Hersyvää ja älykästä huumoria – jännityksestä tinkimättä!

Kuhala pestataan varjostamaan myymälävarasta kesäiselle

ostarille. Varjostamista tylsempää hommaa ei juuri ole, ja

itseään viihdyttääkseen etsivämme naamioituu katusoittajaksi.

Hyvin käyntiin lähtenyt keikka loppuu riitasointuun, kun varas

havaitaan lojumassa puukko vatsassa läheisen joen rannassa.

Eivätkä ruumiit jää tähän.

Jokimurhaajaa jäljittäessään Kuhala huomaa joen houkuttelevan

mitä kummallisimpia kulkijoita, aina lemmikkikaimaanista lähtien.

Selvitystyötä häiritsevät niin rosvot kuin poliisitkin, ja ruuhkaa

on myös naisrintamalla. Hyttysten ininän sijasta korvissa

kaikuvat haulikon laukaukset, eikä aikaakaan, kun Kuhala

havaitsee ajautuneensa elämänsä tukalimpaan kesänviettoon.

www.tammi.fi

iSBN 978-951-31-7130-8

84.2Päällys: Aki Suvanto

Kuhala ja yöjuna on erinomaista

ajan vietettä, kun ei etsi liian vakavasti

itseään ottavaa rikostarinaa. Sen sijaan saa

mehevää kieltä, tuttua humaania otetta

ja uutena bonuksena koomisia käänteitä.

– Katriina Harviainen, Ruumiin Kulttuuri

Dekkari saa harvoin nauramaan, mutta

Markku Ropposen Kuhala ja yöjuna

-kirjan parissa niin käy, eikä se ole pois edes

jännittävyydestä. –– Suurella sydämellä ja

syvällä inhimillisyydellä varustettu etsivä on

koiransa kanssa mitä rentouttavinta seuraa.

– Tuula Kanninen, Eeva

Markku Ropponen on jälleen kirjoittanut

mainion kirjan.

– Seppo Kämäräinen, Kainuun Sanomat

markku Ropponen on jyväskyläläinen

kirjailija. Hänet tunnetaan eritoten kiitetyistä

ja palki tuista dekkareistaan, jotka ovat saavut-

taneet suosiota Saksassakin. Hänen laajaan

tuotantoonsa sisältyy myös veijariromaaneja,

novelleja, runojakin. Dekkaristina Ropponen

on mehevän kielen ja herkullisen henkilö-

kuvauksen mestari. Huumori on Ropposen

lempeä ase.

Ku

vaaj

a K

aro

liin

a Ek

TAM_Ropponen_Jokimurhat_DEF.indd 1 18.1.2013 10.54

KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMIHElsinki

TAM_Ropponen_Jokimurhat_Tittelit.indd 3 17.1.2013 23.13

Markku ropponen

Kuhala ja yöjuna, 2012Kuhala ja vanginvartijan mandoliini, 2011Kuhala ja kevään ensi ruumis, 2010Kuhala ja hautausmaan risteys, 2009Suruaika päättyy, Kuhala, 2008Kuhala ja kuoleman hipaisu, 2007Kuhala ja takapihojen tuonenvarjo, 2006Linnut vaikenevat, Kuhala, 2005Kuhala ja viimeinen kesävieras, 2004Kuhala ja musta juhannus, 2003Puhelu kiusaajalta, 2002Lavastus, 2000Elämysmatka, 1999Siivestäjät, 1997Naisiin, 1995Isän kädestä, 1995 (yhdessä Timo Parvelan kanssa)Viimeinen auringonnousu, 1994Paholaisen kiireet, 1993Mies katoaa sateeseen, 1992Kuolemanuni, 1991Pronssijuhlat, 1990

© Markku Ropponen ja Tammi 2013ISBN 978-951-31-7130-8Painettu EU:ssa

5

1.

Aamuöisen kävelykadun yllä häilyi väkivallan uhalla höys-tetty viinanhuuruinen pilvi, jonka takaa erottui kumolleen kellahtanut kuu. Ravintoloiden ovilla riitti tulijaa ja menijää, jonot huojahtelivat ja hälisevät terassipöytäseurueet hunnut-tuivat tupakansavuun. Viikkoja jatkunut helle sai ilman vä-reilemään, pohjoisille leveysasteille ulottuva tropiikki peh-mensi asfaltin ja pakotti sääennustajat hieman kompuroiviin lauseisiin, kun he esittelivät kartoiltaan huimia uv-lukuja ja ylistivät samaan hengenvetoon lomakelien lenseyttä.

Kompassille jalkautuva poliisipartio hillitsi kähinänalkuja, takavarikoi nyrkkirautoja, veitsiä ja teleskooppipamppuja Urhonkadun aseman alati karttuviin kokoelmiin ja talutti sammuneita autoonsa, jonka valot pyyhkivät klunssien lai-kuttamaa asfalttia aina sinne missä Kuhala istui.

Hän oli etsiytynyt kultasepänliikkeen ovelle, pannut ahte-rinsa alle olutpakkauksen pahvin eristämään kivirapun kyl-mää ja komppasi Van Morrisonin Moondancen kotikutoista versiotaan sen minkä rahkeista irtosi. Sointukuvio ei ollut vaikeimpia, ja hetken Kuhala arvelikin onnistuvansa loihti-maan ilmoille alkuperäisesityksen haikeaa svengiä.

Hän oli pukeutunut vaaleansinisiin farkkuihin, kirppu-toripusakkaan ja hapsumokkasiineihin. Kesäpaidan rintatas-

6

kun nappi roikkui yhden rihman varassa, toista kuukautta parturoimattomana versonut hiuspehko sai hänet näyttämään jonkinlaiselta vuosikertahipiltä. Vaikutelmaa vahvistivat au-rinkolasit, ajelematon leuka ja mustankorkealainen, vähän boheemi lauluaksentti, joka soi parhaiten alarekisterissä.

Hippu istui hänen vieressään purutikku leukaperissä roik-kuen ja tuijotti mietteisiinsä vaipuneena Halosen ikkunan sesonkimallistoa. Rahalippikseen oli viskattu muutama ko-likko. Koira ei ollut kajonnut yöpalanapuihinsa, joita Kuhala oli annostellut kuppiin nyrkillisen.

– Ossaatko sie Tavallisen taksimiehen?Kuhala keskeytti Moondancen ja puisti päätään. Joku

antoi roiskahtaen ylen käteisautomaattijonossa. Toivoja ei luovuttanut, otti ryypyn ja ehdotti Mauno Kuusiston hit-tiä Kertokaa se hänelle. Kuhala valitteli hintelää repertuaa-riaan, Hippu vaihtoi purutikun suupielestä toiseen ja tiirasi miekkosen lahkeiden välistä nujakkaa, joka oli leimahtanut äkkiarvaamatta Yliopiston apteekin tietämillä.

– Ei sinusta taia olla mihinkään.Toivoja hivutti rensseleitään kohti kainaloita ja sommitteli

naamalleen laskuhumalan haileista säväreistä kokoonpanta-van ilmeen. Hän poti nähtävästi useampaa kuin yhtä epä-terveellisten elämäntapojen tuomaa keski-ikäisen miehen vai-vaa, ja hänen top ten -listansa alku haiskahti niin erikoiselta, ettei hänen olisi pitänyt lähteä alkuunkaan hurvittelemaan. Naisviuhkankin laita taisi olla niin ja näin. Kuhala viritti uudelleen Moondancen, mies meni tuhahdellen menojaan.

Ja Kuhala joutui lopettamaan parin tahdin jälkeen, kun Kalmokangas irtosi tuoliltaan Jyväshovin terassilla. Samassa apteekin ruutu helähti palasiksi ja poliisit kiihdyttivät ta-pahtumapaikalle, josta lakosi väkeä kaikkiin suuntiin. Vain pokiin tyrmätty jäi lojumaan lasin sekaan verissä päin, jalat

7

harallaan. Kuhala heitti kitaran selkäänsä, keräsi lantit sekä Hipun muonan olkalaukkuunsa ja hoputti ystäväänsä mat-kaan. Koira oli kouliutunut tottelevaiseksi, ei tarvinnut enää talutushihnaa ja seurasi isäntäänsä minne tämä aikoikaan.

Nyt aiottiin Kalevi Kalmokankaan perään. Mies oli tun-nettu myös muutamalla muullakin nimellä, mutta oli palan-nut alkuperäiseen viimeisimmän linnareissunsa pitkäpiimäis-ten kuukausien aikana. Hänellä oli rento, vähän lenko askel, ja jotta ei olisi herättänyt huomiota, hän oli sonnustautunut pääkallokuvioituihin caprihousuihin, korvarenkaisiin ja meri-rosvohuiviin. Yläruumista verhoavan havaijipaidan hihansuista pullistelevissa hauislihaksissa risteili kaapelinpaksuisia suonia.

Hippu nuuhki hodarikärryjen tuoksua ja hölkkäsi Kuha-lan kintereillä, raskaasti humaltuneet teinit retuuttivat välis-sään ystäväänsä ja hokivat vittua ja saatanaa kuin rukousta.

Kalmokangas kääntyi vasemmalle Asemakadulle eikä väistänyt ketään. Se ei kuulunut hänen tapoihinsa ja jokai-nen – vaikka kuinka humaltunut kesäyön vastaantulija – vaistosi sen ja antoi tilaa.

Kymmenen minuutin kuluttua oltiin jo edetty hieman mutkittelevaa reittiä Puistokadun lehmusten reunustamalle suoralle, jonka vasemmalla puolella kohosi kerrostalojen läpi kulkematon rintama. Ikkunoissa ei näkynyt valoja, joka toinen katulamppukin oli sammutettu säästösyistä. Oikealla kiviaidan takana aukeni vanha hautausmaa, jonka raskaina roikkuvien oksistojen alla nähtiin hieman toisenlaisia unia kuin taloissa.

Kalmokangas ei ollut katsonut taakseen kertaakaan, mutta pysähtyi nyt siihen missä kiviaita kaartoi myötäilemään Kan-kaankatua. Hänen lampun alla seisova hahmonsa langetti ohuen varjon, joka ulottui aina toisen puolen nurmipenke-reelle. Tupakka syttyi.

8

Kuhala odotti puolensadan metrin päässä. Hippu vaih-toi taas purutikkua suupielestä toiseen ja vilkaisi isäntäänsä kuin olisi vihjannut, että tiesi parempaakin tekemistä kuin umpimähkäinen tallustelu läpi nukkuvan kaupungin.

Roskiksen katveessa tuhiseva siili aavisti koiran läsnä-olon ja vaikeni, kaukaa kuului kotiinpalaajien hoilotusta. Kalmokangas tähysti kappelin takaa levittyviä vainajien ruo-tuja kuin olisi äkkiä älynnyt sukunimensä ja hautausmaan yhtäläisyyden.

Hän oli vapautunut kiven sisästä kesäkuun alussa. Sen jälkeen Jyväskylässä oli ryöstetty neljä lähikauppaa ja kaksi kioskia. Se oli puolentoista kuukauden ennätys, mutta koska poliisilla oli hyppysissään vain liuta toinen toistaan kirjavam-pia tuntomerkkejä ja pari hankalasti tulkittavaa valvontaka-meran kuvaa, kiinniottoja ei ollut tehty.

Kuhala oli saanut sen sijaan kauppaketjun paikallis- pomolta tuottoisan toimeksiannon ja hieman epämääräisen vihjeen Kalmokankaasta sylttytehtailijana. Elettiin ties kuinka monetta yönselkää, kun Kuhala ravasi työtehtävissään. Mi-tään ei ollut tapahtunut, mutta viimeistään nyt oli valeasu-jen aika. Kalmokangas olisi saattanut aavistaa vaaran sikäli kuin hänellä oli jotakin pelättävää. Siltä se ei ainakaan vielä näyttänyt ja Kuhalasta oli alkanut tuntua, että hän haukkui väärää puuta peesatessaan huivipäistä pikkukonnaa öiseltä terassilta toiselle.

Katusoittajan rooli oli juolahtanut ensimmäisenä muodon- muutosvaihtoehtona Kuhalan mieleen ja antoi sitä paitsi mahdollisuuden kepeään lystinpitoon. Hippu sopi rekvi-siittaan eikä sen tarvinnut maata Mustankorkean mökissä ihmettelemässä isännän menemisiä.

Jos varjostettava hankki elantonsa ryöstöillä, olisi luul-lut, että hän iskisi kerralla johonkin tuottoisampaan koh-

9

teeseen kuin lähikauppaan tai kioskiin. Mitä iloa oli kähvel-tää satanen sieltä ja toinen täältä, kun kiinnijäämisen riski moninkertaistui verrattuna yhteen kunnon keikkaan? Entä raflaavat vetimet – kai ne sentään piti vaihtaa toisenlaisiin, harmaampiin?

Kuhala arveli, ettei tohtisi mennä kyselemään asioista. Ei ainakaan vielä. Hän pidätti haukotuksen ja otti muutaman taka-askeleen, kun näki Kalmokankaan vilkaisevan Puisto- kadun suuntaan ja polkaisevan natsan sammuksiin. Mies asui kaupungin eteläpuolella lähellä kuolemanlaakson market-teja ja se sai reitinvalinnan tuntumaan oudolta, mikäli hän oli matkalla kotiinsa.

Hoilottajat lähestyivät, Hippu äännähti kärsimättömänä. Kuhala painoi kätensä rauhoittavasti sen päälaelle ja oli ka-lauttaa kaikukopan lehmuksen kylkeen peruuttaessaan vielä yhden askeleen. Jokin hentoinen kesäyön tuulenvire viilensi ohimenevästi, mutta laantui yhtä nopeasti kuin oli ilmaantu-nut. Tulijat ohittivat Kuhalan ja koiran, kylvivät ympäriinsä pikaruokapakkauksia ja innostivat toisiaan juovuspäiseen laulantaan, joka katkesi kerrasta, kun he huomasivat Kal-mokankaan. Kuhala kuuli röökinpummauksen miehekkään örvellyksen, mutta ei Kalmokankaan vastausta, joka sai kol-mikon toisiin ajatuksiin ja etääntymään paikalta kuin he oli-sivat törmänneet aaveeseen.

Laulua ei enää kuulunut. Linnatuomioiden paaduttama Kalmokangas oli nähtävästi lohkaissut triolle poistumis-käskyn, jonka tiukkuudessa ei ollut tinkimisen varaa.

Kului kotva, kenties toinenkin. Kuhala teki mieli riisua pusakka, mutta sitä varten hänen olisi pitänyt ottaa kitara selästä ja olkalaukku niskan takaa. Manööveri tuntui liian työläältä. Se olisi voinut havahduttaa Kalmokankaan, joka haahuili yhä niillä sijoillaan.

10

Äkkiä Puutarhakadulta lipui tummansininen Mazda ja ylitti Puistokadun. Auto pysähtyi Kalmokankaan eteen juuri kun tämä oli kaivamassa kännykkää tai sellaista tas-kustaan. Hän vilkaisi sivuilleen, kumartui sivuikkunaan ja oikaisi vartensa melkein saman tien kuin olisi saanut seuraavan ryöstökohteen osoitteen, jyrkän ein kyytiin-pääsypyynnölleen tai vain elämänviisauden, jota noudat-tamalla pyrinnöt ottaisivat viimeinkin yhteiskuntakelpoi-sen suunnan.

Mazda kiihdytti, äityi kesken kaiken renkaita kärventä-vään U-käännökseen ja kääntyi Taulumäen suuntaan. Ku-hala äimisteli silmiä hivelevää uukkaria, ei saanut selvää re-kisterikilvestä eikä edes sisällä olijoiden lukumäärästä auton tummennettujen takaikkunoiden takia.

Hän oli valmis luovuttamaan. Siihen kellonaikaan niillä main oli kovin vähän ryöstettäviksi kelpaavia putiikkeja, ja nyt kun Kankaan paperitehdas oli lopetettu, Kalmokangas ei olisi voinut mennä kolttostelemaan sinnekään. Kauppa-ketjun pomon antama vihje oli väärä, linnasta päässyt huivi- pää eli kesäänsä kuten taisi ja harhaili päämäärättömänä öi-siä katuja muutaman tuopillisen pörinöissään.

Kovin harhailevaiseksi hänen käyntinsä näyttikin muut-tuneen niin kuin terassin anti olisi kihonnut päähän vasta nyt. Hän otti tukea kiviaidasta, tuntui hakevan tasapainoa ja jatkoi matkaansa niin, ettei Kuhala erottanut enää kuin häivähdyksen loittonevaa miehenvartta.

– No mikä sille nyt... Kuhala kiiruhti siihen missä Kalmokangas oli pitänyt

tauon. Mies oli pannut juoksuksi, mutta vauhdin lisääminen ei auttanut balanssin vakauttamisessa. Meno oli pelkkää sik-sakkia, hautausmaan lehvistöjen lomitse mulkkaava kuu sai caprihousujen pääkallon irvistämään.

11

Hippu kipitti hänen rinnallaan tihentyvin askelin val-miina niittaamaan hampaansa pakenijan sääreen tai edes olemaan lähettyvillä sitten kun isäntä kaivaisi taskustaan herkkupalan.

Pian Kalmokangas oli kadonnut osuudelle, mistä huligaa-nit olivat kivittäneet viimeisenkin ehjän katulyhdyn ja mistä alkoi matalalla kaiteella suojattu, Tourujokilaakson luonto-polulle laskeva rotko. Se oli jyrkkä ja ryteikköinen. Toisella puolella Kankaankatua sijaitsevien puutalojen hämärästä kohoava rypäs oli rakennettu rinteeseen vanhoina hyvinä aikoina, joista muistuttivat enää tehtaasta laaditut historiikit.

Kuhalan painonpudotus- ja kunnonkohotustalkoot oli-vat jääneet vaillinaisiksi. Mukautuminen Kalmokankaan nurinkuriseen vuorokausirytmiin, kesän hutiloiden suun-niteltu ruokavalio ja jokunen harkitsemattomasti huitaistu ylimääräinen Haddington House -moukku saivat hänet hen-gästymään. Ikääkin oli karttunut ainakin vuoden verran li-sää sitten edellisen heinäkuun.

Hän kuuli sydämensä pampahtelun ja Hipun uskollisen läähätyksen. Oliko Kalmokangas rakentanut hoipparoinnil-laan ansan? Kuhala tuijotti eteensä, sitten likeisimmän talon pihamaalle, kunnes siirtyi kaiteen ääreelle ja kurkkasi alas.

Luontopolun tiheiköistä kohoava mustarastaan koru-kuvioliverrys sai Kuhalan toviksi epätodellisen lumon val-taan, mutta se hälveni pian. Kalevi Kalmokangas ei ollut ra-kentanut ansaa kuin korkeintaan itselleen ja retkotti kaiteen takana rinteessä pajukkoon juuttuneena. Huivi oli irronnut päästä matalalennon aikana ja takertunut pusikon yläoksille.

Kuhala kutsui miestä nimeltä saamatta vastausta. Sitten hän käski Hipun odottaa, laskeutui alemmaksi ja piti va-ransa, jottei olisi horjahtanut luisuun. Siinä samassa kuului pari räsähdystä ja pajusumppu antoi periksi raskastekoisen

12

Kalmokankaan painosta. Hän kierähti akselinsa ympäri ääntä päästämättä ja vyöryi hämärään.

Hippu haukahti, Kuhala säikähti ja odotti tuokion. Hän otti varovaisen lisäaskeleen, kompastui maasta pistävään rauta lankalenkkiin ja kaatui turvalleen samasta aukosta, mistä Kalmokangas oli hujahtanut vain hetkeä aiemmin.

Kuhalan suusta karkasi hengenmenon älähdys. Hän kie-rähti ensin sivukierteisen kuperkeikan, kunnes heittelehti siihenastisten elämänvaiheidensa kiperimmän liikesarjan, joka päätyi Tourujokeen. Kitara, olkalaukku ja liki kuusi-kymmentä ikävuotta lisäsivät vaikeusastetta, mukkelismak-kelis oli vähällä taittaa häneltä niskat.

– Helvetti! Perkele!Hän pärskähti ja puuskutti, konttasi rantaan ja riisui olka-

ja kitaralaukun, jonka sisältö oli hajonnut päreiksi. Sitten hän istahti sihauttelemaan sarjan lisäkirouksia sen sijaan että olisi lausunut kiitosrukouksen selviämisestään. Mustarastas aloitti uudelleen. Hätiin kiiruhtanut Hippu nousi hänen selkäänsä vasten ja tarjosi lohdukkeeksi lopaisun niskakuoppaan.

– Joo, kiitti. Voi jeesus…Kalevi Kalmokangas makasi rantamurakossa, vatsasta

pisti esiin matkan varrella iskeytyneen karahkan varsi. Saat-toi se olla teräaseenkin kahva. Kuhalalla ei ollut voimia mennä tarkistamaan asiaa, palautuminen Moondancesta kesti ja kesti.

13

2.

Päivänkoiton ensimmäinen arka kaje puhkoi idän taivaan hämärää ja kehysti hehkullaan jokivarren tornitaloja. Hippu oli käynyt nuuhkaisemassa Kalmokangasta, mutta vasta nyt Kuhala uskalsi yrittää liikekannalle lähtöä. Hänen naamansa ja vaatteensa olivat ravassa, aurinkolasien toinen linssi oli huuhtoutunut jokeen ilmalennon lopuksi ja vaikka luita ei ollut mennyt, ylösnousu vihlaisi polvessa niin, että hänen oli etsittävä tuekseen kättä pidempää.

Horjahdus oli katkaissut ristisiteitä, kierukka oli siruina. Pitäisikö hänen kävelyttää siitä edes Hippua titaanipultti lum-piossa? Kuhala oli keskittynyt siinä määrin vammojensa kar-toitukseen, ettei huomannut editseen soljuvaa soutuvenettä vasta kun se katosi joen kaarteeseen, mistä usva oli hälve-nemässä ja mihin oli rojahtanut myrskyn katkaisema koivu.

Kuhala kohotti kätensä ja päästi jonkinlaisen äännäh-dyksen varhaisen jokifiilistelijän perään. Airon lapa kuului napsahtavan koivun latvusoksiin, pian usva kietoi veneen ja soutajan harsoihinsa. Kuhala pyyhki hien otsaltaan ja nousi jaloilleen kepakon varassa, jonka virta oli pukannut rantaan. Hän alkoi könkätä kohti parinkymmenen met-rin päässä lojuvaa Kalmokankaan kalmoa, sillä sellainen se epäilemättä oli.

14

Jos elonliekki oli miehessä vielä Kankaankadun kaiteen äärellä sinnitellyt, alastulo oli koitunut kohtalokkaaksi.

Ehkä soutaja oli nähnyt niin Kuhalan kuin Kalmokan-kaan, pannut merkille asetelman mahdolliset uhkakuvat ja toteuttanut vain asioihin puuttumattomuuden kansalais-hyvettä.

Kuhala irvisti ja kumartui, somerikon alta pulpahtava lieju litsähteli hänen hapsumokkasiiniensa anturoissa. Kalmokan-kaan vasen silmä tuijotti taivaankantta, oikea oli ummessa. Kaulavaltimo ei sykkinyt, kesäilot oli iloteltu. Miehen ala-vatsassa törröttävä visakoivuinen puukonkahva sai Kuhalan kavahtamaan ja ottamaan tukea kipeällä jalalla. Lisää hikeä pusertui hänen otsalleen.

Hän oli avannut jälleen yksityisetsivän toimistonsa, jos-kaan ei ollut vuokrannut erillisiä tiloja, vaan arveli Mus-tankorkean mökin kelpaavan tukikohdaksi. Syy uuteen tu-lemiseen oli yksinkertainen: Kreikan romahtaminen, sitä seurannut pankkikriisi ja yleiseurooppalaisesta yleismaail-malliseksi levähtänyt lama olivat kynsäisseet hänenkin sääs-tönsä ja lompakkonsa sisällön kriisinpunaisiksi. Jonkin ver-ran paalua tileillä vielä oli, mutta niiden varaan ei kannatta-nut ihmeitä laskea.

Ihmiset olivat joko vetäytyneet nurkkiinsa tai hakivat turruketta ajan ankeisiin näkymiin helteisiltä terasseilta. Ku-kaan ei uskaltanut ajatella tulevaa talvea, vaikka sen puhu-rit vaaniskelivat enää muutaman kuukauden päässä. Elettiin depressiivisen hedonismin vallassa, kuten Kuhala oli eräästä artikkelista lukenut. Konstikkaalta kuulostava sanapari tar-koitti suunnilleen sitä, että kovin moni antautui alistuneena roskaruokien ahmintaan, kaikista suunnista hyökyvän viih-teen pauloihin ja päihteisiin samalla kun altistui mielenter-veyden ongelmille eikä hallinnut vähääkään impulssejaan.

15

Kuhala ei ollut nähnyt peilistä vielä sellaista olentoa, mutta ajatteli olla varuillaan.

Kun entisen poliisikollegan Ronkaisen Taunon tarjoa-mat tv-lupatarkastajan keikat tyrehtyivät – saati että niistä olisi muutenkaan ollut hengenpitimiksi – johonkin oli vain ryhdyttävä.

Niinpä Kuhala oli maksanut paikallislehden takasivulle vaatimattoman ilmoituksen praktiikastaan ja avannut netti-sivut, joiden grafiikka oli hillittyä ja joissa viljeltiin sellaisia ei ehkä niinkään kekseliäitä ilmauksia kuten ”kokemus”, ”luo-tettavuus” tai ”ammattitaito”.

Hän ei tuntenut oloaan järin ammattitaitoiseksi yrittäessään turhaan maanitella hätänumeroa kännykkäänsä. Se oli vaien-nut ilmalennon aikana, sen näytössä roikkui kokkare savea ja sammalrihmoja. Kuoren saumoista tihkui vettä. Avunhuuto ei kuuluisi mihinkään, ihmiset nukkuivat vielä eikä seuraa-vaa soutajaa näkynyt missään.

Hippu roikotti nysäksi järsittyä purutikkua etuhampais-saan ja päätti kyyristyä isommille tarpeilleen. Se oli susien sukua, sen mielestä tragedian näyttämö ei ollut este perä-lastin tyhjennykselle eikä se ottanut kuuleviin korviinsa tuskaisena huhmuroivaa isäntäänsä, joka kysyi oliko se muka oikea hetki paskantamiselle. – Ok, tiedetään tiede-tään, hätä ei lue lakia.

Kuhala alkoi ontua kohti luontopolun tehtaanpuoleisia portaita. Hippu rutisti korvat lotmalla kaikessa rauhassa, kuunteli mustarastaan huilua ja ravasi viimein Kuhalan kan-taan, jonka kävelysauva komahti vasten mutahaudan ylittä-vää lankkusiltaa.

Hän ei ollut sillä tuulella, että olisi jäänyt lukemaan edes-sään levittyvän lehtomaiseman monimuotoisuudesta kertovaa

16

taulua. Vielä ei nähnytkään kunnolla. Kalmokankaan varjos-taminen oli toimiston toinen keikka ja jo nyt varjostettava oli ruumis. Se ei ollut omiaan kohentamaan mielialaa ja kun tukikeppi luiskahti jonkin polkua halkovan aamuniljakkaan juurakon päältä ja oli suistaa Kuhalan uudelleen nenälleen, hänen kasvoillaan häilähti tuokion epätoivon kalvetus.

Miten helvetissä hänen nokkeluutensa ei ollut riittänyt muuhun kuin paluuseen entiseen ammattiin? Voi kuinka kaikki olisi vain pahaa unta ja hän heräisi lemmittynsä Saimi Kaakonkulman kupeelta!

Taivastelu oli turhaa. Jyväskylän ihanin komisario oli matkustanut kahdeksi viikoksi Brysseliin suorittamaan po-liisipäällystön juridiikkaopintoihin sisältyvää kokonaisuutta. Saimin tarjoamaa lohtua olisi haettava lentomatkan päästä, ja siinä Kuhala vain punnersi raajarikkoisena kotikaupun-kinsa luontopolulla.

Hän otti tukea puukaiteesta, kaivoi olkalaukun pohjalta hyppysellisen jauhaantunutta kuivamuonaa Hipulle palk-kioksi uskollisuudesta ja tähysi etäällä häämöttäviä portaita, joiden kapuamista hän ei tohtinut ajatellakaan.

– Luuletko että osaisit mennä edeltä hakemaan apua?Hippu mässytti smäidää ja heilautti häntäänsä. Se ei silti

ollut myöntävä vastaus, eikä Kuhala vakavissaan ollutkaan. Hänellä oli tapana keventää mieltään puolivillaisella leukai-lulla silloin kun oikein koetteli. Ja nyt koetteli. Äkkiä Hippu valpastui ja hetken Kuhala kuvitteli sen sittenkin ymmärtä-neen pyynnön.

Koira vingahti ja pyrähti täyteen vauhtiin, mutta ei puu-portaisiin vaan sinne mistä he olivat juuri tulleet. Lankku-sillalla päivystävä cityrusakko sai jalat alleen, Hippua vietiin. Kuhala muisti täsmälleen samanlaisen takaa-ajotilanteen pohjoisen retkeltään edellisenä talvena eikä viitsinyt edes

17

huutaa koiransa perään. Sopi vain toivoa, että se oli viisas-tunut edes vähän, älyäisi häviävänsä kilpajuoksun ja palaisi.

Hän huokaisi, nilkutti etananvauhtia luontopolun viimei-set metrit ja kuuli Hipun loittonevia haukahduksia, joihin sekoittui jokilaakson linnuston viriävä sirkutus.

Miten ihmeessä Kalmokangas oli saanut puukon vat-saansa? Oliko hän kyllästynyt vankilanjälkeisen elämänsä synkeyteen ja päätynyt jonkinlaiseen härmäläiseen haraki-riin vai oliko Mazdan sivuikkunasta annettu puukkotervei-set, joiden jälkeen matkanteko hankaloitui huomattavasti? Vai oliko Kalmokangas nauttinut terassijuomien lisäksi huu-meita, jotka olivat lamaannuttaneet hänen tasapainoaistinsa tunnetuin seurauksin? Housunkaulukseen pantu puukko oli irronnut tupestaan syöksyn aikana ja työntynyt mahaan, vii-meistellyt murhenäytelmän.

Selitysmallit ontuivat yhtä pahasti kuin Kuhala, joka näytti ryvettyneine olemuksineen jokilaaksossa majaa pitävältä rappioalkoholistilta.

Hän sovitti rapaisen mokkasiininsa alimmalle porras- askelmalle, roikotti kipeää jalkaansa ja ponnisti. Sitä menoa hän ennättäisi Kankaankadulle häthätää ennen puoltapäivää.

– No niin, kannattiko, hän virkkoi koiralleen kuullessaan sen paluutöppöstelyn takaansa.

Sitten hän kääntyi ja otti aurinkolasit nenältään. Hippu ei ollut saanut rusakkoa kiinni, mutta roikotti hampaissaan Kalmokankaan lompakkoa, jonka oli napannut rinteestä tai ties mistä korvikkeena ison saaliin menetykselle.

Kuhala nojasi porraskaiteeseen ja katsoi Kalevi Kalmo-kankaan ajokorttikuvaa. Mies tuijotti takaisin haljuin silmin, valmiina haastamaan kenet tahansa vaikka olemassaolon kamppailun viimeiseen erään, mutta nyt se kaikki oli huk-kaan heitettyä mahtailua. Kalmokangas oli eränsä hävinnyt.

18

Kuhala pani lompakon taskuunsa, soi palkintoa kärttävälle ystävälleen uuden hyppysellisen rusentunutta kuivamuonaa ja sanoi, että vaikka rusakkopaistia ei saataisikaan, lompakosta voisi keittää ravitsevan liemen. Hipun mielestä tuuma oli mai-nio, niinpä se hypähti päin isäntäänsä takaa-ajon tuottaman jälkihepulin riivaamana ja oli vähällä tyrmätä tämän.

– Älä herran tähden!Puolimatkassa portaita Kuhalan oli pakko istahtaa. Hän

yritti taikoa taas eloa kännykkäänsä ja raapi kuivunutta sa-vea lahkeistaan. Aamukaste kimalsi saniaisten lehdillä, yhä korkeammalta loimuavan auringon kuumuus alkoi jo tuntua.

Säteet kultasivat porrasrakenteisiin kudotun hämä-häkinseitin, kaistaleen nukkaista sammalta, villiruusun um-pun suulla pörräävän kimalaisen ja rinteeseen viskatun sii-deritölkin

Ja naisen kasvot, jotka tuijottivat Kuhalaa vajaan kym-menen metrin päästä.

Hän nyökkäsi ja oli vähällä sanoa huomenen, joka karkasi suusta pelkkänä kuiskauksena. Sitten hän huokaisi, käänsi katseensa pois kohti jokiuomaa ja hieroi naamaansa. Val-vominen altisti kaikenmaailman harhoille, Kalmokankaan kuolema oli järkyttänyt liikaa.

Kuhala laski kätensä, soi alarapulla istuvalle Hipulle rap-sutuksen ja katsoi uudelleen. Kimalainen oli tiessään, mutta nainen ei. Hän lojui puolittain aluskasvillisuuden peittämänä omia aikojaan lahonneen, sittemmin kaatuneen hopeapajun kannontyvessä ja ojensi kättään kohti Kuhalaa. Avonaisissa silmissä ei ollut ilmettä, otsalla erottui tumma juova ja var-talon edessä jokin kohouma. Ehkä se oli takinlievettä, ehkä se oli käsilaukku.

Nainen ei nukkunut. Rinne oli liian livettävä öitsimiseen, vaikka muuten olikin lämmintä.

19

– Herätkää rouva, hei...Hippu livahti kaiteen alta, lähestyi naista varoen ja jäi is-

tumaan tämän äärelle.Kuhala nielaisi ja unohti mustelmansa. Hän konttasi ki-

peää jalkaansa laahaten koiran viereen ja kosketti naisen kämmenselkää. Se oli vielä lämmin, mutta elonmerkkien etsintää ei kannattanut enää jatkaa. Kuhalan silmissä hä-märsi ja hän joutui keskittymään hyvän tovin, ennen kuin nousi jo toisen ruumiin ääreltä sinä yönä hakeakseen apua.

20

3.

Kuhala avasi silmänsä ensiavun käytävällä. Hänen punk-kansa oli eristetty muovisermillä ja vierähti hyvä tovi, ennen kuin hän älysi, ettei ollut kiirastulessa sen paremmin kuin minkäänlaisen elämänjälkeisen loppusijoituspaikan esikar-tanoissa – ei taivaan, ei helvetin.

Muisti palautui verkalleen. Ensin silmien eteen häilähti luisu jokirotkoon, sitten eloton Kalmokangas ja viimein nai-nen. Hän ei uskonut näkyjensä todenperäisyyteen ja alkoi hivuttautua jaloilleen. Ponnistus kirpaisi, näkökenttä him-meni. Joku oli riisunut hänet alushoususilleen, lakanassa erottui likaa. Hän ravisti päätään ja keräsi voimia uuteen urheaan yritykseen, koska mielen perukoilla väikkyi epäily, että hänen vapauttaan oli rajoitettu ja että syyttömänä mie-henä hänen olisi päästävä lähtemään sieltä.

– Onko täällä ketään? – Rauhoitutaan. Odottakaas vähän.Mies oli vaaleatukkainen, harteikas, nuori ja pukeutu-

nut virkavallan tummasinisiin vetimiin. Kuhala sanoi, ettei hänen rauhassaan pitänyt olla valittamista. – En ole tehnyt mitään, en minä poliisivartiota tarvitse.

Kuhala hieroi niskaansa, muisti lisää ja älysi, että oli kai menettänyt tajuntansa jossain vaiheessa. Kaksi ruumista,

21

ruhjeita joka puolella kroppaa ja kivistävä takaraivo vain puolitoista viikkoa toimiston avaamisen jälkeen oli ollut yk-sinkertaisesti liikaa.

Hän oli maininnut nettisivuillaan muutaman monipuoli-suudesta kielivän esimerkin tehtäväkuvansa kirjosta, mutta ei sitä, että osasi hypätä pää edellä kolmestakymmenestä metristä Tourujokeen. Niin kuin ei ollut osannutkaan ja sen tähden hänet oli nyt toimitettu ensiapuun. Joku helvetin ää-liö Urhonkadulta otaksui tietysti, että hän oli syypää Kalmo-kankaan ja naisen kuolemantapauksiin.

Hän pungersi sängyn reunasta tukien jaloilleen ja veti henkeä ollakseen valmis puolustamaan oikeuksiaan ketä ta-hansa vastaan, joka luuli voivansa niihin kajota. Missä Hippu oli, missä hänen vaatteensa olivat, missä kitara ja olkalaukku? Tuoksui lattiavahalle, puhdistusaineille ja keskikaupungin sota tantereilta paikattaviksi roijattujen kärsimykselle. Ku-hala raotti sermiä. Hänen editseen pyyhälsi valkotakkinen kuin olisi ajanut takaa sairaalabakteeria. Joku kirosi, joku vaikersi ja suolsi tappouhkauksia ympäriinsä.

– Jaaha, mihinkäs täällä yritetään...?Kuhala kuuli takaansa ortopedisten kenkien rytmikästä

kopinaa ja käännähti. Nainen oli pukeutunut sairaalan vih-reisiin. Hän oli pienikokoinen, tummasta hipiästään ja hiuk-sistaan päätellen arvatenkin maahanmuuttajataustainen ja hänen silmissään kyti sen verran lujatahtoinen ilme, että Ku-halan vastarintapuhe uhkasi tyrehtyä ennen kuin alkoikaan.

Sitä paitsi lääkärissä oli jotakin tuttua. Hän komensi Ku-halan takaisin makuulle ja sihtasi valon tämän silmäteriin, kuunteli sydämen, painoi sieltä ja täältä ja hymyili äkkiä niin puoleensavetävästi, että Kuhala tunsi olevansa valmis uusiin koitoksiin vaikka heti.

– Terve, olet muuttanut Jyväskylään? hän sanoi.

Hersyvää ja älykästä huumoria – jännityksestä tinkimättä!

Kuhala pestataan varjostamaan myymälävarasta kesäiselle

ostarille. Varjostamista tylsempää hommaa ei juuri ole, ja

itseään viihdyttääkseen etsivämme naamioituu katusoittajaksi.

Hyvin käyntiin lähtenyt keikka loppuu riitasointuun, kun varas

havaitaan lojumassa puukko vatsassa läheisen joen rannassa.

Eivätkä ruumiit jää tähän.

Jokimurhaajaa jäljittäessään Kuhala huomaa joen houkuttelevan

mitä kummallisimpia kulkijoita, aina lemmikkikaimaanista lähtien.

Selvitystyötä häiritsevät niin rosvot kuin poliisitkin, ja ruuhkaa

on myös naisrintamalla. Hyttysten ininän sijasta korvissa

kaikuvat haulikon laukaukset, eikä aikaakaan, kun Kuhala

havaitsee ajautuneensa elämänsä tukalimpaan kesänviettoon.

www.tammi.fi

iSBN 978-951-31-7130-8

84.2Päällys: Aki Suvanto

Kuhala ja yöjuna on erinomaista

ajan vietettä, kun ei etsi liian vakavasti

itseään ottavaa rikostarinaa. Sen sijaan saa

mehevää kieltä, tuttua humaania otetta

ja uutena bonuksena koomisia käänteitä.

– Katriina Harviainen, Ruumiin Kulttuuri

Dekkari saa harvoin nauramaan, mutta

Markku Ropposen Kuhala ja yöjuna

-kirjan parissa niin käy, eikä se ole pois edes

jännittävyydestä. –– Suurella sydämellä ja

syvällä inhimillisyydellä varustettu etsivä on

koiransa kanssa mitä rentouttavinta seuraa.

– Tuula Kanninen, Eeva

Markku Ropponen on jälleen kirjoittanut

mainion kirjan.

– Seppo Kämäräinen, Kainuun Sanomat

markku Ropponen on jyväskyläläinen

kirjailija. Hänet tunnetaan eritoten kiitetyistä

ja palki tuista dekkareistaan, jotka ovat saavut-

taneet suosiota Saksassakin. Hänen laajaan

tuotantoonsa sisältyy myös veijariromaaneja,

novelleja, runojakin. Dekkaristina Ropponen

on mehevän kielen ja herkullisen henkilö-

kuvauksen mestari. Huumori on Ropposen

lempeä ase.

Ku

vaaj

a K

aro

liin

a Ek

TAM_Ropponen_Jokimurhat_DEF.indd 1 18.1.2013 10.54