Tampereen maistraatissa 29.11.1922.222

Hän itse tosin ilmoittaa muistelmissaan tarkaksi päiväksi oman liikkeensä aloittamiselle jo

muutamaa kuukautta varhaisemman päivämäärän (20.6.1922), mutta yhtä kaikki kyse oli nyt

perheyrityksestä: kieroilevien muukalaisten sijaan jatkossa Safiye-vaimo olisi hänen

liikekumppaninsa. Ongelman takaajikseen suostuvista Suomen kansalaisista hän oli kertomuksensa

mukaan yrittänyt ensin ratkaista ”läheiseksi ystäväkseen luulemansa” ja aiemman

kauppakumppaninsa Cemaletdinin avulla, mutta – ja tämä kuulostaa tutulta – joutunut jälleen

liian ”naiivin ja luottavaisen” luonteensa vuoksi kieroilun uhriksi ja lopulta petetyksi. Tämän vuoksi

hän päätti luottaa mieluummin suomalaisiin. ”Kuuluisan K.P. Ruskanın firma” – siis kauppias

Kaarlo Petter Ruuskasen (1848–1909) perustama, kaupungissa varsin tunnettu kangastukkuliike223

– kuitenkin torjui hänet, mutta muiden kauppiaiden kanssa kävi parempi onni:

Tiesin miehen, joka oli luonteeltaan miellyttävä ja lempeä, ja joka johti Thi Tengströmin yritystä. Hän otti

paperini sanoen katsovansa sitä tarkemmin, ja meni toimistoonsa. Sitten hän palasi, antoi paperini takaisin

ja sanoi ei; se ei ole mahdollista. Mutta Jumala häntä siunatkoon, hän hymyili. Avasin paperin, ja näin

hänen allekirjoituksellaan hyväksyneen sen. Olin löytänyt ensimmäisen takaajan. Toinen nimi oli

helpompi saada. Menin suoraan firmaan nimeltä Ertman & Suojanen, ja kerroin aikeeni. Franc [Frans]

Ertman allekirjoitti paperini välittömästi. Kaikki työ oli tehty, olin ylittänyt tielläni olleet esteet. Nuo

kaksi hyvää, viisasta miestä ovat nyt jo edesmenneitä; rukoilen aina Jumalalta heidän sieluilleen armoa ja

heidän syntiensä vähentämistä.224

219

Ahsen Böre 1945, 34. 220

Tampereen osoitekalenterin lisäluettelo 1923. 221

Tampereen osoitekalenteri 1926. 222

BgII:6 Luettelo kauppiaista Tampereen kaupungissa v. 1904–1930, Tampereen kaupungin maistraatin arkisto, TKA. 223

K.P. Ruuskasesta ja Ruuskasen talosta ks. Mukala 1999, 50; Leskinen & Jaakola 1998, 152. 224

Ahsen Böre 1945, 34–35. Baibulat mainitsee, että ainakin vuosina 1923–1930 Zinetullah Wafin talletti osan

varoistaan tavarantoimittajanaan toimineelle K.P. Ruuskanen Oy:lle, joten mahdollisesti Wafinilla oli sormensa pelissä

myös siinä, ettei Ruuskasella oltu halukkaita Ahsänin takausmiehiksi. Vrt. Baibulat 2004, 22.

71

Kiinnostavaa on jälleen huomioida se tapa, miten Ahsen Böre muistelmissaan koki joutuneensa

vaikeuksiin: Hän oli hyväntahtoisuuttaan ollut sokea muiden suoranaiseen ilkeyteen asti itsekkäille

pyrkimyksille, minkä vuoksi joutui kerta toisensa jälkeen maksamaan oppirahoja. Kenties tämä oli

helpompi tapa käsitellä asiaa kuin myöntää, että kaikesta kokemuksestaan ja kauppiastaidostaan

huolimatta tekevälle sattui myös huolimattomuusvirheitä. Mutta mitkä sitten mahtoivat olla

tamperelaisten kauppiaiden ja liikemiesten motiivit suhtautumiselleen Zinetullahin avunpyyntöihin?

Joko hän kykeni esittämään asiansa vakuuttavasti tai sitten ”aloittelijaa” ei Tampereen

kangaskauppapiireissä pidetty uhkana, sillä muun muassa Ahsen Bören mainitsemat Ertman &

Suojanen sekä Wägström-niminen kauppias ja Turtonen-niminen toimitusjohtaja toimivat

myöhemminkin hänen lupa-asioissaan suosittelijoina.225

Mitä Ertmaniin ja Suojaseen tulee, erityisen mielenkiintoista on, että ainakin ulkoministeriön 1920-

luvun alussa levittämän Trade and Industry of Finland -kirjasen mukaan yhtiön perustaneet Frans

Ertman ja Lauri Suojanen olivat käynnistäneet yhteiset liiketoimensa nimenomaan Terijoella ja

muuttaneet Tampereelle vuoden 1918 jälkeen, kun punaiset olivat polttaneet heidän liikkeensä

maan tasalle.226

Jos olisi mahdollista matkustaa aikakoneella Tampereen kesään vuonna 1922 ja

mennä kärpäseksi kattoon Frans Ertmanin työhuoneeseen, olisiko sopivana hetkenä ollut kenties

mahdollista nähdä vastapäätä johtajan pöytää istumassa muuan tuntemamme tumma, viiksekäs

liikemies kertomassa omia talven 1918 muistojaan Terijoen aseman kellarista? Olisiko johtaja

Ertman kenties tämän jälkeen todennut miesten puhuvan keskenään samaa kieltä, ja kostuttanut

kynäänsä mustepullossa – takauspapereitaan kahisutelleen vieraansa rajattomaksi riemuksi?

Yhtä kaikki paras osoitus siitä, että ainakaan Ahsenien varallisuudesta ei viranomaisillakaan enää

voinut olla liiempiä epäilyksiä, on vuodet 1922–1941 nimellä Kauppatalo S.I. Ahsän toimineen

kauppaliikkeen sijainti kaupungin paraatipaikalla Kauppatori 5:ssä. Tontin omisti aikanaan

kauppias Gustaf (Kustaa) Selin (1830–1905), jonka vuonna 1886 rakennuttama, edelleen

Keskustorin laidalla seisova kolmikerroksinen, uusrenessanssityyliä edustava kivitalo tunnetaan

hänen mukaansa Selinin talona. Selin oli Sääksmäellä syntynyt suomalaisuusmielinen

elintarvikealan kauppias, joka muutettuaan vuonna 1861 Tampereelle ja saatuaan seuraavana

vuonna porvarioikeudet oli ryhtynyt laajentamaan liiketoimiaan voimakkaasti.

225

Esim. EK:n muistiinpanolaput 18b ja 18c, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA. 226

Trade and Industry of Finland 1923, 569–570. Kyseessä oleva englanninkielinen kirjanen on kansilehtiensä mukaan

painettu Helsingissä 1921–1922, ja sen avulla oli tarkoitus tiedottaa englanninkieliseen maailmaan Suomen kauppa-

asioista. Kirjasen 8000 kappaleen painosta jaettiin ulkoministeriön kautta Suomen konsulaateissa ja edustustoissa.

[http://www.archive.org/download/tradeindustryoff00helsuoft/tradeindustryoff00helsuoft.pdf], luettu 31.1.2011.

72

Vuonna 1874 Selin oli myynyt Kauppatorilla sijainneen kaupparakennuksensa ostaakseen torin

eteläreunasta nahkuri Brumbergin perikunnan omistuksissa olleet vierekkäiset tontit, joilla sijaitsi

vanhoja puutaloja. Selin jatkoi kaupan pitoa Kirkkokadun puolella, mihin perhe myös muutti. Tälle

tontille muutamaa vuotta myöhemmin rakennettu Selinin talo oli torin toisella laidalla sijaitsevan

apteekkari Thomas Clayhillsin rakennuttaman ja (Selinin talon tavoin) kaupunginarkkitehti F.L.

Caloniuksen suunnitteleman Sandbergin talon jälkeen vasta toinen kivitalo Tampereen keskustassa.

Talon alakertaan valmistui pieniä liiketiloja, ja sen kaksi yläkerrosta varattiin asuinkäyttöön. Kun

Selin itse omistautui myöhemmin kaupan sijaan kunnallispolitiikalle, muuttivat sinne myös

Waiwaishoitohallituksen ja Vesijohtokonttoorin kaltaiset kaupungin virastot.227

Kun Kauppatalo S.I. Ahsän – tuolloinhan omistajan nimi vielä kirjoitettiin muodossa Siniatulla

Imadutdin Ahsän, mikä selittää liikkeen nimen – sitten vuonna 1922 avattiin, aloitti se kuitenkin

toimintansa Kauppatorin ja Kirkkokadun kulmauksessa torin eteläpäädyssä Selinin vanhalla tontilla

sijainneessa yksikerroksisessa puurakennuksessa. Tuolta ajalta peräisin olevista valo- ja

piirroskuvista käy selkeästi ilmi, miten kauppatalo sijoittui torin laidalle: Sen takaseinä oli kiinni

varsinaisessa Selinin talossa, ja pitkänomainen puutalo jatkui Kirkkokadun suuntaisesti kuitenkin

niin, että kauppatalon sisäänkäynti oli Kauppatorin puolella. Tämä selittää myös sen, miksi

kauppatalon osoite (Kauppatori 5) oli heti perustamisesta lähtien sama kuin Selinin talolla siitä

huolimatta, että Zinetullahin liike ei toimintansa alkuvuosina sijainnutkaan varsinaisessa Selinin

talossa; tosin ainakin Aulis Holmala näyttää laskeneen tämän puurakennuksenkin mukaan ”Selinin

talon” käsitteen alle.228

Varsinaisesti kyse oli kuitenkin erillisestä, matalammasta puutalosta.

Näihin aikoihin myös Ahsenit itse kuitenkin näyttävät muuttaneen Selinin taloon, sillä

osoitekalenterin vuoden 1923 muuttuneita tietoja listanneessa ”täydennyspainoksessa”, samoin kuin

vuonna 1926 ilmestyneessä kalenterissa on Siniatulla Ahsänin kotiosoitteeksi ilmoitettu Kauppatori

5. Zinetullahin elinaikana perheen asuinpaikka Tampereella vaihtui vielä kahdesti: Viimeistään

syksyllä 1929 Ahsenit olivat muuttaneet osoitteeseen Läntinen puistokatu 38 nykyiseen

Hämeenpuistoon, ja ennen talvisodan syttymistä syyskuussa 1939 he olivat jälleen palanneet

Keskustorille – tällä kertaa Keskustori 7:ssa sijainneeseen Palanderin taloon.229

227

Kustaa Selinistä ja Selinin talosta ks. Holmala 2010, 77–95; Mukala 1999, 49; Leskinen & Jaakola 1998, 66. 228

Tampereen osoitekalenterin lisäluettelo 1923; Holmala 2010, 281–282; Baibulat 2004, 132. Kun Kustaa Selin

vuonna 1905 kuoli, Selinin talo jäi hänen leskelleen Vivikalle vuoteen 1919 asti. Tällöin Vivika Selin luopui tontista ja

sillä olleista rakennuksista myyden ne Juho Turtonen- ja Johan Turtola -nimisille liikemiehille, jotka puolestaan myivät

talon 1930-luvulla Suomen Maatalous-Osake-Pankille. Kun Kauppatalo S.I. Ahsän avattiin Kauppatori 5:ssä

sijainneessa puutalossa vuonna 1922, rakennukset ja tontti olivat siis jo siirtyneet Selinin suvulta uusille omistajille. 229

Tampereen osoitekalenterin lisäluettelo 1923; Tampereen osoitekalenterit 1926, 1930, 1933 ja 1939–40. Palanderin

talosta ks. Holmala 2010, 97–125; Mukala 1999, 68; Leskinen & Jaakola 1998, 69.

73

Muuttojen syitä Ahsen Böre ei muistelmissaan kommentoi, mutta etenkin muutto Palanderin taloon

kertonee jälleen perheen varojen kasvusta: menestyvän miehen tuli asua statuksensa mukaisesti.

Vuosina 1922–1928 Ahsenien elämä uudessa kotikaupungissaan näyttää lopultakin saaneen

aiemmin kaivattua tasaisuutta, ja suurimmat epävarmuuden ajat olivat ainakin toistaiseksi

takanapäin. Zinetullah saattoi käyttää aikansa nyt täysipainoisesti liikkeensä kehittämiseen, mutta

kuudesta pienestä lapsesta huolimatta Safiyekaan ei joutunut – tai voinut – jäädä pelkästään

huolehtimaan kodista, sillä häntäkin tarvittiin nyt kipeästi kauppatalon asioiden hoitamisessa. Tähän

suuntaan viittaa myös Ahsen Bören toteamus siitä, että perheen kotiin palkattiin liikkeen

perustamisen jälkeen lastenhoitaja sekä keittäjä.230

Kotona taatusti riitti vilinää ja vilskettä.

Sekä muutto Rautatienkadulta Kauppatorille että palvelusväen palkkaaminen kertovat kuitenkin

myös siitä, että Zinetullah oli viimeistään nyt omaksunut ”herraskaisemman” tai porvarillisemman

elämäntyylin. Tätä ilmentää osaltaan myös hänen ulkonäkönsä, joka sai tuon ajan liikemiehelle

tyypillisiä piirteitä, eikä häntä (kenties keskivertotamperelaista tummempaa tukkaa lukuun

ottamatta) olisi luultavasti hevin erottanut supisuomalaisesta, hieman alle 40-vuotiaasta kauppiaasta.

Tältä osin Jyrki Vesikansan kuvaus ajan suomalaisista liikemiehistä sopiikin pääpiirteissään vallan

hyvin sanallistamaan myös Zinetullah Ahsenin ulkoista habitusta:

Herran erotti tuolloin ensi silmäyksellä työmiehestä, talonpojasta tai mökkiläisestä; herrasväkeen

liikemiehet tietenkin kuuluivat. Parta tai viikset olivat yleisiä [...] Liikemiehellä oli yleensä musta puku,

vanhemmalla herralla ehkä bonjour eli pitkätakki, jonka liepeet ulottuivat polveen. Puvun kangas oli

paksu, silti sen alla pidettiin myös tukevaa liiviä. [...] Paidassa oli irrotettava, erikoisnapein kiinnitettävä

etumus, kaulus ja kalvosimet. Niitä oli näppärä kerralla silittää ja tärkätä pellinkoviksi iso nippu. [...]

Tukevat kengät kelpasivat jokseenkin läpi vuoden. Hattu kuului aina asiaan, aika ajoin silinterikin [...]

Muotojen hallinta oli liikemiehelle tärkeää, vaikkei hovikiemuroita harrastettukaan. Muita kuin

lähiystäviä tietenkin teititeltiin ja vähänkin vanhempaa tai ylemmässä asemassa olevaa puhuteltiin

kolmannessa persoonassa: ’Mitä johtaja ajattelisi asiasta?’231

Olisi houkuttelevaa liittää tähän ajan hengen toki jo sinällään vaatimaan pukeutumis- ja

elämäntyyliin myös psykologinen tulkinta siitä, että näin toimivaa miestä tuskin kukaan tolkuissaan

oleva menisi enää epäilemään bolševikiksi. Sosiaalinen nousu keskiluokkaan oli ilmaistavissa myös

nimenomaan asuintavalla ja -paikalla. Kivitalojen tulo Tampereen varakkaimmalle keskusta-

alueelle oli tehnyt porvarillisen kerrostaloasunnon muun muassa erillisine perheen yksityistiloineen

ja palvelusväen huoneineen säädynmukaisen, keskiluokkaisen asumisen malliksi, joskin

Tampereella tämä keskiluokka oli esimerkiksi Helsinkiä selvästi pienempi.232

230

Ahsen Böre 1945, 36. 231

Vesikansa 1996, 16. 232

Asumisesta ja sosiaalisista eroista 1920–1930-lukujen Tampereella ks. esim. Keskinen & Peltola & Suodenjoki 2005,

erit. 42–130. Tampereen keskusta-alueella kaupan työllistävä vaikutus oli suurempi kuin muualla kaupungissa.

74

Mutta vaikka johtaja Ahsen itse olisikin omaksunut asemansa vaatiman tyylin, pyrki kauppatalo

kuitenkin vetoamaan sekä tarjonnassaan että mainonnassaan kaikkiin yhteiskuntaluokkiin.

Valikoimiin kuului erään mainosesitteen mukaan sellaisia miesten kankaita kuin ”drapeeta, doffelia,

ulsterikankaita, turkinpäällistä, diakonaaleja, raitahousukankaita, lounaspukukankaita, pukukankaita,

Pic-Pic-kangasta, gabardiinia, Sheviotteja ja kotitakkikankaita”; naisia varten varastoista taas löytyi

“velouria, verkaa, kappasorsetteja, duftiineja, ulsterikankaita, hamekankaita, plyyssejä ja nahkojen

jäljennöksiä”. Tarjontaa suunnattiin niin tukku- kuin yksityisasiakkaillekin, ja vaikka mukana olikin

hienojen turkisten tapaisia ylellisempiäkin tuotteita, saatettiin samassa mainoksessa kuitenkin

kaupata myös “työssä ja urheillessa tarvittavia suojuspukukankaita”.233

Tehtaiden kaupungissa

tuskin olisikaan ollut kovin mielekästä unohtaa kaupunkilaisten suurta, työtätekevää enemmistöä.

Siinä missä esimerkiksi juuri Wafinin kangaskauppa käytti mainonnassaan (todellista tai keksittyä)

mainettaan kaupungin ”suosituimpana” kangastavaran ostospaikkana, oli edullinen hinta ainakin

mainoksien ja esitteiden mukaan se valtti, millä Kauppatalo S.I. Ahsän halusi erottua lukuisista

kilpailijoistaan. Samalla kuitenkin tosin voitiin todeta, että kyseessä oli “ostopaikka, jossa

hyvinpukeutuva tamperetar tietää näkevänsä koti- ja ulkomaiset muotiuutuudet tuoreeltaan,

hyvinlajiteltuna, monipuolisena lajitelmana”.234

Valokuvien perusteella tavaraa oli ainakin runsaasti,

ja jonkinlaista siirtymää arkisesta muodikkaampaan tarjontaan saattaa näkyä siinä, että

kangastavaran lisäksi erilaisia turkiksia pidettiin ainakin myöhemmin esillä hyvin näyttävästi.

Kauppataloa mainostettiin painotuotteiden lisäksi ilmeisesti myös näytösten väliajoilla

elokuvateattereissa, jollaisia Tampereella oli ollut jo vuodesta 1905 lähtien. Ahsen Bören

jäämistöön kuuluu nimittäin muun muassa filminauha, jonka varsin yksinkertaisessa juonessa

kuvataan mietiskelevässä asennossa istuva mieshahmo, joka lopulta eräänlaisen ”ahaa-elämyksen”

saatuaan toteaa itsekin ostavansa vaatteensa Kauppatalo Ahsänistä.235

Edullisia hintoja valttina mainonnassaan näyttää käyttäneen myös Terijoelle kauppaa pitämään

jäänyt Abdulhak-veli, joka esimerkiksi Terijoen kunnan vuonna 1925 julkaisemassa Terijoen

oppaassa kehotti asiakkaita käymään ”omassa talossa” Viertotiellä tutustumassa A. Imaditdinin

liikkeen hintoihin, ennen kuin ennättäisivät tehdä ostoksiaan muualla.236

Luultavasti veljekset

konsultoivatkin toisiaan liiketoimissaan ja kenties suunnittelivat mainontaakin yhdessä, eikä

Zinetullahin nuoremmille veljilleen antama esikuva ainakaan taloudellisessa mielessä ollut huono.

233

Päiväämätön Kauppatalo S.I. Ahsänin mainosesite, Kansio 17, Tatarica, KK. 234

Päiväämätön Kauppatalo S.I. Ahsänin mainosesite, Kansio 17, Tatarica, KK; Tampereen osoitekalenterit 1926 ja

1939–40. 235

Kauppatalo S.I. Ahsänin mainosfilminauha, CSA. 236

Terijoen opas 1925, [http://www.terijoki.fi/mainoksia_1925.PDF], luettu 30.1.2012.

75

Huokeiden hintojen sekä korkean laadun yhdistelmää selitettiin mainonnassa asiakkaille kielellä,

joka tuo mieleen nykymaailman globaalin yritystoiminnan, missä raaka-aineiden ja hyödykkeiden

alkuperä sekä valmistus- ja myyntipaikka harvoin merkitsevät samaa asiaa:

Ostajien etu vaatii, että tavara ostetaan sieltä, missä tarkoituksenmukaista laatua kyetään huokeimmalla

toimittamaan. Me ostamme tavarat suurissa erissä ja ulkomaiset tavarat suoraan ulkomailta. Siksi

kykenemme myymään poikkeuksellisen halvoilla hinnoilla.237

Kauppatalon toiminnan pyörähdettyä toden teolla käyntiin eräs vanha rasite kuitenkin alkoi

käymään ilmeisen kiusalliseksi. Vuoden 1919 karkotusta Uudenmaan läänistä ei oltu vieläkään

kumottu, mikä henkilökohtaisen mieliharmin lisäksi oli ehdottomasti haitaksi Zinetullahin

liiketoimille. Näin ollen hän pyrki ponnekkaasti saamaan karkotusmääräyksen kumotuksi heti

Tampereelle asetuttuaan. Uudessa kotikaupungissa puhalsivatkin nyt tältä osin jossain määrin uudet

tuulet: Tampereen EK:n päällikkö Rydman oli alkuvuodesta 1922 varsin jyrkästi vastustanut

Zinetullahin kansalaisuusanomuksen hyväksymistä, mutta hänen kantansa oli muuttunut jo saman

vuoden joulukuuhun mennessä selvästi:

[...]Ahsän ei ole Alaosaston piirissä oloaikanaan tehnyt itseään, ainakaan tiettävästi, tehnyt itseään

syypääksi millään lailla vehkeilyihin laillista yhteiskuntajärjestystämme vastaan, minkä vuoksi, ja kun

hakija on jo Hämeen läänin maaherralta saanut kaupanpito-oikeuden Tampereen kaupungissa ja täällä

tämän johdosta avannut suhteellisen suuren liikkeen, jonka hoitaminen edellyttää todennäköisesti

matkustamisia myös varsinkin Helsingin kaupunkiin, katson olevan syytä, jotta Ahsän paremmin voisi

kiinnittää toimintansa yksinomaan rehelliseen kaupantekoon, joka hänelle on mahdollista ainoastaan siten,

että hän saa olla suoranaisessa kauppayhteydessä muitten ja muilla paikkakunnilla olevien liikkeitten

kanssa, ehdottaa, että hänen suhteensa annettu karkotusmääräys peruutettaisiin ja hänet oikeutettaisiin

liikeasioittensa takia vapaasti matkustamaan myös Uudenmaan lääniin.238

Osoitus EK:n tuon ajan varsin mielivaltaisista toimintatavoista on kuitenkin se, ettei alaosaston

positiivisella todistuksella ollut edelleenkään mitään arvoa: Tammikuussa 1923 pääosasto kirjoitti

edelleen Uudenmaan maaherra Jalanderille listauksen Zinetullahin vanhoista synneistä, joiden

vuoksi ei löytynyt ”takeita anojan kaupanteon rehellisestä laadusta” – olisipa karkotusmääräyksen

peruuttamisella ollut pääosaston mielestä jopa ”lainvastaisilla keinoilla saadun omaisuuden

enentämistä edistävä vaikutus”.239

Vasta helmikuussa 1924 perheensä oleskelulupaa Hämeen

läänissä uusiessaan sai Zinetullah lopulta maaherralta ololippuunsa merkinnän, jonka mukaan lipun

haltija oli oikeutettu matkustamaan ”muualla paitsi poikkeustilaan julistetuilla alueilla”,240

mikä

käytännössä merkitsi rajaseutuja. Tämän jälkeen kaupanteon on täytynyt helpottua huomattavasti.

237

Päiväämätön Kauppatalo S.I. Ahsänin mainosesite, Kansio 17, Tatarica, KK. 238

EK-Tampereen kirje EK:n pääosastolle 13.12.1922, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA. 239

EK:n pääosaston kirje Uudenmaan läänin maaherralle 8.1.1923, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA. 240

Ololippu ulkomaalaiselle 16.2.1923 ja 12.2.1924, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA.

76

Jo ennen asian ratkeamista Ahsenit onnistuivat joka tapauksessa hoitamaan itselleen matkaluvat

ulkomaille. Zinetullah ja Safiye anoivat heinäkuussa 1923 virkaatekevältä poliisimestarilta – joka

sattui olemaan samainen Rydman – henkilötodistuksia, joiden avulla saattoivat

matkustaa ”liikeasioissa Saksaan, mikäli mahdollista ensi tilassa”. Rydman ei tätä vastustellut, vaan

lähetti pariskunnan anomukset edelleen Helsinkiin EK:n päämajaan Tampereen sekä myös Terijoen

EK:n puollolla varustettuna, minkä jälkeen ”V.B”:n (apulaispäällikkö Ville Pankon, alias Bangin)

nimikirjotuksella oikeaksi todistetut henkilöllisyystodistukset näille kahdelle ”venäläissyntyiselle”,

jotka ”eivät olleet tulleet mikään maan kansalaisiksi” olivat valmiit lähetettäväksi takaisin

Tampereelle noin kahta viikkoa anomisen jälkeen.241

Kun ilmeisen selvää oli, että Tampereella

viranomaiset olivat luopuneet ainakin enimmistä epäilyksistään, ei pääosastokaan enää asettunut

vastahankaan. Maaherra Jalanderin johtama Uusimaa oli ilmeisesti kuitenkin asia erikseen.

”Entisten venäläisten” passittomuusongelma oli väliaikaisesti ratkaistu niin sanotulla ”Nansenin

passilla”. Kansainliitto oli syksyllä 1921 nimittänyt norjalaisen tutkimusmatkailijan ja poliitikon

Fridtjof Nansenin (1861–1930) pakolaisasioiden ylikomissaariksi. Nansen oli ansioitunut

sotavankien vaihdossa venäläisten kanssa, ja nimityksen myötä hän sai virastoineen tehtäväkseen

muun muassa passikäytäntöjen luomisen kansalaisuudettomille pakolaisille. ”Nansenin passin”

pätevyyden vahvisti yli 50 valtiota – Suomi mukaan lukien – minkä johdosta suuri joukko

pakolaisia saattoi nyt hyväksytysti todistaa henkilöllisyytensä viranomaisille. Suomessa näitä

asiakirjoja myönsi syksystä 1922 lähtien EK.242

Niinpä myös Ahsenien heinäkuussa 1923 saamissa

henkilöllisyystodistuksissa oli maininta siitä, että ne noudattivat Genevessä pidetyn ”tri Nansenin

kokoonkutsuman hallitusten konferenssin” päätöksiä; todistus tunnettiin myös ”Geneven

passina”.243

EK:n valvonnan asteittaista löystymistä kuvaa hyvin se, että vaikka vuoden 1923

matkaan liittyen EK-Valpon arkistossa on säilynyt nippu anomus- ja lupapapereita, tämän jälkeen

niitä ei ilmeisesti vastaavassa määrin nähty säästämisen arvoisina, ja muutaman seuraavan vuoden

jälkeen kirjanpidoksi riittivät pelkät mustekynällä muistilapuille tehdyt merkinnät puolletuista

ulkomaanmatkoista. Tampereen alaosasto kirjoittikin seuraavina vuosina pääosastolle vain lyhyitä

kirjeitä, joissa todettiin anojien tietojen pitävän edelleen paikkansa.244

241

Sinitulla ja Sofia Ahsänin henkilöllisyystodistusanomukset 12.7.1923; Tampereen kaupungin polisimestarin kirje

EK:n pääosastolle 16.7.1923; Siniatulla ja Sofia Ahsänin henkilöllisyystodistukset 26.7.1923, Henkilömappi 10059,

EK-Valpo, KA. Ville Pankko (Bang) toimi EK:n apulaispäällikkönä helmikuusta 1923 syyskuuhun 1944. 242

Nevalainen 1999, 48, 72. 243

Siniatulla ja Sofia Ahsänin henkilöllisyystodistukset 26.7.1923, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA. 244

Esim. EK-Tampereen kirjeet EK:n pääosastolle 5.9.1925 ja 14.10.1926, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA.

77

Näitä matkoja kertyikin seuraavina vuosina runsaasti. Vastaavanlainen matka Saksaan toistui siitä

pitäen vuosittain aina suunnilleen samaan aikaan, joten kyse on täytynyt olla jostakin säännöllisesti

järjestetystä kauppatapahtumasta. Useimpien näiden matkojen lopullisena määränpäänä oli

luultavasti Leipzig, sillä ainakin kesällä 1940 Zinetullah matkusti nimenomaan sinne

osallistuakseen messuille; kaupunki nimetään myös hänen muistelmissaan.245

Leipzig oli tunnettu

messukaupunkina aina keskiajalta lähtien, ja se oli ilman muuta yksi sellainen paikka, missä

aikaansa seuranneen kauppiaan kannatti henkilökohtaisesti pistäytyä silloin tällöin paikan päällä.

Saksan lisäksi EK:n muistiinpanoissa mainitaan seuraavien vuosien matkakohteina ainakin Ruotsi

sekä Romania, mutta asenteiden muuttumista kuvaa jälleen hyvin se, että monissa merkinnöissä

määränpääksi on merkitty ylimalkaisesti ”ulkomaat”.246

Aulis Holmala mainitsee Keskustorin kiinteistöt -kirjassaan Ahsen Bören, jonka kertoo hankkineen

myymiään tuotteita paljolti ulkomailta, joihin hän vaimoineen yhdessä teki matkoja. Holmala

nimeää pukukankaiden lähteeksi Englannin, tekstiilien Ranskan, pitsikankaiden Belgian, turkiksien

ja tekstiilien Saksan, mattojen Turkin ja kankaiden Japanin – jonka kanssa käydyn kaupan suhteen

hän nimeää Ahsen Bören erääksi uranuurtajista.247

Muistelmissaan Ahsen Böre itse puolestaan

esittää kauppayhteysmaistaan listan, joka käsittää Japanin, Turkin, Venäjän, Saksan, Hollannin,

Ruotsin, Sveitsin, Italian, Englannin sekä Ranskan. Mainonnassa korostetun ”ostajan edun” lisäksi

suoraan ulkomaisilta tehtailta ostamiseen pakotti hänen mukaansa se, että suomalaiset tehtaat eivät

suostuneet myymään tavaraa ulkomaalaiselle kauppiaalle kuin ainoastaan vähittäismyyjien

kautta.248

Tämä luonnollisesti olisi merkinnyt välikättä Zinetullahin lompakolla, jonka olemme jo

huomanneet erittäin tarkasti ja päättäväisesti vartioiduksi.

Lupaavasti alkanut kaukokauppasuhde japanilaisten tehtailijoiden kanssa päättyi muistelmien

mukaan välittäjänä toimineen turkkilaistuttavan ”nuorella iällä” sattuneeseen kuolemaan sekä pian

tätä seuranneeseen Japanin ja Kiinan ajautumiseen keskinäiseen sotaan.249

Vihjeen perusteella

Japanin-kaupan päättyminen olisi ajoitettavissa noin vuoteen 1937, mutta koska maiden välisessä

konfliktissa oli nähty aseellisia taisteluita jo aiempinakin vuosina, ei ole varmaa, mitä ajankohtaa

Ahsen Böre tässä yhteydessä tarkoitti. Taustat tuntien ei kuitenkaan vaikuta kovin yllättävältä, että

hän sai solmittua näinkin kaukaisia kontakteja – olihan matkustaminen ja erilaisten ihmisten kanssa

toimiminen ollut jo vuosien ajan olosuhteiden pakko.

245

EK-Valpon muistiinpanolaput (erit. nro 28), Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA; Ahsen Böre 1945, 61–62. 246

EK-Valpon muistiinpanolaput, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA. 247

Holmala 2010, 281. 248

Ahsen Böre 1945, 60. 249

Ahsen Böre 1945, ibid.

78

Holmalan maininnasta Ahsen Börejen laajoista matkoista – jotka edellyttivät hänen mukaansa

myös ”monipuolista kielitaitoa” – saa kuitenkin selvästi sen käsityksen, että Ahsen Böre todella

olisi hankkinut myyntitavaransa aina itse kyseisiin maihin matkustamalla.250

Esimerkiksi Japaniin

asti ei sentään tarvinnut tavaraa hankkiakseen itse hankkiutua: Välittäjien avun lisäksi etenkin

Leipzig ja Lontoo näyttävät olleen sellaisia keskuspaikkoja, mistä tavaraa ympäri maailman saattoi

Kauppatalolle ostaa. Sitä paitsi näin pitkästä matkasta olisi välttämättä jäänyt jonkinlaisia jälkiä

EK:n papereihin, ja luultavasti Ahsen Böre olisi tällaisesta matkasta kertonut jälkipolville itsekin.

Lontoon-yhteydekseen Ahsen Böre nimeää Samuel Waingarten-nimisen ”hyvämaineisen

juutalaisen”, joka sitten auttoi häntä hankkimaan tavaraa myös Saksasta ja Pietarista, jonka luona

hän kertoo käyneensä Lontoossa ensimmäisen kerran, ja jonka rehellisyys ja reiluus lämmittivät

häntä vielä vuosia myöhemmin kirjoituskoneen ääressä muistellessakin. Leipzigissa ja Lontoossa

oli jopa mahdollista saada määrältään rajatonta luottoa nahkatavaroiden ostamiseen, mitä tarkan

markan kauppiaamme kuitenkin velkojen pelossaan kauhistui. Hänelle menestymisen resepti ei

sisältänyt ainakaan isompaa velkaantumista, vaan vain edullisten raakamateriaalien hankkimisen

sieltä, mistä niitä oli järkevintä hankkia, ja sitten niiden muuttamisen rahaksi Suomessa.251

Koska EK:n matkakirjanpito höltyi ensimmäisten messumatkojen jälkeen pelkäksi ylimalkaiseksi

luetteloksi, tämä suhteessa sangen vähäinen osuus muistelmissa on ainoa Zinetullahin

kauppamatkoista kertova lähde. Olisiko hän ollut oma itsensä, ellei hän olisi jälleen kuvannut

nähtävyyksien sijaan sitä, miten ajatus tavarantoimittajille velkaantumisesta häntä jatkuvasti

kauhistutti? Kautta linjan on pidettävä mielessä, että muistelmien kertojaäänemme on aina

ensisijaisesti kauppias, vasta sitten kosmopoliitti, turkkilaisuusmies, harras muslimi tai mitä muuta

ikinä tahansa. Tai kuten Ahsen Böre omin sanoin kokemuksensa ytimekkäästi tiivistää:

Lontoossa Skonkilta ja Aposumilta sekä intialaiselta Lammilta ostin raakamateriaaleja ja toimitin ne

Suomeen valmistettaviksi ja myin ne, ansaiten melko hyvin. Jos todella haluaa olla hyvä kauppias, on

opittava uskaltautumaan tavaroiden ostamiseen suoraan ensi käden kautta, ja matkustamaan paljon.

Mikäli pelkää matkustamista, ei koskaan voi tulla rikkaaksi.252

Kuitenkin asialla oli jälleen myös muitakin ulottuvuuksia, jotka eivät syystä tai toisesta päätyneet

muistelmien sivuille. Etenkin Lontoossa hän ei voinut olla huomaamatta, että paikalliset muslimit

olivat omassa järjestäytymisessään jo hyvin pitkällä, mikä lienee antanut hänelle eräitä kiintoisia

ajatuksia. Lisämausteensa tähän kaikkeen toi vielä se, mitä Turkissa 1923 lähtien tapahtui.

250

Holmala 2010, 281. 251

Ahsen Böre 1945, 60–61. 252

Ahsen Böre 1945, 62.

79

4.3 Turkkilaisuuden ristiriitainen kutsu

Julistettuaan Turkin tasavallan perustetuksi sen uudessa pääkaupungissa Ankarassa lokakuussa

1923 Mustafa Kemal (Atatürk) ryhtyi toimeen. Itsenäisyyssodan päätyttyä viimeinen

osmanisulttaani Mehmed VI oli pakotettu luopumaan vallastaan jo marraskuussa 1922, ja

maaliskuussa 1924 kansallismieliset uudistajat veivät loppuun islamin maailmaa enemmän teoriassa

kuin käytännössä järkyttäneen mullistuksensa. Kalifaatti – jota oli sulttaanin maanpaon jälkeenkin

tähän asti nimellisesti edelleen maailman kaikkien muslimien korkeimpana johtajana hallinnut

sulttaanin serkku Abdul Mejid II – lakkautettiin kokonaan, mikä merkitsi viimeistä kuoliniskua

poliittisen ja uskonnollisen vallan yhteenkietoutumiselle. Tästä eteenpäin Turkki oli kemalismin

oppien mukaisesti sekulaari kansallisvaltio, jota Atatürk ryhtyi mullistamaan reformeineen.253

Laatiessaan muistelmiaan Tampereella 1940-luvun puolivälissä Ahsen Böre – tuolloin jo Turkin

tasavallan kansalainen – tunsi itsensä jo vahvasti ”turkkilaiseksi” myös tässä termin uudessa

nationalistisessa merkityksessä. Hänen lapsuusmuistelunsa käsittävät silti myös ”esiatatürkilaista”

nostalgiaa siitä, kuinka kotona Aktukissa seiniä olivat koristaneet kuvat Istanbulin ja Edirnen

kaupungeista kuuluisine moskeijoineen, ja miten Merhabe-äiti oli kertonut lapsilleen

heidän ”omasta maastaan”. Tuo maa oli toista kuin Venäjä: Siellä hallitsijaa kutsuttiin sulttaaniksi,

se ylläpiti maailman vahvinta armeijaa, eivätkä sen asukkaat käyttäneet turkislakkeja, vaan kauniita

fetsejä. Äiti askarteli lapsilleen kertomustensa lomassa näitä perinteisiä päähineitä makeispapereista,

saaden nämä näyttämään turkkilaisilta sotilailta. Äidin mukaan Istanbul oli maailman kaunein

kaupunki; sen pitkät sillat, suuret moskeijat ja upeat rakennukset herättivät mielenkiintoa tätä

islamin suurta kaupunkia ja heidän kansansa maata kohtaan. Lapset kuuntelivat kertomuksia

uteliaina ja ihastuneina jääden miettimään, milloin saisivat itse nähdä tämän fantastisen

kaupungin.254

Tämä lapsuudenkuvaus on kaikessa sadunomaisuudessaan vetoava, mutta kertonee

kuitenkin enemmän muistelmiaan kirjoittaneen Ahsen Bören senhetkisistä tulevaisuudenhaaveista

kun todellisista menneisyyden tapahtumista, ja maaseudun mishäärikylän tytär Merhabe tuskin

itsekään olisi tuntenut runollisesti maalailemaansa Istanbulia muiden tarjoamien kuvien ja

kuvausten takaa. Satuja tai ei, tarinoilla on voinut olla myös terapeuttinen merkityksensä.

253

Brittien hallussa vielä 1922 olleessa Istanbulissa oleskellut sulttaani Mehmed VI pakeni perheineen maasta

marraskuussa siirtyen Maltan ja Mekan kautta Italian San Remoon, missä hän kuoli 1926. Näin päättyi vuodesta 1299

hallinnut osmanimonarkia. Atatürkin johtamat kansallismieliset asettivat omista taktisista syitään sulttaanin serkun

Abdul Mejid II:n (1868–1944) vielä kalifiksi, mutta poliittinen valta oli siirretty sulttaanilta kesken itsenäisyyssodan

vuonna 1920 perustetulle kansalliskokoukselle. Kalifaatti säilyi kuitenkin vain maaliskuuhun 1924 saakka, minkä

jälkeen Abdul Mejid II sekä kaikki osmanidynastian perilliset karkotettiin Turkista. Miespuoliset suvun jäsenet saivat

palata maahan vasta vuodesta 1974 lähtien. Ks. Mango 1999, 361–414. 254

Ahsen Böre 1945, 12.

80

Mikäli äiti oli Zinetullahille ja tämän sisaruksille tosiaan näin kertonut, kyse saattoi olla myös

kollektiivisesta tarpeesta paeta ankeaan suuntaan kääntynyttä todellisuutta. Kun Venäjän

kolonialismi kohti Keski-Aasiaa saavutti huippunsa 1800-luvun loppupuolella, joutuivat sen

maksumiehiksi monin paikoin muslimit. Tataarikansat tosin joskus välttyivät tältä yksinkertaisesti

siksi, että heidän parhaat viljelymaansa oli monin paikoin riistetty jo aikaisemmin. Esimerkiksi

vuonna 1883 Kazanin kuvernementissa tehty tutkimus osoitti, että maanjaossa tataaritalonpojat

olivat sekä viljelysmaan määrän, laadun että sijainnin suhteen selvästi heikommalla kuin venäläiset

tai kristinuskoon kääntyneet tšuvassit.255

Eräs 1930-luvun bolševikkikirjoittaja kuvasi 1880-luvun

tataaritalonpojan ahdinkoa suorastaan runollisilla kielikuvilla:

Tataaritalonpoika on ajettu pois alueen vesistöjen varsilta ja rantaniityiltä, kaupungeista ja suurista

asutuskeskuksista, viljelee kaikkein huonoimpia maita kaikkein pienimmillä perheosuuksilla, velkojen ja

verojen musertama, ilman tekniikan, apuviljelmien, puutarhan ja kaupallisen viljelyn antamaa turvaa,

kärsii toistuvista tuhoisista kuivuuskausista, kokee tsaarin venäläistämispolitiikan koko ’ihanuuden’. Hän

lähtee hakemaan ansioita kaupungista, menee töihin kaivokseen, raataa kartanonomistajan, saksalaisen

siirtolaisen sekä baškiirien ja kalmukkien hedelmällisimmät maat vieneen venäläisen uudisasukkaan

pelloilla. Hän on Volgan arojen mustan mullan osaton asukas.256

Bolševikkien kynäniekoilla oli tsaarin kurjistuttamien talonpoikien – erityisesti väittämiensä

mukaan itse puolustamiensa vähemmistöjen edustajien – menneiden vuosikymmenten oloja

maalaillessaan tietenkin oma lehmänsä ojassa, mutta joka tapauksessa muslimeille olivat ajat

muuttuneet ankeampaan suuntaan jo ennen vallankumousta. Jos huonot ajat ja venäläistymisen

paine eivät olleet muuten paettavissa, haaveissa ja tarinoissa oli aina mahdollista lentää Osmanien

valtakuntaan, missä monikaan tuskin oli henkilökohtaisesti käynyt, mutta joka edusti useimmille

muslimeille yhtä kaikki vielä sekä valtiollis-poliittista että uskonnollista auktoriteettia.

Kukaties Merhabe-äitikin käytti tarinoitaan paitsi viihdyttääkseen, myös lohduttaakseen ja

kasvattaakseen lapsiaan: Epäoikeudenmukaiset toimintamallit ja väärät tavat sekä uskomukset

olivat arkielämässä ulkoistettavissa venäläisyyteen, mutta tarinoissa mieli saattoi löytää ”oman”

kotimaan tuhansien kilometrien takaa. Kun todellisuutta ei ollut mahdollista tuntea, ei sillä

tietenkään ollut merkitystä, että Osmanivaltakunta kävi vuosisadan taitteessa Venäjän keisarikunnan

tavoin jo omaa kuolinkamppailuaan. Äidin tarinoiden ”maailman vahvimman armeijan” oli varsin

pian myönnettävä, ettei se kyennyt pitämään valtakunnan koko suunnatonta aluetta hallussaan.

255

Tuomikoski 2002, 18. 256

Tuomikoski 2002, 18–19. Tuomikosken siteeraama lähde on L. Rubinštein-nimisen kirjoittajan teos V borbe za

leninskuju natsionalnuju politiku (Kazan 1930). Teos edustaa bolševikkikirjallisuuden lajia, joka syntyi vuoden

1928 ”sultangalievilaisen salaliiton” paljastuttua, ja jonka tarkoitus oli perustella meneillään ollut musliminationalistien

vangitsemisaalto. Mir Said Sultan-Galiev (1892–1940) oli vuosina 1918–1923 tataarien tärkein bolševikkijohtaja, joka

joutui epäsuosioon syytettynä nationalistisista ja uskontomyönteisistä näkemyksistä. Sultan-Galiev ”puhdistettiin”

bolševikkipuolueesta Stalinin käskystä useiden vankeustuomioiden jälkeen lopulta teloittamalla 28.1.1940.

81

Joka tapauksessa tältä pohjalta Ahsen Böre selitti – ehkä ennen kaikkea itselleen – että tämä jo

lapsena herännyt kiintymys ja siitä asti säilynyt rakkaus omaa kotimaata kohtaan saivat hänet sitten

ottamaan itselleen ja perheelleen Turkin kansalaisuuden ”heti kun tämä oli mahdollista”, minkä

jälkeen perhe asui ”vieraassa maassa” Turkin passilla.257

On tietysti täysin mahdollista, ellei jopa

todennäköistä, että lapsesta asti pakostakin esillä ollut kansallis-uskonnollinen identiteettityö –

jaottelu ”omiin” (turkkilaiskansoihin, muslimeihin) ja ”muihin” (venäläisiin, kristittyihin) –

pohjimmiltaan muodosti sen peruskallion, jolle lopulta vuoden 1923 jälkeen oli mahdollista

pystyttää Turkin tasavallan punavalkoinen lippu. Tämä kaikki oli siten mahdollista tulkita ja esittää

loogisena jatkumona, eikä tässä yhden perheen kansallisessa kertomuksessa ollut sijaa sivupoluille,

jotka vuonna 1922 olisivat voineet hieman toisissa olosuhteissa johtaa Suomen kansalaisuuteen.

Atatürkin uudistuksia seurattiin Suomenkin muslimien keskuudessa mielenkiinnolla. Armas

Salosen vuoden 1950 Allahin kansat-teoksen mukaan kalifi Abdul Mejid II yritti epätoivoissaan

vielä vedota Suomenkin ”muhamettilaisiin” kirjeellä, jonka allekirjoitti tittelillä ”Maailmojen

Herran lähettilään kalifi”.258

Kuten Leitzinger kuitenkin Saloseen viitaten toteaa, kalifin arvovalta

oli mennyttä, eikä viran lakkauttaminen näytä herättäneen täkäläisten muslimien keskuudessa

minkäänlaisia vastalauseita. Sen sijaan uuteen tasavaltaan saatiin täälläkin pieniä kosketuksia muun

muassa Töölön kentällä kesäkuussa 1924 pelatun jalkapallon Suomi-Turkki-maaottelun myötä.259

Koska edes EK:n asiakirjoihin ei ole jäänyt merkintää siitä, milloin Ahseneista tarkalleen ottaen tuli

Turkin kansalaisia, asiasta on esitetty aiemmassa tutkimuksessa vain sellaisia yleisluontoisia

näkemyksiä kuin Baibulatin toteamus siitä, että perhe otti Turkin kansalaisuuden ”jo varhaisessa

vaiheessa”.260

Ahsen Bören henkilömapin papereissa on vuosien 1927–1933 kohdalla siinä mielessä

hämmästyttävänkin suuri aukko, että kansalaistuminen on tapahtunut nimenomaan tässä välissä,

mistä EK:nkin luulisi olleen tietoinen ja asian jollain tapaa ylös kirjanneen, mutta näin ei näytä

olleen asia.261

Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö Ahsen Bören virallisen turkkilaistumisen

ajankohtaa olisi mahdollista EK:n asiakirjojen perusteella rajata: Hänelle 29.10.1926 nimellä

Siniatulla Ahsän myönnetty henkilöllisyystodistus osoittaa kiistatta, että ainakin vuoteen 1927

saakka hänen oli edelleen matkustettava ulkomaille Nansenin passillaan.262

257

Ahsen Böre 1945, 12. 258

Salonen 1950, 536. 259

Leitzinger 2006, 224. 260

Baibulat 2004, 126. 261

EK:n kronologisesti järjestämät asiapaperit Ahsen Bören henkilömapissa sisältävät vuosilta 1927–1933 ainoastaan

mainittuja yleisluontoisia muistiinpanomerkintöjä ulkomaanmatkoista. Niiden avulla voidaan yhtä kaikki ajoittaa

Ahsenien kansalaistuminen em. vuosien välille. Ks. Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA. 262

Siniatulla Ahsänin henkilöllisyystodistus 29.10.1926, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA.

82

1920-luvun jälkipuoli merkitsi varsinaisen turkkilaisuuden palon syttymistä Zinetullahin rinnassa.

Hän ei ollut siinä yksin: Turkki oli 1920-luvulta aina 1970-luvulle – ja jossain määrin

nykypäiviinkin – asti Suomen mishääreille innostava valtiollinen esikuva, ja ”suurturkkilaisuuden”

aatetta Suomeen oli saapunut lietsomaan tasavallan uusi konsuli Ibrahim Grandi bey. Tämän

Helsinkiin 5.6.1925 tuonutta Karadeniz (Mustameri)-laivaa vastaanottamaan saapui riemukas

sukulaiskansan edustajisto, ja kansantanssien ja -laulujen kohottama tunnelma oli paikan päällä

riehakas.263

Baibulatin mukaan konsuli nimenomaan tarjosi Ahseneille Turkin kansalaisuutta,264

ja

vaikka edes muistelmissa ei tätä mainita, se sopii myös tukemaan ajatusta siitä, että Zinetullah

mieluiten halusi ajatella koko idean kulkeneen hänelle puhtaana verenperintönä.

Maaperä oli siis näihin aikoihin otollinen Turkin asiasta innostumiselle, eikä Ahsen Bören toimintaa

tai kokemusta voikaan irrottaa tästä kontekstista. Silti hän oli kuumeensa asteessa poikkeusyksilö.

Tätä kuvaa hyvin esimerkiksi se, että Leitzingerin arkistoista keräämästä ”mishäärimatrikkelista”

löytyy hänen lisäkseen ainoastaan neljä muuta henkilöä, jotka päätyivät ottamaan Turkin tasavallan

kansalaisuuden.265

Vaikka turkkilaisuusinnostus olikin siis mishäärien keskuudessa 1920–1930-

luvuilla suurta, vain harvalle siitä muodostui samanlaista sydämenasiaa kuin Zinetullahille:

Atatürkin kansallista luomusta kunnioitettiin laajasti, mutta samalla maalliseksi julistautunut,

ranskalaisvaikutteinen nykyturkkilaisuus herätti myös epäilyksiä.266

Lisäksi osa mishääreistä oli jo

tullut hyväksytyksi Suomen kansalaisiksi, vaikka suurin piikki koettiinkin vasta sotien jälkeen.267

Mutta mikäli useammat Turkin suhteen olisivat kokeneet suunnattoman nationalistisen herätyksen,

tuskinpa Suomen passeilla olisi ollut kuin korkeintaan uusia ”turkkilaistumisia” hidastava vaikutus.

Tästä eteenpäin Zinetullah teki varsin selväksi, että piti uutta Turkkia suuressa arvossa. Mutta oliko

hänkään sitten itsestään selvästi Atatürkin ihailija? Muistelmissaan hän ei itse Atatürkiin juurikaan

viittaa, vaikka epäilemättä tätä kunnioittikin. Mutta rivien välistä on myös luettavissa, että asiaan

liittyvät ristiriidat vaivasivat häntä. Vaatetuksesta elinkeinonsa tehneenä miehenä hän varmasti

pohti Turkin niiden reformien mielekkyyttä, jotka liittyivät pukeutumisen kontrolliin.

Osmanivaltakunnassa päähineillä – turbaaneilla, fetseillä, hilkoilla – oli perinteisesti ilmaistu

erilaisia hierarkioita. Uudistajasulttaani Mahmud II (vallassa 1808–1839) rajoitti turbaanin käytön

uskonnollisiin tilaisuuksiin; fetsistä tehtiin virkamies- ja sotilaspäähine. Tästä lieriömäisestä hatusta

263

Halén 1984, 346; Leitzinger 2006, 224–225. Konsuli Grandi tapasi Helsingissä ollessaan mm. Yrjö Jahnssonin. 264

Baibulat 2004, 126. 265

Leitzinger 1996, 129–133. Tähän matrikkeliin on Leitzingerin mukaan koottu kaikki Suomeen saapuneet

mishäärisukujen ”kantaisät” ja tiedot näiden Suomeen saapumisen ja kansalaistumisen ajankohdista. Matrikkelissa ovat

mukana myös Aimadetdinin veljekset, siis Zinetullah (Ahsen Böre), Abdulla (Ahsen) ja Abdulhak (Imaditdin). Tässä

yhteydessä Leitzinger ei Ahsen Bören kohdalla mainitse mitään ajoitusta (Turkin) kansalaisuuden saamiselle. 266

Halén 1984, 347. 267

Leitzinger 2006, 211–215; Leitzinger 1996, 129–133.

83

oli tehnyt muslimeille erityisen soveliaan päähineen se, että lipattomana se salli oikeaoppisen

rukoilun, jossa rukoilijan tuli otsallaan koskettaa maata rukouksen aikana. Uskontoa rajoittamaan

pyrkineille tasavaltalaisille tämä ei merkinnyt mitään, minkä lisäksi fetsien käytön rajoittamista

perusteltiin muun muassa kankaan säästämisellä ja tuotannosta saatavien rahojen

päätymisellä ”ulkomaalaisten käsiin”. Samalla tavoin Atatürk halusi korvata turkkilaisten

pussihousut, naisten kasvot peittävät huivit ja muut perinteiset vaatteet ”sivistyneiden”

eurooppalaisten käyttämillä asuilla, mitä ei jätetty pelkäksi vihjeeksi: Kun fetsit sitten vuonna 1925

kiellettiin lailla, uudistuksia vastaan syntyneiden mellakoiden seurauksina jaettiin jopa

hirttotuomioita. ”Uuden turkkilaisen” perikuva oli Atatürk itse länsimaisine kenkineen, pukuineen,

solmioineen ja auringolta suojaavine hattuineen, jota tuli kutsua ainoastaan ”hatuiksi”.268

Kun yhdestä päähineestä oli muodostunut näin merkittävä vanhan vallan symboli, täysiverinen

atatürkilainen tuskin olisi edes vanhoilla päivillään kaihoillut äidin makeispapereista valmistamien

fetsien kaltaisia muistoja. Toisaalta selvän atatürkilaista – ja sellaisena ilmeisen anakronistista –

tekstiä Ahsen Bören kynästä on nähtävissä siinä kohdin, kun hän kuvailee kauppaliikkeensä alkua

1910-luvun Terijoella. Hänen mukaansa tuolloin kaikki olivat hyvin konservatiivisia, ilman

nykyaikaisen elämän tapoja; tämä ilmeni esi-isiltä perittynä vaatepartena, ”naisten vaatteen

näköisten kaapujen” käyttämisenä. Ahsen Bören mukaan imaami Lütfi Ishakin kallisarvoisella

opastuksella oli päästy eroon tästä tavasta, joka erotti Terijoen muslimit modernista maailmasta.269

Puku ja solmio luonnollisesti myös tekivät liikemiehen, joten perinteiset asut oli mielen

vaatekomerossa sysättävä sivuun sekä kansallisesti että statuksellisesti sopimattomina.

Fetsi on kuitenkin osuva symboli sille hämmennykselle, mitä muutkin kuin Zinetullah tunsivat uutta

Turkkia kohtaan, joka oli toisaalta nostanut kaikkien turkkilaiskansojen profiilia ja kansallisylpeyttä,

mutta toisaalta tehnyt tämän painamalla tarkoituksella samanaikaisesti alas uskontoa. Lisäksi eräs

Atatürkin keskeisimmistä reformeista, siirtyminen virallisesti arabialaisesta latinalaiseen – tai

virallisesti ”turkkilaiseen” – kirjaimistoon vuonna 1928 tuli nyt jakamaan myös täkäläistä

muslimiyhteisöä. Uudistuksen taustalla oli paitsi halu mallintaa oletettua menestyksen reseptiä

lännestä, myös jälleen tarve katkaista turkkilaisuuden siteitä islamin kieliin (arabiaan ja persiaan) ja

tätä kautta itse uskontoon. Reformien ripeydessä kansallismieliset olivat omaa luokkaansa: Kun

kielen uudistamista pohtimaan asetettu komissio raportoi kirjaimiston muuttamisen vievän 5–15

vuotta, Atatürk vastasi tämän tapahtuvan ”kolmessa kuukaudessa tai ei ollenkaan”.270

268

Mango 1999, 433–437. 269

Ahsen Böre 1945, 55. 270

Mango 1999, 464–465.

84

Suunnilleen samoihin aikoihin Turkin passin hankkimisen kanssa Zinetullah näet myös innostui

projektista, joka piti hänet kiireisenä seuraavat vuodet. Kuten todettua, hän oli viimeistään vuoteen

1922 mennessä liittynyt mukaan muslimien hyväntekeväisyysseuran toimintaan,271

ja huhtikuussa

1925 valtioneuvoston päätöksellä merkittiin tämän yhdistyksen pohjalta syntynyt Suomen

muhamettilainen seurakunta uskonnollisten yhdistysten rekisteriin.272

Kun tämä varsin ilmeinen

primääriongelma oli saatu näin ratkaistua, päiväjärjestyksessä saatettiin siirtyä seuraavaan. Ahsen

Böre kuvasi Suomen muslimien vuoden 1928 tilannetta Olemme onnistuneet...-pamfletissaan:

Mutta lasten opetukseen olivat kaikki seurakunnan jäsenet tyytymättömiä ja esittivät usein moitteita.

Silloin ehdotettiin, että avattaisiin oma kansakoulu, jossa äidinkielen ja uskonnon opetus tulisi

tapahtumaan turkinkielellä. Jatkuvasti oli tästä keskustelua seurakunnan jäsenten kesken. Perustamalla

oman kansakoulun he uskoivat säilyttävänsä oman äidinkielensä sekä uskontonsa. Mutta tämä ehdotus jäi

vain ehdotukseksi huolimatta tärkeydestään.

Vuonna 1928 oli Ymär Abdrahim kutsunut kotiinsa noin 60 henkilöä viettämään Kurban-bayramia. Ja

jälleen tuli täällä esille kysymys äidinkielen sekä uskonnon opetuksesta lapsille. Ja silloin melkein kaikki

kannattivat yksimielisesti kansakouluyhdistyksen perustamista. Seurakunnan imaami Hakim sanoi silloin,

että jos tämä koulu tulisi perustetuksi, olisi se suuri kunnia kaikille läsnäoleville henkilöille, mutta lopuksi

hän arveli kuitenkin, ettei asiasta koskaan tule täyttä totta. Silloin nousi eräs vieraana olevista henkilöistä

seisomaan ja sanoi lahjoittavansa heti, kun koulun kannatusyhdistys perustettaisiin, 25.000 mk. Hänen

jälkeensä oli eräs toinen luvannut lahjoittaa 35.000 mk, mutta tämä viimeksi mainittu henkilö peruutti

kuitenkin myöhemmin sanansa eikä lahjoittanutkaan lupaamaansa summaa. Ja tälläkään kertaa ei päästy

asiassa pidemmälle, niinkuin monta kertaa aikaisemmin.273

Ei liene vaikea lukea rivien välistä, että ”eräs vieraana ollut henkilö” oli kirjoittaja itse ja ”eräs

toinen” joku tämän lukemattomista myöhemmistä ”vihamiehistä”, joka ansaitsi jollain

myöhemmällä teollaan tällaisen kirjallisen sivalluksen. Mutta Zinetullahin luonnetta jälleen osuvasti

kuvaavat henkilökemioiden ristiriidat karsimallakin kuvauksessa esitetty ongelma oli yhtä kaikki

eittämättä todellinen: Volgan tataarien (mishäärien) keskuudessa koulusivistystä oli perinteisesti

arvostettu, mikä epäilemättä oli suomalaisille heimoaatemiehillekin ollut yksi syy kiinnittää näihin

niin paljon huomiota.274

Uudessa kotimaassa huoli lasten kielen ja uskonnon osaamisesta oli aitoa,

ja normaaleja suomalaisia kouluja käyneet lapset laitettiin tästä syystä vuosina 1928–1932 ilta- ja

kesäkursseille, joita pidettiin ainakin Viipurissa, Hyvinkäällä, Lappeenrannassa, Terijoella,

Helsingissä, Järvenpäässä ja Kuopiossa.275

Kouluongelma oli kauan ratkaisematon pähkinä.

271

Etsivä K. Stoltin ilmoitus No 16, 29.3.1922, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA. 272

Karvonen 1975, 8. Seurakunnan imaamiksi (jota valtioneuvoston päätöksessä nimitettiin ”pastoriksi”) merkittiin

Weli-Ahmed Hakim, ja sen ensimmäisen hallituksen muodostivat lisäksi kauppias Ymär Abdrahim ja Nurmuhammed

Ali Helsingistä, Ismael Arifulla Kotkasta sekä Imad Samaletdin Tampereelta. Hakimista tehtiin myös puheenjohtaja.

Ahsen Bören mukaan imaami sai pohjapalkan lisäksi lisätuloja suorittamistaan toimituksista; hänen mukaansa

pohjapalkka vaihteli 18 000 ja 54 000 mk:n välillä; lisäksi tuli ”vuosilippu rautateillä.” Ks. Ahsen Böre 1943, 8–9. 273

Ahsen Böre 1943, 9. 274

Leitzinger 2006, 229–231. 275

Halén 1984, 346.

85

Huoli tulevista sukupolvista oli kaikille yhteinen, mutta Atatürkin reformit nostattivat nyt myrskyjä

vesilasissa. Zinetullah tovereineen oli pyrkinyt ajamaan seurakunnassa läpi ideaa ”Suomalais-

turkkilaisen kansakoulun” perustamisesta, mutta asia eteni tuskallisen hitaasti seurakunnan

johtomiesten Helsingissä pitämän mykkäkoulun johdosta. Kun tulisieluinen Zinetullah

Imadetdininpoika itse asettui kouluhankkeen johtoon, ristiriidan kärjistyminen kilpaileviksi leireiksi

oli vain ajan kysymys. Vastakkain olivat sekä erilaiset henkilökemiat, yleisturkkilaisuuden tai

vaihtoehtoisesti rajatumman ”tataarilaisuuden” kannattajat sekä uuden latinalaisen ja perinteisen

arabialaisen kirjaimiston suosijat, eivätkä rintamalinjat aina noudattaneet samaa jakoa.

Zinetullahin vaikutusvaltaiset ystävät olivat käyneet vähiin. Lütfi Ishaki – joka ei niin sattumoisin

oli myös muutamaa vuotta aiemmin riidellyt oikeussalissa asti samaisten Kanykoffin ja Jahnssonin

kanssa kuin Zinetullahkin – olisi ollut painava tukija reformeja kannattaneiden ”turkkilaisten”

puolella, mutta hän oli yllättäen sairastunut ja menehtynyt matkallaan Istanbulissa 1925.276

Suomen

seurakunnan imaami Hakim puolestaan kyllä kannatti panturkkilaisuusaatetta ja kutsui mishäärien

kieltäkin ”turkiksi”277

ja oli sitä paitsi jo keväällä 1920 osoittanut tukensa Zinetullahille, mutta

miesten välillä oli selvästi tapahtunut jotain. Imaami ei ollut vastannut lähetettyihin kirjeisiin, joten

Tampereen ja Terijoen muslimit laativat keskenään Suomalais-Turkkilaisen Kansakoulun

Kannatusyhdistyksen säännöt, joiden hyväksyttäminen seurakunnalla tuotti jälleen vesiperän.

Seurakunnan protestina ylläpitämä radiohiljaisuus selittää myös sen, miksi Zinetullah näistä

kiistoista kertovassa Olemme onnistuneet...-pamfletissaan julkaisi Hakimia vastaan suunnatun

tiedotuksen, jossa kiistettiin tieto imaamin rajaseudulla pitämästä jumalanpalveluksesta.278

Kesällä 1930 ilmeisen taktisesti yritettiin seurakuntaa kirjeitse painostaa nyt Terijoen muslimien

(muun muassa Zinetullahin Abdulhak-veljen) toimesta, mutta Helsingistä vastattiin vain, ettei

seurakunnan jo hyväksymän opetussuunnitelman lisäksi katsottu tarvittavan ”suuria menoja

vaativan” koulukokouksen pitämistä.279

Kun kansakoulun kannatusyhdistyksen säännöt oli sitten

lopulta 8.11.1930 saatu hyväksytettyä valtioneuvostossa, Zinetullah oli lähettänyt ne Tampereella

seuraavina vuosina paljon oleskelleen arvostetun islamin opin asiantuntijan Musa Carullahin (Bigi,

1875–1949) nähtäväksi. Musa Carullah oli tyytyväinen ja lupautui yhdistyksen jäseneksi, mutta otti

turkkilaisuusintoilijoiden harmiksi eriävän kannan kirjaimistoasiaan:

276

Baibulat 2004, 105. Ishakin kiistasta Kanykoffin ja Jahnssonin kanssa ks. Leitzinger 2006, 192–193. 277

Halén 1984, 349. 278

Ahsen Böre 1943, 6–10, 31. Tämän tiedotuksen mukaan seurakunnan vuoden 1934 vuosikertomuksessa imaami

Hakim oli ilmoittanut pitäneensä jumalanpalvelukset Terijoella ja Kellomäellä, minkä väitteen kiistivät 11 paikallista

muslimia, joiden mukaan seurakunnan pappia ei oltu alueella nähty vuosien 1923–1934 välillä. Allekirjoittajien

joukossa on vähemmän yllättäen myös A. Imaditdinin nimi. Hakim tuskin olikaan rajaseudulla käynyt, mutta Ahsen

Bören luonteesta kertoo jälleen osuvasti se, että tällainen lähes 10 vuotta vanha asia sopi jälleen taktiseksi lyömäaseeksi. 279

Ahsen Böre 1943, 12–13.

86

Latinalaiset kirjaimet voidaan oppia suomalaisissa kouluissa. Jos Suomessa tarvitaan koulua, niin sen

pitää opettaa arabialaisia kirjaimia. Yrittäkää avata koulu, jossa opetetaan arabialaisia kirjaimia. [...] Jos

Teidän tarkoituksenne oli avata koulu latinalaisten kirjainten käyttämiseksi, niin yrittäkää. Jos onnistutte

siinä asiassa, niin tulen tästäkin asiasta tyytyväiseksi.280

Mikäli Zinetullahin pamfletissaan esittämä kirjeenvaihto on totuudenmukainen, Musa Carullah ei

siis täysin tyrmännyt latinalaiseen kirjaimistoon siirtymistä, mutta hän itse oli joka tapauksessa

toivonut tältä vankempaa tukea. Zinetullahin mukaan ”kansallisuutta ei tunnettu kirjaimista vaan

kielestä”, mikä päti sekä vanhaan islamilaiseen maailmaan (jossa arabialaisin kirjaimin kirjoitettiin

sekä arabiaa, persiaa että turkkia) kuin Eurooppaankin, missä eri kieliä puhuvat kansat käyttivät

samaa kirjaimistoa.281

Leitzinger on teoksessaan esittänyt yleisluontoisen ajoituksen hänen näille

1920–1930-lukujen taitteen elämänvaiheilleen, siteeraten tätä kohtaa vuoden 1943 Olemme

onnistuneet...-pamfletista, missä sen kirjoittaja kommentoi nimenomaan Musa Carullahin ajatuksia:

Ahsen Böre vetosi 4.5.1933 selkein sanoin turkkilaisuuden puolesta, ryhdyttyään joitakin vuosia aiemmin

itsekin Turkin kansalaiseksi: ”Jos Suomessa asuvat muslimit eivät tahdo yhtyä suurturkkilaiseen kansaan,

siis eivät hyväksy latinalaisia kirjaimia niinkuin Turkki, vaan jatkavat opetusta arabialaisilla

kirjaimilla...”282

Alkuperäislähteessä Leitzingerin lainaama lause kuitenkin jatkuu vielä oleellisella virkkeellä:

Jos Suomessa asuvat muslimit eivät tahdo yhtyä suurturkkilaiseen kansaan, siis eivät hyväksy latinalaisia

kirjaimia niinkuin Turkki, vaan jatkavat opetusta arabialaisilla kirjaimilla, voivat he tehdä sen, jos on

käytettävissä riittävästi arabialaisia oppikirjoja, sillä sehän on kansan oma asia.283

Näin Zinetullah siis ainakin esitti puolestaan olleensa kykenevä tulemaan vastaan siinä missä

vastapuolikin, mikäli koulu ylipäätään perustettaisiin; olisiko hän sitten todella taipunut omien

näkemystensä vastaisen koulun pyörittämiseen, on eri asia. Kun seurakunnassa voitolle päässeiden

tataarilaismielisten vastustukseen lisättiin Zinetullahin persoonan herättämä ilmeinen vastustus,

koulu jäi edelleen haaveeksi. Lopulta kansakoulu saatiin avattua vasta Ahsen Bören kuoleman

jälkeen (1948), mutta uuvuttava kulttuuritaistelu jatkui edelleen johtaen koulun muuttumiseen

turkinkieliseksi vuonna 1965 ja lopulta sen lopettamiseen kokonaan vuonna 1969.284

Kuumaverinen

Zinetullah ei siis ollut ainoa syntipukki kouluhankkeen kohtaamille hankaluuksille – kuten vanha

sananlasku kuuluu, riitaan tarvittiin aina kaksi osapuolta.

280

Ahsen Böre 1943, 14. 281

Ahsen Böre 1943, 15–16. 282

Leitzinger 2006, 234. Kursivointi alkuperäisessä tekstissä. 283

Ahsen Böre 1943, 15. Lisäksi Leitzingerin esittämän päiväyksen (4.5.1933) Ahsen Böre ko. vihkosessa mainitsee

päiväksi, jolloin oli kirjoittanut kouluasian edistämiseksi Turkin opetusministerille; se ei siis ole itse ”vetoomuksen”

kirjoituspäivämäärä. Kun vihkonen ilmestyi vasta 1943, on mainittu ”vetoomuskin” luultavasti kirjoitettu kymmenen

vuotta myöhemmin kuin Leitzinger esittää. Ks. Leitzinger 2006, ibid; vrt. Ahsen Böre 1943, 15–16. 284

Leitzinger 2006, 229–236.

87

4.4 Muslimipojat Istanbulissa ja ”jääkiekkoilun Mekassa”

Vuodet 1927–1928 olivat Zinetullahin turkkilaisuuskääntymyksen ilmeinen kulminaatiopiste.

Kansakouluhankkeen alullepano oli tästä selvä esimerkki, mutta koko yhteisön sivistämisen ohella

hän pyrki vakaasti siirtämään ajatusmaailmaansa omille lapsilleen: Tammikuussa 1928 hän sai

kuntoon matkaluvat Turkkiin suuntautuneelle ”huvimatkalle”,285

jonka todellisena tarkoituksena oli

nyt 11-vuotiaan Feyzin ja 9-vuotiaan Muratin sijoittaminen oppilaiksi paikalliseen Galatasarayn

lyseoon Istanbulissa, jotta nämä saisivat ”kunnollista turkkilaista opetusta”. Mukana oppaana oli

aiemmin kyseisessä oppilaitoksessa opiskellut Hayrulla (Hairulla) Safkan, joka myöhemmin päätyi

sukuun naimalla perheen tyttären Zekiyen. Ahsen Bören matkakertomuksen mukaan he saapuivat

Istanbuliin syksyllä 1928 ja majoittuivat siellä Yeni Aydın-hotelliin. Järjestettyään tapaamisen

lyseon rehtorin kanssa Zinetullah sai lupaamalla kustantaa poikiensa majoituksen tältä

suostumuksen Feyzin ja Muratin ottamiseksi oppilaiksi kouluun.286

Rehtori kuitenkin esitti näille asetettavaksi henkilökohtaisen holhoojan, mihin rooliin tarjotun

Mecdetdin Ahmed-nimisen hammaslääkärin Zinetullah hyväksyi. Kun poikien opiskelu

ensimmäisenä vuotena “kotimaassaan” sitten ei ottanut tulta alleen, tämä mies oli nyt se, johon

Isäsuden kiukku purkaantui. Kotimaahan palattuaan perhe sai muistelmien mukaan Istanbulista aika

ajoin huonoja uutisia, minkä seurauksena Ahmed ja pojat kutsuttiin lapsiaan kaivanneen Safiyen

toiveesta viettämään kesä 1930 perheen Terijoelta hankkimalle kesähuvilalle ennen paluuta jälleen

syksyn tulleen Istanbuliin. Ahmed saapuikin pojat mukanaan, mutta viipyi itse kiireisiinsä vedoten

Terijoella vain viikon jatkaen sitten matkaansa työasioissa Berliiniin, mistä ei enää isän pyynnöistä

huolimatta palannut Suomeen.287

Ulkoinen tekijä epäonnistumiselle oli jälleen nimettävissä.

Viittaus siihen suuntaan, että Ahsen Böre ei vielä muistelmiaan laatiessaankaan välttämättä ollut

täysin sinut “turkkilaistumisensa” ristiriitaisuuksien kanssa on myös se, että hän esitti tämän

epäonnistumisen syyksi myös Turkin vuoden 1928 kirjaimistoreformin, joka oli hankaloittanut

poikien opiskelua maassa – siis saman asian, jonka puolesta hän kuitenkin ryhtyi itse masinoimaan

liikettä Suomen muslimien “suurturkkilaiseen kansaan” yhdistämiseksi. Toisaalta hän kuitenkin

kertoi, ettei halunnut poikiensa myöskään opiskelevan uskontoa Suomessa arabialaisen kirjaimiston

avulla, koska tämä “olisi saattanut olla haitallista heidän viralliselle suomalaiselle

koulutukselleen”.288

Tällaisessa ristipaineessa pojat tuskin tiesivät itsekään, mitä heiltä odotettiin.

285

EK:n muistiinpanolappu 22b, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA. 286

Ahsen Böre 1945, 38–39. Hairulla Safkan oli viipurilaisen kauppiaan Hasan Badautdinin poika. Ks. Halén 1984, 346. 287

Ahsen Böre 1945, 39. 288

Ahsen Böre 1945, 36.

88

Elävä kuvaus tästä ristiriidasta, jonka uloimmalla kehällä oli koko turkkilainen maailma ja

keskiössä puolestaan hänen oma perheensä, sisältyy tamperelaisen Naim Nasibin kertomukseen

kanssaan saman ikäisen “Feiskan” (Feyzin) ja pari vuotta nuoremman “Murkun” (Muratin) paluusta

kahden vuoden Istanbulin-seikkailultaan vuonna 1930 takaisin Tampereelle:

[...] Nehän ei oo turkkilaiset, vaikka ne itteensä huuteli turkiks, samanlaisia kun mekin tataareja. [...]

Mutta nää oli turkkilaisii kun ne kerkes käydä Turkissa koulua [...] Juu ne kävi siellä, ei se ollu kuulemma

onnistunut, se koulu niillä. [...] No kato kun ne puhuivat täällä suomee, sitten sinne mennään ja puhutaan

turkkia, eikä niillä ollut pohjaa olleskaan. Ne puhu täällä suomee pelkästään keskenään. [...] Sinne kun

mentiin, niin sitten ne joutu opettelee turkin kieltä, mutta eihän ne osannu niin. Kyllähän ne sitten

leuhkivat myöhemmin, oltiin olevinaan sitten. [...] Kyllä mä huomasin, että vaillinainen se oli tän turkin

kieli. [...] Se oli luonteeltaan sen, niiten isäkin Böre aikoinaan siellä. Kiukkunen, ei kenenkään kanssa

oikein soveltanut, että sillä oli oma touhu. [...] ei se meikäläisten muitten kanssa, vaikka se oli samaa

kansaa niin se oli olevinaan turkkilainen ja niinkun ne pojat. Ne oli jollain lailla turkkilaisia. Mä

sanoinkin niille, että tiedätteks te mistä teidän isänne on kotoisin? Ne katto pitkään ja Murkku eteni, se oli

heti kiukkunen. Hyvä ettei, piti katsoo heti valmiiks juoksu. Siit ei tienny se oli niin hullu mies se

Murkku.289

Pojat olivat siis epäilemättä tulleet isäänsä. Safiyen sana oli tässä asiassa kuitenkin viime kädessä

laki, sillä uutta yritystä poikien lähettämiseksi Istanbuliin Zinetullah ei ollut tohtinut vaimon sitä

vastustettua tehdä. Salaa hän saattoi olla myös vaimonsa vastustuksesta helpottunut, sillä tuttuun

tyyliinsä hän muistelmissaan manasi, miten poikien lähettäminen Istanbuliin oli maksanut hänelle

80 000 markkaa. Feyzi ja Murat saivat jatkaa aluksi opintojaan Kangasalan lyseossa, sillä

Zinetullah tunsi sen rehtorina vuodesta 1921 toimineen Juho (Jussi) Ahteinen-Karsikon (1881–

1953), joka tunnettiin innokkaana orientalistina ja Suomen mishäärien ystävänä.290

Miesten välistä ystävyyttä lujitti epäilemättä suuresti se, että Ahtinen-Karsikkokin oli innostunut

panturkkilaisuusaatteesta. Uusi Suomi-lehden artikkelissaan hän hieman myöhemmin julkisesti

kannusti Suomen mishäärejä irrottautumaan vanhasta “tataarilaisuudestaan” ja asettautumaan sen

sijaan muiden turkkilaiskansojen joukossa Atatürkin johtaman Turkin tasavallan lipun alle.

Ahtinen-Karsikko esitti opettajan palkkaamista Turkista opettamaan yhteisön lapsille tataarin sijaan

turkin kieltä ja Osmanivaltakunnan historiaa ja maantietoa.291

Samansuuntaisia ajatuksia Zinetullah

itsekin pohti hankkiessaan keväällä 1933 kansakouluasialleen tukea Turkin opetusministeriltä asti.

Ministeri Resit Galip lupasikin hankkeelle tällöin tukensa, mutta Helsingin seurakunnan kylmyys

Zinetullahia kohtaan oli ollut edelleen asian etenemisen esteenä.292

289

Naim Nasibin haastattelu 3.5.1996. Suomen jääkiekkoliiton historia-arkisto, cd-levy 37, SJMA. 290

Ahsen Böre 1945, 39; Halén 1984, 346. Rehtori Ahteinen-Karsikosta ks. myös Juvonen 1991, 47–48. 291

”Arabialaisen ja latinalaisen kirjaimiston taistelun maininkeja Suomessa” (Uusi Suomi 8.7.1934); Halén 1984, 346 –

347; Leitzinger 2006, 234. 292

Ahsen Böre 1943, 16–20.

89

Feyzin ja Muratin koulupaikaksi vaihtui kuitenkin syystä tai toisesta – ilmeisesti asialla oli jälleen

tekemistä huonon opintomenestyksen kanssa – jo seuraavana vuonna (1931) Tampereen lyseo. Nyt

Zinetullah yritti tarjota pojille turkkilaisuus- ja uskonnollisuuskasvatusta palkkaamalla näitä varten

Istanbulista azerilaissyntyisen Mehmet Sadik-nimisen opettajan, jonka hänen mukaansa piti opettaa

Feyzille ja Muratille kaksi tuntia uskontoa päivässä. Uskonnonopettajan sijaan Sadik oli kuitenkin

luonteeltaan pikemminkin lehtimies ja kiihkeä turkkilaisnationalisti, johon Zinetullah sai pettyä

tämän käytettyä aikansa pikemminkin Yeni Turan-nimisen lehtensä tekemiseen, mihin tämä

onnistui saamaan isännältään jopa taloudellista avustusta; Ahsen Böre tosin väitti muistelmissaan

suostuneensa koko lehtiprojektiin ainoastaan “kohteliaisuudesta”.293

Sadikin ura Ahsenien suojaisan siiven alla päättyi kuitenkin ilmeisen lyhyeen. Kun eräs Valpon

poliisiraportti viittasi Zinetullahiin vielä maaliskuussa 1932 Yeni Turanin todennäköisenä

rahoittajana – jonka tiedettiin taloudellisesti tukevan kaikkia “muhamettilaisia pyrintöjä” maassa ja

olevan “siinä määrin oikeauskoinen, että m.m. antaa lapsensa käydä koulua Konstantinopolissa,

jotta nämä saisivat ehdottomasti oikean muhamettilaisen kasvatuksen” – totesi toimintaa silmällä

pitänyt etsivä Ahsenin ja Sadikin välien katkenneen jo toukokuussa.294

Tämä johtui siitä, ettei isäntä

saanut vieraaseensa käyttämilleen rahoille vastinetta: Sadikin aika meni poikien opettamisen sijaan

politikointiin, minkä lisäksi tämä oli vaatinut tuhannen markan palkkionsa dollareina kurssien

noustua. On vaikea olla hymyilemättä muistelmien toteamukselle, että koska raha “ei ollut tärkeintä”

Zinetullahin silmissä, hän maksoi “äärettömän kalliin palkan” ja erotti sitten Sadikin välittömästi.295

Poikien päätyminen Tampereen lyseoon vuonna 1931 kuitenkin mahdollisti erään mielenkiintoisen

kulttuurien kohtaamisen. Kaksi vuotta aiemmin koulu oli saanut uudeksi voimistelunopettajakseen

Niilo Tammisalon, joka oli maineikas jalkapalloilija ja entinen maajoukkuemaalivahti. Tammisalo

toi jalkapallon “Rellun” voimistelutuntien ohjelmistoon, minkä lisäksi hän oli jo tuohon aikaan

kiinnostunut vielä Suomessa varsin tuntemattomasta pallopelistä, jääkiekosta. Maaliskuussa 1931

Tammisalo kutsui lyseolle “asiaaninnostuneita, varsinkin nuorempaa polvea, kuten koululaisia ja jo

toimessa olevia” keskustelemaan uuden palloiluseuran perustamisesta Tampereelle. Kokouksessa

perustetun seuran nimeksi tuli Ilves, josta tuli pikemminkin lähiseudun suomenkielisen nuorison

kuin pelkästään “rellulaisten” oma seura.296

Erityisesti Murat oli ollut vaikeuksissa koulun kanssa

Kangasalla, mutta hän oli jo tuolloin löytänyt mieleistaan tekemistä liikunnasta ja urheilusta.297

293

Ahsen Böre 1945, 36–39. Sadikin toiminnasta Suomessa ks. myös Halén 1984, 348 sekä Leitzinger 2006, 194. 294

”Vp:n ynnä osoitetoimiston tietoja muhamettilaisista Sadik, -Ahsän – ja Samaletdin” 10.5.1947, XII G, Valpo II, KA. 295

Ahsen Böre 1945, 36–39. 296

Wacklin 2006, 10–17. 297

Ahsen Böre 1945, 41.

90

Ei ole yllättävää, että Tampereella – jota usein osuvasti on kutsuttu “suomalaisen jääkiekkoilun

Mekaksi” – lähes jokainen poika tuohon aikaan ennemmin tai myöhemmin innostui kyseisestä

pelistä, juurtuihan laji Suomeen nimenomaan Tampereen kautta. Tampereella usein toistellun

“perustamismyytin” mukaan Suomen luistinliiton puheenjohtaja, tehtailija Yrjö Salminen oli tuonut

talvella 1926 mukanaan Kanadasta Tampereelle jääkiekkomailoja, joilla sitten käytiin Suomen

ensimmäinen jääkiekko-ottelu.298

Feyzi ja Murat innostuivat lajista siinä määrin tosissaan, että

menivät mukaan uuden seuran toimintaan. Mukana oli muitakin mishääripoikia, kuten juuri Nasib:

[…]ne oli noi Assenin veljekset, niin nehän Murkku [Murat] ja Feiska, Feisi [Feyzi] [...] Että Feiska oli

siis vanhempi ja se hänen kanssaan mä paremmin lähdin siihen [jääkiekkoiluun] mukaan. Se Murkku oli

ihan hankkeli oikein. Se oli ihan hullu, se suuttu, niin se suuttu ihan silmittömästi. Että mä en uskaltanut

sen kanssa lähtee mihinkään mukaan. Feiska [...] hänen kanssaan pärjäs ihan hyvin, että otti mut

mukaansa ja harjoiteltiin ja sillä viisiin.299

Kuumaveriset pojat hyppäsivät siis muiden ikäistensä tamperelaisten ”kölvien” tavoin jäälle,

eivätkä lainkaan huonolla menestyksellä: Kaudella 1934–1935 Feyzi otettiin jo mukaan Ilveksen

SM-sarjajoukkueeseen, ja Muratin vuoro koitti kahta talvea myöhemmin. Tuohon aikaan yhden

talven aikana pelattiin vain muutama sarjaottelu, mutta yhtä kaikki poikien vuoteen 1938 kestänyt

pelaajaura Ilveksessä toi näille yhteensä yhdeksän SM-mitalia.300

Zinetullahilla tuskin oli sinänsä

mitään poikiensa harrastusta vastaan, etenkin kun mentorina toiminut lehtori Tammisalo tunnettiin

islamin oppiin sopivasti myös raittiusmiehenä.301

Ei ollutkaan mikään ihme, että myöhemmin myös

nuorimmat pojat Zeyd ja Vasif päätyivät veljiensä esimerkin innoittamina saman lajin pariin.

Mutta kun Ahsen Bören poikien harrastusta on aiemminkin tutkimuksissa ohimennen sivuttu,302

mielenkiintoisimmat seikat ovat jääneet huomiotta. Urheiluhistoriallisena kuriositeettina voinee

mainita, että debytoidessaan talvella 1934 Ilveksen Feyzi Ahsen Börestä tuli ilmeisesti

ensimmäinen ulkomaalainen pelaaja jääkiekon SM-sarjassa, mikäli “ulkomaalaisiksi” määritellään

esimerkiksi Leitzingerin tavoin kaikki ne, jotka eivät ole oleskelumaansa kansalaisia – olipa näillä

sitten jonkin toisen maan passi tai ei.303

Turkin passi Feyzilla tuolloin jo oli. On tietenkin toinen

asia, miten ilmeisen hyvin suomalaistuneita – ja tamperelaistuneita – Ahsenin poikia käytännössä

kannattaa pitää “ulkomaalaisina”, mutta tällaisia he yhtä kaikki määritelmällisesti olivat. Sitä paitsi

jos tätä pojilta – tai etenkin isältä – olisi tuolloin kysytty, vastausta ei tarvinne suuremmin arvailla.

298

Esim. Wacklin 2005, 12–13. 299

Naim Nasibin haastattelu 3.5.1996. Suomen jääkiekkoliiton historia-arkisto, cd-levy 37, SJMA. 300

Raevuori & Honkavaara 1981, 159–162. 301

Wacklin 2006, 10. 302

Esim. Halén 1999, 331; Leitzinger 2006, 228; Baibulat 2004, 208–209. 303

Leitzinger 2008, 48–49. On esitetty, että KIF:n unkarilainen Vladislav Rona olisi ollut SM-sarjan ensimmäinen

ulkomaalaispelaaja kaudella 1940–1941. Vrt. Mennander & Mennander 2004, 55–56.

91

Ahsen Bören – tuolloin vielä Ahs(ä/e)nin – perheen oman kansallisuuskertomuksen kannalta

mielenkiintoisimman sivujuonteen muodostaa kuitenkin se, että toisin kuin Ilveksen “ampiaispaitaa”

kantaneet Feyzi ja Murat, tulivat nuoremmat veljekset pelaajina tunnetuiksi lehtori Paul Jaeckelin

ympärille vuonna 1932 perustetun Tammerfors Bollklubbin (TBK:n) väreissä. Kuten jo seuran nimi

vihjaa, se oli syntynyt puolestaan Tampereen ruotsalaisen yhteiskoulun (Svenska samskolan i

Tammerfors) oppilaiden urheiluharrastuksia tukemaan. “Rellu” ja “Svenskan” sijaitsivat lähellä

toisiaan Pyynikin kupeessa, joten seurojen välinen kilpailuhenki oli taattu heti kättelyssä. TBK:n

perustaminen toi uuden, kielipoliittisen ulottuvuuden tamperelaiseen urheiluelämään, jota aiemmin

oli hallinnut puhtaasti jako porvaris- ja työläisseuroihin.304

Tuohon aikaan tällä kielirajalla vielä oli merkitystä, vaikkakin seurojen välillä sinänsä vallitsi

yhteistyö ja hyvä toverihenki. Silti käytännössä kielimuuri alkoi murtua vasta 1940-luvun lopulla,

kun TBK ryhtyi ruotsinkielisten koulupoikien käydessä vähiin määrätietoisesti avaamaan oviaan

suomenkieliselle valtaväestölle, minkä prosessin lopputuloksena seuran jääkiekkojaosto vuonna

1955 lopulta irtosi uudeksi Tappara-nimiseksi seuraksi. Murtajana toimi erityisesti seuran pelaajana

ja valmentajana 1940- ja 50-luvuilla toiminut Jarl Ohlson (1921–1981), joka seuraa perustettaessa

oli toiminut uuden lajin innokkaana levittäjänä “Svenskanin” poikien keskuudessa – yhdessä erään

Zeyd Ahsenin kanssa.305

Vuonna 1920 syntyneen Zeydin ja 1924 syntyneen Vasifin SM-sarjaurat

käynnistyivät sotavuosina, eivätkä ehtineet olla yhtä menestyksekkäät kuin isoveljillään.306

Jäljelle jää siis kaikkein kiinnostavin tästä kaikesta johdettava kysymys: Miksi Zinetullah ja Safiye

päättivät sijoittaa Zeydin, Vasifin sekä myös tyttärensä Zekiyen ja Ruşanen ruotsinkieliseen

kouluun? Muistelmissaan Ahsen Böre kuittasi asian tapahtuneena faktana sen kummemmitta

selityksittä,307

eikä muistakaan lähteistä voi saada täyttä selvyyttä tähän asiaan, jolla oli kuitenkin

merkityksensä: Se toi ruotsinkielisyyden osaksi suvun kollektiivista identiteettiä aina suomalaisiin

lapsenlapsenlapsiin asti, ja Zeyd sekä Vasif itse ruotsalaistuivat myöhemmin aina maahan pysyvästi

muuttamiseen asti. Mutta itse Zinetullah Ahsen Böre ei tiettävästi missään vaiheessa opetellut

puhumaan ruotsia. Vielä sota-aikana matkustaessaan Tukholmaan hän joutui kielitaidottomuutensa

tähden ottamaan mukaansa kääntäjä Georg Pimenoffin, joka sitten hoiti asioita hänen puolestaan.308

304

Wacklin 2005, 11–13; Wacklin 2006, 14, 23. Ilveksen vuoden 1931 säännöissä vahvistettiin seuran suomenkielisyys,

mikä johti heti kättelyssä viiden ruotsinkielisen jäsenen eroon. Vastaavasti TBK perustettiin puhtaasti ruotsinkieliseksi

seuraksi. Ilveksessä pelasi sittemmin muitakin mishääripelaajia – tunnetuimpana kiekkoleijonaksikin ”aateloitu” Lotfi

Nasib (1926–2011), mainitun Naim Nasibin veli; TBK:n/Tapparan riveissä Ahsen Böret olivat kuitenkin ainoat. 305

Wacklin 2005, 14; TBK:n muuttumisesta Tapparaksi ks. myös 21–33. 306

Wacklin 2005, 236. 307

Ahsen Böre 1945, 36. 308

Henkilökohtainen tiedonanto Veronica Pimenoffilta tekijälle 9.2.2012.

92

Ruotsinkielistymiselle tai suoranaiselle ruotsalaistumiselle ei siis ollut olemassa mitään erityistä

pohjaa Zeydin, Vasifin, Zekiyen ja Ruşanen vanhemmissa – pikemminkin tuntuisi järkevältä

ajatella, että kun Zinetullah ja Safiye jo lähtökohtaisesti olivat aikanaan Suomeen päätyessään

joutuneet opettelemaan suomea oman äidinkielensä ja (kuten myöhemmin huomataan, ainakin

Zinetullahin ilmeisen heikosti myös hallitseman) venäjän lisäksi, kielivalikoima olisi ollut

jälkikasvullekin jo aivan riittävä. Varsinkaan Tampereella ruotsin kielen osaamisella ei ollut edes

mitään erityistä merkitystä, sillä kaupunki oli kuninkaallisesta alkuperästään huolimatta perin juurin

suomenkielinen: Ruotsia puhui maailmansotien välisenä aikana äidinkielenään vajaat 3 %

tamperelaisista, ja näidenkin kanssa saattoi käytännössä kommunikoida myös suomeksi. Tampereen

ruotsinkieliset toki asuivat keskimääräistä useammin kaupungin vauraimmilla alueilla,309

joten

statussyilläkin voisi ajatella olleen merkitystä. Tämä tuntuu kuitenkin riittämättömältä selitykseltä.

Ruotsin kielen Suomessa oli sen sijaan hyvin yleisesti omaksunut eräs toinen vähemmistöryhmä –

nimittäin juutalaiset. Tällä oli historiallinen taustansa jo siinä, että autonomian aikana ruotsinkieliset

valtiopäiväedustajat ja sanomalehdet olivat usein puolustaneet kansalaisoikeuksien myöntämistä

juutalaisille ja suhtautuneet näihin muutenkin suopeasti. Myös juutalaisten asettuminen etenkin

Helsinkiin ja Turkuun sekä ylipäätään kaupunkien ruotsinkielisiin kaupunginosiin lisäsi siirtymää

suomea helpomman ja vaikutusvaltaisemman ruotsin kielen käyttöön äidinkielinä puhuttujen

jiddishin tai venäjän sijaan. Vuonna 1930 kaikki Helsingin 1203 juutalaista ilmoittivat

äidinkielekseen ruotsin, ja myös juutalaisen koulun opetuskieli oli aluksi ruotsi.310

Tällainen

(erityisesti syrjityn tai vainotun) vähemmistön piilottautuminen toisen vähemmistön joukkoon sekä

vähemmistöjen enemmistöä suurempi suvaitsevaisuus toisiaan kohtaan ovat maailmanlaajuisia

ilmiöitä. Kuten Torvinen kuitenkin toteaa, kieliasiassa Suomen juutalaiset erosivat muista Venäjältä

tulleista vähemmistöistä, jotka olivat säilyttäneet oman kielensä ja käyttivät sen lisäksi suomea.311

Ahsenit olivat Tampereella ja ylipäätään Suomessa oma turkkilainen vähemmistönsä vähemmistön

sisällä. Kun ajatellaan Nasibin kertomusta keskenään vain suomea puhuneista ja

Turkissa ”epäonnistuneista” Feyzista ja Muratista, jotka kuitenkin käärivät oitis hihansa kuullessaan

naljailua ”turkkilaisesta” alkuperästään, mieleen juolahtaa väkisinkin ajatuksia. Kenties Zinetullah

ei nuoremmat lapsensa ”Svenskaniin” ilmoittaessaan niinkään halunnut piilottaa näitä toiseen

vähemmistöön kuin osin piilottaa näiltä enemmistön – suomenkieliset suomalaiset toverit. Seuraava

painos muistaisi suljetummassa kulttuuripiirissä Feyzia ja Muratia paremmin olevansa turkkilaisia.

309

Keskinen & Peltola & Suodenjoki 2005, 298. 310

Torvinen 1989, 32–101, 109–111; Hanski 2006, 33–60; Harviainen 1999, 338. 311

Torvinen 1989, 111.

93

5. SUSI JA EKSYNEET LAMPAAT (1931–1945)

5.1 Epätodennäköinen innoittaja

Ahsen Bören ura kirjojen ja muiden pienpainotuotteiden kustantajana alkoi Heräämiseni islamiin-

teoksesta, jonka hän julkaisi elokuussa 1931. Kyse oli alun perin vuonna 1914 ilmestyneen

omaelämäkerrallisen A Western Awakening to Islam -kirjan suomennoksesta, jonka kirjoittajaksi

kansi ilmoitti lordi Headleyn. Tämä viides Headleyn lordi (baron), syntymänimeltään Rowland

George Allanson Allanson-Winn, oli Lontoosta kotoisin ollut oppinut aatelismies, joka 59-

vuotiaana marraskuussa 1913 oli kääntynyt protestanttisesta kristitystä muslimiksi ja ryhtynyt

käyttämään nimeä Shaikh Rahmatullah al-Farooq. Headley oli tutustunut islamiin matkoillaan

Intiassa, ja hän piti sitä etenkin katolisen kristinuskon tiukkuuteen verrattuna ylivertaisena.

Englannissa Headley ajoi sittemmin Lontoon moskeijan rakentamista ja toimi seurapiireissä islamin

puolestapuhujana. Hän julkaisi muitakin islamia käsitteleviä teoksia, sekä suoritti kahdesti hajj-

pyhiinvaelluksen Mekkaan ilmeisesti ensimmäisenä brittinä, joka teki tämän julkisesti

Headleyn kohua aiheuttaneesta kääntymisestä – tai muslimien käyttämän termin mukaan islamiin

paluusta – ilmoitti tunnetun The Woking Muslim Mission-järjestön perustaja, intialaissyntyinen

Khwaja Kamal-ud-din (1870–1932). Kamal-ud-din oli omaksunut islamin intialaisen Ahmadiyya-

uudistusliikkeen välittämässä muodossa, joka tunnettiin erityisesti harjoittamastaan aktiivisesta,

rauhanomaisesta lähetystyöstä. Kamal-ud-dinista tuli lordi Headleyn tärkein työtoveri islamin asian

edistämisessä Englannissa, mitä varten perustettiin myös The Islamic Review-lehti.312

Vaikka Ahsen

Böre muistelmissaan keskittyikin kuvaamaan vain kauppa-asioita, lähes varmasti hän sai

ajatuksensa kirjan suomentamisesta Lontoon-matkojensa seurauksena. Ne epäilemättä herättivät

hänet huomaamaan, miten organisoituja muslimiyhdistykset ja -seurakunnat suuressa maailmassa

olivat: Woking sijaitsee vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Lontoosta, ja siellä The

Woking Muslim Mission sekä sen ”länsimaiden Mekaksikin” kutsuttu moskeija olivat tuon ajan

muslimimatkailijoiden suosikkikohteita Englannissa. Jos Ahsen Böre ei koskaan itse vieraillutkaan

Wokingin muslimien luona – kuten myöhemmän kirjeenvaihdon ja tästä kertovan maininnan

muistelmista puuttumisen perusteella luultavasti on asian laita – hän joka tapauksessa varmaankin

tapasi Lontoossa myös paikallisia muslimeja ja tutustui näiden julkaisuihin.

312

Lordi Headleysta ja The Woking Muslim Missionista ks. tarkemmin [http://www.wokingmuslim.org/history/] ja

[http://www.wokingmuslim.org/pers/headley.htm], luettu 15.2.2012. Ennen lordi Headleytakin tiedetään eräiden

brittitutkimusmatkailijoiden osallistuneen hajjiin, mutta tällöin he joutuivat naamioitumaan arabeiksi. Ahmadiyya-

uudistusliikkeestä ks. esim. Hämeen-Anttila 1999, 207–208. Kyse on intialaisen Mirza Ghulam Ahmad Qadianin (n.

1839–1908) perustamasta liikkeestä, joka alkujaan piti tätä johtajaansa Vapahtajana (sekä Mahdina että al-Masihina eli

Messiaana). Nykyinen Ahmadiyya on pikemminkin uudistusmielinen yhteiskuntaliike.

94

Suomen kristillisissä piireissä oli islamia ja nimenomaan sen piirissä oletetusti harjoitettua

lähetystyötä kohtaan esiintynyt epäluuloja jo 1920-luvun alussa, kun kysymys

uskonnonvapauslaista oli vielä akuutti. Professori Osmo Tiililä puolestaan arvosteli Teologisessa

aikakauskirjassa vuonna 1930 Suomen lehdistössä kierrelleitä huhuja moskeijan rakentamisesta

Helsinkiin, mitä hän piti ”muhamettilaisuuden propagandavälineenä” ja toteutuessaan ”valitettavana

asiana”. Tiililä suuntasi arvostelunsa kärjen erityisesti kohti lordi Headleyta.313

Liekö Zinetullah

näitä Tiililän arvostelmia itse lukenut, mutta jotain tämänsuuntaista voisi ajatella kantautuneen

hänenkin korviinsa, sillä kun Heräämiseni islamiin sitten oli valmis julkaistavaksi, halusi hän siihen

kirjoittamissaan loppusanoissa avata omia motiivejaan sille, miksi oli moiseen puuhaan ryhtynyt:

Saattaessani tämän länsimaisen sivistyksen huipulla olevan, mutta itämaiseen islamin uskoon kääntyneen

englantilaisen lordin kirjoittaman teoksen suomalaisten lukijain ymmärrettäväksi, ei aikomukseni ole ollut

tehdä mitään lähetystyötä uskontoni hyväksi. Tarkoitukseni on pikemminkin ollut apologeettinen. Jonkun

vuoden päästä astuu joukko suomea puhuvia nuoria muslimeja elämään suomalaisten toveriensa rinnalla:

kouluissa, yliopistoissa, urheilukentillä. Kun silloin tulee puhe heidän uskonnostaan, on hyvä, että he

voivat viitata siihen, mitä niin huomattava mies siitä on sanonut. Sillä myönnettävä on, että islamia

vastaan on Suomessa samanlaisia ennakkoluuloja kuin Englannissa ja muualla Euroopassa: näihin kuten

ylipäänsä kaikkiin ennakkoluuloihin on syynä asiantuntemattomuus. Jos edelläolevat sivut ovat

suomalaisessa lukijassa herättäneet sellaista mieltä, että on väärin ennakolta summassa tuomita jokin asia,

ottamatta siitä tarkempaa selkoa, on suomentamisen tarkoitus saavutettu.314

Englannin-matkojen (ainakin välillinen) vaikutus Ahsen Bören kirjallisen uran käynnistäneelle

julkaisulle vaikuttaa siis sangen todennäköiseltä, ja myös huoli omien lapsien oikeansuuntaisesta

kasvatuksesta lienee lisännyt motivaatiota kirjan julkaisuun. Heräämiseni islamiin-teoksesta Ahsen

Böre mainitsee muistelmissaan vain lyhyesti: Kirjasta otettiin peräti 5000 kappaleen painos siitäkin

huolimatta, että julkaisijoiden etsintä oli osoittautunut turhaksi, ja ”Jumalan oli näin autettava häntä

itseään saamaan kirja painetuksi”.315

Mikäli hänen hurskaana tavoitteenaan oli todella ollut

vilpittömästi hälventää mahdollisia islamiin kohdistuneita epäluuloja, toimi lordi Headleyn teoksen

suomennos myös – tarkoituksella tai todennäköisimmin ilman sellaista – sangen

hyödyllisenä ”koepallona” suomalaisten aiheeseen suhtautumiselle.

Ahsen Bören yksityisestä kirjekansiosta löytyy eräs monella tapaa hyvin mielenkiintoinen kirje

syyskuulta 1931. Vaikka tämä kirje on päällisin puolin kohtelias kiitos hänen lähettämästään

kirjalahjasta, sen tekee kyseisen kansion muuhun sisältöön nähden poikkeukselliseksi useampikin

seikka. Kirjeen lähettäjä oli tunnettu tamperelainen paperitehtailija Rafael Haarla, jonka Ahsen

Böreltä saama lahja – vaikka sitä ei kirjeessä nimeltä mainitakaan – ei ole voinut olla mikään muu

313

Leitzinger 2006, 166–169. 314

Headley 1931, 152. Ahsen Böre on päivännyt tämän kyseisen teoksen viimeiseltä sivulta löytyvän ”suomeksi-

toimittajan loppusanasensa” Tampereella 15.8.1931. 315

Ahsen Böre 1945, 39, 44.

95

kuin Heräämiseni islamiin, joka oli suomeksi ilmestynyt noin kuukautta aikaisemmin. Ensiksikin

kirjeen tekee poikkeukselliseksi sen sävy: Toisin kuin enemmistö pääasiassa muodollisia

kohteliaisuuksia esittäneistä Ahsen Bören kirjalahjojen vastaanottajista, Haarla oli tyytymätön. Hän

ilmaisi kirjeensä aluksi kiitollisuutensa teoksesta ja totesi lukeneensa sen, mutta jatkoi sitten:

[...] Teos, jota olette käsittääkseni tarkoittanut, olisi erittäin tärkeä niille henkilöille, jotka puolueettomasti

haluavat tutustua eriuskontoihin, mutta valitettavasti täydyn mielipitenäni lausua, että tämä teos ei ole

täyttänyt sitä paikkaa mitä sillä on tarkoitettu. Tämä teos jos olisi lyhennysotteilla otettu suoraan

Koraanista ja sitä selostettu siten kun on tehty Isä meidän rukouksessa, olisi tarkoitus saavutettu. Mutta

tässä kirjassa on käyty arvostelemaan muita uskontoja, Kristin oppia, ja se pilaa asian.316

Kauppaneuvos Haarla ei ollut kuka tahansa tamperelainen tehtailija. Tämä vuonna 1876

Korpilahdella syntynyt tukkukauppias ja tehtailija oli liiketoimintansa Tampereelle vuonna 1900

siirrettyään paitsi menestynyt, myös ajautunut jatkuviin konflikteihin entisessä ”punaisen Suomen

pääkaupungissa”. Vaikka kriisivuosina 1917–1918 työväen pilkan ja tyytymättömyyden saivat

tavalla tai toisella toki kokea myös esimerkiksi Emil Aaltosen kaltaiset, jyrkän oikeistolaista

Haarlaa huomattavasti konsensushakuisemmatkin tehtaanpatruunat, oli Haarla punaisten raivon

erityinen kohde. Joulukuussa 1917 Tampereen kaupunginvaltuuston kokousta piirittänyt

työläisnuorisojoukko oli mennyt jopa niin pitkälle, että Haarla – tuskin sattumalta – sai puukosta

reiteensä. Jos paperitehtailija ei ennestäänkään ollut mikään työväen näkemysten ylin ymmärtäjä,

tällaiset tapahtumat olivat kuorineet hänestä esiin varsinaisen valkoisen Suomen esitaistelijan.317

Toinen Haarlan kirjeestä silmiinpistävä seikka on sen päiväys, tarkasti ottaen syyskuun 21. päivä

vuonna 1931. Tämä on kansion muuhun sisältöön nähden täysin poikkeuksellista: Vaikka Ahsen

Böre epäilemättä lähetti Heräämiseni islamiin-teosta jo heti sen ilmestyttyä lahjaksi muillekin

liiketoimilleen hyödyllisiksi kokemilleen henkilöille kuin Haarlalle, muita mahdollisia

vastauskirjeitä hän ei näytä kokeneen kirjekansiossa säilyttämisen arvoiseksi. Selitys löytynee siitä,

miten Haarlan kirje jatkuu: Hänen mukaansa tällaisen teoksen sijaan ”lyhyt yhteenveto

selityksineen Koraanista, olisi ollut suurtyö Suomalaisen kirjallisuuden rikastuttamiseksi”. Erittäin

huomionarvoista on se, että Ahsen Böre on alleviivannut kyseisen lauseen Haarlan kirjeestä.318

316

Rafael Haarlan kirje Z.I. Ahsänille 21.9.1931, Kur’an Kerim-kirjekansio, CSA. 317

Vares 2007, 176–181; Uola 2009 [http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/4283/], luettu 16.2.2012. Rafael

Haarla (1876–1938) muistetaan Tampereen ja Suomen historiassa menestyneenä paperitehtailijana, jolla oli vaikeuksia

sopeutua Suomessa kehittymässä olleeseen parlamentaariseen demokratiaan. Vuosien 1917–1918 yhteiskunnallisen

kuohunnan seurauksena Haarla rakennutti sellutehtaansa Lievestuoreelle, koska piti Tamperetta liian vasemmistolaisena

kaupunkina vailla riittävän luotettavaa työvoimaa. Haarla mm. toimi Tampereen kaupunginvaltuustossa vuosina 1916–

1922, oli mukana lapuanliikkeessä 1929–1932 ja oli presidentin valitsijamiehenä vuoden 1931 vaaleissa. 318

Rafael Haarlan kirje Z.I. Ahsänille 21.9.1931, Kur’an Kerim-kirjekansio, CSA. Myös eräissä muissa kansion

kirjeissä viitataan lahjana saatuun Heräämiseni islamiin-teokseen, mutta nämä kirjeet ovat poikkeuksetta sotavuosilta,

96

Muistelmissaan Ahsen Böre ei nimeä Haarlaa, mutta toteaa samansuuntaisesti, että sen jälkeen kun

Heräämiseni islamiin oli julkaistu, ”eräät oppineet suomalaiset” olivat lähestyneet häntä Koraanin

suomennoksen toivossa. Hän ei uskonut itse hallitsevansa arabian, turkin ja suomen kieliä tähän

tarkoitukseen vaadittavalla tasolla eikä näin voinut suuresta halustaan huolimatta moista projektia

aloittaa. Joka tapauksessa hän myöntää, että tuolloin esitetty ajatus jätti hänen mieleensä

lähtemättömän jäljen.319

Kuten Haarlan kirjeestä ja siihen tehdystä merkinnästä käy ilmi, näin

ilmeisesti todellakin oli: Jo loppuvuodesta 1931 kauppiaamme ensimmäistä kertaa maisteli

mielessään ideaa Koraanin kääntämisestä suomeksi, ja tämän lopulta yli kymmenen vuotta

myöhemmin realisoituneen haaveen näyttää herättäneen siihen mitä epätodennäköisin henkilö –

äärioikeistolainen, diktatuuria haikaillut antisemitisti Haarla.

Vain yhden liuskan mittaisenakin Haarlan kirje Zinetullahille on monella tapaa äärimmäisen

mielenkiintoinen lähde, sillä se valottaa vielä lisää sekä kirjoittajansa että vastaanottajansa taustoista

ja persoonasta. Valkoisen Suomen ja niin sanotun aitosuomalaisuuden tukijana tunnettu Haarla oli

kuulunut lapuanliikkeeseen sen perustamisesta vuonna 1929 lähtien, ja reilua vuotta ennen tuon

kirjeen kirjoittamista oli hän poikansa Einon kautta sotkeutunut tuolloin eduskunnan ensimmäisenä

varapuhemiehenä ja Tampereen kunnallispormestarina toimineen sosiaalidemokraatti Väinö

Hakkilan kyyditykseen. Eino Haarlan johtamat lapualaiset muiluttivat kesähuvilalleen Teiskoon

matkalla olleen Hakkilan 18.7.1930 Virtain ja Lapuan kautta Kuortaneelle ja langettivat tälle jopa

kuolemantuomion, mutteivät kuitenkaan menneet aikeissaan niin pitkälle.320

Makea yhteensattuma on todeta, että myöhemmin Ahsen Böre jotain kautta tutustui myös

samaiseen Hakkilaan, joka ainakin vuosina 1941–1945 vieraili Hilja-vaimoineen useasti

Zinetullahin ja Safiyen kotona kestittävänä.321

Ainakin syyskuussa 1943 Hakkila – tuolloin jo

varsinainen puhemies – puolestaan auttoi Ahsen Böreä toimimalla tämän matkalupa-anomuksen

suosittelijana.322

Ei ole tietoa, tunsiko Zinetullah Haarlaa henkilökohtaisesti, mutta hän tuskin oli

ylipäätään erityisen kiinnostunut Suomen sisäpolitiikan kädenväännöistä, vaikka epäilemättä

porvarillisen arvomaailman olikin vankasti omaksunut. Hänen sydämellään olivat muut asiat.

pääasiassa vuodelta 1943. Tällöin vastaanottajat olivat saaneet Ahsen Böreltä lahjoina jäljellä olleita Heräämiseni

islamiin-teoksia yhdessä vastailmestyneen Koraanin suomennoksen kanssa. 319

Ahsen Böre 1945, 44. 320

Jutikkala 1979, 700–702; Uola 2009 [http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/4283/], luettu 16.2.2012;

Kaarninen 2000 [http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/663/], luettu 16.2.2012. Hakkilan ja etenkin presidentti

Ståhlbergin yleisesti tuomituilla kyydityksillä oli selvä vaikutuksensa lapuanliikkeen kannatuksen romahtamiseen.

Hakkilan kyydityksen jälkeen Vihtori Kosola vakuutteli osattomuuttaan asiaan, vaikka käsky siihen olikin Kaarnisen

mukaan luultavasti tullut Lapualta hänen esikunnastaan liikkeen tamperelaiselle yhdysmiehelle Eino Haarlalle. 321

Zinetullah ja Safiye Ahsen Bören kodin vieraskirja 1941–1946, CSA. 322

Kyselykaavake 9.9.1943, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA.

97

Zinetullahille kirjoittamansa kirjeen päätteeksi Haarla yritti vedota tähän tavalla, jonka sävyä

kohtaan ilmeisesti kuvitteli muslimilahjoittajan tuntevan jonkinlaista luontaista vastakaikua:

Vaikka olenkin tavallinen kauppias, on uskonkysymykset minua kiinnostaneet, niin että aikoinaan olen

lukenut huomattavan osan Talmudia ja olen siis selvillä juutalaisten ”todellisista” pyrkimyksistä, kuten

Sionismistakin. Kuulun myös erääseen liittoon jonka jäseninä on kaikkiin suuriin uskontokuntiin kuuluvia

jäseniä, vaan ei juutalaisia.323

Tämä on erittäin kiintoisaa huomioiden sen, mitä hänelle muutamaa vuotta myöhemmin

tapahtui. ”Liitto”, johon Haarla kirjeessään viittasi, tarkoitti vapaamuurareita, joiden innokkaana

jäsenenä hänet tunnettiin. Omaksi epäonnekseen hänen aatetoverinsa oikealla laidalla olivat

suorastaan vainoharhaisia vapaamuurareiden suhteen, sillä järjestö yhdistettiin suomalaisenkin

äärioikeiston propagandassa nimenomaan juutalaisiin. Lapuanliikkeen tilalle vuonna 1932 syntynyt

Isänmaallinen kansanliike (IKL) tekikin pesäeron Haarlaan ja muihin vapaamuurareihin, eikä näin

ollen mahdollisuutensa kansanedustajuuteen IKL:n riveissä menettänyt Haarla antanut tätä

puolueelle koskaan anteeksi. Haarla pyrki tosin vielä kaksi vuotta myöhemmin näyttävästi

eroon ”juutalaisleimastaan” toimittamalla Siniristin ja Sinimustan kaltaisille äärioikeistolaislehdille

tiedotteen vapaamuurariudesta luopumisestaan, ja samaan aikaan 1930-luvun alkupuolella

kaikkiaan 19 vapaamuuraria erosi järjestöstä oikeistolehtien antisemitistisen kampanjoinnin

tuloksena. Haarla totesi tiedotteessaan eroavansa vapaamuurareista järjestön saaman ”kielteisen

julkisuuden” takia, mutta arvostavansa edelleen sen suorittamaa avustustoimintaa.324

Olisiko

Zinetullah sitten kenties halutessaan kyennyt ”puhdistamaan” Haarlan maineen täysiverisenä

antisemitistikiihkoilijana – vai olisiko hänen todistuksestaan ollut pikemminkin lisää haittaa?

Mutta vaikka tämän kirjeen tarjoamaa johtolankaa ei lähtisikään tulkitsemaan niin rohkeasti, että

yksin Haarlan kirje antoi Ahsen Börelle ajatuksen koko Koraanin kääntämisestä suomeksi,

tunnetulta tehtailijalta tullut palaute epäilemättä puhalsi kaikessa kriittisyydessäänkin myötätuulta

purjeisiin kohti ennen ajattelematonta kurssia. Islamilaisten uskonoppineiden kanta Koraanin

suomennuttamiseen oli lopulta asian toteutumisen kannalta kenties Haarlaa tärkeämpi, mutta

suomalaisen teollisuuden ja kaupankäynnin merkkimiehen neuvo tarjosi toisenlaisen kiinnekohdan.

Islamin oppien tuominen suomalaisten tietoon saattoi näin saavuttaa eliitin hyväksyntää, eikä ajatus

jäljen jättämisestä myös suomalaiseen kirjalliseen kulttuuriin ollut ilmeisesti vielä kristalloitunut

Zinetullahin mielessä. Joka tapauksessa on varsin selvää, että jos Haarlan näkemyksillä ei olisi ollut

hänelle mitään merkitystä, hän tuskin olisi säilyttänyt tällaista vanhaa kirjettä kansiossaan, joka

sentään oli varattu Pyhän Koraanin arvostajille.

323

Rafael Haarlan kirje Z.I. Ahsänille 21.9.1931, Kur’an Kerim-kirjekansio, CSA. 324

Uola 2009 [http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/4283/], luettu 16.2.2012; Hanski 2006, 373–403.

98

Oliko lordi Headleyn teos sitten Haarlan kritiikin arvoinen? Ainakin se saattoi kristillis-

oikeistolaisen maailmankuvan omanneelle tehtaanpatruunalle varsin paheellisena näyttäytyä.

Headleyhan piti omien kokemustensa valossa muslimeja kristittyihin verrattuna vähemmän

katkerina, rakastavampina, suvaitsevaisempina ja ”auliimpina jokaista kristinuskon haaraa kohtaan

kuin nuo haarat ovat toisiaan kohtaan”.325

Haarlalle teos taas edusti kristinuskon arvostelua, eikä

hänen tuntemuksensa lordi Headleyn omalaatuisista taustoista protestanttisen kasvatuksen saaneena,

monta vuotta roomalaiskatolisessa maassa eläneenä ja myös itämailla asuneena englantilaisena

aatelismuslimina liene ollut järin suuri. Kieltämättä lordi Headley myös käytti niin

itsetarkoituksellisen provokatiivista kieltä, että mikäli Zinetullah todella kuvitteli monenkaan

teoksen lukeneen kristityn sen myötä alkaneen suhtautua islamiin ymmärtäväisemmin, oli hän pahan

kerran naiivi. Lordi Headleyn näkemykset islamin ylivertaisuudesta saavat ilmeisessä uskonnollisen

ensirakastumisen huumassaan nykylukijan silmiin jopa koomisia sävyjä, kun ottaa huomioon

sunnien ja shiiojen ajoittain melko verisen ”yhteisymmärryksen” uskontonsa sisällöstä:

Tekopyhyys ja kiihko ovat tehneet tuhoa taistelevissa kristikirkoissa, mutta samaa ei voi sanoa

muhamettilaisuudesta, joka on yhtenäinen lukuunottamatta muutamia vähäisiä riitoja kuten esim.

Muhammedin jälkeläisiä koskevat. Kuinka paljon parempi siis olisikaan, jos me länsimaitten asukkaat

muuttaisimme mielemme, hylkäisimme nykyisen uskonnon monimutkaiset muodot ja sen sijaan

hyväksyisimme islamin?326

Haarlaa lukuunottamatta juuri kukaan ei näytä suhtautuneen Heräämiseni islamiin-teokseen järin

tunteikkaasti, mutta ainakin yksi vielä arvovaltaisempi henkilö sai tämän teoksen uunituoreena

luettavakseen. Huhtikuussa 1932 Ahsenien postiluukusta kolahti Suomen Punaisen Ristin tunnuksin

varustettu kiitosviesti järjestön johtajaksi vuonna 1922 valitun C.G.E. Mannerheimin nimissä. Tätä

viestiä Mannerheim ei ollut edes allekirjoittanut, ja koneella kirjoitetun vastauksen saattaakin olla

laatinut joku muu.327

Tarttuipa puolustusneuvoston vastavalittu puheenjohtaja sitten ikinä käsineen

lordi Headleyn hengentuotteeseen tai ei, ainakin ironian tajua Zinetullahilla eittämättä oli: Tässä

hän nyt sitten myhäili kiitoskirjeelle lahjansa siltä samalta vastaanottajalta, jonka pahat kielet

Helsingissä vuonna 1919 hänen väittivät haluavan saada ammutuksi! Oliko tämä lahjoitus sitten

jopa taktinen siirto eräänlaiseksi viime käden ”vakuutukseksi”, voidaan vain arvailla, mutta

kauppiaamme oli ainakin tehnyt itseään tunnetuksi nyt ensi kertaa myös kustannustoiminnan

kentillä. Ennen Koraanin suomentamishaaveidensa realisoimista hänen oli kuitenkin vielä

terotettava kulttuurinäkemyksiään mikroskooppisemmassa ympäristössä: omassa perheessään. 325

Headley 1931, 7–9. 326

Headley 1931, 30. 327

Mannerheimin kirje Z.I.Ahsänille 21.4.1932, Kur’an Kerim-kirjekansio, CSA. Mannerheimin roolista SPR:n

toiminnassa ks. esim. Jägeskiöld 1984, 132–133.

99

5.2 Ankan munia kanan pesässä

1930-luvun alkupuoli oli kokonaisuutena Zinetullahille ja koko Ahsenien perheelle ristiriitaista

aikaa. Kauppatalo S.I. Ahsän oli tosin jo saavuttanut ilmeisen vakiintuneen aseman tamperelaisen

asiakaskunnan keskuudessa, mutta perheenpään polttavaan turkkilaisuuskuumeeseen kytköksissä

olleet vanhimpien poikien Istanbulin-seikkailu sekä tätä seurannut yritys tarjota lapsille haluttuja

kasvatusmalleja kotiopettajan avulla olivat epäonnistuneet. Samoin Zinetullahin oli myönnettävä

myös kansakouluhankkeensa tappio, sillä hänen Suomen muslimeille kesällä 1933 osoittamallaan

kiertokirjeellä tehdyt jatkotiedustelunsa eivät edelleenkään tuottaneet tulosta. Seurakunnan johto

Helsingissä piti kansakoulun kannatusyhdistystä nyt “herra Zinetullah Ahsenin

mielenosoitustarkoituksessa aikaansaamana järjestönä”, jonka tarkoitusperät olivat epäilyttävät:

Seurakunnan puheenjohtaja Zuhur Tahir totesi suoraan, ettei Ahsen kuulunut heidän joukkoonsa,

koska oli kieltäytynyt “kaikista osalleen tulleista suorituksista oman kansallistuntomme

kohottamiseksi”. Olemme onnistuneet...-pamflettinsa mukaan Zinetullah tosin sai sympatiaa muun

muassa seurakunnan aikaisemmalta puheenjohtajalta Kemal Baibulatilta, mutta ei yhtä kaikki

“kohtaamansa vastahakoisuuden” vuoksi kyennyt kouluasiaa seuraavina vuosina enää ajamaan.328

Kaiken lisäksi rauha perhepiirissäkin järkkyi syksyllä 1934, kun Gülanber – Zinetullahin vuonna

1914 syntynyt tytär hänen toisesta avioliitostaan – palasi isänsä luo Neuvostoliitosta. Mürşide

Bedretdinintyttären menehtymisen jälkeen pieni Gülanber oli jäänyt äitinsä vanhempien hoiviin,

eivätkä nämä muistelmien mukaan olleet tahtoneet tyttöä enää Zinetullahin hoiviin antaa. Välit

edesmenneen vaimon sukuun olivat ilmeisen tulehtuneet, mitä Ahsen Böre omaksi edukseen saattoi

selittää näiden Gülanberille hänestä kertomilla ”valheilla” sekä tytön ”mielen myrkyttämisellä

bolsevikkiajattelulla”. 329

Olipa taustalla sitten ollut mitä tahansa – kenties syyksi riitti jo se, että

Zinetullah oli Mürşiden kuoltua avioitunut nopeasti Safiyen kanssa – tunnelma oli ollut ilmeisen

kireä, eikä isä ollut suuremmin yrittänyt taistella tyttärestään, vaan oli tulkinnut tämän menetetyksi.

19-vuotiaan neiti Gülanber Ahsenin saapuminen Tampereelle aiheutti sinänsä mitättömän ja

huvittavan, mutta jälleen varsin osuvasti EK:n osumatarkkutta kuvaavan kirjeruljanssin

turvallisuuspoliisin eri osastojen välillä. Syyskuussa 1934 EK:n etsivät Viipurissa olivat kaapanneet

erään Tampereelta Moskovaan lähetetyn kirjeen, jonka sisältö vaikutti ”aika oudolta”. Kirje oli

kirjoitettu ”huonoksi venäjäksi”, ja kuoreen merkityn nimen (Katz) perusteella viipurilaiset

päättelivät vastaanottajaa juutalaiseksi. Kirjeen sisältö oli pääosastoa varten käännetty suomeksi:

328

Ahsen Böre 1943, 18–21. 329

Ahsen Böre 1945, 18–19.

100

Kiitos bolsheviki-kommunistien lopun läheisen päivän ilmoituksesta. Teidän asianne on toimittanut

edelleen. Sinun ystävättäresi on pettänyt Teidät. On mennyt naimisiin toisen miehen kanssa, niin että

älkää vaivautuko. [...] Etsikää toinen rakastajatar.

330

Vajaata kahta viikkoa myöhemmin Viipurin EK oli saanut jälleen postia tutkimalla selville, että

ensimmäisen kirjeen vastaanottajaksi tarkoitettu henkilö oli Moskovan juutalainen Jefim

Adoljfoviths Katz, ”mutta se tamperelainen on tattari, koska hänen nimensä on T.G. Ahsän”. Tämä

oli ”hiljattain saapunut Neuvostolasta”, minne mainittu Katz oli hänelle kirjoittanut Schlüsselburgin

(Pähkinälinna, noin 40 kilometriä Pietarista) kaupunkiin ja myöhemmin myös Tampereelle. Katz oli

luvannut auttaa tätä mystistä Ahsänia työn saannissa Moskovassa, mikäli tämä opettelisi jonkun

alan, ”kuten valokuvauksen tai pikakirjoituksen jollain ulkomaisella kielellä”. Epätietoinen Viipurin

alaosaston etsivä hämmästeli tämän kirjeenvaihdon merkitystä:

Tämä Katzin kirje on oikeat venäjää, mutta kuten aikaisemmin jo on mainittu, ei se A h s ä n osaa muuta

kuin jotakin sekasotkua venäläisin kirjaimin. Mikähän se on se Ahsän? 331

”Katz-Ahsän-arvoitus” ratkesi kuitenkin hyvin pian osoittautumalla etsivien suureksi pettymykseksi

vakoilun tai muun jännittävämmän seurattavan sijaan Ahsenien yksityiseksi perhedraamaksi.

Tamperelainen osapuoli paljastui paikallisen kauppias Ahsänin – siis Zinetullahin – nuoreksi

tyttäreksi Gülanberiksi, joka oli Venäjällä ollessaan kehitellyt jonkinlaisen romanssin juutalaispojan

kanssa. Kotona Zinetullah oli avannut tyttärensä kirjeitä perustellen tätä sillä, että tämä oli alle 21-

vuotias, ja sitten raivostuttuaan oli hän (EK:n etsivien mukaan ”kurjalla ryssänkielellä”) kirjoitellut

tälle Katzille Moskovaan kirjeitä, joista hänen tulinen luonteensa jälleen kerran tulee esiin:

Kirjeessä isä kiroo bolshevikit, jotka Venäjällä kiduttavat orjiaan, kansaa, ja vakuuttaa, ettei hänen

tyttärensä, t u r k k i l a i n e n tyttö, koskaan palaa Venäjälle jutin kopeloitavaksi eikä tarvitse jutin apua,

koska hänellä itsellään on kaikkea yltä kyllin tyttärelleen annettavaksi. 332

Allan Rydman Tampereen EK:sta kirjoittikin puolestaan esimiehilleen Helsinkiin pian asiaa

koskevan tietojen varmennuksen. Tytön vahvistettiin siis olevan kauppias Ahsänin tytär tämän

ensimmäisestä avioliitosta, joka asui Tampereella isänsä luona. Rydman lisäsi, että

Aivan äskettäin on tytär Gulanber Ahsän myös otettu Turkin alamaiseksi. Isä Sinatulla Ahsän omistaa

täällä huomattavan kangas- ja turkisliikkeen ja häntä pidetään varakkaana. 333

330

EK-Viipurin kirje EK:n pääosastolle 27.9.1934, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA. 331

EK-Viipurin kirje EK:n pääosastolle 8.10.1934, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA. Harvennus lähteessä. 332

EK-Viipurin kirje EK:n pääosastolle 9.10.1934, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA. Harvennus lähteessä. 333

EK-Tampereen kirje EK:n pääosastolle 11.10.1934, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA. Leitzinger on maininnut

tapauksesta esimerkkinä EK:n valvonnasta ko. henkilöihin nimeltä viittaamatta. Ks. Leitzinger 2006, 206.

101

Zinetullah oli siis menettänyt hermonsa tyttärensä kosiskelijaan ja halunnut tehdä tämän myös tälle

varsin selväksi. Paitsi luonnollisena isällisenä suojelureaktiona on asia ymmärrettävä myös niitä

kulttuurisia paineita vasten, mitä hän tunsi joutuvansa kantamaan perheensä – ellei jopa koko

Suomessa asuvan kansansa – puolesta. Sillä paistaahan kirjeiden sisällöstä läpi isän sangen verinen

henkilökohtainen loukkaantuminen siitä, että mokoma ”juti” näillä avuntarjouksillaan asetti

kyseenalaiseksi hänen turkkilaisen tyttärensä toimeentulon sekä identiteetin – tai näin ainakin voi

kuvitella hänen asian jäsentäneen. Katzin juutalaisuus nimenomaisesti tuskin häiritsi Zinetullahia

niinkään kuin se, että tämä oli ulkopuolinen – ei-turkkilainen, ei-muslimi, ei ”yksi heistä”.

Saman vimman sai nimittäin tuntea myös Feyzi, joka Gülanberin tavoin Ahsen Bören muistelmissa

sai symboloida koko omista juurista vieraantumisen katkeruutta. Muutamaa vuotta myöhemmin

isän ilmeinen painajainen nimittäin toteutuisi: Feyzi-parka menettäisi sydämensä Tampereen

lyseossa tapaamalleen suomalaistytölle, naisi tämän ja keskeyttäisi samalla opintonsa – eli lyhyesti

sanottuna ”tuhoaisi tulevaisuutensa”, kuten Ahsen Böre myöhemmin muistelmissaan katkerana sai

todeta tapahtuneen. Oleellista oli se, että ”omien” ulkopuolelta ei ollut sopivaa etsiä kumppaneita:

Kun poika tai tytär avioituu oman kansansa ulkopuolelle, hän joutuu erotetuksi omasta kansakunnastaan,

kulttuuristaan ja perinteistään; tämän vuoksi nuorilla ei ole juuria. Se on sama kuin laittaisi ankan munia

kanan pesään: Kun munat kuoriutuvat ja poikaset tulevat ulos, ne näkevät veden ja hyppäävät, ovathan ne

ankkoja – vaikka hautuivatkin kanan alla. Mutta kanaemo pelkää vettä, joten se pysyy kuivalla maalla,

vaikka kuinka huutaisi ja itkisi ankanpoikasten perään. Joten poloinen kana jää yksin ilman lapsiaan,

kaiken sen vaivan jälkeen, mitä se näki huolehtiakseen munista.334

Tämän hieman ontuvan vertauksen opetuksena oli itse Suden – tai kenties paremminkin Kanaemon

– näkemyksen mukaan se, että samalla tavoin vieraaseen kulttuuriin itsensä naittava nuori tulisi

elämässään kokemaan vain yksinäisyyttä, vierautta ja etääntymisen omista taustoistaan. Tätä ei

viisas ihminen koskaan tekisi, vaan pysyisi erossa tällaisesta väärästä toimintamallista. Ilmeinen

yritys ohjaksien pitelemiseen oli etsivienkin toteama alaikäisen Gülanberin ”turkkilaistaminen” heti

tämän saavuttua Tampereelle, mikä muistelmien mukaan oli myös vaatinut 560 kultaruplan

maksamisen bolševikeille. Se, että Zinetullah kirjeissään Katzille kirosi Venäjän punaiset

vallanpitäjät, oli eittämättä osoitus aidosta vihasta näitä kohtaan. Hänen oman perheensä tilukset

Aktukissa oli sosialisoitu, suuri osa kyläläisistä siirretty ”kulakkeina” muualle ja monet hänelle

rakkaat ihmiset olivat saatujen tietojen mukaan kokeneet bolševikkien käsissä kovan kohtalon.335

334

Ahsen Böre 1945, 40–41. 335

Ahsen Böre 1945, 4–10, 13–14, 18–19. Muistelmien mukaan Fettehutdin-veli olisi menehtynyt pakkotyössä 55–60

vuoden iässä, eikä perhe tiennyt edes tämän haudan sijaintia; samoin kävi Halime-sisaren aviomiehelle. Halime itse

kuoli vuonna 1941. Sokea Zahidullah-veli taas menehtyi Aktukissa sairastuttuaan 45 vuoden iässä. Lisäksi mm. Safiyen

vanhempien todetaan varakkaina kärsineen erityisen suuresti, ja vaimon isän Kemaletdinin jopa kuolleen nälkään.

102

Kaikki tämä varmasti vahvisti hänen tarvettaan kiristää otettaan lastensa tulevaisuuden ohjaamisesta,

mutta asiat eivät silti menneet Zinetullahin mielen mukaan. Ruotsalaista koulua käyneet nuorimmat

lapset keskeyttivät opintojaan omasta tai isänsä tahdosta vuorotahtiin, mutta nämä yhtä kaikki olivat

pysyneet oman yhteisönsä ja sen yllä liehuneen Turkin tasavallan suojaavan lipun varjon alla ja näin

tuottaneet isälleen iloa. Gülanber ja Feyzi olivat kuitenkin avoin haava, jota tämä ei osannut hoitaa.

Tilannetta pahensi se, että uusperhe ei toiminut: Gülanber ei tullut toimeen sen enempää

sisarpuoliensa kuin Safiyenkaan kanssa, ja Zinetullah sai todeta ennen niin rauhaisan kotinsa

muuttuneen helvetilliseksi riitojen pesäksi. Tästä syystä isä katsoi viisaimmaksi, että Gülanber olisi

lähetettävä ulkomaille tyttöjen sisäoppilaitokseen, jollainen löydettiin Saksan Potsdamista.336

On ymmärrettävää, ettei Neuvostoliitossa perheestään erossa elänyt Gülanber noin vain sopinut

mukaan Zinetullahin rakentamaan idylliin sen enempää kuin Safiyekaan oli valmistautunut

kasvattamaan tätä huonotapaista ja röyhkeästi häntä kohtaan käyttäytynyttä lähes aikuista

tytärpuolta. Mutta vaikka tästä kaikesta syntyy vaikutelma orastaneen perhekriisin ratkeamisesta

isän rautaisella kädellä, tosiasiassa Zinetullah pyrki kompensoimaan vanhimmalle tyttärelleen isän

roolissa tuottamaansa pettymystä sillä loogisimmalla tavalla, jonka hänen kauppiasluonteensa tunsi.

EK:n tietojen mukaan Gülanber kirjoittikin pian rakkausseikkailuriitojensa jälkeen sukulaisilleen

Schlüsselburgiin, että isä oli antanut hänelle muun muassa ”oravannahkakapan ja kootik-kapan,

briljanttikoristeisen kellon y.m.s”.337

Sattumalta eräässä vuoden 1987 Terijoki-muistelmakirjassa on myös säilynyt loistava kuvaus tästä

Zinetullahin epätoivoisesta yrityksestä ostaa itselleen kovia kokeneen tyttärensä arvostusta. Tähän

kirjaan muistojaan Terijoen muslimeista kirjoittanut Milma Kostiainen oli käynyt aikanaan koulua

Terijoella, missä oli tutustunut hyvin Abdulhak Imadetdinin lapsiin. Myös Zinetullahin nuoremmat

veljet vahtivat suomalaistumisestaan338

huolimatta jälkikasvuaan liioilta kulttuurivaikutteilta:

[...] olimme läheisessä suhteessa Imaditdinin perheeseen. Jännitimme kovasti, kun sinne ensi kertaa

menimme. Millaistahan tuolla voisi olla? Mutta ei siellä ollut sen kummempaa kuin missä tahansa

meikäläisessä kodissa, samat ruokapöydät, senkit ja muutkin kapineet.

336

Ahsen Böre 1945, 18–19, 36. 337

EK-Viipurin kirje EK:n pääosastolle 9.10.1934, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA. 338

Molemmista Ahsen Bören Suomessa asuneista nuoremmista veljistä tuli maan kansalaisia. Helsingissä ja

myöhemmin Tampereella asunut Abdulla sai kansalaisuuden vuonna 1928, Terijoella asunut Abdulhak puolestaan jo

1926. Kun ainakin Abdullan tapauksessa EK:n sisäinen kirjeenvaihto osoittaa, että perustelut hänen ensimmäisen

anomuksensa hylkäämiselle ja toisen hyväksymiselle eivät merkittäviltä osiltaan eronneet sen enempää Zinetullah-

veljen vuoden 1922 hylkäyspäätöksestä kuin toisistaankaan, voitaneen todeta, että myös Zinetullah olisi varmaankin

saanut Suomen kansalaisuuden myöhempinä vuosina ongelmitta, mikäli olisi sitä uudestaan hakenut. Ks. esim. Ossian

Holmströmin kirje sisäasiainministeriölle 22.2.1922; muistiinpanokortti 22.2.1922; Terijoen EK:n etsivä Mikko

Lankisen ”ilmoitus n:o 4” 15.2.1922; EK-Terijoen kirje pääosastolle 5.2.1928; EK:n pääosaston kirje

sisäasiainministeriölle 9.3.1928, Henkilömappi 10836, EK-Valpo, KA; Leitzinger 1999, 130.

103

Kemal Atatürk oli siihen aikaan jo kuollut ja Turkin presidenttinä oli Ismet Inöny, jonka kuva komeili

ruokahuoneen takaseinällä. Lieneekö ollut kunnioituksen puutteesta tai liian hennosta materiaalista, se

riippui seinällä aina hiukkasen vinossa.

”Missäs päin täällä on Mekka” kysyi siskoni. Tytöt osoittivat johonkin rannan suuntaan.”Mistäs työ sen

tiiätte, että just siellä?” ”Isä sano”. Vähitellen kotiuduimme. Isä Abdulhak ei ollut seurallinen, ei ainakaan

meitä suomalaisia kohtaan. Äiti Mahira sen sijaan oli aina herttainen.

Portaissa piiperteli alle kouluikäisiä pienokaisia: Fäsahat, Ilhamie, perheen ainoa poika Ismet ja pieni

tyttönen Gülnar. Lapset ja vanhemmat puhuivat keskenään omaa kieltään. Väliin heitettiin

suomenkielisen puheen sekaan joku heidänkielisensä ilmaisu. Tytöt puhuivat melkein virheetöntä suomen

kieltä, vanhemmat heikosti. [...]

Tyttäret olivat somia, ilomielisiä, vilkkaita, muutamat kovia urheilemaan ja musikaalisia. Vanhin tytär

Feyzye oli piirteiltään kaunein ja itämaisin, seuraava, Merzye vanhempaa sisarustaan vilkkaampi, oikea

tenhotar. Ja tästäpä perheessä sukeusi aikamoinen ongelma. Suomalaisethan, pojat nimittäin, olivat

vaarallisia. Yksi ja toinen nuorimies alkoi ohi pyöräillessään luoda katseita toisen kerroksen

ikkunoihin.339

Varmin keino lasten pitämisestä kaidalla tiellä oli naittaa serkukset – Zinetullahin poika Murat sekä

Abdulhakin tytär Kadriye – keskenään, minkä seurauksena Kadriye joutui Kostiaisen mukaan

eroamaan koulusta, sillä oppilaille kihlausta tai avioliittoa ei sallittu. Kun sitten Abdulhakin

Merzye-tytär puolestaan vietti omia häitään kesällä 1938 Terijoen hotelli Puistolassa, myös

suomalaiset koulutoverit saivat kutsun juhlaan. Kostiaisen mukaan oli ”elämys kerrassaan olla

mukana islamilaisissa häissä”, joissa ”muutama suomenkielellä supisija jäi auttamattomasti

alakynteen tässä uralaltailaisessa kieltenpauhussa”. Kuvaus juhlatilaisuudesta puhuu puolestaan:

[...] Pitkän pöydän ääressä istuivat suvun miehet sekä imami ja heidän välissään morsiuspari. Morsian oli

valkoisissan huntu kasvoillaan, sulhanen mustassa puvussa. Kaunis pari he olivat. Kaikki odottivat

jännittyneinä. Hiljaisuuden rikkoi imami aloittaen messuavalla äänellä lukea avioliittokaavaa. Näin

ainakin luulen. Lukiko hän vain kaavan vai kohdistiko myös vihittäville neuvoja ja ohjeita tulevaa

avioelämää varten, se meiltä jäi ymmärtämättä. Kirjoitettiin avioliittosopimus ja se juhlallisesti

allekirjoitettiin. Näin asiallinen oli vihkitoimitus. Onniteltiin.

Mahtava ateria aloitettiin sen jälkeen välittömästi. Syötiin lammas-riisiä ja sekahedelmäsoppaa. Sen

jälkeen kantoivat nuoret miehet pöytään suurimman koskaan näkemäni samovaarin ja valtavan vadillisen

keltaisia hunajapalleroita juhlallisesti koristeltuna. Alkoi teenjuonti ja vapaa seurustelu. Nuoret miehet

esittivät viulunsoittoa. Tietysti me nuoret toivoimme tanssia, mutta sitä emme saaneet.

Sali oli täpösentäynnä väkeä, itämaisen tummaa. Silmiinpistävän upeana ja majesteetillisen uljaana

väikkyy mielessäni Ahsän-Bören Safiye-rouva. Hänen hiljattain Neuvostoliitosta Suomeen siirtynyt

tytärpuolensa, neiti Gülämbär oli pukeutunut tulipunaiseen kiiltosilkkiin ja pantterinnahkaturkkiin. Upea

ilmestys.340

339

Kostiainen 1987, 263–264. Tämä kotiseututeos (Terijoki – lumottu ranta, Karisto 1987) edustaa sitä muistamisen

lajityyppiä, mitä esimerkiksi Maria Lähteenmäki kutsuu historialliseksi inversioksi: menneisyyteen paikannetaan

oikeudenmukaisuus ja sopusointu, paratiisimaiset myytit ja kaipuu kulta-aikaan. Tämä on erityisen tyypillistä juuri

menetettyyn Karjalaan liittyvässä muistitiedossa. Ks. tarkemmin Lähteenmäki 2009, 22–23. Siltikin tämä Kostiaisen

kertomus on mitä oivallisin muistitietolähde kuvaamaan ainakin sitä harmoniaa, mikä liittyi eri taustoista tulleiden

nuorten keskinäisiin kohtaamisiin Terijoella – pääsihän hän itse näin läheltä tutustumaan muslimikulttuuriin, vaikka

olikin ulkopuolinen. Mitä tarinan ajoitukseen tulee, Atatürk kuoli 10.11.1938, ja hänen uskollinen kumppaninsa Ismet

Inönü (1884–1973) nimitettiin Turkin presidentiksi seuraavana päivänä. 340

Kostiainen 1987, 264–265.

104

Koreat vaatteet ja muut rikkaudet eivät kuitenkaan riittäneet tyynnyttämään Gülanberin rauhatonta

mieltä loputtomiin. Puolitoista vuotta Potsdamissa oltuaan hän oli jälleen palannut kotiin, mutta

puhuikin nyt saksaa ja kohteli isäänsä ja etenkin tämän vaimoa entistäkin epäkunnioittavammin.

Ahsen Böre saattoi vain harmitella, etteivät ”bolševismin ideat” – mikä lienee ollut lähinnä varsin

kätevä yleiskäsite kaikelle hänen omien näkemystensä vastaiselle ajattelulle perhepiirissä – ollet

edelleenkään kuolleet tytön mielestä. Zinetullah ja Safiye yrittivät saada myös Gülanberin

turvallisesti avioliiton satamaan, mutta tyttö purki sovitun kihlauksensa näiden etsimän

sulhaskandidaatin kanssa. Kun Ahsen Böre yhdistää kertomuksessaan vaimonsa vakavan

sairastumisen – ilmeisesti jonkinlaisen aivoinfarktin ja halvaustilan – tähän samaan aikaan, on

vaikea olla ajattelematta, että kaikki tämä stressi oli kenties todella liikaa Safiyen terveydelle.341

Kesällä 1934 Turkissa toteutettiin jälleen yksi suuri uudistus, kun keskellä samaan aikaan

hulluimmillaan pyörinyttä yritystä muokata maan virallisia kieli- ja historiatieteellisiä

näkemyksiä ”turkkilaisiksi” julisti itse valtion perustaja Mustafa Kemal sukunimet pakollisiksi

kaikille turkkilaisille. Tämä oli sinänsä varsin käytännöllistä maassa, jonka asukkaiden

nimikäytännöt olivat hyvin kirjavat, ja jossa suurin osa ihmisistä tunnettiin yksinkertaisesti

etunimellään. Pitkän harkinnan jälkeen Mustafa Kemal itse otti sukunimen Atatürk,

kirjaimellisesti ”turkkilaisten isä”, minkä jälkeen hän huvitteli nimeämällä taistelutovereitaan

näiden saavutusten mukaan – esimerkiksi Ismetista tuli Inönü tuon länsianatolialaisen kaupungin

mukaan, jossa hän oli kahdesti voittanut kreikkalaiset.342

Mutta tietämättään Atatürk samalla myös

ratkaisi vuosikausien sekavan ja monimuotoisen nimikäytännön eräässä tamperelaisessa perheessä:

sen myötä tuon perheen sukunimi oli virallisesti Ahsen Böre.343

Voidaan siis ehkä ajatella, että mitä Gülanberiin tulee, hän saapui sukulaisten hoivista isänsä luo

Tampereelle yksinkertaisesti huonoimpaan mahdolliseen aikaan: Itseään etsineelle tytölle sekä maa

että perhe olivat outoja, isä taas mitä suurimmassa määrin turkkilaisuutensa lumoissa. Nämä

erilaiset maailmat eivät voineet kohdata toisiaan törmäyksittä. Kuten vielä huomaamme, Gülanber

ja Feyzi yrittivät selvityä isän vaatimuksista erilaisilla strategioilla, mutta yhtä kaikki

ankanpoikasten tiet johtivat samaan risteykseen, josta ei ollut enää reittiä takaisin kanaemon pesään.

Zinetullah Ahsen Bören perheeseen kun joko kuuluttiin tai ei; mitään välimaastoa ei tunnettu.

341

Ahsen Böre 1945, 19. 342

Mango 1999, 492–499. Hitlerin valtaannousun vuonna 1933 juhlittiin Turkin tasavallassa maan kymmenvuotisjuhlia.

Ajan rotukäsityksiin sopivasti myös Atatürk omistautui intohimoisesti historia- ja kielitieteille, joilla pyrittiin

osoittamaan Anatolian kuuluminen turkkilaisille näiden ”historiallisena oikeutena”. Tämä johti uskomattomaan

historian vääristelyyn, missä Anatolian kaikki turkkilaisia edeltäneet sivilisaatiot – esimerkiksi sumerit, skyyttalaiset ja

heettiläiset – saivat ”turkkilaisen” alkuperän. ”Aurinkokieliteorian” mukaan kaikki maailman kielet olivat muinaisen

keskiaasialaisen turkkilaiskielen perillisiä. Kaikelle historiassa ja kielessä oli mahdollista löytää ”turkkilainen” alkuperä. 343

Ahsen Böre 1945, 98. Nimi ei kuitenkaan vakiintunut käyttöön heti, vaan eri kirjoitusasut vaihtelivat vielä vuosia.

105

5.3 Ihme ja sen vastaanotto

Oli lordi Headleyn teksti sitten vakuuttanut moniakaan kristittyjä Suomessa islamin tarjoamista

eduista tai ei, toimi vuoden 1931 Heräämiseni islamiin ennen kaikkea Zinetullahin itsensä

henkilökohtaisena heräämisenä kirjalliselle uralleen. Safiye taas ei tälläkään saralla ollut mikään

perinteinen kotiäiti-vaimo, sillä hän osallistui teosten laatimiseen ja julkaisemiseen aktiivisena

toimijana. Seuraava valmiiksi saatu nide oli käännös saksalaisen orientalistin Johann[es] Fückin

(1894–1974) artikkelista Die Originalität des arabischen Propheten, joka suomennettiin nimellä

Arabian profeetan riippumattomuus juutalaisuudesta ja kristinuskosta (1937). Fückin artikkeli sopi

hyvin Headleyn kirjan jatkoksi, sillä teksti pyrki nimensä mukaisesti oikaisemaan käsityksiä, joiden

mukaan profeetta Muhammadin muslimeille välittämä ja oletetusti jumalallinen tieto perustui

yksinomaan juutalaisuuden ja kristinuskon varhaisempiin näkemyksiin. Halén mainitsee Safiyen

tämän teoksen kustantajana – kuten asia sen kannessa ilmoitetaan – mutta Ahsen Bören

muistelmien mukaan hänen vaimonsa myös itse käänsi Fückin tekstin.344

Mikäli Safiyen saksan

kielen taito ei täysin tähän riittänyt, Zinetullahin lähipiiristä löytyi tarkoitukseen sopiva ystävä.

Tämä ystävä oli häntä itseään lähes kymmenen vuotta nuorempi Georg Pimenoff (1895–1955),

Vienan Karjalasta kotoisin olleen samannimisen kauppiaan poika, joka oli syntynyt Janakkalan

Tervakoskella ja käynyt koulunsa Tuusulassa ja Helsingissä. Pimenoff oli priimusoppilaana saanut

oikeuden käydä venäläistä kymnaasia vapaaoppilaana, ja opintomenestyksellään saavuttamaansa

kultamitaliin kuuluneen stipendin ansiosta hän saattoi jatkaa opintojaan Pariisin yliopistossa 1913.

Monipuolisesti kielitaitoisena Pimenoff omistautui erilaisille opetus- ja käännöstehtäville muun

muassa Uudenmaan lääninhallituksen sekä Kulkulaitostoimikunnan palveluksessa ennen kuin

suoritti loppuun lainopillisen tiedekunnan loppututkintonsa Pietarin yliopistossa keväällä 1917.

Taustansa sekä lukuisten ulkomaanmatkojensa kautta Pimenoffin kielivalikoima karttui käsittämään

muun muassa suomen, ruotsin, venäjän, englannin, saksan sekä ranskan kielet.345

Tällainen ystävä

oli kullan arvoinen Ahsen Börelle, joka ei ollut luottanut oman kielitaitonsa riittävyyteen, kun ajatus

Koraanin suomennuttamisesta oli juolahtanut hänen mieleensä.

344

Fück 1937; Ahsen Böre 1945, 44; Halén 1996, 29. Fückin teksti oli ilmestynyt alun perin vuotta aiemmin Zeitschrift

der Deutschen Morgenländischen Gesellschaft-lehdessä. Kun suomennoksen kanteen kustantajaksi on merkitty Safiye

Ahsän, tarjoaa käännös myös todisteen siitä, että sukunimen uuden muodon vakiintuminen käyttöön otti mitä

ilmeisimmin aikansa; samoin myös EK:n asiakirjoissa sukunimestä esiintyy Zinetullahin viimeisiin vuosiin saakka

useita kirjoitusmuotoja, ja vielä marraskuussa 1939 hän itsekin näyttää kirjoittaneen nimensä e:n sijaan ä:llä, mutta

mukana on myös Böre-liite (Ahsän Böre). Ks. Oleskelulupa-anomus 15.11.1939, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA. 345

Henkilökohtainen tiedonanto Veronica Pimenoffilta tekijälle 9.2.2012. Samanlaisen arvokkaan kultamitalin sai

kymnaasistaan myös esimerkiksi nuori Ella Murrik (Hella Wuolijoki), joka sen avulla pääsi opiskelijaksi Helsingin

yliopistoon. Ks. Tuomioja 2006, 36.

106

Ei ole varmasti tiedossa, missä Ahsen Böre ja Pimenoff tutustuivat. Pimenoff itse kertoi

myöhemmin 1940-luvulla Ahsen Bören olleen hänen ”monivuotinen tuttavansa jo Terijoelta ennen

ensimmäistä halvaustaan”346

– Zinetullahin terveydentilassa tapahtui äkillinen romahdus kesällä

1938 – joten kenties miehet olivat tavanneet toisensa esimerkiksi jonakin niistä kesistä, jotka Ahsen

Böret viettivät Terijoelta hankkimallaan suurella huvilalla. Säilyneiden valokuvien ja kertomusten

perusteella tuo huvila oli upea ilmestys: Siinä oli peräti 14 huonetta, sen yhteyteen rakennettiin

myöhemmin myös huvimaja sekä turkkilaistyylinen hamam-sauna, ja sangen kahdessa suuressa

lipputangossa liehuivat Turkin ja Suomen liput.347

Täällä Zinetullah saattoi riisua tumman pukunsa,

pukeutua kesävaatetukseen ja paeta työnsä sekä aktiviteettiensa aiheuttamaa stressiä. Ja niinpä

tapaammekin kotiseutukirjan sivuilla huomattavasti monia muita kuvauksia rennomman

Zinetullahin Terijoelta, tosin tällä kertaa talvimaisemissa – hän oli kutsunut joulun 1936 alla

Golnickin kaivonporausyhtiön miehet työhön huvilalleen, mutta kaikki meni pieleen:

[...] Heillä olikin iso urakka: pohjavesikaivon tekeminen kauppias Böre Ahsänin kauniin kaksikerroksisen

huvilan pihamaalle eli entiselle poliisilaitoksen pihalle, joka sijaitsi Terijoen keskustasta Käkösenpään

suuntaan Terijoki-Viipuri -maantien vieressä sen eteläpuolella. He lopettivat työnsä jouluaattoa

edeltävänä päivänä, jolloin oli päästy 41 metrin syvyyteen, eikä vettä ollut vielä löytynyt. Jouluaaton

vastaisena yönä noin kello 23 lähitalojen asukkaat heräsivät kummalliseen ”räjähdykseen”, kun

keskeneräinen kaivotyömaa alkoi hurjalla voimalla pulputa vettä, joka nosti mukanaan hiekkaa ja savea.

Asiantuntijat arvelivat, että vettä nousi noin viisi-kuusi kuutiota minuutissa. Kun maa vietti etelään päin,

muodosti vesi noin kaksi metriä leveän puron, joka virtasi huvilan ohitse aina Suomenlahteen saakka. Jo

jouluaattona alkoivat muutamat, noin kilometrikin etäisyydellä olevat runsasvetiset kaivot kuivua. [...]

Veden tuloa ei aluksi voitu millään estää, joten paikalle syntyi syvä ja laaja kuoppa, jonka halkaisija oli

noin 10 metriä. Kuoppaan pudotetut isot hiekalla täytetyt säkitkin nousivat veden voimasta ylös ja

kelluivat pinnalla.

Kuopan laajetessa lähistöllä kasvanut iso koivu vajosi kuoppaan ja sen latvaa jäi vain vähän näkymään.

Kuopan laajetessa lähellä ollut puupeitteinen kaivo k a a t u i kuoppaan. Sellaista ihmettä ei liene ennen

kuultu, että kaivo kaatuu. Terijoki oli siinäkin suhteessa erikoinen paikkakunta! Kerrottiin rikkaan

kauppias Ahsänin vain naurahtaneen ja sanoneen, että antaa huvilankin kaatua, niin tehdään paikalle

komea uima-allas.348

Kertomuksen mukaan uhkaava tilanne saatiin ratkaistua ohjaamalla vesi huvilan tontilta mereen, ja

kuoppa pystyttiin näin tukkimaan hiekkasäkeillä. Kaivoa tälle kohdalle tonttia ei enää saatu porattua,

ja tarinan kirjoittaneen Sulo Töllisen mukaan hänen viimeisessä muistikuvassaan aiotun kaivon

paikalla oli kaunis, pyöreä kukkapenkki. Aiheuttipa kyseinen tapaus samalla huvitusta muillekin

kuin lystin maksaneelle Zinetullahille, sillä Töllisen mukaan Terijoen raitilla tapaukseen viitattiin

useasti: ”sanokaas vielä, etteivät Golnickit saa vettä kaivoon!”349

346

Henkilökohtainen tiedonanto Veronica Pimenoffilta tekijälle 9.2.2012. Tieto perustuu Pimenoffin kenttäoikeuden

kuulusteluissa joulukuussa 1942 tekemään selvitykseen tuttavistaan ja tapaamistaan henkilöistä. 347

Ahsen Böre 1945, 38, 62–63. 348

Töllinen 1984, 261–262. Harvennus lähteessä. 349

Töllinen 1984, 262–263.

107

Joka tapauksessa Ahsen Böre oli nyt haltioitunut ajatuksesta saada Koraani käännetyksi suomen

kielelle, vaikka kaksi ensimmäistä julkaisua eivät olletkaan menestyksiä: Heräämiseni islamiin ja

Arabian profeetan riippumattomuus juutalaisuudesta ja kristinuskosta myivät huonosti, ja niitä sekä

jaettiin lahjoituksina yksityishenkilöille että annettiin kansakouluyhdistyksen ja myös vuonna 1935

perustetun Tampereen turkkilaisen yhdistyksen käyttöön. Zinetullah kuitenkin oli tiedustellut

oppineiden kantaa käännösajatukseensa, suhtautuuhan islam periaatteessa Koraanin kääntämiseen

varauksella. Islamin opin mukaan Jumalan puheena Pyhä Kirja on olemassa vain arabiankielisenä,

ja Koraanin käännöksiä pidetään vain alkuperäisen Sanan tulkintoina tai selitysteoksina, joilta

puuttuu Koraanin auktoriteetti, ja joita tulee käyttää vain arabiankielisen tekstin lukemisen

aputeoksina. Muistelmissaan Ahsen Böre mainitsee tiedustelleensa asiaa muun muassa seurakunnan

imaami Hakimilta ja puheenjohtaja Tahirilta, jotka kuitenkin edelleen jatkoivat mykkäkouluaan

Tampereen suuntaan. Paikallinen oppinut Zahir Kaader puolestaan edusti Ahsen Bören mukaan

kantaa, jonka mukaan Koraanin kääntäminen ei ollut sovelias teko.350

Jos Zinetullah olikin joutunut pettymään Musa Carullah Bigin näkemykseen arabialaisen

kirjaimiston paremmuudesta latinalaiseen nähden, tällä kertaa hän sai tästä arvostetusta teologista

itselleen tukijan. Musa Carullah vastasi asuinpaikastaan Kairosta käsin Zinetullahin lähettämiin

lahjoihin – joita hän ei toivonut saavansa lisää, koska ”ei ollut puutteessa” – antamalla fatwansa,

joka oli hankkeelle myötämielinen. Musa Carullahin mukaan oikein ja huolella tehty käännös olisi

suoranainen ihme, mutta vaikka virheitä käännökseen jäisikin, ne voitaisiin myöhemmin korjata,

eivätkä englantilaiset, ranskalaiset, venäläiset tai edes turkkilaiset käännöksetkään sitä paitsi olleet

hänen mukaansa sen virheettömämpiä: Koraani ei virheistä tai kääntämisestä kärsisi. Myöhemmin

lähetetyssä kirjeessä Musa Carullah tosin harmitteli – kenties Ahsen Bören ensin muiden

yhteistyöhaluttomuutta valiteltua – sitä, ettei Suomesta löytynyt muita yhtä suuria miehiä kuin

Ahsen Böre tällaista hanketta toteuttamaan. Samassa yhteydessä hän myös neuvoi kustantajaa

huolehtimaan siitä, että kielitaitoisia ”professoreja” – sellaisia, kuin Ahtinen(-Karsikko) – olisi

käytettävissä avuksi; muiden kielten käännöksiä hän neuvoi etsimään suomalaisista kirjastoista.

Kun sitten myös muutamat muut oppineet ilmaisivat hyväksyvänsä käännösidean, Ahsen Böre

ryhtyi toimeen seurakunnan penseydestä piittaamatta. 351

350

Ahsen Böre 1945, 44. Koraanin kääntämisestä ks. Hämeen-Anttila 2008, 89–96; Hämeen-Anttila 2006, 211–213. 351

Ahsen Böre 1945, 45, 50–54. Islamissa fatwa merkitsee uskonoppineen lainopillista mielipidettä uskovan mistä

tahansa hänelle esittämästä kysymyksestä. Se ei siis ole yksinomaan poliittinen ohje saati yhtä kuin kuolemantuomio,

kuten termi lännessä on erityisesti ajatolla Khomeinin vuonna 1989 kirjailija Salman Rushdielle julistaman tuomion

myötä usein virheellisesti tulkittu. Joskus oppineet saattavat myös tilata kannattajiltaan fatwan ottaakseen kantaa

ajankohtaisiin ongelmiin. Ks. tarkemmin esim. Hämeen-Anttila 2008, 159–163.

108

Hän oli selvästi rohkaistunut nyt ymmärtämään, millainen jättipotti sateenkaaren päässä

häämöttäisi: Mies, joka jättäisi perinnökseen suomenkielisen Koraanin, olisi arvostettu sekä islamin

sanan levittäjänä että suomenkielisen kirjallisen kulttuurin rikastuttajana.352

Ahsen Böre aikoi

vakaasti olla tämä mies. Halén on todennut Georg Pimenoffin kääntäneen myös vuoden 1931

Heräämiseni islamiin-kirjan, minkä valossa hieman oudolta tuntuu Ahsen Bören maininta siitä, että

hän joutui etsimään englannin kielen taitoista kääntäjää pitkään, ennen kuin ”löysi” tätä työtä varten

Pimenoffin keväällä 1936.353

Jos miehet todella olivat Pimenoffin kertomuksen mukaisesti tuttavia

jo Terijoelta ja hän itse jo aiemmin työskennellyt Ahsen Bören laskuun, etsinnän olisi luullut

päättyneen samaan mieheen, josta se olisi alkanutkin. Kenties kyse olikin jälleen siitä, että kaikesta

kielitaidostaan ja osaamisestaan – Pimenoff oli kesästä 1927 lähtien toiminut Britannian ja

ulkomaiden Raamattuseuran (British and Foreign Bible Society) johtajana, ja hänellä oli kokemusta

nimenomaan uskonnollisten tekstien kääntämisestä354

– huolimatta Pimenoffkin ulkopuolisena oli

lähtökohtaisesti vasta toiseksi paras vaihtoehto. Tämä ei kuitenkaan tarkoita ahdasmielisyyttä, sillä

olihan selvää, että Koraanin kääntäminen olisi eri asia kuin muun (uskonnollisenkaan)

kirjallisuuden, ja jo pelkkä ajatus tästä oli jakanut oppineita. Se, että käännöksen suorittaisi

vääräuskoinen – vieläpä Pimenoffin tapainen aktiivinen ortodoksikristitty – saattaisi olla liikaa

julkisesti ilmaistavaksi. Kuka ties Ahsen Böre yrittikin etsiä Koraanilleen muslimikääntäjää, mutta

1930-luvun Suomessa englannin kielen taito oli esimerkiksi saksaan verrattuna ylipäätään harvalla.

Moinen etsintä olisi ollut lähinnä neulan hakemista heinäsuovasta.

Pimenoffilla oli kuitenkin puolellaan monia etuja: hän oli monipuolisesti kielitaitoinen, tunsi

uskonnollisia tekstejä ja oli kiinnostunut itämaisista uskonnoista. Ahsen Bören mukaan hän tarjosi

Pimenoffille 12 000 markan korvausta käännöstyöstä, joka alkoi keväällä 1936.355

Se, että Koraani

oli valmis julkaistavaksi vasta elokuussa 1942, selittyy monen asian yhteisvaikutuksella – syttynyt

sota luonnollisesti mutkisti asioita, ja ylipäätään Pimenoff teki työtä muiden toimiensa ohessa miten

milloinkin kerkesi, omien sanojensa mukaan etenkin ”iltatöinä”.356

On myös selvää, ettei työ ollut

helppo: Koraanin kääntäminen vaati monien vaikeiden kysymysten ratkaisemista, sillä teknisen

kääntämisen lisäksi oli uhrattava ajatuksia myös käännöksen annille uskonnollisessa käytössä.357

Arabiaa taitamattomalle Pimenoffille tämä oli haaste.

352

Jälkimmäisen seikan huomiointiin viittaa myös hänen joulukuussa 1937 Suomen kulttuurirahastolle tekemänsä

lahjoitus. Ks. Suomen kulttuurirahaston kannatusyhdistyksen kunniakirja Kauppatalo S.I.Ahsänille 6.12.1937, CSA. 353

Halén 1996, 29; vrt. Ahsen Böre 1945, 45. Kirjassa mainitaan vain sen kustantaja (Z.I. Ahsän), muttei suomentajaa. 354

Henkilökohtainen tiedonanto Veronica Pimenoffilta tekijälle 9.2.2012. 355

Ahsen Böre 1945, 45. 356

Henkilökohtainen tiedonanto Veronica Pimenoffilta tekijälle 9.2.2012. 357

Koraanista ja sen kääntämisen problematiikasta ks. tarkemmin Hämeen-Anttila 2006, erit. 211–213.

109

Pimenoff ei voinut kääntää Koraania suoraan alkukielestä, joten hänen oli turvauduttava

englanninkieliseen käännökseen. Vaikka Ahsen Böre itse muisteli kääntämisessä käytetyn

intialaisen (Maulana) Muhammad Alin (1874–1951) versiota, on Hämeen-Anttila tekstejä

vertailemalla todennut, että Pimenoff teki käännöksensä nimenomaan Marmaduke Pickthallin

(1875–1936) vuoden 1930 englanninnoksesta.358

Tyypillistä Koraanin käännöksille oli se, että

valmiissa teoksessa käännössivun rinnalle painettiin näköissivu arabiankielisestä alkutekstistä –

mikä samalla ikään kuin lisäsi käännöksen auktoriteettia – ja tällainen oli ilmeisesti myös

Pimenoffin apunaan käyttämä Pickthallin Koraani.359

Jälleen on syytä kiinnittää myös huomiota

siihen, että kyseinen Pickthall – lordi Headleyn tavoin englantilaissyntyinen muslimikäännynnäinen

– oli myös ollut läheisissä tekemisissä paitsi Lontoon muslimien, myös The Woking Muslim

Missionin kanssa.360

Järjestön roolia Ahsen Bören kansainvälisenä esimerkkinä ja innoittajana

voinee korostaa siinä kuin Turkkiakin: Lontoon-matkoilla oli monet seurauksensa.

Turkkilaistumisellakin oli kuitenkin vaikutusta siihen, että Ahsen Böre innostui Koraanin

suomennuttamisesta. Vaikka uskonnon napanuora valtioon oli Turkissa lopullisesti katkaistu

keväällä 1928, kun islamilta poistettiin valtionuskonnon asema, uskonto itse ei tietenkään hävinnyt

käskystä mihinkään. Kielireformin latinalaisine aakkosineen kansa oli vielä saattanut sulattaa, mutta

Atatürk halusi valjastaa myös uskonnon nationalisminsa palvelukseen. Sen hän toteutti suosimalla

arabian sijaan turkkia myös uskonnon harjoittamisen kielenä. Tämä oli suuri mullistus, olihan

arabia islamin pyhä kieli, eivätkä etenkään panislamistit ja oppineisto (ulama) voineet sitä hyväksyä.

Helmikuussa 1928 kuultiin ensimmäinen turkinkielinen saarna, ja 22.1.1932 merkittiin muistiin sinä

historiallisena – toisten mielestä pyhäinhäväistyksellisenä – päivänä, jolloin eräässä Istanbulin

moskeijassa ensimmäistä kertaa julkisesti resitoitiin Koraania turkiksi. Saman vuoden kesällä myös

rukouskutsut määrättiin annettavaksi turkin kielellä. Kun joukko protestoijia helmikuussa 1933

osoitti mieltään tätä vastaan Bursassa, poliisi hajotti joukon ja pidätti sen johtajat. Atatürk teki

selväksi, ettei sallinut uskontoa käytettävän ”poliittisiin tarkoitusperiin”, kuten asia ilmaistiin.361

358

Ahsen Böre 1945, 45; vrt. Hämeen-Anttila 1995, 39; Hämeen-Anttila 2006, 211–212. Koraani on suomennettu

Ahsen Bören julkaiseman vuoden 1942 version jälkeen kahdesti: Jussi Aron, Armas Salosen ja Knut Tallqvistin (1957)

sekä Jaakko Hämeen-Anttilan (1995) toimesta. Suomennoksista eroineen ks. tarkemmin Hämeen-Anttila 1995, 39–41. 359

Zekiye Ahsen Bören kirje Harry Halénille 14.8.1990, Kansio 17, Tatarica, KK. Zekiye Ahsen Böre muistelee tässä

tutkija Harry Halénille lähettämässään kirjeessä, että Pimenoffin käyttämässä Koraanissa olisi ollut mukana myös

arabiankielinen teksti. On tietenkin myös mahdollista ja varsin todennäköistäkin, että Ahsen Bören ja Pimenoffin

käytössä oli eri versioita englanninkielisestä Koraanista heidän työskennellessään suomenkielisen käännöksen parissa.

Jotkut tutkijat ovat pitäneet Maulana Mohammed Alin vuoden 1917 käännöstä vahvasti Ahmadiyya-liikkeen oppien

värittämänä. Tästä ja englanninkielisistä käännöksistä ks. tarkemmin Mohammed 2005, 58–71. 360

Marmaduke Pickthallista ja The Woking Muslim Missionista ks. tarkemmin [http://www.wokingmuslim.org/history/]

ja [http://www.wokingmuslim.org/pers/pickthall/index.htm], luettu 15.2.2012. 361

Hallenberg 2005, 65; Mango 1999, 463, 497–498. Bursan tapauksessa Atatürk tyytyi pelkkiin pidätyksiin, mutta

vuotta aiemmin Menemenissä hän oli tehnyt varoittavan esimerkin teloituttamalla joukon ”uskonnollisia fanaatikkoja”.

110

Kirjallisuuskin valjastettin palvelemaan uuden, modernin turkkilaisen kansakunnan rakennustyötä,

ja reformien myötä syntyi myös tarve uudelle kansankieliselle Koraanille, jollainen ilmestyi

ensimmäisen kerran ilmeisesti huhtikuussa 1931.362

Vuonna 1935 Turkissa ilmestyi Koraanista

valtion painattama uusi standardoitu versio, jota ryhdyttiin sitten levittämään ympäri maan, mikä oli

varsin selvä viesti Atatürkilta: Kieli määritti turkkilaista identiteettiä ennen uskontoa, eikä

kenenkään sopinut poiketa asetetuista rajoista.363

Ahsen Böre totesi vuoden 1942 Koraaniinsa

kirjoittamissaan alkusanoissa saaneensa innoitusta hankkeelleen näistä turkkilaisista käännöksistä:

[...] Uudessa Turkin valtakunnassa on ilmestynyt islaamilaisen maailman tuntijan Ömer Riza beyn hyviä

Koraanin käännöksiä, jotka ovat painettuja latinalaisilla kirjaimilla. Niissä on tavallisesti arabialaisen

alkutekstin lyhyet sanonnat käännetty vähän laajemmin ja käännökseen on (suluissa) lisätty selittäviä

sanoja, joista käy ilmi, kuinka muslimit tämän paikan nyt ymmärtävät. (Samaan tapaan on jo menetelty

Koraanin lainauksissa äsken mainitsemassani lordi Headleyn kirjassa.) Jotain tällaista on väikkynyt

mielessäni: ei siis Suomentaa Koraanin muinais-arabiaa sana sanalta, joka kuulostaisi kankealta

ja ”kuivalta”; vaan aikaansaada joustava, mutta silti tarkka käännös Koraanin joka kohdan sisällyksestä ja

merkityksestä, kuten mainitsemissani turkinkielisissä käännöksissä on tehty. – Rukouksissa, saarnojen

teksteissä j.n.e., siis yleensä uskonnollisessa käytännössä, tulee tietysti kysymykseen vain a r a b i a n k i

e l i n e n a l k u t e k s t i, kuten muslimit tekevät koko maailmassa: siinä ilmenee juuri islaamin suuri

yhtenäisyys.364

Musa Carullahkin oli kirjeissään Egyptistä käsin ylistänyt Atatürkia turkinkielisen Koraanin

“mahdollistajana”,365

mutta Ahsen Bören toteaman “islaamin suuren yhtenäisyyden” – arabian

kielen käytön uskonnollisissa toimituksissa – tämä sama mies oli yhtä kaikki kieltänyt Turkissa.366

Tämä osoittaa jälleen kerran sen, miten paljon hämmennystä Turkin reformit saattoivat aiheuttaa.

Mitä tulee Ahsen Bören kustantamaansa suomennokseen kirjoittamiin alkusanoihin, niiden

muotoilun hän oli lainannut melkeinpä sanasta sanaan haastattelusta, jonka oli antanut lähes kuusi

vuotta aiemmin, kun koko projekti oli vasta alkamassa. Eräänä lokakuisena aamuna vuonna 1936

Aamulehti nimittäin oli ilmestynyt vielä Ahsän-nimeä käyttäneen Zinetullahin kuva etusivullaan.

362

Salonen 1950, 559. On tosin todettava, että Salonen tarkoittanee tällä ensimmäistä kielireformin jälkeistä käännöstä.

Esimerkiksi Craig Alan Volker toteaa artikkelissaan, että huolimatta Koraanin kääntämisen vaikeudesta tai tämän

oletetusta vastustuksesta käännöksiä eri kielille on tehty Muhammadin päivistä lähtien. Islamin historian ensimmäisinä

vuosisatoina arabien oli luonnollisesti välttämätöntä levittää Koraanin sanomaa myös valloittamiensa kansojen kielellä,

ja ajalta tunnetaankin ainakin 70 varhaista käännöstä turkiksi. Kansallinen ja sulttaanivallan vastainen nuorturkkilainen

liike perustettiin vuonna 1889, ja Volkerin mukaan sen yritykset julkaista kansantajuisempia versioita Koraanista

kiellettiin Osmanihallinnon toimesta. Tämä oli joka tapauksessa modernin käännöstradition esiaste. Ks. Volker 2005

[http://www.shotoku.ac.jp/data/facilities/library/publication/education-gaikoku44_02.pdf], luettu 15.2.2012. 363

Volker 2005, ibid; Mango 1999, 497–498. 364

Koraani (1942), 5. Harvennus lähteessä. Ömer Rıza Doğrul (1893–1952) oli turkkilainen kirjailija, islamin oppinut ja

kansanedustaja, joka julkaisi Koraanin käännöksiä ja selitysteoksia sekä muuta islamilaista kirjallisuutta turkiksi.

Doğrulista ks. esim. [http://www.muslim.org/m-ali/dogrul.htm], luettu 15.2.2012. 365

Ahsen Böre 1945, 54. 366

Turkin hallinnon uskonnollisten asioiden osasto määräsi rukouskutsut luettavaksi turkin kielellä koko maassa

6.3.1933. Tämä oli hallinnollinen päätös eikä laki, ja paikoin arabian käyttöä jatkettiin edelleen, mutta Bursan

tapauksen jälkeen oppineisto pyrki olemaan koettelematta hallinnon suvaitsevaisuuden rajoja. Ks. Mango 1999, 498.

111

Lehden toimitus oli saanut tuolloin vihiä – valistuneena arvauksena suoraan itsensä Suden suusta –

että islaminuskoisten pyhä kirja Koraani oli ilmestymässä “ennen pitkää” suomeksi paikallisen

kauppiaan toimesta ja täten toimittaja oli pistäytynyt häntä haastattelemassa. Zinetullah suhtautui

hyväntahtoisen torjuvasti toimittajan uteluihin mahdollisista aikeistaan tehdä lähetystyötä Suomessa,

ja perusteli hanketta halulla antaa suomalaisille oikea kuva islamista “ammentamalla tietoja suoraan

alkulähteestä”. Hän vetosi haastattelussa varsin taitavasti suomalaiseen yleisöönsä:

[…] – Me muslimit kunnioitamme suuresti juutalaisten ja kristittyjen kirjallisia uskonnollisia perinteitä,

etenkin viittä Mooseksen kirjaa (nimitämme: tavrat), Daavidin psalmeja (zabur) ja neljää evankeliumia

(indzil). Niinikään kunnioitamme juutalaisten ja kristittyjen perinteitä kuin omaamme. Te kristityt

kunnioitatte myöskin suuresti juutalaisten uskonnollisia perinteitä, joita te nimitätte Vanhaksi

testamentiksi. Kun tutustuisitte meidän muslimien uskonnon kirjalliseen perintöön, alkaisitte ehkä

enemmän kunnioittaa islamiakin. Ennakkoluuloihin on ylipäänsä syynä asiantuntemattomuus. Lordi

Headley sanoo: ”Muhammed ja Martti Luther taistelivat molemmat saman taistelun, vaikkakin aivan eri

aikoina maailmanhistoriassa. He taistelivat molemmat yhteisiä vihollisia: epäjumalanpalvelusta,

opinkappaleita ja tekopyhyyttä vastaan”. Ehkä suunniteltu koraanin suomalainen laitos auttaisi totuutta

harrastavia ihmisiä Suomessakin tähän käsitykseen. Olen elänyt Suomessa yli neljännesvuosisadan ja

huomannut, kuinka suomalaiset ovat valistuneita ja tahtovat saada oikean käsityksen kaikista asioista.

Olenpa saanut kirjallisiakin kyselyjä islamin asioista. Koraanin suomennos olisi puolestani ikäänkuin lisä

suomalaiseen kirjallisuuteen.367

Tämä osa haastattelusta löytyy vuoden 1942 Koraanin alkusanoista lähes samanlaisena. Tuolloin

Ahsen Bören oli tosin myönnettävä, että hän oli kuusi vuotta aiemmin ollut eräässä asiassa hieman

turhan optimistinen: Aamulehden haastattelussa hän oli arvellut käännöstyön vaativan aikaa

puolisen vuotta!368

Matkaan tuli kuitenkin myös odottamattomia mutkia, kuten Georg Pimenoffin

vangitseminen jatkosodan aikana, johon palataan hieman tarkemmin seuraavassa luvussa.

Elokuussa 1942 Hämeen kirjapainosta saatiin kuitenkin lopulta Ahsen Bören kustantamat 5000

suomenkielistä Koraania. 800-sivuisen kirjajärkäleen alaotsikkona oli Opastus ja johdatus pahan

hylkäämiseen ja hyvän valitsemiseen, ja jälleen kansilehdiltä puuttui varsinaisen kääntäjän nimi.

Tämä oli kuitenkin ollut Pimenoffin oma toivomus, jota Ahsen Böre kunnioitti. Apua oli antanut

myös toinen vanha ystävä Ahteinen-Karsikko, joka oli suorittanut suomalaisen kieliasun lopullisen

tarkastuksen.369

Ahsen Böre oli kuitenkin joutunut käyttämään käännöstyöhön myöskin runsaasti

omaa aikaansa – kielivertailua oli suoritettava arabian- ja turkinkielisistä Koraaneista, ja olihan hän

itse sentään aikanaan suorittanut imaamitutkinnon – minkä lisäksi hän oli edelleen yrittänyt

osallistuttaa myös seurakuntaa hankkeeseensa tarkastuttamalla suomennettuja suuria Helsingissä.370

367

”Koraani käännetään suomeksi” (AL 16.10.1936); ks. myös Koraani (1942), 5–6 (Ahsen Bören alkusanat). 368

”Koraani käännetään suomeksi” (AL 16.10.1936). 369

Zekiye Ahsen Bören kirjeet Harry Halénille 3.8.1990, 14.8.1990 ja 24.8.1990, Kansio 17, Tatarica, KK; Halén 1984,

347–348; Halén 1996, 24; Leitzinger 2006, 169; Hämeen-Anttila 1995, 39; Hämeen-Anttila 2006, 211–212. Ahsen

Böre mainitsee myös kahden suomalaisen oppineen oikolukeneen tekstin korvausta vastaan. Ks. Ahsen Böre 1945, 46. 370

Ahsen Böre 1943, 26; Zekiye Ahsen Bören kirje Harry Halénille 3.8.1990, Kansio 17, Tatarica, KK.

112

Koraanista julkaistiin ainakin joitakin sanomalehtiarvosteluja. Helsingin Sanomat ei näytä teosta

arvostelleen, mutta sen sijaan Koraanin helsinkiläisestä kirjakaupasta löytänyt Vaasa-lehden

toimittaja kehui Ahsen Bören saavutusta suomalaisen kirjallisen rikastuttamisessa, todeten kirjan

laadukkaalle paperille painetuksi, sen 150 markan myyntihinnan edulliseksi ja Suomen muslimit

kaikin puolin kunnon kansalaisiksi.371

Tampereella Aamulehti puolestaan julkaisi teoksesta kirjailija

Eino Railon pitkän ja arvostavan, mutta myös edellistä kriittisemmän arvostelun. Railo olisi

halunnut tietää, oliko Ahsen Böre vaiko joku toinen teoksen kääntänyt – ei moittiakseen, vaan

hyvästä kieliasusta kiittääkseen – sekä myös saada selville, mistä oliko käännös tehty suoraan

arabiasta, mitä itse (sinänsä totuudenmukaisesti) epäili. Railo kävi perusteellisesti läpi islamin ja

Muhammadin elämän perusteet, osoittaen näitä kohtaan myös kriittisiä ja jopa orientalististen

stereotypioiden värittämiä, vähätteleviä huomioita, pitäen kuitenkin pitäen Koraania osana

maailmankirjallisuutta ja sen suomennosta laadukkaana.372

Seurakunnan kanssa asiat sen sijaan eivät luistaneet. Seuraavana vuonna (1943) Ahsen Böre painatti

kaksikielisen kiistakirjoituksensa Olemme onnistuneet perustamaan seurakunnan, mutta miksi

emme ole onnistuneet perustamaan suomalais-turkkilaista kansakoulua? / Finlandiya cemaati

islamiyesin kurmaya muvaffak olsakta Fin-Turk mektebin acmaya neden muvaffak olmadik? Tämän

pamfletin tarkoituksena oli koota yhteen hänen kansakoulutaistelunsa vaiheet ja nimetä sen

vastustajat Suomen muhamettilaisen seurakunnan johdosta. Riita pitkittyi vielä Koraanin julkaisun

myötä, sillä teoksen ilmestyttyä Ahsen Böre tarjosi peräti 4000 kappaletta lahjoituksena

seurakunnalle myytäväksi oman juhlahuoneiston hankintaa varten, mutta sai jälleen rukkaset oudoin

perustein – muun muassa varastotilan puutteen ja teoksen jakelun ”todennäköisesti eräissä piireissä

ja sitä tietä mahdollisesti myös viranomaisten taholla herättämien kiusallisten väärinkäsitysten”

vuoksi. Kun Koraanista oli tiedotettu jo 1936 Aamulehden etusivullakin, piti Ahsen Böre verukkeita

perusteettomina ja lahjoitti sitten seurakunnan kieltäydyttyä kirjat itsensä ja Safiyen nimissä

Suomalais-turkkilaisen kansakoulun kannatusyhdistykselle.373

371

”Jaakkoo selittää” (Vaasa 12.1.1943); Baibulat 2004, 128. 372

”Muhamettilaisten pyhä kirja Suomeksi” (AL 13.12.1942); Baibulat 2004, ibid. Railo mm. piti islamia vain

jäljittelemiseen kykenevänä (joskin ”siveellisenä”) kulttuurina ja Koraania ”tyyliltään ja taiteelliselta tasoltaan

epätasaisena, alkeellisena”. Muhammadin Railo katsoi ”ajatelleen itämaalaisena mielikuvituksen ja näkyjen eikä kuten

länsimaalainen järjen päätelmien avulla”; tämän saamat jumalalliset viestit hän tulkitsi epilepsiaksi. Silti Railo samalla

myös osoitti aiheelle omistautumista ja asiantuntemustakin mm. vertaamalla suomennosta professori Knut Tallqvistin

vanhasta arabiasta laatimaan Koraanin ensimmäisen suuran ”sanalliseen käännökseen” saadakseen paremmin selville

sen, miten lähellä alkutekstiä liikuttiin. Railon arvostelusta paistaa läpi myös hänen oma taustansa: Hän oli pastorin

poika, jonka oma tuotanto oli vahvasti isänmaallista, konservatiivista ja moralisoivaa – tai Rafael Koskimiehen sanoin,

kyseessä oli "hieman isoisämaisesti juhlallinen, paatosta ja tunteellisuutta sekä moralisointia suosiva kirjailijalaatu".

Eino Railosta ks. Riikonen 2006 [http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/4978/], luettu 15.3.2012. 373

Ahsen Böre 1943, 19–30; Ahsen Böre 1945, 45–46. Kuten Leitzinger toteaa, seurakunnan asenne on

ymmärrettävissä vain henkilökohtaisia, 25 vuotta taaksepäin ulottuvia kaunoja vasten. Ks. Leitzinger 2006, 169–170.

113

Ahsen Bören oman kokemuksen jäljittämisen kannalta muistelmien Koraanin suomennuttamista

käsittelevä osa on sekin mielenkiintoinen. Elämän tapahtumia käsitteellistävänä mittayksikkönä

toimivat jälleen projektiin uponneet rahasummat: Ahsen Bören mukaan kirjan kustantaminen oli

maksanut hänelle 550 000 markkaa, ja kansakouluyhdistyksen kautta tilitettiin lopulta vuonna 1943

perustetulle Tampereen islamilaiselle seurakunnalle myyntivoittoina 1,1 miljoonaa markkaa omia

koulu- ja moskeijaprojekteja varten, joiden hän itse varsin aiheellisesti pelkäsi jäävän sota-ajan

puutteen nostamien hintojen vuoksi vain haaveiksi.374

Mutta vaikka Ahsen Bören ajattelua yleisesti

ottaen hallitsikin liikemiesmäinen logiikka, kyse oli pikemminkin omaksutusta tavasta hahmottaa ja

käsitteellistää maailmaa kuin tekopyhyydestä tai arvon ymmärtämisestä ainoastaan rahana.

Koraanin valmistuminen monien vaikeuksien jälkeen oli hänelle ennen kaikkea kulttuurinen

riemuvoitto, joka jätti hänen nimeensä pysyvästi hyvän leiman. Kun Hasan Hamidulla vain vuotta

myöhemmin (1943) kustansi peräti 20 000 kappaleen näköispainoksen arabiankielisestä Koraanista,

Susi saattoi vilpittömästi onnitella tätä ”maailman miljonäärien voittamisesta” saavutuksellaan.375

Eikä tämä riemuvoitto muodostunut ainoastaan oman yhteisön piiristä, sillä Koraanin lahjana

saaneiden merkkihenkilöiden arvostavat kiitoskirjeet epäilemättä nostivat hänen itsetuntoaan pilviin.

Usein kirjallisuudessa mainittujen ylipäällikkö Mannerheimin ja presidentti Rytin lisäksi

kiitoksensa ilmaisivat muun muassa entiset presidentit K.J. Ståhlberg ja P.E. Svinhufvud,

ulkoasiainministeri Henrik Ramsay, korkeimman oikeuden hallintoneuvos Aarne Rekola, Helsingin

yliopiston rehtori, matemaatikko Rolf Nevanlinna, hammaslääketieteen uranuurtaja, tohtori Yrjö

Paatero, Tampereen hiippakunnan piispa Aleksi Lehtonen sekä Tampereen kansakoulujen tarkastaja

Otto Erkkilä.376

Mukana on muutama pidempi ja kaunopuheisempikin kirje, mutta enimmäkseen

kyse oli lyhyistä kiitosviesteistä. Yhtä kaikki lahjan vastaanottajat olivat kohteliaan kiitollisia, ja voi

kuvitella Ahsen Bören itsensä hymisseen tyytyväisyyttään kirjeitä lukiessaan.

Ajat olivat kuitenkin erittäin epävakaat. Nyt Ahsen Bören kansallistunto punnittiin vielä

maailmansodan asetelmissa, kun sekä Turkki että Suomi etsivät mahdollisuuksiaan selvitä sodasta

kuivin jaloin ja perheen sisäinen hajaannus uhkasi koko omaksuttua identiteettiä. Ulkomaalaisina

perheen asema sodan jaloissa oli sekin epämääräinen, mikä sai Zinetullahin myöskin entistä

konkreettisemmin haaveilemaan muutosta passinsa osoittamaan kotimaahan.

374

Ahsen Böre 1945, 46. 375

Hamidulla 1954, 82–83. Hamidullan Aktukin kylän historiassaan siteeraamien kirjeiden mukaan Ahsen Böre rinnasti

Hamidullan saavutuksen omaansa todeten, että kun seurakunta ei asiasta kiinnostunut, ”ei se ole heidän tehtävänsäkään”. 376

Mannerheimin postisähke Ahsen Börelle 18.12.1942; Tasavallan presidentin adjutantin kirje Ahsen Börelle

15.12.1942; K.J. Ståhlbergin kirje Ahsen Börelle 18.1.1943; P.E. Svinhufvudin kirje Ahsen Börelle 14.3.1943; Henrik

Ramsayn kirje Ahsen Börelle 18.3.1943; Aarne Rekolan päiväämätön kirje Ahsen Börelle; Rolf Nevanlinnan kirje

Ahsen Börelle 4.1.1943; Yrjö Paateron kirje Ahsen Börelle 23.3.1943; Aleksi Lehtosen kirje Ahsen Börelle 4.1.1944;

Otto Erkkilän kirje Ahsen Börelle 1.3.1943, Kur’an Kerim-kirjekansio, CSA.

114

5.4 Sydän palaa ja väsyy

Vuosia 1934–1935 on usein pidetty eräänä 1930-luvun pulavuosien rajapyykkinä. Esimerkiksi

Jarmo Peltolan mukaan laman myötä Tampereella nopeasti kadonneiden teollisuustyöpaikkojen

määrässä pohja saavutettiin vuoden 1932 ensimmäisellä neljänneksellä, ja lamaa edeltäneeseen

vuoden 1928 tasoon päästiin vasta vuoden 1935 alussa. Tampereen teollisuudessa lama aiheutti

keskittymistä: Kun uusia yrityksiä ei kaupunkiin juurikaan uskallettu perustaa, parhaiten

kannattaneet tai yhteen fuusioituneet yritykset hyötyivät kilpailun harvenemisesta kykenemällä

kasvattamaan kokoaan ja rekrytoimalla palvelukseensa suurimman osan laman jälkeen kasvaneesta

työväestöstä.377

Kun Tamperetta on totuttu pitämään teollisuuskaupunkina, sen historiakin on

keskittynyt usein tehtailijoiden ja työväestön tarinoihin vastakkainasetteluineen, ja Zinetullah Ahsen

Bören kaltaisten kauppaiden ääni on jäänyt heikommaksi.

Mikään ei viittaa siihen, että Ahsen Böre olisi suuresti kärsinyt lamavuosista edes välillisesti. Hänen

näkökulmastaan mainitut rajavuodet merkitsivät piristysruisketta, sillä vuonna 1935 Kauppatalo S.I.

Ahsän sai käyttöönsä uudet ja huomattavasti entistä puutaloa komeammat tilat, kun Selinin talon

Kirkkokadun puoleinen siipirakennus valmistui. Kauppatalon käyttämä, paikalla jo ennen Kustaa

Selinin vuoden 1874 tonttikauppoja seissyt puurakennus purettiin, ja Selinin rakennukset 1930-

luvulla omistuksiinsa hankkinut Suomen Maatalous-Osake-Pankki kykeni nyt – lamasta vain

vaivoin Suomen Pankin avulla toivuttuaan – ryhtymään uusien toimitilojen rakentamiseen Selinin

talon yhteyteen. Arkkitehti Kauno S. Kallion (1877–1966) suunnitelmat talon siipirakennuksesta

valmistuivat vuonna 1934, ja kolmikerroksinen Kirkkokadun siipi seuraavana vuonna.378

Ahsen Böre itse mainitsee tästä vain lyhyesti, että vuonna 1922 puurakennuksessa alkanut

kaupanpito siirtyi senhetkiseen liiketilaansa vuonna 1935. Tätä vuotta hän kuitenkin korosti jo

muistelmiensa nimessä,379

joten uusi, näyttävä liiketalo lienee merkinnyt paljon niiden kirjoittajalle.

Hän ei mainitse mitään siitä, tuliko kaupankäyntiin rakennus- ja muuttotöiden vuoksi pitkäkin tauko,

mutta ajankohtien yhtyminen houkuttelee pohtimaan sitä, oliko pankin suunnitelmillakin osansa

siinä, että kaupankäynnin Keskustori 5:ssä rakennustöiden ajaksi tauottua oli yhdellä talon

vuokralaisista liikaakin aikaa puntaroida lastensa – ei vähiten perheen pariin samoihin aikoihin

saapuneen Gülanberin – oikeaa kasvatusta. Ehkä perheen kemiat olisivat asettuneet uomiinsa

kivuttomammin, mikäli sen pää olisi normaaliin tapaansa voinut ahertaa liiketoimiensa parissa.

377

Peltola 2008, 120–128. 378

Holmala 2010, 87–88. Tyyliltään Kallion siipirakennus edustaa funktionalismia, mutta se sointuu Caloniuksen

vanhaan osaan varsin saumattomasti, kuten Tampereen keskustassa kulkija voi nykyäänkin havainnoida. 379

Ahsen Böre 1945, 67. Muistelmien nimessä vuosi -35 on mainittu erikseen, vieläpä lihavoituna (Firmat Kauppatalo

S.I. Ahsen Ve Ahsen O.y. 1910 – 35 – 1945).

115

Ahsenien perheen asema yhtenä kangas- ja turkisalan tunnetuimmista nimistä 1930-luvun

Tampereella vahvistui entisestään, kun Helsingistä tarpeekseen saanut Abdulla-veli Nefise (Nafisa)-

vaimoineen avasi oman, Hämeenkatu 12:ssa toimineen kangas- ja lyhyttavaraliikkeensä syksyllä

1937.380

Edes sotatalvi 1939–1940 ei suuremmin näytä heikentäneen Zinetullahin luottamusta

kaupankäynnin tulevaisuudennäkymiin, sillä helmi-maaliskuussa 1941 hän puolestaan itse asioi nyt

maistraatissa ilmoittaakseen, että Kauppaliike S.I. Ahsän oli siirtynyt historiaan. Uudessa

kivitalossa toimi tästä pitäen uusi osakeyhtiö Ahsän O.y.381

Kolmas veli Abdulhak sai puolestaan

Suomen kansalaisena toimia nyt Ahsen Bören bulvaanina, jonka nimiin perustettu osakeyhtiö

merkittiin.382

Zinetullah oli kuitenkin todellinen johtaja, ja virallisestikin hän sai ilmeisesti tämän

perheyrityksen omaan hallintaansa jo keväällä 1942, kun viranomaiset totesivat, ettei hänen

tekemäänsä anomukseen toimia osakeyhtiön hallituksen jäsenenä, puheenjohtajana ja toiminimen

kirjoittajana ollut mitään huomauttamista.383

Näin asetusten sudenkuopat oli ovelasti vältetty.

Sotavuodet olivat yhtä kaikki myös huolten aikaa Isäsudelle, sillä ydinperheen lisäksi painoi mieltä

luonnollisesti epätietoisuus rajan toiselle puolen jääneistä sukulaisista. Tätä tuskaa helpotti suuresti

kesällä 1935 toteutettu uhkarohkea tempaus, jolla Aktukiin jäänyt veljesten vanha Merhabe-äiti

tuotiin salaa rajan yli turvaan Suomeen. Äiti oli halunnut tulla haudatuksi samalle kotikylän

hautausmaalle, jonne isä Imadetdin oli laskettu lepoon vuonna 1906, mutta neuvostoviranomaisten

takavarikoitua suvun omaisuuden tämä kävi mahdottomaksi. Majailtuaan ensin Zinetullahin Katiye-

sisaren luona Moskovassa ja sitten tämän lasten luona Pietarissa oli Merhabe vuoden 1934 puolella

saanut hankituksi Suomen viisumin, mutta ei lupaa poistua Neuvostoliitosta. Zinetullah oli yrittänyt

hoitaa asiaa Turkin lähetystön kautta, mutta kun tulosta ei syntynyt, toteutettiin huikea pakomatka:

Kaksi saattajaa auttoi äidin ensin Pietarin Suomen-asemalta rajaseudulle, sitten hevosella rajalle asti

ja lopulta kantaen yli Rajajoen Suomen puolelle. Liiterissä vietetyn yön jälkeen hevoskyyti nouti

Merhaben Zinetullahin huvilalle Terijoelle, ja näin tämä sai elää viimeiset vuotensa poikiensa

luona.384

Käytännössä äiti näyttää asuneen nimenomaan Palanderin talossa Zinetullahin ja Safiyen

taloudessa, mutta lähellä olivat myös Aleksanterinkadulle muuttaneet Abdulla ja Nefise.385

380

BgII:7 Luettelo kauppiaista Tampereella vuodesta 1930–1945, Tampereen kaupungin maistraatin arkisto, TKA;

Tampereen osoitekalenteri 1939–1940. Abdulla Ahsänin ilmoitus liikkeestään on kirjattu maistraatissa 4.9.1937. 381

BgII:6 Luettelo kauppiaista Tampereen kaupungissa v. 1904–1930 ja BgII:7 Luettelo kauppiaista Tampereella

vuodesta 1930–1945, Tampereen kaupungin maistraatin arkisto, TKA. Ensimmäiseen luetteloon on Siniatulla Ahsänin

liikkeenlopetusilmoitus päivätty 19.3.1941, jälkimmäiseen taas Ahsän O.y:n ilmoitus kangastavarain tukku- ja

vähittäiskaupan harjoittamiseen ryhtymisestä on päivätty 12.2.1941. 382

Ahsen Böre 1945, 3. 383

Valpon muistiinpanolappu 36, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA. 384

Ahsen Böre 1945, 6–9; Leitzinger 2006, 134–135. Leitzinger viittaa tässä EK:n keräämiin kuulustelutietoihin. 385

Tampereen osoitekalenteri 1939–1940. Kalenterin mukaan ”kauppiaan leski Marhabi Ahsän” asui samassa

osoitteessa (Keskustori 7) kuin ”Sinitulla, Sofia, Gülomber ja Feisi Ahsän Bäre”. Vain täysi-ikäiset tietysti mainittiin.

116

Mitä lapsiin tuli, huolena olivat edelleen Gülanber ja Feyzi, joilla oli ollut elämälleen eri suunta

kuin isä halusi. Zinetullah itse kärsi vuoden 1938 puolella vakavasta halvauksesta, joka ainakin

joksikin aikaa vei toimintakyvyn hänen toisen puolen kädestään sekä jalastaan, ja jonka voi aistia

myös myöhemmistä valokuvista, joissa hän nojaa kävelykeppiinsä. Kuten aiemminkin Safiyen

sairastumisen yhteydessä, on vaikea olla yhdistämättä perheessä velloneen epäsovun aiheuttamaa

stressiä osaltaan myös Zinetullahin terveydentilan heikkenemiseen. Gülanber halusi nyt palata

Saksaan, mihin isä sairasvuoteeltaan suostui tarjoamalla tälle jälleen rahallista kompensaatiota –

muistelmien mukaan 50 000 markan perintöosuutta – minkä lisäksi Ahsen Böre kertoo

muistelmissaan myös Safiyen lahjoittaneen tälle turkiksia ja muita arvotavaroita, kun pariskunta

syksyn 1940 kauppamatkallaan Leipzigissa vieraili Gülanberin luona. Tytär ilmoitti tahtovansa

opiskella lääketiedettä, mutta risteili seuraavina vuosina Suomen ja Saksan välillä vieden aina

mennessään päätään puistelleen isänsä rahoja. Ahsen Bören mukaan perhe ymmärsi lopulta, että

Gülanber oli salaa kihlautunut saksalaisen sotilaan kanssa.386

Tämä ei tullut kuuloonkaan.

Lyseolla opinnoissaan ennen menestynyt Feyzi puolestaan oli ”joutunut lumouksen alle” yhtä lailla

onnettoman romanssinsa kautta. Ahsen Böre ulkoisti syyn Safiyen sisaren Merziyaan ja etenkin

aviomieheen Ömer (Ymär) Nasibulleniin, joiden hänen mukaansa oli pitänyt vahtia poikaa

Zinetullahin sairauskesänä 1938, mutta jotka olivat antaneet tämän tehdä oman päänsä mukaan –

kuten ”käydä tansseissa kaiken aikaa” – eikä kai liene yllätys, että tumma, komea nuorimies oli

tyttöjen parissa käypää valuuttaa. Feyzin polulta harhautuminen oli samankaltainen ketju kuin

Gülanberinkin: Hän avioitui vuonna 1942 ja perusti perheen tämän tapaamansa suomalaistytön

kanssa, ja vaikka erityisesti lankomies Nasibullen saikin tästä ”julmasta piittaamattomuudestaan”

kuulla suorat sanat,387

myös Feyzi itse sai myös maksaa katkeralla tavalla:

Olen kirjoittanut testamenttiini, että mikäli joku lapsistani menee naimisiin ei-muslimin kanssa tai elää ei-

muslimin kanssa avioliiton ulkopuolella, tämä lapsi ei saa osuutta perheen perinnöstä. Tämän vuoksi

poikani Feyzi, joka nai ulkomaalaisen, ei saanut koskea perintööni, eikä tyttärelleni Gülanberille annettu

myöskään mitään. En tunnusta häntä tyttärekseni enää, hän voi myös unohtaa minut isänään. Minusta

386

Ahsen Böre 1945, 19. 387

Ahsen Böre 1945, 36–41, 87–94. Ahsen Bören välit vaimonsa siskon Merziyan mieheen Ömer (Ymär) Nasibulleniin

(Nasibiin) – joka oli aiemmin mainitun Naim Nasibin setä – olivat muutenkin erityisen tulenarat: Sekä muistelmissaan

että Olemme onnistuneet...-pamfletissaan hän syyti tätä kohtaan sivukaupalla syytöksiä ja vihjauksia. Osa näistä on

hänelle hyvin tyypillistä retoriikkaa: Esimerkiksi Ömerin ja Merziyan muutettua häidensä jälkeen sulhasen veljen luo

Kotkaan oli Zinetullah vaimoineen vieraillut näiden luona ja muistelmiensa mukaan huomannut, että nämä käyttivät

huoneessaan ”100 kynttilän” vahvuista valaisinta, vaikka maksoivat vain ”25 kynttilän” vahvuisesta. Ahsen Börelle

tämäkin oli taattu merkki ”sukupolvesta toiseen veressä kulkevasta sairaudesta”, joka sai veljekset käyttämään

hyväkseen jokaisen mahdollisuuden keinoja kaihtamatta. Vakavampi oli hänen molemmissa teoksissaan esittämänsä

syytös, jonka mukaan Nasibullenit olivat kavaltaneet Terijoen seurakunnalta 2600 ruplaa varoja. Näistä riidoista ks.

Ahsen Böre 1943, 4; Ahsen Böre 1945, 87–94. Erityisen traagista Ahsen Börelle oli, että hänen ystävänsä Lütfi Ishaki

oli toiminut Ömerin suosittajana, kun tämä kosiskeli Safiyen sisarta. Ishakia itseäänkin kohtaan oli ilmeisesti esitetty

vastaavanlaisia kavallussyytteitä, mutta näitä ei Ahsen Bören mukaan voinut verrata, koska tämä oli ollut ”puutteessa”,

kun taas lanko oli käyttänyt rahat ”itsekkyyttään”. Puolueettomuus ei kuulunut Ahsen Bören itsensä suuriin hyveisiin.

117

lapsi, joka ei löydä kumppaniaan omiensa joukosta, vaan sekaantuu ulkopuolisiin hyläten oman äitinsä ja

isänsä, on kaikkein surkein ja säälittävin ihmisolento. Sellaista henkilöä eivät tarvitse sen enempää hänen

omansa kuin muutkaan. Hän on hyödytön ja onneton.388

Tämä oli varsin suorasukaista, jopa julmaa tekstiä, ja muistelmien kirjoitushetken päätarkoitus

olikin toimia varoittavana esimerkkinä perheen lopuille lapsille. Nämä ottivatkin ohjeesta onkeensa:

Murat päätyi isänsä yhteyksien avulla harjoittelemaan tekniikan alaa Saksaan, mutta hänen

kannaltaan sota tuli väliin pilaamaan hänen suunnitelmansa paluusta maahan jatkamaan alan

opintoja vuoden 1939 jälkeen. Muistelmien mukaan opintojen toivosta luopuminen johti Muratin

aiemmin mainitusti naimaan serkkunsa Kadriyen ja ryhtymään isänsä jalanjäljissä turkiskauppiaaksi

Helsingissä.389

Tämän enempää hän tuskin saattoi olla vanhemman veljensä vastakohta, ja siten

myös Isäsuden lähtökohtainen ihannepentu.

”Svenskanissa” opiskellut pesue – Zeyd, Zekiye, Vasif ja Ruşane – joita varten muistelmien ohjeet

oli laadittu omaksui roolinsa vielä Muratiakin kuuliaisemmin. Zeyd ja Vasif päätyivät myöhemmin

jatkamaan opintojaan ja työskentelyään Ruotsiin, missä Zinetullah kävi myös poikiensa menestystä

kauppamatkojensa yhteydessä valvomassa. Pojat kotiutuivat maahan hyvin ja jäivät niille teilleen

suureen maailmaan lopulta pysyvästi. Muistelmissaan isä kehui vuolaasti myös nuorimpia tyttäriään

– Zekiyea menestyksekkäästä avusta perheen liikkeen kirjanpitämisessä ja Ruşanea musikaalisista

lahjoistaan ja kielitaidostaan390

– mutta tiettävästi nämä kuitenkin saivat myöhemmin ehdottoman

kiellon eräille sellaisille haaveilleen, joiden kohdalla Gülanberiin oli sovellettu aiemmin

vastaavanlaisessa tilanteessa pikemminkin porkkanaa kuin keppiä.391

Gülanber taas päätyi lopulta

avioon juutalaisen miehen kanssa, ja muutti Israeliin – kauas Suden valvovan silmän alta.392

Suomen armeijaan Zinetullah ei poikiaan halunnut päästää, eivätkä ainakin Feyzia koskeneet

viritykset Turkin asevoimien suuntaan johtaneet tuloksiin, kun tällä ei ollut sotilaskoulutusta.393

Silti oli lähellä, ettei Vasif talvella 1944 menehtynyt Helsingin pommituksissa.394

388

Ahsen Böre 1945, 19–20. 389

Ahsen Böre 1945, 41–42. 390

Ahsen Böre 1945, ibid. Esimerkiksi elokuussa 1944 täyttämäänsä Tukholman-matkaltapaluuanomukseen Ahsen

Böre ilmoitti matkansa tarkoitukseksi liikematkan lisäksi ”olleensa järjestämässä Norrköpingissä olevan poikansa

jatkuvia opintomahdollisuuksia”. Ks. Kyselykaavake 31.8.1944, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA. Vasifista tuli

Ruotsissa menestyksekäs insinööri. Ks. [http://runeberg.org/vemarvem/gota65/0042.html], luettu 20.3.2012. 391

Henkilökohtainen tiedonanto Cici Safkan-Seppälältä 30.12.2010. 392

Henkilökohtainen tiedonanto Cici Safkan-Seppälältä 30.12.2010; Leitzinger 2006, 206. 393

Ahsen Böre 1945, 40; Henkilökohtainen tiedonanto Cici Safkan-Seppälältä 30.12.2010; Esad Baibulatin ja Äkräm

Neumanin haastattelu 3.1.1998, Kansio 20, Tatarica. Ahsen Böre esitti asian niin, että Feyzi oli pyrkinyt Turkin

armeijaan päästäkseen eroon tapaamastaan suomalaisesta tytöstä, mutta koulutuksen puutteessa tämä ei onnistunut. 394

”Missä olet komea juutalaispoika?” (HS 18.7.1993); ”Juutalaispoika olikin turkkilainen” (HS 12.8.1993). Vasif oli

sotatalvena 1944 ollut TBK:n matkassa Helsingin Kaisaniemessä pelaamassa jääkiekko-ottelua paikallisia Karhu-

Kissoja vastaan, kun neuvostopommikoneet iskivät Helsinkiin. Vuonna 1993 HS julkaisi kaksi juttua, joissa eräs

118

Vuoden 1943 Olemme onnistuneet...-pamfletissaan Ahsen Böre otti hyvin tunteellisesti kantaa

yhteisönsä – jota nyt taktisen kompromissihakuisesti kutsui vain ”Suomen muslimeiksi” –

uskonnollisen ja kansallisen identiteetin säilymiseen. Suomalaiset saivat jälleen toimia sellaisena

retorisena tehokeinona ja esimerkkinä, jota jokaisen saattoi olettaa arvostavan:

[…] Käännymme nyt vielä kerran teidän puoleenne, arv. Suomen Muslimit! Tämä on Teidän oma

yhdistyksenne. Jos panette arvoa omalle kansallisuudellenne ja uskonnollenne, niin on Teidän kaikkien

velvollisuus yksimielisesti kirjottautua yhdistyksen jäsenyyteen. Pois kaikki viha ja kateus! Meidän

muslimien on pyrittävä rinta rinnan säilyttämään kansallisuutemme ja uskontomme. Voitteko katsoa

kädet ristissä lapsenne kadottavan kansallisuustuntonsa ja uskontonsa ja ehkä myöhemmin vihaavan

Teitä? Miksi? Siksi, ettei hän tiedä, kuka hän on ja mikä on hänen uskontonsa? Ei, tätä ei voi tehdä

kukaan oikea muslimi! Hänen velvollisuutensa on tehdä lapsilleen tunnetuksi kansallisuutemme ja

uskontomme. Tämä tapahtuu parhaiten oman turkinkielisen kansakoulumme avulla. Ottakaa esimerkkiä

sivistyskansoista, kuten esim. suomalaisista. Heidän lapsensa ovat väliaikaisesti siirtyneet Ruotsiin,

lyhyeksi ajaksi. Suomalaiset eivät katso tätä rauhallisesti, vaikka kulttuuri ja uskonto on molemmissa

maissa sama. Suomalaiset eivät halua, että heidän suomenkielelleen tulisi vähääkään vahinkoa, ja

sentähden he lähettivät opettajia Ruotsiin ja avasivat omia kouluja. Ja meillä kun on Suomi vakinaisena

kotipaikkanamme, emmekä kuitenkaan välitä lapsistamme, kielestämme emmekä uskonnostamme!

Emmekö voi vähääkään ottaa esimerkkiä suomalaisista! Emme tietenkään halua olla muista jäljessä, siis

lapsillemme kansakoulu.

Tunnuslauseemme olkoon: Oma turkinkielinen kansakoulu Suomeen!

Tampere, lokakuun 15 p:nä 1942

Suomalais-Turkkilaisen Kansakoulun Kannatusyhdistyksen johtokunnan puolesta:

Z.I. Ahsen Böre395

Kun tiedämme Ahsen Bören laittaneen omat lapsensa ”turvaan” ruotsinkieliseen kouluun ja

määränneen perinnöttömiksi pesästään irtaantuneet pentunsa, voimme todeta hänen myös

konkreettisesti pyrkineen olemaan tässäkin suhteessa sanojensa mittainen mies. Mutta jos hän olisi

vuonna 1960 ollut näkemässä lopulta Istanbuliin kirjakauppiaaksi muuttaneen, hylkäämänsä Feyzin

– sen ainoan perheestä, jolle hänen unelmastaan tuli totta – haastattelun Uudessa kuvalehdessä, hän

olisi kenties lopulta antanut arvoa niille ponnisteluille, joilla poika oli yrittänyt olla isänsä arvoinen:

Hän puhuu moitteetonta suomea, on syntynyt Terijoella, hänen turkkilainen äitinsä, suomalainen

vaimonsa sekä kaksi tytärtään asustelevat tällä hetkellä Tampereella. Voimme siis käyttää sanaa

suomalainen, miehestä, jolla on näin luja side maahamme. Hän on erään suurehkon kirjakaupan

toimitusjohtajana Turkissa, Istanbulissa. Hänen elämänkaarensa on ollut hyvin monivaiheinen. Sen sain

häneltä itseltään kuulla pistäytyessäni pariinkin otteeseen Istanbulin Beyoglu-nimisessä kaupunginosassa

[...] Siinä sijaitsee Kitapsaray – suomeksi Kirjalinna. [...] Näen kirjakaupan oven avautuvan ja

sulkeutuvan. Koululaisia, miehiä, naisia... Ihmisvirta soluu ovesta sisään ja ulos. Tuolla sisällä, toisen

kerroksen konttorissa, istuu Feizi Bey juoden kenties juuri tällä hetkellä iltapäiväteetään. Hän katselee

välillä värikkään ihmismassan liikehtimistä myyntipöytien äärillä. Hän ihailee taidemaalauksien

paikalla tuolloin ollut helsinkiläisnainen etsi ”komeaksi juutalaispojaksi” arvelemaansa TBK:n pelaajaa, joka oli tuona

päivänä pelastanut hänen henkensä vetämällä hänet suojaan Kaisaniemen kentän pukusuojan penkin alle. Pommi osui

kentälle, ja sirpaleet surmasivat kaksi koppiin paenneista tytöistä, mutta hän selvisi itse tuntemattoman tamperelaisen

avulla. Jutun lukenut pelastaja – Vasif Ahsen Böre – lähetti vastineensa tuolloisesta asuinmaastaan Belgiasta,

vahvistaen muistelut yhtä seikkaa lukuunottamatta: pelastava enkeli ei ollut juutalainen, vaan turkkilainen! 395

Ahsen Böre 1943, 24–25. Lihavointi lähteessä.

119

kokoelmaa. Hän vilkaisee kelloaan, on jo aika sulkea. Hän kulkee lähellä sijaitsevaan kotiinsa kiemuraista,

porrastettua katua. Hän ohjaa iltaisin naapurin armenialaispoikaa tämän ohdakkeisella tuntuvalla opin

tiellä. Sen jälkeen hän avaa radion. Sieltä kuuluu tuo monotooniselta vaikuttava turkkilainen

viihdemusiikki. Hän irroittaa postipaperin suomalaisen sanomalehden ympäriltä, sytyttää

turkkilaissavukkeen sekä heittäytyy nojatuoliinsa, jonka viereisellä pikkupöydällä on Suomen pienoisviiri.

Hän on Feyzi Bey, Kitapsarayn ”suomalainen johtaja”. 396

Voisiko tämä toimittaja Irja Sievisen kynäelmä enää enempää muistuttaa sitä ideaalipoikaa,

jollainen Feyzin olisi pitänyt olla isän vielä eläessä: Hän oli omistautunut kirjallisuudelle ja

sivistykselle, johti menestyksellä suurehkoa liikeyritystä, jopa naapurin poikaa tämän opinnoissa

auttamalla piti elossa isänsä vaalimia koulutuksen ihanteita – ja ennen kaikkea teki tätä kaikkea

Istanbulissa, edesmenneen isänsä Luvatussa Maassa.

Zinetullah itse oli kenties haaveillut perheensä muutosta Turkkiin jo aiemmin, mutta lopulta tämän

haaveen näyttävät aktualisoineen vuoden 1939 jälkeiset kokemukset: Sodan sytyttyä hän oli

joutunut jättämään huvilansa Terijoella vihollisen käsiin, eikä ulkomaalaisena ollut saanut mitään

korvausta luovuttamastaan omaisuudesta, jonka arvoksi mainitsi jopa kolme miljoonaa markkaa.397

Epäreiluuden kokemus voimisti paloa Ahsen Bören rinnassa, ja ainakin teoriassa selkeytti hänen

johtoajatuksensa: Kunhan sota olisi kaikkialla ohi ja tie selvä, Ahsen Bören perheen tarinan

seuraavat luvut – joiden hän jo ounasteli olevan omalta osaltaan viimeisiä – kirjoitettaisiin Suomen

sijaan Turkissa.398

Vilauksia tästä kaipuusta voi nähdä siinä symboliikassa, jonka kautta hän

hahmotti omalaatuista suhdettaan näihin kahteen maahan. Valokuvat – sekä hänen niiden pohjalta

teettämänsä suurikokoinen maalaus – kertovat kesäpäivistä Terijoella, missä Ahsen Bören suuressa

huvilassa oli aina ollut käyttövalmiina kaksi lipputankoa. Ne tarvittiin Suomen sekä Turkin lippuja

varten, joista ensimmäinen liehui talon pihassa ja jälkimmäinen kuvaavasti talon katolla, lähempänä

sen asukkaita, lähempänä sydäntä. Silti Suomikin oli epäilemättä – ainakin tähän sotatraumaan asti

– Zinetullahille rakas maa: Kuten hän asian erääseen lupa-anomukseensa itse niin verrattomalla

tavalla merkitsi, Tampere oli kyllä hänen nykyinen oleskelupaikkansa; hänen asuinpaikkansa

kotimaassa oli kuitenkin Istanbul.399

Tämän paremmin tunnetta tuskin saattoi sanoiksi pukea.

396

”Suomalaisia Istanbulissa” (Uusi Kuvalehti 18.3.1960). Feyzi Ahsen Börekin jäi omalta osaltaan suomalaisen

kirjallisuushistorian alaviitteisiin: Hänen Istanbulissa vuonna 1972 julkaisemansa turkki-suomi-turkki-taskusanakirja oli

ensimmäinen laatuaan. Ks. Halén 1996, 34; Halén 2005, 6; Leitzinger 2006, 239. 397

Ahsen Böre 1945, 7. Tässä yhteydessä Ahsen Böre mainitsee, että hän oli tuloksettomien yritystensä jälkeen valmis

vetoamaan presidenttiin asti, jotta saisi edes yhden miljoonan menettämiensä kolmen tilalle; tähän hän

jäähyväislahjanaan tyytyisi, olihan Suomi ollut häntä kohtaan niin vieraanvarainen. Myös Georg Pimenoffin mukaan

Ahsen Böre oli menettänyt kalliit tonttinsa ja talonsa Terijoella saamatta ulkomaalaisena mitään korvaukseksi. Tästä

syystä hän oli auttanut tätä siirtämään omaisuuttaan turvaan Ruotsiin, minkä vuoksi joutui selvittämään kuulusteluissa

Tukholman-matkojensa tarkoitusta ja niillä tapaamiaan ihmisiä. Näiden joukossa oli muun muassa eräs Zinetullahin ja

Safiyen sairastumisia hoitanut professori Olivecrona. Henkilökohtainen tiedonanto Veronica Pimenoffilta tekijälle

9.2.2012. Tieto perustuu Georg Pimenoffin kenttäoikeuden kuulusteluissa joulukuussa 1942 tekemään selvitykseen. 398

Ahsen Böre 1945, 7, 99–100. 399

Zinetullah Ahsen Bören oleskelulupa-anomus 5.12.1944, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA. Kursivoinnit tekijän.

120

Vaikkei Ahsen Böre muistelmissaan sitä mainitsekaan, hänen ystävänsä Pimenoffin pidätys

heinäkuun 1942 alussa juuri ennen Koraanin suomennoksen ilmestymistä oli varmasti myös

horjuttanut hänen käsitystään Suomesta oikeusvaltiona. Pimenoff oli Raamattuja

neuvostosotavangeille toimittaessaan havainnut saman, minkä sotavankitoimiston johtoon kesällä

1941 siirretty entinen ulkoministeri ja Helsingin Sanomien päätoimittaja Eljas Erkkokin jo tiesi:

neuvostovangit saivat riittämätöntä ravintoa, heidän varustuksensa oli surkea ja työolot olivat kaikin

tavoin kestämättömät. Suuttunut Pimenoff oli laatinut vankileirien oloista vetoomuskirjeen

kansainväliselle Punaiselle Ristille, jonka oli antanut Yhdysvaltain Helsingin asiainhoitajalle Robert

McClintockille. Tämä puolestaan toimitti sen kuriiripostissa Tukholmaan.400

Silmukka alkoi näin kiristyä Pimenoffin ympärillä. SPR:n yhteyksiensä kautta Erkko sai tiedon

asiasta, ja heinäkuun alussa tarkkailun alla jo joitakin kuukausia sitä ennen ollut Pimenoff vangittiin.

Hän kieltäytyi kuulusteluissa pitkään kertomasta tietoja tuttavistaan sillä perusteella, etteivät nämä

liittyneet asiaan, mutta joutui lopulta antamaan Ahsen Börestäkin joitakin jo mainittuja vähäpätöisiä

tietoja. Helsingin suojeluskuntapiirin kenttäoikeudessa ja myöhemmin Sotaylioikeudessa

lieventäviä asianhaaroja löydettiin, eikä Pimenoffin toimintaa pidetty pidetty tarkoituksellisena

vieraan valtion hyödyttämisenä. Tuomio oli yhtä kaikki kova – kolme vuotta vankeutta, joista

Pimenoff istui kaksi, vapautuen kesäkuussa 1944.401

Hän oli tuomiostaan myöhemmin verisesti

loukkaantunut, manaten esimerkiksi Helsingissä loppuvuodesta 1944 tapaamalleen englantilaiselle

pastori Waddamsille suomalaisten perisynneiksi ”kapean nationalismin ja itserakkauden”.402

Joulukuussa 1943 Ahsen Böre itsekin oli pyrkinyt auttamaan sotavangeiksi joutuneita muslimeja.

Häntä oli lähestynyt Tuure Hiljanen-niminen työmies, joka tiedusteli Zinetullahin halua

avustaa ”turkkilaissyntyisiä ja -uskoisia” sotavankeja. Ahsen Böre toimitti Hiljasen kautta vangeille

arabiankielisen Koraanin, julkaisujaan sekä turkislakkeja, mutta Hiljanen – jonka motiivit vankien

auttamiseen eivät käy lähteistä ilmi – oli tallettanut häneltä saamansa kirjeen sotilaspassinsa väliin

ja sitten kadottanut passinsa. Sen löydyttyä kuvio paljastui Hiljasen esimiehille ja tätä kautta EK:lle.

Kuultuaan yhteydenpidon vankeihin olevan luvatonta Ahsen Böre luopui asiasta, ja se jäi sikseen.403

400

Henkilökohtainen tiedonanto Veronica Pimenoffilta tekijälle 9.2.2012; Manninen & Salokangas 2009, 367, 691. 401

Henkilökohtainen tiedonanto Veronica Pimenoffilta tekijälle 9.2.2012; Manninen & Salokangas 2009, ibid. 402

Ketola 1997, 239. Pastori Herbert M. Waddams oli Ison-Britannian tiedotusministeriön uskonto-osaston virkamies,

joka teki vuodenvaihteessa 1944–1945 vierailun Suomeen ja Ruotsiin. Hän tapasi Pimenoffin Helsingissä kahdesti, eikä

tällä ollut suomalaisista juurikaan hyvää sanottavaa. Ketolakin toteaa, että Pimenoffin mielipiteisiin vaikutti

huomattavasti se, että hän oli ollut sodan aikana vangittuna kaksi vuotta ilman oikeudenkäyntiä petoksesta epäiltynä.

Pimenoffista ja hänen vuoden 1942 tuomiostaan ei ole aiemmassa tutkimuksessa juurikaan mainintoja tai ne ovat hyvin

epämääräisiä. Vrt. Halén 1996, 24; Leitzinger 2006, 169. 403

Kajaanin Valpon etsivä Matti Huuhtasen ”ilmoitus N:o 44/44” 12.5.1944; Tampereen Valpon osastopäällikkö Allan

Rydmanin kirje Valpon pääosastolle 15.5.1944, Henkilömappi 10059, EK-Valpo, KA.

121

Koko sota-ajan Zinetullah toimi hyvin aktiivisesti. Vuonna 1945 – viimeisenä elinvuotenaan – hän

työsti yhdessä Safiyen kanssa julkaisukuntoon vielä peräti kolme teosta, jotka käsittelivät rikkaan

orenburgilaiskauppiaan Gani Bayn ajatuksia muun muassa džadidismina tunnetusta Venäjän

muslimien parissa 1880-luvulta alkaen levinneestä modernisaatioliikkeestä, Ahsen Bören

edesmenneen ystävän Lütfi Ishakin elämää sekä asuinmaassaan Turkissa ”kokeneena turkkilaisena

rotuteoreetikkona” ja ”panturkkilaisena ideologina” kunnioitetun Idel-Uralin entisen presidentin

Sadri Maksudi Arsalin kirjassaan esittämiä kansallismielisiä näkemyksiä.404

Näitä julkaisuja ei tässä

yhteydessä tämän lähemmin tarkastella, mutta niiden mainitut teemat olivat hyvin häntä kuvaavia.

Varmastikin juuri sodan vuoksi kohtaamistaan vaikeuksista johtuen Ahsen Böre oli nimittäin 1940-

luvun puolivälissä jälleen mitä suurimmissa määrin turkkilaisuutensa lumoissa – nyt jopa entistäkin

utopistisempien haavekuvien valloissa. Hänen elokuussa 1941 Helsingin Sanomiin lähettämänsä

mielipideteksti nimeltä Venäjän sorron alla olevien turkkilaisten kansojen tulevaisuus on tästä

mainio osoitus. Siinä Ahsen Böre esitti näkemyksensä Venäjän turkkilaiskansojen menneistä ja

tulevista ajoista: Leninin ja Trotskin lupausten johdosta muslimit olivat menneet aikanaan siihen

halpaan, että olivat antaneet jakaa yhtenäisen ”valtionsa” ensin kuuteen Idel-Uralin tapaiseen

pikkutasavaltaan ja sitten vielä 32 entistä pienempään heimotasavaltaan. Kuitenkin kaikki näiden

valtioiden 35 miljoonaa asukasta olivat samaa ”turkkilaista kansaa”, jotka oli lyöty hajalleen vain

siksi, ettei ”kansallinen Turkin valtio” nousisi uhkaamaan bolševikkivaltaa. Hänen tästä tekemänsä

ennustus on vertauskuvansa osalta varsin karmiva:

[...] niinkuin Suur-Saksan suuri johtaja Adolf Hitler on koonnut kaikki saksalaiset yhden tunnusmerkin

alle, nimittäin hakaristin, niin samalla tavalla on näiden turkkilaisten pyrittävä yhtymään omiin

heimolaisiinsa, jolloin kaikki turkkilaiset tulisivat olemaan yhden yhteisen tunnusmerkin alaisia,

nimittäin ”Kuu- ja tähtilipun”. Samalla tavalla kuin Suur-Saksa on syntynyt ja parhaillaan on Suur-Suomi

syntymässä, niin tulee syntymään myös ennemmin tai myöhemmin yhtenäinen, kansallinen Suur-Turkki.

Ja nämä valtiot olisivat keskenään ystävyysliitossa ja takaisivat Europalle varman rauhan, etteivät

venäläiset enää koskaan tule uhkaamaan Europan rauhaa. Niin kauan kuin nämä valtiot ovat liitossa, niin

kauan tulee Europassa olemaan rauha.405

Tällainen visio on tietenkin luettava paitsi panturkkilaisuuden ideaalia, myös kirjoitushetken

akuuttia tilannetta vasten: Suomi oli elokuussa 1941 melko yksimielinen alkaneen hyökkäyssodan

oikeutuksesta, sillä mielipiteitä jakanut vanhan rajan ylittäminen syyskuun alussa oli vielä reilun

viikon päässä Ahsen Bören tekstin julkaisusta. Tällainen näkemys kanssasotijan suuren johtajan

ylistyksineen ei poikennut mitenkään maassa varsin yleisesti vallinneesta ilmapiiristä.

404

Halén 1996, 10, 33; Halén 2005, 6. Viimeksi mainittu teos Türk dili icin. Profissör Sadri Maksudi ve türkler birlikeri

hakkinda ufak fikirler (”Turkin kielen puolesta. Vähäisiä ajatuksia professori Sadri Maksudista ja turkkilaisten

yhteisyydestä”) oli kommenttivihkonen Maksudin kansallismielisestä Türk dili icin-kirjasta, jonka avulla Maksudi pyrki

todistamaan, että turkkilaiset voisivat ”aasialaisuudestaan huolimatta” nousta merkittäväksi sivistyskansaksi. Džadid-

modernisaatioliikkeestä ks. Tuomikoski 2002, erit. 15–32. 405

”Venäjän sorron alla olevien turkkilaisten kansojen tulevaisuus” (HS 23.8.1941).

122

Kansallisen identiteetin terminologian muutoksia ja yleistä epämääräisyyttä Suomen muslimien

keskuudessa kuvaa se, että myös esimerkiksi Helsingin Prometheus-kerhon kokouksessa

tammikuussa 1933 esitelmöinyt turkiskauppias Ibrahim Arifulla oli hänkin puhunut

mishääreistä ”turkkilaisina”, sillä nimitystä ”tataari” oli alettu pitää venäläisperäisenä pilkkanimenä,

eikä siis sopivana kansallisuuskäsitteenä. Vaikka näiden puheenvuorojen esittämisen välissä oli

kulunut aikaa, niiden vertailu osoittaa silti kiintoisia eroja sinänsä samaa tavoitetta – Venäjän vallan

alla elävien turkkilaiskansojen yhdistymistä sortajiaan vastaan – tukeneista lähtökohdista huolimatta.

Siinä missä Ahsen Börelle kaikki ”turkkilaisten” jakaminen oli väkivaltaa jakamatonta

kokonaisuutta kohtaan, Arifullalle Idel-Ural – tuo Volgan ja Uralin välinen ”valtioton valtio” – oli

nimityksen verrattaisesta uutuudesta huolimatta kotimaa, joka oli vapautettava bolsevikkien ja

ylipäätään venäläisten käsistä. Hänkin ihaili sitä yhteistä ”n. 30 miljoonan turkkilaisen kansan

russofobista liikettä”, joka oli Venäjän vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen (Arifullan mukaan

Idel-Uralin johdolla) organisoitunut turkkilaiskansojen yhteistoiminnaksi,406

mutta piti yhtä kaikki

Idel-Uralia tämän toiminnan johtotähtenä, joka itsessään täyttäisi kaikki kansallisuusaatteen vaateet:

Lyhyesti sanoen Idel-Ural täyttää kaikki taloudelliset ehdot, mitä täysin riippumattomalle maalle voidaan

asettaa. […] Mitä tulee kansan sivistystasoon, niin tällä haavaa turkkilaiset eivät voi ylpeillä sellaisella

korkealla teknillisellä kulttuurilla kuin esim. Euroopassa on, mutta jos otetaan vertailtavaksi muita

itämaisia kansoja, niin Idel-Ural on tässä suhteessa jälellä vain Japanista, ja tärkeänä seikkana on

huomioonotettava, että idel-uralilaiset olivat jo ennen vallankumousta omaksuneet kaikilla elämän aloilla

eurooppalaiset muodot. […] Sitä paitsi toimii suuri määrä idel-uralilaisia muissa, varsinkin

turkestanilaisissa tasavalloissa. Edellä esitetyn nojalla tulemme siihen lopputulokseen, että Idel-Ural on

valmis ottamaan ohjakset omiin käsiinsä niin pian kuin suotuisa hetki koittaa [...]407

Ahsen Böre ei tätä olisi hyväksynyt sen enempää vuonna 1933 kuin jatkosodan aikanakaan. Hänelle

kaikki tähtäsi kaikkien ”turkkilaisten” niin valtiolliseen kuin kielelliseenkin yhdistymiseen, mille

johdattavaa valoa tarjosi Atatürkin luoma kansallisvaltio Anatoliassa. 20 vuotta hän itse oli yrittänyt

nostattaa turkkilaisuuden tunnetta Suomen muslimien – ”joita nyt kutsutaan tataareiksi” –

keskuudessa, siinä onnistumatta. Ahsen Böre siunasikin paitsi ”verenperintöään”, myös Atatürkin

nerokkuutta kansallisen ideologian nostamisessa keskiöön ja Turkin ulkopuolisten turkkilaistenkin

sisällyttämisessä ”Suur-Turkkiin”, minkä Turkkilaisten Isän seuraajat kuitenkin olivat pilanneet.408

Hän kuitenkin tietoisesti tai tietämättään petti itseään: Atatürk oli julkisesti sanoutunut irti sekä

panislamilaisuudesta että panturkkilaisuudesta jo vuonna 1922, koska ei pitänyt niiden toteuttamista

realistisena. Tätä politiikkaa hänen seuraajansa sitten jatkoivat kemalismin nimen alla.409

406

Arifulla 1933, 3–5, 14–15. 407

Arifulla 1933, 21–22. 408

Ahsen Böre 1945, 12, 83. 409

Mango 1999, 332–333; ks. myös Insel 2007, 121–124.

123

Vaikka Ahsen Bören muistelmista saa kuvan hänen monien ystäviensä muuttumisesta tosipaikan

tullen vihamiehiksi – Ishakin kaltaisia edesmenneitä taistelutovereita tietysti lukuun ottamatta –

tehtiin Palanderin talossa 1940-luvulla muutakin kuin harmiteltiin menetettyjä ystäviä. Ahsen

Börejen luona järjestettiin sotavuosien vieraskirjan merkintöjen perusteella monet tapaamiset ja

iloiset illanistujaiset, joissa vierailleista tosin huomattavan suuri osa oli ”omien” sijaan

kantasuomalaisia. Puumerkkinsä kirjaan saivat useaan otteeseen rustata Zinetullahin luottoystävät:

Kun minulle nyt suotiin erikoinen kunnia aloittaa merkinnät tähän vieraskirjaan, en osaa vilpittömämpää

isäntäväelle toivottaa, kuin että tähän karttuisi paljon ja sellaisten nimiä, jotka ihmisolemukseltaan ovat

antavia, virkistäviä, oikeita ”sillanrakentajia” ihmiskohtaloiden välille – yli kaiken eroavaisen ja etäisen.

2.II.1941 G.Pimenoff 410

Vakiovieraita Ahsen Bören kotona – missä isännän eri uskontokuntia edustaneiden vieraiden

keskustelut ja väittelyt saattoivat toisinaan venyä yömyöhään – olivat omien perheenjäsenten ja

sukulaisten ohella etenkin Pimenoff Agnes-vaimoineen, Koraanin kieliasun tarkastanut Ahtinen-

Karsikko sekä suomennoksen oikolukenut K.E. Numminen puolisoineen, jo aiemmin mainitut

Väinö ja Hilja Hakkila sekä Ahsen Bören asianajaja J.N. Lehtinen. He olivat kaikki paikalla

esimerkiksi 18.3.1941, kun Keskustori 7:ssa juhlittiin Zinetullahin ja Safiyen hopeahääpäivää.

Kutsun Suden yksityiseen pyhimpään saivat kuitenkin myös esimerkiksi eräät Kauppatalon

naispuoliset työntekijät, joista osa näyttää vierailleen Safiyen luona vielä Zinetullahin kuoleman

jälkeenkin. Perheen välit Pimenoffeihin säilyivät myös läheisinä aina tämän vuonna 1955

tapahtuneen kuolemaan saakka.411

Ahsen Böre herätti kiistatta myös aitoa kunnioitusta.

Zinetullah Ahsen Bören kuolema kotonaan Tampereella perjantai-iltana 9.11.1945 tuli aiemmasta

vakavasta sairastelusta ja kaikesta vääjäämättömästä stressistä huolimatta suurena yllätyksenä. Kun

hän oli ehtinyt tähän päivään mennessä kirjoittaa valmiiksi muistelmansa, mutta ei vielä ollut

ehtinyt niitä julkaista, Safiye kunnioitti miehensä työtä lisäämällä tarinan loppuun vielä maininnan

miehensä viimeisistä hetkistä maan päällä. Hänen ansiostaan tiedämme, mitä tuolloin tapahtui:

Hän – Jumala häntä siunatkoon – oli juuri saanut päätökseen keski- ja iltapäivärukouksensa, ja oli mennyt

levolle sänkyynsä sairautensa vuoksi, joka oli pahentunut viime päivinä. Hieman ennen kello kuutta hän

alkoi tuntea rinnassaan kipua, ja hyvin pian menehtyi siihen, missä lepäsi. Hänen vaimonsa Safiye,

tyttärensä Ruşane, poikansa Murat ja Muratin vaimo Kadriye olivat kotona hänen viimeisten

hengenvetojensa aikana. Hänen poikansa Zeyd ja Vasif olivat Ruotsissa, vanhin poika Feyzi oli kotonaan

Tampereella ja tyttärensä Zekiye oli Helsingissä. Edesmennyt oli käynyt lääkärissä ennen kauppatalolle

menoaan, ja oli saanut kuulla että mikään ei ollut vialla, hänen sydämensä vain oli väsynyt.[...]412

410

Zinetullah ja Safiye Ahsen Bören kodin vieraskirja 1941–1946, CSA. 411

Zinetullah ja Safiye Ahsen Bören kodin vieraskirja 1941–1946, CSA. Ks. myös Ahsen Böre 1943, 28–29. Ahsen

Börejen ja Pimenoffien lämpimien välien säilymisestä ovat tämän tekijälle kertoneet myös tähän työhön tietoja antaneet. 412

Ahsen Böre 1945, 99–100.

124

Zinetullahin kuolema oli perheelle luonnollisesti järkytys – ei vähiten Safiyelle, joka eräässä

hieman miehensä kuoleman jälkeen otetussa valokuvassa näyttää siltä, kuin olisi yhdessä yössä

vanhentunut vuosikymmenen. Islamilaisen tavan mukaisesti hautajaiset tuli pitää nopeasti, ja niinpä

Susi siunattiin haudan lepoon Helsingin Hietaniemessä sijaitsevalle islamilaiselle hautausmaalle

kaksi päivää kuolemansa jälkeen 11.11.1945. Perheenjäsenistä paikalla eivät olleet enää 1941

menehtynyt äiti Merhabe ja vuotta ennen isoveljeään – tämän muistelmien mukaan varsin tutulta

kuulostavaan jatkuvien huolten pahentamaan sairastumiseen – kuollut Abdulhak. Susi itse oli

saavuttanut arvokkaan iän, muttei ollut vielä lähimainkaan vanha mies, vain 59-vuotias, mutta

sydämen pettäminen oli katkaissut siivet niiltä haaveilta, jotka eivät olleet vielä toteutuneet.413

Turkkiin muuttamisen lisäksi toinen tällainen toteutumaton projekti oli suomenkielisen Koraanin

selitysteoksen julkaiseminen, jollaisen hän muistelmissaan vihjaa olleen työn alla – ”mikäli Jumala

antaa minulle aikaa ja kärsivällisyyttä tehdä sen loppuun”.414

Kahden arkistossa säilyneen

kirjekopion avulla on mahdollista todeta, että tämä ei ollut pelkkää puhetta. Nämä syyskuulle 1945

päivätyt kirjeet Englannista jo tuntemaltamme lähettäjältä – The Woking Muslim Mission & Literary

Trustilta – oli osoitettu vain nimekkeellä “Dear Sir”, mutta ne ovat selviä vastauksia Tampereelta

aikaisemmin lähetettyihin lupatiedusteluihin koskien jotakin uskonnollista, suomenkielistä julkaisua.

Wokingilaisten imaami Abdul Majid mainitsi olevansa kiinnostunut antamaan tämän luvan, mutta

kaipasi lisätietoa tiedustelijan mainitsemasta kustantajaystävästä, “mr. Ahsan Boreesta”. Majid

halusi tietää, millainen henkilö oli kyseessä – minkä ikäinen tämä oli, millainen koulutustausta

hänellä oli, osasiko hän arabiaa sekä englantia, tuntisiko hän venäjäntaitoista kääntäjää ja niin

edelleen. Majid tiedusteli myös julkaisun aikataulua, mahdollista organisaatiota käännösjulkaisun

takana, työn kustannuksia ja keinoja niistä suoriutumiseen sekä metodeja siihen, miten

varmistettaisiin käännöksen laatu. Hieman koomisena lopetuksena kirjeilleen Majid tiedusteli,

miksei herra “Boree” itse kirjoittanut heille ja epäili syyksi tämän kielitaidon puutetta – koomista

siksi, että herra Majidin oma englannin kielen taito oli melko hapuilevaa:

But before the regular permission to undertake the Finnish Translation be given, we would like to know

something more about your goodself and the gentleman who proposes to undertake this rather responsible

work. What are the educational qualifications, the age etc of your friend M r Boree.? Is he conversant

with Arabic and English? [...] How long does he think he take to finish the Translation? Has he got any

proposals to make for its publication? Is there any society or organisation that is going to bear the cost of

translating and printing? What method does he propose to ascertain that the translation that he wishes to

do, will be the exact translation of the English version? Please be good enough to answer these queries

and on hearing from you we shall talk of the rights of translation.[...]415

413

Ahsen Böre 1945, 20–21, 99–100; Zinetullah Ahsen Bören kuolinilmoitus ja muistokirjoitus (AL 11.11.1945).

Mishäärien (ja yleensä muslimien) hautajaistavoista ks. Leitzinger 1996, 191–193; Hallenberg 2005, 43–48. 414

Ahsen Böre 1945, 47. 415

Imaami Abdul Majidin kirje Suomeen 23.9.1945, Kansio 17, Tatarica, KK.

125

Kysymys kielitaidosta viittaa siihen loogisimpaan vaihtoehtoon, että Tampereelta Wokingiin oli

Ahsen Bören puolesta kirjoittanut nimenomaan englannin kielen hallinnut Pimenoff. Majid tarjosi

vastineessaan Ahsen Börelle myös mahdollisuutta tarjota jonkinlaista artikkelia Suomen muslimien

elämästä The Islamic Review-kuukausijulkaisua varten, mistä hän oli tälle lähettänyt malliksi

näytenumeron.416

Ikävä kyllä aineistosta ei selviä, mitä Majidin kirjeeseen vastattiin ja ehtikö

kyseessä ollut projekti liikkua eteenpäin ennen Ahsen Bören kuolemaa. Artikkeli Suomen

muslimeista ilmestyi The Islamic Reviewssa ainakin tammikuussa 1956 Ahsen Bören vanhan

kiistakumppanin Tahirin kirjoittamana, ja vaikka Suden kuolemasta oli tuolloin kulunut jo yli

vuosikymmen, puhuu puolestaan, ettei Tahir muuten hyvin informatiivisessa artikkelissaan nähnyt

Koraanin suomennustyötä lainkaan mainitsemisen arvoiseksi.417

Enimmät vastakkainasettelut olivat

kuitenkin Ahsen Bören kuollessa jo historiaa: Hänen itsensä mukaan seurakunta oli jo vuonna 1936

luopunut häneen kohdistamastaan “boikotista”,418

ja Susi osasi myös osoittaa puolestaan

armeliaisuuttaan lahjoittamalla seurakunnalle suuren määrän keräämäänsä kirjallisuutta.419

Joka tapauksessa sekä muistelmat Wokingin kirjeet todistavat siitä, että Ahsen Bören ajatukset

askartelivat hänen viimeisiin elinhetkiinsä asti uusien ja yhä uusien kirjallisten projektien parissa, ja

että hän haki hyvin aktiivisesti yhteyksiä ulkomaiden muslimeihin. Hänen sydämensä oli täyttynyt

kansallisromanttisella palolla ja lopulta murhetta koettuaan ja myös aiheutettuaan väsynyt, mutta

hänen mielensä oli yhtä kaikki terävä viimeiseen asti. Omasta mielestään hän oli antanut omilleen

kaikkensa, mutta kun nämä eivät olleet yhtä onnekkaina kuin hän itse saaneet äidinmaidossaan

turkkilaista poltetta, he eivät koskaan todella ymmärtäneet hänen suuria ajatuksiaan. Hän oli saanut

monet itseään kohtaan kateellisiksi, vihamielisiksi ja yhteistyöhaluttomiksi ja hajottanut – vaikkei

toki omasta mielestään itse – myös oman perheensä, mutta hän oli myös menestynyt ja jättänyt

perinnökseen paitsi omaisuutta, myös liiketoimissa tunnetun hyvän nimensä ja ovia auki lapsilleen

ympäri Eurooppaa, kuten hän itse ilmaisi.420

Ja kaiken tämän vastapainoksi oli vaadittu vain

oikeudenmukaisuutta ja rehellisyyttä. Ensiksi mainitusta voimme hänen kanssaan kiistellä, mutta

jälkimmäisestä on hankala mennä väittämään vastaan. Rehellisyydellä vain oli ollut hintansa.

416

Imaami Abdul Majidin kirjeet Suomeen 22.9.1945 ja 23.9.1945, Kansio 17, Tatarica, KK. 417

”The Muslims of Finland” (julkaistu The Islamic Review 1/1956), Kansio 20, Tatarica, KK. 418

Ahsen Böre 1943, 19–20. Tässä hän toteaa, että seurakunta oli ilmoittanut ”Zinetullah Ahsenia vastaan harjoitetun

boikottauksen” lopettamisesta virallisessa vuosikertomuksessaan vuonna 1936, ja että oli huomattu tämän boikotoinnin

suuntautuneen pikemminkin suomalais-turkkilaisen kansakoulun kannatusyhdistystä kuin häntä henkilökohtaisesti

vastaan. Tämä tosin oli lähinnä semantiikkaa, koska seurakunta samaisti nämä kaksi toisiinsa ilmeisen selväsanaisesti. 419

Karvonen 1975, 22. 420

Ahsen Böre 1945, 64–65.

126

6. PÄÄTELMÄT: SANOJA SUDEN SUUHUN?

Kauppatalon toiminta ei päättynyt Zinetullahin kuolemaan. Feyzi olisi ollut vanhimpana poikana

isänsä työn luonnollisin jatkaja, mutta hän ei ollut enää aikoihin ollut tämän hyvissä kirjoissa.

Niinpä Murat – jonka Ahsen Böre jo muistelmissaan nimesi liikkeensä perijäksi huolimatta siitä,

etteivät tämän liiketoimet Helsingissä olleet sujuneet421

– johti Ahsän Oy:ta aina vuoteen 1968.

Myös Safiye piti perheen liiketoimintaa yllä samoihin aikoihin asti, kunnes hänen terveydentilansa

ei enää sitä sallinut – lähes 50 vuoden toiminnan jälkeen!422

Aika oli tuolloin jo ajamassa ohi

kauppatalon toimialasta, muttei suinkaan Zinetullahin toimeliaasta leskestä, joka vielä vanhuuden

päivillään rakennutti lastensa ja lastenlastensa iloksi perheelle uuden kesänviettopaikan Kuloveden

rannalle Suoniemelle, missä saattoi viettää aikaansa kalastellen ja naapureitaan hämmästyttäen:

[...] Temperamenttisena ihmisenä hän tarttui nopeasti asioihin. Suoniemellä hän vieraili läheisessä

maalaistalossa kananmunia ja muita ruokatarpeita ostamassa. Kerrotaan hänen kerran halunneen ostaa

kokonainen kana. Talon emäntä epäröi todeten, ettei pysty tekemään kanalle mitään, kun talon isäntä on

pois. Vastaus tuli topakasti: ”Mene pois, anna kirves”.423

Safiye myös piti huolen siitä, ettei hänen miehensä nimi päässyt painumaan unohduksiin. Hän

toimitti pian Zinetullahin kuoleman jälkeen muistojulkaisun tämän kunniaksi,424

ja Kuloveden

rannalla liehuivat vanhaan Terijoen tyyliin sekä Turkin että Suomen liput. Täyttäessään 70 vuotta

kesällä 1969 Safiye antoi Aamulehdelle haastattelun, jossa kertoi edelleen olevansa turkkia perheen

kesken puhuva Turkin kansalainen, noudattavansa paastoaikojen kaltaisia perinteitä ja tarjoavansa

vierailleen turkkilaisia ruokia.425

Zinetullahia juhlittiin vielä 1995, kun Tampereen islamilainen

seurakunta vietti hänen kuolemansa 50-vuotismuistojuhlaa.426

Mutta mitä hänen tarinansa sitten meille kertoo? Tiedot Ahsen Bören nuoruusvuosista etenkin ajalta

ennen Suomeen päätymistä ovat pitkälti peräisin hänen muistelmistaan, joten niiden luotettavuuteen

on luonnollisesti paikoin suhtauduttava varauksella. Dokumentoituja tapahtumia ovat kyllä

esimerkiksi hänen asettumisensa Terijoelle vuoden 1910 tienoilla sekä hänen loppuvuodesta 1916

Ufassa suorittamansa imaamitutkinto, mutta monien muiden tapausten osalta yksityiskohtien,

ajoitusten tai aina edes koko mainitun tapahtuman varmistaminen useammista lähteistä ei ole tämän

tutkielman puitteissa ollut mahdollista. Niinpä tätä aikaa hänen elämästään on puntaroitava

421

Ahsen Böre 1945, 42. 422

”Kaksi isänmaata” (Safiye Ahsen Bören 70-vuotissyntymäpäivähaastattelu), AL 3.6.1969. 423

Holmala 2010, 282–283; Henkilökohtainen tiedonanto Cici Safkan-Seppälältä 30.12.2010. Safkan-Seppälä kertoi,

että nimenomaan kalastuksesta tuli Safiyelle rakas harrastus vanhuudenpäivillään – tämä saattoi lähteä veneellä järvelle

jo varhain, ennen kuin Naagonnokaksi nimetyllä kesähuvilalla olleet vieraat ehtivät edes silmiään avata. 424

Baibulat 2004, 130. 425

”Kaksi isänmaata” (Safiye Ahsen Bören 70-vuotissyntymäpäivähaastattelu), AL 3.6.1969. 426

Baibulat 2004, 130.

127

ensisijaisesti siltä kannalta, mitä hänen kypsällä iällä kirjoittamansa nuoruuskertomukset kertoivat

siitä miehestä, joka niiden laatijasta oli tullut uudessa kotikaupungissaan Tampereella – ja ennen

kaikkea uudessa mentaalisessa kotimaassaan Turkissa. Vaikka hänen muistelmansa ovatkin monin

paikoin täynnä ilmeisen rehellisiä ja sinänsä paikkansapitäviä tapahtumakuvauksia, subjektiivisissa

arvioissaan ihmisistä Ahsen Böre oli paikoin sangen jyrkkä ja jopa epäoikeudenmukainen, mistä

kertovat muistelmien kuvaukset esimerkiksi hänen ensimmäisestä avioliitostaan ja monista

ystävistään. Hänen kanssaan poikkiteloin asettuneet ihmiset saivat säälimättömän kirjallisen

tuomion, johon he olivat usein myös täysin puolustuskyvyttömiä mitenkään vastaamaan.

Zinetullah – ja Safiye sekä lapset hänen mukanaan – päätyivät Tampereelle sattumalta

hankaluuksien täytteisen Helsingin-vuoden (kesästä 1919 kesään 1920) seurauksena, mutta muutto

lienee lopulta ollut perheelle pikemminkin siunaukseksi kuin kiroukseksi. Teollisuuskaupungissa

jälleenmyynti- ja tukkuliiketoiminnalle oli tilausta, ja vaikka tämä merkitsi myös kilpailua, tämä ei

näytä Zinetullahia murtaneen – kilpailutilanne pikemminkin kuori hänestä esiin todellisen Suden,

kun hän ulkomaalaisena joutui monia muita kauppiaita heikommassa asemassa keksimään keinot

tilanteen kääntämiseksi omaksi menestyksekseen. Tärkein keino näyttää olleen ensi sijassa ahkera

matkustaminen tuotannon alkulähteille ja muu aktiivinen yhteydenpito ulkomaisiin

tavaranvalmistajiin, joilta osaava kauppias saattoi saada paitsi laadukkaita, myös edullisia raaka-

aineita. Samalla matkustaminen kuitenkin myös tutustutti hänet siihen, miten muslimivähemmistöt

suuressa maailmassa käsittivät oman kulttuurisen identiteettinsä ja pitivät sitä yllä.

Tämän maailman näkeminen kauppamatkoilla lienee ollut suurelta osalta syynä siihen, että

kauppiaasta ja liikemiehestä kuoriutui esiin myös kirjallinen vaikuttaja ja kustantaja. Vaikka Ahsen

Börellä olikin (tosin Venäjän vallan aikainen) imaamintodistuksensa, varsinaisiin uskonnollisiin

tehtäviin hän ei näytä tunteneen ainakaan mainitsemisen arvoista vetoa. Imaamin työ olisi kenties

myös edellyttänyt kompromissihakuisempaa ja tasaisempaa luonteenlaatua, eikä tästä tehtävästä

näin ollut hänelle kaikkein luontevimmaksi elämänuraksi. Sen sijaan hänen huomionsa ja

toimintatarmonsa kääntyivät identiteetin kysymyksiin, tiedosti hän itse tällaisen ”käännöksen”

elämässään tapahtuneen tai ei. Aluksi kyse oli pikemminkin uskonnollisen ja kansallisen

identiteetin käsitysten yhteenkietoutumisesta, mille ”Suomen muslimit” oli riittävä yleiskäsite ja

toisaalta Venäjällä ilman tarkkaa rajaa yhteenkietoutunut panislamismin ja panturkkilaisuuden

yhdistelmä tarjosi laajemman viitekehyksen. Atatürkin reformien myötä tämä ajattelutapa joutui

kuitenkin väistämättä haastetuksi, kun ahdas turkkilaisnationalismi painoi alas uskontoa, jolle vanha

identiteetti pitkälti perustui. Osmanivaltakunnan ja uuden Turkin tasavallan tarjoamilla

identifioitumisen kohteilla oli kirjaimellisesti maailmojen ero.

128

Kun pidetään mielessä Denzinin esittämät kriittiset huomiot biografin kohdehenkilönsä elämän

oletettujen käännekohtien ”löytämisen” taitoa kohtaan, voitaneen olla sitä mieltä, että jokainen

näkisi itse oman elämänsä käännekohdat tai avainkokemukset mahdollisesti toisenlaisina kuin niistä

ulkopuolelta, näennäisen objektiivisesti kirjoittava elämäkerturi. Vähemmän mielekkäältä tuntuu

ajatella, ettei ihmisen elämässä sitten ylipäätään olisi minkäänlaisia tällaisia käännekohtia –

tunnistimmepa ja nimesimmepä niitä sitten tai emme – sillä kaikki tapahtumat ja kokemukset tuskin

ovat elämämme arvoasteikolla hyvässä tai pahassa samanarvoisia. Tuntuisi samoin kovin

hampaattomalta olla historiantutkijana nimeämättä myös Ahsen Bören elämästä joitakin sellaisia

kokemuksia, vaikkakin kohdehenkilö itse olisi tietenkin saattanut jäsentää oman elämänsä toisin.

Ensinnäkin Venäjän keisarikunnan luhistuminen – ja osin tämän sivujuonteena myös Suomen

vuoden 1918 erityisesti rajaseudulla suuresti elämää mullistanut sota – oli ilman muuta merkittävä

kokemus Ahsen Bören elämässä. Rajan sulkeutuminen eristi hänet suvustaan ja kotiseudustaan sekä

konkreettisesti että mentaalisesti: Sukulaisten ja ystävien lisäksi rajan toiselle puolen jäivät myös

mishääriheimon asuinalueet, mikä menetys varmasti osaltaan auttoi suuntaamaan kotimaan kaipuun

kohti maantieteellisesti kaukaista, mutta kielellisesti ja kulttuurisesti läheistä Anatolian Turkkia.

Toisin kuin venäläisten vallan alla ollut kotiseutu, tämä Turkki oli itsenäinen, modernisoituva valtio,

jota kohtaan asiasta Ahsen Böreä huomattavasti vähemmänkin innostuneet ”turkkilaiset” tunsivat

kiinnostusta ja vetoa. Jos kohta entisillä kotiseuduilla oli tarjota vähän millä ylpeillä, Atatürkin

tasavalta ainakin esiintyi jopa koko maailmanhistorian johtotähtenä. Sellaisen valtion lipun alta

kansallinen identiteetti saattoi löytää konkreettisen ilmauksensa, olkoonkin, että maan hallitsijoille

panturkkilaisuus oli yhtä kuin seikkailupolitiikkaa, josta Atatürk itsekin oli sanoutunut irti.

Mutta huomiotta ei pidä jättää myöskään sitä pettymyksen ja hylkäyksen tahraa, minkä Suomen

kansalaisuuden saavuttamattomuus vuonna 1922 Zinetullahin ylpeään, omanarvontuntoiseen

mieleen varmaankin jätti. Sen vastustajiensa väitteen, että hänellä itsellään olisi ollut jotain

tekemistä Venäjän punaisten hallitsijoiden aatteiden kanssa, hän saattoi kuitata yksinkertaisesti

pahansuopien ja kateellisten ihmisten järjenköyhänä panetteluna. Mutta hän oli nyt tullut Suomeen

jäädäkseen, eikä tämä maa katsonut häntä kansalaisuutensa arvoiseksi, minkä on täytynyt pahoittaa

hänen mieltään. Pelkkä kansalaisuusanomuksen kaatuminen ei vielä riittäne selittämään Ahsen

Bören katseen kääntymistä kohti Anatoliaa, mutta mikäli tämä olisi ollut hänelle vain yhdentekevä

takaisku, miksi hän ei sanallakaan maininnut tapauksesta muistelmissaan? Houkutteleva

vastausvaihtoehto kuuluu: Koska tämän myöntäminen olisi ollut särö siinä turkkilaisuuden

ylistyslaulussa, joka virtasi äidinmaitona lapsille ja yhdisti Sutemme tarinan osaset

johdonmukaiseksi, harkituksi sinfoniaksi Aktukin maalaiskylästä suoraan Istanbulin paratiisiin.

129

”Turkkilaisuus” oli myös jotain konkreettista, mitä ei tarvinnut aina suuremmin avata ja selitellä

toisin kuin hieman epämääräistä ”tataarilaisuutta”, joka kaiken lisäksi oli saanut pilkkanimityksen

ikävän kaiun. Mutta kun uusi kansallinen identiteetti oli kerran omaksuttu, sitä tuli myös vartioida.

Ahsen Bören identiteettityön välikappaleina saivat toimia ennen kaikkea hänen omat lapsensa,

joiden tuli oppia ja muistaa roolinsa hänen kehittämässään evoluutiotarinassa. Kun osa lapsista

näytti omilla elämänvalinnoillaan kyseenalaistavan tämän käsikirjoituksen, isä varsin kylmästi sulki

nämä elämästään ja perinnöstään. Tässä perheen sisäisessä valtakamppailussa Ahsen Bören

turkkilaisherätyksellä oli ilman muuta suuri osansa, sillä eiväthän nämä lapset olleet esimerkiksi

luopuneet uskostaan – heidän rikoksensa oli ennen kaikkea se, etteivät he pysyneet Isäsuden

asettamien rajojen sisällä. Feyzin myöhemmät vaiheet Turkissa näyttäytyvätkin tässä kontekstissa

tarpeena kompensoida sitä ”epäonnistumista”, jollaisena isä oli hänen elämänvalintansa kokenut.

Erityisen mielenkiintoiseksi osoittautui alkuperäinen johtolankani Ahsen Bören poikien

jääkiekkourasta. Vaikka olin törmännyt tähän liittyviin mainintoihin useissakin haastatteluissa,

kirjoissa ja tutkimuksissa, mielestäni tärkeintä ja mielenkiintoisinta puolta ei kukaan ollut ottanut

esiin. Miksi ihmeessä Zeyd ja Vasif pukivat päälleen ruotsinkielisen TBK:n asun tuona kielijaon

aikana – erityisesti, kun Feyzi ja Murat jo ehtineet kiekkoilla omat pelivuotensa suomenkielisen

porvariston seurassa, ”Rellun” poikien Ilveksessä? Selitys sinänsä oli tietysti varsin ilmeinen –

Zeyd ja Vasif, samoin kuin siskonsa Zekiye ja Ruşanekin – oli laitettu käymään

koulunsa ”Svenskanissa”, ja TBK oli vielä vahvasti ruotsalaisen koulun joukkue. Mutta tärkein

kysymys jää jäljelle: Miksi jo lähtökohtaisesti vähemmistöön kuuluneet vanhemmat laittaisivat

lapsensa käymään toisen vähemmistön – ruotsalaisten – koulua, kun eivät itse puhuneet tätä kieltä?

Arvoituksen avain saattaa piillä Naim Nasibin kertomuksessa Feyzista ja Muratista näiden palattua

vuoden 1928 epäonnistuneelta Istanbulin-koulumatkaltaan Tampereelle. Isänsä kuumaverisyyden

perinyt Murat oli muistelujen mukaan valmis puolustamaan kunniaansa – tai pikemminkin isänsä

kunniaa – tarvittaessa vaikka nyrkit pystyssä, kun tovereiden naljailu kääntyi ”turkkilaisuudellaan”

rehvastelleiden, mutta keskenään suomea puhuneiden Ahsen Bören poikien isän alkuperään: aihe ei

ollut sovelias huulenheiton kohde. Ehkä Zinetullah näki, että hänen lapsensa olivat suomalaisessa

koulussa suomenkielisen toveripiirin ympäröiminä hyvää vauhtia suomalaistumassa, minkä hän

koki uhkaavan perheen omaksumaa turkkilaista identiteettiä. Tuntuu uskottavalta, että neljän

nuoremman lapsen laittaminen ”Svenskanin” oppilaiksi oli ainakin osaksi suojaantumista

tältä ”vaaralta”. Mielenkiintoinen jatkotutkimusaihe olisikin ehdottomasti se, missä laajuudessa

Suomen mishäärivähemmistön keskuudessa omaksuttiin yhdeksi identiteetin rakennusosaseksi

ruotsinkielisyys – selviytymisstrategia, joka on havaittu melko yleiseksi juutalaisten keskuudessa.

130

Zinetullahin suhde lapsiinsa muodostaa yrityksessä tavoittaa hänen oman maailmankuvansa ja

identiteettinsä mitä oleellisimman ja mielenkiintoisimman polttopisteen. Kaikilta lapsiltaan hän

odotti, että nämä kasvaisivat siihen kansalliseen identiteettiin, jota hän perheelleen näkyvästi liputti.

Neljältä pojaltaan hän odotti samaa liikemiesvaistoa kuin itseltään, ja kun Feyzi vanhimpana

poikana – ja näin oletettuna perijänä – pilasi mahdollisuutensa avioitumalla ”omien” ulkopuolelle,

Murat sai – tai joutui – kantamaan vastuun Ahsän Oy:n hyvän nimen säilymisestä. Tyttäret niin

ikään täyttivät isänsä odotukset sopeutumalla rooliinsa, mutta vanhimmalle tyttärelle Gülanberille

tämä ei ollut pitkän isästään erossa olemisen vuoksi yhtä myötäsyntyistä ”verenperintöä” kuin

nuoremmille sisarpuolilleen. Zinetullahin ja Gülanberin isä-tytär-suhde oli siinä tilanteessa tuomittu

epäonnistumaan, etenkin kun Safiye ja Gülanber eivät vähemmän yllättäen onnistuneet luomaan

luontevaa suhdetta toisiinsa. Ota tai jätä-vaihtoehdon tullessa eteen Feyzi yritti tuloksetta olla isänsä

luottamuksen arvoinen poika, mutta Gülanberille uusperheestään irtoaminen oli ehkä helpompaa.

Tätä kaikkea ei tule ymmärtää niin, että Zinetullah olisi ollut yksinomaan huono isä. Hän

varmaankin toimi kuten vilpittömästi parhaaksi uskoi, vaikka se olisi tuntunut pahaltakin. Muutoin

hän ponnisteli tarmokkaasti lastensa hyvän tulevaisuuden eteen, ja etenkin Zeyd ja Vasif loivat

seuraamalla isänsä osoittamaa polkua – ja tämän avaamia ovia – itselleen menestyksekkäät urat

Ruotsissa, missä heidän kosmopoliittinen taustansa oli ilmeiseksi eduksi. Niin kauan kun lapset

tiesivät paikkansa, heiltä ei taatusti puuttunut varakkaan isänsä suojaisan siiven alla mitään. Safiye

puolestaan jää perheen patriarkan kuuluvamman äänen alla valitettavaan paitsioon, joka ei tee

oikeutta hänen roolilleen perheen varsin todennäköisenä liimana, mutta yhtä kaikki hän oli kaikkea

muuta, kuin taustalle alistunut kotiäiti. Tsarskoje Selon tyttärestä tuli Zinetullahin rakastama ja

ylistämä vahva nainen, joka seisoi miehensä rinnalla myös tämän liiketoimissa ja kirjallisella uralla

– vaikka on tietysti vaikea sanoa, mikä oli hänen kokemuksensa elämästään elämästä ja mitkä viime

kädessä olivat hänen unelmiaan. Hän oli loppuun asti lojaali Sudelleen.

Zinetullah Ahsen Böre oli uskovainen muslimi, terävä kynäniekka, rohkea ja päättäväinen

matkamies ja niin halutessaan asialleen mitä päättäväisimmin omistautunut henkilö. Mutta ennen

tätä kaikkea hän oli liikemies, joka käsitteellisti ajattelunsa ja näkemyksensä viime kädessä

rahayksikköinä mitattavana liikevaihtona. Hänen muistelmistaan tämä käy harvinaisen selväksi:

Ihmissuhteet, kulttuuritoiminta ja kansallisen identiteetin kysymykset olivat kaikki eräänlaista

kauppaa, jolle voitiin laskea sen ylläpitämiseen kulunut hinta. Jos hän oli mielestään onnistunut

jossain, kovakaan hinta ei merkinnyt mitään – kuten esimerkiksi Koraanin suomennuttamiseen

kuluneista summista ja Ahsen Bören eri lahjoituksista voimme päätellä. Mutta toisessa suunnassa

pienikin summa – vaikkapa elatusmaksu ensimmäiselle vaimolle – sai katkeransävyisen maininnan.

131

Zinetullah Ahsen Böre oli mitä omistautuvaisin, päättäväisin ja omanarvontuntoisin ihminen, jossa

nämä ominaisuudet kuitenkin muiden ihmisten silmissä liian usein purkautuivat

yhteistyökyvyttömyytenä, riidanhaluisuutena ja luonteen hankaluutena. Ja vaikka Susi itse

oli ”vihamiestensä” kanssa omasta mielestään aina oikeassa, hän oli omaksi hyveekseen

nimeämänsä rehellisyyden suhteen sanansa mittainen myöntäessään nämä heikkoutensa itsekin.

Hän saattoi jopa muistelmissaan todeta, että vaikka hänen omat vanhempansa olivat olleet mitä

kärsivällisimpiä ihmisiä, oli jälkikasvu kuitenkin perinyt jostain kärsimättömän ja äkkiväärän

luonteenlaadun.427

Ja kun hän itse oli näin todennut, saakoon Ahsen Böre itse sanoa tältä osin tämän

tutkimusretken viimeisen sanan.

Jäljelle jää yksi, biografian tekijää aina keskeisimmin askarruttava kysymys – mitä Susi itse olisi

ajatellut näistä lauseista, kuvauksista ja määritelmistä, jotka olen asettanut hänen kannettavakseen?

Olisiko hän tunnistanut niistä oman kuvansa – kenties ”hyvin heijastavan peilin” kaltaisen

ystävällismielisen tahon paljastamana – vai olisiko hän todennut jonkun ”kirjoitustaidottoman

moukan” jälleen kerran vääristäneen hänen jalon profiilinsa pelkäksi irvikuvaksi todellisesta

itsestään? Mutta vaikka vastausta tähän kysymykseen on turha odotella, matka tämän Sudeksi

kutsutun miehen sisäiseen maailmaan on ollut paitsi äärimmäisen hankala ja toisinaan

toivottomankin tuntuinen korpivaellus, myös mitä mielenkiintoisin ja antoisin patikkaretki toiseen

aikaan, paikkaan, kulttuuriin ja mielenmaisemaan. Ahsen Böre on omalla tavallaan tamperelainen

instituutio: Hänen kaltaisensa ihmisten tarinat todistavat siitä suvaitsevaisuudesta, harmoniasta ja

yhteisymmärryksestä, jolle eri kieltä puhuneet, eri uskontoja tunnustaneet ja erilaisista lähtökohdista

maailmaa tarkastelleet ihmiset paikoin kykenivät sotaa edeltävän ajan Suomessa rakentamaan

jokapäiväisen arkensa ilman, että asiasta tehtiin mitään suurempaa numeroa. Zinetullah Ahsen

Bören tarina on eräs sellainen, johon monien oman aikamme islam-kauhukuvien maalaajien,

maahanmuuttokriitikoiden ja muiden osatotuuksiin takertujien olisi subjektiivisena mielipiteenäni

syytä tutustua. Kenties historia tältä osin todella voisi opettaa jotain.

427

Ahsen Böre 1945, 12–13.

132

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

A) Arkistolähteet

Kansallisarkisto (KA), Helsinki

Etsivän keskuspoliisin – Valtiollisen poliisin arkisto (EK-Valpo)

henkilömappi 10059 (Ahsän/Aimadetdinoff, Siniatulla)

henkilömappi 10836 (Ahsän /Aimadetdinoff, Abdulla)

Valtiollisen poliisin arkisto (Valpo II)

asiamappi XII G (turkkilaiset/tataarit)

Valtioneuvoston arkisto (VN)

Anomusdiaarit (AD) 1921–1922

Yrjö ja Hilma Jahnssonin kokoelma

Yrjö Jahnssonin arkisto 1883–1936, kansiot 5 ja 9

Kansalliskirjasto (KK), Helsinki

Tatarica-kokoelma: Suomen volganturkkilaisen yhteisön

julkaisuja ja niihin liittyvää aineistoa (lehtileikkeet, kirjeet ym.)

Suomen jääkiekkomuseon arkisto (SJMA), Tampere

Suomen jääkiekkoliiton historia-arkisto, CD-levy 37

Naim Nasibin haastattelu 3.5.1996, haastattelijana toimittaja Rauno Harju

Tampereen kaupunginarkisto (TKA), Tampere

Tampereen kaupungin maistraatin arkisto

BgII:6 Luettelo kauppiaista Tampereen kaupungissa v. 1904–1930

BgII:7 Luettelo kauppiaista Tampereella vuodesta 1930–1945

Vapriikin kuva-arkisto (VKA), Tampere

valokuvia

Yksityisarkistomateriaali, Cici Safkan-Seppälän hallussa (CSA), Helsinki

Ahsen Bören perheen valokuva-albumit

Kauppatalo S.I. Ahsänin mainosmateriaalia

Kur’an Kerim hakkinda takdirkar yazular –kirjekansio

Zinetullah ja Safiye Ahsen Bören kodin vieraskirja 1941–1946

Zekiye Ahsen Bören lehtileikekirja

133

B) Painetut lähteet

Viralliset julkaisut

Tampereen osoite-, kauppa-, ja ammattikalenteri 1920. Tampereen kirjapaino-osakeyhtiö,

Tampere.

Tampereen osoitekalenteri 1922. Tampereen kirjapaino-osakeyhtiö, Tampere.

Tampereen osoitekalenterin lisäluettelo 1923. Tampereen kirjapaino-osakeyhtiö, Tampere.

Tampereen osoitekalenteri 1926. Tampereen kirjapaino-osakeyhtiö, Tampere.

Tampereen osoitekalenteri 1930. Tampereen kirjapaino-osakeyhtiö, Tampere.

Tampereen osoitekalenteri 1933. Tampereen kirjapaino-osakeyhtiö, Tampere.

Tampereen osoitekalenteri 1939–1940. Tampereen kirjapaino-osakeyhtiö, Tampere.

Terijoen opas 1925 [http://www.terijoki.fi/mainoksia_1925.PDF], luettu 30.1.2012.

Trade and Industry of Finland 1923. J. Simelius’ Heirs Printing Company Ldt, Helsinki.

[http://www.archive.org/download/tradeindustryoff00helsuoft/tradeindustryoff00helsu

oft.pdf], luettu 31.1.2011.

Muut julkaisut

Ahsen Böre, Zinetullah (1943): Olemme onnistuneet perustamaan seurakunnan, mutta miksi

emme ole onnistuneet perustamaan suomalais-turkkilaista kansakoulua?

Ahsen Böre, Zinetullah (1945): Firmat kauppatalo S.I. Ahsen Ve Ahsen O.Y. 1910–35–1945.

Tämän tutkielman teossa apuna on käytetty (B.A.) Dilek Yesilova-Leinon

englanninkielistä käännöstä.

Arifulla, Ibrahim (1933): Piirteitä Volgan turkkilaisten vapaustaistelusta. Helsinki.

Fück, Johannes (1937): Arabian profeetan riippumattomuus juutalaisuudesta ja

kristinuskosta. Suomennos saksankielisestä artikkelista Die Originalität des

arabischen Propheten (1936).

Hamidulla, Hasan (1954): Yanaparin historia. Julkaistu Fazile Nasretdinin kommentoituna

suomennoksena teoksessa Leitzinger, Antero 1996: Mishäärit – Suomen vanha

islamilainen yhteisö. Kirja-Leitzinger, Helsinki.

Headley, lordi (1931): Heräämiseni islamiin. Englanninkielinen alkuteos A Western

Awakening to Islam (1914). Sisältää Z.I. Ahsänin loppusanat.

Koraani (1942): Koraani – opastus ja johdatus pahan hylkäämiseen ja hyvän valitsemiseen.

Sisältää Z.I. Ahsen Bören alkusanat.

134

Sanomalehdet (HS = Helsingin Sanomat, AL = Aamulehti)

“Arabialaisen ja latinalaisen kirjaimiston taistelun maininkeja Suomessa”

(Uusi Suomi 8.7.1934)

”Jaakkoo selittää” (Vaasa 12.1.1943)

”Juutalaispoika olikin turkkilainen” (HS 12.8.1993)

”Kaksi isänmaata” (AL 3.6.1969)

”Koraani käännetään Suomeksi” (AL 16.10.1936)

”Missä olet komea juutalaispoika?” (HS 18.7.1993)

”Muhamettilaisten pyhä kirja Suomeksi” (AL 13.12.1942)

”Suomalaisia Istanbulissa” (Uusi Kuvalehti 18.3.1960)

”Venäjän sorron alla olevien turkkilaisten kansojen tulevaisuus” (HS 23.8.1941)

Zinetullah Ahsen Bören muistokirjoitus ja kuolinilmoitus (AL 11.11.1945)

C) Henkilökohtaiset tiedonannot tekijälle

Safkan-Seppälä, Cici 30.12.2010 (keskustelut, nauhoitettu haastattelu ja muistiinpanot)

Pimenoff, Veronica 9.2.2012 (keskustelut, kirjallinen tiedonanto Georg Pimenoffista)

nauhoitteet, muistiinpanot ja kirjallinen tiedonanto tekijän hallussa

KIRJALLISUUS

Anhava, Jaakko (1999): Maailman kielet ja kielikunnat. Gaudeamus, Helsinki.

Baibulat, Muazzez (2004): Tampereen islamilainen seurakunta: juuret ja historia. Tampereen

islamilainen seurakunta, Tampere.

Caine, Barbara (2010): Biography and History. Palgrave Macmillan, Basingstoke.

Deliömeroglu, Yakup (1997): Tatars & Tataristan. Eurasia Development Association Publications,

Ankara.

Denzin, Norman K. (1989): Interpretive Biography. SAGE Publications, Thousand Oaks.

Engineer, Asghar Ali (2008, alk. 1992): The Rights of Women in Islam. Sterling Publishers,

New Delhi.

Esposito, John L. & DeLong-Bas, Natana J. (2001, alk. 1982): Women in Muslim Family Law.

Syracuse University Press, Syracuse.

Frank, Allen J. (2001). Muslim Religious Institutions in Imperialist Russia: The Islamic World of

Novouzensk District & the Kazakh Inner Horde 1780–1910. Brill Academic

Publishers, Leiden.

Ginzburg, Carlo (1996, alk. 1976–1996): Johtolankoja. Kirjoituksia mikrohistoriasta ja

historiallisesta metodista. Suom. Aulikki Vuola. Gaudeamus, Helsinki.

135

Halén, Harry (1984): Islaminuskoisista Suomessa. Teologinen aikakauskirja 5/1984.

Halén, Harry (1996): ”Lahjan hedelmät”: Katsaus Suomen volganturkkilaisen siirtokunnan

julkaisuihin. Unholan aitta, Helsinki.

Halén, Harry (1999): Suomen tataarit. Teoksessa Löytönen, Markku & Kolbe, Laura (toim.):

Suomi: Maa, kansa, kulttuurit. SKS, Helsinki.

Halén, Harry (2001a): Hakim, Weli-Ahmed (1882–1970). Kansallisbiografia-artikkeli,

[http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/8462/]. Luettu 21.11.2011.

Halén, Harry (2001b): Ramstedt, Gustaf John (1873–1950). Kansallisbiografia-artikkeli,

[http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/5402/]. Luettu 21.11.2011.

Halén, Harry (2005): ”Tatarica”: Suomen volganturkkilaisen yhteisön julkaisuja ja niihin liittyvää

aineistoa. Kansalliskirjasto, Helsinki.

Hall, Stuart (1999): Identiteetti. Suom. ja toim. Mikko Lehtonen & Juha Herkman. Vastapaino,

Tampere.

Hallenberg, Helena (1998): Miten elää muslimina. Teoksessa Palva, Heikki & Perho, Irmeli

(toim.): Islamilainen kulttuuri. Otava, Helsinki.

Hanski, Jari (2006): Juutalaisviha Suomessa 1918–1944. Ajatus Kirjat, Helsinki.

Harviainen, Tapani (1999): Suomen juutalaiset. Teoksessa Löytönen, Markku & Kolbe, Laura

(toim.): Suomi: Maa, kansa, kulttuurit. SKS, Helsinki.

Heikkilä, Ritva (2004): Terijoki – kadotettu paratiisi. Tammi, Helsinki.

Heikkinen, Antero (1993): Ihminen historian rakenteissa: Mikrohistorian näkökulma

menneisyyteen. Yliopistopaino, Helsinki.

Hinkkanen, Merja-Liisa (1997): Oman elämänsä sankaritar? Elämäkerrallisen tutkimuksen

ongelmia. Teoksessa Kuparinen, Eero (toim.): Työkalut riviin: Näkökulmia yleisen

historian tutkimusmenetelmiin. Turun yliopisto, Turku.

Holmala, Aulis (2010): Keskustorin kiinteistöt – vuosisata kaupunkikuvaa: Sumelius, Selin,

Palander, Commerce, Sandberg. Kiinteistötoimisto Seppo Leuku Oy, Tampere.

Huuskonen, Aarne (1980): Viipuri varuskuntakaupunkina. Teoksessa Viipurin kaupungin historia,

IV. osa. Torkkelin säätiö, Lappeenranta.

Hämeen-Anttila, Jaakko (1995): Uudesta Koraanikäännöksestä – ja vähän vanhoistakin.

Marhaba: Suomalais-arabialaisen yhdistyksen vuosikirja 1995.

Hämeen-Anttila, Jaakko (1999): Islamin monimuotoisuus. Gaudeamus, Helsinki.

Hämeen-Anttila, Jaakko (2006, alk. 1997): Johdatus Koraaniin. Gaudeamus, Helsinki.

Hämeen-Anttila, Jaakko (2008, alk. 2004): Islamin käsikirja. Otava, Helsinki.

136

Insel, Ahmet (2007): Kemalismi – huoli valtion eheydestä. Teoksessa Leinonen, Anu & Kojo,

Tuula & Nousiainen, Mervi & Peltonen, Sampsa & Tainio, Lauri (toim.): Turkki –

Euroopan rajalla? Gaudeamus, Helsinki.

Jutikkala, Eino (1979): Tampereen historia III. Tampereen kaupunki, Tampere.

Juvonen, Kirsti (1991): Kangasalan yhteiskoulun viisi vuosikymmentä. Teoksessa Salo, Seppo

(toim.): Kangasalan yhteiskoulun ja lukion seitsemän vuosikymmentä. Kangasalan

yhteiskoulu – Kangasalan lukio, Kangasala.

Kaarninen, Pekka (2000): Hakkila, Väinö (1882–1958). Kansallisbiografia-artikkeli,

[http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/663/]. Luettu 16.2.2012.

Karvonen, Kari (1975): Suomen islam-seurakunta 1925–1975. Suomen islam-seurakunta, Helsinki.

Kaunismaa, Pekka (1997): Mitä on kollektiivinen identiteetti? Teoksessa Virtapohja, Kalle (toim.):

Puheenvuoroja identiteetistä. Atena, Jyväskylä.

Keskinen, Jouni & Peltola, Jarmo & Suodenjoki, Sami (2005): Tamperelaiset – Tehdaskaupungin

väestö, alue ja asuminen 1918 –1940. Vapriikki, Tampere.

Ketola, Hanna-Maija (1997): ”Oikeiden” asenteiden opettajana – The Rev. Herbert M. Waddams

Ruotsissa ja Suomessa syystalvella 1944. Suomen kirkkohistoriallisen seuran

vuosikirja 86/1996 (ilm.1997).

Kirkinen, Heikki (2006): Venäjän juuret. Teoksessa Kirkinen, Heikki (toim.): Venäjän historia.

Otava, Helsinki.

Kostiainen, Milma (1987): Islaminuskoisten elämää Terijoella. Teoksessa Terijoki – lumottu ranta.

Kuvauksia Kannakselta ja Terijoelta. Karisto, Hämeenlinna.

Kullberg, Anssi (2004): The Crimean Tatars. Teoksessa Tanner, Arno (toim.): The Forgotten

Minorities of Eastern Europe. EastWest Books, Helsinki.

Kähönen, Ester (1951): Taloudelliset olot lahjoitusmaakaudella. Teoksessa Terijoki – kuvia ja

kuvauksia entisestä kotipitäjästä. Kanervan kirjapaino osakeyhtiö, Lahti.

Lackman, Matti (1994): Etsivä keskuspoliisi 1919–1937. Teoksessa Simola, Matti & Salovaara,

Jukka (toim.): Turvallisuuspoliisi 75 vuotta. Sisäasiainministeriön poliisiosasto,

Helsinki.

Lackman, Matti & Sirvio, Tuulia 1999. Etsivä keskuspoliisi, ”valkoisen Suomen”

turvallisuuspoliisi. Teoksessa Simola, Matti & Sirvio, Tuulia (toim.): Isänmaan

puolesta – Suojelupoliisi 50 vuotta. Gummerus, Jyväskylä.

Lehtonen, Jaakko (1997): Kansallinen identiteetti ja yhteisöidentiteetti – käsitteitä ja

käsityksiä. Teoksessa Virtapohja, Kalle (toim.): Puheenvuoroja identiteetistä.

Atena, Jyväskylä.

137

Leinonen, Anu & Kojo, Tuula & Nousiainen, Mervi & Peltonen, Sampsa & Tainio, Lauri (2007)

(toim.): Turkki – Euroopan rajalla? Gaudeamus, Helsinki.

Leitzinger, Antero (1996): Mishäärit – Suomen vanha islamilainen yhteisö. Kirja-Leitzinger,

Helsinki.

Leitzinger, Antero (2006): Suomen tataarit: vuosina 1868–1944 muodostuneen muslimiyhteisön

menestystarina. EastWest Books, Helsinki.

Leitzinger, Antero (2008): Ulkomaalaispolitiikka Suomessa 1812–1972. EastWest Books,

Helsinki.

Leitzinger, Antero (2011a): Ahsen Böre, Zinnetullah (1886–1945). Kansallisbiografia-artikkeli,

[http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/9900/]. Luettu 21.11.2011.

Leitzinger, Antero (2011b): Kanykoff, Hasan (1880–1954). Kansallisbiografia-artikkeli,

[http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/9906/]. Luettu 21.11.2011.

Leskelä-Kärki, Maarit (2009): Kerrotuksi tulemisen kaipuu. Elämäkerta historiankirjoituksen

lajina. [http://www.enorssi.fi/virmo/virmo-1/kashisnet/kasvatuksen-historian-

tutkimus/kerrotuksi-tulemisen-kaipuu-elamankerta-historiankirjoituksen-lajina-maarit-

leskela-karki/]. Luettu 15.3.2012.

Leskinen, Marjatta & Jaakola, Juha (1998): Tampereen kantakaupungin rakennuskulttuuri.

Tampereen kaupungin ympäristötoimen kaavoitusyksikkö, Tampere.

Luntinen, Pertti (2006): Uudenaikaistumisen paine. Teoksessa Kirkinen, Heikki (toim.): Venäjän

historia. Otava, Helsinki.

Lähteenmäki, Maria (2009): Maailmojen rajalla. Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat

1911–1944. Karisto, Hämeenlinna.

Mango, Andrew (1999): Atatürk. John Murray Publishers, London.

Manninen, Ohto & Salokangas, Raimo (2009): Eljas Erkko – vaikenematon valtiomahti. WSOY,

Helsinki.

Mennander, Ari & Mennander, Pasi (2004): Liigatähdet: Jääkiekon SM-liiga 30 vuotta 1975–

2005. Ajatus Kirjat, Helsinki.

Mohammed, Khaleel (2005): Assessing English Translations of the Qur’an. Middle East Quarterly

2/2005.

Mukala, Jorma (1999): Metso, Voima, Tuulensuu: Tampereen arkkitehtuuria. Tampere-seura,

Tampere.

Nevalainen, Pekka (1997): Etsivän keskuspoliisin ja valtiollisen poliisin aineisto henkilöhistorian

lähteenä. Genos 68/1997.

Nevalainen, Pekka (1999): Viskoi kuin luoja kerjäläistä: Venäjän pakolaiset Suomessa 1917–1939.

SKS, Helsinki.

138

Ollila, Anne (1996): Mitä mikrohistoria on? Teoksessa Mäkinen, Katriina & Rossi, Leena (toim.):

Rakkautta, ihanteita ja todellisuutta: Retkiä suomalaiseen mikrohistoriaan. Turun

yliopiston täydennyskoulutuskeskus, Turku.

Paavolainen, Jaakko (1980): Väestöolot. Teoksessa Viipurin kaupungin historia, IV. osa. Torkkelin

säätiö, Lappeenranta.

Peltola, Jarmo (2008): Työllisyys, työttömyys ja huolenpito. Yhteiskunta Tampereella 1928–1938.

Tampere University Press, Tampere.

Peltonen, Matti (1996): Carlo Ginzburg ja mikrohistorian ajatus. Esipuhe teoksessa Ginzburg,

Carlo: Johtolankoja. Kirjoituksia mikrohistoriasta ja historiallisesta metodista.

Gaudeamus, Tampere.

Pihkala, Erkki (2001): Suomalaiset maailmantaloudessa keskiajalta EU-Suomeen. SKS, Helsinki.

Raevuori, Antero & Honkavaara, Aarne (1981): Pelimiehiä, tulisieluja: Tampereen Ilves 50

vuotta. Tampereen Ilves, Tampere.

Riikonen, H.K. (2006): Railo, Eino (1884–1948). Kansallisbiografia-artikkeli,

[http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/4978/]. Luettu 15.3.2012.

Rumpunen, Kauko I. (1994): Kannaksen ”vapaakauppa-alue” ja Etsivä keskuspoliisi. Teoksessa

Simola, Matti & Salovaara, Jukka (toim.): Turvallisuuspoliisi 75 vuotta.

Sisäasiainministeriön poliisiosasto, Helsinki.

Salokas, Martti (1951): Turkkilainen siirtokunta. Teoksessa Terijoki – kuvia ja kuvauksia entisestä

kotipitäjästä. Kanervan kirjapaino osakeyhtiö, Lahti.

Salonen, Armas (1950): Allahin kansat. Islamilaisten kansojen historia vuoteen 1950.

WSOY, Porvoo.

Saukkonen, Pasi (1996): Identiteetti ja kansallinen identiteetti. Kosmopolis Vol 26:4/1996.

Stenberg, Bengt-Erik (1986): Kauniaisten yrityksiä ja yrittäjiä. Teoksessa Osakeyhtiö, josta tuli

kaupunki: Kauniainen 80 vuotta. Kauniaisten kulttuurilautakunta, Kauniainen.

Taylor, Charles (1992): Multiculturalism and “the Politics of Recognition”: an Essay. Princeton

University Press, Princeton.

Torbacke, Jarl (2002): Ensimmäinen maailmansota. Teoksessa Bjøl, Erling et al. (toim.):

Ensimmäinen ja toinen maailmansota. Otava, Helsinki.

Torvinen, Taimi (1989): Kadimah – Suomen juutalaisten historia. Otava, Helsinki.

Tuomikoski, Juha (2002): Valkoisesta punaiseen tataarinationalismiin: Modernisaatio,

itsemääräämisoikeus ja muslimien yhtenäisyys tataarien kansallisessa liikkeessä

1906–1923. Yleisen historian pro gradu- tutkielma, Jyväskylän yliopisto.

Tuomioja, Erkki (2006): Häivähdys punaista. Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala

vallankumouksen palveluksessa. Tammi, Helsinki.

139

Töllinen, Sulo (1984): Kun kaivo kaatui – ihmeellinen tapahtuma Terijoella. Teoksessa Terijoki –

unelma ennen myrskyä. Kotiseutumuistoja. Karisto, Hämeenlinna.

Uola, Mikko (2004): Jalander, Bruno (1872–1966). Kansallisbiografia-artikkeli,

[http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/759/]. Luettu 21.11.2011.

Uola, Mikko (2009): Haarla, Rafael (1876–1938). Kansallisbiografia-artikkeli,

[http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/4283/]. Luettu 16.2.2012.

Vares, Vesa (2007): Emil Aaltonen. Teollisuusjohtaja ja suurlahjoittaja. Otava, Helsinki.

Vesikansa, Jyrki (1996): Suomalainen liikemies. Suomen liikemiesyhdistyksen toimintaa ja

toimintaympäristöä sadan vuoden ajalta 1896–1996. Gummerus, Jyväskylä.

Volker, Craig Alan (2005): On Translating the Holy Qu’ran. Annals of Gifu Shotoku University,

No.44, 7/2005. [http://www.shotoku.ac.jp/data/facilities/library/publication/education-

gaikoku44_02.pdf]. Luettu 15.2.2012.

Wacklin, Matti (2005): Kirvesrinnat. Tapparan tarina. Tamhockey, Tampere.

Wacklin, Matti (2006): Sydämenasiana Ilves. Ilves ry., Tampere.

Zetterberg, Seppo (1982): Yrjö ja Hilma Jahnsson. Arvi A. Karisto Oy:n kirjapaino, Hämeenlinna.

Öhrnberg, Kaj (2005): Kamelin kesyttämisestä Bagdadin tuhoon. Teoksessa Palva, Heikki &

Perho, Irmeli (toim.): Islamilainen kulttuuri. Otava, Helsinki.

INTERNET

The Woking Muslim Mission: Woking, England 1913–1960s – History of Islam in the U.K.

[http://www.wokingmuslim.org]

The Lahore Ahmadiyya Movement [http://www.muslim.org/]

Online Etymology Dictionary [http://etymonline.com/]

FINLEX – Valtion säädöstietopankki [http://finlex.fi/fi/]

Viipuri-keskus ry:n kotisivut [http://viipurikeskus.fi/]

All About Turkey [http://www.allaboutturkey.com/]

Pushkinin kaupungin kotisivujen historiaosuus [http://pushkin-town.net/.pushkin/eng/nowhist.htm]

Project Runeberg [http://runeberg.org/]

140

Liite 1. Zinetullah Ahsen Bören elämä aikajanana.

1886 Syntyy 20.3. Aktukin (Yanaparin) mishäärikylässä Nizhni Novgorodin alueella

Venäjän keisarikunnassa

1903 Matkustaa muistelmiensa mukaan ensimmäistä kertaa tutustumaan Pietariin

1905 Avioituu ensimmäisen kerran Katiya Ziyadetdinintyttären kanssa; pariskunta saa Saadetbanu- ja Afife-

nimiset tyttäret, jotka kuitenkin menehtyvät jo pikkulapsina

1906 Harkitsee siirtymistä Tampereelle, mutta päätyy lopulta Viipuriin

1910 Muuttaa Terijoelle ja aloittaa kauppaliikkeen pidon yhdessä veljiensä kanssa

1912 Eroaa Katiya-vaimostaan, avioituu toisen kerran Mürşide Bedretdinintyttären kanssa

1914-15 Tytär Gülanber syntyy; Mürşide Bedretdinintytär kuolee sairastamaansa tuberkuloosiin

1916 Avioituu kolmannen kerran Safiye Kemaletdinintyttären kanssa;

suorittaa imaamikokeen Ufassa

1917 Poika Feyzi syntyy

1918 Joutuu punakaartin vangiksi Terijoen asemalle, mistä pakenee Pietariin, mutta palaa myöhemmin

1919 Siirtyy perheineen Helsinkiin, missä joutuu keskelle heimoaateaktivistien suunnitelmia

(oikeusjuttu Yrjö Jahnssonia vastaan); poika Murat syntyy

1920 Muuttaa kesällä perheineen Tampereelle; poika Zeyd syntyy

1921-22 Anoo Suomen kansalaisuutta, mutta anomus hylätään; Kauppatalo S.I. Ahsän aloittaa toimintansa;

tytär Zekiye syntyy

1923-24 Ensimmäiset seuraavien vuosien lukuisista liikematkoista (Saksaan); poika Vasif syntyy

1926 Tytär Ruşane syntyy

1928 Toimittaa kaksi vanhinta poikaansa Galatasarayn lyseoon ja vierailee samalla ilmeisesti ainoan kerran

Turkissa; ryhtyy ajamaan suomalais-turkkilaisen kansakoulun perustamista

1931 Julkaisee suomennoksen lordi Headleyn kirjasta nimellä Heräämiseni islamiin

1934 Julkaisee kansakoulukiistaa käsittelevän pamflettinsa; tytär Gülanber saapuu Neuvostoliitosta perheen

luokse Tampereelle; Turkissa astuu voimaan uusi sukunimilaki, jonka myötä perheen nimeksi tulee

virallisesti Ahsen Böre

1935 Kauppatalo muuttaa purettavasta puutalosta Selinin talon uuteen, Kirkkokadun puoleiseen siipeen

1936 Koraanin käännöstyö suomeksi aloitetaan; kääntäjäksi valikoituu Georg Pimenoff

1939 Talvisodan syttyminen jättää perheen kesäasunnon Terijoella puna-armeijan käsiin

1941 Kauppatalo S.I. Ahsänin tilalle perustetaan osakeyhtiö Ahsän O.y.

1942 Koraanin suomennos valmistuu

1945 Julkaisevat Safiyen kanssa niteet imaami Lütfi Ishakista sekä kauppias Gani Beysta sekä pamfletin

Sadri Maksudin teoksesta

Zinetullah Ahsen Böre menehtyy kotonaan Tampereella 9.11.1945

141

Liite 2. Zinetullah Ahsen Bören lähimmät sukulaiset ja perheenjäsenet muistelmien mukaan.

(Henkilöt on kuvattu aina suhteessa Ahsen Böreen. * = menehtyi jo pikkulapsena)

isän isä äidin isä äidin äiti

AHSEN BEDÜIHAN IBRAHIM CIDDIHAN SAMSÜ HAMEL

(1833–1895)

isä äiti

IMADÜTDIN AHSEN MERHABE IBRAHIMOVA

(1849–1906) (1855–1941)

sisarukset vaimon vanhemmilla yhteensä 14 lasta

FETTEHUTDIN

HALIME AHSEN BÖRE vaimon isä

ZAHIDULLAH Zinetullah Imadütdinoglu KEMALETDIN

HALISE* Bedretdininpoika

ABDULLAH (1888–1949) s. 20.3.1886 Aktuk vaimon äiti

ABDULKAYOOM* k. 9.11.1945 Tampere ZÜHRE Basirintytär

ABDULHAK (1891–1944)

KATIYE

ensimmäinen vaimo toinen vaimo kolmas vaimo

(n. 1905–1912) (1912–1915) (1916–1945)

KATIYA MÜRSIDE AHSEN BÖRE

Ziyadetdinintytär Bedretdinintytär o.s. Kemaletdin

k. 1915 SAFIYE

tyttäret (1899–1973)

SAADETBANU* tytär

AFIFE* GÜLANBER

(1914-?) pojat

FEYZI MURAT

(1917–1975) (1919–1968)

ZEYD VASIF

(1920–1981) (1924–2008)

tyttäret

ZEKIYE RUSANE

(1922–2007) (1926–)

142

Liite 3. Valokuvia

(Lähde: Ahsen Bören perheen valokuva-albumit, CSA ellei toisin ilmoitettu)

Vasemmalla: Nuori Zinetullah Ahsen omaksui viimeistään 1920-luvun Tampereella ajan liikemiehelle soveliaan

pukeutumistyylin pukuineen, solmioineen ja kultakelloineen. Tässä kuvassa hän on noin 30-vuotias.

Oikealla: Safiye Kemaletdin oli Zinetullahille paitsi rakas vaimo, myös kumppani kirjallisuuden alalla ja liiketoimissa.

Vasemmalla: Zinetullahin äiti Merhabe. Hän teki rohkean pakomatkan Neuvostoliitosta Suomeen kesällä 1935.

Keskellä ja oikealla: Safiyen vanhemmat Kemaletdin ja Zühre olivat varakasta väkeä Tsarskoje Selosta. Itsensä tsaarin

palveluksessakin olleen perheen kohtaloksi koitui monien muiden mishäärien tavoin kuitenkin Venäjän vallankumous.

143

Vasemmalla: Safiye ja pieni Zekiye-vauva perheen uudessa kotikaupungissa Tampereella elokuussa 1922.

Oikealla: Nuori, tuimailmeinen Zinetullah Ahsen ikuistettiin myös maalaukseen, mikä oli jälleen myös ilmeinen

osoitus varakkuuden ja sosiaalisen aseman tiedostamisesta ja korostamisesta. (Tekijän kuvaama, CSA)

Ylhäällä: Veljekset Abdulhak, Abdulla ja Zinetullah perheineen koolla vuonna 1929.

144

Ylhäällä: Perhepotretti vuodelta 1935. Vasemmalta oikealle Zekiye, Zinetullah,

Gulanber, Vasif, Zeyd, Rusane, Safiye, Murat ja Feyzi Ahsen Böre.

Alhaalla: Isä ja pojat. Vasemmalta Vasif, Feyzi, Zinetullah, Murat ja Zeyd Ahsen Böre.

145

Ylhäällä vasemmalla: Tampereen Ilveksen Tampereen Ilveksen kauden 1934–35 SM-hopeamitalijoukkue. Alarivissä

ensimmäinen oikealta on Feyzi Ahsen Böre, jolle kausi oli ensimmäinen miesten tasolla. Samalla hänestä tuli ilmeisesti

ensimmäinen ulkomaalaispelaaja jääkiekkoilun SM-sarjan historiassa. (Raevuori & Honkavaara 1981)

Ylhäällä oikealla:”Svenskanin” iloiset velikullat – TBK:n Jarl Ohlson ja Vasif Ahsen Böre vuonna 1940. (VKA)

Alhaalla vasemmalla: Nuori hurmuri Murat Ahsen Böre, kuvan omistuskirjoituksen mukaan vuonna 1941.

Huomaa takin alta selvästi näkyvä Tampereen Ilveksen raidallinen ”ampiaispaita”.

Alhaalla oikealla: Sisarukset Zekiye ja Rusane Ahsen Böre yhteiskuvassa vuonna 1942.

146

Ylhäällä: Kauppatalo S.I. Ahsän toimi vuodesta 1922 lähtien puutalossa Kauppatorin laidalla. (Ahsen Böre 1945)

Keskellä vasemmalla: Kauppatalo S.I. Ahsänin mainos 1920-luvulta – valttina jälleen edullisuus sekä laatu. (VKA)

Keskellä oikealla: Vuonna 1935 kauppatalo muutti puurakennuksen tilalle nousseeseen Selinin talon Kirkkokadun

puoleiseen siipeen. Nykyään samoissa liiketiloissa toimii Hesburgerin pikaruokaravintola. (Ahsen Böre 1945)

Alhaalla: Kauppatalon valikoima oli laaja, ja kangas- sekä turkistavaroille oli omat osastonsa. (Ahsen Böre 1945)

147

Ylhäällä vasemmalla: 50-vuotiaana Zinetullah Ahsen Bören olemus henki itseluottamusta ja omanarvontuntoa.

Ylhäällä oikealla: Zinetullah ja Safiye Ahsen Böre vuonna 1939. Heidän avioliittonsa kesti kaikkiaan 29 vuotta.

Alhaalla: Perheen kesähuvilassa Terijoella oli 14 huonetta, ja korkeimmalla liehui Turkin lippu. (Ahsen Böre 1945)

148

Liite 4. Eräiden tutkielmassa esiintyvien henkilöiden elämäkertatietoja.

Ahteinen-Karsikko, Juho (Jussi, 1881–1953) Filosofian maisteri, kielitieteilijä ja opettaja, joka valittiin kesäkuussa

1921 Kangasalan yhteiskoulun rehtoriksi. Toimi tässä tehtävässä, kun Ahsen Böre siirsi Istanbulista palanneet poikansa

Feyzin ja Muratin vuonna 1930 käymään koulua Kangasalla. Tunnettiin Suomen muslimien ystävänä ja innokkaana

itämaiden harrastajana. Ystävystyi myös Ahsen Bören kanssa siinä määrin, että myöhemmin mm. toimi suomennetun

Koraanin kieliasun tarkistajana. Kannatti panturkkilaisuusaatetta ja kehotti Suomen mishäärejä omaksumaan Turkin

tasavallan kielen ja kulttuurin tataarilaisuuden sijaan.

Atatürk, Mustafa Kemal (1881–1938) Syntyi Mustafa-nimisenä albanialaistaustaisen tullivirkailijan perheeseen

nykyisin Kreikalle kuuluvassa Osmanivaltakunnan [Thes]salonikin kaupungissa. Sai sotilaskoulussa liikanimen Kemal

(Täydellisyys), oman versionsa mukaan opettajaltaan. Vanhempiensa toiveiden vastaisesti omistautui sotilasuralle,

valmistuen Osmanien sotilasakatemiasta 1902. Kuului nuorena sekä salaiseen vallankumousjärjestöön Vatan ve

Hürriyetiin (Isänmaa ja Vapaus) että kansallismieliseen, nuorturkkilaisina tunnettuun reformipuolueeseen, joka 1908

syrjäytti sulttaani Abdul Hamid II:n ja käytännössä hallitsi valtakuntaa aina ensimmäisessä maailmansodassa Saksan

rinnalla kärsimäänsä tappioon asti. Mustafa Kemal nousi kansalliseen tietoisuuteen sotasankarina torjuttuaan

joukkoineen ympärysvaltojen maihinnousun Gallipolin niemimaalla 1915–1916, mistä sai paššan arvonimen.

Maailmansodan tappion jälkeinen kreikkalaismiehitys Smyrnassa (Izmirissa) herätti turkkilaiset vastarintaan, ja kapinaa

kukistamaan lähetetty Mustafa Kemal käytti sekasortoa hyväkseen nousten kansallisen liikkeen johtajaksi.

Kansallismieliset voittivat seuranneen Turkin itsenäisyyssodan, ja tasavalta julistettiin perustetuksi 29.10.1923. Mustafa

Kemal nimitettiin presidentiksi, minkä jälkeen sekularisoidussa Turkissa käynnistettiin mm. uskonnon, kielen ja tapojen

suhteen laajoja reformeja, joiden perustaksi myöhemmin muotoiltiin virallisen nationalismin ideologia, kemalismi.

Uuden sukunimilain johdosta sai nimen Atatürk (Turkkilaisten Isä). Atatürkin CHP-puolue oli ainoa sallittu Turkissa

vuoteen 1945 asti, ja häneen kohdistuu edelleen maassa voimakas henkilönpalvonta.

Bigi, Musa Carullah (1875–1949) Rostovissa syntynyt ja islamilaisen maailman arvostetuissa yliopistoissa Buharassa

ja Kairon al Azharissa sekä Mekassa ja Medinassa opiskellut islamin opin tuntija (alim). Vieraili Suomessa ensimmäistä

kertaa jo 1910 tutkiakseen Aavasaksassa paastoamisen mahdollisuuksia Lapin ”yöttömän yön” aikana. Joutui

vallankumouksen jälkeen vaikeuksiin ja vangituksi Moskovassa 1923, minkä seurauksena tuolloin uuden Turkin

ulkoministeriksi valittu Ismet Inönü vetosi kaikkia muslimeja avustamaan Bigin vapauttamista. Vapauduttuaan oli

silmälläpidon alla, kunnes pakeni Neuvostoliitosta vuonna 1929 Egyptiin. Vieraili useita kertoja Tampereella 1930- ja

40-luvuilla suorittaen täällä kirjallista ja uskonnollista valistustoimintaa. Asui myöhemmin muun muassa

Afganistanissa, ja kuoli Kairossa vuonna 1949. Toimi uskonnollisena auktoriteettina ja Ahsen Bören neuvonantajana

mm. kansakouluasiassa sekä Koraanin suomentamiseen liittyneissä kysymyksissä.

Hakim, Weli-Ahmed (1882–1970) Hakim kuului Suomen islamilaisen seurakunnan perustajajäseniin. Sergatšista

kotoisin ollut Hakim oli arvostettu islamilainen teologi, joka toimi seurakunnan imaamina 1914–1962. Ennen tätä

Hakim oli opiskellut ja opettanut mm. Venäjällä, Mekassa ja Medinassa. Hakim edusti identiteettikysymyksessä

panturkkilaista kantaa ja kutsui myös tataarin kieltä ”turkiksi”, mutta tästä huolimatta hänestä tuli Suomen kansalainen

1926. Jahnssonin ja Ahsen Bören (tuolloin vielä Ahsänin) kiistassa Hakim osoitti selkeäsanaisesti tukensa

jälkimmäiselle, mutta myöhemmin tämän välit seurakunnan johdon – myös Hakimin – kanssa viilenivät.

Headley, lordi (oik. Rowland George Allanson Allanson-Winn, musliminimeltään Shaikh Rahmatullah al-Farooq,

1855–1935) Lontoossa syntynyt aatelismies, joka käännyttyään muslimiksi vuonna 1913 julkaisi seuraavana vuonna

tästä kertovan teoksen A Western Awakening to Islam. Zinetullah Ahsän käynnisti uransa julkaisijana kustantamalla

suomennoksen lordi Headleyn teoksesta nimellä Heräämiseni islamiin (1931). Hänen opettajansa ja ystävänsä oli

intialaissyntyinen Khwaja Kamal-ud-Din (1870–1932), joka perusti Englannin muslimeja yhteen koonneen The Woking

Muslim Missionin, jonka näkyvänä johtohahmona myös lordi Headley toimi.

Ishaki, Lütfi el (?–1925) Pietarissa toiminut imaami, joka siellä ensimmäisenä siirtyi käyttämään perjantairukouksissa

arabian sijasta paikallisia kieliä. Perusti Pietariin viisiluokkaisen venäläis-turkkilaisen koulun, jossa myös Ahsen Bören

tuleva vaimo Safiye oli oppilaana. Tunnettiin Zinetullah Ahsen Bören ystävänä, ja ajautui myös riitoihin tämän

vastustajien kanssa. Kannatti naisten tasa-arvoa ja tyttöjen koulutusta, ja pyrki myös Suomeen vuonna 1922 pysyvästi

asetuttuaan parantamaan täkäläisten muslimien asemaa keräämällä rahaa Helsingin moskeijan rakentamista varten ja

ajamalla suomalais-turkkilaisen kansakoulun perustamista. Ishaki oli mukana laatimassa 1925 virallistetun Suomen

muhamettilaisen seurakunnan ensimmäisiä sääntöjä. Matkusti samana vuonna Turkkiin kartuttamaan moskeijan

rakennusrahastoa, mutta sairastui matkalla ja menehtyi tullen haudatuksi Istanbuliin. Safiye Ahsen Böre julkaisi vuonna

1945 tätä entistä opettajaansa käsitelleen niteen Imam Lutfi El Ishaki Hazretleri.

Jahnsson, Yrjö Valdemar (1877–1936) Turussa syntynyt kansantaloustieteilijä, joka jo lapsuudenkotinsa perintönä

kasvoi sisään suomalaisuusaatteeseen. Opiskeluaikoinaan fennomaaniliikkeessä toiminut Jahnsson kuului G.Z. Yrjö-

149

Koskisen johtaman suomalaisen puolueen enemmistöön, ”vanhoihin” eli suomettarelaisiin. Jahnsson väitteli tohtoriksi

1907 ja toimi kansantaloustieteen professorina Helsingin teknillisessä korkeakoulussa 1911–1936. Hän oli läpi uransa

hyvin innokas talouspoliittinen kommentaattori sekä suomalaisuus- ja heimoaatemies, minkä nuori Zinetullah Ahsän sai

myös osaltaan tuntea päädyttyään Helsinkiin kesällä 1919. Hän asettui kiivaan luonteensa mukaisella tyylillä

vastustamaan Jahnssonin ja tämän ystävien näkemyksiä, ja nämä puolestaan yrittivät sangen mielikuvituksillisilla

syytöksillä saada Ahsänin poistettua tieltään. Lopulta kunnianloukkauksia selviteltiin oikeussalissa asti, ja prosessin

lopputuloksena Zinetullah Ahsän toverinsa Sadikin ohella karkotettiin Uudeltamaalta. Näin Ahsän päätyi Tampereelle.

Jalander, Bruno (1872–1966) Vanhassa Suomen armeijassa koulutettu upseeri, joka yleni itsenäisessä maassa

kenraalikuntaan. Jalanderista tuli itsenäisyyden ajan ensimmäinen Uudenmaan maaherra (1917–1932), ja vuoden 1918

tapahtumien ajan hän piileskeli Helsingissä osallistumatta sotaan. Aktivistina uransa aloittaneen Jalanderin

kompastuskiveksi muodostui nimenomaan hänen kielteinen suhtautumisensa venäläisemigrantteihin ja Mannerheimiin,

jonka hän näki liian venäläismielisenä. Jalander tosin eteni urallaan vielä sotaministeriksi (1920–1922) ja

puolustusministeriksi (1922–1923), mutta arvosteltuaan kieltolakia ja suitsittuaan lapuanliikettä hän joutui lopulta

väistymään maaherran tehtävistä Mäntsälän kapinan seurauksena vuonna 1932. Jalander oli maaherrana sallinut kapinan

puhkeamisen laukaisseen sosialisti Mikko Erichin kuuluisan puheen Mäntsälässä, ja hänen erottamisensa on väitetty

sisältyneen presidentti Svinhufvudin Mäntsälän kapinallisille antamiin lupauksiin.

Kanykoff, Hassan (1880–1954) Aktukissa syntynyt tataarikauppias, joka päätyi Suomeen jo vuonna

1895. ”Routavuosina” Venäjän viranomaiset rohkaisivat tataareja harjoittamaan kauppaa venäläisen käytännön mukaan,

kun taas Suomen viranomaiset vaativat luvan hankkimista. Kanykoff toimi kiistassa välittäjänä ja kehotti tataareja

lupien hankintaan, mitä Suomen viranomaiset arvostivat. Hän ystävystyi Jahnssonin ja Ramstedtin kaltaisten tieteen ja

politiikan aktivistien kanssa siinä toivossa, että Venäjän tataarit seuraisivat Suomen viitoittamaa tietä itsenäisyyteen. Oli

Zinetullah Ahsänin keskeinen kiistakumppani Helsingissä. Kanykoffista tuli Suomen kansalainen 8.7.1921.

Nasib (Nasibullen), Naim (1917–1998) Terijoella syntynyt tamperelainen mishääri, ammatiltaan myyntiedustaja.

Pelasi nuorena jääkiekkoa Ilveksen SM-sarjajoukkueessa yhdessä Feyzi ja Murat Ahsen Bören kanssa, voittaen omalla

urallaan kolme SM-kultaa. Nasibin tunnetumpi nuorempi veli Lotfi (1926–2011) ”aateloitiin” saavutuksiensa (mm. 6

SM-kultaa, kahdet MM-kisat) vuoksi Suomen jääkiekkoleijonaksi vuonna 1985.

Pimenoff, Georg (1895–1955) Tervakoskella syntyneen Pimenoffin isä oli kotoisin Vienan Karjalasta, ja hän oppi

venäjän kielen jo kansakoulussa. Aloitti 1904 opinnot venäläisessä kimnaasissa Helsingissä, minkä mahdollisti

priimusoppilaana saatu vapaaoppilasoikeus. Hyvänä oppilaana nuori Pimenoff toimi muun muassa paikallisten

aatelislasten kotiopettajana, ja hän pääsi myös matkustelemaan kieltenoppimistarkoituksessa mm. Ruotsissa ja

Venäjällä. Valmistuttuaan Pietarin yliopiston lainopillisesta tiedekunnasta 1913 matkusteli paljon ja työskenteli

kääntäjänä sekä kieltenopettajana. Pimenoffin hallitsemaan kielivalikoimaan kuuluivat mm. suomi, ruotsi, venäjä,

englanti, saksa ja ranska sekä epätäydellisemmin tanska, italia, latina ja esperanto. Hän oli itse ortodoksikristitty, mutta

kiinnostui itämaisista uskonnoista, joogasta, teosofiasta ja mm. Freudin sekä Jungin ajatuksista. Toimi 1920-luvulla mm.

kielenkääntäjänä Yhdysvaltojen Helsingin-lähetystössä ja vuodesta 1927 Britannian ja ulkomaiden Raamattuseuran

Suomen-osaston johtajana. Näin Pimenoff oli myös varsin luonnollinen valinta suorittamaan ystävänsä Ahsen Bören

alulle paneman suomenkielisen Koraanin käännöstyö, joka alkoi 1936 ja saatiin valmiiksi vuonna 1942. Sotavankien

pariin Raamattuja toimittaessaan Pimenoff näki vankileirien kurjat olot, minkä johdosta laati vetoomuksen

Kansainväliselle Punaiselle Ristille. Tätä pidettiin valtion turvallisuuden vaarantamisena, minkä johdosta hänet

tuomittiin 1942 kolmeksi vuodeksi vankeuteen, vaikkakin hän vapautui jo kesällä 1944.

Ruuskanen, Kaarlo Petter (1848–1909) Kauppias, joka perusti vuonna 1880 Tampereen Kauppakadulle

vaatimattoman sekatavara- ja siirtomaakaupan. Liikkeen menestyttyä Ruuskanen osti Hämeenkadun varrelta tontin,

jonne rakennutti (1891–1901) kolmikerroksisen liikepalatsinsa, joka edelleen tunnetaan Ruuskasen talona. Tarinan

mukaan Ruuskanen oli häämatkallaan Venetsiassa ihastunut erääseen palatsiin, josta ottamansa valokuvan pohjalta

antoi arkkitehti Lambert Pettersonin suunnitella uusrenessanssityyliä edustavan palatsinsa. Ahsen Bören muistelmien

mukaan Ruuskasen edustaja kieltäytyi takauksesta vuonna 1922, kun hän pyrki avaamaan kauppataloaan. Yhtiö

erikoistui sittemmin kangastavaroiden tukkukauppaan, ja 1940 sen sen rinnalle perustettiin menestyksekäs pukutehdas.

Selin, Gustaf (Kustaa, 1830–1905) Sääksmäeltä kotoisin ollut kauppias, joka avioitui 1861 Vivika Karlundin kanssa.

Pariskunta muutti samana vuonna Tampereelle. Saatuaan porvarioikeudet vuonna 1862 Selin ryhtyi myymään

Kauppatorin laidalta ostamassaan talossa elintarvikkeita, kuten lihaa ja leipää. Hän osti vuonna 1874 Kauppatorin

etelälaidalta kaksi koskeen asti ulottuvaa tonttia jatkaen kauppansa pitämistä Kirkkokadun puolella, laajentaen

liiketoimintaansa leipomoalalle ja tätä tukeneen Tammerkosken myllyn vuokraamiseen. Selin toimi myös yli 20 vuotta

Tampereen kaupunginvaltuuston valtuusmiehenä ja muutamia vuosia myös rahatoimikamarin puheenjohtajana.

Poliittisessa roolissaan Selin joutui vahvasti suomenmielisenä keskelle 1880-luvun kieliriitoja, eikä tämän vuoksi

päässyt edustajaksi säätyvaltiopäiville. Vuonna 1886 valmistui Kauppatori (myöhemmin Keskustori) 5:een Tampereen

150

kaupunginarkkitehti F.L. Caloniuksen suunnittelema Selinin talona tunnettu rakennus, jossa oli sekä asuin- että

liiketiloja kolmessa kerroksessa. Selin luopui itse kaupan pidosta vuonna 1888, ja hänen kuolemansa (1905) jälkeen

Vivika Selin omisti Selinin talon aina vuoteen 1919 asti. Vuonna 1935 valmistui arkkitehti Kauno S. Kallion

suunnittelema Kirkkokadun puoleinen siipi, jonka alakerran liiketilaan Zinetullah Ahsen Bören kauppatalo muutti.

Wafin (Vafin), Zinetullah (Siniatulla, 1886–1941) Aktukissa 2.9.1886 syntynyt mishäärikauppias, joka päätyi

Terijoen kautta Tampereelle. Ryhtyi 1910-luvulla harjoittamaan liiketoimintaa kaupungissa. Työskenteli vuodesta 1920

yhteistyössä Siniatulla Ahsänin (Ahsen Bören) kanssa, ennen kuin 1922 avasi oman kangaskauppansa Keskustorin

laidalla Commercen talossa. Wafin oli yhteistyössä myös K.P. Ruuskasen kanssa, ja talletti varojaankin tälle

tavarantoimittajalleen korkotuloja vastaan. Wafinit myös asuivat liikkeensä yläpuolella sijainneessa huoneistossa.

Liite 5. Lainaukset Ahsen Bören muistelmista (1945) alkuperäiskielellä.

Viite 78: ”Abdulhak Fin tebeasi olduğu için yalnız Imadütdin ismi ile, Abdullaha yalnız Ahsen soyadi ile kalmışlar

isede her üç kardeş bir Ana ve bir Atadan doğdıklari için üç kardeşin soy adlari Ahsen Böre oğullaridır.”

Viite 124: ”1911 seneden başlayarak 1917 senesinekadar Teryoki kasabasinda üç kardeş pek içtihadle çalıştık, şu arada

kendimiz için benim namıma bir küçük toprak aldık toprağın genişliki yalnız bari mürebba 200 mitre idi üstünde üc

tane kücük binalar vardı. Bir bina bir oda bir mutbah idi yanında bir saray ve uçunda bir yalnız mutbah ve bir hamam

hemde bir büyük saray idi, yani at araba filan için. bes sene üdev şartiyle 2500 altın rupla idi, işbu binaların senede kiliri

200. altın rupla idi, beş sene icinde faiz vermeden üdemek idi, bu yurt benim namıma alınmış idi, sonra bu yourdun art

tarafına bu eski binani yenilerek aska üç oda üskü katina beş oda olarak yaptırdık. Asta ben ailem ile üste ise Abdülhak

ailesi ile yaşamakta idi. Sonra magaza için bir taş binasi yaptirmiştik kaysi kim aşağida resmin göreçeksiz. 1915

senesinde hatunum Mürside Bedretdin kızinın vefatin yazmıştım.”

Viite 128: “Sonra kulak sevnici iterek kayin pederim evine geldik, türlü türlü ziyafetten sonra benim ömürlük ipteşim

ve yarım olaçak Safiyem ile görüştürdiler, bende ilk gördüküm saatte aşık olarak tahmin etmedikimden fezla sevimli

buldum. O vakıt şu kadar cahil idimki, nişanlıma kiderken bir çeçek alu gibi nezekiti kimse üğretmediki kibi kendimde

30 yaşım olduğu halde ferkına varamadım. Hatte çeçek yerine karamil yahud şukalata bile almazdım, çünkü ticaretimiz

kardeşlerim ile biraber olduğundan dolayi mesrafi çok az tutmaya çalışıırdim. Şimdi bugün düşüniyorum, nasıl o vakıt

bu kaba ve adet bilmeyen kiyevden vaz kiçmemişler? Şimdiki zaman bulsaydi hiç şüphesiz bu hareketten vaz kiçerlerdi.

Her hafta bir mertebe bararak nişanlımi ziyaret ederdim, sonra 6 nçi mart 1916 senesinde dükün yapmaya karar kildik. 6

nçi mart 1916 senesinde nikahımız kayıd kilinda ben 30 yaşında olduğum halde Safiyem yalnız 17 yaşında idi.”

Viite 224: “Sonra gayet ğüzel ehlakli ve yumuşak tabiyatli Thi Tegström diğen bir firma vardı ana mürecaat ettim

kaağzimi bakyım diye eline aldi ve konturuna kirdi, birazdan sonra çiktida yok mümkin değil dedide kağzi elime verdi.

Merhom kendisi tebessim etmekteydi. Kağzi açtim ise imza kilmiştı artık iş başlanmış ikinçi bulmak kulaydi. Sonra

Ertman & Suojanen naminda bir Firma vardi doğru anda kittim ve sahiplarina maksadimi anlattim. Franc Ertmann

diyen adam imzaladi bu iste artik bitmişti. Bu iki münevver adamlar artık her ikisi vefattır Allah cezaların yahşırtsin

diye düada kalam ve her daim izğilike yadedem.”

Viite 252: “Londıradan Skonk, ve Aposum, hemde Indiyan Lamm gibi seyleri ham olarak alur Finlandiyada yaptırarak

satardım ve güzelçe kazanırdım. Eğerde asıl tüccar olmak istersenız zur orunlardan birinçi elden mal almaya içtihad

etmeniz ve her daim siyahat etmeniz lazımdır eğerde siyahatten korkarsanız o vakıt zengin olmak yolların bulamazsiz”.

Viite 334: “Çünkü ecnebi ile evlenen bir irkek yahud bir kiz onlar milliyetlerin mehu ederek artık kendi milletinden

ayrılmıs bulacaklardır, evladlarida şu evlendiki millete mensüp olarak evladsiz kalaçaklardiır. Mesela onların hayati

yapan ürdeklerin yomurtaların bularak tavuk astına kuyarak ürdek balasi çıktıktan sonran su kuşu suyi gördikten sonra

derhal suya atlagan gibi, tavuk ise, sudan kurktuğu gibi çikardıği balalar suya kider tavuk ise hamanda kür kür ederek

kuruda kalr. Bir vakıt kuşalara kanat üstükten sonra eski babalari gibi tekrar yapane uçar. Amma zevalli tavuk suyle

zehmetlerden sonra balalarından mehrum kalır.”

Viite 388: “Vasyetim üzerine oğullarımdan kızlarımdan gayri müslim bir ecnebi ile evlenirlerse, yahut evlenmeden

gayri meşruu olarak yaşarlarsa o çocuk yahut kız benim mirasımdan temamen mehrum kalaçaktır. Şu cehetten Oğlum

Feyzi ecnebi ile evlendiki için mirasımdan mehrum olduğu gibi, kızım Gülanberde artık mirasımdan mehrumdur. Ben

artık ani kızım diye tanumayorum oda beni artık Ata diye tanumasın. Diye aramız üzülmüştir. Dimek ki, bir bala kendi

milletinden kendine bir iş bulamadımi başkalar ile katnaştımi o adam yahut kız Ata ve Ana hemde kardeşlerinden

ayrılarak bütün milletten ayırılmış en dünyanın hur ve zelih adami yahut hatunu olmuştur. O adam yahut o kiz ne o

millete faydali ve nede bu millete faydali, hicbir tarafada faydasiz bir rezil mahluktir.”