Mitä mää tiärän Rymättyläst? Mitä mää tiärän perunast? Mitä mää tiärän valtioviarailuist?

Riemukas kuvaus runoilijan reissuista Suomessa ja muualla, esiintyjän elämästä sekä kaiken maailman sattumuksista tien päällä.

Heli Laaksosen valo ja ilo tarttuvat lukijaan kuin luonnonvoima. Lähtisiks föli!

otava.fi | hulimaa.fi | 84.2 | ISBN 978-951-1-29064-3Kannen kuvat: heli laaksonen & elina warsta

Elämä on kallis ja harvinaine ko ponin päiv

kaurapellos

h e l s i ng i s s ä k u stan n u s o s ak e y h t iö o tava

7

M i t ä m ä ä t i ä r ä n

L Ä H T E M I S E ST ?

Tiän pääl jälles! Tiän pääl! Tiän!

Kuis see nyy taas läks? Yrittäkäs itte ol menemät ja tulemat niin päivin, ko ollakka ei voi. Jo kolmanten kotopäivän en muist, et olissin ikinä missän käyny. Olen koht yht luutunu ko toi kyn-nysmatto. Ja sää jääkaappiki voissit joskus keksi uussi hurinoi!

Koitan pääst karkku itteäni, vaik tiärän et peräs see tule niinko olis narul kii.

Rauhattomuutte autta mul onneks vähänenki siirtyily, simmone mitä toiset nimittäis ulkoiluks. Esimerkiks Leimäe vesimylly o hiano. En ol koskan käyny Euroopa ulkopual. Itäsin paik, misä olen ollu, o Vuanislahre rautatiäasema Liaksas. Läntisin paik o Lontoo. Pohjosin Norjan Kautokeino ja eteläisin Nizza Ranskanmaal.

Hajenk mää jotta, mitä ei kotopihas ol? Hajen! Sananjalan kuk-kassi esimerkiks.

8

Kaukomail o hankala, valokatkasimet vääris paikois. Liiken-nemerkit o lapsellissi, linnut vääränkokkossi, eikä suame sana luve missä. Uussi ihmissi voi tutustu, mut mitä mää uusil, ko vanhatki o viäl keske? Ikävöitten omi matali teekuppejanikin tääl ja pesukonettan ja sen jämpt 14 minuti linkousohjelma.

Vastustan sekä olemist, tulemist et lähtemist!

Yks kempeleläine rekkamiäs ymmärs mun vatvomise ja sanos: Koti on hienoin paikka, missä ihminen voi käyä. Nii! Kotopiha o matkakohteist kaikkist rakkain. Palaan sin ain uurestas niinko toiset Goan turkoosimeren aalloil ja toiset Saimaan saare. Olen koton ko olla voin. Lähren ko sataman pilli huuta. Koti o mul niinkon toinen koti, ensmäst ei ol.

9

M i t ä m ä ä t i ä r ä n

PA K KA M I S E ST ?

Mää olen pakkamisesa) hirasb) huanoc) vasthakonejad) tiatone siit, et jos reissa, ni pakka.

Pualet o hukas (mut pualet kyl tallellaki), ko muutama päiv enne runokiartueel lähtemist haluttomast haalin kamppeitan.

Check-lista käres mutisen ympärs tontti: roudaushanskat sienet linnunpönttö taustakangas johtomatto kirjat käsikirjoitus kynä muki nestuuki pastilli kello (tarkista aik, ettei runssan tunnin keikka, mikä kestä kaks tuntti, ol koht kolmtuntine) meikit piilarit hameliivihousutpaita huppu koru paplarit hapsukengät suoristusrauta hiuslakka mynthon kirjatuet taulukehys roikot kynä ja toivomuspurkki tussi teippi ja sakset kangasrunokassi ja pari muut piänt kampet esimerkiks äänentoisto.

10

Reisus huamata, et puuttu mm. peippo-koru, himmennin (mi-kä see ikä onka) ja keikkaliivin nyäri. Ja hei: kui laukus on sekä papiljotit et suaristusraut? Eik olis sama, ko ei ottais kumppaka?

Sovelleta ja sumplita. Kaik järjesty. Sihe en usko, et elämä kan-nattele, mut sen tiärän, et ihmise auttava. Rymättyläs Pertti läks mökilt saak hakema sopivan kokkost kulissikiristint. Piia lainas puuteri. Uurenkaupunkin Teatter vuakras meil kahre viini rypäle hinnal loppukiartueeks painopuntit taustakankkan pystys pitämisse. Kellon unhottumine o ainane riasa – ja ain joku siit pelasta. Karjatilan emänt anto kellon ranttestas, Turus Hannuniitun koulus yks oppilas velvotetti seisoma lavan sivus seinäkello ojos, nii et mää näen.

Näytelmäkaronkkaporukois Melasniäme Eero opetti mul täm-möse laussen Tšehovilt: Itse pakkasin, mutta en löydä. Sitä voi ajatella paketautoakin pakates, mut miättikäs silt kannalt, et ymmärtäk ihmine itte lipsauttamias laussei, tekemiäs tekoi?

Koitin kerra oikotiät ahtamisse. Olin lährös Pursu-kirjan julk-kareihi Keuruul – nee piretti mun iloriamukseni Otavan kir-japainol, alkulähteil. Millä ei huvittanu olla nöyrä ja järkevä housun -laukkuun-taittelija. Mää peruuti runoauton talon ove ette ja heittelin suara hyllyist tavaroi takapaksi. Muutamei kenkki, päätän peril sit, mitkä valitten, 2–3 vaihtoehto julkijuh-lavaatteks, eväi, villalankka, muistikirja, sukki, saappa, yäpait… Luukku kii ja kohren Kesk-Suame valoi.

Jotenki olin toivonu, et pääsissin kaartama sivukaut kirjapainon viarasmajan hätäsisäänkäynnil ja kuljettelema garderobian vast

1 1

yän armolises rauhas. Kaukka jo näky et Otavan parkkipaikal seiso kaks kaunist miäst. Heil o suvipuku pääl ja pastellifäriset kravatit ja ilme. Kirjapaino johtajisto rivis toivottamas tervetul-leks. Voidaan auttaa kantamisessa. Jämäkäst väitin, et saan itte kannetuks. Herrasmiähin hee ei suastunu jättämä munt pula. Yritin vaihta puheaihet ja kiinnittä huamio hanhiauroihi. Ei auttanu. Kentlemanni vartosiva viäres. Avasin luuku. Tissiliivit siin keon päälmäisen kohosiva ko Pallas ja Ylläs. Jos mää kum-minki täst ens vähä lajittelen? Kyyllä-kyllä. hee sanos. Ja hyvin kasvatettuin katteliva muual.

12

M i t ä m ä ä t i ä r ä n

SY I ST ?

Syyt suat ryntäily o mul viarast. Tehtävä tarttis ol toimitettavaks. Keikkareisu, kalareisu, kyläreisu, saunareisu, siänireisu sopi, mut huvireisu o hukkareisu. Et ajais rannal, pistäis pitkäkses san-nal ja ajais maattuas takas? Olkka hyvä vaa, mut älkkä pyytäkö munt mukka.

Nii mää sit rynnin runokeikoil, riännän tiäl ko imurimyyjä, esiinnyn enerkiaseminaareis, expois ja Ellivuarel. Ajelen sana-maijana kolmsata kilometri viaraitte ihmiste ette pulputtama ja hurutan takas kotti kahre hirve välist yä-yhrelt.

Eik matkatyä vois jotta muutaki olla ko runokeikkailemist? Vois, mutku. Ammattinimike: sanamaija. Mul o myätäsyntyst ilmenttä pääsisässi liikkei juur kiäle avul. See ei riitä, et omil post it -klapuilleni kraapustan. Runoje esittämine o yht luanteva ko niitten kirjottaminenki. Keikkailin jo ennen ko julkasin. Tah-ron vaikutta, liikutta, riamastutta. Nii naisihmine ko olenki, mul o vissi naistenaurattajan luanto. Ja see hilppiä o, jos saa miäsväe höhöttämä. Pahin kaikist – miästenaurattaja!

13

Yks vahvimmist keikkasyist o see täyrelline rauha, mikä munt laval valta. Siäl ei ol mikkä hätä. Olen herkkä tuntema omi syrämelyännei. Hymyilyttä, ko keske runon luvun vilkasen mun kuulijakuntta ja lasken et syrän tiksu nätiste ko tupakello, 60 lyäntti minutis. Mikä hätä täsä. Pa-dam. Pa-dam. Pa-dam.

Ooo, Edit Piaf ! See olen mää tääl! Olik sullakin tämmöst?

14

M i t ä m ä ä t i ä r ä n

Munst o hiano et mun ajokorteis (mul o niit ollu siis usseve, kosk pakkava hävimä) luke syntymäpaikkan Turku. See nyy kumminki on mailmanapa, vaik toiselaissiakin käsityksi o.

Mää synnysin Tyksis ja siält munt tuattin kanariankeltasen va-nutäki sisäl Ispoiste lähiö, kaksio Linnunpääntiäl. Kahren päi-vän pääst siit lopetettin Turu raitiovaunuliikenne. Jos ol tarko-tus, et mää tulin tilal, ni hyvi vähä o munst ilo joukkoliikentten käyttäjil ollu.

Olen ruvennu piänest saak jo muistama. Sen et parvekke seinä ol karkia kivimuru, sihe ei voinu nojata. Ja sen et hissi ol pikise must ja siin ol kaunei nappuli, ja kaikkist enite mää olissin tah-tonu paina sitä punast, mut niin korkkial ei suastuttu nostama.

Rätiälänkarun lastentarhas – seimes niinko sillo sanotti – mun suasikkitätini ol Pirjo. Tapasin hänet melkkest 40 vuare jälkke yhtäkki, keskel suvist päivä museopäivil kirkkotapulis! O ihana ko yhtäkki vastas o ihmine, ketä muista munt mukulana. Hän

15

kertos et mul ol tapan lisäillä välihuamautuksi lauluihi. Aa-aa allin lasta, pientä linnunpoikaa. Ei ole äitiä, ei ole isää, joka häntä hoitaa. Mää huusin väli: Kyl Pirjo hoitaa!

Vissi jo vauvan rakastin Turun patsai, niitte mukka hahmo-tin, misä kohta kaupunkki olla. Konserttalon eres Ratsastajat, Hämeenkarul Akka ja kissa. Turun hianoin talo ol jokiranna Wikeström-Krogiukse Sininen talo. Nyy jo vainaa. Tähä en jaksa enä kirjotta mittä hapant sivuhuamautust, riittäväst olen marmattanu lyhytnäkösest repimispolitiikast miälpirepalstoil.

Olen asunu Turus myäski Jaanintiäl, akkunast näkys linkkitorni, mut en tiänny mitä tarkotta linkki. Ojis ol rentukoi, nee loist siält ko menin Hannunniitun koulu, pyärän kans. See ol toka-luakkalaisilt viäl kiälletty, mut ko ilmanka en kerjenny enkä kii jääny. Tervessi vaa rehtori-Revol ja luakavalvoja-Railil (kene miälest sanas jäätölötöttörö ol joku virhe)!

Luakkaretkel käyttin karkkitehtaal Hellaksel tiätyst, mist tul Leaf. Nyy see o jo muilutettu tuntemattomil mail. Tyynypuru-kumikone, juustonaksulaari (päiväunien päiväuni!) ja lupa otta liukuhihnalt hyljätyi vihriöi sekunda-Jambo-patukoi niimpal ko vaa reppu mahtus. Ja liiast makiast vihriä naama koko ko-tomatka aja.

Opiskeluaikan elelin Eerikinkarul, Yliopistonkarul ja Ylioppi-laskylässäki. Olen ain koulust tykänny ja munst nee ol hyvi, vil-lei ja viisastavi vuassi. Turu yliopistost mää valmistusin suamen kiäle maisteriks (mitä o huamattavast ihmeteltty, et enk mää mittä oppinu). Gradu painetti jossa Lemminkäisenkarul. Ol

16

kohottava hetki käyrä hakemas knippu paksui, omakirjottami kirjoi. Saman kevään hain toisest painotalost Suamen Turust knipu vähä ohkasemppi, omakirjottami kirjoi, Pulu uissei.

Pulun ensmäne esittelykeikka ol Turu Akateemises kirjakaupas. Mist kaik kaunokaiset Turu vanhatfrouvat olikan kuullu, et joku flik o nyy kirjottanu murttel runoi, mut siäl hee orottiva! Lahtise Seppo – Sammakko-kustannuksen tulisialu – tramppas kotto hakema lissä Pululaatikoi. Ja taas seurava mummulastilline ost sen tyhjäks. Vuas ol 2000. Osa näist mun enslukijoist kulke jo taivaallisis kirjastosaleis. Pulu uissin ylimaalline vastaotto Turus on kannattanu munt hankalien päivie ja epäilyste hetkie ylitte. See sai munt uskoma, et tämmöstäkin kirjottaja tarvita.

Mun kevät ei ol kunnolline, ellen pääse kat-toma Turun toukokuut. Sitä ko Katariinan-laaksos ja Ruissalon tammimetäs aukke-va linnuherne, kiamurtava virna, nuakkuva esiko. Ja mustrastas tiluttele mul lehmukse-oksalt.

Turu ruatinkiäline nimi Åbo, jokikylä, tua miäle Asterixi aikkase valtakunna. Olik Turku muina simmone? Matali malkakattos-si taloi viärviäres virra ääres, joki toi kala ja vett ja jäät ja uitti miähet merel. Ko mää ajeluti virolaissi viarai Turus, nee lukiva ain kyltit ääne. Turku – Aapo, hee laususiva.

17

M i t ä m ä ä t i ä r ä n

R U N OAU TO I ST ?

Mitä tämmönenki o, et koko ajan kanta hualt mailmantilast –ja sit käryttä kärrylläs ympärs Suame ja viäl tykkä siit! Koitan piänenttä hiilijalajälkkeän jossan toises kohta. Ainaka en ost paristokäyttöst pihaharava. Ajamine o lyhkäjalkasel, jumppa-vastasel tyypil ylin ilo. Pääse kerranki muitte ohitte.

Keikkareisuil olen itte itteni kuljettaja. Joskus ko o sattunu jotta hassu taik kuahuttava, tahron naputella ajopäiväkirjasattumuksi ylös heti. Sillon pyyrän jonkun kanssavaeltajist ratti. Katulampu juakseva, moottor hyrrä, lämmitin hönki kirjotusrauha. Täm-möne syvämaaseurul asuva kulutta autoi myäs siviilielämäs eikä vaan töis. Niist tule uskotui kumppanei ja nee on maamerkei elämänkulus: see tapahtus sillon ko mul ol C4…

Mu ensmäsen auton, piäne Eino-nimisen Rellun, ostin käytet-tynäs Espoost. Ko kävin koeajamas sen jossa Isos Kauppakes-kukses, see vartos munt vakituises ruutupaikassas, lämmitetys parkkihallis. Auton myyjä sanos, et hee asu täsä kauppakes-kukses, tosa yläkerras. Ko auton aja tän halli, pääse hissin kans

18

suara marketti ostama ja siält sit kauppakassit kainalois hissil ylemmäs, suara koto-ovel. Ei tartte ikinä mennä ulos, jollei tah-ro, hän vilpittömä onnellisenas asumise näppäryyrest kertos. Onneks mää hajin Einoni siält turva, saama raitist ilma, hais-tama ko sare alka ja loppu, tuntema ko pihatiäl pitkä heinä kutitta maha alt.

Tilasin Einon virkamiäs-totisen-harmasse kylkke kokomitta-sen tarran, misä ol Leinon kirjeest Otto Mannisel skannattu rivi: Kohtalot kaikkien harharetkien jälkeen vihdoin ovat joutuneet veljen varman ja vakaan käden ohjattaviksi. Mittä sanoma siin ei ol, mut käsiala on kaunist. Einos olen myäs nukkunu, omas pihas. Avamet ol unhottunu ja olin aamu-kahre aikka keikalt koton. En kehrannu soitta kenellekkä ja peljästyttä. Ei lokakuu yäpakkaset viäl niin kovi ol.

Runoauto Matti, punane Sitikka, ol tiistai-kappala: kaik sen osat ol skruuvattu autotehtal virkusel miälel ja kirkkal aivotoi-minnal paikoilles. Matil hurutin huali vail melkkest 200 000 kilometri enkä olis siit millä luapunu. See ol nii luantunu hoi-tama virkatyätäs. Mu iloksen ostajaehrokas ol autohualtamon kiva Janne, ketä ol koko Matin elämän ajan kattonu perä, et hihnat ja öljyt ol vaihrettu. Jos iso vika ilmene, ni hän voi tehrä reklamaation ittel! Saan Matilt tekstiviästei sillon tällön. Vii-meks hee ol koko perhe kattonu munt telkkarist.

Nyy ajelen Vapul. See o entist piänemp ja punasemp. Ko kä-vin Vapun hankkimas Raissiost vähä-ajettunas, hänel ol kitka-renkkat al. Älläsin autokauppial, et nastat täyty ol, mää ajan Napa piirilläki välil. Sovitti et tulen niit seuravan päivän hakema.

19

Lähteis pyysin keksimä mul jonku yllätykse kaupantekiäisiks (ei saa päästä asiakaspalvelijoi liia helpol, nee taantuva). Seurava päiv tul. Myyjä ol nii innoissas, et hiuka hyppeli. No mitä nee on kehitelly! Veikiän näkösenäs hän vei munt kaupan takapihal: siäl putputtel käynnis helikopter. Sin vaa! Lentelemä vatkaimen kans Turun pääl ko naakka.

Laiteta kuulosuajaimet päähä, kopter nouse nytkytelles. Turun Tuamiokirkko seiso soikiamuatose mäen pääl, see o ylhält ka-tottunas kaunis ko päässiäismuna. Ko kuljettaja kallista sivul, mun ja kilometrin purotukse välis on pelkkä klasisein. Mut ylevä olis kualema, jos tohon Tuamiokirkon pihal liiskaantuis. Totun karmivuutte. Näen et saaristo o suunnatoine, joki niinko ma-tol unhottunu polvsukka, asemakaava jämpti ko Legolandias. Kaarretan takas, liikenneympyrät kuhiseva, Ikean katol o il-mastointimiäs, autokaupan asfaltti lähene, mu uus Vappuki siäl nastarenkkaines.

Onk kummallist et runonkirjottaja ja naisihmine paasa autoist? Olen mää nähny parkkiautomaatti puhuttelevan tyämiähenki, hän maanitteli sitä paksul merikarvialaisel murttel toimima. Mää en ol kovin kiinnostunu mistä Mars vai Venus -erotteluist, mut parist seikast huamasin, et kyl munt varma naisihmisten

20

pual laskettais: mää vast koton auton käyttöohjekirja (!) lukies huamasin, et kappas vaa, täsä Vapus on turpomoottor (!).

Mää kysyn ain ajajilt, et mikä o su autos nimi. Yrittäjämata-min musta Nissan o Mirri, prätkämimmin oranssi Yamaha on Kettune. Toiste miälest see o lapsellist – mut anneta koirillekki nimi, eikä sanota vaa tseh, norjanharmaahirvikoira, tseh.

Pakettiautoi rakastan heti rekkoje jälkke kulkupeleist toissiks enite. Olen omistanu Harmo-nimise Ooppeli ja vuakrannu Julia-nimist Mersupaku ja lainannu Jympy-nimist sinist Sitik-ka. Pakun huano pual on tiätyst sen pysäköimismahrottomuus. Parkkeramise avuttomuures mää pääsissin Guinnessi ennätys-tenkirja heti, see o iha vaa ilmottautumisest kii. Ko oikia ja vasen o muutonki epäselvä, ni mitä nee on peilist katottunas ja kumppa suuntta ratti käännetä, jos koiteta, et nokka ei osu kulttuurikeskukse seinä, mut takaovi jäis lastauslaiturin kohral?

Mun autonhualtotaito o lyhkäne luku. Ossan laitta lohkoläm-mittime johro seinä ja vaihta tuulklasinpyhkijän moottorin sulakke (10A). Pissapojanesteitte lissämine käy, tarvittaes vaik kolhusel Arabian kannul lirutan säiliön täytte.

Munst liikennesäännö o hyvä keksintö. Kui sitä muuto uskal-tais aja 80 km/h 8 metri leviäl maantiäl? Kaik perustu sihe, et mää nouratan säännöi ja luatan, et vastantulijaki nouratta. Metri verra oikasemist, rahtu välinpitämättömyyt, himppu hualimat-tomuut – ja kaik o ohitte. Suruttomast silti mee tual suhata ja ajatella niinko Einstein, et kaik o suhteellist. Liikennevalojen

21

suhteelline vihreys! Kiälletyist ajosuunnist vinkkavie liikenne-merkkie tulkinnavarasuus! Tapauskohtanen kärkikolmio!

Mää ällistelen, kui vähä olen tähä mennes kolhinu ittiäni, muit taik omaisuut, vaik osa-asun tiän pääl. Joinakin päivin teen ra-tis aakkosjärjestykses kaik virhet, mitä voi tehrä, mut kanssa- autoilijoitten tarkkasilmäsyyren tähren en ol päässy mihenkkä liikennetiarottesse pääossa.

Noh, Rauman Peippokeikalt ajoin kotti yän pimeyres ja ihmet-telin, et mink tähre asfaltti o nii vino ja pehmiä. Joku tolkku sais ol tiänhoitosäästöiski! Yks Ruskiasilmäne miäs sit aamul kysäs, et eik ollu vaikia ajella, ko o vaa yhres renkkas ilma?

22

M i t ä m ä ä t i ä r ä n

Salo o mul vekkihameostamise ja voipullan kaupunk. Mummu, äitiäit, synnys siin lähel Perniös ja asus suurimma osa elämäs-täs Halikos Kaninkolan kyläs, siäl, mist mun pappan suku o ikimuistosist ajoist kotosi. Ko pit hoitta apteekkiasioi taik ää-riharvo vaateostoksi, ni lähretti linja-autol lähikaupunk Salo. Mummul ol suur punanen kukkaro ja sihe ol liimattu lastelas-ten koulukuvat. Hänelt olen oppinu et täyty olla hyvä ryhti ja et nenä ei saa kaiva, ko muuten tule lehmäsiaraimet, ja sen, et mialuiten sanon sellainen-sanan tilal simmone. Vaik vois sanno semmone taik semne.

Mummu sovit vaattei kaupois noi vaan keskel liiket, pukukoppi menemät. Ei hänt hävettäny, jos hiukan tissiliivi näkys. Meina-sin kualla noloutte ja koitin seist mummun eres. Mää oli runssa metri mittane ja mummu vajaa kaks. Hyäty vähäne, yritys hyvä.

Juur mittä herkui ei koska saanu, mut Salost sai voipullan, Kuiron leipomost ainaki. See ei ol siis simmone makkia voisilmäpulla, ko melkkest sualane, pilvenpehmune leipomus.

23

Salo ol mahrottoman kaukan. Uureskaupunkis asutti äitin ja vähäflik-Oden kans, ja lomil ajetti mummun tykö kuussatasel Fiiatil. Auton nimi ol Lempi ja sen hanskalokeros ol tuulettime hihna valminas. See joka tapaukses reisul katkes. Sit ajetti tiä sivu ja koht pyssäs joku miäs, lait uure hihnan paikalles ja taas hurutetti. Mää sain istu etupenkil, paitsi sillon ko otettin kyytti liftarei, siirtysin taa vähäflika viäre. Äit jarrut ain, ko näk sota-poja. Armeijan kaverit on turvallissi, see sanos. Nee ol jo ennen fb-aikka usse peukku pystys, mukavi, ujoi miähi.

Maisema ja sialumaisema ero o siin, et sialumaisema pysy sim-mosenas ko sen tahto säilyttä. Siält ei tartte muutta pois. Sin ei nouse rivitalorivi, sen lehtoi ei revitä kantoines ylös. Mun sialumaiseman esikuvaki o säilyny muuttumattoman: näkymä Kaninkolan kyläst, mummuvainaan talon pihamaalt. Mäelt näky kauas: mettä, heinämaa ja ihmise itteles rakentami suaji. Naa-purtila Immalan naveton pääty, apilapeltojen takan Auermaitte savipaja. Mummu puhel mul joka suvi, et mennä vinttikama-ri nukkuma, noustan kattoma ko aurink nouse Immalan pääl. Simmost aamu ei tullu. Ol ain liia aikast herät.

Nykysalolaist elämyksist suurin o Veturitallin loisto-tairenäytte-lyt. Hannes Heikuran valokuvi ja Samuli Heimosen maalauksi olen käyny siäl kumartamas. Nokian tulo ja lähtö näky kaupun-kin kasvoil. Iltatori ei suhrantteist ol tiätävänäs.

Mummu ol maaihmissi eikä ruuast kronklannu. Sitä pit olla paljo ja laittamisen pit olla nopia. Kuljen häne jalajäljis: jos tart-tis valita kaks ruakalaji loppelämäks, ni mee otettais peruna ja leippä. Ymmärrän niit, ko tykkä et goji-marja ja smoothie, mut

24

mää tartten siikli ja limppu. Perunaruuist parast o saloseutu-lainen pastantti, siis perunapuuro: ruisjauho, perunankeittovett ja niit peruniaki.

Yks suvi ol sattene. Kaninkolaski sato ja sato. Ratios luvetti sääennustuksi ja sanotti et sata. Ja lisäks, et Etelä-Suames ei ol 40 vuatte satanu näin pal. Siit muistin yhtäkki Nooan Arki. Uskonnon tunnil ol puhuttu, et sato 40 päivä ja 40 yät ja koko maapallo hukkus. Olin jo sillon kova sekottama asioi ja rupesin luulema, et Nooan tapaus ol sääennustus. Kattosin akkunast ko sare hakkas perunavarssi ja murhettusin, et koht mee kualla. Tahtosin säästä mummun tält tuskalliselt uutiselt, enkä tun-nustanu, mink tähre olin nii surkkia.

Mummu lens usse unisas. Kamarist kuulus kolkko kiljumist. Mää näen ko see tual liitä. Nouse pellon pääl, purotta kuakkas ja levittä kätes, väistä puhelinlankat, hiuka naurutta, ihmise alapual näyttävä niin pikkasilt, Helikin tual, vaalia pää näky heinpellos, mihe jälles o menos?