Ilmainen lukunäyte

Virpi Hämeen-Anttila

Käärmeitten kesä

Karl Axel Björkin uusia tutkimuksia

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

3

Hän vilkaisi kelloa seinällä. Kymmentä yli yksi. Aikaa ei ollut paljon, mutta hän tahtoi varmistaa, että työ oli saatettu loppuun.

Ei. Ei vieläkään.Hän katseli, kun sohvalla makaava nainen

nousi vaivalla istumaan.Nainen laski molemmat jalkansa lattialle, tai-

pui kaksin kerroin kuin mato, jota tökkäistään ti-kulla, ja piteli päätään kämmenien välissä. – Uh-huh, uhhuh, ähki nainen, ja suupielestä valui syl-keä leualle.

Mieleen tuli isäpappa halvauksen jälkeen.Nainen läähätti raskaasti ja huudahti sitten

äkkiä: – Kuka siellä on? Tulitteko takaisin?Hän vetäytyi syvemmälle verhon taa ja hengitti

niin vaimeasti kuin kykeni.– Sisar! Sisar hoi! Auttakaa! Täytyy päästä…Naisen ääni oli heikko ja rahiseva ja suusta

pulpahti puhuessa iso annos valkoista vaahtoa.

4

Sitten nainen vei käden rinnalleen, huohotti ja huojahteli.

Hän tarkkaili.Nainen nousi epävarmasti jaloilleen ja seisoi

kumarassa. Toinen käsi hapuili kaulaa. Mitä nyt? Nainen alkoi repiä pukuaan auki. Hengitys kulki vaikeasti, tietenkin. Ääni oli muuttunut kireäksi ja kähiseväksi. – Akh, akh, akhhh…

Sitten nainen alkoi huitoa eteensä kuin savua hälventääkseen.

Näki olemattomia. Hän oli lukenut, että mo-nia riivasivat hallusinatsioonit. Kiehtovaa. Hän kumartui eteenpäin ja siristi silmiään. Tätäkin seuraisi muistikirjan kanssa ja panisi ylös huo-mioitaan, jos olisi järjestänyt paremmat olosuh-teet.

– Tulkaa nyt, Herran tähden…Kesken lauseen nainen kaatui, romahti eteen-

päin kädet suoriksi ojentuneina ja parkaisi.Tuohon jää, hän arvioi.Matolla maatessaan nainen alkoi oksentaa.

Pää ja ruumis tärisivät kuin horkassa.Kirpeä löyhkä saavutti hänen sieraimensa.

5

Vielä yritti kohottaa kättä. Ei onnistunut.Hän katseli nytkähtelevää matoa lattialla ja

kuunteli heikkenevää korinaa. Kun ääntä tai lii-kettä ei enää voinut havaita, hän suoristi varta-lonsa, veti keuhkonsa täyteen ilmaa, työnsi ver-hon ripeällä liikkeellä sivuun ja poistui yhtä huo-maamattomasti kuin oli saapunut.

6

1.

– Olette kovin ystävällinen, kun suotte minulle aikaanne. Ida on varmaan kertonut, mistä on ky-symys.

– Epäilette, ettei tätinne kuolema ollut luon-nollinen, sanoi Björk.

– Sulhaseni… sulhaseni ajattelee, että huo-lehdin turhaan. Ja muistan väärin. Saattaahan se niin olla, mutta…

– Voimme miettiä asiaa yhdessä, jos selvitätte minulle kaikki tapaukseen liittyvät yksityiskoh-dat.

– Pelkään tekeväni itseni naurettavaksi.– Siitä päätellen, mitä neiti Helanderilta kuu-

lin, olen valmis ottamaan teidät vakavasti.

7

Nuoren naisen sormet lopettivat hermostu-neen hämähäkkimäisen liikkeensä, ja kädet liit-tyivät yhteen ja laskeutuivat sinivalkoisesta ging-ham-kankaasta ommellun arkileningin verhoa-maan syliin.

He istuivat kahdestaan pienessä salongissa asunnossa, joka oli sisustettu liian karusti ja ah-taasti kahden neitosen tarpeisiin. Tummat jyke-vät huonekalut olivat varmaankin peräisin nei-ti Linnalan ja hänen sisarensa lapsuuden kodis-ta. Vain pelargooniat ikkunanlaudalla ja pitsiset uutimet ikkunoissa kevensivät huoneen ankaraa tunnelmaa.

Tavat olivat vapaammat kuin silloin, kun Björk oli ollut lapsi. Sota ja sen seuraamukset olivat mullistaneet koko Euroopan elämän. Pal-jon pahaa ja rumaa oli tapahtunut mutta jotain kaunista ja hyvääkin, sillä Björkin mielestä tiu-kat sovinnaisuussäädökset hankaloittivat tar-peettomasti ihmisten kanssakäymistä ja keski-näistä ymmärtämystä. Hänestä oli mainiota ja käytännöllistä, että neiti Linnala, nuori naima-ton nainen, saattoi kutsua hänet, nuoren naimat-

8

toman miehen, kotiinsa Auroraka dulle, eikä nei-din maine siitä mitenkään tahrautunut. Se sopi moderniin aikaan. Tosin neiti oli tehnyt selväksi, että tahtoi pitää tapaamisen salassa sulhaseltaan, ja nuorempi neiti Linnala lepäsi seinän takana makuukamarissa toipumassa häijystä migreeni-kohtauksesta ja toimitti siten esiliinan virkaa.

Molemmat neidit asuivat vuokralla ja opiske-livat isänperinnön turvin. Vanhempi sisarista, joka luki yliopistossa germanistista filologiaa ja nykyiskansain kirjallisuutta, oli luennoilla tutus-tunut ylioppilas Ida Helanderiin. Ida puolestaan oli Björkin hyvän ystävän, lehtimies Anton He-landerin pikkusisar ja omasta mielestään – vaik-ka ei Björkin mielestä – Björkin kanssa lähestul-koon kihloissa.

– Ida kertoi minulle, että olette etevä ratkai-semaan rikos tapauksia ja myös hienotunteinen toimissanne, sanoi neiti Linnala. – Se tuntui sal-limuksen johdatukselta. Olen katsellut etsivä-toimistojen reklaameja sanomalehdissä, mutta en saanut kerätyksi rohkeutta mennä niihin.

– Oletan, että poliisin puoleen kääntyminen

9

herättäisi mielestänne liikaa huomiota, sanoi Björk, salassa ilahtuneena Idan arvioinnista.

– Sulhaseni ei olisi hyvillään siitä. Enkä usko, että poliisi kuuntelisi minua. On ainoastaan joi-tain seikkoja, jotka epäilyttävät minua. Ei oikeita todistuskappaleita. Vain, vain epäilyksiä.

– Olisitteko ystävällinen ja kertoisitte minul-le näistä epäilyksistä, sanoi Björk ja otti povi-taskustaan muistikirjan ja grafiittikynän, jol-laisia arkkitehdit ja rakennusmestarit käyttivät. – Kuulisin myös mielelläni teidän ja tätinne suh-teesta.

Neiti Linnalan yhteen punotut sormet alkoivat jälleen liikkua, oieta ja koukistua. – Alina-täti oli äitimme vanhempi sisar. Hänellä oli ikäeroa äi-tiin yli viisitoista vuotta, mutta kaksi enoa ni ovat kuolleet, toinen alle vuoden ja toinen yhdeksän vuoden iässä, niin että äiti ja täti olivat läheiset kun muita sisaruksia ei ollut. Täti meni nuorena naimisiin nahkatehtailija Jegoroffin kanssa ja jäi leskeksi neljänkymmenenseitsemän vuoden iäs-sä. Hän sai perinnön, en tiedä tarkalleen kuin-ka suuren, mutta täti eli oikein mukavasti kodis-

10

saan Korkeavuorenkadulla. Saimme häneltä pu-kurahaa syntymäpäivälahjaksi – täti oli pukeutu-misesta tarkka – ja täysi-ikäisiksi vartuttuamme hän avusti meitä säännöllisesti. Tämäkin asunto järjestyi hänen suhteittensa kautta.

Kertomuksen myötä nuoren naisen puhe muuttui varmemmaksi. – Tädillä oli kuollessaan suurehko omistusasunto. Säästöjä ja sijoituksia-kin oli jäljellä yli kahdensadan tuhannen markan arvosta, vaikka hän oli käyttänyt niistä saadut korot, ja sodan aikana inflatio hävitti osan omai-suutta häneltä, niin kuin muiltakin. Tädillä ei ol-lut omia lapsia. Sen takia hän oli minulle ja Toi-nille kuin toinen äiti. Tai isoäiti, kun hän oli äitiä niin paljon vanhempi. Oikeisiin isoäiteihimme emme koskaan ehtineet kunnolla tutustua.

– Te kaksi siis peritte hänet? tarkensi Björk.– Me olemme olleet ainoat lähisukulaiset sii-

tä lähtien, kun äiti kuoli kaksi vuotta sitten es-panjantautiin. Lev-setäni sisar ja hänen per-heensä ovat olleet tietymättömissä vallanku-mouksen jälkeen. Kaukaisempaa sukua on kenties paennut Viron kautta Ruotsiin. Var-

11

maa tietoa meillä ei heistä ole. Mutta emme ole ainoat perijät. Tädiltä jäi testamentti. Se on, se on yksi niistä epäilyttävistä asioista.

– Epäilette testamentin aitoutta?Neiti Linnala muikisti täyteläisiä huuliaan ja

katsoi pelargooniaa ikkunanlaudalla. – En tiedä, mitä ajatella. Se on tehty vastikään. Minä uskoin, että tätini oli tehnyt testamentin ajat sitten. Hän puhui siitä. Mutta vanhempaa testamenttia ei löytynyt ja tuomari Rinne, joka hoiti tätini laki-asioita, sanoi, että uusi on pitävä. Sillä on kak-si todistajaa. Toinen, tädin sisäkkö Elli, muistaa että täti haki hänet allekirjoittamaan kaksi kuu-kautta sitten, vaikka hän ei tiennyt, mikä paperi se oli.

– Hetkinen. Ettekö te ja sisarenne saa testa-mentissa teille kuuluvaa osaa?

– Saamme kyllä, ei meitä ole suinkaan sivuu-tettu. Meille on määrätty asunto-osakkeet ja suu-rin osa tädin muusta perinnöstä. Sekin on oikeus ja kohtuus, että Elli saa viisi tuhatta markkaa, että pääsee naimisiin. Kymmenen tuhatta mark-kaa on kuitenkin testamentattu jollekin Hebron-

12

seurakunnalle. Ja yhtä ison summan perii yhdis-tys, jonka nimi on Uuden Verson Liitto. Emme tunne niitä lainkaan. Tädin pöytälaatikosta löytyi Hebron-seurakunnan painettu esite, mutta en ole koskaan kuullut tädin käyneen sen tai Uuden Ver-son Liiton kokouksissa, eikä täti ole puhunut niis-tä. Elli sanoi, kun kyselimme, että jotakin uskovai-sen näköistä väkeä oli käynyt tädin luona muuta-man kerran viimeisen puolen vuoden aikana. Ih-mettelen silti, olisiko täti halunnut antaa jollekin seuralle noin paljon rahaa. Hän ei ollut lainkaan uskonnollinen tai aatteellinen ihminen, vaan hy-vin käytännöllinen ja epäluuloinenkin. Hän osasi sijoittaa rahaa viisaasti. Siksi hän oli pysynyt va-roissaan sodan yli.

– Minäkään en tunne noita yhdistyksiä, sanoi Björk. – Niistä on siis otettava selvää. Kuka on testamentin toinen todistaja?

– Talonmiehen rouva. Hän on myös vahvista-nut allekirjoittaneensa. Kun tuomari näytti hä-nelle testamentin, hän sanoi, ettei se ollut noin pitkä paperi, mutta sitten hän sanoi, että var-maan muisti väärin.

13

– Jos allekirjoittajat eivät ole varmoja, mitä ovat allekirjoit taneet, ymmärrän, että ette luota testamenttiin. Minun olisi syytä nähdä se.

– Se käy kyllä, sanoi neiti Linnala. – Testa-mentti on tuomari Rinteen hallussa mutta voim-me mennä yhdessä hänen luokseen. Toinen epäi-lyttävä asia on tätini kaulakoru.

– Kaulakoru, toisti Björk ja kirjoitti muistiin. – Kertokaa siitä.

– Setäni oli antanut sen tädilleni huomenlah-jaksi. Täti kertoi, että sen oli lahjoittanut Lev-se-dän isoäidille Aleksandra Fjodorovna, tsaari Ni-kolai ensimmäisen puoliso. Isoäiti oli ollut keisa-rinnan hovineito. Koru oli kullasta tehty ja mel-ko painava. Siinä oli kaksi yhteen punottua ko-risteellista kultakäätyä, joihin oli upotettu kolme sinistä saphirijalokiveä ja viisitoista sinistä lapis-kiveä. Ne eivät olleet vallan suuria, mutta eivät pieniäkään. Korun tarkkaa arvoa en tiedä, kun täti ei vienyt sitä koskaan kultasepälle arvioita-vaksi, mutta kallis se oli, kallein esine jonka täti omisti. Täti sanoi, että hän antaisi sen sille meis-tä, joka menee ensin naimisiin. Meitä huolestut-

14

ti, kun täti säilytti korua sillä tavalla kotonaan. Se oli kyllä tädin makuukamarin lipastossa lukitus-sa laatikossa, mutta sellaisenhan voi murtaa. Hä-nellä olisi pitänyt olla kassakaappi.

– Tiesitte siis, missä kaulakorua säilytettiin.Neiti Linnalan poskille levisi hento puna. –

Täti otti korujaan joskus esiin, kun kävimme siel-lä. Hänellä oli myös helminau hoja, rannerenkai-ta ja sormuksia. Ne eivät olleet aina samassa pai-kassa. Yleensä ne olivat lipaston laatikossa, ku-ten sanoin, mutta välillä hän oli pannut ne vaate- komeroon liinavaatteiden sekaan. Kerran ne oli-vat tädin vuoteen alla. Luulen, että hän vaihtoi niiden paikkaa, jos joku vieras kävi asunnossa.

– Havaitsitteko korujen paikan vaihtuneen viime aikoina?

– Kyllä. Kaksi kertaa viimeisten kahden kuu-kauden aikana. Mutta se ei auttanut.

– Tarkoitatteko, että korut ovat nyt kadon-neet?

– Vain kaulakoru. Muut olivat lipaston laati-kossa mutta kaulakoru on kateissa, ja olen mie-lestäni etsinyt joka paikasta.

15

– Ehkä hänellä oli jokin erityisen salainen kätkö.

– Se on mahdollista. Mutta täti oli aina pitä-nyt korujaan samassa paikassa. Ja muut olivat…

– Lipastossa, täydensi Björk. – Näittekö siinä mitään jälkiä murrosta?

Neiti Linnala pudisti päätään. – En, se oli ai-van ehjä.

– Ja missä tätinne piti laatikon avainta?– Makuukamarin kynnyksen alla. Sen pystyy

irrottamaan. Vain minä ja sisareni tiesimme sii-tä. Avain oli paikallaan, kun menimme asuntoon tädin kuoleman jälkeen.

– Puuttuiko jotain muuta?– En osaa itse täydellisesti arvioida, mutta Elli

sanoo että ei, ja muut arvoesineet, taulut ja mal-jakot ja sellaiset, olivat paikallaan.

– Teidän pitäisi kyllä ilmoittaa poliisille korun katoamisesta. Ja mainita samalla testamentista.

Nuori nainen näytti huolestuneelta. – Minä pelkään, että poliisi syyttäisi Elliä. Ellihän hyötyy testamentista. En halua hä nelle mitään harmia.

– Ette itse usko, että sisäkkö olisi varas?

16

– Ei Ellistä ole sellaiseen. Hän on aika hidas ja yksinkertainen.

– Voisiko hänellä olla rikoskumppani, esimer-kiksi miesys tävä, joka käyttää häntä hyväkseen?

Neiti Linnala naurahti. – Ellin mielitietty on leipurin ki sälli ja hyvin samanlainen kuin Elli. Ahkera ja tunnollinen poika, mutta ei ruudin-keksijä. Minusta Elli voisi ennen lentää Kuuhun kuin varastaa tädiltäni. Täti oli valinnut hänet ja luotti häneen. Hänen ainoa vikansa on haja-mielisyys. Täti sai joskus muistuttaa, että pyy-kit pitää noutaa kuivumasta tai seinänvieret pi-tää lakaista, kun Elli unohti, jos väliin tuli jokin muu askare. Poliisi voisi myös ajatella, että me – minä tai sisareni – olemme syyllisiä. Että toinen meistä on vienyt korun, kun tietää, missä avain oli.

– Miksi tekisitte niin, kun kuitenkin peritte korun?

– Vain toinen meistä perii sen. Tai niin täti sa-noi. Testamentissa koruja ei mainita. Sitäkin ih-mettelen. Olen tuuminut, josko koru voisi sitten-kin olla asunnossa. Voisitteko te etsiä sitä?

17

– Voin yrittää. Onko asunnossa tehty mitään muutoksia sen jälkeen kun tätinne kuoli?

– Ei. Sanoin Ellille, että hän pitäisi kaiken en-nallaan. Itse asiassa lukitsimme asunnon. Kun tuli näitä epäilyksiä. Ellin puolelle ja keittiöön on oma sisäänkäynti. Annamme Ellin asua siel-lä, kunnes hän löytää uuden kortteerin.

– Olette menetellyt viisaasti, kiitti Björk.– Salissa on tietysti siivottu. Tätini kuoli siellä.– Hm, sanoi Björk ja käänsi lehteä. – Niin. Jos

sitten jaksai sitte kertoa, milloin ja miten tätinne menehtyi…

Neiti Linnala nyökkäsi, päästi pitkän huokauk-sen ja luetteli tyynesti tosiasiat. Vain tädin löyty-misestä puhuttaessa hänen äänensä alkoi horjua. Leskirouva Alina Jegoroff oli vetänyt viimeisen henkäyksensä kolme viikkoa aikaisemmin per-jantaina, huhtikuun kahdentenakymmenentenä-toisena päivänä, kahdentoista ja kahden välillä. Ajan oli määrittänyt lääkäri, joka oli haettu pai-kalle. Kuolinsyyksi oli kirjoitettu sydänkohtaus. Se oli tuntunut luonnolliselta. Vainajalla oli ollut sydämentykytystä ja yleistä heikkoutta, ja jokin

18

aika sitten hänelle oli määrätty lääkkeeksi digi-talista.

– Täti oli ollut pari viikkoa huonovointinen, kertoi neiti Linnala. – Ikävä kyllä Elli joutui sa-maan aikaan olemaan paljon pois, koska hänen äitinsä sairastui vakavasti. Tädin luona oli siksi käynyt hoitajatar.

– Minkälainen hoitajatar?– Palkkasimme hänet tädin lääkärin kautta.

Pidin häntä luotettavana. Mutta hän ei ollut tä-tini seurana koko ajan. Täti ei halunnut. Hän oli omasta mielestään vain vilustunut. Tätini osasi olla hyvin itsepäinen.

– Tätinne oli siis yksin kuollessaan?– Niin… Elli tuli asuntoon vähän vaille kaksi

ja löysi tätini lattialta makaamasta. Täti oli – täti oli antanut ylen. Kuolintodistuksen kirjoittanut lääkäri sanoi, että täti oli kuollut sydänhalvauk-seen ja hapen puuttumiseen. Me hyväksyimme sen ensin. Mutta sitten…

– Huomasitte korun kadonneen? kannusti Björk, kun neiti Linnala epäröi.

– Se oli jo ennen korua, ja testamenttia. Elli

19

kummasteli, kun jotkin astiat keittiössä oli pe-sun jälkeen pantu väärille paikoille. Hoitajan ei ollut pitänyt käydä sinä aamuna, eikä hän pese as tioita, vaan jättää sen Ellille. Mutta samassa ra-pussa asuva asessorin rouva, hirveän utelias ih-minen, tuppasi ovesta sisään, kun kävin Korkea-vuorenkadulla tätini kuoleman jälkeisenä päivä-nä, ja häneltä kuulin, että edellisenä päivänä puo-li kahden tienoissa hoitaja oli tullut ulko-ovella häntä vastaan, eikä ollut vastannut tervehdyk-seen vaan oli kääntänyt kasvonsa pois ja kiirehti-nyt ohitse. Minä soitin hoitajalle ja kysyin, oliko hän tosiaan käynyt siellä sinä aamuna, ja hän sa-noi että ei tietenkään ollut, kun ei ollut pyydetty. Hän oli ollut aivan muualla toisen potilaan luo-na. Ei toki voi olla varma siitä, että hoitajan nä-köinen nainen tuli juuri tädin asunnosta…

– Oletteko tiedustellut muilta samassa rappu-käytävässä asuvilta tästä asiasta? kysyi Björk.

Neiti Linnala pudisti päätään. – En tohtinut. Se ei tuntunut sopivalta. Mutta se hoitaja jäi vai-vaamaan ajatuksia. Asessorin rouva ei osannut sanoa kuin että nainen oli kookas ja hänellä oli

20

pitkä harmaa hame, valkoinen hilkka ja kalpea iho. Muuta ei kuulemma ehtinyt nähdä, koska nainen peitteli kasvojaan. Miksi peittää kasvon-sa, ellei ole salattavaa? Ja astiat. Ei täti itsekään pessyt niitä, jos Elli oli tulossa. Ja jos täti oli vielä heikkona…

– Olette oikeassa, epäilyttäviä seikkoja on aika lailla, sanoi Björk. – Tuota. Ne astiat. Jotka oli pantu väärille paikoille…

– Minä käärin ne silkkipaperiin, sanoi neiti Linnala. – Ne ovat nyt salin puolella. Ajattelin, että jos niihin olisi jäänyt jotain. Vaikka ne on pesty.

– Mainiota, olette todellakin ajatellut kaikkea, kiitteli Björk.

– Anteeksi, käyn tässä välissä katsomassa mi-ten Toini jaksaa, sanoi neiti Linnala ja nousi ylös. – Kaatakaa itsellenne toinen kuppi teetä, olkaa niin hyvä.

Yksin jäätyään Björk silmäsi merkintöjään. Ei olisi tarvinnut. Hän muisti jokaisen sanan, jonka neiti Linnala oli lausunut.

Neidin puhuessa Björk oli tuntenut, miten hä-

21

nen sisällään iti ja kasvoi älyllinen nälkä. Tapaus oli kiinnostava ja hän oli tyytyväinen siitä, että Ida oli ohjannut sen hänen käsiinsä. Häntä miel-lytti ajatus, että hän saisi tutkia ja nuuskia omin päin eikä hänen tarvitsisi kuunnella koko ajan Martin moitteita ja valituksia, niin kuin maalis-kuussa Vesilinnanmäen surmaa selvitettäessä. Martti oli tietysti hänen rakas lapsuudenystävän-sä, mutta ylikonstaapeli Ekmanin univormuun pukeutuneena sidottu sekä esimiehensä mää-räyksiin että toimivaltansa rajoituksiin. Sitä pait-si, vaikka Björk piti arvossa Marttia ja Martin lä-himpiä miehiä, etsivä Rossia ja etsivä Karusta, poliisi ei instituutsiona ollut tehokas eikä tarkka. Rikospaikkoja ei tutkittu kunnollisesti eikä jut-tujen yksityiskohtiin paneuduttu. Vikaa oli sekä ammattitaidossa että ajan puutteessa: kieltolain valvominen teetti koko ajan enemmän työtä ja rahasta ja etevistä miehistä oli jatkuva pula.

Hitusen verran oli sentään tulossa poliisien-kin palkkaan lisää valtion seuraavassa budje-tissa. Vennolan uusi hallitus oli esittänyt edus-kunnalle, että edellisen hallituksen kaatanee-

22

seen ongelmaan, virkamiesten kalliinajan palk-kojen parantamiseen pitäisi kiireellisesti myön-tää kaksikymmentäseitsemän ja puoli miljoo-naa markkaa. Esitys oli ihme kyllä mennyt läpi valiokunnissa ja suurella enemmistöllä myös eduskunnassa, vaikka kokoomuksen ja maalais-liiton edustajat olivat nurisseet, ettei siihen ol-lut varaa. Björk oli ollut mukana laatimassa eh-dotukseen liitettyä selvitystä ja kerännyt tilasto-tietoja virkamiehistä, jotka olivat menettäneet asuntonsa vuokrarästien takia. Ongelma kos-ketti läheltä, sillä hänen virkaveljensä Sintonen oli saanut häädön ja etsi epätoivoisesti uutta asuinsijaa. Onneksi Björk itse selvisi vuokras-taan, vaikka välillä piti tehdä vekseli.

Perintö korjaisi hänen taloutensa. Mutta sen varaan ei voinut rakentaa… vielä.

Björk palautti ajatuksensa rikokseen. Sillä tämä oli rikos. Hän vainusi sen. Alina Jegoroff oli murhattu, kaiken todennäköisyyden mukaan myrkyllä. Ylenantaminen viittasi myrkkyyn. Nainen oli kenties saanut liian suuren annoksen omaa lääkettään. Yliannostus digitalista sai sy-

23

dämen ponnistelemaan liikaa ja pettämään, var-sinkin jos uhri oli vanha eikä kovin vahva. Sivu- oireena oli pahoinvointia. Digitalis oli varmaan-kin sekoitettu johonkin ruoka-aineeseen. Sen vuoksi astiat oli pesty. Murhaaja ei tuntenut täy-dellisesti talon tapoja, kun oli pannut astiat vää-riin paikkoihin. Se sulki sisäkön pois epäiltyjen joukosta. Paitsi jos hänen yksinkertaisuutensa oli pelkkää teatteripeliä. Se selviäisi, jos Björk saisi kuulustella tyttöä.

Björk ei liioin uskonut, että vanhempi neiti Linnala oli syyllinen. Se olisi peräti eriskummal-linen murhaaja, joka omasta aloitteestaan palk-kaisi jonkun tutkimaan kuolemaa, joka muuten sivuutettaisiin luonnollisena. Migreeniä poteva sisar, jota Björk ei ollut vielä nähnyt, oli sen si-jaan avoin tapaus. Samoin sulhanen, joka vastus-ti tutkimuksia. Näistä kahdesta epäilyn alaisesta ei voisi suoraan puhua neiti Linnalalle. Björkin täytyi edetä hienovaraisesti.

Motiivi? Raha. Uhri oli varakas. Hänellä oli arvokas koru. Testamentista hyötyivät Linnalan neitien ja palvelustytön lisäksi Hebron-seura-

24

kunta ja se hämärä Verso-liitto, mutta oli mah-dollista, että joku muukin tiesi kaulakorusta, ja että tämä tuntematon olisi tullut hoitajan vale-puvussa varkaisiin.

Muut vaihtoehdot saattoi toistaiseksi jättää syrjään.

Mutta miten todistaa myrkytys? Ylenantami-sen jäljet oli siivottu pois, astiat pesty. Ainoa var-ma todistuskeino oli kaivaa ruumis ylös haudas-ta, tutkia sisukset ja etsiä niistä myrkkyä. Sellai-nen ei onnistunut ilman poliisin lupaa.

Hänen mietteensä keskeytyivät, kun neiti Lin-nala palasi. Hän ponnahti pystyyn ja kumarsi.

– Ette ottanutkaan teetä, sanoi neiti Linnala.– Anteeksi, minun piti ajatella, Björk sanoi.He istuivat jälleen koviksi topatuille tuoleille.Neiti Linnala täytti hänen teekuppinsa, tarjosi

hänelle porsliinisesta vasusta lusikkaleipiä ja sa-noi: – Herra Björk, toivottavasti ette kadu sitä, että tulitte. En ole varma, esitinkö asiat tarpeeksi selkeästi ja järkevästi.

– Kyllä te esititte, hyvä neiti, sanoi Björk. – Kuten sanoin, olen samaa mieltä kanssanne sii-

25

tä, että tätinne kuolemaa on syytä tutkia tarkem-min, ja teen sen, jos niin tahdotte.

– Se on minun ja sisareni yhteinen toive. Vie-lä lisään, että kysymys ei ole rahasta. Testament-ti tekee meistä rikkaita naisia, eikä meitä haittai-si Hebron-seurakunnan tai sen toisen järjestön saama summa, tai edes korun katoaminen, ellei meitä painaisi hirvittävä epäilys, että täti ei kuol-lut sydänkohtaukseen, vaan joku surmasi hänet syystä, jota emme lainkaan voi kä sittää.

– Uskon, että teette oikein, kun haluatte asiaan selvyyden, sanoi Björk.

– En toki oleta teidän auttavan mei-tä ilman edestä, vaikka ette ole etsivätoi-miston palveluksessa, sanoi neiti Linnala. – Maksamme palkan ja kaikki kulut, mitä tutki-muksistanne koituu. Jos koru löytyy, on kohtuul-lista antaa löytöpalkkio. Miten on, käykö teille, että saatte tuhat markkaa etumaksuna, ja loput sen mukaan, miten paljon teillä on tästä vaivaa?

– Kiitos, se käy minulle hyvin.Björk olisi hieronut käsiään yhteen, jos oli-

si kehdannut. Tuhat markkaa etumaksua! Hän

26

voisi ensi viikolla maksaa vaatturille silkin, joka tarvittiin uuden kesäpuvun vuoraukseen, ja os-taa uudet kengät ja hatun. Hän saisi käydä ulko-na muutenkin kuin elokuvissa, syödä kunnolla, ja rahaa jäisi vielä ylikin.

– Voin vakuuttaa teille, etten säästä voimiani, hän sanoi. – Saan kyllä totuuden selville.