Tuotanto- ja ravintokasvi

Perunan historiaa

Peruna on lähtöisin Amerikan mantereelta, jossa elää parisataa luonnonvaraista lajia. Ravinnoksi perunaa ovat käyttäneet Etelä- ja Keski-Amerikan alkuperäisasukkaat jo tuhansia vuosia hyvin monipuolisesti. Luonnonlajit sisältävät yleisesti kitkeriä ja myrkyllisiä glykoalkaloideja, joiden pitoisuus on valintajalostuksen kautta vähentynyt viljeltyjen perunakantojen mukuloissa. Yhä edelleenkin tuolla alueella viljellään tuhansia eri viljelymuotoja, jotka kaikki polveutuvat neljästä perunalajista.

Peruna tuli Eurooppaan ensimmäisten löytöretkien myötä jo 1500-luvulla, mutta sen viljely alkoi merkittävässä määrin yleistyä vasta 1700-luvulta alkaen. Ensimmäiset Eurooppaan tuodut perunat olivat andienperunaa, joka oli sopeutunut lyhyeen päivään, eikä sen vuoksi soveltunut niin hyvin pohjoisen olosuhteisiin. Vasta 1800-luvulla Eurooppaan tuotu ”chilenperuna” eli alalaji tuberosum mahdollisti perunan viljelyn leviämisen myös Pohjois-Eurooppaan. Nykyisin viljellyn ruokaperunan geneettinen alkuperä on voitu myöhemmin jäljittää kahdelle alueelle: Meksikon keskiosiin ja Andien vuoristoalueelle (nyk. Perun, Bolivian ja Argentiinan alueella).

Perunan viljelyn alku Suomessa

Suomeen perunaa on tuotu sekä Ruotsista että Saksasta. Ensimmäisistä viljelykokeiluista on todisteita jo 1700-luvulta, mutta varsinaiseksi viljelykasviksi se pääsi vasta 1800-luvun loppupuolella. Perunan viljelyyn kannustettiin erilaisilla ohjelmilla, sillä sen viljelyllä oli myös yhteiskuntapoliittista vaikutusta. Se kun mahdollisti pysyvän peltoviljelyn sen syrjäyttämän kaskiviljelyn sijaan. Perunan edeltäjähän oli

kaskinauris.

Sittemmin perunasta on tullut luontainen osa suomalaista ruokakulttuuria, ja sen kotitarveviljely on säilyttänyt suosionsa meidän päiviimme asti. Pitkän viljelyhistorian myötä meille on myös syntynyt paikallisia perunan maatiaislajikkeita, joista hyvänä esimerkkinä Lemin Punainen tai Karjalan Musta. Uusia lajikkeita on myös syntynyt aktiivisen jalostustyön tuloksena.

Perunan taustaa

Peruna (Solanum) on kotoisin Etelä- ja Keski-Amerikasta

- suvussa on lajeja lähes 200

- Meksikon keskiosista - Andien vuoristoalueelta

(Peru, Bolivia, Argentiina)

Ruokaperunan (Solanum tuberosum) alkuperät

- Perussa (alalaji andigena) - Chilessä (alalaji tuberosum)

Viljelty tuhansia vuosia

- viljelymuodot polveutuvat 4 lajista

- viljelymuotoja tuhansia - NPS geenipooli

Eurooppaan 1500-luvulla

- löytöretkien mukana - viljely yleistyi 1700-luvulla

Suomeen 1700-luvulla

Perunan biologiaa ja erityispiirteitä

Ruokaperuna (Solanum tuberosum) pitää sisällään kaksi alalajia: chilenperunan (subsp. tuberosum) ja andienperununan (subsp. andigena), joka on sopeutunut lyhyempään päivänpituuteen. Ruokaperuna on pitkän ja monivaiheisen valinta- ja risteytymisprosessien tuloksena syntynyt, ja nykytiedon mukaan siinä on geneettistä materiaalia neljästä villiperunalajista. Kromosomistoltaan ruokaperuna on tetraploidi (2n=4x=48).

Peruna on monivuotinen ruohovartinen koisokasvi, jonka sukulaisia ovat mm. tomaatti, paprika ja munakoiso. Meilläkin peruna voi talvehtia erityisesti maan eteläosissa jääntimukuloista. Muiden koisokasvien tapaan se sisältää myrkyllisiä glykoalkaloideja (solaniini, kakoniini), jotka tosin perunalla esiintyvät myrkyllisinä pitoisuuksina vain kasvin vihreissä osissa Mukuloiden glykoalkaloidipitoisuudet ovat alentuneet valintajalostuksen myötä niin, että niitä on voitu alkaa käyttämään ravinnoksi.

Sekä villilajit että lukemattomat viljelymuodot ovat hyvin monimuotoisia ominaisuuksiltaan ja vaatimuksiltaan. Ne ovatkin korvaamaton geenivaranto ruokaperunan jalostusta ajatellen.

Peruna muodostaa maanalaisiin versonosiinsa, maarönsyjen päihin mukuloita, jotka toimivat varastoeliminä. Mukuloiden runsas tärkkelyspitoisuus tekee perunasta arvokkaan ravintokasvin. Tärkkelyksen lisäksi mukulat sisältävät myös

useita vitamiineja, flavonoideja, hivenaineita sekä polypeptidejä ja proteiineja, joilla on todettu olevan terveysvaikutuksia.

https://portal.mtt.fi/portal/page/portal/www/Tietopaketit/Kasvigeenivarat/MaatiaisTietoPankki/Peruna

http://www.mattipekkarinen.net/kasvisivut/peruna.htm

Perunan biologiaa

Koisokasvi (Solanaceae)

Sukulaisia - tomaatti - paprika - munakoiso

Mukulat - maarönsyn pullistumia - varastoelimiä - sisältävät tärkkelystä - hivenaineita ja ravinteita

Monen lajin risteymä - tetraploidi 2n=4x=48 - polveutuu 4 villilajista

Kantalajit ja viljelymuodot - hyvin monimuotoisia - jalostuksen geenipooli - ylläpito geenipankeissa

I. a) Peruna tuotantokasvina

Perunan viljelytoimenpiteet ovat pääpiirteissään samat riippumatta siitä, mitä tarkoitusta varten sitä viljellään. Erityisohjeistuksia on mm. sertifioidun siemenperunan tuotantoon liittyen. Peruna kasvaa parhaiten olosuhteissa, joissa lämpötila ei nouse liian korkeaksi ja kosteutta on saatavilla läpi kasvukauden. Kasvualustaltaan peruna ei ole kovin vaatelias, kunhan se on riittävän ilmava ja kosteutta pidättävä, kuten hiekkapitoiset multamaat. Maan ilmavuus turvataan ennen istutusta tapahtuvalla pellon kylvömuokkauksella.

Siemenperunan idätys

Ennen istutusta siemenperunaan on saatava muodostumaan riittävän voimakkaat idut. Tämä tapahtuu idätyksellä, joissa lepotilassa oleva peruna saadaan hallitusti kasvamaan niin, että idut ovat sopivan kehittyneet istutusajankohdan koittaessa. Perunan huolellinen idättäminen nopeuttaa taimettumista, kehittymistä ja edistää myöhäisten lajikkeiden tuleentumista. Idätys nopeuttaa perunan kehitysrytmiä ja lyhentää perunan varsistoa. Idätyksen vaikutus perunan sadontuottokykyyn on sidoksissa käytettävissä olevaan kasvuaikaan. Paras hyöty idätyksestä saadaan, kun kasvuaika on lyhyt. Mitä pidempi kasvuaika on käytettävissä, sitä pienemmäksi jää idätyksen hyöty.

Optimaaliset idätysolosuhteet

Paras idätystulos saadaan idätyslaatikoissa (10 – 20 kg), 2 m³ idätyshäkissä tai idätyssäkissä (125 kg). Paras ilman suhteellinen kosteus on 70 – 85 %. Ilman kosteus on tärkeä, sillä liian kuiva ilma kiihdyttää juurten kasvua, ja toisaalta liika kosteus lisää tautiriskiä ja kasvattaa ituja liikaa.

Idätettävät perunat levitetään niin, että ne saavat riittävästi valoa. Ihanteellinen idätyslämpötila varastossa on 8 – 12 astetta. Riittävä valo ja alhainen lämpötila tuottavat paksummat ja lyhyemmät valoidut, jotka ovat pimeässä ja liian korkeassa lämpötilassa kehittyneitä pimeäituja kestävämpiä ja fysiologisesti kehittyneempiä (lehtivihreä, silmujen kehitysaste). Pitkien ja honteloiden pimeäitujen kasvuun lähtö on valoituja hitaampaa, ja murtumakohdat ovat potentiaalisia tautien, kuten perunaseitin, tartuntakohteita. Lisäksi hontelot idut lähtevät istutuksessa helposti irti. Lyhyet ja tukevat valoidut kestävät sen sijaan koneellisen istutuksen paremmin. Mitä korkeampi lämpötila on, sitä enemmän valoa tarvitaan, jotta saadaan tukevia, lyhyitä ja jo vihertyneitä ituja. Näin myös kasvu alkaa heti istutuksen jälkeen.

Idätyslämpötila vaikuttaa myös idätysaikaan. Lämpötilan määrittämiseksi voidaan käyttää idätyslämpösummaa, joka saadaan vähentämällä päivittäisestä idätyslämpötilasta neljä astetta ja lisäämällä näin saatu päiväarvo lämpösummaan. Sopivin kumulatiivinen lämpösumma on noin 220 °C, mikä tarkoittaa esim. 15 asteen lämpötilassa 20 vuorokautta (15 °-4 = 11 °; 220 °/11 °= 20), ja 20 asteen lämpötilassa vastaavasti 14 vuorokautta (20 ° -4 = 16 °; 220 °/16 ° = 13,75). Aikaiset lajikkeet tarvitsevat alhaisemman idätyslämpösumman (190 °C – 200 °C), ja myöhäiset lajikkeet korkeamman (240 °C – 250 °C). Idätettävän perunan esikäsittely 3 – 5 vrk 20 °C lämpötilassa ennen idätystä lyhentää idätysaikaa. Suhteellista mukulalukua voidaan lisätä alhaisemman

varastointilämpötilan ja pidemmän varastointiajan avulla, jolloin myöhään aloitettu idätys tuottaa runsaasti ituja ja vastaavasti myös enemmän mukuloita.

Idättäminen ulkona – viritysidätys

Jos perunoiden säilytysoloja ei voida pitää viileinä, on parempi viedä perunat ulos kuin jättää ne lämpenevään varastoon. Myös nykyisin kasvaneiden tilakokojen myötä käsiteltävä siemenperunamäärä on kasvanut niin suureksi, ettei optimaalisia idätysoloja voida järjestää. Silloin voidaan käyttää viritysidätystä, jossa perunat tuodaan säiden lämmettyä noin viikkoa ennen istutusta pois kylmästä (+ 4 °C) varastosta tuulensuojaiseen paikkaan. Idätysastioina käytettävät laatikot, häkit tai säkit sijoitetaan katoksen alle tai peitetään. Niiden väliin jätetään tuuletusrako, jotta ne saavat riittävästi ilmaa. Ulkotila on hyvä idätyspaikka, koska yöaikainen viileys jarruttaa itujen pituuskasvua. Viikon aikana itäminen alkaa, mutta idut eivät ehdi kasvaa liian pitkiksi, jolloin valaistuksella ei ole merkitystä. Toisaalta vähäinenkin valo ja vaihteleva lämpötila myös yhdessä ehkäisevät itujen liiallista kasvua. Mikäli lämpötila uhkaa laskea selvästi alle 5 asteen, on perunat syytä suojata yöpakkasilta. Viritysidätys soveltuu kaikille muille lajikkeille paitsi kaikkein myöhäisimmille, joille lisälämmön antaminen itujen herättämiseksi on tarpeen.

Lajikkeen vaikutus idätysaikaan

Koska idätyksellä on vaikutusta kasvukauden pituuteen, vaikuttaa lajikkeen aikaisuus idätystarpeeseen. Aikaisia lajikkeita ei tarvitse välttämättä idättää, koska niiden kehitysrytmi on myöhäisempiä nopeampi, ja idättämättömänäkin ne tavallisesti ehtivät tuottaa paremmin satoa kuin pitkään idätettynä ja kylmään maahan istutettuna. Tämä ei tietenkään koske todella varhain katteiden alle istutettavaa varhaisperunaa, vaan aikaisia lajikkeita, joista on tarkoitus tuottaa satoa alkusyksyyn. Myöhäisillä lajikkeilla idätys on lyhyt aikaisissa istutuksissa ja pitkä myöhäisissä istutuksissa. Idätys lyhentää kasvuaikaa, joten idätyksellä pystytään varmistamaan myöhäisen lajikkeen tuleentuminen ajoissa. Myös siemenen alkuperällä on merkitystä idätykseen: pohjoisessa tuotettu (HG-alue) siemenperuna on kasvanut pienillä lämpömäärillä, joten se on fysiologisesti ajateltuna nuorta. Siksi pohjoisessa tuotettua siemenperunaa tulisi idättää suhteellisesti pidempään kuin eteläisempää alkuperää olevaa.

Varhaisperunalla voidaan käyttää ns. yksi itu -idätystä. Siinä viritysidätys aloitetaan jo talvikaudella kesken varastoinnin 15 – 18 °C lämpötilassa niin, että pääverso alkaa itää. Sen jälkeen ne jälleen varastoidaan viileässä varsinaiseen idätykseen saakka (3 – 5 astetta). Tuloksena on siemenmukula, jossa vain kärkisilmu kehittyy. Tällainen mukula tuottaa lukumääräisesti vähän mukuloita, jotka emomukulan vararavinnon (ja runsaan kasvutilan) turvin kehittyvät nopeasti. Ennen istutusta sisällä idätetyt mukulat on karaistava ulkoilmassa pari päivää.

Perunan viljelytoimenpiteitä:

Maan muokkaus ja perunan istutus

Maan muokkauksessa on huomioitava perunan erityisvaatimukset maaperän rakenteen suhteen. Kasvualustan on oltava riittävän kuohkeaa, jotta perunan hento juuristo pystyy tunkeutumaan riittävän syvälle. Paakkuuntuva ja tiivis maa haittaa laadukkaan mukulan muodostusta. Lisäksi liian tiiviissä maassa on riskinä, että mukulat kehittyvät liian lähelle maan pintaa, jolloin ne ovat alttiina kasvitaudeille ja vihertymiselle. Perunamaan on oltava siis riittävän ilmava, mutta toisaalta myös lämpöä ja vettä pidättävä. Ennen istutusta tehtävällä maan muokkauksella varmistetaan, että penkki on kokonaan muokatussa maassa, jolloin muokkaussyvyys on n. 15 – 20 cm.

Kyntö tehdään joko syksyllä tai keväällä riippuen maan laadusta ja tuotantosuunnasta. Istutusajankohtaan vaikuttavat mm. maan vedenpidätyskyky, jolloin tiiviit ja vettä pitävä maa voidaan kyntää jo syksyllä, kun taas karkea ja huonosti vettä pidättävä maa vasta juuri ennen istutusta. Kyntö on suoritettava niin, ettei sillä aiheuteta turhaa tiivistymistä, eikä kyntöä saa koskaan tehdä liian märälle maalle.

Perunapellon muokkauksen ja siemenperunan idätyksen jälkeen tapahtuu istutus. Mitä varhaisempi istutus, sen pitempi kasvukausi perunalla on aikaa kehittyä. Liian aikainen istutus voi tosin altistaa perunan keväthalloille. Myös maa voi olla vielä liian kostea, jolloin alkukehitys viivästyy. Hallatuhoja voidaan välttää myös istutuksen jälkeisellä multauksella.

Ammattiviljelyssä istutus tapahtuu koneellisesti, jolloin istutussyvyys voidaan helposti säätää. Istutukset aloitetaan varhais- ja kesälajikkeilla, varasto- ja tärkkelyslajikkeista istutetaan ensin pitkän kasvuajan vaativat lajikkeet.

Kuva 1: Perunamaan kevätmuokkausta. Kuva: MTT kuva-arkisto

Kastelumenetelmät

Perunan viljelyssä kastelutarve on riippuvainen olosuhteista ja sademääristä. Lisäksi viljelymaan rakenne ja veden pidätyskyky vaikuttavat siihen, miten tehokkaasti luontainen vesi on perunan käytettävissä. Meillä useimmiten ongelmana on vähäsateinen alkukesä ja runsassateinen loppukesä, kun ihannetapauksessa tulisi olla toisinpäin. Veden puute pysäyttää kasvun, kun kuivuus saa yhteyttämisen loppumaan. Veden puute häiritsee myös ravinteiden kulkeutumista maasta sekä perunan sisällä.

Alkukesän vedentarpeeseen tuo helpotusta se, että vielä kuiva pellon pinta ehkäisee voimakasta haihduntaa. Perunan vedentarve kasvaa tasaisesti kasvukauden edetessä niin, että se on huipussaan kukinnan aikana, jolloin myös mukulan kasvu on nopeimmillaan.

Kastelutarvetta varten on tiedettävä sadannan, haihdunnan ja perunan vedenkäytön määrä. Näistä suureista saadaan sadannanvajaus, joka on sademäärän ja haihdunnan sekä perunan vedenkäytön summan erotus (sademäärä – [haihdunta + perunan veden käyttö]), ja se määrää kastelun aloittamisen. Sadannan lisäksi kastelutarve voidaan määrittää hyötykapasiteetin (HYK). Se tarkoittaa, että käyttökelpoisesta vedestä eli hyötykapasiteetista on jäljellä 55 %, kun juuristovyöhykkeessä kasveille käyttökelpoisessa muodossa olevaa vettä on 55 %, on kastelu aloitettava. Kastelu olisi osattava aloittaa jo ennen kuin perunassa näkyy veden puutteen oireita. Näkyvät oireet kertovat, että veden puutteesta on kärsitty jo usean päivän ajan. Kastelussa koko juuristoalueen maakerros kastellaan niin, että juuristokerroksen vesimäärä ylittää 85 % hyötykapasiteetista.

Käytännössä helpoin menetelmä kastelutarpeen arviointiin on ns. kouratesti, jossa perunapenkin keskeltä mukulapesän alueelta kaivetaan kourallinen multaa, ja puristetaan se kädessä palloksi. Pallon hajoaminen kämmentä avattaessa kertoo välittömästä sadetustarpeesta. Koossapysyminen kertoo maassa olevan kosteutta. Karkeat hiedat pidättävät vettä heikosti. Näillä mailla kertasadetusannos voi olla vain 15 - 20 mm. Vesitaloudeltaan paremmat hienohiedat, sekä multamaat sietävät noin 30 - 40 mm kerta-annoksen.

Kastelun kohdalla on tärkeää myös muistaa, että kastelua voidaan käyttää myös tehokkaana hallantorjuntakeinona. Tällöin kastelu on aloitettava vielä, kun lämpötila on selvästi nollan yläpuolella, ja jatkettava niin kauan, kun lämpötila on noussut yli nollan. Sadetuksella on myös merkitystä ruven torjunnassa, sillä kostea kasvatusalusta mukulanmuodostuksen aikana ehkäisee ruven kehittymistä.

Sadetusmenetelmiä

Sadetuskone on tavallisin kastelumenetelmä. Siinä sadetustykki tuottaa suuripisaraisen, voimakkaasti kasvustoa ja maata hakkaavan vesisuihkun. Sadetuskone on edullinen, mutta sen käyttö sitoo työvoimaa.

Ramppikastelu sopii silloin, kun halutaan välttää kasvustovioituksia sekä lisätä sadetustasaisuutta eli sadetintykki korvataan rampilla. Se kuitenkin nostaa sadetuskoneen hintaa.

Sprinklersadetin sopii lähinnä pienimuotoiseen viljelyyn kuten varhaisperunalle. Siihen kuuluvat kiinteä putki ja/tai letkujärjestelmä, jonka merkittävänä etuna on se, että sitä voi käyttää myös hallantorjuntakastelussa.

Säätökastelu tapahtuu altakasteluna tai salaojakasteluna, jossa käytetään säätösalaojitusta tai pohjavesipadotusta. Säätösalaojituksessa perunan juuristo pidetään kosteana pidättämällä erillisten säätökaivojen avulla salaojissa pohjaveden taso korkeana. Pohjavesipadotuksessa säätöojitusjärjestelmään tuodaan ulkopuolelta lisävettä, jolloin lisäveden tarve pienenee 20-30 % sadetukseen verrattuna. Lisäksi pohjavesipadotus on perustuskustannuksiltaan edullinen, ja ylläpito ja käyttö työtä säästävää. Altakastelu sopii vain tasaisille maille. Sen on todettu mahdollisesti ehkäisevän myös hallaa.

Tihkukastelussa vesi tuodaan perunapenkkiin n. 5 cm syvyyteen asennetun kertakäyttöisen tihkuletkun kautta. Tihkukastelussa veden tarve on lähes kolmanneksen pienempi kuin sadetuksessa, ja optimikosteus on helppo saavuttaa ja pitää yllä perunan juuristokerroksessa. Asennustyön jälkeen itse kastelun vaatima työmäärä on myös melko pieni. Lisäksi tihkukastelun kautta on helppo antaa tarvittaessa osa lannoituksesta. Toisaalta tihkukastelun vuotuiset järjestelmäkustannukset tihkuletkun kertakäyttöisyyden seurakusena ovat huomattavasti muita kastelujärjestelmiä korkeammat.

Eri kastelujärjestelmien välillä ei ole merkittäviä eroja, kun sadon määrää ja laatua ajatellaan. Tykki- ja ramppikastelulla maa pysyy syvemmältä kosteana. Salaojakastelu pitää maan syvemmältä kosteampana myös sateettomien jaksojen aikana. Muilla menetelmillä maan pintakerrokset kostuvat nopeasti, mutta maa myös kuivuu nopeammin. Ravinteiden huuhtoutuminen on tykki- ja ramppikastelussa kaikkein runsainta. Salaojakastelussa maan Ca- ja Mg-pitoisuudet sekä pH ovat puolestaan alhaisemmat.

(ks. Perunan kastelumenetelmien vertailu. Myllys ym., MTT )

Viljelyn aikainen hoito

Multaus

Multauksessa perunapenkit muotoillaan lopulliseen muotoonsa nostamalla maata penkkien välistä penkin päälle perunanversojen juurelle. Sen tarkoituksen on torjua rikkakasveja ja parantaa mukuloiden kehittymisedellytyksiä. Toisaalta, koska istutus tehdään matalaan, multauksella pyritään tuomaan peittoa niin, että mukulat eivät kehity maan pinnalle ja viherry. Multauksen ajankohta riippuu istutusajasta, maan ominaisuuksista sekä rikan torjuntamenetelmästä. Maavaikutteista torjuntaa käytettäessä mullataan aikaisemmin kuin mekaanista torjuntaa käytettäessä. Nopeasti lämpiävä ja kuiva maatyyppi edellyttää myös aikaisempaa multausta kuin hitaasti lämpiävä ja kosteutta hyvin pidättävä maa. Multausten määrä tulisi pitää mahdollisimman vähäisenä maan tiivistymisen ehkäisemiseksi. Runsaat sateet voivat kuitenkin syövyttää penkkejä niin, että se on välttämätöntä.

Kasvinsuojelu

Kasvinsuojelussa on nykyään yhä suurempi merkitys viljelykierrolla sekä taudin kestävillä lajikkeilla, mutta torjunta-aineiden käyttöä ei voida kuitenkaan täysin välttää. Kasvinsuojelun tulisi perustua huolellisesti vuosittain tehtyyn kasvinsuojeluohjelmaan. Kasvinsuojelu voidaan jakaa rikkakasvien, tuholaisten ja kasvitautien torjuntaan. Kemiallisen torjunnan suunnittelussa on huomioitava ajoitus sekä torjunta-aineen vaatimat tekniset valmiudet. Paras ajankohta sään puolesta on sateen (tai sadetuksen) jälkeen, ei kuitenkaan heti voimakkaan sateen jälkeen, ennen kuin maan pinta on riittävän kuiva. Lämpötilan nousu parantaa myös torjunta-aineiden tehoa.

Tautitorjunta

Erityisesti monien sienitautien torjunta alkaa jo siemenperunavaiheessa tapahtuvalla peittauksella (perunaseitti, harmaahilse). Tärkein ruiskutuksia vaativa kasvitauti on perunarutto, jonka torjunta vaatii ruiskutusten lisäksi myös muita torjuntatoimenpiteitä. Lisäksi virusten leviämisen kannalta on tärkeää tehokas kirvatorjunta.

Perunarutto on kaikkein merkittävin ja yleisin perunaa vaivaava kasvitauti. Perunarutto voi levitä saastuneen mukulan tai muun kasvinosan lisäksi maasta sekä ilmasta itiöiden välityksellä. Erityisenä ongelmana sen torjunnassa ovat maaperässä säilyvät munaitiöt, jotka voivat säilyä infektiokykyisinä ja tartuttaa terveenkin siemenen vielä vuosien kuluttua saastunnasta. Pellolla, jossa ruttoa on tavattu, ei olekaan suositeltavaa viljellä perunaa ainakaan pariin vuoteen. Maaperän lisäksi rutto leviää tehokkaasti myös ilmateitse, kun olosuhteet ovat edulliset, eli kun on riittävän kosteaa ja lämmintä. Ruton torjunnassa onkin haasteellista on torjunnassa ottaa huomioon kaikki leviämistavat.

Perunaruttoa torjutaan lähinnä ruiskutuksilla, sekä ennalta ehkäiseväsi tai jo oireiden ilmaannuttua leviämisen estämiseksi. Käsittelyt uusitaan tietyin väliajoin suunnitelmallisen ohjelman mukaisesti seuraten ruton luontaista elinkiertoa. Ruton torjunnassa on tärkeää seurata kasvustoja ja aloitettava torjunta mahdollisimman pian oireitten ilmaantuessa. Apuna voidaan käyttää valtakunnallisia ruttoseurannat ja -ennusteet, joiden perusteella voidaan arvioida mahdollisen kaukolevintäisen infektion riski, ja torjuntaruiskutukset voidaan aloittaa infektion alkamisennusteen perusteella. Torjuntaruiskutusten lisäksi on huolehdittava työvälineiden puhtaudesta ja riittävästä viljelykierrosta. Ruiskutukset on myös uusittava kasvukauden aikana lajikkeesta ja sääoloista riippuen, ja ruttosuojauksesta on huolehdittava varoajat huomioiden aina nostoon saakka.

Perunaseitti aiheuttaa perunan ulkoisen laadun heikentymistä lisäämällä kokovaihtelua sekä vihertyneiden tai epämuotoisten mukuloiden määrää. Seitin torjunnassa tehokkain keino on siemenperunan peittaus, mikä ei tosin estä tautia leviämästä saastuneesta maasta tai kasvinjätteistä. Samalla tavoin myös harmaahilseen leviämistä voidaan ehkäistä siemenperunan peittauksella. Varastointivaiheessa taudin ehkäisyyn voidaan vaikuttaa ainoastaan riittävällä hygienialla käsittelyn aikana sekä parantamalla yleisiä varastointiolosuhteita.

Tehokkaalla kirvatorjunnalla voidaan ehkäistä virustautien, erityisesti perunan yleisimmän ja haitallisimman Y-viruksen leviämistä. Ongelmallista näiden potyvirusten leviämisessä on se, että ne voivat infektoida perunan ns. pysymättömästi eli jo yhden koeimennän aikana. Tällöin tavallisesti käytetyt torjunta-aineet eivät tehoa, sillä infektio ei edellytä pysyvää ruokailua kasveilla,

kuten esim. kierrelehtiviruksen kohdalla. Siksi tärkeää juuri Y-viruksen leviämisen ehkäisyssä on estää kirvojen pistäminen tai yleensä laskeutuminen perunan versoihin. Yhtenä keinona on ruiskuttaa mineraaliöljyä kasvustoihin, jolloin muodostuu piston estävä kalvo kasvien pinnalle. Uusimpina ja lupaavimpina keinoina on testattu olkikatteen käyttöä perunapenkeissä. Sen teho perustuu siihen, että vaalea kate estää yli lentäviä kirvoja havaitsemasta perunat. Katteen käytöstä on saatu rohkaisevia tuloksia.

Kuvat 2: Olkikatetta ja sen levitystä perunapellolle. Kuvat: Hiltunen ym. 2011

Lannoitus ja kastelu

Tasapainoinen lannoitus perustuu lannoitussuunnitteluun, jossa on huomioitu kasvualustan rakenne ja ravinnetarve. Säännöllisellä viljavuustutkimuksella saadaan selville viljelymaan ravinnetasapaino sekä happamuus, jonka pohjalta lannoitussuunnitelma laaditaan. Mikäli viljelijä on sitoutunut viljelijätuen lisätoimenpiteenä ravinnetaseen seurantaan, on se huomioitava lannoitussuunnitelman teossa.

Ravinteiden käyttökelpoisuuteen vaikuttavat maan pH sekä kosteus. Myös eri ravinteiden keskinäisellä suhteella saattaa olla merkitystä ravinteiden ottoon. Yleisesti voidaan sanoa, että erityisesti Suomessa yleinen hapan kasvualusta vähentää tärkeimpien ravinteiden saatavuutta, joten pH:n nostolla voidaan paitsi lisätä perunan ravinteiden saantia, myös parantaa maaperämikrobien elinoloja, millä on puolestaan vaikutusta mm. maaperän mururakenteeseen.

Yksittäisten ravinteiden määrää merkityksellisempää lannoituksessa on eri ravinnesuhteet, ja että lannoitus vastaa viljellyn lajikkeen ja sen käyttötarkoituksen vaatimuksia. Lannoitukseen vaikuttavat myös viljelykierrossa käytetyt esikasvit. Yleislannoituksessa annettavista ravinteista (N, P, K) lannoitusmäärä mitoitetaan typpitarpeen mukaan tarvittaessa yksittäisillä ravinteilla mahdollista epätasapainoa korjaten. Tässä on myös huomioitava eri lajikkeiden sekä käyttötarkoituksen mukaiset ravinnetarpeet.

Lannoitus annetaan ammattiviljelyssä käytännössä aina sijoituslannoituksena, jolloin lannoite saatetaan perunan juuriston ulottuville. Tämä parantaa erityisesti huonommin liikkuvan fosforin saantia. Mahdollinen täydennyslannoitus voidaan tehdä myös pintalevityksenä.

Lannoituksen ohella on huolehdittava tarvittaessa myös riittävästä veden saannista. Kastelun tarve vaihtelee suuresti vuosittain riippuen sateiden määrästä. Kastelun ajankohdalla on myös merkitystä, sillä erityisesti kukinnan jälkeen, mukulan kasvuvaiheessa, veden puute vaikuttaa suoraan satomäärään. Sitä aikaisemmin veden puute vaikuttaa enemmän mukuloiden määrään vähentäen mukulalukua. Riittävällä veden saannilla puolestaan voidaan edistää perunan kehitystä ja tuleentumista sekä lisätä tärkkelyspitoisuutta. Kastelulla voidaan ehkäistä myös sädebakteerien aiheuttamaa perunarupea. Sillä on myös positiivinen vaikutus myöhemmin käsittely- ja varastokestävyyteen.

Varsistonhävitys ja nosto

Varsistonhävityksessä tuleentumattomat versot tuhotaan, ja näin keinotekoisesti lopetetaan kasvukausi ennen luontaista tuleentumista. Tämä on tarpeellista erityisesti silloin, jos kasvu jatkuisi korjuuta ajatellen liian pitkälle syksyyn. Varsistonhävitystä käytetään myös keinona mukulakoon säätelyyn siemenperunatuotannossa sekä tautien, kuten ruton, torjuntaan ja korjuun helpottamiseen.

Koska varsiston hävittäminen lopettaa yhteyttämisen, on sillä vaikutusta mukuloiden tärkkelyspitoisuuteen. Luontaisesti tuleentuneessa sadossa on tyypillisesti tasaisempi tärkkelyspitoisuus kuin varsistonhävityksen jälkeen. Liian aikaisen varsistonhävityksen vuoksi luontaista tuleentumista ei ehdi tapahtua, jolloin mukulat ovat keskenkasvuisina ja heikkokuorisina alttiita varastotaudeille ja nostovioituksille. Toisaalta mikäli varsiston hävityksen jälkeen mukulan nostoa viivästytetään kuoren kehittymisen edistämiseksi, perunaseitin riski kasvaa. Siemenperunatuotannossa suositaan pientä mukulakokoa, joka voidaan helpoimmin saavuttaa varhaisella varsistonhävityksellä. Edellä mainituista ongelmista johtuen siemenperunatuotannossakin parempia keinoja ovat kuitenkin esim. tiheä istutus tai niukka typpilannoitus. Pahoin ruton vaivaamien kasvustojen varsistonhävitys on välttämätöntä hyvissä ajoin ennen nostoa mukuloiden saastumisen ehkäisemiseksi.

Varsiston hävityksessä voidaan käyttää kemiallista tai mekaanista menetelmää tai niiden yhdistelmää. Tautitorjunnan kannalta kemiallinen torjunta on tehokkain.

Perunan nostossa olennaista tuleentumisasteen lisäksi on lämpötila, sillä korjuu olisi tehtävä siinä vaiheessa, kun lämpötila on vielä yli +10 astetta. Alhaisemmissa lämpötiloissa mekaanisen vioittumisen ja sitä kautta myös varastotappioiden riski kasvaa. Noston jälkeen peruna on saatava mahdollisimman nopeasti varastoon.

Varastointi

Perunan varastoinnissa tärkeitä huomioitavia seikkoja ovat oikea lämpötila ja kosteus. Perunamukulan elintoiminnot jatkuvat varastoinnin aikana, vaikka se onkin lepotilainen, jolloin itäminen on estynyt. Se siis tarvitsee happea hengitystä varten sekä kosteutta. Perunan mukula saavuttaa lepotilan jo viljelyn loppuvaiheessa, ennen nostoa. Lepotila jatkuu olosuhteista riippuen useita kuukausia, ja sen pituuteen voidaan jossain määrin vaikuttaa. Varastoinnin aikana pyritään lämpötila- ja kosteusolosuhteita säätämällä minimoimaan perunan mukuloista tapahtuva

haihtuminen, hengittäminen, itäminen, varastotaudit sekä muut varastotappiot. Olosuhteita säädellään varastorakennuksen eristyksen, jäähdytyksen, tuuletuksen ja kuivatuksen avulla.

Rikkakasvit

Rikkakasviksi voidaan määritellä mikä tahansa kasvi, joka elää ihmisen kannalta sopimattomassa paikassa. Monet rikkakasvit ovat luonnosta ihmisen viljelyksille levinneitä, osa on jopa ihmisen oman toiminnan tuloksena levinneitä kasveja. Rikkakasvi on voinut olla alun perin vaikkapa ihmisen viljelemä hyötykasvi, joka sittemmin on aggressiivisen kasvutapansa tai muiden haitallisten ominaisuuksiensa vuoksi tullut epätoivotuksi.

Rikkakasvit haittaavat perunan viljelyä, sillä peruna joutuu kilpailemaan niiden kanssa valosta, tilasta ja ravinteista, mikä puolestaan vie energiaa kasvulta ja muilta elintoiminnoilta. Rikkakasvit myös haittaavat viljelytoimenpiteitä, erityisesti nostoa, ja jotkut rikkakasvit voivat toimia myös joidenkin kasvitautien tai tuholaisten väli-isäntinä.

Yksivuotiset rikkakasvit lisääntyvät siemenestä, jotka valtaosin ovat peräisin maan omasta siemenpankista. Monien lajien siemenet voivat säilyä hengissä maan alla jopa vuosikymmeniä odotellen sopivia kasvuolosuhteita. Usein maan käännön yhteydessä tai kasvuolosuhteiden muuttuessa ne heräävät eloon ja lähtevät kasvuun. Siemeniä kulkeutuu vuosittain myös jopa kilometrien pituisen matkan tuulen, eläinten tai ihmisen välityksellä. Yksivuotiset rikkakasvit torjutaan perunapellolta tavallisimmin kemiallisesti maavaikutteisilla torjunta-aineilla ennen taimettumista, sillä torjunta-aineet voivat tappaa tai haitata myös perunan kasvua. Jotkin valmisteet soveltuvat myös torjuntaan jo taimettuneille perunamaille.

Monivuotiset rikkakasvit talvehtivat pellossa juuren tai verson osien avulla. Sitkeimmät lajit säilyvät ja alkavat kasvaa hyvinkin pienistä kasvinosista. Lisäksi monivuotiset rikkakasvit voivat levitä kauemmas myös siemenistä. Monivuotisten rikkakasvien torjunnassa tarvitaan

pitkäjänteisyyttä, jossa on yhdistettävä mekaaninen ja kemiallinen torjunta oikein ajoitetun sekä oikeanlaisen kasvinvuorottelun kanssa. Mekaaninen torjunta tapahtuu maan muokkauksella ennen istutusta, harauksella istutuksen jälkeen sekä multauksella kasvukauden aikana.

Perunapellon rikkakasveja

LuontoPortin tunnistusopas (http://www.luontoportti.com/suomi/fi/kukkakasvit/)

Yksivuotisia - jauhosavikka - kirjo- ja peltopillike - hukkakaura* - piha- ja nurmitatar - ukontatar - kiertotatar - peltomatara - lituruoho - peltokanankaali

Monivuotisia - huopa- ja pelto-ohdake - kyläkarhiainen - peltovalvatti - juolavehnä - peltopähkämö - ranta- eli peltominttu

*Hukkakauran torjunnasta ja ilmoitusvelvollisuudesta on kasvinsuojelulaissa kirjattu erityisohjeistus: www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2002/20020185

Viljelykierto

(ks. video Paavo Kuisma, PETLA)

Viljelyteknisillä menetelmillä voidaan ehkäistä tai välttää monien kasvitautien tai tuholaisten esiintymistä. Viljeltävien kasvien vuorottelu on yksi merkittävä tapa pitää erityisesti maalevintäiset taudit hallinnassa, mutta sillä voidaan vaikuttaa myös esim. rikkaruohojen esiintymiseen. Viljelykierrosta on tarkat ohjeet koskien erityisesti ankeroisten torjuntaa, jolloin viljelykierrossa on myös käytettävä vuoroin ankeroisen kestävää lajiketta, ja perunaa kerran kolmessa vuodessa. Tämä tarkennettu ohjeistus koskee tiloja, joilla on havaittu peruna-ankeroista.

Muita erityisesti maalevintäisiä vakavia kasvintuhoojia ovat maltokaari sekä perunarutto ja –seitti. Ongelmia voi tulla myös maahan jääneistä ylivuotisista mukuloista, jotka voivat tautiriskien lisäksi aiheuttaa lajikesekaannusta. Perunan viljely jatkuvasti vuodesta toiseen samalla paikalla vaikuttaa jo pelkästään maaperän fysikaalisiin ominaisuuksiin. Maan rakenne heikkenee, ravinnepitoisuus köyhtyy tai yksipuolistuu ja humus vähenee. Myös viljelytoimenpiteet raskaine työkoneineen aiheuttavat mm. maaperän tiivistymistä. Maaperän mikrobisto yksipuolistuu ja köyhtyy. Rikkakasvilajisto valikoituu myös pitkän monokulttuurin aikana vaikeasti torjuttavaksi, kun erityisen sitkeät lajit yleistyvät.

Perunan viljelykierron pääperiaate on, että peruna on hyvä esikasvi muille lajeille paitsi itselleen. Tavallisesti käytettävä kierto sisältää kaksi vuotta perunaa, jonka jälkeen viljellään välikasveja kolme vuotta. Yleisesti ottaen muiden lajien sato lisääntyy perunan jälkeen jopa 20 %. Perunalle itselleen parhaat esikasvit ovat kaura sekä palkokasvit. Monokulttuurissa puolestaan sato alenee jopa 30 % verrattuna vuoroviljelyyn jo muutaman peräkkäisen vuoden jälkeen. Koko tilan osalta hyvä suositus on, että perunan osuus ei saisi koskaan nousta yli 50 % koko peltoalasta.

Välikasveina kannattaa käyttää vaihtelevasti syväjuurisia, maarakennetta ylläpitäviä ja ravinteita kerryttäviä (typensitojat) lajeja.,esim. kevätviljat, härkäpapu, viherkesanto, kumina ym.

Lähde: Laatuperunan tuotanto. Tieto tuottamaan 95, Maaseutukeskusten liitto, 2011.

Luomuviljely

Luomuperunaan sovelletaan ruokaperuna-asetuksen mukaisia vaatimuksia. Tämän lisäksi luomuperunaa koskevat erityiset luomutuotantoa koskevat viranomaisvaatimukset. Luomumerkintöjä saa käyttää vain asianmukaisesti luomuvalvontaan kuuluvilla tuotteilla. Tätä varten on tuottajan oltava valvontarekisterissä, johon haetaan ennen viljelytoimenpiteisiin ryhtymistä ELY-keskuksesta. Tämän lisäksi viljelijän on tehtävä ympäristötuen erityistukisopimuksen luonnonmukaisesta tuotannosta. Valvonnan alaisen kahden vuoden siirtymäkauden jälkeen viljelijällä on oikeus myydä perunaa luomutuotteena.

Luomutuotannossa ei torjunta-aineiden tai keinolannoitteiden käyttö ole sallittua. Tämä tuo enemmän haastetta viljelykierrolle, jolla pystytään eliminoimaan monien rikkakasvien lisäksi myös kasvitauteja ja tuholaisia. Myös maan ravinnetalous hyötyy, kun kasvien viljelyä vuorotellaan sopivasti. Biologista typensidontaa varten viljelykierrossa käytetään palkokasveja. Lisäravinteiksi käyvät orgaaniset lannoitteet ja kivijauhe. Maaperän humuspitoisuutta voidaan lisätä

viherlannoituksella. Tällöin saattaa tulla ongelmaksi joidenkin tuhoeläinten kuten seppäkuoriaisten toukkien lisääntyminen. Tämän välttämiseksi on suositeltavaa viljellä viljaa esim. apilanurmiviljelyn jälkeen ja ennen perunan viljelyä. Perunalla viljelykierron on oltava 3 – 5 vuotta.

Istutukseen käytetään mieluiten sertifioitua kylvösiementä, joka kylvetään riittävän avoimesti 80 cm leveisiin penkkeihin. Ensimmäinen multaus tehdään heti taimettumisen jälkeen, tämän jälkeen 2 – 3 kertaa kasvukauden aikana. Riittävän avoin kasvusto on tärkeää mm. perunaruton ehkäisyn kannalta. Perunapenkkien perustaminen vallitsevien ilmavirtausten mukaisesti lisää kasvuston tuuletusta. Lisäksi vaon pohjan kuohkeuttaminen multauksen yhteydessä parantaa veden imeytymistä, ja ehkäisee näin seisovan veden aiheuttamaa ruton leviämisen riskiä. Muita keinoja ruton ja muiden maalevintäisten tautien torjuntaan ovat puhtaan siemenen lisäksi riittävän pitkä viljelykierto. Myös noston yhteydessä mahdollisesti tehtävä varsiston hävitys on tehtävä niin, ettei

riskiä ruton leviämisestä mukuloihin ole. Jos perunarutto on jo ehtinyt levitä mukulaan, kannattaa nostokoneen pienperunarullat säätää 35 mm:iin, jolloin jo vioittuneet mukulat tippuvat peltoon eivätkä näin ollen saastuta varastoja. Lisäksi varastoita peruna säilyy ilmavampana, kun pienet mukulat eivät tiivistä ilmareikiä varastoissa. Noston jälkeen tapahtuu alkukuivatus (5 – 8 h) kuten normaalissa sadonkorjuussa, jonka jälkeen suoritetaan mahdollinen desinfiointi sallituilla menetelmillä.

Hakemus tehdään luomuvalvontalomakkeella 1 (peruslomake) sekä täydennyslomakkeella 1a. Hakemuksen saa myös verkosta (www.evira.fi/portal/fi/evira/lomakkeet_ja_ohjeet/luomu/valvontaan_hakeminen/).

(Lähde: Luomuvalvontaan hakeminen, Evira )

(Linkki: Hakemus sopimukseksi luonnonmukaisesta tuotannosta 215K )

I. b) Peruna meillä ja maailmalla

Suomessa peruna on satomäärän mukaan 4. tärkein ravintokasvi vehnän, ohran ja kauran jälkeen. Perunan vuotuinen kokonaissato Suomessa on n. 700 milj. kg. Maailmalla peruna on myös 4. tärkein vehnän, maissin ja riisin jälkeen. Maailman tuotannossa perunan kokonaissato on yli 300 milj. tonnia. Se on maailman tärkein ravintokasvi, joka ei kuulu viljoihin.

Suurimmat perunantuottajat maailmassa 2010 (milj. t.) - Kiina 74,8 - Intia 36,6 - Venäjä 21,1 - Ukraina 18,7 - USA 18,0

Tuotanto Pohjoismaissa 2010 (milj. kg) - Tanska 1 357 800 - Ruotsi 815 600 - Suomi 659 100 - Norja 321 100 - Islanti 12 500

Lähde: faostat.fao.org

Taulukko 1. Tärkeimpien ravintokasvien kokonaissadot maailmassa 2010 (milj. tonnia) Lähde: FAOSTAT

2010 milj. tonnia

maissi 844

vehnä 651

riisi 672

peruna 324

maniokki 230

soija 262

bataatti 107

durra 56

jamssi 49

keittobanaani 37

Euroopassa perunaa tuotetaan satomäärän mukaan eniten Venäjällä, Saksassa, Puolassa, Alankomaissa, Ranskassa ja Britanniassa. Pohjoismaiden tuotanto on yhteensä n. 3 200 milj. kg, suurimpana tuottajana Tanska.

Ruoka- ja tärkkelysperunatuotannon lisäksi Euroopassa tuotetaan sertifioitua siemenperunaa myös ns. korkealaatuisen siemenperunan tuotantoalueilla. Näillä High Grade (HG) –alueilla on suotuisat olosuhteet perunan viljelylle, eikä niiltä ole tavattu vakavimpia perunan taudinaiheuttajia tai tuholaisia. HG –alueita on Saksassa, Britanniassa, Irlannissa, Portugalin Azoreilla ja Suomessa. Suomen HG-alueeseen kuuluvat Tyrnävän ja Limingan kunnat Pohjois-Pohjanmaalla.

Kuva 3: Euroopan suurimmat perunantuottajat 2010 ja satomäärät (Lähde: FAOSTAT)

Perunan tuotanto Suomessa

Suomessa perunalle otollisinta viljelyaluetta on läntinen rannikkoseutu ja erityisesti Pohjanmaa. Tasainen maastonmuodostus sekä jokilaaksojen ja rannikon luoma edullinen ilmasto ovat tehneet alueella perunasta merkittävän tuotantokasvin.

Kuva 4: Perunan viljelyala ja satomäärä Suomessa 1990 - 2011 (Lähde: MMM/TIKE)

Suomessa perunaa viljellään n. 14 000 maatilalla, missä on mukana myös kotitarveviljely. Ammattimaisesti perunaa viljellään n. 2000 tilalla, joista ruokaperunaa tuotti n. 900 ja ruokateollisuusperunaa n. 300.tilaa.

Keskimääräinen tuotantoala v. 2010 oli ruokaperunatuottajilla n. 12 ha, ruokateollisuusperunatuottajilla n. 13 ha ja sertifioidun siemenperunan tuottajilla n. 14 ha. Vaikka perunan tuotantoala on Suomessa laskenut voimakkaasti 1940-1950 –luvulta lähtien, on tuotantomenetelmien kehittymisen ja parempien viljelylajikkeiden ansiosta hehtaarisato kasvanut. Siksi kokonaissato on pysynyt 1970-luvulta alkaen 600 – 700 milj. kg tasolla.

Vuonna 2011 perunan kokonaisviljelyala Suomessa oli reilut 24 000 ha, ja kokonaissato oli n. 673 milj. kg. (kuva 3). Ruoka- ja ruokateollisuusperunan viljelyala oli n. 15 000 ha, ja satomäärä n. 400 milj. kg (kuva 4).

Kuva 5: Perunatuotannon tunnuslukuja Suomessa 2011 (Lähde: Lavonen, MTK)

Ruokaperunan vientiin ja tuontiin vaikuttavat satomäärien lisäksi tuottajahinnat. Vuonna 2011 perunaa vietiin Suomesta n. 58 milj. kg, ja tuotiin 19,5 milj. kg (kuva 5).

Kuva 6: Perunan vienti- ja tuontimäärien vaihtelu vuosittain (Lähde: Lavonen, MTK)

Lähde: Perunan ajankohtaiskatsaus 19.3.2012, Antti Lavonen, MTK / Peruna Suomi ry

Lähde: PerunaSuomi ry –tilastoja (www.perunasuomi.fi)

MMM: Ruoka- ja ruokateollisuusperunastrategia 2020

Peruna ja ruokaturva:

Maailman ruokaturvan pelastaja

Peruna on maailman tärkeimmistä ravintokasveista neljännellä sijalla; edellä viljalajit maissi, riisi ja vehnä. Perunan merkitys erityisesti kehittyvien maiden ruokaturvan pelastajan on jatkuvasti kasvanut. Perunan edut viljakasveihin verrattuna puolustavat sen käytön lisäämistä myös tulevaisuudessa, kun jatkuvasti kasvavan väestön lisäksi ruokaturvan haasteina ovat myös veden puute sekä ilmaston muutos.

Perunan viljelyn merkitys on lisääntynyt suhteellisesti eniten kehittyvissä maissa. Tällä hetkellä kaikkein suurin perunan käyttäjä absoluuttisesti on Kiina. Myös erityisesti Keski- ja Itä-Afrikan maissa nähdään peruna merkittävimpänä ravintokasvina tulevaisuudessa, ja sen viljelyn kehittämiseen panostetaan. Yksi tärkeä osa perunan ekologisuutta on sen pieni vesijalanjälki, millä on suuri merkitys erityisesti tulevaisuudessa, jolloin puhtaan veden varantojen hupeneminen on todellinen uhka koko maailmassa (kuva 7).

Perunan merkitys maailman ruokahuollossa kasvaa Perunaa viljellään kaikkialla tropiikin ylängöiltä arktisille alueille, ja sillä on suuri merkitys myös kotitarveviljelyssä. Peruna on ympäristövaikutuksiltaan, tuotantotehokkuudeltaan ja ravintosisällöltään parempi kuin viljat, joten se on saamassa yhä merkittävämmän aseman myös kehitysmaiden ruokaturvassa. Pelkästään hehtaarisatoja verrattaessa peruna on lähes 6 kertaa tuottoisampi kuin vehnä (kuva 8). Peruna tuottaa kaksi kertaa enemmän kuiva-ainetta ja kymmenen kertaa enemmän syötävää biomassa kuin viljat. Ravintosisältöä verrattaessa peruna sisältää kaksi kertaa enemmän valkuaisaineita kuin vehnä ja maissi. Ravitsemuksellisesti valkuaisaineet, hivenaineet, kuitu ja vitamiinit ovat myös tasapainossa.

Kuva 7: Maailman 10 tärkeimmän ravintokasvin vesijalanjäljet H2O t/kg (Lähde: Allianz)

Peruna pelasti Euroopan nälänhädältä 1800-luvun alkupuolella ruokkien teollistumisen myötä kasvaneen väestön. Tulevaisuudessa historia voi toistaa itseään maailman laajuisessa mittakaavassa. Perunan käyttö tulee myös jalostuksen myötä monipuolistumaan. Luontaisten lajien sekä vanhojen viljelykantojen käyttö geenipoolina yhä monipuolisempien perunalajikkeiden jalostamiseen tuo uusia mahdollisuuksia myös uusien jatkojalosteiden sekä tuotteiden kehittämiselle. Erityisen mielenkiintoisia ovat mahdollisuudet terveysvaikutteisten elintarvikkeiden sekä farmakologisten sovellutusten osalta.

Kuva 8: Maailman tärkeimpien ravintokasvien hehtaarisadon vertailu 2010 (kg) (Lähde: FAOSTAT)

Linkkejä: www.cipotato.org/

http://www.mmm.fi/fi/index/julkaisut/julkaisuarkisto/110831_perunastrategia.html

www.potato2008.org/

www.farmit.net/kasvinviljely/peruna/ruokaperuna

(Ks. video Veli-Matti Rokka, MTT)

I c) Peruna ravintokasvina

Peruna on mainettaan parempi ruoka-aineena. Erityisesti kuorineen keitetty peruna sisältää paljon muutakin kuin tärkkelystä: perunassa on hivenaineita, vitamiineja ja proteiinia, mutta myös esim. flavonoideja ja muita antioksidantteja. Sen vuoksi se on ravintoarvoltaan parempi kuin esim. riisi, vehnä tai maissi.

Perunan ravintosisällöstä Vitamiineja ja hivenaineita

- C- ja K-vitamiini - foolihappo - tiamiini

Kuitua 2 – 3 %

Proteiinia 2 %

Bioaktiivisia peptidejä

Flavonoideja

- antosyaaneja: siniset ja punaiset väriaineet

- esim. ’Rosamunda’, ’Blue Congo’

- karotenoidit: keltainen väri mallossa

Glykoalkaloidit

- farmakologinen käyttö

Vertailu muihin ravintokasveihin

Peruna sisältää keitettynä vähemmän energiaa kuin pasta tai riisi, mikä johtuu pääosin sen vähemmästä imeytyvän hiilihydraatin määrästä. Keitetty kuoriperuna sisältää energiaa 55 kcal, keitetty pasta 107 kcal ja keitetty riisi 137 kcal. Suhteellisesti eniten näistä kolmesta ruoka-aineesta energiaa ja imeytyvää hiilihydraattia (tärkkelystä) sisältää riisi (30 %). Perunassa on myös kuitua hieman enemmän (kuoriperunassa 3 %, kuoritussa 2 %) kuin pastassa ja riisissä.

Kivennäisaineissa kuoriperuna erottuu pastasta ja riisistä erityisesti sen sisältämän kaliumin osalta, jonka määrä on jopa kahdeksankertainen (425 mg), lisäksi magnesiumpitoisuus noin kaksinkertainen (20 mg). Vitamiineista suurin ero on A-, K- ja C-vitamiinien sekä foolihapon, tiamiinin ja pyridoksiinin kohdalla. Pitoisuus on perunalla 3 – 10 kertaa pastaa ja riisiä korkeampi.

Glykeeminen indeksi ja glykeeminen kuorma

Glykeemisellä indeksillä (GI) tarkoitetaan ravintoaineen suhteellista vaikutusta veren sokeriin eli kuinka paljon tietty määrä kyseistä ruoka-ainetta nostaa veren sokeria. Veren sokeriarvot mitataan 2 – 3 tunnin ajan, kun on

nautittu 50 g hiilihydraattia sisältävä määrä ko. ruoka-ainetta. Vertailuarvoksi mitataan veren sokeri sen jälkeen, kun on nautittu 50 g puhdasta glukoosia. Glykeeminen indeksi kertoo, kuinka paljon (%) ruoka-aine nosti verensokeria suhteessa puhtaaseen glukoosiin.

Glykeemisen indeksin arvo on sitä korkeampi, mitä tehokkaammin ravinnon sisältämä hiilihydraatti, yleensä tärkkelys, hajoaa elimistössä sokeriksi. Siihen vaikuttaa absoluuttista määrää enemmän hiilihydraatin laatu, jolloin ruoan valmistustavalla on suuri merkitys. Perunan osalta on voitu todeta, että erityisesti keitetyn perunan GI vaihtelee suuresti. Tässä vaikuttaa perunan sisältämien tärkkelysjyvästen rakenne. Glykeeminen kuorma eli glykemiakuorma.

Glykeeminen indeksi on suhteellinen, eikä siinä huomioida erilaisten ruoka-aineiden sisältämää energiamäärää tai ”energiatiiveyttä”. Jotta saataisiin 50 g hiilihydraattia, on eri ravintoaineita nautittava hyvin eri määrä. Vertailun vuoksi 50 g hiilihydraattia sisältävä keitettyjen perunoiden annoskoko olisi n. 320 g, riisillä 170 g ja spagetilla 250 g. Ruisleipää, muuten, tarvitaan ko. määrään vain 130 g.

Pelkkä GI ei siis kerro koko totuutta, kun verrataan eri ravintoaineiden vaikutusta veren sokeriin. Jos otetaan huomioon myös suhteellinen hiilihydraattimäärä eli em. ”energiatiiviys”, voidaan laskea eri ruoka-aineille glykeeminen kuorma (glycemic load eli GL). Tämä lasketaan kaavalla, jossa GI-arvon lisäksi huomioidaan ruoka-annoksen sisältämän hiilihydraatin määrä.

Esim. 100 g keitettyä perunaa sis. 15,5 g hiilihydraattia, sen GI-arvo on n. 70, joten GL-arvoksi saadaan (70 x 15,5 / 100) 10,85. Alhaisena arvona pidetään alle 10, keskinkertaisena 10 – 20 ja

Glykeeminen indeksi (GI): -paljonko ruoka-aine nostaa verensokeria, kun sitä nautitaan niin paljon, että nautitun ruoka-aineen määrä sisältää 50 g hiilihydraattia. Glykeeminen kuorma (GL): -kuinka suuri on glykeemisen indeksin määrä suhteutettuna tarvittavaan annoskokoon eli mikä on ravintoaineen ”energiatiiveys”

korkeana yli 20. Keitetyn perunan GL-arvo on siis alhaisen ja keskinkertaisen rajalla. Vertailun vuoksi vastaava arvo (100 g) on keitetyllä riisillä (pienehkö annos) 20, keitetyllä pastalla (pieni annos) 9, ruisleivällä (3 palaa) 24 ja vehnäleivällä (2 sämpylää) 34.

Keskimääräisen peruna-annoksen (180 g, n. 3 perunaa) GL on 19,5. Vastaavaan arvoon päästään, kun syödään keitettyä riisiä 97,5 g (pieni annos), keitettyä spagettia 217 g (keskikokoinen annos), kaksi palaa ruisleipää tai kolme palaa paahtoleipää. Peruna-annoksen mukana saadaan energian lisäksi mm. proteiinia 3 g, kaliumia 765 mg, magnesiumia 37 mg, fosforia70 mg, C-vitamiinia 15 mg ja karotenoideja 104 µg.

Linkkejä ja lähteitä:

(ks. Perunan kastelumenetelmien vertailu. Myllys ym., MTT ) www.mtt.fi/met/pdf/met139.pdf

Lähteet: Laatuperunan tuotanto, 2001

Luomuvalvontaan hakeminen, Evira

Hakemus sopimukseksi luonnonmukaisesta tuotannosta 215K

Linkki: ”The Crops that feed the World” (Allianz)